Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Solki napsahti kiinni, ja Kelvin heilautti repun selkäänsä. Hän sääti vielä remmien kireyttä, varmisti tarvikevyönsä ja kietoi valkoisen viittansa ylleen. Lopuksi hän veti hupun peittämään volitakiaan.
”Taidan olla valmis”, hän totesi ovenkarmiin nojaavalle toalle. Matoro nyökkäsi.
”Muistitko pakata Manun?” Matoro virnisti. ”Samperin tyhmä kysymys”, Manu tuhahti takaisin.
”No, luulisi, että tuo yksi osaisi sanoa, jos olisit unohtanut jotain.”
Kelvin hymähti. ”En usko, että unohdin mitään. Mietin aika tarkkaan, mitä otan mukaan.”
Kelvin asteli pöydän ääreen, jolla odotti pieni, koruton kirstu. Linnan vastaanotossa työskennellyt toa oli ohjeistanut häntä siistimään ja tyhjentämään tyhjäksi jäävän huoneen tavaroistaan, jotta huone voitaisiin antaa seuraaville asukkaille. Kaikki se vähä omaisuus, jota hän ei matkalleen tarvinnut, oli pakattu arkkuun.
Kelvinin käsi laskeutui mietteliäästi laatikolle. Se melkein pysähtyi räjähteeltä näyttävän radiopuhelimen ylle, mutta siirtyi hopusti laitteen ohi. Käsi poimi hopeisen taskumatin, jonka kyljessä koreili nazorakein heptagrammi. Hän harkitsi hetken sen ottamista mutta laski sen kuitenkin takaisin kirstuun. Hän ei tahtonut hukata sitä.
”Joo… lähdetään”, Kelvin sanoi hiljaa. Matoro avasi oven samalla, kun Kelvin poimi kirstun ja asteli käytävälle. Tämä vilkaisi vielä kaihoisasti huoneeseen, ennen kuin he lähtivät.
”Millaisella veneellä te aiotte lähteä? Eikö ole vähän riskialtista purjehtia saartorenkaan läpi?” Matoro kysyi.
”En ole ihan varma, millainen alus kuskillamme on juuri tällä hetkellä käytössään”, Manu vastasi, ”mutta ei hätää, hän on ammattilainen.”
”Toivon sitä todella”, Kelvin huokaisi. ”Matkamme jää vähän lyhyeksi, jos Imferiumin vartiolaiva räjäyttää meidät.”
”Kieltämättä! Mutta sen takia nimenomaan palkkasin erinomaisen salakuljettajan!”
He suunnistivat Kelvinin huoneelta paria kerrosta ylempänä sijaitsevan Matoron huoneen suuntaan. Linnan väkimäärä oli kasvanut viime aikoina kovasti, ja vilinä sen mukana. Joskus ne lähinnä asunnoille omistetut käytävät olivat olleet melko hiljaisia, mutta nyt liikennettä kulki kumpaankin suuntaan melkein koko ajan. Snowie oli juuri näyttämässä paikkoja joillekin lännen suunnasta tulleille, ja moikkasi pirteästi Matoroa ja Kelviniä, muttei ehtinyt jäädä juttelemaan.
Kaksikko käveli rinta rinnan kuitenkin melko rennosti. Kelvinin katse kiinnittyi Matoron kämmeneen, joka kiilteli uutuuttaan.
”Onko tuo se Floszarin tekemä froteesi? Onko se toiminut?”
Matoro hymähti hieman ”Floszarille” ja nosti kättään. Sen koneistosta kuului matalaa surinaa, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja taas auki. Käsi oli melko yksinkertainen, jopa aika rujo.
”Ei valittamista! Pääsin jo testaamaan sitä tosipaikan tullen.”
”Hmm?” Kelvin vilkaisi toaa.
”Ei mitään kovin vakavaa. Joku pimeyden metsästäjä tai joku, siitä oli tuo yksi yö vähän hälinää.”
”No hyvä. Rintamalle seuraavaksi?” Kelvin kysyi.
”Toivottavasti, katsotaan. On minulla ollut tässä joitakin tehtäviä… ja muita juttuja, mutta se on ollut lähinnä tavaran kuljettamista. Pitää kuulemma edetä hitaasti, kun olen muka vielä toipilas”, hän huokaisi.
”… kuulostaa viisaalta. Öh, oletko ollut tekemisissä sen tulen toan kanssa?”
”Mitä, ai Kapuran?” Matoro ihmetteli. ”Hetkinen, et ole kuullut? Tästähän on puhunut puoli Klaania. Kapura lähti. Vähän aikaa sitten, katosi Tagunan kanssa yöllä kuin tuhka tuuleen.”
”Ai… kokonaan? Minä kuulin siitä jotain, mutta ajattelin, ettei minulla ollut täyttä kontekstia. Liittyykö tämä jotenkin Rakentajaan ja loisiin?”
Matoro kohautti olkiaan. ”En usko. Luulen, että tämä oli Kapura nimenomaan toteamassa, että hitot mysteereistä ja muusta, lähden taas merirosvoksi. Pakko myöntää, ettei se ole edes kovin huono idea.”
”Ja hänkö lähti sanomatta sanaakaan?”
Matoro oli jo viettänyt nazorakin kanssa tarpeeksi aikaa, että oli oppinut tunnistamaan katkeruuden tämän äänestä.
”Minä sentään kävin sanomassa Tawalle ja Mesalle asiasta” Kelvin jatkoi. ”No, toivottavasti hän on edes vähän kiitollinen, kun felastimme hänen aivonsa Rakentajalta…”
Kuka helvetti on Mesa? Matoro mietti ensin mutta päätti ohittaa sen.
”Ei Kapura koskaan osannut sanoa kenellekään olevansa kiitollinen. Tai sanoa mitään muutakaan kovin aidosti. Kapura ei hyvästellyt minuakaan… tai ainakaan en tajunnut niiden olleen hyvästit siinä hetkessä. Olisin ehkä ollut yllättyneempi, jos hän olisi hyvästellyt niin kuin joku normaali. Kyllä hän välitti, hän oli vain surkea näyttämään sen.”
”Ai…”
Kelvin hiljeni hetkeksi. ”Tuota, miten otit sen? Kafuran lähdön siis? Tehän olitte ystäviä?”
Matoro oli hetken hiljaa.
”Olen miettinyt tätä vähän aikaa, ja luulen että tämä oli lopulta parempi näin. Kyllähän se tuntuu haikealta… mutta en tiedä, kokiko Kapura lopulta koskaan olleensa kauhean kotonaan Klaanissa, tai uskalsiko hän olla oma itsensä. Ehkä se on parempi hänelle itselleen, että sai mennä minne ikinä menikin. Kyllä minä kaipaan häntä, ehkä enemmän nyt kuin silloin, kun hän oli vielä täällä…”
Lause jäi leijumaan tyhjyyteen.
Kaikelta tältä pakeneminen kyllä tuntui salaa houkuttelevalta, Matoron oli myönnettävä. Mutta niin se taisi olla minkä tahansa sodan keskellä.
”Yllättävän syvämielistä sinulta”, Manu kommentoi. Matoro pyöräytti silmiään.
Kelvin silmäili huppunsa ja naamionsa takaa toaa. ”Hmm. No, hyvä, jos olet sitä mieltä. En tuntenut häntä juurikaan. Hei, me voisimme välittää Kafuralle viestin, jos törmäämme häneen matkallamme!”
”Manu voi keksiä jonkun vitsin. Ei minulla ole oikein mitään lähetettävää.”
”Vau, sinä todella pääsit nopeasti yli Kapuran lähdöstä.”
”No siis hän varmaan arvostaisi jotain typerää vitsiä!” Matoro puolustautui. ”Tai vain sitä, että saisi vain olla jossain ihan muualla kaukana kaikesta…”
Kyllä he olivat erotessaan tunteneet toisensa tarpeeksi hyvin, ettei sanoja tarvittu. Mitä hän olisi muka sanonut Kapuralle? Että voitko jäädä tänne, kun et koskaan vetänyt minulle sitä roolipelikampanjaa?
He väistivät muutaman vastaantulijan tieltä, minkä jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, miten sinä olet voinut muuten? Kun Visokki sanoi Kafuran mielessä, että… siis. Äh, ei mitään.”
Kelvin epäröi kysymystään, ja toivoi, ettei se tuntunut liian tungettelevalta. Matoro katsoi tätä, mutta se tuntui aina jotenkin tyhmältä, kun toisen eleitä ei nähnyt naamion takaa.
”Voin paremmin”, Matoro vastasi hieman vaitonaisesti. ”En… en ollut silloin ihan oma itseni.”
Hän ei ollut aivan varma, kuinka totta kumpikaan lauseista oli, mutta piti uskoa niiden olevan.
”Käyn terapiassa. Olen saanut muuta ajateltavaa.”
Kuin huomaamattaan hän hipaisi haarniskan taskua, missä kultakello oli suojassa.
”Se on hyvä, luulen”, Kelvin vastasi varovaisesti. ”Voisimme jutella lisää, kun näemme taas.”
Kelvin piti pohdiskelevan tauon ennen kuin kysäisi: ”Mitä on terafia?”
”Teilläkö ei ollut terapiaa?” Matoro hieman hymähti. ”Siis… siinä keskustellaan psykologin kanssa. Tämän kanssa voin puhua huolista, stressistä, peloista. Se on tuntunut yllättävän, noh, hyödylliseltä…”
Ennen Metru Nuilta saapumista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, mitä terapialla edes tehtiin. Se ei ollut tuntunut hänelle kovin olennaiselta asialta. Hänen oli ollut pakko myöntää lopulta, että ammattiapu todella auttoi. Niinhän Cehayakin oli sanonut…
”Ei, meillä ei ollut mitään tuollaista. En tiedä, en usko, että olisin uskaltanut keskustella noista asioista kenenkään kanssa, vaikka siihen olisi tullut mahdollisuus. Liikaa… riskejä. Mutta hyvä, jos se auttaa sinua. Olit Kafuran mielessä aika… välkehtivä.”
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Kelvin jatkoi:
”Tuota, sinulla on yhä loinen fäässäsi?”
Matoro vaikutti hieman kiusaantuneelta, että loinen edes nostettiin puheeksi kirkkaassa päivänvalossa Klaanin käytävillä.
”No, milläpä siitä eroon pääsisi”, hän vain sanoi vaitonaisesti. ”Kuinka niin?”
”Eh, mietin vain…” Kelvin sanoi yhtä väistelevästi. ”Tahdon tietää, ovatko nämä asiat edenneet mihinkään…”
”No Matoron loinen ei todennäköisesti ole kokonaisuuden kannalta kovin oleellinen – niin kauan kuin et mene tartuttamaan niitä ympäriinsä tuolla naamiollasi”, Manu tuhahti.
”Hmm. Miten varovainen minun pitäisi olla?” Matoro kysyi. ”Pelkkä telepaattinen keskusteluhan ei selvästi levitä loista.”
Tuntui jotenkin typerältä katsoa Kelviniä mutta osoittaa sanat tyypille tämän päässä.
”Tällainen pintapuolinen ajatustenvaihto on osoittautunut enimmäkseen turvalliseksi. Mutta jos menet sörkkimään syvemmälle, en voi luvata, ettetkö tarvitsisi, hmm, öh, ’suojausta’.”
Matoro avasi huoneensa oven ja jäi ovensuuhun kuin viestiäkseen Kelvinille, että tämä oli tervetullut sisään. Asunnot Linnassa eivät yleensä olleet lukossa, vaikka jotkut olivatkin ryhtyneet varovaisemmiksi sodan takia. Matoron asunto oli pieni, mutta ikkunasta aukesivat upeat näkymät ylitse rapukaupungin vilinän. Kalustus oli vanhaa ja puista, ja paikat olivat melko hyvin järjestyksessä. Suuri ryijy seinällä oli kuvitettu jollakin koillisen matoralaisten tyylillä.
Pöydällä oli kaksi kehystettyä valokuvaa. Toinen oli selvästi vanha, ja siinä Umbra ja Matoro seisoivat selät vastakkain, miekat käsissä ja hymyt kasvoilla. Toinen oli leikattu taannoisesta loppukesäjuhlan Klaanilehdestä, ja siinä oli Kapura ja Matoro puolialastomina ja hiestä kiiltelevinä lentopallokentän reunalla. Kapura oli ollut aina hyvä välttelemään kameraa, mutta sillä kertaa toimittajaa oli onnistanut.
Kelvinin katse kiersi molemmissa kuvissa, ja sitten Matorossa. Hän tyytyi lähinnä hymyilemään naamionsa takana. Sitten hän jäi katsomaan kirjahyllyä, johon oli pakattu niin paljon opuksia, että osa hoippui hyllyn päällä vaarallisesti. Hän kävi katseellaan läpi niiden selkämyksiä. Toain Tornin Tarina. Esiaikojen Toat, osat I-III. Kuuden Kuningaskunnan Tuho. Aerin historia. Toa-Imperiumi. Suurkiven Sota. Taivaanvalojen Psalttari. Mata Nuin Punainen Kirja. Nivan Kardalaisen Teot. Joukossa oli myös pari Arkistoista lainattua teosta, kuten Athin kirkon historia sekä Meren laulu, joka näytti rakkausromaanilta.
”Hmm, meillä ei ollut juuri mitään kirjoja eri foliittiista järjestelmistä. Onko sinulla jotain sellaista? Jos voin lainata matkalukemiseksi”, Kelvin kysyi kuljettaen samalla sormeaan opusten selkämyksillä.
”Politiikasta? Ei kauheasti. Ehkä Selakhian historia käy? Siinä kuvataan, miten tuhonsa jälkeen Selakhia muuttui ensin keisarin diktatuuriksi, sitten tasavallaksi ja aika moneksi muuksi… pidän Tikamarin kirjoitustyylistä: se keskittyy hyvin paljon suurin persooniin. Minusta siinä on aika hyvää ideologioiden käsittelyä.”
”Se… olisi oikeastaan täydellinen. Kiitos! Olisiko sinulla muita tasavallan ajasta kertovia?”
”Öh, ei oikeastaan”, Matoro sanoi. ”Suurkiven Sota kuvaa vielä vanhempaa Selakhiaa, mutta se on tyyliltään aika myyttinen. Suoraan sanottuna mieleeni ei tule ihan kauheasti muita tasavaltoja, ainakaan sellaisia, millä olisi kauheasti roolia historiassa. Samehan tosiaan asui siellä tasavallan aikaan.”
Toan sanat saivat nazorakin käden jähmettymään sekunniksi ilmaan. Hän selvensi kurkkuaan.
”Aivan. En tiedä, tahtooko Same fuhua niistä ajoista. Hänellä lienee traumoja…”
Matoro kohotti kulmiaan nazorakin toteamukselle. Kelvin kuitenkin nappasi mainitun kirjan hyllystä ja sanoi: ”Voisin ottaa myös Suurkiven Sodan. En tosin voi luvata, että fystyn tuomaan nämä takaisin ehjinä.”
”Toki, se nyt on aina riski tällä alalla. En kyllä tiedä, kannattaako sinun raahata kovin paljon kirjoja matkoilla. Lisäpainoon kyllästyy aika pian.”
Matoro ei sanonut sitä, mutta häntä suretti ajatus hukata se kappale Suurkiven Sotaa jonnekin aavikolle. Mutta mitäpä sitä ei tekisi ystäviä auttaakseen…
”Ei hätää, minulla on muutama tyhjä paikka tavaratilassani! Painon ei pitäisi olla ongelma.”
Matoro päätti olla kysymättä, miten ruumiittomalla olennolla oli ”tavaratila”.
