Troopperi avasi silmänsä, mutta näki hädin tuskin mitään.
Hän säpsähti ja yritti nousta, mutta ei liikahtanutkaan, sätki vain surkeasti. Hän tunsi hiertävät köydet ranteissaan ja nilkoissaan, mutta vielä suurempi osa liikkumattomuutta oli hänen heikkoutensa. Hän tunsi olonsa kuumeiseksi ja loukkaantuneeksi, ja naamionsa menettämisen aiheuttama nakertava heikkous, kuin suuri nälkä, raasti hänen taistelumielialaansa. Hän ei ollut varma, oliko hän sairas vai huumattu, mutta oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin välittömiin kokemuksiin.
Hän keskittyi sammalmättääseen, jolla makasi. Se oli kostea. Aamun kirpeys tuntui selvästi. Hän haistoi Lehun syksyisen, syvän tuoksun, kuivuneen veren ja… zyglakeja tietenkin. Niiden hajusta ei voinut erehtyä. Niitä oli kaikkialla ja hyvin lähellä. Oliko Omppu elossa? Tai Zanuha? Yöstä ei voinut olla kovin kauaa. Troopperi kirosi mielessään ja yritti pitää päänsä kylmänä minkä kuumeeltaan pystyi.
Hänet oli otettu vangiksi, eikä syöty. Se tarjosi pienen toivon kipinän. Ehkä hänet uhrattaisiin jollekin suurelle zyglakein meripedolle… mutta ainakin toivo eli. Ehkä pidempään kuin hän itse, hän mietti ennen kuin vajosi taas synkkään uneen.
Suuri lisko puhalsi raskaasti ilmaa sieraimistaan ja tarkkaili potilastaan. Haavoittunut ja vangiksi joutunut klaanilainen oli nuorehko ta-toa. Flygel piteli silmälappuaan. Haamukipu tyhjässä silmäkuopassa kihelmöi. Hän tunsi elävästi muiston täynnä kipua ja miltä sinä päivänä haisi. Toain ja matoran-kansan veri, kuten tänäänkin. Oli universumin julma vitsi, että yhtenäisyyksiä tuohon kammottavaan päivään löytyi nykyhetkestä. Flygel yritti näyttää rohkeaa, mutta ajatus sai hänetkin harhauteeksi.
Heimolääkäri lähestyi toaa. Hän hengitti syvään ja selvensi mielensä. Oli tarkastettava toan kunto, miten pahasti Guechex oli hänet mukiloinut. Toan kehossa oli ruhjeita siellä täällä, sekä iholla että paikoin jopa panssarissa. Paljon mutaa, kuivunutta verta ja muuta orgaanista likaa oli ympäriinsä. Pitäisi desinfoida nämä haavat ja puhdistaa koko soturi, ettei tämä saa kuolemantauteja. Flygel arveli liian monen hänen kansastaan uskovan ulpukanjuuren desinfoivan tarpeeksi. Heimotietäjä oli oppinut zakazin hammaskansan opeista, että vahva alkoholi toimi paremmin.
Toinen vangeista, suurikokoinen skakdi mahtavan panssarikerroksen alla, oli hieman sivummalla. Ilmeisesti tämä oli selvinnyt lähinnä ruhjeilla, vaikka skakdin taltuttaminen olikin kuulemma vaatinut raivoisaa taistelua. Tuntui nurinkuriselta, että toa oltiin taltutettu helpommin. Kenties skakdi-väellä oli jotakin samaa alkukantaista taistelutahtoa kuin liskokansallakin.
Enkelten siunaamat (tai kenties kiroamat) zakazilaiset olivat monessa mielessä kuin toat, vaikka moni heistä ei kantanutkaan naamioita. Flygeliä salaa kiehtoi skakdien kulttuuri, jossa säihkyvistä hampaista pidettiin huolta. Hampaat tuntuivat yhdistävältä tekijältä heidän kansojensa kesken. Jos tilanne ei olisi mikä se oli, ehkä Flygel voisi opiskella jonkin skakdin opissa hammaslääkäriksi. Vai vaadittiinko siihen yliopistokoulutus? Ei hänen tarvinnut saada lisensiaattia, jos hän olisi töissä T’haokilla… Hän oli kuullut, että ”Liekkimiesten” kenraali oli myös leipuri — oli kiehtovaa, että jopa skakdi-soturit näyttivät arvostavan myös hyödyllisiä ammatteja, eikä vain tuhon töitä. Tosin ehkä se oli vain Gaggulabio.
Flygel horjahti pois ajatuksistaan. Näitä vankeja piti auttaa. Heidät piti parsia siihen kuntoon, että Tawan klaani ottaisi heidät vastaan. Flygel oli kuullut legendoja siitä, miten pitkälle Tawa ja muut klaanin soturit menivät omiensa eteen. Jo pelkkä Myrskysoturin ajattelu sai hänet tuntemaan ilman sähköistyvän. Mielikuvitusta se varmaan oli.
Flygel kaivoi tavaroitaan — röykkiötä täynnä erilaisia hyödyllisiä pussukoita ja kasseja. Hän oli aivan varmasti ottanut mukaan tuntosarveisilta ”lainatun” laukun täynnä näiden omia lääkintävarusteita. Putelit ja välineet, jotka oli suunnitellut kansa, jolla on neljä kättä, olivat aina vähän epäkäytännöllisiä, varsinkin kun zyglakit olivat heihin verrattuna hyvin suuria. Kaikki säilytysrasiat muistuttivat kennoja, ja ne oli sentään helppo erottaa ja kiinnittää tosiinsa.
Nazorakit puhuivat ja kirjoittivat omaa kieltänsä, jota Flygel onneksi osasi alkeet. Imperiumin lahja, voimalaitos, oli tarjonnut Flygelille mahdollisuuden oppia heidän kieltään, vaikka se rajoittuikin lähinnä tekniseen ja lääketieteelliseen sanastoon. Hän löysi puolillaan olevan purkin voimakasta kipulääkettä, ja toista minkä tiesi laskevan kuumetta. Ne ja pullollinen itse tislattua alkoholia sai riittää.
Katsotaanpa nyt sinua, Flygel mietti ja kumartui toan ylle. Hän kuuli muiden zyglakien keskustelevan omiaan hänestä välittämättä, kuten tavallisesti. Vaikein vamma hoitaa oli pitkä, kasvojen yli kulkeva ruhje, joka oli tullut zyglakin kynsien sivalluksesta. Flygel taputteli haavaa puhtaaksi vedellä, rahkasammaleella ja alkoholilla. Oli kummallista katsella toan naamiottomia kasvoja — niitä hän oli nähnyt ennen vain kuolleilla tai kuolevilla. Kenties se enteili pahaa, sillä matoran-kansa ei hevillä naamioistaan luopunut. Mitä hän heidän anatomiastaan tiesti, niin toien ei pitäisi kuolla naamionsa menettämisestä, vaikka matoralaiset saattoivat heikompina vajota koomaan.
Kun Flygel pääsi toan silmän kohdalle, hän irvisti. Näytti hyvin pahalta. Sellainen haava olisi varmasti tulehtunut hyvin pian, mikä olisi eittämättä johtanut kuolemaan tai vähintäänkin sokeutumiseen. Vahinkoa silmiin oli joka tapauksessa tullut.
Siinä puhdistaessaan silmien yli kulkevaa haavaa hän ajautui muistelemaan oman silmänsä menettämistä. Se päivä oli muovannut häntä enemmän kuin mikään. Hän oli epäonnistunut nöyryyttävästi, vieläpä muuten voittoisalla ryöstöretkellä. Putoaminen sosiaalisessa hierarkiassa heimon sisällä alkoi tuona päivänä. Jos hän olisi ollut vahva, olisi hän jatkanut vammasta huolimatta.
Mutta Flygel etsi sen jälkeen toista suuntaa elämälleen. Hänestä ei koskaan tullut sitä soturia, jonka isä hänestä halusi. Hänestä tuli itseoppinut parantaja ja viisas. Epätavallinen omiensa joukossa. Zyglak, joka hamusi tietoa ja taitoja niin enkelien lapsilta kuin naamiokansoiltakin. Ehkä niillä viisauksilla hän voisi nyt pelastaa ainakin yhden hengen.
Hieman apeana hän pohti, miten tämän toan elämä muuttuisi. Vaikka Flygel saisi pelastettua sen mitä pelastettavissa oli, ei hänestä enää ensiluokkaista soturia tulisi. Toivottavasti hänkin löytäisi uuden tavan olla hyödyksi, uuden tavan elää.
Hän sitoi kasvojen haavan tiukasti, mikä näytti silmien sitomiselta. Oli ensiarvoisen tärkeää, ettei haavaan tarttunut mitään — monta sotaurhoa oli kaatunut, kun jo hoidettu haava oli tulehtunut kärsimättömyyden tähden. Toan sydänkivi paloi vain heikosti, mutta lääkkeet olivat selvästi auttaneet sen kipinän vakauteen. Muiden ruhjeiden hoitaminen oli yksinkertaisempaa, ja ne paranisivat melko varmasti.
Flygel jatkoi Troopperin parantamista. Se oli oikein toaa kohtaan, ja se oli oikein zyglakeja kohtaan. Polku, jolle Guechex ja Raxcel pyrkivät, oli kuljettavissa ainoastaan, jos heidän vankinsa olisivat vaihtamisen arvoisia.
Sekä tämä toa että se toinen. Se skakdi.
Hieman sivummalla toinen zyglakien klaanilaisista vangeista oli köytettynä puuhun. Skakdi oli rimpuillut koko yön ja aamun, mutta oli lopulta rauhoittunut. Vankia vartioiva Calibus arveli sen johtuvan siitä, että skakdin lihaksista oli yksinkertaisesti loppunut voima kesken — tilanteesta huolimatta tämän mieli vaikutti täysin periksiantamattomalta. Calibus nojaili mäntyyn ja tarkkaili. Hän ei ollut keksinyt vielä luontevaa tapaa puhua vangeille. Toisaalta myös hiljainen odottelu tuntui vaivaannuttavalta.
Kuin tilauksesta täydellinen jäänmurtaja asteli esiin läheisen kuusikon takaa. Varhaisaamun auringot pilkistivät kuusikon katveesta ja langettivat pari hentoista valonsädettä virtaviivaiseen, tummasävyiseen zyglakiin, jonka mustien uurteiden kehystämät silmät hohkasivat varjoista kahtena punaviolettina viiruna. Veitsenterävät selkäharjakset kiiltelivät aamukasteessa, kun soturi seisoi kumarassa arvioiden Calibusta äänettömästi.
”Onko hän tajuissaan?”
Kysyjän ääni oli matala eikä noussut kuiskauksen yläpuolelle. Silti Calibus hieman hätkähti — hän ei ollut kuullut tämän soturin puhuvan aiemmin.
”Krhm, hei”, Calibus vastasi. ”Klaanilainen skakdi? On ymmärtääkseni.”
”Onko hän aiheuttanut… ongelmia?”
”Ei, hän on ollut koko vahtivuoroni ajan rauhallinen. Kuulemma rimpuilu oli hirmuista ensimmäiset tunnit, ja hänen riisuminen aseista ja kukistaminen kahlaamolla oli… hetkinen, olitko se sinä? Joka lopulta löi skakdin?”
Calibus katsoi saapujaa hetken — tämä pysyttäytyi liian syvällä varjoissa, että tämän olemuksesta kykeni tekemään vielä liian tarkkoja arvioita. Suomupeitteeltään tämä oli hyvin tumman violetti, ja jotenkin kauttaaltaan terävä sellaisella tavalla, jota ei tehnyt mieli lähestyä — vaikka tämä heidän liittolaisiinsa kuuluikin. Punavioletit silmät katsoivat häneen pitkään. Kun soturi puhui, tämän ääni oli rauhallinen, mutta jotenkin uhkaavalla tavalla. Ikään kuin tämä ei olisi aivan välittänyt keskustelemisesta, tai juuri mistään muustakaan.
”Hah”, tämä naurahti, eikä siinä ollut tippaakaan iloa. ”Jos tehtävä ei olisi vaatinut vankeja, ei hänen rimpuilunsa olisi kestänyt… ainakaan pidempään kuin se huvitti minua.”
Calibus nielaisi. Varjoissa lymyävä zyglak vaikutti vaaralliselta. Hän oli kuullut, että klaanilais-skakdin taltuttanut sankari oli Raxcelin parhaimmistoa. ”Olen Calibus, järviheimosta”, hän muisti käytöstapansa. ”Toki esittäydyimme käräjillä, mutta…”
Calibus tunsi voimakasta tarvetta vaikuttaa uskottavalta violetin zyglakin edessä. Violetti zyglak taas… oli jo livahtanut hänen ohitseen vangin luokse? Missä välissä?
Violetti soturi pysyttäytyi yhä varjoissa, mutta oli noussut hieman kumarastaan tarkastelemaan mäntyyn sidottua skakdia. Pitkä, koko mitaltaan terävä häntä vispasi liskon takana eestaas kuin vaanien skakdia omana villipetonaan.
”Skakdi”, zyglak sylkäisi ulos. ”Mikä on nimesi?”
Klaanilainen avasi silmänsä. Hetki häneltä meni tilanteen omaksumiseen, mutta pian hänelle valkeni, kuka hänen edessään seisoi. ”Olen Zanuha Pysäyttämätön, Ruutimyrsky! Klaanin piippu, liipasin ja perä! Ja julistan tämän sinulle, koska olet se soturi, joka iski minut maahan.”
Tilannetta loitommas seuraamaan jäänyt Calibus yllättyi vangin vastauksesta. Aiemmin klaanilainen ei ollut vastannut mitään.
Zyglak kierteli Zanuhaa — auringonvalo oksiston välistä maalasi tämän violettia, virtaviivaista hahmoa ohuina viiruina. Muutamista selkäharjaksista välähti kultaista valoa pienistä koruista ja lävistyksistä. Calibus oletti näkevänsä vain osan soturin mittavasta arsenaalista, joka riippui hopeisilla ketjuilla tämän lantiolla.
”Pysäyttämätön”, soturi toisti ivalliseen sävyyn. ”Minkä nimen otat nyt, Zanuha Pysäyttämätön… kun olen riisunut myös sen sinulta?!”
”Myös..?” Zanuha hönkäisi, kunnes huomasi sen. Hänen aseensa. Konetuliaseet, veitsi, koko sarja… violetti zyglak roikotti Zanuhan aseita vyöllään. ”Hrmh”, skakdi murahti. ”Luulin tulleeni suuren soturin taltuttamaksi, en pahaisen varkaan.”
”Varkaan? Minä nauran, Zanuha Pysäyttämätön. Otamme saaremme takaisin niiltä, jotka ovat sen meiltä ryöstäneet. Kiitä onneasi, että en vienyt sinulta jotain… lopullisemmin.”
Ennen kuin Zanuha ehti sanoa vastaan, hän hätkähti. Violetti zyglak oli jotenkin livahtanut hänen taakseen. Pitkä häntä kietoutui vangin kaulan ympäri niin tiukasti, että hän hädin tuskin kykeni hengittämään… ja hännän kärki osoitti häntä. Mutta skakdia ei tervehtinytkään zyglakin veitsenterävä häntä, vaan se mitä siihen oli sidottu. Zanuha tuijotti oman cordak-kiväärinsä kuuteen piippuun lähietäisyydeltä. Calibus näki hädin tuskin hehkuvien viirusilmien kurkistavan skakdin olan yli.
”Ei mitään henkilökohtaista, Pysäyttämätön”, violetti zyglak kuiskasi.
Zanuha hengitti raskaasti. ”Kuka sinä olet?”
Aurinkojen valo heijastui terävästä hammasrivistä, joka hymyili ilotonta hymyä. Häntä hellitti, Zanuha veti syvään henkeä hädissään, zyglak livahti varjoihin. Ja aivan sekunneissa soturi nousi täyteen mittaansa Calibuksen ja skakdin välissä.
Zyglak oli nuori ja vetreä koiras, mutta silti Calibuksen ja tämän välillä tuntui olevan vuosikymmenten kuilu. Violetti suomupeite heijasti aurinkojen valoa vain vaivoin ja oli täynnä arpia taisteluista halki aikain. Kuono oli terävä ja pitkä ja hammasrivistö täydellisen tappava. Punahehkuisia silmiä ympäröivät mustat uurteet, keho oli täynnä lävistyksiä ja tatuointeja… ja nyt myös aseita. Zyglakin pitkään rankaan ja häntään oli sidottu ketjuilla sekä teräaseita että ennen klaanilaiselle kuuluneita tuliaseita. Kaksi kappaletta suuria panosvöitä roikkui zyglakin rintakehällä. Se nousi takajaloilleen ja suuntasi häntäzamorinsa kohti taivasta, sekä pyöräytti pitkien teräväkyntisten sormiensa ympärillä paria pienempää pistoolia.
”Nimeni on Zaaxus, Kylmäteräs”, matala ääni lausui. ”Laavaluolissa taottu. Bio-Klaani vei minulta kaiken… ja aion maksaa velkani korkojen kanssa.”
Ennen kuin Calibus tai Zanuha ehtivät reagoida mitenkään, soturi katosi jälleen varjoihin, joista se oli saapunutkin.
Calibus jäi tuijottamaan hölmistyneenä pimeyteen. Aikamoisen särmikäs kaveri.
Vasta nyt hän tajusi, että oli kuullut joskus aiemmin Zaaxus Kylmäteräksestä. Tyyppi oli kuulemma immuuni elementaalivoimille, mitä ikinä tarkoittikaan.
Meixez katseli kohtaamista sivummalta. Skakdi ja toa olivat tosiaan melkoisia sotavankeja. Mutta niitä oli vain kaksi. Voisi olla kolmaskin.
”Gue…” hän aloitti hiljaisella äänellä.
Päällikkö hänen vierellään avasi toisen silmänsä. Toipilaanakaan Guechex ei halunnut vaipua syvään uneen, Mei tiesi. Gue tahtoi olla aina valppaana. Valmiina singahtamaan muita suojaamaan, vaikka sitten päiväunilta.
”Mei”, jättilisko vastasi möreällä äänellä.
”Olisinko minä voinut… olisiko minun pitänyt iskeä siihen klaanilaiseen jollain toisella tavalla? Siellä aukiolla. Siihen jota ammuin kaulaan.”
Mei ei katsonut Guechexia puhuessaan tälle, vaan tuijotteli kohti puunlatvoja. ”Mutta jos en olisi tappanut sitä skakdia, meillä voisi olla nyt kolmas sotavanki. Se olisi varmasti arvokas.”
”Ei…” Guechex toisti itseään. ”Teit ihan oikean päätöksen. Se skakdi oli ampumassa Calibuksen siihen paikkaan. Emme me sitä halua. Nuoli kaulaan oli viisas päätös.”
Mei ei vastannut mitään, ynähti vain.
Guechex huokaisi. ”Ymmärrän epäröintisi, mutta se on turhaa. Tämä on sotaa. Se skakdi tähtäsi helvetinkiväärillään kuolettavaa laukausta Calibusta päin… luuletko hänen epäröineen? Nuoli kaulaan oli käsilläsi olleilla työkaluilla ainut varma tapa pelastaa Calibus.”
He molemmat katsoivat Calibusta, joka nojaili läheisellä aukiolla puuhun ja hyräili jotain.
”Ja Mei…”
”Hm?”
”Calibus tarvitsee pelastetuksi tulemista. Ja ansaitsee sen myös. Hän on hyvä zyglak.”
Mei ei taaskaan vastannut. Hän oli avannut keskustelun puhuakseen kasvattajansa kanssa sotimisesta, ei Calibuksesta.
”Kahlaamolla Raxcel olisi kyllä voinut toimia vähän rauhallisemmin…” Guechex vielä murahti. ”Siitä taposta olisi saanut vangin.”
Hetken he kaksi olivat hiljaa ja kuuntelivat lähipuissa laulavia lintuja. Meixezillä oli myös toinen asia, josta hän tahtoi puhua Guechexille, mutta se oli vaikea. Hänen vatsaansa väänsi. Hänestä tuntui, että hän pystyi puhumaan Guechexille tappamisesta, epävarmuudesta, oikeasta ja väärästä… se oli aina tuntunut luontevalta, viime viikkoina entistä enemmän. Mutta se, mitä hän nyt tahtoi kysyä, jänniti häntä.
”Gue…”
Guechex kääntyi Mein puoleen. ”Hmm?”
”Mitä sinä ajattelet henkimaailmasta?”
Henkien maailma, vaellus sinne. Myytit, tarut. Näistä he eivät koskaan puhuneet. Eivät kun Mei oli aivan nuori, eivät nytkään. Mutta Mein rintaa puristi, hänen oli pakko puhua Guechexille siitä, mitä käräjäyönä oli tapahtunut. Sotavankien nappaamisen suunnittelu ja väijytys oli vienyt niin paljon aikaa ja huomiota, että vasta nyt Meistä tuntui, että tälle ajatukselle oli tilaa. Ja nytkin vain ehkä.
Hetkeen Guechex ei vastannut mitään. Hengitteli vain, kunnes lausui lopulta varovasti: ”Olen tottunut pitämään etäisyyttä pappien asioihin.”
Niinpä niin, Mei ajatteli. Sen tiesinkin. Mutta…
”Oletko koskaan… kokenut sitä? Haistanut sitä, nähnyt sitä, henkimaailmaa ympärilläsi?”
”Kokenut… hmm….” Guechex rapsutti leukaansa. ”Mistä tämä tuli mieleesi? Olet hautonut tätä kysymystä jo pidempään, eikö?”
Mei nielaisi. Ne, jotka hänet tunsivat, tunsivat hänet hyvin. ”Käräjistä asti.”
Muutama sulka kohosi Guechexin niskassa. ”Puhuiko Fatizax teille jotain? Häiritsikö hän teitä?”
”Ei, ei mitään sellaista. Siis, puhui kyllä… puhui aika paljonkin, hänellä riitti sanottavaa. Mutta ei häirinnyt.”
Guechex murahti hyväksyvästi. ”Pidä silti varasi.”
”Pidän totta kai. Ja olet oikeassa, tämä liittyy siihen, mitä asiaa Fatizaxilla oli. Mutta vähemmän siihen, mitä hän sanoi, ja enemmän siihen, mitä hän näytti. Gue… minä luulen käyneeni henkimailla.”
Mei nielaisi ja odotti Guechexin vastausta. Se tuli onneksi pian.
”Minä… minä muistain jotain samanlaista. Nuoruudestani.”
Mei yllättyi. ”Niinkö?”
”Kyllä. Heimomme tietäjä näytti minulle jotain, joka vastaa hyvin sitä, miltä kuvaukset henkimaailmasta kuulostavat. Tai siltä se ainakin silloin tuntui. Suuri, tyhjä erämaa…”
Päällikön katse tuijotti hetken tyhjyyteen. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi:
”Mutta siitä on kauan, Mei… On unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin niin vanha muisto.”
”Minulle… minulle se oli totta.”
”Hrm…”
Metsän tuoksu oli turvallinen. Hieman loitommalla Raxcelille uskolliset soturit valmistivat ruokaa. Tunnelma oli sinänsä rauhallinen, mutta Mein vatsanväänne ei ollut helpottanut. Tämä seuraava asia oli se, minkä sanominen tuntui vaikeimmalta.
”Minä luulen… minä luulen, että Alinnel oli siellä. Minä luulen kohdanneeni äidin henkimailla.”
Meixez käänsi katseensa kasvattajansa kasvoihin. Sinisten silmien takan valmisteltiin selvästi ajatusta.
”Meixez”, Guechex lopulta sanoi hitaasti. ”Minä en epäile sinun kokemuksiasi. Luota aisteihisi, luota vaistohisi. Mutta pidä varasi sen suhteen, mitä muut kertovat niiden merkitsevän.”
Tuuli kävi mäntyihin heidän yllään, ja pieni rypäs vettä putoili heidän ympärilleen. Guechex jatkoi:
”Tämä syksy on osoittanut, että pappi on pahan paikan tullen kaikista vaarallisin zyglak. Zyxax… hän oli aina vaarallinen, mutta hän ei olisi johtanut meitä näin kuolettavalle polulle ilman ylipappi Kurielezin kuiskuttelua korvaansa. Älä anna kenellekään otetta sielustasi. Se on omasi.”
Mei nyökkäsi. ”Pidän varani.”
Hän ajatteli, että keskustelu olisi päättynyt siihen, mutta Guechex pääsi yllättämään. Hän irrotti yhden rannekoruistaan ja ojensi sen Meille. ”Katso tätä”, päällikkö sanoi.
Mei otti korun vastaan. Se oli tavallaan tuttu esine — roikkuihan se sentään aina Guechexin ranteessa — mutta ei Mei ollut sitä koskaan huolella tutkinut. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja pyöritteli sitä käsissään. Koru koostui pienistä luunpaloista, jotka olivat nahkaremmillä kiinni toisissaan. Luuosia oli kahdeksan ja ne muistuttivat jonkinlaisia kasvoja.
”On minullakin henkinen puoleni”, Guechex sanoi hiljaa. ”Tai ainakin pidin tietyistä tarinoista, jotka kuulin nuorena. Tämä koru muistuttaa minua siitä.”
Mei katseli luukasvoja tarkemmin. Jokainen oli erilainen.
”Minä en ole kovin hyvä kertomaan… näitä tarinoita…” Guehcex mutisi. ”Mutta sen mukaan — mitenkäs se aina sanottiin — meidän elämämme eivät ole vain omiamme. Vaan meille on jokaiselle tietty rooli… tietyt kasvot, joita kulloinkin kannamme. Milloin on aikamme taistella, milloin komentaa, millloin löytää…”
Guechex piti miettimistauon ennen kuin jatkoi murahtaen. ”Hrmh, en ehkä muista tarinaa niin hyvin kuin ajattelin… mutta… minusta se oli aina lohdullista. Ajatus siitä, että meillä on nämä… roolit tai kasvot. Että tietty elämän suuri näytelmä tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen.”
Suuri punamusta soturi laski käden samanvärisen tyttärensä olkapäälle. Heistä kumpikin ikävöi kolmatta.
”Minä en ole oikea zyglak kertomaan tätä tarinaa. Ehkä joku muu osaa paremmin”, Guechex jatkoi. ”Halusin vain… halusin vain kertoa, että on minullakin henkinen puoleni. Pidä itse kiinni omasta sielustasi… mutta muista, ettet ole ensimmäinen etkä viimeinen siinä risteyksessä, josta itsesi löydät.”
Mei katseli korua vielä hetken, ennen kuin ojensi sen Guechexille. Päällikkö asettui taas makaamaan ja korisi matalataajuudella. Mei tiesi sen tarkoittavan kutakuinkin sitä, että Gue oli tyytyväinen keskusteluun eikä oikeastaan tahtonut jatkaa. Meixez kulki loitommas omaan rauhaansa.
Hän uskoi kyllä Guechexia, mutta pelkät sanat eivät rauhoittaneet hänen sieluaan. Hänen oli koettava henkivaellus uudelleen Fatizaxin kanssa.
Myöhemmin
He olivat käyneet henkimailla jo neljästi käräjien jälkeen. Jokainen kerta oli ollut erilainen. Mei ei ollut varma, veikö Fatizax hänet ja Calibuksen tarkoituksella joka kerta eri paikkaan, vai oliko se vain henkimaiden luonne. Joka tapauksessa he olivat nähneet paljon.
Eräs kaikista uskomattomimmista asioista oli, että he olivat tavanneet siellä zyglakeja kokonaan muista heimoista. Ei ainoastaan saaren muista heimoista, vaan kokonaan muilta alueilta. Muilta meriltä, muista sakaroista. Meixezillä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan, että Fatizaxilla — tai oikeammin kellään heistä — oli tällaisia kykyjä.
Uskomattominta oli tietenkin se Alinnelin henkäys, jonka Mei muisti. Sitä hän ei ollut kuitenkaan kokenut uudestaan, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Mutta viimeisin henkivaellus oli tapahtunut jo monta päivää sitten. Sen jälkeenkin Fatizax oli jatkanut Mein ja Calibuksen opettamista, mutta ei henkivaelluksessa. Vaan…
”Eikö tämä laulaminen voisi jo riittää?” Mei tuskaili. Hänelle tuotti vaikeuksia pysyä äänessä mukana.
Kolmikko istui pienellä aukiolla muusta leiristä syrjässä. Ilta oli jo pimennyt.
Fatizax käänsi päänsä kohti Meitä. ”Ei! Kreeh, Mei… sinun on oltava kärsivällinen! Ryntäilimme levottoman sielusi tahdissa jo pitkin henkimaailman tasankoja ja laaksoja! Tasapuolisuutta! Nyt me teemme jotain kanssaoppilaasi sielun muotoista!”
Mei vilkaisi Calibusta, joka vastasi anteeksipyytävällä hymyllä.
”Tuota, kiitän osoittamastanne huomiosta, arvon tietäjä”, Calibus sanoi. ”Mutta, tuota, henkivaellusharjoituksiin palaaminen sopii minullekin. Koen, että—”
”Kreeh!” Fatizax parkaisi. ”Nuorisolaiset kokevat yhtä sun toista, mutta tietävätkö omaa parastaan?”
”Krhm, niin, emme tietenkään…” Calibus laski päänsä. Mei ei vastannut.
Calibus oli joka tapauksessa tyytyväinen saadessaan viettää aikaa Mein ja Fatizaxinkin kanssa. Ei tarvinnut kohdata Zaaxus Kylmäterästä uudelleen…
”No en minä tiedä! Että tietävätkö parastaan! Nuorisolaiset!” Fatizax ähkäisi vastauksen omaan kysymykseensä. ”Ehkä ne tietävät oman parhaansa! Ehkä eivät! Ei tietäjä tätä tiedä! Mutta… mutta…”
Hänen ryhtinsä valahti. ”Kreeh… ei näissä käy kiirehtimänkään. Uskokaa kun sanon, että näissä ei käy kiirehtimän.”
Mei katsoi tietäjää. Hän ei ollut varma, mitä tämä tarkoitti.
Fatizax jatkoi: ”Laulu, jota harjoittelemme on vanha kuin taivas. Muistatteko kun puhuin käräjäyönä esiajoista? Syvistä ajoista? No tämä laulu on niin vanha! Se on kuulkaa hyvää vastapainoa nuorten sydänten kiireiselle jyskeelle. Hidastaa teitä, meitä, kaikkia… kreeh, ettemme suin päin säntää sielun ansoihin…”
”Sielun ansoihin?”
”Kreeh, niin… se…”
Fatizax näytti kutistuvan kallonsa sisällä ja jatkoi: ”Ette te ole ensimmäisiä nuorisolaisia, joita minä olen hengen kammioihin johdattanut… ensimmäisiä oppilaitani ole ette. Ja, kreeh, olen ottanut harha-asekeleita. Kulkenut päin seinää! Kerran oli eräs Noyzrek-niminen nuori zyglak, vuodenkiertoja ja vuodenkiertoja sitten… ja hän löysi henkimaailmasta jotain. Jonkun.”
Fatizaxin ikä näkyi hänen silmissään, kun hän katsoi Meixeziä silmiin. ”Kuulostaako tutulta?”
Mei ei mielellään katsonut ketään silmiin, mutta tietäjän katse oli kuin hypnotisoinut hänet. ”Minä… minä aistin siellä jonkun läsnäolon… kuin vainun tai kaiun… Alinnelista.”
”Mitä?” Calibus henkäisi.
”Niin, minä… minä en osaa selittää sitä. Mutta jotenkin olen siitä aivan varma”, Mei selitti. Hän ei ollut itsekään varma siitä, mitä hän tarkoitti. Mutta Fatizax… tiesikö hän?
”Kreeh, niin, niin juuri… näin kävi Noyzrekille. Hän löysi henkimaailman suurimman aarteen.”
Mei tunsi kahden muun katseet polttavina ihollaan. ”Mitä hänelle tapahtui?”
