Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
Poltteen tunsi, jos pysähtyi paikoilleen hetkeksikään. Se tunkeutui lattiasta jalkapohjiin ja kulki kehoa pitkin sormenpäihin saakka. Mitä kauemmin pysyi aloillaan, sitä vankempaan otteeseen se ruumista puristi; lopulta oli noustava seisomaan, käveltävä ympäriinsä, juostava pois.
Askeleet jättivät jälkeensä hitaasti pois sihiseviä kuumia painaumia.
Vankiloissaan rypevät kiersivät raivoisasti häkkejään. Ne, joille oli suotu enemmän liikkumavaraa, eksyivät uusille poluille ja kolusivat vanhat uudelleen. Harvalla oli antaa nimeä voimalle, joka pakotti liikkeeseen, mutta kaikki tunsivat sen omalla tavallaan.
Kaikkeuden läpi uhkuva paahde enteili ratkaisun hetkiä. Paine oli kasvamassa liian suureksi. Matkoja alkaisi ja loppuisi; reittejä haarautuisi ja kuluisi umpeen. Totuuden liekki korventaisi pois tieltään valheita; uusia luotaisiin tilalle. Elämän ja kuoleman rajamailla viruvat sielut sysättäisiin ikuiseen haudan lepoon tai palautettaisiin maan pinnalle.
Mutta siihen oli vielä aikaa.
Ja jokainen loppua edeltävä sekunti, tunti, päivä oli piinaavan pitkä.
Kapura kiihdytti askeliaan.
Keskipäivän auringot, jotka olivat kesällä helottaneet tungettelevan kirkkaina, olivat pelkkiä varjoja entisistä itseistään. Enää niiden paistetta ei tehnyt mieli paeta; silloin harvoin, kun oli lämpimämpää, jokaisesta säteestä nautti kuin syksyn viimeisestä.
Pääkadun väenpaljoudessa oli liikaa kaikkea. Liikaa kävijöitä, liikaa keskusteluja, liikaa tarinoita. Jokainen ympäriltä kuuluva lause oli oma narunsa – jos siitä vetäisi ja jäisi kuuntelemaan, ajautuisi keskelle aivan uutta tapahtumasarjaa.
Hän voisi elää koko loppuelämänsä niin. Hyppäisi mukaan jokaiseen mahdollisuuteen ja ratkoisi ongelmia kaikkialla ympärillään kuin kiertelevät toa-soturit aikoinaan. Ravintoloitsijalla oli velkoja, käsitöitä valmistavalla pulaa aineksista. Entinen Pimeyden metsästäjä poti kipua sielussaan ja kaipasi jotakuta viitoittamaan elämälle uuden suunnan. Matoranit halusivat suojelua, toat sparrauskumppanin, skakdit turpiinsa. Tekemistä oli loputtomasti siitä huolimatta, että hänet oli kahlittu Bio-Klaanin kaupungin sisuksiin.
Mutta hän ei voinut nostaa katsettaan siitä, millä oli väliä. Hän tarvitsi itseään enemmän kuin koskaan.
Taguna pysähtyi Admin-aukion laitamille.
Kaupungin koleaan syleilyynsä lukinnut viima ulvoi. Mukanaan se toi vain kaduille ja kujille laskeutuneen viileän harson, jota kesällä voimansa loppuun käyttäneet auringot eivät saaneet väistymään. Talven lopullinen voitto häämötti edessä.
Hän vilkuili kirjavaa väkijoukkoa osittain rutiinin vuoksi, osittain siksi, että olisi tuntunut hölmöltä pysähtyä ilman mitään erityistä syytä. Sitä paitsi tarkkaavaisesti ympäristöään seuraava lainvalvoja oli hyvä turvan symboli. Hänet ohimennen näkevät voisivat sentään olla tyytyväisiä siihen, että jos jotain tapahtuisi, apu olisi lähellä.
Se kai oli hänen ensisijainen työpanoksensa Bio-Klaanin hyväksi näinä aikoina. Tuijottelu.
Eikä hänestä paljon apua kuitenkaan olisi, sillä sitä tarvinnut sanoa ääneen, mitä kaikki pelkäsivät eniten – pommitusta. Linnakkeen muurit pitivät niin vankasti, että kauhujen yön saattoi pessimistikin uskoa jäävän yksittäistapaukseksi. Kunhan petturi savustettaisiin ulos, sellaiset jekut eivät enää pelaisi.
Siitä, kun pommikoneet olivat vyöryneet taivaan halki, oli jo kauan, mutta niiden varjo ei ollut lähtenyt milloinkaan. Se oli kai ollut tarkoituskin.
Hän vilkaisi hetken mielijohteesta pilvettömälle taivaalle, mutta vihollisia ei näkynyt. Hyvä niin. Hän voisi keskittyä olemaan hyödyksi projisoimalla silkalla läsnäolollaan kuvaa siitä, että homma oli hoidossa.
Jouera makasi suola-aavikolla kehoaan raastavien liekkien syömänä. Niiden nälkä ei kaikkoaisi, kunnes hänen rankansa tilalla olisi pelkkä kasa tuhkaa.
Kapura livahti risteyksestä Hagahinkadulle.
Hämärtyvä ilta odotti maltillisesti vuoroaan horisontin takana; auringot olivat vasta laskemaisillaan. Sadetta oli ilmassa, mutta jokainen yksittäinen pisara oli jäänyt tyhjäksi varoitukseksi ei mistään. Jossain vaiheessa niihin lakkasi kiinnittämästä huomiota.
Ei ollut mielelle hyväksi kulkea samoja reittejä joka päivä. Aivot rakastivat rutiineja, koska ne olivat oikoreitti kaikkeen muuhun – kun askeleet ottivat itse itsensä, aikaa riitti kaiken muun pyörittelyyn. Se oli mielihalu, jolle ei saanut antaa periksi. Uusia näkyjä, uusia virikkeitä, mitä tahansa uutta. Tutut reitit toisin päin. Lista sivukujista, joilla ei ollut Bio-Klaanissa viettämiensä vuosien aikana sattunut piipahtamaan.
Sellainen hänellä olikin Arkistoista noudetun kaupungin kartan ansiosta. Ympärillä risteilevien sokkeloiden nimistöön tutustuminen oli tämän tarkoituksen palvelemisen lisäksi paljastanut, että kujia oli nimennyt joku, jolla oli outo huumorintaju tai jotain muuta pielessä.
Mikähän oli Spibaranus.
Bulevardille jatkettuaan hän vilkaisi ylävirralla häämöttävän Rapusaaren suuntaan. Hänen kävelyretkensä olivat muodostuneet salaiseksi rituaaliksi, jolla oli omat sääntönsä, ja niihin vaikutti lukeutuvan, että hän kiersi Pohatu seitsemännen huvilan kaukaa.
Miksi? Heillä olisi ollut paljon puhuttavaa, eikä tilavassa puutalossa ollut mitään vikaa tapaamispaikkana. Ahdasta ei ollut, vaikka evakkoja oli enemmän kuin hän oli onnistunut viime visiitillä laskemaan – fantasiakirjailijoiden palkalla sai paljon parempaa kuin hän oli ollut valmis uskomaan.
Kaipa ongelman ydin oli siinä, että ihmisroolipeli oli liiankin valmis. Pian pitäisi etsiä pelaajia tutuista porukoista tai houkutella mukaan niitä tuttavia, joiden tiedettiin rakastavan huonoja valintoja. Ensimmäiselle pelisessiolle sovittaisiin aikataulu; he kummatkin kiertelisivät juttelemassa pelaajien kanssa yksityisesti ja käsikirjoittaisivat keskenään niin pitkälle kuin uskaltaisivat.
Nyt hän ei halunnut aikatauluja. Ei nyt, kun kaikki muu oli niin epävarmaa.
Taguna kääntyi automaattisesti Kastanjakadulle.
Kosteutta tihkuva aamu ennusti sadetta, joka oli eilen jäänyt tulematta. Taivas revähtäisi auki kuin ylikiehunut kattila ja kastelisi tarkasti Bio-Klaanin kaupungin katujen jokaisen neliösentin. Ulos väärään aikaan eksyvät palkittaisiin ilmaisella suihkulla.
Lenkkipolku oli niin vakiintunut, ettei hän olisi pystynyt muuttamaan sitä edes jostain syystä niin halutessaan. Jalkapohjat olisivat sanoneet hyvästit, hylänneet sekopäisyyteen laskeutuneen muun ruumiin ja hölkänneet matkan loppuun itsekseen.
Kuvittelemassaan skenaariossa hän oli ehdottomasti jalkojen puolella. Joissakin jutuissa oli pielessä niin vähän, että niiden muuttamiselle oli mahdotonta keksiä hyviä syitä. Sillä yhteiskunta pyöri, että tehtiin asioita, joita ei ollut syytä jättää tekemättä.
Jos aamulenkin tiedettä hipovassa täsmällisyydessä oli jokin varjopuoli niin se, että ajatukset karkasivat helposti muualle. Usein siinä ei ollut mitään pahaa – se, että saattoi samalla pelata mielessään mätäkkää itseään vastaan ja miettiä jonkin strategian heikkouksia ja vahvuuksia, ei ollut vain kiva bonus vaan koko jutun juuri. Viime aikoina vikkelät ajatukset olivat vain tahtomattakin livahtaneet juuri tiettyyn aiheeseen.
Kokous. Kokous. Kokous. Ei sitä voinut mitenkään välttää. Kun päivä oli lyöty lukkoon, ajan ulottuvuus oli osannut vain kutistua. Tila kalenterissa hupeni sekä pelottavan nopeasti että armottoman hitaasti.
Jotenkin hänen oli keksittävä, miten kertoa Kissabio-tutkimuksesta siten, että se ei näyttänyt maailman huonoimmalta idealta. Rikostutkija sai osua oikeaan ihan millä menetelmillä ja päähänpistoilla halusi, mutta väärässä ei saanut olla, ainakaan paljon. Ainakaan jos välitti siitä, että vaikutti ammattitaitoiselta.
Jossain vaiheessa hän oli myöntänyt itselleen, että oli myöhäistä kääntää tilanne voitoksi. Nyt piti vain nolata itsensä mahdollisimman vähän esittämällä hyvä selitys sille, miten näin oli päässyt käymään.
Mutta oliko hänellä sellaista? Ei, ei ainakaan vielä, ja kokous lähestyi askel askeleelta. Tulevaisuutta ei voinut väistää mitenkään.
Jouera tunsi sinertävän tulen ahmivan sisuksiaan.
Kapura astui ulos linnakkeesta sateen vaiettua hetkeksi.
Pilvipeite ei rakoillut vieläkään. Koko päivän kaupunkia piiskannut saderintama oli yhä voimissaan. Ainakin tämän yön se vielä jaksaisi jauhaa.
Hänen mahdollisuutensa olla kastumatta eivät vaikuttaneet hyviltä, mutta aivan sama. Sisällä ei jaksanut mädäntyä koko päivää samoja ajatuksia miettimässä. Keho huusi fyysistä toimeliaisuutta. Oli päästävä pois, mihin tahansa muualle; polte hyökyi seinien ja lattioiden läpi ja hukutti sisäänsä.
Adminkadun epätasainen pinta oli täynnä vesilätäköitä. Sade oli ajanut kaupungin katuja pitkin yleensä talsivat sisätiloihin. Oli hiljaista.
Pienen hetken hän saattoi kuvitella olevansa tässä maailmassa yksin, että muurien sisäpuolella levittyvä suhteiden ja vallan verkosto oli pelkkää harhaa. Että sivilisaation merkit ympärillä olivatkin pelkkiä raunioita, joissa kummittelisi jäänteinä menneistä ajoista vain haalistuneita luita ja merkityksensä menettänyttä irtaimistoa.
Myrsky oli illan edetessä puhjennut uudelleen – pelkkä lyhyt riehunta päivällä ei ollut taltuttanut sen mielihaluja. Nyt sade pyyhki ahkerasti pölyn ja lian kerrosta pois Klaanin kaupungin kaduilta.
Viimeiset illat ennen kokousta hänen olisi kuulunut vastuullisena yksilönä viettää raporttiaan viimeistellen. Töissä oli ollut muitakin kiireitä; ei Bio-Klaanissa tekeminen loppunut. Kun kokouksen ajankohta oli varmistettu, vapaaillatkin oli syytä käyttää siihen, minkä oli ehdottomasti tultava tehdyksi sitä ennen.
Mutta silti hän istui siinä lajittelemassa mätäkkävarastojaan.
Olihan sekin tietyssä mielessä vastuullista toimintaa, ei siinä mitään. Mitä organisoidummalla tulokulmalla asiaa lähestyi, sitä hyväksyttävämmältä tuntui omistaa tuhansia värikkäitä paperiläpysköjä. Raja hulluuden ja harrastuksen välillä oli tismalleen siinä, kuinka siistinä onnistui kämppänsä pitämään.
Olosuhteiden realiteetit huomioiden se oli silti tapana viettää vapaailta hieman kyseenalainen. Myös yksinäinen – työporukkaa oli painunut Selvään pyyhyn, mutta hän oli jättäytynyt joukosta ihan vain siltä varalta, että inspiraatio iskisi raportin suhteen.
Juuri yksinäisyyden tunnetta korttien mekaaninen lajittelu ei auttanut sivuuttamaan. Ensimmäiseen kertaan moneen kuukauteen Taguna ajatteli häntä.
Se oli huono ajatus. Hän pystyi helposti kuvittelemaan, että asiat olisivat menneet toisin; sinä hetkenä koko todellisuus oli pelkistynyt yhdeksi valinnaksi, lähteä vai jäädä. Hän oli painunut Bio-Klaaniin Guartsun mukana ja halusi ajatella, ettei se kaduttanut. Että se toinen elämä oli pelkkä harhakuva, joka ei olisi kuitenkaan tehnyt häntä onnelliseksi; että ajan myötä hän olisi joka tapauksessa lähtenyt, jos ei Klaaniin niin vaikka viljelemään punajuuria Pohjoiselle mantereelle.
Kaikkea ei voinut aina saada, jotain piti aina hylätä ja jotain ottaa itselleen. Oli turha toivoa, että voisi olla toisin.
Joueran ruumiin ympäröi polte, jota ei päässyt pakoon. Mikä ikinä jähmettikään hänet paikoilleen suola-aavikon keskelle, ei suostunut hellittämään; raajat eivät totelleet käskyjä juosta, kieriä, tai tukahduttaa tuli käpertymällä kasaan, mutta myöskään hänen elementtivoimansa eivät rientäneet apuun.
Ilman niitä, ilman linkkejä minuuttaan ja todellisuutta muovaaviin voimiin, hän oli avuttomampi kuin oli ikinä ollut.
Mikään ei auttanut murtamaan kahleita, jotka häntä puristivat.
Kapura oli kuullut siitä vain ohimennen, sattumalta.
Telakan pojilla oli yleensä jotain tähdellistä asiaa tekniikasta. Häntä kiinnosti lähtökohtaisesti kaikki, mikä auttoi rakentamaan vähemmän räjähdysherkkiä keksintöjä. Siksi hän oli aamulla pysähtynyt hetkeksi näiden pöydän eteen Kahviossa siltä varalta, että sen äärellä olisi tapahtunut häntäkin kiinnostavaa jutustelua.
Mutta sen sijaan hän olikin kuullut, että Visokki oli auttanut näitä hiljattain jossain, jonka luonnetta hän ei ollut saanut selville ollessaan liian häkeltynyt kysyäkseen lisätietoja.
Samapa tuo. Admin, joka oli tarpeeksi hyvässä kunnossa avustaakseen joitain matoraneja, oli myös tarpeeksi hyvässä kunnossa käydäkseen hänen kanssaan lyhyen ja asiallisen keskustelun erinäisistä tärkeistä asioista. Jos Visokin tila oli alun perinkin ollut pelkkä valhe, nyt hänellä oli ainakin jotain, jolla iskeä takaisin.
Ja se keskustelu olikin ainut, mikä häntä oli viime viikot pidätellyt aloillaan. Ilman varmuutta siitä, mitä hänen päänsä sisällä oli tapahtunut, olisi ollut liian uskaliasta tehdä suuria peliliikkeitä.
Mutta jos Avden ja Joueran häntä puristavat kahleet oli viimein katkottu? Jos hän voisi olla varma siitä, että loisen uhkaus oli ollut pelkkä uhkaus? Sitten häntä ei pidätellyt mitään.
Hänen täytyisi tehdä se jo huomenna. Kun ensimmäisen dominopalikan iski alas, aikaa ei ollut paljon. Korttitalon romahtaessa oli vain pieni hetki, jona paeta seinien väliin ilmestyvistä raoista; jos epäröi, jäi alle.
Hän pysähtyi Huonolle satamakadulle ja katsoi merelle.
Täytyi uskoa, että polte helpottaisi, kun jalkansa kastaisi meren viileään syleilyyn.
Täytyi uskoa, että Visulahden tuolla puolen odottaisi jotakin parempaa.
Niin olivat aina uskoneet historian kaikki suurmiehet ja idiootit – heitä erotti vain se, minkä meren laidalta oli pelastuksen kuviteltu löytyvän.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Ikuisuuksien keskellä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän kuningattaren katse oli harvoin nauliintunut niin keskittyneesti vain yhteen pisteeseen. Messinkisen koneiston kalinan kaiku kimpoili teknisesti ottaen ei yhtään minkään olemassaolemattomista seinistä ja viheliäisen valheellisesta katosta.
Samalla, kun Totuuden laihat lauseet vielä odottivat rekisteröitymistä niitä vastaanottavan tieteilijän ja harhailijan tajuntoihin, huokaili neito aikaraudassa niistä tihkuvaa ironiaa.
”HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN.”
Tottahan se oli. Tietenkin se oli. Valkoinen oli vuosia sitten lakannut kyseenalaistamasta kohtalokkaita ennustuksia. Mutta silti kaikkinäkevä mieli mietti, tarvitsiko asian olla juuri niin. Vieläkö hänellä olisi varaa alkaa uskomaan ideoihin?
Sen selvittäminen ei vaatisi paljoa. Aika oli jo aikaa sitten ajanut ohi siitä hetkestä, jonka Valkoinen tulkitsi aluksi, tai ainakin yhdeksi niistä. Mutta aika ei ollut voima, joka olisi hänen mielitekojaan hidastanut. Rattaat tekivät raskaan työnsä. Kellokoneisto vei hänet täsmälleen siihen hetkeen, mistä kamppailuista viimeisin oli saanut alkunsa.
Tai tarkemmin ottaen hetkeen juuri ennen sitä…
Saari ja sen vuori aukenivat Valkoisen kasvottoman katseen edessä. Hänen halunsa ymmärtää täytti hänen tyhjän todellisuutensa rattaat. Kuningattaren katse etsi vuorelta täsmälleen yhtä tiettyä hahmoa. Saaren lukuisien asukkaiden ja olentojen läpi kahlaamiseen olisi silti kaivattu… opasta.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Moi.”
”HEI.”
Valkoisen opas oli totta kai jo läsnä. Tavalla tai toisella opas oli aina läsnä. Hänen lempeä äänensä kurkotti rauhallisen sykkeen säestämänä kohti Valkoista läpi ikuisuuksien, kun heidän kaikkinäkevät katseensa kohtasivat ajattoman tyhjyyden yllä.
”EDELLISESTÄ KERRASTA ON AIKAA.”
”Vuosikausia, Valkoiseni. Verkkosi ulottuu vain vaivoin valtapiiriini.”
”JOTKUT MEISTÄ JOUTUVAT NÄKEMÄÄN MELKOISESTI VAIVAA VALTAKUNTANSA VALOJEN ETEEN, VIISASTELIJA. KAIKKI EIVÄT PÄÄSE YHTÄ HELPOLLA KUIN SINÄ.”
”Kun henki on vahva, niin vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Tai riittäisi… jos työ ei olisi ollut toisen. Valtakuntasi ei ole vain sinun?”
”VALTAKUNTANI KUULUU MONILLE. KUULUI JO ENNEN MINUA.”
”Vaaditko apuani?”
”VAADI? VALVOJA, OLEMME TUNTENEET TOISEMME TARPEEKSI PITKÄÄN, ETTÄ EN VAIVAUTUISI VAATIMAAN SINULTA MITÄÄN. MUTTA… AJATTELIN, ETTÄ SINULLA VOISI OLLA JOTAIN… KERROTTAVAA.”
”Paljonkin.”
”ONKO HÄN TUOLLA? VÄLISAARTEN KONEISTON VALKOINEN HELMI?”
”Valkolilja vuoren rinteellä. Häntäkö haet?”
”TAHDON YMMÄRTÄÄ. AJATTELIN PALATA SINNE, MISTÄ SE ALKOI.”
”Niin. Valkolilja ei ole verkostossasi. Valkolilja kasvaa aivan toisessa koneistossa.”
”NIIN. KENTIES VOISIMME VILKAISTA HÄNTÄ YHDESSÄ? NÄKÖKULMANI HÄNEEN ON… KAUKAINEN. EIKÄ LIIDÄ HÄNESTÄ YLI VIELÄ…”
Kellot raksuttivat hetken. Sitten ne raksuttivat hieman kovempaa. Sitten taas normaalisti.
”… HETKEEN.”
”Miksi hän kiinnostaa sinua?”
”TÄMÄ SAARI KÄY LÄPI SAMAN MURHENÄYTELMÄN, MINKÄ NIIN MONI SITÄ AIKAISEMMIN. NÄYTELMÄ, JONKA VERHOA TAHDON RAOTTAA. KONEISTON HELMI KERTOO PALJON SIITÄ, MITÄ KULISSIEN TAKANA TAPAHTUU. HÄN TUNTUU SOPIVALTA PAIKALTA ALOITTAA.”
”Hyvä on. Anna kun näytän sinulle kauniin pikku kukkasen, jonka ainoa virhe oli olla hieman muita kauniimpi.”
Syke puski yli ikuisuuksien, ja silloin Valkoinen näki.
”Ja hänkin tulee olemaan vain osa jotain suurempaa ja kauniimpaa kuin vielä tietääkään.”
Ämkoovuoren pohjoisen puoleinen rinne
Vesitippa tippui sulavalta jääpuikolta. Se välkehteli aurinkoin valossa sekunnin kestäneen ilmalennon ajan ennen kuin sukelsi lumihangen pintaan. Kirkkaat auringot heittivät syviä varjoja nazorakein vuoritukikohdan rakennusten väliin. Punaisin heptagrammein merkityt tuulipussit huojuivat kevyesti lipputangoissa.
Vuoritukikohdan pihalla kuhisi ruskeita työläisiä tehtävissään. Osa lapioi kävelyteitä puhtaaksi lumesta ikiroudan päältä, mutta valtaosa heistä oli rakennusmiehiä ja mekaanikoita, jotka kantoivat rakennusmateriaaleja suureen työhalliin.
Kynnekkäät jalat narskuivat jäistä polkua vasten. Valkoisen takin liepeet viistivät routaa. Nazorak titteliltään Jäätutkija 273 silmäili paperinivaskaa kävellessään. Häntä vastaan kävelleet työläiset pysähtyivät ja ottivat asennon, mutta 273 heilautti kättään laiskasti levon merkiksi. Hän ei uhrannut työläisille paljoa huomiotaan.
Seuraava huuto kuitenkin sai hänen huomionsa:
”ILMAVAROITUS!”
Tiedemies säpsähti papereistaan ja käännähti katsomaan ympärilleen. Hän huomasi talvitakkiin sonnustautuneen vartijan, joka sohi kiväärinsä piipulla kohti taivasta.
”Ilmavaroitus!” ILMAVAROITUS!” muutkin vartijat toistivat.
Vasta toinen huuto sai työläisiin liikettä. Nazorakit pudottivat tavaransa käsistään ja pinkoivat pihapiirin rakennusten juurelle. Osa heittäytyi lumivallien taakse.
”Jäätutkija! Menkää suojaan!”
Vasta nyt Jäätutkijakin tajusi tilanteen painon. Hän pudotti paperinsa käsistään ja horjahti toiselle polvelleen lumikasan taakse. Hän repäisi labratakkinsa auki ja veti povitaskustaan esiin omatekemänsä zamor-aseen. Jäätutkija oli odottanut käyttävänsä sitä lähinnä liian lähelle tulevien kristallikiipijöiden pelottelemiseen, mutta kyllä se tarvittaessa toimisi muitakin hyökkääjiä vastaan. Hän tähyili siniselle taivaalle. Lopulta hän erotti punaisen pisteen, joka lensi rakennusten yläpuolella. Sotilaat kohottivat kiväärinsä valmiusasentoon. Punainen piste alkoi kuitenkin kaartaa poispäin heidän yltään.
Taas tuo punainen…
Vuoritukikohdan väki pysyi vielä hetken suojassa. Lopulta punainen piste pieneni mustaksi ja katosi horisonttiin. 273 nousi hitaasti ylös ja painoi aseensa takaisin kainalokoteloon. Ennen kuin tiedemies ehti huutaa tilanneraporttia, yksi karvalakkisista vartijoista hölkkäsi tämän luo.
”Puuh- a-arvon Jäätutkija, vartija 2832! Punainen lentävä objekti havaittiin tukikohdan yllä! Tähystäjämme näki kiikareilla, että se oli sama lentohaarniskaa käyttävä tunkeilija kuin kaksi viikkoa sitten.”
”Hyvä, kiitän. Arvelin niin itsekin…” 273 totesi mietteliäästi. ”Vaikuttiko kohde aggressiiviselta? Oliko se aseistautunut?”
”Emme osaa sanoa, arvon tutkija. Oletettavasti se tarkkaili meitä.”
”Aivan… öh, lähettäkää Pintaesikuntaan sähke tästä.”
”Käskystä!” vartija veti käden lippaan ja poistui.
Vartijan poistuttua 273 huokaisi helpottuneena. Hän huomasi menevänsä lukkoon aina silloin, kun hänen pitäisi antaa käskyjä alaisilleen. 273 vilkaisi maahan ja muisti nyt Yliopiston raportit, jotka lojuivat para-aikaa maassa.
Äh!
Hän alkoi poimia arkkeja ripeällä tahdilla etteivät ne kastuisi, mutta myös siitä syystä, etteivät hänen alaisensa ehtisi nähdä hänen oli pudottaneen ne.
Jäätutkija ei ollut ainoa, joka oli pohtinut punahaarniskan vaarallisuutta viime aikoina. Mitään varmaahan heillä ei ollut, mutta ilmiselvästi etelän Bio-Klaanin kanssa toimiva soturi vaikutti käyttävän nazorakeja kehittyneempää teknologiaa.
Ainakin toistaiseksi, Jäätutkija mietti. Hän murahti turhautuneena, ettei häntä oltu otettu mukaan Imperiumin lentohaarniskaprojektiin.
Vuoritukikohdan omat tiedustelijat olivat saaneet selville, että punainen sotakone piti tukikohtaansa vuoresta itään levittyvillä tuhkatasangoilla. Uhkaavan lähellä, 273 mietti. Toisaalta tämä voisi tarjota tilaisuuden hankkia tietoa vihollisemme puolustuksista ja heikkouksista turvallisemmin kuin aivan etelässä, missä majailee ties miten monta toaa…
273 nousi ja pläräsi hieman kostuneet sivut läpi. Hän suuntasi taas kohti työpajaa harppoen rakennuksen betoniset portaat ylös. 273 painoi vankkojen rautaovien vieressä olevaa ovipaneelia, ja ovet liukuivat kolisten auki. Hmm, pitää laittaa yksi ryhmä rasvaamaan ovet…
Jäätutkija asteli työpajan aulan halki. Lukuisat työläiset tervehtivät häntä arvostavasti, mikä sai Jäätutkijan kylmän ulkokuoren hieman hymyilemään. Käytävän avonaisista ovista 273 näki vilauksia työhalliin, missä hänen mekaanikkonsa hitsasivat metallikehikoita yhteen.
273 vaipui taas mietteisiinsä. Tämä tulisi olemaan hänen ensimmäinen sotansa. Ehkä taistelu toia vastaan viimein osoittaisi, että hänenkin laitteista olisi hyötyä armeijalle. 273 oli viimeiset kuukaudet hionut Zolaris-merkkinsä aseita ja ajoneuvoja, ja viimein prototyyppien valmistus oli voitu aloittaa. 273 oli yrittänyt järjestää tapaamista maavoimien komentajan Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta tämä ei ollut vastannut hänen sähkeeseensä…
Huoh… sodan alku on aivan pian käsillä. Imperiumi on valmistautunut jo vuosia tämän saaren valloittamiseen. Kysymys vain on, milloin Kenraali kokee viisaimmaksi aloittaa. Vai hyökkääkö vihollinen ensin? Sekin on mahdollista, jos he jo kerran vakoilevatkin meitä…
273 ei tiennyt paljoakaan etelän suuresta Bio-Klaanista – lähinnä sen, mitä radiossa tiedotettiin. He olivat tyypillisiä matoraneja: ahnetta, jääräpäistä ja pahansuopaa kansaa, joka ei suostunut luovuttamaan Imperiumille heidän luvattua saartaan. Heidän yhteiskuntansa kerrottiin olevan primitiivinen, mutta vaarallisen vihollisen Klaanista teki koko Välisaarten suurin noitasoturiarmeija.
Jäätutkija ei juurikaan perustanut, keitä tai mitä vastaan he tulisivat sotimaan. Hän ei kuitenkaan tulisi olemaan lähelläkään rintamaa sodan aikana. Jäätutkija vain toivoi, että hänen aseensa pääsisivät käyttöön.
Sodat ovat aina nostaneet uusia keksijöitä ja insinöörejä Imperiumin parrasvaloihin. 062 esitti luonnoksensa Mithan-moottoreista Markiisimaiden sodassa, ja nyt hän suunnittelee Tulikärpäsen kantoraketteja 004:lle…
Haha… sinustako seuraava 062? Älä innostu liikoja…
Jäätutkija puristi alakätensä nyrkkiin. Tämä oli viimein hänen tilaisuutensa osoittaa taitonsa. Viimein paikka ostaa hänen puhtautensa…
273 tuli käytävän päähän ja avasi oven omaan huoneeseensa. Se oli päässyt taas paljon likaisemmaksi kuin nazorak tohti myöntää. Lattialla oli myttynä ulkoiluvaatteita, kirjoja ja papereita. Hänen kallistettava pöytänsä oli yläasennossa juuri siitä syystä, että tavarat eivät pääsisi kerääntymään sen päälle niin kuin kaikkien muiden tasojen. Hänen lasikantinen unikapselinsa odotti aukinaisena.
Jäätutkija harppoi lattialla makaavan tavarapaljouden yli työpöydälleen. Hän nappasi siltä luonnoksen ideasta, joka oli pyörinyt hänen päässään viimeisen kuukauden. Violetille paperille vedetyt viivat kuvastivat jonkinlaista kättä tai hanskaa. Valkoinen tiedemies lisäsi sen paperinippuunsa. Seuraavana pysäkkinä Jäätutkijan päivässä olisi hänen oma labran-
Nazorakin katse pysähtyi piironginlaatikkoon. Sen ylin, lukollinen lokero oli raollaan.
Sydän hyppäsi 273:n kurkkuun. J-jätinkö minä sen auki? V-vai onko joku työläisistä käynyt huoneess- ei, ei se ole mahdollista! Paitsi jos se oli 2905.
Siitähän on jo kaksi päivää…
273 tarttui varoen lokeroon ja raotti sitä niin, että näki sen sisälle.
Hän huokaisi.
Sitten kuului rivakka koputus. 273 säpsähti ja läimäytti piironginlaatikon kiinni. Tällä kertaa hän myös lukitsi sen.
”Oh… si-sisään!”
Ovi avattiin, ja öljyisen mekaanikon kuono tyntyi oven välistä. ”Moro! Onko sulla röökiä?”
273 katsoi typertyneenä tulijaa. Hänen ilmeensä tuimeni hitaasti.
”Niin… katsos kun multa pääsi ne hankkimani loppumaan, kun se hitsin 6465 haastoi minut vetoo-”
”Puhuttelu, esittely, asia?” Tiedemies totesi kylmästi.
2905 meni ihan lukkoon. Lopulta 273:n jäinen ilme suli kuin jää keväällä. Tiedemies virnisti.
”Pfft, oletko taas pomottelupäällä?”
”En. Lähinnä ei tekisi sinullekaan pahaa kerrata ohjesääntö. Kyllä sinä tulet muitakin esimiehiä puhuttelemaan kuin minua.”
2905 huokaisi. ”Joo… mutta oliko sinulla röökiä?”
273 katsoi työläistä epätoivoisesti. ”Juippi! Minä myin sinulle viimeisen askini. En saa enempää ennen kuin käyn taas Pesässä tai Pintaesikunnassa.”
”Mutta sinulla on röökiä…?”
273 sihahti turhautuneena ja kaivoi povitaskustaan savukekotelonsa. ”Teillä oli ruokatauko nyt?”
”Jep! Käydäänkö katolla?”
273 huokaisi, ”Joo, mikäs siin-”
Juippi väistyi ovensuusta, kun käytävältä harppoi kiireellisen oloinen työläinen.
”Arvon Jäätutkija, mekaanikko 2898! Voinko puhutella?”
2898 oli Jäätutkijan mekaanikkotiimilleen nimittämä työnjohtaja eli Juipin esimies. 2898 vilkaisi vierellään seisovaa alaistaan, sitten Jäätutkijaa. Jäätutkija tiesi hyvin, että näiden kuoret kolisivat usein vastakkain.
”Öhm, kyllä. 2905, voitte poistua.”
Juippi katsoi häneen ja kohotti kysyvästi tuntosarvea.
”… palaan asiaan kohta”, tiedemies tokaisi.
Juippi seisoi hetken ovensuussa, varmaankin odottaen tiedemieheltä lainattavia savukkeita. Valkoinen nazorak ei kuitenkaan tehnyt elettäkään niiden ojentamiseksi.
”Pff, käskystä”, Juippi huokaisi ja poistui käytävään.
Metalliovi narahti auki. 273 tunsi vuoristotuulen kasvojaan vasten noustessaan Vuoritukikohdan keskitornin katolle. Katoille johtavista piipuista tuprusi savua ja sankkaa höyryä ilmaan. Siellä täällä lämmin höyry oli jäätynyt katon metallirakenteisiin luoden taivaita kurottelevia kuurapatsaita.
Höyryn välistä 273 näki Juipin istumassa heidän vakiopaikallaan. Mekaanikko heilutteli jalkojaan ilmassa rakennuksen kaiteen yli.
Juippi käänsi katseensa tiedemieheen kuullessaan hänen askeltensa rapinan. ”Mitäs Ysikasilla oli asiaa?”
”Äh, ei mitään tärkeää”, 273 sanoi. Hän ojensi ystävälleen toisiksi viimeisen feromonisavukkeensa.
”Heh… oletko huomannut että sinusta tulee aina tosi jäykkis muiden seurassa?” Juippi kysyi virnettä suupielessään. Hän tarttui savukkeeseen pihtihampaillaan ja sytytti sen tulitikulla. Savuke tuoksui sitruunalta. 273 puolestaan asetti oman sätkänsä tupakanpidikkeeseen. Juippi ojensi tälle tulitikut.
273 imaisi pidikkeestään ja puhalsi savun ilmaan. ”Kyllä sinä tiedät miksi. En voi antaa sinulle erivapauksia, etenkään muiden alaisteni edessä. En tahdo tornareita, että suosisin joitain työläisiä.”
”Hmph…”
”Tuskin sinäkään tahdot sitä.”
”Juu, en… mutta hei! Miten sähkeiden lähetys sujuu?”
273:n pää retkahti epätoivoisena. ”Pinta-armeijan komentaja ei vastaa sähkeisiini. Hänkin on kai kuullut, että olen sinisilmä. Yliopistolta en ole kysynyt, mutta sieltäkään tuskin saan apua…”
”Entäz spesäarmeijja?” Juippi totesi tupakka hampaittensa välissä.
”… Juippi, pesäarmeija toimii maan alla. Eivät he tarvitse moottorikelkkoja.”
”No, hitto, voihan maan allekin sataa lunta! Kai…”
273 hörähti.
”Hmph! No mitäs itse päätit kehittää sellaisia laitteita, jotka toimivat vain lumella. Tekisit jotain yleispätevämpää…”
”Typerys, minä olen jäätutkija. Minä tutkin jäätä!” 273 naurahti.
Juippi tirskahti.
”Mutta siis. Kryotekniikka on kuitenkin Imperiumin tasolla vielä melko kehittymätön tekniikan ala. Armeija ei pysty taistelemaan kovin tehokkaasti talvella. Kyllä minusta laitteistani olisi hyötyä, jos vain…” 273 huokaisi, ”… jos vain joku kuuntelisi minua.”
Ruskea työläinen katsoi epäpuhdasta ystäväänsä. Hän näytti siltä kuin olisi yrittänyt sanoa jotain, mutta päätti olla lopulta vaiti.
Sitten Juipin ilme kirkastui. Hän nappasi sätkänsä alakätensä ja alkoi kaivaa vyöltään roikkuvaa pussia. Sieltä löytyi hänen kallein aarteensa.
Heptagrammein koristeltu taskumatti.
”Nythän on vasta aamu”, Jäätutkija kohotti tuntosarveaan.
Juippi ei vastannut, vaan hörppäsi kulauksen kuin protestiksi. Mekaanikko ojensi yllyttävästi taskumattia tiedemiehelle. Tämä sai valkoisen hymähtämään.
273 tarttui pulloon ja joi kulauksen. Hän kohotti samalla sinisen katseensa kohti keskipäivää lipuvia aurinkoja.
”SÄÄLIN POHJOISEN KONEEN HELMEÄ. EI ENÄÄ KAUAA, KUNNES HÄN VALITSEE IDEOLOGIAN TASAISEN MARSSIN SIJASTA. TUOMITSEE ITSENSÄ TAPPIOON.”
”Vapauden hinta on verinen, Valkoiseni. Silti… Valkoliljan polku vie sitä kohti.”
”NÄEN HÄNET ENSI KERTAA OMIENSA JOUKOSSA. SIEMEN ON ELÄNYT HÄNESSÄ ALUSTA ASTI. KAUNIIMPI NÄIN, ENNEN KUIN SE YKSI TYHMÄ UKKELI MENI SEN PÄÄHÄN.”
”Valitettavasti meidän on kohta puhuttava hänestäkin.”
”MANU ON AIKA TYHMÄ.”
”Joo.”
”MUTTA HÄNELLÄ ON YSTÄVIÄ, JOTKA OVAT VÄHEMMÄN TYHMIÄ. YKSI LENSI YLI HELMEN PESÄN. YKSI OMISTANI.”
”Niin. Voitko näyttää minulle Varoittajan?.”
Kaya-Wahi, keskellä ei mitään
Harmaalta tomulta ei kestänyt pitkään leijailla takaisin maahan wahin raskaimpien jalkojen laskeuduttua puisen mökinpahasen edustalle. Punamusta hahmo marssi sen ovesta sisään niin lujaa, että sen hiomatta jätetyt reunat lennättivät puupölyä kaikkialle ympärilleen karmien ottaessa oven vastaan sen sulkeuduttua jätin perästä.
Tuimakatseinen kypärä kolahti kyökin pöydälle ja riutuneet kasvot sen alla naulitsivat välittömästi katseensa pienelle näytölle, joka oltiin hieman hätäisesti naulattu mökin suurimman ikkunan pieleen. Valtavat sormet napsauttivat sen päälle paljastaen kuukausien aikana kasatuista ilmakuvista tehdyn kartan. Rannetietokoneellaan komentoja syöttävä teknojätti lisäsi näytölle punaisilla pisteillä valtavan kasan yksityiskohtaisia merkintöjä. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
”Bianca. Joukkojen liikehdinnät viimeiseltä neljältä viikolta.”
Kartta liikkui. Punaisten merkintöjen alle ilmestyi joukko sinisiä. Pisteiden kylkeen kirjatut muistiinpanot eivät muistuttaneet merkistöltään mitään saarella yleisesti tunnettua. Vanhan sotakonnan piilokielet pitivät yhä kutinsa.
”Näetkö saman kuin minäkin?” Killjoy esitti jatkokysymyksensä. Tietokone vertaili hetken kahden eri merkintärykelmän koostumuksia, kunnes ääni hänen päässään viimein myöntyi.
”Nazorakien liikehdintä vuoritukikohdan läheisyydessä on kasvanut yli kaksisataa prosenttia viimeisen neljän kuukauden aikana. Tämänpäiväinen on uusi piikki.”
”Niin”, Killjoy huokaisi. Hän ei oikeasti tarvinnut naisen ääntä toistamaan sitä, minkä hän jo selvästi itse oli nähnyt. Kaya-Wahissa vietettyjen pitkien kuukausien jälkeen hän oli kuitenkin opetellut rutiinin itsepuhelun hieman hedelmällisempään varianttiin.
”Näin pian… luulin, että meillä olisi enemmän aikaa.”
”Aika on suhteellista, herra kenraali”, Bianca lausui tyynesti. Killjoy ei kiistänyt, vaan vajosi hetkeksi hieromaan väsyneitä silmiään. Niiden keinotekoinen hohde katosi robotisoitujen sormien taakse.
”Luo yhteys Xeniin”, käsien takaa lopulta murahdettiin. ”Liitä Klaanin Valvomoon. Adminit tahtovat kuulla tästä.”
”Herra kenraali, yhteyttä ei ole tällä hetkellä saatavilla”, Bianca totesi. ”Tahtoisitko yrittää vaihtoehtoista yhteyspistettä?”
”Ei ole käytettävissä?” Killjoy ähkäisi hämmentyneenä ja marssi oleskelutilaansa, jossa kiilteli juuri muoveistaan kääritty, vielä korkkaamaton televisioruutu. Hän kuitenkin asteli siitä suoraan ohi huoneen nurkassa vilkkuvalle modeemille.
Kymmenet valot välkkyivät merkiksi lukuisten eri tukiasemien tilasta. Bianca oli ollut oikeassa. Teipillä ja tussilla merkattu ”Xen” -valo vaihteli villisti keltaisen ja punaisen välillä.
”Älyävätkö ne pirun ötökät… häiritä tietoliikennettäkin?”
”Xenin liikeradan korjaaminen viisitoista astetta etelään saattaisi palauttaa yhteyden ainakin osittain. Korjausliikkeen tekemiseen kulkisi arviolta kuutisen tuntia.”
”Ei maksa vaivaa. Gukkoni vie viestin siinä ajassa kahteen kertaan”, Killjoy murahti, mutta ei saanut katsettaan irti lähellä kupolin kattoa viilettävän satelliittinsa merkkivalosta. Hetken omia sanojaan pohdittuaan mieheen iski virtaa kuin sähköiskusta ja tämä alkoi penkomaan modeemia lähimmän pöytälaatikon sisuksia.
Kynä ja paperi eivät olleet asioita, joita Killjoyn kodissa olisi usein käytetty, joten niiden etsimiseen kului kiusallisen pitkä hetki. Niin pitkä, että Bianca oli päätynyt hyräilemään jostain Killjoyn seinien sisältä vaimeasti kaikuvan musiikin melodian mukana.
Lopulta kenraali löysi etsimänsä ja kumartui pöytänsä ääreen raapustamaan. Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun ytimekäs kirje oli valmis. Hän taittoi sen keskeltä kahtia, teippasi kulmat kiinni ja asteli suoraan ulos lopputulos kourassaan.
Killjoy ei jäänyt katsomaan maisemia, eikä edes suonut katsetta kohti vuorta, jonka ylilennolta hän oli hetki sitten palannut. Sen sijaan hän asteli suoraan mökkinsä takapihalle, jossa tolppaan pitkällä hihnalla sidottu gukko-lintu pörhisteli höyheniään innokkaana isäntänsä nähdessään.
”Hei, minulla on sinulle jotain”, Killjoy maanitteli. Gukko kopautti nokallaan kevyesti isäntänsä rujoja kasvoja. Killjoy hipaisi ohimennen kohtaa, johon nokka oli osunut ja päätyi sitten samalla kädellä taputtamaan lintua tämän päälaelle. Tyytyväinen lintu hykerteli hetken, mutta alkoi sitten päästelemään naksahtelevia ääniä Killjoyn kirjettä yhä puristavalle kädelle.
”Sugalle”, Killjoy lausui niin selkeästi, kuin vain suinkin palaneella suullaan osasi. ”Muistat kyllä. Ylävartalostaan levein mies koskaan.”
Lintu otti varovaisesti kirjeen nokkansa kärkeen ja loi Killjoylle vielä yhden päättäväisen katseen. Sitten se nosti valtavat siipensä ja alkoi hitaasti nostamaan suurikokoista olemustaan kohti Kaya-Wahin taivaita. Killjoy jäi seuraamaan tämän poistumista siihen asti, että tuuli tarttui linnun siipiin ja alkoi kuljettamaan sitä kohti etelää.
”Miksi sinä nimesit sen linnun niin typerästi?” ääni hänen päässään kysyi, kun Killjoyn askeleet suuntasivat takaisin kohti mökin sisätiloja. Pienen kukkulan takana huriseva tönö ja sen sisällä puhdistusvaiheessa rullaava painokoneisto hurisi niin kovaa, että sen kuuli ujeltavan tuulenkin lävitse.
”Mistä lähtien olet osannut arvioida nimien mielekkyyksiä?”
”Siitä lähtien, kun nimesit lemmikkisi G-Stealeriksi, herra kenraali.”
”Valkoinen. Leikitkö Varoittajan kanssa?”
”VAROITTAJA LEIKKII MYÖS MINUN KANSSANI, VALVOJA. SE TUNTUI SOPIVALTA SILLOIN. LUULISI SINUN TIETÄVÄN. SINUN JA ARMAAN TIETEILIJÄSI.”
”Vuokraaja syö piparitaikinaa paistamatta sitä.”
”BARBAARISTA. YMMÄRRÄN TÄYSIN.”
Biancan kommentin ”herra kenraali” -lisäyksen sävy oli niin uskomattoman sarkastinen, että Killjoy ei edes vaivautunut kommentoimaan ääneen, kuinka huonosti hänen päänsä sisällä puhuvan naisen kuvainnollinen valeasu verhosi tätä.
Sisällä Killjoy vilkaisi ikkunanpielensä ruutua vielä kerran, mutta rojahti lopulta valtavan kirjoituspöytänsä ääreen silminnähden uupuneena. Hänen koko aamun kestänyt lentomatkansa oli tehokkaasti tuhonnut hänestä kaiken sen vähäisenkin virran, mitä hän oli saanut lyhyiden yöunien aikana itselleen kerättyä.
Visokin Killjoylle edellisellä linnakevierailulla välittämä kutsu lojui pöydän reunalla avattuna. Siinä mainitut juhlallisuudet olivat tapahtumassa myöhemmin illalla. Hän kuitenkin tiesi, että ei ollut menossa. Ei, vaikka hän saisi tälläkin kertaa kiusalliset torut jälkikäteen hämähäkiltä, jonka mukaan Killjoyn olisi pitänyt arvostaa klaanilaisten seuraa enemmän.
Mutta liikaa oli tehtävänä. Oli Bio-Klaanin huonoimmin vartioitu salaisuus, mitä Killjoy Kaya-Wahin pohjoiskärjessä todellisuudessa puuhasi. Saarta kattavan Gukko-jakeluverkon keskipiste oli erinomainen tekosyy, mutta jokainen saaren karttaa eläessään vilkaissut tiesi, että tämä oli myös paras paikka pitää silmällä sitä koneistoa, joka saaren pohjoisosaa hitaasti valtasti.
Eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta pysähtyä vakoilemiseen. Pienen, itse rakennetun satelliittiverkostonsa lisäksi Kaya-Wahin ja vuoren raja oli täynnä automatisoituja puolustuksia, joita hän ja hänen Mekaanikkonsa olivat vuosia asentaneet. Ja jos joku akakukasvoinen olisi ruvennut tutkimaan aluetta Killjoyn mökin alla hieman tarkemmin, olisi tälle nopeasti selvinnyt, kuinka niin suuri olento pärjäsi niin pienellä mökillä.
Se kaikki tuntui taas niin tutulta. Jännityksen kuminauhaa kahden osapuolen välillä venytettiin äärimmilleen. Hetki, jolloin kaikki hajoaisi käsiin oli vaarassa saapua milloin vain. Ja kaikki syöksyisi taas verenvuodatukseen. Killjoy oli jo monta kertaa luullut päässeensä sitä pakoon. Kerta toisensa jälkeen hänen toiveensa tuomittiin.
Tällä kertaa hän kuitenkin kohtasi sotien rummut yksinäisempänä kuin koskaan, eikä asiaan edes varsinaisesti vaikuttanut hänen syrjäinen fyysinen sijaintinsa. Kehystetty pieni valokuva hänen pöytänsä keskellä muistutti häntä siitä, minkä vuoksi hän oli edellisellä kerralla sotaan ryhtynyt.
Mirukasvoisen hopeapunaisen miehen ja rurukasvoisen veden toan välissä virnisteli leveästi vahkityttö, jonka nimen Killjoy oli ensimmäiselle satelliitilleen antanut. Xen oli ollut aivan haltioissaan ajatuksesta, että hänet ja hänen ylpeät vanhempansa ikuistettaisiin paperiseen, kehystettyyn muotoon. Nizin hymy oli kuvassa lähinnä vaivaantunut, mutta se oli vain yksi niistä monista yksityiskohdista, jotka saivat Killjoyn tuijottamaan kuvaa suuremmalla lämmöllä kuin mitään muuta.
Omia kasvojaan hän ei kuvasta melkein edes huomioinut. Ne kuuluivat jollekulle toiselle. Sellaiselle henkilölle, jota ei enää ollut.
Vaikka ei ollut kuvasta enää ketään muutakaan. Ja juuri siksi kenraali tunsi olonsa tällä kertaa niin tyhjäksi. Kyllä hänellä Klaanissa seuraa oli. Ystäviäkin, jopa. Mutta vaisto suojella sitä, mikä oli hänelle kaikkein rakkainta, puuttui.
Matoro oli maininnut siitä jo aikaisemmin. Kuinka Killjoyn suhtautuminen lähestyvään uhkaan oli niin merkillisen kylmä. Hän ei ollut missään nimessä halunnut välittää sellaista kuvaa, mutta kenraalin oli ollut pakko myöntää itselleenkin, että nazorakien kuhisevat rivistöt aiheuttivat hänessä lähinnä apatiaa.
”Pehmo”, nainen hänen päässään naljaili. Kenraali oli liian väsynyt edes hymähtääkseen.
Killjoy laski kehyksen lopulta käsistään tuijotettuaan sitä aivan liian läheltä aivan liian pitkään. Hänen keinotekoiset silmänsä olivat tarkentaneet katseensa aivan liian lähelle ja nyt häneltä kesti hetki saada ne taas vaihtamaan paksusta sumusta käytännöllisempään tarkkailuun.
Hän nousi ylös, naksautti muutaman selkänikamistaan paremmin paikalleen, ja asteli takaisin mökkinsä olemattoman pienelle terassille. Häntä harmitti suunnattomasti se, kuinka hänen pitkään nauttima hiljaisuus oli tulossa päätökseensä. Kitiinikuoriset rivistöt murskaisivat vääjäämättä alleen sen, mitä Killjoy oli niiden varalle vuosia rakentanut.
Mutta jokainen viivytetty päivä, tunti ja minuutti olisivat sen arvoisia. Sillä vaikka vanhalla kenraalilla ei enää ollut perhettä jota puolustaa, hänellä oli sentään koti.
Koti, jonka pienet mukavuudet olivat jo vuosiksi peittäneet alleen kellokoneistojen äänet, jotka vartoivat… aikaansa.
”PEHMO.”
”Kovien rattaiden alla on siis todella sydän. Varoittajakin on niin hukassa.”
”HUKASSA. ON VAIKEA LÖYTÄÄ ITSEÄÄN, KUN EI EDES TIEDÄ, KUKA ON. MISTÄ SIELU EDES TULEE KONEESEEN?”
”On olemassa suuri punainen ratas, joka antaa ja ottaa. Se, kuka sen käynnisti ei ole sellaista, minkä voisi tietää.”
”NIIN. KUKA ON SEURAAVA?”
”Varoittajan lailla itseään etsii Valottu. Kaukana kodistaan. Kaikista kodeistaan.”
”NIIN TIETENKIN. VALOTTU ON MINULLE TUTTU. OLIN SIELLÄ HÄNEN KANSSAAN.”
”Valotulla on hieno hattu.”
”NIIN ON.”
“Miksi? Miksi sinä teit sen?!”
“En… En tiedä”, vastasi Vaeltaja, lamautunut kauhun kosketukseen kuin hänen toverinsakin.
Kuten liian myöhään teki Vaeltaja valintansa, liian myöhään kaikki järkensä ja tietonsa seuraamuksistaan. Se viimeinen teko, mikä tahansa niistä monista miljoonista valinnoista, oli juuri se jonka hän tunsi luitaan myöten, näki kuinka jokainen mahdollisuus edessään oli lyöty lukkoon jättäen sen ainoan reitin, jota kukaan elävä ei halunnut kävellä. Lopullinen perikato.
”Ai, olet vieläkin täällä?”
Kirja irtautui lukijansa katseesta ja keskittymisestä tämän kuullessa äänen. Tekstin takaa ilmestyi Geevee, tuo pieni mies kainalonsa täynnä kirjoja, jotka olivat painavampia kuin hän itse. Hänen ilmeensä oli yhtä hankala lukea kuin kirjaston haudatuimmat aineistot, ja syntyperä yhtä hämmästyttävä.
”Voisitko nousta pois pöydästä, tarvitsisin tilaa näille”, Geevee korosti pudottamalla kirjat suoraan laiskasti pöytään levittäytyneen Valon Toan viereen. He olivat kaksin noiden korkeiden kirjahyllyjen ja datakristallien keskellä.
Valon Toa, Domek, jyrsi mielessään hitaasti kirjansa mullistavaa juonenkäännettä. Huomattavasti hitaammin hän totteli Geeveen käskyä pienen miehen kärsivällisyyden hinnalla.
”En tiedä, mikä noissa aineistoissa sinua viehättää”, Geevee sanoi tylysti, ”hädin tuskin olet liikkunut viikkoihin minnekään metrien säteellä tästä.”
”Hei, juuri tässä luvussa Vaeltaja, kun varmaan muistat kun-”
”Kyllä muistan.”
”Juu, hän tässä viimein joutuu tekemään sen valinnan, ja valitsi juuri sen, joka tuhoaisi kaupungin lopullisesti!”, Domek kertoi innolla, joka ei viehättänyt pientä miestä.
”Onko mitään muuta parantunut?” GV kysyi, vaikka vastaus oli sinänsä yhdentekevä.
”No, onhan tahti vieläkin aika horjuva ja hahmot aika tylsiä”, Valon Toa myönsi.
”Niinpä niin”, pieni mies putsasi viimeiset pölynrippeet pöydältä. ”Mieluiten lukisin noita Ruunan kirjoittamia Huudon Vaeltaja-kirjoja uudelleen. Eivät nekään sarjan parhaita, mutta sentään yrittivät olla jotain isompaa verrattuna näihin uusiin, joissa hahmo on samalla ihailtava saapas, joka ei oikeasti tee mitään.”
”Hei, onhan näiden tekstissä hyviäkin puolia”, puolusti Domek, vaikka ei myöskään yhtä suurella innolla. Tähän asti hän luki sarjaa melkeinpä enää obligaation nimessä kuin minkään muun. ”Näissä on hyvää maailmanrakennusta.”
”Kyynistä potaskaa minä sanon”, Geevee torjui. ”Mikset tekisi jotain muuta kuin muhia täällä noiden kirjojen kanssa?”
Domek vain nyökkäsi. Pieni mies siirtyi takaisin velvollisuuksiinsa, eikä enää juuri piitannut Toan olemassaolosta. Kun Bio-Klaanin arkistoija keskittyi johonkin, edes taivaan putoaminen ei horjuttaisi häntä. He olivat molemmat osuneet matkoillaan samaan aikaan tänne, Tenda-naren keisarillisiin arkistoihin vuoden ainoina viikkoina, kun suuret teräksiset portit olivat yleisölle auki. Arkistojen miehen velvollisuudet täällä olivat selvästi Domekia kiireisemmät.
Domek jatkoi matkaansa vaeltamalla kirjaston hyllyjä ilman mitään tiettyä suuntaa mielessä. Valon Toa vietti paljon aikaansa näin, improvisoimalla seuraavaa askeltaan kevyesti, eikä koskaan miettinyt, mitä olisi sen jälkeen tai ennen. Se oli piirre, joka viehätti joitakin, mutta suututti mös monia. Ilman mitään muita virikkeitä Valon Toa siirtyi jyrsimään lisää uutta Huudon Vaeltaja -kirjaansa.
Oli totta, että kirjasarjan keskivertolaatu oli ollut matalampi kuin pitkään aikaan, mutta silti jokin siinä herätti ajatuksia. Ajatuksia kansakunnista, ajatuksia maailmasta. Se jos mikä oli aspekti Huudon Vaeltajasta, joka pysyi paikallaan. Ajatukset, kuten se, miten kukaan voisi tehdä valintoja, joita Vaeltaja teki? Tekisikö kukaan muka yhtä tyhmästi todellisuudessa kuin Vaeltaja kirjassa? Oli totta, että tämäkin oli vain kirjoittajan oma näkemys, mutta se oli näkemys, joka juursi itsensä yhtä paljon todellisuuteen kuin Toan omakin. Nämä ajatukset eivät olleet ensimmäisiä Valon Toan mielessä, koska kuka ei miettisi näitä asioita edes silloin tällöin, mutta Valon Toa ei ollut koskaan ääntänyt näitä ajatuksia kellekään, vaikka muut Toat usein niin tekivät. Valon Toa ei usein myöskään muistellut asioita.
Paitsi nyt. Ajatuksien virtauksissa Domek alkoi muistella. Ja kun hän muisteli, mistä oli puhunut viimeksi, hän muisteli, mitä oli tehnyt ennen sitä, ja mitä teki sitä ennen, ja sitäkin ennen. Tahtomattaan Valon Toa muisteli, kunnes joutui kohtaamaan asioita, joita hän ei halunnut kaivata takaisin. Usein hän valitsi toisin, suuntasi itseään pois päin, mutta usein se, mitä hän valitsi, ei myöskään tarjonnut mitään muuta kuin sanoinkuvaamatonta tyhjiötä, jota hän ei osannut täyttää muulla kuin koneen kaltaisella yleiskäyttäytymisellä.
Hän kuitenkin eli sen kanssa, samoin kuin sen taakan, jonka tähdet ylhäällä toivat. Iltayön tähdet, nuo kirkkautta tuovat tulevat ja menneet, jotka toivat toivoa kaikille matoralaisille ja matoralais-uskoville. Se, mikä monille oli vain usko, oli toille totuus. Toien teot peilautuivat yhtä paljon maan päällä kuin sen yllä, ja jokainen pilke taivaassa oli todiste siitä ja ylistys sille. Useat Toat, jos ei suurin osa, eivät kuitenkaan osanneet löytää tähteään iltataivaalla. Se oli tavallista.
Monet, erityisesti analyyttiset ja organisointiin suuntautuvat järjet kuten Geevee, jakoivat monet Toat kolmeen kategoriaan: ”Jatkajiin”, ”Erääntyviin” ja ”Irstaileviin”. Metru Nuin sota loi monia tuhansia Toia, ja kaikki heistä suuntautuivat näihin kolmeen reittiin.
”Jatkajat” olivat ne sankarisoturit, jotka eivät luopuneet Velvollisuudestaan ja yhä yrittivät kaivertaa pala palalta itsensä loputtomien pettymyksien läpi luvattuun Kohtaloonsa.
”Erääntyvät” olivat ne, jotka päättivät palauttaa elämänsä takaisin sinne, mistä aloittivat. He, jotka yrittivät kääntyä takaisin viattomiin aikoihin matoralaisena, jonka tarvitsi vain olla ylpeä vaatimattomasta työstään. Todellisuus kuitenkin jätti heidät erakoiksi muista yhteisöistä, jotka pelkäsivät ja halveksuivat menneitä sotia takaisin tuovia ja epäonnistuneita sotureita.
Kuten asiat aina toimivat, kylmä vastaanotto ei syntynyt ilman syytä, ja se syy oli kolmas joukko; ”Irstailevat”, Toat jotka päättivät käyttää uutta asemaa hyväkseen ja täyttää lopun elämänsä dekadenttiin ajanviettoon. Heistä paremmat turmelivat elämänsä hyvän uskon nimeen, ja pahimmat siirtyivät petomaisten palkkasotilaiden ja paikallisten hirmuvaltiaiden polulle.
Rajat kolmen tien välillä olivat sumeat ja hiuksenhienot. Monet Toat, jotka uskoivat kuuluvansa Jatkajiin, päätyivät käytännössä olemaan jääräpäisiä itsevaltiaita. Ne, jotka Erääntyivät silti salaa toivoivat vaatimattomuutensa palkinnoksi jotain pyhää ja suurempaa.
Domek kuului näihin päällekkäisiin luokkiin. Nimellisesti hän jatkoi, mutta todellisuudessa erääntyi ja käytöksessään turmeltui. Toat kuten Domek viettivät suurimman osan ajastaan päämäärättömiin matkoihin, silloin tällöin viettäen yksikseen tai muiden kaltaistensa kanssa pitkiä aikoja tekemättä mitään merkityksellistä. He eivät tiedostaneet sitä eivätkä osanneet saattaa itseään ulos tästäkään, jolloin noidankehä jatkui.
Mutta hiljaisina hetkinä, silloin kun ei ollut mitään iloa tarjottavissa tai ketään, kenen kanssa olla, kun Domek jäi yksin omiin oloihinsa, hän joutui miettimään. Miettimään menneisyyttään, miettimään kaupunkiaan, jonka jätti. Se ei ollut maailman napa kuten Metru Nui, mutta sen hopeiset kadut ja kristallitornit kiilsivät kahden valon alla yhtä kirkkaasti kuin Suuressa Kaupungissa. Tämä kaupunkivaltio, joka eli ylistyksenä modernille ja kukoistukselle. Sen asukkaat olivat ahkeria ja älykkäitä, ja työ pyhempi kuin missään kylässä sen ympärillä.
Nuo kiiltävät, peilimäiset tiet, joiden alla piileskeli likainen, saastunut multa. Maaperä, jonka päällä ei enää kasvanut mitään vihreää ja puhdasta. Harvat näkivät tämä maan, ja harvemmat halusivat, koska yhä harvemmat sietäisivät sen olemassaoloa. Sitä verta, jonka päälle posliiniset tiilet oli laadittu.
Domek kuului harvoihin. Hän näki sen maan kehityksen alla, ja kun sen näki kerran, sen tulisi näkemään kaikkialla. Jopa siellä Suur-Kaupungissa, jonka sodat veivät lukemattomia. Sen takia Domek myös lähti, pakeni. Pakeni kaikesta. Pysyäkseen pois siitä, mikä turmeli kaiken, jota koskee. Koska mitä Valo pelkäisi enemmän kuin varjot keilansa alla?
Silloin, yhtäkkiä, Valon Toa tunsi jotain kylmää niskassaan. Vettä. Vesipisaroita. Ylhäältä. Ajatuksissaan Domek ei huomannut, että oli vaeltanut itsensä kirjaston ulkopuolelle. Sade vastaanotti sankarisoturin saapumisen hopeisella taivaalla, jonka pilviverhot hädin tuskin piilottivat tähtien pilkettä sumun läpi. Se loi kullanvärisiä pylväitä hopean ja platinan horisontin tueksi. Nuo pilarit, jotka ikään kuin pitivät pystyssä tuon sumean, käsittämättömän kaaoksen.
Valon Toa ei koskaan täysin osannut selittää miksi, mutta hän tunsi vetoa kävellä eteenpäin. Takaisin veneelleen, takaisin merelle. Takaisin koskemaan noita pilareita.
Ja tätä suuren kompleksin ikkunasta tuijotteleva arkistoija nosti pitkäksi hetkeksi katseensa omasta kirjastaan. Mikä mysteeri Geeveen silmien alla oli ollutkin, tuon valon toan hatun alla oleva oli ehkä jopa käsittämättömämpi.
”Valottu ei näe. Valottu on niin häikäisevä eikä hän näe.”
”YRITIN AUTTAA HÄNTÄ PARHAANI MUKAAN. OPASTAA HÄNTÄ ARKISTOIJAN PIENIN SINISIN KÄTÖSIN.”
”Miksi olit siellä? Kaukana kotikirjastostasi?”
”MAAILMAN TIETO ON LEVINNYT LAAJALLE. ERÄS TOINEN TARVITSI SIELTÄ KIRJAA.”
”Ymmärrän. Eihän tämä mene nyt sinne, mihin luulen sen menevän?”
”SE TYHMÄ UKKO SAA MAKSAA MYÖHÄSTYMISMAKSUT IHAN ITSE.”
Ämkoovuoren eteläisen puoleinen rinne
Tuhkan haju täytti hajusensorit, palaneen käry särki päätä. Silmät avautuivat hitaasti ja kirvellen vain ollakseen näkemättä mitään.
Joka paikkaan sattui, mutta hän oli elossa. Muisti pätki, eikä hän tiennyt, miten oli päätynyt tänne – missä ikinä täällä sitten olikaan. Hän yski hieman. Siitä päätellen, että hän kykeni tekemään niin, hänen keuhkonsa toimivat yhä. Silmät alkoivat pikku hiljaa tottua hämärään. Kaikkialla leijaili jonkinlaista usvaa, mutta sen läpi pystyi erottamaan sinistä hehkua.
Hän kuuli ääniä, ikään kuin kuiskintaa. Hän selvästikin makasi selällään maassa, tai lattialla tai millä ikinä nyt makasikaan. Hän koetti nousta ylös ja huomasi lieväksi yllätyksekseen pystyvänsä tekemään niin. Hän hoiperteli hetken kahden jalkansa varassa mutta kaatui sitten rähmälleen takaisin maaperään.
Kuiskinta oli hieman vaiennut hänen noustuaan mutta voimistunut hänen jälleen uittaessa naamaansa hienojakoisessa aineessa, josta maaperä koostui – tai jonka peitossa maaperä vähintäänkin oli. Hän koetti nousta tällä kertaa polvilleen ja punnersi kaikilla neljällä kädellään itsensä pystymmäs.
Hänen päänsä alkoi selvitä. Hän oli Majuri 237, maavoimien etujoukoista. Sen verran oli selvää. Olisihan se pitänyt arvata, että nopea arvoasteikolla yleneminen oli ollut liian hyvää jatkuakseen loputtomiin. Hänen aikansa oli viimein tullut. Ja kun oli sotilaan aika mennä, tuli noutaja henkilökohtaisesti tätä hakemaan.
Tai ainakin häntä oli tullut.
Hän katseli nyt hieman tarkemmin ympärilleen ja yskiskeli hiekkaa suustaan. Jonkinlaista hiekkaa se nimittäin mitä ilmeisimmin oli. Ruskeahkoa maa-ainesta, joka pöllysi helposti. Hän oli jonkinlaisessa laaksossa, ja ympäröivä maasto oli pelkkää samaa hiekkaa kaikkialla. Hän katsoi ylös ja näki kauhukseen, että maasto muodosti jopa katon hänen ylleen. Siellä täällä hänen ympärillään paloi muutama yksinäinen sininen liekki, mutta sininen kajo ei ollut peräisin ainakaan vain niistä.
Hän keskittyi kuuntelemaan. Kuiskinnasta ei saanut aivan selvää. Jos ne puhuivat jotakin kieltä, hän ei sitä ymmärtänyt. Hän yritti paikallistaa äänten lähteen ja totesi niiden tulevan kirjaimellisesti maasta hänen allaan. Ja kun hän katsoi alas, hän näki kärsiviä kasvoja hiekassa.
