Syyssade piiskasi Bio-Klaanin linnoitusta. Puhuttiin melkein myrskystä. Kuut paistoivat tumman pilviverhon takaa kelmeää valoaan. Ulkona oli täysi energiahurtan ilma. Ne jotka joutuivat nyt ulos olivat joko epäonnekkaita tai masokisteja.
Umbra oli käpertynyt huoneensa nukkuma-alkovin isoon toa-kokoon tehtyyn sänkyyn paksun peiton alle. Sade säesti hänen uniaan. Matoran oli autuaan tietämätön ulkomaailman tapahtumista. Hän kuorsasi hiljaa, ilman virratessa sisään ja ulos hänen jalon rurunsa rei’istä.
Unessa hän ei tuntenut tuskaa, mutta ei myös valveillakaan. Paitsi tuskaa siitä, ettei ollut omasta mielestään tehnyt tarpeeksi Bio-Klaanin hyväksi. Umbraa painoi yhä Levahin kuolema Feterrojen käsissä. Hän halusi todistaa olevansa edesmenneen päämoderaattorin nimen arvoinen. Moderaattori-Umbran hautajaisseremoniasta oli kulunut jo jonkin aikaa. Silti kaikki oli tuntunut väärältä. Hän halusi ajatella, että toa oli nyt poissa ja hänen pitäisi mennä elämässään eteenpäin. Rakentaa oma elämänsä, oma kohtalonsa. Muut tuntuivat antaneen asian olla, heillä oli tämä koko sota-ajan kriisi meneillään. Ämkoon petturuus, nazorakien liikkeet saarella, huhut zyglakeista meriotuksineen ja klaanilaisten epätoivoinen Nimdan sirujen etsintä. Monet kritisoivat hiljaa seikkailijoiden taika-artifaktien etsintää, mutta se antoi kuitenkin joillekin toivoa tulevasta. Jos voisi toivoa paremman huomisen taikakivillä, kuka tahansa tekisi sen. Niin Umbra ainakin ajatteli.
Umbra oli nähnyt perin levottomia unia viime aikoina. Hän oli unissaan ollut usein toan roolissa. Tehnyt urotekoja, pelastanut kyliä raheilta ja auttanut klaania eri keinoin. Ei siis ollut ihmekään että valveella hän oli usein onneton. Tuntui muutenkin etteivät klaanin jäsenet oikein ymmärtäneet häntä. Ainakin hänestä itsestään tuntui niin. Olla suuren Valotun varjossa. Niin kirkkaan valon jälkeensä jättämässä varjossa. Oli hänellä hiukan elementaalivoimia ja musta miekka, mutta niillä ei ajettu pois pimeyttä klaanilaisten sydämistä. Tai tuotu rauhaa ja empatiaa maailmaan. Näitä liitettiin ennustukseen Valotusta, johon Av-Toat pyrkivät. Oli perin lohduttavaa, että ainakaan hänestä ei koskaan tulisi Toaa. Hänen ei tarvitsisi kohdata aurinkojen poltetta, joka lopulta sokaisee katsojansa tai varjoa, joka lopulta nielaisee mestarinsa. Ne olivat valon toain yleisimmät sudenkuopat jos he yrittivät toteuttaa Seitsemännen toan ennustuksen, kuten monella hartaalla Mata Nui-uskoisella oli tapana sanoa.
Tämä uni oli kuitenkin erilainen. Paljon fyysisempi ja todenmukaisempi kuin aikaisemmat. Myös paljon tutumpi. Oli kuin Umbra olisi elänyt tämän unen tapahtumat joskus.
Unimaailma
Valkoinen suola-aavikko levittäytyi hänen alleen ja suolaa jatkui horisonttiin asti. Violettina hohtava matoran laskeutui hitaasti taivaalta ja hänen jalkateränsä osuivat rakeiseen maahan. Suola narskui hänen allaan, vaikka oli pääosin hienojakoista.
Paikan taivas oli valkeaa, mutta siellä täällä oli outoa mustaa, kuin nokea tai muuta partikkelia. Missään ei näkynyt rakennuksia tai oikein mitään muutakaan. Umbra ihasteli avointa tilaa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta oli pakolla unta. Hän kohotti kätensä taivaalle ja keskittyi. Alkuvoima piirsi taivaalle sateenkaaren. Se näytti alkavan aavikon pinnasta ja loppuvan kaukana suolaan. Oli kuin se muodostaisi portin jonnekin.
Hymynkare nousi matoranin rurulle. Hän oli tyytyväinen itseensä.
Valkoisuudessa Umbran valot pääsivät omaan elementtiinsä. Ne säihkyivät kuin universaalit alkuenergiat.
Matoran häivytti sateenkaaren pois. Hän keskittyi ja loi kasan Toa-tähtiä. Toa-tähdet muistuttivat häntä klaanilaisista, niin moni jäsen oli Toa. Ja Toain sodan jälkeen koko järjestö oli perustettu. Niin monta vuotta sitten. Ja nyt karkureiden ja pakolaisten järjestö oli uuden sodan hampaissa. Kuinka ironista ja surullista.
Taivaanmaalari oli taas tyytyväinen. Hänellä oli taas valoa valkoisessa maailmassaan.
Eriväriset tähdet kuvasivat alkuvoimien taitajia, jotka suojelivat maailmaa. Koreileva tähtitaivas oli parempi kuin hänen sateenkaarensa aiemmin. Tähdet muodostivat tähtikuvioita. Yksi muistutti Graalokin tuhkakarhua. Sen tunsivat kaikki.
Kuin itsestään taivaalle syttyi musta aurinko ja sen seuralaiseksi hetkeä myöhemmin musta kuunsirppi. Taivaankappaleet kiersivät keinotaivaalla korkeuksissa. Umbraa ihastutti, sillä maailmassa oli jotain jota hän ei ollut tehnyt.
Punainen tähti roihahti palavaan liekkiin taivaalle. Kuin pieni aurinko se alkoi vaikuttaa muihin kappaleisiin. Sen vastapainoksi syttyi sininen tähti, aurinko sekin. Neljä taivaankappaletta olivat harmoniassa keskenään. Mutta mustaa oli liikaa. Tai liian vähän jos kysyi siltä.
Sininen hajosi väkivaltaisessa välähdyksessä kuuteen osaan. Tähden sirut katosivat maailman eri ääriin. Loputtoman valkoisen suolamaailman ääriin.
Punainen dominoi mustia kappaleita sinisen väistyessä. Se otti paikkansa harmoniassa.
Umbra tunsi kylmän luissa ja ytimissään. Hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota aavikon lämpötilaan tai siihen, että se tuntuisi epämukavalta. Kylmä metallinen tuulenvire pyyhki aavikon halki. Se toi mukanaan meren. Hopeisen meren. Ja sen kauhut.
Aavikko tulvi. Tulva oli syntynyt arvaamatta ja varoittamatta. Se muistutti Umbraa Gekon kanssa tehdystä retkestä Zyglakien järvileiriin. Märkää, epämiellyttävää. Ei paikka hänelle tai millekään. Gah’malokk heitä siunatkoon.
Hopeinen hyökyaalto peitti suolan alleen. Umbra tunsi hukkuvansa, mutta se vain peitti hänet elohopeallaan. Tahmeaa, myrkyllistä elohopeaa oli teknisesti ottaen kaikkialla. Jossain kuului kellon tikitys. Taivaanrantaan oli muodostunut valtaisia hammasrattaita. Hopeinen matoran näki maailman muuttuneen harmaaksi. Kaikki oli samaa masentavaa ja sieluttoman kylmää.
Meri alkoi tiivistyä muotoon. Se näytti toalta, mutta ei ollut mikään minkä Umbra tunnisti. Hopeinen naamio kasvoillaan olento puhui hopeistetulle.
“Sinut on valittu, Valottuni. Vuosia sitten Metru Nuilla valitsimme sinut, Umbra”.
“Valittu mihin? Olen vain matoran maailmassa, joka peittyy hopeiseen. Kolkkoon, elottomaan vaippaan.” Umbran sielu alkoi kylmää hopeisuudesta.
“Kohtaloaan ei voi määrätä. Suuret olennot tarkoittivat sen niin. Valkoinen tarkoitti sen niin”, hopeinen kertoi. “Olen pahoillani, etten ehtinyt kertoa sinulle sitä ennen. Annathan anteeksi, Umbra”.
“En ole se Umbra joksi minua luulet. Minulla ei ole mielen korppia sisälläni tai tykkikättä”, matoran kertoi. Häntä alkoi ärsyttää tämä kohtaaminen. Koko luomisen ja värien harmonia oli poissa.
Hopeinen näytti vaivaantuneelta. “Veljemme odottavat sinua täyttämään Valotun tehtävän. Rakkaani odottaa, että osa häntä palaa hänen luokseen”, hopeinen kertoi haikeasti. “Vain niin voi hän palata taas elävien maailmaan haavemaailmastaan.”
“En tiedä mitä tarkoitat. Oikea Umbra on kuollut. Pidimme hänelle hautajaiset! Klaanilaiset surivat hänen poismenoaan”, Umbra itki. Valon toan pitkä varjo oli taas hänen yllään. Kaikki halusivat vain Toan, ei häntä. Hänen olisi pitänyt kuolla Feterrojen kynsiin, ei Toa Umbran. Tai Orton Levahin.
“Mutta Suunnitelma”, hopeinen vaikutti inhimilliseltä. Umbra aisti hopeisen olevan järkyttynyt.
“Cestainu ei koskaan palaa ilman Valottua. Valo ja varjo eivät koskaan tule yhdeksi. Sieluttomat eivät enää nouse. Kaikki on mennyttä”.
Hopeinen kaikkosi nopeasti. Umbran ympäröinyt kylmyys haihtui. Suola-aavikko oli taas entisellään.
Taivaan värikkäät tähdet ja suuret taivaankappaleet jatkoivat loputonta sykliään vuorovaikutuksessa keskenään.
Punainen dominoi kuuta ja aurinkoa loisteellaan.
Sininen jatkoi pakoaan maailman ääriin, pirstoutuneena.
Keltainen piti kaiken liikkeessä tikityksellään.
Se värjäsi loisteellaan pienen majakan tyhjyyden keskellä.
Vihreä pysyi piilossa.
Ja hopeinen oli kaikonnut.
Kosminen ooppera tarvitsi näyttelijöitä ja solisteja. Harmoniaa ja draamaa pelin pelaamiseen.
Punainen esirippu laskeutui maailman eteen.
Näytös oli ohi.
Kello tikitti heräämisen merkiksi.
Korppi raakkui.
Violetti heräsi elävien maailmaan.
Umbra säpsähti hereille sängyssään. Hän tunsi vedon tuoman viiman. Jossain haisi myös meri-ilma ja tuntui meren kosteus.
Hopeinen häilyvä olento, kuin tarkempi versio unimaailman keskustelukumppanista oli piirtynyt kuiden valon valojuoviin. Hopeiset partikkelit kimaltelivat kuin ne olisivat ja eivät olisi siellä.
Pilvet olivat lähes käsin kosketeltavan alhaalla. Tähtiä ei nähnyt niiden tieltä. Ilma oli litimärkää.
”Jotain hyvää: Varjotun murhaajat tuskin näkevät meitä”, Halawe totesi heidän työntäessään venettä pilkkopimeässä vesille. Aallot heittelivät sitä jo rannassa niin kovaa, että Deleva – joka oli jykevimpänä työntämässä vauhtia lähtöön – lähes jäi kyydistä.
”Niin. Voimme kuolla aivan oma-alotteisesti aallokkoon tai osua johonkin kiveen pimeässä”, Angien totesi. Hän muisteli, että aluksessa olisi ollut melko vahvat lamput, ja yritti etsiä sitä mystistä painiketta, mistä ne saisi päälle.
Moottorin ääntä hädin tuskin kuuli merenkäynnissä, kun he ottivat varovaisesti etäisyyttä rannasta. He kaartoivat loivasti kohti saaren itäpuolta. Aluksen valot riittivät juuri ja juuri estämään välittömän kiveen törmäämisen ja hyiseen veteen uppoamisen. Deleva oli ruorissa tuulen piiskaamana, kun hänen matkatoverinsa olivat käpertyneet istumaan suojaan myrskyltä. Heidän piti puhua kiusallisen kovaa, että he kuulivat toisiaan.
”Mikä niissä vesissä sitten on? Miksi Rúcioroon ei pääse vesitse?” Angien kysyi.
”Kukaan ei ole koskaan yrittänyt sitä ja selvinnyt”, Halawe sanoi. ”Tai ainakaan kukaan, jonka tiedän.”
Varjo kävi Delevan kasvoilla.
”Jos makuta haluaa, että hänen kotiinsa ei pääse”, hän aloitti. ”Sinne ei kovin helpolla pääse. Se rannikko on kirottu, kuten kaikki, mihin makutat koskevat.”
”Asuuko siellä makutan merihirviöitä? Eikö se olisi… makuta-juttu?” Angien kysyi.
”Paikalliset tarut kertoivat makutan luomista kaloista ja muista vesiotuksista, joita näissä vesissä asuu. Valtaisasta ankeriaasta, jonka naama näytti varjojen naamiolta oli joitain näköhavaintoja vuosia sitten”, Halawe kertoi.
”Svarle halusi ottaa otuksen kiinni, mutta emme nähneet sitä sen jälkeen kun punoimme suunnitelman sen nappaamiseksi. Ikään kuin se olisi tiennyt ajatuksemme”, Deleva kertoi.
“Huhutaan, että kyseinen ankerias elää edelleen täällä, mutta se vain uinuu. Tai sitten se kuoli nälkään kun Tarkastaja ei luonut tänne kovin toimivaa ekosysteemiä”, Halawe naurahti.
”Tiedämmekö me mitään siitä? Vai onko tuo kaikki teidän mutuilua?” Angien ei ollut tyytyväinen toien selitykseen.
”No, emme ole olleet tällä saarella kymmeniin vuosiin”, Deleva totesi. ”Että emme me nyt kaikkea tiedä.”
Juuri kun hän oli jatkamassa Aer-legendojaan tykinlaukaus keskeytti tarinan. Deleva pudottautui matalemmaksi, mutta kävi pian selväksi, että laukaus oli vain pelottelua.
Kolmikko oli odottanut saalistajia, mutta se oli silti äkkiä. Alus oli suurempi kuin heidän, selkeästi oikea sota-alus. Valossa näki heikosti tutun odinalaisen lipun draakinhäntöineen. Laiva oli niin täynnä tykkejä, että oli miltei mahdotonta nähdä sen edes kelluvan saati liikkuvan niin virtaviivaisesti ja sukkelasti halki karikkoisen meren.
Saalistajat olivat paikantaneet heidät hämmästyttävän nopeasti, Deleva ihmetteli kääntäessään alusta kaikin voimin.
”Miksi ne eivät ammu?” toa kysyi. Se piti huutaa, että ääni kantoi meren pauhun yli. Metsästäjien alus kaartoi kauemmaksi ja tuli sitten taas kurssille heitä kohti.
“Inozya haluaa leikkiä kanssamme”, Halawe vastasi. “Hän on pahimman sortin metsästäjä – varustettu lihaksilla sekä aivoilla. Tämä on osa hänen leikkiään. Hän tietää saavansa meidät kiinni ennemmin tai myöhemmin”, fa-toa kertoi.
”Eli hän on vain paha?” Deleva kysyi.
”Se, plus meistä saa varmaan paksumman tilin elävinä!” Halawe vastasi. ”Pystymmekö kadottamaan ne pimeässä?”
”Voimme yrittää”, Deleva puri hammasta ja käänsi ulappaa kohti. Matkalaiset peittivät niitä vähäisiä valokiviä, mitä aluksella oli.
Heillä ei ollut arthron-kaikuluotausta, joten Halawen piti keskittyä käytännössä täysin reitin tutkimiseen. Siinä pimeydessä ja siinä vauhdissa alus hajoaisi kahtia, kun se osuisi yhtään mihinkään.
”KARKURIT. HEI. ON TÄMÄ PÄÄLLÄ, HYVÄ”, kuului jykevä ääni. Vesi kantoi sen hyvin, vaikka metsästäjien tykkivene olikin kaukana. Se selvästi seurasi heitä hieman varovaisena.
”TÄÄLLÄ PUHUU MOUKARI. HEI, HAMMASRATAS – MITEN KYLKILUUSI VOIVAT? VIELÄKÖ SATTUU?”
”Ei ole todellista”, Angien parahti. ”Ettekö voi vain, en tiedä, räjäyttää sen alusta plasmalla?”
”SIELLÄ ON KUULEMMA MYÖS HAIKALA. MITÄ IHMETTÄ OIKEIN TEETTE? VARJOTTU ON KOVIN HUOLISSAAN.”
Takaa-ajajat ampuivat laukauksia taivaalle. Kumpikin alus kulki tasaisesti kohti Tarkastajan vesiä – tasaisesti mutta aivan liian hitaasti matkalaisten makuun.
”VOISIMME AMPUA TEITÄ KUNNES UPPOAISITTE JA KUOLISITTE” peikko jatkoi kovaäänisellä. ”HELPPOA. TOSIN TARVITSEN RUUMIINNE TODISTEEKSI, JOTEN EI YKKÖSVAIHTOEHTO.”
”Onko tämä jonkinlainen neuvottelu? Odottaako se vastausta?” Deleva mietti.
”Hän vain nauttii hädästämme”, Halawe vastasi ja yritti pähkäillä tietä ulos.
”VOISIMME MYÖS SEURATA TEITÄ MINNE IKINÄ OLETTEKAAN MENOSSA, JA TAPPAA TEIDÄT KUNHAN SAAMME SELVILLE, MIKÄ NIIN KOVIN TÄRKEÄ ASIA ON AJANUT TEIDÄT TÄNNE.”
Taas yksi varoituslaukaus. Tai ehkä se oli ohi mennyt tähdätty laukaus? Siinä merenkäynnissä oli vaikea sanoa.
”TAI SITTEN VOITTE VAIN ANTAUTUA JA LOPETTAA TÄMÄN TYPERYYDEN. VARJOTTU KUUNTELEE SELITYKSENNE VARMASTI MIELELLÄÄN.”
Toa-kaksikko pyöräytti silmiään käytännössä synkronoidusti.
”SAATTE ELÄÄ JÄNNITYKSESSÄ, KUN POHDITTE, MINKÄ EDELLÄMAINITUISTA AION TOTEUTTAA. NÄHDÄÄN PIAN!”
Tuli hiljaista. Kolmikko ei sanonut oikeastaan mitään hetkeen. Metsästäjät eivät edes ampuneet. Kaukana takana näkyi kyllä heidän aluksensa valo.
Deleva päätti käyttää hetken rauhan paon järjestämiseen. Hän iski moottorin maksimikierroksille, kääntyi taaksepäin ja syöksi merenpintaan niin paljon plasmaa, että höyrypilvi peitti luultavasti koko lähiseudun.
”Seuratkaa nyt”, hän murahti ja tarttui taas ohjaimiin.
”Tuota”, Angien sanoi hiljaa. ”Onko varmasti hyvä idea mennä lähtökohtaisesti vaaralliselle merialueelle vielä… nuo perässä?”
”Ja sinulla on varmaan parempi idea?” Deleva vastasi. ”Ehkä tasaamme vähän tilannetta sillä.”
”No, ei meidän kannata kuolla missään takaa-ajossa tai karikossa”, selakhi sanoi. ”Me voisimme karistaa nuo ja mennä vähäksi aikaa piiloon jonnekin, missä ne eivät odottaisi meitä.”
”Nuo odottavat meitä aina”, Deleva sanoi.
”Ja siis, emme me ole tehneet mitään kovin väärää. Emme ryöstäneet Varjotun omaisuutta tai tappaneet hänen alaisiaan…” Angien yritti järkeillä, luultavasti enimmäkseen itselleen. Deleva huokaisi ankeana muistaessaan, miltä Ilmanautin palava liha haisi.
”Tai siis minä ja Hal”, selakhi korjasi. Hän vilkaisi pimeässä horisontissa vaanivaa Varjotun koiraa. ”Metru Nui vain meni tosi pahasti pieleen. Me voisimme oikeasti kokeilla vain selittää asiat. Varjottu jopa saattaisi ymmärtää. Ja Deleva voisi jatkaa matkaa Tarkastajan mysteerille ilman takaa-ajajia. Eikö… tuota, se olisi aika hyvä lopputulos?”
”Voi luoja, et voi kuvitella tuota tosissasi”, Deleva parahti.
Halawe oli ollut hiljaisempi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja ajatukset olivat eittämättä keskittyneet pohjan tutkimiseen.
”Ang, se on iso jos”, hän vastasi. ”Tiedän, että olit enemmän Varjotun kanssa tekemisissä, mutta en panisi mitään sen miehen armeliaisuuden varaan.”
”He eivät ole ampuneet meitä vielä”, Angien sanoi.
”Luulisi sinun tietävän, että pomosi pitää paljon enemmän vangeista”, Deleva murahti. ”Taidat olla aika Varjottu-mielinen joissain jutuissa.”
”Anteeksi vain, jos en pidä mahdollisuuksiamme kovin hyvinä. Sitä kutsutaan realismiksi”, selakhi kivahti.
”Realistit ovat vain pessimistejä, jotka kuvittelevat olevansa neutraaleita”, toa vastasi. ”Jos kuolisin johonkin typerään, olisin kuollut jo. Suurella Hengellä saa luvan olla joku pahuksen hyvä kohtalo varattuna, kun roikuttaa minua täällä näin.”
”Mmh, kerro lisää siitä, miten Suuri Henki liitti hermopäätteesi keinotekoiseen haarniskaan, että et kuolisi verenhukkaan.”
”No kiitos siitä sitten. On huikeaa olla tuntematta mitään kaulan alapuolelta.”
”Jos se oli Suuren Hengen suunnitelma sinulle, eikö se ollut aika ankea suunnitelma?”
”En ala väittelemään näitä juttuja juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Meillä on edelleen palkkatappaja perässä.”
“Moukari tai Inozya ei ole ihan kuka tahansa Steltinpeikko”, Halawe aloitti. “Hän tappoi Metru Nuin sodassa kymmeniä Toia ja on paljon muutakin kuin vain lihavuori. Tyyppi on älykäs, manipulatiivinen ja sadistinen. Hän on myös yllättävän… karismaattinen peikoksi”, toa kertoi.
“Olitko monellakin tehtävällä hänen kanssaan?” Deleva kysyi. Onneksi hänen ystävänsä oli puheliasta sorttia.
“Olin”, Halawe ”Mutta ehkä kaikkein… hurmaavin kohtaamisemme oli se ensimmäinen.”
Odina
Metru Nuin sodan aikana
Toa-soturi vilkaisi käytävän päässä odottavaa ovea ja nielaisi. Hän oli nimeltään Halawe, ja hän oli magnetismin toa, vaikka toaa hänessä ei ole ollut enää vuosiin. Vielä olisi vain loppukoe, ja hänestä tulisi virallinen Pimeyden metsästäjä. Yksi Varjotun verikoirista Lhikanin verikoirien sijaan.
Mustahaarniska painoi miruaan tiukemmin kasvojaan vasten. Sen vasemmassa poskessa oli edelleen kolhu koulutuskauden koettelemuksista. Alku Odinalla oli ollut pitkä ja rankka, mutta eteenpäin rämpimisessä oli motivoinut tieto siitä, että muuta tietä hänellä ei olisi. Sen hän oli varmistanut surmatessaan tiiminsä johtajan, ah-niin-suuren sotasankari-Svarlen. Metru Nui ja hänen tiiminsä oli kironnut hänet siitä, vaikka sotaurhon kaatuminen oli ollut eittämättä monelle suuri helpotus.
Hän oli pian päätynyt Odinalle, kuten kaikki muutkin, joilla ei ollut toivoa. Ei pettureita tälläkään puolella rintamaa pidetty juuri minään, mutta Varjotun legioonat tarvitsivat jokaisen käsiparin. Jos hän ei osoittautuisi metsästäjille hyödylliseksi, voitaisiin hänet haudata aavikkosaaren hiekkaisiin hautoihin aivan kuin niin monet toat ennen häntä.
Koulutuskausi loppuisi kokeeseen, jossa metsästäjiin haluava taistelisi areenalla oikeaa Synkkää Saalistajaa vastaan. Monet murhaajat, kiristäjät ja verenhimoiset soturit olivat sangen innokkaita löylyttämään, toisinaan tappamaan, uudet jäsenet – jos ei omaksi ilokseen, niin myös siksi, miten se vähensi heikon aineksen pääsemistä pahamaineiseen rikollisjoukkoon. Varjotun organisaatiosta ei olisi tullut mahtitekijää, mikäli se olisi sallinut riveihinsä jokaisen pahaisen taskuvarkaan.
Valmistautumiskammion seinällä roikkui tusinoittain aseita. Miekat, nuijat, rhotukat ja zamorit, ne kaikki olivat tulleet tutuksi koulutuskaudella – ja sitä ennen sodassa. Hänet oli laitettu harjoittelemaan erilaisia kidutuskeinoja, opetettu käsittelemään räjähteitä ja tiirikoimaan erilaisia lukkoja (ikään kuin magnetismin toa moisella kyvyllä mitään tekisi) ja lukemaan henkilöiden ruumiinkieltä. Taistelutaito oli tietysti tärkeä osa. Toisinaan kokelaat laitettiin kamppailemaan toisiaan vastaan vuorokauden tunnit, ja viimeiseksi selvinneetkin olivat murtaneet ainakin yhden luun. Kuukausi Odinalla oli saanut hänet totisesti katumaan sitä, ettei ollut keskittynyt kamppailulajeihin enempää toana. Svarlella oli toki ollut miekkailutuntinsa, mutta Delevaa oli kiinnostanut enemmän elämän pienet ilot.
Lopulta hän valitsi seinältä elegantin ja pienen tikarin, jota saattaisi kontrolloida voimillaan vaivattomasti. Minkään sitä suuremman hienovaraisessa liikuttelussa Halawe oli suurinpiirtein yhtä tarkka kuin murskauspallo.
Sen lisäksi otti hän vain uskollisen hammasrattaansa. Hopeakolikko oli merkitty Aerin auringolla.
Kun hän selättäisi vastustajansa ja liittyisi Metsästäjiin, aikoi hän päättää koodinimekseen Hammasrattaan.
Ehkä silloin muut kunnioittaisivat häntä edes hieman. Tähän mennessä häntä oli kutsuttu lähinnä matoraniksi, petturiksi ja pelkuriksi.
Halawe astui ulos polttavaan aurinkoon, kun hänen nimensä kuulutettiin areenalta. Tila oli kaiverrettu kanjonin pohjaan, ja sitä ympäröivillä kallioilla kiersivät istuinrivit. Yleisö oli harvemmassa kuin yleensä, sillä moni Odinan väkivaltaviihteen suurkuluttajasta oli parhaillaan Metru Nuilla toteuttamassa itseään.
Areenan hiekasta pilkisti siellä täällä metallinkappaleita. Halawe erotti toan tai matoranin hopeaksi haalistunen kallon. Aurinko porotti kuumimmillaan ja loihti teräviä varjoja kanjoniin. Peikko raahasi edellistä häviäjää, suurikokoista titaania, pois kentältä jättäen jälkeensä oranssin verivanan.