”Sinne jäi Noyzrek…” Fatizax sanoi hiljaa. ”Sinne jäi oppilaani. Heijastustaan etsimään, niin monen ikuisuuden päähän kuin on tähtiä taivaalla. Henkimaailmaan eksynyt.”
”Olen pahoillani…” Calibus kuiskasi.
Mei ei sen sijaan saanut sanotuksi sitäkään vähää. Hän vain katsoi tietäjää edessään.
”Kreeh… tämä on jo muinainen erhe”, Fatizax vastasi. ”Vanha kestää kyllä, vanha kestää kyllä… mutta samaa virhettä en aio toistaa. Liian nopeasti ei sovi henkimaailman jokaista syvännettä sukeltaa. Ei, ennen kuin on siihen valmis.”
”Luulen ymmärtäväni”, Calibus sanoi. ”Ehkä… ehkä on tosiaan parhaaksi pysyä laulamisessa toistaiseksi. Mitä sanot, Mei?”
Puhuteltu zyglak nyökkäsi vain. Kaipa he olivat oikeassa…
Mei muisteli Guechexin varoituksia papeista. Mutta se, että Fatizax oli itse ottanut Noyzrekin puheeksi, valoi Meihin luottamusta. Tuskin Fatizaxilla oli pahat mielessä.
He aloittivat taas hyräilemään sitä vanhaa laulua, jonka tietäjä oli heille opettanut. Calibus oli jo ottanut tietäjän paikan laulunjohtajana, niin luontevasti musiikki hänestä virtasi. Mei ei oikeastaan uskonut että olisi oppinut sitäkään vähää, ellei Calibus olisi ollut harjoituksissa mukana.
Mei liittyi hyräilyyn, valmiina pettymään jälleen kerran. Mutta tällä kertaa laulu tuntui erilaiselta. Värinä täytti Mein rintakehän kuten aina ennenkin, mutta nyt se tuntui leviävän koko hänen kehoonsa. Hänen kehoonsa, maahan hänen allaan ja ennen kaikkea Fatizaxiin ja Calibukseen. Ensimmäistä kertaa Mei tunsi olevansa samalla taajuudella kahden muun laulajan kanssa.
Laulu aikojen takaa. Se oli kaunista. Hän vilkaisi Calibusta sivusilmällä. Tämän silmät olivat kiinni, kuten yleensäkin laulaessa. Mei ei osannut olla tuntematta itseään kateelliseksi siitä, miten luontevasti laulaminen Calibukselle tuli. Mutta tällä kertaa se onnistui häneltäkin. Tällä kertaa he kaikki kolme olivat harmoniassa.
Mikä tämä vanha laulu oli? Mitä tietäjä opetti heidät laulamaan?
Meixezille oli aina ollut vaikeaa tuntea muihin yhteyttä. Kun muut katsoivat etelään, hän katsoi pohjoiseen. Kun muut hymyilivät, hän irvisti. Mutta tämän kerran, tämä laulu—
”Fatizax!”
Lauluharjoitukset katkaissut ääni oli Raxcelin. Harmonia, yhteys ja musiikki katkesivat siihen paikkaan.
Tietäjä pyöräytti silmiään kalankallonsa alla. ”Mitä, valtiatar?”
Sininen päällikkö ilmaantui pienen aukion laidalle. Hän näytti turhautuneelta. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Kreeh… miltä näyttää? Opetan kansamme lauluja nuorisolai—”
”Sinun piti ottaa yhteyttä Bio-Klaaniin!” Raxcel ähkäisi.
Mei ja Calibus vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Raxcel jatkoi:
”Olemme tuhlanneet jo kylliksi aikaa! Toa voimistuu päivä päivältä, hyvä ettei Flygel paranna sitä liikaa! Ettei se saa taas yhteyttä tuleensa… ja skakdikin on melkoinen riski. Nyt ei ole hyvä hetki tuhlata aikaa. Otat siihen jumalaasi jolla on Bio-Klaanin jäsenkortti nyt yhteyttä! Ja sanot Tawalle, että vaihdamme vankeja. Tarvitsen Vasellin.”
Fatizax luimisteli. ”Helpommin sanottu kuin tehty, päällikkö… saattaa olla että hän ei tahdo juuri nyt puhua minulle…”
Raxcel murahti vihaisesti. ”Tawako? Ei sillä ole väliä, et sinä edusta meitä kuitenkaan.”
”Ei, kun… Makuta Nui ei tahdo puhua minulle…”
Raxcel näytti tyrmistyneeltä. ”Jumalasi ei tahdo puhua sinulle?”
”Niin…”
Raxcel veti syvään henkeä. Hän naksautti niskojaan ja kuopi jaloillaan maata. ”Mistä sinä sait tämän päähäsi?”
Fatizax näytti lannistuneelta. ”Kreeh… no… odottakaas… ehkä on parempi että näytän…”
Hän alkoi levitellä rituaaliesineitään aukiolle. ”Pahoittelen, hyvä nuoriso, harjoituksemme siirtyvät myöhempään…”
Mei yritti sisäistää äkisti muuttunutta tilannetta. Vasta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, miksi Fatizax opetti heille laulua… ja päässyt ensimmäistä kertaa siihen mukaan. Ja nyt Raxcel oli rynninyt paikalle ja keskeyttänyt kaiken.
Toisaalta, Mei mietti. Ehkä minä olisin vielä viikko sitten ollut itsekin sitä mieltä, että Fatizaxin tekemiset ovat ajanhukkaa?
Pienen puuhastelun jälkeen tietäjä sai rakennettua pienen matka-alttarin Makuta Nuille. Tietäjä mutisi rukouksensa läpi. ”Oi Pohjoisen Noita… oi Verimyrsky Matemaattinen… oi Makuta Nui… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua!”
Hän piti pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Kreeh, jos tällä kertaa kaiuttimen kautta, että nuo muutkin kuulevat…”
Raxcel kallisti päätään. Mei ja Calibus näyttivät hämmentyneiltä.
Pian tuuli yltyi ja alttari alkoi hohtaa punaisena. Puut ravistelivat vettä ja lehtiä nelikon päälle.
Taivas tummui entisestään, ja ääni alkoi kaikua aukiolla: ”Kiitos, kun soitit Pohjoisen Noidan puhelinpalveluun. Emme voi juuri nyt ottaa puheluanne vastaan. Tiedoksenne annettakoon, että tämä ei johdu siitä, ettenkö pystyisi ottamaan puheluanne vastaan, vaan siitä, että en halua tehdä niin. Tähän voi olla noin kolme syytä:
(1) Soittaja on todella törkeän tylsä henkilö eikä ansaitse sekuntiakaan Pohjoisen Noidan kallisarvoista aikaa. Tässä tapauksessa en kuuntele viestiäsi, joten turha jättää mitään äänimerkin jälkeen.
(2) Soittaja on Fatizax. Tiedoksesi, oi ’nöyrin palvelijani’, että kun et suostunut paljastamaan minulle tietojasi, kävin itse kaivelemassa ja törmäsin siihen sinun tinaukkoosi. Hänellä oli muutenkin paljon enemmän lorea kuin sinulla. Muistutan, että en ole vihainen, vain vähän pettynyt, mutta olen silti sitä mieltä, että ansaitset jonkinlaisen pienen rangaistuksen. Ehdotuksia otetaan vastaan. Jätä ehdotuksesi äänimerkin jälkeen.
(3) Soittaja on Kapteeni Klint. Sanon tämän viimeisen kerran, perhanan piraatti: jos haluat uudistaa Merirosvokuningas Mildlyboringin solmiman suojelusopimuksen, sinun tulee toimittaa uhrilahja, joka lyö laudalta Mildlyboringin lahjan. Muistutuksena, että Mildlyboring uhrasi minulle neljännen kertaluvun osittaisdifferentiaaliyhtälön, jolla ei tosin osoittautunut olevan yhtäkään ratkaisua. Voit toimittaa lahjoituksesi Bio-Klaanin linnakkeen pääsisäänkäynnin aulan asiakaspalvelijalle tai postittaa sen Bio-Klaaniin minun nimelläni. Toimitukset prosessoidaan noin kahdenkymmenen arkipäivän kuluessa, paitsi, jos olen matkoilla, jolloin käsittelyaika voi venyä jopa kahteen kuukauteen. Mikäli uhrilahjaa ei kelpuuteta, mahdollisia postikuluja tai muita maksuja ei korvata. Jos jäi epäselvyyksiä, voit esittää kysymyksesi äänimerkin jälkeen.
Hyvää päivänjatkoa.”
Kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, jonka jälkeen tuuli laski taas ja aukio hiljeni.
Fatizax katsoi muita nolona.
”Mitä…” Raxcel aloitti. ”Mitä tuo oli?”
”Kreeh… saattaa olla, että Makuta Nui ei ole täysin hyväksynyt kaikkia toimiani, eikä suostu nyt puhumaan minulle… ei ennen kuin keksin itselleni sopivan rangaistuksen. Ja se on hyvin, hyvin vaikeaa! Kreeh, hänellä on korkeat standardit tällaisten asioiden suhteen!”
Raxcel tuijotti epäuskoisena kohti taivaita. ”Mene naimisiin, ja ukko käy kuolemassa. Ota tietäjä palvelijaksesi, ja ukko riitautuu jumalansa kanssa… Kuulehan nyt, Fatizax. Minä tiedän, että olet paras konstimme aloittaa neuvottelut Bio-Klaanin kanssa. Yritä edistää tätä asiaa kunnolla.”
Hän katsoi Meixeziä ja Calibusta, ja jatkoi sitten:
”Olet oikeassa siinä, että nuorempien ohjaaminen on tärkeää sodankin aikana… mutta meillä on kiire. Keksi itsellesi se rangaistus, tai joku toinen keino lepyttää Makuta Nui. Mutta toimi nopeasti. Haistan myrskyn ilmassa.”
Taivaankannen täyttävä harmaa pilvimassa oli niin jylhä, että sumuisen korven maaperästä kohoavat kuuset kutistuivat kuin risuiksi. Tuulesta ei ollut tietoakaan. Keli oli painava, odottava ja kostea. Kuusikko ei ollut niin tiheä, että se olisi estänyt tihkusadetta kastelemasta seuruetta, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Sateesta viis. Raxcel tiesi, että historialliset hetket olivat käsillä – olihan hän sentään itse järjestänyt asiat siten.
Päälliköiden päällikkö, hän maisteli tulevaa titteliään. Päälliköiden päällikkö Raxcel. Kuulostaa paljon paremmalta kuin sulhovainaansa päälliköiden päällikkö Zyxax.
Mahtavampikaan myräkkä ei olisi hidastanut Raxcelia juuri nyt. Oikeastaan väkevämpi luonnon voimannäyte olisi korkeintaankin korostanut tilanteen tärkeyttä. Sininen zyglak ravisteli kehoaan ja puisteli tihkun yltään.
Päällikköä seurasi kivenheiton päässä hänen tärkein ja naurettavin liittolaisensa tietäjä Fatizax kalankalloisine päähineineen ja hännästä roikkuvine koruineen, mutta loput Raxcelin seurueesta olivat vain hädin tuskin havaittavissa. Hyvä niin, hän ajatteli. Lojalistit pysykööt turvallisen matkan päässä, piilossa, mutta silti lähellä. Valmiina singahtamaan esiin, keihäät ja hampaat terävinä. Saari oli sotatanner, eikä Raxcelin suunnitelmiin sopinut törmätä Bio-Klaanin tai Allianssin joukkoihin juuri nyt. Oli järkevämpää hajauttaa parikymmenpäinen joukkio ja liikkua varoen. Eikä Raxcel sitä paitsi luottanut niihin zyglakeihin, joita oli menossa tapaamaan. Sekin lisäsi syytä valppaudelle. Ei hän uskonut, että Guechex olisi järjestänyt hänelle väijytyksen, mutta liskotar ei aikonut antaa vanhalle kilpailijalleen yhtään ylimääräistä liikkumatilaa tai tilaisuuksia yllättää häntä.
Suo-osuuden jälkeen maasto alkaisi kohota nopeasti, ja siitä olisi alle päivän matka sovitulle kohtaamispaikalle. Huomiskäräjät odottivat siis jo huomenna. Toistaiseksi Raxcelin seurue kuitenkin liikkui vielä suolla, ja vaikkei matkaa ollut paljoa, matkantekoon meni aikaa. Kosteikon halki liikkuminen oli hidasta: ne vähät pitkospuut, mitä Kummitusten suolle oli pystytetty, olivat matoranin mittakaavaan suunniteltuja ja sitä paitsi lahonneet koko syyskauden vailla huoltoa. Tai näin Raxcel ainakin arveli, koska ei uskonut lehu-korolaisten tai muidenkaan uskaltautuvan korjaustoimiin sodan keskellä.
Sitä paitsi merkittyjä reittejä oli syytä välttää toisestakin syystä: Raxcelin tiedustelijat olivat löytäneet useamman pitkospuun ja muutaman mättäällä kulkevan reitin, joihin oli viritetty teräviin vaarnoihin perustuva ansa.
Varmaankin juuri tuollainen… Raxcel mietti pysähtyessään karun kuvaelman äärelle.
Hänen edessään olevan mättään yllätyksen oli paljastanut ensin haju ja vasta sitten näky. Punaruskean skakdin ruho mätäni kanervikossa. Vanne kuorimatonta puuta ja siihen solmitut terävät vaarnat, joista osa oli uponneena skakdivainaan vatsaan, olivat veren tahrimat. Rakennelman vastapari erottui lähemmällä tarkastelulla ruumiin alta. Ansa, joka oli kuin valtava karhunrauta, ei selvästikään ollut tappanut skakdia nopeasti – mättäässä oli raahautumisen merkkejä. Kaikesta päätellen kukaan ei ollut kuitenkaan tullut auttamaan. Raxcel ei osannut päättää, johtuiko se siitä, että typerä skakdi oli liikkunut seudulla yksin, vai olivatko tämän lajitoverit olleet niin pelkureita, etteivät olleet uskaltautuneet toverinsa avuksi todistetusti ansoitetulle alueelle.
Raxcel ei tiennyt, kuka ansasta oli vastuussa. Lehu-Metsä ei kuulunut tässä sodassa kenellekään. Rakennelma saattoi olla yhtä lailla matoralaisten, bio-klaanin sissien kuin zyglakienkin virittämä, tai saattoipa se kuulua jopa skakdin lajitovereille. Ylisuuri metsästysansa ei ollut hienovarainen, mutta se oli selvästi tehnyt tehtävänsä.
Vielä lisää syitä varovaisuuteen, hän ajatteli ja jatkoi matkaa ennen kuin Fatizax saisi hänet kiinni. Tietäjä oli olennainen osa hänen suunnitelmaansa, mutta päällikkö ei jaksanut kuunnella tämän räkätystä juuri nyt. Hänen täytyi pitää päänsä kylmänä ja keskittyä. Kaikkien saaren zyglakien kohtalo ratkaistaisiin huomenna.
Huomiskäräjät
Rauhan aika vuoren ylärinteillä oli päättymässä. Tieteilijä Flygel oli siitä aivan varma. Hän poimi polttopuuksi kelpaavia risuja ja katseli luonnonmaisemaa ympärillään. Jäkäläistä kivikkoa ja muutama märkä sammalmätäs. Pari lahoavaa tattia ja vanhaa männynvänkyrää. Harmaa taivas. Keli olisi ollut kosteudestaan huolimatta riittävän kirkas tarkempaankin luonnon havainnointiin, ja juuri sitä zyglak olisikin halunnut tehdä.
Poimia jäkälää, ja tarkastella sitä linssin läpi. Vertailla eri lajien laitojen koukeroita ja värjäymiä ja luokitella niitä. Arvailla, tunsivatko matoralaiset näiden ylänköjen lajit, vai oliko hän ainoa tieteilijä, joka oli koskaan luetteloinut niitä.
Mutta juuri nyt hänen oli keskityttävä polttopuiden keräilyyn. Hoiva velvoitti.
Aina toisinaan Flygeliä harmitti, ettei häntä ja hänen kaltaisiaan päästetty metrujen yliopistoihin. Hän oli kuullut Ga-Metrun yliopistoista paljon, ja hyvää oli kuultu myös Pohjoismantereen Antro-Metrun yliopistosta. Flygel halusi tietää asioita, halusi tietää miten maailma toimii.
Häntä sen sijaan ei erityisemmin kiinnostanut tietää, miten zyglakien yhteisöjen valtarakenteet toimivat. Sitä hän ei pystynyt ymmärtämään, eikä varsinaisesti tahtonutkaan. Hän halusi pysyä enemmänkin erossa lajinsa sosiaalisesta kanssakäymisestä, olla omissa oloissaan lukemassa kirjoja, joita matoranit olivat mahtavissa tiedon torneissaan kirjoittaneet. Flygeliä kiehtoi kohtalo ja miten asiat toimivat heidän maailmassaan. Häntä kiinnostivat elementit, kanohi-naamiot ja muut maailmaa muovaavat kyvyt, joita hänellä itsellään ei ollut ollenkaan. Mutta todellisuus oli se, että hänen luolassaan oli Guechex, yksi zyglakien päälliköistä. Politiikka suorastaan kaatui hänen niskaansa ja tihkui hänen tunneliinsa, vain koska hän oli auttanut tämän tolpilleen. Matoranien opeissa tämä olisi tarkoittanut Velvollisuuden täyttämistä, mutta Flygel ei pitänyt itseään Mata Nuin lapsena. Suuren hengen virheet, joiksi matoranit heitä kutsuivat, lähinnä pelottivat naamiokansaa.
Viikot olivat kuluneet ruokaa hakien ja yrttejä keräten. Välillä joku pikkulintu lauloi viestejä lähialueiden tapahtumista. Nazorak ja Bio-Klaani olivat ottaneet yhteen jo muutamia kertoja, mutta se ei Flygeliä pahemmin kiinnostanut. Hän halusi rauhaa ja aikaa mietiskelyyn, ei vain kerätä marjoja ja lehtiä tai metsästää riistaa. Surivivalismi oli itseoppineesta liskosta pakollinen paha, joka vei aikaa itsensä kehittämiseltä tieteiden parissa. Hänen kasvatti-isänsä olisi halunnut hänestä soturin, mutta toisin kävi. Osasi hän miekkaa ja zamor-pistoolia käyttää, sekä sivaltaa hännällään, mutta muuten sai tieto luvan olla hänen aseensa maailmaa vastaan.
Saarta runnova sotatila ei kuitenkaan auttanut häntä keskittymään tietoon. Sen sijaan elämä oli yhtä kamppailua. Flygel muisti ajan kun Zyxax johti zyglakeja. Karismaattinen ja väkivaltaan turvautuva hän oli ollut, mutta hän oli myös tuonut häivähdyksen vakaudesta heidän yhteisöönsä, tarkoittaen myös sitä, että soturimuottiin haluamattomat yksilöt kuten Flygel itse laitettiin syrjään yhteiskunnasta. Zyxax oli vienyt joukon suurimpia seuraajiaan kauas pois Avra Nuille, eivätkä he olleet palanneet. Huhuttiin, että makuta ja valon toa tappoivat Zyxaxin, toiset taas kertoivat tarinaa siitä, miten Zyxax tappoi itse paikallisen makutan, jolta haki liittolaisuutta kansansa turvaksi, koska Bio-Klaanillakin oli makuta. Oli miten oli, Zyxax oli vainaa. Abzumoon heidän kansansa ei ollut koskaan luottanut, koska tästä liikkui rahien piireissä mitä erilaisempia ja ikävämpiä huhuja. Flygel oli kuullut niistä myös.
Flygel poimi vielä yhden tuulen kalliolle tuoman oksan ja sulloi sen matkasäkkiin kaltaistensa joukkoon. Keräily sai nyt riittää. Eiköhän luolan nuotio pysyisi näillä yllä, ainakin yön kylmimmän hetken ylitse. Saaren zyglakit olivat hajaannuksen vallassa, eikä heidän pieni selviytyjäseurueensa vaatinut suurta tulta.
Asiat olivat todella kurjalla tolalla, mutta ei Flygel innoissaan ollut niistä askeleistakaan, joita nyt otettiin asioiden korjaamiseksi. “Miksi Raxcelin on tultava tänne pilaamaan rauhaamme”, hän murisi itsekseen. Hän ei välittänyt siitä, että Zyxaxin leski oli lähettänyt merilokin tuomaan kirjettä hänelle hänen luolaansa. Flygeliä puistatti ylipäänsä, miten lintu oli onnistunut pääsemään luolalle ja miten heidän olinpaikastaan tiedettiin. Toisaalta rahit kertovat paljon asioita toisilleen ja myös zyglakeille. Oli heillä rahien kanssa se yhteistä, että he olivat lähempänä karua luontoa kuin hedonismiin taipuvat Mata Nuin lapset. Flygel mietti, tulisiko zyglakien tapaamisesta mitään. Häntä vaivasi pelko siitä, että tapaaminen päättyisi väkivaltaan, eikä hän sitä halunnut. Hän ei luottanut tapaavien päälliköiden taipumuksiin antaa periksi tai anteeksi.
Guechex oli joka tapauksessa tervehtynyt ja voimistunut Flygelin tarjoaman hoidon takia. Matoranien erätaito-oppaat olivat auttaneet zyglaktieteilijän alkuun taistelijan parantamisessa. Ei Guechex täysissä voimissaan ollut, mutta riittävässä tilassa hoitaakseen politikoinnin ja Raxcelin kohtaamisen. Niin Flygel ainakin toivoi. Sepä vasta olisikin vihoviimeinen homma, jos hän joutuisi mukaan päätöksenteon pyörteisiin.
Guechex ei enää nähnyt kuumeisia unia puolisonsa ja toveriensa viimeisistä hetkistä Bio-Klaanin linnakkeesta; Alinnelin jäänsininen silmä ei enää tuijottanut häntä lihakasan syövereistä aina aurinkojen laskettua mailleen. Tai ainakaan hän ei enää muistanut unia aamuisin. Tajunta oli piilottanut ne niin syvälle yöhön, ettei niiden varjo enää langennut aamujen ylle.
Tästä miellyttävästä kehityksestä huolimatta Guechex oli nukkunut huonosti. Kaikkialle kolotti ja haju oli tunkkainen. Liikaa luolassa lymyilyä, suuri päällikkö arveli. Hän kohosi havupediltään ja haisteli ilmaa. Päivä oli jo pitkällä, ja Meixez ja Calibus ja Flygel jossain toisaalla. Guechex oli jätetty taas lepäämään, kun muu seurue toimi.
Hän uskoi edestä johtamiseen ja hänet teki surkeaksi odottaa luolassa, kun nuoriso ryösti hänelle lääkkeitä ja tietäjä keräili polttopuita. Kaikki vuorollaan metsästivät ja kalastivat ja keräsivät yrttejä, kaikki paitsi hän, päällikkö. Suuri Guechex. Mutta sitä ei käynyt kieltämän, että yhä vain hän oli heistä heikoin.
Hän oli kyllä tottunut siihen, että Alinnel piti hänestä huolta. Puolisoiden sopikin hoivata toisiaan. Sekin olisi tuntunut jossain määrin sopivalta, että Olthal ja Welsix olisivat hoitaneet häntä kuntoon. Vanhempien tulikin auttaa nuorempiaan.
Mutta ei auttanut. Alinnel, Olthal ja Welsix olivat kaikki kuolleita, hänen komentonsa alaisuudessa. Guechex itse oli tehnyt sopimuksen sen harjattoman skakdin kanssa, ja johtanut heimonsa – perheensä – ansaan vihollisen linnakkeeseen. Hänen luotetuimpansa olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin.
Guechex katseli ympärilleen luolassa, josta oli tullut kuluneiden kuunkiertojen aikana hänen uusi kotinsa. Eriskummallisen tietäjä Flygelin kirjat, raapustukset ja keräilykokoelmat. Erityisen pitkään Guechex tuijotti silmästä silmään näädän luurankoa, jonka Flygel oli rakentanut. Monena iltana vuoteenoma Guechex oli seurannut sivusta, kun Flygel kasasi hartaasti tekelettään, ja kirjoitti välillä jotain papereihinsa. Tietäjä ei ollut kerännyt luita aseita tai työkaluja varten, ei edes rituaaliesineeksi tai koruksi, vaan kasatakseen näädän uudelleen kasaan. Ilman lihaa tai nahkaa.
Kasvattajasi oli yksi parhaista sotureista joita tunnen, Guechex päivitteli. Ja sinä kasaat tapettua näätää uudelleen kasaan.
Mutta kyllä Guechex tiesi. Hän eli Flygelin armosta, Flygelin vaivannäöstä. Jossain määrin jopa Flygelin käsittämättömistä harrasteista – tuskin kukaan muu zyglak olisi osannut hoitaa häntä kuntoon nazorakien lääkkeillä.
Guechexin luotetuimmat olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin. Kunhan saisin pidettyä edes Mein ja Calibuksen turvassa…
Guechex huokaisi. Hänen punaiset, teräväkyntiset kätensä tarttuivat luolan seinustaan nojaavaan keihääseen. Yhdellä nopealla liikkeellä salkoase pyörähti ilmaa halkoen taisteluotteeseen hänen eteensä, sitten pyödähdys, ja se tähtäsi sivulle. Askel taakse, askel sivulle, pyörähdys, ja keihään uhkaama suunta oli taas toisaalla. Askel eteen, kumarrus, ja häntä viilsi ilmaa zyglakin ympärillä. Kaksi askelta taakse, keihäs eteen, ja…
”Argh!” Guechex parkaisi ja tiputti harjoitusaseen käsistään. Viikkojen vuodelevosta heikentynyt lonkka oli taas tykyttävän kivun kourissa. Veri kiehahti. Guechexin häntä sivalsi ilmaa ja iskeytyi luolan lattiaan murskaten keihään. Säpäleet sinkosivat pitkin onkaloa. ”Surkea tikku!” päällikkö purki suuttumustaan.
Luolassa kaiku vain vastasi. Hän huohotti hetken purkauksensa jäljiltä. Soturin tärkein työkalu oli hänen kehonsa. Oli sietämätöntä, ettei hän voinut luottaa siihen. Miten hän voisi kostaa vihollisilleen tässä kunnossa? Miten hän voisi suojella rakkaitaan tässä kunnossa?
Guechex huokaisi taas. Ainakaan lapsellinen kiukuttelu ei auta ketään, Alinnel murahti hänen mielessään. Paraneminen vie aikansa, Olthal ja Welsix jaarittelivat tuonpuoleisesta.
Hän katsoi keihäänkappaleita ympärillään. Harjoitusase olkoon polttopuita.
Oletko kunnossa, hän kuvitteli Calibuksen kysyvän. Tarvitsetko vielä jotain apua, Flygel kysyi hänen päänsä sisällä, peitellen huonosti sitä, että haluaisi tehdä jotain muuta.
Guechexin kuvittelema Mei pysyi sen sijaan aivan hiljaa, ja piti ajatuksensa omana tietonaan.
”Niinpä”, Guechex murahti yksin luolassa. ”Minäkään en tiedä, mitä tähän pitäisi sanoa.”
Hän poimi puusäpäleitä ja keräsi niitä polttopuiden joukkoon.
”Mutta kohta pitää sanoa ja paljon. Käräjät eivät odota.”
Vielä samana iltana Guechex poistui viimeistä kertaa kummallisesta kotikolostaan. Lähtiessään ulos hän antoi näädänluurangollekin pienen, kunnioittavan nyökkäyksen.
Paikka oli vanhastaan pyhä ja sopi siksi hyvin huomiskäräjien pitopaikaksi. Laakso oli korkealla vuorella, niin että puiden peitto oli jo lähes tiessään. Muutama vänkyrä mänty vain piti vahtia. Muilta osin kasvusto koostui lähinnä heinästä, pensaista ja jäkälästä. Laakso avautui etelää kohti, ja alla levittäytyi tuuhea Lehu-metsä, jonka laskevat auringot värjäsivät lähes kultaiseksi. Merelle puhaltava iltatuuli oli vienyt päivän raskaat pilvet mennessään. Yöstä tulisi kirkas.
Calibus vilkaisi vierellään istuvaa Meixeziä, joka vaikutti uppoutuneen maisemaan. Itse hän ei kyennyt keskittymään luontoon ympärillään, niin kaunis kuin se olikin. Ilta jännitti häntä liikaa.
Huomiskäräjät, Calibus pyöritteli ajatusta päässään. Pikemminkin tämän päivän käräjät, kohta ne koittavat. Huomiskäräjät olivat lähes poikkeuksetta merkkitapahtumia, jotka määrittelivät saaren zyglakien suunnan lukuisiksi kesiksi ja talviksi eteenpäin. Edelliset vastaavat olivat päättyneet Zyxaxin valtaannousuun ja zyglakien liittymiseen Allianssiin. Calibus ei itselleenkään rohjennut vielä myöntää, että piti tuota päätöstä virheenä. Niin rohkea ajattelija hän ei ollut. Mutta joka tapauksessa hän toivoi, että ne huomiset, joista tänä iltana käräjöitäisiin, toisivat mukanaan jotain uutta.
Jotain muuta kuin tätä samaa sotaa ja hämmennystä. Oikean elämän odottamista. Sen odottamista, että kun sota väistyisi, hän ja Mei saisivat kasvaa oikeiksi aikuisiksi ja aloittaa oikean elämän.
Sotaa edeltävän ajan päälliköt olivat tuominneet liskokansan kurjuuteen, ja moni heistä oli maksanut siitä kovan hinnan. Joskin tänään varsinaisia päällikköjä taitaa olla paikalla vain kaksi, Calibus mietti. Guechex on täällä, ja Raxcel matkalla. Kaikki muut ovat… no, kuolleet, tai jossain skakdien sotaleireillä. Joten kaipa päätäntävalta olisi näillä kahdella.
Viimeistään vuoren rinteillä kuluneiden viikkojen aikana Calibus oli oppinut tuntemaan Guechexin, mutta Raxcelista hän oli kuullut vain huhupuheita. Niiden perusteella ilta tulisi olemaan jännittävä.
Kahden päällikön huomiskäräjät, hän maisteli ajatusta. Liekö kansamme sellaisesta koskaan laulanutkaan, että vain kahden on tehtävä päätökset huomisesta? Calibus ei ollut varma, miten ristiriitatilanteet ratkeaisivat kahden päällikön käräjillä. Hän tiesi, että päälliköt äänestivät tasa-arvoisesti keskenään päätöksenteon hetkellä, mutta jos äänestäjiä olisi vain kaksi…
Calibus kuunteli jokaista oksan rasahdusta varmana merkkinä Raxcelin seurueen saapumisesta, mutta auringot olivat jo painuneet horisontin taa, kun he lopulta saapuivat. Ensin harjanteen takaa ilmestyi pari Calibukselle tuntematonta soturia, joiden perässä esiin asteli Raxcel. Suuri ja siniharmaa zyglak päällikön asemaa symboloivien korujen koristamana oli vaikuttava näky. Huomatessaan, että Raxcel vastasi Calibuksen katseeseen, nuorukainen ei osannut olla laskematta katsettaan maahan. Niin väkevä oli Raxcelin vaikutus. Päällikköä seurasivat taas pari soturia, ja heidän jäljessään tuli ylikokoiseen kalankalloon pukeutunut tietäjä, josta Calibus oli kuullut. Fatizax, hän muisteli.
Raxcelin seurueessa oli yhteensä kymmenen zyglakia, Calibus laski, ja ajatteli siinä olevan riittävän suuri seurue Calibuksen itsensä, Meixezin, Flygelin ja toipilas-Guechexin surmaamiseksi, jos käräjät eivät menisi Raxcelin tahdon mukaan. Calibus itse ei muistanut, että olisi koskaan voittanut harjoitustaistelua lajitovereitaan vastaan.
Mutta kai Raxcelkin sentään kunnioittaa huomiskäräjien pyhyyttä, Calibus ajatteli, puoliksi toiveikkaana ja puoliksi huolissaan.