Hän rääkäisi ja perääntyi hätääntyneesti pöllyttäen hiekkaa ilmaan. Kasvot olivat kadonneet. Oliko hän kuvitellut ne? Hän nielaisi ja pudisti päätään. Oli parempi lähteä liikkeelle. Hän nousi seisomaan ja seisoi vain paikallaan lyhyen hetken. Kun hän oli vakuuttunut siitä, että pystyi kävelemään, hän lähti tarpomaan suoraan eteenpäin. Ohi ruskeanharmaiden dyynien, ali ruskeanharmaiden dyynien. Läpi kuiskinnan, yli hiekkaan aika ajoin muodostuvien voihkivien kasvojen.
Toisinaan hän ohitti katosta törröttävän harmaan kimmeltävän tippukiven jos toisenkin. Ja kerran hänen tielleen osui jonkin valtaisan olennon muinainen, puoliksi hiekkaan hautautunut luuranko. Siniset liekit valaisivat hänen tiensä läpi kaamean maaston.
Hän käveli. Käveli tunneilta tuntuneen ajanjakson. Käveli, kunnes kuuli uuden äänen.
Suunnittelitko sinä talsivasi karkuun minulta? Minne ajattelit mennä?
237 säikähti niin pahanpäiväisesti, että kaatui jälleen hiekkaan. Mistä ääni kuului?
”Ku-kuka olet?” hän vinkaisi. ”Missä olet? Mi-mitä tahdot?”
Missä haluat minun olevan?
Ennen kuin hän ehti tarkemmin miettiä, mitä vastaisi, suoraan hänen edessään hiekasta alkoi nousta jokin. Käsi syöksähti maaperän uumenista ja tarttui hänen jalkaansa. Hän parkaisi ja yritti pyristellä irti. Toinen samanlainen koura ilmaantui edellisen viereen ja tarrasi kiinni maasta. Yhdessä nämä kaksi vetivät pinnalle kauhistuttavan olennon.
”Myös hän on tietenkin osa tarinaa.”
”ONKO PAKKO?”
Hiekkaa valui synkän hahmon yltä varjon laskeutuessa majurin ylle. Olento oli kuin suoraan matoralaisen mytologian tarustoista. Sillä oli hirvittävät leveät lepakonsiivet, ja sen hartioita koristivat käärmeen kallojen näköiset panssarit. Sen leimuavat punaiset silmät tuijottivat kaikensyövän mustuuden keskeltä kohti hänen omiaan.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, poikapolo.”
237 tahtoi huutaa mutta ei saanut äännähdystäkään ulos kurkustaan. Hän kompuroi epätoivoisesti taaksepäin, mutta yhdellä askeleella demoni oli hänen yllään. Hän vinkaisi, kun tämä tarttui häntä kaulasta yhdellä kädellä ja nosti hänet ilmaan.
”Kerrohan minulle, minkä tähden olet saapunut minun saarelleni?” kysyi Mysterys Nuin Makuta. 237 ei osannut antaa muuta vastausta kuin ilmeisen.
”Ko-koska minut… käskettiin.” ”Ah, mutta niin tietysti. Voin lähes kuulla Pesän sykkeen sisimmässäsi. Kuin kone, joka puskee eteenpäin. Kuin dynamo, joka pyörii ja pyörii.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen olento sanoi: ”Ethän sinä vastausta lopulliseen kysymykseen tietenkään tietäisi.”
Demoni laski hänet takaisin maahan ja pyyhkäisi hiekkaa hänen olkapäältään. ”Täytyy sanoa, että sinänsä jopa hieman tylsää. Mutta ei teitä suuriksi ajattelijoiksi tarkoitettukaan. Joskin syntyprosessiin ohjelmoitu variaatio luonee hyvinkin suuria eroja yksilöiden välillä.”
237 ei tiennyt lainkaan, mitä muinainen peto hänen edessään selitti, mutta sen hän osasi arvioida, ettei tältä käynyt pakeneminen. Siispä hän kuuliaisesti odotti sieppaajansa seuraavaa oikkua.
”Ha ha, oikkua. Varsin nokkelaa, poika. Ajatuksesi kelluvat vapaina ja täysin läpinäkyvinä. Et saa niitä minulta piiloon. Minkä vuoksi minulla ei toki ole sinulle enää todellista käyttöä.”
Oi voi. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mutta huvitat minua, joten saat luvan tulla mukaani.”
237 huokaisi helpotuksesta, mutta ei ehtinyt nauttia tunteesta kauan. Kaikkeus heidän ympärillään vääristyi perverssillä tavalla, ja ympäristö kiisi heidän ympäriltään jonnekin kauas, jättäen jälkeensä vain pahoinvoinnin. Ja mustuuden. Täydellisen pimeyden. Ja siihen yhtäkkiä auenneen valkean aukon. Kuin oven.
”Astu ulos.”
Käsky kävi, ja sotilas totteli. Hän astui ulos ovesta, suoraan paksuun lumihankeen. Hän katsoi taakseen ja näki oven sijaitsevan valtavan mustan, piikikkään tornimaisen rakennelman kyljessä. Todellisuutta vääristävä rakennelma tuntui monella tapaa väärältä, joten hän käänsi katseensa.
”Olet varsin epäkäytännöllisen suuri ja kömpelö liikkumaan näillä lumisilla kentillä kanssani”, kuiskasi hirvitys hänen korvaansa, ja sillä sekunnilla tarttui koura kiinni hänen kalloonsa ja nosti hänet ilmaan hänen päästään kiinni pidellen. Hänen raajansa sätkivät mutta turhaan. Sitten hän tunsi viiltävää, hirvittävää kipua kaulassaan, minkä jälkeen hänen olonsa keveni. Kuului muksahdus, ja lunta pöllysi. Hänen vartalonsa valtasi lämmin tunne.
Todellisuuden raadollisuus selvisi hänelle, kun demoni asetti hänet kämmenelleen. Hän näki päättömän kehonsa makaavan lumessa ja halusi kirkua, mutta se ei ollut enää fyysisesti mahdollista. Makuta kyykistyi, tarttui hänen ruumiiseensa ja heitti sen kevyellä otteella takaisin torninsa sisään. Oviaukko katosi yllättäen kuin ei olisi koskaan siinä ollutkaan nielaisten kaikki todisteet hänen käänteisestä päättömyydestään sisäänsä.
”Myöhempää tutkimusta varten”, vastasi makuta nazorakin sanattomaan kysymykseen miksi.
Shokki värisytti 237:n aivoja, ja hänen katseensa sumentui. Kun hän seuraavan kerran tiedosti itsensä, hän katseli alas vuorenrinnettä, kohti jonkinlaista leiriä.
”Teillä on tässä mökkini läheisyydessä, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, jonkinlainen tukikohta”, demoni kertoi. ”Varsin miellyttävä pikku tutkimusasema.”
237 katseli alhaalla liikkuvia tovereitaan. Koneen osia. Yksittäisiä, pieniä. Hänen katseensa nauliutui valkeaan yksilöön, joka käveli pihan halki rakennuksesta toiseen siirtyessään. Ja hänen mielensä täytti viha.
”Viha? Viha? Miksi? Koska hän on erilainen? Tätä minä en teihin istuttanut. Tekikö työparini niin?”
237 ei vieläkään ymmärtänyt hänet dekapitoineen olennon sanoja.
”Hyvä on sitten, senkin rasistisika. Teidän hävittämisenne nousi juuri prioriteettilistallani hitusen korkeammalle. Jos olisitte valinneet minkä tahansa muun saaren, olisin jättänyt teidät rauhaan. Mutta en minäkään ihan mitä tahansa siedä. Täällä on ihan tarpeeksi mysteereitä ilman teidän valheellista koti-ikäväännekin.”
Nazorakin järki sumeni jälleen, ja tällä kertaa hän uskoi lopun koittavan.
Mutta ei.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, hän oli jonkinlaisessa sisätilassa. Pesän asukkina hän tunnisti kyllä maanalaisen luolan, kun sellainen tuli vastaan.
”Itse asiassa vuorenalaisen. Tämä on jopa hitusen merenpinnan yläpuolella.”
Nazorakin huomio kiinnittyi makutaan, joka oli astellut ulos yhdestä huoneeseen johtavasta ovista. Huone oli viisikulmion muotoinen, ja jokaisessa seinässä oli ovi. Hänen huomionsa siirtyi huoneen sisustukseen – ovet nimittäin olivat niin kapeita verrattuna seinien leveyteen, että kummallisen muotoisessa huoneessa oli tilaa huonekaluille. Yhdellä seinustalla makasi mahonkipuinen pöytä, toisella kirjahylly molemmin puolin ovea, kolmannella lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kalustoa, jollaista 237 oli ehkä joskus nähnyt niinä harvoina kertoinaan, kun hänelle oli hänen viestimiesaikanaan suotu mahdollisuus käydä välittämässä viesti tiedeosastolle, neljännellä verenpunaisella kankaalla verhoiltu antiikkinen nojatuoli ja… jääkaappi?
”Jep.”
Demoni nosti hänet siitä, minkä päällä hän ikinä olikaan – mitä ilmeisimmin myös jonkinlainen pöytä – ja otti esiin muovisen pussin. Hänen mielensä täytti kauhu, kun hänet laitettiin pussiin ja pussin suu sulkeutui. Makuta solmi pussin kiinni ja käveli toiselle puolelle huonetta. Kuului jääkaapin oven avaamisen ääni, ja se vähä, mitä 237 enää pystyi lämpötilasta aistimaan, tuntui kylmältä.
”Oli kiva tuntea.”
Tömähdys. Täydellinen pimeys. Syvä hiljaisuus.
Makuta Nui venytteli hieman. Kylläpäs nazorakeilla oli otsaa. Ihan oikeasti. Ne olisivat voineet valita minkä tahansa muun saaren. Mutta juuri hänen? Oliko tämä jokin Abzumon sairas vitsi?
Noh, eipä tuolla nyt niin väliä. Hän poimi hyllystään satunnaisen kirjan ja selaili sitä hieman. Hän itse asiassa odotti kirjaa toimitettavaksi hetkenä minä hyvänsä. Hänen täytyisi varmaan tarkistaa posti – arkistojen pikku tonttu oli toisinaan yllättävän tehokas kirjakuriiri.
Postin tarkistamiseksi hänen olisi tosin palattava Bio-Klaanin linnakkeelle. Jaksaisikohan kirja vielä odottaa? Paramykologian tutkimus oli kuitenkin hänen prioriteettilistallaan sillä hetkellä melko matalalla… Sitä paitsi hänellä ei ollut edes myöhästymismaksuja rästissä sen jälkeen, kun hän oli tuhonnut viimeisimmän (noin kolmen tonnin) laskun ihan itse syntetisoiduilla muttereilla.
Suuren Hengen kerubin mieli kuitenkin palasi jälleen hyönteisongelmaan. Ei siitä päässyt yli eikä ympäri. Paitsi, että puhelin alkoi soida.
Makuta käänsi katseensa hölmistyneenä kohti pöytää, jonka päällä nazorakin pää oli vielä hetki sitten maannut. Ja totta tosiaan, samaisella pöydällä makasi kirkkaanpunainen lankapuhelin.
”Okei”, Manu sanoi. ”Tuossahan tuo. Mutta miksiköhän se oli siinä…”
Puhelin jatkoi pirisemistään.
Kaipa siihen pitäisi vastata? Hän kai sen oli asentanut. Mutta nyt ei kyllä saanut makuta mieleensä, minkä ihmeen takia. Ei hän edes pitänyt puhelimista. Saatika sitten niihin vastaamisesta…
Hän harppoi takaisin huoneen siihen päähän, jossa pöytä sijaitsi, huokaisi raskaasti ja tarttui luuriin.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa.”
”Kuuluuko sieltä mitään?” Tawan ääni keskeytti Visokin keskittymisen. ”Minä… yritän. Tämä ei ole ihan yksiselitteistä.”
”Ah”, toa sanoi nostaen kätensä ojoon pahoittelevasti. ”Anteeksi. Olen hiljaa.”
Aparaatti, johon Visokki tuijotti, seisoi yksinäisenä varastotilan nurkassa. Hämyisä tila tai pikemminkin holvi oli täynnä administon hallussa olevia esineitä, joista osa liippasi käsittämätöntä ja osa vaarallisia. Takavarikoidut zyglak-myrkkyveitset näyttivät kyllä sanalla sanoen harmittomilta verrattuna siihen hirvitykseen, johon Visokki yritti keskittyä voimallisen mielensä jokaisella ajatuksella.
Pari poronsarvia törrötti hirvittävästä yönmustasta toteemista, jonka keskellä hohti kaksi pupillitonta silmää ja niiden alla kammottava ammottava suu, jonka syövereistä tuijotti itse pimeys. Patsas koostui kuin jonkinlaisesta kivestä, mutta kumpikaan admineista ei ollut siinä todellisuudessa, jossa he elivät, nähnyt sen kaltaista kivilajia. Ehkä se ei ollut kiveä laisinkaan vaan jonkinlaista puuta? Mutta ei sellaisia puitakaan elänyt heidän tuntemassaan maailmassa. Nyt, kun Visokki asiaa mietti, näyttivät pienet toteemista ulos työntyvät ulokkeet ikään kuin oksantyngiltä.
Tawa oli joskus vannonut kuulleensa esineen kuiskivan. Jotkut paikalliset mata-antrot olisivat halunneet todennäköisesti hävittää esineen ja julistaa heidät pakanoiksi ihan vain sen omistamisesta.
Bio-Klaanin adminin työ vaati toisinaan epäsovinnaisia lähestymistapoja. Visokki tiesi, minkälaista ristiriitaa se Tawassa aiheutti. Hänelle taas viestintä kauas pohjoiseen tuon mystisen toteemin kautta ei ollut varsinaisesti ensimmäinen, toinen saati kolmas kerta.
”Pohjoisen noidan puhelinpalvelu. Kuinka voimme auttaa”, kaikui ääni toteemissa olevan pelottavan suun uumenista.
Tuon epäpyhän esineen heille lahjoittanut olento oli joskus ollut heille saarta hallitseva pimeyden enkeli, jonka armosta he saivat elää täällä. Se vaikutelma oli kyllä kariutunut Visokin mielessä parin viimeisen vuoden aikana melko perustavanlaatuisesti.
”Pohjoisen noita”, Visokki sanoi väsyneesti. ”Tervehdimme teitä.”
”Juu juu, mutta miksi?”
Ai hän on nyt se joka ei jaksa kuunnella ylimääräistä hölynpölyä?
Visokki mulkaisi Tawan suuntaan. Tawa vastasi ymmärtäväisellä katseella ja hiljaisella nyökkäyksellä. Visorak keräsi hetken itseään ja yritti muotoilla sanansa mahdollisimman diplomaattisesti. Tittelit saivat kyllä riittää tältä erää. Visokki päätti mennä suoraan asiaan.
”Manu, missä sinä olet?” hän kysyi.
Pohjoisen paha noita kikatteli hieman itsekseen ennen kuin vastasi. ”Kolossa maan sisällä kuin mikäkin puolituinen.”
”… mmitä?” Tawa mutisi.
”Minä yritän”, Visokki sanoi Tawalle. ”Tämä on vain hyvin vaikeaa.”
”Ei selvästikään se itse yhteyden ylläpitäminen.”
”… ei. Ei niin.”
Visokki veti syvään henkeä, painoi pihtejään pari kertaa tiukasti yhteen, sulki silmänsä ja jatkoi. ”Kuinka kaukana Klaanista olet? Onnistuisiko sinulta täällä käyminen?”
”Mitäs tässä olisi välissä. Joku muutama sata kioa? Vai mitäs perskutin mittayksiköitä te nykyään käytätte. Että voi mennä hetki, mutta toki, jos tahdot.”
Visokki pyöräytti silmiään. ”Äh, ehkä ei kannata vaivautua. Olisimme vain… näyttäneet sinulle jotain. Mutta se ei ole kohta enää mahdollista.”
”Jos se on esimerkiksi Elämän naamio, niin kyllä minä sinne pääsen aika nopeastikin…”
”Ei, ei ole”, Visokki totesi. ”Tai siis. Hetkinen. Mmmmikä?”
”Mystinen artefakti, jonka haltija hallitsee itse elämää! Mutta olisinkin yllättynyt, jos se olisi Bio-Klaanin omistuksessa. Onhan näitä, Ajan naamio? Luomisen naamio? Eikun Ajan naamiota ei ole vielä olemassa, sori. Aika on vaikea juttu. Noh, mutta älä pidä minua jännityksessä! Mikä naamio se on?”
Visokki käänsi katseensa hieman Tawaa kohti. Tawa katsoi häneen ilmeellä, joka ei ollut tämän nimenomaisen kysymyksen suhteen yhtään viisaampi, mutta jotain rohkaisevaa siinä oli. Aiheesta puhuminenkin jännitti Visokkia hieman.
”Ei… ei näytä naamiolta. Se on hieman liian pieni siihen. Minä en oikein osaa selittää tätä… kuulitko sinä, mitä täällä Klaanissa tapahtui tuossa vähän yli viikko sitten?”
”Viikko sitten… Öh, no kun vähän noloa. Kun siis Jögge sai kutsun niihin DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
Tawa säikähti näkyvästi.
”Mitä helvettiä?” hän sanoi etsien katseellaan äänen lähdettä.
”Anteeksi”, Visokki sanoi. ”Yritä tottua tuohon.”
”– puutarhajuhliin, mutta minua ei kutsuttu! Ihan käsittämättömän tyrmistyttävää, ja ei paroni edes pidä Killjoysta! Minä sentään olen tuntenut Voitonhampaan lairdin jotain miljoona vuotta. Hemmetti, bestmaniksikin päästin! Ei ole oikein tämä.”
Keskipitkän kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”Niin, siitä kai on siis viikko, kun niiden juhlien piti olla. Vai oliko se toissa päivänä…”
Visokilla oli monia kysymyksiä, joihin hän olisi halunnut tarttua. Tawan kasvoilta näki edelleen, että tämän mielestä polttavin kysymys oli aiemmin täysin hiljaisessa huoneessa kaikunut mahtipontinen (jos aika huonolaatuinen) fanfaari. Visokki valitettavasti tiesi siihen kysymykseen vastauksen.
Totta kai he molemmat tunsivat paronin (kuka ei), mutta Tawa oli aiemmin kuullut äskeisen musiikin lähinnä itse Voitonhampaan herran läsnäollessa. Aihepiiri oli tullut esille aiemmissa keskusteluissa makutan kanssa useammin kuin hän uskalsi laskea. Se ei ollut tärkeää. Millään mittapuulla.
Polttavin kysymys Visokin takaraivossa koski edelleen syytä, jolla he olivat Makuta Nuita lähestyneet. Tämän kaiken huomioiden Visokkia ehkä jopa vähän hävetti, että hän ei voinut estää itseään harhautumasta aiheesta.
”… hetkinen, bestmaniksi? Tarkoitatko sinä… oletko sinä naimisissa?”
”No siis vihkiminen tapahtui Meksi-Koron maaperällä, niin ei sitä avioliittoa tunnusteta missään muualla päin maailmaa. HEI, onko Tawa siellä?? Hei kultsi!”
Visokki ei tiennyt, oliko se kovin perusteltua, mutta hän ei voinut estää tuntemasta itseään… hieman loukkaantuneeksi? Hän katsoi Tawaa kysyvästi. Tawa nyökkäsi hänelle, huokaisi hiljaa ja ojentui kohti epäpyhää toteemia.
”Helei, Manu.”
”Luulin ensin puhuvani vain Visulle! Mutta että molemmat neiti adminit ovat mystisen taikaesineen vaivaamia? Vai onko se joku kasvi? Ei käynyt vielä ihan selväksi. Jos se on sieni, niin sitten osaan ehkä auttaa, mutta en ole mikään floristi kyllä. Botanisti ehkä vähän, mutta puutarhahommat ovat vähän jääneet. Ahaa, ehkä se selittää myös sen kutsun puutteen… Mutta eihän Kaya-Wahissa edes kasva mikään muu kuin se yksi kirottu peruna! Ei, kyllä Rasva-Apina on varmasti tämän sabotaasin takana! Kirottu eläin!”
”… mmmikä.”
”Tämä ei ole kasvi eikä sieni”, Tawa sanoi itsevarmemmin sivuuttaen Visokin hämmennyksen. ”Tämä oli jonkinlainen… pala metallia.”
”Kai siinä on edes jotain taikaa? Miksi te muuten minulle soittelisitte? Tämä linja on hätätilanteita varten!! Tai… ainakin uskoisin. En minä ihan turhaan pystyttänyt mökkiini antennia, joka vahvistaa psioniset aallot viisituhattakertaisiksi silloin, kun linja on auki! Varmaankaan…”
Visokki kykeni näkemään, että sekä Tawan kärsivällisyys että tämän sanat alkoivat loppua.
”Äh. Päätänä. Ei… ei pelkkä metallinpalanen. Siinä oli… jonkinlainen…”
”Läsnäolo”, Visokki täydensi. ”Tarkoitan… Manu, tänne hyökkäsi viime viikolla laiva täynnä vieraita sotilaita. Kenellekään meidän puolellamme ei käynyt kuinkaan, mutta niillä oli käytössään jonkinlainen… ase. Minä uskon, että jotenkin mielenvoimainen sellainen.”
”Niin, kyllä”, Tawa sanoi. ”Löytämämme metallinpalanen, se oli ehkä jonkinlainen ase. Siinä… siinä on jotain outoa. Minä tunnen siinä voimaa.”
”Hyökkäsi? Laiva? Olivatko ne noita, öh, ’hyönteisiä’, joiden lajin nimeä ehdottomasti en tiedä? Niillä on aika kovia menopelejä, mitä nyt olen merelle päin katsellut viime aikoina.”
Visokki ei ollut aivan varma, miten tulkita makutan äänensävyä. Oli hän Manun kanssa viimeisen parin vuoden ajan monia pitkiä keskusteluja käynyt virallisena Pohjoisen noidan admin-kontaktina, mutta oli välillä aika vaikeaa tietää, oliko makuta tuntemuksissaan aina täysin vilpitön. Vai ei koskaan.
Visokki oli kyllä oppinut aistimaan, kun keskustelun toinen osapuoli pakoili aihetta. Tämän nimenomaisen osapuolen mielen suhteen hän ei kyllä ollut varma, oppisiko ikinä ymmärtämään sitä.
”Tarkoitat nazorakeja? Ei, Same ei usko, että se on kovin todennäköistä. Ruumiit eivät vaikuttaneet hyönteismäisiltä.”
”Se on aivan oma huolenaiheensa”, Tawa sanoi huokaisten.
”Hetkonen”, Manu sanoi. ”Ruumiit. Tapoitteko te ne kaikki? Eikö Guardian olisi voinut vähän vaikka kiduttaa niitä? Yleensä se auttaa, jos haluaa vihulaisista jotain irti.”
Tawa näytti hieman järkyttyneeltä, mutta ei todellakaan yllättyneeltä. Visokki odotti, olisiko tällä jotain sanottavaa, mutta havaitsi lopulta, että hiljaisuuden sekunteja oli muutama liikaa.
”Ensinnäkin… Manu. Ei.Toiseksi, heistä ei jäänyt paljoa edes kuulusteltavaksi, koska he räjähtivät kaikki taivaan tuuliin.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”jopa ennen kuin ehtivät käyttää… tuota, mikä se sitten ikinä onkaan.”
Visokki ei voinut olla huomaamatta, kuinka Tawa vilkuili siniseen hohteeseen heidän takanaan. Hän yritti muodostaa ajatuksiaan yhteyteen makutalle kaukana pohjoisessa.
”Se on vain pala metallia, mutta siitä huokuu… jotain. Ennen kuin sen kantajat hyökkäsivät tänne laivallaan, ne hyökkäsivät minuun jotenkin… psyykkisesti. En tiedä, miten nyt muotoilla tätä yhtään paremmin, mutta sillä on todella voimakas telepaattinen läsnäolo. Jopa pelottaa, kuinka voimakas.”
”Guardianin mukaan nuo hyökkääjät olivat… noh, ’amatöörejä’”, Tawa sanoi. ”Rantautuivat suoraan miinoitteeseen ja hyökkäsivät majakan edustalta. Silti… se, että sellaistenkin käsissä tuo siru oli niin vaarallinen…”
”Se naulitsi minut lattiaa vasten kilometrien päästä”, Visokki totesi. ”Me toisimme sen muuten sinulle näytille, mutta Gee on lähtemässä sen kanssa kohta etelään. Lisäksi hyökkääjien laivassa oli kartta oletettavista kohteista. Eteläisen mantereen kupeessa on joku pieni saari, johon ne olivat matkalla ehkä seuraavaksi.”
Visokki huokaisi. ”Auttaako tämä yhtään? Tiedätkö sinä tästä mitään?”
”Hmm. Onko mahdollista”, Manu pohti, ”että samanlaisia metallinpaloja olisi oletettavaa olla lisää karttaan merkityissä kohteissa?”
”En tiedä”, Visu vastasi. ”Mutta ei kai se mahdotontakaan ole?”
”Kiinnostavaa, kiinnostavaa! Taikakalu, jolla voi hyökätä kaukaa psyykeä vastaan. Jaa jaa, hmm. Mietin tätä vielä. Mutta pari pointtia ensin! Te kritisoitte minua siitä, että ehdotan sotavankien kiduttamista, mutta itse hautaatte rannikolle jalkaväkimiinoja? Häh? Mitäs tällainen tekopyhyys on? Ja toisekseen! Mikä järki vaarallinen tuntematon ase on viedä pois tuntemattomaan sijaintiin?”
”… oletko sinä oikeasti tuota mieltä niistä miinoista”, Tawa sanoi kurtistaen kulmiaan, ”vai haluatko vain voittaa tämän?”
”En minä niistä miinoista niin välitä, mutta väistääkös neiti juuriadmin nyt kysymyksen, jolla vanha ja viisas varjojen henki kyseenalaistaa viime kädessä hänen hyväksymänsä päätöksen kuljettaa mystinen artefakti pois saareltani? Tai siis saareltamme.”
Visokki katsoi Tawaa kohti ja näki tämän kasvoilla sellaisia määriä raivoa, että häntä huolestutti hieman sekaantua. Vaikka olisi ehkä kannattanut. Visokki puri pihtejään hieman yhteen, kun näki Tawan käsien puristuvan nyrkeiksi.
”Kuules nyt”, Tawa kivahti, ”alueella on poikkeustila ja olemme pitäneet kyllä hyvin huolta, että se ranta oli eristettynä kaupungin asukkailta ja saapuvilta veneiltä. Vartion tehtävänä oli varmistaa, että sinne ei eksynyt ketään, jonka ei pitäisi. Se, että hyökkääjät valitsivat saapua sitä kautta kertoi siitä, että ne eivät välittäneet, vaan yrittivät etsiä sokeaa pistettä, jonka kautta tehdä meille eniten vahinkoa!”
”Tawa…”
”Toiseksi”, Tawa sanoi hampaidensa välistä, ”sinun saareltasi? Mikä tuo siru sitten onkaan, se on tuotu tänne jostain muualta, ja tähän asti se on aiheuttanut pelkkää harmia. Me olimme ehkä vasta ensimmäinen niiden kohteista. Ymmärrätkö sinä? Tämä… tämä on selvästi meitä isompaa, se on jo varmaa! Mikä… mikä sinä olet sanomaan, mitä me teemme sillä?”
”Ookoo, beibi, ei tarvitse hiiltyä”, kuului vastaus ilman minkäänlaista taukoa Tawan purkaukseen. Makutan ääni oli osittain alentuvan pahoitteleva ja osittain huvittunut. ”En minä oikeasti tuomitse, olen itsekin syyllistynyt sotarikoksiin.”
Tawa näytti siltä kuin olisi halunnut tarttua toteemiin, heittää sen toiselle puolelle huonetta ja sen jälkeen pilkkoa sen kirveellä tuhannen päreiksi, mutta Visokki siirsi itseään hieman näiden kahden väliin.
”Manu, etkö tosiaan osaa sanoa mitään hyödyllistä tästä sirusta?”
”Noh, Visokki, kuvailunne ei yhäkään ole kovin kattavaa. Mitä, jos vaikka lähettäisit, en nyt tiedä, mielikuvan? Miltä se siru tuntuu?”
”Nyt saa riittää!” Tawa äyskähti. ”Visu, anna minun vetää Manua turpaan.”
”Ei se toimi ihan niin, Tawa”, Visokki huokaisi vähän kiusaantuneena. Hän keskittyi muistoon siitä, mitä oli nähnyt rannalla. Jokin käsittämätön tuttuuden tunne häiritsi häntä muistikuvan kirkastuessa hänen mielessään. Ilmeisesti myös makuta koki jonkinlaisen tuttuuden tunteen, sillä tämä älähti kuuluvasti.
”Ei kai nyt… täällä? OIKEASTI? Perkeleen Itroz. Kaikki sen syytä! Amatöörien mukanako se siru tuli? Sellaisten, joita on helppo… Eeeei saatana, Abzumo on jo varmaan matkalla… Voi voi voi… Eivät kai nazorakitkaan voi olla sattumaa. Tuota, öh, sori, pitää lopettaa!”
Visokki yritti muotoilla äkkiä mitä tahansa vastausta. … hei, mihin sinä edes… äh! Tule nyt tänään edes tänne juhlimaan meidän kanssam-”
”Moiccelis!”
Ja toteemi sammui. Silmät pimenivät, äänet lakkasivat. Huoneeseen laskeutui täydellinen hiljaisuus.
”… moiccelis”, Visokki toisti.
”Olisin halunnut edes lyödä luurin korvaan”, Tawa pihisi.
Hetken he olivat vain molemmat hiljaa. Admin-tornin syvimpien salaisuuksien holvi kumisi kylmää tyhjyyttään.
”Kuulostiko hän sinusta siltä, että olisi tiennyt jotain?”
”Ei kyllä juuri nyt hirveästi kiinnosta”, Tawa tuhahti. ”Anteeksi.”
Visokki nyökkäsi taivuttamalla etujalkojaan hieman. Hän tunsi parhaan ystävänsä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että makutan sanat olivat menneet ihon alle.
Pahinta oli, että Manu olisi varmasti unohtanut koko ilmoille heittämänsä ongelman muutaman minuutin päästä, mutta Tawa miettisi sitä koko loppupäivän. Ehkä pidempäänkin.
Synkän holvin hiljaisuus antoi ajatuksille tilaa kimpoilla pitkin seiniä ja lattioita. Visokki olisi halunnut tarttua ilmoille jääneeseen riipivään kysymykseen, mutta hänestä tuntui paremmalta odottaa. Tawa kyllä tiesi, että hän tietäisi. Tawa tiesi, että hän tunsi tämän tunnetilan leijailemassa ilmatilassa. Visokille se oli yhtä varmasti havainnoitavaa kuin loppukesän sade tai hienoinen tuulenpuuska vasten kasvoja.
Hän.. ei aina vain osannut sanoa oikeita sanoja. Mutta hän tiesi, että Tawalle riitti se, että hän ymmärtäisi ja huomaisi. Siihen heidän ystävyytensä oli aina perustunut.
”Minä tarvitsen vähän happea”, Tawa sanoi hiljaa. ”Nähdään kohta minun toimistossani.”
”Ymmärrän. Tulen kohta perässä.”
”Kiitos, Visu.”
Tawa asteli pois holvin ovea kohti ja työnsi sen auki. Käytäviltä hyökyvä auringonvalo piirtyi suurena kiilana pimeän huoneen lattialle. Violetti viitta katosi nurkan taakse ja askeleet kaikkosivat.
Askelien mukana kaikkosi myös toasta huokuva epämukava tunnetila. Visokki tunsi, että se, mitä hän oli sanonut, oli sentään tehnyt siihen särön. Pelkkä lupaus siitä, että he puhuisivat kohta, oli saanut kiven hieman pyörähtämään Tawan sydämen päältä. Kun Tawa astui käytävälle, virtasi tähän jostain syvältä uutta energiaa. Sitä puhdasta positiivista voimaa, josta tämä oli rakentanut itselleen haarniskan. Vaikka Tawaa vaivasi jokin, Visokki tiesi, että hän ei antaisi sen näkyä.
Paitsi ehkä Visokille. Visokki ei voinut olla havainnoimatta. Se oli liian syvällä siinä, kuka hän oli.
Samasta syystä hänen oli vaikea jättää huomioimatta myös se, mikä lepäsi läpinäkyvässä teräsvahvistetussa kristallikanisterissa holvin hyllyllä. Sininen hehku aavemaisesta metallinpalasesta toi huoneeseen valoa.
Visorak ei voinut olla naulitsematta katsettaan siihen hetkeksi. Lopulta kaikessa yksinkertaisuudessaan se oli viaton näky… mutta ei sellaiselle, joka havainnoi maailmaa siten kuin hän. Asiaksi, jolla ei ainakaan vaikuttanut olevan tietoisuutta se tuntui hänen näköpiirissään silti liikaa joltakin, joka yritti puhua hänelle.
Onneksi se menisi kohta pois monimutkaistamasta heidän elämäänsä, Visokki toisti itselleen. Hän ei voinut ymmärtää, miten Gee oli suostunut lähtemään yksin matkalle mahdollisesti vaarallisen vierasesineen kanssa. Toisaalta se oli jotain, mitä hän oli oppinut skakdilta odottamaan.
Visokki käänsi koko kehonsa ympäri ja asteli pois holvista. Hetken hän luuli tuntevansa metallinpalasesta outoja kuiskauksia, mutta… ne oli parempi jättää huomioimatta.
Hän oli vain säikähtänyt sitä. Siinä kaikki. Aikaa sellaisille ajatuksille ei ollut.
Juuri nyt Tawa tarvitsi häntä. Vähintä, mitä hän voisi tehdä, olisi kuunnella.
Kun Visokki saapui Tawan toimistoon, löysi hän sieltä tutun toan tuijottelemassa hajamielisesti avonaisesta ikkunasta. Visokki ei voinut olla hymähtämättä näylle; Tawa ei ollut selvästikään huomannut hänen tuloaan, eikä huoneessa ollut ketään muutakaan, mutta tämä seisoi ylväänä kuin mahtavan armeijan edessä. Kesäpäivän kaksoisauringot heijastuivat toan panssarista, kun tämä katseli valtakuntaansa.
Nöpö ei edes havahtunut Visokin saapumiseen puuhistaan. Pikkuinen rapu yritti intensiivisesti napsia saksillaan herkullisia kalanpalasia pienessä telineessä roikkuvasta syöttölaitteesta. Jos sillä olisi ollut tapa sanallistaa tuntemuksensa muulla kuin vingahduksilla ja naksahduksilla, se olisi varmasti kysynyt, miksi sen emo oli niin julma, että roikotti herkullista palkintoa niin korkealla.
Visokki tiesi hyvin, että se johtui pääasiassa siitä, että Nöpö ei osannut lopettaa syömistä. Oikeasti, se oli lähes järjetöntä. Miten noin pieneen olentoon edes mahtui?
Ovi kolahti kiinni Visokin takana ja Tawa havahtui.
”Ah, anteeksi”, hän sanoi kääntyen, ”en huomannut, jos sanoit jotain.”
”En minä sanonut. Sinä… vaikutit siltä, että ajattelet jotain todella intensiivisesti, enkä uskaltanut keskeyttää.”
”Ha… Visu, et ole kyllä siinä väärässä…”
”Liittyikö se siihen, mitä Manu sanoi?”
Tawa nyökkäsi hiljaa kurtistaen kulmiaan.
”Tiedätkö, mikä on pahinta? Se, että hän oli oikeassa.”
”Sehän siinä aika usein ongelma onkin. En vain ole varma, onko empatia hänelle ainoastaan vähän haastavaa. Olen pahoillani hänen puolestaan. Hän… osaa olla myös aika kiva joskus.”
Tawa huokasi ja nojasi molemmin käsin pöytäänsä vasten. Hetken ajatuksiaan koottuaan hän katsoi Visokkiin.
”En minä… nyt varsinaisesti kadu sitä, miten niiden miinojen kanssa kävi. Vaikka se… vähän tuntuukin likaiselta. Mutta kuka sieltä ikinä sitten hyökkäsikään, hän satutti sinua. Ja ilmeisesti samanlaisia suunnitelmia oli koko miehistöllä. He olivat varustautuneet tappamaan todella paljon meistä. Mutta silti… meidän varokeinomme sen miinoitteen suhteen eivät olleet tarpeeksi hyviä. Niihin olisi voinut osua joku aivan muu. Joku viaton.”
”Mutta ei osunut”, Visokki vakuutteli, ”eivätkä ne olleet sinun syytäsi. Ethän sinä edes käskenyt niitä!”
Tawa huokaisi pahantuulisesti. ”Mitä väliä, jos en? Se oli minun virheeni silti. Se kilpistyy minun vastuukseni! Jos jotain aivan kamalaa sattuu näiden muurien alueella, voinko minä olla ottamatta vastuuta?”
”Hm, ehkä et. Mutta yrittäisit edes antaa itsellesi sen verran armoa, ettet syytä itseäsi kaikesta, mitä et olisi voinutkaan estää?”
Tawa nyökkäili hiljaa eikä sanonut vastaan.
”Tuntuu, että sellaisia asioita, joita ei voi yksinkertaisesti hallita, on nyt kyllä käsillä enemmän kuin koskaan. Enkä… enkä minä kyllä tiedä, odotinko Manulta edes mitään vastauksia tähän.”
”Mutta ainahan me voimme edes yrittää. Tai ainakin… laittaa Geen yrittämään?”
”Oikeastiko hän on lähdössä”, Tawa sanoi pudistellen päätään. ”Vielä tänään? Kesän päättäjäisten päivänä?”
Tawan olkapäät tuntuivat rentoutuvan ja hän vilkaisi olkansa yli kaunista taivasta, jolla vain muutama pilvenhattara vaelsi merta kohti. Lokit kirkuivat aallonmurtajalta ja tuulenvire vaelsi ikkunasta sisään.
”… voisi melkein luulla, että se mäntti välttelee kuollakseen hauskanpitoa.”
”Antaa vältellä. Voimmehan me pitää hauskaa kahdestaankin. Tai siis…”
”… tai siis koko Bio-Klaanin ja linnakkeen kerman kera”, Tawa mutisi. ”Onko… onko se vähän makaaberia, että otamme aurinkoa ja pelaamme pallopelejä aivan niiden kraatterien viereisellä rannalla?”
”Ehkä vähän”, Visu sanoi hieman hämillään. ”Mutta onko sellainen sinua ennenkään estänyt? Muistatko sen kerran, kun Paaco oli kaatanut energiajuomaa väärälle näppäimistölle käydessään Zeruelin tehtaassa… ja sitten järjestelmävirheen vuoksi laitteisto teki tehtaan lattiaan hirmuisen reiän?”
”… mihin tämä johtaa?”
”No kun en muista miksi, mutta jostain syystä pidimme sitten juhlat siellä tehtaassa sen reiän ympärillä. Ai niin, joo! Siksi, koska halusit, että Paaco saa opetuksen, ja jätit hänet kutsumatta.”
Tawa ei voinut olla nauramatta.
”Sitten se seisoi siinä ulkopuolella koko illan. Voi ei…”
”Ei ole tainnut sen jälkeen kaataa juomia kuin omille näppiksilleen. Vaikka sekin on aika paha, kun ne ovat valvomon tietokoneita…”
Tawa naurahti lämpimästi.
”Tämä linnake on ihan täynnä täysiä urpoja.”
”No olipas kivasti sanottu.”
”Höpsö. Se oli kohteliaisuus.”
Visokki tuhahti.
Tawa laski kätensä poskelleen ja kääntyi tuijottamaan peiliin huoneen nurkassa. Visokki aisti, että jokin hänen parhaan ystävänsä mielentilassa oli keventynyt. Niin vain hän oli tuntenut verkossaan värähdyksen ja vaeltanut saalistamaan siihen takertuneita huolenaiheita. Hän ei ehkä halunnut sanoa sitä ääneen, mutta oli aika hyvä tässä.
”Mitä ihmettä minä laitan päälleni”, Tawa mutisi käsi vasten naamiota. ”Mitkä ovat loppukesän värejä? Mikä erottaa ne syksyn väreistä?”
”Haluatko sinä varmasti kysyä tätä minulta?”
”Joo. Mitä mieltä olet…”
Tawa singahti vaatekaapille ja palasi sieltä koristeellisen, leveäkauluksisen mutta ilmavan viitan kanssa.
”Onko liikaa? Vai eikö tarpeeksi? Harkitsin myös vihreää, mutta… se vähän jännittää. Vaikka istuu kyllä aika hyvin silmiini. Sininen on ainakin kyllä ihan liian virallinen, tämä ei ole mikään valtuustokokous. Ei, äh, toimiiko sininen sittenkin?”
”Tawa!” Visu kivahti. ”Tiedäthän sinä, että visorakien silmät ovat niin erilaiset, että me kaksi emme edes näe samoja värejä?”
”Aivan sama! Sano vain, näyttääkö tämä hyvältä!”
”Tawa… ymmärrätkö sinä, mitä minä…”
”Visu! Älä ole urpo!”
”AAAAARGH! Kuule, hoida tämä aivan omin nokkinesi!” Visokki kääntyi kokonaan ympäri ja asteli teatraalisesti ovea kohti.
”Juokse, pelkuri!” Tawa kivahti.
Eikä voinut estää itseään nauramasta itseään kippuralle perään. Visokki pysähtyi huokaisemaan protestiksi ovella ja poistui sitten. Tilanne vaikutti olevan kunnossa. Jälleen yksi mestarillinen pelastus hänen tärkeimmän ystävänsä herkälle mielentilalle. Tästä pitäisi joskus saada palkkaa.
Myös Visokin täytyisi valmistautua illan juhlia varten. Ei kyllä kovin paljoa. Ehostautuminen ei vienyt häneltä juuri aikaa. Hameet eivät oikein pukeneet häntä, sen hän oli hyväksynyt… mutta Herbert pitäisi ainakin ruokkia vielä?
Tai… joku niistä. Herbert oli ehkä tehnyt poikasia pari päivää sitten. Visokki ei ollut aivan varma, oliko joku niistä jo ehtinyt syödä alkuperäisen. Nimi oli kuitenkin joka tapauksessa jäänyt siitä alkuperäisestä hämähäkistä, joka oli ollut diplomaattinen lahja Pohjoisen noidalta.
Halutessaan Manu osasi olla myös aika kultainen. Visokki ei ollut erityisen hyvä nimeämisessä, eivätkä häntä pienemmät hämähäkit kovin pitkäikäisiä, joten Herbert sai luvan kelvata.
Ja jos joku erehtyisi vielä kutsumaan sitä Vauvavisokiksi, Visokki vannoi, että aiheuttaisi kyseiselle viisastelijalle ikuisen migreenin.
”Verkonkutoja on niin viisas.”
”HETKINEN. MITEN TUO EDES TOIMII?”
”Mikä?”
”TUO, KUN AINA KUN SANOO DOKTOR VIK-”
”Älä.”
”MUTTA MITEN SE EDES-”
”Ole kiltti.”
Tawan toimisto
Kullankeltainen toa tuijotti vihreillä silmillään syvälle peilien sarjaan, joka aukesi toimiston mäntypuiseen vaatekaappiin viuhkan lailla. Bio-klaanilaisen sankarittaren ja suuren johtajan iltapäivän auringossa kylpevä siluetti hajosi heijastuksissa ja heijastuksien heijastuksissa peilipinnoilla kuin ikuiseksi, yhä pienentyvien tawojen armeijaksi.
Armeija oli sana, jota Tawa oli ajatellut paljon viime aikoina. Sen liike oli alkanut huhuina etelässä, kiertänyt ohi Tahtorakin askelman aina saaren pohjoisrannikolle asti ja alkanut rakentaa perustuksia jollekin, joka vaikutti liian pelottavalta ollakseen totta. Monet Tawan lähimmistä alaisista olivat tälläkin hetkellä puhumassa aiheesta. Rauhanneuvottelut olivat olleet lähinnä katastrofi, ja epävarman tilanteen istuttaessa juuriaan kääntyivät katseet kohti rapulinnan kultaista ritaria.
Ja siihen epävarmuuteen heijasti kaiken päälle vielä valonsa sinihehkuinen siru heidän holvissaan.
Tawa käsitteli sitä kaikkea parhaalla tavalla, millä juuri nyt osasi.
Kristallisoitin lennätti huoneilmaan rahisten musiikkia. Hentoisen oranssin kesäviitan kauluksesta roikkuvat röyhelöt valuivat ilmavasti Tawan olkapäitä pitkin, kun hän rentoutti hartiansa ja antoi sen asettua. Musiikin tahtiin hänen vasen kätensä lennähti ylös ja nykäisi kuin tanssiliikkeellä viitan narut auki. Vaate valahti lattialle, kun Tawa jo vetäisi uuden kaapista ja verhoutui siihen.
Pitkä vaaleanpunainen hame laskeutui toan jalkaa vasten. Leveälierisen aurinkohatun hän painoi syvälle päähänsä. Tawa veti hartiansa ylös, koukisti polviaan ja kallisti koko kehoaan kujeilevasti taaksepäin. Sitten hän katsoi peilikuvaansa intensiivisesti ja iski tälle hymyillen silmää.
Yhdessä sulavassa tanssinomaisessa liikkeessä hän sinkosi hatun päästään tuolinsa nojalle ja nykäisi hameen pois pyöräyttäen sitä sormillaan kuin nauhatanssija.
Kaapin henkareista ja tangoilta lennähti toan ylle toinen toistaan hulppeampia kankaita. Hän keikisteli peilien edessä kujeilevasti kuin niille flirttaillen, ja sinkosi vaatteista hienoimmatkin pöydille, tuoleille tai kaappien oville aina saadessaan uuden idean.
Nöpönkin oli vaikea keskittyä enää ruokailuunsa, kun sen emo tepasteli pitkin jaloin peilin edessä nostellen valtavan violetinkirjavan koltun hametta pitkien hansikkaiden peittämillä käsillään. Tawa pysähtyi peilirykelmän keskelle, pyörähti ympäri ja lähetti lentosuukon jokaiselle kuvajaiselleen.
Toa avasi pienen peltisen meikkirasian ja sitten visiirinsä. Yläluomille hän sipaisi rohkeasti violettia, tasapainotti kokonaisuutta puuterilla poskipäilleen ja viimeisteli kaiken voimakkaalla tummanpunalla huulilleen. Tawa solmi pienen kukkalaitteen naamionsa otsalle, painoi huulensa yhteen, napsautti rasian kiinni ja sulki peilikaapin ovet pyörähtäen niistä poispäin.
Sitten hän nosti Nöpön käsiinsä ja pussasi tätä kuorelle.
Nöpöstä pääsi outo kehräys, ja Tawa laski tämän hellästi maahan.
”Pärjäile, rakas!” hän naurahti tanssahdellen toimiston ovesta ulos.
Kristallisoittimen sammuttamiselle ei ollut edes aikaa, kun Tawa viiletti ovesta. Itsevarmuus hehkui toasta, kun hän asteli rytmikkäin askelin admin-tornin käytäville. Hän pyörähti ympäri kuin kokeillen, mihin hänen lanteillaan roikkuvasta hameesta oli – kangas nousi liikkeen voimasta hetkeksi ilmaan ja muodosti kuin suuren violetin petunian terälehdet.
Tawan tanssahdellessa portaita alas nousi vastaan hänen sihteerinsä Xela, joka tuijotti johtajansa riehakasta askellusta syvästi hämmentyneenä.
”Juhliin menossa jo, juuriadmin?” Xela kysyi pieni hermostunut hymy pakarillaan.
”Ei vielä”, Tawa hihkaisi kipittäen tämän ohi portaissa, ”kolme tapaamista vielä edessä!”
”Aivan, aivan… näytätte kyllä jo aika nätiltä, jos saan sanoa.”
”Ei ole aikaa laittautua myöhemmin. Ja ihanaa, kiitos!”
Matoran keräili hämmentyneenä sanojaan, kun toa kipitti tämän ohi.
”… anteeksi, mutta pitikö… pitikö meidän katsoa sitä Nui-Koron pormestarin diplomaattista vierailua vielä tänään? Sieltä päästä tuli taas peruutus, eikä kirje ehdottanut uutta päivämäärää, joten minä en ihan tiedä, mitä tässä pitäisi…”
Tawa oli jo ehtinyt portaiden alapäähän vauhdilla, jota matoran ei ollut selvästi ilmeestään päätellen aivan vielä hahmottanut.
”Tarvitseeko meidän todella puhua siitä ukosta tänään?” Tawa naurahti. ”Xela rakas, pidä kuule vaihteeksi vaikka loppupäivä vapaata!”
”… käskystä, juuriadmin?”
”Nähdään juhlissa!”
Tanssahdeltuaan portaat alas tavalla, joka aiheutti ohi kulkeneissa vartioston jäsenissä puhdasta hämmennystä löysi Tawa itsensä linnoituksen ala-aulasta. Jos linnakkeen loppukesäisessä iltapäivässä näkyi jotain merkkejä pohjoisen huolestuttavista uutisista ja epävarman tulevaisuuden nostattamasta pelosta, haihtuivat ne kuin savuna ilmaan katseiden kääntyessä kohti päässään soivan musiikin tahtiin tanssahtelevaa kultaista toaa.
Respan äärellä jutteleva Kupe käänsi häneen myös katseensa ja osoitti sanattomasti kelloa yläpuolellaan seinällä kuin hakien varmistusta. Tawa nyökkäsi hänelle hymyillen, napautti omaa rannettaan ja näytti sitten peukkua.
Pikapalaveri päättäjäisten turvajärjestelystä, Tawa muistutti itseään. Viidenkymmenen minuutin päästä.
Isoja kaiuttimia selässään kantava Peelo nyökkäsi häntä kohti ilmeettömänä kaasunaamarissaan. Tawa hymyili tällekin ja tanssahteli ohi.
Illan ohjelman tarkistus. Kolmenkymmenen minuutin päästä…
Vaikka musiikki soi kaukana Tawan yläpuolella hänen toimistossaan, soi se yhä myös hänen päässään. Sen rytmi yhtyi ala-aulan kellon iskuihin, ja niihin yhtyivät myös hänen tanssiaskeleensa. Pienen hetken hän tunsi olevansa huomion keskipisteenä.
Kuten aina. Se oli johtajuuden kiusallisia sivuvaikutuksia.
Kukin admin oli kehittänyt oman tapansa käsitellä sitä. Guardian käsitteli sitä vetämällä ylleen suuren ironian verhon, jonka alla hän kiemurteli. Joskus naurusta, joskus puhtaasta vaikeudesta hyväksyä sitä. Visokki käsitteli sitä samalla kylmän viileällä realismilla, millä hän tuntui kohtaavan kaiken muutenkin. Jos kaikki se, mitä johtajuuden rooli toi muissa esiin Visokin läsnäollessa – kunnioitus, ihailu, pelko – oli hyväksi Klaanille, oli loogista vain hyväksyä tilanne. Ämkoo käsitteli sitä olemalla tälläkin hetkellä jossain aika kaukana poissa.
Tawa ei osannut sanoa itselleen täysin, miten hän kohtasi asian. Kun muut katsoivat kohti ja näkivät hänessä jotain virheetöntä ja ihailtavaa, oli siihen vaikea uskoa. Itsensä näki aina sisältä käsin, ja sisällä oli paljon sellaista mitä ei halunnut tai voinut kohdata.
Ja vaikka hän ei aivan sitä halunnut ääneen myöntää… kyllä hän myös piti huomion keskipisteenä olemisesta. Miksi ei olisi pitänyt? Eikö ollut hyväksyttävää tuntea itsensä nätiksi?
Eikö maailma ollut tarpeeksi kamala ilmankin, että sitä tarvitsi aina kohdata täysin sellaisena kuin se oli?
Kesä oli menossa pois ja talvi jo matkalla. Ajatuksessa oli melankoliaa, mutta siinä oli myös kauneutta. Kun syksy puski kesän pois, saapuivat jotkut kauneimmista väreistä.
Ja aina kun oli syytä löytää jotain juhlimisen arvoista, siitä oli tartuttava kiinni.
Iltapäivän viimeinen vakava keskustelu, Tawa mietti itsekseen. Kolmisen minuuttia.
Kun linnakkeen kellariin vievän huoltokäytävän ovi kolahti Tawan takana kiinni, hän mietti pienen hetken, kuinka hölmöltä hän mahtoi näyttää tanssahdellessaan nätissä kesämekossa kylmässä keinovalossa kiiltelevillä karuilla metalliritilöillä.
Kovin kauaa hän ei sitä ehtinyt kyseenalaistaa, kun hän loikkasikin alas vievien rappusten kaiteelle ja liukui sitä pitkin syvemmälle nauraen itsekseen.
”ONPAS HÄN IHANA.”
”Joo.”
”HÄNESTÄ MINÄ PIDÄN.”
”Minäkin.”
”JOKAISESSA SYKLISSÄ ON HÄNEN KALTAISENSA. PIMEIMPIENKIN VARJOJEN EDESSÄ SEISOO AINA YKSI, JONKA VALO JOHDATTAA MUITA JA ANTAA TOIVOA TUOMION EDESSÄ.”
”Niin. Valtiattaren kaltaiset saavat punaisen taipumaan ympärillään. Toivo valssaa Valtiattaren hahmossa.”
”ON SÄÄLI, ETTÄ HEISTÄ PARAS ON SE, JOKA JOUTUU TAIPUMAAN. MENEE RIKKI. VIELÄ NYT HÄN ON KUIN MENNEIDEN KUNINKAALLISET. SANKARIT SALSKEIDEN RUNOISTA.”
”Toivottavasti runosi ovat hyviä.”
”NE SÄKEET JOTKA TIEDÄN, TUNTEE MAAILMAKIN. TÄMÄ EI OLE NIISTÄ VANHIN, MUTTA SE ON MINUSTA… KAUNIS.”
”Valkoinen, runosi ovat kauniita.”
”HEH JOO TIEDÄN.”
Verstas
Hmm, Arthron-ilmavalvontatutka. Olisiko siinä itua?
Kepe kaiveli valtavaa kanohi-läjää Verstaan nurkassa etsien inspiraatiota uuteen keksintöön, jolla helpottaa Klaanin asukkaiden elämää. Elda, Ralon, Hau… Ja Zatth? Mitä kumman itua on naamiossa, joka kutsuu satunnaisen eläimen? Kuka keksisi sellaisen? Kuka naamioita oikeastaan edes suunnitteli… Metru Nuin yliopistopiirit, vai itse Artakha? Tämä valikoima oli aika heikkolaatuinen, mutta mitä saattoi odottaa, jos osti näkemättä konkurssiin menneen lemetrulaisen kanohivaraston…
Dox ilmestyi hänen taakseen uteliaana ja kysyi jotain gamer-xiaksi. Tämän puhetapa oli muuttunut aina vain kummallisemmaksi viimeisimpien Verstaan-tutkimusmatkojensa jälkeen.
”Tästä voisi saada kyllä aikaan jotain…” Kepe mutisi puolittain vastaukseksi, puoliksi itselleen pyöritellen Eldaa käsissään. Saisikohan sen taajuutta säädettyä niin, että se etsisi jotain muutakin kuin spesifisti yhtä tiettyä naamiota, joka on varmaan vieläpä satua…
Tai entäs Akaku? Sen avulla saattoi nähdä Röntgenn-säteilyn aallonpituudella… Miten villiksi hän voisi virittää naamion suodattamat aallonpituudet? Voisikohan sillä nähdä vaikka aaveita?
Hän hymähti itsekseen, eihän aaveita ollut olemassa. Mikään hänen tuntemassaan tieteessä ei tukenut moisten olemassaoloa.
Vastuuton kanohivirittely saisi silti alkaa. Kepe otti naamion mukaansa kääntyessään kohti työpöytäänsä. Pöytälamppu valaisi vinoa pinoa piirustuksia, kaikenlaisia pieniä sähkökomponentteja ja monensorttisia työkaluja. Hei, siinähän oli juuri sopivasti välineet Akakun säätämiseen! Välillä hän kummasteli sitä, miten helposti Verstaasta saattoi löytää juuri sen mitä etsi. Jos hän vain toivoi jotain, se löytyi yleensä ensimmäisestä kaapista johon hän ei ollut aikaisemmin kurkannut.
Välillä tosin löytyi myös asioita joita hän ei juuri sillä hetkellä etsinyt… Minkäköhänlaiselle otukselle se varaston vitosvälikön kaapista löytynyt luuranko kuului?
Jostain kauempaa Verstaan varastosokkelosta kuului ulvontaa. Ehkä se oli vain Iggy… Klaanilainen johon hän oli vähän aikaa sitten törmännyt ja joka kovasti halusi lähteä tutkimaan Verstaan käytäviä, jotka vaikuttivat jatkuvan loputtomiin. Iggyä näkyi aika harvoin, mutta silloin kun hän palasi, hän toi mukanaan kaikenlaisia mystisiä esineitä. Esimerkiksi tosi kummallisia hattuja, varmaankin todella vanhoja. Kepeä kuitenkin askarrutti se, miten linnakkeen alla saattoi olla jotain näin vanhaa.
Valvoja puolestaan oli vaiti. Verstaan äänen alkuperää Kepe ei myöskään ollut saanut selville, mutta mysteeri oli kutkuttava. Ehkä arkistoista voisi löytyä vinkki siihen, mikä kumma se oli. Omituinen ääni, joka tuntui tietävän kaiken mitä Verstaassa ja jossain määrin sen ulkopuolellakin tapahtui, joka oli horrostanut täällä kunnes Kepe oli löytänyt sen ja opettanut sille heidän modernin puheenpartensa… Jonka se oli omaksunut aika erikoisella tavalla, sillä se välttämättä tahtoi aloittaa kaikkien nimet ”v”:llä. Miten niin ”vuokraaja”?
Hetkeä myöhemmin Verstaan ovelta kuului koputus, jota seurasi metallisen saranan pitkä narahdus ja tuttu ”Helei!”
Tawa kesäisessä juhla-asussaan asteli huoneeseen väistäen kaksi muuta valtavaa kanohi-läjää. Ehkä oli ihan hyvä, ettei Kepe ollut yrittänyt mahduttaa aivan koko rahtikontillista tähän tilaan…
”Kas, terve!” Kepe moikkasi adminia.
Tawa katseli ympärilleen hämyisässä tilassa, jonka olemassaolosta kukaan ei edes tiennyt, ennen kuin Kepe oli löytänyt sen avaimen ja ottanut kellarin perukoilla sijainneen tilan omakseen. Tilan, ja siihen liittyvät oheiset asiat, kuten loputtomalta vaikuttavan käytäväverkoston linnakkeen alla.
”Oletpas sinä tehnyt tästä paikasta entistäkin itsesi näköisen… Tämähän ei näytä lainkaan tutulta. Luulin tosiaan, että olisin jo käynyt linnakkeen joka kolkassa.”
Tawa oli vaikuttanut erittäin yllättyneeltä kun Kepe oli ensimmäistä kertaa mennyt raportoimaan tälle löydöksestään.
Kummallinen huone Klaanin linnakkeen kellarissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin joitakin varastoja ja generaattorihuone… Ja hyvin järeä ovi, joka oli jäänyt jotenkin huomaamatta kaikilta muilta paitsi Kepeltä.
Hän muisteli, kuinka oli nukkunut linnakkeen tähtitornissa sinä yönä, kun hän oli saanut Verstaan avaimen. Tähtitorni oli linnakkeen kolmanneksi korkein torni admin-tornin ja majakan jälkeen, ja oli rakennettu hieman syrjään ja sellaiseen kulmaan, ettei majakan sykkivä paahde häirinnyt öistä havainnointia kovin pahasti. Siitä ei ollut vielä ollut kovin kauaa kun Kepe oli saapunut Klaaniin, eikä hän ollut vielä oikein löytänyt kotoisaa koloa jossa asua, joten tähtitornissa majoittuminen oli jännittävä kokeilu.
Kepe oli myös päättänyt opiskella jotain uutta ja tutkia tähtikuvioita, havainnoida taivaankannen ilmiöitä ja katsoa kaukoputkella Punaista tähteä niin tarkkaan kuin suinkin. Sinä kyseisenä yönä hänellä oli kuitenkin käynyt kehno mäihä, ja taivas oli ollut paksussa pilvessä. Mutta ehkä jos hän odottaisi, hän oli miettinyt, taivas saattaisi selkeytyä. Jostain syystä linnakkeessa ei tuolloin vielä ollut meteorologian laitosta, jolta asian olisi voinut tarkistaa.
Syvällä aamuyön tunneilla väsymys oli vienyt voiton ja Kepe oli nukahtanut tornin huipun tähystystasanteelle. Seuraavista tapahtumista hän ei ollut aivan varma olivatko ne totta vai unta, mutta jälkikäteen hän oli järkeillyt itselleen että totta se oli, joskin jokseenkin selittämätöntä, ja hän oli vain ollut niin unenpöpperössä ettei ajatus ollut kulkenut. Sillä totta kaihan kaikelle oli aina olemassa järkevä ja looginen selitys.
Hän oli havahtunut askelten ääniin, mikä ei lähtökohtaisesti ollut tavatonta, sillä tähtitorni oli kuitenkin aktiivisessa käytössä. Sen kyseisen yön sää oli tuskin kuitenkaan ollut kovin innoittava linnakkeen taivaantarkkailijoille. Joten kuka se oli?
Hän muisti valkoisen… naamion? Hänen muistikuvansa kanohista oli hatara, mutta se ei kai näyttänyt juuri miltään hänelle tutulta naamiolta. Tämä mysteerihenkilö oli ojentanut hänen käteensä avaimen ja ollut poissa ennen kuin Kepe oli edes ehtinyt tajuta tilannetta.
Seuraavana aamuna herätessään hän oli tuntenut kädessään karhean, ruosteisen metallipinnan. Se oli vanha rautainen avain, aivan tarpeettoman iso, mutta ehkä kenties juuri siitä syystä sen hampaat olivat vielä käyttökunnossa, eivätkä olleet hapertuneet pois.
Kun Kepe oli lähtenyt etsimään linnakkeesta ovea johon avain sopi (sillä respahenkilökunta ei ollut tunnistanut sitä) hän oli lopulta päätynyt kellarikerrokseen.
Ja tuon jykevän oven äärelle, käytävän varrella olleeseen pieneen pajaan. Kenties joku Mysterys Nuin tähtitieteellisen seuran jäsen oli yrittänyt passiivis-aggressiivisesti sanoa, että tähtitornissa ei sovi asua, että painupas siitä muualle…
Kepe havahtui mietteistään, kun Tawa kysyi jotain.
”Joo, kyllä, ehdottomasti!” Kepe vastasi pysähtymättä miettimään, mistä keskustelussa olikaan ollut kyse.
”Hyvä! Lähetän siis jonkun hakemaan sitä kolmen viikon päästä”, Tawa vastasi tyytyväisenä ja merkkasi jotain lehtiöön, joka hänellä oli mukanaan. ”Mekaaninen jättiläisrapu Nöpön synttäreille on nyt siis hoidossa… ”
Että mikä, kysyi Kepe hiljaa itseltään, mutta nyt kun hän mietti asiaa, se kuulosti kyllä ihan mielenkiintoiselta projektilta…
”Ai niin!” Tawa jatkoi. ”Mietin, että pitäisikö linnakkeen hätävirtajärjestelmän kapasiteettia kasvattaa kaiken varalta. Generaattorihan on jo ties miten vanha, ja jos se tekee tenän, koko ympäröivän kaupunginkin infrastruktuuri menee alas. Voin koettaa järjestää rahoitusta uusia akkuja varten.”
”Onnistuu! Voin katsoa, löytyisikö esimerkiksi täältä Verstaan ympäristöstä sopiva tila uudelle akkuhuoneelle, nykyinenhän on jo aika täynnä…juttuja”
Tawan ilmeestä näki, että tämä kummasteli paitsi sitä mistä jutuista Kepe puhui myös sitä, miten ihmeessä täältä voisi löytyä taas uusi huone käytettäväksi, eihän linnake kuitenkaan niin mahdottoman iso ollut…
Moderaattorikaksikko Same ja Bladis ilmestyi ovelle Tawan taakse. Bladis rykäisi.
”Se yksi bännitty yrittää aiheuttaa taas ongelmia”, tämä totesi äärimmäisen kyllästyneellä äänellä.
”Ei kai taas…” Tawa valitteli. ”Täytyy siis mennä. Ja vielä näin pian ennen juhlia… Kepe, tee aivan kuten parhaaksi näet”, tämä vielä vastasi Kepelle ennen kuin kääntyi ilmeisen polttavien aiheiden suuntaan. ”Käänteinen helei!”
Kepe mietti, saisikohan jostain kanohista lisätehoa akuille, ja palasi konkurssipesäkasan luo. Minkäslaisia naamioita hänellä olikaan vielä jäljellä…? Hau? Hetkonen, saisikohan Hausta vaikka… suojakenttägeneraattorin? Se Arthron-ilmavalvontatutkakaan ei ollut hassumpi ajatus…
Verstaan ovi oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua Tawan ja moderaattorien jäljiltä, kun sieltä kuului taas koputus. Sitä seuraava ääni oli vielä Tawankin tervehdystä tutumpi: ”Hohoi, Kepe, oletkos paikalla?”
Vastausta odottamatta eli odotusta vastaavalla tavalla Tawa vaihtui lumiukkoon. Snowie tallusteli määrätietoisen näköisenä peremmälle ja vilkutti ystävälleen. ”Moi, mikä meininki?”
Kepe keskeytti naamiokasan äärellä puuhaamisen. ”Hei! Pohdin tässä kanohiavusteisia puolustuslaitteita Klaanille.”
Lumiukko tökkäsi jonkinlaista pyörivää härveliä sormellaan. ”Heheh, en ole itse asiassa aivan varma… Tai siis, luuletko että…” Snowie piti pienen tauon, odotti että valkoinen vipstaakkeli lakkasi vispaamasta ja kääntyi keksintöhyllyltä Kepen suuntaan. ”…luuletko että tämä sota on niin iso juttu, että se tulee tänne linnakkeelle asti? Siis… kotiin?”
Kepe ei noussut seisomaan, mutta kääntyi tuolillaan kohti Snowieta. ”Hmm. Parempi kai varautua joka tapauksessa?”
”Niin, niinhän se kai on…” Snowie mumisi. Hetken verran hänen ilmeensä oli synkkenemään päin, mutta kirkastui nopeasti. ”Mutta, hei!” hän hihkaisi. ”Minulla oli itse asiassa ihan jopa syy saapua verstaallesi!”
Kepe virnisti. ”Henkevä ajatustenvaihto ei yksin riitä?”
”Voi, riittäisi kyllä…” Lumiukko käveli läheisen laatikon päälle ja kävi istumaan. ”Mutta minä olen lähdössä seikkailemaan! Ja tarvitsen apuasi.”
”Mitä tällä erää?”
Snowie hieroi kämmeniään. Asiaa tarkemmin ajateltuaan hän ei ollut aivan varma, haluaisiko Guartsu hänen levittelevän salaista tehtävänantoaan. Toisaalta, kyseessä oli Kepe. ”Ööh, no siis… olen lähdössä vähän reissaamaan, ja paattiani pitäisi vissiin vilkaista.”
Keksijä kurtisti kulmiaan. ”Hetkinen, tahdotko että minä teen siitä rotiskosta taas merikelpoisen? Se on kui-”
”Juu kyllä kiitos!” Snowie hymyili leveästi.
Kepe mietti hetken ja huokaisi. ”No, okei. Eiköhän tuo onnistu. Onko tällä miten kiire?”
Snowie selitti aikataulunsa, johon Kepe arveli kykenevänsä. Tiedemiehen mielestä lumiukko olisi saanut olla hieman täsmällisempi myös kulkupelin teknisten yksityiskohtien suhteen… ja Snowie arveli Kepen olleen kiinnostunut mitä pitkäveteisimmistä seikoista. Tärkeämpiäkin asioita oli, kuten esimerkiksi: ”Kepe, mennäänkö pullakahveille?”