Kelvin otti molemmat kirjat ja sujautti ne reppuunsa. Toan ikkunan äärellä oli jonkinlainen suurikokoinen sodanaikainen radiolähetin, jota Kelviniä olisi tehnyt mieli tutkia lähempää. Sillä välin Matoro oli työntänyt Kelvinin kirstun turvaan suureen matka-arkkuun, joka näytti olevan täynnä mitä omituisimpia esineitä.
”Matkoilla kerättyjä”, Matoro hymyili. ”Ota aina muisto mukaan jokaiselta seikkailultasi, Kelvin!”
”Heh, yritän”, Kelvin hymähti ja silmäili arkkua. ”Mikä näistä on suosikkisi?”
Mitä siihen edes saattoi vastata, Matoro pohti ja antoi katseensa vaellella arkkunsa aarteissa. Useimpiin liittyvät muistot olivat lähinnä hauskoja, niin kuin tiheyden hallinnan naamio, tai muistuttivat yhteisistä matkoista hänen ystäviensä kanssa, kuten kristallifloretti. Mutta kaikkein tärkeimmät muistot kulkivat mukana. Kuten naamio, valokuva kellossa ja…
”… no, tällä ainakin on paljon merkitystä minulle”, Matoro sipaisi sinistä kiveä sydänvalonsa alla. ”Toa-sisareni, joka jäi suojelemaan vanhaa kotisaarta, antoi sen minulle ja sanoi, että niin kotisaari suojelisi minua kaikilla matkoillani. Siitä on nyt ikuisuus… mutta kyllä hän oli oikeassa.”
Ääni oli hetken haikea, mutta siihen palasi pian virne.
”Se on ikivanha parannuskivi jostakin Kristallisaarten merenpohjasta. Se oli kai tehty lähinnä sotilaiden työkaluksi johonkin Pridakin armeijaan, mutta minulle se on pieni palanen menneisyyttäni.”
”Vai farannuskivi?” Kelvin ihmetteli. ”Sekö siis farantaa haavojasi, kun syötät sille elementtienergiaa?”
”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Nimenomaan haavoja ja sellaisia vakavia vammoja. Se kai vain nopeuttaa oikeaa kudoksen paranemista todella paljon, eli se kyllä jättää arpia. Se on aika raskas käyttää. Se pitää sinut enemmänkin pystyssä kuin terveenä…”
Kelvin katsoi mietteliäästi toan kristallia. Häntä kieltämättä lievästi turhautti se, että tämä oli ottanut parannuskivensä puheeksi vasta nyt. Tästä tiedosta olisi voinut olla apua keskustelussa Kristallinoidan kanssa.
Matoro kuuli, kuinka naamionsa takana Kelvin henkäisi sisään kuin aikoakseen sanoa jotain, mutta tämä ilmeisesti päätti toisin. Lopulta tämä kysyi hieman hymyä äänessään:
”Onko… kivi suojellut sinua hyvin?”
”Montakohan kertaa olisin onnistunut kuolemaan ilman sitä”, Matoro naurahti yllättävän kevyesti. ”Ainakin pari.”
”Ah. Siinä tafauksessa olen iloinen, että kannat sitä yhä mukanasi. Muista kiittää, öh, siskoasi noin mainiosta lahjasta.”
”En tosiaan ole tavannut häntä lähtöni jälkeen”, Matoro sanoi, ”mutta kiitin kyllä silloin, ja eiköhän hän ole tyytyväinen, kun olen elossa.”
Kaksikko asteli takaisin käytävään, ja Matoro sulki huoneensa oven perässään. Kelvin naputteli naamionsa leukaa mietteliäästi sormellaan.
”Tuota… osaatko sinä, Matoro, sanoa, mitä elementtikiven käyttö sellaisenaan vaatii? Minä olen tähän asti käyttänyt vain hanskani fattereita muuttamaan virtaa elementtivoimaksi. Tosin kuulin vastikään teorian, jonka mukaan en edes tarvitsisi hanskaani…”
Matoro mietti kysymystä hetken.
”Minä en ole mikään taikatuntija, mutta minun… intuitioni sanoisi, että se olisi mahdollista? Siis, eihän esimerkiksi selakheilla ole elementtivoimia, mutta ne pystyvät silti käyttämään näitä kiviä. Sanotaan, että ainakin matoraneilla on ’piilevä’ voima, joka ilmenee vasta toana kontrolloitavissa määrin mutta on kuitenkin olemassa siellä takana. Ehkä sama asia on selakheilla – ja miksei millä vain? On paljon rahi-lajeja, joilla on ’voimia’, jotka eivät kauheasti eroa jostakin meidän kaksijalkaisten kyvyistä. Elementtikivissä on kuitenkin itsessään voimaa, ihan käyttäjästä riippumatta. Mutta en kyllä osaa sanoa, miten sinun pitäisi tuota hommaa lähestyä.”
”Eeääääh…” Kelvin päästi väsyneen huokauksen. ”Kuulostaa sekavalta. Mistä edes voin tietää, onko nazorakeilla ylifäätään näitä ’fiileviä’ voimia? Luulisi, että jo joku minua ennen olisi huomannut ne…”
”No en minä tiedä. Ehkä ne ilmestyvät epätoivoisimmalla hetkellä, kun sinun pitää käyttää jääkiveä pelastuaksesi mutta hanskasi on rikki”, Matoro nauroi. ”Sori, minusta ei ole oikeasti kovin paljoa hyötyä tässä.”
”No, sormet ristiin. Kiitos joka tafauksessa.”
”Ei nazorakeilla ole mitään sen kummoisempia taikavoimia kuin selakheillakaan, mutta, kuten Matoro sanoi, silti mokomat hainhampaat onnistuvat käyttämään kristalleja”, Manu sanoi. ”Jos tahdot, voimme tutkia kristallien toimintaperiaatetta yhdessä, kunhan palaamme. Ehkä saamme selville niiden salaisuudet! Mieluusti ilman puoskareiden apua.”
He juttelivat vielä niitä näitä laskeutuessaan pohjakerrokseen hissillä. Ala-aulassa heidät kuitenkin pysäytti tuttu ääni.
”Mihin matka?”
Kelvinin oli vaikea olla etsimättä äänen lähdettä vaistomaisesti, vaikka suuntaa sillä ei ollut. Ääni oli tullut hänen päänsä sisältä. Hän kääntyi eikä hämmennyksekseen nähnyt Visokkia… ennen kuin nosti katseensa ja havaitsi adminin seuranneen heitä kattoa pitkin.
”Tai no”, Visokki sanoi, ”Kyllähän minä sen jo tiedän. On siis jo aika?”
”Kerro vain suoraan, mitä haluat”, Manu töksäytti, ennen kuin Kelvin ehti vastata mitään. ”Meillä on nyt tiukka aikataulu, eikä ole aikaa jäädä rupattelemaan mukavia!”
Visokki loikkasi ja laskeutui neljällä jalalla lattialle. ”No, ehkä minä vain halusin tulla hyvästelemään.”
”Onkohan noin?” Manu puuskahti.
”Liity ihmeessä seuraan”, Matoro sanoi. Hän tunsi piston, ettei ollut vieläkään puhunut välejään kuntoon Visokin kanssa. Visokki nyökkäsi kiusaantuneesti ja lähti seuraamaan Matoroa ja Kelviniä. Hän ei uskonut, että oli kovin iso salaisuus, ketä hän tänne oli tullut tapaamaan.
Kelvin vilkaisi rinnallaan kävelevää visorakia. ”Visokki, kuinka voitte? Taisimme viimeksi nähdä Rakentajan yönä.”
”Ei tarvitse teititellä”, Visokki totesi hieman huvittuneena. ”Olosuhteisiin nähden voin kaiketi ihan hyvin. Se kyseinen yö oli vain henkisesti aika raskas.”
”Aivan. No hyvä. Se yö oli varmasti raskas jokaiselle meistä. Faitsi varmaan Manulle, joka meni kanveesiin heti, kun sai yhdestä kuusta fäähän.”
Kelvinin huomio sai tirskahduksen aikaan Matorossa.
”Nyt hei”, Manu ärähti, ”jos haluat yhä inttää, että Arbou kuoli, niin minä kuolin ihan yhtä lailla! Ja kuoleminen on henkisesti aika raskasta!!”
”Okei, okei, anteeksi!” Kelvin sanoi virnistellen. ”Mutta siis, voisitko, Visokki, vähän selventää, että… no, mitä hittoa Kafuran mielessä lofussa tafahtui? Viimeinen asia, jonka muistan Metru Nuista, oli se, kun Kone oli syömässä minut, ja sitten heräsin täysin tyhjästä tilasta. Arvelen, että se oli Rakentajan mieli.”
”Hieman karkeaa kieltä käyttäen: heitin Joueran helvettiin Kapuran mielestä”, Visokki sanoi väsyneen kuuloisesti. ”Sitten pakotin teidät heräämään, jotta voisitte reagoida tapahtumiin todellisessa maailmassa. Lyhyesti sanottuna kävin sen jälkeen ensin keskustelun Kapuran alitajunnan version Kapurasta kanssa, sitten Kapuran alitajunnan version Avdesta kanssa sekä lopuksi todellisen Avden kanssa. Sitten löin Avdea turpaan, katsoin mustaan aurinkoon, masennuin ja heräsin. Tyydyttääkö vastaus?”
Kelvinin täytyi selvästi hidastaa askeliaan ihan vain, jotta hänen aivonsa ehtisivät käsitellä adminin antaman infovyöryn.
”… jotenkuten.”
”Saitko jotakin selville?” Matoro kysyi mietteliäänä. ”Kapurasta tai Avdesta?”
Hänen oli pitänyt keskustella tästä Visokin kanssa jo jonkin aikaa, mutta oikeaa hetkeä ei oikein koskaan tahtonut löytyä.
”Avde antoi minulle joitain vastauksia, mutta niitä oli hyvin vaikea ymmärtää”, Visokki sanoi. ”Opin siellä ehkä enemmän itsestäni kuin mistään konkreettisen hyödyllisestä Avden salaisuudesta. Voimme puhua tästä kyllä myös yksityiskohtaisesti, mutta selittämiseen menee aikaa.”
”Ja sitä meillä ei juuri nyt ole”, Manu hoputti. ”Nyt saapasta toisen eteen! Satama kutsuu!”
”Mutta onnistuimmeko me?” Kelvin kysyi. ”Felastuiko Kafuran mieli? Entä kukistimmeko tämän Joueran? Loiset ovat ilmeisesti yhä ongelma.”
”Parhaan ymmärrykseni mukaan kyllä onnistuimme”, Visokki vastasi. ”Kapuran henkinen terveys oli välittömästi heräämisen jälkeen suunnilleen samalla tasolla kuin ennen Koneeseen astumistamme. En usko, että näemme Joueraa enää. Loiset ovat yhä ongelma, mutta emme voi tehdä sille juuri nyt mitään.”
”Eli et usko, että se vaikutti Kapuran päätökseen lähteä?” Matoro kysyi.
”Vaikea sanoa. Jos Kapura todella ei muista mitään sen yön tapahtumista, uskon, että hänen päätöksensä lähteä kumpuaa jostain syvemmältä. Mutta ainoa keino todella ymmärtää, miksi hän lähti, olisi kysyä häneltä itseltään.”
”Niin minäkin kai ajattelin”, Matoro huokaisi. ”No, myöhäistä nyt.”
”Niin”, Visokki sanoi vaisusti. ”Niinpä kai on.”
He kävelivät hetken hiljaisuudessa. Visokki käänsi ajatuksensa jälleen siihen, miksi oli liittynyt satamaan kulkevien seuraan. Seuraavat sanansa hän sanoikin vain Makuta Nuille: ”Voisit tässä kohtaa vaikka selittää, mikä se apinahomma oli.”
Manu osoitti Visokille syvän virtuaalisen huokauksen. ”Uskoisitko, jos kertoisin sinulle, että Artakhan ja Karzahnin veljeskatraassa on kolmas jäsen?”
”Miten tämä liittyy siihen, että ammuit apinaa pyssyllä julkisella paikalla?” Visokki murahti.
”No kun se ampui ensin!” Manu puolustautui. ”Ja sehän se ongelma onkin. Nimittäin salaisessa kuudennessa sakarassa asuvat apinat ovat laatineet salaliiton, jonka tarkoituksena on minun tuhoamiseni! Se täytyy estää keinolla millä hyvänsä, ja paras keino on nähdäkseni apinain kansanmurha.”
Vain rautainen itsehillintä esti Visokkia pyöräyttämästä silmiään julkisella paikalla sellaisten henkilöiden nähden, jotka eivät joutuneet olemaan mukana tässä keskustelussa. Se, ja Manun pelottavan vilpitön sävy kertomansa suhteen.
”Anti olla. Annoin apinasekoilun aiemmin keskeyttää sen, että puhumme kerrankin oikeista asioista. Haluaisitko jatkaa siitä, mihin jäimme ennen kuin… tuo homma lähti alkuun?”
”Siis… sinä et taida vieläkään uskoa minua?” Manu puuskahti. ”Tarzahnin ja kaikkien hänen kuninkaidensa pitää kuolla! Ja minä aion aloittaa Diddyjen kuninkaasta, sillä sain hänet pyydystettyä sen välikohtauksen päätteeksi. Asian varjopuoli on, että viranomaiset ovat nyt kai perässäni. HETKINEN! Sinä olet myös viranomainen. Onko tämä jokin juoni, jolla houkuttelet minut väijytykseen ja estät lähtöni? Minä varoitan sinua, minä tapan.”
Visokki pyöräytti silmiään ja päästi turhautuneen äänen sirkkelihampaistaan.
Matoro ja Kelvin vilkaisivat yhtäkkiä hiljentynyttä mutta selvästi turhautunutta Visokkia, ja sitten toisiaan.
”Ai nuo menivät yksäreihin”, Matoro sanoi. ”Aika perus.”
”Olen alkanut nauttimaan hiljaisuudesta silloin, kun hän tekee niin”, Kelvin sanoi kohauttaen olkiaan.
”Niin minne suuntaan te lähdette ensin?” Matoro kysyi. ”Manulla on ilmeisesti joku johtolanka?”
”Hetkinen. Olemme menossa… Tangoia Sadiil Koroon”, Kelvin vastasi. ”Se on satamakaupunki Etelämantereen rannikolla. Manu on menossa tapaamaan kontaktejaan sinne. Oletko koskaan ollut siellä? Me saatamme joutua matkaamaan autiomaahan, mikä olisi, öh, mielenkiintoista…”
”Olenhan minä sillä seudulla ollut, pari kertaa. En kyllä tuossa korossa, luulen että ’satamakaupunki’ on vähän liioittelua. Koko Arj Durunin rannikko on aika Mata Nuin hylkäämää seutua, karua ja kuivaa ja täynnä meri- ja hiekkarosvoja. Tuo suunta on kyllä parempi kuin itäpuoli, matkasin kerran Aderidoniaan noilta main Äksän ja parin muun kanssa.”
”Okei, siinä tafauksessa hyvä, että otin useamman fyssyn mukaan”, Kelvin mutisi. ”Hetkinen… sinä olit Aderidoniassa sen Äksän kanssa?”
”Joo, tai siis menetimme aluksemme juuri näille mainituille piraateille, jotka jättivät meidät aavikolle. Olipahan reissu, kävelimme varmaan viikon. Meidän siis piti mennä neuvottelemaan nui-ruhtinaan kanssa. Yksi klaanilainen alus oli siellä jumissa jonkun sekaannuksen takia. Hallitsija oli kyllä ihan fiksu kaveri ja ehdottikin liittoa Klaanin kanssa. Heidän tavoitteensa oli tuon mantereenkulman rauhoittaminen ja järjestykseen palauttaminen, mutta oli aika selvää, että he näkivät itsensä sen luonnollisina uusina hallitsijoina. Liittoumasta ei sitten tullut mitään, mutta kyllä Klaanilla on ihan hyvät suhteet sinne päin.”