Seurue ohitti nuoren kaksikon ja käveli syvemmälle laaksoon, jossa Guechex ja Flygel odottivat. Meixez lähti nopeasti heidän peräänsä ja Calibuskin katsoi parhaaksi seurata.
Fatizax pälyili kalankallonsa sisältä paikallaolijoita. Päällikkö Guechex, se outo tietäjä Flygel, muutama nuorempi zyglak. Heidän oma seurueensa. Kaikki kerääntyivät laakson keskelle, lähelle vanhastaan pyhää seremoniakiveä, yhtä muutamista saaren lohkareista, jotka jaksoivat kannatella huomiskäräjien painavia asioita. Fatizax muisti seuranneensa käräjiä tämän kiven äärellä nuorempana. Hän ei ollut varma, oliko kukaan muista paikallaolijoista vielä astellut tämän – tai minkään muunkaan – saaren rantoja vielä tuolloin. Ajan hammas nakersi yksityiskohtia hänen mielessään.
Raxcel asteli itsevarmana Guechexin eteen, ja Fatizax seurasi perässä. Päälliköt esittäytyivät. Kumpikin röyhisti niskasulkiaan ja kumarsi, ei tuumaakaan alemmas kuin tavat vaativat.
”Metsärannan soturipäällikkö Guechex”, isännän roolissa oleva zyglak aloitti.
”Metsärannan metsästyspäällikkö Raxcel, päälliköiden päällikö Zyxaxin leski”, hänen vastinparinsa vastasi.
Jäykkiä tervehdyksiä seurasi hetken hiljaisuus. Fatizax mietti, kuinka moni paikallaolijoista muisteli tällä hetkellä aikaa, kymmeniä ja taas kymmeniä kesiä ja talvia sitten, kun Guechex ja Raxcel olivat heilastelleet. Fatizax ainakin.
Tietäjä katseli taas paikallaolijoita. Nuoremmat eivät olleet vielä aurinkojen valoa nähneetkään tuohon aikaan, hän hymyili mielessään.
Pian vanhojen muistelu kuitenkin vaihtui kuormittavaan nykyhetkeen, kun Fatizax huomasi kaikkien katsovan itseään. Niinpä tietysti! Vanhojen heimolakien mukaan tietäjät esittäytyivät seuraavaksi, ja hän oli Flygeliä vanhempi.
”Tietäjä Fatizax”, hän mutisi vaisusti. Hän ei tuntenut oloaan luontevaksi.
Hänellä oli Raxcelin suunnitelmassa rooli näyteltävänään, ja se olikin ristiriitainen rooli se.
Sitä paitsi koko huomiskäräjien järjestäminen oli ollut mahdollista ainoastaan sen tiedon avulla, jotka hän oli hengiltä, tai siis saaren makutalta saanut. Päättyi ilta miten hyvänsä, Fatizax oli paljosta vastuussa. Kuten tuo makutakin. Missäköhän määrin pohjoisen noita oli suunnitellut käräjät tapahtuvaksi, ja missä määrin tämä vain kohelsi menemään? Yleensä Fatizax ei viitsinyt vaivata päätään sillä ajatuksella, että hänen jumalansa sattui olemaan myös sotaa käyvän vihollisosapuolen virallisessa jäsenistössä, mistä saattaisi seurata joitain eturistiriitoja… mutta tänä iltana hän huomasi tämän seikan vaivaavan itseään.
Meixez seurasi jännittyneenä, kun päälliköt, tietäjät ja koko Raxcelin seurue esittäytyi. Hän laski zyglakeja, joiden kuului vielä julistaa läsnäolonsa ennen häntä. Viisi Raxcelin seuraaja ja Calibus.
”Yzyres, soturi entisestä kivirannan heimosta”, yksi paikallaolijoista esittäytyi.
Neljä Raxcelin seuraajaa ja Calibus.
”Vedus. Kalastaja järviheimosta.”
Kolme Raxcelin seuraajaa ja Calibus.
”Rokotal, metsästäjä vuonoheimosta.”
Kaksi Raxcelin seuraajaa ja Calibus. Miksi minun pitää olla nuorin, tämä on pitkä piina, Meixez tuskaili.
”Zaaxus, metsärannan metsästäjiä.”
Yksi muu ja Calibus.
”Pyrex. Kalastaja vuonoheimosta.”
Mei vilkaisi ystävää vierellään.
”Calibus. Kalastaja järviheimosta.”
Meixez tiesi, ettei hänellä ollut kantava ääni. Täytyi silti yrittää olla vakuuttava.
”Meixez, metsästäjä, metsärannan heimosta.”
Koko laakson huomio siirtyi Mein yltä hetkessä. Naurettavaa jännittää oman nimensä lausumista. Niin pieni rooli niin suuressa tapahtumassa. Säälittävä suoritus Guechexin kasvatilta, Mei sätti itseään.
Hän havahtui, kun Calibuksen häntä laskeutui hänen olkapäälleen. Mein sinivihreä ystävä nyökkäsi. Hyvin se meni, Mei tiesi tämän tarkoittavan.
Meixezin sisuskaluja kiehautti ärtymys ja häpeä siitä, kuinka paljon esittäytyminen jännitti häntä. Oli myös noloa, että Calibus näki sen hänestä niin hyvin. Mieluummin kuitenkin näin että joku ymmärtää, hän kuitenkin myönsi itselleen.
Esittäytymisten jälkeen alkoi huomiskäräjien virallinen osuus, jota varten Guechex oli selittänyt nuorukaisille oikean tavan olla. Raxcel ja Guechex asettuivat vyötärön korkuisen, mutta laakean rituaalikiven vastakkaisille laidoille, ja heidän taakseen tietäjät, sekä vanhemmat metsästäjät, kalastajat ja soturit kävivät kehään. Nuorimmat zyglakit asettautuivat vielä ulommalle kehälle.
Mei seurasi, kun päälliköt aloittivat käräjäseremoniat. Hän periaatteessa tunsi ne, mutta nyt kun odotettu päivä viimein koitti, hän ei pysynyt juhlallisuuksien kulussa mukana. Osittain syynä oli varmasti se, että seremoniat hujahtivat läpi ennätysvauhtia, koska päälliköitä oli paikalla vain kaksi tyypillisen tusinan sijasta. Mei kuitenkin tunsi myös oman kykynsä seurata tilannetta olevan huono: ilta oli pakahduttavan jännittävä uusine kokemuksineen, eikä hän voinut olla huolehtimatta Guechexin kunnon kestävyydestä. Hänen kasvattajansa oli vahvin zyglak jonka Mei tiesi, mutta Guechex oli ollut havupetinsä vankina aivan viime päiviin asti.
Guechexin elekielen tulkinta – olikohan tuo kivun merkki? – käräjäkiven ympärille sytytetyt soihdut, vieraiden liskojen hajut… tässä oli nyt paljon sisäänotettavaa.
Ennen kuin Mei tajusikaan, huomiskäräjät olivat virallisesti alkaneet.
Se juhlallisuuksista, Guechex ajatteli. Näytön paikka on tässä ja nyt.
Hän vilkaisi Mein suuntaan vielä kerran. Sitten hän nojautui rituaalikiveen edessään ja tunsi kämmenillään sen kylmän ja karhean pinnan. Kivi ei antanut tippaakaan myöten. Hän toivoi asennon näyttävän vahvalta; todellisuudessa Guechex epäröi, jaksaisiko seistä ilman tukea koko käräjöinnin ajan. Hän yritti olla ajattelematta sitä, että Flygelin kummat luurangotkin pysyivät pystyssä vähemmällä tuella.
”Ehdotan…” Raxcel lopulta rikkoi hiljaisuuden. Paikallaolijat vilkuilivat toisiaan jännittyneinä. ”…että minusta, Metsärannan heimon metsästyspäälliköstä… sekä koko saaren zyglakien johtaja Zyxaxin leskestä, päällikkö Raxcelista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”
Suoraan asiaan, Guechex mietti ja tuijotti jäkälää kasvavan kiven toisella puolen olevaa vastapariaan. Hyvä, suorasta tyylistä minäkin pidän. ”Vastustan ehdotusta”, hän jyrähti. ”Vastaehdotuksena julistan että minusta, päällikkö Guechexista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”
Kukaan muu paikallaolijoista ei sanonut mitään, ja useampi jätti hengittämisenkin välistä. Tuuli ei lakannut, vaan vuoren rinteitä laskeutuva ilmavirta sai laaksoa valaisevat soihdut lepattamaan.
Aloitussanat sanottu, Guechex arvioi Raxcelin toimia. Me molemmat tiesimme jo kutsustasi lähtien, että käräjät alkavat näin. Sinä ehdotat itsestäsi päällikköä, ja minä vastaan ehdottamalla itsestäni päällikköä. Mutta mitkä ovat seuraavat liikkeesi? Mitä peliä pelaat?
”Aion vakuuttaa teidät johtajuudestani”, Raxcel julisti. ”Sen jälkeen voimme palata uudelleen valintatilanteeseen. Heti Zyxaxin poismenon jälkeen tämä sota on syössyt meidät kansamme pimeimpään yöhön sitten Valkokallioiden tragedian. Me tarvitsemme päälliköiden päällikköä yhdistämään rivimme ja ottamaan paikkamme Allianssin riveissä.”
Guechex tuhahti hiljaa. Tämäkö on juonesi? Ajaa minut nurkkaan? Saada minut näyttämään kohtuuttomalta, jos kieltäydyn? Tiedät kyllä hyvin, etten aio antaa periksi. Tämä kymmenpäinen yleisökin lienee turha saalis sanoillesi, kaikkien sydänten tahti on jo määrätty.
”Minä nautin asemani puolesta suurinta kunnioitusta saaren zyglakien keskuudessa”, Raxcel jatkoi. ”Ja on minun velvollisuuteni kantaa ylipäällikön raskasta taakkaa sodan sekä sitä seuraavan jälleenrakentamisen ajan.”
Guechex kuunteli kärsivällisenä, kun Raxcel luetteli suhteitaan ja saavutuksiaan. Vanhoja liittolaisia ja tovereita, ikiaikoja sitten kaadettuja petoja ja surmattuja vihollisia. Silkaksi ajanhukaksi punainen soturi ei kuitenkaan vastaparinsa puheita luullut. Alinnelin, Olthalin ja Welsixin kummitukset kuiskasivat kaikki hänelle: nyt sopii olla varuillaan.
Guechex haistoi ansan.
Meixez ja Calibus seisoivat kunnioittavan etäisyyden päässä päälliköiden puhekivestä, kuten nuorten asemaan kuului. Raxcel piti puheenvuoroaan voimakkaalla äänellä, niin ettei heillä ollut mitään vaikeuksia kuulla sanoja. Meixez toivoi, että etäisyys kuitenkin tarkoittaisi, ettei hänen ja Calibuksen puhe kuuluisi päälliköille asti. Heidän piti nimittäin yhdistää tietämyksensä käräjäsäännöistä, jotta he ymmärsivät kaikki käänteet. Se vaati hienoista välisupattamista.
”Raxcel on nyt esittänyt varsinaisen ehdotuksensa, eikö?” Calibus vielä varmisteli.
Meixez nyökkäsi. Päällikön kasvattamana hän tunsi vallankäytön tavat Calibusta paremmin. ”Ensimmäinen päätettävä asia on, hyväksyvätkö he Raxcelista päälliköiden päällikön.” Punainen lisko piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Eivätkä siis tietenkään hyväksy. Paikalla on tasan kaksi päällikköä, mikä tarkoittaa että ääniä annetaan tasan kaksi. Eikä Guella ole mitään syytä suostua Raxcelin ahnaaseen ehdotukseen.”
Calibus ravisteli päätään. ”Tämä minua hämmentääkin. Jos ylipäällikköehdokkaita on kaksi, Guechex ja Raxcel, ja äänenantajia on myös kaksi, Guechex ja Raxcel, niin miten kumpikaan voi voittaa?”
Meixezin häntä nyki levottomasti. ”Niinpä. Mutta minä luulen, ystäväni kalastaja, että alkuehdotukset ovat vain väsytystä. Siimaa riittää vielä.”
”Hmm…” Calibus mumisi. ”Mitä tulee väsytyksen jälkeen? Toivottavasti ei harppuunointi ainakaan.”
”Ei, ei harppuunointi. Jotain Raxcelilla on kuitenkin mielessään”, Mei pohti. ”Pelkään, että hän aikoo vedota johonkin vähän käytettyn käräjäsääntöön ja yrittää sillä tavoin yllättää Guen.”
”Ai?”
Mei kävi mielessään läpi kaikkia vanhoja heimolakeja, joita Guechex ja Alinnel olivat yrittäneet hänen päähänsä vuosien mittaan painaa. Monille säännöille oli tilannekohtaisia poikkeuksia…
”Joo, joku alhainen temppu vaikuttaa todennäköiseltä”, Mei mutisi. ”Puheenvuorojen perusteella ihan näillä hetkillä.”
Calibus hymähti. ”Neuvottelumestari Meixez.”
Mei tuhahti. ”Nyt, hys, Raxcel aikoo laukaista ansan!”
”Teen uuden julistuksen”, Raxcel lausui. ”Vetoan hengen kriisin lakiin ja kutsun äänenantajiksi myös tietäjät. Fatizax, jos olisit hyvä…”
Hengen kriisin laki. Näitä sanoja ei usein rituaalikiven äänellä lausuttu. Niitä ei sopinut sanoa ilman painavia perusteita.
Kaikkien laakson zyglakien katseet nauliutuivat hetkessä eriskummalliseen tietäjään. Se ei ollut sinänsä uutta, mutta yleensä Fatizax itse temppuilullaan aiheutti huomion keskipisteenä olemisen. Tämä oli erilaista. Tietäjä otti haparoivan askelen rituaalikiveä kohti, pysähtyi hetkeksi, tukeutui sauvaansa, ja veti syvään henkeä. Sitten toinen askel, kolmas, ja pian Fatizax oli rituaalikiven äärellä, Raxcelin vierellä.
Tietäjän hiekanvärinen käsi laskeutui jäkäläiselle kivelle. ”Olen tietäjä Fatizax, ja vastaan kutsuun. Otan vastaan paikkani äänenantajana hengen kriisin lain nojalla. Minä… kannatan päällikkö Raxcelin ehdotusta tehdä Raxcelista päälliköiden päällikkö.”
Fatizaxin sanat kantautuivat yllättävän vaisulla äänellä. Niitä ei kuitenkaan seurannut pitkä hiljaisuus.
”Minulla on sanottavaa!” Guechex karjaisi. ”Vetoan päällikön mietiskely- ja meditaatio-oikeuteen sekä yörauhaan. Ehdotan, että mietimme asiaa yön yli ja palaamme asiaan kun auringot taas nousevat!”
Raxcel naurahti. ”Mietiskely on päällikön oikeus. Jos unista luulet apua saavasi, sopii yrittää. Yörauha julistettakoon.”
Tilannetta seuraava Flygel sai ajatuksesta heti kiinni. Guechex tarvitsee aikalisän, hän ajatteli. Nyt tarvitaan suunnitelma, tai Raxcel saa otettua tilanteen haltuun. Omaksi harmikseen Flygel arveli tietävänsä, mitä Guechex aikoi. Tieteilijä-zyglak ei pitänyt lainkaan siitä, mitä oli edessä. Hän ei pitänyt politiikasta.
Päälliköt kumarsivat toisilleen äärimmäisen jäykästi, ja poistuivat rituaalikiven ääreltä ja astelivat laakson vastakkaisille laidoille. Kummankin seurue kerääntyi johtajansa ympärille, vaikka Flygel hidastelikin askelluksensa kanssa.
”En uskonut hänen olevan noin röyhkeä”, Guechex murisi Meixezille ja Calibukselle. ”Tietäjä-ääniin vetoaminen on häneltä halpamainen temppu. Tietäjien pitäisi saada päättää silloin kun uhka on henkimaailman puolella, ei sotatilassa!”
Meixez näytti yhtä kiihtyneeltä kuin kasvattajansakin, ja Calibus pyrki rauhoittamaan tilannetta. ”No, meillä on koko yö aikaa miettiä vastausta…”
”Minä en tarvitse koko yötä”, Guechex ryhdistäytyi. ”Minä tiedän jo ratkaisun. Kysymys on ainoastaan siitä, mitä minun on sinulle luvattava, jotta suostut siihen.”
Viimeiset sanansa päällikkö kohdisti Flygelille. Kuten erakko oli aavistellutkin, häntä yritettiin kiskaista käräjien keskiöön. Hän oli aito, oikea zyglak-tietäjä. Monien halveksuma, väärän kansan loruja lausuva tietäjä, mutta tietäjä joka tapauksessa. ”Sinä tiedät, Guechex, ettei ole juuri mitään, mitä tahtoisin vähemmän kuin osallistua tähän”, hän älähti.
”Mutta epämieluisampiakin asioita on”, puhuteltu päällikkö vastasi. ”Minä tiedän sen, ja niin tiedät sinäkin.”
Flygel ei vastannut, joten Guechex jatkoi. ”Raxcel päälliköiden päällikkönä on yksi niistä asioista.”
Tiedemies mietti hetken verran vastaustaan. Oli totta, että Raxcel luultavasti vain pahentaisi tilannetta… mutta silti. Flygelillä oli mukavuusalue, ja palopuheiden pitäminen oman kansansa sotureille ja metsästäjille oli kokolailla niin kaukana siltä kuin mahdollista. Tämän lisäksi osallistuminen käräjille äänivaltaisena jäsenenä tarkoittaisi, että hän omasta puolestaan ilmaisisi hyväksyntänsä lopputulokselle. Siunaisi huomiskäräjien päätöksen. Se ei myöskään houkutellut Flygeliä. Hän tahtoi olla omissa oloissaan, itsekseen, erakkona. Kirjoitusten ja kokoelmien keskellä. Ei päättäjänä tai neuvottelijana.
”Jos haluat, että asetun äänestyksessä puolellesi…” tietäjä lopulta vastasi. ”Sinun on oltava valmis kompromisseihin.”
Guechex murahti. ”Kunnioitin kasvattajaasi suuresti. Hän oli suuri soturi… sano sanottavasi, olen kuulolla.”
Flygel röyhisti kurkkupussiaan. “Ensinnäkin haluan, että päämäärätön väkivalta vähenee, ellei jopa lopu. Kansamme syöksee itse itsensä tähän koston kierteeseen – ei ole ihme, että muut kansat pitävät meitä makutaakin pahempina.”
Flygel katsoi, kun suuri punamusta soturi hänen edessään nousi täyteen pituuteensa. ”Minä en iske veitsellä tai sivalla hännällä ’päämäärättömästi’, tietäjä! Minä valutan vihollisteni verta, koska niin minulta vaaditaan. Niin vaativat ne, jotka vierelläni kulkevat, sekä ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ja jotka tulevat jälkeeni. Mutta…”
Flygel odotti jännittyneenä.
Guechex jatkoi: ”…mutta voimme valita polun, joka sisältää vähemmän kuolemaa. Tiedän meidän vielä kahlaavan veressä ennen kuin tämä on ohi, mutta teen parhaani, jotta se ulottuu meitä nilkkaan eikä rintaan.”
Guechex irvisti kivusta. Päällikkö oli ollut pitkään jalkeilla.
Erakko kuunteli kärsivällisesti keskustelukumppaninsa puheenvuoron ja mietti hetken omaa vastaustaan. Guechexissa oli aina ollut sekä soturia että kaunopuhujaa.
“Hyväksyn väkivallan, jos se tehdään taktikoiden ja impulsiivisia vaistoja välttäen”, Flygel vastasi. ”Allianssiin en juuri luota. Miten juuri sinä parannat kansamme tulevaisuutta? Annatko heimomme jäsenten lukea tieteitä ja oppia muilta lajeilta vai olemmeko tuomitut tekemään samat virheet syklin joka jaksossa?”
Guechex vaikutti miettivän hetken. ”Sinä tiedät, että luotan vanhoihin tapoihin enemmän kuin uusiin. En kuitenkaan ole tässä niin periaatteellinen kuin Kurielez ja muut Zyxaxin seuraajat. Saat saarnata mitä haluat, Flygel. Vasellistakin kasvoi kaltaisensa väkevä soturi vasta kuljettuaan toain miekkatietä. Olisin typerys jos en tunnustaisi tätä. Mitä muuta?”
Flygel katseli selvästi kipua peittelevää keskustelukumppaniaan. Mutta nyt oli syytä pysyä kovana.
“Mitä tulee liittolaisiimme, minusta tuntuu, että Zyxax teki ainoastaan kasan virheitä kansamme ystäviä valitessaan. Allianssin ja myöhemmin Avra Nuin makutan kelkkaan hyppääminen ei ole tuonut kansallemme mitään hyvää. Metsähuhut kertovat karua kieltään skakdien suhtautumisesta meihin. Imperialistihyönteiset pitävät meitä hyväuskoisina hölmöinä. Vaikken matoran-kansaa liikaa rakastakaan, mielestäni meidän tulisi haudata sotasäilä heidän kanssa ja kokeilla liittolaisuutta. Muuten löydämme itsemme imperiumin sienifarmien lannoitteina!”
”Nyt…” Guechex ärjäisi ”…pyydät minulta paljon, tietäjä. Olen jokseenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että Zyxax johti meidät turmiolliseen seuraan, mutta vihollisuuksien lopettaminen klaanilaisten kanssa… minun vaimoni ruumis jäi hautaamatta heidän muuriensa sisäpuolelle! Molempien kasvattajieni! Lukemattomien muiden!”
Flygel tiesi, että Guechexilla oli paljon aitojakin syitä vihata klaanilaisia, mutta päätti tarttua johonkin, mitä oli oppinut epäonnisesta hyökkäyksestä: ”Mutta eikö olekin niin, että se isku meni pieleen tämän… ’ZMA:n’ takia?”
”Kyllä, meillä on monta vihollista, ja monta kostoa jaettavaksi! Saatan… saatan yhtyä kantaasi, että hyökkäykset Bio-Klaania vastaan voivat jäädä toistaiseksi taka-alalle, mutta liittolaisuuteen en tule ikinä suostumaan. Tämä ei ole edes pelkkä mielipiteeni, vaan myös poliittinen tosiasia. Jos puhuisin tällaista sotureille, lakkaisin saman tien olemasta päällikkö heidän silmissään.”
Guechex olisi vielä lisännyt jotain siitä, että kukaan zyglak ei ole liittounut bio-klaanilaisten kanssa, mutta se ei pitänyt ihan paikkaansa. Mutta niitä kahta harvoin ajateltiin.
“Hm. Arvostan poliitikon vastausta tässä asiassa”, Flygel vastasi. ”Johtajamme pitää olla muutakin kuin vain hurjin soturi, joka meiltä löytyy. Hänen pitää osata taktikoida, tehdä suunnitelmia ja valita avustajansa oikein.” Flygel arveli olevansa oikeilla jäljillä asiansa edistämisen suhteen. ”Olen hyvilläni siitä, jos emme enää tee turhia hyökkäyksiä klaanilaisia vastaan. Mutta jos kohtaamme heitä, toivon että pyrimme vuoropuheluun. He voivat tietää tästä ZMA:sta jotain.”
”Hyväksyn vastentahtoisesti”, Guechex nyökkäsi. ”Onko vielä jotain muuta, vai voinko näillä lupauksilla luottaa tukeesi huomenna? Muistutan, että äänesi ei vielä takaa minusta päällikköä, mutta ainakin estämme Raxcelia kaappaamasta täyttä valtaa.”
“Alan jo päästä jyvälle siitä, minkälainen johtaja kansallemme olisit. Annan äänen sinulle tämän keskustelun pohjalta, ja lupaan myös antaa neuvojani ja osaamistani sinulle jos sitä tarvitset. Ja toivon merellisen sydämeni kautta, että otat apua vastaan. Liian kauan olemme olleet kansa, joka rinnastetaan raheihin. Tuomittuja universumin syrjäisimpiin kolkkiin. Haluammeko oikeasti jatkaa tällä tavalla? Polkusi johtajanamme tulee olemaan vaikea, mutta luotan siihen että teet ainakin enemmän oikein kuin Zyxax tai Raxcel.”
Flygel asetti terävän nokkansa Guechexin nokan luo. Nopea nokkien kosketus ja leukojen louskutus oli sovinnon merkki.
Guechex asteli loitommas nuorempien kanssa, jättäen Flygelin omiin oloihinsa. Se meni odotettua paremmin, Flygel aprikoi. Mutta yhä vain meiltä puuttuu avain voittoon.
Auringonlaskun kulta oli hiipunut ja taivas hopeoitunut tähdistä, mutta päätökset odottivat tekemistään. Zyglakit olivat aivan yhtä vailla johtajaa kuin ennen käräjien aloittamista. Mikä pahempaa, Raxcel näytti olevan johdolla! Tilanne turhautti Meixeziä, joka istui leirinuotion valon ja yön pimeyden rajalla ja teroitti keihästään. ”Onko tässä nyt sitten mitään järkeä?”
Lähempänä nuotiota kalaa paistava Calibus käännähti puhetta kohti. ”Huomiskäräjissä?”
”Niin!” Meixez murahti ja liu’utti teroitinkiveään keihäänkärjen laitaa pitkin. ”Odotin näin kauan saadakseni Guen takaisin… miksi? Jotta voimme istua riitelemässä täällä laaksossa? Tai jotta tuo katala nainen saa huijattua meidät mukaansa?”
Calibus kallisti päätään. ”No mutta, eikö se olekin tärkeintä? Että olemme nyt Guechexin kanssa? Varmasti tämä on kuitenkin askel parempaan, ja katso!” Sinivihreä zyglak osoitti Guechexin ja Flygelin suuntaan. ”Heillä on varmasti suunnitelma. Kyllä me tästä selviämme.”
Meixez katsoi ystävänsä osoittamaan suuntaan. Flygel oli kyllä pitänyt sairaasta Guechexista ja heistäkin hyvää huolta. Hän ei kuitenkaan luottanut tietäjään täysin, sen verran outoja olivat Flygelin polut. Eivätkä tietäjät muutenkaan-
”Siunattua iltaa nuorisolaisille! Kreeh!”
Fatizax asteli rituaalisauvaansa nojautuen kohti Meixeziä ja Calibusta. Kalankalloinen tietäjä asettui kummempia kyselemättä ’nuorisolaisten’ väliin, asentonaan tukeva liskokyykky. ”Onkos tässä teitin ensimmäiset huomispäivän käräjäiset?”
Fatizaxin pistävä, vihreä katse kävi vuoroin Meixezissä, vuoroin Calibuksessa. Rituaaliluut ja muut tietäjän kehosta roikkuvat esineet kilisivät ja kalisivat tämän liikkeiden mukana.
”Kyllä on, arvoisa tietäjä”, Calibus vastasi ja teki pienen kumarruksen. ”On, tuota, suuri kunnia olla todistamassa, kun-”
”Joo joo joo”, Fatizax huitoi ilmaa. ”Kunniaa ja mitä vielä! Mahdatte… mahdatte olla vanhoille luilleni äkäisiä, kun äänestin valtiatar Raxcellin mukana, eikös?”
Meixez ei antanut ilmeensä värähtää. Tämä oli joku temppu. Joku ala-arvoinen kolttonen. Calibus ei vastannut hänkään sen paremmin, vaan takelteli sanoihinsa. ”Ei, tuota, me…”
”Kreeh-heh-heh! Voitte olla rehellisiä vanhalle Fatizaxille! Kyllä minuakin kiristäisi… mutta minulla on syyni toimia, ja pidän niistä kiinni! Kyllä vain! Luotettava Fatizax! Luotto-Zax! Kreeh!!”
Meixez ei ollut vakuuttunut, mutta osasi arvostaa rehellisyyttä. Hän kuunteli, kun tietäjän paasaus jatkui.
”Polkuni on vakaa, kyllä! Mutta, hyvät nuorisolaiset… minulla on tarjota teille hyvitys! Minulla on tarjota teille… viisautta! Tosi tietäjän tosi tietoja!”
Mei nosti häntänsä jännittyneenä ilmaan. ”Äänestit Guechexia vastaan. Jos sinulla on viisautta, en nähnyt sitä käräjillä.”
Fatizax rykäisi. ”Näkökulmia, näkökulmia! On viisautta nähdä monesta kulmasta! Kreeh! Sitä teille, nuorille, sitä tietoa haluan teille tarjota!”
”Pyydän anteeksi ystäväni puolesta”, Calibus puuttui keskusteluun. ”Mutta ymmärrette varmasti, arvon tietäjä… Meidän näkökulmastamme osallistut… no, temppuiluun. Vanhojen lakien sellaiseen hyväksikäyttöön, että kaikki zyglakit pysyvät heikkoina.”
”Heikkoina… heikkoina!” Fatizax rääkäisi niin kovaa, että Calibus kääntyi katsomaan, olivatko nukkumaan jo menneet käräjäläiset heränneet. Tietäjä jatkoi: ”Ovatapa asiat perustavanlaatuisen huonosti jos nuorisolaiset ovat sitä mieltä että heimoyhteisömme ovat heikkoja!”
Calibus katsoi Meixeziä, joka oli hiljentynyt. ”Mutta… olemmehan me tässä sodassa heikoilla. Olemme kadottaneet toisemme, ja kuinka moni onkaan kuollut… onhan se vähintäänkin… surullista, eikö?”
Fatizax kallisti päätään. ”Voisi olla paljon huonomminkin. Sen sijaan, että olisimme skakdien kahleissa, voisimme olla toistemme kahleissa. Kreeh… se olisi vielä surullisempaa, eikö vain?”
Nuoret eivät osanneet heti vastata.
Fatizax avasi taas suuren suunsa: ”Luuletteko te, hyvät nuorisolaiset, että elämme heimotodellisuudessa, koska emme tunne muita yhteisolemisen tapoja? Ettemme osaa pystyttää linnaa, lakitaloa ja vankilaa?”
Kysymys oli aseistariisuva. Tietenkin Meixez kunnioitti vanhoja tapoja, mutta oli kieltämättä huvittanut itseään ajatuksella, että zyglakeilla olisi samanlaiset aseet, linnoitukset ja marssijärjestykset kuin heidän vihollisillaan. Kyllähän se sodassa auttaisi.
Fatizaxin kalankallon takaa pilkistävät kasvot olivat vakavat, kun tämä jatkoi. ”Monet ovat unohtaneet… ja viisaimmat vain enää muistavat, mutta me kieltäydymme. Olemme jättäneet sen taaksemme. Polkumme johtaa pois ”sivilisaatiosta” ja hierarkiasta, ei niitä kohti… ainakin jos tämä tietäjä saa sanoa sanansa. Elämäntapamme ei ole osaamisen puutetta, arvon nuoriso. Se on vanhojen viisas valinta.”
Calibus nielaisi. ”Anteeksi, arvon tietäjä, mutta puheistasi saa sellaisen käsityksen, että joskus kauan sitten zyglakit olisivat eläneet… no, hyvin eri tavalla kuin nykyään.”
”Monet ovat unohtaneet ja viisaimmat vain enää muistavat. Kreeh…”
Mei oli jo hyväksynyt, ettei tietäjä ollut tekemässä heille temppuja tai muutenkaan pelaamassa Raxcelin pussiin. Mutta mitä tämä nyt oli?
”Ammoisat esiajat syvän muistin tuolla puolen”, Fatizax maalaili. ”Zyglakien mahtiaika… syvin imperiumi… kaikista suurin virhe.”
Calibus huomasi hengittävänsä pinnallisesti. Tietäjä puhui outoja. ”Syvin imperiumi? Suurin virhe?”