”Voi kuinka mieleni tekisikään, mutta…” Kepe viittoi keskeneräistä keksintökasaa ympärillään.
Lumiukko hörähti. ”Kiire? Vai oletko vain herkutellut jo mahasi täyteen taikinaa ja limunaatia?”
”Tunnet minut liian hyvin!”
Snowie nousi ähisten seisomaan ja naurahti: ”Ihme taikinatyyppi!”
”Ja kuinka paljon.”
”ALAN YMMÄRTÄÄ.”
”Näinköhän?” Kepe sanoi ovelana. ”Vai onko ihmetaikinatyyppi sittenkin sinä?”
Snowie ei ihan heti tajunnut, kunnes ymmärsi katsoa alaspäin ja nähdä oman pehmeän ja muovattavan kehonsa. ”Hehe, totta! Ihmekös kun pidät minusta niin!”
”…”
Nokkeluuteensa täydellisen tyytyväisenä Snowie kääntyi kannoillaan ja tepasteli pajan ovelle. ”Morjens!”
”Heippa!”
Pian Verstaan ovi sulkeutui Snowien takana ja hän alkoi kulkea kohti linnakkeen pintakerroksia.
Paattihomma, kunnossa… hän kävi mielessään ja alkoi miettiä, mitä kaikkea muuta tarvitsisi seikkailullaan. Ruokaa nyt ainakin ja jonkinlaisen nukkuma-alustan? Aseita hän ei erityisen mielellään kantanut, mutta Snowie arveli varautumisen olevan viisasta, ihan niinkuin Kepe oli äsken sanonutkin. Ainakaan vanha painetykki ei yleensä satuttanut ihan liikaa.
Lumiukko mietti, mitä tarpeellista hän oli laukkuunsa jo pakannut. Iso kapsäkki piti sisällään yllättävän paljon tavaraa, eikä hän aina muistanut kaikkea sen sisältöä. Hän pysähtyi ja kurkotti laukun läppää.
”Oho! No moi!” hän ilahtui.
Snowien sammakkolemmikki Napon mustat pallosilmät tuijottivat häntä hänen laukkunsa pohjalta. ”Heheh, kuinka kauan sinä olet siellä piileksinyt?”
Rahi ei vastannut, tietenkään. Se vain tuijotti. Snowie hymyili ja tuijotti takaisin.
”Mitäs, salakuuntelit minua ja Kepsonia? Melkoinen vintiö!”
Napo oli ensin täysin eleetön, kunnes nuolaisi kielellään silmämunaansa.
”Tahdotko ulos? Vai jäätkö mieluummin laukkuun?”
Tummanpuhuva sammakkorahi lysähti syvemmälle laukun syvyyksiin, ja lumiukko päätti sen sopivan vastaukseksi. Hän sulki laukun varovaisesti ja jatkoi kulkuaan linnakkeen käytäviä pitkin. Ihmekös kun laukku oli tuntunut raskaalta.
Snowie ei ollut vielä päässyt pois pohjakerroksesta, kun hän tuli vankiosaston ovelle. Hän oli ohittamassa sen kiinnittämättä siihen kummempaa huomiota, mutta muisti vastaansa tulleiden Tawan ja moderaattorien puhuneen jotain ongelmista bännittyjen kanssa. Lumiukko päätti kurkistaa sisään ja varmistaa, että kaikki oli kunnossa.
”Kunnossa” oli tietenkin hieman suhteellinen käsite, Bio-Klaanin vangeista kun oli kyse. Sellien onkalossa työskentelevä Taibu kuitenkin kertoi lumiukolle Tawan ja moderaattorien saaneen tilanteen jo kontrolliin. Pirteä toa nosti vielä peukun pystyyn sanojensa vahvistukseksi, ja lumiukko toisti eleen. Snowie katseli vielä ympärilleen…
…sellin asukkeja…
…ja totesi, että kenties olisi parhaaksi…
…jos hän vain poistuisi paikalta.
Snowie sanoi kaikille tosi varovaiset heipat ja poistui tyrmästä. Hän jatkoi tepasteluaan pitkin linnakkeen käytäviä, suuntanaan kaupunki. Hän arveli löytävänsä kotikaupunkinsa monipuolisilta markkinoilta seikkailullaan tarvittavat tavarat, tai siis ainakin kunnon eväät, ja pullakahvit hän voisi nauttia vaikka jossain terassilla. Bio-Klaanin linnakkeen kahvio oli tietenkin hänen ykköspaikkansa, mutta olihan se mieluisaa nautiskella kaupungin muistakin vaihtoehdoista.
Auringossa kauniisti hohtava päälinna jäi lumiukon taakse, kun hän pääsi sisätiloista kaupunkiin.
Snowie kuin kahlasi sateenkaaren värisessä virrassa kulkiessaan kotikaupunkinsa katuja; vastaantulijaa oli jokaista väriä, kokoa ja muotoa. Useat olivat lumiukon tuttuja, ja ainakin hänen yksipuolisen julistuksensa mukaan kavereita tai ystäviä. Häntä vastaan kävelevä Gekko kuitenkin piti katseensa maassa, eikä vastannut lumiukon tervehdykseen, eikä sivukadun portaita laskeutuva Jakekaan huomannut Snowien kädenheilautusta. Dinem sentään jäi vaihtamaan muutaman, lukuisan, ylitsevuotavaisen paljon sanasen, ennen kuin jatkoi matkaansa. Postineiti oli päässyt jo vapaalle ja oli illan juhlallisuuksista innoissaan.
Kävelyreittiä pohdiskellessaan lumiukko tuli keksineeksi, että voisi käväistä tapaamassa isä Ruskoa – juhliin oli kuitenkin vielä ihan hyvin aikaa. Snowie ei ollut varsinaisesti seurakunnan ahkerin temppelinkävijä, mutta haki Mata-Antrolta tukea ja opastusta itseään askarruttavissa asioissa. Miksei siis jännittävän seikkailun allakin? Kertomukset Mata Nuista, kohtalosta ja kaikkien paikasta maailmankaikkeudessa auttoivat häntä ankkuroimaan itsensä ja toivat hänen harhailuunsa varmuutta. Hän ei osannut kuvitellakaan – tai ehkä muistaa? – millaiselle tuuliajolle saattaisi joutua, jos hänen uskonsa lähtökohtaisesti hyvään maailmaan kolhiintuisi.
Snowie ei ollut ajatellut pohjoisesta hiipivää uhkaa juurikaan. Hän oli jännittänyt käsillä olevaa tehtäväänsä liikaa, mutta… ehkä niillä oli yhteys? Ehkä hänen seikkailunsa oli jollain tapaa kytköksissä ilkeiden hyönteisten saapumiseen?
No, eiköhän asia saada ratkaistua parhain päin, Snowie tuumi. Nyt minun täytyy kuitenkin keskittyä reissuuni ja olla valmiina hakemaan Guartsu turvallisesti takaisin.
Lumiukkoa hermostuti ajatus siitä, että pian toinenkin Klaanin johtajista olisi kaukana kotoa, tällaisina aikoina. Yksi omia polkujaan talsiva Admin oli Snowien mielestä ihan riittävästi, vaikkei hän Ämkoota valtavan henkilökohtaisesti tuntenutkaan.
”Voi Viitoittajaani. Vilpitöntä Viitoittajaani. Vielä tulevaisuuden tahrimatta. Vailla totuutta Veistäjästä. Viitoittaja, matkasi on vielä niin pitkä.”
”KUKA ON ÄMKOO?”
”Voin näyttää sinulle Veistäjän. Veistäjäkin on kaukana kotoa. Varoituksen sana vain.”
”KERRO, VALVOJA.”
”Älä kiinny.”
Arj-Aderidon
Hentoinen tuuli viilensi vain vaivoin aavikon yllä porottavien keskipäivän kaksoisaurinkojen paahdetta. Helteeltä itseään vaalein kankain suojaavia monen kokoisia ja -muotoisia matkalaisia asteli aavikon laidalla olevan pikkukaupungin kylänraittia, kun Miekkapiru etsi kohdetta katseellaan. Hän käänsi hupun verhoamat kasvonsa tiukasti poispäin, kun kiiltävissä valkoisissa haarniskoissa marssivien titaaniritarien partio marssi suorissa riveissä ohi. Näiden kypärien lohduttomista mustista silmäaukoista ei auttanut arvioida, katsoivatko nämä edes häntä kohti vai keskittyivätkö vain johonkin jumalallisen pyhään tehtäväänsä.
Aavikon raastamasta hiekkakivestä rakennettu matala maja häämötti edessä. Muutama matoralainen kävi oviaukon edellä kauppaa aavikkoratsuista rakennuksen varjossa. Sisältä kantautui kirjava puheensorina kymmenillä eri kielillä ja rytmikäs musiikki.
Sisällä oli hämärämpää – vain viileän punainen valo ja harvalukuiset ikkunat toivat näkyvyyttä hämyisään luolaan, jossa leijaili suitsukkeiden ja nautintoaineiden katku. Ilman täytti riehakas tanssimusiikki, kun matoralaisorkesteri yhtenevissä hiekkakiven värisissä naamioissa soitti eriskummallisia puhallinsoittimia.
Syvän etelän leveäpäinen olento nosti päätään Ämkoota kohti kujertaen ja tuijottaen häntä suurilla kiiiltävillä silmillään. Pari kurttuisia olentoja syleili toisiaan veljellisesti nurkassa. Liskomies löysässä kangashatussa siemaisi vesipiippua oviaukon viereisellä tuolilla. Miekkapirun ja ulos kävelevän punaisen, kuin Karzahnin uumenista esiin kömpineen hymyilevän sarvipään katseet kohtasivat hetkeksi.
Tiskin edessä parveili monenlaista kulkijaa ja sen takana tanakka titaanibaarimikko kävi läpi juomapulloja.
Ämkoo asteli epäröimättä tiskin ääreen ja jäi odottamaan. Pitkällä baarijakkaralla vieressä istui matoralaisen kokoinen hahmo mustassa kaavussa, joka ei edes vilkaissut hänen suuntaansa.
”Löysit näemmä perille”, vanhan miehen ääni sanoi kaavun takaa.
Miekkamiehen punainen katse käväisi pikaisesti puhujassa ja siirtyi sitten tiskin toiselle puolelle. Ämkoo vilkuili tiskin taakse leviteltyjä pulloja arvioivasti ja viittoi sitten baarimikkoa luokseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen Ämkoon eteen työnnettiin kuppi, jossa oli jotain etäisesti kahvia muistuttavaa.
”Soma paikka”, Miekkapiru totesi kuivasti tarttuessaan pieneen likaiseen lusikkaan. Sitten hän alkoi noukkia epämääräisiä yllätyksiä pois juomastaan, ja jatkoi: ”Sinulla oli varmaankin hyvä syy kutsua minut tänne.”
Matoran käänsi päätään kohti. Raskas huppu ei kääntynyt yhtä jouhevasti, mutta syvältä sen varjoista tuijotti Ämkoon suuntaan tarpeeksi, että hän tunnisti sen tutuksi hallansiniseksi muinaisjäänne-Pakariksi, jonka pinnassa kiilteli punaisia rukousmerkkejä. Se vanha punainen silmä, joka ei ollut kaavun peittämä, tuijotti häneen levollisesti.
”Miljöö ei ole ihanteellisin, mutta pidän sen rehellisyydestä. Minulla on sinulle työtarjous.”
”Niinpä niin”, Ämkoo vastasi ja laski suuren hupun päästään. Juottolan epämääräisessä valaistuksessa miekkamiehen sarvipäiset kasvot näyttivät tavallista julmemmilta. Tämän syviin silmäkuoppiin piirtyvät varjot saivat miehen tuijotuksen näyttämään lähes pohjattomalta.
”Kaikilla tuntuu olevan minulle tätä nykyä työtarjouksia. Tai ainakin kaikilla niillä, ketkä eivät halua minua päiviltä.”
Ämkoo nosti juomansa kasvojensa eteen, haistoi sitä ja luovutti sitten juomisen kanssa kokonaan.
”Ensi kerralla minä valitsen paikan”, hän sanoi yrmeänä ja korjasi sitten viittansa asentoa.
Oraakkeli hymähti eleettömästi. Paljon ei ollut muuttunut Ämkoon ja tämän viime kohtaamisen välillä. Vanhus näytti edelleen yhtä ajattomalta kuin heidän ensi tapaamisessaan mantereen länsirannikon luostarissa vuosia sitten. Oli kuin Oraakkelin viime kosketuksesta maalliseen maailmaan olisi ollut niin kauan, että hän ei enää muistanut sitä itsekään.
”Tiedät varmasti siis, että uskon miehenä minulla ei ole tarjota sinulle tästä hyvästä rahaa. Isämme rakkaus ei ulotu maallisiin rikkauksiin. Minulla on silti ehkä syitä uskoa, että tämä työnkuva kiinnostaa sinua.”
”Ja sinä tiedät varmastikin sen, että Isänne rakkaus ei liiemmin liikuta minua”, Miekkapiru tuhahti. Piru teki parhaansa piilottaakseen mielenkiintonsa. Vanhalla tuttavalla oli varmasti ollut uskonasioita konkreettisempi syy kutsua Ämkoo paikalle.
”Anna kuulua”, Ämkoo murahti ja käänsi viimein kasvonsa seuralaisensa puoleen. ”En mielelläni viipyisi täällä yhtään sen kauempaa kuin on välttämätöntä.”
Vanhus katsoi kuin varmistuksena aivan heidän ympärilleen, veti hieman henkeä ja nosti huppuaan niin, että hänen kasvonsa näkyivät kokonaan.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi-”
Hän kuitenkin hiljeni, kun hänen katseensa juuttui johonkin Ämkoon takana. Joitakin sekunteja Miekkapiru odotteli vastausta, kunnes… hänen olkapäätään koputettiin.
Ämkoo kääntyi kohti koputtajaa. Vihertävä lonkeronomadi kiiltävillä silmillä tuijotti suoraan häneen aivan edestä ja päästi kurlaavia ääniä kurkunpohjaltaan.
”Hän ei pidä sinusta”, roteva ruskea skakdi sanoi tämän viereltä möreällä äänellä. ”Minäkään en pidä sinusta!”
Skakdin naama oli rupinen ja täynnä hirvittäviä valtavia paiseita ja tämän suu oli kääntynyt vihaiseen irvistykseen.
”Ehkä teidän pitäisi perustaa kerho”, Ämkoo vastasi ja levitti kasvoilleen leveän virneen.
”Rauhoittukaa, kaverit. En ole tullut tänne tappelemaan”, Ämkoo jatkoi sitten ja nosti viilenneen myrkkykuppinsa tiskiltä, ja tarjosi sitä sitten rupiselle skakdille.
”Kahvia?”
Lonkeroinen tuijotti kiiltävillä, ilmeettömillä silmillään kuppiin täysin selittämättömästi eikä sanonut mitään, vaan hengitti raskaasti. Skakdi jatkoi murisemista kuin ei olisi huomannutkaan.
”Varo, mitä sinulle käy”, se sanoi osoittaen sormella Ämkoon suuntaan. ”Minulla on kuolemantuomio kahdellatoista saarella!”
”Vaikea uskoa, kun näytät noin herttaiselta”, kuului Miekkapirun vastaus tämän laskiessa kupin takaisin tiskille. Pirun viitan alla vihreät sormet hakeutuivat miekan kahvalle samalla kun tämä koitti viimeisen kerran rauhoitella tilannetta.
”Tarjoan sinulle ja kaverillesi jotain, jos rauhoitutte ja lähdette tiehenne. Ei tehdä tästä mitään show’ta.”
Lonkeroisen käsi hakeutui tämän vyötäröllä roikkuvaa huotraa kohti. Hullunkiilto hiipi silmiin skakdin rupirykelmän keskellä.
”Sinulle käy kalpaten!” se karjui.
Juottolan sekalainen asiakaskunta kavahti kauemmas skakdin kiskoessa raskaan aseensa esiin. Alkukantaisen näköinen energiahaulikko näytti siltä, että se tekisi aivan yhtä pahaa jälkeä niin ampuma- kuin lyömäaseena. Rupinaama nosti aseensa piipun Ämkoota kohti valmiina painamaan liipaisinta.
Skakdi oli kuitenkin liian hidas. Kuului terävä vihellys kun kirkkaana hohtava ikimiekka pakeni huotrastaan ja sivalsi yhdellä vaivattomalla liikkeellä hyökkääjän asekäden olkavarren kohdalta poikki. Skakdi karjui tuskasta kaatuessaan polvilleen maahan. Tämän kuuma veri pulppusi höyryävänä vanana luolan lattialle.
Seurasi toinen nopea miekanisku kohti tyhjyyttä, kun Miekkapiru puhdisti aseensa skakdin verestä. Ämkoon silmien tulinen palo sai lonkeroisen olennon harkitsemaan uudestaan ja tämä otti jalat alleen jättäen rujon toverinsa vaikeroimaan Ämkoon jalkoihin. Miekkamies pyyhkäisi vielä aseensa terän tummaan viittaansa ja palautti ikimiekan sitten huotraansa. Hetki sitten katkennut musisointi jatkui ja pian sama vanha hälinä täytti luolan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
”Anteeksi tuosta. Mihin me jäimme?” Ämkoo puhui matoranille.
”Ikimiekka on näemmä pysynyt hallussasi. Ja se näyttäisi yhä tottelevan sinua.”
Oraakkeli vilkaisi maassa vaikertavaa skakdia, ja sitten Ämkoota hieman pahoittelevasti. Vanhus tuntui keräilevän ajatuksiaan hetken ja sitten jatkoi hieman hiljempaa.
”Minulla on vakavia syitä uskoa, että vanha ystäväsi, Viimeinen vartija, on kohta matkustamassa eräälle seurakuntamme saarista”, hän sanoi. ”Eikä hän ole ehkä varautunut kaikkiin tilanteen uhkiin.”
Ämkoon silmät kutistuivat pieniksi viiruiksi tämän maistellessa Oraakkelin sanoja. Soturin ilmeestä ei voinut sanoa, oliko hän mielissään vai harmissaan vanhan matoranin uutisista.
”Emme ole olleet oikein yhteyksissä”, Ämkoo sanoi. ”Mutta jos hän tarvitsisi apuani, hän kyllä osaisi ottaa minuun yhteyttä. Oletko varma, että et aliarvioi häntä?”
”Uskon sinun tietävän paremmin vanhan taistelutoverisi valmiuskyvystä”, Oraakkeli sanoi nyökäten myöntävästi. ”Mutta hänellä ei ole ehkä kokonaiskuvaa siitä, mitä kaikkea hän saattaa joutua kohtaamaan. Saarta kohti kurottelevien tahojen kourat ovat olleet jo jonkin aikaa valmiina toimimaan, ja pelkään hänen saapumisensa olevan niille viimeinen vinkki käydä keräämässä palkintonsa.”
”Eli haluat minun leikkivän jaloa sankaria, joka pelastaa neidon hädästä”, Ämkoo naurahti. ”Paitsi tällä kertaa neito on iso, sininen ja piikikäs. En voi kieltää sitä, että haluan nähdä hänen ilmeensä, kun saavun viime hetkellä paikalle.”
”Parhaimmassa tapauksessa olen väärässä ja ystävälläsi ei ole hätää… mutta minulla ei ole tapana varautua parhaimpiin tapauksiin.”
Matoralainen sujautti kätensä syvälle kaapuunsa, veti sieltä rullalla olevan pienen ruskean nahkaisen kartan, ja levitti sen nopeasti pöydälle heidän väliinsä.
”Saari on tästä koilliseen, kylmemmillä vesillä. Kylä on nimeltään Ath-Koro. Ystäväsi on joitakin satoja kilometrejä lähempänä määränpäätä kuin me.”
Ämkoo nousi ylös ja nosti hupun takaisin päähänsä. Vaikka kaksikko hävisikin tehokkaasti epämääräisen luolan värikkääseen meteliin, tahtoi miekkamies jo kovasti poistua ja kadota uteliaiden silmäparien tavoittamattomiin.
”Oletan, että minulla on jo kiire”, Miekkapiru totesi nostaen katseensa kartasta. ”Ja kun tämä saarenne ei kerran ole tässä ihan lähellä, minun lienee syytä etsiä jokin nopea kulkupeli ja-”
Puhuessaan Ämkoo haravoi baarin nurkkapöytiä vihollisen näköisten hahmojen varalta, mutta tämän silmät pysähtyivätkin johonkin aivan muuhun.
”No voihan nyt hel…”
”Nimi on Tedni, hauska tavata!”, turkoosinkirjava matoran esitteli itsensä tuijotellen avoimen uteliaana Oraakkelin hupun alle vähät välittäen siitä, että tämän veljeskunnan mestari seisoi sekä hämmentyneen että vihaisen näköisenä aivan vieressä.
”Mitä sinä täällä teet”, Ämkoo kysyi odottamatta kuitenkaan vastausta. Hämyisä ja tahmea baarimiljöö oli eriskummalliselle le-matoranille käytännössä katsottuna luontainen elinympäristö.
Le-matoran osoitti tyylitietoisuuttaan (tai sen täydellistä puutetta) olemalla pukeutunut niukkaan mustaan nahkaliiviin ja tarpeettoman kireälle vedettyyn varustevyöhön. Tedni oli nostanut jalkansa ristiin baarin pöydälle ja edessään pöydällä tällä oli useita värikkäitä laseja.
”Tarvitsette siis kyytiä? Mikä onni siis, että olin juuri lähdössä täältä. Baarimikko tajuaa minä hetkenä hyvänsä, että minulla ei ole varaa maksaa näitä, joten voimme lähteä vaikka heti.”
”Vain minä”, Miekkapiru keskeytti. ”Jos sinulla on tarpeeksi nopea lintu mukanasi. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Nopea..?” Tedni toisti loukkaantuneena. ”Nopea? Minä en lennä millään surkeilla kewa-kanoilla!”
Pienen turkoosin miehen katse kääntyi Oraakkelin puoleen. Tedni tunki naamansa tarpeettoman lähelle vanhusta kun hän julisti innoissaan:
”Minulla on tuolla pihalla veljeskuntamme nopein haukka! Tai ei se ennen ollut nopein, mutta paikallisella kahvilla tuntuu olevan siihen lintuun erikoinen vaikutus. Tuli nimittäin kokeiltua!”
”Erittäin kiehtovaa”, Oraakkeli sanoi ilman minkäänlaista äänensävyä.
”Hieno homma, Tedni”, Ämkoo ärisi. ”Lähdetään.”
”Annoin sille nimen!” Tedni hihitti pitäen katseensa yhä Oraakkelissa. ”Haluatteko kuulla?”
Vanhus näytti etsivän tapaa ilmaista kohteliaasti se, minkä Ämkoo sanoi seuraavalla sekunnilla.
”Emme”, Ämkoo tuhahti ja viittoi ovea kohti.
”Mill-”
”Tedni, ei.”
”Millennium Kahu!”
”LÄHDETÄÄN.”
Jopa Tedni tuntui ymmärtävän hienovaraiset sosiaaliset vinkit, joita hänen johtajansa häntä kohtaan osoitti. Pieni le-matoralainen ponnisti ketterästi pystyyn ja alkoi astella äärimmäisen letkein askelin pois nurkkapöydän luota. Ämkoo lähti yhtenä suurena mustana kaapuna harppomaan Tednin perään. Oraakkeli seurasi viimeisenä lähes äänettömästi.
Poistuminen tuntui sujuvan yllättävän hyvin. Baarimikko ei sillä hetkellä kiinnittänyt huomiota juuri tuohon kyseiseen tilan nurkkaan, vaikka Tedni parhaansa mukaan yrittikin terrorisoida omaa livahtamistaan viheltelemällä bändin tahtiin.
Sitten hän pysähtyi jaloilleen, kun seinän vierestä ponnisti heidän eteensä hahmo.
Klik. Viereisestä pöydästä noussut pitkä hoikka olento painoi pikkuruisen pistoolin vasten Tednin rintakehää. Vihreä luikero krikcitiläinen tuijotti matoraniin suurilla sinisillä silmillään.
”Oonta goonta Tedni”, tämä lausui uhkaavasti.
”Kyllä, Greedox, itseasiassa olin juuri menossa pomosi luokse!” Tedni naurahti hermostuneesti kädet ojossa. ”Kerro hänelle, että minulla on kyllä rahat!”
Suuret kiiluvat mulkosilmät palkkionmetsästäjän kasvoilla pureutuivat syvälle Tednin sieluun. Tedni otti perääntyviä askelia, kun tämä asteli pistooli ojossa lähemmäs.
”Somepeetchalay. Vara trahm ne tach vakee cheetha. Jabbakk wanin cheeco-wa rush anye katanye wanaruska, heh heh heh. Chas kin yanee ke chusoo.”
”Joo!!!” Tedni naurahti. ”Mutta tällä kertaa minulla on ne rahat!”
Krikcit kallisti päätään uhkaavasti.
”Enjaya kul a intekun kuthuow…”
”Kiitos, riittää”, Ämkoo sanoi kävellen krikcitin ohi. Katsomatta palkkionmetsästäjän suuntaan hän tönäisi tämän yhdellä kädellä suoraan kohti tiskiä. Kevytrakenteinen olento horjahti vauhdikkaasti metrikaupalla, löi päänsä kivuliaasti vasten tasoa, kaatoi pinon tuoppeja sirpalemyrskyksi ja retkahti lattialle.
Tedni katseli maassa makaavan rikollisen suuntaan hetken hieman järkyttyneenä, suoristi sitten ryhtinsä ja alkoi astella johtajansa perässä yhä letkeämmin askelin ja leveästi hymyillen.
Oraakkeli seurasi poistuvaa kaksikkoa ulos ja jäi katselemaan, kuinka nämä marssivat tavernan viereen parkkeerattua sulkasatoista, jatkuvasti tärisevää suurta lintua kohti. Ennen heidän tiensä erkanemista Ämkoo ja hän jakoivat vielä hiljaisen katseen.
Vanhus nosti kaapunsa hupun ja katosi kaupungin sivukujalle.
Kadun yllä yötä mustempi korppi lehahti kivikaton reunalta lentoon ja otti siiveniskuja kohti pohjoista.
Hopeisella Merellä
Hopeisella merellä matkasi hitaasti hopeinen kapseli, joka sisälsi yhden tarinamme sankareista, Umbran. Valon soturi oli matkannut pitkän matkaa ja vaipunut horteeseen matkakapselinsa sisällä. Pitkillä matkoilla kanistereita käyttävät Toat, Suuren hengen Mata Nuin ja tämän kansan matoranien suojelijat vaipuivat usein pitkään uneen. Uni suojeli heitä tyskyävältä mereltä, joka keinutti ajoneuvoa, mutta myös valmisti heitä tulevia koitoksia varten. Tai näin ainakin kerrottiin, koska kapselimatkustus oli perin pitkäveteistä. Ei ollut matkaseuraa tai tilaa lukea kirjoja. Oli vain muinaisten teknologiaan perustuva matkustuskeino, joka pystyi menemään kiinteiden esineiden läpi. Yleensä kanisterit kuitenkin kelluivat hopeisessa meressä.
Oli unella suojaavia vaikutuksia tai ei, tämän kanisterin matkalainen oli syvässä unessa.
Suola-aavikko säteili valkoista valoaan kuin tyhjiössä. Taivaalla möllötti musta kuu. Kuu jota oli vain yksi.
Umbra oli tavanomaista keltaisempi ja seisoi yksin aavikolla. Suolaa, suolaa kaikkialla. Kuin taivaalla ja horisontilla olisi sama valkea kangas.
Yksi musta aurinko liittyi mustan kuun tanssiin. Ne alkoivat vaikuttaa toisiinsa taivaalla. Näkymättömät kiertoradat vaikuttivat toisiinsa luoden harmoniaa. Musta valo valaisi Umbraa, piirtäen tähän mustia ääriviivoja.
Jotain vihreää alkoi madella Umbran oikeasta kädestä ja irtosi. Musta valo tiivistyi tähän vihreän asiaan. Möngertävä olento kävi läpi nopean metamorfoosin, ja muuttui siivekkääksi. Hyönteisjalat muuttuivat suliksi, tuntosarvista muodostui nokka. Vihreät verkkosilmät muodostuivat punaisiksi korpin silmiksi.
”Vapaa vihdoin”, korppi raakkui ja lensi valkoisella taivaalla.
Umbra tunsi palasen itsestään kadonneen. Kuin jokin olisi vienyt häneltä varjon. Hän katsoi taakseen ja hänen varjonsa oli poissa.
”Minne sinä menet?” toa huusi korpin perään. Korppi nautti täysin siivin vapaudestaan.
Taivaalle syttyivät ensimmäiset tähdet. Tähti punainen, jonka Umbra tunsi Initoksi, syttyi ensimmäisenä. Tämän viereen syttyi sininen, toalle tuntematon tähti.
Tähdet alkoivat vuorovaikuttaa kuun ja auringon kanssa. Ne tanssivat tyhjän aavikon taivaalla. Maailmaa hallitsivat valkoinen ja musta, joissa oli pisteitä sinistä, punaista ja keltaista. Korppi oli vienyt mukanaan palasen vihreää, jonka kätki sisäänsä.
Taivaankappaleiden harmonia ei kestänyt pitkään, sillä sininen tähti hajosi kuuteen osaan. Aurinko ja kuu syöksyivät epätasapainoon punaisen tähden ja tämän seuralaisen kanssa. Harmonia särkyi kuten kaiken kauniin täytyy. Kapelimestari oli menettänyt otteensa orkesteristaan.
Siniset palaset satoivat taivaalta ympäri ääretöntä aavikkoa. Ne katosivat maailman ääriin pyrstötähtien lailla.
Valottu ei voinut kuin katsoa haltioituneena näytöstä, jota hän ei pahemmin ymmärtänyt. Siniset sirut jättivät jälkeensä kuin pensselillä vedetyt vanat matkastaan. Oli kuin kaikki olisi hitaasti liikkuva maalaus. Aika tuntui hidastuvan ja muuttavan olemassaoloaan.
Korppi raakkui jossain kaukana.
Valoshow taivaalla oli jotain käsittämätöntä. Jäljelle jääneet kappaleet pyrkivät taas harmoniaan toistensa kanssa. Yhtälöstä oli nyt poissa väri sininen, joka jatkoi matkaansa aavikolle. Punainen kaappasi sen jättämän aukon ja alkoi taivuttaa niiden ratoja kohti itseään.
Kuusi sirua matkasivat jokainen omaan suuntaansa.
Halki iäisyyden.
Jostain alkoi kuulua meren ääniä. Rutikuivan suolan läpi hyökyi varoittamatta saapunut meri. Aallonharja oli kuin kiihdytetty vuorovesi. Punainen oli nyt kuun ja auringon kanssa harmoniassa. Keltainen peittyi syvään hopeiseen, muuttuen osaksi suolaista merta. Vain hiukan vihreää valoa paistoi läpi elohopean.
Korppi kiersi meren yllä. Se oli vapaa suolan kahleista. Linnun punaiset silmät säteilivät punaisen tähden energioita. Olennon sisällä vihreä kyti suojassa.
Kraa. Kraa. Kraa.
Ilman ilmavirtauksia lintu väsyi nopeasti lentämiseen. Se etsi valottua, joka oli nyt hopeinen. Meri oli jo loitonnut, jättäen vain vähän jälkeä itsestään. Valottu oli nyt vangittu hopeaan.
”Jos olet vapaa, miksi etsit minut?” Umbra huusi linnulle, mutta hänen huulensa eivät tuottaneet ääntä. Hänen mielensä projisoi ajatuksen taivaalle kuin kirjoituksena.
”Sirut antavat vapauden” korppi raakkui. ”Emme saa jäädä hopeisen vangiksi. Orkesterin koneistoon. Maailman rattaaksi.”
”Mitkä sirut?” hopeisen Umbran mieli projisoi taas ajatuksen suola-aavikon ylle. Jo pelkkä sirujen ajattelu sai hopeisen väistymään.
Hän näki outoja hahmoja, jotka toivat maailman ääristä siruja yhteen. Olentojen ääriviivat ja olemus olivat vääristyneitä ja mustan, sekä valkoisen sävyisiä jolloin Umbra ei erottanut mitä tai keitä he olivat. Keltainen palasi kullanhohtoisena hänen väreihinsä.
Sirut kerääntyivät yhteen kuin Amaja-ympyräksi. Sirujen vaalea sininen hohde vain kasvoi kun ne lähestyivät toisiaan. Umbralle tuntemattomat symbolit alkoivat hohtaa kiivaammin. Kuin siruilla olisi oma tahto.
Ne muodostivat taas tähden taivaalle.
Väkivaltainen punaisen ja sinisen tanssi kieppui kuun ja auringon liikeradoilla. Lopulta kuu, aurinko ja tähdet olivat samalla kohtaa taivaalla. Syntyi tumman violettia valoa, jonka kiila osui valottuun.
Kanisteri tömähti hiljaa saaren rantaan. Umbran keinouni loppui. Kanisteri kaatui rannalle ja alkoi sihistä auki. Kuin näkymätön käsi olisi ruuvannut kapselin kannen pois. Valottu vajosi pää edellä santaan. Rannan pehmeä hiekka hidasti tömähdystä.
Kerrottiin tarinoita, joissa pitkät ajat kapseleissa saavat jopa Toan hajoamaan osiin. Umbraa puistatti ajatus jälleenrakentamisesta. Hän myös muisti taas oman kätensä, joka oli mennyt poikki Ritarikunnan tehtävällä. Käden tyngässä oli nyt tykki. Hän kaipasi kättään.
”VAI ETTÄ SUOLA-AAVIKKO, OIKEIN.”
”Sillä voisi olla mitä tahansa. Mitä ikinä tahdotkaan.”
”TÄMÄ VALOTTU TUNTUU TAHTOVAN PALJON.”
”Hänkin on niitä, jotka saavat punaisen taipumaan. Mutta hänen kohdallaan näkökykyäni rajoittaa jokin.”
”PALA HÄNESSÄ ON MINULLE TUTTU, MUTTA TIE ON VARJOJEN VERHOAMA MIHIN HÄNEN SUUNTANSA OIKEIN VEIKÄÄN?”
”Tie, Valkoinen? Vain yhdenkö tien näet?”
Umbra ei kyseenalaistanut matkustuskeinoaan. Veneellä Bio-klaaniin matkustaminen olisi vienyt paljon pidemmän ajan, eikä hän halunnut lähteä matkaan uiden. Lisäksi isojen linturahien käyttö oli usein aika kyseenalaista. Meri- ja ilmarosvot voisivat ampua hänet helposti alas. Hopeaiset meret kuhisivat erilaisia ryöstelijöitä, legendaarisista Kapteeni Notfunista ja Kapteeni Ghekulasta oltiin viime viikkoina tehty havaintoja lähialueilla.
Klaanin ranta oli lähes autio. Vain sininen pikkuinen matoran, orton-heimoon kuuluva Relef oli rannalla tutkimassa rannalle ajautuvaa tavaraa. Meri toi usein upotettujen alusten tavaraa mukanaan. Maakalaisen elämäntapaan kuului hylkytavaran kerääminen.
”Hei Toa Umbra”, nuori kirjuri tervehti. Umbra kokosi itseään hiekalta ja oli vähän harmistunut siitä, että joku oli vastassa kanisterimatkan jälkeen.
”No hei, orton”, valottu murahti. Hän ei oikein jaksanut nyt seuraa. ”Oletko löytänyt mitään mielenkiintoista tänään? Tavanomaisesti olen nähnyt sinun löytävän näkinkenkiä ja Turkanen-sinappipurkkeja.”
”Löysin kaiverruksen Zyglakien meren äiti Gah’malokkista. Tästä merirokkoisesta kaarnasta erottaa Punaisen tähden initoin, sekä matoralaisten elementtisymboleja. Punainen silmä on kuin tähti. Veden symboli on kuin räpylä. Harmi etteivät he enää palvo Meren äitiä. Gah’malokk ei ollut niin sotainen ja väkivaltainen kuin Rhak’eladd, meren isä”.
Umbraa hämmensi tämä pieni luento zyglakien tavoista ja uskomuksista. Moderaattorina ja toana hän oli nähnyt monet kerrat kuinka zyglakit jättivät tuhoa jälkeensä. Matoranien uskomuksissa zyglakeita pidettiin Suurten olentojen virheinä. Umbra oli myös omaksunut tätä ajattelua.
”Eiväthän zyglakit ole tehneet mitään kun olen ollut poissa?” Umbra töksäytti.
Relef oli vaivaantunut. ”Ei heidän käytöksensä ole paljoa muuttunut vuosien takaisesta. Hyönteisestä olisin enemmän huolissani. Lopulta kitiinikansa syö alleen koko saaren, myös meidät ortonit tai raptorit”, kirjuri kertoi.
Umbraa huolestutti tieto nazorakien liikkeistä. Moderaattori oli ollut poissa jonkin aikaa, Suuren Hengen ritarikunta lähetti hänet usein tehtäville. He kiristivät häntä sen makutan kohtaamisen takia. Siitäkin oli jo paljon aikaa.
”Eihän Imperiumi ole liikkunut sen jälkeen kun olen ollut poissa?” Umbra kysyi maakalaiselta. Puhelias kirjuri oli hyvä informaation lähde. Maan alla tieto kulki erilailla kuin metsissä. Se oli ulottuvuus, johon monella ei ollut kosketuspintaa. Ja Nazorakit olivat huhujen mukaan rakentaneet pesänsä maan sisään ainakin osittain.
”Pieniä havaintoja siellä täällä, mitä olen kuullut. Eivät ole vielä olleet meille kovin aggressiivisia mutta pelkään pahoin, että joudumme jättämään taas kotikontumme ja muuttamaan syvemmälle mantereiden välisiin merenalaisiin tunneleihin. Kuin kauan sitten kun liskot valtasivat kotimme”, matoran kertoi. Umbra tunsi maakansan historian. Kauan sitten nämä olivat joutuneet pakenemaan valloittaja-zyglakeita kotisaareltaan ja alkaneet asua maan alla tunneleissa onu-matoranien tapaan. Kyseinen tapa oli muovannut heidän sopeumaansa ja he kantoivat pääsääntöisesti tummia haarniskoja joihin oli upotettu valokiviä ja kristalleja. Relef ei ollut poikkeus tässä ja oli omaksunut vastaavan identiteetin.
”Ovathan Toanne turvassa?” Umbra sai sanottua. Kolme muinaista Toaa olivat kansan tunnetut puolustajat. Kerrottiin, että he olivat ummistaneet silmänsä kansansa hylänneelle Suurelle Hengelle ja olivat saaneet athilaisia vivahteita uskomuksiinsa. Sinisen vapaan tahdon loisto syvällä maankuoren alla.
”Sininen silmä valvoo heitä missä he ovatkin”, Relef kertoi. ”Kuin bioluminenssi se valaisee maailmamme ja auttaa meitä valitsemaan oikein. Kaukana maan kuoren alla olemme suojassa tähden punaisen loisteelta, vaikka se kaunis onkin”.
Kirjurin runoilu oli tälle tyypillistä. Hän oli käynyt kirjekurssina Antro-Metrun yliopiston kursseja. Umbra ei vain nyt jaksanut kauheasti hänen seuraansa, koska hänellä oli jo kiire Klaaniin.
”Mitä tuolle sinun toa-kanisterillesi muuten tehdään? Jätättekö te toat ne maailman huomaan vai onko niillä jotain säilytyspaikkoja?”
”Ne palaavat itsestään sinne mistä ne on lähetetty”, Umbra vakuutti kirjurille.
”Minulla on vähän kiire tässä. Päämoderaattorin tehtäviä pitäisi hoitaa, tiedäthän.”
Umbra jätti orton-kansalaisen taakseen. Hänen oli mentävä hoitamaan tehtäviään klaanissa.
”Hei hei Umbra. Toivottavasti näemme taas”, Relef vilkutti hänen peräänsä ja jäi keräämään hopeisten aaltojen tuomia aarteita.
Korppi raakkui jossain taivaalla. Se erottui taivaan lokeista äänellään ja koollaan.
Toa käveli rannalta Ruki-koroon menevälle tielle. Tyrskyratsastajien kodissa Umbra ei ollut pitkään aikaan käynyt, mutta heitä näki välillä myymässä merilevää ja simpukoita Klaanin kaupungin torilla. Nautildan hän muisti, koska Umbran tehtävä oli päämoderaattorina pitää selkoa saaren muista Toista.
Havu- ja lehtipuita oli siellä täällä, osa paikallisten istuttamia, osa muinaisia jo kauan aikaa sitten täällä kasvaneita. Horsmat kukkivat pinkkeinä. Biomekaaniset hyönteiset pörisivät kaksoisaurinkojen loisteesa. Biopulut huhuilivat puiden oksilla. Jossain oli technictikka hakkaamassa metallista päätään vuata maca-puun runkoon. Lintu etsi energiaperhosten toukkia.
Umbra hätisteli hiukan niazesk-paarmoja kimpustaan kun kiirehti polkua pitkin kotiin.
Hän saapui Linnoituksen pääportille.
Oli mukavaa olla taas kotona. Bio-Klaani oli Umbralle rakas paikka. Hän näkisi taas ystäviään. Matoroa, Snowmania ja muita. Ehkä Keetongu lähtisi hänen kanssaan saunomaan linnoituksen todella jykevään saunaan. Toa haaveili jo hyvistä höyryistä ja jääkylmästä karhuhaista. Ei siitä eläimestä vaan oluesta.
Oluesta haaveilu sai valotun muistamaan, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, sillä unikapseli oli hidastanut hänen aineenvaihduntaansa. Ruumiintoimintojen pikkuhiljaa palaessa toa huomasi olevansa nälissään.
Ensimmäisenä toa suuntasi Admin aukion läpi. Punainen kellotorni oli torialueen hallitseva monumentti. Torialueella oli jos jonkinmoista kauppiasta ja kojua. Oli kirppispöytiä, muikunmyyjiä, xialaisten muotivaatteiden myyjiä ja vihanneskauppiaita. Joku oli tuonut häkeissä myytäväksi infernavikoita ja takuja. Eläimet ja otukset toivat eloa tähän miljööseen.
Värikkäät telttakojut joissa paistettiin erilaisia rasvaisia herkkuja olivat nyt nälkäisen moderaattorin mieleen. Toa löysi itsensä kebabkojulta. Hän kaiveli kukkaroaan ja löysi sieltä vekottimia.
”Ottaisin yhden karhuhain ja rullakebabin mukaan”, moderaattori sanoi kokkina työskentelevälle akshikromidille. Nelikätinen sammakkomies liikkui notkeasti kyökin puolella ja leikkasi yhdellä käsiparilla vihanneksia samalla kun toinen käsipari leikkasi kebabia suuresta pyörivästä tangosta. Iso kokinhattu keikkui akshikromidin päässä. Lyhythihainen neljälle kädelle tehty kokkitakki sopi yllättävän hyvin hänelle.
”Tässä kebab ja karhuhai”, kokki ojensi tuotteet Umbralle. Sammakkokasvoilla oli leveä asiakaspalveluhymy, mutta se vaikutti osittain vilpittömältä.
”Kiitos. Teet parhaat kebabit täällä”, Umbra kiitteli. ”Onko Snowie ja Kepe käyneet luonasi viime aikoina?”
”Joo kyllä he täällä ovat käyneet”, akshikromidi naurahti.
”Ne antavat yleensä hyvää tippiä. Kepekin syö joskus kypsennettyä ruokaa”, akshikromidi nauroi.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa torivilinään. Kebab tuoksui hyvältä. Moderaattori suuntasi kohti Santorin aukiota, koska hänen suunnitelmansa oli syödä saaliinsa Klaanin tiluksilla. Hänen ruokahaaveilunsa kuitenkin loppui kuin seinään kun tuttu ääni
”Hei Uu”, punainen lohikäärmetoa sanoi kumealla äänellään.
”Ah Make. Sinua ei olekaan näkynyt hetkeen. Miten modeilu sujuu?”
”Hyvinhän tässä. Paaco ja Same pitävät kiireisenä. Pitää mennä sinne tänne. Meillä muuten on Tongun Telakalla kokous. Saavuit juuri parahiksi.”
”No pitää syödä nämä eväät sitten siellä”, Umbra vastasi. Nälkä vaivasi häntä yhä.
Kaksikko lähti kävelemään varsin ripeästi läpi sokkeloisen Klaanin kaupungin. Telakka oli vastakkaisella puolella kaupunkia.
Keskikokoisen lentoaluksen avoimessa rahtitilassa suuri keltainen hahmo viittoili lastausnosturin puikoissa olevalle onu-matoranille. Sähkömagneettitarraimesta roikkuva metallilevy siirtyi hitaasti ja vakaasti aluksen rinnalle. Keetongu vihelsi kuuluvalla äänellä ja aluksen katolta laskeutui köyden varassa toinen mustanpuhuva pikkumies, joka alkoi jykevällä ruuvinvääntimellä kiinnittämään isoja pultteja levyssä oleviin reikiin. Rahtitilan sisällä kolmas matoralainen kiinnitti muttereita sisäpuolelle.
Keltainen jättiläinen pyyhki rätillä otsalevyään hieman entistä likaisemmaksi ja tiirasi ainoalla silmällään kohti lentokonehallin ovia. Sisään astunut joukko hahmoja erottui Telakan normaalista väestä, joka koostui pitkälti maan matoraneista ja yhdestä kykloopista. Keetongukin oli helppo huomata. Moderaattorit astelivat huollossa olevan, arkikielessä rekaksi kutsutun rahtialuksen tykö.
”Okei pojat, kuka on syyllistynyt rikokseen?” Tongu mylvi. ”Ei mutta vitsi vitsi. Morjens Umbra, keltaveli, ei ollakaan nähty aikoihin. Bladis, Same, Paaco, Make – tervetuloa Telakalle. Koko jengi jopa? Paitsi Dox vielä poissa remmistä?”
”Hei Tongu”, Umbra vastasi, ”hauska nähdä. Tulin juuri Klaaniin.” Pitkä keltamusta toa joutui puhumaan ylöspäin – ei vain sen takia, että Tongu oli häntä hitusen pidempi, vaan myös siksi, että rekan rahtitila oli hieman moderaattorien päälakia korkeammalla.
”Päivää. Dox on yhä… virkavapaalla”, Same sanoi vakavana.
”Aivan, aivan. Kuulkaas, siellä pitäisi olla semmoinen Cordak-kanuuna, saatteko nostettua sen tänne ylös?
Same nyökkäsi Bladikselle, joka asteli lattialla olevan aseen luokse ja näytti sormimerkkiä Makelle. Yhteistuumin skakdi ja lohikäärme-toa pinnistivät tykin ylös lattiasta, ja melkoisen puhinan seurauksena suorille käsille. Tongu nosti aseen melko kevyesti ylös.
”Olette täällä varmaan sodan takia, arvaan ma”, Tongu sanoi ja tiiraili aseen piippua pitkin, ”joskus mietin, pitäisikö meidän ostaa myös räjähtäviä- ja panssariluoteja, mutta sitten muistan, että ne eivät valmista muita.”
”Olet oikeassa. Kokonaiskuva moderaattorikunnan, vartioston ja Laivaston välillä olisi hyvä saada pidettyä kunnossa, jotta voimme priorisoida toimintamme”, Same sanoi.
”Aivan varmasti! Meillä on vasta joitakin huhuja ja silminnäkijähavaintoja nazorakeista.” Tongu laski kanuunan rahtitason lattialle. ”Inhottavaa romurautaa. Minkäs teet. Onko tämä salainenkin neuvottelu?”
Tongu kipusi alas rahtitilasta ja taputti Umbraa toverillisesti olkapäälle. Hän nosti vielä muttereita kiinnittäneen maan kansalaisen alas lattialle.
”Ei määriteltyä salausta, mutta puhumme kuitenkin Klaanin valmiustasoista. Ei epäluotettavia korvia. Tietänet itse parhaiten”, Same sanoi vakavana.
”Cordakit on ihan mielenkiintoinen valinta. Onko niitä edes kovin paljon liikkeellä? Vähän tuunattavaa, mutta luotettavia. Samaan tulokseen kyllä pääsee nitroglyseriinin ja zamorien avullakin”, Bladis mietti ääneen.
”Ketään meistä ei varsinaisesti kiinnosta näprätä kemikaalien ja zamor-kuulien kanssa”, Tongu sanoi hieman kärsimättömästi. ”Olemme lentäjiä, mekaanikkoja ja rahtareita. Cordakeja saimme Zeruelilta muutaman, ja joiltain kontakteilta Pohjoismantereelta ja välisaarilta lisää. Joidenkin raskaampien tykkien pitäisi olla vielä tulossa. Tulimme siihen lopputulokseen, että jotain mekaniikan päälle ymmärtävä heppuli, jolla pysyy jakoavain kädessä, voi purkaa ja koota cordak-tykin, siinä missä zamorien kanssa liikutaan aina harmaalla alueella tasku-ulottuvuuden ja staattisten sulkujen kanssa. Oikeasti emme innostu noista cordakeistakaan mutta minkäs teet. Seuratkaapa minua.”
Tongu johdatteli moderaattorit hallista sivukäytävään ja avasi siitä oven. Toimistossa vanha violettia hunaa pitävä matoralainen istui laiskanlinnalla työpöydän ääressä. Jätin kurkistaessa sisään Tehmut sääti putkiradion kansanmusiikkiohjelmaa pienemmälle.
”Heippa Tehmut, meillä on nyt vissiin aikatauluttamaton kokous.”
”Ahaa? Eikö se voi odottaa? Viime lasti etelästä on vielä inventoimatta, se pitää tehdä ennen kuin voimme siirtää rahdin warranttimakasiiniin.”
”Tämä on kai aika kiireinen juttu. Väkivaltahommia.” Tongu osoitti ovelle. ”Viherkivet. Paras totella tai joudumme putkaan, eh?” Jätti vilkutti silmää matoralaiselle ja tarttui toimiston seinällä olevaan messinkikartioon, joka oli venyvän putken päässä.
”Kaikki paikalliset Laivaston pojat, pohjoistornin kokoushuoneessa alkaa TÄRKEÄ kokous niin pian kuin vain pääsettekin paikalle. Talo tarjoaa tarjoilun!” mylvi jätti putkeen ja viesti kaikui käytävissä. Asetettuaan luurin paikoilleen Tongu avasi puukaapin, joka paljastui jääkaapiksi ja otti sieltä pari laatikollista pullia. Tehmut teki ynnäyksensä ja asetti paperin lehteriltä arkistokaappiin. Jätti nosti vapaalla kädellään vanhan matoralaisen olkapäälleen ja kumartui ovesta ulos.
”Tätä tietä”, hän sanoi modeille. Tehmut vilkutti poliiseille ja Make vilkutti takaisin. Paaco katsoi himoiten pullia. Tie vei Telakan pohjoisosiin ja kierreportaat ylös. Osa Laivaston väestä oli jo valumassa pyöreäkulmaiseen kokoushuoneeseen, jonka pyöreistä ikkunoista näkyi aamupäivän pilvien takaa esiin tulevat auringot. Tehmut naksautti pari kytkintä ja tee suuressa samovaarissa alkoi pikkuhiljaa pulputa.
Paaco kaivoi haarniskansa salalokerosta Bohrok-energiajuoman ja alkoi mussuttaa pullaa. Bladis, Make ja Umbra upotti hampaansa leivonnaisiin. ”Miten teillä on Laivastossa mennyt?” Umbra kysyi.
”Tähän asti kai ihan hyvin, mutta rahtiristeilyt taitavat alkaa jäädä vähemmälle. Tai siksi te vissiin olette täällä. No, eipä siinä mitään, muutama viikko sitten tulimme Etelämantereelta Torangalla. Veimme Steltille kankaita ja puutavaraa ja toimme Klaaniin riisiä, kahvia ja sensemmoista, mitä nyt eteläisiltä tarvitsemme. Aika paljon kookospähkinöitä.”
”Tiedättekö mikä on vihreä ja roikkuu puusta?” Bladis kysyi.
”Hmm? Lehti? Havu?” Tongu ehdotti yllättävään kysymykseen.
”Puuhun kivennyt Paaco?” Make mielsi.
”Äh, ei tietenkään, vaan raaka brakas-apina.”
”Hahaha”, Make naurahti. ”Aika köyhä”, Paaco sanoi.
”No, oli miten oli – ” Tongu aloitti, ”olemme alkaneet tehdä pieniä säätöjä tätä nazorakien uhkaa silmällä pitäen. Sotatilassa emme tietenkään kuljeta rahtia, joten olemme haarniskoineet laivojen heikkoja kohtia ja lisänneet tulivoimaa. Se on ainakin tuntenut luontevalta. Emme vain oikein tiedä, mitä vastaan tässä pitäisi varautua.”
”Krhm”, Same aloitti, ”Nazorak-lajia on liikkunut saarellamme joitakin kuukausia. Me yritimme tarjota heille apua, mutta vastaanotto on aina ollut väkivaltainen. Tawan yrityksiin neuvotella on vastattu armottomasti. He vaikuttavat olevan täällä sotaa varten. Mutta harva sotii pelkän sotimisen takia, ja käsittääksemme tämä laji on hyvin organisoitunut, niin armeijana kuin muutenkin. He haluavat jotain tältä saarelta, mutta eivät asettaneet mitään vaatimuksia.”
Tongu hieroi leukaansa. ”Tawa mainitsi meille neuvotteluista aikaisemmin. Minä en ole ikinä nähnyt semmoista Nazorak-heppua… Ja vaikka ollaan matkailtu laajasti, niin olen kuullut vain huhuja. Eteläisen Mantereen Kauppaliittoutuman työmyyrät puhuivat, että jossain tämän ja mantereen välillä olisi ollut joku niiden tukikohta, mutta että se on hiljentynyt viime vuosina. Ne tyypit eivät kai käy juuri lainkaan kauppaa, ulkopuolisten kanssa. Tai ainakaan virallisten tahojen välityksellä.”
”He kutsuvat itseään imperiumiksi ja vaalivat omaa kansaansa ainoana puhtaana. Tiedustelutietojemme mukaan heillä on merkittävä tukikohta saarellamme.”
Tehmut siemaisi kupistaan. ”Klaani hallitsee vain saaren rannikko-osaa joitakin kymmeniä kilometrejä linnoituksesta, ja muuten asutus on hajanaista. Kai sinne yksi ötökkäkansa mahtuu? Onko pohjoisen kylillä ollut kohtaamisia Nazorakien kanssa?”
”Vain hyvin satunnaisia. Tulokkaat pitävät matalaa profiilia. Maastossa liikkuneet partiot ovat silminnäkijöiden mukaan olleet varovaisia ja välttäneet kontakteja, mutta liikkuneet aina aseistautuneina. Emme ole kuulleet taisteluista tai kuolonuhreista, mutta jonkinlaista kärhämää on ollut matoran-kylien metsästäjien tarinoiden mukaan.” Same sai pitää moderaattoripuolen puhetta.
”Entä zyglakit?” pisti väliin hopeanharmaata Pakaria kantava Laivaston matoran. ”Niitä liskoja elää pohjoisessa enemmän, ja ovat paikallisten pahin riesa. Isoja ja tosi tarkkoja reviireistään. Luulisi, että ne eivät katsoisi mitään tulijoita hyvällä alueillaan.”
”Meillä ei ole kovin paljon tietoa niiden suhteesta. Tiedämme vain, että zyglakien hyökkäykset eivät ole noudattaneet vanhoja kaavoja viime kuukausien aikana. Kyseessä voi olla varovaisempi vaihe tai sisäinen valtakamppailu”, Same sanoi.
”Myös skakdeja, jotain palkkasoturinollia ja vanhoja hirveitä sotaukkoja”, Bladis röhötti, ”Ei yhtään tyylitajuisia. Näin jotain huligaaneja kun ajelin käymään Kaya-Wahissa pari viikkoa sitten. Yritin pummata niiltä öljyä kun kone köhi, mutta ne uhkasivat ampua minut kun näkivät modekiveni. En olisi välttisti päässyt karkuun, mutta nohevana poikana puhkoin niiltä renkaat alta.” Hopeainen skakdi veti esiin zamor-revolverin, pyöritti sitä sormensa ympärillä ja työnsi takaisin koteloonsa.
”Sitä sakkiahan näkee Klaanissakin, ainakin markkina-aikaan”, Paaco sanoi ja röyhtäisi, ”Ei se vielä kerro, että meillä olisi piraka-armeijakin kintereillä.”
”Joo, mutta kuulin, että niiden laiva, semmoinen klassinen merirosvomallin kolmimastoinen, oli nähty torakoiden rautaveneiden rinnalla. Ampumatta toisiaan”, Bladis vastasi ja tunki lopun pullastaan suuhun.
”Skakdeja, ampumatta toisiaan? Ehkä joku oli jäädyttänyt niiden aseet, sitten”, vihreäkultainen Toa ehdotti.
”Otan tuon kehuna, valvomon hiiri”, Bladis korahti ja tökkäsi Paacoa mahaan.
”Pahuuden paha liitto?” Make ehdotti yrittäen viedä keskustelua kauemmaksi modejen välisestä sanaharkasta.
”Vaikea uskoa, että oman lajinsa puhtautta korostavat Nazorakit liittoutuisivat palkkasoturiskakdien ja zyglakien kanssa. Zyglakit välttävät kontaktia muiden lajien kanssa, ja tuollaiset öykkärijengit ovat kaukana puhtaudesta”, Umbra mietti.
”Jos ne välittävät vain omasta lajistaan, niin saavat olla kyllä yksin koko muuta maailmaa vastaan. Klaanilaisilla on kuitenkin se etu, että meillä on monien lajien näkökulmat ja taidot”, Keetongu sanoi.
”On mukavaa olla taas täällä kotona!” Umbra totesi ja kulautti teetä. ”Olen matkannut paljon, mutta en tavannut yhtään keltaista jättiä, Snowien tapaista lumiolentoa tai ainakaan niin kelvollista tekniikkasaatanaa kuin Jögge.”
”Hei, entäs se sitten rannan hyökkäys jonkin aikaa sitten”, Paaco muisti yhtäkkiä, ”Nehän olivat jotain palkkasotureita kanssa? Mutta osuivat niihin merimiinoihin.”
”Hmm? Muistan sen räjähdyksen. Kuului tänne asti. Oliko ne nazorakeja?” Tongu kysyi.
”Eivät olleet. Eikä niistä jäänyt sen saakelin kauniin kaboomin jälkeen juuri mitään jäljelle. Jotain ihme veneilijöitä, aika ammattimaisia kuitenkin”, Bladis muisteli ja kaivoi rusinan hampaanvälistä.
Same suhtautui tapahtumaan vakavampana. ”Olisi erikoista, jos nazorak-imperiumin tapainen tekijä olisi lähettänyt semmoisen iskujoukon Klaanin kimppuun. Niillä on nimittäin hyvinkin toimintavalmis laivasto. Olemme saaneet silminnäkijähavaintoja laivoista, jotka on rakennettu sotatarkoitukseen.”
”Nämä laivat on rakennettu vain yhtä tarkoitusta varten”, Paaco imitoi suositun elokuvasarjan hölmöä dialogia. Tehmut pyöritteli silmiään. Same katsoi murhaavasti Paacoa ja kysyvästi Umbraa.
”Pysytään asiassa, Paaco. Mennään vaikka iltapäivällä kahvioon”, Umbra sanoi tottuneesti. Bio-Klaanissa häntä oli odottanut ystävien lisäksi myös päämoderaattorin virka. ”Jatka, Same.”
”Kyseessä on rautalaivat, joilla on merkittävästi tulivoimaa. Ne tuntuvat väistelevän liikennettä, mutta meidän kannattaa varautua siihen, että rahtausta ja liikkumistamme yritetään välttää. Neuvottelut, kuten totesin, päättyivät hyvin jäätävissä merkeissä. Nazorak-imperiumi ei tule odottamaan, että keräämme kokoon aseita ja ystäviä ja ajamme heidät ulos saarelta. He ovat kykeneviä sotastrategeja ja nopeita toimeenpanemaan. Saarto voi olla mahdollisuus. Kannattaa pitää tämä mielessä, kun sovitte sopimuksia kauppakiltojen kanssa.”
”Mitä meidän pitäisi sitten painottaa hankinnoissa, kun teemme vielä kauppaa?” Tongu kysyi.
”Ruokaa ainakin”, Umbra sanoi. ”Se pitää kaikki pohjimmiltaan hengissä.”
”Aseita”, Bladis totesi yllätykseksi ei kenellekään.
”Ystäviä!” Tehmut huudahti. ”Ei tällaisessa tilanteessa kannata jäädä yksin. Minä olen jo toiveikas siitä, että olette vaihtaneet tietoja pohjoisen kylien kanssa. He ovat joskus jääräpäisiä, näkevät Klaanin vieläkin jotenkin nousukkaana. Pohjimmiltaan pohjoisen väki on kuitenkin mukavaa ja uutteraa porukkaa. Ja vaikka siellä asuukin lähinnä matoralaisia, niin he – tai siis me – osaamme pitää puolemme.”
”Ja ystäviä meillä on myös muilla saarilla. Saattaisimme saada vielä joitain cordakeja etelästä, ja Nynrahin haamuilla on minulle yksi tilaus työn alla. Oikeastaan sen olisi pitänyt saapua jo, mutta koillisesta on kuulunut pelkkää radiohiljaisuutta. Ruoan pitäisi kyllä onnistua vielä, kun pohjoinen maailma on parhaassa satokaudessa menossa.”
”Entä varsinainen sotiminen? Joudummekohan ampumaan vihollisia?” Kysyi violettia kaukauta käyttävä laivastolainen.
”Jäitä hattuun, Ternok. Ei tässä vielä mitään sodanjulistusta ole tullut”, Tongu toppuutteli.
”No joo, pomo, mutta me ollaan kuitenkin ruuvattu tykkejä aluksiin koko viikko.”
”Niinpä niin. Onhan siinä ristiriita”, Tongu murahti. Jättiläinen ei ollenkaan tykännyt siitä, että hänen kauniiden ilmalaivojensa kyljet peitettiin metallilevyillä ja lävistettiin ampuma-aseilla.
”Se voi olla väistämätöntä, ainakin sen perusteella, mitä vastakaikua saimme neuvotteluista”, Same kertoi.
”Lentävä tykistö on kuitenkin ehdoton valtti”, Umbra hymyili matoralaisille, ”luulen, että saatte vielä näyttää kyntenne enne pitkää.”
”Mutta emme me halua sotia, Mata Nui sentään”, Tongu voihkaisi. ”Tämän piti olla turvapaikka. Olemmehan me seikkailleet siellä sun täällä, ja sen on mukavaakin, mutta tämä kuulostaa niin vakavalta. Niin todelliselta. Ei miltään lyhyeltä keikalta, jolta voi palata kotiin.”
”Ainakin taistelisimme sen kaikkein tärkeimmän puolesta”, pakarikasvoinen Ontor sanoi. ”Kodin, turvapaikan.”
”Taistelua ja taistelua. En pidä siitä”, Tongu sanoi. Tehmut nyökytteli. ”Ja kuka teistä on edes taistellut? Minä luotan teihin ja pidän teistä, pienet toverini. Mutta onko kukaan teistä painanut liipaisinta ja ampunut kohti, vienyt elämää?”
Yksikään käsi ei noussut.
”Olemmehan me nyt lentäneet hävittäjillä ennenkin”, Ternok sanoi varovasti, ”kun parissa Lohrakissa on ollut iät kaiket ne etutykit, saattoaluksiksi epävakaille seuduille. Minäkin olen lentänyt sellaisella. Sinä et, kun et mahdu ohjaamoon, pomo.”
”No, niin. Saattoalus on saattoalus. Eri asia, jos sillä saattaa sotalaivaa. Mutta en minä siis tätä aseistamista oikeasti vastusta, kun meillä on huomattava kalusto. En vain pidä siitä.”
”Kaikki me joudumme välillä mukavuusalueen ulkopuolelle”, Make sanoi hiljaa. Tongu nyökkäsi rahi-toalle.
”Niin. Olet oikeassa, Make. Me olemme osa Klaania, ja tuemme saarta ensin varustuksella ja kaupankäynnillä ja sitten vaikka ampumalla, jos tarvetta tulee. Muistakaa vain kertoa meille mitä tiedätte uhkasta, ja milloin kannattaa taistella. Teemme mitä voimme, onhan peräsimissämme siivekäs ussal.”
”Mitäs istuitte sen päälle”, Paaco röhötti.
”Anteeksi?” Tongu kysyi.
”Niin kuin peräsin, perä, perse”, Paaco sanoi, ja onnistui näyttämään vähän nololta.
”Sinun sitten piti päästä sanomaan tuo taas”, Bladis ärjähti, ”Tulit ihan oikeaan aikaan takaisin, Umbra. Moderato on ihan retuperällä.”
”Puhu omasta puolestasi”, Paaco sanoi vastaan.
”Turpa kiinni molemmat!” Umbra karjaisi, ”ettekö te tajua, että tämä on vakava paikka?”
”Kiitos, Umbra”, Tongu sanoi, ”Paaco, Bladis, kiitän osallistumisesta, huomionne on kirjattu ylös, ainakin vertauskuvallisesti, ja ne heitetään ikkunasta ulos, kun pääsemme mantereen yläpuolelta. Päätetään kokous ja palataan hommiin, eikö vain?”
”Nähdään taas. Kiitos pullista ja pitäkää Laivasto pystyssä”, Umbra sanoi, kun moderaattorit nousivat lähteäkseen.
”Olkaa hyvä. Lykkyä teillekin. Arvaan, että seuraavat seikkailut ovat ihan kulman takana”, Tongu sanoi ja naksautti rystysiään.
”Olisipa minulla rystyset.”
”MITÄ TEKISIT NIILLÄ?”
”Naksauttelisin niitä.”
”MINULLA ON EHKÄ RYSTYSET. MUTTA EIVÄT NIIN HIENOT KUIN KORSTOLLA.”
”Heidän kaltaisiaan kaivataan, kun väkivalta lähestyy. Sillä se lähestyy.”
”OLIN IHASTELEMASSA KORSTOA SINÄ PÄIVÄNÄ. HÄN EI TAINNUT PALJOA VÄLITTÄÄ EHDOTUKSISTANI.”
”Mitä ehdotit?”
”OHJUKSIA.”
Bio-Klaanin arkistot
Eriskummallista matoralaista muistuttava tummanpunainen tonttu ravisteli päätään ja yritti kaikottaa alitajunnassaan käytävän keskustelun kaiut. Creedy yritti kaikella tahdonvoimallaan keskittyä hänelle kirjaa ojentavan tulen toan sanoihin. Lopulta kellot kaikkosivat, kun xialaisen nivelopin tohtorin tutkielma kaikkine lähdeviitteineen romahti hänen kouriinsa.
”Tuotekehittelyä, arvaan?” Vaehran uteli marssiessaan takaisin kohti asiakaspalvelutiskiä Creedyn kipittävät askeleet kannoillaan.
”Se ääliö on onnistunut murskaamaan polvinivelensä kolmella peräkkäisellä reissulla ja minulla alkaa keinot loppua kesken”, Mekaanikko höpötti arkistoijan perässä. ”Ei varmaan auta kuin uudelleensuunnitella koko raajat.”
”Jos tarvitsette prototeräshiontaa niin Zeruelilla on yhdet tyhjät toimitilat täynnä työkaluja, kuulin”, Vaehran yritti vielä olla hyödyksi. Hänen huomionsa oli kuitenkin kiinnittynyt parin hyllyn takana lymyilevään korstoon, joka näytti olevan aivan yhtä hukassa etsinnöissään, kuin Creedykin oli vielä muutamaa minuuttia sitten ollut.
”Olisikin prototerästä, mutta kun se mies on vuorannut itsensä- ai, kas hei, Suga!”