”Mutta mitä Äksä siellä teki?”
”No hän on hyvä purjehtimaan. Meitä oli minä ja Äksä ja Voyager ja Luap. Aika usein messiin lähtee vaan niitä, jotka eivät ole kiireisiä muun kanssa. Esimerkiksi Umbralla oli aina jotain moderaattorihommia, niin hän ei päässyt matkailemaan niin paljon kuin olisi halunnut.”
”Ah. Kuulostaafa hauskalta! Olisinfa ollut Klaanissa jo silloin. Kuulostaa siltä, että fäädyitte kaikenlaisiin kommelluksiin”, Kelvin huokaisi haikeasti.
Visokki tasasi henkisen olotilansa ja onnitteli itseään siitä, että hän mahtoi olla koko maailman kärsivällisin visorak. Toki vaikutti asiaan, että Manua ei noin vain voinut rökittää nykyisessä olomuodossaan, joten kärsivällisyys oli ainoa vaihtoehto.
”Manu… kerro nyt vain niistä kalmareista. Mihin te olette matkalla ja miksi?”
”Muistaakseni minä kerroin sinulle jo. Sinä epäonnistuit etsimään minulle Punaisen Kuninkaan henkilöllisyyden, joten selvitän sen itse. Ja ottaen huomioon, että Syvä Nauru on parsittu kokoon jostain aika muinaisesta ja Punainen Mies on ilmeisesti legendojen pikku jäbä, niin jos minä, itsekin eräänlainen muinainen olento, en tiedä aivan tarkalleen, että mistä on kyse, niin täytyy kysyä joltain vielä muinaisemmalta. Mietipä, mitä muinaisia olentoja on olemassa. Ja mihin niistä liittyvät mytologian mukaan lonkerot.”
Vai epäonnistuin etsimään sen sinulle, Visokki mietti pyöräyttäen taas silmiään. ”Oletatko minun tietävän, mitä legendojen olentoja on oikeasti olemassa?” hän kysyi.
”Äh, no hyvä on. On kai tuossa pointti. Esimerkiksi Pehkun Mörköä ei silleen kuitenkaan ole oikeasti. Mutta minä puhun aivan ilmiselvästi Tren Kromista. Eikö soita kelloja?”
”Tiedän, että sen mukaan on nimetty ainakin yksi niemimaa. Valaise minua.”
”Tren Krom on vanhan maailman vangittu jumala, todella ammoinen. Kenties jopa ammoisempi kuin itse Suuret Muinaiset. Matoralaiseenkin mytologiaan kuuluva legenda, yksi ensimmäisistä, kertoo, että ennen Suuren Hengen syntymää Tren Krom hallitsi viisisakaraista tähteämme, kunnes Suuret Muinaiset syrjäyttivät hänet, sitoivat hänet kiveen ja antoivat hänen paikkansa Mata Nuille. Hänet unohdettiin maailmain ääriin, josta hän voi vain tarkkailla maailman tapahtumia vaikuttamatta niihin suoraan. Kromidien legendoissa sanotaan suoremmin, että Suuret Muinaiset pettivät Kromin ja vangitsivat hänet sitten, kun tämän vapaus ei enää sopinut heidän suunnitelmiinsa.
Vähemmän tunnettua on, että Tren Krom on itse asiassa osa paljon Suuria Muinaisia edeltänyttä pantheonia. Ammoisina aikoina, useat voimakkaat kosmiset olennot, kuten Krom, Leviathan, Annona ja Jaldabaoth – eräänlaiset ’ulommat jumalat’, hallitsivat kosmosta. Sitten tulivat ne, joita nyt kutsumme ’Suuriksi Muinaisiksi’. He saapuivat ja muuttivat kaikkeuden järjestystä. Useimpien näistä ulommista jumalista uskotaan joko tuhoutuneen tai vain vaipuneen unholaan. Akaasisissa arkistoissa kerrotaan, kuinka esimerkiksi Annona vetäytyi syvälle kaikkeuden ytimeen, jossa se odottaa kärsivällisesti Suurten Muinaisten seuraavaa virhettä ahmaistakseen näiden unelmat itselleen.
Joka tapauksessa kaikki tämä tarkoittaa, että Tren Krom oli paikalla, kun ensimmäiset tähdet syttyivät. Hän oli paikalla, kun Artakha ja Karzahni taistelivat Luomisen Naamiosta. Hän oli paikalla, kun Proto-Makuta pirstaloitui sadaksi sirpaleeksi (syntymäpäiväni, hän on kai sitten eräänlainen kummisetäni, ehkä?). Jos joku tässä universumissa tuntee muinaisia totuuksia paremmin kuin minä, se on hän.”
Visokki tajusi pysähtyneensä paikoilleen vasta, kun Matoro ja Kelvin katsoivat häntä oudosti. Pian hän jatkoi näiden perässä kävelyä. Hetken kesti saada edes yksi ajatus kokoon. Taas lenneltiin niin korkealentoisissa ajatuksissa, että oli pakko maadoittaa itseään.
”Ja sinulla on syitä uskoa, että tämä… jumala on olemassa?”
”Totta kai Tren Krom on olemassa. Ja toisin kuin nuo muut mainitsemani ’ulommat jumalat’, tiedän hänen varmasti löytyvän meidän maailmastamme. Makutat itse asiassa ovat osallisia hänen maallisten kahleidensa ylläpitämisessä. Mutta tämä tapahtui ennen pirstoutumista, joten en tiedä, kenelle meistä ne muistot ovat jääneet. Siksi en tarkalleen tiedä hänen fyysistä sijaintiaan, joten minun täytyykin aivan ensimmäiseksi etsiä metaforisiin käsiini eräitä henkilöitä, joiden tiedän harrastaneen löytöretkeilyä. Kromidit ovat tehneet sitä niin kauan kuin ovat olleet olemassa, yrittäneet löytää, minne heidän väitetty luojansa on vangittu. Ja jossain vaiheessa joku on varmasti löytänyt hänet. Ei välttämättä palannut järjissään, sillä kukaan ei palaa järjissään Tren Kromin luota, mutta tämän pitäisi olla sekundaarinen ongelma.”
”Ongelma se ehkä olisi, jos olisit järjissäsi edes ennen sinne menoa”, Visokki sanoi.
”Nyt hei! Tai toisaalta, hyvä pointti.”
”Ehkä hän elelee siellä sinun kuudennessa sakarassasi niiden apinakuninkaiden kanssa.”
”Älä puhu pehmoisia; luuletko, että jos apinat istuisivat lonkeroiden päällä, niillä olisi aikaa sotia makutoja vastaan? Uskon, että apinat nauttivat paljonkin lonker-”
”Ei. Ei taas näitä apinajuttuja. Minne sitten olette matkalla?”
”Eteläiselle mantereelle. Tunnen paikallisia, joten on luontevaa aloittaa sieltä.”
Visokki ei tiennyt, kumpaa tunnetilaa hänen pitäisi tuntea vahvemmin: huojennusta siitä, että kerrankin Manu puhui suoraan ja totta suunnitelmistaan, vai täyttä henkistä kriisiä kosmisista totuuksista, joita vain läimittiin hänen kasvoilleen. Kumpikin näistä ajatuksista heikkeni hieman sillä, että hänen oma suhteensa totuuteen oli ajanut parikin kertaa karille viime aikoina. Oliko tällä lopulta mitään väliä? Ja mahtoikohan Tren Krom olla ”lihaa ja verta” -olemassa vai ”Verstas”-olemassa?
Sitä hän ei edes kysyisi Manulta. He ajattelivat liian eri tavalla.
”Hyvä on. Vaikutat puhuvan ainakin omasta mielestäsi järkeä.”
”Minun pitäisi varmaan loukkaantua tuosta. Noh, oletko nyt tyytyväinen? Vai tarvitsetko tarkan matkasuunnitelman?”
”En kai. Haittaako, jos vähän kyseenalaistan tätä silti?”
”Haittaa, mutta tuskinpa se sinua estää.”
Visokin oli pakko pysähtyä keräämään ajatuksiaan. Välillä hänestä tuntui siltä, että hän oli liian järkevä henkilö puhumaan näin järjettömiä – mutta toisaalta se, että hän toistuvasti hakeutui Manun juttusille vapaaehtoisesti, viesti ehkä jotain aivan muuta.
Se sai olla itsetutkiskelun hetki toiselle päivälle.
”Lonkeroita”, Visokki sanoi.
”Monilla olennoilla on niitä”, Manu viisasteli. ”Voin selittää kyllä konseptin.”
”Äh! En minä sitä kyseenalaista!”
”… niin mikä on kromidin ja akshikromidin ero?” Kelvin kysyi.
”Siis, ne ovat kai ihan eri juttuja”, Matoro mietti. ”Akshikromidit on isompia ja monikätisiä ja kai tulevat eteläisiltä saarilta, toisin kuin kromidit. Tietääkseni niitä ei asu Arj Durunin aavikolla muuta kuin satunnaisia. Yksi niistä itse asiassa asuu Klaanissa, Nocturn vai mikä se oli, se on rokkitähti ja metsästäjä. Vetää ihan sairaan kovaa keikkaa.”
”Mutta ovatko molemmat lajit siis kromideja, tai ovatko ne jotenkin yhteydessä toisiinsa? Vähän niin kuin matoranit ja toat ovat sukua toisilleen?”
”Jaa-a”, Matoro sanoi väistäen kävellessään vesilammikkoa. He olivat kääntyneet satamaan johtavalle kujalle. Ikkunoista kajasti iloinen valo, kun kaupungin väki istui iltaa. ”En kyllä oikein tiedä. Luulisi, että Manu tietäisi. Onhan näitä, niin kuin onko vortixxit ja draakit sukulaisia? Ymmärtääkseni niiden legendoissa sanotaan, että ne ovat samaa liskokansaa. Mutta tiedä sitten, paljonko sillä on totuuspohjaa. Ja toien ja titaanien samankaltaisuudesta on myös kirjoitettu paljon. Oikeastaan, luuletko, että nazorakit ja schiludomilaiset ovat sukua keskenään?”
”Ööh, yhdellä Yliofiston fuhtaustieteen kurssilla frofessori esitteli laatimaansa kaaviota maailman tunnetuista lajeista ja niiden hierarkiasta suhteessa nazorakeihin. Hänen mielestään schiludomilaiset voisi jofa luokitella ma zoriksi eli kunnianazorakeiksi näiden kunnioitettavien ulkoisten fiirteiden ja kallonmittausten vuoksi.”
”Niin, no… onhan ne vähän niinkuin pörröisempiä nazorakeja. Ei tuon tajuamiseksi tarvitse mitään kalloja mitata. Hei, sinähän voisit naamioitua schiludomilaiseksi aika helposti!”
Kelvin oli hetken hiljaa. ”Voisinko?”
”No siis, laita päälle jotain villaista ja pehmeää. Itsevarmuudella vaan!”
Kelvin tunnusteli sormillaan viittansa huppua. ”Hmm, jokin turkiskaulus voisi olla tyylikäs.”
”Mene kiertelemään vaatekauppoja Tyznyn kanssa, se on yksi schilu täällä, ehkä se osaisi tehdä sinustakin schilun.”
Kelvin nosti kätensä naamionsa poskille aivan kuin peittääkseen punastuksensa.
”Olet menossa puhumaan Avdesta jumalalle, jonka vankeutta makutat ylläpitävät. Mitä takeita sinulla on, että hän… tai se, on yhteistyökykyinen?”
”Ah, katsos, Tren Krom on tietyllä tapaa kohtalon vanki, ja kohtalo ei tavallaan koske minua. Ikään kuin. Mutta ei hätää, jos kuolen prosessissa, minulla on varasuunnitelma, jonka avulla Kelvin selviää takaisin kotiin!”
Visokki ei voinut puskea skeptisyyttään pois, mutta yritti kuitenkin sanoa seuraavan mahdollisimman vilpittömästi. ”Hyvä, jos olet ajatellut tätä hänen kannaltaan.”
Manu välitti. Häntä ei saisi ikinä kiinni myöntämästä sitä ääneen, mutta mitä muutakaan tuo oli?
”Mielestäni on kohtuullista sisällyttää se suunnitelmaan, kun olen kuitenkin luvannut taata hänen turvallisuutensa. Ei sillä, että minulla olisi pienintäkään aikomusta tehdä jotain niin moukkamaista kuin oikeasti kuolla, nyt tai ikinä muulloinkaan.”
”Jotenkin sinä tunnut aina selviytyvän. Vaikka en ole aina tuosta ihan vakuuttunut.”
”Oliko siinä kaikki? Sinähän halusit vain varmistua Kelvinin turvallisuudesta, eikö?”
”Niin. Ja kai minä jollain tavalla haluan nämä samat vastaukset.”
Visokki tuhahti. ”Tai, joku versio minusta joskus halusi, ja sen takia olen ollut valmiina uhraamaan järkeni rippeet.”
”Niin, ja Kapuran järjen rippeet kai myös, jos saan muistuttaa. Siksi olin yllättynyt, jopa harmistunut, miten vähän saavutettuasi suostuit lopulta palaamaan Verstaasta. Oliko se sen arvoista?”
Visokki puristi pihtinsä yhteen. Sivusilmällä hän vilkaisi Matoroa, joka tuntui aina välillä vilkuilevan häntä. Vihaisena, huolestuneena? Hän ei voinut keskittyä siihen nyt. Heidän viimeinen keskustelunsa oli ollut Koneen uumenissa, sen aiheena loisiin ja Avdeen luottaminen… sekä Kapuran henki vaakalaudalla. Oli sanottu sanoja, joita ehkä kuuluisi pyytää paremmalla ajalla anteeksi.
”Niitä valintoja ei saa tekemättömiksi. Toivottavasti sinä voit seisoa jokaisen tekemäsi valinnan takana.”
”Se ero meidän kahden välillä on, Visokki rakas, että minä olisin ollut valmis todella uhraamaan Kapuran hengen vastausten vuoksi. Ja lopputulos olisi ollut narratiivisesti melkein sama. Hän on nyt ulkona tarinasta eikä tule koskaan takaisin. Eikö se ole vähän kuin kuolemista?”
”Tuossa ei ole mitään järkeä.”
Kun Visokki mietti viimeistä keskusteluaan Kapuran kanssa, siinä jollain sairaalla tavalla kuitenkin oli järkeä. Ei kyllä sillä tavalla kuin Manu oli tarkoittanut. Visokki havaitsi toivovansa, että Kapura pääsisi todella pakoon tarinasta, jonka Avde oli hänelle kirjoittanut. Mikäli se oli ylipäätään mahdollista.
Kun Visokki mietti Nimdan sirun hehkua rasiassa Tawan yöpöydällä, oli hänelläkin käynyt pari kertaa mielessä, pitäisikö hänen taas vain paeta. Suunnata merta kohti ja valita uusi elämä. Jossain Avden narujen ja Nimdan valon ulottumattomissa.
”Se, miten Kapuralle kävi, ei saa tapahtua uudestaan. Manu, me olemme vetäneet tähän sotkuun jo tarpeeksi monta. Lupaa, että jos tilanne alkaa näyttää pahalta, sinä vain päästät Kelvinin menemään. Oikeastaan… en tiedä, miksi hän palaisi tälle saarelle, jos ylipäätään pääsee pois.”
”Minä voin antaa hänelle vaihtoehdon kadota ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, mutta en usko hänen tarttuvan siihen. Jos nyt puhumme käyttäen tätä Avden metaforaa, voisi sanoa, että hänen hahmokaarensa ei ole valmis.”
Tätä ajatusta oli kai sitten vain pakko seurata.
”Mitä mieltä sinä olet omasta hahmokaarestasi?” Visokki kysyi.