Toa veti syvään henkeä ja nautti hetken huomiosta astuessaan valokeilaan. Hän oli areenan keskipiste, jolle yleisö huusi ja hurrasi.Ei kovin iso yleisö, mutta yleisö kuitenkin. Sankari gladiaattoriareenalla. Toa barbaarien keskellä!
Halawe poseerasi yleisölleen varman näköisenä ja loihti tikarinsa kahdeksikon muotoiseen ilmalentoon.
”Kiitos, kiitos”, hän kumarsi.
Silloin areenan toinen ovi aukesi peikon jyrähtävien askelien saattelemana. Hirviömäinen järkäle, joka areenalle asteli, oli koodinimeltään Moukari, Inozya. Ja sellainen hän olikin: ainakin kolmen toan levyinen ja pituinen. Täynnä lihasta, haarniskaa, voimaa ja väkivaltaa. Inozya venytteli sormiaan ja heitti maahan aiemman häviäjän irtokäden, jota oli kalvanut mielikseen.
Peikot tunnettiin normaalisti rauhallisina ja melko yksinkertaisina otuksina, mutta Inozya oli kaikkea muuta. Hirvitys oli niittänyt mainetta Metru Nuin sodan ensimmäisinä vuosina. Maineikkain sankari, jonka Moukari oli surmannut oli valon toa Lheko, mutta tämä ei ollut kuin yksi monista viilloista saalistajan haarniskassa. Kalsea toankallo oli maalattuna tämän rintaan kuin varoitukseksi.
Odinalaiset eivät olleet innostuneita, kun saivat kuulla peikon palanneen takaisin linnoitussaarelle pistämään uusien jäsenten koulutuksen järjestykseen. Ilmeisesti meno saarella oli ollut paljon mukavampaa ilman Moukaria.
Äkkiä Halawesta tuntui, että peikko olikin areenan keskipiste, ja hän oli vain yksi ohjelmanumero.
Aerilainen astui varovaisesti eteenpäin. Kolossi seisoi jykevänä hänen edessään, eikä se edes tarvinnut aseita. Sen kourat olivat melkein Halawen ruumiin pituiset ja jykevät kuin Etelämantereen sähköviidakoiden rautapuut.
Halawe puristi tikaria käsissään. Se olisi menoa nyt.
Inozya heilautti nyrkkinsä kohtaan, jossa Halawe hetki sitten oli seissyt. Magnetismin toa oli kuitenkin ketterämpi kuin jätti ja onnistui väistämään maata tärisyttävän nyrkin iskun. Halawe loikkasi peikon taakse ja iski tikarinsa peikon pohkeeseen. Kuului kalahdus, kun metalli osui metalliin. Peikon levyhaarniskaa ei niin vain lävistettäisi.
Halawen tikari oli taittunut osumasta panssariin. Hän juoksi kauemmaksi peikosta ja suoristi voimillaan teränsä kuntoon. Inozya ei antanut toalle kauaa aikaa, vaan lähti juoksemaan kuin panssarijuna saalistaan kohti.
”Tämä oli huono idea”, Halawe sanoi ei erityisesti kellekään. ”Tämä oli huono idea.”
Kokelas väisti nousemalla ilmaan naamiollaan, ja peikko jysähti päin areenan seinämää. Törmäys vavisutti koko areenaa, mutta hirvitys nousi pystyyn pian. Kun Halawe yritti lähestyä, Inozya raastoi kiveä areenan seinästä ja ryhtyi viskelemään sitä päin toaa.
”Taistele, senkin pelkuri. Missä ovat ne hienot elementtivoimasi, joista kaikki toat ovat kuuluisia?” Inozya huusi. ”Taistele!” peikko karjui, ja osui murikalla toaan, joka lensi kaaressa takaisin areenalle.
Halawe mietti hetken, miten muka voisi voittaa taistelun. Hän pysähtyi ja keskittyi magneettikenttiin, jotka olivat luultavasti hänen ainoa ystävänsä juuri sillä hetkellä. Peikko oli jälleen lähtenyt rynnimään häntä kohti, mutta tämän liikkeet alkoivat hidastumaan, kun toa otti hallintaansa tämän metallisen haarniskan kappaleita. Oli kuin näkymättömät kädet olisivat tarrautuneet biomekaaniseen olentoon – sen haarniskaan, sen luurankoon.
Se on aivan liian iso… Liian iso, liian voimakas, Halawe yritti keskittyä. Ympäröivät metsästäjät huusivat ja peikko murahteli kärsimättömästi repiessään itseään näkymättömistä hidasteistaan.
Inozya oli kyllästynyt leikkiin. Häntä ei kukaan hidastaisi, varsinkaan magnetismin toa, joiden voima oli vain huijausta. Peikko riuhtoi itsensä liikkeelle magnetismin toan otteesta puskemalla eteenpäin. Toa säpsähti, kun hän tunsi magneettisten kahleiden särkyvän, eikä ehtinyt väistää seuraavaa rynnäkköä.
Inozya iskeytyi suoraan päin toaa ja heitti tämän pitkässä, tuskallisessa kaaressa areenan takaseinään. Toa osui selkä edellä kallioon ja putosi kyljelleen maahan. Hänestä tuntui, kuin jokainen lihas hänen kehossaan olisi huutanut. Hänen naamionsa oli vääntynyt ja veri maistui suussa. Keho protestoi, kun hän yritti päästä ylös. Ei häntä olisi vielä selätetty, hän vannoi itselleen.
Vielä.
Peikko syöksyi uudelleen ja nappasi kiinni toasta. Halawe yritti väistää, mutta hänen vastustajansa kourien kantama oli yksinkertaisesti liian pitkä. Hän mursi kyynärvartensa lentäessään pää edellä hiekkaan. Hän valmistautui kokemaan uuden tuskallisen iskun jättiläiseltä, mutta sitä ei koskaan tullut.
”Älä ssurmaa häntä”, areenalle astellut vortixx-metsästäjä sähisi ja kaivoi esiin vihreää kiveään, joka symboloi hänen johtajalta saamiaan valtuuksia. Yleisö protestoi ankarasti. ”Varjottu ei halua, että tuota tapetaan. Hänellä on tälle muitakin käyttötarkoituksia.”
”Ei siitä ole muuhun kuin rahi-ruoaksi”, peikko murahti ja potkaisi Halawen selälleen. Se saattoi murtaa muutaman kylkiluun lisää. ”Vieköön!”
Metsästäjät tarttuivat Halawen hädin tuskin tajuissaan olevaan ruhoon ja lähtivät raahaamaan tätä pois areenalta.
Nykyhetki
“Hävisit kokeesi, mutta Varjottu otti sinut silti siipiensä suojiin?” Deleva kummasteli. ”Eikö epäonnistujat yleensä… en tiedä, paloitella ja keitetä ruoaksi tai jotain?”
”Voisin kehuskella olevani ainoa pimeyden metsästäjä vähään aikaan, joka hävisi kokeensa mutta pääsi silti jäseneksi”, Halawe sanoi. ”Mutta… en tiedä, se ei oikein tunnu kehuskelulta.”
”No, miksi sitten pääsit jäseneksi? Ilman, että sinua mutatoitiin tai mitään mutta typerää?”
”Magnetismin toat ovat hyödyllisiä”, Angien puuttui keskusteluun. ”Monella tavalla hyödyllisempiä kuin muut elementit, ainakin jos kyse on sodasta, jossa kumpikin osapuoli käytti teräksisisä sotakoneita.”
“Meitä ei ole erityisen paljon”, Halawe nyökkäsi. ”Ja kun suuri osa maailmasta koostuu metalleista, joten voimamme ovat aika hyödyllisiä.”
“Silti hävisit Inozyalle”, Deleva sanoi.
“Tarinani pointti ei ollut se, että hävisin. Vaan se, että Inozyaa ei pidä aliarvioida. Hän on Steltinpeikko, mutta älykäs ja osaa suunnitella.”
”Mutta eihän hän tehnyt tuossa tarinassa muuta kuin jyräsi sinut”, Deleva protestoi. ”En tiedä havainnollistaako se hänen älykkyyttään.”
”En halua sen toistuvan”, Halawe sanoi ja vilkaisi olkansa yli. Heidän takaa-ajaansa ei enää näkynyt, mutta otus eittämättä pysytteli aivan horisontin takana. ”Toivottavasti Moukari ei yllätä meitä, kun rantaudumme.”
”Mitä muutakaan hän aikoisi?” Deleva kysyi. ”Tappelisi rehellisesti, niin loppuisi tämä leikkiminen.”
”Tuota… taidamme olla lähellä”, Angien hiljensi ääntään. Pimeässä erotti jonkinlaisten merestä kohoavien pylväiden siluetteja. Ensin niitä oli vain muutama, mutta pian tuntui kuin he olisivat seilanneet metsään.
”Niin olemme”, Deleva vastasi. Hänkin oli vaistomaisesti hiljaisempi. Hän madalsi nopeutta, kunnes he lipuivat käytännössä uimavauhtia pilareiden joukossa. Hän jäi katsomaan yhtä niistä. Se näytti edelleen säännölliseltä kuusikulmiolta, vaikka meri olikin tasoittanut sitä satoja vuosia. Pilari kapeni veden pintaa lähestyttäessä.
Hän katui heti katsoneensa vettä.
”Näettekö tekin…” Angien irvisti, katse meren pinnassa.
Delevaa tervehti hänen oma kallonsa. Se oli edelleen pultattuna kylmään konekehoon. Kakamasta ei ollut jälkeäkään. Kuluneesta pääkallosta puuttui palanen leukaa ja sen otsassa oli syvä reikä. Se yritti elehtiä Delevan mukana, mutta heijastus oli auttamattoman hidas. Se toisti jokaisen toan ilmeen omilla kuolleilla kasvoillaan, mutta aina hieman myöhässä.
Hän hieroi silmiään. Kallo oli siinä hetkessä kadonnut. Hän näki vain oman heijastuksensa, synkästä vedestä, jonka aallot pian särkivät.
”Meidän… meidän ei pitäisi olla täällä”, Angien sanoi hiljaa. ”Makutan kirous ei ole vain tarina.”
”Myöhäistä kääntyä”, Halawe vastasi. ”Katsokaa.”
Sumuinen ranta alkoi erottua selvästi. Tarkastajan kartano kohosi mahtavana matalaa pilvivaippaa hivellen. Ujo aamun sarastus piirsi sen ääriviivat oranssilla taivasta vasten. Makutan talo vartioi jyrkän kallioniemen kärkeä. Mereltä päin seinämät kohosivat rosoisesta kivikosta, jotka olivat kuin meren pohjasta törröttäviä sirpaleita. Merenpohjan piti olla niitä täynnä, sillä ne koputtivat aluksen pohjaa jatkuvasti.
Kartanoa ympäröivästä merestä kohosi eriskummallisen säännöllisiä kivipylväitä. Osa niistä oli lohjennut tai kaatunut. Moni oli vesirajasta niin veden huteraksi kovertama, että näytti kaatuvan hetkenä minä hyvänsä.
Itse talo näytti ensi vilkaisulta kuin miltä tahansa Steltin kivihuvilalta. Se oli jylhä ja linnamainen. Julkisivu oli koristeellista marmoria.
Mutta mitä pidempään sitä katsoi, sitä vääremmäksi se muuttui.
Silmä ei oikein saanut kiinni karmien koristeiden muodosta. Pylväiköissä oli eri määrä pylväitä riippuen siitä, kummasta suunnasta laski. Oli kuin talon tornit olisivat kääntyneet hieman aina, kun niitä ei katsonut, ja he vannoivat nähneensä jossakin ikkunoista valoa. Sitä vain oli mahdoton löytää toisella katsomiskerralla.
Se, miten kivet raapivat aluksen kylkiä, toi Angienille kylmät väreet. Hän kuuli taas koputuksen aluksen pohjasta.
”Kuinka syvää tässä on?” hän kysyi. Vesi oli lähes mustaa.
”Kukaan ei tiedä”, Halawe vastasi. ”Mutta paljon syvempää, kuin äsken avomerellä. En pysty aistimaan pohjaa.”
”… siksikö täällä ei ole hylkyjä?”
”No, se ainakin selittäisi….”
Kumpikin heistä säpsähti, kun alus riipi oikein kovaa yhtä kivipylvästä vasten. Hetken kuulosti siltä, että laita antaisi periksi.
”Meillä oli taatusti tarpeeksi etäisyyttä”, Deleva kirosi yläkannella ruorissa. ”Väliä oli ainakin vaaksa.”
Pylväs painautui entistä lähemmäksi. Kirskuen koko alus kääntyi vinoon. Deleva käänsi minkä pystyi, mutta he osuivat keula edellä pylväiden sykermään. Toa yritti kääntää peruutusvaihteelle, mutta takaisinpäin ei mahtunut. He vain tönivät peräänsä pylvääseen.
”Nämä… eivät olleet näin”, Deleva yritti järkeistää tilannetta.
Kaikki kolme vannoivat, etteivät olleet nähneet yhdenkään pylväistä liikahtaneen senttiäkään.
Ei ollut sen koommin heidän veneensäkään törmäyksen jälkeen.
Äkkiä paikalleen juuttuneena koputus veneen pohjasta tuntui äkkiä paljon kammottavammalta. Se lakkasi nopeasti olemasta koputusta ja muuttui kirskunnaksi, kun jokin puski alhaalta ylös heidän aluksensa pohjaa vasten.
Matkaa rantaan ja kartanolle oli vielä kivenheitto. Oli vaikea sanoa, oliko matkalla enemmän vettä vai aavemaisia pilareita.
Vene kallistui, kun sen oikea puoli alkoi nousta hitaasti. Vähät matkatavarat kannella paiskautuivat vastakkaiseen laitaan, mutta matkalaiset saivat laidasta kiinni.
”Tämä… tämä kaatuu”, Deleva parkaisi. Hän saattoi kuvitella, miten hänen kehonsa vetäisi hänet pohjaan välittömästi. Ympärillä kohosi vain kivipilareita. Ne… kaikki olivat ehkä hieman lähempänä?
Piirittivätkö ne heitä?
Kartano katseli heitä kukkulalta ivallinen virne ikkunankarmeissa.
”Hukkukaa”, tuuli ehkä sanoi. Tai aallot. Yhtä kirottuja kummatkin.
Deleva otti kiinni yhdestä pylväästä ja yritti hillitä aluksen kallistumista sillä. Hän lähes horjahti veteen, sillä pylväs antoi välittömästi periksi ja kaatui mereen.
”Alus on puuta”, Halawe ajatteli äänen. ”Pilarit kiveä. Minä…”
”Tuo on metallia ja sinulla on Miru”, Angien huusi. ”Mitä vielä tarvitset?”
Vasen laita painui juuri veden alle. Kannelle tulviva vesi vain nopeutti aluksen ympäri kääntymistä.
Halawe tarttui Angieniin ja nousi varovaisesti ilmaan naamio loistaen. Naamiota ei ollut varsinaisesti suunniteltu myös matkustajien lennättämiseen, mutta ehkä sääntöä voisi venyttää. Selakhi tarrasi toaan minkä pystyi, mutta se ei varsinaisesti tehnyt mukana pysymisestä yhtään helpompaa.
Joitakin metrejä ilmassa Halawe osoitti kädellään Delevaa, ja nosti tämän ilmaan hitaasti. Toa oli järkyttävän painava, eikä metalli tuntunut olevan mielissään sitä ylöspäin nostavasta hylkimisestä. Deleva vilkaisi alas mustaan veteen hieman epäröiden, kun heidän veneensä kaatui lopulta ja vajosi kokonaan pinnan alle.
”Olet raskas”, Halawe parahti yrittäessään keskittyä yhtä lailla kumpaankin toa-voimaan. Hänen hansikkaansa loistivat kirkkaana lilaa, kun niihin upotetut elementtikivet ponnistelivat Delevan kanssa. ”Tuntuu… sellaiselta kidutuspenkiltä”, Halawe mutisi. ”Tiedättekö, sellainen missä venytetään…”
”Suu tukkoon ja rannalle!” Angien parahti toan korvanjuuressa. Kartanon tiluksilla kolmikkoa tuijottava hopeakasvoinen usvapilvi oli kadonnut kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen, ennen kuin kukaan oli edes ehtinyt huomata sen koskaan olleen siellä.
”Mitä pirun metallia sinä olet, Deleva?” toa kysyi. Hän levitoi varovaisesti rantaa kohti, muttei uskaltanut pitää yllä kovin suurta vauhtia siinä pelossa, että Deleva jäisi. Kun etäisyyttä tähän oli vain jokunen metri, Kal-järkälettä saattoi vielä kannatella.
”Kuolleiden toien verestä tehtyä sielumetallia tai jotain”, plasman toa sanoi. ”En minä tiedä. Tämä ei ole oikein hyvä hetki!”
”Veressä on vain rautaa”, Halawe parahti. ”Tuo ei ole rautaa. Mitä tuo edes”, hän yritti puhua, mutta se tuotti vaikeuksia. Kaikki, mikä ei ollut hampaiden puremista yhteen, tuotti vaikeuksia.
Inozya ei nähnyt tarkkaa ilmettä, mutta hänellä oli melko hyvä käsitys kohteesta. Kirkkaana hohtava naamio oli melko hyvä kohde tähdätä aamuyön pimeydessä. Hän tuki raskaan kiväärin aluksensa laitaa vasten, kyykistyi ja keskittyi katsomaan läpi kiikarista ja tähtäämään kirkkaaseen valopisteeseen.
”No, ammu jo”, hänen vierellään oleva vortixx usutti. ”Niin saadaan ne rahat.”
Peikko näytti mietteliäältä. Toat leijuivat hitaasti kohti rantaa.
”He saattavat tietää jotakin makutan kartanosta”, Moukari sanoi. Hänen äänensä kuulosti siltä, että se liiskasi pieneläimen joka kerta tömähtäessään ulos. ”Viisi operaatiota, eikö vain, Rienaaja? Kaikissa kartanon vartijat pitivät huolen siitä, että yhtäkään esinettä tai salaisuutta ei viety.”
Vortixx nyökkäsi. ”Kuulostaa uhkapeliltä.”
”Petturit… niitä on aina. Makutan jäämistö kaikkine salaisuuksineen olisi jotakin, mitä Varjottu ei aivan joka päivä saisi”, Moukari pohti. ”Ja jos nuo pääsevät sinne sisään… uhkapeliäpä hyvinkin. Mutta mitä voin sanoa? Vuosisata heikkojen jyräämistä, ja kuka tahansa alkaa kaivata hieman uhkapeliä.”
”Syytän sinua, mikäli epäonnistumme”, sanoi Rienaaja. ”Syytän sitten sinua.”
”Toki”, Inozya sanoi ja nosti kiväärinsä. Hän töytäisi toveriaan hartialle niin, että vortixx horjahti hieman taaksepäin. ”Toki syytät.”
Kristallisaarten keskiosat olivat kokeneellekin merenkävijälle painajaismaiset. Korkeat kivipiikit kohoilivat merenpohjasta kuin Metru Nuin kupolin reunavesillä. Niiden säröiset reunat kimaltelivat valon osuessa niihin. Hainhampaiksi kutsuttuja piikkejä kasvoi pitkinä jonoina, kuin jonkin suuren, nukkuvan meriolennon leukoina. Siitä pahamainenen merialue olikin nimensä saanut: Cilincarin hampaat, muinaistarustojen särkyneen kärmeksen mukaan.
Osa kivihampaista oli täysin veden alla, ja osuma sellaisen kärkeen repisi auki veneen kuin veneen pohjan. Toiset taas muodostivat valtavia vuoria, jotka nousivat pinnan ylle ja muuttuivat kallioisiksi saariksi. Sellaisten kimaltelevien kalliorantojen uumenissa piili Kristallisaarien vaurauden alkuperä.
Aallot toivat aika-ajoin rantaan hylkyjen kappaleita ja joskus rikkauksia, joita laivat olivat kuljettamassa. Myrskyinen meri oli täynnä elämää, mutta vain harvat suuret kalastusalukset uskaltautuivat alueelle. Useimmat kiersivät saaret idempää, missä selänne oli avoin.
Synkkä myrskyilma oli vierailu hautausmaalle. Kylmyys ja viima uiversivat kuin valittavat aaveet kirottuina vaeltamaan siinä särkyneessä maailmassa. Toisinaan myrskyissä kivipiikitkin ujelsivat. Monet merenkävijöiden kauhutarinat olivat kotoisin niiltä rosoisilta saarilta Koillissakaran juuressa.
Saaret olivat kuin helmiä karun meren syövereissä. Ne tarjosivat elämän monille, mutta paljon harvemmille kuin aikana, jolloin salskea kansa oli vahtinut maailmaansa kristallitorneistaan. Muinaisaikojen rakennelmista ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Makutat, odinalaiset ja kaikenlaiset sotalordit olivat tuhonneet valtakunnat perusteellisesti. Hailtiamaiden aarteet ja väki oli viety ympäri maailmaa, aivan kuin he olivat draakkien valtakunnille aikanaan tehneet. Jäljellä oli vain raunioita ja niiden varjoissa asuvia. Suurin osa saarten asukkaista tätä nykyä oli matoralaisia.
Synkän pilvikaton varjossa kulki myös yksinäinen xialainen vene. Kolme matkalaista seilasi meren aalloilla ja väisteli kareja ja kivikkoja päättäväisellä matkallaan kohti Aerin saarta ja makutaa nimeltä Tarkastaja.
Litimärkä Deleva oli ruorissa ja kirosi pikaveneen heppoisuuden. Syysmyrskyn tyrskyt heittelivät virtaviivaista alusta kuin oljenkortta, jonka ohjaamiseksi toa teki parhaansa. Pisarat valuivat hänen naamiotaan pitkin ja ropisivat hänen panssariinsa. Tai niin hän tiesi tapahtuvan, koska hän näki pisarat ja muisti, miltä ne tuntuivat.
Nykyään hän ei tuntenut sen pahemmin kosteutta kuin kylmyyttäkään.
”Olemme vaarallisen lähellä tuota karikkoa!” Halawe huusi aluksen keulasta, jossa hän oli toiminut kaikuluotaajana aistien pohjan mineraalien muotoja. Salamointi ja sade eivät tehneet siitä helppoa, mutta se ei lannistanut miestä: hän oli tottunut navigoija. Jotkut sanoivat, että se tuli Fa-Matoraneille luonnostaan.
”Yritän kääntää koko ajan!” Deleva puri hammastaan ja keskittyi ohjaamiseen. Aallokko ja salamat toivat hänen mieleensä Aft-Amanaa ympäröineen synkän meren. Mahriaanin palava liha tuoksui ilmassa, ja myrskypilvet näyttivät piirtävän korppimaisia muotoja taivaalle. Siitä oli ties miten kauan, miksi se edelleen muka pyöri hänen päässään?
Angien oli visusti sisällä pikaveneen kannen alla ja kuunteli, miten aallot riepottelivat purtta. Hän oli käpertynyt pinoon viittoja pysyäkseen lämpimämpänä ja kuivana. Ne olivat löytyneet aluksen aiemman omistajan jäljiltä. Selakhi oli samaan aikaan sekä huojentunut että turhautunut siitä, ettei hänestä ollut taaskaan mitään hyötyä.
Ainakaan hänen ei tarvitsisi mennä kannelle uhmaamaan onneaan meren jumalia vastaan. Ne eivät ole koskaan olleet selakheille suopeita.
Heidän matkansa oli sujunut Xian jälkeen paljon hiljaisempana. Venehankinnan osoittautuminen veriseksi ei tuntunut erityisen sankarilliselta tai oikealta, eikä Deleva ollut ainoa, jonka omaatuntoa se riepoi.
He eivät olleet juuri puhuneet toisilleen viime pävinä, sen oli kylmä kone-toakin noteerannut. Angien ja Halawe tosin olivat usein yhdessä ja puhelivat hiljaa toisilleen. Konemies ymmärsi kyllä miksi, mutta myös hän kaipasi seuraa.
Jossain määrin kaikki kolme veneessä matkustavaa olivat kaikki matkalla omille syntysijoilleen. Halawe ja Deleva olivat ajautuneet kanistereissaan rantaan yhdellä näistä pikkusaarista, ja Angien muisti vielä ajan, jolloin Selakhiaa hallitsi selakhi.
Nyt heistä kenelläkään ei ollut täällä mitään. Jopa heidän matkansa tavoite oli menneisyyden haamu.
Aer oli Kristallisaarten mittapuulla suuri, yksi suurimpia Selakhian jälkeen. Suurimmalle osalle nimi toi vain mieleen ne lukuisat selakhien esineet museoissa, joita alueelta arkeologit olivat kaivaneet. Delevalle se toi mieleen mäntymetsät, jyrkät kalliorannat aurinkoiset päivät, joina hän oli saattanut vielä tuntea lämmön pinnallaan.
Tuntien kamppailun jälkeen he olivat päässeet läpi Cilincarin karikoista ja saapuneet tyynemmälle keskiselle Kristallimerelle, josta matkalaiset saattoivat jo nähdä määränpäänsä. Aer kohosi vehreänä ja suurena horisontissa pienten kiviluotojen parvien keskellä. Sen takaa saattoi erottaa naapurisaari Ehrenin vuoret. Jos matkasi vielä vähän pidemmälle, päätyi Selakhiaan.
”Me olemme pian perillä”, Halawe huikkasi kannen alle ja ponnisti sitten takaisin ylös. Kansi oli edelleen litimärkä, kuten oli hänkin. Toa nojasi kaiteeseen ja katseli saarta oudon tunteen vallassa.
”Ajattele, viimeiset selviytyjät palaavat takaisin”, hän sanoi Delevalle.
”Siitä on ikuisuus”, plasman toa huokaisi silmät vangittuna kotisaaren rantaviivaan.
”Sitä tuntee itsensä vanhaksi”, Halawe jatkoi.
Angien kipusi ylös kannelle edelleen paksuun, oranssiin viittaan kietoutuneena.
”Upea sää meillä”, hän totesi kuivasti. ”Mikä on suunnitelmamme, kun pääsemme rantaan?”
”Tarkastajan kartanolle ei pääse vesitse, sillä se on karikoiden ympäröimä”, kertoi Deleva aluksen ruorin luota. ”Menemme maihin ja jatkamme jalan. Yövytään jossakin kylässä, ja talsitaan sitten kartanolle. Jos Tarkastaja on mitenkään läsnä, kysymme häneltä suoraan kaiken – ja jos ei, löydämme taatusti vastauksia jostakin hänen kartanostaan.”
”Hmm. Läsnä?” Halawe kysyi.
”Sitä varten meillä on se Iden”, Deleva sanoi.
Angien puristi laukkuaan, jossa naamio oli piilossa. ”Selakhi-Iden. Normaalilla lähinnä katsellaan seinien läpi.”
”No, se”, Deleva vastasi.
Aerin melko korkeat rantatörmät olivat tiheän mäntymetsän peitossa, eikä sisämaahan nähnyt kovin pitkälle.
”Täällä oli joitakin kyliä, eikö?” Angien katseli metsiä epäillen.
”En tiedä nykyisestä asutuksesta”, Deleva sanoi hieman haikeana. ”Aerin kaupunki sijaitsi aivanlähellä, mutta nyt rannat ovat vain kanervia ja pajuja.”