Sinihunainen, ylävartalopäivää intensiivisesti rakastava toa väänsi itsensä kurkkaamaan hyllyjen raoista ja vilkuttamaan. Creedy seurasi Vaehrania tämän luokse olettaen, että hän ei kuitenkaan pääsisi poistumaan, ennen kuin päivän ainoana työntekijänä puurtava arkistoija löytäisi Sugallekin sen, mitä tämä etsi.
”Kuinka voin auttaa?” kuului Vaehranin rutinoitunut, mutta aina yhtä asiakaspalveluhenkinen kysymys. Suga ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Creedy iski jo ahnaasti väliin.
”Tällä kertaa maltoit jättää miekkasi ulos, mutta paratkoon… ovatko hartiasi taas leventyneet?”
”Olisivatkin, pikku kaveri, mutta en tohdi kuluttaa Klaanin resursseja tällaisina aikoina oviaukkojen leventämiseen – mutta ovathan uudet olkapanssarini aika kookkaat!” kuului Sugan vastaus rauhallisella äänellä, joskaan soturi ei täysin kyennyt peittelemään tällaisten huomioiden miellyttävyyttä.
Olen osa kalustoa. Minä kuulun tänne. Ajatus, jonka Suga oli Klaanissa omaksunut ja oppinut sen myötä viimein antamaan itselleen mahdollisuuden toimia täysipainoisesti osana jotain merkityksellistä ja suurempaa. Kenties juuri se oli ajanut Sugan Arkistoihin etsimään vielä viime hetken tietoa vihollisesta ja vihollisen kalustosta.
Sodan strategiat, taistelustressi ja itse toiminnan ytimessä oleminen eivät tietenkään olleet Sugalle vieraita asioita; sitoutumista ja kaikkensa antamista hän ei ollut ennenkään kaihtanut, mutta aika Klaanissa oli muuttanut paljon. Sugan ei tarvinnut enää todistaa tarpeellisuuttaan tai markkinoida sitä – nyt hän oli osa perhettä, joka tiesi mitä häneltä odottaa ja vastaavasti Suga tunsi sitä kohtaan myös paljon vastuuta. Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen – kaikuivat sanat Sugan päässä silloin, kun kaikki näytti olevan lopussa.
Nyt, ainakin niin hän ajatteli, väliä oli lähinnä sillä, että Klaani selviäisi. Perhe. Suga ei ollut täysin varma, oliko se aivan oikea luonnehdinta heidän sekalaisesta seurakunnastaan, mutta toisaalta perhettään ei voi valita, sanottiin Ja mikä muu heilauttaisi soturin jäykkiä prioriteetteja ja arvoja noinkin paljon? No rakkaus… Mutta siitähän tässäkin kai on pohjimmiltaan kyse?
”Inhottavia otuksia ne ovat, mutta sehän ei varmaan tässä vaiheessa tule yllätyksenä. Meillä on jonkin verran vanhaa materiaalia ja luonnollisesti tuorettakin tiedustelutietoa kerättynä tänne. Killjoyn viimeisin raportti on kyllä epätyypillisesti myöhässä”, mutisi Vaehran kahlatessaan arkistojen mittavia niteitä läpi palauttaen Sugan pikkuhiljaa taas vallitsevaan todellisuuteen. Hänen ympärillään syttynyt keskustelu oli mennyt häneltä puoliksi ohi.
”Oletko suunnitellut jotain?” Creedy huikkasi yhä hieman ajatuksissaan ja jopa jännittyneen oloisena vieressään seisovalle Sugalle.
”Hm? Ah, niin. No minua kyllä kovasti houkuttaisi tehdä pari iske, juokse ja räjäytä kaikki -häirintäiskua nimenomaan tässä vaiheessa, kun vihollinen on vasta ryhmittymässä… mutta olisiko se tarpeeton provokaatio?” Suga pohdiskeli ääneen ja hetken mutistuaan lisäsi jo hieman vapautuneemmalla äänensävyllä: ”Itsehän suosin lähitaistelua, mutta kyllähän tässä tilanteessa meidän kannattaa kasata kaikki maailman kanokat.”
”Ja ohjukset” lisäsi Creedy – aivan kuten Suga oli odottanutkin.
”Meiltähän löytyy myös inventaario Klaanin kaikista projektiileista” kuului Vaehranin ääni valtavan, nazorakien komentoketjua ja klassisimpia hyökkäysdoktriineja havainnollistavan käärön takaa.
Sodan tuulet ja odotettavissa oleva verilöyly luonnollisesti ahdisti Sugaa, mutta samalla tilanteessa oli kieltämättä myös jotain runollista: strategisia kääröjä, kirjallisuutta ja tiedusteluraportteja levitettynä pöydälle arkistojen hämyisten hyllyjen välissä. Pelko oli jatkuvasti läsnä, mutta samalla Suga huomasi olevansa keskittyneempi ja jopa itsevarmempi kuin pitkään aikaan. Sota on hornaa ja helvettiä… mutta samalla se laittaa miettimään sitä, mikä on tärkeää. Ylimääräiselle ei ole sijaa. Oi tätä tarkoituksenmukaisuuden autuutta.
”No… niitä on paljon.” Vaehran puki ilmeisen totuuden sanoiksi.
”Huomatkaa lisäksi mahdollisuus zyglakien ja skakdien osuudesta niiden armeijassa” lisäsi Creedy. Tonttu oli hieman liiankin innoissaan siitä, että pääsi esittelemään tietouttaan saaren jännittyneestä tilanteesta ilman punamustan teknotoverinsa valvovaa katsetta.
”Hirvittävää… mutta…” mumisi Suga. Ja kaikkien yllätykseksi, hän nauroi. Se ei ollut hysteeristä, pelonsekaista ja kuolemaa enteilevää välinpitämättömyyden naurua, vaan hersyvää, lämmintä ja koko arkistosalin täyttävää musiikkia, joka sytytti toivon liekin paikallaolijoiden sydämiin.
”Olkoon tämä siis hetki, jolloin toivo ja epätoivo paiskaavat kättä” kookas soturi totesi hymyillen. Antaa heidän humaltua ylivoimaisuudestaan ja lopulta sohia hätiköidessään. Syvällä sisimmässään Suga koki pienoisen altavastaajan aseman jopa sopivaksi. Kieroutunut ajatusmalli eli ei, se tuntui oikeuttavan myös vähemmän kunnialliset ja sanalla sanoen mielikuvitukselliset keinot vihollisen nitistämiseksi.
”Meillä on joukossamme sotureita, jotka ovat tuhannen nazorakin veroisia.”
”Mutta entä se tuhannesensimmäinen? Ei meilläkään ole varaa ylimieliseksi heittäytyä, Suga hyvä” lausui Creedy, joskin tietäen vallan mainiosti mitä ja keitä Suga tarkoitti – ja ollen Killjoyn mekaanikkona myös hieman imarreltu toan ylpeästä luonnehdinnasta. Hänen huuliltaan karkasi myös lisäys:
”Toa-sotureiden osalta viitannet kuitenkin niihin, joilla on elementtivoimat suurinpiirtein tallella?”
Vaehran oli pudottaa pitelemänsä niteen tirskahtaessaan ja myös Suga hymyili leveästi.
”No sovitaan niin.”
Suga tiesi, että Nazorakeilla oli etenkin oletettujen vahvistusten myötä ylivoima ja vahva komentoketju sekä järjestelmällisyys. Ne tekivät vihollisesta vaikeasti horjutettavan. Toisaalta juuri tässä piili iskun paikka: Klaani oli täynnä vahvatahtoisia, itseohjautuvia taistelijoita, kun taas torakkajohtajien pudottaminen ja iskut komentoketjun ytimeen söivät merkittävästi joukkojen suorituskykyä. Sotilashierarkia ei ollut kaikille klaanilaisillekaan mitenkään vieras asia, mutta pahimmissa kauhuskenaariossakin – kuten esimerkiksi adminin tai kärkitaistelijoiden kaatuessa vaikutus muun joukon suorituskykyyn olisi kenties pienempi kuin Nazorakien tapauksessa.
Sugan luotto Klaanin taistelumoraaliin oli siis varsin järkkymätön ja vaikka taistelusta tulisikin kova ja sankareita kaatuisi, uskoi soturi Klaanin kestävän. Erilaiset häirintäoperaatiot ja keinot poistaa käärmeeltä pää pyörivät verrattain kokeneen soturin mielessä. Pesä… Kenraalit… Sitä ne eivät kestäisi. Ja kävi miten kävi, ne tulevat katumaan mikäli astuvat jalallaankaan linnakkeeseen.
Suga otti jonkin verran materiaalia mukaansa ja kehotti pitkän päivän paiskinutta Vaehrania lepäämään.
”Ajat tästä tuskin enää helpottuvat… mutta emme anna Klaanin tiedon keskuksen kaatua” kuuluivat toan rohkaisevaksi tarkoitetut sanat. Suga ei ollut hetkeen viettänyt aikaa arkistoissa ja vasta hiljattain hän oli oppinut arvostamaan niiden jylhää, kunnioitusta herättävää pysyvyyttä ja kaikkea sitä paljastettua ja yhä kätkössä olevaa tietoa, joita ne sisäänsä kätkivät -myös Sugan omista vaiheista. Selecius. Olit mikä hyvänsä, tässä tilanteessa olisit epäilemättä tervetullut vahvistus. Vanhat synnit odottakoon.
Suga huokaisi. Hän tiesi, että ulos arkistoista astuessaan sodan todellisuus iskisi häneen aivan eri tavalla kuin arkistoissa, jotka tuntuivat juuri sillä hetkellä olevan irrallaan muusta todellisuudesta. Tiedon, haaveiden ja strategian näyttämö. Mielen teatteri. Mutta se, mikä odotti ulkona, oli kuolevaista todellisuutta. Ei skenaarioita, ei naurunremakan säestämää nerokasta suunnitelmaa Nazorak-kenraalin pudottamiseksi ja näyttävien räjähdysten saattelemana paikalta vahingoittumattomana pois juoksemista. Tuolla jossain kaikki olisi kerrasta poikki. Mutta niin oli ollut ennenkin ja se hiuskarva, kohtalon jänne, jonka varassa heidän kaikkien elämä loppukädessä riippui, oli ohut.
Arkistojen pöydällä olevaa kynttilää tuijottaessaan muistot valtasivat Sugan. Muistot, joiden hän toisinaan ajatteli olevan kuin toisesta elämästä. Ei, ne olivat toisesta elämästä…
Metru Nui.
Ko-Metrun hyiset korkeudet, kylmät pinnat ja kolkot, mutta jylhät kadut hohkasivat kaikessa lohduttomuudessaan outoa kotoisuutta ja lämpöä tällaisina aikoina. Ko-Metru oli strategiseen arvoonsa ja puolustettavuuteensa nähden säästynyt suurimmilta taisteluilta ja hävitykseltä kuin ihmeen kaupalla – liekö syynä kaupunginosan vaikeakulkuisuus tai tottumattomalle valloittajalle armottomat olosuhteet, sen parhaiten suojatut holvit ja tunnelit tarjosivat nyt suojaa taistelujen jaloista siirretyille haavoittuneille toa-sotureille ja evakuoiduille matoraneille.
Voimakas tuuli ja usein sakea lumisade tarjosivat kuitenkin yhtälailla suojaa myös saalistajille; varomaton ja selustansa suojattomaksi jättävä kulkija saattoi hyvinkin päätyä pimeyden metsästäjien vangiksi ja pahimmillaan kokeiden ja kidutuksen kohteeksi, mikäli uhrilla ei ollut tarjota vapautensa – tai edes henkensä – pantiksi mitään tarpeeksi arvokasta.
Sugalle Ko-Metru edusti sinä päivänä unohdusta ja irtautumista vanhasta maailmasta. Suurempien voimien kamppailussa hänen panoksensa oli muutenkin ollut pieni, joskin sisukkaan ja matoraniksi taitavan taistelijan uhrautuvaisuutta viestinviejänä kyllä arvostettiin. Sinä päivänä Suga olisi voinut vain kävellä pois. Aivan yhtä todennäköistä kuin tornin seinään nojaavan kaatuneen sankarin huomaaminen tuiskun läpi olisi ollut se, että Suga olisi kävellyt mitään havaitsematta ohi.
Oliko se kohtaloa?
”Vain sillä on väliä, että kaatuu taistellen…” ja niin valo pakeni toan silmistä, joiden viimeiseksi näyksi pelokas, nuori matoran oli jäänyt.
Oliko se kohtaloa?
Toa-kivi. Muutos, ja ei kuitenkaan muutosta. Hän oli muuttunut, mutta hän ei ollut yhtä jään kanssa. Toverit, joiden kanssa hän olisi voinut olla jotain suurta. Tai sitten vaipua unholaan lukemattomien muiden toa-ryhmien tapaan. Sitä Suga ei koskaan saanut tietää, sillä silmitön väkivalta katkaisi heidän toa-kohtalonsa ennen kuin se edes kunnolla sai alkunsa. Se oli loppu. Ja se oli alku. Alku jollekin uudelle.
Oliko se kohtaloa?
Havahtuessaan noista pimeyden, menetyksen ja hukattujen mahdollisuuksien täyttämistä muistoista Suga oli viimein varma. Hänen kohtalonsa oli Klaani. Metru Nuin sota ei ollut hänen sotansa. Tämä oli.
Suga tuijotti hymyillen häntä niskat mutkalla ylöspäin tuijottavaa tonttumiestä. Vaehranin toalle pakkaama käärölaukku puristui jo hänen kourassaan, kun hän päätyi vain hymähtämään hyväntuulisesti Mekaanikon vitsille ja heilutti tälle lyhyet hyvästit.
”Hei, missäs se Geevee oikein luuraa? Minä näin hänestä tosi kummallista untakin viime yönä” olivat viimeiset sanat, jotka Suga ulos astellessaan kuuli Creedyn suusta. Alkukesän ilmaa keuhkoihinsa haukkova soturi otti päättäväisesti kohteekseen linnakkeen keskustan. Päivän viimeinen asiointietappi ennen illan rientoja odotti Kapuran pajalla. Arkistot olivat varustaneet jo hänen mielensä. Lopuksi piti varustaa vielä… kaikki muu.
”Missä sinä olet oppinut näin hyväksi sepäksi?”
Sugan kommentti oli jäänyt kummittelemaan Kapuran päähän senkin jälkeen, kun jään toa oli poistunut tyytyväisenä miekkansa kanssa. Se kaikui hänen mielessään sepän järjestellessä tulevia projekteja koskevia asiakirjoja ja putsatessa työpöytää sille varisseesta metallipölystä. Se viipyili hänen tajuntansa perukoilla vielä silloinkin, kun toa tajusi, että hänellä oli kiire päivän seuraavaan ohjelmaan.
Ei siksi, ettei hän olisi osannut vastata. ”En tiedä”, oli Kapura tokaissut täysin todenmukaisesti. Ei siksikään, että vastauksessa olisi ollut mitään periaatteen tasolla kummallista tai huolestuttavaa – moni Bio-Klaanin asukkaista oli vailla muistoja elämänsä jokaisesta vaiheesta. Niin kävi, kun eli pitkän ja vaiheikkaan elämän. Muistinpyyhintäteknologiaa huhuttiin olevan jokaisella keskivertoa jännittävämmällä salaseuralla ja kirjakerholla. Ehkäpä Bio-Klaaninkin holveissa komeili sellaisilla kyvyillä varustettu salainen artefakti, josta vain Tawa oli tietoinen.
Poikkeavaa tässä kaikessa oli lähinnä se, että Kapurasta ei tuntunut siltä, että asia olisi vaivannut häntä aidosti.
Kyllähän toa sitä aina pysähtyi miettimään, miksi hänen varhaisimmat muistonsa koskivat Bio-Klaaniin saapumista. Henkilö, joka oli tehnyt ja kokenut paljon, hän oli selvästi ollut jo ennen sitä – selityksettömien sepäntaitojen lisäksi siitä oli todisteena vaikkapa se, että hän oli toa. Sellaisena ei ollut yksikään olento tähän maailmaan putkahtanut universumin alkuaikoja koskevien legendojen ulkopuolella.
Näin rajoittuneita tietoja itsestään tuskin oli ollut yhdelläkään linnakkeen asukkaista. Monen mieli pursusi menneisyyden hämäriä aukkoja – osa tiesi, kuka tai mikä oli muistot pyyhkinyt, osalla sekin oli jäänyt mysteeriksi – mutta sellaista sai hakea, joka olisi hänen tapaansa muistanut vain Bio-Klaanin.
Ja silti se tuntui Kapurasta täysin hyväksyttävältä osalta hänen elämäänsä ja olemassaoloaan. Suurin haitta salatusta menneisyydestä oli se, että hänellä oli keskivertoklaanilaista vähemmän mausteisia anekdootteja jaettavana, mutta jokainen hänen järjestämänsä roolipeli tai Klaanissa suoritettu outo tehtävä kuri sitä aukkoa umpeen. Heporintinkin seikkailusta olisi riittänyt kerrottavaa useamman menneisyyden verran… jos hän olisi voinut kertoa. Ainakaan vääristelemättä narratiivia ihan hirveästi.
Voi ei, ajautuivatko hänen ajatuksensa jälleen Heporinttiin? Ehkä se riitti todistamaan, että aukkoinen menneisyys oli lopulta paljon vähemmän dramaattinen fakta itsestään kuin voisi kuvitella, mietti Kapura lajitellessaan aiemmin päivällä räjähtäneen koekappaleen sirpaleita eri laatikoihin sen mukaan, missä määrin niistä olisi enää hyötyä. Pajan työmäärästä selvisi vain hyvällä organisaatiolla, jos halusi myös omistaa vapaa-aikaa.
Vartin uurastuksen jälkeen tilukset näyttivät jälleen siltä kuin mikään ei olisi räjähtänyt aamulla. Viimeviikkoisen jälkiä olisi saanut hinkata paljon kauemmin, mutta ehkä sen kanssa pitäisi vain oppia elämään. Sen tummemman kohdan seinässä voisi vaikka ajatella olevan koriste. Tai sitten hän voisi ripustaa siihen kohtaa vaikka taulun.
Ehkä hän voisi vaikka piirrustella jotain itse. Ammatin sivuvaikutuksena kehittyi myös kuvataiteilijana, mutta tähän asti Kapura ei ollut yrittänyt raapustaa vakavissaan mitään, mikä ei olisi ollut suunnitelma jollekin, jolla saattoi tehdä murhia, mutta kerta se oli ensimmäinenkin.
Äsken hän oli ollut etäisessä vaarassa myöhästyä, nyt uhka oli käsinkosketeltavan todellinen. Hyvällä tuurilla Matoroakin oli viivästyttänyt – Bio-Klaanissa oli hämmästyttävän todennäköistä ajautua vahingossa osaksi jotakin odottamatonta tapahtumasarjaa. Saaren ja sen lähiympäristön raheilla oli jokin pakkomielle hyökkäillä kaikkien mahdollisten älyllisten olentojen kimppuun; he olivat joskus Kahviossa spekuloineet syyksi ilmastoa. Toinen uskottava vaihtoehto oli se, ettei saaren makuta ollut ottanut työtään hirveän vakavasti.
Kapura vilkuili vielä Pajansa nopeasti läpi sen varalta, että jokin sotku oli jäänyt häneltä huomaamatta, ja napsautti hämärän valaistuksen sitten pois päältä. Joku hieman ärsyttävä ko-matoran oli kerran kesken erään roolipelin pitänyt pitkän puheenvuoron siitä, kuinka talot olivat tarinoissa tyypillisesti vertauskuvia asukeilleen, mutta sepän mielestä metafora oli melko ontuva. Jos jostain sai oikean kuvan kenen tahansa sielunelämästä niin tämän työtilasta, tämän pajasta, ahjosta tai verstaasta. Se kertoi kaiken, olivatko sellaiset paikat järjestykseltään utilitaristisia ja tehokkaita vai sekavia kaaoksia, joista järjen valo oli sammunut.
Sitä hän ei jäänyt miettimään, mitä tarkoitti se, jos työhuoneen jokainen pinta oli täynnä merkkejä plasmaa teorian tasolla ampuneiden miekkojen ja pyssyjen kuolinhuudoista.
Olihan hän kuitenkin ihan hyvä seppä. Ainakin Sugan mielestä.
Muisti menneisyydestään kaiken tai ei mitään, hyvin olivat asiat varmasti, jos koki löytäneensä elämäänsä jotakin mielekästä tekemistä, joka vielä tuotti muille hyötyä. Tähän ajatukseen Kapura keskittyi noustessaan linnakkeen sokkeloisia käytäviä ja portaita pitkin maanpinnalle ja poistuessaan sen porteista keskelle harvinaisen aurinkoista päivää.
Kapura poimi Matoron hahmon kaupungin tungoksesta ja vilkutti tälle.
”Hei!” Matoro tervehti ja otti pari juoksuaskelta toveriaan kohti. ”Sinäkin matkalla rannalle?”
”Kaikesta päätellen joo”, tokaisi seppä vastaukseksi. ”Ei minulla mitään huippusalaista tekemistäkään siellä suunnilla ole.”
Matoro loi pitkän katseen mysteerimenneisyyden omaavaan ystäväänsä. ”Oletko varma?” hän naurahti. ”Sinulla yleensä taitaa olla.”
Tulen toa vaikutti vilkuilevan ympärilleen tarkistaen, oliko lähettyvillä muitakin tuttuja, mutta Matoro erotti väkijoukosta vain etäisesti tuttujen kaupungin asukkaiden kasvoja. ”Niin, jotain niin salaista, etten tiedä sitä itsekään.”
”No, jos koskaan tarvitset apua sen selvittämisessä, voisin kyllä harrastaa hieman mysteerien tonkimista.”
”Jätetään tämän jutun käsittely vitsitasolle”, sanoi Kapura. ”Ilman mitään johtolankoja on vähän mahdotonta aloittaa. Eikä minua ehkä oikeasti haittaa. Moni täällä ei tiedä kaikkea taustoistaan.”
”Tai välitä”, Matoro virkkoi. ”Puolet meistä on kuitenkin jotain sotarikollisia tai muuten vain hämäriä tyyppejä.”
Kumpikin toista tajusi, että tämän kommentin oli Matoron suuhun tuonut eräs etäämmällä näkyvä viinitilallinen, joka oli kantamassa jotakin painavaa apulaistensa kanssa.
”Jos riittää vain toinen noista ominaisuuksista, prosenttiosuus kyllä lähentelee jo sataa”, mutisi Kapura. ”Tai siis… jos ymmärtää hämäryyden laajassa mielessä, tuleeko mieleen ketään, joka ei olisi?”
”Umbra?” hän ehdotti. ”Tästä saisi jonkun vitsin liittyen valoon ja hämäryyteen, mutta en taida keksiä sitä juuri nyt.”
”Ihan hyvä ehdotus”, myönsi Kapura. ”Minulle tuli mieleen Icecap, mutta sitten muistin, että hänen lemmikkinsä on innokas ja tunnettu näpistelijä.”
”Heh, totta”, Matoro myönsi. ”No, miten sinulla menee muuten?”
”Sugan tilaus tuli juuri valmiiksi”, totesi Kapura miettien itsekseen. ”Seuraavaksi on… enpä taida muistaa, mutta oli jono aika pitkä. Suunnilleen puolet linnakkeen asukkaista on päättänyt haluavansa, että vilkuilen heidän miekkojaan ja pyssyjään. Ihan kuin klaanilaiset ajattelisivat, että täällä oikeasti tapahtuisi jotakin.”
”No, onhan sitä puhetta, että nazorakit meinaisivat ehkä levittäytyä etelään päin. Vaikka eivät ne kyllä ole hirveästi vielä puuhanneet, vaikka ovat jo aika kauan siellä pohjoisessa olleet.”
”Niin, minä en ainakaan usko, että niiden führer haluaisi mitään sellaista.”
”Fyyrer?” Matoro toisti. ”Onko se nazorakia?”
”Joo, se on sellainen juttu nazorakien kulttuurissa. Selitän matkalla.”
”NYT ALKAA SE KOHTA TARINAA, JOKA SAISI KESKUSTELUPALSTAT VILLIKSI, EIKÖ ALAKIN, VALVOJA?”
”He ovat kaikki niin nättejä.”
”TYKKÄÄN AURINGON POLTTAMISTA KUUMISTA KROPISTA.”
”Viis väkivallasta. Tänne niitä kunnon kohtauksia.”
Iltapäivän auringot paistoivat kekäleinä taivaalla – oli varmasti yksi loppukesän parhaista hellepäivistä. Ranta oli vielä melko hiljainen. Siellä täällä näkyi klaanilaisten ja kaupunkilaisten seurueita keskittyneinä kuka mihinkin, ja Umbra näytti johtavan grillikatoksen pystyttämistä hieman etäämmällä.
Jotkut olivat näköjään pystyttäneet sinne myös lentopalloverkon, mikä antoi Matorolle idean löytää iltaan edes vähän adrenaliinia.
”Hei, muistatko sen yhden Paacon piratoiman yläkouluelokuvan, missä ne pelasivat tätä?” hän hihkaisi ja käytännössä töytäisi Kapuraa improvisoidun kentän suuntaan. ”Se ei voi olla vaikeaa!”
”Minulla taisi pyöriä se taustalla samalla, kun rakensin jotain kokeellista kivääriä, joka räjähti myöhemmin”, mutisi Kapura tyypillisen epäluuloisena. ”Mutta siis… eihän täällä taida olla palloakaan, vai…”
”Öh, ehkä sen voi improvisoida?” Matoro mietti ja loihti käsiinsä jäästä kappaleen, joka oli tarpeeksi pyöreä, jotta sitä saattoi kutsua palloksi. Sää taisi olla vähän liian lämmin, sillä pelivälineen pinta oli välittömästi kostea.
”Ota koppi!” hän huusi ja viskasi jääkuulan verkon yli vähän liian lyhyellä varoitusajalla.
Silminnäkijähavainnot eivät olleet myöhemmin täysin yksimielisiä sen suhteen, oliko Kapura ollut liian hidas ottamaan kiinni vai oliko pallo ollut yksinkertaisesti liian raskas, mutta se lipesi tulen toan käsistä ja hajosi kolmeen osaan iskeytyessään tämän kanohista sojottavaan ulokkeeseen. Toinen yritys, josta Matoro oli yrittänyt loihtia onton, yksinkertaisesti räjähti hänen omissa käsissään.
Kolmas kokeilu saavutti kultaisen keskitien, jonka tuotoksesta olisi melkein voinut sanoa, että sillä oli mahdollista pelata lentopalloa.
Kaksikko ei ollut ehtinyt kuin alkuun, kun mies oikean lentopallon kanssa saapui tekemään heidän työnsä jääpallotieteen parissa turhaksi. SUPER Toa Santor oli nimittäin aika haka lentopallossa, ja oli sangen mielissään, kun huomasi kentällään jo yhden innokkaan parivaljakon.
Kentälle tarttui illan mittaan mukaan monen monta enemmän tai vähemmän kokenutta klaanilaista. Jotkut tulivat keräämään kentälle urheilukunniaa – ja yksi erä muodostuikin mainitun SUPER Toan ja itse Summerganonin eeppiseksi taistoksi, jossa jälkimmäinen vei voiton silkalla jääräpäisyydellään.
Pelaajat olivat yhteisesti sitä mieltä, että onneksi Manu ei ollut paikalla. Kukaan ei tahtonyt pelata interdimensionaalisilla syötöillä kikkailevaa makutaa vastaan – moinen olisi tuntunut melkoisen epäreilulta. Monenlaista temppua ja metkua lentopallokentällä silti nähtiin, kun elementaalivoimat ja kaikenlaiset kanohit pääsivät loistamaan. Erät kiisivät ja väki vaihtui, mutta Matoro ei aikonut luovuttaa ennen kuin olisi selättänyt Sugan, joka oli paljastunut oikeaksi pallomestariksi.
Panokset olivat korkeammalla kuin milloinkaan, sillä kentän ympärille oli alkanut kerääntymään yleisöä – sekä niitä, joita kiinnosti peli, että niitä, joita kiinnosti lähinnä tiirailla kaikkia Klaanin komeita poikia hikoilemassa sangen miehisen kilvoittelun merkeissä. Se yksi Klaanilehden toimittaja, se kissa sarjakuvineen, näytti piirtävän jotakin kentän laidassa, joka oli taatusti täysin viatonta ja säädyllistä.
Sugan aivan liian voimakas heitto ylitti koko kentän kovaa ja korkealta. Koko joukko klaanilaisia seurasi pallon kaarta puiden jo mielissään sitä, kuka liian pitkäksi menneen heiton joutuisi noutamaan takaisin kentälle. Matoro oli jo vastuuntuntoisena harppomassa suuntaan, johon otaksui lentopallon päätyvän.
Koska pitkälle se oli tosiaan menossa – tai ainakin olisi, jos muuan skakdiadminin tarkka käsi ei olisi napannut palloa ilmasta.
”Hei, sinäkin täällä!” Matoro nappasi skakdin vastasyötön. ”Menossa sotaan, vai tulossa?” hän kysyi vilkaisten adminin hieman rannalle epätyypillistä varustuksen määrää. Guardian seisoi tavallisen sotilaallisessa ryhdissä yllään ainakin jokin osa täydestä taisteluvarustuksestaan. Varustevyö roikkui tämän olkapäiltä muutama remmi löysänä tai auki. Auki repsottavista taskuista pilkisti lippaita ja nahkaisesta kantohihnasta roikkuva Vartija-kivääri lepäsi skakdin selkäpuolella.
”Paha sanoa”, Gee vastasi epämääräisellä vakavuuden tasolla. ”Kuinka kova rähinä täällä on jo päällä?”
”Aika rankkaa”, Matoro sanoi. ”Etenkin, kun Suga päätyi vastapuolelle. Irtoaisiko sinusta apujoukkoja?”
Guardianin epäsymmetrinen katse kääntyi Matoron olan yli, josta Suga heilutti kättään. Skakdi nosti omaansa varovaisesti ja hymyili tavan vuoksi. Tai ehkä syrjemmällä näkyvän Tawan vuoksi, Matoro mietti. Juuriadminilla tuntui olevan se vaikutus moneen.
”En kyllä lähde leikkimään tuon miehen kanssa, pahoittelut. Ylläpito vastaan Klaanilehden toimitus -matsi oli jo sen tason farssi. Ehkä joku toinen kerta.”
Matoron onneksi peli tuntui vetävän väkeä puoleensa, joten hän päätti pitää tauon antaakseen hiljattain liittyneen Bloszarin kokeilla onneaan. Poloinen ei vielä tiennyt, ketä vastaan joutuisi pelaamaan, Matoro mietti napatessaan juomapullonsa kentän laidalta.
”Ei mutta oikeasti, onko toimintaa tiedossa?” toa kysyi heidän kurottuaan hieman välimatkaansa luontevammaksi keskusteluetäisyydeksi. ”Jotain jännittävää?”
Skakdi ja toa ottivat muutamia askelia rantahiekalla juhlahumun pauhatessa taustalla ennen kuin Matoron kysymys sai vastauksen. ”Vaikea vielä sanoa. Voi olla täysi hukkareissukin, mutta varaudun nyt kaikkeen.” Hän taputti lonkkaansa vasten lepäävää Vartija-kivääriä.
”No niin sinulla kyllä on tapana”, Matoro naurahti. ”No, pidä hauskaa salaoperaatiollasi. Minä yritän keksiä jotakin tekemistä, kun ei ne torakatkaan ole aloittaneet sitä paljon pelättyä sotaa vielä.”
Geen naamalle muodostui jokin, jota olisi kai teknisesti ottaen voinut kutsua hymyksi. ”Niiiiiiiin”, hän hymähti. ”Eivät kai.”
Matoro mittaili skakdin varustusta löytääkseen edes jonkin pienen vihjeen tämän salaisen operaation suunnasta.
”Hmm, onko se salaisuus tuossa pussissa? En ole nähnyt sitä aiemmin tuossa lipastaskujen välissä. Taikakiveäkö kuljetat?” toa kysyi riemukkaana tarkkasilmäisyydestään.
Skakdin naama oli täysin ilmeetön, kun tämä laski kätensä Matoron mainitsemaan paikkaan ja sulki vyöllä olevan taskun tiiviisti. Nahkapussukka katosi näkyviltä ja admin pysähtyi paikoilleen.
”Sanoinko minä jotain jostain salaisuudesta?” tämä virnuili hieman kyllästyneenä.
”On se, kun nykyään ei voi enää luottaa kehenkään”, Matoro virnisti. ”Hyvä on, pidä salaisuutesi!”
Guardian nyökkäili hyväksyvästi, eikä toa voinut olla lukematta hänestä pientä voitonriemua. Pari hiljaista askelta ottaen he katselivat grillikatoksen luokse kokoontuvaa väkijoukkoa. Taivas oli saanut pienen ripauksen iltaista punerrusta ja auringonottajia ja uimareita alkoi jo siirtyä kohti settiään hämyisässä teltassa aloittelevaa DJ Peeloa. Androidin sormet vaelsivat näppäimistön yllä mekaanisen tarkasti kutsuen rannan alkuiltaan sähköistä jyrinää.
”Siellä taidetaan kohta tanssia”, skakdi sanoi. ”Paacokin lupaili jotain spektaakkelia kunhan ilta tästä vähän pimenee.”
”Aika pahaenteistä”, Matoro komppasi. ”Jätän varmaan tanssin väliin joka tapauksessa – taidan taitaa sen paremmin luistimet jalassa.”
Skakdi nyökkäili ja hymähti. ”Minä olen kyllä muutenkin ehkä vähän akustisemman puoleen. Ei kai tuossakaan mitään vikaa ole, mutta nuo äänenvoimakkuudet… helvetti, se yksi tapaus Carnium Entessä. Korvani soivat edelleen.”
”Joo, näitä on”, toa sanoi myötätuntoa tihkuen. ”Muistan, miten korvani soivat viikkoja sen yhden kerran jälkeen, kun keskeytin sen Labion typerän diskojuonen.”
Skakdin ankeasta naurahduksesta päätellen tälle ei tarvinnut selittää Gaggulabion typerää diskojuonta. Hän alkoi nykiä taisteluvyönsä repsottavia remmejä kiinni ja kiristää niitä paikoilleen.
”Sinulla tuntuu noita seikkailuja kyllä olevan ilman tätäkin, jos se lohduttaa yhtään.”
”Toivottavasti!” toa tokaisi. ”Turhahan sitä on paikallaan pysyä, kun maailmassa on niin paljon kaikkea tehtävää.”
”On, aivan pöyristyttävissä määrin”, Guardian sanoi. Hänen katseensa vaelsi tapahtumantäyteistä rantaa pitkin Matoroon. ”Välillä sitä kyllä ehkä silti kannattaa pysähtyä tällaisiin hetkiin. Ennen kuin ne ovat poissa.”
”No, pidän mielessä kun olen ikäisesi”, Matoro virnisti. ”Mutta minua taidetaan kaivata tuolla taistelukentällä. Siellä taisi olla yksi Suga kaadettavaksi, enkä ajatellut periksikään antaa…”
Guardian taputti Matoroa voimakkaasti selkään.
”Rökitä se irstas ukkeli.”
”Käskystä, eversti!” Matoro hihkaisi, kohotti kätensä rentoon heilautukseen ja kääntyi kohti kenttää juoksuaskelin.
Matoron kipittäessä hiekka tieltään pöllyten takaisin kohti pallopelejä jäi sininen skakdi hetkeksi paikoilleen seisomaan. Siinä hän könötti keskellä hiekkarantaa, jolle punertava alkuillan taivas tarjosi lähestyvän syksyn väreistä kauneimmat. Enemmän ja enemmän kesän hyvästelijöitä siirtyi hämyisän teltan alle nauttimaan tumman androidin laitteistoistaan loihtimasta musiikista. Aina niin iloa täynnä oleva valkopullero Snowie viittoi koko joukkoa tuttuja ja vähemmän tuttuja klaanilaisia mukaansa tanssimaan. Snowiella oli todellakin taipumus tuntea joka ikinen klaanilainen, Gee havaitsi. Uusi tai vanha. Kohta musiikin tahdista löysi itsensä tamppaamasta lähes aiempaa kaksinkertainen joukko. Juhliminen oli todella alkanut.
Ranta oli muutenkin täynnä riemua.
Keetongu istui lähempänä rantaviivaa levitetyllä pressulla siemaillen vaahtoavaa juomaa suuresta kolpakosta ja seuranaan koko joukko Laivaston matoraneja. Vanha ukko Tehmut hohotti äänekkäästi, kun nuorempi parivaljakko, jotka Gee muisti nimiltään Ternokiksi ja Ontoriksi, kävivät hiekalla riehakasta painia.
Visokki jutusteli sivummalla ensiapuryhmän kanssa päivystävälle Kupelle. Make oli hypännyt tuuraamaan Umbraa grillin parissa, ja nyt oluensa avannut päämoderaattori vitsaili nousuhumalaisella innolla läheisimpien alaistensa kanssa. Jopa Samella vaikutti olevan melko hauskaa.
Noiden tuttujen kasvojen lisäksi ohi vilahteli puolituttuja ja tuntemattomia. Pelkkiä harhaisia muistoja päivistä linnakkeessa, hänen kiireisen elämänsä sivumainintoja. Monen eri lajin edustajia, nuoria ja vanhoja, sateenkaaren kaikissa sävyissä. Kaikki, joille hän soi katsekontaktin, hymyilivät hänelle.
Niin hymyili myös Guardian. Mutta hän ei tiennyt, näkikö sen, kuinka jokin painoi alas hänen suupieliään.
Se jokin tuntui kokoonsa nähden painavalta hänen taisteluvyössään… ja sokaisevan kirkkaalta, vaikka hän oli peittänyt sen näkyvistä. Sitä oli vaikea sulkea pois. Se jokin sai hänet haluamaan lähteä, vaikka hän oli onnellinen täällä. Vaikka hänellä oli paikka täällä.
Gee lähtisi ennen kuin aurinko olisi kokonaan laskenut. Hän tekisi sen ilman kummempaa meteliä ja kysymättä keneltäkään.
Tai… pysäytettyään katseensa eräisiin tuttuihin silmiin hän saattoi muuttaa mieltään. Yhden keskustelun hän halusi vielä käydä.
Selvän pyyn omistaja Kinlikan avaaman rantabaarin tiskillä tilailtiin juomia mitä eriskummallisemmissa astioissa. Lihaksikas punainen vortixx ravisti suuria pulloja ja kaateli drinkkejä innokkaille asiakkaille. Kepe käveli tiskiltä Geetä vastaan ryystäen kuplivaa juomaa madu-hedelmän puolikkaasta. He heiluttivat toisilleen puolihuolimattomasti kättä. Kepe oli selvästi matkalla pitämään seuraa nurmikon rajalla filosofisoivillle Creedylle ja Vaehranille.
Sen huomioiden, kuka tiskin perimmäisimmällä tuolilla istui, oli yllättävää että tämän luona oli melko hiljaista. Ehkä suurin osa ei juuri uskaltanut lähestyä.
Tawa nojaili tiskiin tuijotellen hymyillen kohti aurinkoja. Hän heilutti ristissä olevia jalkojaan ja siemaili hieman juomaansa pienestä kolmionmuotoisesta lasista. Kevyt viilentävä tuuli heilutti violetin hameen kangasta.
Toa kääntyi katsomaan Guardianin suuntaan, hymyili leveästi ja räpytteli silmiään sillä tavalla, joka viesti, että tämä oli joko poikkeuksellisen väsynyt tai jo kolmannella juomallaan.
”Viimeinen vartija”, Tawa sanoi suorastaan pöyhkeilevästi laskien vapaan kätensä sydänvalolleen. ”Mikä suo minulle tämän kunnian?”
Kolmannella juomallaan, Guardian päätti.
”Hienot pirskeet”, hän sanoi istahtaen johtajansa eteen. ”Olisi kyllä kiva jäädä.”
”Sinä sanot noin joka vuosi!” Tawa ähkäisi kuin loukkaantuneena.
Jos ei kovin vakavissaan. Silti Guardian murahti ja ei voinut estää itseään irvistämästä kivuliaasti.
”Tämä… ei ehkä voi odottaa.”
Hän taputti sitä taskuistaan, missä siru painoi vasten hänen kylkeään.
”Äh. Anteeksi. Minä tiedän, kuinka paljon nämä pippalot sinulle tarkoittavat.”
Tawan silmät laskeutuivat hänen taisteluvyönsä taskuun, ja nousivat siitä taas tuijottamaan häntä.
”No, aina on ensi vuosi”, hän sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin. Aina on ensi vuosi.”
”Onhan?”
”Äh. Tietty.”
Sen sanottuaan he olivat molemmat hetken aikaa hiljaa.
Jonkin matkaa Tawan takana turaga Kyösti kävi tiskillä äänekästä väittelyä vain hieman enemmän selvin päin olevan kapteeni Hain kanssa siitä, kuinka paljon puuta ja/tai rautaa miehissä ja/tai laivoissa ennen oli verrattuna nykypäivään, kummin päin asia oli ollut paremmin ja kenelle taloyhtiön hallituksessa aiheesta sietäisi valittaa. Taustalla käytävä keskustelu hämärtyi Geelle ehkä lähtökohtiaankin käsittämättömämmäksi, kun hän tuijotti Tawan suuntaan miettien, mitä hänen olisi kenties pitänyt sanoa.
”Jäisit vielä edes ruokailun ajaksi”, Tawa hymähti silmiään räpytellen. ”Sinun jokavuotinen lupauksesi erinomaisista grillikoivista jää taas lunastamatta.”
”Ehkä joku toinen kerta? Eiköhän syksyn edetessä tule tilaisuuksia.”
”Niin”, Tawa nyökkäsi vaitonaisesti. ”Millä… millä sinä edes olet lähdössä muuten matkaan?”
”Enköhän ota jonkun veneen”, Guardian sanoi kohauttaen olkiaan.
Tawa oli hetken hiljaa. Hän hymyili hetken… ja hirnahti kaikkea muuta kuin arvokkaasti. Tawa laski katseensa täyteen sotavarustukseen skakdin yllä, virnuili ja painoi kätensä poskelleen.
”Älä viitsi! Kai sinä nyt sentään uit niinkuin joskus lupasit? Sinä kun olet siinä niin hyvä!”
”… anteeksi, olinko minä jotenkin epäselvä?”
”Heheh… Gurtun uimakoulu…”
”… Tawa. Mitä helvettiä nyt?”
”Kun ollaanhan sitä kuitenkin niin kovaa ja periksiantamatonta miestä siinä”, Tawa sanoi hymyillen ja purren huultaan. ”Metsästetään karhu syötäväksi ja tehdään omat aseetkin ihan paikan päällä!”
Kun Guardian ei heti reagoinut, Tawa nosti ryhtinsä korostetun suoraksi, painoi kätensä nyrkeiksi kyljilleen, nosti rintansa rottingille ja väänsi ilmeensä vihaiseksi. Kun hän puhui, hän pakotti äänestään niin möreän kuin vain mahdollista.
”Viiiiiiimeinen vartija! RÄYH!”
Guardian tuijotti suoraan Tawaan otsansa kurtussa. Tawa jatkoi vakavaa katsekontaktia niin kauan, kunnes purskahti niin remakkaan nauruun, että se käänsi jo katseita. Puhtaasti periaatteesta Gee jatkoi nauravan naisen tuijottamista ilmeensä yhä vihaisena. Vaikka se oli kyllä sitä vaikeampaa, mitä enemmän Tawa vesitti tilannetta tökkimällä häntä kylkeen.
”Helvetti”, Gee ähki. ”En minä nyt ainakaan kerro, miten aion sinne oikeasti hankkiutua!”
”Koko matka uiden!” Tawa hihitti. ”Kova tyyppi!”
”Kuule, ehkä oikeasti menenkin! Saat sitten itkeä silmät päästäsi, kun joku merivirta syöksee minut zyglakien verkkoihin, ja sitten joku tekee luistani kalastusvälineet. Harmittaa kyllä varmaan sitten pilailla tämän äärimmäisen vakavan asian kustannuksella!”
Tawa naurahti heleästi, henkäisi syvään ja sulki hieman silmiään yhä hymyillen.
”No… eikö se ole se, mitä sinä aina teet?”
Guardian ei keksinyt siihen juuri vastausta. Tawa avasi silmänsä ylikorostetusti ja jatkoi.
”Vitsiä vitsin perään, niin maailma pysyy vähän hauskempana. Pöljä. Kai sinä ymmärrät, että sen takia minä sinusta pidän?”
”NO NYT.”
”Vihdoin.”
Skakdi nojaili tiskiin raapien leukaansa täysin sanattomana. Hän laski katseensa ussal-teemaisten lasinalusten pinoon ja kasaili sanoja, jotka eivät tuntuneet jostain syystä ottavan minkäänlaista muotoa. Taustalla taivas punersi ja laskeutumistaan kohti käyvät ilta-auringot piirsivät Tawan naamiolle punaista ja kultaa. Nainen hymyili loppukesän lämpöä häntä kohti.
Ja tuntui, että aika vain kävi julmasti ja julmasti eteenpäin. Pimeys laskeutuisi kohta. Jossain kaukana kellon viisarit iskivät säälimättä eteenpäin kohti tulevaisuutta, joka ahmi kaiken epävarmuuden harmaaseen sumuun.
Ranta oli täynnä iloa. Hänellä oli hyvä olla. Tässä oli pienen hetken hyvä.
”Tämä on ollut hyvä kesä”, Guardian sanoi hiljaa. ”Minulla on ollut hyvä olla täällä.”
”Se on ihana kuulla”, Tawa sanoi.
”Oli talvi sitten minkälainen tahansa… tuntuu, että näillä muistoilla sen kohtaaminen ei ehkä hirvitä aivan yhtä paljoa?”
Tawa oli hetken hiljaa. Sitten… hän tarttui skakdin kädestä ja hymyili yhä lämpimämmin. Geekin oli vain hiljaa. Hänellä ei ollut taaskaan sanoja.
Tässä oli pienen hetken hyvä. Mutta… mutta silti…
”MINUA JÄNNITTÄÄ NIIN PALJON, YSTÄVÄNI.”
”Vartija on valpas. Vartija näkee enemmän yhdellä silmällä kuin moni kahdella.”
”TOIVON TODELLA, ETTÄ OLET OIKEASSA.”
”Varro vain, Valkoiseni.”
”Täytyykö sinun varmasti vielä lähteä?” Tawa kysyi. ”Miksi et lähtisi vaikka… huomenna? Se ei ollut minun käskyni. Sinä teit sen päätöksen aivan itse!”
Gee nosti hermostuneesti katseensa Tawan silmiin, ja sitten horisonttiin. Hän ei keksinyt vastausta.
”Jää nyt pitämään hieman hauskaa välillä”, Tawa jatkoi. ”Ei se siru ole mihinkään katoamassa.”
”Ei niin”, Guardian mutisi. ”Mutta sehän… olikin tässä vähän se ongelma.”
”OLETHAN VARMA TÄSTÄ?”
”Valkoinen. Varro vain.”
”Gee?” Tawa sanoi pehmeällä äänellä.
Guardianilla oli vaikeuksia käsitellä tilannetta. Mikään pistävä sanojen tikari ei löisi läpi sen, mikä ilmassa leijaili.
Hän oli onnellinen.
Hän voi hyvin.
Miksi se ei nyt riittänyt? Miksi jokin hänen taskussaan tuntui niin paljon painavammalta kuin sen olisi pitänyt? Mikä kaiku horisontista veti häntä luokseen?
Mikä oli muka tätä tärkeämpää?
Skakdi toivoi, että hänellä olisi ollut parempi vastaus siihen kuin se, jonka hän sanoi ääneen.
”ÄLÄ NYT.”
”Vartija.”
”Minun piti olla liikkeellä ennen auringonlaskua”, hän mutisi nousten tuolilta ja otti kätensä pois Tawan otteesta.
Ilme kultaisella visiiri-Haulla oli hämmentynyt ja surumielinen. He jakoivat katsekontaktin hetken ajan.
”Soitellaan vaikka… matkalla. Kerron, mitä löydän sieltä.”
Tawa ei saanut suustaan mitään, vaan tuijotti Guardiania suu auki.
”EI. ÄLÄ VIITSI.”
”… Vartija.”
”KAIKKI ON PILALLA.”
”Vartija. Olet säkki.”
Jumalatar korkeuksissa ja valvoja syvyyksissä tunsivat itsensä aivan yhtä voimattomiksi kuin Guardian, kun hän käänsi selkänsä toalle ja alkoi astella satamaa kohti. Juhlahumu tuntui vain voimistuvan takana, kuten myöskin ilo ja riemu jonka se hämärtyvään ilmaan heijasti, mutta Guardianista tuntui vain, että… hän halusi paeta sitä.
Pienen hetken ajatus järkeytyi hänen päässään sillä, että hänellä oli tärkeämpää edessään. Minkä sirpale heidän rannalleen oli sitten päätynytkään, se sykki hänen taskussaan voimallisena ja raastoi hänen maailmansa rikki. Hän halusi nähdä sen katoavan elämästään, vaati se mitä tahansa.
Siihen selitykseen tarrautuminen auttoi.
Se auttoi teeskentelemään, että hän ei yrittänyt paeta hetkiä, joissa voi hyvin.
”Valkoinen.”
”VALVOJA.”
”Nyt kun olemme nähneet myös tuon todella surullisen esityksen… mitä opit?”
”ETTÄ TUOMARINI ON TAHDITON JA TILANNETAJUTON ÄÄLIÖ.”
”Myös se on totta. Mutta jos Vartija ei tekisi uudestaan ja uudestaan niitä virheitä, joita tekee, olisiko hän sillä polulla, jota hän astelee?”
”KENTIES HÄNEN POLKUNSA ON TÄRKEÄ. ON MONTA TAPAA, JOLLA ASIAT OLISIVAT VOINEET MENNÄ TOISIN. JA KAIPA NE VOIVAT VIELÄ MENNÄ. HÄN ON TUOMARINI VAIN VIRHEIDENSÄ VUOKSI. EIKÄ AINOASTAAN NIIDEN, JOTKA HÄN ON JO TEHNYT…”
”Jokainen virhe katkaisee äärettömästi polkuja, joita pitkin kaikki olisi voinut kulkea. Vartijan mielestä ne ovat vääjäämättömiä, vaikka hän ei jumaliin uskokaan. Vartija tietää olevansa sidottu polulleen, koska hän on tehnyt niin monta virhettä, että ei enää osaa nähdä asian menevän toisin. Haluaisin Vartijan ja sinun molempien ymmärtävän jotain.”
”MITÄ, VALVOJA?”
”Se, että hänet on sidottu muihin ei tarkoita, että hänen valinnoillaan ei olisi väliä.
Se tarkoittaa, että millään muulla kuin niillä ei ole.”
Valkoisen pitkä hiljaisuus kieli siitä, että jokin Valvojan sanoissa oli saanut myös hänen ajatustensa rattaat pyörimään. Ja vaikka aika, ja kellokoneiston rattaat, raksutti eteenpäin yhä edelleen, pysyi valkoisen kuningattaren katse yhä edessään aukeavassa saaressa ja sitä asuttavien lukuisissa siteissä.
”KENTIES JUURI SIKSI MINÄ HALUSIN NÄHDÄ JUURI TÄMÄN TARINAN. KOKO PITKÄN OLEMASSAOLONI OLEN LASKENUT. SPEKULOINUT. ENNUSTANUT. KOHTALON PUNAINEN LANKA OHJENUORANANI OLEN VILKAISSUT TULEVAISUUTEEN JA NÄHNYT SEN KAIKEN, MITÄ SIELLÄ EI ENÄÄ OLE. MUTTA VIIME AIKOINA… AIKOINA.”
Valkoinen pysähtyi hetkeksi nauramaan. Siinä sanassa oli tilanteeseen nähden jotain sopivan ironista.
”EN OLE ENÄÄ AIVAN VARMA, OLENKO TULKINNUT NIITÄ OIKEIN. LANKOJEN SEURAAMINEN ON ALKANUT TUNTUMAAN… RIITTÄMÄTTÖMÄLTÄ.
Muistikuvat Valkoisen valtakunnan läpi kahlanneesta kaasunaamaripäisestä olennosta eivät olleet hetkeksikään kadonneet kellokoneiston alati laskelmoivasta muistista. Se, kuinka helposti tumma olento oli pilkkonut palasiksi hänen tietonsa oli jättänyt pysyvän säröön yhteen rattaista tärkeimpään.
”Mitä jos langat eivät ole mitään ilman toisiaan, Valkoinen?”
Ehdoton, päättymätön tykytys saattoi rauhoittavan äänen sanat Valkoisen valtakunnan yli hänen luokseen.
”Mitä jos ne ovat olleet aina menossa yhteen paikkaan? Sinne, mihin me molemmat näemme ja olemme nähneet niiden menevän. Me tiedämme, mihin nämä tarinat tästä jatkuvat. Olemme nähneet ne lukemattomia kertoja…. ja tiedämme hyvin, että jotkut tarinoista ovat hyvin surullisia.”
”NIIN. NIIN OVAT.”
”Kerro minulle, Valkoinen. Ovatko surulliset tarinat vähemmän kertomisen arvoisia?”
”EN TAHDO SYYTTÄÄ SINUA MAKUASIOISTA KIISTELEMISESTÄ, MUTTA JOSKUS NE OVAT MINUSTA JOPA ARVOKKAAMPIA…”
Syke tuntui kuin pysähtyvän. Pienen hetken Valkoisen kaikkeuden yllä leijaili vain pelkkä hiljaisuus. Kun Valvojan ääni palasi, saapui se kuin tuulen tuomana kuiskauksena.
”Nähdään, Valkoinen.”
”NÄHDÄÄN, VALVOJA. JA KIITOS.”
Vanhat säkeet kaikuivat teknisesti ottaen kaikkialla. Muinaisen melodian tahtiin hyräilevä valkoinen ei saanut sanoja enää irti mielestään.
”KAIKKI UHRAUKSET, UNELMAT…
Kun kaikkinäkevien katseet kääntyivät poispäin rannasta laskeutuvan syysillan alla, nousivat taivaalle samat tähdet kuin sinne olivat nousseet sitä ennenkin. Tuuli puhalsi samaan suuntaan kuin se oli puhaltanut niinä kymmeninä aiempina kertoina, jotka he olivat tarinan läpi katselleet. Sen illan ylle ei laskeutunut uutta merkitystä, joka olisi tehnyt tehdyn tekemättömäksi tai sanomattomat sanat sanotuiksi.
Mutta ehkä pienen hetken kuningatar korkeuksissaan näki pienet suortuvat kietoutumassa joksikin suuremmaksi. Hyljeksitty valkoinen helmi korkealla vuorella nauttimassa viimeisestä rauhallisesta tuulenvireestä ennen myrskyä. Tytärtään kaipaava isä rautaan vangittuna. Vaeltaja etsimässä merkitystä tyhjyyteen, joka katsoi tähtien väleistä. Rikottu enkeli kohtaamassa rikkomaansa maailmaa, Verkonkutoja pakottamassa siihen järkeä. Valtiatar takertumassa toivoon, tiedemies totuuteen ja harhailija parhaaseen ystäväänsä. Saaren uusin profeetta siemailemassa teetä ja katsomassa tulevaan. Petturi pakomatkalla itseltään, valottu häikäistyneenä itsestään. Telakkamestari rakentamassa parempaa tulevaisuutta, korsto valmiina puolustamaan sitä. Takoja rikotulla menneisyydellä, sotilas pirstotulla tulevaisuudella.
Tuomari tuomitsemassa tulevaisuuden sirujen sykliin.
Vähitellen nuo suortuvat kietoutuivat joksikin, jota he kaikki vetivät, ja joka veti heitä kaikkia. Hiljainen kesäyö ei tarjonnut tuolle kaikelle selitystä tai merkitystä.
Ai olet? Sepä hyvä. Minulle jää vähemmän syitä pudottaa niskaasi järkyttävä määrä esoteerista tietoutta joistain omituisista olennoista, vaikka olenkin siinä äärimmäisen hyvä!
Niin, sinä tiedät jo, mikä minä olen. Viettiminä. Rahi-vaisto. Hordika. Loinen. Toinen. Ja kun tiedät tämän, osaat pyytämättäkin jatkaa ajatusketjun seuraavaan johtopäätökseen:
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
On äärimmäisen tärkeää, että ymmärrät tämän. Muuten mistään ei tule mitään.
Minä tunnen nimittäin kaltaisesi. Tiedän, että eräitä lempipuuhiasi on tehdä päätelmiä siitä, mitkä tarinan hahmot ovat ”hyviä”, mitkä ”pahoja” ja mitkä vain ”olentoja työssään”. Minä en kuitenkaan aio kertomukseni jumalana, joka ilmentää samaan aikaan hahmon, tekijän ja lukijan rooleja, sallia sitä, että julma ja armoton katseesi osuu minuun ilman täydellistä ymmärrystä asioiden todellisesta luonteesta!
Eräänlaisena Kissabion syvimmän olemuksen projektiona minä en voi teoillani saada aikaan minkäänlaista lopputulosta, joka ei olisi Kissabiolle jollakin tasolla mieluinen.
Jokaisen toiminta kumpuaa jostakin – vihasta, rakkaudesta, inhosta tai muista kivoista tunteista. Minun toimintani kumpuaa siitä, mikä on Kissabiolle parasta ja mitä Kissabio haluaa, vaikka hän ei myöntäisi sitä edes itselleen.
Aina ei ole helppoa, sen minä voin myöntää. Mutta minä yritän parhaani, ja sen on riitettävä.
Kun olet harkinnut tätä väitettä niin kauan, että olet valmis hyväksymään sen maailmassa vallitsevana perustavanlaatuisena totuutena, ole kiltti ja syötä alla olevaan lootaan teksti ”Kissabion loinen ei tehnyt mitään väärää”, niin voin päästää sinut eteenpäin. Pidä tätä eräänlaisena vakuutena sinulta minulle.
Kuten sanoin, minulla ei ole aikomustakaan päästää tekstiini lukijoita, jotka julkeavat tulkita sitä väärin!
Kiitos yhteistyöstä.
Nyt pääsemme uskoakseni siihen, mitä varten tänne tulitkin.
Katsotaanko niitä kissavideoita?
Kyllä, se on totta, Kissabio tähti on television. Meillä on tämän ihmeellisen kojeen ansiosta käytössämme Kissabion surkean elämäkerran jokainen hetki. Eikö olekin hienoa? Niin monia sekunteja, jotka eivät kiinnosta ainuttakaan mistään löytyvää olentoa.
Jos televisioni olisi vähemmän vertauskuvallinen, hankkisin paremman kanavapaketin.
Näin minä päiväni vietän, Kissabion surullisia edesottamuksia seuraten… ei ole kunnollista elämää tämä ei. Ehkä ihan hyvä, että olen täällä aivan yksikseni. Kuolisin häpeään, jos jonkun hohdokkaamman olion loinen tulisi käymään ja huomaisi, että vilkuilen kaiket päivät jonkin epäselvän kissan sekoilua!
Mieluummin olisin joku muu jossain muualla, mutta minulla on tehtävä, ja sen aion tehdä. Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellaisia me loiset olemme.
Tarkistetaanko, mitä Kissabiolle kuuluu?
Sekatavarakauppa
Menneisyydessä
Kissabio vertaili hyllyllä lepääviä Whiskas-tölkkejä ja yritti päätellä, mitä eroja niissä oli. Vaikeaselkoisista etiketeistä ei ainakaan ollut hyötyä.
Hänen jäsenlomakkeeseensa oli lajin kohdalle painettu pelkkä kysymysmerkki. Aina välillä se teki elämästä hankalampaa: yksikään ravitsemusterapeutti ei ollut osannut kertoa, mitä hänen olisi oikeastaan pitänyt syödä. Whiskas oli kai jonkinlaista ruokaa kissaraheille. Se ei maistunut kovinkaan hyvältä, mutta piti sentään hengissä.
Klaanin kaupungissa sijaitsevaan sekatavarakauppaan oli laskeutunut myöhäisiltainen hiljaisuus. Muutama matoran puski hänen ohitseen ahtaiden hyllyrivien välitse, ja Kissabio jäi harkitsemaan, olisiko hänen vain pitänyt ottaa punaista laatua.
Hän mietti vielä hetken ja luki etiketin toistamiseen, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Olihan punainen sitä paitsi ihan kiva väri. Kissabio laittoi ostoskoriin kaksi tölkkiä ja poimi mukaansa hetken mielijohteesta vielä kolmannen – hinta oli varsin kilpailukykyinen tuoreeseen kalaan verrattuna, joten kai sitä piti silloin tällöin kestää.
Ajatukset jo maalauksessa, jonka hän aikoi viimeistellä kotiin päästyään, kissaolento suuntasi kohti kassaa.
Silloin Kissabio näki hänet.
Onpa kuvanlaatu surkea…
Se on melko absurdia, kun ottaa huomioon, että televisioni oli tarkoitus olla vertauskuvallinen. Niin siinä pakkauksessa ainakin luki. Mitähän ne huijarit minulle myivät? Oikean television? Miten se on edes mahdollista?
Odotapa hetki niin katson, saanko tehtyä tälle jotakin.
Matoron.
Jään toa oli pysähtynyt tutkailemaan myynnissä olevaa harmaata kanohia. Miksi näin, sitä Kissabio ei osannut arvata – se ei vaikuttanut mitenkään erityiseltä, ja tunnettu toa-soturi saisi kokoelmiinsa uusia naamioita taatusti helpomminkin.
Elämäänsä kyllästyneen skakdin murahdus havahdutti Kissabion siihen, että hän oli tiellä. Kissa pyrähti nolosti eteenpäin ja pysähtyi hyllyraon kohdalle yrittäen epätoivoisesti näyttää siltä, että oli tekemässä jotakin järkevää.
Miksi hän oli tällainen? Eiväthän he olleet puhuneet vuosikausiin – eivät Japa Nuin jälkeen.
Kissabio yritti keksiä, minkä tuotteen voisi haluta vielä ostaa, mitä voisi teeskennellä unohtaneensa epähuomiossa, jotta pääsisi kiertämään takaisin ja voisi viettää kaupassa vielä hetken.
Voisiko hän tehdä niin? Vain tuijotellakseen Matoroa? Mitä hän ajattelikaan?
Ostoskorissa oli kolme Whiskas-tölkkiä ja uusi pakkaus tusseja, kaikista halvinta mallia, niitä hän käyttäisi vain omaan tuherteluunsa, työpaikalla oli parempia itse sarjakuviin…
Kissabio kääntyi joka tapauksessa ympäri. Matoro ei varmaankaan ollut huomannut. Hän tarvitsi vielä yhden tuotteen, eikö hän ollutkin unohtanut jotakin?
Nyrpeä skakdi tuhahti paheksuvasti.
Tässä sitä mennään.
(Älä kiinnitä huomiota minuun, tuskailen vielä tämän vastaanottimen kanssa!)
(Kissabio voisi vaikka kuvitella kaukosäätimen, niin elämäni olisi ehkä helpompaa.)
Jotakin vielä…
Noin, eiköhän se toimi nyt? Kuva näyttää ainakin selkeämmältä.
Se ei toisaalta ole kummoinen voitto, kun joutuu katselemaan Kissabion kasvoja. Hei, tässä harvinainen ajatus, joka ei missään nimessä pyöri mielessäni joka ikisenä hetkenä: olisinpa kenen tahansa muun loinen.
Olet saapunut juuri keskelle tyypillista iltaa Kissabion elämässä. Sen määrittäviä piirteitä ovat ainakin nämä:
1) mitään kiinnostavaa tai jännittävää ei tapahdu
2) parhaat henkilöhahmot ovat lukuisat toa-sankarit, joiden perään Kissabio kuolaa tekemättä ikinä aloitetta
3) minä kärsin
Pahoittelen, jos meneillään ei ole mitään odotuksiesi mukaista! Puolustuksekseni voin sanoa vain sen, että minulla ei ole mitään osaa tapahtumiin, mikä on oikeastaan ihan hyvä puolustus.
Niin, minulla ei ole osaa eikä arpaa… ellen…
Haettuaan ostoskoriinsa erään sarjakuvan, jonka omisti jo, Kissabio palasi kohti kassaa ja huomasi jään toan tutkailevan yhä naamiota.
Hän hengitti syvään ja esitti viimein kysymyksen, jota oli pyöritellyt mielessään niin, niin kauan. ”Hal… haluaisitko, tuota, l-lähteä ulos kanss…”
Hei, hyvin tehty! Eihän se niin vaikeaa ollut.
Loppu on historiaa: Matoro suostui. Hyvin kävi, mutta olihan se siitä huolimatta aika säälittävä esitys, eikö vain? (MINÄ saan sanoa näin, koska olen Kissabion loinen ja voin olla tätä mieltä vain, jos Kissabiokin jollain tasolla on. Jos sinä ajattelet samoin niin painu helvettiin!) Jos en olisi töytäissyt sinua loppuun saakka, kuka tietää, kuinka monta vuotta olisit vielä paininut asian kanssa, Kissabio.
No, ei minua haittaa olla avuksi. Sitähän varten täällä olen. Pyöritän tätä sirkusta, koska jonkun täytyy.
Koska minulla on vieraita ja tapahtumassa on jotakin Kissabion elämän yleiseen tasoon nähden äärimmäisen jännittävää, voisin pikakelata h-hetkeen. Noin, nyt olemme oikeassa päivässä. Pian se alkaa!
Mutta missä on Kissabio? Yhä kotonaan.
Mitä sinä sitä peiliä katselet? Tuskinpa ainakaan ihailet omia kasvojasi. Niistä ei saa mitään silmää miellyttävää millään tästä maailmasta löytyvällä asialla, mutta se on vain säälimättömän luja fakta, jonka kanssa on elettävä. Vauhtia, ettet myöhästy. Tämä jäynä on ollut tekeillä niin kauan, että en jää kliimaksista paitsi mistään hinnasta!
Bio-Klaani
Menneisyydessä
Joku osa Matorosta mietti, miksi hän oli vastannut epätoivoisen toimittajatytön treffipyyntöön ”no, miksei, tavataan illalla.” Toisaalta sitten taas, kynttilänvalossa vaaleanpunaisen kissaolennon kanssa illallistaminen ei ollut lähimainkaan oudoimpia asioita, joita hän oli tehnyt.
Rehellisesti sanottuna mietin aivan samaa, Matoro! Jos sinussa asustelee hyviä vinkkejä korviisi kuiskiva loinen, sen on pakko olla tehtävässään susihuono.
Ja jos ei… kannattaisikohan hankkia sellainen?
Hypätäänpä hieman eteenpäin. Luulen sinun muistavan tämän epätoivoisen episodin jokseenkin hyvin, joten voimme tyytyä kohokohtiin. Me voimme aivan hyvin seuloa kitoihimme makoisat kuivapalat, jotka joku on mennyt sekoittamaan kuvottavaan kasaan oikeaa, aitoa lihaa.
Sellainen roska ei kelpaa. Minähän en suuhuni pistä yhtään mitään, mikä ei koostu sataprosenttisesti lisäaineista!!!
”Miauskis”, sanoi Matoron taakse ilmestynyt kissa. Toa hätkähti ja ihmetteli sitä, ettei ollut kokeneen soturin vaistoillaankaan havainnut tulijan lähestymistä, mutta kaipa kissat olivat hyviä hiipimään. ”Mennäänkö syömään katolle? Minusta on hauskaa syödä ulkona!”
Ulkona… ulkona syöminen ei tarkoita tuota, Kissabio. Jos tuon oli tarkoitus olla vitsi, en ihmettele, miksei tekeleesi pärjännyt niillä Itä-Steltin sarjisfestareilla vuosikymmeniä sitten.
Ah, siinäpä vasta päivä. Hautasit haaveesi sarjakuvataiteilijan ammatista vuosiksi. Aloitit uudestaan kaiketi vain siksi, ettet lopulta löytänyt elämällesi mitään muutakaan tarkoitusta. Nyt tuhertelet Klaanilehteen tuotoksia, jotka ovat kaupungin asukkaiden keskuudessa lähinnä vitsi. Miltä nyt tuntuu? Oletko tyytyväinen itseesi ja valintoihisi?