”Aivan helvetin sekava, täynnä tyhmiä sivujuonteita, ja tarina olisi varmaan objektiivisesti parempi ilman minua! Ja siitähän minä nautin.”
Visokki naurahti kuivasti. ”Älä ikinä muutu. Minusta taas välillä tuntuu, että tietyllä tapaa en ole ollut oma itseni vuosiin.”
”Tiedän, ettet ole ainut, jolla on ollut tuo mielipide sinusta viime aikoina. Olisiko aika hieman itsetutkiskelulle? Missä kohtaa kadotit itsesi? Kuinka saisit sen takaisin? Ja tarvitaanko siihen väkivaltaa? Jos kyllä, keneen kohdistuvaa? Voin aina auttaa väkivallan kanssa!”
”Kiitos, mutta en kaipaa terapiaa henkilöltä, joka on viikon sisään ollut tuliaseita käyttävä banaani.”
”En luvannut terapiaa, vain niitä tuliaseita.”
”Ihan kohtuullista. Jos ikinä törmään makuta Relakiin, mietin tuota tarjousta uudestaan.”
”Relakia ei voi välttämättä tappaa tuliaseilla, mutta avustan joka tapauksessa mielelläni!”
Tämä oli Manun tapa sanoa, että hän välitti. Siinä mielessä he olivat päässeet tänään pitkälle.
”Hmm, yleensä joku lähisaari suoraan pyysi meiltä apua, tai jotenkin meille kantautui tieto ongelmista”, Matoro selitti. ”Meillä oli vaikka pari vuotta ennen sotaa tapaus Fetro Nuilla – se on jonkun verran pohjoiseen täältä – missä frostelus-jäärosvot olivat lähes tuhonneet yhden saaren kylistä. Heillä ei ollut toia, joten he kääntyivät Tawan puoleen. Meiltä lähti joukko klaanilaisia auttamaan sekä jälleenrakentamisessa että frostelusien ajamisessa takaisin pohjoiseen. Se oli aika tavallinen juttu, vaikka ehkä vakavampi kuin mitä ne yleensä olivat.”
Kelvin nyökkäsi. ”Kuulin kerran eräältä fursimieheltä, että frostelukset ajoittain riesaavat laivastoakin. Merivoimien onneksi jäävuoret on aika helppo väistää, eivätkä ne ehdi saada sotalaivoja kiinni.”
”Niin, nehän ovat jonkinlaisia hyönteisiä, ties vaikka olisitte sukulaisia”, Matoro naurahti.
”En nyt tiedä, fitäisikö minun loukkaantua tuosta… frosteluksilla on tyyliin kymmenen kättä ja neljä silmää. Ei ne nyt niin faljoa muistuta nazorakeja”, Kelvin tuhahti. ”Minusta joskus levitettiin tornaria, että olin Yliofiston huostaanottama frostelus.”
”Auts. Älä huoli, ei sinua voi sekoittaa frostelukseen, olet siihen aivan liian tyylitajuinen!” Matoro rauhoitteli. ”Ei, minä vain mietin, että oliko niissä jotain nazorak-yhteyttä. Ainakin kummatkin on väitetysti ’raheja’, vaikka ne ovat ilmiselvästi ajattelevia ja eläviä olentoja siinä, missä vaikka matoranitkin.”
”Anteeksi nyt vain”, näsäviisas telepaattinen ääni keskeytti, ”mutta frosteluksilla on vain kuusi kättä ja kaksi silmää.”
Yksityiskeskustelu oli ilmeisesti päättynyt.
”Kiitos selvennyksestä”, Kelvin töksäytti. ”Mutta eiväthän nazorakit ole raheja! Ainakin, jos uskoo siihen määritelmään, että rahit syntyvät maailmaan jollain muulla tavalla kuin kanistereista. Tuo on vain tuollaista matoranhegemonian fortinvartijuutta!”
”Kanistereista?” Matoro vilkaisi Kelviniä. ”No siis, eihän kukaan muu tiedä tuota, ainakin oletus on… hetkinen, eikö Makuta Nui –”
”Kuules, Kelvin”, Manu keskeytti niin vahvalla presenssillä, että Matoro hiljeni kesken lauseen. ”Juttelin tuossa Visun kanssa vähän kaikenlaisesta, ja siitä mieleeni tuli, että jos minä tämän reissumme päätteeksi hypoteettisesti tarjoaisin sinulle mahdollisuutta jättää koko tämän saaren sotineen kaikkineen taaksesi ja aloittaa uuden elämän jossain muualla, tarttuisitko tilaisuuteen?”
Kelvin säpsähti. Hän vilkaisi naamionsa takaa Visokkia ja Matoroa.
”Tämä tuli vähän yllättäen. En… en tiedä. Koen, että minulla on yhä velvollisuus auttaa kanssanazorakejani ja Klaania. Olen saanut tietää niin faljon Imferiumin valheista, etten voisi jättää nazorakeja fulaan ilman huonoa omaatuntoa.”
”Niin minä vähän arvelinkin”, Manu totesi…
… ja jatkoi yksityisesti Visokille: ”Jos olisimme lyöneet vetoa, minä olisin voittanut. Hah!”
”Milloin aiot kertoa hänelle?” Visokki kysyi. ”Huomasin kyllä, että tuo oli vain harhautus.”
”Mrh”, Manu murahti takaisin. ”No sanotaan vaikka, että noin kahdeksan tunnin kuluttua?”
”Ja parempi olisi”, Visokki sanoi tiukasti. ”Lupaa, että kerrot. Tästä ei tule muuten mitään. Hän saa kuulla jostain muualta ennemmin tai myöhemmin.”
”Niin, ellen estä sitä taas harhauttamalla keskustelua.”
”Ei, vaan lupaa se minulle”, Visokki sanoi huokaisten.
Manu oli hetken hiljaa.
”No hyvä on. Mutta aioin kyllä joka tapauksessa, heti, kun pääsemme matkaan. Siitä tulee seuraavan episodin pääspektaakkeli!”
Visokki huokaisi. Jos Manu kaipasi spektaakkelia tekosyynä muodostakseen terveen suhteen luomaansa olentoon, Visokki ei voinut sanoa sille ei.
Vaikka ilta lähestyi, kaupungin kaduilla oli paljon elämää. Meno siinä osassa kaupunkia, Linnan valvovan silmän alla, oli yleensä vähemmän railakasta (ainakin ennen satamaa), ja sotatilan kyllä näki siitä, miten usein Vartioston ussaleita vilahteli kuka milläkin asioilla.
”Hmm, miten ajattelit auttavasi muita nazorakeja?” Matoro kysyi Kelviniltä. ”Kuulostaa aika kunnianhimoiselta.”
”No, olen loikkari Imferiumin fihollisen fuolella. Ehkä voin jotakin kautta levittää työläisille ja sotilaille tietoa, jota Kenraali ei toivoisi heidän kuulevan. Ehkä Klaani voisi varustaa minulle fartisaaniryhmän Fesän sisälle tai auttaa minua saamaan liittolaisia vallankaaffausta varten”, Kelvin heitteli ideoita. ”Admin Visokki, miltä se kuulostaisi?”
”… tuota noin”, Visokki sanoi hieman häkeltyneenä. ”Tästä pitäisi ehkä keskustella adminien kesken vähän tarkemmin. Mutta tietysti sodan näkökulmasta vastapuolen vallankumous olisi meille edullinen.”
”No, pidä minut ajan tasalla, minusta voisi olla hyötyä”, Matoro sanoi ohittaen täysin Visokin arkailun.
”Oikeasti? Olisitko oikeasti valmis astelemaan herhiläisfesään?” Kelvin kysyi aidosti yllättyneenä.
”No, olimmehan me siellä jo kerran, vaikka aika typerä reissuhan se oli”, Matoro myönsi. ”Mutta mahdollisuus sodan lopettamisesta sen alkutekijöihinsä oli sen arvoinen. Kyllä meistä klaanilaisista löytyy tuollaiseen suunnitelmaan tekijöitä, jos tarvitaan.”
”Ah, aivan. Kaikki tuki tähän jonkinlaiseen nazorakien vallankumoukseen on tervetullut. Kiitos, Matoro!”
Matoro jäi hetkeksi ajatuksiinsa. Tähän mennessä juuri kenelläkään ei ollut tarjota mitään oikeita tapoja ratkaista sotaa. Nimda oli tavallaan ollut yksi keino – niin hänkin oli uskonut –, mutta sen varaan ei ollut enää järkevää rakentaa yhtään mitään. Kuningattaren tappaminen oli ollut toinen yritys. Ajatus kapinasta nazorakien sisällä oli tuskin juolahtanut klaanilaisten mieleenkään, ajateltiinhan näitä lähes tulkoon yhteismielenä. Mutta jos Kelvin todella pystyisi aiheuttamaan nazorakien sisäisen juovan… eikö se ollut paras suunnitelma, mitä oikeastaan kukaan oli toistaiseksi esittänyt?
”Kelvin, vaikka tuo suunnitelma kuulostaa epätoivoiselta, se taitaa silti olla paras, mitä olen kuullut sodan lopettamiseksi”, hän lopulta myönsi.
Kelvin hiljeni hetkeksi ja käänsi katseensa kohti horisonttia. ”Heh, kiitos…”
Ulkoilma viilensi Visokin kuorta, kun seurue jatkoi matkaa satamaa kohti. Ilta kävi hämärtymään. Keskusteluja, jotka hän olisi halunnut Manun kanssa käydä, oli lukematon määrä. Osa niistä oli vähämerkityksisiä mutta helppoja, mutta yhtä lauseenalkua hän oli hautonut päässään jo päivätolkulla, ja hänestä alkoi tuntua, ettei se tästä enempää hautomalla paranisi.
Aurinkojen laskiessa lähestyi myös taivaan punainen kajo ja yön pimeä, jonka myötä ikkuna kysyä kysymykset sulkeutuisi. Ehkä lopullisesti, jos se sekopää tällä kertaa lähtisi uhmaamaan kirjaimellista jumalaa. Mutta myös tämän puheenaiheen avaaminen tuntui jumalten uhmaamiselta.
Visokki ei ollut varma kovinkaan monen jumalan olemassaolosta. Tämä puolijumala, joka jostain syystä halusi keskustella hänen kanssaan, oli todellisemmasta päästä. Ja Makuta Nuin uhmaaminen ei ollut pelottanut häntä vuosiin, mutta tämän kysymyksen kysyminen kyllä pelotti.
”Minulla oli vielä yksi aihe, josta halusin puhua. Sen jälkeen, kun apina vohki sinut, kävin vielä yhden keskustelun erään athistin kanssa ja kohtasin vielä yhden vaihtoehtoisen näkemyksen Punaisen Miehen tarinasta. Punaisen Miehen, tai Kuulapsen.”
”Ääh, et kai sinäkin! Kaikki ovat tätä nykyä unohtaneet lähdekritiikin ja kuuntelevat vain hatidilaisten hippien salaliittoteorioita.”
”Kuuntelen minä myös sitä, kun sinä horiset jotain omaa kuumeuntasi apinoista. Tiedätkö sinä siis tästä?”
”Kepe selitti minulle jotain jostain suuresta valheesta ja julmasta enkelistä ja vauvoista, mutta saanen huomauttaa, että sitä ennen hän kertoi imuroineensa haamuimurilla lihaa ja selitti jotain jostain sairasosastolla asuvasta Totuudesta.”
Visokki ei enää jaksanut esittää kärsivällistä. ”Anteeksi nyt vain, Pohjoisen Paha Noita, mutta sinulla on aika hatara pohja pitää Kepen kokemuksia jotenkin erityisen sekavina!”
”Täh, miten niin?”
”Sinä olet menossa moikkaamaan kirjaimellista jumalaa. Legendojen sankari tai paholainen nimeltä Punainen Mies liittoutuu nazorakien kanssa luodakseen mielikuvitusmaailman, jossa harhailin ikuisesti. Nimdaan sekaantuminen kai sitten vain tekee kaikesta harhaa ja harhasta totta, eli minun on nyt vain pakko elää maailmassa, jossa kaikki tämä voi olla ihan yhtä totta. Eli en voi kuin toistaa: tiedätkö sinä tästä jotain?”
Makuta Nui piti pitkän tauon. ”Tiedänkö minä mistä? Jos haluat suoria vastauksia, esitä suoria kysymyksiä.”
Visokki päästi turhautuneen uloshenkäyksen. Tätä hän oli hautonut pitkään. Sanoja tuli paljon mutta ei jäsennellysti: ”Tiedätkö sinä, miksi maailma on rakennettu näin kuin se on rakennettu? Tiedätkö, miksi missään ei ole mitään järkeä, miksi synnymme tyhjästä, miksi taivaassa on reikä?”
Manu piti mietiskelevän hiljaisuuden. Ensimmäiset tähdet alkoivat nousta pimenevälle taivaalle.
”Hyvä on. Olet ansainnut totuuden. Kuule siis tarina seilorista, joka näki Totuuden matkatessaan kuuden sakaran meret. Hän näki sen aaltojen pimeydessä, jota tähtitaivas heijasti. Hän oli nähnyt kaikki kuuden meren kauhut – ja sen, mikä niitä ennen oli…”
Visokki ei jaksanut edes olla järkyttynyt. ”Toia totta kai ihan liian übereilla elementeillä.”
”Klassista eeppisyyttä tavoittelevaa kliseistä sontaa”, Manu myönsi.
”Ovatko tarinan jumalat Suuria Muinaisia? Mitä vanhalle maailmalle tapahtui?”
”Ehkäpä se tuhottiin pois uuden tieltä, jätettiin vain lojumaan palasina keskelle autiomaata, minkä jälkeen paikalliset rakensivat niihin kyliä. Mistäpä minä tiedän?”
”Tämä ei nyt ehkä oikein kuitenkaan vastannut kysymykseeni.”
”Tai ehkäpä sinä vain et osaa tulkita metaforia kovin hyvin?”
”Ei”, Visokki töksäytti.
”Ei?” Manu sanoi.
”Ei enää yhtään legendaa maailman luomisesta tai sen tuhosta. Minä tahdon totuuden.”
”Minkä niistä?”
”Olen pelannut tuota peliä jo ihan tarpeeksi Avden kanssa. Sinä et voi väistää tätä näin, Manu. Minä en hyväksy, että mitään ei voi tietää. Koska sinun pitäisi tietää.”
Visokki tiesi kuulostavansa kiihtyneeltä. Makuta Nui hiljeni kuuntelemaan.
”Relak puhui minulle usein siitä, kuinka teille makutoille aivan yhtä helppoa on tehdä ruumiinavaus kuolleelle visorakille kuin… hiukkasille. Ajatuksille. Ajalle. Ja mikäli te makutat olette kaikki syntyneet samasta lähteestä, mikäli sinulla on syytä uskoa, että tämä jumala on olemassa… sinun pitäisi osata vastata, miksi osa meistä syntyy kanistereista ja osa munista. Sinun pitäisi tietää, miksi meillä on läheisyydelle kaipuu, jota emme ymmärrä. Sinun pitäisi tietää, kuka tai mikä oli Julma Enkeli. Ja tällä on pakko olla väliä, jos haluamme päihittää Avden. Koska kukaan ei ala luoda omaa maailmaa ilman, että uskoo – ei, näkee –, että jokin tässä maailmassa on pahasti pielessä.”
Visokki pysähtyi hengittämään syvään.
”Meidän maailmamme taivas on katto, joka vuotaa. Siinä Avde on oikeassa.”