Fatizax nyökytteli, aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Nuoremmilla olisi riittänyt tässäkin sisäistettävää, mutta pian Fatizax jatkoi taas: ”Silloin oli zyglakeja zyglakien kahleissa! Mutta zyglakit ovat zyglakeja vain vapaina! Muurit eivät pitäneet vihollisia ulkona vaan meidät sisällä!” Tietäjä huitoi käsillään puhuessaan. ”Käräjät eivät ole hidastempoisia vahingossa! On täysin tarkoituksellista, että päällikköjen päällikön valinta on vaikeaa! Pienet heimot, suuri vapaus! Vapaus! Jos iso, rivissä tanssiva armeija suojelisi meitä, meillä olisisi sellainen yhä vain! Ennen oli! Mutta isompi, vielä tarkemmissa riveissä tanssiva armeija iski sen murskaksi! Ehei, eijei, parempi pysyä pienissä yhteisöissä, poissa isojen armeijoiden tieltä kokonaan.”
Julistusta seurasi pieni tauko, joka oli ilmeisesti vain hapenottoa varten, koska pian tietäjä jatkoi taas: ”Ja aina kun nälkäiset tai hurmeiset vuodet iskevät, löytyy joku suurisuu, joka keksii katsoa mallia mata-kansasta tai skakdeista tai mistälie muista mullantallaajista! Että lopetetaan käräjät, annetaan valta kovaäänisimmälle tomppelille, rakennetaan linna, vaihdetaan vanhat tavat uusiin… Ja aina vain on vähemmän meitä, jotka ymmärtävät pistää hölmöilyn seis alkuunsa! Me kieltäydymme sellaisesta imperiumista! Kuulkaa nyt nuoriso, kun jaan tämän teille, ettei jää vanhan Fatizaxin yksinäiseksi tehtäväksi estää kansaamme perustamasta uutta valtakuntaa… uutta syvää imperiumia…”
Ilta oli jo pitkällä ja Fatizax puhui paljon asioita, joista Mei ja Calibus eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tämä oli kummallekin ensimmäinen kerta, kun joku puhui heille tällaisia asioita. Siispä Fatizax jatkoi yksinpuheluaan.
”Kreeh… Jos emme ole valppaina, kohta joku kesyttää uuden jättipedon. Se olisikin, uusi T’haok…”
Juuri kun Meixez arveli ymmärtävänsä vanhusta, hänen oli pakko keskeyttää. ”Uusi T’haok?” Miten saaren Zyglakien pyhä merihirviö tähän liittyi? ”Miten niin uusi T’haok?”
”Palvottu T’haok…” Fatizax mutisi. ”Kurielez puhuu siitä lölleröstä jumalanaan, mutta se on täyttä potaskaa. T’haok on vain esiaikojen vanha lemmikkikala. Esi-zyglakien kultakala! Yksi monista, sintti parvessaan! Ja Merten Isäkin muka… Pthyi! Pistää kuule esihistorian perspektiiviin, nykyinen jumala oli ennen lemmikki vain!”
”Jumala tai ei”, Meixezin oli pakko sanoa vastaan. ”Jos meillä olisi mahdollisuus useampaan sellaiseen petoon, emmekö me voisi-”
”Voisi mitä? Kreeh! Vangita lisää zyglakeja merihirviöiden onteloihin?”
”Ei tietenkään, vaan kukistaa vihollisemme! T’haok on valtava peto, sehän olisi suurin mahdollinen ase!”
”Ase… kyllä, mutta ketä vastaan?”
Meixez oli vastaamassa, mutta jokin vanhuksen ilmeessä sai hänet olemaan vaiti ja kuuntelemaan. Meixez kurtisti kulmiaan. Hän pyrki katsomaan tarkasti Fatizaxin kasvoja kummallisen, ylisuuren kalankallopäähineen takana. Se oli vaikeaa. Kalapäähine, tapa, jolla Fatizax puhui, kaikki kilisevä tilpehööri, joka ei ollut lainkaan tietäjien normiston mukaista, vaan selvästikin Fatizaxin omia keksintöjä… kaikki ne piilottivat taakseen vanhan liskon, jonka oppeja kunnioitettiin.
Mei ei halunnut olla typerys. Kuinka suuri osa Fatizaxin käytöksestä oli harkittua teatteria? Oliko narrilla suurin vapaus puhua totta?
”Koska jos ajattelet, että kaksi tai kolme T’haokia katkaisisi kansamme kurjuuden kahleet, sitä luulisi yhdenkin tekevän niihin jo lommon. Mutta eipä ole tehnyt!” tietäjä saarnasi. ”Minä olin sen kutaleen limaisessa ontelossa viikkotolkulla vankina! Se on sellainen ase se meripeto, ettei sitä käytetä toien tai skakdien veneiden upottamiseen, vaan oman väen pelotteluun ja vangitsemiseen! Tiedätkö miksi? Kreeh! Kun on niin mahtava ase, että merivirrat itsensä joutuvat sitä väistämään, kirkasjärkisempikin päällikkö rakastuu siihen. Rakastuu aseeseen! Ja alkaa suojella sitä kuin rakkainta perhettään. Ja mitä tehdä aseella, jota rakastaa? Sitä käytetään vain sellaisia vihollisia vastaan, jotka rakastavat sitä myös, etteivät vaan vaaranna sitä.”
Fatizax nyökytteli omille puheilleen nuotion hehkussa. Meixezin oli myönnettävä tietäjän olevan ainakin jossain määrin oikeassa. Zyglakit eivät tosiaan käyttäneet T’haokia vihollistensa kimppuun käymiseen. Aina kun joku nuori lisko tätä ehdotti, keskustelu tapettiin kertomalla sen olevan liian vaarallista. Mitä jos menetämme T’haokin, mitä jos T’haok haavoittuu, mitä jos menetämme yllätyksen edun…
”Päällikkö rakastuu aseeseensa, ja päällikkö käyttää asetta vain omiaan vastaan”, Fatizax toisteli. ”Ja sitten sinne sullotaan selliin tietäjät, jotka uskaltavat puhua järkeä, kreeh! Harmia vain koko limanuljaskasta. Se on isoin huijaus mitä tiedän. Jos vain… vielä olisi Merten Äiti… se oikea jumala…”
Calibus rykäisi kurkkupussillaan. ”Merten Äiti?”
Hetkeen Fatizax ei vastannut mitään. Nuotion rätinä tuntui huumaavan kovana tällaisen hiljaisuuden aikana.
Fatizaxin silmät kostuivat, ja silmäkulmasta vierähti kyynel. ”En… muista…”
Calibus ja Mei vilkaisivat toisiaan. Aivan kuin joku henki olisi ottanut Fatizaxista vallan. Niin voimakas oli muutos tietäjän käytöksessä. Mutta sellaista oli muistella asioita esihistorian pimeimmistä syvyyksistä.
Kauempaa ja syvemmältä kuin kukaan tiesikään.
Vuoren tuulisella rinteellä oltiin kaukana valtamerten syvänteistä, eikä näiden luonnonvoimien ympäröimänä vanhinkaan zyglak tahtonut päästä kiinni muistoihin vanhasta jumalasta. Mutta Silvottu Äiti ei koskaan unohtanut lapsiaan.
Pian hetki oli kuitenkin ohi. ”Kreeh!” Fatizax karahti. ”Mihin jäinkään? Siihen kun nykyään ei osata? Luullaan että olisi parempi kun olisi oikein isot hierarkiat ja kaikkea! Nykymeno! Pah!”
Mei ja Calibus hätkähtivät keskustelun palattua äkillisesti aiemmalle uralle. Mei reagoi ensin: ”Jos ajattelet näin… jos todella olet sitä mieltä, että vallan keskittäminen on pahaksi, niin miksi annat äänesi Raxcelille? Eikö hän juuri ole-”
”Kreeh! Tietäjä katsoo lampea, ja hänen on nähtävä yhtä aikaa sen mutainen pohja ja taivaan heijastus sen pinnassa!”
Mei oli vastaamassa, mutta ei sitten oikein osannut sanoa mitään. Hän pudisti päätään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Fatizax hymyili ovelasti. ”Nuoriherra osaa kuunnella. Pyhä on velvollisuuteni varmistaa, ettei syvä imperiumi toistu, mutta täsmälleen yhtä paljon on tietäjä velkaa henkimaailmalle. Ei Raxcelista pitkäkestoista päälliköiden päällikköä tule… ja hän on luvannut, että saan omistautua henkimaailman ongelmiin.”
Mei ja Calibus katsahtivat taas toisiaan. ”Henkimaailman ongelmiin?”
”Näin yhden tinaukon…” Fatizax vastasi, ikään kuin se selittäisi asiaa. ”Hoikka ukko, vihreät silmät. Ajatus tarkka kuin harppuuna. Bio-Klaanin jäsen. Henkimaailmassa!”
Vanhuksen juttu kulki taas semmoisia latuja, että nuorilla teki tiukkaa pysyä mukana.
”Se tinaukko Bio-Klaanista puhui outoja!” Fatizax paasasi ”että totuus asuisi siellä, kansamme hengen mailla, ja vielä siellä mihin se kuvottava kellopelinainen on asettunut! Kreeh! Raxcel vannoi valan kautta, että siivoamme henkimaailman kelloista ja koneista ja bio-klaanilaisista. En usko saavani samanlaista valaa irti Guechexista.”
Meixez kallisti päätään. Henkimaailma. Todellako Fatizax oli periaatteessa vallan keskittämistä vastaan, mutta henkimaailman hommat pitivät hänet kuitenkin Raxcelin puolella.
Guechex ei ollut kiinnostunut henkimaailmasta, se oli totta. Mei yhtyi tässä kasvattajansa näkemykseen. ”Eivät kai unesi voi olla oikeaa maailmaa tärkeämpiä?”
”Tai siis”, Calibus pisti väliin. ”Kunnioitamme tietysti tietäjän kokemuspiiriä, mutta… no, ymmärrät varmasti. Meitä ei ole siunattu näyillä. Meidän on vaikeaa eläytyä siihen, kuinka merkittävää viisautta valvelunet sinulle antavat.”
”Jahas, jahas”, Fatizax maiskutteli. ”Kuulostaa siltä, että nuoret eivät ole itse henkivaeltaneet?”
Se oli tietenkin totta. Ei kai kukaan Mein ja Calibuksen sukupolvessa ollut vielä riittävän vanha ollakseen kokenut tietäjien valveunia? Ei sellaista opetettu näin nuorille. Saaren neljän heimon keskuudessa oli vain kourallinen zyglakeja, joiden Mei ja Calibus olivat koskaan kuulleet henkivaeltaneen.
”Kreeh! Parempaa aikaa oppia ei olekaan kuin nyt!” Fatizax julisti. ”Lähtekää kanssani henkivaellukselle, nuori väki, ja ymmärtäkää miksi teen mitä teen!”
”Mitä, ai nytkö?”
”Nyt! Puhuvat höpöjä että se vaatisi vuosien harjoittelua! Henkimaailma ei ole mikään monimutkainen ajatus joka vaatisi vuosien syvää pohdintaa, se on kansamme perintö, se on meillä lihassa! Helpompaa kun on vielä nuori ja vähemmän horinoita pyörimässä pääkopassa! Nyt henkivaelletaan!”
Fatizax ojensi luisevat kätensä Mein ja Calibuksen suuntaan. Calibus tarttui siihen epäillen. Mei katsoi olkansa yli rituaalilaaksoa, ja nukkumaan käyvää käräjäkansaa. Varmasti he olivat täällä turvassa… mutta tuntui tämä silti oudolta.
Hän tarttui Fatizaxia kädestä.
Mitäköhän nyt sitten, hän ajatteli. Mei vilkaisi Calibusta, joka… näytti olevan toisaalla. Tämän katse oli lasittunut? Mitä…
Sitten Mei näki sen myös.
Tyhjän maiseman. Horisontin vailla taivasta. Tuulen, joka ei puhaltanut ilmassa, vaan hänen sisällään. Raunioita.
Hän oli aivan yksin. Missään ei ollut ketään, mutta silti hän… hän tunsi heidät kaikki. Ei vain Calibusta ja Fatizaxia, vaan myös Guechexin, ja Flygelin, ja…
Alinnel.
Äiti?
Se ei ollut haju, se ei ollut näky, se ei ollut ääni. Mutta hän tunsi sen. Täällä hän oli. Täällä he kaikki olivat. Yhdessä, yhtä. Henkien maailmassa…
Yhtäkkiä hänen yläpuolelleen repesi halkeama. Taivaankansi halkesi. Railosta syöksyi jotain muodotonta kohti maata.
Mei nosti kädet kasvojensa eteen suojautuakeen iskulta, mutta sitten hän olikin taas tutussa ympäristössä kotisaarellaan.
Hän huohotti. Mitä ihmettä? Se oli tuntunut niin todelliselta. Mutta siinä hän istui, nuotiolla, laaksossa, vuorenrinteellä. Hän nuuhki ilmaa. Tutut tuoksut. Tässä hän oli. Kaikki oli kuten kuuluikin. Mutta silti…
”Voipi olla rahtusen vaikeampaa seuraavalla kerralla”, Fatizax ähkäisi. ”Nyt tuli nuoriso tietäjän peesissä. Seuraavan kerran henkivaellatte sitten omien vaistojenne varassa. Nyt jos suonette anteeksi, vanhan pitää mennä vähän lepäilemään…”
Fatizax nousi seisomaan, ja lähti sauvaansa nojaten pois hiillokseksi hiipuneen nuotion ääreltä. Mei eikä Calibus osanneet kumpikaan sanoa mitään ennen kuin tietäjä oli tiessään. Ystävykset jakoivat pitkän katseen. He olivat kokeneet jotain hyvin voimakasta ja vanhaa.
Uuden kokemuksensa valossa Mei oikeastaan ymmärsi Fatizaxia. Tai ymmärsi, että tietäjävanhuksen polku ja järjenjuoksu poikkesivat valtavasti useimpien muiden zyglakien vastaavista. Mei vilkaisi laakson laidalla nuokkuvaa Guechexia. Olikohan hän koskaan kokenut vastaavaa? Oliko hän henkivaeltanut? Ei varmaankaan… Mei tiesi, ettei päällikkö olisi myöskään kiinnostunut oppimaan tätä taitoa, ei juuri nyt. Ei, kun kaikki muut asiat olivat kesken.
Mutta Alinnel oli siellä.
Nyt se tuntui jo unelta tai kaukaiselta muistolta. Kuin henkivaelluksesta olisi kulunut päiviä tai vuosia, eikä paria pahaista hetkeä.
Ei, Guechex ei tulisi henkivaeltamaan. Jotenkin Mei vaistosi, ettei tämä edes pystyisi siihen. Ei siinä tilassa, missä nyt oli. Tietäjä taisi olla valitettavasti oikeassa: Fatizaxin ja Guechexin näkökulmat olivat liian kaukana toisistaan.
Guechex, voisimmeko mennä jahtaamaan bio-klaanilaisia ja kelloja henkimaailmaan, Mei kuvitteli selittävänsä kasvattajalleen. Tämä on huisin tärkeää, ehdottomasti pistetään kostot ja sodat ja muut seis siksi aikaa. Raxcelin kanssa liittoutunut vanha tietäjä kertoi niin.
Ei, siitä ei tulisi mitään.
Mei ei tiennyt mitä ajatella. Vaikka Fatizaxin viisaus oli selvästi monin verroin syvempää kuin hän oli vielä hetki sitten arvellut, yhteistyö käräjillä ei onnistuisi. Mikä turhauttava tilanne. Mei hieroi ohimoitaan. Hän oli arvellut, että ilta tulisi olemaan jännittynyt ja täynnä kiistoja päällikköydestä. Hän ei ollut arvellut henkivaeltavansa ensimmäistä kertaa ja oppivansa zyglakien salattua historiaa.
Ehkä nyt on parempi mennä suosiolla nukkumaan, hän myönsi lopulta itselleen ja toivotti Calibukselle hyvät yöt. Mei huomasi olevansa liian väsynyt päättämään, mitä edes halusi uusilla tiedoillaan tehdä.
Flygel loikoili pensaan takana, syrjässä muusta käräjäseurueesta. Hän ei halunnut häiritä muiden iltaa, eikä hän halunnut muiden häiritsevän omaa iltaansa. Pensas näkösuojana. Toimiva menettely.
Jotkut saattaisivat sitä paitsi katsoa lukemistoani pahalla, hän ajatteli kaivaessaan nyytistään matoranilaisen tutkielman maaperätyypeistä. Tätä pidetään parhaimmillaan turhana, ja pahimmillaan harhaoppisena. Harhaoppisia maaperätyyppejä, hän makusteli ajatusta. Naurettavaa.
Flygel löysäsi silmälappuaan, otti esiin pienen lukuvalokivensä ja asettui mahalleen. Hän nuuhki ilmaa ja vilkaisi vielä kerran, ettei kukaan katsonut hänen suuntaansa, ennen kuin kävisi lukutoimiin.
Tieteilijä pysähtyi miettimään tekemisiään. Lukemisen piilottelu oli hänelle refleksi. Automaatio.
Hän pudisti päätään. En minä ole mikään pojankoltiainen. En minä tarvitse kenenkään lupaa lukemisiini.
Ehkä toisenlainenkin huominen olisi mahdollinen. Sellainen, jossa hän saisi lukea kirjojaan rauhassa. Ehkä joku muukin innostuisi. Hän tiesi monta zyglakia, joille kirjan avaaminen tekisi oikein hyvää.
Flygel tarttui opukseensa ja käänsi esiin kalanruodolla merkitsemänsä aukeaman. Maaperätyyppejä…
Tänä iltana hän ei jaksanut vääntää lukemisistaan kenenkään kanssa. Käräjöinti saisi luvan jatkua vasta huomenna.
Yö oli pimeä. Syksy alkoi olla jo sen ikäinen, että auringot pysyttelivät horisontin alla riittävän kauan, jotta maa unohti valon pimeimmiksi tunneiksi täysin. Tähtitaivas piti vahtia, mutta senkin loisto oli tänä yönä himmeä. Käräjäläiset eivät pitäneet yön aikana soihtuja tai vartiotulia, joten mustassa maassa lähes liikkumattomana makaava Fatizax ei nähnyt kuin violetteja ja harmaita puiden ja rinteiden muotoja. Tämä siitä huolimatta, että zyglakit vaelsivat toisinaan meren syvänteissä ja painaumissa, joissa valoa ei ollut tätäkään vähää.
Tietäjä oli kuitenkin ollut aina sitä mieltä, että meressä oli helpompi pysyä perillä ympäristöstään kuin maan pinnalla. Veden kuiskaukset olivat tuulta painokkaampia.
Hän huomasi ajattelevansa matoralaisten tarinoita siitä, miten zyglakit veivät heitä yön pimeydessä kodeistaan. Totta sekin, aina silloin tällöin, hän mietti. Fatizaxista oli silti hullunkurista, että mata-kansa ajatteli zyglakien olevan pimeyden olentoja. Zyglakit eivät pelkää pimeää, hän muisti joskus kuulleensa. Hölynpölyä ja panettelua, Fatizax tuumi katsellessaan mustaa maailmaa ympärillään ja kuunnellessaan tuulen suhinaa pensaissa. Tietäjästä pimeys oli hermostuttavaa ja vaarallistakin. Soihtuja ja vartiotulia zyglakit eivät pitäneet, mutta eivät pelottomuutensa, vaan pelokkuutensa tähden. Merkki zyglakien leirin sijainnista kutsui yleensä itseään suuremman vihollisen huomion.
”Kreeh, vaaroja pimeydessä, vaaroja valossa, sellainen on liskoväen osa… vaaroja maan päällä, vaaroja sielujen mailla…” hän mutisi hiljaa itsekseen.
Mutisi ja murisi, valitti ja änkyröi, mutta valvoi kuitenkin, ja tarkkaili. Nuoremmat tarvitsevat unen suomaa lepoa, yön tunnit palautumiseen, hän arveli. Seurueen vanhimpana Fatizax piti tehtävänään katsoa muiden perään, ja varmistaa varman päällekin, ettei mikään uhannut heitä tänä tärkeänä yönä. Muut levätköön, vanha väijyköön.
Eivätkä unet olleet Fatizaxia muutenkaan voimistaneet, eivät enää vuosiin.
Raxcel heräsi lyhyiltä yöunilta virkeänä. Hänellä oli aina ollut taipumus säilyttää mielen kirkkaus ja ruumiin vetreys silloin kun tarve vaati, vaikka sitten vähemmillä unilla. Aamuauringot olivat vasta aloittaneet kipuamisensa kohti syksyisen taivaan lakipistettä, mutta Raxcel koki olevansa täysin valmis päivän koitokseen.
Hän tarkkaili ympäristöään. Pienen laakson toisella laidalla Flygel luki keskittyneenä kirjaa ja nuoremmat zyglakit nukkuivat vielä. Raxcelin oma seurue valvoi tilannetta hieman loitommalla, käräjälaakson ylärinteillä. Fatizax oli käpertynyt siirtolohkareen viereen, arvatenkin torkuille. Senkin laiskimus, Raxcel ajatteli.
Hänen katseensa hakeutui hänen vastapeluriinsa. Guechex harjoitteli. Suuri soturi oli jalkeilla, puukko toisessa kädessä, ja koko punamusta keho liikkeessä. Ei kuitenkaan nopeassa liikkeessä, vaan hitaassa, harkitussa liikkeessä, kuin rituaalitanssijalla. Raxcel kuitenkin tunnisti, etteivät liikkeet olleet tanssia, vaan taistelua. Puukon vienti taakse, sitten työntö eteenpän. Askel taaksepäin ja saman liikkeen jatkaminen tuomalla häntä ensin vierelle, sitten eteen, kämmenen verran siitä, missä puukko oli äsken ollut. Uusi askel taakse, kiertäen kuvitellun vastustajan kylkipuolelle…
Raxcel jäi katselemaan Guechexin kehon liikkeitä hieman pidemmäksi aikaa kuin oli ollut tarkoitus. Hänen vastapelurinsa taisteluharjoitteet olivat hypnoottisia. Toisena aikana, kauan sitten, kun he olivat olleet läheisemmät, Raxcel oli todistanut vastaavanlaisia harjoituksia useinkin. Silloin Guechexin liikkeet olivat kuitenkin olleet notkeampia, ja puukko ja häntä olivat iskeneet suuremmalla voimalla. Raxcel tiesi, ettei Guechexin muuttuneissa liikkeissä ollut kyse vanhuuden mukanaan tuomasta raihnaudesta, ei ainakaan täysin.
Sait pahemmin selkääsi vihollisen linnakkeessa kuin osasin kuvitella, Raxcel tuumi katsellessaan Guechexia.
Raxcel oli kuitenkin sitä mieltä, että sääli ei pukenut häntä itseään. Eikä heikkous pukenut Guechexia.
Raihnautesi saattaa olla liikuttavaa, mutta vakuutat minut entisestään omasta paikastani päälliköiden päällikkönä, Raxcel ajatteli. Heikot eivät voi johtaa.
Sininen päällikkö tiesi, että hän on se, mitä zyglakit tarvitsevat. Vahva, ovela ja elämänsä terässä. Riittävän kunnioitettu ja riittävän pelätty. Riittävän röyhkeä.
Raxcel huomasi Guechexin pitävän pienen tauon harjoituksissaan. Tämä tukeutui polviinsa.
Osaat olla pelottava, ja tiedän että omasi kunnioittavat sinua, Raxcel jatkoi kilpailijansa mittailua. Mutta tuossa kunnossa Allianssi syö sinut elävältä.
Raxcel oli joka tapauksessa hyvillään siitä, että Guechex oli löytynyt, ja että huomiskäräjät olivat käynnissä. Hän tiesi olevensa itse sitä mitä zyglakit tarvitsivat, mutta oli hänen kilpapäällikölläänkin silti tärkeä tehtävä. Mitä uskottavamman vastaehdokkaan Raxcel laudalta löi, sitä vahvemmasta asemasta hän lähtisi johtamaan zyglakeja. Soraääniä olisi varmasti vähemmän, kun itse ylisuuri liskosoturi Guechex olisi nöyrtynyt hänen edessään. Käräjät olivat Raxcelille keino kilvoitella itseään vahvemmaksi. Yksi näytön paikka lisää. Hänestä tulisi paras päälliköiden päällikkö, mitä saaren kalliot muistivat.
Calibus oli melko varma, ettei hänen aamurituaalinsa oikeasti häirinnyt Meitä, vaikka tämä sitä usein mulkoilikin. Ei viime aikoina, kylläkään, koska eihän Calibus ollut edes laulanut viime aikoina. Ei ainakaan niin, että Mei tai muut olisivat sitä kuulleet.
Nyt sinivihreä lisko kuitenkin kyykisteli tukevassa lepoasennossa ja oli avannut suunsa kohti aamuista taivasta. Matala korina nousi hänen sisältään ja taittui hänen kurkussaan lauluksi. Rauhallinen sävelmä, jota Calibus alkoi laulaa, sopi hänen mielestään täydellisesti aamuhetkiin.
Matala ja hidas mutta lempeä sävelmä täytti aurinkojennousun siivilöimän ilman. Kappale kimpoili laakson seinistä ja nousi kohti taivaita. Ei kuitenkaan niin kovaa, että se olisi kantaunut tunnistettavana muille maille, tai edes säikäyttänyt paikallisia raheja. Zyglakien tapa laulaa oli tasapainoinen, ja heidän sävelmänsä oli punottu taajuuksille, joita myös luontokappaleet pitivät rauhoittavina. Ne eivät saaneet lintuja lehahtamaan oksiltaan tai ötököitä kaivautumaan maan kuoreen.
Ainoa paikallinen olento, jonka häiriintymisestä Calibus oli huolissaan, oli Mei. Nyt tämä ei kutenkaan vaikuttanut olevan moksiskaan laulannasta. Calibus oli tästä hyvillään. Mei ja useat muut ajattelivat – Calibus oli tästä varma – että hän lauleskeli aamuisin kiusoitellakseen Meitä. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Laulut, joita Calibus lauloi, olivat hänelle tärkeitä muista syistä. Ne yhdistivät hänet kaikkeen siihen, mikä oli tullut ennen heitä, ja Calibus tahtoi ajatella, että myös kaikkeen, mikä tulisi heidän jälkeensä. Fatizaxin viimeöisen saarnan jäljiltä näissä aiheissa riitti sulateltavaa.
Sitä paitsi maailma kaipasi kauniita asioita. Harmikseen Calibus ei kuitenkaan ehtinyt laulaa lauluaan loppuun, kun rituaalikiveltä kuului kutsu. Toinen käräjäpäivä oli alkamassa.
Guechex otti paikkansa käräjien keskiöstä. Hänellä oli tänään vetreämpi olo kuin eilen, ja hän arveli pysyvänsä tolpillaan, vaikka päätöksenteko venähtäisikin. Eilinen sessio oli ollut sentään lyhyt, hän ajatteli.
Enemmistö Raxcelin seurueesta asettui taas loitommas rituaalikivestä. He ovat kelpo zyglakeja, Guechex mietti. Seuraavat ahnetta keplottelijaa, mutta kelpo zyglakeja joka tapauksessa. Enemmistö ainakin.
Guechex oli ehtinyt varhain aamusta keskustella heidän kanssaan hetken ja vaihtaa tietoja. Järkytys kuulijoiden kasvoilla oli ollut melkoinen, kun hän oli kuvaillut, mitä Bio-Klaanin muurien sisäpuolella oli tapahtunut. Huhutkaan eivät näinä aikoina kiertäneet, joten heidän tiedonnälkänsä oli suuri.
Raxcel ei ole tyytyväinen, että pääsin jakamaan muonaa ’hänen’ zyglakiensa kanssa, Guechex oli varma. Saavatpa kuulla toisenlaisenkin näkökulman saaren tapahtumiin.
Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi; käräjät aloitettiin aamuvarhaisella. Guechex katseli kun muut asettuivat paikoilleen. Raxcel ja Fatizax astelivat häntä vastapäätä kiven toiselle puolelle. Flygel näytti epävarmalta sen suhteen, missä hänen paikkansa tällä kertaa oli. Guechex osoitti kädellään: pysy nyt vain siellä, kutsun sinut tähän kohta.
Ja taas mennään, punainen liskopäällikkö ajatteli.
”Huomiskäräjien toinen päivä alkaa nyt”, Guechex julisti. ”Yörauha on ohi, nyt on päätösten aika. Ennen kuin äänestämme päälliköiden päälliköstä, kutsun äänenantajaksi tietäjä Flygelin.”
Vihreä tiedemies asteli varovaisesti rituaalikiven ääreen. ”Olen tietäjä Flygel, ja otan vastaan paikkani huomiskäräjillä.”
Guechex nyökkäsi liittolaiselleen, ja katsahti sitten Raxcelia. Sininen päällikkö antoi happamuutensa näkyä kasvoillaan.
”En tiennytkään, että tietäjä Flygel haluaa antaa neuvoaan käräjille…” Raxcel puhui ”…enkä olisi uskonut, että päällikkö Guechex haluaa hänen… poikkeuksellisia oppejaan.”
Guechexin ilme ei värähtänyt, mutta sisäisesti hän hymyili. Taisit luulla, ettemme saa rakennettua rintamaa sinua vastaan. Väärin luultu.
”Jos huomiskäräjät tarvitsevat tietäjä Fatizaxin oppeja, ne hyötyvät varmasti myös tietäjä Flygelin neuvosta”, Guechex tyytyi vastaamaan. ”Kun kerran hengen kriisin lakiinkin on vedottu.”
Fatizax näytti hermostuneelta ja vilkuili Raxcelia. Sininen päällikkö ei vastannut eleisiin, vaan piti katseensa Guechexissa. ”Tehdään tämä sitten näin. Minä, Metsärannan Raxcel, johtaisin kaikkia saaren zyglakeja uuteen päivään. Zyxaxin leskenä asemani on korkein ja kokemukseni neuvottelusta Allianssin kanssa suurin.” Vastaavia sanoja Raxcel oli lausunut eilenkin. ”Arvovaltani johtaa saaren heimot vaikeiden aikojen läpi. Lunastan paikkamme Allianssin riveissä. Tuon keihään, hampaan ja kynnen vihollistemme kurkuille. Puhdistan henkimaailman bio-klaanilaisesta ja muusta ulkopuolisesta epäharmoniasta. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”
Raxcel nosti oman kätensä, ja Fatizax toisti perässä.
Guechexin vuoro. ”Minä, Metsärannan Guechex, johtaisin kaikki heimot parempaan huomiseen. Löydän meille uuden polun ja katkon ne siteet, jotka kahlitsevat meidät Allianssiin. Tuon kaikille zyglakeille vapauden, ja varmistan, että oikeus seuraa varjon lailla vainoajiamme. Minun johdollani polkumme perustuu harkintaan eikä tottumukseen. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”
Hänen oma kätensä ja Flygelin käsi nousivat ilmaan.
Muut käräjäläiset vilkuilivat sananvaihtoa vaitonaisina. Ilma oli aurinkoinen ja syystuuli raikas. Jännitteen saattoi silti haistaa.
”Umpikujasta toiseen, eikö vain”, Guechex murahti. ”Kaksi päällikköä äänesti tasan, ja kaksi tietäjää äänestää nyt myös tasan.”
”Se oli järkevää”, Flygel totesi yksioikoisesti. ”Entäs nyt?”
”Kreeh…”
Neljä zyglakia rituaalikiven ympärillä tuijottivat toisiaan.
”Mitä?” Guechex ärisi ”Eikö sinulla ole enempää huonosti tunnettuja lakeja minua vastaan, Raxcel? Ei enempää temppuja? Ehkä voisit seuraavaksi vedota, hmm, pitkien pintasotien lakiin, ja kutsua äänenantajaksi kaikki kolmesti voidellut soturit? Sopisiko se tyyliisi?”
Guechex luuli olevansa tilanteen tasalla, mutta ei huomannut Raxcelin muuttunutta ilmettä. Guechex jatkoi: ”Et varmaan aikonut, koska kaikki saaremme kolmesti voidellut soturit ovat kuolleet!”
”Oikeastaan…” Raxcell henkäisi. ”Eivät ole.”