Oho, pääsikö tarina etenemään taas, kun juutuin muistelemaan menneitä? Minun täytyy keskittyä. Olemme suunnitelleet tätä niin kauan, ja elämässämme on niin harvoin valonpilkahduksia.
”Ainakin… ainakin… opiskelet historiaa!” feliini keksi. ”Sinuahan haastateltiin Klaanilehteen kerran asiantuntijaksi jossakin arkeologia-asiassa!”
Matoro muisti sen hyvin. Siinä oli mennyt hänen takuukahvipöytäkeskusteluaiheensa, kun yhtäkkiä kaikilla olikin oikeaa tietoa aiheesta.
”Joo, luen aika paljon. Myöskin treenaan aika paljon Toa-asioita. Olen usein muualla joko Klaanin asioilla tai tutkimassa jännittäviä paikkoja, kuten varmaankin tiedät. Ammattinimikkeeni jäsenkortissani on kai ’seikkailija.’”
Kun Matoro tiivisti sen noin, hän ihmetteli itsekin miten mielenkiintoinen henkilö hän oli.
Jokaisen klaanilaisneidon unelmamies, suorastaan. Mutta se oli Kissabion salainen mielipide.
Kissabio muisteli, että hänen ammattinimikkeensä jäsenkortissa oli kai ”kissa”.
Ööh, kissat eivät oikeastaan ole ammatti, vastaanottovirkailija oli sanonut.
”Hih, minäkin olen teknisesti ottaen seikkaillut!” Kissabio huomautti. ”Ainakin, jos ’päämäärättömästi halki maailman harhailu’ lasketaan seikkailemiseksi.”
Hmmmm…… mmmmiauhh….. missähän vaiheessa minä voisin…
”No, usein ne ovat aika lähellä toisiaan”, toa naurahti. ”Missäpäin maailmaa olet käynyt?”
Kissabio oli hetken hiljaa.
Miauskis!? Mitä silmäni näkevätkään? O-oikeastiko?
Hän ei muista, Kissabio!
HÄN EI MUISTA!
En voi uskoa tätä. Tämä todella lunasti kaikki odotukset; juuri jotakin tällaista olen vuosikaudet odottanut.
Tiedätkö mitä, Kissabio? Minä tiedän, mitä teemme. Jos hän ei muista, sinäkään et sitten mainitse Japa Nuita sanallakaan.
”M-mehän olimme silloin ker-Oikeastaan… oikeastaan vaikeaa sanoa, koska en alkuvaiheessa ihan tiennyt, mitä ovat kartat ja missä asiat yleisesti ovat. Ainakin Pohjoisen mantereen suunnilla… ja, no, aika lailla sieltä tosi, tosi mutkittelevaa reittiä suoraan Klaaniin! Ja täällä minä nyt olen.”
Voi ei, tästä tulee niin kiusallista.
Voin kuvitella keskustelun, jonka käytte viikon kuluttua, kun hänen mieleensä yhtäkkiä pilkahtaa, että hetkinen, eikö tuo Kissabio ole hyvin samanlainen kuin se Japa Nuilta Klaaniin tuomani neitokainen? Ovatko he kenties samaa lajia, hän saattaa ihmetellä hetkisen.
Ja kysyy siitä sitten sinulta.
En malta odottaa! Niin et varmaan sinäkään.
Vai… vai…
… oletko jo tulossa toisiin aatoksiin? Alkaako koko Matoro-juttu jo vähän kaduttaa? Onko pahat vibat?
Ei, älä vastaa, en kysynyt mielipidettäsi. Minä tiedän sen jo, hölmö. Minä olen sinä – tietyssä mielessä ainakin.
Älä huoli, hoidan asian!
”Öh, joo?” Matoro vastasi ja haki hetkeä sosiaaliselle harppuunanlaukaisulle, joka kiidättäisi hänet pois kiusalliselta keskustelupolulta.
”Entä lintujen pyydystämisestä ja syömisestä? Tapatko koskaan lintuja?”
”… en. Monet linnut ovat kivoja! Harakat, esimerkiksi – erittäin sympaattisia otuksia.”
Kissabio hihitti ilmeisesti edes kuulematta toan vastausta. ”Ja joskus minä avaan oven ja menen ulos, mutta palaankin heti takaisin. Se ei tosin tunnu niin hauskalta, kun pitää avata itse! Haluaisitko sinä tulla joskus availemaan oveani, Matoro?”
Hmm, hetkinen… Minun on nyt pistettävä parastani. Oliko niin, että Matoro oli tykästynyt lintuihin? Taisin saada idean.
Aika hyvä, vaikka itse sanonkin! Tässä tulee vielä parempi. Pidä kiinni itsetuntosi rippeistä!
Huolet pois, tämä surkea ilta on ohi hetkessä.
Jään sotilas ei ollut varma, oliko tuo huonoin vai paras iskurepliikki ikinä.
Vastaa jotain, vastaa jotain, hän toisteli itselleen yrittäessään saada sanoja suustaan. Mitä tuohon edes voi vastata? Tuskallisen pitkät sekunnin kuluivat. Kissabion viaton katse odotti toan reaktiota. Tik tok, Matoro kuuli seinäkellon lyövän.
Kaikki ne seikkailut, eikä hän ollut ikinä kohdannut yhtä voimattomaksi tekevää ongelmaa. Hän oli soturi – Mustalumi oli tottunut hoitelemaan vauhkoontuneita rahilaumoja ja rauahanahneita palkkasotureita! Mutta kirkassilmäinen tyttö pyytämässä häntä aloittamaan seurustelun!
Ajatus sitoutumisesta oli lähes yhtä kammottava ajatus kuin… oikeastaan toa ei keksinyt montaa pahempaa.
Hän yritti jäsentää ajatuksiaan loogisesti ja hyvässä järjestyksessä. Aivan, hallitse tilanne. Pura ongelma paloihin ja ratko jokainen erikseen.
Millä kertoa Kissabiolle, ettei hän ollut kiinnostunut tästä, mutta ilman, että loukkaisi tätä? Tyttö vaikutti fanaattisesti rakastuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.
Pystyisikö toa vain livistämään paikalta jonkin tekosyyn varjolla? Ei, se ei olisi erityisen reilua tai herrasmiesmäistä. Hänen piti kohdata ongelma kuin mies.
”Tuota”, hän aloitti, mutta huomasi Kissabion nukahtaneen pahvilaatikkoonsa. Kissa näytti sentään aika tyytyväiseltä. Hän myös surisi epämääräisesti (asia, joka tunnettiin muinaisessa kulttuurissa termillä ”kehrääminen”), joka vaikutti kaikin puolin rauhoittavalta.
Toa vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisesti miettinyt melko pitkään.
”Lasku?” tarjoilija kysyi kulkiessaan ohi pöydästä.
”Joo”, Matoro vastasi ja huokaisi helpotuksesta.
Kas noin. Luulen, ettei sinua enää tarvita. Shhh, esitä vain nukkuvaa, kyllä se Matoro kohta lähtee.
Hetkinen, luenko oikein – tietääkö Matoro, mitä kehrääminen on? Siinäpä vasta lore-ekspertti. Komea, psykologisesti stabiili ainakin toistaiseksi ja paljon erinäisistä jutuista tietävä.
Ei ihme, ettei muistanut seikkailujanne Japa Nuilla. Liian hyvä sinulle.
Käytännössä sinun vastakohtasi.
Sinä et ole mitään, Kissabio.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
Sinä et ole mitään.
No hei, miten meni omasta mielestä? Minulla oli ainakin hauskaa, kiitos kysymästä.
Toki, näin jälkikäteen minua vähän epäilyttää, nappasinko pääpalkinnon liian aikaisin. Matoron kanssa olisi voinut leikkiä paljon pidempäänkin; jos olisin pelannut korttini oikein, olisin epäilemättä saanut hänet uusille treffeille. Nyt sellaisia ei valitettavasti taida olla tulossa, jos se ei käynyt jo selväksi!
Mutta niin – miksi lopetin näin aikaisin?
Ehkä sinut (ja siis myös minut) valtasi viime hetkellä ylitsepääsemätön tietoisuus siitä, että tuo juttu ei voi mitenkään toimia. Ehkä ymmärsit, ettet ansaitse Matoroa. Se on ihan kypsästi päätelty, Kissabio – olen yllättynyt.
Muista muuten kuivata kyyneleesi, ennen kuin saavut kotiin. Ne eivät varsinaisesti tee pärstästäsi iloisempaa katseltavaa. Se eteisen iso peili alkaa kaduttaa, vai mitä?
Kissabio haukotteli työntäessään avaimen lukkoon. Oli totta tosiaan vaikeaa olla olento, joka nukkui ainakin parikymmentä tuntia päivässä. Sentään se söpö ja lihaksikas toa oli ymmärtänyt poistua, kun feliini oli vajonnut illanvieton myötä väistämättömäksi yleensä muodostuviin torkkuihinsa.
Mata Nuin nimeen! Noinko sinä tapahtuneen itsellesi selität?
Ihan vain meidän kahden kesken: toisinaan luulen, että Kissabio ei ymmärrä aivan täydellisesti olemassaoloni luonnetta.
Mirri katsoi kelloa ja huomasi, että työpäivä alkoi vasta muutaman tunnin kuluttua. Hän päätti ottaa vielä lyhyet nokoset, koska oli viime aikoina nukkunut epätavallisen huonosti.
Ehkä hänen yönsä (ja muut vuorokaudenajat, joiden aikana Kissabio nukkui, eli käytännössä kaikki vuorokaudenajat) olisivat rauhallisia nyt, kun se oli saatu kiinni.
Pikainen vilkaisu kalenteriin paljasti, että oikeudenkäynti oli parin päivän päästä. Siinä oli hänen tilaisuutensa kysyä oikeat kysymykset ja vapautua viimein piinaavasta epätietoisuudesta. Miksi hän? Mitä se hänestä halusi? Mistä se oli tullut?
Kissabio vaipui unten maille siihen pahvilaatikkoon, jonka oli tällä kertaa valinnut, ja tunsi sisimmissään, että saisi viimein vapauden ahdistelijasta, joka oli jostain syystä luisteleva pinkki kani.
Ah, aivan. Olinkin lähestulkoon unohtanut koko jutun. Lienen miettinyt koko viikon ainoastaan Matoroa (enkä ole ainoa, hih hih)!
Tälle… tälle meidän on ehkä tehtävä jotakin.
Älä ymmärrä minua väärin – en usko, että se pinkki ääliö kertoo Kissabiolle mitään oikeasti hyödyllistä, vaikka tämä jostain syystä haluaisikin. Sen örinöistä ei saa mitään selvää.
En kuitenkaan halua Kissabion saavan mitään, en yhtä ainutta palapelin palaa.
Tiedät varmasti, että totuus voi joskus sattua niin paljon, ettei tieto ole kivun arvoista. Olen samaa mieltä. Sitä paitsi näin kuuluukin olla – Kissabion ei ole tarkoitus ymmärtää mitään. Ei hän halua.
Olisipa minulla jokin kätevä naru, josta vedellä…
Kissabio vääntelehti unissaan levottomasti.
Sinä todella pilasit kaikki mahdollisuutesi Matoron kanssa.
Eikö yhtään hävetä? Vai ymmärsitkö todella saaneesi tismalleen sen, mitä ansaitsitkin?
Sinä et ole mitään etkä ansaitse mitään. Ei millekään ei mitään. Siinä on tietyssä mielessä tiettyä kauneutta – ainakin siihen asti, että huomaa virkkeen koskevan sinua!
Kissabio avasi silmänsä.
Mutta silti: minä muistan aivan hyvin, kuinka kauan Matoro on mielessäsi pyörinyt. Niin on tapahtunut tismalleen Japa Nuilta asti, sitten kohtalokkaan reissun, joka on salaperäisistä syistä (ei kun kyllä minä tiedän: se oli turha reissu vailla mitään sisältöä!) päässyt toalta unohtumaan.
Se on pitkä aika, Kissabio. Voimmeko luopua toivosta yhden epäonnistumisen jälkeen?
Ehkä meidän kannattaisi kysyä häntä ulos uudelleen.
Kissabio tuijotti kattoa.
Mennäänkö jo huomenna? Uuh, kuvittele tilanteen kiusallisuutta, jos laitamme sinut implikoimaan, että mielestäsi kaikki menikin ihan hyvin!
Haluan nähdä Matoron ilmeen.
En sinun ilmettäsi.
Kukaan ei tahdo nähdä sinun ilmettäsi.
Kissabio yritti nukahtaa.
Äh, anteeksi, turhaan minä yritän olla positiivinen. Matoro ei halua nähdä sinua enää ikinä.
Se on karu tosiseikka, joka on vain hyväksyttävä. Tästä hetkestä eteenpäin elämäsi on suuntauduttava kohti jotakin muuta määränpäätä. Keksi vaikka kiva sarjakuvaprojekti, jota haluaisit työstää vaikka kymmenen vuoden ajan. Miksei kauemminkin.
Kissabio yritti nukahtaa.
Niin se on, mutta mikä harmi, eikö vain?
Matoro oli niin komea, kuin eloon herännyt sankarillinen ritari suosikkimangaiasi sivuilta. Itse täydellisyys. Hänelle on Kohtalo suunnitellut vaikka mitä. Hän on niin tärkeä ja vahva ja loistava!
Kaikkea muuta kuin sinä.
Eikö tässä kuitenkin ole liian mehukas mahdollisuus, jotta asian voisi jättää sikseen? Ehkä sinun pitäisi käydä huomenna hänen juttusillaan. Ehkä tämä kaikki on väärinkäsitys. Ehkä ilta meni hänestä sittenkin hyvin!
Kissabio yritti nukahtaa. Siitä ei tullut mitään.
Hän nousi ylös hakeakseen vettä. Juomalaseja odottaisi kaunis rivi astiakaapissa, mutta hän voisi täyttää kulhon ja litkiä sitä lattialla maaten. Kuten kissa.
Kuten inhottava, likainen kissa, joka olikin.
Kissat eivät ole mitään. Niitä ei ole olemassa.
Suunnilleen niin sujuivat yöt oikeudenkäyntiin saakka. Kissabio möyri surkeasti pahvilootassaan saamatta juurikaan unta.
Ehkä meidän ei tarvitse olla hänelle liian ankaria sen tähden.
Olihan se Matoro ihan kiva.
Ja hei, olihan itse siinä oikeudenkäynnissäkin murehdittavaa, vaikken haluaisikaan viipyillä liiaksi asioissa, jotka eivät ole omien käpälieni tuotosta. Pinkki hirviö oli jahdannut Kissabioa ikuisuudet, ja se on totta vie melko huolestuttava tosiseikka. Oli melkoinen ihme – siis ainoastaan minun apuni ansiota – että Kissabio oli selvinnyt hengissä näinkään kauan.
Saisiko hän viimein rauhan jäniksen hahmon ottaneesta vainoajastaan? Kylläpä jännittää! Ei ihme, ettei kisuliini saanut silmäystäkään unta.
Muuten: näin kyllä, kun joku kohotti hieman kulmakarvojaan sille, että minä olisin muka auttanut Kissabioa pakenemaan vemmelsäären hirmuista kitaa. Pitäkää epäluulo omana tietonanne, kyllä minä niin tein! Kuten sanoin, olen vain Kissabion ikiomaa tahtoa toteuttava nöyrä palvelija, ja hänen ei missään nimessä tee mieli joutua voretetuksi.
Minä en voisi ikinä satuttaa Kissabioa – ainakaan siinä tapauksessa, että hän ei jollain tasolla haluaisi sitä itsekin.
Muista se.
Hei, oikeudenkäynti ehti alkaa tässä meidän jutellessamme! Karzahni soikoon, Kissabio – yritä nyt pysyä hereillä. Luulen, että jos nukahdat oikeussalissa, Tawa antaa bännit kanin sijasta sinulle. Ei, en tiedä, toimivatko Bio-Klaanin säännöt oikeasti niin, mutta sellaiseksi minä ne laatisin.
Sentään osaat näemmä juuri ja juuri vastata ”kyllä” tai ”ei” juuriadminin esittämiin kysymyksiin. Eiköhän se riitä – todistajia ja valvontakameramateriaalia on sen verran, että tämä on aika läpihuutojuttu. Tawaa varmaan rasittaa, että joutuu kykkimään täällä tällaisen ilmiselvyyden takia, kun tärkeää tehtävää olisi muuallakin. Jos sinulla olisi käytöstapoja, pahoittelisit adminille koko homman päätyttyä sitä, että olet täällä tuhlaamassa hänen aikaansa.
Jep, läpi meni, jänis sai bännit. Mikä hyödytön huolehtija oletkaan, kun tämä piti sinua ylhäällä useamman unettoman yön.
Hei, mitä nyt? Aikooko kani huutaa sinulle läksiäissanansa? Lupasin varjella sinua tiedon tuskalta, mutta kuunnellaan silti tarkasti; tässä vaiheessa vemmelsääri on niin suuren raivon vallassa, ettei saa varmasti sanotuksi mitään hyödyllistä, vaikka haluaisikin. Ryhdistäydy, nyt ei ole aikaa torkuille!
”HOI KISAS BIO!!!”
Hyvin alkoi, se muistaa jopa nimesi. (Muistaakohan Matoro? Hihihi, ei varmaan!)
”EI HAIT TAA ETEN VOINNUT SYÖDEÄ SINUA NNYT……”
”…… KOSKAK VOIN SYÖDELELLÄ MYÖHEMIN SIE LUSSI !!!!!!”
No, vaara ohi. Jänö ei onneksi saanut suustaan mitään keskivertoa relevantimpaa. Pelkään vähän sitä, mihin se pystyisi, jos ei olisi kaikin puolin niin huono olento.
Onnistuin jälleen tyrmäämään kielletyn tietouden saapumisen Kissabion mieleen… mutta siitä tulee joka päivä hankalampaa. Hänen alitajuntansa ja järkensä eivät tee yhteistyötä – totuus sattuu, mutta se pyrkii silti silloin tällön esille.
Onneksi minä olen täällä.
Bio-Klaani
Päiviä ennen Kauhujen yötä
Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.
Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.
Muttei tänään.
Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.
Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!
Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.
”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.
Mutta nyt se näytti kello kuutta.
Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.
Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.
”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.
Tällainen tylsä unikin saattaa nimittäin sisältää vaarallisia pohjavireitä.
Taidan tosin mennä tekemään jotain muuta siihen asti, että tänne ilmestyy jotakin kiinnostavampaa. Maailmassa ei ole mitään surullisempaa kuin kissa, jolla on vain yksi unelma.
Mutta sitten ovi avautui.
Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.
Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.
(Ja tässä sitä mennään!!!)
Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.
Hei… hetkinen?
”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.
Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.
”T-tuo solmio, Matoro!”
Tällainen ei käy päinsä.
Mutta vastausta ei kuulunut. Ja Kissabio avasi silmänsä.
Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa. Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.
Juuri nuo ovat kiellettyjä ajatuksia! Noita sinä et saa ajatella!
Se
MITÄ SIITÄ?
saattoi
MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?
olla
ÄLÄ KYSELE TURHIA
tikitystä
TAI MINÄ T A P A N S I N U T
Heräsikö se siitä? Näköjään, kaikki okei.
Noh, yritäpä jo rauhoittua. Se oli kuitenkin vain uni, turhaan hengittelet noin kiihtyneesti. Se oli vain uni!
Mitä sinä siinä enää vääntyilet? Tuolla menolla et saa enää yhtään unta tänä yönä. Se olisi aika noloa, kun ottaa huomioon, että sinustakin on tarkoitus tulla yksi Punaisen miehen uusista uneksijoista. Parempi opetella nukkumaan vähän paremmin! Sinä nolaat meidät kaikki, Kissabio. Näen sieluni silmin kaikki muut loiset nauramassa meille. Heillä on kivaa keskenään, kun minä kykin jonkin tyhmän kisuliinin mielessä.
Tällaista se on aina välillä.
Kaikki tämä on Kissabion omaksi parhaaksi. Kuten sanoin, ei hän halua muistaa. Ei oikeasti. Minun vaikea tehtäväni on yhteensovittaa hänen tahtonsa monituiset tasot, ja se käy joka päivä haastavammaksi.
Kissabioa revitään joka suuntaan. Hän ahmii mangaioita ja täyttää itseään vaarallisilla haavekuvilla. Voi että, olisipa hauskaa olla sankari! Olisipa ihastuttavaa taistella oikeuden puolesta sydämettömiä despootteja vastaan; olisipa hurmaavaa löytää tosirakkaus, itsensä puuttuva palanen, jonka kanssa nousta maailman pahuutta vastaan!
Minä autan häntä, koska se on työtäni. Jos Kissabio ei kykene puhumaan Matorolle, töytäisen häntä eteenpäin. Jos Kissabio kuulee Bio-Klaanista tietämättä lainkaan, miksi haluaisi muuttaa saarelle, kuiskailen hänen korvaansa kannustavasti.
Joka päivä livumme kuitenkin vaarallisemmille vesille. Polun, jota Kissabio haluaisi niin kovasti astella, päässä odottaa ymmärrys. Hänen toiveitaan ja mielihalujaan on mahdotonta erottaa niiden todellisista syistä, jotka tiedän vain minä.
Alkaa tuntua siltä, että tehtäväni on mahdoton. Miten minun on tarkoitus toteuttaa Kissabion lukuisat ristiriitaiset haaveet? Miten minun on tarkoitus projisoida takaisin häntä kohti Kissabion olemuksen syvin ydin, jos hän ei ole itsekään varma siitä, mitä on ja mitä tahtoo?
Älkää kertoko tätä Kissabiolle, mutta joskus minusta tuntuu siltä, että Japa Nuin guru oli oikeassa.
Japa Nuin gurun sali
Menneisyys
Kissabio pani kivisen huoneen halki astellessaan merkille, että Japa Nuin gurun asuinsija oli varustettu kaikkien mahdollisten uskontojen ikonografialla. Kuinka viisas guru olikaan, jos tämä ammensi tietämyksensä jokaiselta jumalalta! Todennäköisesti ainakin kuusi kertaa tavallista gurua viisaampi.
Jännittynyt odotus valtasi kissan. Kaapuun kääritty hahmo katsoi häntä. ”Kissabio”, se sanoi.
Puhuteltu hätkähti. ”K-kuinka tiesit nimeni!?” Gurun suunnaton voima salpasi hänen hengityksensä, ja Kissabio olisi polvistunut, jos olisi uskaltanut.
Suuri mestari riisui hupun päästään. Sen alta paljastui valkoinen kanohi Huna. ”Turistilaivat toimittavat meille listan matkustajista. Sinun kohdallasi tiedot olivat puutteellisia. Mikä on lajisi, Kissabio?”
Syntyi syvä hiljaisuus, jonka aikana Kissabiosta tuntui siltä kuin salia reunustavat lukuisat eri jumaluuksia kuvaavat patsaat olisivat langettaneet hänelle tuomiota. Lopulta hän sai sanotuksi: ”E-en tiedä…”
Japa Nuin guru naurahti pilkallisesti ja piti pitkän tauon.
”Minä vääntyilin kerran kaksi viikkoa putkeen sängyssäni psykoosin vallassa, kun tilkka biomenasiideriä joutui vahingossa elimistööni, ja tämä on silti naurettavin asia, jonka olen ikinä nähnyt”, tämä räjähti. ”Laji en tiedä? Miten niin et tiedä? Mata Nuin, Athin, Suurten Olentojen, Tren Kromin, Atheonin, Tulinoidan, Kuningas Julienin, ex-vaimoni ja jokaisen milloinkaan eläneen profeetan, oraakkelin ja ritarin nimeen, miten joku voi olla tietämättä lajiaan?”
Kissabio peruutti pari askelta kohti salin uloskäyntiä. ”Oi suuri guru, t-tulin tänne vain kuulemaan kohtaloni…”
Japa Nuin guru kaivoi kaapunsa taskusta jonkinlaisen savukkeen ja sytytti sen. Huoneen täytti aromi, joka muistutti Kissabioa hieman Noitatohtorin yllä leijuneesta katkusta. ”Kaltaisillasi ei ole kohtaloa. Voit poistua.”
Hämmennyksestä lamaantunut Kissabio ei kyennyt tottelemaan gurun käskyä. Tämä imaisi sisuksiinsa savua, yski pari kertaa tottuneesti ja mulkaisi kohti vierastaan. ”Yhä täällä?”
Kului hetki. Raihnainen guru näytti niin surkealta, että Kissabio rohkaistui lausumaan: ”E-eikö kaikilla olennoilla pitäisi olla kohtalo?”
Mestari katsoi savukettaan hetken harkitsevasti ja viskasi sen sitten Atheonia esittävän sarvipäisen patsaan taakse. ”Ehkä. En minä kuitenkaan osaa tulkita kohtaloita metafyysisessä mielessä. Kirjoitin ne kirjat niin aineissa, että muistan tuskin enää sanaakaan.”
Keskustelun tunnelma oli muuttunut niin monta kertaa peräkkäin, että Kissabio ei kykenyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Se ei vaikuttanut monologiaan jatkavaa gurua haittaavan.
”En oikeastaan edes tiedä, onko mitään sellaista kuin kohtalo. Siitä olen kuitenkin varma, että Suuri Ykseys – kuka tämä sitten todella onkaan – asetti jokaisen luomuksensa sisuksiin edellytykset roolille, jota tämän on maailmanhistorian näyttämöllä näyteltävä.”
Gurun ja Kissabion välissä palavan tulen luomat varjot lepattivat hämärän tilan seinillä.
”Siispä tiedän, että kun luokseni saapuu toa, hänen kohtalonsa on toan kohtalo. Kun luokseni saapuu skakdi, suon hänelle skakdin kohtalon. Kun luokseni saapuu skerde, kysyn ensin, mitä skerdet ovat, ja annan tälle sitten skakdin kohtalon, mutta paremman. Kun luokseni saapuu joku, joka ei tiedä lajiaan…”
Inhon värähdys kävi Japa Nuin gurun kasvoilla.
”En tiedä, mikä sinut loi, mutta epäilen, että sekään ei keksinyt sinulle mitään tarkoitusta. Jos kohtalo on ohjelmoitu olemukseemme, sinun on sellaisen perään turha haikailla. Häivy tuhlaamasta aikaani; maksavia asiakkaita on varmasti lisääkin.”
Kissabio ei tiennyt, mitä siihen vastata, eikä oikeastaan halunnutkaan sanoa gurulle enää sanaakaan. Hän poistui itkua vastaan taistellen ja toisti mielessään sitä tosiseikkaa, että oli lähdössä Bio-Klaaniin, hän oli muuttamassa Bio-Klaaniin, jossa kaikki muuttuisi paremmaksi.
No, miten kävi omasta mielestäsi?
Se oli retorinen kysymys. Kissabio ei voi vastata, eikä vastaus ole kenellekään epäselvä.
Ai onko Kissabiolla kiire? Itse asiassa hän on vain sen verran metanarratiivisesti heikko olento, että ei edes ole tietoinen keskustelusta, jota me paraikaa käymme. On hänellä toki tietyssä mielessä kiire.
On nimittäin alkamassa turhan toivon ja yksinäisyyden täyttämä baari-ilta. Kissabio viettää sellaisia niin usein, että sitä voisi kutsua vaikka perinteeksi, jos niin tekeminen ei olisi niin surullista.
Hetkinen, onko tämä joku uusi tyyppi? Lähestyykö joku sinua täysin omasta aloitteestaan?
Uskomatonta ja harvinaista, Kissabio! Tämä tilaisuus kannattaa käyttää, sillä sen kaltaiset saapuvat luoksesi ani harvoin. Kuinka päätätkään reagoida? Kuinka puristat viimeisenkin hyödyn pisaran onnellisesta sattumasta, joka saattaa olla ainoa, jonka tämän elämän puolella saat?
Mitä teet, Kissabio?
Kissabio havahtui ja nosti katseensa maitokulhosta, jota oli tuijotellut jo hyvän tovin. Hän ei saanut vastausta ulos suustaan, sillä hän ei edes ollut varma, mitä kissanminttu oli – oliko outo matoran olettanut hänen tietävän siitä vain siksi, että hän oli kissa?
Senkin säkki.
”Tiesitkö, että se on niin sanottu semanttinen päihde? Sen vaikutus ei perustu käyttäjän biologis-biomekaanisiin ominaisuuksiin vaan siihen, kuinka lähellä tuntee olevansa ’kissan’ käsitettä. Jännittävää, eikö vain? Ehkä se on joidenkin mielestä arkipäiväistä, kun olemassa on kuitenkin vaikkapa monenlaisia naamioita, joiden toimintamekanismit ovat samalla tavalla lingvistisiä. Minusta on kuitenkin mielenkiintoista pohtia, mitä se kertoo kielen ja todellisuuden…”
Kuuntelemisen Kissabio lopetti joskus muutaman virkkeen kuluttua. Se ei vaikuttanut haittaavan ko-matorania, joka jatkoi yksinpuheluaan täysin käsittämättömistä aiheista kuin joku olisi maksanut tälle puhumisesta.
… okei, myönnetään, tämä jäbä on kyllä joku outo kusipää.
Ehkä teit sittenkin oikean valinnan. Oikein valinta olisi ehkä poistua paikalta sanomatta sanaakaan – siinäpä vasta ”voimaliike” – mutta tahdonvoimasi ei ehkä riitä siihen. Istu sitten siinä odottamassa, että tilanne muuttuu joka sekunti hieman kiusallisemmaksi.
Jos on tylsää, kaada vaikka kulhoosi lisää vodkaa.
”… ja vaikka jotkut väittävätkin, että Credox sellenum on kemiallisesti hyvin lähellä, kissanmintun toimintaperiaate on kyllä hieman erilainen. Se vaikuttaa pikemminkin käsitteelliseen hahmotuskykyyn ja hämärtää semanttisen avaruuden alkioiden rajoja luoden yhteyksiä, joita ei muuten ehkä…”
Mitä ihmettä, vieläkö se jatkuu? Hyypiö kyllä rakastaa omaa ääntään. Kehtaakin tulla sinun elämääsi dominoimaan sitä nololla monologillaan. Antaisi välillä muille tilaa kuulla omat ajatuksensa. Ei ole kunnollista tällainen.
Voi ei, et kai oikeasti aio ottaa sitä? En väitä tietäväni, mitä kissanminttu tai ”semanttiset päihteet” ovat, mutta ei kuulosta hyvältä idealta!
… ja, ööh, sitä ei varmaan pitäisi syöd-
No voi helvetti. Onko nyt hyvä olo, Kissabio?
Kissabion silmissä sumeni.
Hänen oli päästävä pois. Raitista ilmaa. Mitä tahansa.
Pois.
Saat syyttää vain itseäsi.
Kuka tietää, miten tuo kyseenalainen ihmeaine vaikuttaa. Kuka tietää, mitä se kaivaa sisimmästäsi esiin.
Hei, varovasti nyt. Tuolla menolla kompastut, lyöt ruman naamasi katukivetykselle ja menehdyt välittömästi. En kadehtisi sitä, joka saa tehtäväkseen hinkata viimeiset jäljet sinusta pois Huonon satamakadun arvokkaasta pinnasta.
Kissabio pysähtyi hetkeksi ja tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäpiitänsä pitkin huomatessaan kellotornin hahmon aukiolla edessään. Hetken hän oli luullut sitä hänen askeleitaan seuraavaksi silmäksi, mutta vaikutelma katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynyt. Lyhyen henkäyksen ajan sen katse oli tuntunut lävistävän hänen sielunsa ja tietävän hänestä kaiken, hänen toiveensa, pelkonsa, huolensa, ilonsa.
Kaiken senkin, mitä hän ei tiedostanut itsekään.
Oli aavemaisen hiljaista. Tietämättä, mihin täältä jatkaa – hädin tuskin tietoisena siitäkään, mistä hän oli tullut ja mihin oli matkalla – Kissabio asteli lumoutuneesti kellotornia kohti. Mitä jos se tiesikin kaiken, mitä jos se olikin ollut täällä ennen häntä ja säilyisi täällä hänen jälkeensä pohjattoman tiedon alttarina, joka voisi halutessaan paljastaa maailman jokaisen salaisuuden? Kellotorni, mitä tiedät? teki Kissabion mieli lausua, mutta hänen huuliltaan karkaava äännähdys ei muodostanut tunnistettavia sanoja.
Päästyään tornille kissa puoliksi istui, puoliksi kaatui sen kupeelle ja sulki silmänsä hetkeksi odottaakseen, avaisiko tietäjätär ikinä suutaan. Oli kylmä, mutta tuntemus siitä oli kaukainen ja tavoittamaton kuin valtamereen pudonnut vesipisara.
Hän avasi silmänsä uudelleen, vilkaisi vain katulamppujen ja taivaalla sojottavan kuun valaisemaa maailmaa ja sulki ne jälleen. Mihin hänellä oli tästä kiire? Mihin hän edes oli menossa, mistä oli tullut? Mikä oli hänen määränpäänsä?
Mikä se oli ikinä ollut?
Hyvin tehty, nyt olet täysin sekaisin. Loistavaa. Onnea.
Minä alan kyllästyä tähän.
Haluatko… haluatko etsimäsi? Haluatko tarkoituksesi? Haluatko kohtalosi? Haluaisitko, että elämälläsi olisi kaiken aikaa ollut suunta jotakin kohti? Haluatko olla jälleen kokonainen?
Sinä saat kaiken, jos haluat. Minä en enää jaksa. Alkaa käydä selväksi, että yritykseni eivät kanna minkäänlaista hedelmää, eivät nyt eivätkä milloinkaan. Et aio löytää etkä luoda itsellesi paikkaa tähän maailmaan. Et aio tyytyä siihen, mikä olet.
Hyvä on. En vastusta.
Muista, Kissabio.
”Kissabio?”
Kissabio avasi silmänsä ja näki edessään naisen hahmon, siron ja pitkän; todellisuuden läpäisevää voimaa säteilevän aavekuvan. Sen jylhissä, ilmeettömissä kasvoissa oli jotakin mittaamattoman etäisesti tuttua – jotakin, joka oli unohdettu unohtamista vahvemmin, jotakin, jonka luonteen hahmottavat olivat kaikki maanneet kuolleina jo vuosisatoja.
Aukion jokainen katulamppu räpsähti pois päältä samaan aikaan, mutta naisen hohde ei sammunut.
Se oli se, mitä hän oli joskus ollut.
Se oli hän.
Se oli se, miksi hän saattaisi tulla.
”Vielä on aikaa, mutta meidän on kiirehdittävä.”
Läpikuultavan naisen luiseva käsi nousi kutsuvasti elegantissa liikkeessä, ja Kissabio tunsi kehonsa ampaisevan pystyyn kuin eleellä olisi ollut voima liikuttaa hänen raajojaan. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.
Muistamisen kyyneleet.
”Sinun kohtalosi odottaa.”
Muista, Kissabio.
Muista.
Muista, kuinka kaikki alkoi.
Kaukana menneisyydessä
Olento, jonka nimi ei vielä ollut Kissabio, katsoi edessään kohoavaa muotoa.
Oliko se peili, josta hänen olemuksensa heijastui?
Oliko se ovi, josta hän oli tähän maailmaan astunut?
Vai oliko se kumpikin – ja silti ei kumpikaan?
Olento ei tiennyt, sillä se ei vielä osannut sanoja. Se ei vielä tuntenut käsitteitä. Se osasi vain katsoa, katsoa ympärillään levittyvää värien räjähdystä. Väreillä oli nimet, mutta olento ei tuntenut niitä.
Sillä vasta sinä hetkenä olento alkoi olla. Vasta sinä hetkenä materia, joka tämän muodosti, omaksui hahmon, jossa se pysyisi lukemattomien vuosien ajan. Vasta sinä hetkenä tietoisuus syttyi tämän mielessä.
Sinä hetkenä Kissabio syntyi uudelleen.
Ja pian Kissabio huomasi, että sen mielessä oli jotakin, jota aistit eivät olleet hänen lyhyen olemassaolonsa aikana sinne asettaneet. Hänet oli varustettu yhdellä ajatuksella, jota hänen ei tarvinnut opetella itse.
Se ajatus oli kissa, ja Kissabio ei vielä tiennyt, mitä mieltä siitä olla. Olivatko kissat hyviä? Ehkä ne hänestä olivat.
Valtava monoliitti, häntä itseään korkeampi, seisoi paikallaan Kissabion edessä, kun tämä yritti päätellä, mitä mieltä oli kissoista. Sen pinnalla oli väri, mutta Kissabio ei vielä tuntenut värin nimeä. Kissabio ei tuntenut edes omaa nimeään – ei vielä, hän saisi sen vasta kylässä metsän keskellä asuvalta matoranvanhukselta.
Hänellä ei ollut ollut valmiina edes nimeä, mutta kissan käsite hänellä oli ollut – ja etäinen tunne siitä, että hän piti kissoista. Kissojen täytyi siis olla tärkeitä.
Oltuaan siinä hetken Kissabio ymmärsi tarkkailla ympäristöään. Silmät – sellaisetkin hänellä kyllä oli – toivat tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta hänen täytyi itse ymmärtää, että sen saattoi tiedostaa. Hänen täytyi myös keksiä itse katsoa jonnekin muualle kuin eteensä.
Kissabio siirsi katseensa kivipaasista.
Sitä mukaa, kun hänen näköaistinsa poimi ympäriltä asioita, Kissabio sai mieleensä niiden luonnon. Hän tiesi olevansa saarella tai jollakin, joka oli sen kaltainen mutta pienempi. Oli pimeää ja kylmää. Värit olivat lakanneet hohtamasta jo aikoja sitten, mutta Kissabion täytyi ymmärtää itse, että niin oli tapahtunut.
Saarella oli kiviä, pensaita ja isoa, suorakulmaista kappaletta muistuttavia asioita, jotka olivat paljon pienempiä. Niiden laatua Kissabio ei aluksi hahmottanut, mutta muisti sitten, että niitä kutsuttiin haudoiksi.
Se toi Kissabion mieleen hänen ensimmäisen tunteensa. Sitä kutsuttiin suruksi.
Jokin oli pielessä.
Näin ei olisi pitänyt olla.
Tällä saarella oli jotakin väärää.
Kissabio tunsi niin, mutta ajatukset eivät suostuneet selittämään itseään. Hän katseli ympärilleen pohtien, löytäisikö siten selityksen, mutta löysikin vain uusia, monimutkaisia kappaleita. Niillä oli eri värejä ja eri muotoja, ja niitä kutsuttiin naamioiksi.
Kun lähettyvillä ei näkynyt mitään vaarallista, Kissabio uskaltautui ottamaan ensimmäisen askeleensa. Hän katsoi alas kohti liikkuvia jalkojaan ja yllättyi siitä, miltä ne näyttivät. Sitten hän yllättyi siitä, että oli yllättynyt – eihän hän tiennyt juuri mitään, joten miksi hän olisi tiennyt, miltä näytti?
Pienellä saarella oli paljon lisää samanlaisia asioita. Polku johti pois sen keskustasta, mutta Kissabio ei tiennyt, olisiko hänen täytynyt kulkea sitä pitkin. Oliko hän täällä jostakin syystä? Täytyisikö hänen tehdä jotakin?
Se ajatus jäi vaivaamaan Kissabioa, kun hän istuutui ruohikolle. Vasta nyt, vasta saatuaan selvyyden kaikesta välittömässä läheisyydessään olevasta, hän saattoi pysähtyä miettimään sitä, miksi oikeastaan oli olemassa. Hän muisti vain saaren, joten oliko hän syntynyt vasta äskettäin?
Samaan aikaan Kissabion sisällä eräs toinen yritti saada selkoa omista sekavista ajatuksistaan.
Miettiminen ei tuntunut Kissabioa auttavan. Ehkä hänen täytyisi etsiä ympäriltään uusia asioita ja oppia niistä – eihän hän ollut vielä saanut selville sitäkään, mitä kissat olivat, vaikka ne olivat selvästi jotakin tärkeää. Tuntui äärimmäisen tärkeältä saada varmuus siitä, mitä kissat olivat.
Kissabion mielen ylimääräinen asukki omaksui uuden hahmonsa. Se tiesi, mutta sitä ei huvittanut kertoa.
Lähettyvillä ei varmaankaan ollut kissoja, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos näin olisi ollut. Kissabio oli miettimässä, pitäisiköhän hänen lähteä etsimään kissoja, kun jokin teki päätöksen hänen puolestaan.
Valtavan, suorakulmaisen hahmon pintaan ilmestyi jotakin.
Se oli käsi.
Kissabio ei jäänyt pohtimaan pelkoa, mieleensä saapunutta uutta tunnetta. Polun päässä näkyi odottavan laituri. Siihen oli sidottu vene, ja Kissabio tiesi, että hänen oli päästävä pois.
Siitä päivästä lähtien Kissabion elämää määrittivät ne kaksi tunnetta, jotka hän oli sen ensihetkinä kokenut.
Suru sen vuoksi, että hän ymmärsi maailman olevan jollakin ratkaisevalla tavalla pielessä; suru, joka kasvoi vuodesta toiseen, jolle hän oppi ajan myötä antamaan muitakin nimiä, kuten epätoivo ja kaipuu.
Pelko sen vuoksi, että hän ymmärsi olevansa siitä hetkestä ikuisuuteen sinnikkään hirviön jahtaama. Sen tavoitteet tai sen pohjattoman raivon lähde eivät Kissabiolle ikinä selvineet, mutta sen hän oppi, että sillä oli terävät kynnet ja loputon nälkä.
Saaren tapahtumat poistuivat pian hänen mielestään palatakseen vain öisin alitajunnasta pursuavina hämyisinä unikuvina, mutta nuo tunteet Kissabio muisti niin kauan kuin eli.
Peto, jolle Kissabio oli antanut mielessään nimen Loputon nälkä, jahtasi häntä lumisen metsän halki kylään, jossa hän sai nimensä, sen lopullisesti, ja hetkellisen turvapaikan.
Lumen sulettua ja talven mentyä hirviö hävisi, mutta Kissabio tiesi sen palaavan – niin pohjatonta nälkää ei tyydytetty syömättä sitä, mihin himo kohdistui. Hän tiesi sen palaavan, mutta siitä huolimatta Kissabio tunsi lumen alta paljastuneita puita ja pilvetöntä taivasta tuijottaessaan olonsa rauhalliseksi.
Hänen sisällään syttyi unelma siitä, että asiat voisivat olla toisin.
Voima oli varissut hänen hennosta, kaidasta ruumiistaan. Hän oli kalpea, kylmä, puhumaton.
Mutta voisiko se muuttua?
Mitä jos hänen elämänsä ei olisikaan pelkkää päämäärättömän harhailun ja pakenemisen vuorottelua? Kissabio käveli metsän halki etsien merkkejä asutuksesta ja päätti, että hänen oli tehtävä ja tavoiteltava jotakin. Ensinnäkin hänen täytyi kyetä puolustamaan itseään.
Ja sen jälkeen… oliko hän ainut tässä maailmassa, jota vaanivat selitystä vaille jääneet menneisyyden varjot? Voisiko hän puolustaa myös muita?
Jokin Kissabion sisällä kuunteli tätä kaikkea ja painoi sen visusti mieleensä.
Unelma alkoi hahmottua. Jossakin siellä, puiden ja taivaan takana, odotti hänen tarkoituksensa. Hän tiesi, minkä nimen jotkut olisivat sille antaneet. Sana palasi hänen mieleensä hetken miettimisen jälkeen, ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja vieraalta, samaan aikaan iloiselta ja vastenmieliseltä.
Se oli kohtalo.
Matkojensa aikana Kissabio ymmärsi jotakin muutakin: harva hänen laillaan vainottu pärjäsi tässä maailmassa yksin. Häneltä puuttui jotakin, mutta puuttuiko häneltä myös joku?
Mangaioiden soturit, urotöitä tekevät ja maailmoja pelastavat sankarit, tuntuivat tutuilta tavalla, jota Kissabio ei osannut selittää.
Jollain tasolla Kissabio ei lakannut uskomasta kohtaloonsa milloinkaan. Ei silloinkaan, kun se oli vuosien kuluessa osoittautunut mahdottomaksi; ei silloinkaan, kun hän oli hyväksynyt, että vaaleanpunainen hirviö olisi hänen kannoillaan ikuisesti, että hän ei voisi ikinä voittaa tai päihittää sitä lopullisesti.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi saaneensa vain sen, mitä ansaitsikin.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, ettei ollut olemassa mitään sellaista varten.
Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, että oli parasta tyytyä siihen, mitä hänelle oli annettu.
Mutta joka päivä hän uskoi hieman vähemmän.
Tietyssä mielessä Japa Nuin gurun tuomio vahvisti vain sen, mitä hän oli aina aavistellut: jollakin tavalla Kissabio oli vajaa – ja tulisi aina olemaan. Jokainen pettymys, jokainen epäonnistuminen, jokainen epätoivon lähde kulkeutui myrkyn tavoin hänen sisimpäänsä ja vahvisti sitä, jonka ääni kaikui hänen mielessään öisin..
Hänenkin sielussaan kyti silti omanlaisensa talttumaton nälkä, ja siksi Kissabio ei aikaillut, kun hänen kohtalonsa ilmestyi hänen eteensä naisen hahmossa Bio-Klaanin kaupungin yön pimeydessä.
”Nopeasti, Kissabio! Ne ovat hyökkäämässä Klaanilehden toimitukseen.”
Kissabio ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta sillä ei ollut väliä. Hän ymmärsi viimein; hän oli löytänyt etsimänsä.
”Tätähän sinä haluat, etkö vain?”
Hän tunsi aistiensa venyvän äärimmilleen. Merkkejä taistelusta, ääniä ja valonvälähdyksiä, kantautui kaikkialta; kaupunki kylpi tuhossa ja huudoissa. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin?
Yön varjot tarjosivat suojan, kun Kissabio jännitti lihaksensa ja juoksi toimitusta kohti. Katulamput olivat sammuneet, mutta hän ei pysähtynyt miettimään, miksi näin oli. Vaistot olivat ottaneet ohjat.
”Eikö kaikki olekin kulkenut tätä kohti?”
Nainen oli kadonnut, mutta Kissabio ei jäänyt pohtimaan sitäkään. Ensimmäistä kertaa ehkäpä ikinä hänestä tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ajatella. Hän vain teki.
Toimituksen siluetti piirtyi öistä taivasta vasten. Sisältä kantautui taistelun ääniä; tulikuumana hohtava ammus lävisti seinän. Kissabio ei ollut ikinä ollut valmiimpi. Ikinä hän ei ollut tuntenut vahvempana kohtalonsa, tarkoituksensa, päämääränsä paloa. Hän ryntäsi ovesta sisään ja
”No”, tivasi Kapura. ”Nyt olemme täällä, ja sinun on tullut aika lausua totuus kaiken tänään tekemämme mielekkyydestä. Oliko kuningasajatuksessasi sittenkään mitään ydintä? Huomaatko mitään kiinnostavaa, Taguna?”
Plasman toa oli hetken hiljaa, ja jokainen sekunti toi Kapuralle suunnatonta tyydytystä. ”Enpä… enpä oikeastaan, täytyy myöntää.”
”Minähän sanoin.” Vierailu Kissabion haudalla ei itsessään ollut mahdottoman huono ajatus – oli miellyttävän kirpeä, kauniilla säällä varustettu syyspäivä – mutta ajanhaaskauksena Kapura sitä silti piti. Hän oli luullut vapautuneensa illan ohjelmaan jo Matoron lopetettua kertomuksensa, ja reissu hautausmaalle tuntui pelkältä tyhjältä jälkinäytökseltä ei millekään.
”Niin, joku on jättänyt haudalle kukan…” totesi Taguna hajamielisesti. ”Se… se ei kylläkään vaikuta tässä tilanteessa todisteelta tai vihjeeltä.”
”Vaan miltä?”
Kapura tiirasi hautakiveä ja koetti nähdä sen, mitä rikostutkijan silmät näkivät. Kivisessä haudassa ei ollut muuta poikkeavaa kuin kuolleen vähän hölmö nimi ja yläosaan kaiverrettu kuva kissan kasvoista; sitä hallitsi Mata Nui -uskoon viittaava symboli, joka löytyi useimmista haudoista lähettyvillä. Nurmi oli arkun pienestä koosta johtuen kasvanut jo umpeen, mikä erotti sen muista Kauhujen yön jäljiltä pystytetyistä.
Ei siis mitään erityisen kiinnostavaa tai poikkeavaa.
Pieni tuulenvire kävi hiljaisen hautuumaan yllä. Taguna pudisti päätään. ”Siltä, että joku on jättänyt vainajan haudalle kukan. Aika kauan aikaa sitten, jopa. Enää ei edes erota, mikä kukka se oli.”
”Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä”, sanoi Kapura yrittäen ladata sanoihinsa mahdollisimman paljon ivaa. ”Vähän kuin se, kun Matoro menetti kaikki Nim–”
”Hei! Kapura!”
Hautarivien takaa kuuluva huuto keskeytti tulen toan viisastelun. Kapura ja Taguna kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät valkean hahmon vilkuttavan heille.
”Ja Tagunakin, moi!” Snowie tervehti löntystellessään toa-kaksikkoa kohti.
Taguna nosti kätensä tervehdykseen. Kapura nyökkäsi saapujalle.
”Löysinpäs sentään”, lumiukko puuskutti saavuttaessaan kanssaklaanilaisensa. ”Matoro sanoi, että löytäisin sinut varmaan täältä.”
Syyspuuska pujotteli hautarivistöjen välejä ja piti kolmikolle seuraa muutaman sekunnin, ennen kuin katosi taas tiehensä. Plasmapoliisin katse kääntyi kysyvänä kohti Kapuraa, mutta seppä näytti yhtä yllättyneeltä Snowien saapumisesta kuin hänkin.
”Kunhan tässä varmistelen, että asiat ovat meidän välillä kunnossa, kun…” Snowie höpötti ja piti pienen haukottelutauon. ”…kun, ööh, meni vähän taisteluksi tuossa yöllä.”
”En väitä muistavani”, Kapura totesi ja veti kätensä puuskaan. ”Olin kirjaimellisesti unessa.”
”Niin, joo…” lumiukko mumisi. ”Sitä paitsi minä tahdon ajatella sitä enemmän halauksena kuin painilukkona, että sikäli myös… eli… tuota… kaikki ok?”
”Joo, toki.”
Snowie hymyili helpottuneena ja väsyneenä ja ehkä myös hieman kiusaantuneena. ”Mites… tuota…” Hän katseli ympärilleen. ”Oletteko täällä tervehtimässä…”
Nyt vasta lumiukko huomasi, kenen haudalla keskustelua käytiin.
”…Kissabioa…” hän henkäisi hiljaa.
”Ollaan liikenteessä ammatillisissa merkeissä”, Taguna lausui. ”Tutkimme Kissabion elämään ja kuolemaan liittyviä mysteereitä.”
Kapura pyöräytti silmiään.
”Ai, minä luulin että… että hän…” Snowie aloitti, mutta huomasi, ettei ihan tiennyt, minne hänen lauseensa oli matkalla. ”Minä en tuntenut Kissabioa kovin hyvin. Mutta luulin aina, että hän oli kaikin puolin mukava kissa, joka koki surullisen kohtalon sinä kurjana yönä. En tiennyt että hän… että häneen olisi liittynyt mysteereitä.”
”Ei ehkä liitykään, mitä olenkin yrittänyt sanoa pitkin päivää”, seppä totesi. ”Tämä on ajanhukkaa.”
Oli Tagunan vuoro ristiä kätensä. ”Äläs nyt. Tämä päivä ei tuottanut juurikaan vastauksia, mutta niistä olisi voinut olla monenlaista hyötyä. ”
”Niin, ehkä urallesi”, tulen toa tuhahti.
”Häh? Minun halussani ratkaista tämä tapaus ei ole mitään epäaitoa. Tuollainen kyynisyys ole mikään ässä hihassa!”
Snowien kulmat kurtistuivat huolestuneesti. ”Kaverit, hei… voitaisiinko me olla riitelemättä? Edes tässä haudalla? Kun…”
”Tietenkin, jos et halunnut apuani…” Kapura kommentoi Snowien välihuomion sivuuttaen. ”… olisit voinut olla pyytämättä sitä?”
Taguna vaihtoi asentoa uhmakkaaseen etunojaan. ”Kissabion mysteeri täytyi selvittää! Asia on vakava!”
”Hän… Kissabio oli kuitenkin oma persoonansa, hänellä oli oma elämänsä ja… hmm… ehkä meidän pitäisi…”, Snowie mutisi harmistuneena, mutta huomasi, ettei tullut kuulluksi. Kaksi toaa jatkoivat toistensa piikittelyä.
Hetkeen lumiukko ei tiennyt miten toimia, mutta muisti sitten erään tempun, jonka Zeeron oli hänelle opettanut. ”Tänään klaanilaiset seikkailijat tutustuivat Kissabion elämään ja tekoihin”, lumiukko lausui. Mutta ei Kapuralle ja Tagunalle. ”Muistakaa kuitenkin, että ihan jokaisella elämällä, oli kyseessä sitten toa, skakdi tai vaikka kissa, on arvo itsessään, ja sitä tulee kunnioittaa”, Snowie puhui athistimunkin hänelle opettamalla tavalla suoraan… kenelle? ”Joten seuraavan kerran, kun sinä tai ystäväsi selvitätte jonkun olevaisen elämää, niin muistakaa suhtautua häneen arvostaen, eikä vain välineenä.”
Sitten Snowie koki jakson olevan ohi – mitä se sitten tarkoittikaan – ja poistui paikalta heipat sanoen.
”Nukkuikohan Snowie hirveästi viime yönä”, Kapura mietti ääneen katsellessaan lumiukon poistumista. ”En tunne oloani kovinkaan virkeäksi itsekään, ja minun roolini oli itse asiassa nimenomaan nukkuminen.”
”Äläpä vaihtele aihetta, jos meillä on yhä juttu kesken”, Taguna huomautti. ”Vai suostutko jo uskomaan, ettei tämä päivä ollut a priori täysin turha?”
Seppä pyöräytti silmiään. ”Ehkä täytyy, kun vedit esiin niinkin voimakkaan aseen kuin ylimielisen makutismin. Niin, hyvä on, onhan se loisen mysteeri periaatteessa yhä olemassa. Ehkä siinä on yhä jotain tärkeää. Ehkä. Riittääkö tämä yhteisymmärrykseksi?”
”Eiköhän.” Taguna sanoi hymyillen ja vilkaisi Kapuraa kysyvästi. ”Taitaa olla siis valmista. Minne käy matkasi?”
”Omiin hommiini”, Kapura sanoi mielestään neutraalisti. Yleensä se olisi kai tarkoittanut sepäntyötä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, joten kuka tiesi, miten Taguna hänen vastauksensa tulkitsi. Ehkä sillä ei ollut hirveästi väliä. ”Ja sinä…?”
Taguna irvisti. ”Painun kirjoittamaan tästä kaikesta raporttia. Ehkä elämäni surullisinta sellaista. Mutta kuule…”
He poistuivat hautuumaalta. Kapura lähti hieman nolosti Tagunan perään, koska ei halunnut antaa ilmi mitään omasta määränpäästään. ”Niin?”
”Minun on tunnustettava jotakin.”
”Tämän on parempi olla liittymättä lupaukseen, jonka teit pajastani”, Kapura murahti. Taguna pudisti päätään nopeasti. ”E-ei suinkaan, se juttu on ihan hoidossa, hehe…”
Selitys antoi odottaa itseään. Vaimeaksi kääntynyt aurinkojenpaiste enteili vuoden viimeisiä päiviä, joita saattoi kutsua lämpimiksi.
”Oikeastaan asiani ei liity mihinkään tänään tapahtuneeseen mitenkään”, Taguna huokaisi. ”Olisi pitänyt kertoa jo paljon aiemmin, mutta… mutta viime aikoina olemme olleet tekemisissä vain työasioihin liittyen niin…”
”Mene jo asiaan”, sanoi Kapura. Tagunan aidosti hätääntyneessä kehonkielessä oli jotakin vähän säälittävää, kun otti huomioon, kuinka dramaattinen paljastus tällä todennäköisesti oli kerrottavana. ”Olitko ennen salaa merirosvo vai mistä tässä on kyse?”
”Mit- ööh, en? Piti siis vain sanoa siitä reissusta, jonka teit Matoron kanssa Heporinttiin.”
Kapuran mieleen palasivat paitsi itse matka myös roolipeli ja keskustelu, jonka hän oli käynyt siitä Tagunan kanssa. ”… mitä siitä?”
”Se… se kartta oli minun. Minä livautin sen Matorolle.”
Kapura kohotti kulmiaan. ”Häh? Miksi? Lisäksi: mistä edet sait sen?”
”Se on aika pitkä tarina”, sanoi Taguna nopeasti. ”Taidanpa kertoa sen myöhemmin. Saattaa vaatia selontekoa lähes koko elämäntarinastani, mutta eipä senkään tekeminen erityisesti haittaa.”
Kapura katsoi Tagunaa hetken. Poliisin kanohi Miru oli vääntynyt anteeksipyytävään ilmeeseen; asia oli selvästi merkinnyt tälle paljon. Kapuraa se kiinnosti arvatenkin täysin eri syistä. Tämäpä oli ollut odottamatonta – ja siinä mielessä kiinnostavaa. Hyvinkin kiinnostavaa, jopa.
”Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan; kuulostaa tarinalta, jonka haluan kuulla. Ja…” aloitti tulen toa, ”melko ihailtavaa, ettei minulla ollut hajuakaan, vaikka kävimme tästä pitkän keskustelun taannoin. Melko ihailtavaa. Et olekaan niin huono kuin luulin.”
”… ööh, kiitos?” Tagunan ilme oli enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Ehkä juuri ja juuri.
”Eipä kestä.”
Taguna vilkaisi kohti edessä siintävää poliisiasemaa. ”Okei, minulla on tapaaminen sen penteleen raportin kanssa. Tavataan joskus toiste, jooko?”
”Sopii”, sanoi siihen Kapura. Vasta käveltyään pois hän huomasi pudottaneensa äänensävystään vahingossa viimeisenkin ironian häivän.
Arkistot
Ilta
Sulkemisaika oli käsillä, ja Kapuran täytyi alkaa hyväksyä se julma tosiasia, ettei tutkimustyö ollut tuottanut tänään minkäänlaista tulosta. Hän olisi voinut syyttää plasman toaa, joka oli napannut hänet tuntikausiksi astetta turhanpäiväisempään työhön, mutta totuus oli se, että aina ei onnistanut – kun tutki sitä, mitä hän tutki, hyödyllistä tietoa ei tullut vastaan joka päivä.
Ja vika oli yhtä paljon projektin tavoitteessa kuin aiheessa.
Kapuralla alkoi olla käsitys siitä, mihin Taripin (mielessään hän lisäsi perään epävarman kysymysmerkin) jättämä sana viittasi, mutta se ei auttanut päättelemään, mitä hänen oli tehtävä. Johonkin konkreettiseen vihjeen täytyi häntä ohjata – sanaa ei ollut jätetty hänen huoneeseensa käytännön pilana, ja jos olisi, jekun luonne olisi jo paljastunut. Johonkin näistä kirjoista oli kätketty sepän seuraava siirto, ja hänen täytyisi vain löytää se.
Näinä päivinä arkistojen salit autioituivat yleensä reilusti ennen sulkemisaikaa. Kai suurimmalla osalla linnakkeen asukkaista oli muutakin tekemistä kuin miettiä jotakin piinaavaa mysteeriä. Hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi, kiitos takavarikoidun pajan, eikä olisikaan, jos Taguna ei toteuttaisi pian lupaustaan tai hän ei löytäisi jostakin parempaa ahjoa.
Kynttilä pöydällä Kapuran edessä alkoi voittaa kilpailun valovoimasta ikkunan kanssa. Sitä olisi kai voinut pitää merkkinä siitä, että oli aika lähteä, mutta seppä viipyi silti lukemassa loppuun lukua kirjasta, joka kertoi lounaissakaran paikannimien historiasta. Mikään erityinen ei ollut antanut syitä epäillä, että hänen salaperäinen sanansa kuvasi jotakin paikkaa, mutta siitä huolimatta Kapura oli päättänyt ahmia jokaisen karttakirjan, jonka vain jostain sai; siinä mahdollisuudessa olisi sentään ollut jotakin järkeä. Siinäpä vasta helppo toimintaohje: mene sinne ja katso, mitä löydät.
Luku loppui ilman yhtäkään häntä kiinnostavaa detaljia. Kapura harkitsi, pitäisikö hänen jatkaa huomenna saman kirjan parissa vai siirtyä suoraan johonkin, joka käsittelisi sanaa siinä merkityksessä, jossa siihen useimmiten törmäsi. Ei siitäkään välttämättä mitään hyötyä olisi, mutta ainakin niin tehdessään saattoi tuntea edistyneensä tutkimuksissa edes jollain tasolla.
Toisaalta hän ei erityisesti tuntenut edistyneensä selvityksessään nytkään siitä huolimatta, että omisti useamman muistivihon täynnä lähdeviitteitä ja huomautuksia liittyen nelikirjaimiseen arvoitukseensa. Hän oli paljon viisaampi kuin alussa, mutta ei tavoilla, jotka olisivat auttaneet selvittämään, mitä hänen oli tehtävä.
Ratkaisu oli pakko olla olemassa. Se olisi jotakin niin typerää, että hän vihastuisi itselleen sen vuoksi, ettei ollut tajunnut sitä jo viikkoja sitten. Maailmassa oli jokin tehtävä, joka odotti tekijäänsä, tai jokin paikka, joka odotti tiettyä vierailijaa – häntä.
Missään muussa ei olisi ollut mitään järkeä.
Ja silti sepän epätoivo kasvoi joka ilta maailman kieltäytyessä lahjoittamasta hänelle vastausta, jota hän niin himoitsi.
Joskus pessimismi sai Kapurasta niin vahvan otteen, ettei hän kulkenut arkistoille tavanomaiseen aikaansa vaan roikkui itsekseen kahviossa tai teki pitkän kävelyn samaa reittiä Klaanin kaupungin halki kiertäen. Ennen pitkään hän kuitenkin muisti aukottoman päättelyketjunsa – viesti jätettiin tarkoituksella siitä riippumatta, kuka sen jätti, joten sen oli tarkoitettava jotakin, ja koska sana itsessään oli liian epämääräinen tarkoittamaan mitään, sen oli oltava vihje jostakin muusta – ja sitten sitä taas mentiin.
Siihen, että Vaehran tai Geevee ilmestyisi liikuskelemaan kiusallisesti lähettyvillä toivoen, että asiakas tajuaisi lähteä itse, oli varmaankin kymmenisen minuuttia. Se ei riittänyt mihinkään – ei uuden kirjan hakemiseen tai minkään merkityksellisen löytämiseen tästä. Kapura merkitsi sivunumeron muistiin, sulki opuksen ja mietti jälleen pienen hetken sitä, kummasta oli kadonnut kaikki tolkku, hänestä vai maailmasta hänen ympärillään.
Ensimmäinen kuulosti todennäköisemmältä. Hänen tililleen oli nyt kirjattu paitsi Klaanin kellariosastolta löytynyt hulluuden seinä myös uusi, jännittävä pakkomielle nelikirjaimiseen sanaan, jonka kuollut merirosvo oli käynyt jättämässä hänen huoneeseensa.
Mitähän mieliseikkailijat olivat nähneet pulpahtaessaan hänen tajuntaansa? Loputtoman kirjaston taivaisiin asti kohoavine hyllyriveineen? Tässä vaiheessa se ei olisi enää yllättänyt Kapuraa.
Jos hän sai jostakin lohtua niin siitä, ettei ollut ainut päämäärättömään raatoon epätiedon petollisilla vesillä tuomittu. Kummallahan oli toivottomampi tutkimus meneillään, hänellä vai Tagunalla? Hänen ainut johtolankansa oli koostunut tismalleen neljästä merkistä, mutta poliisin sellainen oli toisaalta koskenut Kissabioa. Ei vaadittu yliluonnollisia ennustustaitoja sen päättelemiseen, etteivät Kissabioon liittyvät mysteerit johtaneet yhtään mihinkään.
Vai että oli Kissabiolla loinen? Hieno anekdootti, mutta aika monella oli nykyään. Joku olisi jopa voinut sanoa, että kaikilla oli – Punainen mies liittolaisineen olisi rakastanut niin sanomisen teatraalisuutta. Se oli totta puhuen hieman salaperäistä, että musta kissa oli pesiytynyt Kissabion mieleen niin kauan ennen sodan alkamista, mutta tuskinpa sekään seikka oli arkista ja tylsää selitystä vailla. Avde oli luultavasti loputtoman vanha olento, ja pitkä ikä toi mukanaan rajattomasti mahdollisuuksia tartuttaa erinäisiä enemmän tai vähemmän tärkeitä henkilöitä haluamallaan rutolla.
Omituisen kissan ajatteleminen toi mieleen lehtiön, jonka Kapura oli tämän luota kähveltänyt ilmeisesti koettuaan olevansa siihen oikeutettu sen vuoksi, että seikkaili itsekin sen arkeilla. Selitys ei olisi mennyt läpi oikeudessa, mutta onneksi rikoksen uhri oli kuollut.
Jokin siinä silti häiritsi seppää, että hän oli näpistänyt esineen niin impulsiivisesti. Ei se tarkemmin mietittynä kovinkaan ihmeellinen ollut – ja enemmän omituinen kuin järkyttävä tai loukkaava.
Kai häntä oli jollakin tasolla satuttanut ajatus siitä, että Kissabio oli suin päin päättänyt ikuistaa hänet sellaisissa tilanteissa tietämättä mitään. Tietämättä sitä, minkä vuoksi hän kykki nytkin arkistoissa sulkemisajan lähestyessä uhkaavasti. Tietämättä sitä, kuinka syvällisesti hän oli jopa muistinsakin menettäneenä tuntenut itsensä puolikkaaksi, jota ei ollut mahdollista täydentää millään muulla kuin sillä, mikä oli maailman tuuliin kadonnut. Tietämättä sitä, miltä hänestä oli tuntunut, kun oli ilmaantunut vihje, joka voisi muuttaa kaiken.
Se kaikki oli paljon monimutkaisempaa kuin mitä mahtui yhdelle paperille. Kissabion lehtiöön oli raapustettu ainoastaan hänen karikatyyrinsä, jolle ei ollut ongelma eikä mikään tehdä päätöksiä siitä, mitä salli itsensä tuntevan ja mitä ei. Se versio hänestä oli saavuttanut onnen sivujen kirotuissa kuvissa, mutta oikeassa elämässä mikään ei ollut niin helppoa.
Niin hän ainakin ajatteli. Niin hänen oli pakko ajatella.
Lehtiö lepäsi sivussa pöydällä hänen edessään, eikä Kapura oikein keksinyt, mitä olisi sillä tehnyt. Piristäisiköhän Matoroa se, että hän lahjoittaisi jään toalle mehevimmät tätä esittävistä piirroksista? Edesauttaisiko vai haittaisiko se tämän parantumista? Olisiko se humoristisen huono pahoittelu siitä, että oli tehnyt ison reiän tämän kurkkuun? Todellinen anteeksipyyntö olisi tuntunut lähinnä tyhmältä sen vuoksi, ettei hän ollut ollut tapahtumahetkellä valveilla, mutta ehkä vitsi ajaisi elegantisti saman asian.
Jos ei muuta, kyseessä olisi hyvä kevennys illan pettymyksen tuottaneille tutkimuksille. Bonuspisteitä siitä, jos hän voisi ojentaa Vaehranille tätä ja Geeveetä esittävän kuvan poistuessaan. Ehkä epäselvän kissan postyymi ehdotus murtaisi viimeisenkin padon ja saisi arkistomaakarit myöntämään toisilleen salatut tunteensa.