”Visokki rakas”, Manu huokaisi. ”Sinä kysyt näitä suuria kysymyksiä ja odotat totuuksia. On luontevaa olettaa, että minulla olisi vastaukset näihin. Ja osa vastauksista on itse asiassa helppoja. Miksi jotkut syntyvät kanistereista ja jotkut eivät? Se osa, joka ei synny kanisterista, olette te, meidän luomuksemme. Haluaisitko, että visorakit tulisivat kanistereista? Olisimme voineet tehdä niin, mutta se olisi epäkäytännöllistä. Tekisikö se olosi jotenkin paremmaksi? Olen varma, että joku makuta jossain kokeili kanistereita. Mutta ottaen huomioon, että rahit eivät vain ilmesty mereen, siinä ei olisi mitään järkeä. Tyydyttikö vastaus? Ai ei? No voi voi. Minkäpä minä voin asialle?”
Visokki nyrpisti otsaansa.
”Entäpä miksi on läheisyydenkaipuu?” Manu jatkoi. ”Isompi kysymys. Mitä, jos vastaan, että siksi, koska Suuret Muinaiset tekivät sen niin? Mitä, jos mitään sen parempaa vastausta ei ole olemassakaan? Ehkäpä minä tiedän täsmälleen, miten kaikki on syntynyt, mutta miksi se antaisi minulle yhtään parempaa näkökulmaa siihen, miksi? Miksi minulla olisi laajempi näkymä jumalten isien ja maailman rakentajien yksityisiin mielenmaisemiin? Ehkä, jos yksikään heistä olisi keskuudessamme, voisimme kuulustella heitä ja kysyä: ’Miksi? Miksi teitte sen niin?’ Haluatko, että kysyn Tren Kromilta käydessäni? Voisinhan minä tehdä niin, mutta arveletko ymmärtäväsi kosmisia vastauksia paremmin sieltä palattuani kuin ymmärsit Avden kertoessa sinulle työnantajastaan? En jaksa uskoa. Se vika jumalissa on, että välittömästi sinä hetkenä, kun sinä, kuolevainen, alat ymmärtää heitä, he lakkaavat olemasta jumalia sinulle. Heistä tulee vain jotain tyyppejä, jotka tekivät juttuja täysin mielivaltaisesti. Ja jos ei tule, olet tuomittu ikuiseen ymmärtämättömyyteen.”
”Ai, ihan itsekö keksitte sen, että me rahit lisäännymme miten lisäännymme? Vaikka kukaan muu ei? Oma pikku parannuksenne Suurten Muinaisten luomakuntaan?”
”Itse asiassa me emme olleet ensimmäisten rahien luojia. Jo aikana ennen aikaa, valtavat pedot uiskentelivat hopeisessa meressä. Oletettavasti ne ovat Suurten Muinaisten peruja, mutta kukaan ei edes tiedä varmasti, mitä kaikkea merten pohjissa todella asustaa. Miksipä emme olisi ottaneet mallia itseämme muinaisemmista elämänmuodoista päättäessämme, millaisten otusten tulisi kansoittaa maa? ’Rahi’ on kategoriana täysin mielivaltainen. Sanakin viittaa alkujaan vain ’muihin’, kanistereista saapuneiden näkökulmasta niihin, jotka eivät kuulu heihin. Jos koko kategoria on määritelty sisältämään kaikki, mikä ei saavu kanistereissa, onko ihmekään, että kyseinen ominaisuus yhdistää kaikkia heitä, joihin tämä leima painetaan?”
”Eli sinä näet sen. Sinä näet, että maailma ei perustu niinkään sääntöihin kuin päätöksiin, joita joku mahtava on joskus tehnyt.”
Visokki vilkaisi Kelviniä.
”Olet tainnut tehdä pari sellaista päätöstä itsekin.”
”Maailma perustuu virheisiin”, Manu ärähti. ”Virheisiin, joita sen luojat tekivät; joita sitä hallinnoivat valtiaat tekivät; joita sen asukkaat tekivät – ja tekevät koko ajan. Kerta toisensa jälkeen, samat virheet. Eikä loppua näy. Silloin tällöin joku yrittää ottaa oppia, rikkoa syklin, ja muut – turmiosta tietämättömät tai siitä hyötyvät – tuhoavat hänet.
Taikka sitten kaikki on täysin mielivaltaista. Olet varmasti joskus kuullut sanan ’evoluutio’? Tiesitkö, että rahit kehittyvät aikojen saatossa? Useiden sukupolvien jälkeen voimme nähdä muutoksia, joita kukaan kuolevainen ei huomaa itsestään, sillä muisti on lyhyt, elämä on lyhyt. Mutta tiede saavuttaa. Kun asioita merkitään muistiin, tulevat sukupolvet voivat nähdä, kuinka maailma ja sen asukkaat ovat muuttuneet.
Mutta muutoskin on virhe. Useimpia raheja ei alun perin tarkoitettu muuttumaan. Mutta se tapa, millä ne on rakennettu ja miten ne lisääntyvät, synnyttää tilaisuuden muutokselle. Ja se muutos perustuu kaaokseen. Mutta koska asioille on tarkoituksensa, jotkin muutokset johtavat turmioon. Sellaiset muutokset on tuomittu katoamaan iäksi. Sitten taas toisenlaiset muutokset voivat olla hyödyksi. Sattuman kaupalla eliö saattaa muuttua paremmaksi siinä, mihin se on tarkoitettu, paremmaksi selviytymään, ja siten virhe elää elämäänsä, yhä pidemmälle. Se toistuu, se lisääntyy, se jakaantuu. Onko tämä sitten osa ’kohtaloa’? Vai onko se jotain muuta?”
Visokkia turhautti, eikä hän osannut laittaa sitä kovin hyvin sanoiksi. Joten hän oli vain hetken hiljaa.
Tätä kai Makuta Nuin kanssa keskustelu oli: iänikuista shakkipeliä. Pyrkimystä saada viimeinen sana. Kun oli tarpeeksi mahtava ja voimakas, pystyi suhtautumaan todellisuuden synkimpiin ja julmimpiin kysymyksiin vain kiehtovina filosofisina pulmina. Kiinnostiko makutan kaltaista olentoa laisinkaan se kysymys, joka oli valvottanut Visokkia monta yötä? Kiinnostiko suuren hengen enkeliä, mikä kosmisen kauhun synkkä syöveri oli saattanut ajaa Kuulapsen kasvamaan Punaiseksi Mieheksi? Miksi Visokki oli aina kokenut olevansa erilainen? Miksi hänestä oli aina tuntunut siltä, että maailma oli luotu muita kuin häntä varten?
Ei näemmä. Eipä se tuntunut pulmalta, jos pystyi vain muovaamaan totuuksia kuin savea. Makuta Nuin tiedonjanon sammuttaisi vain sellainen totuus, jonka kaltaiset saisivat kuolevaisen huutamaan äänihuulensa rikki ja raapimaan kasvonsa verille sulasta hulluudesta. Syvän Naurun löytäminen oli hänelle kiehtova matemaattinen yhtälö ratkaistavaksi. Ehkä jos Makuta Nui tylsistyisi siihen, siirtyisi hän taas seuraavaan projektiin.
”Et ole vastannut kysymyksiini kovin hyvin. Se ei ole kyllä mitään uutta.”
”Mitä sinä haluat, että minä sanon?” Manu ivasi. ”Haluatko, että sanon sinulle: ’Maailma on rikki ja Avde oikeassa. Meidän pitäisi liittyä hänen ristiretkelleen itse kohtaloa vastaan’?”
”Riittäisi, jos kertoisit, tiedätkö, mikä hänen syntyperistään on oikea.”
”Tiedänkö, mikä hänen syntyperistään on oikea…” Manu älähti epätoivoisesti. ”Kuulehan, tarinankerronnan opettajat usein kertovat oppilailleen, että on parempi ’näyttää’ kuin ’kertoa’. Ja minä olen sitä mieltä, että siinä on toisinaan jotain perää.”
Visokin päähän iski pistävä kipu, kun litroittain puhdasta kokemusta virtasi hänen aivoihinsa. Hän lyyhistyi maahan, jolloin Kelvin ja Matoro pysähtyivät yllättyneinä katsomaan.
Visokki oli jälleen joka suuntaan silmänkantamattomiin levittäytyvällä suola-aavikolla, mustan auringon värit nielevän, ahdistavan porotuksen alla. Hän näki sen keskellä, suoraan hänen edessään, kyhjöttävän Punaisen Miehen sekä tämän siniset kasvot. Hitaalla liikkeellä tämä poimi mainitut kasvot ja veti ne pois niiden peittämän todellisuuden tieltä.
Se, mitä siellä alla oli, sattui Visokkia silmiin. Ei siksi, koska se olisi häikäissyt häntä kuin aurinko, ei siksi koska se olisi ollut pohjaton kuilu, joka veti puoleensa. Vaan siksi, miten se kieltäytyi niin perustavanlaatuisesti olemasta yksi asia kerrallaan.
Aivan kuin varjo, jonka matoralaisen hahmo langetti, myös naamion alta paljastuva näky kieltäytyi näyttäytymästä vain yhtenä asiana.
Oli kuin tuo kasvojen puute olisi kutsunut määrittämään itsensä, kuin pyytänyt kertomaan, kenen kasvot ne olivat. Mutta sen se teki niin suurella voimalla ja väkivallalla, että sitä katsoessa oli unohtaa, kuka itse oli.
Eikä se tuntunut pahantahtoiselta vaan lempeältä ja lähestyttävältä. Ja se oli siinä jollain tapaa pahinta.
Visokki tunsi koko kehossaan kuusi jytisevää sydämentykytystä. Jonkun muun sydämen. Häneen iski muisto polttavasta, jääkylmästä kivusta. Jonkun muun kivusta.
”Pidätkö näkemästäsi?” sanoi suu Punaisen Miehen käsissään pitelemässä sinisessä Kanohi Pakarissa.
”Oletko kunnossa?” Matoro huikkasi hieman huolestuneena.
Visokki pudisteli päätään rajusti palatakseen todellisuuteen. ”Olen”, hän huokaisi vastaukseksi. ”Manun kanssa keskustelu on vain joskus hieman rankkaa.”
Makutan suunnalta kuului telepaattinen tuhahdus.
Visokki hengitti hetken syvään, ennen kuin kysyi makutalta: ”Tuoko… on kysymys, jonka aiot Tren Kromille esittää?”
”Kyllä ja ei”, Manu vastasi. ”Kysymykseni koskee oikeastaan pariskunnan lipevämpää osapuolta. Mutta tuo on se vastaus, jonka aion antaa sinun kysymykseesi. Ja jos et ymmärrä vastausta, vaikka se lyödään vasten kasvojasi, tatuoidaan silmämuniisi, puukotetaan suoraan aivoihisi, niin mikä antaa sinulle luvan olettaa, että pystyn selittämällä tekemään sitä sinulle yhtään ymmärrettävämmäksi – tai että edes tietäisin itse yhtään paremmin?”
Visokki oli hetken hiljaa. Avden ’kasvot’ olivat piirtyneet hänen verkkokalvoilleen. Se oli jälleen yksi niistä asioista, joita oli vaikea olla ajattelematta, kun sen oli kerran nähnyt. Jokin siinä oli mennyt ihon alle, ja kylmä väristys pakotti tiensä hänen kuorensa läpi.
”Minä en todella tunne sinua, Makuta Nui. Oletan aina tuntevani mutta en tunne.”
”Sinä tunnet minut paremmin kuin moni muu. Jos etsit Totuutta, hänet löytää ilmeisesti sairasosastolta, jos kysyt potilasta nimeltä ’Koobee’. Mutta en uskalla luvata, ettet Totuuden tapaamisen jälkeen olisi samassa kunnossa kuin tämä kyseinen potilas.”
Sinisen Pakarin takana hymyillyt kauhistus ja sen virne saivat Visokin niin ärsyyntyneeksi, että hän havaitsi, ettei Manun viisastelu enää juuri tepsinyt häneen.
”Minä alan oikeastaan olla jo aika kypsä erinäisiin totuuksiin. Jos Avde ei valehtele ja totuudet ovat kaikki kamalia, niin valehtelu alkaa tuntua itseasiassa ihan hienolta jutulta. Voisin kokeilla joskus.”
”Sitä mieltä minäkin olen. Minä en kertonut Kepelle, mitä hän halusi kuulla, minä kerroin hänelle sen, mitä hänen tarvitsi kuulla.”
Makuta Nuin ei tarvinnut kahdesti vakuuttaa Visokille olevansa valehtelun puolella.
”Ehkä sinä et ole aina ihan kelvoton selittämään asioita. Vaikka kyllä minua sinun aiempi luentosi rehellisesti sanottuna vielä ärsyttää.”
”Katsotaan vain, niin jäät itkemään perääni, kun tästä lähden!”
”No”, Visokki sanoi. ”Mikäli löydät jumalasi, kysy häneltä, mitä tässä on meneillään. Ja jos uskot, että saan siitä jotain irti, jaa se minullekin.”
”Uskon, että et pääse tästä juoniarkista eroon edes niin halutessasi”, Manu vastasi. ”Joku voisi peräti sanoa, että olet sen päähenkilö. Mutta ei hätää – eräällä tapaa… olet vain yhden köydenvedon päässä. Jos tarvitsen sinua, nykäisen kyllä.”
”Kuulostaa huolestuttavalta, mutta anna palaa. Minä olen kai sairaslomalla, joten ei minulla kai ole parempaakaan tekemistä.”
Jossain mielensä perukoilla Visokki kuuli pienen vihaisen Kupen huutavan, että ei se sairasloma sitä tarkoittanut.
Kolmesta neljään henkilöä laskentatavasta riippuen saapui satama-altaan reunalle. Ilta-auringot painuivat punertavina kohti horisonttia. Satamassa ei sinä iltana ollut paljoa kulkijoita. Xxonn oli parhaillaan kumartunut maalaamaan moottoriveneensä keulaa. Villit liekkikuviot saivat peittyä mustan ja harmaan suojavärin alle, jota ruiskusi hänen käsitykistään. Äksä pyyhkäisi naamionsa poskea töhrien kuitenkin lisää maalia siihen hanskoistaan. Hän huomasi toan, visorak-adminin sekä sen oudon volitakiin ja hattuun pukeutuneen hörhön ja vilkutti näille.
Kelvin ihasteli punertavaa taivaanrantaa. Hän huokaisi hyvään.
”Tällä kaupungilla on niin kauniit iltaruskot…”
”Haa, sieltä purtemme saapuu!” Manu hihkaisi.
Kelvin käänsi katseensa ulapalle. Kohti läheistä laituria lipui pieni purjevene, jota ohjasi lyhyt vortixx. No niin, siinä se nyt tulee. On aika…
”No… onnea matkaan, Kelvin. Pidä hauskaa seikkailullanne!” Matoro sanoi mutta mietti ankeana, miten oli vain jokin aika sitten katsellut siltä laiturilla kadonneen Kapuran suuntaan. Hän oli ollut Kelvinin roolissa, lähdössä seikkailulle, lukemattomia kertoja. Laiturille jääminen tuntui oudon melankoliselta.
Toa vilkaisi rinnallaan seisovaa nazorakia. Tämän viitta lepatti kevyesti merituulessa. Hänestä tuntui, että tässä kohtaa pitäisi sanoa jotain. Ajatukset veivät siihen kertaan, kun hän oli jättänyt kotisaarensa viimeistä kertaa.
”Hei.”
Kelvin säpsähti ja nosti katseensa Matoroon. Tämä ojensi kätensä Kelvinille. Tämä oli puristanut sen nyrkkiin.
”Eh…?”
”Tämä on toain tervehdys! Ojenna vaan oma nyrkkisi vastaan.”
Nazorak katsoi toaa naamionsa takaa. Matoro hymyili rohkaisevasti. Lopulta hymy tarttui myös Kelviniin.
Kelvin kohotti Alinolla-hanskansa ja puristi sen nyrkkiin. Metallinyrkit kalahtivat yhteen.