Heidän rantautuessaan oli jo myöhä. Deleva manöveeröi heidät taidokkaasti vastatuulessa rantaan ja väisti pahimmat karit. Angien hytisi toisen toan rinnalla aluksen kannella, jossa he pitivät vesirajaa silmällä yllättävien kivien varalta.
Pienessä lahdenpoukamassa oli aikanaan ollut Aerin Satamakylä, josta oli hieman matkaa sisämaassa sijainneeseen kaupunkiin itsennsä. Deleva katseli ympärilleen kuin jonkun toisen muistoihin eksyneenä. Kalastusveneiden rivit olivat olleet pitkät, ja niillä kaikilla oli punajuuren purppurat purjeet. Punajuuri, plasman toa oli aina vihannut sitä viheliäistä vihannesta. Sitä oli viljelty valtavasti ylängöillä kaupungin reunamilla.
”Rúcioro, Tarkastajan saari”, Halawe kertoi, ”on oikeastaan niemi, joka sijaitsee Aerin saaren pohjoispäässä, lähimpänä Selakhiaa. Pääsemme vanhaa metsätietä pitkin aika lähelle, mutta osa matkasta on aika kivikkoista.”
”Mikäpä näillä saarilla ei olisi kivikkoista” Angien mutisi katsellen ohi valuvia saaria. Maisemat olivat tismalleen kuin Selakhiankin rannoilla. Se sai hänet hieman surumieliseksi.
Poukaman reunat olivat äkkijyrkät, kuten Kristallisaarten rannoilla oli taipumus olla. Niihin oli kuitenkin kaiverrettu leveät askelmat. Ne olivat märät, liukkaat ja sammaloituneet, mutta niitä pitkin pääsi ylös. Joskus askelmien vieressä oli ollut köysirata, jolla rahtia oli tuotu ylös satamasta. Siitä oli jäljellä vain rautapultit kalliossa.
“En muistanut kotisaaren olevan näin… karu”, Deleva sai suustaan kavutessaan kalliota.
”Muistat, millainen se oli kesällä ja auringonpaisteella. Tässä säässä kaikki näyttää ankealta”, toinen toa vastasi. Hän oli jo ylhäällä ihailemassa myrskyisiä maisemia ja vellovaa merta.
“Muistan kesän auringot, mutta muistan myös skakdien tuoman tulen”, koneistettu sanoi synkkänä ja nousi viimeiset askeleet ylös.
”Deleva, olet aina niin pirteä”, selakhi mutisi kolmikon viimeisenä. Hän odotti joka hetki liukastuvansa ja putoavansa alas. Kalliokiipeily sateella ja pimeällä ei ollut hänen parhaita alojaan.
Huipulta näki kauas alhaalla roikkuvista harmaista pilvistä huolimatta. Saaria oli ripoteltu horisonttiin kuin pieniä kiviä. Vanhaan Selakhia näytti sumuisessa horisontissa lähinnä ankealta, värittömältä valokuvalta. Joskus merialue oli ollut täynnä liikennettä.
Ainoat elävät sielut merellä, mitä Halawe sinä iltana näki, oli lintuparvi lentämässä koillista kohti.
“Lintuja…” Deleva mutisi puoliääneen auttaessaan selakhia huipulle. “En pidä enää linnuista. Ne ovat kauheimpia asioita mitä tiedän…”
Nainen ei oikein tiennyt, mitä siihen vastata. Delevan traumat vuotivat usein ulos kuorestaan.
”Hei, Del, vanha satamatie on vielä jäljellä”, Halawe sanoi huomatessaan syysmetsän läpi kulkevan ruohottuneen uran. ”Puut ainakin suojaavat enemmältä tuulelta.”
”Kuinka pitkä matka tästä on sinne kylään?” Angien kysyi näyttäen siltä, että katui (taas) koko matkalle ryhtymistä.
”Kilometri, suurinpiirtein. Eihän sinulla ole kylmä?”
”Miten sinulla ei ole?”
”Olen varustautunut tällaisiin olosuhteisiin. Haarniska pitää lämpöä.”
”Hyrrr. Muistuta minua ensi kerralla, kun olemme menossa tällaiselle typerälle matkalle.” Odinassa ei ollut montaa hyvää puolta, mutta ainakin siellä oli lämmin.
”Mitä vain sinulle”, Halawe virnisti.
”Suu tukkoon ja mennään.”
“Syksyinen metsä on niin kiehtova”, Deleva selitti heidän kävellessään. “Lehtipuut ovat varistaneet lehtensä ja valmistautuvat talveen. Havupuut sen kun seisoivat valmiina kestämään talven koettelemukset Ja nämä erilaiset valot, jotka vehreä metsä olisi peittänyt syleilyynsä. Ne pääsevät nyt oikeuksiinsa”, toa runoili. Heidän ympärillään jalavat ja männyt hohtivat kukin lajilleen tyypillistä hohdettaan kuin heikot valokivet. Metsän sydän oli paljastunut.
Kaksi muuta vilkaisivat tunnekohtauksen saanutta robottisoturia kummastuneina.
”En tiennyt, että pidät puista”, Angien sanoi.
“Olen vain iloinen ollessani taas Aerilla”, Deleva naurahti. “Tämä on niin mukavaa vaihtelua Metru Nuin suurkaupunkiin ja pitkään merimatkaan”, toa jatkoi.
“Sitä kaipaa välillä takaisin primitiivisempiin aikoihin, jolloin sai rakentaa asumuksensa metsään ja pelätä henkensä edestä telaketjuraheja”, Deleva puheli itsekseen.
”Kunnes todella joutuu pelkäämään niitä raheja”, Halawe huomioi.
Metsätie muuttui pian hakkuualueen läpi kulkevaksi tieksi. Paikalla, jolla Aerin kaupunki oli ennen skakdeja seissyt kohosi paalumuurien ympäröimä kylä. Piiput savusivat ja ikkunat hohtivat lämmintä valoa.
“Tässä sijaitsi ennen kaunis metsä, johon ikikoivut olivat juurtuneet ennen Aerin kaupungin perustamista.” Nyt hän näki edessään vain lohduttomia kantoja, joita lahottajasienet hajottivat. Kaikki oli revitty, pilattu ja käytetty. Delevasta näky oli lohduton.
”Otan mieluummin lämpimän sisätilan kuin metsän” selakhi vastasi heidän tarpoessaan kylään.
He yllättyivät, kun huomasivat portilla katoksessa istuskelevan skakdin. Tämä oli kietoutunut syvälle huopaan ja paksuun karvahattuun.
”Iltaa!” Halawe tervehti äänekkäästi. Se sai laihan skakdin nousemaan.
”No että iltaa vain, muukalainen!” hän vastasi käheällä äänellä.
Delevan mielessä nousi pinnalle se päivä, jolloin skakdit saapuivat rahdin mukana Aerille. Kuinka he tappoivat, ryöstivät ja orjuuttivat kaupungin ja sen asukkaat. Toa yritti tasata hengitystään. Hän mietti oliko tämä vain pahaa unta. Hän kupli ja oli raivoissaan, mutta hillitsi itsensä: tärkeintä oli tilanteen ymmärtäminen, hän muistutti itseään.
”Olemme vanhoja Aerilaisia”, Halawe kertoi ja esitteli kolmikon.
”Vai vanhoja oikein? Tervetuloa Jalavalaan. Emme olekaan juuri nähneet väkeä vanhalta ajalta. Tulkaa toki sisään”, skakdi selitteli leppoisasti ja veti auki puisen portin, joka näytti nähneen parempiakin päiviä. ”Menkää sitten sanomaan seriffille, että olette tulleet, ettei tule mitään hämminkiä. Täällä ei käy kovin usein teidänkaltaisia.”
”Teidänkaltaisia”, Deleva mietti hiljaa. ”Mitä sekin tarkoitti?”
”Toia, luultavasti”, Halawe vastasi. ”Emme näytä aivan tavanomaisilta matkalaisilta.”
Kylä oli hiljainen mutta kodikas. Kivitalot olivat skakdityylisiä kuutioita, joilla oli suorat katot. Ikkunoista loisti lämpö. Muuan nainen ajoi hirven ajamia rattaita pitkin raittia. Rahi-otus oli Kristallisaarten merihirvi: sen harmaa turkki oli paksu ja pörröinen, sarvet pienet ja jalat sopivat uimiseen. Siellä täällä näkyi vaatimattoman oloisia skakdeja erilaisissa askareissa.
Paikassa, jossa oli joskus ollut kylän Suva-temppeli, sijaitsi nyt majatalo. Kyltissä luki ”Märkä Hirvi.” Se oli kerrosta korkeampi kuin moni ympäröivät rakennus, ja se oli varustettu korkealla harjakatolla.
”Majatalo, vihdoinkin!” Angien huomasi.
“Kaikki on muuttunut niin paljon”, Deleva kuiskasi toa-veljelleen. Hän ei tiennyt, oliko vihainen vai surullinen.
Halawe katsoi veljeään syvälle silmiin. “Oikeastaan moni asia on pysynyt samana. Kaikki on rakennettu vanhan Aerin paikalle. Katso, osa kivijaloista on meidän ajaltamme. Täällä on vain uudet asukkaat.”
”Miten skakdit kehtaavat asua täällä sen jälkeen, mitä täällä tapahtui?” toinen toa parahti.
“Tämä on hyvää seutua viljelyyn, kalastukseen ja kaupankäyntiin”, Halawe tiesi kertoa. “Eivät kaikki elä menneisyydessä kuin sinä.”
”Mutta he ovat samaa väkeä, jotka tuhosivat kylän, Halawe! He murhasivat ja ryöstivät täällä! Skakdit!”
Deleva sai osakseen joukon kummia katseita.
Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Angien hoputti heitä sisään majataloon. Ovesta astuttuaan lämpimän ilman aalto tervehti kolmikkoa. Monen silmät kääntyivät heitä kohti – ilmeisesti majatalon alakerta oli kyläläisille myös yleinen illanviettopaikka.
”Jatketaan tätä keskustelua myöhemmin”, Halawe sanoi hiljaa veljelleen.
Paikka oli yksinkertainen ja vähäkoristeinen. Takkatuli loimusi ja valokiviä riippui katosta. Skakdit jutustelivat iloisesti keskenään. Yhdessä nurkassa vanha skakdi kertoi rahisevalla äänellään tarinoita nuorelle polvelle, joka kuunteli lattialla maaten tämän kertomuksia. Jos Deleva olisi halunnut kuunnella, olisi hän huomannut tarinan kertovan suuresta sodasta, jota kyläläiset olivat aikanaan paenneet kauas pois.
Iloinen puheensorina täytti ilman ja toi kotoisen tunnelman. Paikka sai Delevassa aikaan ristiriitaisen tuntemuksen. Siellä murhaajat iloitsivat temppelin raunioihin rakennetussa majatalossa, mutta toisaalta… paikka oli viihtyisä ja arkinen! Oli kuin kukaan muu ei olisi edes nähnyt sitä hirvittävää pyhäinhäväistystä, joka Delevalle näyttäytyi ilmiselvänä!
”Saisimmeko kaksi huonetta”, Angien kysyi tiskin takana hyörivältä vihreältä skakdilta. Tämän alahuulesta puuttui puolikas, mutta se ei estänyt miestä hymyilemästä.
”Jo vain, neiti. Matkustavaisia ei usein näy tähän vuodenaikaan, joten talossa on tilaa. Oletko tullut pyhiinvaellukselle vanhoille kristalliraunioille?”
”En ole matkalla Selakhialle.”
”Yleensä teikäläiset ovat. Miten, otatteko illallista?”
”Toki”, hän sanoi ja viittoi matkakumppaneitaan, jotka puhuivat hiljaa jotakin toisilleen.
“En voi hyväksyä sitä, että Aerin kaupunki on tuhottu täysin”, tuohtunut Deleva puhui hiljaa veljelleen. ”Vai että Jalavala! Kaikki, jopa muisto kaupungista, on tuhottu.”
“Deleva, tuo… ollakseni rehellinen, tuo kuulostaa melko naiivilta”, Halawe sanoi. “Emme edes tiedä siitä mitä nämä skakdit ovat ja onko heillä tekemistä Metorakkin kanssa, jos mitään.”
”Silti tämä tuntuu… väärältä. Anteeksi, minä en tiedä, mitä oikein ajatella.”
Kaikkialla, minne toa katsoi, hän näki vain teräviä harjoja, välkkyviä hampaita ja rujoja kasvoja. He näyttivät kuin keneltä tahansa ryöstelevältä skakdijoukolta – nämä olivat vain piilottaneet aseensa.
Ikään kuin he tarvitsisivat aseita. Monella skakdilla oli kuitenkin ties mitä voimia, Deleva mietti kyynisesti istuutuessaan yhteen nurkkapöydistä, jonne Angien oli jo mennyt.
Majatalon isäntä toi heille illallismenut. Ne olivat oikeastaan ohuet puulevyt, joihin oli polttokynällä kirjailtu taidokkaasti erilaisia kuvioita. Menut sisälsivät pääosin kalaa ja syksyn antimia, kuten sieniä. Ruokalistan loppupäässä oli erilaisia marjaisia jälkiruokia. Menukortin oikeassa yläreunassa oli kylän tunnus, mahtava jalava.
“Näyttääpä ruokalista herkulliselta”, Halawe huudahti. Oli ollut suuri sääli, etteivät he olleet voineet poiketa Xialla missään hyvässä ravintolassa – tämä itse asiassa oli matkan ensimmäinen.
“Kalaa listalla on ainakin paljon”, Deleva sanoi. On rukia eri muodoissa ja peitsikaloja punajuuripyreen ja pinaatin kera. ”Ja hintataso on täällä aika hyvä”, hänen oli pakko myöntää. Kaikki olisi ollut paljon yksinkertaisempaa, jos vain joku skakdi olisi vetänyt esiin puukon ja käynyt heidän kimppuunsa, mutta niin ei vain tapahtunut.
Seurueen menu-selailu keskeytyi kysymykseen.
”Mahdatteko te olla ne, keitä odinalaiset etsivät?” kysyi nuori skakdi, jolla oli paksu hirvenvillaviitta. ”Koska te vastaatte tuntomerkkejä, te kaksi.”
Angien pudotti ruokalistan jähmettyessään. Halawe vilkaisi heidän pöytänsä viereen ilmestynyttä kysyjää viileästi. Hän otti pahimman toa-rosvo-ilmeensä ja madalsi ääntään mahdollisimman mystiseksi.
”Entä jos olemme?” hän kysyi.
”Me ei haluta tänne mitään hämminkiä. Ja odinalaiset, ne tuo hämminkiä. Ne on vaarallisia.”
Paljastus sai aikaan hälinää. Monet skakdeista näyttivät kauhistuneilta. Osa luikahti pois paikalta.
”Täällä kävi pari päivää sitten Varjotun kätyri, iso kuin mikä ja hampaisiin asti aseissa. Se sanoi, että jos me piilottelisimme teitä, ne polttaisivat koko kylän. Varmuuden vuoksi vielä kirjoitti saman viestin Einorakin hirveen”, vanha keinutuolissa istuva skakdi kertoi hiljaa.
“Tietysti te annatte meidät Kummisedällenne”, Deleva vastasi tuleen. ”Te olette aivan samaa settiä kaikki, skakdit ja metsästäjät!”
Moni skakdi nousi seisomaan ja huuteli takaisin. ”Mikä oikeus Toilla on päättää muiden asioista”, joku kysyi. ”Te vain tuotte harmia mukananne!”
Halawe otti veljeään kädestä ja yritti rauhoittaa häntä. “Emme aloita mitään kapakkatappelua”, hän sanoi hiljaa painottaen jokaista sanaa.
”Kyllä aloitamme”, nuori skakdi korotti ääntään. ”Jos ette tee niin kuin sanomme. Meitä on paljon enemmän! Te vaarannatte koko kylän!”
Angien huokaisi syvään. Miksi hän liikkuikaan toien matkassa?
Halawe päätti lopettaa mittelön ennen kuin se edes alkoi, ja avasi mielensä huoneen metallille. Hän kohotti kätensä, ja metalliesineet – haarukat, lusikat, hiilihangot ja teepannut -kohosivat ilmaan ja alkoivat tanssia rentoa tanssia.
”Haluatteko todella aloittaa tappelun?” toa kysyi. Näytös sai skakdit kavahtamaan, mutta heidän syyttäjänsä ei paennut.
”M-meitä on enemmän”, skakdi jatkoi. ”Ei teidän kannata.”
Deleva nousi täyteen pituuteensa ja otti pari askelta skakdia kohti. Ne kolahtelivat lattiaan kuin männät. Skakdi näytti surkealta rääpäleeltä koneistetun edessä.
“Kuono umpeen, nilkki”, toa latasi. Miehen mekaaniset kourat tarttuivat tyypin viitan kauluksista. Uskalias skakdi huomasi pian olevansa ilmassa Delevan silmien korkeudella.
“Tiedätkö, olin samanlainen nuori kuumapää kuin sinä. Luulin omistavani maailman ja että maailma oli minulle velkaa. Sitten sain maailmalta selkäsaunan ja palasin maan pinnalle.”
Skakdi-nuorukainen nielaisi. ”J-ja sinäkö palautat minut maan pinnalle?”
“Jos itse sitä haluat”, toa sanoi peloissaan olevalle skakdille.
”Päästä Hernan alas!” huusi toinen skakdi, teräväkatseinen ja isokokoinen, ja nappasi jakkaran. Se rohkaisi useaa tämän ystävää tarttumaan kättä pitempään.
”Mitä jos vain istuisitte”, Halawe osoitti heitä avokämmenellä, ja joukko tunsi kuin näkymättömän seinän asettuvan heidän ja Delevan väliin.
”Minä olen Makutan lapsia”, teräväkatseinen skakdi sanoi, ja hänen silmänsä syttyivät punaiseen valoon. ”Minullakin on voimia, toat. Ette ole ainoita, jotka voivat tehdä mitä haluavat.”
Magnetismin toa vilkaisi vuorotellen Delevaa ja silmävoimilla uhkailevaa olentoa. Tilanne tuntui karkaavan käsistä. Hän astui vaistomaisesti hieman sivuun, että Angien jäisi hänen taakseen. ”Deleva, lopeta”, hän pyysi.
”PÄÄSTÄ HÄNET!” skakdi huusi. Deleva vilkaisi kohti tätä visiiri loistaen ja säteillen plasmaa. Konemies… hymyili? Oli kuin hän oli ollut salaa onnellinen siitä, miten hänen ajatuksensa skakdeista olivatkin osuneet oikeaan. Hetken hän oli pohtinut, olisiko hän tehnyt virheen, mutta tappouhkaus palautti hänen ennakkoluulonsa.
”Minä todennäköisesti kestän mitä hyvänsä sinä voit syöstä päälleni”, hän sanoi hiljaa. ”Kestätkö sinä?”
”Huone on täynnä meitä. Tappaisitko meidät kaikki?”
Ruokasalin reunoilla tapahtumia seurasivat henkeään pidätellen tusina paikallista. Heidän ilmeissään näkyi kuitenkin päättäväisyys suojella kotiaan.
”Tappaisitteko te meidät kaikki?” Deleva kysyi vastaukseksi. Ilma hänen ympärillään kuumeni.
Ovensaranat narahtivat, kun se avattiin. Deleva osoitti välittömästi ovensuuhun. ”Kuka sieltä tuleekin, tule varovaisesti ja ilman aseita!”
Tulija oli valkea, vanha ja pyöreähkö skakdi, jolla roikkui kaulassa keltainen kivi ja kasvoilla mieto virne. Miehellä oli kädet vyöllä, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vetää asetta. Itse asiassa hänellä ei näkynyt moista.
”Kuulin, että täällä on hämminkiä”, sanoi sheriffi leppoisasti ja asteli sisään. ”Olen Jåkon, tämän kylän lainvalvoja. Mistäs täällä on kyse?” hän sanoi.
“Seriffi! Täällä on toia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti”, joku skakdeista vastasi väkijoukosta.
“Itse olitte antamassa meitä metsästäjille”, Deleva tiuskaisi vastaan.
Sheriffi maiskutteli hetken ja käveli tilanteen läpi, kuin mitään vaaraa ei olisi ollutkaan. Yhä ympäri huonetta leijuvat metalliesineet vaikuttivat kieltämättä hämmentäviltä.
”Tiedättekö, matkalaiset, miksi Jalavala perustettiin?” tämä kysyi, kuulostaen pikemminkin joltakulta, joka kertoisi satuja matoralaisille. ”Kotikonnuilla aikanaan sodittiin, odinalaiset ja Nektanni ja niin edespäin. Nämä veikot – me – lähdettiin pois, jonnekin omaan ja syrjäisään. Jalavala on turvasatama, eikä meillä ole tapana täällä ratkoa tilanteita samoin kuin odinalaiset.”
Se sai mutanttiskakdin sammuttamaan silmiensä sairaan hohteen. Deleva piteli edelleen kiinni skakdinuorukaisesta, jota oltiin kutsuttu Hernaniksi.
”He ovat odinalaisia”, selitti joku sheriffille.
”He saavat itse näyttää sen”, Jåkon vastasi.
Deleva vilkaisi jalkojaan ja laski skakdin.
“Oikeastaan olen täkäläisiä”, konemies vastasi hiljaa. “Puolustin tätä paikkaa kun se tunnettiin Aerina.”
“Ai ihan täkäläisiä toia? Olemme kuulleet vain tarinoita teistä. Alkuperäisistä asukkaista olemme löytäneet vain erilaisia arjen esineitä”, Jåkon kertoi. “Osanottoni teikäläisten puolesta.”
“Joukko skakdeja saapui tänne rahtilaivaan piiloutuneina. He ryöstivät, polttivat ja orjuuttivat kaiken mitä kansastani oli jäljellä. Olette varmaan kuulleet nimen Metorakk ennenkin?”
“Metorakk?” sheriffi kysyi. ”Ei, se nimi ei sano mitään. Liekö joku sotalordi?”
“Hän… aivan sama, hän on käytännössä piraka. Jos annatte meidät metsästäjille, ette ole yhtään parempia kuin pirakat”, Deleva kertoi surkeana.
“Mutta se pelastaisi kylämme”, Jåkon sanoi. ”Niin tämä jättipeikko, Inozya, kertoi. Oikea saasta, iso kun mikä ja paha tappelija. Sanovat, että oli oikein Metru Nuin sodassa. Hän ja hänen kätyrit pitävät majaa kauempana pohjoisrannalla.”
Jåkon katsoi ympärilleen ja varmisti, että ovi tosiaankin oli kiinni.
”Me maksamme jo heille suojelurajaa, kun he lähettävät korstojaan tänne. Emme halua herättää Varjotun vihaa. Etkö itse olisi tehnyt jotakin samanmoista, jos se olisi pelastanut Aerin ja kansasi?” sheriffi sanoi.
Delevan oli pakko myöntää, että Jåkon oli oikeassa.
”Pimeyden metsästäjiä… on tällä saarella?” Angien kysyi varovaisesti. Hän ei ollut tähän mennessä puuttunut potentiaalisesti räjähdysherkkään tilanteeseen.
Sheriffi nyökkäsi. ”Emme tiedä miksi ihmeessä. Yleensä ne vain käyvät. Ehkä ne saivat vihiä tulostanne ja odottavat.”
”Siinä tapauksessa emme voi yöpyä täällä turvallisesti”, Deleva sanoi. ”Ne saastat voivat olla täällä koska hyvänsä.
He kolme tiesivät liiankin hyvin, kuka mainittu Inozya oli. Peikko oli metsästäjien riveissä sotasankari, toain tappaja ja pysäyttämätön jyrä. Oli oikeastaan vain loogista, että Varjottu olisi lähettänyt juuri hänet heidän peräänsä.
”Mutta myös täältä yön selkään lähteminen asettaa meidät samalla tavalla vaaraan”, Halawe protestoi veljelleen.
”Onko sinulla parempi idea?” plasman toa tivasi. ”Nähtävästi oli niin tai näin, Varjotun murhaajat löytävät meidät.”
”Minulla ehkä on”, Halawe ajatteli ääneen. Tässä vaiheessa hän oli jo antanut metalliesineiden pudota takaisin omille paikoilleen. Toa istuutui ja hieroi Mirunsa nokkaa.
”Entä jos”, hän kääntyi katsomaan sheriffiä. ”Entä jos me pakenemme täältä – sanotaan, te yrititte ottaa meidät kiinni, mutta ette onnistuneet – ja me pääsemme takaisin veneellemme. Otamme hieman kiertotien, ja yritämme lähestyä Rucioroa pohjoisesta.”
”Mutta etkö sanonut, että-” Angien oli protestoimassa. Hän ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun – että Halawehan sanoi, ettei kartanolle päässyt meritse.
”Ratkomme sen murheen seuraavaksi”, Halawe vastasi selakhille ja kääntyi taas skakdien puoleen. ”Sopiiko tämä? Metsästäjien ei tarvitse koskaan tietää, että päästitte meidät vapaasti.”
Sheriffi nyökytteli. Se sai skakdiväenkin myöntyväisemmäksi, tai ainakin mykistämään protestinsa.
”Ottakaa toki evästä mukaan. Se on vähintä, mitä voimme tehdä toisille Varjotun riivamille. Kunhan lähdette pian”, Jåkon sanoi.
”Kiitos”, Halawe sanoi. Hän oli jopa hieman innoissaan suunnitelmastaan. Angien näytti lähinnä pettyneeltä siihen, ettei seuraava yö ollutkaan oikeassa sängyssä, ja Deleva ei ollut vieläkään erityisen luottavaisella päällä.
”Sheriffi, pahoittelen hieman aiempaa purkaustani. Yritätte varmaankin parhaanne täällä. Minulla on vain paljon huonoja muistoja”, hän selitti. ”Mutta jos metsästäjät odottavat meitä ulkona, tiedämme, keitä syyttää”, hän lopetti ja puristi kätensä nyrkkiin.
He saivat mukaansa pussillisen ruokaa, ja sitten heidät käännytettiin takaisin öiseen sateeseen.
Kontrastina lämpimiin sisätiloihin Aerin syyssää tuntui ehkä vieläkin ankeammalta nyt.
”Meidän pitäisi vain hankkia ne metsästäjät tänne ja tehdä tilit selväksi kerralla”, Deleva mutisi heidän kulkiessa kohti ulkoporttia.
”Kaikki meistä eivät ole tehty metallista”, Angien huomautti. ”Sitä paitsi Varjottu vain lähettäisi lisää. Täältä ei ole kovin pitkä matka Odinalle.”
”Ainakin voisin tehdä jotakin. Veneessä oleminen tuntuu niin… voimattomalta. Sitä paitsi, Halawe, miten aiot päästä sieltä pohjoisesta läpi? Kyllä sinä tiedät, ettei mikään alus selvinnyt Tarkastajan vesien läpi. Ne ovat… no. Makutat tekevät kaikesta ympärillään riivattua.”
”En ole aivan varma”, Halawe myönsi. ”Mutta ehkä keksimme jotakin. Toivottavasti aika pian.”
Se ei varsinaisesti valanut toivoa hänen matkatovereihinsa. Harva asia valoi, kun he poistuivat Jalavalan portista takaisin pimeään ja märkään metsään.