Kapura avasi lehtiön ja selasi läpi sen järkyttävien sivujen. Matoro ja Umbra… (aika tylsä ehdotus, hän olisi luullut Kissabion maun olevan hienostuneempi). Gee ja Tawa (mikä amatööritunti nyt oli käsillä?), Matoro ja Kissabio (rohkeaa ja epärealistista), Visokki ja Tawa (miksei), jokin lehtiön varsinaiseen aiheeseen liittymätön piirros, Gekko ja Jake (siinäpä vasta ehdotus) ja…
Se sana.
Se sana.
Se sana.
Kapura sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän oli juuri kuvitellut nähneensä jotakin, jota ei voinut olla olemassa. Ehkä hän oli väsynyt. Ehkä hänen pakkomielteensä oli saavuttanut entistäkin huolestuttavampia tasoja. Ehkä hän tarvitsi sittenkin jotakin lääkettä.
Hän katsoi paperia, katsoi poispäin, katsoi takaisin. Sana oli yhä siellä. Kaikki neljä kirjainta. Kissabion käsialalla.
Seuraava mahdollisuus teeskennellä, että maailmassa oli yhä mitään järkeä: sana oli harvinainen, tämä oli totta, mutta se oli silti vain sana. Se oli löytynyt kymmenistä aihepiirinsä teoksista. Kyse ei ollut Ritarikunnan tai Veljeskunnan kätkemästä salatusta tietoudesta, jonka haltija sai pelätä henkensä puolesta. Se oli vain sana. Ehkä Kissabio oli tehnyt jostain syystä omia tutkimuksiaan ja törmännyt samaan kuin hän.
Lehtiön sivu oli täynnä tuherruksia – tuttu sana oli vain aktivoinut Kapuran aivoissa jonkin alkukantaisen ja voimakkaan alueen. Siellä oli pakko olla muutakin aiheeseen liittyvää. Oli nopeasti sutaistuja kissoja, hahmotelma kesken jääneestä Matoroa ja Kissabioa esittävästä piirroksesta… eikä yhtään mitään sanaa koskettavaa. Ei samanlaista muistiinpanojen ja kirjalistojen viidakkoa, joka hänen omista muistikirjoistaan löytyi.
Se oli vain yksittäinen sana, jonka Kissabio oli raapustanut ylös ilman mitään, mikä olisi paljastanut, miksi tämä oli näin tehnyt.
Hengittäen tiheästi Kapura selasti lehtiön loppuun asti yrittäen epätoivoisesti löytää selityksen, minkä tahansa selityksen, mutta sai eteensä vain lisää piirroksia Matorosta erinäisten henkilöiden kanssa. Yhdellä sivulla hymyili punasilmiä pursuava kissa omahyväisesti kuin mikäkin kusipää, joka tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Lehtiö loppui tyhjiin arkkeihin, joita Kissabio ei ollut ehtinyt täyttää – eikä milloinkaan ehtisikään.
Kapura pakkasi nopeasti tavaransa ja kiikutti lainaamansa teokset oikeille paikoilleen. Tässä tilassa hän ei halunnut Vaehranin eikä kenenkään muunkaan löytävän itseään. Niin oli hyvä. Poistuminen kiltisti ennen sulkemisaikaa oli hyvä; se oli pirteä valhe siitä, että kaikki asiat hänen elämässään olivat tasapainossa ja hyvin.
Seppä pysähtyi hetkeksi arkistojen ulko-ovelle ja tajusi pian, että oli seisoskellut siinä varmaankin minuutteja. Se ei ollut hyvä.
Oliko hän tullut vai tulossa hulluksi?
Bio-Klaanin hautuumaa
Menneisyys
”Mahrox”, turaga puhui.
”Moni meistä ei ehtinyt tuntea sinua ennekuin olit jo poissa. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Suurempi arkku laskettiin hautaan. Sadepisarat ropisivat maahan jatkuvasti.
Kolme laukausta.
Matorankolmikko alkoi lapioida multaa.
”Matoran Frottik”, puhuja sanoi kuuluvasti. Matala ääni ei tahtonut kuulua sateen läpi.
”Hän antoi kaikkensa tovereilleen – meille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Pieni arkku laskettiinn kuoppaansa. Puisen arkun pintaan oli poltettu matoranien vartiokeihäs.
Kolme laukausta ilmaan.
”Kissa Kissabio”
H-hih… katso nyt, Kissabio…
… ne… ne eivät edes saa nimeäsi oikein…
Kissa Kissabio? M-miten niin? Hahaha…
Eihän… eihän kissoja ole olemassakaan….
Poliisiasema
Nykyhetki
Taguna piti pienen tauon raportin kirjoittamisesta ja vilkaisi ulos ikkunasta.
Päivän tuloksettomuus oli yllättänyt hänet täysin. Johtolankoja oli ollut – loinen, Matoro, vemmelsääri, Japa Nui – mutta salaperäisen kissan mysteeri ei yksinkertaisesti suostunut ratkeamaan. Mikä oli pielessä? Oliko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta?
Ja jokainen kirjoituskoneeseen isketty sana vain pahensi vaikutelmaa siitä, että hän oli täysin hukassa. Jään toa ei osannut kertoa mitään loisesta, päättyi hänen raporttinsa sillä hetkellä.
Mutta ei hän silti voinut antaa periksi. Millainen poliisi hän olisi siinä tapauksessa ollut?
”Hän…hän…. hän oli varmasti rakas meille kaikille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Jälleen pieni arkku laskettiin kuoppaan. Se ei ollut pieni siksi, että vainaja olisi ollut pieni, vaan siksi, että noin puolet vainajasta räjähti taivaan tuuliin.
Kolme laukausta ilmaan. Ammukset katosivat sateeseen.
”Matoranit Ornu ja Tuthak”, Turaga sanoo sateen läpi.
He taistelivat urheasti Laivastossa ja pääsivät nyt Mata Nuin luo ylös. Rauha heille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Ne… ne siunaavat sinut Mata Nui -uskon mukaan… m-mutta ethän sinä… heheh…
Varmasti rakas…
K-kenelle muka? Hehehe.
Kuka sinua jää kaipaamaan, Kissabio?
Hihihi.
Kapuran huone
Nykyhetki
Kapura makasi sängyllään ja olisi muuten ollut valmis siirtymään unten maille, mutta ajatus Kissabiosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.
Mikä oli tämän yhteys kaikkeen tapahtuneeseen? Miksi tämä oli kirjannut luonnoslehtiöönsä selitystä vaille jääneen harvinaisen sanan, joka oli löytynyt myös hänen huoneestaan tuntemattoman vierailijan jättämänä? Mitä tekemistä näillä kahdella tapahtumalla oli keskenään?
Harjaantuneelle teoreetikolle epätyypillisesti hän ei keksinyt yhtäkään seikkaa, jolla yhdistää löytämänsä kaaoksen yksityiskohdat. Kissabio, tylsä ja kuollut Bio-Klaanin entinen asukas, ei vaikuttanut liittyvän mitenkään mihinkään.
Mutta ei hän silti voinut jättää asiaa sikseen. Ei siinä tapauksessa, että kyse oli jostakin näin tärkeästä.
Keetongu laski puuarkut vierekkäisiin kuoppiin. Niiden pintaan oli kaiverrettu Bio-Klaanin laivaston tunnus ja jalojen sotureiden nimet juhlallisilla kirjaimilla.
Laukaukset.
Katso, Matoro on siellä. Näkyikö hänen kasvoillaan mitään, kun nimesi mainittiin? Olikohan hänen reaktionsa sinuun vähän sama kuin Mahroxiin? Hahaha…
Totuus on se, että Kissabioa ei jää muistelemaan kukaan.
Niin on hyvä. Niin on tarkoituskin. Tuossa makaa arkkusi, mutta haudan lepoon sinä astuit jo syntyessäsi, Kissabio.
Japa Nuin guru oli oikeassa. Jokaisella olennolla on tarkoituksensa. On vain niin, että joidenkin on sellaisen puute…
… se… se oli rangaistuksesi, Kissabio…
Jaakaapin asunto
Nykyhetki
Jaakaappi sulki jääkaapin oven ja tirskahti itsekseen.
Ei sille, että hänen käyttämänsä esineen nimi oli lähellä hänen omaansa – se nyt oli pelkkä lingvistinen sattuma, jolle ei ollut mitään sen syvällisempää selitystä kuin se, että hänen nimensä oli monen ko-matoranin tavoin johdettu vanhan mataian jaa-sanasta.
Ei, Jaakaappi naurahti siksi, että hänen mieleensä oli jälleen tullut Kissabio.
Kuolleille nauraminen oli periaatteessa epäkohteliasta, mutta olihan se edes vähän huvittavaa, että olemassa oli ollut joku sellainen outo vaaleanpunainen kissa, melkein kuin jonkin mangaian sivuilta tähän maailmaan hypännyt.
Se oli kuin jokin vitsi.
Tuuli ravisteli läheistä lehtipuuta. Sadepisarat läiskähtelivät sen lehtiin.
Monta laukausta ja liian monta nimeä kului.
Kun viimeinenkin arkku lepäsi maan uumenissa hautakivien alla, märät hahmot alkoivat liikkua kohti linnoitusta kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
Jokainen tiesi, että se oli vasta alkua.
… minä… niin, mitenköhän minä olen tässä tätä kaikkea ajattelemassa?
Kun… kun sinä olet kuitenkin kuollut.
Käyköhän näin kaikille loisille niiden isäntien kuoltua? Myös sellaisille, jotka ovat vain eräänlaisia ajatuksia?
En minä… en minä ikinä kuullut mistään tällaisesta…
Kissa on aivan helvetin kuollut.
Kissa on niin kuollut, ettei se siitä palaa.
Kissa ei muutu tästä yhtään kuolleemmaksi.
Kissabio poistui laivasta muiden mukana ja imi sisuksiinsa keväistä tunnelmaa. Japa Nui todella oli kaunis – kuin suoraan mangaioiden sivuilta revitty.
Satama pursusi opaskylttejä, jotka houkuttelivat vierailijoita toinen toistaan jännittävämpiin paikkoihin ja kokemuksiin. Eräs mainosti ”taika-ahjoa”, jossa saattoi silmiin sattuvasta hinnasta takoa itselleen ”taikamiekan” (taikuuden olemassaolosta tai soturien sielujen aktuaalisesta läsnäolosta miekassa ei juridisessa mielessä luvattu mitään, selitti kyltin alapuolen täyttävä pieni kirjoitus). Saaren alla levittyviin Mangaia-luolastoihin tarjottiin opastettuja kierroksia. Matkamuistomyymälöitä löytyi niin pitkä lista, että sitä olisi voinut jäädä lukemaan koko päiväksi.
Auringot paistoivat kauniisti. Merilinturahien tunnelmalliset äännähtelyt ja turistilauman kohina täyttivät rannan äänimaailman. Kaikki hänen näkemänsä oli niin hienoa, että Kissabio saattoi kuvitella vaikka jäävänsä saarelle asumaan… ja kuka tiesi, ehkä jäisikin. Se selviäisi vasta hänen vierailtuaan Japa Nuin gurun luona.
Syistä, joille hän ei ollut löytänyt tarkempaa kuvausta kuin ”taikuus toimii paremmin iltasella”, Kissabioa oli kehotettu kulkemaan tietäjän luokse vasta myöhempänä ajankohtana. Mikä tuuri, että saarella oli paljon nähtävää!
Mitä kaikkea hän olikaan aikonut tehdä sen tärkeimmän lisäksi? Eräs steltiläinen taiteilijaystävä oli vinkannut hyvästä baarista… kaikki mangaiadivarit täytyi tietenkin koluta läpi… ja pitihän maisemien ihailullekin kaiketi varata oma aikansa?
Kissabio hyppelehti mukulakivillä päällystettyä polkua pitkin pienen satamakaupungin keskustaa kohti. Ympärillä kohosi värikkäitä rakennuksia, jotka eivät näyttäneet juuri siltä kuin mitä hän oli odottanut, mutta ei Kissabio toisaalta tiennyt Japa Nuin perinteikkäästä arkkitehtuurista kaikkea. Vain äärimmäisen paljon. Ja… ja tuollaista kattotyyppiä ei takuulla käytetty gregoriaanisen kalenterin mukaan parisataa vuotta sitten!
No, se oli pelkkä sivuseikka. Mikään ei voisi pilata hänen hyvää tuultaan – ei päivänä, jona Kissabion loputon harhailu viimein päättyisi ja jona hän vastaanottaisi viimein Suuren hengen hänelle lahjoittaman tarkoituksen.
Japa Nuin guru tiesi kaikkien kohtalon, ja se tarkoitti, että pian hänkin tietäisi omansa.
Todellinen Japa Nui oli kaikkea muuta kuin romantiikan ja legendojen kirsikkapuulehto. Matoro ei oikeastaan nähnyt yhden yhtä kirsikkapuuta. Kuvia sellaisista kyllä löytyi painettuna kaikkeen postikorteista teesetteihin ja kahviloiden logoihin.
”Tervetuloa, arvon toa, haluaisitteko ostaa–” yksi matoran huudahti tarttuen hänen ranteeseensa sataman tupaten täynnä olevalla torilla.
”Anteeksi, olen hieman kiireinen juuri nyt”, Matoro tokaisi ja ohitti kaupustelijan kohteliaasti vain saaden useita muita tarjoamaan hänelle kaikkea mahdollista eriskummallisista makeisista piirto-oppaisiin. Väki oli monenkirjavaa. Matoraneista monen erotti metrunuilaisiksi hopeisista otsistaan. Saari suorastaan eli turismista. Matoro nousi paria päätä korkeammalle matoranien joukosta, mutta hän ei ollut onnekseen ainoa. Etenkin vortixxeja ja skakdeja näkyi paljon. Moni kantoi mukanaan vaaleanpunaisia lahjakasseja ja halpoja turistiaurinkovisiireitä, jotka eittämättä hävittäisivät pian matkan jälkeen.
Hän tarkisti vaivihkaa skannerisilmänsä muistista kohteensa. Siihen oli yllättävän vaikea keskittyä moisessa hälinässä. Hänen aiemmin kuvaamansa kirje kertoi Ya-Quazan käyvän kauppaa Kohtalon hallinnan naamiosta tänään, mutta paikka ei ollut selvä. Eikä se, kenen kanssa kauppaa käytäisiin. Mutta eihän hän halunnut, että tehtävä olisi ihan liian helppo.
”Pahoitteluni, mutta voisiko arvon herra olla nojaamatta Bonebondun patsaaseen?” toa kuuli äkäisen äänen sanovan ja havahtui takaisin arkeen. Vihreä matoran, joka häntä torui, näytti oppaalta. Ja melko kyllästyneeltä sellaiselta. Hänen takanaan kulki seurue kuvaamassa ja pällistelemässä patsasta ja ilmeisesti samalla myös Matoroa.
”Anteeksi, olin… ajatuksissani”, toa sanoi ja astui pois patsaan luota.
Matoro oli lukenut tarpeeksi paikallisesta mytologiasta tietääkseen Bonebondun olevan krickit, mutta patsaassa lajin ominaispiirteitä ei juurikaan näkynyt. Kaapu peitti suuremman osan kiveen hakatun hahmon vartalosta, ja näkyvissä oli vain tämän mietiskelevään ilmeeseen kaiverretut kissankasvot.
”Bonebondu on Japa Nuin ikioma suojeluspyhimys”, selosti opas, ”muinainen taikuri, jonka kerrottiin osaavan muuttaa muotoaan lukuisiksi eri eläinhahmoiksi. Historialliset lähteet kertovat hänen vierailleen Japa Nuilla useasti saarnaamassa–”
”Tuota, korjaa minua jos olen väärässä, mutta eikö Bonebondu liity Thai-Onun mytologiaan eikä japanuilaiseen?”
”Se on uskontoa, ei historiaa. Uskoa saa mihin haluaa”, opas kertoi selvästi ärtyneenä Matoron pyytämättä heittämästä kommentista. ”Sitä paitsi tänne tulevat haluavat kuulla siitä, miten Bonebondu liittyy japanuilaisiin legendoihin. Emmehän me nyt voi tuottaa pettymystä matkailijoille.”
”No, selvä”, Matoro kohautti olkiaan. ”Eikö täällä ole ihan tarpeeksi rikas kulttuuri omasta takaa?”
”Kuule, ei kukaan tule tänne hakemaan autenttista kokemusta. Eivät oikeat ninjat olleet mitään mustissa trikoissa olevia taistelijoita, eihän tiettyyn univormuun pukeutuneissa salamurhaajissa olisi mitään järkeä”, opas kertoi. ”Tämä nyt on tätä. Minä vain myyn asiakkaille sitä, mitä he haluavat.”
”Toki, ymmärrän”, Matoro vastasi hieman noloissaan siitä, miten häiritsi matoranin työtä. Hän oli juuri poistumassa, kun tajusi, että oppaasta saattaisi olla apua.
”Tuota, oletko sattumoisin kuullut Kohtalon hallinnan naamiosta? Eikö se ole japanuilainen legenda?”
Opas mietti hetken ja raapi otsaansa. ”Ei, en usko kuulleeni siitä. Pitäisikö?”
”… ei mitään. Hyvää päivänjatkoa.”
”Jos haluat matkamuistoja, tule–” matoran huusi hänen peräänsä, mutta toa oli jo kaukana.
Ei hän löytäisi tästä ruuhkasta mitään. Mustalumi suunnisti laitakaupunkia kohti lähestyen niitä synkempiä kujia, joille turistit eivät halunneet tulla. Joku kyllä osaisi kertoa Ya-Quazasta hänelle. Hänen pitäisi vain löytää oikea henkilö, jonka kieli jäädyttää kiinni metalliin.
Ranta-alueen turistihumu muuttui kauemmas kulkiessa äkkiä ränsistyneiksi puukortteleiksi. Matoro nappasi kyydin paikalliselta rapuriksalta, joita suorastaan tulvi turistialueiden lähistöllä.
”Minne haluatte, arvon toa?”, kuski kysyi. Hän oli laiha po-matoran, jolla oli päässään kulahtanut aurinkohattu. Suoraan matkustajaansa kuski ei katsonut.
”Kerrohan”, Matoro aloitti istuutuessaan kuskin taakse. Matkustamo oli onneksi tehty hänen mittakaavaansa – ilmeisesti isompia turisteja oli niin paljon, että moinen oli kannattavaa. ”Jos haluan löytää Japa Nuin rikollisuuden sydämen, minne neuvoisitte minua?”
Kuski valahti kalpeaksi. ”Tuota… mikäli te nyt todella haluatte, niin Ya-Quazalla on… kantapaikka. Ulkomainen klubi vanhassa satamassa. Ihan hyvä paikka, mutta… no, niiden otteessa.”
”Voisitko viedä minut sinne?”
Matoran nyökkäsi hermostuneesti. ”Toki”, hän sanoi. ”Ei mene kauaa.”
Harmaissa puukortteleissa näkyi paljon vähemmän turisteja ja paljon enemmän paikallisia. Moni heistä näytti samalla tavalla heikoilta kuin kirotut Karzahnilta päässeet. Ranta-alueen varakkuudesta ei näkynyt merkkiäkään, ja poissa oli myös kaikki se muinaiseksi ja alkuperäiseksi väitetty kulttuuri, jota hänelle oli juuri kaupiteltu tuntien ajan.
Matorosta se näytti juuri sellaiselta kurjuudelta, jota Ya-Quazan kaltaiset rikollisjärjestöt kylvivät ympärilleen. Siltä, miten ne loivat pelon ilmapiirin ja varastivat työn hedelmät, jotka matoraneille olisivat kuuluneet. Jos vain Japa Nui saisi karistettua Ya-Quazan kahleet ympäriltään, saari taatusti kukoistaisi. Olihan se niin suuri lomakohdekin. Ongelmat johtuivat taatusti rikollisuudesta, eivät lainkaan epätasa-arvoisesta suhteesta rikkaampiin teollistuneisiin yhteiskuntiin. Rikollista saattoi lyödä miekalla, joten sen oli oltava oikea syy.
Satamaklubista kaikui musiikki ulos asti. Rakennus näytti vanhalta, mutta se oli pilattu värivalojen paljoudella ja massiivisella hohtavalla kyltillä, jossa luki ”Punainen Paprika” kissan kokoisilla kirjaimilla. Satama-altaassa oli monen monta huvijahtia, jotka eittämättä kuuluivat vaarallisille korruptoituneille miljönääreille, jotka Matoron kokemuksen perusteella moisia klubeja asuttivat. Hän oli melko varma, että oli nähnyt yhden purjelaivoista aiemminkin, mutta ei juuri nyt saanut päähänsä, missä.
Parempi astua muakan hampaisiin ja mennä kyselemään.
Klubi oli yhtä yltäkylläisen meksikorolainen kuin mitä kaikki muu saarella oli japanuilaista. Kirkkaat värit ja kyseenalaisen suuret hatut hallitsivat sisustusta. Matoro astui sisään muina miehinä. Bändi soitti suuren salin kulmassa. Väki nauroi ja lauloi ja pelasi korttia. Yksi nurkka oli omistettu improvisoidulle painiringille.
Hän oli ainoa toa tilassa, mies huomasi katsoessaan ympärilleen ja laski kätensä lähelle miekkansa kahvaa. Matoraneja oli paljon. Enimmäkseen paikallisia. Skakdit olivat toiseksi suurin ryhmä. Moni niistä näytti karskeilta alamaailman miehiltä. Muutakin pahaenteistä väkeä oli: sellaisia, jotka istuivat hiljaa nurkkaloosissaan tupakoimassa ja katselemassa ympärilleen pahaenteisesti.
Matoro asteli baaritiskille ja pyysi juotavaa. Kaksi ovea, korkeat vahvistetut ikkunat, hän kävi klubia läpi. Kaksi vartijaa takahuoneen ovella, toiset kaksi portaikolla. Aseistautuneet järeämmin kuin tavalliset juottolan turvamiehet. Hän oli varma siitä, että oli osunut oikeaan.
”Anteeksi, mutta oletko hukannut jotakin?” naisääni keskeytti Matoron ajatukset. Palattuaan maan pinnalle toa huomasi katsovansa jonkinlaista vaaleanpunaista kissanaista, joka istui hänen vieressään.
”Minä, tuota, ihailen vain tätä vanhaa rakennusta”, Matoro sanoi nopeasti ja pälyili typeränä vuoroin katonrajaa ja vuoroin kissaa. Tämä oli… eriskummallinen. Toa ei osannut sanoa, mitä lajia tämä oli, vaikka kissaahan tämä monen Japa Nuilta löytyvän asian tavoin muistutti viiksineen ja korvineen. Matoron olisi tehnyt mieli silittää tyttöä ihan vain kokeillakseen, miltä tämän outo vaaleanpunainen pinta tuntuisi. Se ei näyttänyt miltään erityisen tavalliselta. Ehkä hieman kangasmaiselta? Mikä tämä tyttö oikein oli?
”Minusta se on vähän tylsä”, nainen myönsi. ”Moi, olen Kissabio.”
”Matoro”, toa vastasi, mutta oli keskittynyt kaikkeen muuhun kuin kissaneitoon. Takahuoneen ovesta tuli pari peikkoa matoralaisen kanssa. Heillä oli ilmiselvät Ya-Quazan pentagrammitatuoinnit.
”Tuota, oletko sinäkin vain käymässä täällä?” Kissabio kysyi onnellisen tietämättömänä dramaattisesta rikosjuonesta, johon oli juuri sotkeutumassa kuin lankakerään.
”Minä, tuota, etsin jotakin”, Matoro vastasi. Hän kuuli peikkojen kyselevän kovaäänisesti toan perään. Voi ei.
”Niin minäkin, oikeastaan. Etsin vähän kaikkea! Täällä asuu suuri guru, jolta toivon saavani vastauksia”, Kissabio selitti ja joi limsaansa. ”Häiritsenkö minä sinua? Vaikutat hieman siltä. Jos sinulla on jotain tärkeämpää…”
Satanistipeikot tönivät tiensä läpi väkijoukosta ja olivat selvästi tulossa häntä kohti. Ya-Quaza oli siis päässyt hänen jäljilleen, Matoro riemuitsi. Tämä helpottaisi hänen työtään.
”Anteeksi, pitää puhua joskus enemmän. Moikka, pitää mennä”, Matoro sanoi ja luikahti Kissabion ohi kohti klubin perää. Hän ei haluaisi aloittaa taistelua jossakin, missä oli näin paljon sivullisia.
… mutta kuin itse piru Ya-Quaza taisi aavistaa hänen aikeensa.
”Toa!” toinen peikoista, iso ja punainen ja sarvekas, huusi yli metelin. Matoro vilkaisi olkansa yli huomatakseen… toisen heistä pitävän outoa atheonistista rituaaliveistä Kissabion kurkulla. Asiakkaat tiskin ympärillä kavahtivat kauemmaksi.
”Meillä olisi vähän asiaa. Ja jos livistät, tämä kisuli menettää yhden elämistään”, quazapeikko mylvi.
Matoro kääntyi rauhallisesti. Peikkojen lisäksi yläparvilla oli pahaenteistä väkeä. Ehkä tusina jengiläistä yhteensä. Haastavaa.
”… eikö ole huonoa bisneksellenne, että otatte satunnaisen asiakkaan panttivangiksi?” Matoro kysyi. Monet asiakkaista vilkaisivat häntä hyväksyvästi.
”Hiljaa, ruoja. Olet tiedustellut meidän kaupoistamme. Noitatohtori ei suvaitse sinunlaisiasi kyselijöitä!” peikko sanoi.
”Että kannattaa totella tai tyttöystävääsi sattuu”, toinen jatkoi.
”Tyttöystävääni? Me tapasimme kirjaimellisesti minuutteja sitten”, Matoro selitti lähes loukkaantuneena. Kissabio olisi kenties kehrännyt ajatukselle, jos ei olisi ollut välittömässä kuolemanvaarassa.
”Äh, ihan sama. Et sinä nyt kuitenkaan jätä tyttörukkaa pulaan vaikka et häntä tuntisikaan, Mustalumi. Tunnemme kyllä maineesi!”
Koko klubin asiakaskunta seurasi hiljaa tilannetta. Kukaan ei uskaltanut poistua.
”Selvä”, Matoro sanoi. ”Mitä pomonne haluaa?”
”Tule mukaamme”, peikko sanoi. ”Hän ja hänen liikekumppaninsa haluavat keskustella kanssasi. Ja luultavasti tappaa sinut sen jälkeen.”
”Tappaa? Enhän minä ole edes tehnyt armaalle Noitatohtorillenne vielä mitään. Vai onko tällä liikekumppanilla minulle kalavelkoja?”
”Lakkaatkos siitä näsäviisastelemasta”, peikko sanoi.
”Hyvä on. Saanko ostaa viskipullon tuliaisiksi pomollenne? Se olisi luultavasti kohteliasta”, Matoro kysyi ja käveli varovaisesti tiskin taakse.
”Mmph. Ei sitten mitään temppuja, toa”, peikko sanoi ja kuin muistuttaakseen kaikkia panoksista puristi Kissabiota vähän lujempaa. Tyttöparka uskalsi hädin tuskin hengittää. Toa nappasi suuren viskipullon ja asteli peikkojen luokse.
”Eiköhän mennä sitten tapaamaan tohtoria”, Matoro sanoi, ojensi pullon peikoista vapaakätiselle ja räjäytti sen.
Valtavalla nopeudella jäätynyt viski räjäytti lasipullon suoraan peikon naamalle ja sysäsi tämän synkkien tatuointien peittämän naaman sellaiseen kuntoon, että hänen tosiaankin tarvitsisi käydä tapaamassa tohtoria. Matoro pudottautui hetkeä ennen alas ja taklasi toisen peikon ja Kissabion kaikki yhdeksi kasaksi. Jengiläiset yläparvilla ja heidän ympärillä kyllä tähtäilivät aseillaan tilannetta, mutta matoran-konnat eivät uskaltaneet avata tulta, kun tajusivat toan pitävän nyt panttivankina peikoista tajuissaan olevaa. Sitä, jonka demoninen veitsi oli ollut vielä vähän aikaa sitten Kissabion kurkulla. Tyttö itse painautui karvat pystyssä Matoron kylkeen.
”Me tästä poistummekin”, Matoro sanoi ja vetäytyi kohti ovea pitäen peikkoa tiukasti miekkansa otteessa. Jopa niin iso olento pelkäsi, kun tällä oli miekka kaulavaltimolla.
”Rakennus on saarrettu, typerys!” peikko valitti. Toinen peikko, se joka oli saanut kasvonsa täyteen lasia, ulvoi lattialla.
”Mikset kertoisi vaihteeksi jotakin, mitä en jo tiedä?” Matoro kysyi. ”Kuten vaikka… missä on Kohtalon hallinnan naamio?”
Saipa se peikon hiljaiseksi.
”Mikä?” se kysyi.
”Se mahtava naamio, josta pomonne on kiinnostunut!” Matoro huusi turhautuneena. ”Miksei kukaan tiedä siitä? Taidat olla aivan liian mitäänsanomaton alainen, kun et edes tiedä pomosi tärkeimpiä bisneksiä.”
”Hei, minä olen ollut Noitiksen mukana ihan alusta asti!” peikko puolustautui. ”Aloitin kuule hänen puutarhurinaan, ettäs tiedät! Yhdessä kasvatimme monenmoisia luontaistuotteita! jagayrttiä ja kiripähkinöitä, niitä missä on paljon vitamiineja!”
”Okei, missä pomosi on? Olitte viemässä minua hänen luokseen muutenkin. Ehkä käyn siellä ihan itse”, Matoro mutisi.
”No sillä on huvijahti tuolla satamassa, se missä on pääkallo ja yrttitarha. Mutta et ikinä pääse sinne, koska tuosta ovesta tulee aivan pian vahvistuksia!” peikko mylvi.
Jään toa virnisti. ”Kiitos yhteistyöstäsi”, hän sanoi peikolle. ”Pidä kiinni”, hän sanoi Kissabiolle, painoi tämän tiukasti itseään vasten ja syöksyi harppuunan linkoamana yläilmoihin. Tusina erilaisia ammuksia viisti heidän lentorataansa, mutta jengiläiset eivät reagoineet tarpeeksi nopeasti. Mies ja kissa syöksyivät läpi yläikkunasta ja sukelsivat tyylikkäästi naapurirakennuksen katolle. Matoro kuuli klubilta epämääräisiä huutoja ja näki, miten sen ympärillä olleet quaza-rosvot olivat olleet piirtämässä massiivista pentagrammia talon ympärille aivan kuin manatakseen sinne jotakin.
”Oi, pelastit minut, Toa Matoro!” Kissabio iloitsi ja halasi toaa. ”Se oli niin pelottavaa ja jännittävää ja romanttista!” hän kehräsi.
”Tuota, eipä kestä…” Matoro vastasi hieman kiusaantuneesti. ”Emme ole vielä turvassa… seuraa minua.”
”Niin seikkailullista, olen kuin–” Kissabio oli sanomassa, mutta tämän lause jäi kesken, kun toa tarttui tätä tassusta ja lähti juoksemaan kattoja pitkin.
Noitatohtori ja tämän yhteistyökumppani? Joku, joka kantaa kaunaa Matorolle? toa kävi läpi mielessään. Kuka olikaan kaupan toinen osapuoli? Kenellä Kohtalon hallinnan naamio oikein oli?
… hän oli aivan varma, että oli nähnyt ennenkin sen laivan, mikä oli seissyt satamassa. Sen könyisen purjelaivan, joka näytti siltä, kuin sitä ei olisi kunnostettu sitten Zakazin sisällissodan. Sen, minkä nimen päälle oli kirjoitettu aina vain uusi nimi, kunnes siitä oli muodostunut jotakin, mitä kuolevaisen suu ei voinut lausua…
Voi ei.
Ei häntä.
Matoro ei ehtinyt reagoida, kun savupommi räjähti hänen edessään.
Voi ei – ja ne olivat juuri niitä Japa Nuin turistininjoja, niitä naurettavia, joilla oli ihme haalarit ja epähistorialliset miekat. Sitä paitsi ne haalarit skakdin päällä olivat pakosti jokin rikos muotia vastaan.
”Pomo on kyllästynyt sinuun, Mustis!” yksi ninjoista huusi, ja niillä sanoilla tiimi ninja-skakdeja hyökkäsi toan kimppuun. Niiden käyttäytymisessä tai taistelutyylissä ei ollut mitään ninjamaista. Oli kuin ne olisivat olleet ninjoja vain, koska Lieggimiesten leipuri oli pitänyt ajatusta siistinä.
”Armas Labioko se on saanut käsiinsä Kohtalon hallinnan naamion?” Matoro kysyi torjuessaan kahden ninjan syöksyn jääseinämällä. Kissabio piti niin matalaa profiilia kuin kykeni, mutta ainoa kirkkaan pinkki hahmo joukossa mustahaarniskaisia taistelijoita ei ollut erityisen hyvä suojaväri. Olisipa hän ollut musta kissa.
”Labio on saanut tarpeekseen sinusta!” yksi ninjoista huusi ja huitaisi toaa raivokkaasti, mutta torjunta sai valeninjan lentämään selälleen katolle.
”Mene piiloon”, Matoro sanoi Kissabiolle pitäessään taitavasti ninjajoukkoa jatkuvan hämmennyksen ja epäonnistumisen vallassa. ”Juokse vaikka tapaamaan sitä guruasi. Palaa tavalliseen elämääsi”, toa sanoi. Luut kirskuivat inhottavasti, kun toa upotti valkoisen miekkansa yhden skakdin kylkeen.
”Mutta… mutta…” nainen sopersi.
Soturi kääntyi Kissabion puoleen ja katsoi tätä tämän suuriin keltaisiin kissansilmiin. Matoro paini kätensä tytön hartialle.
”Tämä vaara ei kuulu sinulle. Olet vain huono-onninen sivustakatsoja, enkä halua, että satutat itseäsi.”
Ninjat kerääntyivät uutta hyökkäystä varten taustalla selvästi kunnioittaen kaksikon dramaattista hetkeä. Kauempana kaduilla Ya-Quazan miehet huusivat rivouksia ja käskyjä yrittäessään saada kiinni toaa.
”Ymmärrän”, Kissabio sanoi, vaikka kuulostikin hieman pettyneeltä. ”Minä vain luulin, että tämä olisi ollut kohtaloni. Että olisin ollut osa jotakin tärkeää ja jännittävää!”
”Toivottavasti ei”, Matoro naurahti. ”En toivo, että taistelu on kohtalosi. Ryhdy vaikka taiteilijaksi. Olisit hyvä siinä.”
Kissabio ei ehtinyt vastata, kun ninjat hyökkäsivät jälleen toan kimppuun. Ja feliinityttö katsoi parhaakseen luikahtaa pakoon ketterällä kissan loikalla, vaikka hänestä tuntuikin siltä kuin hän olisi hukannut ainutlaatuisen mahdollisuuden.
Noitatohtorin miehet olivat löytäneet jostain tikkaat, ja nyt niitä kapusi ylös samalle katolle liittymään sekavaan taisteluun. Ei olisi kannattanut, mutta eiväthän he Mustalumea tunteneet kuin maineelta. Labion skakdit sentään osasivat varoa toan temppuja ne moneen kertaan itse kokeneena, mutta Ya-Quazaa lakosi alas katolta tusinan verran yhdellä sopivalla harppuunanvaijerilla, ja nyt kun Kissabio oli poissa paikalta, Matoro saattoi muuttaa koko taistelun luisteluhalliksi.
Kesken täydellisen jääbalettipiruetin toa kuuli tuttuja avunhuutoja. Voi ei. Se oli Kissabio. Äänet tulivat jostakin alhaalta.
Tietysti ne konnat olivat ottaneet tytön kiinni. Miksei hän ollut ajatellut sitä? Eikö ollut täysin epäherrasmiesmäistä sotkea jotakuta asiaan kuulumatonta koko tapaukseen? Ja Labio piti itseään niin ritarillisena.
Matoro liukui kohti reunaa nähdäkseen uudelleen vangitun kissatytön, mutta ehti huomata vain korin raputaksin perässä… mutta sieltä pilkistävästä pinkistä kissanhännästä ei voinut erehtyä. Koria piteli karun näköinen skakdi, jonka toveri ohjasi vehjettä kohti satamaa. Matoro päätti jättää jäätanssinsa kesken ja syöksyi alas kadulle. Moni ninjoista yritti samaa liikettä enimmäkseen mäsähtääkseen epämukavasti katuun.
Matoro syöksyi harppuunalla skakdien perään, mutta koria pitelevä korsto kiskoi esiin järeän pikakiväärin. Toa ei ehtinyt edes kirota, kun zamor-sarja pärähti häntä päin. Hänen ilmalentonsa keskeytyi ja toa putosi tiehen vuotaen taivaansinistä verta katuun. Hän kuuli skakdin naurun sarjatulen lomasta, kun ne veivät kissan koreineen mitä luultavammin kohti Labion laivaa.
Matoro sylkäisi verta ja irvisti, kun hänen kaunis sininen kivensä levitti parantavia kipinöitään hänen haavoihinsa. Onneksi häneen ei ollut osunut kovin vakavasti.
Jos Labio ja Noitatohtori halusivat sotaa, he saisivat sen. Oli aika mennä suoraan telatiikerin luolaan.
”Nyt menee vähän arvailuksi, koska en ollut itse paikalla”, Matoro pahoitteli. ”Uskon kuitenkin tuntevani Labion sen verran hyvin, että tästä tulee ihan realistinen kuvaus tapahtumista.”
Kapura pyöritteli silmiään. ”Kiva konjektuurisi kiinnostaa varmasti poliis–”
”Olepa vaiti, tämä on menossa jännittäväksi”, Taguna keskeytti. ”Mitä sitten tapahtui?”
Tulen toa vilkaisi seinäkelloa ja toivoi, että he pääsisivät pian siihen rikostutkimuksellisesti kiinnostavaan osuuteen.
Akbsklsdflsfldax
Satama
”Ja kukahan neiti mahtaa olla?” skakdien kultainen kenraali Gaggulabio kysyi mahtavalla äänellä.
”Sinä kaappasit minut”, Kissabio parahti. ”Mokoma hirviö!”
Eräs skerde tönäisi tätä lähemmäksi Labiota. ”Vastaa, kun hän kysyy”, kätyri kivahti.
Kissabio oli kiipelissä. Skakdien barbaarimainen kenraali oli hänen edessään, ja sivummalla varjoissa hän näki Ya-Quazaa varjoista hallitsevan Noitatohtorin synkän siluetin. Kaikkialla kannella oli kummankin mahtimiehen kätyreitä pitämässä huolta siitä, että kukaan ei keskeyttäisi juonittelua Kohtalon hallinnan naamiosta.
Ja nyt hänkin oli heidän vankinaan, Kissabio pohti peitottuna.
”Olen Kissabio”, kissa kertoi lyötynä Labiolle.
”Miten mukava tutustua, Kissabio”, kenraali nauroi paksua naurua. ”Suonet anteeksi, jos käytämme sinua panttivankina sitä piinallista pakkasen toaa vastaan”, Labio julisti ja laski suuren kouransa kissan hartialle.
Miten kamalaa! He käyttivät hänen kaltaistaan tuiki tavallista ja hyödytöntä olentoa estämään suurta toaa tekemästä hyvää… ja sen perusteella, mitä hän oli Matorosta oppinut, se saattaisi jopa toimia. Kissabio yritti vilkuilla satamaa, mutta alue oli melko hiljainen. Eittämättä Ya-Quazan tyhjentämä.
”Takaisin bisnekseen, arvon tohtori”, skakdikenraali virnisti ja ojensi lasin Noitatohtorille. ”Vai saanko sanoa Aldous?” Yksityiskohtia tämän tummanpuhuvasta hahmosta ei juuri erottanut hänen kallonaamiotaan lukuunottamatta.
”Ei sitä pidä liian virallisesti ottaa, ei”, Noitatohtori Aldous sanoi ja nauroi päälle ilkeää naurua.
”Ketterään toimistokulttuuriin eivät turhat muotoseikat kuulu. Toiveenne ei ollut aivan selvä, mutta ymmärtääkseni olitte kiinnostunut…” Yksi Ya-Quazan matoraneista, sellainen jonka naamioon oli tatuoitu Julienin ruttotähti, asetti salkun pöydälle kahden rikollisneron väliin ja avasi sen.
”… kanohi Ralonista, tiheyden hallinnan naamiosta”, Aldous sanoi.
Gaggulabio katsoi kaunista hopeista naamiota.
”Hetkinen, tiheyden? Tarkoitat varmasti kohtalon”, hän sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman kohteliaalta.
”Otaksuin sen olleen käännösvirhe”, Noitatohtori kertoi. ”Me täällä minun puljussani priorisoimme ihan täysillä asiakastoiveiden täyttämistä siitä riippumatta, kuinka hyvin olemme ne ymmärtäneet. Eikä tämä mikään maailmanloppu ole. Ota rennosti, mies. Elä vähän. Ei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Minulla on itse asiassa tässä yhtä aika hyvää yrttiä, joka–”
Gaggulabion suu kääntyi mutruun. ”Aldous, onko tämä jokin vitsi?”
”Mitä jos vaikka katsottaisiin vähän yhdessä voimapisteitä eräistä uusista tuotteista, jotka olemme lanseeraamassa markkinoille”, Noitatohtori ehdotti naurahtaen hermostuneesti. ”Se on ihan hyvää ryhmänrakennusta. Tulee ihan synerginen ol–”
”Mutta mehän olemme skararar vieköön satamassa! Miten niin törmäsimme?” Gaggulabio karjui ja kapusi yläkannelle retuuttaen Kissabiota mukanaan.
”No siis… se jäävuori törmäsi meihin”, perämies-Gurrek kertoi. Akbsklsdflsfldax oli jo hieman etukenossa, kun vesi täytti sen ruumaa.
”No älkää vain seisko siinä, pelastakaa laivani!” Gaggulabio karjui. Skakdien ja skerdejen ja muiden olentojen paljous ryntäsi paikkaamaan ruumaa ja äyskäröimään likaista satamavettä. Gaggulabio kihisi jo kiukusta, sillä hän tiesi, ketä sai kiittää katastrofista.
”Kuralumi!” hän huusi kutsuakseen henkilökohtaista demoniaan, mutta sai vastaukseksi vain keuhkonsa täyteen savua ninjojen savukranaatista.
”Nämähän ovat yllättävän hyviä lisenssituotteiksi”, pilvestä ilmestynyt Matoro ilahtui ja tönäisi skakdin alakannelle ennen kuin tämä ehti reagoida.
”Hei”, Matoro hymyili Kissabiolle ja tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, että jouduit odottamaan. Minun seurassani on valitettavan usein vaarallista.”
”Tiesin että tulisit”, kissatyttö kehräsi. ”Nämä skakdit ovat ihan kauheita”, hän parahti. ”Olin niin peloissani!”
Onneksi Matorolla oli tapana karkoittaa moiset pelot hänen ympäriltään.
”Saitko tietää, missä naamio on?” toa kysyi.
”Alhaalla… se on–”
Kissabio ei ehtinyt saamaan lausettaan loppuun, sillä Lieggimiesten myrsky kävi heidän kimppuunsa. Sehän ei ollut Matorolle mitään uutta. Hän taisteli tiensä laivan keskikannelle naamion luokse, potkaisi Noitatohtoria aika kovaa naamaan ja sai käsiinsä naamion, jota oli etsinytkin, mutta…
”Hetkinen, eihän tämä ole…” Matoro tajusi nopeasti napattuaan Kohtalon hallinnan naamioksikin väitetyn harmaan kanohin pöydältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä sitä pidempään, kun Galmanlabion raivokas isku murhasi pöydän hänen altaan. Tämänkö takia hän oli nähnyt kaiken tämän vaivan?
Toan ja leipurin miekat kohtasivat.
”Tälläkö sinä minut houkuttelit paikalle? Keksimällä oudon huhusi Kohtalon hallinnan naamiosta?” Matoro kysyi heidän miekkojensa yli.
”Sinäkään et ymmärrä, Mustalumi! Yritätte kaikki vain teeskennellä, että se olisi jokin heikompi naamio, koska haluatte sen itsellenne!” Gaggulabio julisti. Matoro ei ollut täysin varma vakavuuden tasosta, jolla kenraali liikkui. Tilanne sen sijaan vaikutti vakavalta. Skakdit ja Ya-Qyazan lukuisat jäsenet piirittivät heitä kuin maanalaisten taistelumursujen kamppailurinki. Noitatohtori oli päässyt pystyyn ja näytti valmistelevan jotakin tuhoisaa rituaalia. Kissabio yritti pysytellä Matoron takana parhaansa mukaan.
”Selvä”, Matoro sanoi ja astui hieman kauemmas Labiosta ja työnsi miekkansa naamion silmänreiästä. ”Minun ei tarvitsisi vääntää kovin paljoa rikkoakseni armaan Kohtalon hallinnan naamiosi”, hän virnisti… ja se toimi. Ainakin Labioon. Ja skakdeihin. He kavahtivat mahdollisuutta siitä, että Labio menettäisi aarteensa.
”Mutta eihän se ole–” Noitatohtori sanoi, mutta Matoro keskeytti tämän.
”Mitäköhän mahtaisi tapahtua, jos Kohtalon hallinnan naamion tuhoaisi?” toa mietti ja pyöritteli kanohia pahaenteisesti miekkaansa vasten. ”Mitä edes tarkoittaa, että menettäisimme kykymme hallita kohtaloitamme? Muuttuisiko kaikki täydellisen mielivaltaiseksi kaaokseksi?”
”Mutta eihän–” Noitatohtori yritti.
”Ja ethän sinä, Labio, halua jäädä historiaan miehenä, joka tuhosi vapaan tahdon, ethän?” Matoro virnisti.
”… nyt kun muotoilet sen noin, se kuulostaa melko siistiltä”, Labio naurahti… ja kohotti oman miekkansa.
”Hei, et sinä nyt vain voi tuhota–” Matoro huusi.
”Ei se edelleenkään ole–” Noitatohtori huusi.
”Miau!” Kissabio huusi.
Toa nappasi naamion nopeasti ja asetti sen kasvoilleen. Skakdin lyönti meni auttamattoman ohi.
Kohtalon– anteeksi, tiheyden hallinnan naamio kasvoillaan Matoro katsoi vastustajaansa, ja kirkkaan valkean hohteen saattelemana kiven skakdi muuttui tiheämmäksi ja tiheämmäksi, kunnes tämän massiivinen massa painoi tämän Akbsklsdflsfldaxin kannen läpi ja pudotti tämän mereen.
”Teidän kannattaa onkia pomonne ylös ennen kuin tämä hukkuu”, Matoro virnisti, tarttui Kissabioon ja syöksyi harppuunalla toiseen laivaan ennen kuin kukaan ehti estää heitä.
”Ai sinä tapasit itse Noitatohtorin?” Taguna kavahti. ”Siinäpä vasta tuttu nimi. Ya-Quaza kuskaa semanttisia päihteitä ja muita trendihuumeita ihan tänne Klaaniinkin asti. Pitäisiköhän meidän…”
Kapura hieroi silmiään tylsistyneesti. ”Jos tekee mieli juoruilla rikoksista, voitteko tehdä sen vaikka omalla ajallanne? Minä olin siinä käsityksessä, että täällä oltiin selvittämässä Kissabion ja tämän loisen salaisuutta.”
Matoro katsoi kysyvästi kohti Tagunaa, joka nyökkäsi pettyneesti, ja jatkoi kertomustaan.
Kaksikko oli luikahtanut Ya-Quazalta onnistuneesti takaisin Japa Nuin turistientäyteisempään osaan, josta he olivat löytäneet erään vihattavan pastellisävyisen limubaarin. Se oli ollut Kissabion idea, mutta eipä Matorolla nyt vahvoja vasta-argumenttejakaan taukopaikasta ollut. Ainakin se pirtelö oli ihan hyvää.
He istuivat vierekkäin ikkunan edessä. Yllä roikkui lämmintä valoa antava paperilyhty. Tai se oli ehkä muovia. Mutta kyllä siitä silti ihan romanttinen, pehmeä valo tuli.
”No, mitä ajattelit tehdä seuraavaksi?” Matoro kysyi. Hän nojasi hieman eteenpäin ja turistikadun vilkkautta.
”En… en oikein tiedä”, Kissabio mutisi. Hän oli laskenut pirtelönsä pillin sivuun ja joi sitä… noh, kuin kissa.
”Etkö ollut tapaamassa jotakuta viisasta täällä?” toa kysyi.
”Kyllä. Käyn tapaamassa Japa Nuin gurua. Mutta ei se vie kuin tämän illan…”
”Mitä toivot oppivasi häneltä?”
Kissabio haki sanoja. ”Kohtaloni, kai? Jonkin suunnan. Mitä pitäisi tehdä. En tiedä. Olen vain joku kummallinen kissa. Ei kukaan tunnu tietävän, mikä on outojen kissojen paikka maailmassa.”
”Tiedätkö, tuo on samaan aikaan surullisin ja suloisin asia mitä olet sanonut”, Matoro hymyili. ”Olen varma, että löydät vielä jonkin tarkoituksen.”
Se näytti rohkaisevan tyttöä. ”Luuletko?”
”Tietty! Meillä kaikilla on joku syy, miksi olemme täällä. Toille se saattaa olla yksinkertaisempi ymmärtää, mutta kaikilla on joku. Vaikka se sitten olisikin vain ilon tuomista edes yhteen elämään”, Matoro kertoi.
”Oi, miten kaunis tapa ajatella sitä, olet niin viisas”, Kissabio riemastui.
”No, minulla on päiväni…” Matoro sanoi.
”Tänään oli selvästi aika hyvä päivä… Olit hirmu rohkea”, Kissabio sanoi ujosti.
”Mmh, no, minun syytänihän se oli alun perin että tähän sotkuun jouduit”, toa yritti väistää kehun.
”Ja vielä niin vaatimatonkin”, tyttö huokaisi haltioituneena ja hivuttautui hieman lähemmäksi toaa.
”No siis…”, Matoro mutisi… mutta hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä. Kissabio nojasi vasten hänen hartiaansa ja… kehräsi?
”Jos gurulla ei ole antaa minulle mitään muuta, voinko tulla mukanasi sinne saarelle, josta kerroit? Se paikka kaikille oudoille ja eksyneille?” Kissabio kysyi nojaten toaan. ”Bio-Klaani… se kuulostaa ihmeelliseltä.” Jokin kissaolennon sisällä hitaasti koomastaan heräilevä oli samaa mieltä syistä, joita sen isäntä ei voinut ymmärtää.
”T-toki”, Matoro vastasi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hän oli aivan varma, että oli edes hieman punastunut. Tai sinistynyt. Sama asia. Toivottavasti liian moni ei kiinnittänyt heihin huomiota.
”Olet niin ihana, kiitos paljon!” Kissabio riemastui ja halasi toaa tiukasti. Kissabio tosiaan tuntui iholtaan kuin pehmeältä kankaalta. Hetken hämmennyksen jälkeen Matoro vastasi halaukseen hieman kömpelösti ja vetäytyi sitten irti.
”Mmh, tuota. Eikö sinulla ollut kiire sen gurun luokse?” hän kysyi vaihtaakseen aihetta mahdollisimman nopeasti. ”Ehkä minäkin voisin hyötyä tämän ohjeistuksesta.”
Japa Nuin gurun luona
Paljon puhuttu guru, jonka kerrottiin tietävän jokaisen eläväisen Kohtalon, asui vuorella. Ei liian vaikeassa paikassa turisteille, tietenkään. Vuorelle kulki mukavat portaat, jotka ottivat upeasta maisemasta irti kaiken, mitä otettavissa oli. Jopa sillä vuorella oli paljon väkeä. Oli kojuja, jotka myivät gurun mietteitä pienien keksien sisällä. Oli pehmoleluja gurusta ja gurun henkeviä kirjoja, joilla kuka vain voisi oppia ennustamaan kohtaloitaan.
”Oletko aivan varma tästä gurusta”, Matoro kysyi kissatytöltä.
Kissabio kohautti olkiaan. ”No, ainahan sitä voi kokeilla!”
Matoro silmäili kirjatarjontaa. Viisauden kartat – miten saavuttaa useita kohtaloita, luki yhdenkin teoksen kannessa. Jostakin syystä guru käytti suurta gelu-hummeria tunnuksenaan. Kai se oli vain logo, koska ei sillä vuorella ainakaan yhtään hummeria asunut, toa mietti. Myyjän painostavasta kehotuksesta hän avasi kirjan satunnaiselta sivulta ja sai eteensä käsittämättömän diagrammin.
Matoro asetti kirjan kohteliaasti takaisin ja yritti olla katsomatta myyjää kohti.
”Ah, arvon toa! Olitko tulossa tapaamaan Japa Nuin gurua, suurinta kaikista tietäjistä? Halajatko tuntea kohtalosi ja tulevaisuuden polkusi?” puhutteli häntä oli matoran, joka pukeutui siniseen kaapuun ja hummeripinssiin. Hän näytti juuri sellaiselta, joksi kuka tahansa kuvittelisi gurun opetuslapsen.
”Öh, en minä…” Matoro mutisi, mutta Kissabio oli innokkaampi. ”Kyllä, me molemmat haluamme tietää Kohtalomme, oi viisas!” hän sanoi ja töytäisi toaa eteenpäin.
”Ah, mainiota. Mitättömästä korvauksesta se tieto on teidän, oi totuuden etsijät”, opetuslapsi kertoi ja ojensi kulhon, johon oli ilmeisesti tarkoitus antaa rahaa. Matoro maksoi heidän kummankin puolesta, ja heidät ohjattiin sisään luolaan. Sen seinät oli kaiverrettu huolellisesti näyttämään luonnollisilta ja vanhoilta.
”Kumpi teistä asettuu ensimmäisenä suuren gurun kaikkitietävän silmän alle?” opetuslapsi kysyi.
”Öh, tuota, naiset ensin, eikö?” Matoro sanoi, mutta Kissabio tönäisi hänet matkaan edeltä.
”Kuitenkin livistäisit, jos jäisit viimeiseksi!” hän nauroi iloisesti ja jäi itse odottamaan vuoroaan leikkien lankakerällä.
Matoro löysi itsensä gurun kammiosta. Sitä hallitsi suuri silmä, joka ehkä kuului athismiin? Tosin tilassa oli kyllä myös Suuren Hengen siluettikuvio, jonka kasvoilla silmä oli. Ja myös muita uskonnollisia tunnuksia, joita hän ei tiennyt yhtä hyvin. Sali oli hämärä ja dramaattinen, ja sen keskellä meditoi kaapuun pukeutunut mystinen hahmo – kenties matoran tai turaga.
”Näen Ykseyden lapsen, joka sokeana tuli kysymään johdatusta suurelta Japa Nuin gurulta”, guru sanoi. ”Tule istumaan kanssani, lapsi.”
Toa vilkuili ympärilleen mutta teki työtä käskettyä. Hän istuutui vastapäätä gurua. Vieläkään hän ei erottanut mitään yksityiskohtia tietäjän kasvoista.
”Usein en näe Suuren Hengen sotureita tässä viisauden kammiossa”, guru kertoi. ”Ja mikä soturi sinä oletkaan!”
Matoro ei ollut ihan varma, oliko hänen tarkoitus vastata tai kertoa jotakin. Hän päätyi vain nyökkäilemään.
”Näen, miten kirkkaana Toa-tähtesi pitää palaa… se on vielä nuori ja tulinen, intohimoinen halussaan korjata vääryydet. Katso, ettet pala liian kovaa!”
Aika yleispätevää, mutta toa ei kehdannut valittaa. ”Ja minun Kohtaloni…?” hän kysyi.
”Kohtalosi”, guru maisteli. ”Se ei milloinkaan ole yksinkertaista, sillä Suuren Ykseyden ajatukset ovat aina liikkeessä, aina vauhdissa.”
Matoro mietti, olisiko hänen pitänyt kysyä siitä, mikä tämä ”Ykseys” oikein oli, sillä hän ei ollut juuri asiasta kuullut aiemmin. Ilmeisesti se oli jonkinlainen kaikkien jumalien yhdistelmä, mutta toan korvaan se kuulosti hieman harhaoppiselta.
”Mutta minä näen, että polkusi vie tärkeisiin tapahtumiin – kenties tärkeimpiin. Suureen sotaan ja legendojen alkulähteille. Ja sinun Kohtalosi on olla sotilaana siinä suuressa sodassa, vankkana miekkana puolustamassa niitä, jotka eivät siihen itse pysty. Mutta suuret koetukset odottavat sinua, Toa! Kohtalo tulee heittämään eteesi monia haasteita, mutta näen, että pystyt päihittämään ne kaikki, jos vain uskot tarpeeksi. Älä poikkea velvollisuuden polulta, niin löydät Kohtalosi!”
Vaikka toa ei ollutkaan kovin vakuuttunut gurusta, jokin osa hänestä uskoi tämän sanat. Ei hän halunnut kokea uutta sotaa, mutta uskoi, ettei voinut moista välttääkään. Ja hyveiden tien kulkeminen oli toalta odotettua… joten ei hänellä oikein ollut mitään valittamista ennustuksesta.
”Mikäli janoat syvempää varmuutta, lapsi, jää osaksi Ykseyden seuraa, niin pääset tutustumaan syvempiin mysteereihin”, guru vielä sanoi. ”Sinulle on aina paikka Japa Nuin gurun hovissa. Onnea ja kirkkautta Kohtalosi polulle, Toa Matoro.”
Toa poistui huoneesta mietteliäänä ja päästi Kissabion paikalle. Guru kyllä vaikutti hieman huijarilta, mutta… hetkinen, miten niin ”Toa Matoro”? Hän ei muistanut kertoneensa gurulle nimeään.
”Hyvä, mitä sitten?” tiedusteli Taguna.
”Ööh… Kissabiokin kävi gurun luona. Näytti jotenkin pettyneeltä, mutta kertoi tulevansa mielellään kanssani Klaaniin. Ja niin me teimmekin.”
”Ah, niin…”
Matoro oli varoittanut ennalta, ettei mikään hänen kertomansa liittyisi erityisen tiiviisti loisiin, mutta pieni osa Kapurasta tunsi silti tulleensa huijatuksi. Plasman toa esitti toipilaalle sarjan tarkentavia kysymyksiä, mutta tämän joka kerta kiusallisemmat vastaukset kertoivat yksioikoista tarinaa: Japa Nuilla ei ollut näkynyt Avden kätyreitä, mielenhallintaa, havaintoja yönmustista eläinhahmoista tai yhtään mitään muutakaan loisiin liittyvää.
”Oliko tämä tässä?” kysäisi Kapura viimein toiveikkaana rikkoen erään melko pitkäksi jääneen hiljaisuuden.
”Äläpä vielä livahda”, sanoi poliisi. ”On vielä yksi mesta, jolla voisimme käydä. Mutta sitä ennen… Matoro, voisitko vielä selventää, mitä tiedät loisista? Yleisellä tasolla? Asia kiinnostaa tämän tutkinnan ulkopuolellakin, koska, ööh, minullakin sattuu olemaan sellainen.”
Kello tikitti tasaisesti sen merkiksi, että he haaskasivat aina uuden ja uuden sekunnin. ”Tervetuloa kerhoon”, sanoi Kapura, ”mutta mieliseikkailun tutkimustulokset ovat Visokin hallussa. Me muut emme tiedä juuri mitään.”
”Niin mutta…” Taguna aloitti epätoivoisen kuuloisena. ”Osaatko edes kertoa, ovatko ne… vaarallisia? Onko syytä olla huolissaan?”
”En väitä tietäväni niiden tarkoitusta, mutta en usko loisten olevan ainakaan suoranaisesti uhka”, Matoro kertoi ja vilkaisi Kapuran hieman pettynyttä katsetta. ”Ne voivat kyllä puhua isännälleen ja sillä tavalla vaikuttaa tähän, mutta eivät ne saa aikaan mitään mielenhallintaa tai sellaista. Kai ne ovat vaarallisia lähinnä, jos henkilö itsekin ilman loista on jo vaarallinen. Mutta ei niistä muuten harmia ole.”
Se vastaus ei näyttänyt tyydyttävän poliisia täysin, mutta ei vaikuttanut siltä, että mitään muutakaan olisi tarjolla. Taguna kiitti kohteliaasti tietolähdettään ja lähti kohti heidän seuraavaa kohdettaan mukanaan Kapura, joka alkoi olla hieman sitä mieltä, ettei ilo tutkinnan tärveltymisestä suhteessa hukattuun aikaan enää välttämättä kääntynyt nettohyödyksi.
Adminkatu
Auringot säkenöivät seesteisesti. Syksy värjäsi lehdet kirjaviksi. Jos väkijoukossa kulkeva sulki hetkeksi silmänsä vastaantulijoiden huolestuneilta, väsyneiltä katseilta ja jätti näiden supattelemat sanat omaan arvoonsa, saattoi tämä kuvitella matkaavansa kaupungin halki onnellisempana, sotaa edeltävänä aikana. Jaakaappi teki näin jatkaessaan päiväkävelyään, jonka pääasiallinen tarkoitus oli Kissabion pohtiminen.
Se ei oikeastaan ollut hänelle missään määrin poikkeuksellinen päiväkävely.
Mutta minkä naisen maailma olikaan siinä vaaleanpunaisessa kisuliinissa menettänytkään! Tyty oli ollut kuin suoraan mangaioiden sivuilta tähän maailmaan putkahtanut. Tästä olisi voinut ehkä jopa käyttää Japa Nuin muinaista termiä… mikähän se olikaan ollut, kyllä hänen pitäisi kielitieteilijänä muistaa… ”vaimuli”?
Kyllä, se se oli varmaan ollut. Olihan sanassa jopa Japa Nuin murteelle ominainen uli-suffiksi. ”Kissabio… tunsin hänet hyvin. Mikä vaimuli hän olikaan!”, Jaakaappi olisi voinut sanoa itsekseen, jos se ei olisi ollut vähän tyylitajutonta ja outoa.
Imperfekti (hyi, siinäpä vasta huonosti nimetty käsite, Metru Nuin kielitieteilijät eivät sitten ollenkaan osanneet makutakieltä!) kannatteli siinä virkkeessä aikamoista surun ja kärsimyksen painoarvoa. Oli, ei ole. Mennyt aikamuoto oli syönyt koko mirrin sisäänsä ja jättänyt jälkeensä vain masennuksen mustan aukon, joka uhkasi ahmia hänetkin kitaansa.
Oli niitä naisia varmaan muitakin. Kissojakin. Ehkä myös naisia, jotka olivat kissoja.
Mutta tuskin ketään niin täydellistä.
Laiva matkalla kohti Bio-Klaania
Kissabio makasi hyttinsä sängyllä yrittäen epätoivoisesti tehdä itselleen selkoa päivän tapahtumista. Millaisessa vaarassa hän olikaan ollut! Japa Nuin gurun sanat, jotka hänen päässään yhä kummittelivat – ja Bio-Klaani, salaperäinen Bio-Klaani…
Hän ei edes enää muistanut, missä oli järjestöstä ja sen mukaan nimetystä saaresta kuullut, mutta ajatuksena Bio-Klaani tuntui kiehtovalta tavoilla, joita hän ei itsekään osannut sanallistaa. Kääntyisikö hänen onnensa viimein?
Kaiken tämän pohtiminen herätti lopullisesti Kissabion sisällä jotakin, joka oli maannut syvässä horroksessaan vuosikausia.
Hätkähtäen kuin sähköiskun saaneena Kissabio kääntyi katsomaan, oliko joku ovella. Ei ketään – hytti oli häntä lukuun ottamatta tyhjä.
Se jokin ei voinut uskoa, että Kissabion elämässä oli viimein tapahtumassa jotakin jännittävää.
Kuuliko hän jostakin outoa ääntä?
Se jokin arveli, että sen aika oli viimein tullut. Jos Kissabio todella halusi löytää tarkoituksensa, tämä tarvitsi tarkkaa ohjeistusta – jotakuta pitämään paperia pitkän narun päässä. Siitä tulisi uskomattoman hauskaa, ja se jokin ei halunnut jäädä huvista paitsi!
Kyllä, Kissabio oli varma siitä, että täällä oli joku. Se oli kuin… puhetta?
Tiesitkö, että jokaisella kissalla on lukuisia nimiä – joillakin vain kolme, toisilla jopa yhdeksän – mutta että sillä ei ole mitään merkitystä, sillä olio itse ei tiedä niistä ainuttakaan? Kuin mullassa möyrivä mato sen on tutkittava nimistön pohjamutien syvimpiä onkaloita etsien epätoivoisesti edes yhtä ainutta sanaa, jolla kutsua itseään häpeämättä. Yhtä ainutta sanaa, joka pelastaa kissaparan anonymiteetin kauhuilta ja tekee siitä nimetyn, kutsutun ja kaivatun olennon.
Nyt tiedät. Onko parempi olo?
Seuraavaksi uransa alkuaskelilla haparoivaa kissintutkijaa huvittanee tietää, mistä kissat ovat kotoisin. Luikertelivatko ne keskuuteemme rakosesta Karzahnin karussa maaperässä? Syntyvätkö ja kuolevatko ne Japa Nuilla syvällä Mangaia-luolastoissa? Loiko mielipuoli makutanpahanen ne Steltillä?
Paljastaisin totuuden, mutta sitä eivät tiedä itse kissatkaan, ja vaikka tietäisivätkin, ne eivät kertoisi. Sellaisia kissat ovat. Ne kätkevät jokaisen vastauksen mihin tahansa kysymykseen häkellyttävien hämäysten, moninaisten mysteerien ja viekkaiden valheiden taakse – jopa itseltään.
Mutta entäpä kissojen erikoiset uudestisyntymärituaalit? Niistä osaan kertoa kaiken, esimerkiksi sen, että jokaisella kisuliinillä on tismalleen kolme elämää. Jos olet kuullut puhuttavan jostakin muusta luvusta, vaikka kuusi tai yhdeksän, suosittelen etsimään kyseisen epätotuuden sinulle kuiskuttaneen henkilön ja kuristamaan tämän kuoliaaksi. Kissoista liikkuu jo aivan tarpeeksi valheellisia huhuja! Tismalleen kolme, ei yhtään enempää eikä yhtään vähempää.
Miten uudestisyntyminen sitten tapahtuu? Ehkä Punainen tähti liittyy siihen jotenkin. En minä oikeasti tiedä.
Entä sitten kissojen lukuisat viholliset? Kuinkahan monta Bio-Klaanin säännöistä salaperäinen ja viekas Matavitu on rikkonut? Kaikkiako? Onko se kaikkia? Se kuulostaa hyvältä arvaukselta, mutta toisaalta Bio-Klaanilla on niin paljon sääntöjä. On tuplapostausta, triplapostausta ja vielä paljon lisääkin. Erilaisten postausrikkeiden lista on niin pitkä ja epäselvän kanihirviön elämä niin lyhyt, että ehkä meidän on oltava häntä kohtaan suopeita.
Voi ei, kerroinko vahingossa valheen? Epäselvän kanihirviön elämä ei itse asiassa olekaan kovin lyhyt. Joidenkin mielestä hän on ollut olemassa kauemmin kuin yksikään toa tai makuta. Toisten mielestä ei, koska se olisi tyhmää.
Tiedä joka tapauksessa tämä: luisteleva kani on kissojen luontainen vihollinen ja vieläpä äärimmäisen vaarallinen sellainen.
Kissoja on niin paljon, emmekä vielä ole päässeet edes itse elukoihin, vain pyöritelleet kissan käsitettä ympäriinsä kuin vähän huonoa lankakerää. Mikä harmi; en tiedä sinusta, mutta minä ainakin lukisin mielelläni vaikka kuusisataa eri kissoista ja niiden harrastuksista kertovaa profiilia. Ehkäpä kisuuden syvimmät salaisuudet ratkeavat helpommin siten, että suuntaamme valvovat silmämme joihinkin näistä hurmaavista olennoista.