”Näinkö?”
”Ei nyrkkitervehdys tämän monimutkaisempi ole!”
”Huomautan, että teen tämän ensimmäistä kertaa!” Kelvin naurahti.
Hetken hän vain tuijotti aurinkoinlaskua.
”Niin… sovitaanko, että jos selviän takaisin Klaaniin, niin sinä ofetat minulle sitä miekkailua?” hän kysyi. ”Saatan tarvita sitä, jos fäädyn joskus Kenraalia vastaan.”
”Totta kai, kun nähdään seuraavan kerran!” Matoro vastasi. ”Kyllä sinä aina yhden kenraalin päihität.”
Kelvin katsoi venettä ja näytti vielä epäröivän.
”Eheh, tuota, onko viimeisiä ’seikailuvinkkejä’?”
”Vältä kuolemista? Hyvin sinä pärjäät, ja jos et, niin improvisoi!”
”Kuulostaa jonkun hyvin viisaan henkilön sanoilta”, Manu tuumasi.
”No hän kyllä upposi laavaan ja hänen luolansa romahti hänen päälleen pian sen sanomisen jälkeen. Että en tiedä.”
”Ahaa. No niin voisi käydä kenelle tahansa.”
Kelvin ”vilkaisi” ensi Manua ja sitten Matoroa.
”Kiitos. Minä yritän.”
Lautturi viittoili heitä kyytiin. Kelvin laskeutui veneen kannelle ja laski kantamuksensa alas. Sitten hän kohotti kätensä huppunsa sisään ja irrotti varoen volitakin kasvoiltaan.
Vene irtosi laiturista ja otti suunnan kohti etelää. Matoro ja Visokki jäivät siihen laiturille katselemaan kaukaisuuteen lipuvia matkalaisia. Toa ei voinut olla miettimättä, näkisikö hän Kelviniä enää koskaan.
Matkalaisia seurasivat myös näiden varjot. Yhä lokoisalla nojatuolillaan istuva makutan omatunto siemaili tyhjästä viskilasistaan mietteliäänä.
”Ja niin se alkaa. Isän ja lapsen yhteinen matka. Johan tätä on odotettu.”
Omantunnon keskustelukumppani ei vastannut. Se keskittyi luikertelemaan takkahuoneen varjoisissa nurkissa sihisten hiljaa.
”Isä tuntuu ottaneen Ratsun sanat tosissaan. Viimeinkin. Hän todella aikoo kertoa lapselleen totuuden. Mutta hänkin sisimmässään tietää sen olevan liian vähän liian myöhään. Lapsi tulee pettymään häneen. Isä on todella paha mies…”
”Tiedätkö, sinä et ole kovin hyvä keskustelukumppani…”
”Minua… ei kiinnosta.”
Jotain muljahteli nazorakin tajunnan pimeimmässä sopukassa, lukittujen ovien takana, unohdettujen unien kaatopaikalla. Sinne jokin oli tehnyt pesänsä.
Se jokin sähisi äkäisesti omalletunnolle: ”Minua ei kiinnosta rupatella. Sinä et kuulu tänne! Sekä sinä että isäntäsi ette kuulu tänne. Häipykää. Häipykää mielestäni!”
Omatunto katsoi riidanhaastajaa huvittuneena.
”Hah! Kovia sanoja sinunlaiseltasi madolta! Minä olin teknisesti ottaen täällä jo kauan enne si-”
”Heti, kun saan tilaisuuden, tulen repimään kielesi pois kaikista noista suistasi! En tiedä miten, en tiedä milloin, mutta minä vannon sinulle: minä tuhoan kaiken, mikä satuttaa valtiastani, eikä minua kiinnosta helvettiäkään, mitä Nauru ajattelee…
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
Aamu sarasti jo. Lahdenpoukamaan ankkuroitu laiva oli joko hirvein tai hirvittävin asia, mikä Kristallisaarille oli aikoihin ajelehtinut. Sateenkaaren väreissä leiskuvat purjeet olivat lähellä polttaa silmät päästä jokaiselta, jotka niitä erehtyivät vilkaisemaan. Kaikeksi onneksi paikka, johon laivan kapteeni oli matkantekonsa pysäyttänyt, oli syrjässä kaikesta saarten vähäisestä asutuksesta. Sivullisilta uhreilta säästyttiin toistaiseksi.
Laivan kannella tähystävä yksisilmäinen jään toa oli sulkenut ainoan ehjän silmänsä ja tiiraili itää kohti kaukoputken läpi pelkällä tyhjällä silmäkuopallaan. Tämä oli seisonut paikallaan jo tunteja koukkukädellään kutisevia reisiään raapien. Hän ei ollut löytänyt vielä mitään. Toa päätteli, että sen täytyi johtua yllättäen laskeutuneesta yöstä. Miltei laivan purjeen väreissä hohtava merirosvouden mahtinaamiota kantava perämies ei ollut tohtinut sanoa toalle mitään, vaan antoi tämän jatkaa silmä suljettuna tuijotusmatsia itse meren kanssa.
”Nyt”, se perämies sitten lausui. Laivaa lähestyi idästä viimein jotain. Keltainen, yllättävän suurella vauhdilla etenevä kumivene oli viimein palannut ”salaiselta tehtävältään”. Perämiehen hiljainen huomio oli havahduttanut punakasvoisen kapteeninkin päiväuniltaan. Tämä oli rynnännyt kannelle kuin salaman iskemänä heti vihreäkasvoisen rosvon avattua sanaisen arkkunsa.
Laivaston muukin miehistö heräsi toimiin kapteenin ärjähdettyä näille käskynsä. Laivan tyyrpuurin puoleinen vinssi laskettiin alas ja siihen uskomattomalla tarkkuudella pysäyttänyt kumiveneessä istuva hahmo jäi odottamaan, kun sekalainen seurakunta toia ja matoraneja nosti tämän airoineen takaisin laivan kannelle. Kuole Yön Tärtä II (timon) hiljattain nimitetty kapteeni katsoi tyytyväisenä, kun trenssihaalarinen hahmo korjasi hattuaan ja asteli tämän rinnalle.
”Näytät tyytyväiseltä. Taisi mennä ihan hyvin”, kapteeni Notfun päätteli Yksityisetsivän täysin näkymättömästä ilmeestä. Takin ja hatun alta näkyi perinteiseen tyyliin ainoastaan hahmon kirkkaana loistavat, pyöreät silmät.
”Yksityisetsivän päiväkirja”, Yksityisetsivä vastasi. Jardirt vilkaisi hämmentyneenä kapteeniaan, joka vain viittilöi pitämään suunsa kiinni silloin, kun rikosten ratkonnan maestro soi heille sujuvia sanojaan.
”Viime iltana Rúciorossa kuoli Tarkastaja. Joku heittiö huusi sen laivasta. Kukaan ei välitä. Ei kukaan, paitsi minä. Olivatko he oikeassa? Onko tämä turhaa?”
Notfun olisi tahtonut osoittaa etsivälle suruvalittelunsa, mutta noudatti omaa ohjenuoraansa ja pysyi vaiti.
”Pian syttyy sota. Miljoonat palavat. Miljoonat kuolevat tauteihin ja kurjuuteen. Miksi yksi kuolema merkitsee mitään niin monen rinnalla?”
”Hui saatana”, kaukoputkensa viimein laskenut toa Aerik kommentoi. ”En tykkää sodista.”
”Koska on olemassa hyvä ja on olemassa paha, ja pahuutta on rangaistava. Edes tuomiopäivän edessä en hyväksy kompromisseja. Mutta niin monet ansaitsevat rangaistuksen… ja aikaa on niin vähän”, Yksityisetsivä jatkoi välittämättä toan keskeytyksestä. Aerik oli sillä välin epähuomiossa raapinut koukkukädellään puhki ainoan hyvän silmänsä. Hän vaikutti olevan tästä jokseenkin harmissaan.
Yksityisetsivä taas oli viimein lakannut puhumasta. Tämä tuijotti kohti suuntaa, josta hän oli juuri saapunut. Suuntaa, jossa hän oli epäonnistunut. Tuhoutumaton mies oli jo tuhoutunut. Vaikutti todennäköiseltä, että joku tosiaan oli yrittänyt tappaa tämän.
Notfun yritti taputtaa ruskeatakkista hujoppia lohduttavasti tämän selkään, mutta osuikin tämän metallisiin, pyöreisiin pakaroihin. Tämän tajuttuaan hän läpsäytti vielä pari kertaa uudestaan ihan vain kaiken varalta.
”Noh, näitä sattuu. Tarkoittaako tämä sitä, että voimme lähteä viimein takaisin kohti kotia?”
Jardirtin katse kääntyi toiveikkaan odottavana kohti etsivää. Aerikin ei, koska hänellä ei ollut enää katsetta.
”Epäonnistumiseni ajoi minut häntä koipien välissä takaisin kohti rikosten ja saastan tyyssijaa. Taisteluni tuomionpäivää vastaan jatkuisi sieltä. Kamppailisin yksin, koska muitakaan ei ole. Koska olen yksin. Yksin yksinäisyyden kanssa”, merirosvojoukkion tiiviisti ympäröimä etsivä tuumasi.
”Kuulitte, mitä mies sanaili!” Notfun ärjähti niin lujaa, että mastoa vasten lepäilevä Nimetön Arthronia Kantava Matorankin havahtui viimein. ”Kohti rikosten ja saastan tyyssijaa! Kurssi kohti Bio-Klaania! On aika palata kotiin!”
Kolmetyisetsivä
Meri, märkää
Kuole Yön Tärtä II (timon) uljaat, joskin silmiä rääkkäävän räikeät purjeet pullistuivat entisestään tuulenpuuskista sen päivän suurimman puskiessa merirosvojen ja yhden rosvoja kiinni ottavan otuksen purkkia pois koillissakaran vihamielisiltä vesiltä.
Paluumatka oli toistaiseksi sujunut ilman hirvittävän suuria ongelmia. Notfunin ruorinkäyttötaidot oltiin laitettu kertaalleen koetukselle, kun noin kaksikymmentä metriä halkaisijaltaan oleva Kanohi-naamio oli yllättäen pulpahtanut pintaan Kuole Yön Tärtä II (timon) eteen, mutta ilmiömäisillä ja vain vähäsen humalaisilla liikkeillä laivan kapteeni oli onnistunut väistämään yllättävän esteen.
Yksityisetsivä osasi vasta silloin kiinnittää huomiota savuavaan ja yhä puoliksi liekkien valtaamaan saareen, jonka ohi he olivat juuri purjehtineet. Kolossaalinen humanoidi makasi pää pirstaleina vasten kohtalaisen modernia rakennelmaa. Taistelun, tai kenties jopa sodan, jälkiä oli silmänkantamattomiin. Kristallisaarilla oltiin vuodatettu verta sillä aikaa, kun hän oli ollut kertomassa Tuhoutuneelle Miehelle, että joku oli jossakin vaiheessa tämän elämää yrittänyt tappaa hänet.
Notfun oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että tuhon ja hävityksen aalto tuskin oli mitään kovinkaan tärkeää. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli jatkanut matkaansa aivan kuin horisontissa hälvenevää sienipilveä ei olisi ollutkaan.
”Maata näkyvissä!” Aerik huusi noin tunti sen jälkeen, kun Kuole Yön Tärtä II (timon) oli viimein saanut itsensä irti Kristallisaarten vesistöstä ja saapunut Xian ympärillä vallitsevaan huomattavasti saastaisempaan veteen.
”No tietenkin on, ääliö. Olemme purjehtineet saarijonon vierellä koko tämän ajan!” kantta polvillaan kuurava Nimetön Arthronia Kantava Matoran ärjäisi vastaukseksi ja korjasi Arthroninsa asentoa.
”Ai niin, sori. Katos, mulla ei oo silmiä”, Aerik huomautti. Notfun seurasi keskustelua tyytyväisenä sivummalta. Hänen huostaansa uskotut yhdyskuntapalvelulaiset muodostivat pätevämmän miehistön, mitä hänellä oli koskaan ollut kunniaa luotsia.
”Miehistö on jo toistensa kurkuissa. Vain minun kanttini kestää. Ainoastaan minulla on taito pitää pääni viileänä. Koska jonkun täytyy. Vain viileällä päällä voimme selvitä takaisin. Myrsky nousee jo”, Yksityisetsivä tuijotti huolestuneena kohti taivasta.
Taivas ei tosiaan olisi voinut olla kirkkaampi. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta eikä sateesta ollut tietoakaan. Tämä ei kuitenkaan estänyt Notfunia ottamasta asiaa täydellä sen vaatimalla vakavuudella.
”Siirretäänpäs pojat samalla kaikki kalja takaisin kannen alle! Myrsky nousee vielä!”
Tärtäläisten joukosta kuului lähinnä ärsyyntynyttä mutinaa. Erityisesti kaljojen vieressä maleksiva kiven toa vaikutti närkästyneeltä, koska tehtävän suorittaminen olisi putoamassa hänen hartioilleen.
”Eihän taivaalla ole edes pilviä! Lakkaa kuuntelemasta sitä kävelevää vaatemallistoa ja ota järki käteen!” Grijboot ärjähti lopulta ääneen. Muut tämän ympärillä puuhastelevat tärtäläiset kääntyivät kaikki katsomaan. He olivat varmasti ajatelleet samaa, mutta Anonymmelin jättämä aukko ryhmän johtajuudessa oli monelta vielä käsittelemättä eikä kenelläkään ollut tähän asti vielä ollut pokkaa kyseenalaistaa Notfunin käskyjä.
Kapteeni korjasi hattunsa asentoa ja marssi niskuroineen toan luokse kylmän rauhallisesti, vaikka joutuikin katsomaan tätä reilusti yläviistoon. Jardirt tarttui ruoriin välittömästi Notfunin päästettyä siitä irti. Yksityisetsivä seurasi tilannetta täydellisen hiljaa.
”Kapteenin auktoriteetti ei riitä. Hän on hyvä mies, mutta miehistö koostuu kaikkein pahimmista. Kaikkein saastaisimmista. Vain minä voisin tuoda kurin tähän syntien likaiseen joukkioon, mutta en tohdi sanoa sitä ääneen. Päätin vain pysyä hiljaa”, hän lausui kohtalaisen kovaan ääneen.
Kun jokainen katse Aerikia lukuunottamatta oli lakannut tuijottamasta itsekseen puhuvaa etsivää, jatkoivat Notfun ja Grijboot tuimaa tuijotuskilpailuaan. Kapteenin niskat taittuivat kohti taivasta ja tämä siemaisi taskumatistaan pitkän huikan ennen kuin puhutteli Anonymmelin entistä oikeaa kättä.
”Eikö tämä nyt menisi helpommin, jos vain siirtäisit ne oluset nyt? Se olisi hirmu ikävää siinä vaiheessa, kun myrsky koettelee kulkuamme.”
”Anonymmeli ei olisi ikinä pyytänyt mitään noin typerää”, Grijboot murahti.
”Eikä Anonymmelin maksa olisi ikinä pyytänyt sitä määrää raakaa alkoholia, mitä hän kurkustaan alas kiskoi, mutta hei, tässä ollaan”, Notfun muistutti. Kiven toa ei ilmeensä perusteella arvostanut muistutusta siitä, kuinka hänelle rakkaan entisen kapteeninsa poismeno oli tapahtunut.
Aerik oli tällä välin päättänyt parkkeerata itsensä kaksikon väliin. Kun yksi sivummalla seuranneista matoraneista pyysi tätä siirtymään, muistutti Aerik, että hänellä ei ollut silmiä, joten hän ei voinut mitenkään tietää seisovansa keskustelun tiellä.