Zorakin kabinetti erottui edukseen muusta sisätilasuunnittelusta. Se oli täynnä eleganssia ja yksinkertaista kauneutta, ja kiviset seinät peittyivät kauniisiin tauluihin kaikkialta maailmasta. Nurkassa seisoi korokkeella hillitty mustavalkoinen shakkilauta, jonka peli oli kesken. Mustalla oli selkeä ylivoima, mutta valkoisen kuningas seisoi vankasti turvassa, liikkumattomana aloitusruudussaan.
Tilan kruunu oli kuitenkin pitkä tamminen pöytä, ja sille oli katettu illallistarvikkeet kahdelle:
Mestarille ja tämän vieraalle. Tänään oli erityinen ilta.
Pöydällä pitkät valkoiset kynttilät paloivat lepattavalla liekillä tanssien iloisesti. Savu ja kynttilöiden lämpö toivat juuri haluttua tunnelmaa tilaan. Valot taittuivat viinilaseista, jotka oli katettu pöytään. Puna- ja valkoviineille oli omat lasinsa, ja ruokailuvälineitäkin oli ainakin neljälle eri ruokalajille.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas antoi käskyn Feterroilleen, jotka toivat kylvetetyn ja siistityn Toan kabinettiin. Feterrojen teräksisillä kauloilla oli mustia rusetteja, kuin niitä olisi ehostettu tilaisuutta varten.
Ne näyttivät Umbran silmissä koneiden yllä vain vääriltä.
Entinen päämoderaattori laitettiin istumaan kullalla koristellulle penkille. Toinen Avrahk Feterroista asetteli kankeilla mutta millintarkoilla sormilla hänen eteensä valkoisen kangasservetin ruokailua varten. Toa oli vieläkin hämmentynyt kuuman kylvyn ja pesun jälkeen.
Häntä palvelivat kohteliaasti samanlaiset metalliset kourat, jotka olivat aiemmin vain satuttaneet häntä.
“M-mitä?” pääsi hämmentyneen toan suusta. “Zorak, mitä haluat minusta?”
Toan suu oli avoimena kuin Karda Nuin luola. Hän katseli ympärilleen ja näki kullatut ruokailuvälineet. Kaikki oli laitettu paikoilleen niin hienosti ja elegantisti.
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas seisoi vielä pöydän toisessa päässä, ja asettui rauhallisesti istumaan paikoilleen. Hänellä oli päällään skakdeille ominainen virne, ja hän oli kiillotuttanut takkinsa napit, jotka kimmelsivät kynttiläin valossa kultaisina. Harjaton oli odottanut tätä hetkeä. Valottu oli tarpeeksi kesytetty ja valmis hänen tapaamiseensa.
“Olet vieraani, et vankini”, Zorak lausui maireasti. Hän soitti pöydällä olevaa pientä tiukukelloa kutsuakseen kokkinsa paikalle. “Haluat varmasti syötävää, Toa. Valmistan sinulle illallisen, jota et ole koskaan kokenut… ja jota et koskaan unohda.”
Avhrak Feterra leijui eleettömästi ovesta sisään, illallismenu yhdessä käsistään ja pienet leipäkorit toisissa. Sulavasti kone leijui kivilattian yli ja toi korit ja menut kummankin palveltavansa eteen. Arstein taputti käsiään ja tappokone lähti rauhallisesti ja tyynen hiljaisesti pois sinne mistä oli tullutkin, oletettavasti Zorakin keittiökompleksiin.
Zorak risti tummat kämmenensä ja myhäili tyytyväisenä. Ehostettu valon toa näytti yhä varsin heikolta. Nyt mestari oli varma ettei toa kävisi hänelle hankalaksi, ja tämän kasvoilta pystyi lukemaan hämmennyksen ja pelon.
Illallista varten Umbralle oli annettu hänen naamiotaan muistuttava voimaton jäljitelmä. Toan edellinen pakoyritys oli osoittanut tämän naamiovoimien vaarallisuuden, mutta olihan kuitenkin kohteliaampaa kohdata valottu tämän kulttuurille sopivammalla tavalla, naamio kasvoilla.
Umbran oli vaikea käsittää vieläkään mitä oli tapahtumassa. Hän piteli ruokalistaa käsissään ja luki tarjottavien ruokien nimiä sekä ruoka-ainesluetteloita. Zorakin hoveissa hän oli saanut lähinnä tarpeeksi ravitsevaa ravintoa, ja sen määrää oltiin säännöstelty häntä varten. Nyt hänelle tarjottiin kattava illallinen.
Koko maailma oli menettänyt lopullisesti järkensä.
Kun yksi Feterra oli kadonnut ovesta, tuli sen tilalle kaksi muuta, joista toinen kantoi kahta viinipulloa ja valkoista liinaa käsissään kuin tarjoilija. Toinen Feterroista siirtyi pianolle. Samat sormet, jotka olivat puristaneet Umbran olkapään verisille ruhjeille, alkoivat kohottaa tunnelmaa selakhialaisilla klassikoilla.
”Toa Umbra. Ensimmäiset viikkosi asemalla olivat varmasti haasteellisia”, Zorak myhäili pöydän toisesta päästä, ”mutta välttämättömiä. Tarkoituksemme ei tietenkään koskaan ollut aiheuttaa sinulle vahinkoa, Valottuni.”
Umbra ei tiennyt oikein mitä vastata. Hän vain tuijotti skakdia ja hengitti raskaasti. Toa ei ollut istunut kunnolla viikkoihin.
“En valitettavasti ole ‘valottusi’, Zorak. Mitä ikinä sillä tarkoitatkaan.”
Umbra katui sanojaan, kun Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas tuijotti häneen hetken vain harmailla kasvoillaan ohut hymy. Skakdi ei sanonut mitään, vaan tarttui käsillään taiteltuun liinaan lautasen päällä ja asetteli sen syliinsä huolellisesti.
”Mitä haluaisit syödä, toa Umbra?” skakdin lempeä ääni kysyi.
“Että mitä?” Toa sanoi hiljaa, äänellä joka kantoi vain vaivoin musiikin yli. Hänen selkäpiitään karmi skakdin kiltteys. Hän katsahti sitten menuaan ja tajusi kysymyksen, muttei osannut vastata siihen, vielä.
”Ei hätää, toa”, skakdi myhäili, ”ehdit kyllä miettiä vaihtoehtojasi.”
Ovi kävi ja kuin tilauksesta hopeinen leijuva yksisilmäinen lautanen, Zorak Va, saapui hitaasti humisten mukanaan alkuruokakeitot, jotka se kantoi sisuksistaan kurottuvalla yhdellä kädellä. Va-lautanen tarjoili lautasen Umbralle, tosin selkeästi aika töykeästi vihaansa purren. Sitten se ojensi samanlaisen kunnioittavasti isälleen Zorakille. Pienellä rusetilla somistettu kone lähti takaisin keittiötä päin sadatellen niin hiljaa, että pianomusiikki peitti sen, minkä Umbra tiesi jo rivouksiksi.
”Kiitos, Va”, Arstein hymyili hekotellen kylmänviileästi, ja kääntyi taas kohti vierastaan. Skakdi poimi pitkän kullatun keittolusikan ennakkoluulottomasti lautasensa viereltä ja nyökkäsi Umbralle.
”Ole hyvä, Valottuni. Sinulla on varmasti suuri nälkä.”
Keitto höyrysi kutsuvasti toan edessä ja Umbra tarttui värisevällä kädellään lusikkaan. Kermainen, täyteläinen tuoksu valtasi hänet ja hän tunsi olevansa aivan jossain muualla. Persiljat keiton koristeena olivat vihreämpiä kuin mikään Zorakin hovissa. Alkuruoka kutsui häntä luottamaan skakdiin.
Hän upotti lusikan varovaisesti keittoon, ja otti siemauksen. Onujuuria, Umbra tunsi niiden maun. Täyteläistä, ihanan kermaista. Jos keitto oli myrkytetty, oli se hyvin piilotettu keiton koostumukseen.
”Kaikki, mitä sinulle tänään tarjoillaan on tuoretta ja peräisin lähialueilta”, Arstein sanoi siemaisten omaa onujuurikeittoaan. ”Kuten kaikki taide, jonka omistan… xialaisten yhteistyökumppanieni ystävällisesti tarjoamaa.”
“Osaat ainakin arvostaa laadukkaita raaka-aineita, Mestari ZMA”, Umbra sanoi epäröivästi mutta kohteliaasti, ja siemaili keittoaan.
Zorak oli taas hetken hiljaa, ja naurahti kolkosti.
”Xialaisten kanssa työskentelyn minulle opettamaa, Valottuni. Mikä turhamainen rotu. Menneen kirkkaimmissa liekeissä liian pitkään lämmiteltyään niiden sokaisemia. Niin pitkään liekin sytyttämistä opeteltuaan täysin unohtaneet, miksi halusivat sen koskaan syttyvän.”
Valon toa ei osannut vastata siihen heti mitään. Kaunis musiikki ja keiton makujen tulva tuntuivat Umbrasta kuin jälleen yhdeltä unelta, joka sekoittui todellisuuteen ja josta herätessä löytäisi itsensä taas vain toisesta unesta. Ja juuri tästä unesta ei voinut olla varma, oliko se miellyttävää vai painajaista. Toa tuntui olevan jo nyt aivan täynnä, koska oli tottunut niin pieniin ruoka-annoksiin ollessaan kahlittuna.
Zorak nosti katseensa taas omasta keitostaan Umbran väsyneisiin silmiin, ja puhui tunteista riisutulla sävyllä.
”Kuulinkin, että kävitte… katselemassa taidettani Sheelikan kanssa.”
“Kyllä, Sheelika näytti minulle kokoelmiasi. En ollut koskaan nähnyt moisia taideteoksia ja oli hyvä että pääsin vihdoin jaloittelemaan. Niin paljon teoksia, jotka toivat ajatuksia mieleeni…” Umbra kertoi, mutta lopetti.
Hän oli menossa liian pitkälle.
”Sepä mukavaa, Valottu. Vaikka en koskaan antanut Sheelikalle lupaa siihen.”
Aseman mestari pysäytti lusikkansa keittoonsa aiempaa pidemmäksi ajaksi, eikä katsonut enää Umbraa silmiin. Ja niiden hiljaisten sekuntien ajan Umbra kävi päässään kaikki mahdollisuudet.
Feterra sai soittimen edelleen laulamaan kauniisti huoneen nurkasta. Mestarin puheen tauko sai soiton kuulostamaan entistä painavammalta ja painokkaammalta. Sitten Arstein puhui taas.
”Mutta ehkä olitkin sitten jo ansainnut sen oikeuden, Umbra. Olet alkanut oppia.”
Umbra huokaisi helpotuksesta, mutta oli yhä valppaana. Hän ei pitänyt uuden mestarinsa arvaamattomuudesta ja tämän vaihtelevista tunnetiloista. Toa päätti viimeistellä keittonsa loppuun.
“… oikeuden?” toa päästi suustaan tarpeeksi lujaa, että se kuului musiikin yli.
Zorak nyökkäsi taas hiljaa eikä voinut olla hykertämättä.
”Tietenkin. Ethän ole kuitenkaan vain vankini… vaan myös orkesterini pääesiintyjä. En voi tarjota sitä työtä rikkinäiselle toalle”, skakdi sanoi. ”Haluan ehkä jopa henkilökohtaisesti pahoitella hieman siitä, kuinka paljon… unilääkettä käytimme sinuun, vaikka se oli lopulta omaksi parhaaksesi.”
Unettomat unet ja painajaiset olivat olleet Umbran kumppaneita ison osan ajasta Zorakin hoteissa.
“Kiitos, että lopetitte kredipselleenin käytön vihdoin”, Umbra sai sanottua. Keitto oli jo lähes syöty ja toa mutusteli hiukan vaaleaa patongin palaa, jonka oli kastanut loppuun keittoon.
”Tarkoitukseni ei ollut koskaan satuttaa sinua, Valottu”, Zorak sanoi rauhallisesti. ”En haluaisi ikinä sinun kaltaisellesi pahaa.”
Umbra toivoi, että hänellä olisi ollut siihen jotain sanottavaa, mutta ei hänellä ollut. Zorak söi oman lautasellisensa rauhallisesti loppuun, vilkaisi Umbran tyhjää ja nosti pienen kultaisen soittokellon viereltään pöydältä. Hän helisti sitä äänekkäästi.
Kapellimestari kääntyi rauhallisesti ja leveästi hymyillen pian taas ovesta sisään leijuvan Zorak Va:n puoleen.
”Kutsuitte, herrani”, sen mekaaninen, kimeä ääni sanoi pakotetulla asiallisuudella.
”Ah, Va. Luulen että on seuraavan ruokalajin aika. Ole hyvä ja palvele vierastamme ensin.”
Va teki työtä käskettyään ja meni pöydän toiseen päähän klaanilaisen luokse.
“Mitä teille saisi olla?” se kysyi kimeällä äänellään ja olisi varmasti mutissut jotain, jos ei olisi ollut kuuloetäisyydellä mestaristaan.
Umbra empi hetken ja päätti kahdesta pääruokavaihtoehdosta partaveitsisikaa tummassa olutkastikkeessa.
“Ottaisin sikaa ja lasin punaviiniä”, Toa sanoi. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että hänen annettiin sanoa jotain sellaista.
“Tuon ruokanne tuossa tuokiossa”, Va sanoi kohteliaana, teennäisellä asiakaspalvelijaäänensävyllä. Tämän jälkeen lautasmainen kone leijaili hakemaan mestarinsa tilausta, mutta Zorak vain nyökkäsi koneelle. Va tunsi isänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että tämä ei tehnyt yllättäviä valintoja, ja poistui tilasta.
”Oikea valinta, toa Umbra”, skakdi myhäili hiljaa.
Umbra oli kuullut, että partaveitsisika oli suurta herkkua Pohjoisella mantereella, muttei ollut koskaan saanut maistaa sitä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että pääsisi käsiksi herkkuun Zorak von Maxitrillian Arsteinin illallisseurana. Häntä vastapäätä istui henkilö, joka oli aiheuttanut paljon kuolemaa ja vahinkoa Bio-Klaanille. Ja jos klaanilaiset koskaan saisivat tietää tästä… hän ei uskaltanut edes kuvitella.
Va tuli ja toi mukanaan viinit, jotka se kaatoi korkeisiin viinilaseihin. Verenpunainen, tanniininen viini jätti kyyneleitään lasin sisäpintaan. Sopisi siis mainiosti lihalle, Umbra tuumi pientä ruokatuntemustaan.
Pieni robotti sai vain vaivoin kerättyä tyhjät keittolautaset lusikoineen ja viiletti nopeasti keittiöön hakemaan pääruokia. Mestarin ja tämän vieraan ruokien ei saanut antaa odottaa.
Umbra pyöritteli punaista viiniä pitkulaisessa lasissa. Neste muodosti punertavan rinkulan sinne, millä korkeudella se oli lasissa ollut, jonka jälkeen punertavat viinin kyyneleet alkoivat hitaasti laskeutua lasin pohjalle. Toa nuuhkaisi lasia ja maistoi hiukan juomaa.
“Oikein hyvin hengittänyttä”, mies sanoi hiljaa. Viini oli niin pehmeää, että se oli varmasti maksanut omaisuuksia.
Kapellimestari nosti oman lasinsa eteensä, kallisteli sitä paikoillaan kuin pitkittääkseen nautintoa edeltävää hetkeä ja lopulta siemaisi sitä hillitysti. Umbra kiinnitti hetken huomiota siihen, että Arsteinin lasissa oli vain vajaa kolmasosa siitä määrästä viiniä, joka hänelle oltiin kaadettu.
”Ilo kuulla, että kaltaisesi osaa arvostaa hyvää Ini-Suvagnonia”, skakdi hymyili laskien lasinsa alas. ”Voin uskoa, että toa-sankari on saanut istua uransa aikana monilla, monilla suurilla juhla-aterioilla.”
Umbra nielaisi viiniään ja vastasi: “Loppujen… loppujen lopuksi en ollut kauhean monella juhla-aterialla. Mitä nyt Bio-Klaanissa Nimeämispäivän vietot.” Viini alkoi höllentää hänen kielenkantojaan. Hänen toleranssinsa oli laskenut. Hänellä oli niin heikko olo, eikä viinintilkka auttanut asiaa. Mutta mitä muuta hänen olisi sitten pitänyt tehdä?
Zorak vain nyökkäsi hymyillen vastaukseksi, ja tuijotti punaisilla viirusilmillään kohti Umbraa. Hän siemaisi lasinsa viimeiset tilkat ja laski sen lopullisen oloisesti eteensä. Tietenkin. Mestari tiesi rajansa täydellisesti.
Umbra ei ollut varma, missä hänen omansa menivät. Tilanne tuntui sumealta ja epätodelliselta, mutta oli vaikea enää erotella mikä siitä oli juoman aiheuttamaa. Hänen vatsansa oli saanut tarvitsemansa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Vai kuukausiin? Syvällä pimeässä kukaan ei ollut sitä hänelle kertonut.
Eikä hän tiennyt, olisiko kysyminen auttanut. Hiljaisuudet, jotka Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jätti keskustelun väleihin tuntuivat melkein pidemmiltä kuin kaikki ne hetket, jotka valon toa oli viettänyt yksin korppinsa kanssa.
Vaikka kauniin koneen musiikki puhui heidän puolestaan, tuntui Umbrasta kaiken aikaa siltä, että hiljaisuus olisi virhe. Ja jos hän jotain oli oppinut täällä alhaalla viettämästään ajasta, niin sen, että virheistä pyrittiin eroon.
Ovi aukesi jälleen. Sisälle leijailevan pallosilmäisen lautasen sisäinen moottori ulvoi äärimmillään, kun se kantoi pääateriaa vain yhdellä pienellä kokoontaittuvalla raajallaan. Ja mikä ateria se olikaan – Umbraa suorastaan heikotti, kun sianlihan mehevä tuoksu iski häntä kasvoihin. Kolmella eri tavalla valmistettu partaveitsikarju suorastaan kylpi tummassa, ruskeassa olutkastikkeessa. Voissa paistetut bataattitikut ja perunasurvos levittäytyivät annoksen alimmaisina ja erilaiset lihat oli laskettu niiden päälle kuin uhrialttarille. Ruskea kastike oli levinnyt ympäri lautasta, koska heiveröinen Va ei ollut pysynyt tasapainossa lautasensa kanssa, mutta se ei Umbran ruokahalua poistanut. Lihojen päällä oli vielä revittyä persiljaa antamassa kontrastia annoksen väriskaalaan. Kaikki tämä ruoka… hän oli ehtinyt jo unohtaa, miltä sen kaipuu tuntui.
“Nypittyä potkaa, sisäfilettä ja revittyä kylkeä”, Umbra luetteloi lihan eri olomuotoja haltioissaan.
”Jännittävä tiedonhippunen ateriastanne”, piipitti Zorak Va tavallista konemaisemmin ja harkitummin laskiessaan massavat lautaset pienillä käsivarsillaan valon toan eteen, ”Pohjoismantereen karjunmetsästäjien perinteisiin kuuluen partaveitsikarjun liha on eroteltu luista sen omilla selkäpiikeillä.”
Umbra ei tiennyt miten reagoida, kun häntä aiemmin leikelleen leijuvan lautasen silmä osoitti häntä kohti. Pieneksi hetkeksi silmän valopinta muodosti tyylitellyt hymyilevät kasvot, jotka muistuttivat hieman Arsteinin omia.
”Ki-kiitos paljon”, valon toa sai vaivoin ulos.
Zorak Va lähti suristen hakemaan keittiöstä lisää lautasia. Sitä ennen se pyörähti kiepin Umbran tuolin ympäri, ja pysähtyi nytkähtäen aivan hänen päänsä vierelle. Va kuiskasi sähköisesti säristen niin hiljaa, ettei sen mestari voinut kuulla pöydän toiseen päähän.
”Saatanan valonheitin, huvittaisi sähköttää sinua ihan kunnolla!”
“… Onpas tylyä asiakaspalvelua”, Umbra hätkähti.
Va leijaili keittiöön ja tuli sieltä takaisin yhtä painavan lastin kanssa ja laski ne luojansa eteen. Zorak kiitti ystävällisesti, ja leijulautanen oli poistumassa tilasta kunnes se keskeytettiin.
”Va, poikaseni”, kapellimestari sanoi maireasti. ”Ehkä sinun kuuluisi kysyä vielä, kaipaako vieraamme jotain?”
Kone pysähtyi jäätyneenä paikoilleen kuin sen olisi pitänyt prosessoida vastauksensa asettelua hetken.
”Aivan. Niin. Kyllä, mestari.”
Silmä kääntyi nytkähtäen Umbraa kohti.
”Mitäs sinulle saisi sitten olla.”
“Voisitko täyttää lasini, se on tyhjä”, Umbra sanoi, unohtamatta ivallisen kuuloista ja pitkitettyä kiitosta.
Pianon kaunis sointi jatkoi tilassa kaikumista, kun Va leijaili oudosti täristen ja nykien pois, ja palasi kauniin punertavalasisen pullon kanssa valon toan luo. Lautaseen auenneesta luukusta ulos työntyvä hoikka mekaaninen käsivarsi kaatoi hitaasti ja huolellisesti Umbran lasin täyteen.
”Hyvin toimittu, Va”, Arstein myhäili itsekseen. ”Emmehän halua antaa vieraamme luulla, ettemme kaipaisi häntä tänne?”
”Emme, mestari”, sanoi kone silmä tiiviisti Umbrassa.
Suoraan valon toan otsalohkoon osoitettu suuri silmä muodosti hetkeksi naksahtaen aseen tähtäysristikon muodon.
Samalla sekunnilla Va muunsi äänensä taas sähköiseksi kuiskaukseksi suoraan Umbran korvaan:
”Hauska fakta, valopallo – Mestarini nuotisto ei vaadi, että sinulla olisi kaikki neljää raajaa…”
Sen sanottuaan Zorak Va laski pullon tyynesti pöydälle ja leijaili niin nopeasti ulos tilasta, ettei Umbra ehtinyt sanoa mitään. Eikä Umbra ollut varma, lähtikö lautasesta moottorin surinaa vai pientä, lapsellista hihitystä.
Hyvin samanlaista kuin silloin, kun kone oli työntänyt terää hänen silmäänsä.
Valon toa päätti juoda hiukan lisää viiniä ja rauhoittaa hermojaan. Herkkuruokaa oli tarjolla ja se tuoksui niin taivaalliselta. Yrttien, pippurien, rasvojen ja suolan sinfonia sai hänet aromien luomaan transsiin ja hän aloitti matkansa makujen maailmaan. Täyteläinen olutkastike tuki lihavaihtoehtoja ja jokaisella haarukallisella hän otti mukaansa perunaa ja bataattia. Kaikki oli niin mehevää ja täyttävää. Hienostopaikoissa tästä maksettaisiin omaisuuksia.
Umbra joi enemmän ruoan kanssa, ja tumma viini täydensi kokonaisuutta tanniinisuudellaan. Se avasi makuja, joita hän ei ollut ensimmäisillä haarukallisilla kohdannut. Ja vaikka mikä tahansa tuntuisi taivaalliselta niin pitkän nälän jälkeen, oli tämä ateria jota oli vaikea uskoa.
“Tämä on niin hyvää”, Umbra sanoi ja pyyhki naamionsa poskia ja suupieliä lautasliinaan. Rasva valui hänen voimattoman kanohinsa leualla ja punaviini värjäsi suun tummaksi.
Kapellimestari tarttui omaan ateriaansa hillitymmin. Zorak leikkasi lihasta pieniä, hallitun kokoisia palasia ja pureskeli niitä huolellisesti sahamaisella hammasrivillään. Oli kuin skakdi ei olisi ollut edes varsinaisesti nälkäinen, mutta hyvien tapojen kunnioittamiseksi päätti osallistua ruokailuun.
Umbra nautti viinin ja ruoan pyhästä liitosta, kun sai taas syödä kylläiseksi asti. Hän pyrki hillitsemään syömisvimmaansa ja seuraamaan Zorakin tekemisiä, mutta vatsa ja makuaisti olivat toista mieltä. Hän tunsi olevansa miltei onnellinen, oli hyvää musiikkia, juomaa ja ruokaa.
Mutta pöydän päässä oli yhä skakdi, joka oli hyökännyt Bio-Klaaniin.
”Syö niin paljon kuin tarvitset, toa Umbra”, hän sanoi hymyillen ja piti pienen tauon. ”Tarvitsemme sinua täysissä voimissasi.”
Feterran soitto kaikui miellyttävästi kaiken yllä.
Umbra pysähtyi kesken pureskelun vain tuijottamaan lautastaan. Ja pystyi melkein muistamaan, miltä se neste oli tuntunut hänen suonissaan.
”Credox sellenum, tai kuten se joskus tunnettiin, selecium, on huonosti ymmärretty kemikaali”, Zorak jatkoi upottaen veistä uuteen palaan lihaa. ”Historia ei kerro juuri mitään siitä, miten sitä valmistetaan, eikä sen vaikutusta ole pystytty toistamaan keinotekoisesti.”
Hän laittoi pienen palan lihaa suuhunsa ja pureskeli huolellisesti.
”Tuota kaunista ainetta on olemassa todennäköisesti koko maailmassamme vain muutamia tuhansia litroja. Kuten huomaat, toa Umbra… tarjoan sinulle vain parasta.”
Hyvän ruoan, viinin ja musiikin luoma illuusio alkoi särkyä Zorakin jäätävistä kommenteista. Umbra tunsi kredipselleenin hajun sieraimissaan, kun muisto aineesta palautui elävästi hänen mieleensä. Hän oli saanut sitä elimistöönsä isoja määriä. Aivan liian isoja.
“Mi-miksi kukaan käyttäisi kredipselleeniä mihinkään? Se on todella viheliäistä ainetta, tiedän sen varsin hyvin.”
Viini oli taas nousemassa hänen päähänsä, vaikka hän oli syönyt ruokaa. Zorak naurahti kankeasti, tavalla jota Umbra ei ollut aiemmin kuullut. Kuin kohteliaisuutena eikä oikeana tunteenilmauksena.
”Zakazin sisällissodassa sitä käytettiin vihollisten mielien pirstomiseen… mutta toa Umbra, se ei ole ollenkaan sitä, mitä aineen luoja tarkoitti. Ei, hänen kaltaisensa ei tekisi mitään sellaista… sillä hänen unelmansa oli korjata maailman viat, ei polttaa sitä maan tasalle. Kredipselleeni vapauttaa mielen potentiaalia. Se murtaa niitä turhia lukkoja, joita olet itsellesi asettanut, tai jotka Varjon petolliset kätyrit ovat sinuun istuttaneet.”
Arsteinin äänensävy oli kasvanut innostuneemmaksi. Hänen kätensä jatkoivat yhä rauhallisesti aterimilla työskentelyä.
”Et vain ollut vielä valmis siihen. Taistelit sitä vastaan, etkä antanut sen tehdä sinusta parempaa.”
Umbra huomasi kättensä tärisevän yhä kovempaa, eikä viini auttanut siihen. Hän laski aterimensa lautaselle ja jäi vain miettimään Zorakin sanoja.