Guechexilta meni hetki sisäistää, mitä Raxcel oli juuri sanonut. Kolmesti voideltuja – kaikista sotureista kunnioitetuimpia – oli ollut saarella sodan alkaessakin vain kourallinen, ja nyt ei ainuttakaan. Hän muisti tarkasti, miten jokainen heistä oli kohdannut loppunsa. Urheimmilla oli tapana lähteä ensimmäisinä.
”Miten niin eivät?” hän lopulta vastasi.
”Minä… me… hän oikeastaan”, Raxcel osoitti Fatizaxia ”sai tiedon siitä, että yksi kolmesti voideltu soturi on yhä elossa.”
Guechex tunsi, miten hänen kehonsa lihakset jännittyivät ja sulat nousivat pystyyn. Hän ei tiennyt, mitä tuo julmettu suhmuroija nyt yritti. ”Mitä peliä tämä on? Minä olen osallistunut kaikkien tämän saaren kolmesti voideltujen soturien hautajaisiin tämän sodan aikana! Väitätkö, että heitimme hyvästit väärille ruhoille? Vai onko tämä hännystelijäpappisi tässä kenties manannut jonkun heistä takaisin tuonelasta?”
”Kreeh…”
”Et kaikkien hautajaisiin”, Raxcel pysyi vakavana. ”Kaikkien, paitsi viimeisen.”
”Vasell?” Guechex huudahti. ”Hän menehtyi minun komennossani, osana iskua Tawan veriseen linnaan!”
Guechex puristi kivipaatta niin että kynnenjuuria vihloi. Mitä peliä Raxcel pelasikaan, tämä meni liian pitkälle. ”Vasell oli kuin perhettä. Vaimoni paras ystävä.”
”Hän on elossa”, Raxcel vastasi. ”Jotenkin hän selvisi.”
Guechexin henki salpautui. Voisiko todella olla niin? Hän runnoi tiensä mielen niihin sopukoihin, jotka olisi ollut armollisempaa jättää penkomatta. Hän palasi kuumeuniensa alkulähteelle. Hän muisteli iskua Bio-Klaaniin. Voisiko todella…
Hän muisteli etenemistään pimeitä käytäviä pitkin. Hän muisteli tapettuja bio-klaanilaisia. Hän muisteli ryhmän taisteluita ja ryhmän hajaantumista. Hän…
Hän…
Vasell oli tosiaan irtautunut pääseurueesta hieman ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen. Eikä Vasell… tai mitään Vasellia muistuttavaa ollut osana sitä sätkivän lihan vuorta, joka häntä oli odottanut Keskisuuren kasteen aukiolla.
Voisiko Vasell todella olla elossa?
Guechex oli vielä kertaamassa painajaistaan, kun Flygel avasi nokkansa: ”Ymmärränkö siis oikein… jos päälliköt ja tietäjät äänestävät tasan, voisimme avata äänestyksen vielä kaikista kunnioitetuimmille sotureille? Joita on jäljellä… yksi?”
Raxcel nyökkäsi.
”…joten missä hän on?” Flygel esitti johdonmukaisen kysymyksen.
Guechexkin palasi tilanteen tasalle. Tähän hän tahtoi todella saada vastauksen.
Niinpä tietenkin, Guechex ajatteli. Pettymys, mutta pientä verrattuna siihen toivonkipinään, että Vasell oli ylipäänsä elossa. ”Kuinka saamme hänet pois?”
Kukaan ei rohjennut ehdottaa murtautumista Bio-Klaaniin. Varmasti klaanilaiset olivat sitä paitsi tähän mennessä tilkinneet puolustuksensa heikot kohdat.
”Vankienvaihto”, Raxcel totesi. ”Sen on oltava vankienvaihto.”
Guechex nyökkäsi. Ehdotus kuulosti järkevältä. Sitä paitsi-
Hetkinen.
”Minä olen tietenkin Vasellin pelastamisen kannalla”, Guechex puhui matalalla äänellä ”mutta miksi sinä haluat tätä?”
Raxcel kohotti niskasulkiaan. ”Sen lisäksi, että haluan taiturimaisen soturin riveihimme yhtä kovasti kuin sinäkin… minä uskon, että hän näkee asiat minun tavallani. Älä erehdy luulemaan, että kaikki perheystävät ovat kanssasi samaa mieltä siitä, miten yhteisöä pitäisi johtaa.”
Sinä saat ajatella niin, Guechex tuhahti mielessään. Olen varma, että Vasell ymmärtää tilanteen paremmin. ”Olkoon niin”, punainen päällikkö jyrähti. ”Ehdotan, että järjestämme uudet huomiskäräjät, ja että pitkien pintasotien lakiin vedoten kutsumme siihen äänenantajaksi kolmesti voidellut soturit… eli Vasellin.”
”Kannatan”, Flygel sanoi hiljaa, vaikka kolme ääntä neljästä olisi riittänyt.
Guechex ja Raxcel näyttivät molemmat olevan täynnä uutta voimaa. Tunnelma myös käräjien ulommalla piirillä oli innostunut.
”Ehdotan, että huomiskäräjät päättää saaren zyglakien seuraavaksi päämääräksi bio-klaanilaisten vankien kaappaamisen, jotta voimme vahvistaa rivejämme Vasellilla vankienvaihdon kautta”, Guechex puhui. Hän katsoi Flygeliin, ja osoitti seuraavat sanansa tieteilijälle: ”Emme saa näillä käräjillä vahvistettua, mikä on tuleva suhteemme Allianssiin tai Bio-Klaaniin, mutta tämä askel on otettava.”
Edellisen yön keskustelu painoi raskaana Guechexin mielessä. Hän oli sanansa mittainen zyglak, ja oli valmis lunastamaan Flygelin tuen käyttämällä väkivaltaa vain harkiten. ”Emme voi lähestyä klaanilaisia tyhjin käsin”, Guechex kuitenkin puhui. ”Emme voi luottaa pitkäaikaisen vihollisen hyvään tahtoon tai armoon.”
Raxcel ja Fatizax julistivat molemmat kannattavansa ehdotusta. Flygel vastasi ainoalla silmällään Guechexin katseeseen. Päällikkö tiesi tietäjän laskelmoivan päänsä sisällä. Miettivän, oliko tähän suostuminen liika myönnytys väkivallalle, vai järkevää taktiikkaa paremman lopputuloksen varmistamiseksi.
Guechex teki nopean päätöksen. Tässä tilanteessa paras tapa toimia olisi päästää Flygel päätöksenteon vastuusta kokonaan. ”Kolme ääntä riittää, ehdotus on käräjien hyväksymä”, Guechex jylisi. ”Päätämme käräjät tähän. Polku on valittu!”
Hän toivoi, että Flygelin ymmärtävän tilanteen.
Nämä huomiskäräjät olivat nyt ohi, joten Fatizax keräili tavaroitaan lähtöä varten. Niin tekivät kaikki muutkin zyglakit. Tietäjä kuitenkin viivytteli pakkaamisen suhteen. Muun omaisuutensa hän oli jo sullonut säkkiin, mutta yhtä taikaesinettä hän ei ollut vielä napannut matkaansa, vaan se lepäsi hänen edellään heinikossa. Rituaalihattu. Hänellä oli siihen liittyen hyvin ristiriitaisia tuntemuksia.
Se oli se taikaesine, jonka kautta hän tiesi saavansa yhteyden lähimpään jumalaansa. Jotenkin se tuntui juuri nyt… vaikealta.
Ei kai tässä auta kuin avata yhteys, Fatizax ajatteli.
”Oi tietäjien tietäjä… henkiopas ylivertainen… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua.”
Fatizax nieleskeli hermostuneena. Mitäköhän tästäkin nyt tulee.
”KUKA USKALTAA KUTS- ah, Fatizax”, tuttu ääni vastasi tietäjän pään sisällä.
”Kreeh-heh-heh, juu, minä…” Fatizax piti pienen tauon. ”En tiennyt, että muilla edes on tätä numeroasi.”
”No ei ehkä tätä samaa, mutta muita numeroita.”
”Aivan… tuota… oi viisain tähti saaremme yllä! Oi pohjoisen isopyhä! Palvelijasi haluaa… jos hän vain uskaltaa kysyä…”
Fatizax ei oikeastaan ollut aivan varma, miten edetä asian kanssa. Tällainen ei tyypillisesti kuulunut hänen jumalsuhteeseensa. Hän kuitenkin jatkoi: ”Palvelijasi haluaa anoa anteeksiantoa.”
Hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen Noita vastasi: ”Anteeksiantoa varten täytyisi kyllä olla tehnyt jotain, minkä takia pyytää anteeksi. Mitä olet tehnyt?”
Fatizax katseli ympärilleen. Jos joku olisi häntä tarkkaillut, hän olisi vaikuttanut puhuvan itsekseen. Mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan, vaan muut valmistautuivat lähtöön.
”Oi noita, olen… äänestänyt.”
”… käsittääkseni sinulla on siihen oikeus.”
Fatizax oli melko varma, ettei henkiolento ollut koskaan vaivautunut opettelemaan zyglakien heimolakeja. ”Kreh, no, tässä tapauksessa kyllä…. tässä tapauksessa kyllä. En vain ole aivan varma, hyväksyisittekö, oi roudan rakastaja, sitä miten äänestin.”
”No en nyt ihan tiedä, mitä se minulle kuuluu, mutta kerro nyt sitten, miten äänestit. Otan vastaan ripittäytymisesi!”
”Olen tietysti aina uskollinen teille, mitä hengen asioihin tulee, mutta olen… kreeh… olen estänyt meitä lyöttäytymästä yksiin myös maallisesti. Olen äänestänyt siten, että liittoa Bio-Klaanin ja zyglakien välillä ei tapahdu.”
”… no vähän kurja temppu, kieltämättä. Mutta sellaista se välillä on! On jotain 33 % todennäköisyys, että yksi parhaista kavereistani on petturi, joten eipä tuo paljon sitä pahempi juttu ole.”
Linjoilla oli hetken hiljaista. ”Tuota… hyvä tietää, ettet ole syvemmin järkkynyt, oi… oi… Manu..?”
Manu oli hetken vaiti hieman pöyristyneessä hiljaisuudessa.
”Älä venytä onnesi rajoja ihan liikaa.”
”Oi hän, jonka tahtoa kinokset tottelevat! Oi hän, joka… saa porot tanssimaan!”
”No mutta, millaisia diilejä tuli tehtyä? Saitteko tehtyä Raxcelista uuden kuningattaren, vai mikä ikinä teidän tavoitteenne sitten olikaan?”
”En haluaisi ikävystyttää teitä yksityiskohdilla… tällä hetkellä kukaan ei ole kuningatar, tai siis päälliköiden päällikkö. Umpisolmuun meni! Mutta meillä on nyt polku jota kulkea, ja se saattaa… kreeh… hyvä, että sain anteeksiannon!”
”No, yritä sentään pysyä terveenä.”
”Kuin… myös…?”
”Ja nyt, kun tässä puhutaan, niin sinä varmaan tiedät aika paljon juttuja lihasta?”
Fatizax oli tottunut siihen, että hänen henkioppaansa vaihtoi reippaasti puheenaihetta – yleensä palvelijaa kiinnostavasta aiheesta palveltavaa kiinnostavaan aiheeseen – mutta tämä oli tullut aika puskista.
”Lihasta? Oi… hienon hatun kantaja?”
”Niin, siis lihasta, niin. Sellaisesta, mistä esimerkiksi kranat on tehty. Ja tehän olette vähän niin kuin isoja kranoja? Kun siis viime aikoina lihaa on jotenkin tullut vähän joka tuutista. Muuannen tuntemani tiedemies valmisti haamuimurin, jolla hän onnistui imuroimaan lähinnä lihaa, mikä oli varsin omituista. Ja sitten meillä on Klaanin sairasosastolla joku jäbä, joka on ’lihan riivaama’, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Jotain Totuus-juttuja, kuulemma. Niin että osaisitko sinä kertoa, että mitäs himskuttia?”
Fatizaxin keho jännittyi. Totuus… sitä se tinaukkokin oli puhunut.
Lihaa Klaanilinnan pihamaalla. Guechexin vaimo, lihana pihamaalla. Koko joukko zyglakeja, pelkkää lihaa pihamaalla.
Henkimaailma. Lihaa. Tinaukkoja ja kellopelejä. Yhteenkasvaneita zyglakeja.
Tietäjä tiesi nyt tietävänsä jotain olennaista. Mutta mitä? Ymmärrys oli hajanainen. Kallossa kalankallon sisällä suihki ajatuksia kuin meressä hopeakylkisiä parvikaloja.
”Kreeh-heh-heh!” Fatizax rääkäisi Noita-linjalle. ”Vanhan palvelijan muisti ei ole enää sama kuin ennen, en muista lihasta kuin että hyvältä maistuu nuotiolla, kreh-heh-heh…”
”No entäpä tämä ’tinaukko’, missä sinä hänet tapasit?”
”Hetkonen, enhän minä kertonut…” Fatizax muisti äkisti jumalansa mahtavat voimat. Sellaisia ajatuksia tietäjä ei osannut ajatellakaan, etteikö Noita olisi niitä kuullut. ”Oho, kappas, nyt vanhan pitääkin mennä, nuoremmat tekevät jo lähtöä! Jään vielä kolotuksineni seurueesta jos en ala tallustamaan ja vähän äkkiä! Linjakin on aika huono, vähän meinaa pä… pä… tkiä?”
Fatizax vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei tiennyt kehen luottaa. Saattoiko hän luottaa edes jumalaansa?
Manu linjan toisessa päässä puhui vielä. ”Jos et tahdo kertoa, niin älä sitten! Mutta älä edes kokeile viilata minua linssiin. En ehkä ensi kerralla myönnä anteeksiantoa yhtä kepein perustein!!”
”Kreeh…”
Fatizax tunsi mielensä sisäisen yhteyden katkeavan. Se oli mennyt aika lailla odotetusti, eli ei kovin hyvin. Hän jäi tosissaan puntaroimaan, halusiko vallitsevissa olosuhteissa kantaa Noidan taikakalua mukanaan.
Huomiskäräjien poliittinen lopputulos oli jäänyt jokseenkin keskeneräiseksi. Mutta ainakin tietäjä oli saanut uutta hengellistä pohdiskeltavaa.
Huomiskäräjien toinen päivä oli taittunut jo illaksi, kun Zyglakien värikäs seurue harppoi vuorenrinnettä alas kohti metsää. Tahti oli nopea. Epäluottamus eri päälliköiden kannattajien välillä velloi yhä ilmassa, mutta ainakin toistaiseksi heillä oli suunta. Polku, jota seurata.
Vankienvaihto.
Raxcel luotti siihen, että Vasell päätyisi kannattamaan häntä itseään. Guechex ajatteli samoin; hän uskoi saavansa Vasellista liittolaisen. He molemmat halusivat miekkasoturin riveihinsä, ja uskoivat saavansa tämän juuri omalle puolelleen.
Tietäjät Fatizax ja Flygel olivat molemmat uskaltautuneet syrjäisten rooliensa suojasta zyglakien kohtalon keskiöön. He olivat kumpikin saaneet myönnytyksiä päälliköiltä, ja toivoivat nyt, etteivät ne unohtuisi.
Meixez huomasi käyvänsä yhä ylikierroksilla. Vasell oli elossa. Käräjät olivat löytäneet uuden suunnan. Ja se henkivaellus… hänellä oli paljon ajateltavaa.
Calibus piti koko seurueen perää. Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran ylärinteeseen ja toivoi, ettei Flygelin luolassa vietetty aika jäisi hänen viimeiseksi rauhalliseksi muistokseen. Jotain parempaa täytyi olla vielä edessäpäinkin.
Bio-Klaani
Hengitys sisään. Hengitys ulos.
Sisään.
Ulos.
Sisään.
Ulos.
Vasell istui keskellä selliään. Hän oli ristinyt jalkansa ja heittänyt hännän takakautta olkansa yli. Hän oli tietääkseen ainoa zyglak, jonka etelän mestarit olivat kouluttaneet. Meditaatioasento oli kehitetty häntä varten.
Sisään.
Ulos.
Bio-klaanilaiset vanginvartijat eivät tietenkään antaneet Vasellille kättä pidempää, joten hän ei voinut tehdä miekkailuharjoituksia, ei kunnolla. Siihen tarvittaisiin oikea terä, oikea paino, oikea vaaran tuntu. Vasell pelkäsi miekkailutaitojensa rapistuvan.
Sisään.
Ulos.
Mutta hänen hengitystekniikkansa… se ei ollut ollut koskaan paremmassa terässä. Koska sen harjoittamiseen hänellä toden totta riitti aikaa. Sellissä oli vähän harhautuksia, erityisesti, koska hän pääsääntöisesti kieltäytyi vuorovaikuttamasta muiden vankien kanssa. No, joskus se pieni matoralainen kävi kyselemässä häneltä miekkatiestä, mutta muuten vankilassa oli aikaa keskittyä ilman virtaamisen sisään ja ulos.
Sisään.
Ulos.
Jos Vasell vielä pääsisi taistelemaan, hänen tappionsa ei johtuisi hiomattomasta hengitystekniikasta.
Sisään.
Ulos.
Hengitystekniikan lisäksi Vasell oli terästänyt myös muistiaan. Sulje silmät, sulje muu maailma ulos. Keskity. Se, mikä meinasi vaipua unohdukseen, oli vielä pelastettavissa, kunhan vain oli valmis katsomaan sisälleen.
Joka päivä Vasell palasi muistoihinsa, kulki niiden polkua taaksepäin. Palasi kohtalokkaaseen yöhön, jolloin he tekivät iskun linnaan, jonka vanki hän nyt oli. Palasi taistelemaan lohikäärmepedon kanssa, palasi hiipimään sisään tunneleita pitkin. Palasi opettelemaan tunneliverkostoa kartalta. Palasi vastaanottamaan karttaa konehirviöltä.
Palasi antamaan hiljaisen hyväksyntänsä, kun Guechex teki sopimuksen konehirviön mestarin kanssa.
Palasi katsomaan luolan seinustalta, kun hologrammikuva skakdista esittäytyi.
Kutsukaa minua Z.M.A.:ksi.
Joka päivä Vasell muisteli skakdia hologrammissa. Skakdia, joka masinoi zyglakien hyökkäyksen Bio-Klaaniin. Skakdin harjatonta selkää. Sen teennäistä hymyä. Sen maireita sanoja.
Vasell halusi muistaa viimeistä piirtoa myöten millainen oli se paskiainen, johon hän tulisi miekkansa upottamaan.
Toivon, että tämä selonteko saavuttaa Bio-Klaanin linnakkeen ja sotaa johtavan administon mahdollisimman joutuisasti. Keräämäni tiedot ja ottamani valokuvat lisäävät uskoakseni ymmärrystämme Mysterys Nuin läntisten erämaiden tapahtumista tämän pirullisen sodan aikana. Sillä aikaa, kun nazorak-joukot ovat marssineet ja räjäytelleet tietään saaremme itäosien poikki, on Lehu-metsän siimeksessä kytenyt, ja toisinaan väkivallan leiskoiksi leimahtanut, täysin toisenlaiden sodan näyttämö.
Tätä kriisiytynyttä tilannetta voi kutsua rintamaksi vielä vähemmän kuin taistoamme nazorakeja vastaan, sillä taistelevia joukkoja ei riitä riveiksi asti, ja väkivalta voi vaania mistä tahansa suunnasta – selkäsi takaa, kylkesi viereltä, jalkojesi alta, pääsi päältä… Ei, tämä ei ole rintama, eivätkä iskut kohdistu välttämättä rintapuolellesi. Eivätkä täällä taistele sotajoukot. Täällä taistelevat sodan olennot.
Seuraavaksi olen liittänyt raporttiin kaksi ottamaani valokuvaa näistä sodan olennoista.
Toivon saavani lähipäivinä ja -viikkoina parempia kuvia sodan olennoista ja niiden liikkeistä. Nämä ovat kuitenkin parhaat toistaiseksi saamistani otoksista. Saatatte tunnistaa kuvaamani kohteet, ja teillä saattaisi olla niille toinenkin nimi: ”zyglak”. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”sodan olento” on parempi nimitys. Raakalaismainen tapa, jolla sotaa on metsän siimeksessä käyty poistaa yksilöltä sen, mikä liittää hänet omaan kulttuuriinsa ja identiteettiinsä. Tavat, moraali ja yhteisön lämpö saavat väistyä sissisodan realiteettien tieltä, ja kuka tahansa on vaarassa muuttua sodan olennoksi. Ne, jotka olivat ennen zyglakeja, ovat nähdäkseni tämän kehityksen ensimmäisiä uhreja, mutta en keksi mitään syitä sille, etteikö tämä uhkaisi muitakin sissisotaan osallistujia.
Poltetut muonavarastot, katkotut pitkospuut, hyökkäykset yön pimeydessä. Hajaantuminen erämaan pimeimpiin loukkoihin ja päiväkausien yksinäisyys. Rankkasade, kylmyys, nälkä. Olen koostanut tämäntyyppisistä iskuista taulukon raportin kääntöpuolelle. Raakuus, joka määrittelee Lehu-metsässä käytävän sodan, on omiaan tekemään kenestä tahansa sodan olennon, ja tämä on ollut zyglakien toimintatapa koko konfliktin ajan. Jotkut väittäisivät että kauemminkin, mutta ennen Allianssin luomaa ulkoista painetta ei kukaan saanut zyglakeja yhtä suurisuuntaiseen tuhoamistoimintaan. Joka tapauksessa kaikki havaitsemani sodan olennot ovat entisiä zyglakeja. Myös Gaggulabion Lieggimiehet ovat toimineet vastaavalla tavalla, joskin heidän osoittamansa paikoitellen suuripiirteinen suhtautuminen sodankäyntiin – ja siitä seuraava leirissä vietetty vapaa-aika – vaikuttaisi pitävän heidät vielä skakdeina sodan olentojen asemasta.
Toivon tämän viestin löytävän administon pian, koska olen huolissani, että myös oman järjestömme soturit ovat vaarassa muuttua sodan olennoiksi, jos julma tapa sotia jatkuu. Jos siis käy kuten toivon, ja joku omistamme löytää tämän selonteon ja sinä, arvoisa Admin, luet tätä, harkitse antavasi viestin sinulle toimittaneelle soturille loma. Erityisesti arvelen Sota-Ompun olevan vaarassa muuttua sodan ollenoksi.
Palaan asiaan mahdollisimman pian, jatkan seuraavaksi valokuvien ottamista.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 2
Mysterys Nui
On tapahtunut merkittävä muutos. Olen löytänyt saareltamme sodan olentojen lisäksi myös zyglakeja. Vaikuttaisi siltä, että tilanne metsän siimeksessä on muuttunut, ja jokin nostaa päätään ensimmäistä kertaa kuukausin. Se jokin saattaa olla zyglakien paluu. He ovat esiintyneet – kaiken huomioiden – yllättävän vähän, mutta taantumuksen aika vaikuttaisi olevan ohi. Yritän parhaani mukaan raportoida mitä on tapahtunut, mutta ensin minun on esiteltävä avainpelaajat. Tällä kertaa olen saanut heistä paremmat valokuvat.
Zyxax, päällikkö
Zyxax yhdisti Mysterys Nuin neljä zyglak-heimoa lupauksillaan kostosta ja uudesta loiston ajasta. Hänen aikanaan radikaalit tulkinnat saivat vahvan jalansijan shamaanien keskuudessa. Tähän liittyy jonkinlainen kuvio siitä, kuinka Rhakk’Elakk tai Meren Isä otettiin pääpalvonnan kohteeksi Meren Äidin asemasta. Zyxax kuitenkin kuoli Mysterys Nuin ulkopuolella ja jätti kansansa vaille visiota ja kunnollista edustusta Allianssissa.
Zyxaxista ei ole valokuvaa, koska hän on kuollut. Harmikseen hän kuoli sodan olentona eikä zyglakina.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 11
MIELI 12
Guechex, päällikkö
Guechex, Mysterys Nuin suurimman zyglak-heimon ”Metsärannan” sotapäällikkö, oli ensimmäinen saaren silmäätekevistä liskoista, joka päätti tarttua toimeen Zyxaxin vision epäonnistuttua. Luulimme hänen menehtyneen kohtalokkaan zyglak-hyökkäyksen aikana, mutta kuten olen sittemmin saanut todistettua, hän on vielä elossa.
VOIMA 14
KETTERYYS 11
LUJUUS 13
MIELI 10
Raxcel, päällikkö
Raxcel oli merkittävä osa Zyxaxin pyrkimyksiä yhdistää Mysterys Nuin zyglakit komentoonsa: hän oli vaikutusvaltainen metsästyspäällikkö, jonka kanssa Zyxax avioitui. Nyt leskenä Raxcel on ottanut päällikön tittelin itselleen, ja pyrkii saamaan siitä kaiken irti.
VOIMA 13
KETTERYYS 10
LUJUUS 13
MIELI 12
Flygel, tietäjä
Flygel on omituinen zyglak: hän on teknisesti ottaen tietäjä, mutta käytännössä hän on liskokansan (ainoa?) tiedemies. Hän viettää erakon elämää, mutta on nyt joutunut osaksi kansansa poliittista peliä.
VOIMA 10
KETTERYYS 11
LUJUUS 10
MIELI 16
Fatizax, tietäjä
Fatizax on Raxcelin alaisuudessa toimiva shamaani, joka ei vaikuta välittävän siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Fatizax ei kuulu radikalisoituneisiin pappeihin, hän on ainoastaan rad. Hänellä on sielunyhteys Makuta Nuihin – asia, josta oma makutamme olisi voinut kertoa meille aiemmin, mutta ei kertonut. Kuinkas sattuikaan.
VOIMA 9
KETTERYYS 11
LUJUUS 12
MIELI 14
Meixez
Meixez on nuori zyglak, jonka Guechex on kasvattanut. Hän vaikuttaa lahjakkaalta soturilta, mutta kärsimättömältä sielulta. Luonteeltaan totinen tapaus.
VOIMA 12
KETTERYYS 14
LUJUUS 13
MIELI 10
Calibus
Calibus on toinen nuori zyglak, joka on satavarmasti ihastunut Meixeziin. Erityisesti tämän kuvion seuraaminen ja salakuvaaminen on ollut kokemus. Mainitaan myös, että Calibus vaikuttaa sikäli poikkeukselliselta yksilöltä, että hän oli aina zyglak, eikä koskaan sodan olento.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 12
MIELI 12
Näiden avainpelureiden lisäksi tahdon mainita myös, että Bio-Klaanilla on sotavankina arvostettu liskosturi Vasell, joka kulkee etelän miekkatietä, eli sitä samaa jota Ämkookin. Hän saattaa olla todellinen avain koko kuvioon. Arvelen kaikkien edellämainittujen zyglakien kunnioittavan häntä suuressa määrin.
Jätän raportin tämän osan tähän ja palaan jatkamaan seuraavaa osaa kun se on taas turvallista. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että zyglakit ovat tulossa takaisin.
Kuten hyvin tiedätte, minulla on monta rautaa tulessa – myös muita tärkeitä tehtäviä ja juonikuvioita. Huomaan, että edellinenkin raporttini on vielä löytämättä, mutta uskon että aineistoni löytää vielä tiensä Bio-Klaaniin.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 3
Mysterys Nui
Tai oikeammin raportti zyglakeista, sillä liskokansa vaikuttaa palanneen. Tällä hetkellä pidän skakdeja todennäköisimpin sodan olentoina. En kuitenkaan tahtonut rikkoa nimiteemaa kolmanteen osaan.
Selonteon kolmas osa toimikoon historiakatsauksena sekä viime aikojen tapahtumien raportointina: zyglakit ovat olleet Mysterys Nuin asukkaiden uhka koko kirjoitetun historian ajan, ja varmaan kauemminkin – kukapa sen tietäisi. Näin on toki monessa muussakin maailmantähden nurkassa, mutta täällä tilanne kärjistyi erityisen kipeäksi Bio-Klaanin perustamisen jälkeen: zyglakit kokivat järjestön soturit uhaksi omalle elämäntavalleen, ja erityisesti etelärannikon zyglakien elinpiiri kutistui. Näin ollen ei olekaan ihme, että kun sota Bio-Klaanin ja nazorakien välillä syttyi, zyglakit olivat innokkaasti mukana Allianssin perustamistohinoissa.
Perinteisesti saaren ”äpäräliskot” ovat eläneet neljässä heimossa: metsärannan heimossa, vuonoheimossa, järviheimossa sekä ”entisessä kivirannan heimossa”; erityisesti tämä neljäs ryhmä on joutunut siirtymään matoralais-asutuksen alta pois. Nämä heimot ovat vielä jakautuneet useiksi pienemmiksi ryhmiksi ja perhepiireiksi. Juuri tämä hajaannus oli zyglakien ongelma Allianssi-jäsenyyden kanssa. Kuka edustaisi heitä?
Tähän saatiin luonnollisesti vastaus kunnianhimoisen vuonoheimon Zyxaxin myötä. Hän yhdisti heimot radikaalien shamaanien tuella ja strategisen avioliiton sinetöimänä. Zyxax kuitenkin menehtyi pian sodan alettua. Zyglakit olivat taas hajaannuksen tilassa.
Huomio itselle: kysy historia-asioista lisää M the Z, siniviitta-F?
Päällikkö Guechex oli se, joka pyrki ratkaisemaan tämän tilanteen. Hän kasasi uskolliset joukkonsa ja liittoutui ”Z.M.A.”n kanssa saadakseen käsiinsä ortonien salaiset kartat. Guechex uskoi voivansa iskeä tikarin suoraan Bio-Klaanin sydämeen: he hyökkäsivät linnakkeeseen kartan osoittamaa salakäytävää pitkin eräänä kohtalokkaana yönä. Vaikka tapahtuman muisto on surumielisen harmaa omiemme keskuudessa, se oli sitä suurempi tragedia zyglakeille – tässä vaiheessa ehkä jo sodan olennoille. Ilmeisesti Z.M.A. antoi liskoille jotain muutakin kuin kartan, ja vastenmielinen mutaatiokohtaus eliminoi miltei koko iskuryhmän. Kuten kuva-aineistostani kuitenkin käy ilmi, itse iskuryhmän johtaja Guechex selvisi. Hänet otti hoidettavakseen erakkotietäjä Flygel, joka otti myös yhteyttä Guechexin kasvattiin, Meixeziin, joka lähti ystävänsä Calibuksen kanssa tapaamaan Guechexia ja Flygeliä.
Samoihin aikoihin leskeksi jäänyt Raxcel huomasi kaksi asiaa: hänen kansansa oli huonossa tilanteessa, ja hänellä oli elämänsä mahdollisuus ottaa valta käsiinsä. Erityisesti tämä hänen näkemyksensä vahvistui neuvottelussa skakdien edustajan kanssa – mitä ilmeisimmin skakdit suhtautuivat zyglakeihin täysin epätasa-arvoisesti ja ylenkatsoen. Olen saanut tietää, että Metorakk lähestulkoon uhkaili Raxcelia zyglakien täydellä alistamisella, ja että Gaggulabio söi pullaa suu auki ja puhui ruoka suussa. Joka tapauksessa Raxcel poistui zyglakien rituaaliselta, elävältä sotalaiva T’haokilta itselleen uskollisen tietäjä Fatizaxin kanssa, ja hylkäsi Rhakk’elakkin fanaattiset papit. Muutama muu Raxcelin lojalisti livahti heidän mukanaan.
Koko tämän ajan tietäjä Fatizaxilla on myös ollut jotain murheita liittyen johonkin sielujen maailmaan. En kuitenkaan täysin ymmärrä, mitä se tarkoittaa.