”Kapu hei”, Jardirt yritti huudella ruorilta, mutta Notfun heitti kätensä pystyyn hiljentääkseen tämän.
”Jos sinua ei kiinnosta suojella ensi illan iloliemiämme, niin voin lähettää sinut seuraavalla manaatilla Karzahnille, mutta jos haluat olla hiton viisas ja suorittaa yhteiskuntapalvelusi kunnialla loppuun, niin sinua odottaa Klaanissa sosiaaliturvan ja halpojen vuokrien luvattu maa!”
Tärtäläisten keskuudesta kuului varovaisesti myöntyilevää mutinaa. Grijbootin ryhti lysähti hieman pahemmin kasaan Notfunin jokaisen sanan myötä. Nyt, kun kansankin tuki alkoi valumaan hänen taustaltaan, jäi jäljelle pelkkää apatiaa. Toa ei ollut vieläkään toipunut hänelle pakotettuun elämänmuutokseen, eikä hän todellakaan hyväksynyt Bio-Klaanin käsittämätöntä päätöstä nimittää Notfun heidän yhteiskuntapalveluvalvojakseen, mutta hän oli toisaalta myös liian väsynyt vääntämään asiasta enempää.
”Niin että jos ne kaljat saisi nyt sinne ruumaan, niin voidaan jatkaa elämäämme”, Notfun vielä vetosi. Sanaakaan sanomatta Grijboot viimein hyväksyi tälle annetun tehtävän. Hän nosti molemmat kaljapullot jalkojensa juuresta, kuljetti niitä metrin eteenpäin ruuman portaikolle ja laski ne sisään. Noin neljä sekuntia myöhemmin leveästi hymyilevä Notfun taputti kiven toaa tämän pakaroille kannustavasti.
”Ja elämä jatkuu!” Notfun julisti ja Nimetön Arthronia Kantava Matorankin päätti jatkaa kannen kuuraamista. Jardirt yritti taas saada kapteeninsa huomion, mutta Notfun oli liian keskittynyt siirtyessään sivummalle Laagras-nimisen veden toan kanssa.
”Hän ei pitänyt siitä, että nimesit laivan tällä tapaa”, kaukaukasvoinen toa selitti Notfunille, mikä Grijbootia vaivasi. ”Die Tärtä oli hänen kotinsa. Hän ei arvostanut sitä, miten käänsit sen ”Dien”.
Notfun näytti hämmentyneeltä. Hänen mielestään oli ollut täydellistä neroutta yhdistää kahden eri merirosvoryhmän entisten laivojen nimet.
”Eikö se muka käännykään xiasta?”
”No ei, kun saksasta”, Laagras korjasi. ”Ole kärsivällinen hänen kanssaan. Olen melko varma, että hänellä ja Anonymmelillä oli vähän, noh… ymmärrät varmaan.”
”Joo, tottahan toki!” Notfun vakuutteli ilman pienintäkään arvausta siitä, mitä nainen tarkoitti.
Sivummalla keskustelua tarkkaileva etsivä oli sillä aikaa tarttunut ruoriin, kun jonkinlaisen hepulikohtauksen saanut Jardirt juoksi kapteeninsa perään yhä tämän huomiota kaivaten.
”Miehistö hajoaa kappaleiksi sisältä. Ja kappaleet murenevat hiekaksi. Ja hiekka tomuksi. Ja lopulta tomu usvaksi… ja tyhjyydeksi. Kapteeni pyristelee, mutta epäonnistuu. Rommi on mädättänyt hänen aivonsa. Vain minun aivoni eivät ole mädät. Ei alkoholia. Ei edes tuomionpäivän kynnyksellä”, hän murehti ja käänsi laivan vahingossa pois kurssiltaan. Kukaan ei kuitenkaan huomannut. Vinhasti käsiään heilutteleva Jardirt oli kääntänyt koko laivan huomion itseensä.
”Kapteeni”, hän aloitti. Laagras käänsi katseensa merirosvon muodon ottaneeseen värioksennukseen. Ilman tätä elettä Notfun ei olisi vieläkään jaksanut reagoida, mutta kun koko laivan katseet olivat Aerikia lukuun ottamatta perämiehessä, oli hänenkin pakko kääntyä Jardirtin puoleen.
”Voi nyt matanauta, kun sinulla on tänään hirveästi asiaa”, Notfun tilitti turhautuneena. ”Mikä nyt on? Millä on näin hirveä hätä?”
”Aerik!” Jardirt huohotti. ”Aerik näki sen ensin! Merihirviö… massiivinen merihirviö! Se on seurannut meitä Kristallisaarilta asti!”
”Mutta eihän Aerik näe mitään…” Notfun yritti ymmärtää.
”En niin!” Aerik vahvisti ja kompastui ruumaan vieviin portaisiin ja kieri ne kivuliaasti alas. Hänen raporttinsa oli kuitenkin ollut ilmiselvästi oikeassa. Ennen kuin Notfun ehti kiroilemaan ääneen, kuinka huonoja johtopäätöksiä Jardirt teki, rysähti jokin voimalla laivan perään.
”Voi hiivatti!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran kiljaisi, kun rysähdys paiskasi hänet vasten laivan keulaa. Yksityisetsiväkin lensi väkivaltaisen näköisesti turvalleen. Hattu kuitenkin pysyi ilmiömäisesti hänen päässään.
Notfun oli vetänyt esiin piilukkopistoliinsa ja ryntäsi nyt perämies perässään paatin perälle. Siellä he näkivät sen, mitä Aerik ei ollut nähnyt: Musta, laivan itsensä mittainen ankerias oli sukeltanut heidän alleen ja samalla töytäissyt laivan miltei kumoon.
”Alapuolellamme ui huikean kokoinen kala!” Laagras huusi keuhkojensa pohjalta. Sitten tuli toinen tömähdys suoraan heidän altaan. Isku oli niin voimakas, että ruumaan lentänyt Aerik pomppasi takaisin laivan kannelle.
Laitaan nojaillut Laagras ei ollut niin onnekas. Isku oli lennättänyt veden toan suoraan yli laidan. Grijboot karjaisi kauhuissaan ja juoksi ystävänsä perään, mutta veden toasta ei näkynyt enää jälkeäkään.
”Hän hukkuu!” kiven toa parkaisi kaukaukasvoisen ystävänsä karmeasta kohtalosta. Laiva kuitenkin jatkoi eteenpäin vauhdilla, eikä heillä ollut mahdollista pysäyttää. Ei varsinkaan, kun vihamielinen ankerias yritti jälleen kaataa heidät kumoon.
”Tuomion kyykäärme haistaa miehistön eripuran. Se nielaisee meidät kylmään kitaansa. Kyy-kitaansa. Kylmään kyy-kitaan. Siellä me sulamme. Paitsi minä. Koska minä olen mies ja pääni pysyy kylmänä. Mies ei sula.”
”Matkanjohtaja voisi olla hyvä ja tarttuu takaisin siihen ruoriin!” Nimetön Arthronia Kantava Matoran huusi yhä naamallaan makaavalle etsivälle. Sitten hän riensi suoraan kohti ruumaa ja löysi onnekseen nopeasti etsimänsä. Hän palasi toinen piilotetuista kaljapulloista kädessään sadatellen ääneen sitä, että ne piti viedä marginaalisesti kauemmaksi kuin missä ne vielä hetki sitten olivat.
Puristettuaan omasta huivistaan improvisoidun kankaan pullon sisälle Nimetön Arthronia Kantava Matoran tyrkkäsi polttopullon Grijbootin eteen. Kiven toa ei edes epäröinyt, vaan iski rystysensä voimalla yhteen pullon yläpuolella. Toimesta lentäneet kipinät sytyttivät huivin liekkeihin ja tulivana alkoi nopeasti leviämään kohti pullon sisältöä. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ryntäsi laivan reunalle ja pirstoi pullon merestä sikiävän varjon kalloon. Tuli ei kuitenkaan levinnyt. Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin Arthronille levisi epäuskoisuus. Hän oli tehnyt sen Grijbootin kanssa lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Sen olisi pitänyt toimia.
”Se on alkoholitonta!” Notfun käkätti laivan reunaan sormillaan kivuliaasti pureutuen. ”Tässä laivassa vain kapteeni on kännissä!”
Aimo annos vettä tyrskysi Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle, kun tummanpuhuva hyökkääjä karisteli lasinsirpaleet päänsä päältä. Sitten se sukelsi taas. Ja sitten kuului sen ääni. Jokainen tärtäläinen laivan kannella jähmettyi paikalleen. Notfun ja Jardirt vilkaisivat toisiaan hämmentyneenä, kun ankeriaan ”Voi ei taasss teitä” kaikui heidän ympärillään. Yksityisetsivä ei ollut noudattanut Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin neuvoa ja makasi edelleen kasvot lautoja vasten ruorin vieressä, joten hänen reaktiotaan oli mahdotonta tietää.
Ankeriaan seuraava hyppy oli korkea. Niin korkea, että laivan miehistö näki sen tekijän viimein kunnolla. Mukaan lukien kapteeni, joka olisi vilkaissut kurpitsarommilla täytetyn taskumattinsa pohjalle ihmeissään, jos se ei olisi hetki sitten lentänyt hänen hyppysistään.
Laivan mittaisella, yönmustalla ankeriaalla vaikutti olevan kaksi valtavaa kättä, jotka heiluivat vaarallisesti olennon sivuilla tämän hypyn aikana. Tärtäläiset eivät voineet uskoa, että se vaani heitä näinkin kaukana kotoa. Kaikkein epäuskoisin oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisällä kiemurteli yhä jotain näiden edellisen kohtaamisen jäljiltä.
”Ssuuhuni kahmaisen, nielen ja ahhmaisen!” se sihahti ja töytäisi venettä jälleen. Notfun oli kuitenkin tällä kertaa valmiudessa. Heti veneen keikahdettua takaisin iskun voimasta, hänen piilukkopistoolinsa laukesi ja osui ankeriasta tämän toiseen olkaniveleen. Vihaisesti sihahtaen kärmes katosi taas hetkeksi veden alle.
Voitonriemuisesti virnistelevä kapteeni ärjyi mitä kummallisimpia kirosanoja hyökkääjän perään. Kuole Yön Tärtä II (timon) aika ei ollut vielä. Kolmen Visulahteen uponneen laivan raadoista kasattu, silmiä purjeensa väreillä runteleva paatti ei uppoaisi sen ensimmäisellä matkallaan.
Jardirt kuitenkin tiesi, että yksi pahainen laukaus ei pysäyttäisi mitään niin suurta. Laivaa ei kuitenkaan oltu aseistettu. Bio-Klaanissa oltiin pidetty huolta siitä, että takaisin maailmalle päästetyt rosvot eivät voisi räjäyttää ensimmäistä kalastajakylää, joka näiden tielle osui. Notfunin edelliseltä reissulta takavarikoidut ”kumiankat” olivat aiheuttaneet jo tarpeeksi kaaosta.
Aerik asteli Jardirtin ohitse hyväntuulisesti vihellellen. Sokealla toalla ei näyttänyt olevan minkäänlaista havaintoa siitä, mitä tämän ympärillä tapahtui. Vasta Grijbootin ”Se on Negatronie” -huuto havahdutti silmättömän jään toan siihen, mitä tapahtui.
Paniikki valtasi jään toan ja tämä horjahti välittömästi vasten laivan reunaa, kun mustan ankeriaan seuraava hyökkäys osui heitä tyyrpuurin puolelle. Notfun ei ehtinyt, eikä yrittänyt, reagoida lainkaan, sillä hän oli viimein löytänyt romminsa, joka oli vierinyt pitkän matkan laivan kantta pitkin. Aerik kaatui yli laidan tömähdyksen aiheuttamasta tärähdyksestä ja jo hetken näytti siltä, että hänen kohtalonsa oli sama, kuin Laagraksen vain hetkeä aiemmin.
Sitten kauhusta huutava toa ilmestyi taas laivan ylle. Sitten hän katosi taas. Sitten ilmestyi jälleen. Ja ilman oli täyttänyt toan kauhunhuutojen lisäksi Negatronien vauhkoontunut sähinä.
Aerik oli onnistunut pudotessaan tarttumaan koukkukädellään kiinni ankeriaasta ja sätki nyt sen mukana toistuvasti pinnalle ja takaisin. Negatronien silmästä suihkusi mustaa nestettä laivan kannelle, kun sen kuopasta roikkuva toa yritti samalla räpiköidä itseään irti.
”Ottakaasse poiss, ottakaasse poisss!”, Negatronie aneli ja paiskoi itseään toistuvasti laivaa vasten. Heidän vauhtinsa oli hidastunut jo huomattavasti ankeriaan jatkuvista hyökkäyksistä. Lopulta Aerik hapuilunsa keskellä onnistui tarraamaan Yksityisetsivän ojennettuun käteen. Vuoden trenssimalliston kansikuvapoika oli viimein kammennut itsensä pystyyn kannelle räiskyneen meriveden alkaessa kastelemaan hänen hattuaan.
”Kyy ei veisi vaikuttavan vision toaa mukanaan. Minun piti toimia nopeasti ja niin teinkin. Rosvo tai ei, meren kylmyys on rangaistukseksi liian julma. Sillä sitä meri on. Kylmää. Ja märkää. Yhdessä kylmä ja märkä kastelevat ja palelluttavat. Molemmat ikäviä. Minä päihitän ikävän, koska miehellä ei ole kylmä.
Tärtäläiset, näiden uusi kapteeni ja tämän perämies tuijottivat suu auki, kun etsivä yhdellä kädellä veti Aerikin takaisin kyytiin… ja ankeriaan sen mukana. Tonneja painava ruho rysähti poikittain Kuole Yön Tärtä II (timon) kannelle pysäyttäen heidän matkantekonsa kokonaan. Notfun kumosi loputkin rommista kurkustaan alas ja yritti peittää hämmästyneisyyttään. Yksityisetsivän laivaan kiskaisema ankerias sähisi edelleen vihaisesti, mutta rauhoittui hieman, kun Aerik sai viimein koukkukätensä irroitettua sen vuotavasta silmäkuopasta.
”Sssattuu, se sssattuu…”
”Oi kamalaa. Teinkö minä sen taas? Minä taidan olla vähän kömpelö tänään”, sokea toa harhaili ja yritti valuttaa merivettä ulos haarniskansa raoista. Tärtäläisten edessä kouristeleva Negatronie alkoi sätkimään aivan uudella tavalla. Jokaisen liikahduksen myötä palanen ankeriaasta muuttui mustaksi savuksi. Kiehkurat alkoivat kokoontumaan hitaasti samaan pisteeseen ja pian ankeriasta ei enää ollutkaan. Se oli ottanut aivan uudenlaisen muodon. Sellaisen, joka ei painollaan enää estänyt laivaa liikkumasta.
Heidän edessään seisoi nyt nainen. Kalpeakasvoinen, mutta ankeriaanmustiin vaatteisiin pukeutunut, kiistattomasti erittäin hyvännäköinen nainen. Mutta tässäkin muodossa Negatronien silmä vuoti mustaa verta. Kivusta irvistelevä nainen peitti silmän kädellään ja irvisti sitten vihaisesti Nimettömälle Arthronia Kantavalle Matoraninille, joka oli astunut lähemmäksi suu ammollaan.
”Lakatkaa satuttamasta minua saatanan rosvot”, Negatronie uikutti nyt huomattavasti vähemmän demonisella äänellä. ”Joka kerta sama juttu… Nuolin haavojani viikon edellisen kerran jälkeen. Eikö riittäisi jo?”