“Minut- minut se teki lähinnä sairaaksi. Näin unettomia unia ja painajaisia valveilla.”
Umbra joi lisää viiniä. Va oli onneksi jättänyt pulloja pöytään ja toa kaatoi itselleen lisää verenpunaista rohkeusjuomaa. Ja lisää. Jossain vaiheessa hän oli lakannut ajattelemasta sitä.
”Joskus, Valottuni”, Zorak sanoi juhlallisemmin, ”Joskus sinun on astuttava todella suuren määrän kipua läpi, että voit tulla paremmaksi.”
“Valottu. Puhut valotusta, muttet kerro mikä se todella edes on”, Umbra korotti hiukan ääntään.
Hetken Umbra ehti luulla, että hän oli astunut kielletylle alueelle. Hetken hän ehti pelätä, että kohta kahleet kalahtaisivat kylminä ja metallisina taas jokaisen hänen raajansa ympärille, ja kredipselleenin rautainen verenmaku ja haju täyttäisivät hänen suunsa, hengitystiensä, päänsä ja mielensä. Mutta Arsteinin laskelmoitu hymy tuntui siirtyvän pois oikean tieltä, ja skakdi jatkoi puhumista.
”Etkö todella ole kuullut Valotun tarinaa, toa Umbra? Onko vihollisemme kitkenyt sen todella niin hyvin pois maailmasta?”
Toa joi lisää viiniä. Hän uskalsi taas syödä villisikaa ja olutkastiketta. Ehkä jos hän söisi enemmän, hänen vointinsa paranisi. Ehkä kaikki paranisi – siltä se tuntui nyt.
“Olen kuullut siitä kyllä puhuttavan, jotain. Mutta en ole perillä kaikista maailman legendoista, en ole mikään matainisti”, Umbra mutisi.
”Et tietenkään, vaan sotilas. Mikä farssi, että sotilaita ei opasteta syvemmälle maailman salaisuuksiin ja kauneuteen. Valottu… on kaksoisaurinkojen sankari, joka on verhottu myytteihin kymmenillä erilaisilla nimillä. Se, mikä niitä kaikkia yhdistää, on tarina siitä, kuinka pimeimmän yön noustessa nousee myös Valottu, ja ajaa yön pois.”
Nurkassa Feterran metallisormet jatkoivat tarkoin harkittua liikettään pianon koskettimilla. Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas hengitti musiikkia hetken.
”Moni kaltaisesi on yrittänyt olla Valottu. Kutsunut itseään sellaiseksi toivoen, että se riittäisi. Mutta heiltä on puuttunut vakaumus, ja ehkä ennen kaikkea, Kohtalon ohjaava käsi.”
Umbra mietti punaviinin sumentamassa mielessään Zorakin sanoja. Mestari ei vaikuttanut sellaiselta, joka uskoisi uskomuksiin ilman todisteita. Hänen sanoissaan oli siis painoarvoa.
“M-montako kaltaistani on ollut?” Umbra sai viimein sanottua.
”Ehkä kymmeniä, ehkä satoja”, kapellimestari hymyili ivallisesti, ”valon matoralaisia, valon toia. Maailman merien riepottelemia pieniä kansalaisia jotka ovat halunneet loistaa maan päältä kuin kolmantena aurinkona. Pieniä raukkoja mitättöminä Kohtalon edessä.”
Zorak laski aterimensa hienostuneesti lautaselleen ja nojasi pöytään ristien kätensä. Punaiset viirut tuijottivat ahnaasti Umbraa kohti.
”Mutta et sinä, toa Umbra”, skakdi lausui. ”Sillä sinä astut näyttämölle ja soitat loppuun melodian, jota kukaan heistä, pateettisista pikku tähdenlennoista, ei koskaan olisi voinut oppiakaan.”
Umbran keskittyminen Zorakiin oli herpaantunut punaviinin voimasta. Vaikka hän istui pöydän ääressä, tuntui koko huone kieppuvan kuin laiva aallokossa… syöty suuri ruoka-annos sai kaiken tuntumaan pahemmalta ja pistävän vatsanpohjaa. Toan katse oli naulittuna pianoa yhä soittavaan Avrahk Feterraan. ‘Valotun’ silmät harhailivat Feterran ja skakdin välimaastossa, ja hän hytkyi kuin hyytelö.
Punaviiniä kaatui pöydälle, kun toa yritti kaataa sitä lasiinsa hienomotoriset kyvyt menettäneenä. Toa otti lasin suulleen ja joi taas.
“Olen…” hän sammalsi. ”O-olen jo jonkin aikaa miettinyt, että, että mitä noiden Avdark Ferrettojen sisällä on.”
Umbra yritti osoittaa etusormellaan pianoa soittavaa tappokonetta ja sitten Zorakia, mutta osoittikin niiden väliin. Kapellimestari katsoi valon toan haparointia huvittuneena.
”Ne, valon toa, ovat loput orkesteristasi”, Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jatkoi kovaan ääneen. Musiikki tuntui kiihtyvän taustalla huippuaan kohti. ”Meidän täytyy loistaa kirkkaammin kuin petolliset enkelit, jotka luulevat olevansa taivaan tähtiä. Meidän täytyy peittää kauneimmalla soitolla allemme niiden hirvittävä kuoro… ja pystyäksemme siihen on meidän katsottava helvettiä silmästä silmään.”
Koko huone tuntui pimenevän Umbran ympäriltä, ja maailman kirkkaimmat valot loistivat vain Zorakin hehkuvista silmistä. Ja huone kieppui, kieppui, ja skakdin ääneen oli tullut kaiku, joka muuttui utuisemmaksi hetki hetkeltä.
”Purppurainen piipari ohjastaa vielä huilullaan sinua kohti hirviöitä, kammottavimpia petoja, syvimpien Karzahnin jäätulten aaveita, jotka jättävät kuolevaisten sieluja riekaleina taakseen… ja jopa hirviömäinen piipari on lopulta vain pieni kerubin raukka, akoluutti suurelle piispalle, pimeyksistä kammottavimmalle, synkimmälle yölle, kaiken lopulle. Lankeemuksen pedolle, joka ei lopeta syömistä ennen kuin mitään syötävää ei enää ole! Ja sinä kohtaat tuon yön vain näyttääksesi, että sen takana odottaa vielä aamunkoi.”
Zorak henkäisi hetken syvään, ja antoi seuraavien sanojensa odottaa itseään.
”Haluatko katsoa kaunokaisteni sisälle, Valottu? Haluatko nähdä orkesterisi soittajat?”
Viinilasi kaatui lattialle valon toan mukana. Se värjäsi kauniisti verhoillun maton punaisellaan kuin murhapaikan ruumiista valuva veri.
Ja ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas jäi täysin sanattomaksi jonkin edessä.
Feterra ei lopettanut pianon soittamista. Kapellimestari katseli lattialla makaavaa löysää, kalpeaksi valahtanutta toaa. Hän nousi rauhallisesti tuoliltaan ja käveli huoneesta ulos.
Alempana
Huone oli valkea ja symmetrinen, mutta sen täydellisyyden ylle satoi kappaleita ja sirpaleita, kun toa Hagah näytti kykyjään.
Harjoitusnuket lentelivät, silpoutuivat ja menivät tuusan päreiksi Sheelikan ammattimaisessa otteessa, kun vo-toa kävi läpi harjoitusrutiinejaan. Oli pidettävä taidot ja ruumis terävässä kunnossa tehtävien välillä. Kasvottomat harjoitusnuket saivat osumaa salamattaren kilvestä ja keihäästä, sekä tämän varjon ja salaman säkenöivistä voimista.
Puiset nuket eivät toisaalta olleet pahainen vastus hänelle, mutta ne olivat tarpeeksi pitkiä toimimaan harjoitusmaaleina, joihin hän pystyisi harjoittamaan taitojaan. Kohta hän ehkä käyttäisi niitä siihen, mihin Avde häntä tarvitsisi.
Sheelika riuhtaisi yhden nuken ilmaan ja paiskasi sen maahan. Puun ja muovin kappaleita lenteli ympäriinsä. Nukke hajosi kohdasta, joka muodosti sen selän.
Mutta kesken harjoitusten joku koputti oveen raivokkaasti neljä kertaa.
“Mitä asiaa”, Sheelika puuskutti hiestä märkänä ja adrenaliinin pumpatessa hänen kehossaan. Hän iski keihäänsä nuken pehmentyneeseen selkään, laski kilpensä seinää vasten ja otti maasta hikipyyhkeen ja heitti sen olkapäälleen.
Tumma ovi aukesi, ja tutut harmaat kasvot ilmestyivät, mutta hymyllä kesti hetki kiivetä niille.
”Sheelika, rakas”, skakdi myhäili, ”harjoittelemassa yhä? Hyvä niin… Avde voi saapua päivänä minä hyvänsä.”
“Asiasi koskee jotain muuta kuin Avdea”, Sheelika sanoi itsevarmasti.
Kapellimestari nyökkäsi. ”Valon toamme on hieman… uupunut illallisestamme. Olet erinomainen hänen käsittelyssään, Sheelika, todella erinomainen.”
“Jos niin sanot”, varjotar huokaisi.
Hän olisi vain halunnut mennä suihkuun ja silkkipetivaatteidensa väliin. Oli kuitenkin toteltava mestarin pyyntöä.
”Ihanaa, tyttö rakas. Voit palata harjoituksesi pariin, kun olet saattanut toan petiinsä.”
“Tarkoitat kahleita?” Sheelika sanoi kyllästyneenä. Ainaiset kahleet, joissa toa roikkui.
”Sheelika, rakkaani. Se, kuinka hyvin ymmärrät minua, tekee minut niin kovin onnelliseksi.”
Yhä pianoa soittavan Arsteinin koneen melodian alla lojui mustakeltainen soturi täysin liikkumattomana. Valon toa makasi tiedottomana löysänä kehona eikä osoittanut elonmerkkejä.
Avonaisesta ovenraosta sisälle leijaili jälleen hopeinen lautasen muotoinen kone, johon asennettu pallomainen kyberneettinen silmä tarkensi lattialla makaavaan toaan. Zorak Va leijaili varoen valon toan ylle. Mekaaninen mieli analysoi tarkkaan vastaanottamiaan tietoja hiljaisia sekunteja.
Sitten sen silmä tuntui katselevan ympäriinsä kuin tarkistaen, oliko kukaan näkemässä.
Luukku lautasen pohjassa aukesi, ja pieni koura iski maassa lojuvan toan kylkeen pistävän sähköshokin. Toan keho sätkähti ja tämä ulvaisi hiljaa, mutta valahti heti jälleen löysäksi tajuttomaksi nukeksi.
”Voi saatana, sehän elää vielä”, Zorak Va:n särisevä ääni jupisi. ”Se siitäkin sitten, helvetti.”
Sitten kone nousi noin metrin ilmaan, kääntyi poispäin apaattisen oloisena ja lähti leijailemaan ulos huoneesta.
”Legendojen sankari?” Zorak Va kuiskasi särähtäen. ”Olet pelkkä raaka-aine.”
Umbra tuijotti hajamielisesti seinäänsä. Siihen oli kiinnitetty lukemattomia paperilappuja. Niihin oli piirretty voimakkaalla väriliidulla kuvia kasvoista, paikoista ja asioista, joista hän ei ollut varma. Sinne tänne oli ripoteltu sanoja ja kuvauksia. Päivien myötä niitä oli kertynyt tusinoittain.
Taideseinä oli kasattu matoraninkorkeudelle yhdelle entisen päämoderaattorin huoneen tyhjistä seinistä. Lipastoja oli työnnetty sivuun, ja kirjapinoja oli työnnetty sängyn alle. Outo matoraninkaltainen olento esitteli niitä vieraallen.
”Nämä kaikki ovat sinun muistojasi?” Matoro kysyi.
“Uskon niin”, pikku-U kertoi. ”Vaikka en näitä oikeasti muistakaan.”
Olivatko ne hänen muistojaan? Umbra ei ollut varma. Hän koki kyllä tuntevansa ne, muistavansa ne kasvot, mutta ei osannut sanoa miksi tai miten. Oli kuin ne olisivat olleet jostakin kaukaisesta, puoliksi muistetusta unesta.
“Olen pitänyt kirjaa näistä hautajaisista asti”, rurukasvo kertoi.
Matoro nyökytteli. Oli outoa muistella Umbran kanssa Umbran hautajaisia, joissa he olivat olleet molemmat mukana.
”Mistä tiedät, etteivät nämä ole, tuota, pelkkää unta?”
“Tiedät varmaan sen tunteen, kun olet jostain todella varma ja tiedät sen olevan totta. Uskot sen olevan totta. Se on jotain, jota on vaikea selittää.”
”Ja väität… että nämä ovat myös Toa Umbran muistoja?” jään toa kertasi sitä, minkä pikkumies oli tälle jo kertonut.
“Ei ole sattumaa, että meillä on sama nimi”, Umbra kertoi. “Olen ollut yhteydessä hänen mieleensä ja uniinsa siitä lähtien kun saavuin tähän maailmaan.”
”Siinä ei ole mitään järkeä”, Matoro ihmetteli, mutta hänen huomionsa oli kiinnittynyt unikuviin. Hän tunnisti niistä monta. Siellä oli Suga Siniparta ja monia vanhoja kasvoja. Sellaisiakin, jotka he olivat tavanneet vain ohimennen matkoillaan. Toiveiden kiven temppelin vartija vihreässä kaavussaan.
Ja monta kuvaa hänestä itsestään. Todella, todella monta.
“Sinun kasvosi ovat liian monessa kuvassa. Se ei voi olla sattumaa”, Umbra kertoi. “Uskon, että voit olla minulle avuksi.”
”No, elin vuosia siinä uskossa, että tunsin hänet melko hyvin”, toa kertoi. ”Tunnen monta näistä asioista, joita olet piirtänyt. Moni näistä on vanhoja Klaanilaisia. Darkkis ja Vak ja monta muuta.”
Hän kuljetti kättään läpi paperilappujen mietteliäänä. ”Osasta en osaa sanoa mitään. Tuo tuossa saattaa olla Sheelika, mutta mitä järkeä siinä olisi? Entä…”
Hän kauhistui, kun seuraava kuva tuijotti häntä silmiin.
”… oletko nähnyt unia Aft-Amanasta?” hän kysyi kauhistuneena.
”Mustat siivet yllä taivaan. Kraa, ne toistelivat”, Umbra kertoi. “Aft-Amana kuulostaa etäisesti tutulta.”
”Tässä ei ole mitään järkeä”, jään sotilas toisti ja kääntyi katsomaan jaloon Ruruun, jonka silmissä hän pakostikin havaitsi häivähdyksen hänen ystäväänsä. Kuitenkaan ne kasvot eivät kuuluneet sille Umbralle, jonka hän tunsi.. ”Mikä… mikä sinä olet?”
“Olen jotain, jonka olen unohtanut”, violetti mies kertoi itsevarmasti. “Muistot ovat outoja asioita.”
”Sinäkö et oikeasti muista mitään muuta kuin sen, mitä olet jo kertonut? Miten vain ilmestyit rannalle pari kuukautta sitten?”
“Silloin kun Feterrat saapuivat, saavuin minäkin.”
Jään toa pudisti päätään ja astui kauemmas seinästä. ”Minulla on vaikeuksia saada kiinni koko tästä asiasta. Vaikuttaa varmalta, että sinulla tosiaankin on väläyksiä minun tuntemani Umbran muistoista… mutta miksi? Puhuitko koskaan hänen kanssaan? Mitä mieltä hän oli sinusta ja koko asiasta?”
“Me puhuimme ja tunsin yhteyden häneen. Olen ehkä nähnyt samoja unia kuin hän.”
”Mitä te puhuitte?”
“Sinun Umbrasi oli kovin hämmentynyt. Minun oli vaikea saada hänestä irti mitään.”
”Mutta hän ei kuitenkaan pitänyt sinua valehtelijana”, toa totesi. ”Miten hän suhtautui koko asiaan niin… tyynesti? Voiko kyseessä olla… muistotallennus? Jokin, en tiedä. Oletko puhunut Visokin kanssa?”
“Adminin vai? Ei, en ole. Admineilla on muutenkin niin paljon töitä. Ja uskon, että meillä Umbrilla on jonkinlainen syvempi yhteys. Sitä on vaikea selittää.”
“Visokki voisi varmaan auttaa sinua”, Matoro mietti. “Mutta en tiedä voiko hän auttaa sinua sielullisissa asioissa.”
“En koskaan maininnut teoriaani, että meillä Umbrilla on sama sielu.”
”Miten se edes toimisi?” toa kysyi. Mata Nuihin uskovat tiesivät, että sielu oli jokaisen olennon ydin – ja ainoa asia, joka menisi takaisin Punatähdelle kuoleman koittaessa. Oppi ei juuri jättänyt sijaa yhteissielulle.
“En ole perillä sieluista, koska en ole mikään filosofi tai teologi. Minun on toimittava uskoni johdattamana. Uskon, että olen Umbra ja olemme jotenkin samaa kokonaisuutta haudatun kanssa”, hän piti tauon ja huokaisi. “Hautajaisten jälkeen on tuntunut jotenkin tyyneltä, vaikka luulisi, että itkisin tai jotain. Kuulostan ihan joltain psykopaatilta…”
Matoro ei tiennyt, uskalsiko ajatella sitä mahdollisuutta, joka hiipi hiljaa hänen mieleensä. Turhaan toivoon tarrautuminen oli osoittautunut tuhoon tuomituksi… mutta siitä huolimatta hän tunsi tarpeen kysyä:
”Uskotko, että Umbra on kuollut?”
“Siitä minun olikin pitänyt kertoa. Yksi yö muurilla partioidessani näin voimakkaan valojuovan välkähtävän sieltä missä hänen Suvansa sijaitsee. Olen saanut sen käsityksen, että Suvat ovat yhteydessä Toauteen. Siihen sisimpään, mikä on Toa”, Umbra oli kiihtynyt. Oli vihdoin joku, jolle kertoa asiasta. “En usko, että hän on kuollut.”
Matoron sydän jätti muutaman lyönnin välistä. Mahdollisuus siitä, ettei Umbra olisikaan kuollut, tuntui aivan liian hyvältä ollakseen totta. Hän ei halunnut antautua sellaiselle ihastuttavalle harhatoiveelle. Siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pakkomielteitä ja pettymyksiä.
… mutta jos asia tosiaan oli niin, eikö jään toan pitäisi tehdä jotakin?
”Mutta et ole voinut… aistia häntä viime aikoina, niinhän?” toa pysyi skeptisenä.
“Valon Toiin saa henkisen yhteyden unen kautta, tai ainakin olen itse saanut. Meidän linkissämme on ollut erilaisia häiriöitä. Kun olitte Metru Nuilla näin unia hopeisista sotureista, jotka odottivat heräämistään. Oli myös jakso kun en nähnyt kuin utua ja painajaisia”, Umbra sai sanottua. Hän oli huojentunut kun sai viimein kerrottua asioitaan ulos.
”Viimeisin painajainen näytti tältä”, hän jatkoi ja otti seinästä kuvan. Hän ojensi lapun toalle.
Matoro huokaisi. Hän tunnisti sen välittömästi Avhrak Feterraksi.
”Oletko yrittänyt tehdä tutkimusta?” toa kysyi. ”ZMA ja Feterrat. Käsittääkseni Klaanin mysteereistä kenties jahdatuin. Modet ainakin ovat asiaa penkoneet…”
”… mutta jos uskoo Umbran olevan kuollut, eipä tapausta juuri tutkita”, matoran vastasi. ”Pitäisikö minun kertoa tästä teoriastani muillekin? Uskoisivatko moderaattorit?”
”En tiedä”, Mustalumi vastasi. ”Luottamusta ei ole juuri nyt liikaa linnakkeessa. Tietysti kannattaa kysyä, mutta petturihuhut taitavat työllistää heitä aivan tarpeeksi.” Matoro lähes halusi lähteä taas yhdelle tuomitulle tutkimuksen polulle etsimään ystäväänsä, mutta nyt visio tyrehtyi nopeasti. Joskus ennen hän ei olisi välittänyt ”mutta”-äänestä, mutta nyt se tuntui vain järkevältä.
Mutta miksi sinä edes saisit ZMA:sta mitään sellaista selville, mitä muut eivät?
Mutta mitä tekisit Feterroille, vaikka löytäisitkin ZMA:n piilopaikan?
Mutta mitä jos löytäisitkin Umbran kuolleena?
Mutta mitä jos oletkin väärässä eikä pelastusyrityksellä olisi mitään toivoa?
“En tiedä kuinka tehokkaasti he edes etsisivät Umbraa kun Samekin tietää ritarikunnasta”, Umbra sanoi alakuloisena. “Sota ja petturitutkinnat ylityöllistävät jo nyt moderaattoreita aivan liikaa ja tämä on lopulta vain omaa tulkintaani asioista. Lähempänä uskoa kuin todistettavaa asiaa.” Ritarikuntalaisuuden muistelu tuntui pahalta ja jääsi hänen sisimpäänsä. Mutta sellainen Umbra oli ollut.
”Jos et suunnittele mitään pelastusoperaatiota… miksi oikeastaan kysyit minua? Tai siis, halusitko, että auttaisin sinua jossakin?”
“Aivan. Olin jo unohtaa vallan. Jotain kuvia en välttämättä tunnista, kuten tuota… Feterraa. Eivät ne olleet täällä tuollaisia”, Umbra kertoi. “Ja on hyvä puhua jonkun kanssa. En tunne sinua kovin hyvin, mutta arvostan sitä, että voin puhua kanssasi. Ja tunsimme kuitenkin Umbran omilla tavoillamme.”
Matoro hymähti, kun katsoi kaikkia niitä kuvia. Oli hassua kuulla, ettei ne piirtänyt tuntenut häntä – vaikka niistä niin moni oli hänen ja Umbran seikkailua iloisilta ajoilta. Monen monta tuttua paikkaa ja kasvoa.
Liiankin tuttua. Hän palasi katsomaan yhtä kuvaa, jossa näki itsensä.
Itsensä kanohi Suletu kasvoillaan.
Se oli jo päivän toinen kerta, kun toan sydän jätti lyönnin välistä.
”… oletko varma tästä kohtauksesta? En tunnista, mistä se on, ja olen aika varma, että sinulla meni naamio väärin. Umbra ei ole koskaan nähnyt minulla tätä Suletua”, Matoro osoitti liitupiirrosta.
“Nämä unet eivät usein valehtele. Näissä unissa, joista piirrän on jotain omalaatuistaan, realismia. Ja ne jäävät syvälle mieleen senkin jälkeen kun menen aamutoimiin. Useimmat unet vain haihtuvat pois kun nouset sängystä ja teet aamun askareita”, violetti mies selitti.
“Ja tuo taitaa olla eiliseltä”, hän kertoi.
”Mutta Umbra ei tiedä, että minulla on tämä naamio!” Matoro vastusti.
“Sitten tässä koko jutussa on jotain outoa, tai olen piirtänyt sinulle vain väärän kanohin.”
Matoro katsoi tarkemmin kuvaa. Hän etsi siitä muita pielessä olevia yksityiskohtia. Ympäristöä ei tunnistanut, mutta se näytti Bio-Klaanin rannalta. Taustalla leimusi tulipalo, ja jään toalla oli Suletu ja sytytetty ionimiekka.
Ei vihreäteräinen, kuten Umbra muistaisi, vaan punateräinen, josta valon toa ei voi tietää.
”… tuo miekka. Muistatko sitä tarkemmin? Kuvaile minulle kaikki, mitä muistat siitä”, Matoro laskeutuu matoranin tasolle.
Umbra pinnisti muistiaan. “Muistan, että miekan terä piti jotenkin aktivoida. Sen kuparisesta kahvasta piti painaa tai jotain. Siitä tuli jokin ääni ja energia- tai plasmaterä. En ole fyysikko”, hän kertoi.
Matoron ilme oli pelkkää epäuskoa. Ei siinä ollut yksinkertaisesti järkeä, että… että outo matoran voisi ”muistaa” mitään sellaista.
”U-umbra ei tiedä myöskään siitä miekasta”, Mustalumi protestoi. ”Mutta on myös epäuskottavaa, että se olisi sattumaa, sillä kuvauksesi on yksinkertaisesti oikeassa. Onko sinulla tähän teoriaa?”
“Olen jo pitkään epäillyt sitä, että olenko toisesta maailmanne versiosta. Tämän teorian muodostin siitä, että saavuin Yön aikaan portaalikanuunalla Klaanin lähimetsään. Tykki katosi, mutta löysin sen taas, rikkinäisenä. Näytti, että se todella oli laite, jolla pystyi vaihtamaan maailmaa”, matoran kertoi. “Tosin nyt alan olla epäuskoinen tästä.”
“Tuntuu niin käsittämättömältä. Vaihtoehtoisia maailmoja.”
”Se… se ainakin selventäisi montaa näistä oudommista kuvista”, Matoro jatkoi ulottuvuusteoria-ajatusleikkiä.
”Kaikki nämä häijyt karikatyyri-Guardianit ja sympaattiset Sheelikat saattavat olla… vaihtoehtoisen Umbran muistoja? Asioita maailmasta, jossa jokin meni eri tavalla? Olen kuullut, että on suurnaamio, jolla voi tehdä jotakin sen kaltaista. Avata portaaleja muihin versioihin todellisuudesta.”
Se toi Matoron mieleen monen monta muistoa. Nimdan sirujen vaikutuksen alaisena hän oli nähnyt monen monta maailmaa ja tapahtumaa, jotka eivät olleet hänen maailmastaan. Purppuran piiparin pilli sai hänelle kylmät väreet vielä kauan traumaattisen kokemuksen jälkeenkin.
”Mitä jos nämä ovat vain Umbran visioita tulevaisuudesta? Ei, ei se toimi – ne yksityiskohdat Suletusta ja ioniterästä eivät voi olla vain visioita. Ulottuvuusteoria tuntuu olevan ainoa rationaalinen selitys”, jään toa pohdiskelee ääneen.
“Mieleeni on herännyt paha aavistus. Ehkä näillä on enemmän tekemistä minun kanssani. Onko mahdollista, että nuo ovat minun muistojani? Ei, ei se voi olla totta.”
Hän muisti varjopyörteen ja punaiset silmät. Mutta muistiko hän ne oikeasti vai olivatko ne vain traumaa? Vai unta? Shokkia jostain kauheammasta?
”Sinun muistojasi vaihtoehtoisesta todellisuudesta?” Matoro kysyi.
“Voi olla. Tiedätkö, on todella vaikeaa olla kun ei voi olla varma edes siitä mikä on. Tämä asia vaivaa minua ja ajattelen sitä todella usein. Yritän piilottaa sen hymyn taakse, mutta olen oikeasti köyhä sisältä. En tiedä mikä olen tai mitä tämä tarkoittaa”, pikkumies piti tauon. Hänen oranssi sydänvalonsa löi kiivaammin ja hikikarpaloita valui hänen jalolta rurultaan.