Nyt nämä kaksi zyglak-seuruetta – Guechexin voimia keräilevä jengi ja Raxcelin seuraajat – ovat järjestämässä huomiskäräjiä. Olen oppinut, että huomiskäräjät ovat korkeimman mahdollisen määräysvallan zyglak-tapaaminen, jossa päätetään kaikkia heimoja koskevista asioista. Käräjillä on kaksi ilmeistä ongelmaa: ensinnäkin enemmistö zyglakeista on yhä skakdien komennossa sotaleireillä ympäri saarta, kenties eräänlaisina sodan olentoina, ja toisekseen Raxcel ja Guechex eivät pidä toisistaan, eivät sitten ollenkaan. Jos tietolähteeni pitävät paikkansa, he ovat itse asiassa toistensa exät takavuosilta.
Näiden kohtalokkaiden hetkien ollessa käsillä pidän tärkeänä, että me Bio-Klaanissa otamme aktiivisen roolin. Enemmistö zyglakeista suhtautuu meihin yhä inhoten, joten vihamielisyyksien lakkauttaminen tulee olemaan vaikeaa. Jos tämä tieto kuitenkin saavuttaa administon ajoissa, uskon, että voimme vaikuttaa käräjiin myönteisesti ja saada zyglakit ymmärtämään, että yhteistyö Allianssin kanssa ei ole heille hyväksi. Allianssi tekee heistä sodan olentoja, mutta me voimme tarjota muutakin. Ilman tällaista väliintuloa en kuitenkaan pidä välien kohentamista todennäköisenä, vaan uskon liskokansan toimivan vanhojen kaunojensa mukaisesti, ja pitäytyvän liittoumassa, joka tuhoaa lopulta heidätkin.
Huomaan, että kahta edellistä raporttiani ei ole vieläkään löydetty puunkolosta, johon ne piilotin. Toivottavasti joku vastuullinen ja vakavastiotettava soturimme kuitenkin löytää selontekoni pian ja toimittaa ne perille. Nyt minun on kuitenkin lähdettävä suorittamaan toista tehtävääni, sitä joka on ”biblically accurate”, kuten xiaksi sanottaisiin.
Liitteeksi laitoin onnistuneen kuvan itsestäni.
-klaanin jäsen
Skakdien leiri
”Hei, pomo!” kuului huudahdus ruokateltan sisäänkäynniltä. ”Olis postii!”
”Jätä siihen pöydälle, käyn kohta kattomassa!” Gaggulabio vastasi.
Hänen uskollinen Lieggimiehensä teki työtä käskettyä ja poistui teltalta, huikaten vielä poistuessaan: ”Se on kuulemma joku klaanihessujen kolmiosainen raportti jostain ’olennoista’ tai jotain! Kukaan ei vielä lukenut sitä, kun vaikutti tärkeältä niin tuotiin suoraan sinulle!”
Skakdien päällikkö otti paussin taikinan vaivaamisesta, pyyhkäisi kätensä essuun ja kääntyi teltan ovelle. Hän asteli rauhakseltaan pienelle pöydälle, jota koristi yksinäinen vaaleanpunainen kukka, sekä nyt myös jonkinlainen kanisteri. Gaggulabio kieritti viestilieriön kannen auki parilla rivakalla otteella – homma muistutti hillopurkin avaamista, missä palkkasoturipäällikkö olikin aika haka – ja kaivoi paperinivaskan esiin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kuin asettaa lukulasit nenälleen ja lukea raportin otsikon, kun hän kuuli munakellon pirinän.
”Pannahinen!”
Gaggulabio kiirehti paperit kädessään uunin äärelle ja avasi pikaisesti sen luukun. Patakintaat käteen ja piirasta pelastamaan! Siinä ähistessään skakdi ei kuitenkaan huomannut laskeneensa selonteon kuumalle liedelle. Pekonipiiras pääsi asettumaan ase- ja leivospöydälle ihanneolosuhteisiin, mutta siinä samalla Gaggulabio huomasi raportin kulman syttyneen liekkeihin.
”Pannahinen!”
Hän kiirehti pelastamaan papereita, mutta ei patakintaineen saanut niistä kunnollista otetta, vaan selonteko lipesi hänen otteestaan. Raportti putosi suoraan taikinaämpäriin. Ei edes siihen, joka oli jo vaivausvaiheessa, vaan vasta alkutekijöissään olleeseen, lähes nestemäiseen esitaikinaan.
”Pannahinen!”
Onkiessaan papereita taikinavellistä Gaggulabio huomasi niiden muuttuneen lukukelvottomiksi. Ei näistä enää selkoa saa, hän ajatteli. Ainoastaan peilin kautta otettu omakuva oli selvinnyt kylvystä jokseenkin ymmärrettävänä.
Onneksi nämä eivät varmaan olleet ihan niin tärkeitä, Gaggulabio tuumi, ja heitti raportinjämät uunin tulipesään. Paperit olivat hyökänneet hänen piirakkapäivänsä kimppuun, ja saivat luvan auttaa pelastamaan sen, vaikka sitten uunia lämmittämällä.
Aurinkojen säteet löysivät hyvin tiensä metsän pohjaan. Tällä seudulla puut kasvoivat harvakseltaan, eivätkä olleet erityisen tuuheita muutenkaan. Pääosa puustosta oli havupuita, ja ne muutamat lehtipuut, joita ylängön kivinen maa ravitsi, olivat pudottaneet suurimman osan lehdistään. Karu maisema oli hiljainen: ainoastaan satunnaiset tuulenpuuskat ja tasaiset kalahdukset kaikuivat ympäristössä, kunnes…
”Mei!” metsän lävisti tutun miehen huuto. Hetkeä myöhemmin Calibuksen nokka ilmestyi pusikosta. ”Mei, hän on hereillä!” zyglak oli lähes hengästynyt.
Halkosavottaa tehnyt Meixez jäätyi niille sijoilleen. Puunkalikat kalahtivat kallioon pudotessaan liskon sylistä. Polttopuut olivat täysin toisarvoisia.
”Gue on hereillä?” tämä kysyi varovaisesti, kuin peläten kuulleensa väärin.
”Niin”, Calibus nyökkäsi. ”Tulin heti kun ehdin. Hän on pystyssä.”
Liskotar oli harvoin kokenut niin puhtaan ilon hetkiä hänen lyhyen ja rankan elämänsä aikana. Hän ei tuhlannut aikaa vastaamiseen. Calibus lähes säikähti vauhtia, jolla zyglak syöksyi läpi metsän, jättäen kasan halkoja maahan miehen poimittavaksi.
Saaren suuret sammalmättäät ja kaatuneiden havupuiden lahoavat rungot toimivat kiitoratana, joiden yli Meixez viiletti lähes liitäen. Zyglakit olivat moniin muihin lajeihin verrattuna suurikokoisia, mutta niiden täysi vauhti oli nopea. Tämä seikka huoletti yhtä lailla sekä matoralaisia että saaliseläimiä, mutta tätä pikajuoksua ei motivoinut sotapolku tai saalistus, vaan rakkaus.
Meixezin vauhti ei hidastunut edes hänen päästyään Flygelin luolalle, vaan hän rynnisti luolan pääonkalon läpi pienempään tilaan, siihen, jossa hänen isänsä oli nukkunut levotonta untaan. Siellä häntä odotti havupeti, jolla istui Guechex. Välisaarten suurin zyglak. Mei tuijotti punaista liskosoturia, joka vuoteen laidalla kumarassa istuessaan näytti samaan aikaan äärettömän vahvalta ja äärettömän haavoittuvaiselta. Guechexin pää oli painuneena alas ja hänen hartiansa olivat lysyssä, häntä lojui liikkumattomana havupuun oksien päällä. Ikiunestaan toipuvanakin liskopäällikkö oli kuitenkin suuri ja vakaa, eikä mikään näky aiheuttanut Meissä yhtä turvallista oloa.
Onkalon sivustalla odottanut Flygel oli kuitenkin ensimmäinen joka puhui. ”Mei! Luulin sinua villipedoksi!” Yksisilmäinen zyglak laski keihään, jolla oli Meixeziä osoittanut. Nuori soturi huomasi tiedeliskon läsnäolon vasta nyt.
Meixez ei vastannut Flygelille, vaan asteli kasvattajansa luo ja kumartui tämän äärelle. ”Gue…” hän aloitti varovasti.
Reaktio oli välitön. Hitaus ja heikkous hävisivät liskopäällikön olemuksesta, kun hän kuuli tutun äänen. Guechex nosti katseensa. ”Mei… Mei!”
Tytär lankesi toipilaan kaulaan ja kietoi tämän tiukkaan syleilyynsä. Hetken hänestä tuntui kuin olisi ollut taas pieni tyttö lapsuutensa onnessa – niin suurta helpotusta hän koki.
”Gue!” hän iloitsi vasten miehen hartiaa. ”Olet hereillä!” hän sanoi kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei uneksinut.
Guechex kietoi kätensä Mein hennomman varren ympärille. Mikäli kyse oli edelleen kuumeunesta, se oli tuntuvasti realistisempi kuin kaikki edelliset. Ja ehdottomasti onnellisempi.
”Mei… Kuinka olenkaan sinua kaivannut…”
Flygel katsoi asiakseen astua pois huoneesta. Hänen olemuksestaan sitä ei olisi huomannut, mutta hän livahti paikalta paitsi ollakseen hienotunteinen, myös henkilökohtaisemmista syistä. Häntä kalvoivat sekä kaipuu että katkeruus – millaista olikaan olla urhean soturin kasvattama, ihailla toista, mutta silti olla kaikesta eri mieltä…
Hetken verran Meixez ja Guechex vain halasivat toisiaan. Jälleennäkemiseen ei tarvittu sanoja, vaan läheisyyden suoma lämpö ja kosketus riittivät. Kuluneiden kuukausien kärsimys ja koettelemukset saivat jäädä taakse, tai vähintäänkin tämän luolan ja tämän hetken ja tämän syleilyn ulkopuolelle. Meixez tunsi olevansa turvassa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa olivat lähteneet suorittamaan iskua Bio-Klaanin linnakkeeseen. Hän tunsi, kuinka tämä hetki ja tuttu tuoksu ja kosketus toivat veden hänen jäänsinisiin silmiinsä.
Kuinka monesti Mei olikaan haaveillut tästä hetkestä? Kuinka monena aamuna hän oli herännyt kaipuu ensimmäisenä tunteenaan, ja kuinka monena iltana hän oli käynyt nukkumaan samoissa tunnelmissa? Kuinka paljon saattoi lisko ikävöidä toista? Ja kuinka onnellista olikaan, kun se toinen oli tässä, käsillä, sylissä.
Todellisuus kuitenkin otti asiakseen keskeyttää jälleennäkemisen. Guechexista lähtevä kivulias murahdus sai Meixezin irrottamaan otteensa. ”Mitä nyt?” Huoli paistoi hänen äänestään.
Guechex päästi irti hänkin. ”Ei mitään…” hän murahti.
Meixez ei uskonut hetkeäkään. Hän tunsi kasvattajansa liian hyvin. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja toisti kysymyksensä. Pelkkä Guechexin irvistys riitti kertomaan, että kaikki ei ollut hyvin. Nuori liskotar oli käyttänyt suuren osan edeltävästä viikostaan Guechexin haavojen sitomiseen ja voitelemiseen yhdessä Calibuksen ja Flygelin kanssa, ja uskoi siksi tuntevansa isänsä terveydentilan. Huoli hiipi takaisin luolaan ja hetkeen ja syleilyn puutteeseen.
”Gue, mikä sinun on?” Katsottuaan hetken kasvattajansa yritystä hymyillä irvistyksen päälle, hän jatkoi. ”Et voi huijata minua. Sinua sattuu nyt johonkin. Ei mitään murinaa vaan oikea vastaus!”
”Heh…” Guechex vapautti syvän äänensä. ”Olet aivan oikeassa. En voi huijata sinua, ja minuun sattuu johonkin, sisälle.” Punamusta kynsikäsi asettui rintakehän päälle.
Meixez käänteli päätään turhautuneena siitä, ettei voinut mitään sisäisille vammoille, eikä edes nähnyt niitä. Hän inhosi avuttomuuden tunnetta. ”Mitä sinulle tapahtui? Mitä kaikille tapahtui?”
Guechex siirsi kätensä ohimoilleen. ”Mei, minä…”
”Hän on ollut hereillä vasta joitain tunteja”, Flygelin ääni kuului onkalon ulkopuolelta. ”Anna hänelle aikaa.”
Meixez kurtisti kulmiaan. Tiedelisko oli aivan oikeassa, toki, mutta viime viikkoihin oli kuulunut aivan riittävästi odottelua.
”Ymmärrän, että tahdot vastauksia”, Guechex sanoi, ja katsoi tytärtään silmiin. ”Minäkin tahdon vastauksia. Mutta nyt tärkeintä on, että olemme tässä, yhdessä.”
Liskotar ei tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut erityisen hyvä puhumaan. Hän muistutti sillä tavalla Alinnelia.
Alinnel…
Guechex tarttui tytärtään kädestä. ”Yhdessä pystymme tähän. Yhdessä pystymme mihin tahansa.”
Eikä Mei epäillyt sitä hetkeäkään.
Sinisen ja valkoisen värinen lisko lepäsi makaavassa asennossa lehdossa, saniaisten keskellä. Arvovallan kannalta sijainti ei ollut ihanteellinen, mutta naamioitumisen kannalta kylläkin.
Racxel odotti. Hän oli lähettänyt muutamat uskolliset tiedustelijansa edeltä, selvittämään pitikö henkimaailman klaanilaiskontaktin tieto paikkaansa. Oliko todella niin, että päällikkö Guechex, tietäjä Flygel, sekä muutama muu zyglak olivat vuoren rinteillä, sotaa piilossa?
Racxel odotti myös palvelijaansa, tietäjä Fatizaxia, palaavaksi. Ei tosin tiedustelemasta, vaan henkimaailmasta. Tietäjä meditoi pyhien kuusien juurella, ja oli vaipunut transsiin.
Racxel oli tottunut odottamaan. Monessa suhteessa hänen asemansa perustui odottamiseen. Hän oli odottanut, että heimojen keskuudesta löytyisi zyglak, joka on riittävän vahva ollakseen avioliiton arvoinen, mutta riittävän hallittavissa, jotta valta keskittyisi Racxelille itselleen. Hän oli odottanut Zyxaxin vallan kasvua, ja hän oli odottanut Zyxaxin virhettä periäkseen koko valta-aseman. Mutta kun sota oli edennyt kaikkien zyglakien kannalta hirvittävällä tavalla, Racxel oli joutunut taas odottajan rooliin. Hän oli odottanut oikeaa tilaisuutta paeta lojalistiensa kanssa T’haokilta.
Pian olisi kuitenkin toiminnan aika. Saaren zyglakit kaipaavat johtajaa, ja-
”Poooo….”
Racxel nosti päätään saniaisten yläpuolelle ja vilkaisi pyhän kuusilehdon suuntaan.
”Roooonn…”
Tätäkö taas?
Tietäjä Fatizax mumisi toisinaan hartausääniä transsiin vaipuessaan.
”Käääää…”
Kaikista kummallisuuksistaan ja yleisestä arvaamattomuudestaan huolimatta Fatizax oli kuitenkin moninverroin parempi liittolainen kuin muut saaren zyglak-papit. Teologisista eroista Racxel ei ollut erityisen kiinnostunut, mutta Kurielez ja muu tietäjäeliitti olivat surkean toimettomia ja vailla näkemystä.
”Riiiss…”
Sitä paitsi Raxcel tiesi tietäjän voimalliseksi. Päältäpäin sitä ei kalankalloisesta kummajaisesta olisi arvannut, mutta zyglakien vanha taikuus oli syvää. Todella, todella syvää.
”Tyyysss…”
Puisen pöydän äärelle oltiin tuotu lisäpölli istuimeksi, sillä heitä oli nyt neljä. Meixez, Calibus, Flygel ja Guechex. Neljä zyglakia.
Neljä zyglakia, ja ilmassa vellova kysymys.
Mitä seuraavaksi?
Meixez katseli ensimmäisen kerran kokoontunutta pöytäseuruetta. Edelliset viikot olivat kuluneet täydellisen tiiviisti ja yksioikoisesti Guechexin hoitamisen ja heräämisen toivomisen ympärillä, ja nyt hän oli täällä. Saman metsäkanalintuaterian äärellä kuin hän, Calibus ja Flygel. Kaikki olivat katsoneet viisaaksi aloittaa voimien keräämisen ruoasta, mutta…
Meixez ymmärsi kärsivällisyyden hyveen, ainakin periaatteessa, mutta: ”Mitä seuraavaksi?”
Kolme muuta zyglakia keskeyttivät riistan lappamisen ja käänsivät katseensa häneen. ”Olisiko meidän…” Calibus aloitti varovaisesti, ja siirsi katseensa Guechexiin kuin lupaa kysyen. Toipilaspäällikkö ei reagoinut, joten hän jatkoi: ”…viisainta yhdistää tietomme siitä, mitä on tapahtunut?”
”Hrmh…” Guechex murahti ja katsoi kanssaruokailijoitaan. ”Flygel ehti kertoa minulle muutamia perusasioita ennen kuin palasitte metsältä. Kuten että olen ainut, joka selvisi ulos linnakkeesta iskun jälkeen.”
Meixez nielaisi. Hän muisti sen tunteiden vyöryn, joka hänet oli vallannut, kun hän itse oli kuullut äitinsä, ja Guechexin kasvattajien, ja kaikkien muiden menehtymisestä… Mitä mahtoi tapahtua Guechexin pään sisällä juuri nyt? Tuntuiko tapaus kuukausien takaiselta, vai oliko se hänelle kuin eilen tapahtunutta..?
”Ja että sota jatkuu yhä”, Guechex jatkoi. ”Eikä mene sen paremmin kuin ennen vajoamistani.”
Kolme muuta katselivat toisiaan hiljaisina, ennen kuin Calibus avasi sinivihreän kitansa. ”Toivon että… arvoisa päällikkö… meidän tietomme ovat vajavaisia, sillä olemme… pyrkineet varovaisuuteen.”
Meixez tarkasteli Calibuksen puheenvuoroa. Noinko tuo vieläkin jännittää Guechexille puhumista, ikään kuin asiat olisivat kuten ennen… Kuin että olisimme lapsia.
”Olette tehneet aivan oikein”, Guechex vastasi. ”Varovaisuus on ollut valttia. Koston aika tulee vielä.”
Flygel ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi riistan tuhoamista. Lintu katosi vihreään kitaan. Calibus sitä vastoin vilkaisi ikätoveriaan huolestuneen näköisenä. Meixez vastasi katseeseen ilmeettömästi.
”Kosto… kenelle?” Calibus uskaltautui. ”Ymmärtääkseni isku… meni pieleen jostain muusta syystä kuin klaanilaisten takia. Taustalla oli joku asia nimeltä ’ZMA’..? Tiedämme hädin tuskin mitään hänestä.”
Guechex vilkaisi nuorukaista synkästi. ”Tiedämme kyllä oikein hyvin, kenelle kostaa. Klaanilaiset ovat vanhat vainoojamme. Ovat aina olleet, enkä keksi miten eivät olisi.” Guechex ei iskenyt nyrkkiään pöytään, mutta hänen häntänsä iskeytyi hänen takanaan lattiaan, mikä tehosti lauseen uppoamista lähes vastaavalla tavalla. ”Heidän kätensä ovat kansamme verestä märät. Ne olivat klaanilaisia, joiden ammuksien läpi raivasin tieni luoksenne. Minä muistan jokaisen niistä nimistä, jotka ovat kaatuneet heidän takiaan! Älä ikinä unohda sitä.”
Calibus nöyrtyi ja vain nyökkäsi hiljaa. Tämä ei ollut hetki hänen ajatuksilleen; ei taistelu, jonka hän voisi voittaa.
”Me voimme selvittää myöhemmin, kuka tämä ZMA-hahmo oikein on.” Guechexin äänensävy palasi taas rauhallisemmaksi. ”Mutta juuri nyt huomionne tulee olla tässä sodassa, jonka eteen niin moni meistä on kuollut. Klaanilaiset ovat todelliset äpärät, ja heidän täytyy ymmärtää, että kansamme veren vuodattamisen lunnaat ovat kalliit.”
Meixez kuunteli isänsä sanoja, ja kostonjano kuivasi hänenkin kurkkuaan. Äiti… Kuitenkin jokin Guechexin puheenvuorossa kylmäsi häntä. Hän muisti isänsä opetukset siitä, kuinka soturi taistelee suojellakseen heimoaan ja perhettään. Hän raastoi riistaansa terävillä hampaillaan, mutta ristiriitaiset tunteet raastoivat hänen sisäistä maailmaansa. Suojeleeko uusi, epätoivoinen hyökkäys ketään? Mutta toisaalta, eihän kuolleita voi suojella… vain kosto jää jäljelle.
Mei katseli kanssaruokailijoitaan. Flygeliä, johon oli oppinut luottamaan, Calibusta, joka oli valmis seuraamaan häntä vaaran pimeimpiin varjoihin, sekä isäänsä. Meixez hillitsi verenjanonsa. Hyökkäys ei kannattaisi, ei etenkään nyt, kun vanha päällikkö oli vain varjo entisestään.
”Ja vielä me kostamme”, hän sanoi. ”Kunhan olet taas terve ja voimissasi.”
”Suotta minusta huolehdit, Mei”, suuri lisko julisti. ”En tiedä, mikä sisuksissani on pielessä, mutta koston tuli antaa minulle voimaa. Me kostamme kylki kyljessä.”
”Tietysti”, Mei myötäili. Hän ei ollut varma, miten paljon hän uskalsi esittää vastalauseita, vaikka Guechexin äänen katkeruus huolestuttikin häntä. Mei tunsi kasvattajansa tarpeeksi hyvin, että tiesi tämän olevan valmis kuolemaan oikeiden asioiden puolesta. Heimon ja perheen. Mutta entä kun ne oltiin tuhottu, murhattu vihollisten toimesta…. Ja niin, Guechex melkein olikin kuollut. Mei ei tiennyt, kestäisikö sitä enää toista kertaa. ”Mutta… kuten sanoit, varovaisuus on valttia. Etkö voisi odottaa, kunnes olet toipunut enemmän? Ei sinun tarvitse aina tehdä kaikkea itse.”
”Kuka kunnioittaisi johtajaa, joka ei kulkisi aina toveriensa mukana?” Guechex kysyi. ”Ehei, Meixez. Minun paikkani on siellä, missä vaara on suurin.”
”Mutta… minä en ole enää mikään lapsi. Minä voin kantaa sen vastuun! Ei sinun tarvitse, sinä olet liian tärkeä kaikille!” Mei parahti. Erityisesti minulle, hän olisi lisännyt, mutta hän sulki nokkansa viime hetkellä. Hän oli soturi, ei mikään itkuinen pikkutyttö!
Mutta Guechexin päätä ei käynyt kääntäminen. ”Sinä ymmärrät, kun olet vanhempi”, hän sanoi hiljaa ja katsoi sivuun kuin itsekin kätkien sanoja, joita ei ollut tarpeeksi rohkea sanomaan.
Veri peitti pihamaata. Osa ruohonvarsista ylsi yhä tumman hurmeen yläpuolelle, mutta tahmea neste valtasi jatkuvasti alaa. Kuolema haisi raudalta.
Ylimääräisten nivelten vääristämät raajat alkoivat massasta ja päättyivätkin usein siihen, mutta toisinaan niiden lopussa odotti pitkäkyntinen kämmen tai jalkaterä. Kynsiä kasvoi kuitenkin muuallakin: nivelten sisäpinnoilla, vatsassa, silmäkuopissa. Hännissä oli yhä elämää, mutta liikkeen rytmi oli väärä, täysin tunnistamaton. Se, minkä olisi pitänyt olla ulkona, oli sisällä, ja se, minkä olisi pitänyt olla sisällä, oli ulkona. Pienet, mustat aukot valtasivat kudoksista alaa.
Ystävät ja veljet olivat yhtä, toisiinsa kasvaneita. Kehot sulautuivat yhteen. Hän oli yksin.
Ja keskeltä tuijotti yksinäinen, sininen silmä. Oman rakkaan silmä.
”Mei…” vaimon ääni hinkui ja rahisi, jostain massan sisuksista.
Siihen mikä tahansa painajainen olisi päättynyt. Siihen minkä tahansa painajaisen olisi täytynyt päättyä, jo armollisuudenkin tähden. Mutta tämä unikuva ei kuitenkaan tehnyt niin, se vain vaihtui seuraavaan. Tällä kertaa hän oli merellä, pimeän pohjan mutaisessa maastossa. Idässä pinta laskeutui päälle ja ranta tuli vastaan, mutta lännessä mutainen pohja muuttui syväksi siniseksi ja aavaksi vapaudeksi. Jokainen läsnä ollut uimari tiesi vaistojen vetävän kohti avomerta, mutta hän pakotti kaikki kohti rantaa. Muta sakeni, ja vesikasvit ympäröivät heidät kaikki. Pian ne olivat kuivia ja muuttivat muotonsa verhoiksi, ja sitten he olivat taas siellä, linnakkeessa.
Tällä kertaa he kaikki olivat vielä kokonaisia, omia itsejään. Colhax, Gorix, Ogaral… Rakaal, Ralhox, Vasell… Olthal, Welsix…
Tähänkään uneen vaimo ei kuitenkaan saapunut. Ei edes, kun ystävät ja veljet alkoivat sulaa ja menettää muotoaan. Vasta aivan lopuksi, kun massa makasi taas Keskisuuren Kasteen aukiolla, sallivat painajaisen henget Guechexin päästä vaimonsa luokse. Mutta silloinkin Alinnel oli vain yksi sininen silmä painajaissikermän keskellä, sekä hinkuva, rahiseva ääni.
Sellainen Guechexin maailma nyt oli: hän sai kohdata rakkaansa ainoastaan aivan lopussa, kun kaikki oli jo menetetty. Kun Bio-Klaani ja Allianssi ja ne kirotut kolme kirjainta olivat vieneet häneltä kaiken.
Ja jälleen kerran oli uni vailla armoa. Sininen silmä tuijotti Guechexia, ja mutisi zyglakille: ”Mei…”
Sana oli kaunis, ääni hirvittävä, ja taas kaikki alkaisi alusta. Sellainen tämä uni oli. Ja näiltä osin muuttumaton. Jokin kuitenkin muuttui, tai oli alkanut muuttua. Toisinaan jostain korkeuksista laskeutui raskas usva, joka peitti puolet Bio-Klaanin linnakkeeseen kuolleista sotureista. Toisinaan Guechex sai uida meressä, tai saalistaa metsässä, tai rukoilla vuonoissa hieman pidempään, ennen kuin hänen oli johdettava omansa kuolemaan. Ja joskus, mutta vain harvoin, Alinnel piti sinisen silmänsä suljettuna, eikä tuijottanut häntä massan keskeltä.
Tällainen lohdullinen armollisuus yleistyi. Toisinaan se olikin Guechex, joka sai pitää silmänsä kiinni. Joskus hän ei haistanut zyglakin veren kuvottavaa hajua seurattuaan polkuaan sille aukiolle. Myös usvaverhon sakeus kasvoi.
Mutta kun aistit turtuivat, ne siirtyivät toiselle taajuudelle. Yksi kierros liskopäällikön sykliä jätti pois sen tavanomaisen äänimaiseman. Hän ei kuullut itseään, käskemässä sotureitaan. Bio-Klaanin vartijat eivät huutaneet hälytystä, Keskisuuren Kasteen aukion suihkulähde ei pulputtanut vetisellä äänellään, eikä Guechex joutunut kuulemaan vaimonsa hinkunaa, rahinaa ja viimeisiä sanoja. Mutta silloin hän kuuli jotain muuta. Jotain uutta.
Hän kuuli ääniä – kummallista kylläkin – järven heimosta. Hän kuuli urhean soturin pelkurin pojan antamassa ohjeita toivevävylle. Erakko neuvoi nuorta kalastajaa… jotain liinan kostuttamisesta?
Tällä kertaa he olivat vääristyneitä jo Bio-Klaaniin astuessaan. Guechexin iskuryhmän raajojen, kynsien ja muunkin määrä ja muoto olivat väärät jo ennen heidän poistumistaan Ma-Wetista, mutta siltikin soturipäällikkö pakotti ystävänsä kellariin, pimeille käytäville, sekä lopulta Keskisuuren Kasteen aukiolle. Haju ei kuitenkaan ollut veren, vaan kalakeiton.
Kierros kierrokselta ja painajainen painajaiselta Guechexin unen valtaava usva alkoi vaikuttaa yhä vähemmän peitolta ja enemmän ohentumalta. Harsolta, tai ehkä kalvolta.
Tällä kertaa Guechex oli saanut viettää kokonaisen kuunkierron kalassa ennen kuin hänen täytyi määrätä isku linnakkeeseen. Miltei koko Bio-Klaani oli kuitenkin usvan peitossa, eikä punamustan zyglakin täytynyt katsella sen käytäviä. Samoin vihollisten tukikohta oli aivan hiljainen, ja toinen maailma kantautui liskon korviin. Nyt Flygel neuvoi Calibusta aineen annostelemisen suhteen. Keskustelu kuitenkin vaihtoi suuntaa, kun kolmas ääni kietoutui keskusteluun.
Uni hyppäsi suoraan loppuunsa. ”Mei.”
Sitä seuraavat syklit olivat menettäneet värinsä jo lähes kokonaan. Maailma oli haalistunut, vain veren tahrima aukio oli todella tumma. Samaten äänet olivat vaimennetut. Toinen maailma sen sijaan, se-
Guechex oli jälleen Keskisuuren Kasteen aukiolla. Hän tuijotti himmeää kuvaa zyglakien vääristyneestä massasta, ja vaimonsa jäänteistä sen keskellä. Hän odotti Alinnelin avaavan jäänsinisen silmänsä.
Mutta silmänsä avasikin hän itse.
Luolan katto oli kivinen. Vastateurastetun riistan tuoksu oli ilmeinen. Jossain lähellä oli roihuava tulisija. Guechexin havuvuode oli pehmeä. Oudoissa purkeissa hänen vierellään luki jotain ötököiden kielellä. Hän oli pienessä luolassa yksin. Valo kajasti jostain jalkojen suunnasta. Kaikkialle sattui ja Guechexia oksetti. Pää nousi vuoteesta, mutta vain vaivoin ja hitaasti. Pieni luola oli osa suurempaa luolastoa. Kädet ottivat tukea, mutta niidenkin liike oli kömpelöä. Luolassa oli miellyttävä lämpötila. Yläruumis nousi vähitellen. Viileä ilma virtasi syleilemään havupedistä irtoavaa selkää. Teurastettu riista oli lintua. Häntä joudutti ylösnousemista. Guechexin raajat tuntuivat raskailta, kuin pitkän unen jälkeen. Ensimmäinen jalka otti tukea luolan kivisestä lattiasta. Toinenkin yritti.
Tömähdys oli melkoinen, kun Välisaarten suurin zyglak rojahti koko painollaan sivuluolan lattialle.
Onkalon oviaukkoon ilmestyi sinivihreä zyglak. Calibuksen silmät rävähtivät auki, kun hän näki vuodepotilaan lattialla, petinsä vieressä.
”Mei!” nuorukainen huudahti ja kumartui Guechexin kehon äärelle. ”Mei! Tänne!”
Calibus tarkasteli edessään makaavaa valtavaa lajitoveriaan. Päällisin puolin heidän potilaansa näytti olevan aivan kunnossa.
”Päällikkö Guechex… oletko… tuota, hereillä?”
Punamusta potilas ei kuitenkaan vastannut, ja hänen silmänsä olivat kiinni.
”Mei! Flygel!” Calibus huusi taas olkansa yli. ”Tulkaa tänne!”
Sinivihreä nuorukainen yritti varoen siirtää soturipäällikköä parempaan asentoon. Ruho oli kuitenkin sikäli raskas, että tehtävä ei ollut helppo. Calibuksen liikkeet olivat hätäisiä ja hermostuneita. Kuinka kauan he olivatkaan odottaneet tätä? Kuinka hartaasti Meixez olikaan odottanut tätä?