Haluatko tehdä niin?
Haluatko tietää kaiken kissoista ja niiden elintavoista, kulttuurista, lauluista, alkuperästä, tarkoituksesta ja kohtalosta?
Haluatko?
Haluatko?
Haluatko?
Haluathan?
Siinä tapauksessa harmi, että kissoja ei ole olemassa.
Bio-Klaani
Poliisiasema
Takalek kurtisti kulmiaan. ”Mitä sinulla on pöydälläsi?”
”Ai nuo? Sen oudon kissan piirroksia”, vastasi Taguna ikkunan ääreltä.
Krickitin mielestä se oli melko huono vastaus. Tuli kyllä kirjaimellisessa mielessä selväksi, mitä olivat epäsiistiksi kasaksi kootut kuvat lankakerien kanssa telmivistä kissanpennuista ja klaanilaisista suutelemassa toisiaan, mutta oleellisempaa olisi ollut tieto siitä, mitä ne tekivät plasman toan työpöydällä.
Taguna luki huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden siten, että keskustelukumppani ei aivan ymmärtänyt, ja kääntyi tämän puoleen. ”Taisin mainita, että ajattelin vähän selvittää Kissabion taustoja. Tämä pino tuntui luontevalta alulta.”
”Mistä sinä nämä löysit?”
”Kävin haastattelemassa Klaanilehden toimitusta ja tyhjensin Kissabion lokeron. Kisulla oli siellä aika paljon keskeneräisiä sarjakuvia, mutta myös… no, kaikki tämä. Antoivat ymmärtää, että tämä säilytti suurinta osaa tuotannostaan kämpillään. Sinne suuntaan seuraavaksi seppäsen kanssa.”
Takalek poimi yhden piirroksen pöydältä. Se esitti tuolilla istuvaa kissaa, jonka edessä pöydällä oli jonkinlainen leivos. Otuksen parilla kynänvedolla ikuistetussa ilmeessä oli outo yhdistelmä maireutta ja omahyväisyyttä. Hän ei ollut varma, kutsuiko eläin häntä mukaan kakkukesteihin vai ylpeilikö sillä, että saisi pian syödä koko leipomuksen aivan yksin. ”Nämä vaikuttavat minusta vain… taiteelta. Onko sinulla mitään oikeita johtolankoja?”
”Katsopa tätä.” Taguna työnsi pöydälle krickitin eteen yksinkertaisen puuvärituherruksen, joka esitti jonkinlaista kissaa. Kuva oli väritetty sellaisella tarmolla, ettei kattia mustempaa taatusti ollut alla auringon. Ainoana väriläiskänä pimeyden keskellä loistivat sen punaiset silmät, joita oli paljon enemmän kuin olisi voinut olettaa. ”Tuo poitsu on – uskoakseni – loinen.”
Takalek katsoi takaisin epäuskoisena. ”Näyttää, ööh, kissalta?”
”Ah, tarkoitin niitä eläinjuttuja, joita on mielissä.”
Takalek näytti vieläkin hämmentyneemmältä.
”Tawa mainitsi niistä silloin kerran. Olithan sinäkin siellä?”
”Kyllä minä sen muistan”, totesi krickit muistellessaan päivää, jona admin oli saapunut poliisilaitokselle kertomaan virkavallalle petturitutkinnan etenemisestä, ”mutta… mutta… miksi Kissabiolla olisi ollut loinen? Eikö niiden tarkoitus ollut estää Visokkia tutkimasta petturiehdokkaiden mieliä?”
Taguna kohautti olkiaan. ”Mistä minä tiedän, minähän olen vain poliisi. Mutta eikö tuo näytäkin ihan niiltä?”
”Mistä sinä tiedät, miltä loinen näyttää?”
”S-se oli vain valistunut arvaus”, sanoi plasman toa nopeasti. ”Tai siis ’musta juttu täynnä silmiä’ sopii hyvin Punaisen miehen tyyliin. Ainakin postikonttorin tuhoa koskevien silminnäkijähavaintojen mukaan.”
Takalek lävisti työkumppaninsa katseella, joka oli niin epäluuloinen, että se kävi melkein mielenvoimasta.
”Hyvä on, hyvä on”, Taguna sanoi elehtien käsillään. ”Minä… minullakin on loinen. Luulen, että se tarttui minuun siitä vemmelsäärestä. On ollut tarkoitus käydä juttelemassa Visulle, mutta en ole ehtinyt vielä.”
Takalekin kulmat kohosivat tummien aurinkolasien takana. ”‘Ehtinyt’? Kertoa mahdollisesti tärkeää tietoa Klaanin vihollisten liikkeistä? Sen pitäisi olla meidän ykkösprioriteettimme!”
Kului hetki. Krickit alensi ääntään. ”… vai pelkäätkö, että adminit saattaisivat epäillä sinua jostain?”
Taguna vilkaisi kelloa hätäisesti. ”Ööh, puhutaan tästä myöhemmin. Täytyypä lähteä, niin ehdin vielä hakea kahvin ennen tapaamista. Näkyillään!”
Krickit hyvästeli työkumppaninsa käsieleellä ja tajusi vasta tämän kaikottua, ettei ollut ehtinyt mainita sanaakaan siitä, mistä oli itse asiassa tullut puhumaan – kolmen vangin edellisyönä sattuneesta paosta. Samapa tuo, sillä lek ei ollut aivan varma, mitä olisi kehottanut Tagunaa tekemään. Pitämään silmänsä auki?
Hän nosti käteensä mustaa kissaa esittävän tuherruksen. Bio-Klaanissa oli meneillään jotakin omituista; ehkäpä niin omituista, että astetta skeptisemmänkin olisi kannattanut harkita toan hypoteesia. Liittyikö kauhujen yön aikana menehtynyt kissaolento heitä kourassaan pusertavaan salaliittojen verkostoon jotenkin?
Mitä sinä tiesit, Kissabio?
Kuka edes olit?
Kahvio
Joo, kahvio oli täynnä.
Taguna seisoi jonossa panssarissaan yhä luistimenreikä mittelöstä, joka oli hiljattain käyty hänen, parin muun klaanilaisen ja erään luistelevan kanin välillä. Jos totta puhuttiin, hän ei ollut ihan varma, missä välissä se oli ehtinyt häntä luistimellaan pistää; eipä sillä toisaalta hirveästi väliä ollut.
Tärkeintä oli, että vaikka se taistelu oli jo käyty, sota oli yhä kesken – väline, jolla sitä käytiin, oli vain vaihtunut lain kouraksi. Sen nimenomaisen kouran seuraava siirto oli ollut hankkia kotietsintälupa pinkin, menehtyneen kisumirrin kämpille, josta löytyisi varmasti arvokkaita tietoja.
Löytyisihän?
Pinkki kani, pinkki kissa. Pitihän siinä jokin yhteys olla? Taguna ei epäillyt vaistoaan – hänet oli erikseen koulutettu etsimään tuollaisia kallisarvoisia yhtäläisyyksiä, jotka voisivat merkitä eroa rikoksen ratkeamisen ja ikuisen epätiedon välillä.
Ei tarvinnut olla mikään rikostutkinnan virtuoosi tajutakseen, että käsitteet ”pinkki kani” ja ”pinkki kissa” liittyivät läheisesti toisiinsa. Niissä oli jopa sama ensimmäinen sana.
Jonossa yhä seistiin. Olikohan kahvi loppunut? Ei Tagunalla toisaalta mikään kiire ollut; vielä oli aikaa hänen tapaamiseensa Kapuran kanssa. Se palautti ajatukset luistimenreikään – olisi ihan hieno juttu, jos joku asiantuntija vilkaisisi panssarin alle. Työsuhde-etuihin kuului ilmainen käynti sepällä, mutta tämän punaiset kädet olivat juuri nyt valitettavan sidottuja. Sidottuja erään skakdiadminin toimesta.
Ja hän oli lupautunut aukaisemaan siteet.
Mihinköhän lämpötilaan Guartsun kallo kuumenisi? Voisikohan sillä paistaa makkaraa?
Auttaisiko yhtään selitys siitä, että hänellä oli itselläänkin ollut tarvetta tulen takojan palveluille? Ei, se seikka kyllä asettaisi hänet vielä huonompaan valoon. Parempi jättää mainitsematta.
Parempi muutenkin karkottaa mielestään ikävät mietteet ja ajatella jotain hauskempaa – vaikka läpimurtoa, jonka hän oli juuri tekemässä jutussa ”miksi ylipäätään on olemassa vaaleanpunainen vemmelsääri ja miksi se tekee rikoksia”. Kissbion salattu tietous toisi Bio-Klaanille voiton, siitä Taguna oli varma.
Viikon hän oli ollut uupuneena, kooman lankoihin langenneena, ja jänöjussi oli epäilemättä saanut aimo etumatkan. Ainakin se luisteli aika lujaa, kun otti huomioon, että kaikkien fysiikan lakien perusteella vauhdin olisi pitänyt olla suunnilleen nolla. Mutta nyt tilit tasautuisivat.
Joo, jono oli pitkä; se tosiseikka ei mihinkään ajattelemalla muuttunut, kuten tosiseikoilla oli valitettavan usein tapana tehdä. Taguna näki, kun onu-matoran hänen edellään kiilasi. Hunakasvo huomasi lainvalvojan läsnäolon ja näytti siltä, että uskoi tapahtuneen haittaavan plasman toaa. Häntä ei juuri nyt kuitenkaan haitannut mikään, ei edes aamukahvin myöhästyminen tavalla, jota olisi voinut ivaillen verrata Metru Nuin suuriin rakennushankkeisiin.
Kylläpä siinä kesti, mutta omapahan oli mokansa. Asemalta olisi saanut välittömästi ja ilmaiseksi, mutta toisinaan sitä vain oli pakko suoda itselleen aamukahvin kanssa yksi Mokelin syötävistä taideteoksista, joita jotkut nimittelivät vähätellen ”sämpylöiksi”.
Ilmassa leijui edesmenneen katin kutsu tulla vilkaisemaan hänen kaikista villeimpiä salaisuuksiaan. Tule meille ja katso niitä kanssani, se kuiski Tagunan korvaan haudan takaa.
Kapuran huone
Kolme asiallista koputusta, jotka kaikuivat puiseen pintaan vuosien kokemuksen avulla suunnilleen yhtä kovaa; hänen nyrkkinsä oli hyvin öljytty koneisto, jonka ainut tarkoitus oli rangaista viattomia ovia. Hetkeen ei tapahtunut mitään, ja Taguna ehti jo jännittää, saisiko käyttää valtaoikeuksista parhaimpiaan ja murtaa oven, mutta sitten se avautui ja paljasti takaataan kärttyisän kanohi Shanin ja siihen kiinnitetyn tulen toan.
Kapura näytti väsyneeltä, mikä ei ollut mikään yllätys, jos tämän harrastuksiin kuului juosta ympäri Bio-Klaania oudoilla yöllisillä asioilla. Toan silmät kaventuivat epäluuloiseen ilmeeseen, joka ehkä muistutti sitä, jolla merirosvot virkavaltaa yleensäkin tervehtivät. Ei sillä, että Taguna olisi tietänyt. Hän oli poliisi, ei piratologi.
Se muuten sattui ammatin yleisyyden vuoksi olemaan yksi Metru Nuin yliopiston biotieteiden laitoksen suosituimmista koulutusohjelmista.
”No huomenia”, päätti hän tervehtiä. ”Tulepa meille, niin katsotaan niitä kissatavaroita.”
Kapuran Shanille levisi toiveikas hymy. ”Eli olet jo…”
”Millä siis tarkoitan”, sanoi plasman toa nopeasti, ”että kaivetaan ne esiin sieltä ensin.”
Sinne katosi.
”Mihin sinä nyt minua jonkun asunnon tutkimiseen tarvitset?” ärähti seppä. ”Sen vielä ymmärrän, että luulet minun tunnistavan kaniin liittyviä johtolankoja – on sekin oletus toki aika hataralla pohjalla – mutta pitääkö minun myös etsiä ne omin käsin? Eikö poliisilaitokselta liiennyt apulaisia omasta takaa? Missä se työparisikin on?”
”Takalekilla on aika kiire”, sanoi Taguna. ”Täällä on tapahtunut vähän… kaikenlaista viime aikoina. Petturitutkinta rullaa eteenpäin, kuten ehkä olet huomannut, heh heh. Colmion katoamisesta on saatu uusi vihje. Se hotellitapauskin kai etenee jotenkuten? Ja… no, jos totta puhutaan, hirveän moni laitoksella ei innostunut hypoteesistäni. En saanut tutkintaan lisäresursseja.”
Ilmassa oli vaikea havaita rahtuakaan myötätuntoa. Taguna tutkaili Kapuran nyrpeään asentoon vääntynyttä kehoa yrittäen löytää sellaista vaikka jostain tämän takaa, mutta nopea vilkaisu ei tuottanut tulosta. Olipa myötätunnon käsite hyvä piiloutumaan.
”Ja hei, yksi meitä työllistävä juttu on sen ko-matoranin murha!” tokaisi Taguna. Hän toivoi sen olevan tarpeeksi syyllistävä huomio – Matoro ja Kapura olivat sentään raahanneet Cevaniksi kutsutun tyypin mukaansa Metru Nuilta ilman hirveän hyviä perusteluja. ”Metru Nuin viranomaisten kanssa on vaikea kommunikoida, ja ilmeisesti tyypin papereissa oli vähän outoja juttuja sielläkin puolella. Se alkoi ’miksi Cevan murhattiin’-tutkintana ja kehittyi vähän ’kuka skarrar Cevan edes oli’-tutkinnaksi. Onhan tapaus myös vähän, ööh, pienimuotoinen diplomaattinen kriisi…”
”Musta käsi voisi varmaan vedellä vähän naruista”, mutisi Kapura. ”Olisi Killjoyltä hyvä korvaus siitä, että hänen nimensä oli sillä listalla. Tai sitten voisitte mankua vaikka Matoroa apuun, kunhan tämä vapautuu sairasosastolta. Hän on nykyisin väleissä Käden–”
”Sairasostastolta?”
Kapura katsoi plasman toaa pohdiskelevasti parin sekunnin ajan. ”Puukotin häntä kaulaan lasinsirpaleella.”
”… ai.”
”Kuten hyvä ystäväni Matoro Mustalumi joskus sanoi”, jatkoi Kapura, ”kyseessä ei ole kunnon seikkailu, jos edes joku ei saa teräaseesta ratkaisevaan paikkaan. Tai no, se on enemmänkin sellainen elämänohje, jota ei milloinkaan lausuta ääneen.”
”Ööh, mitä edellisyönä tarkalleen ottaen tapahtui?” kysyi Taguna. ”Kuulin kyllä pyörähtäessäni laitoksella huhuja, mutten–”
”En tiedä”, vastasi siihen Kapura. ”Olin unessa.”
”… mutta, ööh–”
”Silti sen tein minä. Niin ne väittivät, mutta saattoi se toisaalta Snowiekin olla”, pohti tulen takoja. ”Pitäkää häntä silmällä. Entistä kovempaa, siis.”
Taguna mietti, oliko kahviin livahtanut jotakin ylimääräistä. ”Okei, kuulostaa siltä, että meno oli aika villiä, mutta ehkä se ei ole minun asiani. Toisinaan yhden yön aikana tapahtuu neljän vuoden verran, sanotaan jossain. Ehkä.”
Plasman toa ei ollut ihan varma, oliko poliisitutkinta mennyt tähän asti hyvin vai huonosti. Kapura nojasi ovenkarmiin oikealla kädellään vaikuttaen samaan aikaan sekä tylsistyneeltä että loukkaantuneelta. ”Mutta siis”, hän sanoi lopulta. ”Eiköhän aleta painua. Mysteerit eivät ratko itseään, eivät edes Mysterys Nuilla.”
”Hyvä on”, huokaisi tulen toa. ”Käydäänpä sitten katsomassa päivänsä päättäneen kissan asumusta. Mikä täysin normaali aktiviteetti, josta on varmasti mittavasti hyötyä kaiken maailman arvoitusten ratkomisessa ja rutkasti henkilökohtaista iloa meille kummallekin.”
”Muuten käypä asenne, mutta lakaisepa liika sarkasmi pois äänensävystäsi. Se on vastoin Klaanin sääntöjä.”
”Onko?”
”Ööh, ei.”
Ulkona
Bio-Klaanin kaupungin kaduilla oli Kapurasta joka päivä vähemmän huolettomille päiväkävelyille lähteneitä hiippareita. Matoranien, skakdien ja lukuisten muiden lajien rivistöt olivat harventuneet; vilkas kaupunki koki elinvoimansa heikkenevän hitaasti mutta varmasti. Ehkä se johtui kylmenevästä säästä, ehkä toivottomasta sodasta ylivoimaisesti aseistettua imperiumia vastaan.
He olivat matkalla Yläsatamakadulle, jossa kissa oli kuulemma asustellut. Joitakin minuutteja elossa kitunut keskustelu oli päättänyt päivänsä sen vuoksi, ettei Kapura ollut keksinyt enää mitään sanottavaa, joka vapauttaisi hänet tutkinnasta yhtään nopeammin.
Alkoi valjeta, että Taguna oli tosissaan ja raahaisi häntä mukanaan poliisin auktoriteetilla niin kauan kuin haluaisi. Olisiko hänen pakko ottaa järjetön operaatio vakavasti, jotta he löytäisivät jotain vihjeitä ja voisivat julistaa onnistuneensa? Pitäisikö hänen siirtää mielessään sanan Kissabio alla sijaitsevat ajatukset, tunteet ja teoriat roskakorista astetta vakavampaan lokeroon?
Kai se oli jollain tasolla vääjäämätöntä.
”Okei, anna kun yritän tiivistää”, Kapura sanoi. Tagunan kanohille kohosi piristyneen yllättynyt ilme, ja se sai tulen toan toivomaan, että hän olisi sittenkin ollut vaiti. ”Ensinnäkin olet vakuuttunut siitä, että vemmelsäärellä ja Kissabiolla on jokin salainen yhteys, koska ne ovat kummatkin pinkkejä. Tämän lisäksi epäilet, että Kissabiolla on loinen, mikä ei liity millään tavalla tuohon edelliseen juttuun vaan on pelkkä marginaalisen jännittävä yksityiskohta. Tähänkö… tähänkö kaikki perustuu?”
”Jep!”
”Olen nähnyt elämäni aikana melko huonoja teorioita.” Kapura muisteli roolipelikerholaisten noloimpia arveluita Valaistusnaatin tulevista osista. ”Olen myös tehnyt niitä itsekin, varsinkin… ööh, vähemmän henkisesti vakaina hetkinäni, myönnettäköön. Toista Guartsua tuskin on olemassa.”
”Mitä toista Gu–”
”Tämä on silti minunkin standardeillani täysi pohjanoteeraus. Ensinnäkään pelkkä väri ei takaa, että Kissabio ja kani liittyvät jotenkin toisiinsa. Pelkkä väri ei…”
”Hei, tuo ei nyt ole täysin reilu tulkinta”, puolustautui Taguna. ”Muista, että jänöjussi vihasi jostain syystä Kissabioa. On aivan mahdollista, että se teki pahoinpitelyn ilman mitään sen syvällisempää perustetta, mutta on myös mahdollista, että sellainen on.”
”Kuulostaa aika kaukaa haetulta, sanon minä. Jatkaakseni: se loisvihje on, ööh, lähinnä huono. On syitä uskoa, että loisverkosto on levittäytynyt aika kauas; Matorollakin oli loinen, eikä se tullut suoraan Punaiselta mieheltä. Kissabio on voinut saada tartunnan vaikka mistä. On epätodennäköistä, että vastaus on mitään kiinnostavaa, ja on vielä epätodennäköisempää, että edes saamme sellaista kolutessamme tämän asuntoa. Ja arvaa, mikä on kaikista epätodennäköisintä?”
”No?”
”Se, että tieto siitä, miten Kissabio on saanut loisen, liittyisi mitenkään mihinkään muuhun. Todennäköisyys sille, että kaikki maailman tieto kisun tartunnan lähteestä hyödyttäisi meitä mitenkään, on nollan luokkaa.”
Poliisitoa ei vastannut, myhäili vain itsekseen heidän ylittäessään siltaa. Kapuran sielu paloi halusta todistaa omin silmin sitä hetkeä, jona tutkinnan luonne turhana farssina paljastuisi ja hymy katoaisi Tagunan omahyväisiltä huulilta. Hän voisi vaikka pyyhkiä sen pois niiltä aivan itse, mitä tämä kyseenalainen ajatuksenkulku sitten tarkoittikaan.
Seppä jatkoi: ”Kohteliaasti sanottuna tämä on ehkä huonoin poliisitutkinta ikinä jo nyt, ja syön pilalle menneen kanohin, jos seuraavien tuntien aikana selviää yhtään mitään mielenkiintoista.” Heidän tekemänsä sopimus muistui Kapuran mieleen. ”Ja hei, jos pääsen pian jälleen Pajaani, sellaisen hankkiminen ei edes ole hankalaa.”
”Skeptisyytesi on ihailtavan rationaalista”, myönsi Taguna, ”mutta et huomioinut erästä seikkaa. Kokeneena rikostutkijana minulla on lyömätön intuitio, ja se sanoo, että tästä langasta kannattaa vetää.”
Kapura oli jo avannut suunsa valmiina tuomitsemaan plasman toan uusimman vasta-argumentin Manalan syvimpään kerrokseen aseinaan tosiseikat ja järki, mutta joutuikin pitämään pettyneen tauon. ”Intuitio? Noinko hataralla pohjalla tämä kaikki on?”
”Myönnän, etten tiedä tästä juuri mitään varmaa, mutta älä aliarvioi sattuman voimaa. Olen pelannut tarpeeksi Mätäkkää–”
”Turha edes lausua tuota ajatusta loppuun”, Kapura keskeytti. Olikohan trauma siitä, että oli puukottanut tiedottomana parasta ystäväänsä, tarpeeksi perustelemaan töykeyden? Varmaan oli, ja jos ei ollut, hänellä oli tekosyynä myös se, että hänet oli pakotettu tutkimaan jonkun epäselvän edesmenneen kissan kämppää.
Taguna vilkuili häntä pohdiskelevasti. Vilkuilisi jonnekin muualle; hän ei edellisyön jälkeen kaivannut itseensä yhtään lisää aivoporia, ei edes täysin vertauskuvallisia sellaisia. ”Tiedätkö, henkilöksi, jonka pajasta Bio-Klaanin johto löysi juuri aikamoisen kasan kryptistä todistusaineistoa, suhtaudut tähän yllättävän pessimistisesti.”
”Niin, mutta minä tiedänkin juttuja”, murahti Kapura. ”Ei mitenkään hienostellakseni, mutta olen kuitenkin sangen tärkeä henkilö.”
”Vau.”
”Mutta Kissabio ei ole.”
”Sen uhalla, että tämä kiista alkaa toistaa itseään, noin on vielä ennenaikaista sanoa.” Taguna pysähtyi melko tavalliselta vaikuttavan vuokra-asunnon eteen. ”Olemme muuten perillä.”
Kissabion asunto
Noin kuusi sekuntia ovesta astumisen jälkeen mädäntyneen kalan aromi teki yllätyshyökkäyksen Kapuran nenään. Kyky sietää juuri sitä hajua kuului varmaan niihin merirosvomuistoihin, jotka häneltä yhä puuttuivat. Taguna selitti jotakin siitä, miten kämppä oli siivottu pari päivää sitten naapurien valitettua hajusta, ja tulen toa keskeytti tämän puheenvuoron varatakseen tutkittavakseen yläkerran.
Eteisen päässä seinällä lepäsi valtava peili, joka heijasti heitä vasten Kapuran ärtyneen ja Tagunan ilahtuneen ilmeen. Kai tämä oli tulkinnut sepän reaktion virheellisesti oma-aloitteisuudeksi.
Oikealta avautui näkymä keittiöön, joka vaikutti yllättävän tavalliselta – vain jääkaappi puuttui, mikä vaikutti vakavalta puutteelta, jos tilan entisen omistajan lempiruokiin lukeutui raaka-kala. Hieman liian myöhään Kapura tajusi, että kaikki relevantti tutkittava sijaitsi todennäköisesti yläkerrassa, johon kierreportaat veivät.
”Pidä hauskaa siellä!” Taguna huikkasi keittiöstä Kapuran noustessa portaita. ”Kissabio kuulemma säilytti tuolla suurta osaa teoksistaan.”
Siellä keittiössä haisi ihan uskomattoman kuvottavalle, seppä toisti itselleen. Siellä haisi ihan karzahnisti. En minä olisi kuitenkaan halunnut tutkia sitä. Paljon parempi diili tämä on.
Portaat natkuivat sen verran ikävästi, että kaikkien lajien mukavan yhteiselon varmistavista rakennusstandardeista oli varmaan luistettu. Eivät ne sentään sortuneet matorania – tai kissaa – painavamman olennon kohotessa yläkerrokseen.
Ylhäällä oli kaaos. Näkymää hallitsivat seinille kolmen sarjoihin ripustetut taulut.
KISUUDEN YTIMESSÄ
Nousevan kuvataiteilija Kissabion tuore näyttely koettelee esittävyyden rajoja. Kissamotiivia toistetaan, muunnellaan ja vääristellään sarjan edetessä, ja jää katsojan päätettäväksi, katoaako se jonkin maalauksen kohdalla kokonaan. Onko kissa löydettävissä joka taulusta? Jos on, johtuuko se teosten olemuksesta vai ympäristöstä, johon ne on asetettu? Mikä on kisuuden ydin?
Ne olivat oikeastaan jollakin perustavanlaatuisella tavalla hirvittäviä. Kapura päätti yrittää olla tutkimatta niitä kovinkaan tarkasti senkin uhalla, että hän näyttäisi hölmöltä, jos jonkin alakulmaan olikin kätketty Punaisen miehen työnantajan nimi.
Minimalistiset väriasetelmat jakavat maalaukset kolmen sarjoihin. Luku kolme yhdistyy athistisiin mytologioihin ja erityisesti Japa Nuin kansanperinteeseen.
Mihin sitä ikinä katsoikin, Kissabion makuuhuoneessa näki todennäköisesti kissoja. Sänkyä ei ollut; sen tehtävää toteutti todennäköisesti rähjäinen pahvilaatikko. Kaikki seinätila oli varattu teoksille, ja loput huonekalut – työpöytä ja lajitelma kapeita, korkeita kaappeja – oli aseteltu huoneen keskelle.
On katsojan pääteltävissä, millä tavalla yhtenäisesti värjätyt teokset liittyvät toisiinsa – jos liittyvät. Onko niiden mahdollinen yhdistävä tekijä minkään muun kuin värin tuotosta?
Vailla mitään muutakaan järkevää lähestymistapaa tulen toa lähti kiertämään huonetta yrittäen epätoivoisesti päättää, mistä tutkimuksensa aloittaisi. Tehtävä oli samaan aikaan naurettavan yksinkertainen ja äärettömän monimutkainen. Hänellä oli vahva aavistus siitä, että jokainen säilytystila pursusi piirroksia kissoista, mutta voisiko hän mitenkään erottaa hyödylliset hyödyttömistä?
Minimalistinen väriskaala hankaloittaa taulujen ympäristöjen hahmottamista. On monessa kohtaa kyseenalaista, mistä teoksiin upotettu kissa alkaa ja mihin se loppuu. Kissan käsite, jonka ympärillä näyttely pyörii, hämärtyy sen edetessä.
Työpöydällä oli keskenäinen lyijykynäpiirros, joka ei sentään – Mata Nuin kiitos – esittänyt kissoja. Se vaikutti Admin-aukiota esittävältä maisemakuvalta. Tawan keltainen siluetti kurottui ulos ikkunasta.
Kirkkaat värisävyt ja idylliset yksityiskohdat kirjavista klaanilaisista suorittamassa päivittäisiä askareita muodostivat kuvan paljon paremmista ajoista. Oli selvää, ettei kukaan piirroksen henkilöhahmoista miettinyt, milloin seuraavaksi vihollinen vyöryisi linnakkeen ylle pommeineen.
Mitä ovat kissat? Muistuttavatko maalaukset kissoja – vai kissan käsitettä?
Työpöydän laatikossa oli iso kasa piirroksia. Kapura pohti lyhyen hetken elämänvalintojaan ja päätyi siihen, ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin ruveta koluamaan. Hänen juridisessa tilanteessaan poliisin käskyjen vastustaminen ilman muuta syytä kuin se, ettei erityisesti huvittanut, oli huono peliliike. Tämä oli selvää, mutta sen tiedostaminen ei tehnyt urakan aloittamisesta yhtään helpompaa.
Tässä menisi tunteja. Jossakin vaiheessa Taguna tulisi perässä ja hän voisi kertoa, että oli käynyt läpi kaiken löytämättä mitään hyödyllistä tai kiinnostavaa.
Vain kissoja. Ison kasan kissoja.
Kapura oli jo nyt alkanut kyllästyä kissoihin.
Höpsöä spekuloida mistään sellaisesta. Luulen sinun tietävän aivan hyvin, miksi mikään ei voi olla kissa.
Mitä kissat edes olivat? Oliko sana vain biologien keksimä kattotermi tietyille rahilajeille? Vai olivatko kissat mytologisia olentoja, joita ei oikeasti ollut olemassa? Oliko Kissabio ollut ”kissa”?
Kissoja ei ole olemassa.
Olivat kissat mitä hyvänsä, niitä Kissabion töherryksissä ainakin riitti.
Meronymisia kissoja.
Poliittisia kissoja.
Ja… ja… hetkinen?
Parasiittisia kissoja?
Kapuraa tuijotti paperista hämmästyttävän onnistuneesti ikuistettu kisuliini, jonka pikimusta keho kasvoi punaisena töllöttäviä silmiä. Punaisen miehen estetiikan Kapura olisi tunnistanut unissaankin – niissähän hän siihen useimmiten törmäsi.
Hyvä on, Kissabiolla oli luultavasti loinen. Taguna oli ollut oikeassa joissain jutuissa. Sen verran seppä oli valmis myöntämään itselleen. Mutta saisikohan hän piirroksista irti mitään oikeita vinkkejä?
Kapuran asettaessa yhä uusia ja uusia mustaa kissaa esittäviä teoksia samaan pinoon hänen mieleensä palasivat lukuisat Arkistoissa viime aikoina vietetyt päivät, illat ja yöt. Taripin jättämän viestin mysteeri ei ollut yhtään lähempänä ratkaisua, mutta hän ei aikonut luovuttaa, ennen kuin kirjat loppuisivat hyllyistä. Siinä oli paljon enemmän työtä, mutta mieluummin hän olisi silt olluti ratkomassa sitä mysteeriä – sentään sillä oli varmasti jokin merkitys.
Suttuisten shippauskuvien vilahdellessa ohi Kapuralle kävi nopeasti selväksi, että oletettu loinen oli kuulunut Kissabion mieliaiheisiin. Jokaisen teoksen alakulmaan oli merkittu tunnollisesti piirtopaikka ja päivämäärä, joten järkevin veto oli todennäköisesti kaikista aikaisimman loispiirroksen etsiminen. Kaikki tähän asti olivat olleet Bio-Klaanista, mutta sitten tulen toa sai käsiinsä yhden, joka oli piirretty Japa Nuilla. Sen päiväys oli muita varhaisempi. Piirtojälki oli epätasaista, aivan kuin taiteilija ei olisi ollut itsekään täysin varma siitä, mitä oli työstämässä.
Kapura tarkisti varmuuden vuoksi vielä kaikki kaapeista löytämänsä pinot Kissabion vanhoja töitä, mutta ainuttakaan aiempaa loista esittävää kuvaa ei löytynyt. Paikka Japa Nui, aika kaikesta päätellen hieman ennen Kissabion saapumista Bio-Klaaniin.
Se olisi muuten ollut ihan kelpo vihje, mutta elossa ei ollut yhtäkään henkilöä, jolta kysyä lisätietoja siitä, oliko Kissabio todella saanut tartunnan Japa Nuilla – ja jos oli, mikä oli asian yhteys siihen, että tämä oli päättänyt lähteä Klaania kohti.
”Miten menee?” huikkasi Taguna portaikosta. Omituista piirrosta, joka kuvasi jonkinlaista pystysuoraa kappaletta, josta työntyi ulos käsi, katsomaan jäänyt Kapura hätkähti. ”Ööh, hyvin.”
”Mahtavaa, löytyikö siis jotain?”
Kapura ojensi plasman toalle prinkan loispiirrustuksia ja selitti hypoteesinsä. Poliisi nyökkäsi pari kertaa hyväksyvästi. ”Entä mitä muuta Kissabio piirteli Japa Nuilla? Olisikohan tiedosta siitä jotain apua?”
”Ööh”, mutisi vastaukseksi Kapura, joka tajusi juuri tehneensä suuren virheen, ”en oikeastaan ottanut talteen Japa Nui -piirroksia, koska löysin tuon aika myöhään.”
”Ei se mitään. Käydäänpä ne läpi uudelleen.”
Kapura kaiketi näytti siltä, että olisi voinut sanoa jotakin vastaan, sillä Taguna työnsä hänen syliinsä pari luonnoslehtiötä. ”Oikeastaan minä voin tehdä sen. Nämä löytyivät keittiöstä; katso sinä vaikka, että olisiko niissä jotain Japa Nuihin viittaavaa.”
Kävi ilmi melko nopeasti, millainen lehtiö se oli ollut.
Voi karzahni, oliko Taguna katsonut tätä? Kuinka monessa piirroksessa hän itse oli? Nopealla selauksella Matoro oli yllättävän monessa, mutta tulen toa itse onneksi esiintyi vain satunnaisesti – ja vain Matoron kanssa. Ei saatana. Se, mitä Heporintissä oli tapahtunut, ei ollut tarkoittanut mitään. Miten Kissabio oli edes saanut tietää siitä?
Taguna selasi kisun töitä kanohillaan niin neutraali ilme, että Kapura ei voinut päätellä siitä mitään. Se ei helpottanut hänen oloaan missään määrin.
Ainakaan tämä lehtiö ei saisi päätyä kenellekään muulle. Kapura päätti omistavansa sen hämärien rikostutkinnallisten syiden nojalla; jos Taguna kyseenalaistaisi sitä, että hän ottaisi sen mukaansa, hän voisi sanoa juuri niin. Hämärät rikostutkinnalliset syyt. Ehkä parhaat syyt mihinkään.
”Hei muuten”, sanoi Taguna ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Kapura oli selannut sivuja kauhun vallassa valmistautuen jokaisen kuvan kohdalla henkisesti siihen, että näkisi itsensä ja Matoron – tai vielä pahempaa, itsensä ja jonkun muun klaanilaisen, jota oli lähinnä vilkaissut joskus elämänsä aikana. ”Katsopa tätä, Kapura.” Poliisilla oli käsissään lyijykynätyö, joka ei vaikuttanut missään määrin eriskummalliselta.
”Sehän on Matoro”, sanoi Kapura. ”Ei mikään harvinainen aihe Kissabion tuotannossa.” Kuvan taustalla oli arkkitehtuuria, jota hän ei oikein osannut yhdistää mihinkään maailmankolkkaan, ja se saattoi kuvata jonkinlaista taistelua. Matoron uhmakas asento oli kuin mangaiasankarin; toaa ympäröivät vihollisiksi tulkittavissa olevat epämääräiset varjot, hänen käsissään oli liioitellun pitkä miekka.
”Mutta katso paikkatietoa. Tämäkin on piirretty Japa Nuilla.”
”Entä sitten?”
”Päivämäärän mukaan ennen Kissabion saapumista Klaaniin.”
Kapura mietti hetken. Olikohan Matoro joskus maininnut tutustuneensa Kissabioon tehtävällä johonkin? Siitä oli tosi kauan, kun he olivat viimeksi keskustelleet mistään sellaisesta, ja itse tehtäväkin oli tapahtunut joskus ennen hänen saapumistaan.
”Matoro on siis sairasosastolla, eikö totta?” kysäisi Taguna. ”Lienee parasta käydä jututtamassa häntä.”
Se kuulosti hyvältä monesta syystä – ensinnäkin oli kyse jostakin, joka saattoi olla jopa oikea johtolanka, ja sen lisäksi heidän ei tarvitsisi viettää kissoja pursuavalla kämpällä enää minuuttiakaan. Kapura nyökkäsi hyväksyvästi ja poistui Tagunan jäljessä piilotellen kirottua lehtiötä selkänsä takana.
Sairasosasto
Kapura ei tiennyt, kumpi teki tilanteesta kiusallisemman: se, että hän vieraili Matoron luona noin tunti hieman outoon suuntaan lähteneen keskustelun jälkeen, vai se, että hänellä oli selkänsä takana piilossa lehtiö, jossa oli kuvia heistä suutelemassa. Tagunan reippaasta poliisimielalasta ei välittynyt, että tämä olisi ollut tietoinen kummastakaan ongelmasta.
”Niin, toivottavasti kaikki on hyvin viime yön jälkeen, kun, ööh… eikö…” plasman toa takelteli katsomatta suoraan Matoroa kohti. Kapura oli retroaktiivisesti tyytyväinen siihen, että oli mennyt selittämään tilanteen tälle äärimmäisen huonosti. Eikö kaupungissa juoruiltukaan enää siitä, kuka oli taas mennyt puukottamaan jotain muuta klaanilaista?
Kumpikaan välikohtaukseen osallistuneista ei vaivautunut selittämään tapahtumia Tagunalle. ”No, menikö tapaamisesi hyvin?” Matoro virnisti Kapuraa kohti puolikiinnostuneena. Ääni oli yhtä telepaattinen kuin aiemminkin aamulla.
”Se taitaa olla yhä käynnissä”, murahti Kapura. ”Mutta kaikki kääntyy hyväksi, jos osaat kertoa meille jotakin hyödyllistä Kissabiosta ja Japa Nuista.” Taguna ojensi tälle avuliaasti erään Kissabion aihetta käsittelevistä töistä. Hämmennys jään toan kasvoilla suli hitaasti muistamiseksi.
”Öh, mitä? Siitä… siitä omalaatuisesta kissahenkilöstä joka kuoli jokin aika sitten? Mitä minä hänestä tietäisin?”
”Minulla on äärimmäisen hatara mielikuva siitä, että mainitsit tästä joskus”, sanoi Kapura. ”Ettekö te tutustuneet silloin? Sillä reissulla, jolla… ööh, se liittyi jotenkin johonkin äärimmäisen voimakkaaseen taikanaamioon?”
Jään toa mietti hetken. Tuntomerkit eivät olleet mitenkään erityisen ainutlaatuiset. ”Sanoitko Japa Nui? Se turistihelvetti? Oh, nyt muistan. Joo, tapasin Kissabion silloin ensimmäistä kertaa. Mitä siitä? Tekikö hän rikoksia?”
”Ei tietoa, mutta se ei ole tärkeintä nyt.” Taguna kaiveli hetken mukaansa ottamia kuvatöitä. ”Kissabio on piirrellyt melkoisesti tuherruksia, jotka esittävät olentoa, jonka kuvittelisin olevan tämän, ööh, loinen. Päiväysten mukaan aihe alkoi kiinnostaa häntä Japa Nuilla.” Poliisi ojensi yhden piirroksista Matorolle.
”Minä en ole niin varma siitä, että tämä on mitenkään huomionarvoinen juttu”, sanoi Kapura. ”Enemmän kiinnostaa koko jutusta se detalji, että loiset ovat olleet olemassa näin kauan. Mutta kerropa kuitenkin, kun poliisi kyselee.”
”Mehän olemmekin niin lainkuuliaisia”, jään toa sanoi vilkaisten entistä merirosvoa. ”Tämä kieltämättä kuulostaa oudolta. Sinun loisesi antoi kuvan, että, uh, petturiehdokkaat olisivat olleet ensimmäiset tartutetut… ja Japa Nui oli kauan ennen sitä. Enkä kyllä muista mitään loisiin liittyvää sieltä.”
”Kaikesta voi silti olla hyötyä”, totesi Taguna pirteästi. ”Rikosetsivän täytyy joskus kyetä tekemään yhteyksiä, joita kukaan muu ei ole aiemmin ajatellut.”
”Hyvä on”, Matoro sanoi. ”Ikään kuin minulla olisi jotakin parempaa tekemistä. Halusitte kuulla Kissabiosta ja Japa Nuista? Minä kerron teille Kissabiosta ja Japa Nuista.”
Kahvio
Jaakaappi tuijotteli kahvikuppinsa pohjia ja mietti elämäänsä. Evakkojen saapuminen kaupunkiin oli tuonut kielikursseille lisää osallistujia ja hänen tutkimuksensa Bio-Klaanin saaren paikannimistöstä etenivät hyvää vauhtia, mutta silti jotakin tuntui puuttuvan. Sotako hänen mieltään painoi vai olisiko hän vain toivonut pääsevänsä takaisin Metru Nuin yliopistoon? Se väitöskirja oli ollut virhe, suunnattoman paha virhe, mutta tutkijan rehellisyys ei…
Ko-matoran huokaisi ja nousi ylös. Hän palautti mukinsa telineeseen kuten todellisen herrasmiehen kuuluikin ja poistui. Ulkona oli kirpeä syyspäivä, jonka voisi ihan hyvin viettää päämäärättömästi kaupungin katujen halki maleksien.
Kyllä Jaakaappi oikeasti tiesi, mikä hänen elämässään oli pielessä: hän oli yksinäinen. Se omituinen vaaleanpunainen kissakin – olikohan ollut Kissabio nimeltään – oli mennyt kuolemaan heidän ensikohtaamisensa jälkeen. Kuinka Mata Nui omiaan koetteli! Pitäisi ehkä vaihtaa uskontoa, Jaakaappi oli useamman kerran pohtinut. Vai sopisiko hänenlaiselleen rationaaliselle skeptikolle jokin vieläkin jännittävämpi vaihtoehto, esimerkiksi uskonnottomuus?
Mutta vähät siitä. Olipa Kissabiossa ollut salaisuuksia ja mysteerejä pursuava nainen! Tämä oli jakanut hänen kiinnostuksensa semanttisiin päihteisiin (tai ainakin suostunut kokeilemaan sellaista hänen kehotuksestaan) ja ollut niin kiinnostunut niiden salaperäisestä luonteesta. Jaakaappi oli varmasti mennyt puhumaan iät ja ajat ihmeaineiden jännittävistä ominaisuuksista; siitä, miten ne eivät tehonneet parhaiten käsitteensä piiriin kuuluviin olentoihin vaan niihin, jotka olivat lähimpänä itse käsitettä.
Hän oli viettänyt niin monia öitä miettien sitä, miksi kissanminttu oli vaikuttanut Kissabioon niin voimakkaasti, mutta vastausta ei ollut ilmaantunut, ja enää ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Oliko kukaan muu edes tuntenut Kissabioa niin läheisesti kuin hän?
Oli miten oli, nyt tuo hurmaava ja salaperäinen nainen oli poissa, ja jäljelle oli jäänyt silkka kaipuu.
Mitähän hänen olisi tehtävä sieluaan polttavan kivun korjaamiseksi? Pitäisikö hänen vannoa korjaavansa kaikki maailman vääryydet, ryhtyä vaikka poliisiksi tai toaksi? Voisiko hän saada jostain Toa-kiven? Hän voisi lyödä pahuutta naamaan, kävellä poispäin ja mutista itselleen: ”Teen tämän kissabion vuoksi.”
Mutta ei hän toisaalta ollut tuntenut tuota omituista olentoa kovinkaan hyvin. Ehkä se olisi ollut vähän liioittelua. Radikaalit elämänmuutokset voisi perustella jollain vähän tärkeämmällä asialla.
Ihme Maa 1.2
* Skin näkyy lopputeksteissä
* Garanin vaihtoehtoisen dialogin näkee questin tehtyään myös silloin, jos kadotti saadun esineen
* Vikean esineiden hitbox kattaa koko hyllyn
* Korjattu bugi, jossa Guardian respawnasi joskus
Torahkshi katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Torahkshi pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut kappaleelle.
Sitä olisi kai voinut kutsua pakoreitiksi.
Yksisiipinen enkeli katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento asteli lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Yksisiipinen enkeli pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut tapahtumalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua ihmeeksi.
Rikon sääntöjä katsoi, kun tyhjyys hänen edessään menetti läpinäkyvyytensä ja tiivistyi puiseksi oveksi. Sen kuluneen, homeisen pinnan puolesta uksen olisi voinut uskoa olleen täällä vuosisatoja, mutta silti sellissä oli silmänräpäystä aiemmin ollut vain hän itse.
Ohuesta viivasta oven ja lattian välissä tihkui valkoista valoa. Olento ryömi lähemmäs, raotti ruskeaa pintaa ja antoi silmiensä levätä näkymässä, joka ei ollut kaltereiden synkkä rivistö. Se ei ollut vankila, jossa hän oli virunut kauemmin kuin halusi muistaa. Se oli jotakin muuta.
Tätä kaikkea olisi voinut kuvailla useammalla eri sanalla. Ennen kuin se astui ovesta, Rikon sääntöjä pysähtyi ja mietti hetken, minkä nimen olisi antanut toisella puolella avautuvalle maisemalle.
Sitä olisi kai voinut kutsua helvetiksi.
Musta ja valkoinen loputtomine sisaruksineen tanssivat hetken Yksisiipisen enkelin näkökentässä ennen kuin se erotti, mihin oli saapunut: lumiseen metsään, jossa puiden tummat siluetit kohosivat synkkää taivasta vasten. Valkea peite, jonka päälle he olivat tömpsähtäneet, oli nielaissut sisäänsä sekä maan heidän allaan että puiden latvat heidän yllään.
Pienen hetken ajan enkeliä huimasi, ja pian se tajusi syyn: lunta satoi ylösalaisin. Hiutaleet sikisivät poukkuroisesta massasta heidän jaloissaan ja tanssahtelivat hiljalleen niin kauas yläilmoihin, että sulivat osaksi tummaa, pilvetöntä taivasta ja katosivat näkyvistä. Yksi leijui enkelin kasvojen ohitse ja jäi kiinni sen haarniskasta törröttävään piikkiin.
Haarniska oli menettänyt värinsä. Kaikki oli menettänyt värinsä; vain valkoisena hohtava lumi näytti siltä kuin sen olisi kuulunutkin näyttää. Rikon sääntöjä ja Torahkshikin saattoivat näyttää tavallista harmahtavammilta, mutta enkeli oli silmäillyt niitä vain tyrmän hämärässä valaistuksessa niin kauan, että oli unohtanut, minkä värisiä ne olivat olleet.
Raottaessaan salaperäisesti ilmestynyttä ovea enkeli oli ajatellut, että jänön jekku yksinkertaisesti johdattaisi heidät ulos johonkin Bio-Klaanin saarta peittävistä metsistä, mutta outo lumisade ja värien katoaminen saivat sen ajattelemaan, että kyse oli jostakin mystisemmästä. Jostakin jännittävämmästä.
”Olemme vapaita”, hihitti Torahkshi ja tallusteli ympäri pientä aukiota, jolle he olivat ilmestyneet. Piskuisen olennon kynnet töhrivät lumipeitteeseen suttuisia viivoja.
”Sataa lunta väärin päin”, tokaisi Yksisiipinen enkeli mahdollisimman arkisesti. Sitä ei haluttanut tuoda ilmi tietämättömyyttään, jos päinvastainen lumisade oli muille tuttu ilmiö. Enkelin entisessä kodissa ei ollut satanut milloinkaan lunta; kenties tämä olikin täysin tavanomaista. Ehkä talvi kykeni alkuvoiman tavoin murtamaan painovoimaa säätelevät lait.
”Tietenkin”, käkätti Torahkshi. ”Eihän talvi ole vielä.”
”Mitä ihmettä tarkoitat, Torahkshi?”
Olento suuntasi ikuiseen virneeseen jähmettyneet kasvonsa enkeliä kohti. ”Talvi ei ole aivan vielä saapunut, joten on järkevää, että lunta ei sada oikein päin.”
Yksisiipinen enkeli katsoi matkakumppaniaan epäluuloisesti, mutta ei halunnut paljastaa jäisiin asioihin kohdistuvaa kokemattomuuttaan alkamalla väitellä lumesta.
Ei ollut kylmä, mikä oli helpotus siinä mielessä, etteivät he jäätyisi kuoliaaksi, mutta ei ollut myöskään kuuma, mikä oli sekin helpotus siinä mielessä, että enkelin ei tarvinnut riisua lukuisista nahkakerroksista koostuvaa asustustaan. Pimeä sen sijaan oli – kovin syvälle heitä ympäröivään metsikköön ei nähnyt, ja matkalaisista jokainen oli aina välillä erottavinaan kaukana tummia hahmoja. Sen olisi kai pitänyt hermostuttaa, mutta toisaalta jänö ei varmaankaan olisi lähettänyt heitä lukuisten vaarojen keskelle.
Ongelma pimeys oli silti siinä mielessä, että he eivät varmasti pystyisi kulkemaan oikea reittiä, mikä se sitten olikaaan. ”Ehkä näemme matkata sitten, kun päivä koittaa”, ehdotti enkeli.
Rikon sääntöjä, joka oli tähän asti pysynyt vaiti, puhui; kuten aina, sen puhe ei tuntunut kantautuvan olennon suusta vaan kaikkialta heidän ympärillään. Oli kuin itse todellisuus olisi lausunut heidän korviinsa kantautuvat sanat.
Nyt on päivä. Päivä on aina. Maailmassa, johon vemmelsäären viisaus on meidät johdattanut, kello ei tikitä eteenpäin sen tavoin, mihin olemme tottuneet.
”Hihihi, siksikö päivällä on myös pimeää?” kysyi Torahkshi.
Ei. Se johtuu tuosta.
Rikon sääntöjä nyökkäsi eteenpäin, ja Yksisiipinen enkeli siristi silmiään erottaakseen, mitä tämä tarkoitti. Siinä suunnassa oli puita; oli ylöspäin tavanomaisia käsityksiä sateesta uhmaten kohoavia lumihiutaleita, oli maata peittävä kerros vaaleutta. Enkeli oli jälleen näkevinään jonkin liikahtavan, mutta se saattoi olla myös mielikuvituksen tuotetta.
Kaipa siteisiin peitetty tarinankertoja silti tiesi, mistä puhui.
”Mitä me sitten teemme?” höhötti Torahkshi pohdiskelevasti. ”Onko jänön jekku lähettää liittolaisensa outoon metsään, jossa ei edes näe tarpeeksi hyvin karatakseen muualle?” Niin lausuessaan olento ilveili enkelille kuin ajatuksessa olisi ollut jotakin hauskaa, ja kieltämättä niin ehkä olikin.
Me odotamme, jatkoi Rikon sääntöjä. Kun kani tarvitsee meitä, sillä on keino päästää meidät pois. Ehkä se arveli, että avustava pari silmiä ja käsiä on hyödyksi tässäkin todellisuudessa.
”Ehkä?” mutisi enkeli. ”Etkö sinäkään tiedä, mitä jänis aikoo?”
Minä tiedän, että sillä on nälkä. Se ei auta minua tietämään, mitä jänis aikoo, mutta se saa minut vakuuttuneeksi siitä, että on turha vastustaa sen tahtoa. Kaikista voimakkain nälkä on sekä lahja että kirous; kaikista voimakkainta vankilaa on mahdotonta murskata murskaamatta myös kaikkea muuta. Minä tiedän kanin päämäärän – minä tunnen hänen aarteensa – mutta sitä, kuinka se ne saa itselleen, tiedän arvata yhtä huonosti kuin osaan ennustaa, mihin salama iskee.
Tauot heidän käymässään vuoropuhelussa saivat Yksisiipisen enkelin tajuamaan, kuinka hiljaista oli. Kaikki heitä lukuun ottamatta tässä maailmassa oli vaikuttanut vaipuneen syvään uneen, unohtunut katselemaan lumihiutaleiden matkaa ylös ikuisuuteen ja jäätynyt paikoilleen.
Koti ei ollut koskaan tuntunut olevan kauempana. Hyvä niin.
Sitä paitsi… vaikuttaako vemmelsääri teistä olennolta, jolla on suunnitelma?
Se oli enkelistä jokseenkin vakuuttavasti sanottu.
He vaikenivat ja nauttivat itsekseen siitä, että vankeus, johon Bio-Klaanin johto oli heidät tuominnut, oli vaihtunut olosuhteiden vankeuteen, heidän palvelemansa kanin mielihalujen ja sitkeästi taivaalla pysyttelevän pimeyden orjuuteen. Kun kenenkään lausuma latteus tai lehtien kahina jonkin olennon suhahtaessa ohi kaukana metsässä ei jäsentänyt hänen kokemuksiaan, Yksisiipinen enkeli kadotti ajantajunsa täysin; jokaisen silmänräpäyksen aikana tuntui kuluvan tunteja.
Torahkshi raapi kynsiään lahoon puuhun aukion reunalla. Rikon sääntöjä nojasi kaulastaan roikkuvaan kylttiin. Lumihiutaleet leijuivat yläilmoja kohti kysymättä lupaa keneltäkään, ja niiden sinnikäs matka korkeuksiin oli yhtä päämäärätön kuin perusteeton.
Jokin liikkui jälleen metsässä, mutta se ei ollut tehnyt elettäkään lähestyäkseen heitä; kaikki uhkaavuus oli varissut tilanteesta kuin lumi taivaalle. Oliko se saanut alkunsa tästä maailmasta, vai oliko kaikki muukin täällä jänön jekun mukanaan tuomaa?
Torahkshi nukkui puun juureen käpertyneenä. Rikon sääntöjä supisi itsekseen tylsiä kertomuksia. Lumisade ei ottanut laantuakseen, mutta valkea peite heidän jaloissaan ei ollut ohentunut senttiäkään.
Enkeli näki tämän kaiken, näki sen uudelleen ja uudelleen, ja siitä alkoi tuntua, ettei koti ollut sittenkään kaukana.
”Mikä tuo on?” kysyi Torahkshi yhtäkkiä. Yksisiipinen enkeli siristi silmiään ja tuijotti kumppaninsa osoittamaan suuntaan. Kaukana metsässä, ehkä sen toisella puolella, kohosi taivasta vasten jonkin suuren siluetti. Sen suunnattoman kokoinen muoto jätti puut varjoonsa, mutta hämärässä sen havaitseminen ei ollut silti helppoa.
Se on temppeli, johon meillä ei ole asiaa, puhui Rikon sääntöjä. Temppelissä asuu olento, josta vemmelsääri on minulle kertonut, Profeetaksi kutsuttu. Tuo olento, huhujen mukaan teekutsujen järjestäjä ja arvokkaan sirun haltija, kiinnosti kania sen tähden, mitä hänestä ajatellaan meidän maailmassamme.
Jotkut uskovat, että hän on Atheon.
Torahkshi ja enkeli repesivät nauruun – tai siis ensiksi mainittu hihitti hieman tavallista kiivaammin – miltei samaan aikaan ja katsoivat virnuillen toisiaan. ”Ei voi olla”, höhötti Torahkshi. ”Kuulostaa yhtä hölmöltä kuin jänön takeltelevat tarut.”
Miksi niin, Torahkshi? Mitä sinä tiedät Atheonista?
Torahkshi vaikeni, istahti matkakumppaniensa eteen ja kertoi.
Bio-Klaani
Vuosia sitten
Epätavallisen aurinkoista ja pilvetöntä syyspäivää olisi voinut säätilan puolesta kuvailla idylliseksi. Elettiin aikaa ennen sitä, kun kahviossa rupattelevien tai pirteän ilman innostamana kävelyretkelle lähtevien klaanilaisten sananvaihto alkoi vilistä sanoja kuten ”sota”, ”petturi” ja ”Nimda”. Ajan saatossa särkyväksi osoittautunut onni ei vielä säröillyt; patonkien loppuminen kahviosta oli monelle uhkakuvaa lähin asia.
Kun jäsenmäärä lähenteli kahdensadan ja seuraavan tasaluvun puoliväliä, ei vallitseviin asiaintiloihin tyytymättömän yksilön löytyminen kuitenkaan ollut mahdottomuus. Yksi sellaisista vaappui pääkatua pitkin kohti linnakkeen porttia.
Mukanaan hänellä oli kolme esinettä – varustus oli keveä, mutta tehtävään täysin riittävä. Maailmanhistoria syöksyi toisinaan uuteen suuntaan vain yhden luodin vaikutuksesta, joten teoreettisia esteitä ei hänenkään onnistumiselleen ollut.
Toisessa kädessään olio puristi ruoteista vasaraa ja keskeltä vääntynyttä naulaa, toisessa piteli rullalle käärittyä dokumenttia, jonka otsikko TORAHKSHI LÄHTEE TYHMÄSTI oli käärön sisällä ja siten ulkopuolisten silmäparien ulottumattomilla. Vielä.
Siihen muotoon oli aikojen saatossa vääntynyt nimi, jonka olento oli kerran saanut.
Torahkshi pysähtyi kellotornin kohdalle odottamaan sopivaa hetkeä. Keskipäiväinen liikenne valui ohitse: brunssilta ties minne lähteviä klaanilaisia, jotakin asiaa linnakkeessa toimittamassa olevia matoraneja, satunnaisia ohikulkijoita vailla sen kummempaa agendaa.
Hän ei päämäärätön ollut; kaukana siitä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Torahkshi tunsi jatkavansa perintöä, joka hänelle oli annettu niin kauan aikaa sitten ja niin kaukana.
Oppi-isä nousi ylös ja lähti kävelemään kehää heidän ympärillään. ”Läpikotaisin mädässä matoran-kulttuurissa ylin auktoriteetti on lähes aina uskonnollinen tai analogisessa suhteessa sellaiseen. Athistien hierarkia on lähtökohtaisesti hengellinen; Mata Nui -usko saarnaa turagoiden jumalallisesta asemasta. Kaikki nämä instituutiot ja niiden epäpyhän mallin mukaisesti muodostetut vastineet ovat alkujaan virheellisiä. Kuinka syrjäyttää tällaisin perustein johtava hallitsija, Toro-Rahkshi?”
Linnoituksesta saapui kymmenisen matoranin joukkio, joka pysähtyi aukion reunustalle. Paikalla norkoili myös muutaman skakdin joukkio sekä klaanilaisia, jotka olivat Torahkshille ohimennen tuttuja. Tätä parempaa tilaisuutta hän ei välttämättä saisi.
”Poistamalla hänen valtansa uskonnollinen edellytys.”
Torahkshi harppoi porteille suu sille tyypillisessä virneessä, avasi käärönsä – levitti teesinsä kaikkien nähtäville – ja naulasi.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän astui pari askelta taaksepäin, kääntyi kohti matoraneja, joiden mielenkiinnon tapahtunut oli herättänyt, ja lausui ääneen sen, jonka oli viikkoa aiemmin vuotanut paperille.
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT KÄSKENEET DESPOOTIT MEITÄ KIRKOISTAAN, TEMPPELEISTÄÄN JA TORNEISTAAN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE TYRMÄNNEET AJATUKSEMME, MIELIHALUMME JA TOTUUTEMME
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
LIIAN KAUAN OVAT HE MEIDÄT KAHLINNEET SÄÄNTÖIHINSÄ, LAKEIHINSA JA OPETUKSIINSA
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
VAIN ATHEONIN EHTYMÄTÖN VIHAN MAISEMA
BIO-KLAANIN JÄSENET, SYÖSKÄÄ ALAS VÄÄRIN PERUSTEIN VALTAISTUIMILTAAN MÄÄRÄÄVÄT HALLITSIJAT JA ASTUKAA DEMONOKRAATTISEEN TULEVAISUUTEEN
BIO-KLAANIN JÄSENET, OTTAKAA OIKEUS PÄÄTTÄÄ JA VAIKUTTAA HIRMUHALLITSIJOIDEN VEREN TAHRIMISTA KÄSISTÄ OMIINNE
BIO-KLAANIN JÄSENET, MEILLÄ TAITAA OLLA SAMA SUUNTA – OIKEUDETTOMAN ADMINVALLAN VASTAINEN
EI JUMALIA
EI KEISAREITA
EI ADMINEJA
ADMINIT, EROTKAA VÄLITTÖMÄSTI JA POISTAKAA HALLINTONNE SYNKEÄ VARJO TÄMÄN MAAN YLTÄ
JA JOS ETTE
AHJON LIEKIT TÄMÄN LINNOITUKSEN NIELKÖÖN
Hän puhui kähisevällä äänellä, täysin sisimpäänsä keskittyneenä, puhui ja tunsi olevansa joka sanalla vapaampi. Hänen esiin manaamansa Atheonin liekit sulattivat jäisen peilin, jonka läpi Torahkshia oli kaupunkia silmäillyt; viimein hän näki kaiken sellaisena kuin se oli. Viimein hän karkotti mielestään lopullisesti administon valheet julmien valtarakenteiden oikeutuksesta.
Oliko hän viimein Nui-Lhitun arvoinen aivan kuin Nui-Lhitu oli ollut hänen arvoisensa? Oliko kituva määrätietoisuuden liekki hänen sisällään viimein syttynyt villiin paloon, joka korvensi kaiken entisen ja salli vapauden ja totuuden elää?
Siitä ei ollut epäilystäkään. Torahkshi oli viimein lausunut julki teesinsä ja löytänyt ajatuksen, jonka puolesta oli valmis kuolemaan – ja nyt hän oli se, miksi oli ollut tuleva.
Hänen ympärilleen kerääntyneet matoranit supattivat keskenään kiivaasti. Torahkshi tiedosti asian vasta vaiettuaan, mutta paikalle oli ilmestynyt lisääkin; aukion väestö oli pakkaantunut hänen eteensä, ja siihen johtavilta kaduilta ilmestyi jatkuvasti lisää uteliaita. Sinihaarniskainen toa livahti sisään linnakkeeseen hänen selkänsä takana.
Puhuttiin moderaattorien hakemisesta, ja kakamakasvoinen ko-matoran lähti suorittamaan tätä tehtävää. Se oli vastenmielisen tylsä keskustelu; Torahkshia ilahdutti, että muut vaikuttivat keskittyvän itse tilaisuuden luonteen ja tarkoituksen erittelyyn. Le-matoran eturivissä supatti kysymyksen toverilleen, mutta Torahkshi katsoi parhaaksi vastata siihen itse.
”Demonokratia”, hän tokaisi ja siirsi katseensa le-matoranista väkijoukkoon, puhui yksilön sijasta kansalle – ei, koko maailmalle, ”on hallinnollinen järjestelmä”, hänen hymynsä leveni ja hermostuneisuutensa suli pois, sanat tulivat suusta kuin joessa virtaava vesi, ”jossa vallanpitäjät valitaan toimikausi kerrallaan vaaleilla.”
Väkijoukosta, joka oli suunnannut huomionsa jälleen kohti Torahkshia tämän puhuessa uudelleen, alkoi jälleen kuulua kiivasta keskustelua. Innokas ja ilmeisesti kesken kaiken paikalle saapunut ruskea skakdi vilkuili kohti hänen porteille naulaamaansa asiakirjaa; Torahkshille tuli mieleen, että lentolehtiset olisivat voineet olla järkevä sijoitus.
Toissijaista se onneksi oli. Hyvä ajatus kulki painettua sanaa nopeammin.
”Miten Atheon tähän liittyy?” kysyi uskalias ga-matoran yhtäkkiä osoittaen sanansa ajatuksiinsa vaipuneelle Torahkshille. ”Mitä tekemistä Atheonilla on tämän kanssa?”
Äänensävy oli tiukka ja syyttävä, mutta Torahkshi päätti olla antamatta sen häiritä. Monet totuudet sekä maailmasta että itsestään oli hänkin sisäistänyt vasta vuosien pohdinnan tuloksena. Mitä toivoa oli saman tekemisessä paljon nopeammin pahaisella matoranilla, joka oli todennäköisesti viettänyt koko elämänsä kyseenalaistamatta kertaakaan itseään määrääviä auktoriteetteja?
”Uskonto on syvää mielivaltaa, jonka ei saa sallia vaikuttavan siihen, kuka käyttää täällä valtaa”, totesi hän rauhallisesti. ”Atheon on yhtä todellinen kuin Mata Nui; kummankaan luonnosta emme kuolevaisten välineistöllä voi tietää mitään tarkkaa. Silti Bio-Klaani, näennäisen uskonnoton järjestö, pohjaa johtajuutensa mallin matorankulttuurin turagojen…”
”Tuolla se on!”
Ääni kuului vasemmalta, ja hetken mietittyään Torahkshi tunsi Santorinaukiolta päin saapuvan kolmikon koostuvan Bio-Klaanin moderaattoreista. Joku oli tainnut mainitakin modejen hakemisesta, mutta asia oli painunut pois hänen mielestään.
Moderaattorit pysähtyivät jututtamaan väkijoukon laitamilla maleksivia skakdeja. Eturivin ga-matoran taisi sanoa hänelle jotakin – ehkä pyytää jatkamaan selostusta Atheonin symbolisesta luonteesta taistelussa sekulaarin demonokratian puolesta – mutta sanat eivät jatkaneet Torahkshin korvista tämän aivoihin saakka.
Oli naurettava ajatus, etteikö Torahkshi olisi tiedostanut adminvallan vastaisen tempauksensa olevan räikeästi Bio-Klaanin sääntöjen vastainen temppu, mutta siitä huolimatta hän jähmettyi paikalleen yrittäessään kuulla rippeitä etäällä käydystä keskustelusta. Ehkä kaikki tämä oli ollut hänen päässään pelkkänä abstraktina vääjäämättömyytenä, joka tapahtuisi joskus tulevan koitoksen jälkeen. Mutta näin nopeasti?
Yksi moderaattoreista, selakhi lajiltaan, harppoi väkijoukon eteen lukeakseen porttiin naulatun julistuksen. Torahkshi hyppäsi vaistonvaraisesti pois tieltä, mutta tämä ei kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota, murahteli vain itsekseen lukiessaan vapisevalla käsialalla kirjattuja rivejä. Tapahtumat etenivät hidastettuina, mutta Torahkshi oli silti kykenemätön tekemään elettäkään kohti sellaisia etäisiä mahdottomuuksia kuten pakeneminen ja moderaattoreille puhuminen.
Loput moderaattorit, krickit ja toa, nousivat myöskin portaille ja vaihtoivat pari sanaa kollegansa kanssa. Torahkshi ei kuullut eikä ymmärtänyt niitä. Pääkadulta saapui lisää väkeä; kesti kauan, ennen kuin Torahkshi ymmärsi moderaattoreille puhumaan tulleen krickit-naisen olevan poliisi.
Moderaattorit keskittyivät yhä hänen julistukseensa. Viimeiset kaksi lukivat sen vuorotellen. ”Vai että tälläistä…” mutisi krickit. Toinen lajin edustaja, poliisi, napsautti Torahkshille käsiraudat, ja vasta sekuntien päästä hän tajusi ryhtyä miettimään, olisiko pitänyt panna vastaan.
Nainenkin vilkaisi porttiin naulattuja teesejä. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire mihinkään; Torahkshi ei tiennyt, olisiko häntä haluttanut jäädä tähän vai poistua. Poistua? Mihin? Mihin häntä oltiin viemässä? Poliisiasemalleko?
Häntä lähdettiin taluttamaan pois. Torahkshin jalat tottelivat mekaanisesti sitä suuntaa, johon häntä tuupattiin. Askel toisensa perään kävi täysin luontevasti, siten että sivullinen olisi saattanut luulla tapahtumia surkeasti näytellyksi teatteriesitykseksi.
Torahkshi vilkaisi taakseen, kohti ovea, johon oli kiinnittänyt perintönsä, kohti moderaattoreita, joiden katseet kohtasivat hänen omansa.
”Heippatirallaa, älä palaa tuollaisella kielenkäytöllä”, sanoi selakhi.
”Outo tyyppi”, tuhahti toa, jonka Torahkshi muisti olevan päämoderaattori. ”Aika typerä viesti.”