”Luulen, että tarvitsisit oikeasti jonkun sellaisen apua, joka on koulutettu kallonkutistaja. Sinuna en ottaisi minulta mitään neuvoja, jotka koskevat ajatuksenjuoksua”, Matoro kertoi. Hän vain tuijotti piirroksia entistä hämmentyneempänä. Mitkä niistä olivat tapahtuneet, mitkä eivät? Ilmeisesti suuri osa asioista oli mennyt melko samalla tavalla kuin hän muisti. Ilahduttavan suuri osa. Eikä hän nähnyt juurikaan kuvia palavasta ja tuhotusta Klaanista, sekin oli plussaa.
Lisäksi, hän tajusi. Jos kuvat kerran ovat Umbran silmin… ja yhdessä niistä on hän, joskus tulevaisuudesta…
Toisen ulottuvuuden versiot heistä ainakin tapasivat uudelleen kaiken jälkeen, Matoro mietti iloisena, vaikkei uskaltanut moiseen ajatukseen paljoakaan toivoa asettaa.
Pimeämpi paikka
Umbra säpsähti hereille lihaskramppien voimasta. Hän heräili usein verenkiertohäiriöihin ja outojen asentojen tuomiin kouristuksiin. Toa ei koskaan tottuisi sellaiseen nukkumiseen, niin nukkuivat vain viidakon rahit.
Av-toa koetti muistaa näkemäänsä. Hän oli nähnyt unta taas, mutta uni tuntui todellisemmalta kuin koskaan. Oli kuin hän olisi ollut läsnä unessa, mutta se tuntui hupsulta.
“Matoro”, hän sanoi hiljaa, ajattelematta. Miksi hän oli vaihtanut naamiotaan unessa? Cencord oli parempi kuin Suletu…
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen tukikohta oli hiljainen. Rauhan rikkoivat ainoastaan erilaiset tietotekniset laitteet äännellessään ja välkytellessä valojaan. Maanalaisen tukikohdan valot loivat keino-yön.
Olihan pimeys toki vain tunnelman takia. Zorakin palvelijat, Feterrat ja lautasmaiset Vat työskentelivät valaistuksesta huolimatta. Mekaaniset, sulavalinjaiset olennot olivat työssään hiljaisia ja elegantteja.
Se oli Zorakin luomusten vahvuus. Elegantit tappajakoneet olivat niin kauniita, mutta myös kovin tehokkaita siinä, mitä ne tekivät. Arstein oli nero syystä ja sai aina haluamansa. Kuten esimerkiksi valon toan.
Bio-Klaanilainen oli osoittanut oikeaksi mutta vääräksi sijoituskohteeksi. Hän ei ollut tarpeeksi puhdas. Valon toa, jossa ei ollut tarpeeksi valoa oli vain toa. Zorakin Va oli yrittänyt poistaa majakan mielen mustaa korppia, jonka Arstein oli tulkinnut jonkinlaiseksi omatunnon ja ajatusten sikermäksi, mutta leikkaus-operaation tulokset eivät vielä näkyneet.
Zorakin toinen sijoitus, Sheelika, oli oma lukunsa. Nainen oli viettänyt paljon aikaa toisen toan kanssa yrittämässä auttaa tätä – ja samalla auttamassa Mestarinsa suunnitelmia. Skakdin pohtiessa miten käyttää varjo-toan elämää omiin tarkoitusperiinsä, kyseinen varjon toa heräsi omaan elämäänsä.
Sheelika makasi silkkilakanoissaan ja kurkotti valokiven vakan pois. Se putosi lattialle kolahtaen, ja lämmin kivi täytti huoneen valolla. Hän ei juuri pitänyt varjoista, vaikka kykenikin kyllä komentamaan niitä. Nainen tiesi, että ne kätkivät sisäänsä voimaa ja tietoja, johon hän ei uskaltanut tai halunnut kajota. Joskus varjot kuiskivat hänelle ajatuksiaan pimeässä ja varsinkin unissa. Toa istui sängyllään ja katseli valokiveä mietteissään. Varjon toa, joka pelkää pimeää? Se olisi ollut jossakin toisessa ympäristössä lähes hauskaa.
Vo-toa oli jo pitkään miettinyt, että valotun kanssa hän voisi voittaa pimeyden. Monenmoiset Mestarilta salatut ajatukset virtasivat naisen päässä, koska häntä ei oltu tehty odottamiseen. Toisinaan hän havahtui täydellisen epärealistisesta pakohaaveesta. Hän tiesi, että pelkkä sellaisen ajatteleminen oli vaarallista. Mitä jos Zorak saisi jotenkin tietää?
Lähettäisipä herra Arstein hänet pian jollekin tehtävälle ulkomaailmaan. Matkustaessaan hän pääsi pois mekanoparatiisista. Tukikohta teki Sheelikan hulluksi – kaikki oli niin kliinisen hienoa, tarkoin harkittua ja taiteellista. ”Oksettavan täydellistä” oli kielikuva, jota Sheelika käyttäisi. Eikä seurakaan ollut kovin monipuolista – Feterroista ei ollut keskustelukavereiksi, ja Zorakin sairas pikku kone sai kenet tahansa lähinnä huonolle tuulelle.
Päivien, ellei viikkojen ajan, Umbra oli ollut hänen ainoa oikea keskustelukumppaninsa. Toa oli ollut pitkään vaisu eikä ollut antanut itsestään mitään, mutta moderaattorin kielenkannat olivat alkaneet pikkuhiljaa höllätä. Toa oli lopulta kertonut itsestään, Bio-Klaanista ja menneisyydestään Metru Nuilla. Kerran hän oli jopa kuvaillut väläyksiä maailman sydämestä, josta Valon väki oli tullut, ja Sheelika oli kuunnellut sitä haaveillen.
Zorakille näiden seikkojen informaatioarvolla Sheelika ei uskonut olevan paljoakaan, mutta varjottu arvosti itse keskustelukumppania. Hän oli itsekin alkanut kertoa itsestään, ammatistaan kirjurina ja Toa Tawasta.
Toa Tawasta ja oikeudenkäynnistä.
Sheelikan viha tiivistyi usein Tawan kuvaan. Hän näki keltaisen visiirihaun, joka muuttui syöpyneeksi ja karrelle palaneeksi Makutan Hau-naamioksi. Se vääristyi ja kiemurteli kuin käärme. Visiirin linssi sirpaloitui tuhansiksi sirpaleiksi, ja jokaisesta sirpaleesta hän näki oman itsensä, mutta varjojen vääristämänä.
Mutta moderaattori oli jotain muuta. Hän ei ollut se mahtaileva ja vallan kyllästämä valottu kuin Sheelika muisti ajoistaan Bio-Klaanissa. Toa oli hauras ja heikko. Hänellä ei enää ollut sitä valtaa ja voimaa. Naista melkein säälitti av-toa.
Aamulla
Sheelika heräsi virkistyneenä. Hän oli kerrankin nukkunut tarpeeksi. Monina muina öinä hän oli turvautunut erilaisiin nukahtamista helpottaviin aineisiin kuten alkoholiin ja lääkkeisiin, mutta ei nyt. Eikä hän ollut edes nähnyt painajaisia, tai ainakaan muistanut niitä.
Valo oli edelleen päällä öisten mietteiden jäljiltä. Oli aamun askareiden aika. Hän kävisi Mestarin hänelle teettämässä kuntoilutilassa venyttelemässä, ja sitten pitäisi huoltaa ja kiillottaa naamiota, haarniskaa ja aseistusta. Kokki-Va valmistaisi hänelle sillävälin etelämanterelaisen aamiaisen.
Sheelika peseytyi ja laittautui valmiiksi päiväänsä varten. Hänellä ei ollut kovin montaa eri velvollisuutta Zorakin hoteissa, ellei hänellä ollut tehtäviä muualla. Kenties tärkeintä oli olla sievä herra Arsteinille, sillä jos skakdi jostakin välitti, se oli kauneus.
Se oli yksi niistä asioista, joita Sheelika kesti siitä syystä, ettei hänellä ollut muutakaan paikkaa. ZMA kuitenkin suojeli häntä makutoilta. Niin Sheelika uskoi ja niin skakdi oli vakuuttanut hänelle. Hän ajatteli usein, että hän voisi olla oma Mestarinsa, mutta aika ei ollut vielä kypsä sellaiseen. Ei hän ollut pelkkä Zorakin palvelija, hän vakuutteli monesti itselleen: hän vain odotti parempaa aikaa.
Salamatar oli valmis kohtaamaan uuden päivän kirkkauden lähes odottaen.
Ei mennyt aikaakaan kun Sheelika löysi itsensä taas majakkansa luota. Valon toa oli vain tuikku pimeydessä, maanalaisen linnoituksen sydämessä ja kahlittuna. Mikäli Mestarin suunnitelmiin oli uskominen, heiveröinen olio oli kenties tärkein henkilö koko tukikohdassa.
“Huomenta Umbra”, Sheelika tervehti yhä samassa paikassa roikkuvaa moderaattorimiestä.
Toa avasi silmiään. Hän oli saanut Sheelikalta lahjaksi unensa takaisin. Päivien roikottaminen köysissä oli tehnyt hänen lihaksistaan kipeitä ja osa niistä oli revähtänyt. Ainakin aktiivinen kidutus oli loppunut, vaikka pelkkä puussa riippuminen siitä kävikin.
“Hei”, Umbra vastasi hiljaa. “Kauanko pidätte minua vielä täällä? Suunnitelmassanne ei tunnu olevan mitään järkeä.”
“Ei puhuta siitä. Puhutaan jostain muusta. Vaikka jostain tärkeämmästä”, varjotar aloitti.
“Mistä haluat puhua?” valon toa kysyi ja nosti päänsä. Sheelika istui jalat ristissä vähän matkan päässä hämärässä.
“Muistat varmaan Bio-Klaanin silloin kun olin siellä. Sinä olit vielä vihreän ja keltaisen värinen”, nainen kertoi. “Muistatko ne syksyn värit ja hehkun?”
Umbra lähes hymyili. “Syysjuhlien värit olivat niin kauniita. Ja meitä oli siellä niin paljon, vaikka se ei vedä vertoja klaanille nykytilassaan”, Umbra kertoi. “Tawa kulki syysviitassaan meidän seurassamme. Hän suorastaan puhkui johtajuutta oranssilla viitallaan, johon oli ommeltu syksyn lehviä.”
Tawan mainitseminen sai Sheelikan kavahtamaan. Hän näki mielessään keltaisen visiirihaun ja tämän määrätietoiset silmät. Hän muisti ihailemansa toan hymyn. Mutta sitten hän muisti tämän pettäneen hänet.
“Älä syytä Tawaa siitä mitä hän teki”, Umbra arvasi toisen ajatukset. ”Hän on johtaja ja johtajien pitää tehdä vaikeita päätöksiä”, toa yritti lohduttaa Sheelikaa.
“Miten minä voisin antaa anteeksi sen mitä jouduin kestämään teidän takianne?” nainen tiuskaisi. Klaanin syksyn muistelu oli kaikonnut hetkessä.
“Armolla”, Umbra vastasi hiljaa. “Minäkin armahtaisin sinut ja Zorakin siitä, mitä olette tehneet minulle, jos vain päästätte minut hengissä ja voimissani pois”, toa kertoi hiljaa.
“Mutta Umbra-kulta”, nainen vastasi virnistäen. ”Emme voi tehdä sitä. Kuulut Zorakin suunnitelmaan. Me kaikki täällä kuulumme siihen.”
Umbran sanat eivät tulleet hänen huulilleen. Hän oli alkanut hyväksyä sen, ettei lähtisi siitä synkästä syöveristä. Zorakin hovi olisi hänen kotinsa hamaan tulevaisuuteen asti.
“Puhu jotain”, Sheelika maanitteli. “Kerro minulle lisää ystävistäsi. Mitä sille jään toalle, Matoroko se oli, tapahtui?”
Jään toan mainitseminen sattui, muttei niin paljon kuin ennen. Av-Toa oli kokenut jo jos jonkinlaista kipua viime viikkojen aikana. Hänen mieleensä oltiin tunkeuduttu. Häntä oltiin hakattu, sidottu ja riiputettu kuin teurastettua ruhoa. Toa oli oppinut monen monta eri asiaa, mitä kipu oli.
“Matoro on toivottavasti kaukana ja turvassa”, valon toa sai sanottua. Mitä vähemmän hän asiaa ajattelisi, sitä parempi, hän päätti: tuskin hän ystäväänsä tulisi koskaan enää näkemään.
“Valo ja jää, kaksi ritaria hohtavissa haarniskoissa”, Sheelika naurahti. “Olitte varmaan mainio pari.”
“Aft-Amanassa kaikki muuttui”, Umbra kertoi synkkänä. “Matoro napsahti sirujen voimasta ja löi ioniterän seuralaisemme Kapuran selästä sisään.”
Sheelika yllättyi keskustelun makaaberista käänteestä. Ei valottu ollut näin avoimesti kertonut retkistään hänelle ennen. Antoiko hän viimein periksi Mestarin käsittelylle ja tajuaisi vihdoin Zorakin olevan hänen parhaakseen?
“Teitä oli Metru Nuilla aika monta”, Sheelika aloitti. “Muistelen kuulleeni entisen Käden kenraalin olleen myös mukana ryhmässänne. Kuinka legendaarista!”
Sheelika palautti Nurukanin mustan kakaman ja vanhat silmät Umbran mieleen. Hän olisi sentään Mustan Käden ympäröimänä, mutta moderaattori ei tiennyt mitään ulkomaailman tilanteesta. Hän pystyi vain toivomaan, että hänen ystävänsä selvisivät Metru Nuilta.
“Nurukan on ystäviäni”, Umbra kertoi. “Yksi urheimmista toista, jonka tiedän.”
“Umbra ja neljä muuta Toa-soturia astuivat Legendojen kaupunkiin etsimään mielen siruja”, Sheelika kertoi haltioituneena.
“Mitä ajat takaa?” Umbra sanoi vihdoin uupuneena. Hän halusi tietää ystäviensä tilanteesta ja epätietoisuus raastoi häntä sisältä.
“Haluan tuntea sinut paremmin”, nainen vastasi hivenen totuutta äänessään.
“Olen ollut täällä niin kauan…” av-toa sai sanottua.
“Ja tulet olemaan niin kauan kun Zorak sinua tarvitsee.”
Umbra oli jo hyväksynyt kohtalonsa ZMAn palvelijana. Hän ei pääsisi pois. Toa halusi itkeä ja käpertyä nurkkaan. Hän halusi vain antaa periksi. Valottu oli alkanut nähdä itsensä vain Zorakin leluna ja luomuksena. Kaikki olisi helpompaa jos hän suostuisi Mestarin käskyihin ja lopettaisi vastaan haromisen. Hän saisi mahdollisesti jotain vapauksia, joita Sheelikallakin oli. Oli vain nieltävä ylpeys ja alistuttava harjattoman käskyvallan alle.
Sheelika huomasi Umbran surumielisen ilmeen tämän naamiottomilla kasvoilla. “En minä nyt niin kauhea ole”, nainen sanoi kauniilla alttoäänellään. Se sai pienen hymynkareen nousemaan toan kasvoille.
“Olet ainoa asia, joka pitää minut järjissäni täällä”, Umbran oli myönnettävä.
“Sitä Mestari on halunnut iskostaa sinuun alusta asti. Emme ole vihollisiasi. Minä olen ystäväsi ja suojelen sinua Va:n julmuuksilta”, salamatar säkenöi.
“Voisitteko sitten päästää minut roikkumasta näistä ketjuista? Tiedän jo konkreettisesti mitä paosta seuraa.”
Toan pakoyritys oli epäonnistunut täysin ja hän oli loukkaantunut pahoin Feterrojen käsittelyssä. Hän ei aikonut yrittää sitä uudestaan.
“Voin ehkä järjestää asian, jos vannot uskollisuuttasi Mestarille”, Sheelika kertoi. “Ei ole olemassa muuta keinoa.”
“Toivottavasti teet sen, Sheelika”, Umbra aneli punertavilla silmillään. Paljaat, naamiottomat, kasvot olivat matoranien yhteiskunnassa suuri tabu ja häpeän aihe. Monissa matoranien kulttuureissa naamiottomuutta pidettiin luonnottomana ja jopa pelottavana asiana. Ennen kaikkea naamiottomuus oli surullista katseltavaa. Toan kasvot olivat vähäilmeiset, rujot ja harmaat ilman peitettään.
Umbra oli surkea näky hänen edessään. Anelevan valotun psyyke oltiin murrettu ja hänen itsevarmuutensa oli poissa. Miehen mielen synkkä korppi oli myös pysynyt poissa. Sitä ei ollut näkynyt sitten Va:n leikkelyn.
Sheelika punnitsi vaihtoehtojaan. Toa oli täysin hänen talutusnuorassaan ja valmis tottelemaan. Suunnitelman mukaisesti hän alkoi avata Toan kahleita.
“Vapautan sinut, valottu”, vo-toa kertoi ruusuisesti ja alkoi availla elementtikahleita. Salamattaresta tuntui hyvältä auttaa Toaa, vaikka se olikin vain osa suunnitelmaa.
Umbran kahleet avautuivat niksahdellen ja naksahdellen. Toa olisi taas läsnä maailmankaikkeuden ja voimiensa kanssa. Vailla voimiaan toa oli vain puolikas. Heikko moderaattori tunsi yhä itsensä huonovointiseksi, mutta hän ei sentään enää roikkunut seinäkoristeena.
Toa lysähti kiviselle lattialle, josta Sheelika auttoi hänet istumaan ja antoi hänelle pienestä pullosta vettä.
“Kiitos”, Umbra sai sanottua juodessaan ahneesti. Hänen päivittäistä vesimääräänsä oltiin säädelty Feterrojen toimesta tehokkaasti, eikä hänelle oltu annettu sitä ylellisesti. “Mutta miksi?” hän sai suustaan vaikertavan ja ihmettelevän kysymyksen. Mies oli todella hämmentynyt.
“Tule, autan sinut ylös ja jaloittelemaan”, Sheelika kertoi ja kosketti toan naamiottomia kasvoja. Nainen otti klaanilaisen hartiansa varaan. Av-toa tuntui raskaalta, mutta vo-toa jaksaisi häntä kantaa mukanaan. Umbrasta varjo-toa tuntui käsittämättömän sileältä verrattuna kidutuksen maailmaan, jossa oli viime viikot viettänyt.
“Minne olemme matkalla?” Umbra sai sanottua. Hänen käsiensä lihakset ja mekaaniset osat olivat vääntyneet riiputuksesta luonnottomiin asentoihin ja kestäisi oman aikansa, ennen kuin ne olisivat taas kunnolla toimintakykyisiä.
“Haluan näyttää sinulle asemaa”, ex-hagah kertoi.
“Mutta, entä Zorak? Entä jos tapaamme sen Van?”
“Älä heistä huolehdi. Minullakin on oikeuksiani täällä. Olet vieraamme ja sinun pitää vain noudattaa sääntöjämme”, Sheelika hymyili. Surkea valon toa sai hänetkin vähän alakuloiseksi, mutta nainen oli tottunut piilottamaan ajatuksensa karisman naamion alle.
Toan kävelyttäminen oli vaivalloista, koska hän oli niin kangistunut kahleissa roikkuessaan. Kahleet ja naamiottomuus olivat vieneet toalta paitsi elementtivoimia. Tuntui kuin Umbrasta olisi tullut pelkkä tyhjä kuori.
Feterrojen kohtelu ei ollut auttanut Umbran Metru Nuilla saamien ruhjeiden ja haavojen parantumisessa. Hänen jalassaan oleva haava oli jäänyt hoitamatta ja sekin vaikeutti hänen kävelyään.
Askel askeleelta he kuitenkin pääsivät liikkumaan aseman loistokkaissa tiloissa. Feterroja ei näkynyt missään – he olivat kahden. Sheelika tiesi Zorakin tarkkailevan heitä, mutta hän ei antanut sen häiritä.
Varjottu auttoi valotun istumaan tuoliin, joka oli lähellä isoa muotokuvaa. Av-toa joutui siristämään silmiään, jotta erotti maalauksen yksityiskohtia. Naamiottomuus heikensi myös näkökykyä. Hän erotti seinällä kultaisen Hau-naamion, Suuren hengen symbolin.
“Mistä te olette saaneet tällaisia tauluja? Tämänhän pitäisi maksaa vaikka kuinka”, toa innostui puhumaan. Sheelika hymyili tälle ja sanoi “Mestari Zorakin liikekumppanit olivat avokätisiä lahjoituksissaan.”
Hau-naamio toi Umbran mieleen Tawan. Mitä Tawakin ajatteli hänestä? Mitä koko administo ajatteli? Matoro oli toivottavasti jo Klaanissa ja kertonut kaiken matkastaan. Mies tuijotti tyhjyyteen lasittuneella katseellaan.
“Sanoinko jotain väärää?” Sheelika kiinnitti huomiota toan vakavaan ilmeeseen.
“Muistin vain Bio-Klaanin”, Umbra kertoi. “Adminit, Tawan ja muut. Petin heidät. Olin piruvie moderaattori ja myin tietoja, ettei minua vangittaisi”, Umbra puhui itsekseen. Hän näki vieläkin silmissään Matoron epäuskoiset kasvot, kun tämä sai tietää hänen menneestään.
“Ja he pettivät minut”, Sheelika vastasi kylmästi. “Heittivät minut Makutalle, vaikka se oli Rowashin syytä.” Salamattaren tunnepurkaus oli aito, ilman karisman naamion vaikutusta.
“Muistan hyvin”; valomies kertoi nöyränä. “Olen pahoillani. Todella pahoillani.”
“Tottelit vain Guardianin linjaa”, Sheelika yritti piristää miestä. “Tuomari on ankara ja oikeudenmukainen.”
Umbra oli tuntenut Guardianin lähinnä Vartijana. Tämän Tuomari-identiteetti oli todella etäinen olemus, joka pääsi lopulta vain harvoin esille. Sinä iltana skakdi oli kuitenkin ollut se Tuomari, jota nimeä hän käytti metsästäjäaikoinaan.
“Jos joskus pääsen Bio-Klaaniin, kohtaan varmasti Tuomarin enkä Vartijaa”, Umbra sanoi ajatuksensa ääneen. Häntä pelotti skakdin oikeudentunto.
“Sitten ainakin tietäisit miltä minusta tuntui.”
“Minulla on kyllä empatiakykyä muutenkin”, Umbra sanoi apeana. Sheelika antoi merkin ja nosti hänet taas olkapäidensä varaan. Oli aika jatkaa matkaa.
“Tulehan. Meillä on vielä vaikka mitä kaunista nähtävää.”
Sheelika ja Umbra saapuivat prismoista koostuvan rakennelman luokse. Valoa taittavat särmiöt loivat erilaisia taideteoksia pinnoille, joille valoa heijastettiin. Kuusi erilaista valonsädettä kuvasivat eri kuningaskuntia. Matematiikalla ja huolellisella kasvattamisella kristallimainen prisma oli saatu lähelle täydellisyyttä.
“Tämä tehtiin Kuuden kuningaskunnan loiston aikaan”, Sheelika kertoi kristallitaideteoksesta. “Selakhien käsityötä.”
Umbralle teos toi mieleen Samen, joka oli ollut hyvä kollega. Selakhi oli aina tehnyt työnsä uskollisesti ja totellut käskyjään. Av-toa tunsi syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt velvollisuutensa tekemättä ja lähtenyt seikkailemaan. Hän oli moderaattorien johtaja, mutta ei ollut koskaan paikalla. Jo vuosien ajan Umbra oli tuntenut itsensä valuvan pois moderaattorien sisäpiiristä. Hänestä oli tullut etäinen, koska ritarikunta vaati häneltä yhä enemmän asioita. Eikä se ollut ollut vain ritarikunta – olihan hän itsekin halunnut kiertää maailmaa Matoron kanssa. Seikkailu peittosi velvollisuudet liian usein.
“Klaanissa oli yksi selakhi, johon luotin täysin”, Umbra kertoi. “Hän olisi ollut parempi päämoderaattori kuin minä”, toa puki ajatuksensa vihdoin sanoiksi.
“Tietoihinne oli todella helppo päästä käsiksi”, varjotar naurahti. “Sinun työtietokoneesi suojaukset olivat aivan liian helpot murtaa.”
Umbra hymähti. Hän oli jo ehtinyt unohtaa koko tapahtuman. Niin paljon oli tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. “Emme osanneet odottaa, että järjestelmiimme käydään sisältäpäin.”
“Siihenkin pitäisi varautua.”
“Mutta miten puuttuisimme? Se luo eripuraa ja epäluottamusta, jos jokaista epäilee”, valottu kertoi. Hän alkoi tajuta mihin Sheelika viittasi.
“Olette Bio-klaanissa jonkinlaisessa utopiassa. Kaikki eri lajit: makutat, skakdit, titaanit, selakhit ja matoranit… kaikki saman katon alla. Paljon sotarikollisia, entisiä metsästäjiä ja muita. Ihmettelen miten teillä ei ole ollut enempää konflikteja.”
“Olemme yhdessä vahvoja. Kunnioitamme admineitamme. Tawaa, Visokkia ja Guardiania”, Umbra jätti sanomatta Ämkoon nimen. Tämän takinkääntö tuli hänen mieleensä, eikä toa voinut käsittää syytä moiseen.
“Toinen admin-toanne loikkasi Allianssiin”, Sheelika lisäsi. Umbra alkoi tajuta järjestelmän heikkouden. Bio-Klaani oli todella helppo myrkyttää sisältäpäin. Saraji, Ämkoo, hän. Ketkä muut pettäisivät vielä Klaanin luottamuksen ja hyväntahtoisuuden?
“Ämkoo”, Umbra vastasi hiljaa. Miehen vihreä naamio kävi häivähdyksen hänen mielessään. Se virne.
He jatkoivat matkaansa ja kohtasivat Arsteinin galleriassa mitä erilaisempia taideteoksia. Kikanalon sarvesta tehty huilu oli erityisen kaunis ja se jäi Umbran mieleen. He ohittivat myös helmistä tehdyn koristeellisen haarniskan, jonka pinta kimalsi helmiäisen öljyisissä väreissä kuin sateenkaari.
“Tuo muistuttaa minua tarinoista, joissa kuusi toaa yhdistää voimansa Yhtenäisyyden hyveen kautta”, Umbra kertoi Sheelikalle.
“Yhtenäisyyden soturi”, kuinka kuvainnollista. “Jotkut uskovat, että Toa Nui kantaisi tuollaista haarniskaa”, Sheelika naurahti. “Satua moiset jutut.”
Umbra katseli lähemmin helmiäisestä tehtyä haarniskaa. Se näytti hauraalta, mutta oli varmasti lujaa tekoa ja vanha kuin mikä. Klaanilainen ei ollut historioitsija tai taideasiantuntija, mutta tiesi, ettei sellaisia enää tehty. Hänen olotilansa koheni kun hän katsoi haarniskaa. Oli kuin se olisi täyttänyt hänet ilolla ja positiivisuudella.
He ohittivat exidian-metallista valmistetun shakkilaudan, jossa oli nynrahlaista muotoilua. Jokainen nappula oli rakennettu oikeassa mittakaavassa, mutta kutistettu metrunuilaisella kanoka-levyllä oikeaan kokoluokkaan laudalle. Lauta oli täynnä muinaismatoranilaista kieltä, joka oli kirjoitettu kullalla.