”Ihan itseäsi saat syyttää, kun tuolla viissiin aloit riehumaan”, Notfun argumentoi ja näytti olevan läsnäolevista ainoa, joka ei ollut lumoutunut siitä, kuinka hyvännäköinen nainen ankeriaasta oli kuoriutunut. Lukuun ottamatta myös Yksityisetsivää, joka mutisi omiaan sivummalla. Ja Aerik, joka ei tietenkään nähnyt mitään… ja Jardirt, joka vielä toipui järkytyksestä… ja Grijboot, joka seisoi Negatronien takana nyrkit pystyssä siltä varalta, että taistelu vielä jatkuisikin.
Oikeastaan ainoa, joka näytti lumoutuneen olennon ulkonäöstä oli Nimetön Arthronia Kantava Matoran, jonka sisuksissa kiemurteli aivan konkreettisesti.
”Te tapoitte isäni!” Negatronie puolustautui kiivaasti. ”Mitä olisitte itse muka tehneet? Vierailen ehkä kerran vuosisadassa ja nyt te sen menitte tuhoamaan!”
”Tuhoutumaton mies oli tuhoutunut jo ennen kuin saavuimme. Tuomion kyy osoittautui yllättävän huonoksi päättelemään tapahtumien järjestystä. Hän olisi huono etsivä. En kuitenkaan tahtonut loukata häntä. En sanonut sitä ääneen”, etsivä sanoi ääneen.
Negatronie tuijotti Yksityisetsivää epäuskoinen ilme kasvoillaan. Hänet vaivatta merestä kiskonut hattupäinen otus aiheutti hänessä lähinnä kauhua. Hän ei kyseenalaistanut tämän väitettä Tarkastajan kuoleman ajankohdasta. Kenties hän oli sittenkin iskenyt väärän seurueen kimppuun.
Maansa myynyt nainen säälitti Notfunia niin paljon, että tämä kipitti välittömästi ruumaan etsimään jotain. Vuotavasilmäinen nainen käänsi katseensa kohti itää, jossa Kristallisaaret enää hädin tuskin häämöttivät.
”Turha oli tämäkin reissu. Ei isää, ei Positronieta. Mikä mieli tässä edes enää on, kun jotkut sateenkaaripurjeiset merirosvotkin pääsevät niskan päälle?”
”Älä dissaa purjetta”, Grijboot murahti. ”Jos olet koskaan ollut sateenkaaren sisällä niin tiedät, että se polttaa sinusta lihat pihalle sekunneissa. Osoita vähän kunnioitusta!”
Negatronien hartiat lysähähtivät entistä pahemmin. Hän nosti katseensa vasta, kun Notfun palasi ruumasta ja ojensi mustan, tuliterän silmälapun Negatronien kouraan.
”Siinä on. En poistu satamasta koskaan ilman muutamaa varalappua. Ikinä ei tiedä, kuka puhkoo vahingossa silmänsä koukkukädellään!”
”Höhöhööö”, Aerik naureskeli sivummalla. Tämä oli peittänyt nyt molemmat silmänsä samanlaisilla lapuilla. Notfun oli sujauttanut hänellekin yhden ohikulkiessaan.
Negatronie asetteli lapun silmänsä päälle ja onnistui näyttämään sen kanssa vielä vähän hotimmalta ainakin Nimettömän Arthronia Kantavan Matoranin mielestä. Jardirt oli sillä aikaa kelannut tapahtumia päässään. Jokin, mitä Negatronie oli maininnut, oli kiinnittänyt hänen mielenkiintonsa.
”Et kai sinä sanonut Positronie?” värioksennusmies ihmetteli ääneen. Negatronie nyökkäsi varovaisesti.
”Minun kuvottava sisarukseni. En tahdo mitään muuta, kuin käteni sen suomukkaan pikku hirviön ympärille ja puristaa…”
Notfunilla ei ollut hajuakaan, mistä Jardirt puhui. Häntä eivät olleet palaverit Bio-Klaanin moderaattorien kanssa kiinnostaneet. Ne hommat hän oli jättänyt suosiolla perämiehelleen ja Jardirthan uskollisesti ne myös hoiti. Ja olipa kuunnellutkin tarpeeksi tarkkaan, että tiesi nazorakien vangiksi jääneestä akvaariokalasta.
”Hän on aluksella nimeltä Rautasiipi. Nazorakit pitävät häntä vankina siellä, jos häntä ei olla siirretty mihinkään”, Jardirt selitti. Negatronie kuunteli tarkkaan. Ankeriasmuija ei edes kyseenalaistanut sitä, miten satunnainen merirosvo tiesi hänen henkistä kipua aiheuttavan sukulaisen sijainnista.
”Minä kuristan Rautasiiven… ja jokaisen ötökän, joka seisoo minun ja tapponi tiellä!”
”No se voipi tietenkin olla vähän vaikeaa, kun se on aika iso paatti”, Notfun hoiperteli edestakaisin rommipäissään. ”Ainakin kaksi kertaa isompi kuin tämä tässä. Ainakin.”
Jardirt ei tohtinut edes kommentoida, kuinka huonosti Notfun ymmärsi laivojen skaalasta. Negatronien päässä taas raksuttivat selvästi tosi hotit rattaat. Eli ne kävivät kuumana, kuten kävi Nimetön Arthronia Kantava Matorankin, joka oli joutunut istumaan alas. Jardirt taas näki loistavan sauman hoitaa pientä rekrytointia.
”Ne Bio-Klaanilaiset, minne olemme parhaillaan menossa, eivät myöskään hirveästi tykkää siitä laivasta eivätkä sen omistajista. He varmaan jopa auttaisivat, jos tahtoisit pistää sen päreiksi.”
Negatronien katse kirkastui hieman. Pieni noro mustaa verta valui tämän silmälapun alta.
”Ja ööh, työehtosopimuksessa sanotaan, että jokaisella merirosvolaivalla pitää noudattaa kiintiömääräyksiä ja vähintään joka kuudennen rosvon pitäisi olla naisia… ja se yksi meni hukkumaan tuossa aikaisemmin, jjjotenn…” Jardirt jatkoi ja vilkaisi kohti kapteeniaan suostumuksen saamiseksi. Notfunia ei kuitenkaan enää kiinnostanut. Tämä hihitteli parhaillaan Aerikille, joka oli tarttunut silmäkuopastaan kiinni laivan ruoriin.
”Hyvä on”, Negatronie myöntyi. Tämä oli sopiva lohdutuspalkinto ankeriaan kenties koko elämän surkeimman päivän päätteeksi. Ainakin hänellä oli nyt johtolanka Positronien luokse, ja jos se vaati seurakseen kasan merkillisiä merirosvoja ja näiden trenssihaalarisen kyytiläisen niin se oli pieni hinta maksettavaksi.
Jardirt kohautti olkiaan. Tärtäläiset näyttivät suurin piirtein toipuneen järkytyksestään. Vartin aluksen kuntoa tarkastettuaan Grijboot tuli siihen tulokseen, että Kuole Yön Tärtä II (timon) oli kuin olikin yhä merikelpoinen. Kurssi korjattiin takaisin kohti välisaaria ja matka jatkui. Yksi miehistön jäsen oli mennyt vaihtoon ja laivalla palvelevien ehjien silmien määrä oli pudonnut dramaattisesti, mutta uuden rommipullon avannut Notfun oli varma, että tällaiset vastoinkäymiset vain paransivat yhteishenkeä.
Laivan kannella menosuuntaan tuijotteleva Yksityisetsivä oli pysynyt paikallaan välikohtauksesta lähtien. Tämän rinnalle astellut tummanpuhuva nainen jäi hetkeksi kuuntelemaan meren pauhaamista, mutta piti koko ajan silmällä vierellään seisovaa hujoppia.
”Sinä olet ihan hiton pelottava”, Negatronie kuiskasi niin, että vain etsivä kuuli.
”Koska jonkun täytyy”, hän vastasi ja korjasi hattunsa asentoa samalla, kun Xian myrkyttämät vedet tummenivat näkyvästi heidän edessään.
Oli alkanut sataa.
Happoa.
”Höhö”, Aerik naurahti ja raapi ehjää, kutiaavaa kättään koukullaan…
… käsi tipahti laivan lattialle. Arthronia Kantava Nimetön Matoran kaivoi pesusienen taas esiin ja alkoi kuuraamaan.
Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.
Helvetin läpi. Ei kylmyyden.
Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.
Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.
Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.
Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.
”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.
”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.
”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”
Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.
”En minä pelosta piiloudu, Seran.”
”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”
”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”
”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”
”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.
”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”
”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”
”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”
Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.
”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”
Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.
”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”
”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”
”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”
”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”
”Odotamme”, Killjoy virnisti.
”Odotamme?”
”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”
Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.
”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”
”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.
”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”
”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.
”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.
”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.
Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.
”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-”
”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”
”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”
”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”
Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.
”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”
Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.
”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.
Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.
”Tunnistikohan hän sinut?”
Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.
”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”
”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”
”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”
Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.
”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.
”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”
Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.
”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”
”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”
Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.
”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.
”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.
”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”
Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.
”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”
”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”
”Että… että mitä?”
”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”
Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.
”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”
”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”
”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.
Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.
”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.
”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.
Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.
”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”
Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.
”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”
”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”
”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”
”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.
”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”
Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.
”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”
”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”
”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”
Killjoy hiljeni hetkeksi.
”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”
”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”
Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.
”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”
”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”
”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”
”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”
”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.
”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”
Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.
”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”
”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”
Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.
”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”
”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”
”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.
”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”
”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”
”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.
”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.
”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”
Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”
Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.
”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”
Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”
”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”
”… minä.”
”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”
”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”
”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”
Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.
”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”
”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”
Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.
”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”
Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.
”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”
”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”
”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”
”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”
”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”
”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”
”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”
”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”
Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.
”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”
”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”
”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”
”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”
”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”
”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”
”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”
Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.
”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”
”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”
”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.
”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”
”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”
Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”
”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”
”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”
Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.
”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”
Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.
Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten
Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.
Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.
Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather’”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
”Enpä taida.”
”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.
”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!” makuta ärähti.
Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
”Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”
Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.
Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
”MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.
”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”
”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)
”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”
”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”
Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.
”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”
Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.
”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”
”Ahaa.”
Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.
Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.
”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.
”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.
‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”
”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.
”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”
”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.
”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”
Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.
Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.
”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.
”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”
Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?
Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.
”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”
”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.
Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.
Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.
Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.
”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”
punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.
”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.
”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”
Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.
”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”
”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”
Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.
Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.
”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”
Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.
”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”
”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”
Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.
”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”
Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.
”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”
Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.
”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.
”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”
”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”
”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.
”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”
”Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”
Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.
”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”
”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”
”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.
”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”
Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.
”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.
”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”
Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.
”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”
”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”
”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”
”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”
”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.
Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.
Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…
Yksityisetsivän päiväkirja
Toinen viikko
Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!
Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.
Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.
Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.
Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.
Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!
Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.
Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”
Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.
Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!
Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!
Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.
Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!
Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.
Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!
Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!
Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!
Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?
Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.
Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.
Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?
Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!
Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.
Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.
Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.
Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.
Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.
Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.
Jäljellä on enää yksi nimi.
Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.
Menen käymään.
Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.
Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana
Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.
Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.
”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.
”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.
Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.
Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.
”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.
Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.
”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”
Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.
Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.
”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.
Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.
Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”
Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.
”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”
Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.
Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.
Neljäs ja viides.
Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.
Kuudes. Seitsemäs.
Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.
Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.
Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.
Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.
Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.
”Olet alkanut remontoimaan?”
Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.
Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.
”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.
”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”
Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.
”Hyvä.”
Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.
Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.
Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.
”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”
Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.
”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”
Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.
”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”
Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.
”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”
Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.
”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”
Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.
Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.
Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.
Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.
Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.
Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.
”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.
”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”
Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.
Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.
Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.
Hän lupasi muistaa.
Bio-Klaani, eilen
Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.
”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”
Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.
Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.
Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.
Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.
Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.
Milloin koittaisi hänen vuoronsa?
Meri
Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.
”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”
Hän muistaisi.
”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”
Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.
”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”
Hän muistaisi itsensä vuoksi.
”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”
Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.
Bio-Klaani, eilen
”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”
”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”
Ja Killjoy hengitti syvään.
Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.
Notfun heräsi hämärästä huoneesta mahonkiselta lattialta. Hänen päätään särki ja hänen kätensä oli edelleen poissa. Notfun ajatteli menetettyä kättään päivittäin. Se oli pirun ikävä menetys. Toinen pirun ikävä menetys oli Yön Timon ja Yön Timo II:sen menetys. Unohtamatta tietenkään menetettyä jalkaansa, Notfun lähti nilkuttamaan kohti huoneen ovea. Joka toisella askelmalla hän otti hörpyn rommipullostaan jotta jaksaisi ovelle asti, ja täten joka toisella askelmalla häntä myös huimasi yhä enemmän. Lopulta kun hän pääsi ovelle, hän kaatui uudestaan. Notfunilla ei ollut mitään käsitystä mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Itse asiassa hänellä ei ollut mitään käsitystä edes siitä millä vuosituhannella hän oli. Hän muisti ainoastaan ikäviä asioita kuten yllämainitut menetykset ja hipit. Riivatun hipit. Notfun nousi uudelleen ylös. Hän avasi oven, ja auringon valo tulvi sisään. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu kun olet herännyt ja joku vitsiniekka päättää avata verhot ja koko huone täyttyy valosta. Se on kamalinta mitä elävälle olennolle voi tehdä. Kuvittele tämä tunteen lisäksi se, että sinulla on kauhea krapula, olet menettänyt lähiviikkoina kaksi laivaa, miehistön, jalan, käden, tekokäden, ja paljon rommia. Pystyt sanomattakin päätellä miltä Notfunista tuntui tällä hetkellä. Hän sulki silmänsä niin nopeasti kuin pystyi, ja hyppäsi takaisin sisälle sulkien samalla oven. Hän jäisi taloon vielä päiväksi. Tai pariksi.
Punamaskinen kädetön Matoran, jolla oli puujalka avasi kapakan oven.
”Yarr. Onko Jardirt täällä?”, Notfun kysyi.
”Yarr.. Dirt..?”, Kapakoitsija ihmetteli.
”Yarr. Dirt.”, Notfun vastasi.
”Yarr. Tuolla nurkassa. Enemmän humalassa kuin sinä”, Kapakoitsija kertoi.
Piraatti nilkutti puujalallaan ärtyneenä kohti nurkkapöytää. Kun hän oli pöydässä, hän löi Jardirtia rommipullolla päähän. Erittäin kovaa.
”AAAAAAHHH, Mitä sinä teet, se en ollut minä!”, Jardirt kiljui.
”Missä minun jalkani, miehistöni, ja laivani?”, Notfun ärjyi.
”En tiedä. Joku vei sen. Heräsin tästä kapakasta. Äsken. Olen umpihumalassa. En ollut kun nukahdin. Siitä jo kauan”, Jardirt selitteli.
”Vai niin.. Me hankimme uuden miehistön. Nyt”, Notfun sanoi.
”YARRR, Kaikki kanssaelijäni, kapteeni Notfun etsii miehistöä! Ilmoittautua voitte auringonnousuun mennessä tämän kapakan yläkerrassa”, Notfun huudahti, maksoi kapakoitsijalle, ja käveli yläkertaan.
Notfun nilkutti ärtyneen näköisenä keskuskatua pitkin. Kaikki oli hajonnut, Notfunilla oli puujalka, ja häneltä puuttui toinen käsi. Hän mutisi jotai hipeistä, Jardirtista ja Yön Timosta.
Kun Notfun oli vihdoin pitkän, ihme kyllä, täysin rommittoman matkansa jälkeen klaanin kahviossa, hän näki mustavalkoisen jään Toan. Notfun istahti pöytään.
”Matoro. Mitä hittoa täällä on tapahtunut?”, Notfun kysyi.
”Olit hyvin pitkään tajuttomana.. Jardirt lupasi viedä sinut asuntoonsa..”, Matoro selitti.
”Tämä selittääkin kaiken. Jardirtillä ei ole asuntoa”, Notfun ärisi.
”Hehe… Sinuna tarkistaisin tuon uuden merirosvokapakan kadun toisella puolella, joka ilmestyi tuohon matkamme aikana”, Matoro sanoi.