”Calibus, mitä täällä on tapahtunut?”
Ääni kuului luolaleirin alkuperäiselle asukille. Flygel kumartui Calibuksen vierelle, Guechexin äärelle.
”Minä, tuota, olin keittämässä soppaa, ja kuulin täältä tömähdyksen…” Calibus selitti. ”Löysin hänet tästä. Missä Mei on?”
”Metsästämässä”, Flygel mutisi vastaukseksi tutkaillessaan potilaansa kehoa. Liskotiedemieskin yritti siirtää Guechexia parempaan asentoon, mutta jälleen ei järkälemäinen zyglak ottanut kääntyäkseen. Sen sijaan sen punamusta koura tarrasi Flygeliä ranteesta. Tiedelisko säikähti yhtäkkistä liikettä ja napakkaa otetta.
”Autetaan hänet ylös!” Flygel sai sanottua.
Liskokaksikko tarrasi Guechexia kainaloista ja hiiasi tätä yhteistuumin istuvaan asentoon. Soturipäällikön tiukka ote puristi yhä Flygelin kättä, eikä koura antamut merkkiäkään avautumisesta. Guechexin silmät sen sijaan olivat auki: nähtyään painajaisia kuukausien verran, ne tuijottivat nyt todellisuutta. Kuumeunien maailmassa olivat vallinneet ehdottomat säännöt, ja siellä liskopäällikön oli toistettava aina samat virheensä: kerta toisensa jälkeen hän oli johdattanut toverinsa, ystävänsä ja perheensä kuolemaan, ja aina tilanne oli yhtä toivoton. Mutta nyt hän oli valveilla, eivätkä säännöt enää päteneet. Nyt maailmassa oli mahdollisuuksia. Mahdollisuus tehdä oikeita valintoja. Mahdollisuus suojella niitä, joilla on eniten väliä. Mahdollisuus kostaa.
Yö
Tasangot Nui-Koron ympärillä
Kaksi tuntia ennen sarastusta
Mein punainen zyglakinnokka kohosi hitaasti hiljaa virtaavan joen pinnasta. Siihen oli takertunut erinäisiä vesikasveja, mutta soturi oli liian keskittynyt tekemään asialle mitään. Kenties ne auttaisivat kätkemään hänet paremmin, Mei tuumi ja muisti kuulleensa, että nazorakitkin naamioivat toisinaan leirejään kasvein.
Calibus veti naisen pään takaisin pinnan alle, kun kauempaa rannalta kuului hyönteisenkielinen huuto. Se ei luultavasti ollut mitään, hän päätteli, sillä nazorakeilla oli tapana huutaa toisilleen huvikseen. Hämmentäviä olentoja nuo nazorakit, zyglak mietti ja lipui lajitoverinsa kanssa lähemmäs.
Kaksikon kohteena oli pieni nazorak-leiri aivan suuren joen rannassa. Sen vesi haisi yläjuoksulla sille vieraalle sienelle, jota yläjuoksulle oli istutettu paljon. Mei mutristi suutaan oudolle hajulle ja kauhoi ääneti lähemmäs leiriä. Hän väisteli tarkkaan kahisevia kaislikoita ja muita vetisiä yksityiskohtia, jotka olisivat saattaneet kiinnittää hyönteisten huomion.
Liskoilla oli puolellaan se etu, etteivät nazorakit todellakaan odottaneet hyökkäystä heidän taholtaan. Mei ei juuri Allianssista välittänyt, mutta ymmärsi kuitenkin, että oli hyödyllistä elää jonkinlaisessa rauhan tilassa insektoidinaapurien kanssa. Flygel oli ollut hyvin huolissaan siitä, motivoisiko ryöstöretki nazorak-varuskuntaan kostoiskun, mutta he olivat lopulta todenneet, ettei heillä ollut muutakaan vaihtoehtoa.
Soturi vilkaisi jälleen pinnalle, eikä nähnyt kuin yhden vartijan. Tämä seisoi rantatörmällä keihäs kädessään, mutta lajilleen epätyypillisestä nuokkumisesta päätellen sotilaan vireystila ei ollut erityisen korkea.
Se jäi keihäsmies 5561:n viimeiseksi vartiovuoroksi, sillä Mei oli hetkessä kiskonut tämän jalasta veden alle ja upottanut veitsensä tähän kurkkuun. Loiskahdus sai aikaan ääniä leirissä. Hyvä, liskonainen tuumasi ja heitti vielä rannalle vartijalta irti repimänsä käden kuin provokaatioksi.
Samaan aikaan kun nazorak-alikersantti vei partion selvittämään kadonneen vartijan tapausta (josta he olivat melko varma, että se oli zyglak, koska mikä muu otus pystyisi vetämään kokonaisia nazorakeja pinnan alle niin nopeasti ja helposti?), Calibus juoksi pimeyden ja pajukkojen turvin leirin taa. Hän kuuli Mein metelin (zyglak ärjyi ja läiskytteli joen pintaa kuin suurikin merihirviö) ja torakoiden komennot, mistä päätteli harhautuksen toimivan. Krokotiilimies pujahti leiriin kenenkään huomaamatta ja jäi hetkeksi ruskean teltan taa pohtimaan seuraavaa siirtoa.
Seuraavaksi hänen pitäisi löytää… lääkevarasto?
Flygel oli sanonut, että teltoissa kyllä oli symbolit, mutta nyt kun Calibus tarkemmin ajatteli, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen symboli oli lääkevarastolla.
Eikä hän kyllä ehtisi myöskään tutkia kaikkia telttoja. Niissä sitäpaitsi luultavasti asui vielä sangen monta hyönteismiestä.
Calibus päätti luottaa vanhaan zyglak-viisauteen ja seurata pitkää kuonoaan. Hän nuuhki ilmaa mistä tahansa johtolangasta, ja löysi pian sairauden etovan hajun. Se tuli suuresta teltasta, joka oli melko keskellä leiriä.
Siellä oli joukko nazorakeja, jotka sairastivat mitä ikävimpiä tauteja, hänen kuononsa kertoi hänelle. Sieltä siis löytäisi myös lääkkeitä!
Zyglak juoksi kyyryssä varjoja apunaan käyttäen teltalta toiselle (hänen häntänsä irroitti yhden telttakepin, mikä oli kiusallista, muttei onneksi ollut kiinnittänyt vielä vartioiden huomiota.) Etäältä joenrannasta kaikui muutama laukaus, mikä sai Calibuksen hetkeksi huolestumaan. Hän järkeili pian itselleen, etteivät ne nyt Meihin osuisi: oli pimeä ja sitä paitsi Mei oli nopea ja veden alla. Hän olisi ihan turvassa. Ja sitä paitsi halunnut itse suunnitelman harhautusosan, mutta vasta sen jälkeen, kun hän oli myöntynyt hiiviskelyoperaatioon. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli ollut taisteleminen, kuten soturin kuuluukin, mutta tarkempi harkinta (ja Calibus) oli saanut hänet toisiin aatoksiin.
Niinpä he olivat päätyneet hiiviskelemään, kuten Flygel oli heille ehdottanut. Hänhän se oli nuoret lähettänyt hakemaan lääkkeitä edelleen heikkona olevalle Guechexille.
Zyglak-kalastaja itse ei oikein luottanut torakoiden tökötteihin, mutta toisaalta Flygel teki paljon muutakin epätyypillistä, eikä heillä ollut oikein varaa nirsoilla. Tiedemies oli kuitenkin pitänyt Mein legendaarisen kasvattiukon hengissä. Eiväthän he nyt lääkevarkaissa olisikaan, elleivät olisi uskoneet Flygelin parantajantaitoihin.
Jokin aika sitten
Lehu-metsän pohjoisosat
Liskokaksikon edessä kohosi kallio, jonka keskellä oli varjoisa repeämä. Tarkkaavaisempikin ohikulkija olisi varmasti luullut sitä pelkäksi pieneksi syvennykseksi, mutta zyglakit tiesivät paremmin.
He olivat perillä.
”Flygelin luola”, Calibus totesi hiljaa.
Mei ei vastannut mitään, vaan luki vielä kerran tiedemies-zyglakin kutsuviestin ohjeet. Hän osasi lukea vain tavaten, mutta kyllä, tämä sen täytyi olla. Täältä hän löytäisi erakkoliskon ja ennen kaikkea Guechexin.
”Käydäänkö peremmälle?” hän kysyi vieressään odottavalta koiraalta.
”Käydään”, toinen vastasi. He astuivat yhtä aikaa pimeyteen.
”Haloo?” Mei uteli astellessaan pimeässä luolassa. Ääni kimpoili kallioseinämistä ympäriinsä. Tunneli haisi zyglakille ja savulle. Jostain sen perältä siinsi valoa. Kodikasta nuotion valoa. Ja herkullisen kalan tuoksua…
”Mei”, Calibus kuiskasi. He lähestyivät valoa kyyryssä hiippaillen. ”Meidän kannattaa olla varuillaan. Sinähän sanoit, ettet tunne tätä Flygeliä hyvin.”
Mei pyöräytti sinisiä silmiään. Hän korotti äänensä taas huutavaksi ja jatkoi: ”Haloo?”
Ääni kaikuili hetken graniittiseinämissä. Lopulta luolan perältä kuului yskintää ja vastaus:
”Tänne päin!”
Nuoret liskot katsoivat toisiaan. Kohti tuntematonta, he totesivat sanoitta toisilleen ja astuivat nuotion valokeilaan.
Flygelin onkalo oli kotoisasti ja kotikutoisesti sisustettu. Hirsipenkit ja tummapuinen pöytä olivat tilan keskiössä. Huterille hyllyille seiniä vasten oli kasattu ties mitä outoja esineitä: kirjoja, mustepulloja, lasipurkkeja, outoja kiviä ja luunkappaleita. Seinälle oli ripustettu pari pitkää metsästyskeihästä. Sinne tänne asetellut luut eivät noudattaneet mitään luistalukemisen perinnettä, vaan pikemminkin Flygel oli yrittänyt kasata luurankoja ehjiksi, kuin tutkiakseen miten ne toimivat.
Nuotion ylle oli kaivettu pitkä reikä, jota pitkin savu pakeni kammiosta. Tulen yllä porisi pata.
Luolan isäntä itse, vihreä zyglak Flygel silmälappuineen, istui pöytänsä ääressä veistämässä jotakin.
Flygel oli jo jonkin aikaa hoitanut Guechexia kuntoon ja liikkui vain harvoin luolan ulkopuolella. Jos hän lähti pidemmäksi aikaa, oli kyse yleensä sienien ja marjojen keräämisestä, kalastamisesta ja metsästämisestä. Polttopuitakin piti keräillä, mutta usein syysmyrskyjen lähelle luolansuuta heittämät oksat ajoivat asian.
Useimmat päivät olivat rauhallisia, ja ne Flygel käytti omiin, zyglakien mittapuulla outoihin harrasteisiinsa. Hänen hyllynsä muutamat, nahkaiset kirjat ja paperipinot olivat tutkittu läpi ties miten monta kertaa. Olipa joukossa tutkijan omiakin tekstejä, jotka oli kirjoitettu mustekalanmusteella nahalle.
”Tervetuloa…” hän aloitti ja laski veistämänsä puukipon alas. Tiedemiehen ääni oli käheä mutta vahva. ”Pelkäsin jo, ettet pääse.”
Sanat oli osoitettu Meille. Calibus oli mukana ainoastaan… Miksi minä oikeastaan olen täällä?
Punamusta merisoturi kumarsi lyhyesti. Calibus vilkaisi kiusallisesti ympärilleen ja toisti perässä.
”Missä hän on?” Mei siirtyi suoraan asiaan.
”…hän siirtyy yleensä suoraan asiaan…” kalastaja selitti Mein toimia kuin anteeksipyytelevästi.
Flygel naurahti lyhyesti. ”Hänen asemassaan siirtyisin minäkin.” Hän nousi vikkelästi seisomaan. ”Seuratkaa minua.”
Flygel, Mei ja Calibus astelivat luolan varjoisimpaan nurkkaan. He puikkelehtivat yli laatikoiden ja puolikkaan brakas-apinan luurangon. Vasta paikalle saapuneen kaksikon yllätykseksi nurkassa oli suuaukko pienempään luolaan. Tunnelin poikki astellessaan Calibus yritti tervehtiä isäntäänsä muodollisemmin.
”Olen Calibus, järven heimosta.”
Kahdella muulla liskolla oli kuitenkin muut asiat mielissään. Flygel ohitti muodollisuuden kuin hajamielisyyttään, kun taas Mei sai hädin tuskin pidäteltyä tunteitaan. Pieni sivuluola oli hämärä ja sen nurkassa oli havupeti, jolla makasi valtava, punamusta zyglak.
”Guechex!” Mei huudahti. Hän loikkasi kasvattajansa vuoteen luo ja polvistui tämän tasolle. ”Guechex! Minä tässä, Mei!”
Mei halasi kasvatti-isäänsä. Soturin ruumis oli samaan aikaan oudon kuuma että kylmä.
”Mei…” kuului vaimea murahdus jostain jykevien leukojen välistä. Guechex liikahti vaivalloisesti, muttei avannut silmiään. Hikikarpaloita valui hänen kuorellaan.
Puhuteltu puristi tiukkaan ja painoi kuononsa vasten toisen kaulaa.
Kaksi muuta zyglakia tarkkailivat jälleennäkemistä vierestä vaitonaisina. Caibuksen kuonolla oli varovainen, helpottunut hymy. Flygel sen sijaan rikkoi hiljaisuuden pian.
”Meixez”, hän aloitti. ”Meixez, kuuntele.”
Mei ei kuunnellut.
”Hän ei kuule sinua”, Flygel totesi tylysti. Calibus katsahti tiedemiestä hämillään. Mei kääntyi lähes vihaisena ja tivasi:
”Mi-mitä?”
”Hän ei ole hääviä keskusteluseuraa”, tummanvihreä silmäpuoli jakoi tietämystään. ”Guechex ei ole ollut kunnolla tiedostavassa tilassa sitten iskun Bio-Klaaniin.”
Mei sulatteli kuulemaansa. Hän hengitti katkonaisesti ja naksutteli kynsiään.
”Mutta… Hän sanoi nimeni! Kuulin sen äsken, sinäkin kuulit! Hän sanoi Mei, ilmiselvästi!”
”Mei…” Guechex kähisi jälleen.
”Siinä! Kuulitte, varmasti!” zyglak-naaras astui aivan Flygelin eteen ja katsoi tätä tämän ainoaan silmään.
”Tiedän kyllä, mitä kuulit”, Flygel vastasi kylmän asiallisesti. ”Hän sanoi Mei.”
Calibus kallisti päätään. ”Mutta… eikö se tarkoita, että hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu?”
”Ei… Meizex, sinun täytyy nyt ymmärtää, että Guechex on erittäin huonossa kunnossa. Se, että hän lausui nimesi, ei johdu siitä, että hän kuulisi sinut. Hän on toistellut nimeäsi viikkotolkulla”
Mein jäänsiniset silmät laajenivat. Flygel jatkoi: ”Sen takia minä sinut tänne osasin kutsuakin.”
Nykyhetki
Nazorak-leiri
Punalisko virnisti itseensä tyytyväisenä sukeltaessa suojaan jälleen yhdeltä yhteislaukaukselta rannalta. Hän kiersi joen sameaa hiekkapohjaa myöden ja kaarsi sitten taas kohti nazorak-partiota, joka näytti sangen neuvottomalta, kun liittolaislajin edustaja ei vetäytynyt muttei hyökännytkään: eivät soiden asukit normaalisti mitään tällaista tehneet, tuumi synkkää joenpintaa tähyilevä kersantti tuntosarvet hermostuneesti väpättäen.
”Näettekö mitään?” hän kysyi kahdelta kiväärimieheltä hänen sivuillaan. Rantatörmää piti tiukasti silmällä puolen tusinaa keihäsmiestä.
Silloin vedestä lensi soikea kivi, joka osui kersanttia reiteen tuskallisesti. Nazorakit ampuivat sen tulosuuntaan, mutta vesieläjä oli liian nopea jäädäkseen kiinni. Hyönteisupseeri murisi jalkaansa pidellen ja yritti keksiä, miten hän saattaisi ratkaista kiusallisen tilanteen.
Calibus seurasi sairauden kaameaa löyhkää ja löysi pian suuren, ruskean teltan, jonka kankaan alta hän livahti sisään vähemmän elegantisti kuin olisi toivonut. Hän kaatoi eteensä torakkain nukkumakapselin, jonka lasikupu hajosi vasten lautalattiaa. Vihreää nestettä valui lankkujen väleihin.
Muutama sairasteltassa toipumassa ollut torakka säpsähti hereille, ja ensireaktio suuren krokotiilihirvityksen nähdessään oli luonnollinen: ”Apua, apua, ne ovat täällä”, kaikuivat zankzorankieliset huudot.
Ei hyvä, tuumi liskomies ja yritti paikantaa niitä mystisiä lääkkeitä, joita oli tullut hakemaan. Aikaa hänellä ei olisi paljoa. Kaikeksi onneksi nazorakit teltassa eivät olleet taistelukunnossa eivätkä aseistettuja. Synkkä aatos kävi hänen mielessään, kun hän tajusi, että moni hänen lajitoverinsa olisi varmasti surmannut nämä sairaat niille sijoilleen.
Todennäköisesti jopa Mei. Taatusti Guechex.
Tietysti. Olivathan he vihollisia ja maiden anastajia siinä missä ussal-linnan väkikin. He saattoivat olla liittolaisia nyt, mutta zyglakit olivat pitkän historiansa aikana oppineet, ettei viime kädessä voinut luottaa kuin omaan heimoonsa.
Calibus loikkasi sangen ketterästi yli rikkinäisen nukkumakapselin ja juoksi teltan perälle, jossa sijaitsi jonkinlaisia kaappeja. Ne olivat harmaita ja koristeettomia, kuten hyönteisväellä oli tapana esineistään tehdä.
Osa liikuntakykyisistä torakoista oli jo juossut tai ontunut ulos, toiset huusivat kapseleissaan. Ulkoa kaikuivat karjaisut, laukaukset ja juoksuaskeleet.
Calibus repi kynsillään irti yhden kaapin lukon, nappasi jonkinlaisen laukun ja avasi sen hätäisesti. Siinä oli ilmeisesti jonkinlaiset napit, mutta ne repesivät hätäilevän zyglakin kourissa. Hän syyti kourakaupalla erilaisia purkkeja, puteleita ja tuubeja hyllyltä ensiapulaukkuun. Lasipakkaukset kilisivät, ja osa särkyi pudotessaan lattialle. Mies nappasi vielä varmuuden varaksi muutaman monimutkaisen ja tärkeän näköisen laitteen, kuten jonkinlaisen säiliön, jossa oli kiinni pitkä piikki, sekä jonkinlaisen mittareita sisältävän aparaatin.
Flygel saa tulla toimeen näillä, Calibus päätti. Juoksuaskeleet lähestyivät telttaa, ja hän ehti hädin tuskin syöksyä teltan takaseinään repimästään aukosta ennen kuin hyönteispartio syöksyi sairastupaan ja antoi tuliluikkujen laulaa suuntaan, jossa hän oli vielä hetki sitten ollut.
Samalla kun Calibus kiisi mitä kintuistaan pääsi puristaen samalla lääkelaukkua, Mei päätteli leiristä kaikuneista laukauksista, että harhautusta ei enää tarvittaisi. Hän kääntyi kohti yläjuoksua, jossa hän oli sopinut tapaavansa hiipparikumppaninsa kanssa. Zyglak vilkaisi vielä panikoivaa leiriä, virnisti luuleuoillaan ja pärskähti aaltoihin kohti Calibusta.
Ryöstöretkeensä tyytyväinen kaksikko ei aikonut jäädä lepäämään, sillä jokainen hetki, jonka he viivyttelivät, saattoi huonontaa Guechexin tilaa. Niin Mei oli teroittanut partnerilleen jo useita kertoja heidän juoksumatkallan läpi öisen metsämaaston, jonka pensaikot ja matalat marjakuuset tarjosivat näkösuojaa hirmuliskoille. Alue toki oli muutenkin harvakseltaan asutettu, mutta missään ei saanut olla liian varovainen. Se oli ollut niillä main, kun kaksikko oli kohdannut yksinäisen, valkean nazorakin. He eivät haluaisi juosta päistikkaa suurempaan nazorak-joukkoon.
Calibus totta puhuen oli jo melko väsynyt läpi yön juoksentelemisesta. He olivat lähteneet ryöstöretkelleen hyvin pian Flygelin luolalle päästyään, eivätkä olleet juuri pitäneet lepotaukoja missään välissä. Mei ei ainakaan pitänyt, eikä Calibuskaan kehdannut jäädä nuorempaa liskoa huonommaksi.
Olihan hänet tunnettu yhtenä heimonsa kestävimmistä uimareista, zyglak mietti ja yritti saada ajatuksesta voimaa pinkoa Mein järjettömään juoksutahtiin. Lääkelaukku kilisi ja kolisi hänen selkäänsä vasten jokaisella pitkällä, loikkamaisella askeleella. Jos joku osaisi moisia rohtoja käyttää, se oli Flygel, mies ajatteli. Toivottavasti ei vain olisi liian myöhäistä.
Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:nnen hellässä huomassa
Umbra roikkui kahleissaan ja uinui unetonta unta. Hänen lihaksensa olivat miltein tottuneet siihen asentoon, missä hän roikkui vailla valtaa vaikuttaa siihen. Lihakset olivat olleet kovettuneina ja jähmettyneinä tässä asennossa päiväkausia. Umbra ei tiennyt ajan kulusta mitään, sillä luonnonvaloa ei ollut. Toan yhä väistämätön matka kohti pimeyttä jatkoi väistämätöntä matkaansa, ja sen näki hänen päivittäin tummentuvasta ulkonäöstään. Pimeys söi valoa ahnaasti.
Viettelevän viheliäinen varjon toa oli ainoa henkilö, joka oli pitänyt hänelle seuraa ja antanut edes jonkinlaista myötätuntoa. Nainen oli myös ruokkinut häntä ja huolehtinut välttämättömästä nestetasapainon ylläpidosta. Muuten valotun tila oli pidetty varsin ikävänä, ja Umbra kyllä tiesi syyn siihen: voimissaan hän olisi liian vaarallinen Arsteinille. Tämän suunnitelmiin kuului valon toa, muuta Umbra ei tiennyt.
Sheelika oli maininnut, että Umbra ei ollut puhdas ja että hänen mielessään oli jotain sinne kuulumatonta. Hän tiesi sen tarkoittavan Kraata. Korppi ei ollut raakkunut viime päivinä. Se tiesi, että luonnonvalon puute voimistaisi varjon tasapainoa toassa, mikä sopi korpille mainiosti.
Sillä jos jompaakumpaa oli enemmän, toinen oli dominoivassa asemassa. Ja se ei pelannut heidän suunnitelmiinsa tai tavotteisiinsa. Yö ja päivä kohtasivat toisensa vain hämärän aikaan. Hämäryys oli se tila, jota Umbra oli oppinut kaipaamaan.
Mutta Zorakille kelpasi vain kaksoisaurinkojen valossa tanssiva soturi. Avo-ān, Avo-hā, Avantai. Pimeyden poistaja. Kohtalon airut.
Valon toa tiesi, että ääripäät söisivät valon taitajan lopussa. Auringot ja tähdet polttaisivat hänet loppuun kuin lampun ja pimeys söisi hänet loputtomaan nieluunsa. Vain kulkemalla keskitietä valon ja varjon rajalla hän voisi saavuttaa kohtalonsa, ja silloinkin vain ehkä.
Harmi vain, että hän oli köytettynä elementtivoimia imevissä ketjuissa.
Kului tunti, kului toinen. Ehkä ikuisuus. Ehkä vain päiviä.
Umbra havaihtui hieman unestaan mekaaniseen joskin Avhrahk Feterroja persoonallisempaan puheeseen.
”Ei saatana kun elämä voi olla perseestä. Eikö yhtään parempaa tekemistä voi keksiä kuin sörkkiä jotain turkasen biomarsua ja imeä siitä nesteitä.”
Umbra tajusi, että hänen silmänsä olivat auki. Hän ei itse asiassa kyennyt sulkemaan niitä. Hänen päähänsä oli kiinnitetty jonkinlainen laitteisto, joka pakotti hänen silmänsä auki ja kiristi hänen kalloaan. Toan edessä pyöri olento, joka näytti siltä kuin Avhrahk Van lautasmaiseen olemukseen olisi kiinnitetty metallikuula. Kun robotti kääntyi Umbraa kohti, hän näki, että metallikuula oli itse asiassa ikään kuin silmämuna. Sininen valo tuijotti metallikuulasta, ja metalliset silmäluomet räpyttelivät toisinaan, vaikkei sille varmaankaan ollut mitään todellista syytä, vaan Umbra uskoi sen olevan jokin Zorakin keksimä sairas pieni yksityiskohta.
”Mitä… kuka sinä…” Umbra yritti sanoa, mutta hänen kimpussaan operoiva kone alkoi puhua nopeasti ja kimeällä äänellä:
”Ai nyt se on hereillä, no voi hyvää päivää. Eikö täällä saa töitä tehdä rauhassa? Voisin ihan piruuttani pumpata sinut vielä uudestaan täyteen sitä karzahnin kredipselleeniä, senkin pikku kinlokansonta!”
“Mitä pirua sinä oikein selität?” Umbra sai sanottua. Pikkukone hänen edessään uhosi kuin mikäkin. Jos hän olisi vapaa, putoaisi aparaatti lattialle tai osuisi mahdollisesti johonkin Zorakin hienoista selakhialaisista maljakoista.
”Zorak käski pitää sinut hengissä, ja voit kuule poju olla varma, että jos ei olisi käskenyt, jauhaisin luistasi tomua ja syöttäisin sen sinulle! Nyt vain täytyy tyytyä tekemään elämästäsi helvettiä siihen asti, että vastuu sinusta annetaan takaisin sille varjotoan ketaleelle”, kone julisti. Ja kovaan ääneen julistikin. ”Mutta pitemmittä puheitta, laitetaanpa vähän sitä kredips-”
Ennen kuin rääväsuinen ja epäkohtelias sadistirobotti ehti viimeistellä lauseensa, kuului oven avautumisen ääni, ja sisään asteli…
”Herra harjaton, otaksun?” Umbra sanoi hampaat irvessä.
”Arvon Valon Toa”, Zorak sanoi maireasti. ”Onko teille jäänyt jotakin hampaankoloon?”
”Mestari ZMA”, robotti totesi tottelevaiseen sävyyn, ”aioin juuri antaa vieraallemme hieman rauhoittavia lääkkeitä. Hän on nähnyt taas pahoja unia.”
“Ei kredipselleeniä”, Umbra sai sanottua. “Anna minun nukkua joskus, ZMA”.
”No mutta tietysti, Umbra hyvä. Olette täällä vieraanani, ja vieraanvaraisena isäntänä minä aion pitää teistä hyvää huolta. Palvelijani tässä, Zorak Va, on saanut tehtäväkseen poistaa teitä vaivaavan loisen. Sen jälkeen voitte nukkua mielin määrin.”
“Kraa on osa minua. Ei häntä saa poistaa. Olimme joskus erossa, ja minä olin ihan sekaisin. Olet varmaan kuullut, että me valon toat katsomme joko liian syvälle pimeyteen tai valoon”, valon toa sanoi jo hiukan pelästyneenä.
”Tottahan toki, Toa Umbra”, Zorak totesi ja löi kätensä yhteen. ”Tiedän valon toista paljonkin. Ja tarvitsen juuri teidät toteuttamaan tärkeän tehtävän. Mutta minulla ei valitettavasti ole enempää aikaa teille tänään. Siirryn nyt tärkeämpiin tehtäviin. Zorak Va pitää teille seuraa. Hyvää illanjatkoa.”
Niine sanoineen skakdi katosi takaisin ulos ovesta välittämättä Umbra hätäännyksestä. Valon toa oli varma, että Zorak Va olisi virnistänyt häijysti, jos sillä olisi ollut äänilähteenään jokin suuta muistuttava asia.
”No niin, kivirotta. Eiköhän pidetä vähän hauskaa.”
“Ei!” Umbra sai sanottua.
Zorak Va oli koneen nimi ja sen tehtävä oli selvä. Mahdollisen kivulias kirurginen operaatio valon toan mielessä. Ja mieleen pääsi toan avonaisista silmistä. Seppelemäinen metallinen asia piti Umbran silmiä auki. Harmaa naamioton toan naama näytti riutuneelta ja kaltoin kohdellulta.
“Silmät ovat sielun peili”, Zorak Va naureskeli ottaessaan esiin mestarin entiseltä yhteistyökumppanilta saadun instrumentin. “Tämän avulla päästään sinun mieleesi ja seivästetään musta korppisi”, hän sanoi ja nauroi mekaanista onttoa naurua. ”Ja se muuten sattuu ihan helvetisti!”
Koneen mekaanisessa kourassa komeili pitkä ohut terä, joka ei pysynyt koskaan paikallaan. Se tuntui olevan koko ajan liikkeessä. Terä näytti siltä kuin se olisi koostunut liikkuvista kuutioista.
Jos terä itsessään ei olisi kirvoittanut kauhun ja tuskan hikeä valosoturin kasvoille, terän väärä ominaisuus sai Umbran kauhun valtaan.
Hän ei voinut sulkea silmäänsä koko ajan lähestyvältä terältä. Bittiterä leikkasi ja työntyi toan punaisesta silmästä sisään. Se ei tehnyt mitään vahinkoa silmämunaan.
Jollain tapaa Umbra tunsi terän mielessään, vaikkei se varsinaisesti vahingoittanut hänen orgaanisia aivojaan. Mieli oli tuskissaan: Kraa yritti piilotua, mutta turhaan. Terä leikkasi sulkia pois. Se halusi leikata Kraan niin pieneksi, ettei sitä voisi paraskaan ompelija parsia kasaan.
On aika leikata varjo pois.
On aika tulla täydelliseksi valoksi.
Ilman pimeyttä.
Ilman varjoa.
Ilman pahuutta.
On aika olla valon toa.
Korppi menettää sulkiaan, kun terä viiltää mieltä.
Tunteet lakkaavat olemasta, kun negatiivisuus katoaa.
Umbran teki mieli huutaa, mutta hän ei halunnut antaa Zorak juniorille mitään ilon aihetta. Ei häntä kukaan pelastaisi, mutta hänen täytyisi kestää se. Tuntui kuin häntä olisi raastettu raastinraudalla ja laitettu haavaan suolaa. Mutta kaikki tämä oli mielen sisällä. Hän kuolisi tänne.
Pessimistiset muistot alkoivat irrota Kraasta omiksi kuvajaisikseen. Jokainen irronnut linnun musta sulka toi väläyksen ikävästä muistosta. Umbra tunsi mielensä palelevan totuuden tulessa. Hän tunsi itseään pisteltävän. Kuin teräviä neuloja olisi pistetty hänen aivoihinsa. Mutta niin ei ollut.
Hän muisti, kuinka Kraa irtautui hänestä. Se oli tehnyt hänestä välinpitämättömän. Hänestä oli tullut kylmä, tasapainoton. Ritarikunta oli tällöin saanut Umbrasta paremman otteen. Maailmankuva oli muuttunut mustavalkoiseksi.
Kipu oli liian kovaa. Umbran elimistö pyrki suojelemaan itseään ainoalla tavalla, johon se sillä hetkellä pystyi. Mielen alkeellisimmat kohdat ottivat yhteyttä valon toan kaukaiseen suva-temppeliin. Ja temppeli vastasi lähettämällä fyysisen voiman naamion toan kasvoille.
Naamio materialisoitui toan kasvoille kirkkaan valonsäteen saattelemana.
Toa tunsin uudenlaisen voiman virtaavan lävitseen. Siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt Pakari-naamion voimia, tuntui olevan ikuisuus.