Umbran mielessä kävi häivähdys Aft-Amanasta ja kredipselleenistä. Häntä kylmäsi ja hän halusi pois shakkilaudan luota.
Shakkilaudasta seuraavana oli etelämanterelainen tuulikello, joka vaihtoi sävelmää aina erilaisen tuulen mukaan. Jos se ei olisi kahlittuna maan alle, se soittaisi kauniita ja uniikkeja sävelmiä. Kelloon oli laitettu koristeiksi kymmeniä sulkia ja kellot näyttivät olevan kaiverrettua valokiveä.
“Olisi kiva kuulla tuon sointuja”, Umbra mietti ääneen laitteen luona. Shakkilaudan karmeus oli jo unohtunut hänen mielestään.
“Se tarvitsee vapaata tuulta ja taivasta”, Sheelika kertoi. “Zorak ei valitettavasti voi tehdä niitä,” hän sanoi äänessään apeutta.
He ohittivat tuulikellon ja Umbra pystyi vain kuvittelemaan musiikin, jota kello soittaisi. Hän oli taas surullinen siitä, että oli lukittuna Mestarin hovissa. Sheelika piteli häntä yhä pystyssä kun he kävelivät yhdessä eteenpäin. Vo-toan kosketus ja ruumiinlämpö miellyttivät Umbraa, mutta hänellä oli ristiriitaisia ajatuksia. Häntä autettiin velvollisuudesta, ei pyyteettömyydestä. Sheelika oli niin pirullinen vanginvartija, että sai Umbran aina välillä unohtamaan, että hän edes oli vanki.
Zorakin linnoituksen käytävät tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Ne olivat täynnä erilaisia taide-esineitä siellä täällä, mutta taktisesti sijoiteltuna. Kaikki oli todella hyvin suunniteltua ja järjestelmällistä, mutta samalla se säilytti kauneuden ja eleganttiuden. Kiviseinät toivat Umbralle mieleen Bio-Klaanin pitkät käytävät, mutta Zorakilla vain oli enemmän taidetta.
Toat tulivat seinämaton luokse, joka kuvasi Zakazia sisällissodan melskeissä. Taideteos roikkui seinältä ja se oli osittain turmeltunut, palasia reunoista oli lähtenyt pois ja osa kuvasta oli haalistunut. Oli kuin sitä olisi käytetty aseen puhdistamiseen monia kertoja. Zakazilla piikkipellavaa oli yllin kyllin ja siksi tähän teokseen löytyi paljon materiaalia.
“Guardian ei koskaan puhunut meille Zakazin sisällissodasta”, Umbra kertoi “ja Bladis oli aivan liian nuori muistaakseen sitä.”
“Mestari muistaa hyvin kotisaarensa väkivaltaisuudet”, Sheelika kertoi. ”Zorak haluaisi vain pestä kätensä lajinsa menneisyydestä. Mestari ei halua myöntää edes olevansa skakdi.”
“Onko tuo muuten Nektann?” Umbra kysyi ja osoitti yhtä sinistä skakdia. Skakdi oli kaikkia muita isompi ja valokeilassa teoksessa. Soturin alapuolella oli kuolleita ja haavoittuneita skakdeja, joiden päälle kiipesi lisää vihollisia.
“Jos tulkitsen kuvan oikein”, Sheelika vastasi. Hän näki sinisen ja hopeisen skakdin sijaan Guardianin, Tuomarin ja Vartijan. Salamatar näki mielessään tämän kiikarisilmän ja jylhän leuan. Häntä puistatti.
“Tehdään Zakazista taas suuri”, Umbra sanoi ja yritti piristää tunnelmaa. Hän huomasi Sheelikan olevan ajatuksissaan.
Vo-toan ajatukset pyörivät yhä hänen karkottamisestaan. Hän ei koskaan pääsisi eroon tästä traumasta.
Umbra painoi kätensä Sheelikan olkapäälle. “Ajattelet Guardiania”, toa sanoi hiljaa. Hän ei tarvinnut Suletua, Komauta tai edes Nimdaa naisen mielen lukemiseen. “Autan sinua.”
Zorakin taidegalleria oli ripoteltu eri puolille rakennusta. He kohtasivat mitä moninaisempia taideteoksia matkallaan. Tiffanilasityö Metru Nuin suursodasta jäi erityisesti Umbran mieleen, olihan hän taistellut sielläkin. Taidokkaasti leikatut värikkäät lasinpalaset muodostivat Metru Nuin tutun muodon ja sen ympärille oli tehty Varjotun, Turaga Dumen ja Toa Lhikanin ylävartalot. Sodan muistot tulivat Umbran mieleen ja he jatkoivat matkaansa eteenpäin.
He ohittivat erilaisia valkeita, mutta kullattuja soittimia. Oletettavasti jotain norsunluuta. Toat eivät jääneet niitä pahemmin tutkimaan vaan jatkoivat vaivalloista etenemistään. Harppu ja puhallinsoittimet väistyivät ja niiden takaa paljastui yksinkertainen kivipaasi, jossa oli selvät Haun piirteet.
“Mata Nui”, Umbra huokaisi hiljaa. Ei ollut epäilystäkään, että kivi edusti heidän Suurta Henkeään.
Sheelika ei sanonut mitään. Vo-toa kavahti Mata Nuin nimeä. Hän kunnioitti yhä Suurta Henkeä ja häneen uskovia, mutta ajatteli usein tämän hylänneen hänet.
Kivipaasi oli väärässä paikassa siinä kolkossa linnoituksessa. Sen pitäisi olla maan päällä vartioimassa maailmaa ja pitämässä sitä kasassa. Täällä se näytti keinovaloissa vain lohduttomalta, melkein itkevältä.
Umbra antoi Sheelikalle merkin ja he jatkoivat taas matkaansa. Hän ei halunnut olla taas surullinen.
Kului jonkin aikaa ennen kuin he kohtasivat taas mielenkiintoisia taideteoksia joiden luokse pysähtyä katselemaan. Erilaisia sotien muistomerkkejä oli Zorakin kokoelmissa paljon ja skakdi oli erityisen kiintynyt tauluihin ja muotokuviin. Monet Barraki-lajien kuninkaiden muotokuvat keikkuivat aseman seinillä. Tuntui kun Mestari olisi tarkoituksella hankkinut esineitä ympäri maailmaa.
Mutta Makutojen esineitä ja taideteoksia ei hänellä ollut. Kaikki järjenvastaiset makutain luomukset olivat skakdin mukaan roskaa ja saastuneita.
Sheelika ei enää jaksanut kannatella Umbran painoa, vaikka tämä oli jo saanut voimiaan takaisin taiteen ja muistojen voimasta. Hän laski Umbran istumaan tuolille, joka oli lähellä vihreää kääröä. Käärö oli kuution sisällä, kuin jähmettyneenä ajassa ja tilassa.
“Visorak”, Umbra sanoi hiljaa. Hänelle verkot olivat tuttuja vuosia sitten Eteläisellä mantereella. Kraa häivähti hänen mielensä perukoilla. Se tunsi muistot hyvin, olihan hänen ensimmäinen heräämisensä tuota perua.
“Makutain ikävimpiä luomuksia”, Sheelika sai sanottua. Häntä kiehtoi se miten verkon sisällä oli jokin olento. Myrkynvihreät verkot oli kiedottu taidokkaasti koteloksi surkean olennon ympärille ja tätä odottaisi joko mutaatio tai muuttuminen parvien ravinnoksi.
“Kohtasin kerran visorakeja”, Umbra kertoi. “Ja maksoin siitä kalliisti.” Hän tunsi myrkyn polttavan verisuoniaan, syövän häntä sisältä. Hän muisti alkukantaisen voiman ja näki väläykseltä rhotukat, jotka tuhosivat matoran-kylän rakennuksia.
“Ne maksoivat minulle lopulta ystävyyden”, Umbra sanoi ja muisti taas Matoron. Ritarikunta, kaikki. Klaanin laiminlyöminen.
Sheelika ei kysynyt jatkokysymyksiä. Av-toa näytti niin hauraalta, vanhalta ja uudelta. Matka miehen mieleen oli ollut mielenkiintoinen ja antoisa.
“Eivät kaikki visorakit ole pahoja”, Umbra kertoi. “Tunnen yhden mukavan visorakin.”
“Visokki…” Sheelika sanoi hiljaa. Hänellä oli vain vähän muistoja tästä nelijalkaisesta Tawan ystävästä. Visokki oli hänen klaaniaikoinaan ollut lähinnä omissa oloissaan, mutta silti oleellinen osa adminien dynamiikkaa.
Av-toa muisti mielihämähäkin. Yksi osoitus siitä miten klaani antoi turvapaikan niille, jotka turvaa halusivat. Mitäköhän hänellekin kuului nykyisin?
“Eivätkö visorakit tuhonneet keltaiset kykloopit?” salamatar kysyi hiljaisuuden jälkeen.
“Niin Tongu kertoo”, Umbra sanoi. “Ja silti hän pystyy työskentelemään Visokin alaisuudessa! Kuinka kiehtovaa.”
Umbra huomasi taas kuinka kaipasi Bio-Klaania. Hän kaipasi kaikkia ystäviään enemmän kuin koskaan. Mutta häntä myös pelotti Matoron kohtaaminen uudestaan, Tuomarin ja Visokin viha kun hänen ritarikuntalaisuutensa tulisi esille ja se miten he suhtautuisivat siihen, että hän oli viikkoja Zorakin hoteissa.
Hän kaipasi Bio-Klaanin käytäviä, puheensorinaa ja Snowien varjoleikkejä. Hän halusi ajatella, että pääsisi vielä Kahvioon Mokelin kahvia ja pullia syömään. Toa toivoi, että ruskea hyönteinen ei ollut vielä tuhonnut tätä idylliä täysin.
Ennen kaikkea hän halusi taas hyvittää tekonsa ja auttaa ystäviään, ansaita heidän luottamuksensa. Toa oli ollut liian kauan itsekäs ja velvollisuuttaan pakoileva.
Sheelika silitti hänen päätään. Kyynel vierähti hänen punaiselta silmältään. Nainen särki Umbran muistelmat yhdellä lauseella.
”Sinulla on tehtävä”, ääni kaikui halki unimaan. Mistä ääni tuli? KAL-soturi ei tiennyt.
Deleva näki hopeisen Akaku-kasvon edessään. Toa kaiveli muistojaan. Sen oli pakko olla Svarle. Mutta eivätkö Matoro ja Umbra tappaneet häntä?
“He tuhosivat ruumiini, mutta olen uudestisyntynyt”, Svarle kertoi telepaattisesti. Kanava avautui Delevan mieleen. Informaatiota virtasi hopeisten soturien välillä. Muistoja, vihaa ja voimaa. Informaatiota kaikkeudesta. Niin paljon kärsimystä ja tukahdutettua tuskaa.
“Miksi valitsitte minut?” visiirisoturi huusi. Hän halusi vain polttaa Svarlen plasmasilmillään.
“Kohtalo valitsi sinut kauan sitten”, Svarle kertoi. “Lheko vain ohjasi meidät väärälle tielle. Miksi luotinkaan siihen makutan rakastajaan? Lajipetturiin. Sokeaan majakkaan.”
“Kuvittelimme, että tulevaisuutemme olisi valossa. Kirkkauden toien Kohtalo on korkeampi kuin alempien elementtien”, Svarle tuhahti. “Lhekosta tuli vain yksi meistä. Yritimme uudelleen ystävälläsi.”
Koko ajatus tuntui Delevasta todella typerältä. Hän tunsi Umbran, eivätkä valon toat olleet elämää suurempia messiaita. He olivat aivan kuin muutkin. Hekin tekivät virheitä ja nauttivat yksinkertaisista asioista.
“Mutta näyttää, että teimme virheen. Meidän olisi pitänyt kaiken aikaa muovata sinusta kaltaistamme. Yhtä Kaleista, hopeisista”, Svarle naurahti. “Sillä sinulla on syvällä sisimmässäsi tärkeistä tärkein, vakaumus.”
“En halua tätä. En halua olla kylmä ja metallinen!” konesoturi painui polvilleen. Svarle seisoi yhä itsevarmana hänen rinnallaan.
“Olet yksi meistä. Muodonmuutoksen seuraava vaihe on henkinen.”
El Salvakoro
Lusikka putosi lattialle ja konemies havahtui ajatuksistaan. Halpaa, maustettua papumössöä levisi ympäri lattiaa.
”Deleva hyvä, tiedän että tämä on ehkä saaren surkein majatalo, mutta voisit silti olla sotkematta lattioita”, Halawe sanoi. Tämän leijuva syömäväline osoitti veljeään syyttävästi.
“Minä. Minä näin unta”, Deleva sanoi hiljaa. Papumössö poltti hänen suutaan kuin plasma. “Näin Svarlen”, hän huokaisi vaivaantuneena.
”Olet tervehtynyt huomattavan tuskattomasti, jos ainoat oireesi ovat painajaiset. Joidenkin elimistöt ovat menneet shokkiin pelkästä proteesikädestä”, Angien sanoi pyöritellessään lusikkaansa epämääräisessä ruoassa. Se tuntui hänen nenäänsä enemmän kemialliselta aseelta kuin elintarvikkeelta.
“Olin ennen puoliksi Kal-haarniska. Nyt olen melkein kokonaan niistä kyhätty. Prosentit vain ovat eri”, koneistettu vastasi kylmästi.
“Mainitsitko sinä Svarlen?” Halawe palasi tuttuun nimeen.
“Kyllä. Hän puhui jotain outoja juttuja siitä, että Kalit olivat ensin valinneet Umbran johtajakseen tai jotain”, Deleva palasi uneensa.
”Ne ovat vain uni, Deleva. Unet ovat alitajunnan fanitarinoita elämistämme”, sanoi magnetismin toa ja madalsi ääntään. Hänen mirunsa vääntyi mutruun.
”Nurkkapöydässä takanasi”, hän jatkoi kuiskaten. ”Älä käänny. Olen melko varma, että hän on kytännyt meitä koko aamun.”
Hälyisän ruokasalin kulmassa istui hoikka, tummanpuhuva hahmo kasvottomassa kypärässä. Siitä ei nähnyt, minne hän katsoi, mutta se ei karkuri-metsästäjän oloa helpottanut.
“Ehkä pitäisi hoitaa sivujuonteet kerralla”, Deleva mutisi hiljaa.
”Hänen parinsa on täällä jossakin. Kummisetä lähettää aina kaksi”, Halawe jatkoi hiljaa ja jatkoi syömistä mahdollisimman normaalin oloisena.
”Jos ne haluaisivat tappaa meidät, olisimme jo kuolleita”, Angien nojautui toan korvaan ja kuiskasi tälle. ”Mest- Varjottu haluaa meidät luokseen.”
Majatalo ei olisi hyvä taistelutantereeksi, sen Deleva tiesi. Tämä asia hoidettaisiin ulkona. Mies nousi pöydästä ja lähti kohti ulko-ovea. Halawe ja Angien jäivät hölmistyneinä ruokapöytään.
”Eikö meidän pitäisi edes puhua heille? Emme tiedä mitä he täällä tekevät”, selakhi sopersi hiljaa poikaystävälleen heidän noustessa pöydästä.
“Et selvästikään tunne Delevaa. Kun hän päättää jotain, hänen päätään on mahdoton kääntää.”
”Hän ei ole mielentilassa, jossa voisi tehdä päätöksiä”, hailtia kritisoi edelleen kuiskaten. He näkivät metsästäjä-vakoojan nousevan pöydästä heidän astuessaan ulos koron kadulle.
Hiekkaisella kadulla puhalsi kylmä tuuli, joka sai pölyn lentämään kaikkialle. El Salvakoron rakennukset olivat puusta ja savesta tehtyjä metrulaisia kupolitaloja. Pimeyden metsästäjä, Kuolonruoska koodinimeltään, viiletti sulavasti kuin varjo ulos kadulle. Ensimmäisenä asiana hän näki edessään aamuaurinkojen kirkastaman robottisoturin, jonka panssari säkenöi kuin valotulla.
Deleva ei hymyillyt.
Visiiri laskeutui konemiehen punaisen naamion päälle.
“Plasma: p-” Deleva ampui, mutta plasmasuihku katosi taivaalle. Angien oli syöksynyt häntä päin juuri tarpeeksi saadakseen toan horjahtamaan.
”Mitä karzahnia sinä teet?” mies ärähti ja sysäsi vaalean selakhin sivuun. Metsästäjä oli kadonnut näkyvistä.
”Et sinä voi vain tappaa niitä, ääliö!” Angien huusi. ”Emme edes tiedä mitä meistä halutaan!”
”Taidat ollakin vielä lojaali Varjotulle. Kipittäisit jo Odinalle jos siellä on parempaa”, Deleva tuhahti ja yritti erottaa kadulta mitä tahansa merkkejä kaikonneesta agentista.
”Kipittäisinkin, jos se olisi minusta kiinni! Sen sijaan meidät tapetaan sinun liipasinsormesi takia jo kauan ennen sitä!”
”Jos jään kuuntelemaan sinua saatan tehdä vielä jotain mitä katuisin”, Deleva tuhahti ja marssi raskaasti pois. Hiekkaiseen katuun jäi syvät askeleet.
Angien kihisi kiukusta. Hän pyyhki otsaltaan hikipisaroita ja iski nyrkkinsä terassin kaiteeseen. Se sattui, ja sai hänet turhautumaan entisestään.
”En tiedä, mitä minun pitäisi tehdä teidän kanssanne”, Halawe parahti tullessaan kadulle.
”Puhu parhaalle ystävällesi jotain”, hailtia tuhahti. ”Ainakaan se ei kuuntele järkeä.”
”Hei. Tuo on vähän epäreilua, Ang”, Fa-Toa sanoi ja tarttui selakhia harteilta. Hän katsoi kaikin puolin onnetonta kumppaniaan silmiin. Vaikka naisen ulkomuoto olikin kaikkea muuta kuin tälle tyypillinen kallis ja huoliteltu, syaaneissa silmissä loisti samat kirkkaat pilkut kuin mitä aina ennekin. ”Deleva on kokenut viime aikoina aika karuja asioita. Hän on joskus raivostuttava… eikä hän oikein tiedä, mitä ajatella kaikesta… mutta hän on luotettavin ystävä jonka tiedän.”
Angien vilkaisi maata ja sitten taas Halawen keltaisia silmiä.
”Niin kai… minä vain… hän ei tunnu kovin yhteistyöhaluiselta…”
”Pyydän, Ang. Koita ymmärtää häntä. Jos et muuten, niin minun vuokseni. Tämä retki on tärkeä, minulle ja Delevalle.”
Nainen huokaisi.
”Voin yrittää”, hän vastasi vastahakoisesti.
”Tiesin että voisin luottaa sinuun”, toa virnisti ja suuteli selakhia otsalle. ”Käyn katsomassa, minne Del meni mököttämään. Odota täällä, palaan pian.”
Hän löysi Delevan nopeasti. Halawelle oli käynyt jo hyvin tutuksi Kal-metallin hämmentävästi vaihteleva napaisuus, joten magnetismin toalle ei haarniskan paikantaminen ollut ongelma eikä mikään.
Plasman toan edessä nousi rujo lasipatsas, joka oli eittämättä muotoutunut kadun hiekasta ja plasmasta. Se oli hyvin korkea ja kapea, mutta ei esittänyt juuri mitään.
”Juonitteko jo tarpeeksenne niiden rosmojen kanssa?” Kal kysyi.
”Hei, tiedät ettei se ole niin”, Halawe vastasi. ”Ne taisivat pelästyä aika paljon käristysyrityksestäsi.”
Deleva potki hiekkaa.
”En osaa enää muuta kuin tappaa niitä”, konemies totesi synkkänä. ”Millään ei tunnu olevan hirveästi mieltä, nyt kun olen pelkkää metallia ilman tuntoa.”
”Sinä sopeuduit lopulta myös edelliseen olomuotoosi. Luulen, että tarvitset vain aikaa.”
”Ei se ole sama asia”, plasman toa murahti. Hänen kehonsa nivelet surisivat hänen kulkiessaan pientä ympyrää.
”Minä en tunne, miten nuo auringot paistavat tuolla ylhäällä. Tuulenvire ei tunnu miltään tätä terästä vasten. On kuin maailma ympärilläni olisi lakannut tuntumasta. Minä vain olen siellä ilman, että mikään välittää”, hän selitti. ”Minä en tunne enää mitään mitä vanha Deleva tunsi!”
”Selvästikin tunnet”, Halawe kommentoi pirteästi. ”Tunnet sangen delevamaista ahdistusta ja ilottomuutta. Tuhahtelet itseksesi kaikkien muiden typeryydelle. Olet sinä ihan täysin Deleva, veliseni. Ehkä et ole vain huomannut sitä vielä.”
”Pah. Tuota kai ajattelin silloin, kun halusin lähteä tälle retkelle. Että kun selvittäisin tämän Kal-jutun mysteerit, niin löytäisin itseni sieltä alta.”
”Tätä tarkoitan! Valitse tavoite, pidä se mielessäsi, pyri sitä kohti, niin edespäin. Toimii missä tahansa salamurhaamisesta fileeraukseen.”
”Ei kai tässä muu auta.”
”Ja, jos saan sanoa, mitä käristysvälikohtaukseen tulee… oli todennäköisesti järkevää olla tappamatta sitä agenttia. Joo, olemme kaikki kyllä etsittyjä karkureita, ja peräämme on varmasti määrätty melko monta tarkkailijaa, mutta niiden tappaminen ei varsinaisesti paranna tilannetta. Varjottu ottaa sen aika henkilökohtaisesti. Luota minuun, olen hoidellut aika monta metsästäjänsurmaajaa.”
”Ketäköhän entinen pomosi mahtaa syyttää sen Kersantin porukan kohtalosta”, Deleva pohti.
”No sopivia syyllisiä olette tietysti te toat. Musta Käsikin on hyvä kortti. Sen uudelleenilmestyminen on onnenpotku metsästäjien propagandaosastolle. Moninkertainen petturiorganisaatio, joka tekee epäeettistä tiedettä ja ohjusiskuja asutuksen keskellä? Täydellisiä pahiksia. Hei, niillä oli jopa sieluton robottiarmeija! Sanoi historioitsijat mitä tahansa, Metsästäjien riveissä ainakin on persoonaa.”
”Varoisin haukkumasta Nurukanin elämäntyötä enempää”, Deleva murahti. ”Käsi kuitenkin puolusti matoraneja.”
”Okei, pappa oli aika hyvä tyyppi. Viinitietoudesta plussa. Luulin kyllä, että osaisit olla ottamatta kommenttejani itseesi – tiedät etten ota politiikan isoja kaavoja kovin vakavasti.”
”Olet pysynyt yhtä raivostusttavana kuin ennenkin.”
”Hei, eikö meistä tullut kavereita sen takia?”
”Ne ajat tuntuvat karkaavan aina vain kauemmaksi, kuin ne olisivat tapahtuneet jollekulle toiselle”, Deleva vastasi hiljaa,
Halawe sen sijaan muisti hyvin päivän, josta painajainen Svarlen kanssa oli alkanut. Yhdestä ideasta, joka oli laittanut Kohtalon rattaat pyörimään vääjäämättömästi kohti katastrofia.
Aer-Kini
Kristallisaaret
Vuosia sitten
Kalkkikivestä rakennettu temppeli kimalsi aamuaurinkojen alla. Sen kristallimaisista kuvioista paistoi värien sinfonia. Koivulehto rakennuksen ympärillä oli puhkeamassa lehteen.
Pyhättö oli valmis toivottamaan päivän tervetulleeksi, ja niin olivat saarelle kokoontuneet Toa-soturitkin.
”Luuletko, että tästä on jotakin hyötyä?” Halawe kumartui kuiskaamaan veljelleen heidän kavutessaan portaita. ”Svarlella on järkeviä ajatuksia”, Deleva vastasi. ”Minusta on hyvä, että on joku, joka kokoaisi meidät yhteen.”
Toinen kohautti olkiaan. ”Jos kerran sanot.”
Kuusikulmaisessa kehässä oli jo valtaosa kutsutuista. Heitä oli kahdeksan, Halawe laski. Valtaosaa hän ei tuntenut. Osa oli Aerilta. Toiset olivat naapurista Ehreniltä tai kauempaa pohjoisesta.
Kristallisaarien toat eivät varsinaisesti vetäneet yhtä köyttä. Etenkin Aerin ja Ehrenin toat enemmän kilpailijoita kuin sisaruksia. Huhuttiin, että jotkut jopa tekivät hiljaista yhteistyötä odinalaisten kanssa. Oli pieni ihme, että lähes koko joukko oli edes saatu kasaan.
Deleva oli selvästi kiusaantunut. Hän ei ollut koskaan pitänyt uusista tilanteista, joissa oli paljon tuntemattomia. Sen takia mirukasvo kulki ensimmäisenä.
”Svarle toivottaa teidät tervetulleeksi! Hyvä että pääsitte!” heitä saapui kättelemään puna-vihreä toa kristallihaarniskassaan. Hänet Halawe tunnisti: legendaarinen kahden elementin toa, Vurink.
Tarinan mukaan hän oli saanut toisen elementtinsä, kun oli leikannut itseensä särjettyjen elementtikivien siruja. Toisten mukaan hän oli ymmärtänyt elementin syvimmän olemuksen, ja kykeni hallitsemaan laajaa spektriä elementtejä.
”Hei”, magnetismin toa tervehti tätä toien perinteisellä nyrkkien yhteen lyömisellä. Niin teki myös plasmaveli.
”Hän aloittaa pian. Tämä on hyvin tärkeää hänelle ja meille kaikille”, Vurink kertoi innoissaan. Halawe näki, miten lumoissaan tämä oli jylhästä tulen toasta.
Hän kävi läpi myös muut hahmot suvan ympärillä. Sininen, kärttyisän näköinen ukko nojasi keppiinsä kulmassa. Oviaukossa istui pitkäviiksinen kasvillisuuden toa, joka näytti tuoneen jonkin keskikokoisen naudan vuoden ruokalistan mukanaan.
Heihin ei tosin mirukasvo juuri kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan hän keskittyi olennaiseen ja lähestyi kahta toa-neitoa, jotka keskustelivat hiljaa keskenään.
”Onko teitä jo toivotettu tervetulleeksi Aerille?” hän virnisti.
Pidempi heistä oli kiven toa. Hiekanvärinen haarniska oli melko kulunut. Suomuhaarniska, erittäin ihonmyötäinen, Halawe huomioi. Nainen näytti melko lihaksikkaalta ja itsevarmalta.
Tämän ystävä oli epävarmempi. Hänkin oli magnetismin toa. Harvinaista, toa mietti ja pohti teoriaansa magnetismin elementtiin sisältyvästä vetovoimaisuudesta.
Nainen oli kyllä vetovoimainen, mutta sillä ei ollut välttämättä mitään tekemistä magnetismin kanssa. Hänen haarniskansa oli eksoottinen – melko selakhityylinen. Paljon kulmia ja yksityiskohtaisia kirjailuja. Miellyttäviä kaaria. Hänen vaaleankeltainen sydänvalonsa korostui tummasta pinnasta aivan kuin hänen suuret silmänsäkin. Kaunokainen kieltämättä huokui tiettyä elektromagneettista säteilyä.