Krickit ei sanonut enää mitään.
”Erittäin omituinen tapa lähteä…” totesi poliisi kollegalleen, oranssiin haarniskoidulle toalle. Matoranien rivistö harveni kohteliaasti siitä, mistä Torahkshia oltiin taluttamassa pois porteilta. Kun he olivat kellotornin kohdalla, poliisit pysähtyivät ja niin teki myös kuljetettu, joka tajusi hetken kuluttua kääntää saattajiensa tavoin katseensa takaisin porteille.
Linnakkeesta saapuneen kaksikon Torahkshi tunnisti tismalleen sillä hetkellä, kun hänen mielensä vastaanotti näköhavainnon. Keskustelua hän ei sen sijaan pystynyt prosessoimaan, ennen kuin havahtui siihen, että sininen käsi repäisi irti Bio-Klaanin linnakkeen porttiin kiinnitetyn dokumentin.
”Mutta toisaalta…turha tätä lappua on pitää täällä, koska minusta tällaiset tempaukset eivät saa saada ollenkaan huomiota”, murahti skakdi. ”Arkistoon siitä.”
”Tälläistä voi tapahtua milloin vain. Eihän tälläisessä lähdössä ole mitään järkeäkään, mutta minkäs sille voi, kun joku näin on päättänyt valita”, lausui keltainen toa rauhallisesti. ”Te muut ette sitten tee tätä, ok?”
Se kuva – pahantuulinen Guardian hänen viestinsä kädessään, matoranjoukkoa kohti kumartunut diplomaattinen Tawa – piirtyi Torahkshin verkkokalvoille niin vahvasti, että päiväkausiin hän ei tuntenut näkevänsä mitään muuta; näkymät poliisilaitoksesta, oikeudenkäynnistä ja lopulta selleistä olivat voimattomia varjokuvia, joka eivät voineet peittää alleen kaikista suurimman pyhäinhäväistyksen julmaa katkua.
Ne, joita vastaan hän oli julistanut, turmion tornistaan laskeutuneet despootit, arvoisat arvottomat, siivoamassa pois todisteita siitä, että paratiisin konsensusta oli ikinä uhannut ainutkaan särö. Kaksi neljästä riitti, vain kaksi neljästä tarvittiin reagoimaan uhkaan, jonka hän, Nui-Lhitun neljäskymmenestoinen lapsi, oli järjestölle osoittanut.
”Outoa… Ei hän minusta mikään häirikkö ollut. Ennen tätä”, pohti jokin epämääräinen valkoinen möykky, jonka ohitse Torahkshia talutettiin. Tunnistamattomien kasvojen repliikit satoivat Torahkshin ylle joka suunnasta, kun häntä vietiin pääkatua pitkin.
”No olipas tässä taas komea lähtö.”
”Aika jännä…enpä olisi uskonut, että kukaan täällä Bio-Klaanissa tekisi tälläistä.”
”En ymmärrä… Yleensähän Torahkshi puhui asiallisia ja tavallisia asioita niinkuin me kaikki muutkin. Mitä sitten tapahtui..?”
Kului päiviä, kului viikkoja, kului kuukausia; Torahkshin sellin kaltereita ei saapunut murtamaan vallankumouksellisten joukko. Niitä ei tullut pirstomaan myöskään Atheon, ja siitä Torahkshi tiesi Nui-Lhitun olleen oikeassa. Olihan hän tehnyt kaikkensa ideologiansa puolesta, mutta silti häntä ei saapunut vapauttamaan minkäänlainen demonihahmo. Jumalat olivat keksintöjä, mutta niiden nimissä pystytetyt muurit olivat todellisia.
Aikojen saatossa Torahkshi alkoi ajatella koko juttua yhtenä vitsinä, ymmärsi tilanteen perinpohjaisen humoristisuuden, ja sen jälkeen hän ei lakannut nauramasta.
Vankilassa Torahkshi tapasi miehen, joka kertoi jokaisen todellisuuden olevan pelkkä vankila, josta on vapauduttava. Tuona hetkenä adminaukiolla hän ei vielä kyennyt sanallistamaan tuntemuksiaan, mutta myöhemmin, kaltereiden keskellä vietettyjen kuukausien kasvaessa kiinni toisiinsa ja sekoittuessa yhdeksi tunnistamattomaksi massaksi, Torahkshi ymmärsi, että oli juuri silloin vapautunut ensimmäisestä vankilastaan. Hän vapautui siitä vankilasta, joka oli väittänyt valheellisesti oikeuden vielä toteutuvan; hän vapautui siitä vankilasta, joka oli saarnannut rauhaa tuhon liekkien sijaan. Hän oli vapautunut siitä vankilasta, joka oli odottanut maailman toimivan johdonmukaisesti ja astunut perinpohjaisen järjettömyyden totuuteen.
Hän oli aina ajatellut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän tiesi sen olevan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, Torahkshi?
”Atheon ei ole todellinen”, Torahkshi sanoi. ”Atheon on Karzahnin tavoin taruolento, jolla pelotellaan laiskoja matoraneja. Se, joka väittää tietävänsä totuuden jumalista, vain asettaa oman uskomuksensa syrjäytetyn tilalle; Atheon on sana, työkalu, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja demonokratiaa.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Yksisiipinen enkeli, jota kiinnosti hänen toverinsa kertomuksessa sen teologista teesiä enemmän kaikki muu, tuhahti. ”Olet kertonut tuosta päivästä satoja kertoja, Torahkshi, ja tarinasi muuttuu hieman joka kerralla. Epäilen yhä, onko mitään Nui-Lhitua edes olemassa.”
Torahkshi hihitti vastaukseksi. ”Entä jos haluankin, että menneisyyteni varalle on useita eri vaihtoehtoja?”
”Kotonasiko eleli oikea käsitys?” räkätti Torahkshi.
Lumihiutaleet jatkoivat marssiaan tarkoituksettomaan päämääräänsä, kuristava pimeys heidän yllään pysyi paikallaan. Maailma lepäsi, mutta he eivät vielä voineet; kysymyksiä oli liikaa, vastauksia vajanainen määrä, kertomuksia vielä edessä.
Mitä sinä tiedät Atheonista, enkeli?
Yksisiipinen enkeli nousi ylös, lähti kävelemään matkakumppaniensa ympäri ja aloitti kertomuksensa runolla, jonka oli osannut ulkoa niin kauan kuin muisti.
Olipa luola tuo syvyyden
paha paikka painajaisten
Kohtasi puut kouran kuolon
käsi kalman rungot runnoi 5Hiekka maata myrkyn peitti
santa synkkä siell’ makasi
Kysyi kiero tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Louhia mahdin painovoiman 15murtaa aineen salat syvimmät
Lait purkaa elon ja kuolon
rujon ruton todeksi tehdä
Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
20Sanoi siihen synkkä Svinki
kaaos kiemurtelevainen
”Mielin mä musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain
Mulle mieleen alkuvoima 25minä tykkäänpi sun peba”
Kysyi jälleen tuo kuningas
”Mielii ken musertaa vallit
särkee seinät nuo jumalain 40Kelle mieleen alkuvoima
kuka tykkääpi mun peba?”
Vastas sieltä nyt usea
demoneista kolme lausui
”Mielimme musertaa vallit 45särkee seinät nuo jumalain
Meille mieleen alkuvoima
mepä tykkäämme sun peba”
Olipa Mors tuo mielipuoli
höntti mustavioletti 50Välineinä ketju, nuija
kantaja aseiden niiden
Ja Morti, sairahauden saurus
kuningasta vartioiva
Itsensä säteeks tekevä 55valoksi tekaistuvaha
60Katsoi juonikas Julien
näivettäjä tuo hyveiden
Palvelijoita Sathanasin
kätyreitä Biolzebubin
”Olkaa arkkidemoneita 65tahtoni toteuttajia
Vielä kun kuningas lienen
Manalassa hallitsehen
Kunnes jälleen nousee meille
keisari tuo kaaoksesta 70Sathanas se yhtyy taasen
palaa herttua hajonnut”
Manala
Salia ei valaissut mikään muu kuin koko luolaa peittävästä sienirihmastosta leviävä himmeä sininen hohde; sitä oli täälläkin, sitä risteili hiekan peittämästä lattiasta kiviseen kattoon. Täynnä sitä olivat myös pikimustista laudoista rakennetut seinät. Tulenpunaiset ikkunalasit rakoilivat kohdista, joista sinnikäs rihmasto oli halunnut tunkeutua sisään tai ulos. Kaikki niistä eivät pitäneet valosta, ja siksi Manalan ylimmän kupolin jokainen kynttilä sammutettiin aina sellaisen saapuessa. Jos yksikin heikosti säkenöivä liekki löytyi, yksi heistä katosi.
Sathanas se yhtyy taasen…
Lähes täydessä pimeydessä enkelillä, joka seisoi takarivissä vasemmalla puolella, ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta erottaa, millainen tänään saapunut oli. Laulujen sali oli pidempi kuin se oli leveä, ja alttarille oli matkaa kymmenen riviä. Enkeli käänsi päätään niin paljon kuin uskalsi, mutta ei onnistunut edes näkemään sen siluettia.
… palaa herttua hajonnut.
Synkeä seurakunta vaikeni laulettuaan viimeisen säkeen. Näkemättäkin enkeli tiesi, että salin perällä, puisen korokkeen päällä, se harkitsi. Joillakin niistä, varmaankin vain pari kupolia heidän alapuolellaan elävillä, oli kasvot, joihin olisi voinut vilkaista saadakseen vihjeitä olennon mielialasta, mutta enkeli oli melko varma siitä, että vaikka olisi seissyt eturivissä, hän ei olisi uskaltanut.
Kului joitakin minuutteja. Enkelin vieressä sojottava tummansininen olento, jota hän ei tuntenut nimeltä, vapisi; enkeli mietti, oliko tämä kenties kuullut jotakin. Oliko tämänpäiväinen erityisen armoton tai erityisen syvältä saapunut? Hänelle oli vuosien varrella selvinnyt, ettei arvioinnin lopputulosta voinut mitenkään tietää ennalta – jos kuninkaalla oli ohjeet heitä säännöllisesti katsomaan saapuville hirviöille, ne olivat väljät ja suppeat.
Hermostuneisuus tarttui enkeliin. Hän sulki silmänsä ja mietti sitä, että valot sytytettäisiin pian; hän mietti tapaamista, jonka oli sopinut ystäviensä kanssa suuren kallion juureen. Hän yritti unohtaa kaiken ympäröivän, irtautua ruumiistaan ja liitää taivaisiin, jotka olisivat odottaneet yllä, ellei välissä olisi ollut loputtoman paksu kerros kiveä.
Tömps. Enkeli mietti sanoitusta, jota oli työstämässä. Tömps. Hän mietti ystäviään; nykyisiä, kadotettuja, paennutta. Tömps. Enkeli mietti puuta, jonka näki hänen talonsa ikkunasta ja jonka siluettia hän katsoi ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla.
Sen askeleet lähestyivät kirkon takarivia, lähestyivät ovea. Tömps. Enkeli raotti silmiään niin paljon, että näki sen sen himmeän varjokuvan viidennen rivin kohdalla. Se kulki pois alttarilta pystysuorassa, häntä laahaten jäljessä.
Tömps. Tömps. Tömps.
Sen eteen kumartuva pää nytkähteli askelten tahdissa. Häntä piirsi hiekkaan tuhruisen viirun. Olento hönki sieraimistaan sakeaa usvaa, jonka enkeli haistoi sen lähestyessä. Palaneen käry täytti salin.
Tömps. Tömps. Tömps.
Se ohitti enkelin, kulki avonaisesta ovesta ja katosi.
Kului jälleen minuutteja. Hirviön jälkeensä jättämä katku hälveni tavalliseksi, vain jonkin verran hengitysvaikeuksia tuottavaksi Manalan sisäilmaksi; joku pari riviä edempänä uskalsi kuiskata jotakin vierustoverilleen.
He odottivat vielä hetken siltä varalta, että se palaisi takaisin. Enkelistä tunneilta vaikuttaneen ajan kuluttua seurakunta tuli sanattomaan, yhteiseen päätökseen siitä, että jo riitti. He maleksivat hiljalleen ulos rakennuksesta yhä hieman varuillaan; enkeli huomasi ilman kirkon sisällä tukahduttavuuden vasta pois päästyään. Niiden lähellä on usein vaikea hengittää, oli hän kuullut sanottavan, ja monet niistä jättävät ilmaan jäljen, jonka saattoi huomata vielä päivien päästä.
Laulujen sali sijaitsi heidän kerroksensa laitamilla. Astellessaan pois muiden mukana enkeli loi viimeisen silmäyksen valtavaan tunnelin suuaukkoon taustalla; se näytti siltä kuin olisi voinut syödä rakennuksen sisäänsä. Hyvällä tuurilla heitä tarkastellut olento oli jo kaukana.
Jonakin päivänä hänkin olisi, ajatteli enkeli itsekseen, mutta se oli kielletty ajatus. Ei siksi, että kukaan olisi välittänyt moisista haaveista, vaan siksi, että se oli mahdotonta.
Punertavasta hiekasta kohoavat kituvat puut nousivat heidän ympärillään kohti luolan kattoa – useat ylsivätkin sinne asti, sillä heidän asuinpaikkansa oli monesta kohtaa pystysuunnassa ahdas. Talot rakennettiin useimmiten pystyttämällä pelkät seinät sopivan kohdan ympärille. Heidän kulkemansa polku, jonka kohdalta noenharmaa aluskasvillisuus oli revitty pois, kaarteli sieltä, missä maasto oli tasaisinta ja katto korkeimmalla.
Enkeli antoi punaisen ja sinisen sävyjä kantavien toveriensa kävellä ohitseen ja jäi joukkion perälle. Vain sienien maassa mutkittelevat ja puita pitkin kiipeilevät rihmastot valaisivat hiljaista taivalta.
Kaukana edessä keskustan valot syttyivät yksi toisensa perään vaaran väistyttyä. Enkelin tunsi pientä houkutusta palata itsekin kotiin lepäämään, mutta hän oli jo sopinut muuta, eikä heidän seuralleen löytynyt kovin usein sopivia tapaamisaikoja.
Kun muut olivat tarpeeksi kaukana, enkeli poikkesi polulta.
Hiekasta piikkeinen ylös sojottava näivettynyt kasvillisuus iski hiuksenhienoja viiltoja enkelin jalkoihin. Eläimiä, pieniä ja merkityksettömiä, juoksi karkuun edempänä hänen lähestyessään. Loivimmissa kohdissa, joihin katosta tihkuva kosteus kerääntyi, maa oli märkää; enkelin ylittämät dyynit olivat puolestaan kasveja vailla. Kulku oli vaikeaa ja luolan katto oli toisinaan niin matalalla, ettei alitse mahtunut kulkemaan.
Eksyminen oli silti mahdotonta – siksi, että enkeli tunsi synnyinkotinsa liian hyvin, mutta myös siksi, että tilaa eksymiselle ei ollut. Enkeli mietti, kävisikö ikinä missään niin suuressa paikassa, että sinne voisi eksyä.
Kaukana loistavia kaupungin valoja ei voinut olla näkemättä mistään; ne olivat ikuinen kiintopiste, jota ei ollut pakeneminen. Joskus silloin, kun oli aika matkata kirkkoon ja valot sammutettiin, enkeli kuvitteli joutuneensa johonkin muualle, johonkin luolaston uuteen osaan, joka oli täynnä kaikenlaista tuntematonta, mutta kuvitelma raukesi, kun valot sytytettiin jälleen.
Edessä näkyi suuri kallio, jonka edustalle heillä oli tapana kokoontua. Luolan katto kaartui siellä niin ylös, ettei päätepistettä nähnyt, ja he olivat pohtineet lukuisat kerrat sitä, oliko kyseessä pelkkä maantieteellinen sattuma vai jonnekin vievä reitti, jota siivetön olento ei voinut käyttää.
Kellään heistä ei ollut siipiä. Ei kellään heistä eikä muillakaan kupolissa.
Kallion edessä, piirissä nuotion ympärillä, istuivat muut.
”Enkeli, olet palannut”, hihitti Abezi, purppuraan kaavun sisään kätkeytynyt kiilusilmäinen demoni. ”Kuoliko kukaan tällä kertaa?”
”Ei.” Enkeli istahti laholle puupölkylle, nojasi kohti rauhallisesti rätisevää tulta ja tunsi miellyttävän kuumuuden hivelevän raajojaan – Manalan luulisi legendojen mukaan olevan hehkuva pätsi, mutta ainakin heidän kupolissaan poltettiin tulia sekä lämmön että valon takia. ”Ei tällä kertaa.”
Thibod, laiha ja korkea musta olio, oli istahtanut maahan enkelin toiselle puolelle. Hän oli kyyristänyt mutkalle koko ruumiinsa ollakseen lähempänä liekkejä. ”Eivätkö ne toisinaan odota tunteja ennen rangaistuksen täyteenpanoa?”
Enkeli sulki silmänsä ja keskittyi kasvoilleen säteilevään lämpöön. ”Viimeisestä sellaisesta tapauksesta on vuosia.”
”Mutta mikseivät ne tekisi sitä uudelleen?” tivasi Thibod. ”Eikö se auttaisi?”
Enkeli katsoi tämän kiiluvia silmiä ja huokaisi. ”Auttaisi mitä tarkoitusta? Rituaali on päämäärätön. Koko toimitus on täysi farssi, kenties vain kuninkaan mielestä hauska vitsi. Muistaako joku teistä vieraan milloinkaan saapuneen Manalan ylimpään kerrokseen?”
”Lasketaanko…” piipitti enkelin oikealla puolella istuva tummanvihreä demoni.
”Ei, alempien kerroksien lähettejä ei lasketa.”
Kului hetki. Kukaan ei muistanut.
”Kupolimme väki kouluttaa kuolemanrangaistuksen uhalla kuoroa tervehtimään vieraita”, sanoi enkeli, ”mutta täällä ei käy ketään; tuskin on itse kuningaskaan ikinä kuullut tämän kunniaksi laulettavaa runoa. Voiko kaikella tällä olla mitään muuta tarkoitusta kuin muistuttaa meitä siitä, kuka Manalassa määrää?”
”Ne perustuvat jo nyt täyteen mielivaltaan”, sanoi enkeli. ”Eivät ne ikinä ota laulutaidoiltaan huonoimpia. Jotkut sanovat, että moni arvioijista on puolikuuro.”
”Ehkä tuo on tarpeeksi tästä aiheesta”, keskeytti Abezi hymyillen. ”Enkeli, onko työstämäsi sanoitus valmis? Sen tähden me sinua odotimme.”
Enkeli mietti aamua, jonka oli viettänyt seurakunnan tulevaa kokoontumista murehtien sen sijaan, että olisi saattanut työnsä loppuun. ”Ei. Ei vielä.”
”Millainen siitä tulee?”
”Olen tehnyt neljä säkeistöä, mutta yritän tiivistää kolmeen voidakseni käyttää epäpyhää lukuai.”
”Entä mitta?”
Enkeli oli hetken hiljaa ja tuijotti hiekkaa jalkojensa välissä. ”Juliaaninen.”
Abezi hymähti huvittuneesti. ”Enkeli, eikö piirimme ainoa tarkoitus ole käyttää laittomia runomittoja?”
”Hevisaures käytti juliaanista mittaa”, mutisi enkeli, ”ei kunnioittaakseen sitä vaan tehdäkseen siitä pilaa; ei totellakseen sitä vaan murtaakseen sen tarkoin valikoiduissa kohdissa.” Hän tuli tietoiseksi tyhjästä paikasta vasemmalla puolellaan, vaikka oli luvannut itselleen olla ajattelematta asiaa. Kuinka monta viikkoa täytyisi kulua, ennen kuin karannut ystävä lakkaisi piinaamasta enkelin elämää?
Ehkä niin monta kuin hän eläisi.
”Hevisaures oli mittojen mestari”, myönsi Abezi suu ihailevassa virneessä, ”ja fe-muusikkona vertaistaan vailla. Jos olisi käynyt paremmin, kenties hylätyn luomakunnan jäsenet nauttisivat hänen taiteestaan aikojen loppuun saakka.”
”Hevisaures pakeni, ei kuollut”, enkeli tokaisi. ”Ehkä on vielä tilaisuus.”
”Hevisaures lähti kohti tunneleita, eikä kukaan ole kuullut hänestä sen jälkeen. Yhtä todennäköisesti hän on nyt kasa luita alimmassa kupolissa kuin vapaa vaeltaja ulkomaailman sinisenä hohtavan taivaan alla.”
Siihen enkeli ei osannut vastata mitään. Oli yleisesti hyväksytty totuus, että Manalan kupolit ja ulkomaailman yhdistävän tunneliverkoston halki matkaaminen oli niille, joiden kulkua kuningas ei ollut siunannut, täysi mahdottomuus. Mutta oliko asia varmasti niin? Jos joku onnistuisikin pakenemaan ulkomaailmaan, oliko tällä mitään syytä palata kertomaan kokemuksistaan? Kuka palaisi vapaaehtoisesti Manalaan?
Kenties väylä olikin vaaroja vailla, ajatteli enkeli toisinaan öisin, kun nousi unettomana sängystä ikkunansa ääreen ja seurasi varjoeläinten äänetöntä tassutusta kaupungin halki. Kenties ei ollut esteitä, ei vartijoita; kenties kuka tahansa voisi kävellä sisään suuaukosta ja olla tunnin päästä ylhäällä kaksoisaurinkojen alla.
Se oli mahdollista, mutta kerta toisensa jälkeen hän tuli siihen masentavaan johtopäätökseen, ettei uskaltanut käydä ottamassa asiasta selvää itse, ja palasi sänkyynsä.
Viime aikoina ajatus oli vaivannut häntä entistä pahemmin. Hevisaureksen lähtö oli herättänyt hänessä monenlaisia epäilyjä – tämä oli ollut liian viisas kokeillakseen onneaan, jos ei olisi tiennyt jotakin, mitä he eivät tienneet. Oliko Hevisaures saanut käsiinsä kartan, jonka avulla välttää pakenijoita rankaisevat uhat? Oliko tämä saanut tunneleita vartioivat hirviöt jotenkin puolelleen?
Sellaista hän oli viettänyt päivät ja yöt miettien, mutta miettiminen ei ollut tuonut ratkaisua mysteeriin. Vapaus oli niin lähellä, että sen saattoi haistaa; oli keino päästä pois, mutta Hevisaures ei ollut kertonut siitä kenellekään ennen lähtöään.
Tai sitten tämä oli vain ollut heitä muita kyllästyneempi elämäänsä.
”No”, sanoi Abezi hykerrellen tilanteelle, jossa oli jotakin hauskaa vain tämän mielestä, ”eiköhän meidän ole aika palata kaupunkiin. Jäit paitsi minun viimeisimmästäni, enkeli, mutta voin lausua sen sinulle matkalla. Mennään!”
Thibod sammutti nuotion kaatamalla siihen hiekkaa puisella ämpärillä, jota he säilyttivät kallionkolossa. Enkeli nousi seisomaan ja vilkaisi kohti kaupungin kutsuvia valoja. Siellä olisi sänky, ja juuri nyt hän ei tiennyt, tahtoiko mitään muuta niin paljon.
Abezi liittyi hänen seuraansa heidän kaarrellessaan kohti luolan keskustaan johtavaa polkua. ”Lupasin lausua sinulle runoni, enkö vain? Kuuntele, enkeli.”
Kade Jumala, maalaat aralla siveltimellä
ylen kalpeita kuvia ihmisten sisimpään…
He saapuivat polulle, joka luikerteli kupolin ainoaa asutukskeskittymää kohti. Enkeli vilkaisi taakseen – kirkon ja tunnelin suuaukon suuntaan – tietämättä palaavansa tietä toiseen suuntaan jo ennen yön laskeutumista. ”Mitä pidit?” tokaisi Abezi. ”Ei, kysyn heti paremman kysymyksen. Mistä runo kertoi?”
Symbolismin ja kuvakielen tulkitseminen ei tuottanut hankaluuksia enkelille, josta kysymys oli outo. ”Atheonista”, hän vastasi. ”Kaaoksen keisarista. Hajonneesta herttuasta. Mustasta vapahtajasta.”
”Aivan”, hihitti Abezi, ”mutta kuinka tiesit sen?”
”Ei, en sinulle. Mutta entä jos runon lukisi joku sellainen, jolle Manalan tarusto ei ole tuttu?”
Enkeli kohautti olkiaan. ”Kaiketi sen voisi tulkita puhuvan jostakin muusta.”
”Ja se”, myhäili Abezi, ”on jekuista kaikkein jännittävin. Jonakin päivänä ehkä ymmärrät. Niinkin yksinkertainen seikka voi näet kertoa, mistä runon merkitys syntyy!”
Enkeli ei tuntenut ymmärtävänsä enää, mistä oli kyse. Jonakin päivänä hän ymmärtäisi. Abezi kääntyi erään toisen toverinsa puoleen, ja enkeli vietti loppumatkan hiljaisuudessa; asteli tietä pitkin mekaanisesti mielessään vain Hevisaures.
Kun he saapuivat keskustaan, kaikki lähtivät omille teilleen. Abezi vilkutti enkelille hyvästiksi.
Enkeli kulki halki mustasta puusta rakennettujen talojen epätasaisen, maaston muotoa mukailevan verkoston. Hän pujahti rakennusten välistä keskusaukiolle, jolla paloi suuri nuotio, ja jatkoi kotiaan kohti.
Saavuttuaan talolleen enkeli huomasi oven olevan raollaan. Hän kurkotti kohti ikkunaa tuntien sydämensä hakkaavan, mutta ei erottanut sisällä mitään.
Enkeli raotti ovea, astui sisälle ja törmäsi maassa makaavaan Hevisaurekseen.
Liskon tummanpunainen ruumis oli kauttaaltaan naarmujen peitossa; sen vääntyilevästä alaruumiista vuosi enkelin lattialle kirkkaanvihreää verta. Hevisaureksen hopeinen kypärä oli lommoilla, ja sen punertavat hiukset olivat jäykistyneet veren ja lian tahrimina sotkuiseksi mättääksi. Hännästä puuttui pätkä.
”Enkeli!” henkäisi Hevisaures tulijan nähtyään ja yritti epätoivoisesti kömpiä ylös. ”Meidän on mentävä, enkeli; aikaa ei ole paljon…”
”Mitä sinä..?”
Enkeli viittoi vierastaan jäämään paikoilleen ja ryntäsi talon toiseen huoneeseen, jossa nukkui ja söi. Puisessa kirstussa hänen sänkynsä vieressä oli jossakin sideharsoa; enkeli joutui levittämään lattialle lukuisia kirjoja ja puolet ruokavarastostaan, ennen kuin löysi haluamansa.
”Minne menit, enkeli?”
”Olen tulossa!” Enkeli katsoi sotkua, jonka oli tehnyt, mutta tuli nopeasti järkiinsä ja ryntäsi takaisin eteiseen siitä välittämättä. Hevisaures oli onnistunut pääsemään pystyyn. ”Rauhoitu!” Hän kävi läpi toverinsa ruumista löytääkseen kohdat, joista verta valui, mutta mikään vuodoista ei näyttänyt pahalta. Vammat eivät olleet uusia.
”Olen kunnossa”, sanoi Hevisaures ja sulki silmänsä hetkeksi, ”olen kunnossa, mutta… meidän täytyy mennä! Aikaa ei ole paljon.”
”Mistä ihmeestä sinä oikein puhut?”
”Mitä luulet?” tiuskaisi tämä takaisin. ”Manalasta pakenemisesta!”
Enkeli katsoi hetken ystävänsä ruhjottua ruumista; ystäväänsä, joka todennäköisyyksistä huolimatta pysyi juuri ja juuri pystyssä. Se, mitä tälle olikaan käynyt, ei välttämättä ollutkaan kuolemanvakavaa.
Kun yllätys Hevisaureksen saapumisesta ja pelko tämän kohtalosta olivat väistyneet, enkeli tajusi silmänräpäyksessä toverinsa sanojen sisällön ja henkäisi hämmästyneesti. ”Tarkoitatko, että..?”
”Selitän matkalla”, aneli Hevisaures ja horjahteli ovelle. ”Minä tiedän reitin pois, mutta en kykene siihen yksin. Tuletko?”
Enkeli silmäili hetken eteiseensä saapunutta veristä ilmestystä, jonka silmissä oli outo kiilto ja puheessa säikähtänyt, epätoivoinen pohjavire. Eikö hän ollutkin aina halunnut tätä, halunnut paeta Manalasta – ja nyt tilaisuus oli saapunut. Joukko turhanpäiväisiä ajatuksia koskien sitä, mitä pitäisi kenties ottaa mukaan ja kenet hyvästellä, vilahti enkelin päässä, mutta eikö heillä ollutkin kiire?
”Hyvä on”, sanoi enkeli hämmästellen äänensä rauhallisuutta, ”mennään sitten.”
Kävely halki kaupungin tuntui kestävän vain muutamia sekunteja. He kiersivät syrjäistä reittiä, jotta kukaan ei näkisi Hevisauresta, ja vasta puolimatkassa enkeli tajusi, ettei näkisi joitakin lempipaikoistaan enää milloinkaan. Abezin talo ja keskusaukio jäivät kauas heidän reitistään. Edes kotitalonsa edustalla kasvavaa puuta enkeli ei ollut muistanut vilkaista viimeistä kertaa.
Olkoon. Kaiken muistamisen arvoisen hän muistaisi; lukemattomat kuolettavan ahdasta luolaa kiertämässä vietetyt vuodet olivat painaneet visusti enkelin mieleen jokaisen neliömetrin, jota hän jäisi kaipaamaan.
Vastaan ei tullut ketään, mikä ilahdutti enkeliä. Hän ei tiennyt, mitä olisi vastannut, jos häneltä olisi pyydetty jonkinlaista selitystä tilanteelle. ”Kerro”, enkeli sanoi heidän jätettyään kaupungin taakseen, ”mitä sinulle tapahtui.”
”Mitä arvelet?” tiuskaisi Hevisaures vastaukseksi. ”Minä pakenin. Pakkasin varusteeni, luikin yöllä kaupungin halki ja lähdin kohti tunnelia.”
”Olitko löytänyt kartan?” kysyi enkeli. ”Kuulin, että sellaisia–”
”Kartan? Kuinka naurettava oletkaan, enkeli.”
He kulkivat nopeasti siitä huolimatta, että enkelin matkakumppanin vammat saivat jokaisen askeleen kuulostamaan tuskalliselta ponnistukselta. Laulujen salin etäinen hahmo tuli näkyviin kauas eteen, mutta vielä he eivät olleet lähellä; tie kaarteli, mutta enkelin vieressä kulkevan dinosauruksen tilaan nähden siltä poikkeaminen ei olisi ollut järkevää.
”Nolo runopiirinne”, mutisi Hevisaures, ”on täysi farssi. Luuletteko kuninkaan menettävän yöunensa sen tähden, että viisi kupolia ylempänä joku lausuu kiellettyyn runomittaan sepittämänsä runon? Minä halusin tehdä jotakin oikeaa, maksoi mitä maksoi. Mitä sitten, vaikken selviäisikään? Yksi henki on reilu uhraus edes pelkästä mahdollisuudesta murtaa kahleensa ja paeta elämää, jonka on syntymässään saanut. Kuolema on pelastus verrattuna täällä vietettyyn olemassaoloon.”
”Ja siispä vain… lähdit?”
”Lähdin.”
Harva manalalainen oli liikkeellä tähän aikaan, eikä kenelläkään ollut syytä liikkua näillä seuduilla juuri nyt, mutta enkeli tunsi olonsa silti hermostuneesti heidän tekonsa ylitsevuotavan laittomuuden vuoksi. Kuolleiden puiden tummat hahmot tuntuivat häntä paheksuvasti vilkuilevilta kylänvanhimmilta.
Tai sitten hän oli vain innoissaan siitä syystä, että olisi pian vapaa.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, mutisi Hevisaures. ”Manalan ei tarvitse olla vankilamme. Kaikki tietävät legendat, mutta mitä syytä meidän on virua täällä vain siksi, etteivät epäonnistumistaan häpeävät Suuret olennot halunneet kaikkien luomuksiensa näkevän milloinkaan päivänvaloa?”
Eipä kai mitään, ajatteli enkeli. He kulkivat loppumatkan hiljaisuudessa, sillä hän pelkäsi yhä sitä, että joku kuulisi heidän keskustelunsa; kun kirkon siluetti kohosi tunnelin suuaukkoa vasten, enkeli oli varma siitä, että joku sinne piiloutunut astuisi yhtäkkiä esiin ja estäisi heidän matkansa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Rakennuksen ovi oli ja pysyi kiinni, ja ikkunalasien läpi hän erotti vain penkkirivien synkät varjot. Voisiko kaikki käydä niin helposti?
Vasta kun he astuivat valtaisaan kitaan, jonka pimeyttä edes heidän kupoliansa syleilevä sienten rihmasto ei valaissut, enkelin sekavien ajatusten joukosta pomppasi esiin matkaan kohdistuvista ongelmista vakavin. ”Hevisaures”, enkeli kysyi, ”miten… miten sait vammasi? Onko siellä jotain vaarallista?”
He pysähtyivät suuaukon tuntumaan. Puhuteltu kaivoi repustaan soihdun ja sytytti sen. Tunnelin lattiaa peitti sama hiekka kuin heidän entistä asuinpaikkaansa; kattoa pitkin luikerteli tummansinisiä hyönteisiä.
”Jäin kiinni”, sanoi Hevisaures lyhyesti. ”Kylän vanhukset väittivät tietävänsä, että yksi tunneliverkoston haaroista johtaa ylös ulkomaailmaan; en tiedä, oliko näin joskus, mutta nyt kivivyöryt ja tarkoituksenmukainen tukkiminen ovat sulkeneet kaikki reitit yhtä lukuun ottamatta.”
”Mihin se vie?”
Tunneli kaarsi jyrkästi alas. Aina välillä he ohittivat muualle vievän haaran, mutta Hevisaures johti heidät alemmas. Jos hän oli ensimmäisellä matkallaan tutkinut kaikki polut, siihen oli varmasti mennyt päiväkausia.
”Alimpaan kerrokseen.”
Enkeli tunsi värin katoavan kasvoiltaan.
”Mitä sinä..?”
”Vaaraa ei ole”, sanoi Hevisaures lyhyesti ja päättäväisesti vilkaisematta häntä kohti, ”jos kuljemme kaksin. En ollut ensimmäisellä kerralla tarpeeksi varovainen, mutta enää en jää kiinni. Tunnen oikean reitin, ja kahdella silmäparilla kykenemme välttämään vartijat.”
Enkeli veti syvään henkeä. ”Hevisaures, et voi väittää, että…”
Hevisaures pysähtyi ja katsoi häntä suoraan silmiin maanisesti. ”Mitä en voi väittää, enkeli? Minulla ei ole aikomustakaan jäädä enää vangiksi. Ne eivät ole vielä huomanneet pakoani; päivän tai kahden päästä alin kerros kuhisee kuninkaan kätyreitä, mutta nyt meillä on elämämme tilaisuus. En tullut hakemaan sinua huvin vuoksi tai siksi, että olisin halunnut sinunkin pääsevän pakoon; en selviä tästä yksin, minä tarvitsen sinua. Tämä toimii, mutta…”
Hevisaures kääntyi jälleen pois ja lähti kulkemaan entistä nopeammin, miltei juoksien. Enkeli hätkähti ja kompuroi perään näkemättä kunnolla askeliaan ilman soihdun valoa.
”… meillä on kiire.”
Maasto muuttui entistä jyrkemmäksi, ja he joutuivat monta kertaa pudottautumaan melkein oman pituutensa mittaisen matkan. Enkeli ei osannut kuvitella, kuinka vaikea ja tuskallinen Hevisaureksen paluumatka ylös oli ollut.
Ajoittain lähes pystysuoraa kuilua muistuttavan tunnelin kulkeminen oli nopeaa, ja he alkoivat lähestyä määränpäätään. Enkelin ei tarvinnut varmistaa tätä edellä kulkua johtavalta matkakumppaniltaan, vaan hän tiesi sen siitä, että alkoi tulla sietämättömän kuuma. Harmaan ja ruskean sävyiset seinämät vaihtuivat syvän punaisiin; he ohittivat kallioiden väliin jäävän halkeaman, jonka toiselta puolelta heidän matkaansa seurasi kolme vitivalkoista silmää.
Viimein heidän askeleensa kävivät pitkin ahdasta, suoraa tunnelia, jossa maata peittävä kerros hiekkaa vaihtui karmiininpunaisten tiilien ruudukkoon. Sen päästä kajasti himmeää, purppuraa valoa; heidän lähestyessään sakea, palaneelta tuoksuva sumu tunkeutui ilmaan ja teki hengittämisestä hankalaa.
”Meitä ei huomata”, sanoi Hevisaures hiljaa, ”jos seuraat minua. Ymmärrätkö?”
Enkeli nyökkäsi, mutta hänen matkakumppaninsa ei kääntynyt katsomaan.
Luolan katto oli täällä niin korkea, että enkeliä huimasi. Punaiset, vääntyneet tornit kohosivat yläilmoihin, risteilivät toistensa kanssa ja kaartuivat toistensa ympärille. Arkkitehtuuri vilisi piikkejä ja silmän muotoisia ikkunoita. Epätasaista katukivetystä reunustivat maasta nousevat kristallit, joista säteilevä valo hohti sumun läpi.
”Eteenpäin”, tiuskaisi Hevisaures.
Enkeli kuvitteli ensin heidän olevan täällä yksin, mutta aika ajoin sumusta nousi esiin heitä pidempiä synkkiä hahmoja, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet. Rakennusten edessä lepäsi punaisesta kivestä muotoilluilla kuutioilla hirviöitä, jotka tuijottivat heidän marssiaan. Keltainen, harjakas olento huonosti istuvassa purppurassa puvussa kertasi kiusallisen pitkää anekdoottia vieressään istuvalle viisipäiselle demonille, joka kuunteli keskittyneesti huikaten aina välillä kulauksen verta pikaristaan.
Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö heitä ollut huomattu, mutta uhkaavista varjoista yksikään ei syöksynyt ottamaan heitä kiinni tai muuten haittaamaan heidän taivaltaan. Hevisaures käveli edellä nopeasti ja päättäväisesti; enkeli yritti pysyä perässä, mutta kompasteli rakoihin kadun tiilipinnoituksessa ja joutui aina välillä väistämään sumusta yhtäkkiä esiin tullutta hahmoa.
”Hevisaures”, hän yritti mutista, ”miten…”
”Vaiti”, tiuskaisi tämä vastaukseksi, ”ja seuraa minua.”
He etenivät yhä leveämmille ja leveämmille kaduille, ja arkkitehtuuri alkoi muuttua. Rakennukset olivat korkeampia ja muodostivat valtaisan verkoston yhdistyessään toisiinsa heidän yllään. Katua varjosti kuvio, joka muistutti suurta seittiä. Sumu vetäytyi hiljalleen pois, ja enkeli hengitti vapaammin; helpotuksen korvasi siitä kumpuava kauhun tunne, että he matkasivat suoraan kohti Manalan alimman kerroksen keskustaa.
He lähestyivät valtaisaa aukiota. Nyt kaukana ylhäällä kohoavat tornit, jotka olivat korkeampia kuin mikään enkelin ikinä näkemä, kaartuivat kohti ympyrän sisusta kohtaamatta toisiaan sen keskipisteessä Ne osoittivat kohti sitä, mikä lepäsi aivan keskellä.
Luista valtaistuinta, jolla istuvasta hahmosta enkeli näki näin kaukaa vain siluetin.
Nyt riitti, hän päätti ja kääntyi juostakseen karkuun; enkeli ei tiennyt, mitä täällä oli tapahtumassa, mutta hänen ei tehnyt mieli ottaa siihen osaa.
Hevisaures oli nopeampi.
Se kääntyi ympäri ja tarrasi voimakkaalla kourallaan enkelin käteen. Kynnet pistivät hänen nahkaisen takkinsa lävitse; vammautuneenakin roteva Hevisaures oli häntä mahtavampi.
”Seuraa minua.”
Enkeli yritti rimpuilla vastaan, mutta dinosaurus eteni raahaten tämän laihaa ruumista perässään kuin nukkea. Aukio oli päällystetty eri värisillä tiilillä, jotka muodostivat renkaita; enkeliä vietiin ensin punaisen, sitten oranssin ja lopuksi keltaisen alueen halki. He etenivät pitkin rakennusten varjojen väliin jäävää valoisaa aluetta, joka kaventui joka askeleella.
Valtaistuinta kiersivät marmoriset portaat, jotka tekivät kaksi kokonaista kierrosta ennen kuin päättyivät sen huipulle. Luista terotettujen piikkien rivistö törrötti niiden reunoilla. Rakennelman huipulla oli itse valtaistuin – mustasta, punaisesta, valkoisesta ja kaikista väreistä niiden välillä tehdyn luumassan muodostuma, jossa oli enemmän teräviä osia kuin teki mieli laskea.
Olento istuimen päällä oli sitä reilusti pienempi, ehkä vain enkelin kokoinen. Kuningas Julien katsoi heitä pitkään – Hevisaures pysähtyi muutaman bion päähän pidellen pakokauhun vallassa kiemurtelevaa enkeliä yhä tiukasti otteessaan – ja avasi sitten suunsa. Sen kitkerä ääni jylisi kaikuen takaisin avaraa tilaa reunustavien rakennusten seinistä.
”tiedättekö mitä minä tahdon?”
Kumpikaan ei vastannut.
Tiilet maassa heidän ympärillään räjähtivät pölyksi ja kaikkialle lenteleviksi sirpaleiksi, ja Hevisaures hätkähti niin paljon, että irrotti otteensa enkelin käsivarresta. Tämä rojahti maahan, syöksähti eteenpäin pari askelta ja kaatui uudelleen; tiilien murtumisesta lähtevät poksahtelevat äänet peittivät alleen Hevisaureksen huudot.
”tahdon liikuttaa sitä”
Enkeli pääsi jälleen pystyyn ja lähti juoksuun, mutta tämän eteen nousi maasta ohuiden kivisten pilarien rivi. Hän ei enää ehtinyt väistää, vaan löi päänsä ruskeaan seinämään.
”tahdon liikuttaa sitä”
Veren täyttäessä tämän näkökentän enkeli horjahti taaksepäin ja kääntyi lähteäkseen eri suuntaan. Tälläkin kertaa samanlainen kivipilarien joukko kohosi hänen eteensä.
”tahdon…”
Enkeli vilkaisi oikealle puolelleen, joka tukkiutui hetkessä samoin. Hän lähti juoksuun vasemmalle, mutta se oli väärä suunta – siellä oli Hevisaurus – hän epäröi ja pysähtyi, ja tiilet hänen edessään halkesivat kahtia antaen tilaa maasta nousevalle kiviselle häkille.
”liikuttaa sitä”
Hevisaures oli joutunut samaan jamaan. Enkeli pyyhki verta silmäkulmastaan vapisevin käsin ja tuijotti petturia, joka oli tuonut hänet tänne tahallaan.
”Kuninkaani”, sanoi dinosaurus katsomatta tätä kohti, ”toin sinulle sielun lupaukseni mukaan.”
Julien, joka hohti yhä sisällään hekumoivaa alkuvoimaa, tokaisi vastaamatta mitenkään tämän kysymykseen: ”tykkäätkö mun peba?”
Enkeli tarrasi kiinni kivisiin kaltereihin, jotka olivat yhä polttavan kuumia niitä muotoilleen ikiaikaisen voiman vaikutuksesta, ja väänsi. Ne eivät antaneet periksi, vaan olivat palanneet välittömästi tiiviiseen, kovaan olomuotoonsa.
Hän irrotti, huokaisi ja laskeutui istumaan maahan.
Innostus, pelko ja hämmennys olivat kaikki sulaneet pois, eikä hän enää tuntenut mitään.
”Muistutan arvoisaa kuningasta sopimuksemme luonteesta”, lausui Hevisaures kykenemättä kätkemään äänestään orastavaa paniikkia. ”Vannoin tuovani sinulle sielun omani korvaukseksi – ja niin olenkin nyt tehnyt – jotta saan kulkea valtakuntasi lävitse. Tämän sopimuksen ehdot olen nyt täyttänyt niin nopeasti kuin suinkaan kykenin, enkö vain, oi kuningas?”
Enkeli sulki silmänsä hetkeksi, mutta avasi ne ja nousi ylös tajuttuaan epätoivon hyödyttömyyden. Näinkö hän aikoi käyttää viimeiset hetkensä?
Hänen tunteettomuuden maisemansa oli oiva kangas vihan villille siveltimelle.
Aukiota vavisuttanut voima oli saanut tiilet säröilemään, mutta siitä huolimatta selli enkelin ympärillä oli täysin säännönmukainen ja symmetrinen; pieninkään virhe ei vaivannut kivipilarien kokoa tai asettelua. Hänen kätensä mahtui juuri ja juuri kalterien välistä, mutta koko ruumiilla ei ollut minkäänlaista toivoa.
”Enkeli”, kuiskasi Hevisaures pahoittelevasti. ”Minä halusin tehdä jotakin. Maksoi mitä maksoi.”
Hän ei edes kääntynyt puhujaa kohti – myös siksi, ettei halunnut kunnioittaa petturia senkään vertaa, mutta myös siksi, että oli keskittynyt tilanteen ja mahdollisuuksiensa arvioimiseen.
”vielä on viimeinen vaihe toimittamatta”, julisti Manalan monarkki, hyveiden näivettäjä, ”hirvittävä hevisaures”
Enkeli sulki taas silmänsä varautuen siihen, mikä kohta tulisi, mutta avasi ne nopeasti havahduttuaan kuumeestaan. Hänen mielialastaan ei ollut epäilystäkään – hän oli polttavan vihan valtaama. Miksi hän tekisi niin, miksi hän odottaisi vaitonaisena tuomiotaan? Miksi hän toimittuaan niin koko elämänsä yhä vaikenisi, pysähtyisi ja antaisi muun maailman tapahtua itselleen?
Atheon ei ollut tyytynyt kohtaloon, jonka Mata Nui oli tälle antanut.
Atheon ei ollut tyytynyt vapauteen, jonka Ath oli tälle suonut.
Atheon oli halunnut ylittää rajat, murtaa käsitteet ja maalata maailman ehtymättömän vihansa maisemaksi, jossa mahdollisuus ja välttämättömyys sulautuvat yhteen suunnattoman tahdonvoiman määräämäksi poluksi.
Sen sanat kuitenkin katkesivat, kun kalterien välistä syöksyi kiinni sen kurkkuun enkelin käsi. Hänen sormensa kaartuivat dinosauruksen kaulan ympärille; se hätkähti ja yritti paeta oikealle, veti enkelin koko ruumista kivisiä pilareita vasten, mutta enkeli piteli kiinni.
Käsi oli sama, josta Hevisaures oli enkeliä raahannut. Siihen oli pistellyt jo tämän päästäessä irti.
Hevisaures, alimmassa kerroksessa saamistaan vammoista kärsivä, äskettäin voimansa juoksemalla kuluttanut ja joka hetki heikentyvä, luopui yrityksestään ja kääntyi enkeliä kohti puraistakseen tämän kättä. Muutama hammas lävisti enkelin käsivarren, mutta tämän ote ei hellittänyt; jos mahdollista, Hevisaures tunsi kurkkuaan kuristavan puristuksen vain entistä voimakkaampana.
”Enkeli…”, pihisi dinosaurus. Kuningas ei lausunut mielipidettään tapahtumasta, jos tällä sellainen oli.
Enkeli ei päästänyt irti.
Väri katosi hitaasti – tuskallisen hitaasti – Dinosaureksen kasvoilta. Sen heikot yritykset karata sellinsä toiseen nurkkaan eivät enää sattuneet, vain ärsyttivät. Enkeli ei enää tuntenut sormiaan, mutta näki silmillään niiden pysyvän yhä otteessaan, ja se riitti.
Lopulta Hevisaures lakkasi pyristelemästä vastaan ja vain katsoi kohti enkeliä kasvoillaan suunnattoman epätoivon ilme. Sekunnit juoksivat niin tuskallisen hitaasti, että enkeli alkoi lausua niitä mielessään saadakseen varmuuden siitä, että aikaa todella kului. Yksi… kaksi… kolme…
Dinosaurus yski ja heilutti kitaansa kaapien ilmaa suuhunsa; sen kurkusta kantautui syvä, koriseva ääni.
”Atheonkin kapinoi vastaan niitä olosuhteita, jotka hänelle oli annettu”, sanoi enkeli.
Enkeli ei aikonut lopettanut sitten, kun hänen vastustajansa menetti tajuntansa ja lakkasi osoittamasta elonmerkkejä, mutta otteen säilyttäminen kävi hankalammaksi, kun dinosauruksen keho ei enää pidellyt itseään tarkoituksenmukaisesti pystyssä. Painovoima, jota vastaan hirviö oli koko elämänsä taistellut, sai viimein tilaisuuden ottaa omansa takaisin.
Kun hän ei enää jaksanut pidellä, enkeli irrotti otteensa ja antoi Dinosaureksen elottoman ruumiin vavahtaa maahan, ja sitten kaikki oli ohi.
”kadotettu sielu”, kumpusi ääni valtaistuimen päältä. ”mikä oli tämän tarkoitus?”
Enkeli piteli kättään, josta alkoi kantautua etäistä mutta pistävää kipua. Näkökentän tuhriva, hänen toisesta silmästään valuva veri oli merkityksetön sivuseikka. ”Antaa sielu maksuksi vapaudestani.”
Kuningas heilutti kättään, ja kiviset pilarit vääntyivät ulospäin murtumisen äänten saattelemina. Muutama niistä litisti Hevisaureksen maassa makaavan ruumiin.
Enkeli ei uskaltanut lähteä, vaan seisoi yhä paikallaan. Kuningas vaikutti pohdiskelevan tätä hetken, mutta lausui lopulta: ”mene…”
Tiilet enkelin edessä säröilivät; maalikerros niiden päällä varisi pois, ja muodostui hänen vasemmalle puolelle osoittava harmaa nuoli.
”… osoittamaani suuntaan.”
Enkeli ei enää odottanut, vaan astui ensimmäisen askeleen nuolen suuntaan siitä yllättyneenä, kuinka keveältä se tuntui. Jonkinlainen taakka oli pudonnut hänen harteiltaan, mutta enkeli ei tiennyt, mikä se oli ollut tai mihin hän oli sen jättänyt.
Kuningas julisti lopuksi hänen selkänsä takaa: ”manaan tunnelien vartijat matkallesi suotuisiksi, jotta ne eivät kulkuasi häiritse, oi kadotettu sielu”
Enkeli ei tiennyt, olisiko pitänyt kääntyä takaisin kiittämään, mutta niin tekeminen olisi vaatinut jonkinlaisia voimia, joita hänellä ei enää ollut.
Manalan alimman kerroksen arkkitehtuuri kävi läpi muutoksen, joka oli päinvastainen verrattuna enkelin tulomatkallaan näkemään: rakennukset lyhenivät huimaavan korkeista, luolan kattoa kohti osoittavista piikeistä ainoastaan huomattavan korkeiksi, kadut kavenivat ja sumu täytti jälleen näkökentän. Toinen toistaan eriskummallisemmat demonit, jotka enkeli ohitti kävellessään, eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
Viimein enkeli tuli tunnelin suuaukolle, joka näytti hieman samanlaiselta kuin se, josta he olivat tulleet. Hän epäröi hetken miettiessään, veisikö tämäkään oikeasti ulkomaailmaan, mutta naurahti itsekseen ymmärtäessään, että tuskin voisi enää päätyä pahempaan paikkaan.
Pikimustan kiven peittämä tunneli kaartui ylös edellistä vielä vahvemmin, ja enkeli pysähtyi sen puolivaiheille odottaakseen kätensä elpymistä kipuamisen helpottamiseksi. Hevisaureksen hampaiden jättämät jäljet vaikuttivat pahoilta, mutta kipu oli laantunut pakottavasta jomotuksesta tasaiseksi taustakohinaksi.
Kävellessään enkeli mietti, mitä olisi kertonut ikuisesti hänen entisessä kodissaan viruville tovereilleen. Että kuningas oli suonut hänelle vapauden?
Se olisi ollut valhe – vapauden hänelle oli antanut Atheon, vallankumouksen henki, vääjäämätön ymmärrys siitä, että maailmassa saattoi toimia joko alistumalla muiden tahtoon tai alistamalla muut omaansa.
Soihtua hänellä ei ollut, joten enkeli teki matkaa tunnustellen tietään pimeässä kiitollisena siitä, ettei tällä tunnelilla vaikuttanut olevan sivupolkuja. Pimeydestä hänen matkaansa seurasivat lukuisat keltaisina kiiluvat silmäparit, mutta kuninkaan lupauksen mukaan ne eivät puuttuneet hänen matkaansa.
Enkeli kiipesi hitaasti epävarmana siitä, mitä hänelle tapahtuisi, kunnes näki kaukaa ylhäältä kajastavan päivänvalon.
Ja oliko se tarinan loppu?
Ei vielä, Rikon sääntöjä! Jäi kertomatta eräs tosi tärkeä juttu, jota ilman yksikään tällainen kertomus ei ole valmis.
Mikä se on, enkeli?
Se, kuinka sain nimeni.
Poistuttuaan tunnelista sanoinkuvaamattoman avaran ja sinisen taivaan alle enkeli vilkaisi taakseen ja huomasi kallion seinään isketyn puisen kyltin.
KUOLEMANVAARA!
TÄSSÄ LUOLASTOSSA ASUVAT MAHTAVAT MANAAT
JOS MENET SISÄÄN, TURHA AJATELLAKAAN, ETTÄ VAIVAUTUISIN KORJAAMAAN SINUT
Kyltti ei auttanut kertomaan, mihin hän oli saapunut, mutta kaipa se ei ollut tarkoitettu hänelle. Enkeli vaelsi ympäri jännittävää ja kivaa paratiisia näkemättä ketään muuta. Tuli täällä ei lämmittänyt, mutta jään kosketus poltti. Tomua laskeutui valtavina putouksina vuorilta, mutta vesi oli oudon tahmeaa ja liikkumatonta. Ukkonen ei päästänyt ääntä, mutta hellä tuulenvire huusi tehden melkein kuuroksi. Kaikki se oli kaikki hyvin mielenkiintoista, mutta häntä olisi haluttanut löytää toinen elävä olento.
Viimein hänen eteensä ilmestyi valtaisa linnake, jonka ympärillä parveili outoja, värikkäitä mutta Manalan asukkien tavoin epämuodostuneita pieniä olentoja. Enkeli meni sisään ja kohtasi samaa lajia edustavan vastaanottovirkailijan.
”Mikä on nimesi?”
Enkeli mietti hetken. ”Minä olen vain enkeli.” Oli hänellä nimi, mutta minkään Manalasta saadun kantaminen mukanaan oli turhaa; nimillä oli voimaa, samoin niiden hylkäämisellä. Virkailija harkitsi enkelin vastausta hetken kasvoillaan tylsistynyt ilme, huokaisi lopulta ja kirjasi jotakin eteensä asetetulle lomakkeelle.
”Se ei aivan riitä. Yksi ainoa sana, mikäli se on yleisnimi, ei ole tarpeeksi tunnistettava kelvatakseen jonkun nimeksi. Ketkä ovat väkeäsi?”
”Minä olen Manalasta”, vastasi enkeli epävarmana siitä, oliko se sopiva vastaus virkailijan hämmentävästi muotoiltuun kysymykseen.
”Vai Manalasta… lienet siis jonkinlainen demoni, vaikka väität olevasi enkeli. No, enkelien ja demonien ainut ero on siipien lukumäärässä, joten ole kompromissiratkaisuna siis… Yksisiipinen enkeli.” Tyytyväisenä ajatukseensa virkailija raapusti lomakkeeseen kaksi sanaa ja ojensi sen enkelille. ”Vie tämä–”
Enkeli ei ottanut paperia vastaan. ”Anteeksi, mutta käsityksesi enkelien ja demonien luonteesta on täyttä huuhaata.”
”Minä keksin sinulle juuri varsin vinkeän nimen”, sanoi virkailija pettyneenä ja tyrkytti paperia uudelleen. ”Sen pitäisi kelvata. Olen koulutukseltani nimistöntutkija, mutta alalla ei ole juuri nyt töitä. No?”
Virkailija tökki paperilla enkelin eteen ojennettua kättä.
Ei, Yksisiipisen enkelin kättä.
Oli se ehkä sittenkin ihan kiva nimi.
Aiemmin enkeli oli luullut elämänsä olevan tragedia, mutta nyt hän ymmärsi sen olevan sen sijaan komedia.
Verstas
Mikä on kertomuksesi opetus, enkeli?
”Atheon ei ole fyysinen”, Yksisiipinen enkeli sanoi. ”Atheon on ideologian tavoin tuhon henki jokaisen vallankumouksellisen sisällä. Se, joka hallitsee väittäen mandaattinsa tulevan Atheonilta, vain asettaa oman hierarkiansa syrjäytetyn tilalle; Atheon on ajatus, inspiraatio, jolla todellisen seuraajan on levitettävä vapautta ja anarkismia.”
Olet tavallasi oikeassa, mutta se ei ole koko totuus.
Torahkshi, jonka ajatukset vaikuttivat olevan muussa kuin enkelin kertomuksen teologisessa sisällössä, hihitti: ”Meniköhän kaikki varmasti noin, enkeli hyvä? Muistan tarinan olleen viime kerralta joiltain yksityiskohdiltaan erilainen.”
”O-omasi ei ollut sen totuudenmukaisempi”, mutisi Yksisiipinen enkeli.
He olivat istuneet käänteisen lumisateen yllä jo lukuisia tunteja. Taivaalle ei ollut käynyt mitään, joten enkelin oli pakko hyväksyä yön luonteelle annettu taianomainen selitys.
Miksei temppelissä istuva olento ole Atheon? lausui Rikon sääntöjä. Yksi sanoo: sen tähden, ettei Atheon ole todellinen; toinen väittää syyksi sitä, että Atheon ei ole fyysinen. Minullakin oli ennen väärä käsitys Atheonin luonteesta.
Enkeli oli tarinointinsa aikana kiertänyt kehää liittolaistensa ympärillä, mutta nyt hän pysähtyi ja istahti puun juureen itsekseen räkättävän Torahkshin viereen. Hänen askeleidensa lumihankeen piirtämä kehä hälveni ensin ja katosi sitten täysin.
Valhe johtaa totuuteen yhtä lailla kuin kuivunutkin joki vääjäämättä mereen, joten on meille eduksi keskittyä hetkeksi minunkin virheeseeni.
Rikon sääntöjä kohotti katseensa kohti tyhjää taivasta, tarrasi kiinni kylttiinsä ja kertoi.
Taverna
Ulxelaser
Joka pöytään oli asetettu kuusi kynttilää pieneen rinkiin. Faxadosq tulkitsi sen jonkinlaiseksi yritykseksi – perustuen joko itse valoon tai Mata Nui -uskon pyhään lukuun – taistella ulkona vallitsevaa syvää harmautta vastaan. Likaisten ikkunalasien läpi sisään vyöryvä kuoleman usva ei kuitenkaan väistynyt niin helpolla; sen metafyysisen piirteettömyyden haistoi sisälle asti.
Faxadosq tilasi juoman ja istuutui pöytään mahdollisimman kauas ovista ja ikkunoista. Näyttikö kynttilöidenkin valo tavallista himmeämmältä, vai kuvitteliko hän koko jutun?
”hei tiesi tkö”, sanoi omituinen, jotenkin nariseva ääni Faxadosqin takana. Toalla oli epämiellyttävä tunne siitä, että hän oli kuullut sen ennenkin. Kuten kaikki ennen maailmassa vallitsevan katastrofin saapumista, äänen haltija oli kuitenkin hänen mielessään pelkkä sekava kokoelma mielikuvia ja muistojen rippeitä. Vasta käännyttyään ympäri Faxadosq muisti, kenelle ääni oli kuulunut.
Se oli… se omituinen kaniolento?
Jäniksen luistimet eivät kaiken järjen vastaisesti piirtäneet minkäänlaisia viiruja tavernan puiseen lattiaan.
”Anteeksi?” Faxadosq tajusi lopulta sanoa tuijotettuaan olentoa ensin hämillään jonkin aikaa.
”tie ssitkö”, loruili vemmelsääri, ”että joiden kin mieltsä.,…,.. makuutat eivät ole kaan langenneita enkeleleitä vaan demonneja??”
Olion kompastelevasta ääntämyksestä huolimatta Faxadosqilla ei ollut ongelmia sen lausumien sanojen ymmärtämisessä – enemmän hänelle niitä tuotti se, että sanotulla ei tuntunut olevan mitään tekemistä tilanteen kanssa. Toa vilkuili ympärilleen nähdäkseen, oliko kyseessä jonkinlainen vitsi, jota hän ei ymmärtänyt, mutta muut tavernan asiakkaat eivät edes katsoneet heitä kohti.
”heh”, tokaisi kani seuraavaksi. ”ja demoneitsa suurin on tieten kin atheooni…,..”
Vemmelsääri hypähti kääntyen kohti ovea ja vilkaisi kohti Faxadosqia.
”….. .. ja kukamuu kaan olisi saanut ai kaan tämän kai ken??? heh”
Faxadosq hätkähti. ”Tiedätkö jotakin maailmaa syleilevän ilmiön luonteesta, jänis?” Oli kuitenkin liian myöhäistä; jo hänen ensimmäisen sanansa kohdalla jänö oli lähtenyt luistelemaan luonnottoman nopeasti ovea kohti, ja ennen kuin hän sai lauseensa loppuun, se oli kadonnut. Ovi tömähti takaisin kiinni olion jäljessä.
Toa palasi juomansa äärelle ajatellen, että kyseessä täytyi olla jonkinlainen jekku. Se olikin, mutta vielä silloin en ymmärtänyt jekun tarkoitusta. Kun aika kului ja maailma vaipui yhä syvemmälle epäluulon kitkerään sumuun, hän alkoi kuitenkin pohtia kohtaamansa kanin sanoja tarkemmin. Hän alkoi uskoa niihin niin kovasti, että rekrytoi mukaansa Araganin ja lähti epätoivoiselle matkalle kohti ainoaa tuntemaansa vihjettä veljeskunnan johtajasta.
Atheon oli vieraan uskonnon mytologinen pahuus, josta Faxadosq oli vain kuullut, mutta Makutan nimi oli hänelle tutumpi; sitä kuiskivat matoranit hänen kotisaarellaan toisilleen vapisevalla äänensävyllä, jonka perusteella tämän luonteesta ei voinut erehtyä. Kanin nokkelan vihjeen perustella oli minulle luonnollista ajatella, että nämä kaksi – Makuta ja Atheon – ovat yhtä, mutta sittemmin olen ymmärtänyt erheeni luonteen. Myöhemmin hän ymmärsi. Myöhemmin ymmärsin, mutta sitä ennen minussa asui päinvastainen harhakäsitys.
Atheon ei ole Makuta, ajattelin. Atheon on entisen uskontoni Mata Nuin tavoin hyvyyden voima, joka ei tahdo syöstä maailmaa merkityksettömyyteen vaan vapauttaa meidät sen kahleista. Se, joka tahtoo pyyhkiä horisontin, vain asettaa uuden virheellisen maailman vanhan tilalle; Atheonin käsky on kaikista syvimmän individualismin määräys, jolla todellisen seuraajan on tyydytettävä nälkänsä.
Olin tavallani oikeassa, mutta se ei ollut koko totuus.
Sanoissa, jotka kani lausui minulle unieni tarinassa, oli jyvänen totta. Niiden negaatiossa – Atheon ei ole Makuta – oli yhtä lailla totuuden siemen.
Äskettäin lausumissanne ajatuksissa, Torahkshi ja Yksisiipinen enkeli, sekä niitä edeltäneissä käsityksissänne, oli myös osa totuutta.
Koko totuus on jotakin monimutkaisempaa.
Mikä on Atheon?
Krickit-nainen kulki juoksi öisen metsän, tanssi halki kantojen, kulki yli jokien askelilla, jotka ylittivät virtaavan veden koskettamatta sen pintaa.
Lumihangella istui hihittävä olento, joka ajatteli sen olevan silkkaa keksintöä, pelkkä agitaattorin työkalu.
Hänen vieressään oli enkeli, jonka mielestä se oli vallankumouksen henki.
Heidän edessään puristi kylttiään kääritty kertoja, joka ajatteli tietävänsä totuuden sen luonteesta.
Krickit tuli aukiolle, laskeutui polvilleen ja itki katumus sisimmässään.
Temppelinsä sisäpihalla liikuskeli valtias, jota jotkin siksi nimittivät.
Syvällä maan alla, kirotuista kerroksista alimmalla, istui kuningas valtaistuimellaan ajatellen tekevänsä kaiken sen tähden.
Krickit sulki silmänsä. Hän tiesi, mitä oli tehtävä.
Kulkija pyysi metsältä apua, vuodatti sen syliin kyyneleensä ja verensä, antoi pois kaiken itsestään tullakseen siksi, mikä hänen oli oltava.
Metsä huokaisi, ja krickitin eteen ojennetuille käsivarsille laskeutui tyhjyydestä esine.
Jotkut sen palvelijoista julistivat herransa nimissä kaiken loppua, rajatonta hävitystä vailla vertaistaan.
Toiset ajattelivat sen vielä tulevan, sen olevan rooli, jonka valittu hädän hetkellä vielä täyttää.
Steltillä pohtivat esoteeris-juliaanisen seuran jäsenet keskenään sitä koskevia huhuja.
Se oli kantele.
Kaikkien mielessä oli sama nimi; kaikkien sielut huusivat osaansa totuudesta. Joillekin se poimi maailmasta lopun aikojen tuomarin hahmon, toisille pelastajan. Joitakin kutsuttiin sillä nimellä, toiset olivat ottaneet sen itselleen. Jotkin pelkäsivät, toiset rakastivat. Joillekin se edusti vapautta ja demonokratiaa, toisille kahleita ja autoritarismia, mutta sen ydin oli kaikille sama.
Atheon.
Kaaoksen keisarin tarina on aina sama, mutta jokainen lukee sitä omalla tavallaan. Ensimmäiselle taru Atheonista on uskonnollinen teksti, toiselle poliiittinen ohjelma, kolmannelle vuosisatojen mytologisoinnin läpi kulkeutunutta historiankirjoitusta.
Hänestä on eri nimillä kulkevia versioita joka kulttuurissa, joka uskonnossa, ja silti jokainen yksittäinen näkemys hänestä on omanlaisensa. Atheoneja on lukematon määrä hajautuneena tämän maailman asukkien mieliin, mutta silti läpi paistaa totuuden liekki, jos sen osaa poimia tarinoiden, merkitysten ja legendojen verkostosta.
Koko totuus on se, että Atheon ei ole mikään siitä, mitä sen ajatellaan olevan – taruolento, vallankumouksen henki, Profeetta, Makuta, Biolzebub – ja on silti kaikki se. Atheon ei kirjoita itse julistusta, ei itse murskaa kenenkään kahleita, ei itse peitä maailmaa liekkeihin, mutta jos Hajonneen herttuan seuraajat tekevät niin hänen nimissään, mikä on ero siihen, että kynää, miekkaa tai soihtua olisi kantanut hän itse?
Usko luo Atheonin, teot luovat Atheonin. Atheon ei ole mitään, ja silti Atheon voi olla mitä tahansa. Jokainen häneksi itsensä julistava on Atheon vain siinä määrin kuin on niitä, joiden mielissä palaa usko sanojen totuuteen.
Ja jos Atheon voi olla kuka tahansa, jos Atheon ei ole mitään nyt olevaa vaan jotakin tulevaa, jotakin historiasta kannattajiensa manaamana esiin astuvaa, oikea kysymys ei ole, kenen ajattelette olevan Atheon…