Leikkausoperaatio keskeytyi toan riuhtoessa itsensä elementaalikahleistaan. Hän sai keskitettyä kaiken tahdonvoimansa vapautumiseen, ja asioita alkoi murtua.
Pelästynyt ja haavoittunut mielikorppi pyrki pitämään naamion voiman päällä. Se vihasi pahasuista robottia yhtä paljon kuin todellinen puoliskonsa.
Kahleet repeytyivät irti seinästä, ja toa alkoi pyörittää ketjuja kohti Zorak Vata. Viha paistoi toan riutuneilta kasvoilta, ja pakarin rei’istä nousi höyryä toan hengittäessä raskaasti. Punaiset silmät leimusivat mustan naamion silmäkuopissa.
Bio-Klaanin saarella ex-päämoderaattorin suvasta purkautui valtaisa valonsäde taivaalle. Se muistutti suurta valopilaria, mutta oli olemassa vain katoavaisen hetken. Vain kaksi näki taivaalle ulottuvan säteen, sillä sen kykeni näkemään vain tietystä kulmasta ja tiettyyn aikaan. Toinen heistä oli yön tähtitaivasta tarkkaileva uupunut tiedemies nimeltään Flygel.
Zyglak oli uskaltautunut pois luolansa lämmöstä, koska taivas oli pilvetön ja hän saisi näin tutkittua taivaan tähtiä. Tähtitaivas oli monien muiden asioiden kanssa kiehtonut häntä suunnattomasti.
Itseoppinut Flygel tiesi monien eri kansojen tarinat Punaisesta tähdestä, jota kutsuttiin vanhassa mataian kielessä “Initoiksi”. Matoranien uskomuksien mukaan tähtitaivas edusti heidän Suuren Henkensä ajatuksia, joista kansojen ja yksilöiden kohtalot syntyivät. Punainen tähti olisi vain kohtalon saattaja, majakka joka ohjaa yksilön takaisin raiteilleen.
Tiedemies näki taivaskatselmuksensa lomassa valoa, joka tuli syvältä kuusimetsän sydämestä. Hän halusi selvittää mitä oli tekeillä.
Metsän valonsäde sai Flygelin uteliaaksi. Hän oli kuullut huhua, että klaanilaisissa oli valon toia, joten valo voisi olla heistä lähtöisin. Vai oliko se vain ikävän klaanin tai ötököiden juoni? Hän ei pahemmin pitänyt kummastakaan, ja oli onnistunut välttelemään molempia osapuolia parhaalla mahdollisella tavallaan.
Raptorimies juoksi halki kivien ja kantojen valonlähdettä kohti. Valoilmiöt syksyisessä metsässä kiinnostivat häntä suuresti. Zyglak oli kuullut, että saarella oli paljon outoja ja mystisiä menoja harjoittavaa poppoota. Kultteja ja ties mitä muita outouksia.
Ja kaikki outo ja ihmeellinen kiinnosti zyglakia.
Yksisilmäinen tunsi lähestyvänsä jonkinlaista alkukantaista voimaa, voimaa joka kihelmöi zyglakin suomuisella ja höyhenien täplittämällä iholla. Universumia ylläpitävä alkuvoima oli zyglakeille outoa ja kiehtovaa, koska heitä ei oltu siunattu sen hallinnalla matoran-kansan tai skakdien tapaan.
Flygel mietti saisiko valonlähteestä tehtyä jonkin käytännön sovelluksen.
Puut, kannot sekä sammalet väistyivät tiedemiehen tieltä tämän matkatessa eteenpäin. Pudonneet lehdet kahisivat ja sananjalat menivät syrjään miehen voimakkaiden jalkojen tieltä.
Flygel tunsi rauhallisuuden ja lämmön sisimmässään kun tämä lähestyi aarrettaan. Ilma alkoi tuntua kevyemmältä ja lämpimämmältä.
Lopulta hän löysi aarteensa, metsikköön piilotetun Toa-temppelin, Suvan.
Hymy nousi liskomiehen nokkamaiselle suulle. Kyllä tämä aina kuolleet oravarahit voittaisi.
Bio-Klaanin linnoitus, muurin harja
Violettimusta Umbra seisoi vartiovuorossaan muurin harjalla. Hän piti käsissään kiikareita, koska oli taas hänen vuoronsa osallistua linnoituksen vartiointiin. Kiikarien avulla pikkumies piti vahtia läheisissä metsissä hiippailevista olennoista parhaansa mukaan.
Vartiointia ja yleistä valmiustilaa oltiin lisätty hyönteisten seuraavaa siirtoa odotellessa. Painovoiman ja valon haltija ei halunnut sotaa, mutta tiesi sen olevan tulossa. Hän näkisi uusien ystäviensä kuoleman.
Moderaattori-Umbran hautajaiset olivat saaneet hänet taas ajattelemaan kuolemaa ja elämän katoavaisuutta. Hän pyrki nyt olemaan Umbra-nimen arvoinen roolimalli klaanilaisten keskuudessa, vaikka ei ollutkaan toa tai moderaattori. Tai kantanut suurta keltaista välkkyvää miekkaa. Hän halusi näyttää, että pienikin sai tehtyä asioita ja parannettua maailmaa.
Umbra oli antanut henkensä Nimda-jahdissa, sen hän oli kuullut. Nimda oli huhujen mukaan tärkeä ase Allianssia ja muita klaanin vihollisia vastaan. Hän ihaili “itsensä” uhrausta, koska se inspiroi häntä suuresti. Mutta hän ei halunnut uhrauksen olevan turha.
Jo nyt jotkut levittivät huhuja siitä, että päämoderaattori oli ollut mystisen ritarikunnan jäsen ja jakanut heille tietojaan. Tämän kuullessaan Umbra oli paiskannut pahaa puhuvan ikävän matoranin seinälle roikkumaan painovoiman manipuloinnilla, mutta oli joutunut päästämään irti moderaattoreiden tullessa paikalle.
Paaco ja Make olivat olleet perin ymmärtäväisiä ja päästäneet pikkumiehen menemään, mutta sanoivat, että hän saisi malttaa mielensä jatkossa. He eivät tarvinneet eripuraa klaanilaisten keskuudessa ja evakko-operaatio oli jo muutenkin jakanut mielipiteitä linnakkeen ja kaupungin asukkaiden kesken. Koko järjestö voisi pirstaloitua ja se tarkoittaisi pahimmassa tapauksessa, että valloittajahyönteinen voittaisi.
Hän ei halunnut uskoa pahimpiin skenaarioihin.
Umbra havahtui mietiskelystään kun metsästä syöksyi taivaalle puhdas valopatsas, joka oli paikallaan monia minuutteja. Yön pimeydessä se valaisi kirkkaammin kuin kaksoisauringot tai voimakkainkaan valon toa.
“Umbran Suva on aktivoitu?!” pikkumies sanoi ääneen. Mitäköhän se mahtoi tarkoittaa…
Suuri Henki oli yllätyksiä täynnä.
Pimeimmällä hetkellä pienikin valo valaisi paljon.
“Nyt sinä saat turpaasi”, Umbra mutisi ja löi naamiosta saaduilla voimillaan ketjuja kohti Zorak junioria. Ketjut pyörivät ilmassa kuin rhotukapyörittimet ja tekivät humisevaa ääntä. Toa oli väkivahva ja vihainen. Ja viha kanavoituisi Zorak Vahan.
Pienikokoisen robotin painama punainen nappi kutsui hätiin joukon sen isoveljiä, ennen kuin vanki sai murjottua kusipääbottia yhtään enempää.
Kuusi rautaista kuolemaa levitoi ympäri aseman käytäviä. Ne liikkuivat ääneti kuin aaveet ja lipuivat mekaaniset kourat kouristellen kohti pakenevaa valottua.
Pakari hehkui Umbran kasvoilla. Se antoi hänelle suuret fyysiset voimat, mutta hänen elementtivoimiensa tilanne oli todella heikko. Valo hän ei enää ollut, mutta varjottu hän voisi olla.
Toa tunsi kaikkien ympärillään olevien varjojen läsnäolon. Stressi, rasitus ja aurinkojen puute olivat saaneet hänet siirtymään taas varjojen valtakuntaan. Ja kidutettu Kraa halusi kostaa. Kostaa niille kaikille.
Umbra paiskasi Zorak Van seinään ja siirtyi kohti kuoleman koneita. Hopeisen kuoleman aaveita. Ne muistuttivat häntä Mustan Käden aaveista, mutta ne olivat todellisia, toisin kuin aaveet. Ja todelliset asiat pystyi tuhoamaan.
Alkukantaiset varjolonkerot alkoivat vetää Feterroja syleilyynsä. Ne paiskivat tuhoutumattomia mekaanisia painajaisia seiniin ja kattoon. Avrahk Feterroista huomasi, etteivät ne olleet tulleet tappamaan, sillä jos se olisi niiden protokollassa, ne olisivat sen jo tehneet. Ne tarvitsivat valon elossa. Valon, joka oli nyt korvattu riutuneella varjolla.
Feterrat pääsivät nopeasti pois Umbran elementtilonkeroista. Niiden iskut eivät olleet tehneet mainittavaa vahinkoa tappajakoneisiin. Umbra päätti, että oli aika käyttää raakaa voimaa ja fyysisen voiman naamionsa avulla hän syöksyi päin yhtä Feterraa. Hän tarrasi olennon mekkomaisesta alaruumiista ja heitti sen naamion väkevöittämillä voimillaan päin sen toveria.
Robottikartiot osuivat toisiinsa valtavalla voimalla.
Mutta siitä ei ollut apua.
Mekaaniset käsiparit tarrautuivat puolikuoliaaksi ruhjotun toan kehoon ja raajoihin. Kylmän kolkot kourat riepottelivat toaa ja pitivät tämän jokaista jännittynyttä ruumiinosaa paikoillaan. Ne puristivat, kuristivat ja vangitsivat hänet paikoilleen.
Feterrojen sinihehkuiset silmät olivat nauliutuneet pakarikasvoon. Kohde oli neutraloitu Mestarin ohjeiden mukaan. Valon toan pako oli estetty.
Varjonainen kuuli suurta meteliä sieltä missä valottua pidettiin kahlittuna. Oliko Zorak tehnyt itse toalle jotain vai oliko tekemisissä tämän kiero tekoäly?
Valon toan kuoleminen ei tulisi kysymykseenkään. Toa oli jo menettänyt melkein kaikki elementaalivoimansa ja oli syöksymässä varjoon. Käyttökelvottomaksi suunnitelmassa. Tarvittiin valoa voittamaan makutain pimeys.
”Z-Va!” Sheelika huhuili ja kiirehti kohti ryskeen lähdettä. Hän ei käyttäisi konesekasikiöstä sen nimeä, koska se tahrasi mestarin nimen epäasiallisella käytöksellään. Jos se idiootti on tehnyt jotain Klaanin petturille, niin minä kärvennän sen virtapiirit.
Hän oli saanut jo jonkin aikaa kestää pikkukoneen oikkuja. Mokomakin “kehittynyt” tai “edistysaskel”, jota vanha termi va tarkoitti. Rääväsuu oli lapsen tasolla ja vain nuoleskeli mestaria tämän ollessa paikalla. Metru Nuin peltipoliisitkin tuntuivat sivistyneemmiltä kuin tämä raakalaismainen pikkuprinssi.
Sheelikan saapuessa paikalle Feterrat puristivat av-toaa otteessaan.
”ILMOITUS: Toa on otettu kiinni.”
Sheelika ei ehtinyt sanoa mitään, kun hänen takanaan joku puhui.
”Viekää vieraamme takaisin kammioonsa, kaksinkertaistakaa siteet ja irrottakaa kanohi.”
”Mestari”, Sheelika totesi. ”Mitä täällä tapahtui?”
”Rakas Sheelika”, Zorak totesi ja tarttui Sheelikaa ystävällisesti olkapäistä lähtien taluttamaan tätä kohti henkilökohtaisia tilojaan. ”Pieni välikohtaus vain. Ilmeisesti vieraamme on kytkeytyneenä johonkin suvaan ja onnistui kutsumaan itselleen uuden kanohin. Varmistan, että Zorak Va tekee kaikkensa estääkseen toaa enää ottamasta minkäänlaisia telepaattisia kontakteja minnekään.”
”Telepaattisia kontakteja?”
”Kaikilla toilla on alkukantaisia kykyjä”, skakdi sanoi. ”Miten kuvittelit olevasi yhteydessä suvaasi?”
”En usko, että se on niin yksinkertaista”, Sheelika sanoi varovasti. ”Ja minusta sinun ei pitäisi antaa sen pikku peltiheikin hoitaa asiaa.”
”Voi Sheelika”, Zorak huokaisi dramaattisesti ja siirtyi sitten katsomaan tätä silmiin. ”Hän on paras mies, tai kone, irrottamaan loislinnun valotun mielestä.”
”En tiedä…”
”Varjo”, Zorak sanoi. ”Varjo on valon ja pimeän lapsi. Kun kuljet kohti kirkkautta, se kasvaa ja voimistuu. Ja kun astelet hämärään, se kutistuu ja heikkenee.”
Sheelika tuijotti isäntäänsä hiljaa. Mitä moiseen filosofointiin vastaisikaan?
”Meidän on siis asteltava hämärään, rakas Sheelikani”, Zorak jatkoi. ”Tai varjo peittää auringon. Sillä sellaisia makutat ovat.”
Metsän puut tanssivat syksyn tuulien taivuttelemina. Aluskasvillisuus esittäytyi vuodenajan mukaisesti lähes ainoastaan murretuissa värisävyissä – vain muutama marja elävöitti näkyä värikkyydellään. Ja kaksi Zyglakia: punamusta ja sinivihreä.
Mein ja Calibuksen taivallus halki syksyisen saaren oli lähestymässä loppuaan – ainakin, jos kaksikon kartanlukutaitoihin ja valkoisen ötökän ohjeisiin oli luottaminen. Matka oli ollut pitkä ja kaksi matelijaa oli vältellyt niin Bio-Klaania liittolaisineen kuin Nazorak-imperiumiakin. Kumpikin liskoista oli pätevä metsästäjä ja Calibus oli erinomainen kalastaja, joten saaren luonto ei ollut heille haaste.
Vihollisia heillä sen sijaan oli paljon – jopa enemmän kuin Zyglakeilla perinteisesti. Kumpikaan kaksikosta ei ollut koskaan tavannut matoralaista, jonka reaktio liskon kohtaamiseen ei olisi ollut pakoon juokseminen tai keihäällä sohiminen. Poislukien tietty Lehun syvyyksien kannibaalimatoranit, joilla oli aivan yhtä kova liskon- kuin matoraninnälkä.
Allianssi oli vain vähän parempi. Nazorakit suhtautuivat zyglakeihin parhaimmillaankin täysin välinpitämättömästi. Rodullisen puhtauden imperiumi oli liitossa liskokansan kanssa ainoastaan hyödyn vuoksi – kunnioitus loisti poissaolollaan. Eikä tykistötuli tehnyt muutenkaan eroa vihollisen ja linjojen takana olevan liittolaisen välillä.
Mutta pahimpia olivat skakdit. Brutaali palkkatappajien kerho oli jopa avoimen vihamielinen Mein ja Calibuksen lajitovereita kohtaan, ja kun zyglakit oli määrätty skakdi-upseeriston alaisuuteen, tilanne oli vain pahentunut. Zyglakien leireistä oli tullut epämukavia ja jopa vaarallisia paikkoja liskokansalle itselleen.
Kaksikko oli karannut yhdestä moisesta leiristä Mein saatua kirjeen oudolta erakko-zyglakilta, Flygeliltä. Ilmeisesti Guechex – Mein kasvattaja ja suuri soturi – oli tajuttomassa tilassa tämän mystikon luona. Tajuttomassa tilassa, Calibus päivitteli mielessään. Kirjeen sisältö oli ollut kovia uutisia Meille: nuori naaras menetti Alinnelin – toisen kasvattajistaan – ja Guechexinkin tila oli epävakaa. Moni Mein heimon zyglak oli kohdannut Alinnelin kohtaloksi koituneella sotaretkellä käsittämättömän kuoleman. Zyglakien viimeinen yritys lunastaa paikkansa Allianssin tasavertaisina jäseninä ei ollut mennyt niinkuin piti.
Mikään ei mene niin kuin piti… sinivihreä Calibus synkisteli mielessään.
Zyglakien heimokäräjät, aika ennen sotaa
Luolaan pääsi vain sukeltamalla meren pinnan alle ja tuntemalla salaisen kallion alta avautuvan tunnelin. Se oli perinteinen pakopaikka koko saaren zyglak-kansalle – hyvin kätketty ja helposti puolustettavissa. Nyt se ei kuitenkaan tuntunut lainkaan turvalliselta. Jokin oli muuttunut. Kaikki oli muuttunut.
Luolan katto oli matala, mutta muuten tila oli valtava. Seinämät luolalla olivat kiveä, mutta zyglakien jalkain alla oli karheaa hiekkaa. Neljännes luolan lattia-alasta oli veden peitossa, samoin kuin tilan ainut sisäänkäyntikin. Valoa pimeyteen toivat vain harvat soihdut, ja ilmassa oli kuolleen kalan haju.
Mei ja Calibus seisoskelivat luolan laitamilla, veden ääressä. Kokemattomimmat yksilöt odottivat kauimpana tapahtumien polttopisteestä.
Kaikki neljä heimoa olivat koolla. Jokainen hämärään luolaan kerääntynyt liskometsästäjä ja -soturi odotti vanhempain kammiossa tehtäviä päätöksiä.
”Miksei Gue ole tuolla?” sinivihreä ja jäntevä koiras kysyi seinään nojailevalta Meiltä.
Puhuteltu nuori soturi katsoi vanhempain kammion suuntaan, aivan luolan vastakkaiselle seinälle. Välissä oli satapäin zyglakeja ja hermostunut tunnelma.
”Ei tullut toimeen”, Mei vastasi muka mielenkiinnottomasti.
Calibus tiesi, ettei asia ollut ystävälleen niin mitätön kuin mitä tämä antoi ymmärtää. Guechex oli Mein omaheimon vaikutusvaltaisimpia sotureita, ja Mein omaheimo oli saaren suurin. Sanottiin, että kuka tahansa metsärannan zyglakeista olisi seurannut suurta jääkatsetta vaikka varmaan kuolemaan. Vanhempain kammion neuvosto vailla Guechexia ei ollut olankohautuksella ohitettava juttu – varsinkaan Meille.
”Ei tullut toimeen neuvoston kanssa…” Calibus rohkeni aloittaa, mutta madalsi sitten ääntään ”…vai ei tullut toimeen niiden kanssa?”
”Arvaa.”
Ne olivat muuttaneet kaiken, mutta kukaan ei osannut tarkasti määrittellä, ketkä heihin kuuluivat. Ehkä jo enemmistö saaren zyglakeista. Herätysliike oli pyyhkäissyt saaren yli myrskytuulen lailla. Shamaanien saarnat muuttuivat ja hengelliset alkoivat pitää tiiviimmin yhtä. Ennen meren jumalilta rukoiltiin hyviä saaliita. Nyt niille uhrattiin matoralaisia. Zyglakien ja pikkuväen välinen kitka ruokki itse itseään.
Koska miten muuten niin radikaali uskonnollisuus olisi saanut niin tukevan jalansijan yleensä maanläheisessä zyglak-populaatiossa? Syytti kalansaaliiden pienenemisestä huonoa yhteyttä merten jumaliin tai Ruki-Korolaisia troolareita, antoi matoralaisten uhraaminen ratkaisun ongelmiin.
Ja juuri se muutos loi jännitettä suureen luolaan. Vanhempain kammion neuvostossa olivat perinteisesti neuvotelleet neljän heimon merkittävimmät soturit, metsästys- ja kalastuspäälliköt sekä ehkä muutama shamaani – ja sekin vain, jos heillä oli sanottavaa. Nyt pyhään kammioon oli astunut yhtä paljon tuonpuoleisen tulkkeja kuin perinteisiä päättäjiäkin. Calibus ei ollut varma, oliko hänen omaheimostaan, järven zyglakeista, lainkaan ei-uskonnollista edustusta.
”Mei”, Calibus mietti ääneen. ”Luuletko, että meidän kannattaisi vaihtaa alaa? Tiedän, että olet aina haaveillut soturipäällikön urasta ja että minusta piti tulla kalastaja, mutta entä jos ryhtyisimmekin tietäjiksi?”
Mei katsahti ystäväänsä kulmat kurtussa, vastaamatta mitään. Oliko tämä nyt sitä huumoria?
”Sinä kun olet aina ollut kova puhumaan, voisit olla rituaalinlausuja! Minä en ole koskaan ollut niin taitava veitsen kanssa kuin sinä, mutta kai siihen alttarille sidotun uhrin rintakehään sohaisee epätarkempikin! Saattaisi turvata tulevaisuutemme!”
Toivottavasti tämä ei ollut sitä.
”Älä yritä olla hauska. Hauska ei pue sinua.”
Vanttera lisko naurahti. ”Ehkä olet vain vaikea yleisö?”
”Mh!”
Onneksi Calibus osasi hiljaisesti hymistä omille vitseilleen. Mei ei harrastanut asioita kuten ”hyvä mieli” tai ”hihitys”.
Ennen kuin kaksikko ehti keventää tilannetta enempää alkoi luolan toisessa päässä kova kuhina. Vanhempain kammion ovesta tuli ulos matelijoita. Zyglak toisensa perään asteli ulos pyhästä paikasta, kukin kertomaan omaheimoilleen ja perhepiireilleen kokouksen päätöksiä.
”Mitä tapahtuu? En saa selvää… Mistä kaikki tohina?” Calibus reagoi liskolauman levottamaan liikehdintään.
”Koska sukellamme tuntemattomaan.”
Sanat oli lausunut musta soturi Alinnel, Guechexin puoliso ja toinen Mein kasvattajista. Sinisilmäinen matelija oli ilmestynyt ääneti Mein ja Calibuksen luo. Naaraslisko osasi liikkua kokoisekseen hiljaa.
”Alinnel,” Calibus huomioi vanhemman soturin saapumisen kohteliaasti nyökäten. Meinkin ilme kirkastui hieman.
”Päätös on tehty…” Alinnel aloitti. Hänen äänensä oli matala ja rauhallinen, mutta vain pienelle piirille. Yleensä se oli kova kuin kiviravun kuori. ”Annamme Zyxaxille valtuudet puhua puolestamme hyönteisille.”
Zyxax. Nimi sai kylmät väreet kulkemaan Calibuksen selkää pitkin. Luoteisten vuonojen heimon päällikkö oli ollut vasta vähän aikaa sitten pelkkä kalastusseurueen johtaja. Hän oli kuitenkin ollut ensimmäisiä, joka oli ottanut uuden uskonnollisuuden sydämeensä. Katkeruuden siivittämänä vähäpuheinen ja hurja Zyxax oli saanut kannatusta ja noussut nopeasti heimonsa vaikutusvaltaisimmaksi zyglakiksi. Avioliitto metsärannan Racxelin kanssa oli sinetöinyt Zyxaxin paikan saaren mahtavimpana.
”Entä siitä eteenpäin?” Calibus uteli.
”Teemmekö niiden kanssa sopimuksen?” Meikin innostui. Hän suhtautui saaren hyönteistulokkaisiin varovaisen optimistisella mielenkiinnolla. Ajatustapa oli yleinen.
”En osaa vielä sanoa” Alinnel tuumi.
Eri heimojen jäsenet eivät olleet tottuneet ottamaan toisiltaan käskyjä. Metsärannan, pohjoisten vuonojen, järven ja entiset kivirannan zyglakit olivat perinteisesti toimineet itsenäisesti. Kunnioitusta tunnettiin perhepiirejä ja yksilöitä, ei valtarakenteita kohtaan.
Calibus kuitenkin huomasi, ettei Alinnel aikonut pistää Zyxaxin määräykselle vastaan. Ajat olivat kovat ja koko saaren zyglakien tuli puhaltaa yhteen hiileen – siitäkin huolimatta, että tätä kaikista suurinta metsästysseuruetta johti Zyxaxin kaltainen kiihkoilija.
”Saattaa olla, että joudumme pitkäksi aikaa eroon toisistamme.” Alinnelin sanat oli kohdistettu ensisijaisesti Meille, mutta Calibuskin kuunteli.
”Mitä, enkö-” Mei esitti yllättynyttä huonosti.
”Ei, tämä ei muuta sitä totuutta, ettet ole valmis soturi”, Alinnel tukahdutti kasvattinsa protestin. ”Teidän tulee pitää huolta oppimisesta ja toisistanne.”
”Kuulostaa hyvältä”, Calibus hyväksyi. ”Eikö vain, Mei?”
Murhaava mulkaisu.
”Juuri noin, Calibus. Tämän takia pidän sinusta”, Alinnel naurahti kasvattinsa ystävälle.
”Alinnel.”
Pelätty ja kunnioitettu Vasell oli ilmestynyt Alinnelin taakse kuin hiekanharmaa haamu. Calibus tiesi Mein kunnioittavan miekkaa taitavasti käyttelevää ja vaiteliasta soturia jopa enemmän kuin kasvattajiaan – ilmiselvän liiallinen ihailu oli Calibuksesta oikeastaan aika söpöä.
Naarassoturi Vasell tarttui mustaa sissisoturisisartaan olalta ja katsoi luotettavinta kanssataistelijaansa vakavana. Toinen käsi ei Vasellille tyypilliseen tapaan irrottanut otettaan zyglakeille epätyypillisestä asevalinnasta, katanasta.
”Mitä nyt?” Alinnel kääntyi ympäri. Pehmeä ääni oli varattu vielä Vasellillekin.
”Guechex pyysi luokseen. Zyxax laittoi meidät partioimaan Askelman vesiä.”
Vasellin äänestä oli vaikeaa erottaa tunnetiloja. Calibus kuitenkin tiesi etsiä halveksuntaa, kun miekkamatelija lausui Zyxaxin nimen. Vasell oli itsekin kotoisin pohjoisen vuonoilta ja oli siksi ollut enemmän tekemisissä Zyxaxin kanssa kuin muut Mein ja Calibuksen lähipiiristä. Zyglakeille merkillistä Etelän toakoodia seuraava Vasell ei katsonut Zyxaxin uskonnollista kiihkoilua hyvällä.
”Antoi ymmärtää, että on kiire”, Vasell vielä täsmensi saamaansa ohjeistusta.
Alinnel nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. ”Tavoita sinä nuori Gorix – minä etsin ’jotain vanhempaa.’”
Oli aika kasata perhepiiri ja palvella heimoja. Alinnel etsi väkijoukosta katseellaan muuannetta kaksikkoa. Väkeä oli paljon, mutta tarkka-aistinen soturi paikansi lepsun kiireettömän duon hätäisesti liikehtivästä zyglak-massasta vaivatta.
”Olthal! Welsix! Tänne!” musta jääkatse komensi. Guechexin aikanaan kouluttaneet vanhusliskot eivät missään nimessä kuuluneet Alinnelin pehmeän puhuttelun piiriin. ”Aseet latinkiin! Onget piiloon! Olemme menossa vihollisalueelle, emme kalaan!”
Ennen lähtöään Alinnel kääntyi katsomaan kasvattiaan ja tämän ystävää.
”Meixez, Calibus. Pitäkää huolta toisistanne.”
Nykyhetki
Tai ehkä joku meni niinkuin piti. Maasto vietti selvästi ylöspäin, ja Flygelin luola oli kartan mukaan vuoren juurella.
Ainakin suunta on oikea.
Kun kaksikko löytäisi Flygelin ja Guechexin, olisi kasassa saaren suurin zyglak-joukko, joka ei ollut jatkuvan skakdi-valvonnan alainen. Ajatus oli samaan aikaan sekä voimaannuttava että lamauttava, ja ainakin ehdottoman hermostuttava. Calibus ei tiennyt, mitä Mei, Flygel ja ennen kaikkea Guechex aikoivat tehdä tästä eteenpäin. Tahtooko Flygel vilpittömästi auttaa omaiset toistensa luo… Salaperäisellä tietäjällä saatta olla arveluttavampiakin tarkoitusperiä.
Calibus oli nähnyt Flygelin toisinaan järvellä, mutta ei silti ollut varma, mihin heimoon tietäjä kuului. Flygel oli aina pysynyt omissa oloissaan. Sitä paitsi Calibus vietti suuren osan ajastaan metsärannan heimon ja Mein perhepiirin parissa – jaettu omaheimo ei auttanut Calibusta lainkaan tieteilijän aivoitusten arvioimisessa.
Mein Calibus sen sijaan uskoi tuntevansa hyvin. Sinivihreä koiras ei uskonut parhaalla ystävällään olevan piilotettuja motiiveja. Mei harrasti harvoin hienovaraisuutta.
Mutta mitä Guechex tekee, kun hän tulee tajuihinsa… Calibus aprikoi. Hän oli monet kerrat jakanut kalaa suuren jäänsinisilmäisen soturin kanssa, mutta pelkäsi silti vaarallisinta – sotaisinta – vaihtoehtoa. Guechex oli viisas, mutta Calibus oli silti levoton.
Viha oli niin yleistä. Aivan liian yleistä. Matoralaiset pelkäsivät zyglakien levittämää protodermis-tautia, mutta lajin todellinen rutto ja viimeinen vitsaus oli viha.
Zyglakien määräysvallan olivat vieneet skakdi-tappajat – mutta jo sitä ennen se oli menetetty vihalle. Zyxaxille, kultille ja pyhälle vihalle. Jos Calibus olisi ollut oppinut mies, hän olisi analysoinut saaren zyglak-populaation hengellisen elämän ja sen myötä poliittisen vallan joutuneen vähemmistön käsiin. Vähemmistön, jonka valta-asemaa ruokki viha matoraneja ja muita rotuja kohtaan. Hän olisi analysoinyt levottomien aikojen kasvattavan poliittisen ja uskonnollisen radikalismin johtohahmojen valta-asemaa.
Mutta Calibus ei ollut oppinut mies. Hän oli zyglak-kalastaja. Mikä kuitenkin teki hänestä erikoisen oli se seikka, että hän ei ollut vihainen. Hän ei uskonut rauhallisen rinnakkaiselon olevan mahdotonta.
”Mei!” Calibus yritti avata keskustelua, jälleen. ”Mei. Alamme olla lähellä. Mitä aiot sanoa tälle ’Flygelille’ kun löydämme hänet?”
”Missä pidät Guechexia?” kuului lyhyt vastaus.
”Tuo ei ole suunnitelma. Mei..”
Calibus huokaisi syvään. Ikään kuin Mei häntä kuuntelisi. Hän ei ollut tehnyt niin aiemmin, kun he olivat puhuneet viestistä – hän ei ollut tehnyt niin oikeastaan koskaan. Ei hän kuuntelisi nytkään. Aivan pienestä pitäen Mei oli ollut paitsi kykenevä soturi, myös selvästi syntynyt johtamaan, ei seuraamaan. Sen hän oli perinyt suoraan maineikkaalta Guechexilta. Herttaisen luonteensa Mei taas oli saanut suoraan Alinnelilta: siitä kertoivat pitkä, terävä veitsi Mein vyöllä ja alati kurtussa olevat silmäkulmat.
Matka oli ollut erittäin pitkä, ja Calibusta alkoi ottaa päähän matkakumppaninsa vähäsanaisuus. Hän osasi kyllä kunnioittaa Mein vaiteliasta luonnetta ja ymmärsi, että hänen vanha ystävänsä oli kokenut kovia. Mutta niin olivat kaikki muutkin. Sota Klaania vastaan oli vienyt jokaisen saaren jokaisen heimon jokaiselta zyglakilta paljon.
Calibus oli kuitenkin päättänyt, ettei lamaantuisi menetettyjen läheisten edessä, vaan hankkisi uuden merkityksen elämälleen ja kulttuurilleen.