”On, kiitos vain”, kiven toa vastasi melko asiallisesti. ”Saarenne on erittäin mielenkiintoinen.”
”Toa Halawe”, mies esittäytyi ja suuteli tätä kädelle.
”Toa Ilveria”, Po-Toa veti kätensä pois hämmentyneenä. ”Ja hän…”
”… älä edes yritä”, toinen nainen totesi kylmästi. ”Olen Toa Tektan. Nyt, anteeksi vain, minulla ja sisarellani oli keskustelu.”
”Selvä”, Halawe kohautti olkiaan. ”Hei, pitäkää hauskaa. Jos tarvitsette jonkun esittelemään saarta, olen varmaan vapaalla.”
”Jutellaan tilaisuuden jälkeen enemmän”, kiven toa huikkasi perään ystävänsä suureksi ärtymykseksi.
”Varmasti!” mies vastasi. Yksi kahdesta lämpeni, hän pohti. Melko hyvä suhdeluku! Epäonnistuminen toisen kohdalla mietitytti: samalla varauksella varustetut magneetit hylkivät toisiaan? Voisiko kyse olla siitä? Kielikö haarniskan tyyli selakhi-kiinnostusta? Ehkä Halawella ei ollut tarpeeksi hampaita ja liikaa hauista.
”Etkö voisi edes yrittää käyttäytyä kuin Toa”, Deleva moitti veljeään tämän palatessa.
”Hei, olin vain kohtelias. Minä sentään pyrin tutustumaan uusiin persooniin!”
Plasmahenki huokaisi.
He lopettivat sanailunsa, kun temppelin torveen puhallettiin kokoontumisen alkamisen merkiksi.
”Veljet”, kaikui voimakas ääni. Puhuja oli tulen toa temppelin keskellä: pitkä ja majesteettinen. Toa Svarle nousi ylpeänä suuren Suvan päälle. Hänen kasvoistaan heijastui ylpeys ja varmuus. Vanhan tulenhengen koko olemus huokui auktoriteettia.
”Me olemme toia”, hän aloitti. ”Se, tarkoittaa, että olemme vastuussa tästä maailmasta.”
Hiljaisena muut toat odottivat jatkoa.
”Mutta meistä on tullut joukko kurittomia poikasia! Harrastamme turhuuksia ja kiistelemme keskenämme! Ajattelemme vain omien saariemme etua, ja samalla unohdamme sen, millä todella on merkitystä! Me olemme unohtaneet Ensimmäisen Hyveen!”
Tuntui, kuin tulen toan Akaku olisi katsonut suoraan jokaisen heidän sieluunsa.
”Kutsuin teidät, koska uskon, että voimme vielä pelastaa itsemme ja kunniamme. Voimme tulla paremmaksi. Kasvaa. Minä uskon Toaan!”
Varovaisia suosionosoituksia. Toiset äänekkäämpiä kuin toiset.
”Meidän ei pidä olla Toa Aer tai Toa Ehren tai mitään niin rajoittunutta. Me olemme Toa Nuva, sillä aiomme syntyä uudestaan”, Svarle jatkoi. ”Kuinka moni teistä aikoo olla sen arvoinen?”
”Yhtenäisyys”, huusi osa toista, Deleva yhtenä heistä.
”Kuinka moni teistä aikoo tulla paremmaksi?” Svarle pauhasi.
”Yhtenäisyys!” vastasi kuoro uudelleen.
”Kuinka moni teistä aikoo olla Toa?”
”Eläköön, Toa Nuva”, he huusivat, ja ottivat kiinni ideasta, johon heidät myöhemmin naulittaisiin.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:nnen hellässä huomassa
Umbra roikkui kahleissaan ja uinui unetonta unta. Hänen lihaksensa olivat miltein tottuneet siihen asentoon, missä hän roikkui vailla valtaa vaikuttaa siihen. Lihakset olivat olleet kovettuneina ja jähmettyneinä tässä asennossa päiväkausia. Umbra ei tiennyt ajan kulusta mitään, sillä luonnonvaloa ei ollut. Toan yhä väistämätön matka kohti pimeyttä jatkoi väistämätöntä matkaansa, ja sen näki hänen päivittäin tummentuvasta ulkonäöstään. Pimeys söi valoa ahnaasti.
Viettelevän viheliäinen varjon toa oli ainoa henkilö, joka oli pitänyt hänelle seuraa ja antanut edes jonkinlaista myötätuntoa. Nainen oli myös ruokkinut häntä ja huolehtinut välttämättömästä nestetasapainon ylläpidosta. Muuten valotun tila oli pidetty varsin ikävänä, ja Umbra kyllä tiesi syyn siihen: voimissaan hän olisi liian vaarallinen Arsteinille. Tämän suunnitelmiin kuului valon toa, muuta Umbra ei tiennyt.
Sheelika oli maininnut, että Umbra ei ollut puhdas ja että hänen mielessään oli jotain sinne kuulumatonta. Hän tiesi sen tarkoittavan Kraata. Korppi ei ollut raakkunut viime päivinä. Se tiesi, että luonnonvalon puute voimistaisi varjon tasapainoa toassa, mikä sopi korpille mainiosti.
Sillä jos jompaakumpaa oli enemmän, toinen oli dominoivassa asemassa. Ja se ei pelannut heidän suunnitelmiinsa tai tavotteisiinsa. Yö ja päivä kohtasivat toisensa vain hämärän aikaan. Hämäryys oli se tila, jota Umbra oli oppinut kaipaamaan.
Mutta Zorakille kelpasi vain kaksoisaurinkojen valossa tanssiva soturi. Avo-ān, Avo-hā, Avantai. Pimeyden poistaja. Kohtalon airut.
Valon toa tiesi, että ääripäät söisivät valon taitajan lopussa. Auringot ja tähdet polttaisivat hänet loppuun kuin lampun ja pimeys söisi hänet loputtomaan nieluunsa. Vain kulkemalla keskitietä valon ja varjon rajalla hän voisi saavuttaa kohtalonsa, ja silloinkin vain ehkä.
Harmi vain, että hän oli köytettynä elementtivoimia imevissä ketjuissa.
Kului tunti, kului toinen. Ehkä ikuisuus. Ehkä vain päiviä.
Umbra havaihtui hieman unestaan mekaaniseen joskin Avhrahk Feterroja persoonallisempaan puheeseen.
”Ei saatana kun elämä voi olla perseestä. Eikö yhtään parempaa tekemistä voi keksiä kuin sörkkiä jotain turkasen biomarsua ja imeä siitä nesteitä.”
Umbra tajusi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän ei itse asiassa kyennyt sulkemaan niitä. Hänen päähänsä oli kiinnitetty jonkinlainen laitteisto, joka pakotti hänen silmänsä auki ja kiristi hänen kalloaan. Toan edessä pyöri olento, joka näytti siltä kuin Avhrahk Van lautasmaiseen olemukseen olisi kiinnitetty metallikuula. Kun robotti kääntyi Umbraa kohti, hän näki, että metallikuula oli itse asiassa ikään kuin silmämuna. Sininen valo tuijotti metallikuulasta, ja metalliset silmäluomet räpyttelivät toisinaan, vaikkei sille varmaankaan ollut mitään todellista syytä, vaan Umbra uskoi sen olevan jokin Zorakin keksimä sairas pieni yksityiskohta.
”Mitä… kuka sinä…” Umbra yritti sanoa, mutta hänen kimpussaan operoiva kone alkoi puhua nopeasti ja kimeällä äänellä:
”Ai nyt se on hereillä, no voi hyvää päivää. Eikö täällä saa töitä tehdä rauhassa? Voisin ihan piruuttani pumpata sinut vielä uudestaan täyteen sitä karzahnin kredipselleeniä, senkin pikku kinlokansonta!”
“Mitä pirua sinä oikein selität?” Umbra sai sanottua. Pikkukone hänen edessään uhosi kuin mikäkin. Jos hän olisi vapaa, putoaisi aparaatti lattialle tai osuisi mahdollisesti johonkin Zorakin hienoista selakhialaisista maljakoista.
”Zorak käski pitää sinut hengissä, ja voit kuule poju olla varma, että jos ei olisi käskenyt, jauhaisin luistasi tomua ja syöttäisin sen sinulle! Nyt vain täytyy tyytyä tekemään elämästäsi helvettiä siihen asti, että vastuu sinusta annetaan takaisin sille varjotoan ketaleelle”, kone julisti. Ja kovaan ääneen julistikin. ”Mutta pitemmittä puheitta, laitetaanpa vähän sitä kredips-”
Ennen kuin rääväsuinen ja epäkohtelias sadistirobotti ehti viimeistellä lauseensa, kuului oven avautumisen ääni, ja sisään asteli…
”Herra harjaton, otaksun?” Umbra sanoi hampaat irvessä.
”Arvon Valon Toa”, Zorak sanoi maireasti. ”Onko teille jäänyt jotakin hampaankoloon?”
”Mestari ZMA”, robotti totesi tottelevaiseen sävyyn, ”aioin juuri antaa vieraallemme hieman rauhoittavia lääkkeitä. Hän on nähnyt taas pahoja unia.”
“Ei kredipselleeniä”, Umbra sai sanottua. “Anna minun nukkua joskus, ZMA”.
”No mutta tietysti, Umbra hyvä. Olette täällä vieraanani, ja vieraanvaraisena isäntänä minä aion pitää teistä hyvää huolta. Palvelijani tässä, Zorak Va, on saanut tehtäväkseen poistaa teitä vaivaavan loisen. Sen jälkeen voitte nukkua mielin määrin.”
“Kraa on osa minua. Ei häntä saa poistaa. Olimme joskus erossa, ja minä olin ihan sekaisin. Olet varmaan kuullut, että me valon toat katsomme joko liian syvälle pimeyteen tai valoon”, valon toa sanoi jo hiukan pelästyneenä.
”Tottahan toki, Toa Umbra”, Zorak totesi ja löi kätensä yhteen. ”Tiedän valon toista paljonkin. Ja tarvitsen juuri teidät toteuttamaan tärkeän tehtävän. Mutta minulla ei valitettavasti ole enempää aikaa teille tänään. Siirryn nyt tärkeämpiin tehtäviin. Zorak Va pitää teille seuraa. Hyvää illanjatkoa.”
Niine sanoineen skakdi katosi takaisin ulos ovesta välittämättä Umbra hätäännyksestä. Valon toa oli varma, että Zorak Va olisi virnistänyt häijysti, jos sillä olisi ollut äänilähteenään jokin suuta muistuttava asia.
”No niin, kivirotta. Eiköhän pidetä vähän hauskaa.”
“Ei!” Umbra sai sanottua.
Zorak Va oli koneen nimi ja sen tehtävä oli selvä. Mahdollisen kivulias kirurginen operaatio valon toan mielessä. Ja mieleen pääsi toan avonaisista silmistä. Seppelemäinen metallinen asia piti Umbran silmiä auki. Harmaa naamioton toan naama näytti riutuneelta ja kaltoin kohdellulta.
“Silmät ovat sielun peili”, Zorak Va naureskeli ottaessaan esiin mestarin entiseltä yhteistyökumppanilta saadun instrumentin. “Tämän avulla päästään sinun mieleesi ja seivästetään musta korppisi”, hän sanoi ja nauroi mekaanista onttoa naurua. ”Ja se muuten sattuu ihan helvetisti!”
Koneen mekaanisessa kourassa komeili pitkä ohut terä, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Terä näytti siltä kuin se olisi koostunut liikkuvista kuutioista.
Jos terä itsessään ei olisi kirvoittanut kauhun ja tuskan hikeä valosoturin kasvoille, terän väärä ominaisuus sai Umbran kauhun valtaan.
Hän ei voinut sulkea silmäänsä koko ajan lähestyvältä terältä. Bittiterä leikkasi ja työntyi toan punaisesta silmästä sisään. Se ei tehnyt mitään vahinkoa silmämunaan.
Jollain tapaa Umbra tunsi terän mielessään, vaikkei se varsinaisesti vahingoittanut hänen orgaanisia aivojaan. Mieli oli tuskissaan: Kraa yritti piilotua, mutta turhaan. Terä leikkasi sulkia pois. Se halusi leikata Kraan niin pieneksi, ettei sitä voisi paraskaan ompelija parsia kasaan.
On aika leikata varjo pois.
On aika tulla täydelliseksi valoksi.
Ilman pimeyttä.
Ilman varjoa.
Ilman pahuutta.
On aika olla valon toa.
Korppi menettää sulkiaan, kun terä viiltää mieltä.
Tunteet lakkaavat olemasta, kun negatiivisuus katoaa.
Umbran teki mieli huutaa, mutta hän ei halunnut antaa Zorak juniorille mitään ilon aihetta. Ei häntä kukaan pelastaisi, mutta hänen täytyisi kestää se. Tuntui kuin häntä olisi raastettu raastinraudalla ja laitettu haavaan suolaa. Mutta kaikki tämä oli mielen sisällä. Hän kuolisi tänne.
Pessimistiset muistot alkoivat irrota Kraasta omiksi kuvajaisikseen. Jokainen irronnut linnun musta sulka toi väläyksen ikävästä muistosta. Umbra tunsi mielensä palelevan totuuden tulessa. Hän tunsi itseään pisteltävän. Kuin teräviä neuloja olisi pistetty hänen aivoihinsa. Mutta niin ei ollut.
Hän muisti, kuinka Kraa irtautui hänestä. Se oli tehnyt hänestä välinpitämättömän. Hänestä oli tullut kylmä, tasapainoton. Ritarikunta oli tällöin saanut Umbrasta paremman otteen. Maailmankuva oli muuttunut mustavalkoiseksi.
Kipu oli liian kovaa. Umbran elimistö pyrki suojelemaan itseään ainoalla tavalla, johon se sillä hetkellä pystyi. Mielen alkeellisimmat kohdat ottivat yhteyttä valon toan kaukaiseen suva-temppeliin. Ja temppeli vastasi lähettämällä fyysisen voiman naamion toan kasvoille.
Naamio materialisoitui toan kasvoille kirkkaan valonsäteen saattelemana.
Toa tunsin uudenlaisen voiman virtaavan lävitseen. Siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt Pakari-naamion voimia, tuntui olevan ikuisuus.
Leikkausoperaatio keskeytyi toan riuhtoessa itsensä elementaalikahleistaan. Hän sai keskitettyä kaiken tahdonvoimansa vapautumiseen, ja asioita alkoi murtua.
Pelästynyt ja haavoittunut mielikorppi pyrki pitämään naamion voiman päällä. Se vihasi pahasuista robottia yhtä paljon kuin todellinen puoliskonsa.
Kahleet repeytyivät irti seinästä, ja toa alkoi pyörittää ketjuja kohti Zorak Vata. Viha paistoi toan riutuneilta kasvoilta, ja pakarin rei’istä nousi höyryä toan hengittäessä raskaasti. Punaiset silmät leimusivat mustan naamion silmäkuopissa.
Bio-Klaanin saarella ex-päämoderaattorin suvasta purkautui valtaisa valonsäde taivaalle. Se muistutti suurta valopilaria, mutta oli olemassa vain katoavaisen hetken. Vain kaksi näki taivaalle ulottuvan säteen, sillä sen kykeni näkemään vain tietystä kulmasta ja tiettyyn aikaan. Toinen heistä oli yön tähtitaivasta tarkkaileva uupunut tiedemies nimeltään Flygel.
Zyglak oli uskaltautunut pois luolansa lämmöstä, koska taivas oli pilvetön ja hän saisi näin tutkittua taivaan tähtiä. Tähtitaivas oli monien muiden asioiden kanssa kiehtonut häntä suunnattomasti.
Itseoppinut Flygel tiesi monien eri kansojen tarinat Punaisesta tähdestä, jota kutsuttiin vanhassa mataian kielessä “Initoiksi”. Matoranien uskomuksien mukaan tähtitaivas edusti heidän Suuren Henkensä ajatuksia, joista kansojen ja yksilöiden kohtalot syntyivät. Punainen tähti olisi vain kohtalon saattaja, majakka joka ohjaa yksilön takaisin raiteilleen.
Tiedemies näki taivaskatselmuksensa lomassa valoa, joka tuli syvältä kuusimetsän sydämestä. Hän halusi selvittää mitä oli tekeillä.
Metsän valonsäde sai Flygelin uteliaaksi. Hän oli kuullut huhua, että klaanilaisissa oli valon toia, joten valo voisi olla heistä lähtöisin. Vai oliko se vain ikävän klaanin tai ötököiden juoni? Hän ei pahemmin pitänyt kummastakaan, ja oli onnistunut välttelemään molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavallaan.
Raptorimies juoksi halki kivien ja kantojen valonlähdettä kohti. Valoilmiöt syksyisessä metsässä kiinnostivat häntä suuresti. Zyglak oli kuullut, että saarella oli paljon outoja ja mystisiä menoja harjoittavaa poppoota. Kultteja ja ties mitä muita outouksia.
Ja kaikki outo ja ihmeellinen kiinnosti zyglakia.
Yksisilmäinen tunsi lähestyvänsä jonkinlaista alkukantaista voimaa, voimaa joka kihelmöi zyglakin suomuisella ja höyhenien täplittämällä iholla. Universumia ylläpitävä alkuvoima oli zyglakeille outoa ja kiehtovaa, koska heitä ei oltu siunattu sen hallinnalla matoran-kansan tai skakdien tapaan.
Flygel mietti saisiko valonlähteestä tehtyä jonkin käytännön sovelluksen.
Puut, kannot sekä sammalet väistyivät tiedemiehen tieltä tämän matkatessa eteenpäin. Pudonneet lehdet kahisivat ja sananjalat menivät syrjään miehen voimakkaiden jalkojen tieltä.
Flygel tunsi rauhallisuuden ja lämmön sisimmässään kun tämä lähestyi aarrettaan. Ilma alkoi tuntua kevyemmältä ja lämpimämmältä.
Lopulta hän löysi aarteensa, metsikköön piilotetun Toa-temppelin, Suvan.
Hymy nousi liskomiehen nokkamaiselle suulle. Kyllä tämä aina kuolleet oravarahit voittaisi.
Bio-Klaanin linnoitus, muurin harja
Violettimusta Umbra seisoi vartiovuorossaan muurin harjalla. Hän piti käsissään kiikareita, koska oli taas hänen vuoronsa osallistua linnoituksen vartiointiin. Kiikarien avulla pikkumies piti vahtia läheisissä metsissä hiippailevista olennoista parhaansa mukaan.
Vartiointia ja yleistä valmiustilaa oltiin lisätty hyönteisten seuraavaa siirtoa odotellessa. Painovoiman ja valon haltija ei halunnut sotaa, mutta tiesi sen olevan tulossa. Hän näkisi uusien ystäviensä kuoleman.
Moderaattori-Umbran hautajaiset olivat saaneet hänet taas ajattelemaan kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Hän pyrki nyt olemaan Umbra-nimen arvoinen roolimalli klaanilaisten keskuudessa, vaikka ei ollutkaan toa tai moderaattori. Tai kantanut suurta keltaista välkkyvää miekkaa. Hän halusi näyttää, että pienikin sai tehtyä asioita ja parannettua maailmaa.
Umbra oli antanut henkensä Nimda-jahdissa, sen hän oli kuullut. Nimda oli huhujen mukaan tärkeä ase Allianssia ja muita klaanin vihollisia vastaan. Hän ihaili “itsensä” uhrausta, koska se inspiroi häntä suuresti. Mutta hän ei halunnut uhrauksen olevan turha.
Jo nyt jotkut levittivät huhuja siitä, että päämoderaattori oli ollut mystisen ritarikunnan jäsen ja jakanut heille tietojaan. Tämän kuullessaan Umbra oli paiskannut pahaa puhuvan ikävän matoranin seinälle roikkumaan painovoiman manipuloinnilla, mutta oli joutunut päästämään irti moderaattoreiden tullessa paikalle.
Paaco ja Make olivat olleet perin ymmärtäväisiä ja päästäneet pikkumiehen menemään, mutta sanoivat, että hän saisi malttaa mielensä jatkossa. He eivät tarvinneet eripuraa klaanilaisten keskuudessa ja evakko-operaatio oli jo muutenkin jakanut mielipiteitä linnakkeen ja kaupungin asukkaiden kesken. Koko järjestö voisi pirstaloitua ja se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa, että valloittajahyönteinen voittaisi.
Hän ei halunnut uskoa pahimpiin skenaarioihin.
Umbra havahtui mietiskelystään kun metsästä syöksyi taivaalle puhdas valopatsas, joka oli paikallaan monia minuutteja. Yön pimeydessä se valaisi kirkkaammin kuin kaksoisauringot tai voimakkainkaan valon toa.
“Umbran Suva on aktivoitu?!” pikkumies sanoi ääneen. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa…
Suuri Henki oli yllätyksiä täynnä.
Pimeimmällä hetkellä pienikin valo valaisi paljon.
“Nyt sinä saat turpaasi”, Umbra mutisi ja löi naamiosta saaduilla voimillaan ketjuja kohti Zorak junioria. Ketjut pyörivät ilmassa kuin rhotukapyörittimet ja tekivät humisevaa ääntä. Toa oli väkivahva ja vihainen. Ja viha kanavoituisi Zorak Vahan.
Pienikokoisen robotin painama punainen nappi kutsui hätiin joukon sen isoveljiä, ennen kuin vanki sai murjottua kusipääbottia yhtään enempää.
Kuusi rautaista kuolemaa levitoi ympäri aseman käytäviä. Ne liikkuivat ääneti kuin aaveet ja lipuivat mekaaniset kourat kouristellen kohti pakenevaa valottua.
Pakari hehkui Umbran kasvoilla. Se antoi hänelle suuret fyysiset voimat, mutta hänen elementtivoimiensa tilanne oli todella heikko. Valo hän ei enää ollut, mutta varjottu hän voisi olla.
Toa tunsi kaikkien ympärillään olevien varjojen läsnäolon. Stressi, rasitus ja aurinkojen puute olivat saaneet hänet siirtymään taas varjojen valtakuntaan. Ja kidutettu Kraa halusi kostaa. Kostaa niille kaikille.
Umbra paiskasi Zorak Van seinään ja siirtyi kohti kuoleman koneita. Hopeisen kuoleman aaveita. Ne muistuttivat häntä Mustan Käden aaveista, mutta ne olivat todellisia, toisin kuin aaveet. Ja todelliset asiat pystyi tuhoamaan.
Alkukantaiset varjolonkerot alkoivat vetää Feterroja syleilyynsä. Ne paiskivat tuhoutumattomia mekaanisia painajaisia seiniin ja kattoon. Avrahk Feterroista huomasi, etteivät ne olleet tulleet tappamaan, sillä jos se olisi niiden protokollassa, ne olisivat sen jo tehneet. Ne tarvitsivat valon elossa. Valon, joka oli nyt korvattu riutuneella varjolla.
Feterrat pääsivät nopeasti pois Umbran elementtilonkeroista. Niiden iskut eivät olleet tehneet mainittavaa vahinkoa tappajakoneisiin. Umbra päätti, että oli aika käyttää raakaa voimaa ja fyysisen voiman naamionsa avulla hän syöksyi päin yhtä Feterraa. Hän tarrasi olennon mekkomaisesta alaruumiista ja heitti sen naamion väkevöittämillä voimillaan päin sen toveria.
Robottikartiot osuivat toisiinsa valtavalla voimalla.
Mutta siitä ei ollut apua.
Mekaaniset käsiparit tarrautuivat puolikuoliaaksi ruhjotun toan kehoon ja raajoihin. Kylmän kolkot kourat riepottelivat toaa ja pitivät tämän jokaista jännittynyttä ruumiinosaa paikoillaan. Ne puristivat, kuristivat ja vangitsivat hänet paikoilleen.
Feterrojen sinihehkuiset silmät olivat nauliutuneet pakarikasvoon. Kohde oli neutraloitu Mestarin ohjeiden mukaan. Valon toan pako oli estetty.
Varjonainen kuuli suurta meteliä sieltä missä valottua pidettiin kahlittuna. Oliko Zorak tehnyt itse toalle jotain vai oliko tekemisissä tämän kiero tekoäly?
Valon toan kuoleminen ei tulisi kysymykseenkään. Toa oli jo menettänyt melkein kaikki elementaalivoimansa ja oli syöksymässä varjoon. Käyttökelvottomaksi suunnitelmassa. Tarvittiin valoa voittamaan makutain pimeys.
”Z-Va!” Sheelika huhuili ja kiirehti kohti ryskeen lähdettä. Hän ei käyttäisi konesekasikiöstä sen nimeä, koska se tahrasi mestarin nimen epäasiallisella käytöksellään. Jos se idiootti on tehnyt jotain Klaanin petturille, niin minä kärvennän sen virtapiirit.
Hän oli saanut jo jonkin aikaa kestää pikkukoneen oikkuja. Mokomakin “kehittynyt” tai “edistysaskel”, jota vanha termi va tarkoitti. Rääväsuu oli lapsen tasolla ja vain nuoleskeli mestaria tämän ollessa paikalla. Metru Nuin peltipoliisitkin tuntuivat sivistyneemmiltä kuin tämä raakalaismainen pikkuprinssi.
Sheelikan saapuessa paikalle Feterrat puristivat av-toaa otteessaan.
”ILMOITUS: Toa on otettu kiinni.”
Sheelika ei ehtinyt sanoa mitään, kun hänen takanaan joku puhui.
”Viekää vieraamme takaisin kammioonsa, kaksinkertaistakaa siteet ja irrottakaa kanohi.”
”Mestari”, Sheelika totesi. ”Mitä täällä tapahtui?”
”Rakas Sheelika”, Zorak totesi ja tarttui Sheelikaa ystävällisesti olkapäistä lähtien taluttamaan tätä kohti henkilökohtaisia tilojaan. ”Pieni välikohtaus vain. Ilmeisesti vieraamme on kytkeytyneenä johonkin suvaan ja onnistui kutsumaan itselleen uuden kanohin. Varmistan, että Zorak Va tekee kaikkensa estääkseen toaa enää ottamasta minkäänlaisia telepaattisia kontakteja minnekään.”
”Telepaattisia kontakteja?”
”Kaikilla toilla on alkukantaisia kykyjä”, skakdi sanoi. ”Miten kuvittelit olevasi yhteydessä suvaasi?”
”En usko, että se on niin yksinkertaista”, Sheelika sanoi varovasti. ”Ja minusta sinun ei pitäisi antaa sen pikku peltiheikin hoitaa asiaa.”
”Voi Sheelika”, Zorak huokaisi dramaattisesti ja siirtyi sitten katsomaan tätä silmiin. ”Hän on paras mies, tai kone, irrottamaan loislinnun valotun mielestä.”
”En tiedä…”
”Varjo”, Zorak sanoi. ”Varjo on valon ja pimeän lapsi. Kun kuljet kohti kirkkautta, se kasvaa ja voimistuu. Ja kun astelet hämärään, se kutistuu ja heikkenee.”
Sheelika tuijotti isäntäänsä hiljaa. Mitä moiseen filosofointiin vastaisikaan?
”Meidän on siis asteltava hämärään, rakas Sheelikani”, Zorak jatkoi. ”Tai varjo peittää auringon. Sillä sellaisia makutat ovat.”
