Kuivuneen joen rantaviivaa pitkin käveli yksinäinen sielu. Hän oli kaukana kotoa. Ja toisaalta kotonaan, sillä tämä saari oli monelle heistä turvapaikka. Lohduton, autio maa avautui jokaiseen suuntaan. Vain kaukana siintävä sinertävä horisontti vihjasi jonkin muun olemassaolosta. Siellä maasto muuttui karuiksi kukkuloiksi ja lopulta vuoriksi. Linnaketta, kaupunkia ja pientä vehreää kaistaletta niiden takana ei voinut nähdä. Mutta siellä, missä vaeltaja kulki, ei kasvanut edes peruna.
Ei se ollut hänelle mitään uutta.
Ainakin aavikolla oli rauhallinen olla. Ja värejäkin oli pari enemmän kuin kotona.
Shasaalin taivallus ei ollut nopeaa. Dyynit pettivät jalan alla, ja kivikot olivat petollisia. Mutta hänen askeelensa oli vakaa. Hän oli tottunut kulkemaan niitä lohduttomia polkuja. Moni oli vitsaillut hänelle, että tundran kasvattina hän ei pärjäisi aavikolla, mutta he eivät ymmärtäneet olennaista. He katsoivat vain pintaa, eivät olemusta. He eivät nähneet autiota kaikilta asioilta.
Kaupungissa suunniteltiin jo juhlia, mutta se ei ollut syynä Spesialistin tavallista suorempaan paluumatkaan. Toisinaan hän vaelteli niillä lakeuksilla päiviä vain ajatellen. Mutta tänä iltana hän oli luvannut olla paikalla.
Shasaali laittoi siis jalkaa toisen eteen. Vain lintuja lensi aurinkojen korventaman aavikon yllä. Se ei ollut enää keskikesän paahde, vaan kesän viimeisten aurinkojen kamppailu vääjäämättä saapuvaa talvea ja yötä vastaan. Ei tämän saaren talvet kylmiä tai pimeitä hänelle olleet, mutta viileitä ja sateisia. Moni piti niistä enemmän kuin kesästä. Shasaalin paksu kuori ei välittänyt, sillä se kesti niin paahteessa kuin myrskyssä.
Kuivunut joki, jota Spesialisti seurasi, täyttyisi pian suurten sateiden jälkeen vedellä. Se virtaisi iloisesti läpi Odinan kuivimman ja karuimman keskitasangon aina luoteisen rannan dyyneille asti, joiden loputon jano joisi veden ennen merta. Se oli kuitenkin hänen selkänsä takana. Hän nousi hitaasti kohti korkeampaa maata, kohti Kirkukukkuloita, ohi Varjovuorten ja lopulta etelärannikon Linnoitukseen ja Odinan kaupunkiin. Rannalta rannalle kulkeminen oli vienyt häneltä viikon. Vähemmän sitkeä kulkija, sellainen joka ei tullut toimeen päiviä ilman vettä, ei matkaa taittaisi niin nopeasti, eikä välttämättä elossa.
Aavikolla sai ajatella ja olla rauhassa. Toisinaan Spesialisti pohti, että ne olivat harvinaisia nautintoja tällä saarella; ajattelu ja rauha. Mutta yhtä kaikki, tämä karu koillinen saari oli hänen kotinsa…
ODINA
Pilvien tasalla
Kristallisaarten yllä
Kaksoisaurinkojen kirkas valo välkkyi läpi pilvipeitteestä tavalla, joka sai Puhdistajan toivomaan, ettei hänen epätavallinen näköelimensä olisi toiminut samaan tapaan kuin silmät. Hän joutui laskemaan verkkoverhon ikkunan eteen vähentääkseen pahoinvointia aiheuttavaa välkkymistä. DHS Transformer oli päättänyt halkoa pilvipeitteen juuri sillä hetkellä, kun Puhdistaja oli astellut katselemaan maisemia. Lentokoneen kiihdyttävien moottorien jylinä peitti alleen VIP-matkustamossa käytävän keskustelun. Ei sen sisältö toisaalta Puhdistajalle kuulunutkaan, ja hän oli valinnut kaukaisen ikkunan puhtaasta hienotunteisuudesta. Ainakaan häntä ei voitaisi syyttää salakuuntelusta.
Taistelussa rikkoutuneen keltaisen haarniskan palasia varisi Puhdistajan jalkoihin edelleen, vaikka tämä oli jo riuhtaissut puoliksi sulaneen liekinheittimensä irti ja asettanut sen matkatavaroidensa vierelle istuimensa ylähyllylle. Mustaa luisevaa kättä, joka haarniskan alta nyt pilkotti, jomotti. Hän tiesi, että se menisi ohi pian, mutta oli silti epätavanomaista, että vamma kesti näin pitkään.
Pilvipeitteen jäädessä heidän alapuolelleen sai Puhdistaja viimein esteettömän näkymän taivaankannelle. Sen luonnetta ei pystynyt siltä etäisyydeltä vielä näkemään, mutta jos sen tiesi, pystyi helposti ymmärtämään, miksi aurinkojen valo käyttäytyi juuri sillä tavalla: säteet rikkoutuivat, kun osa niistä ei läpäissytkään katon pintaa täysin esteettä. Niin lähellä taivasta hänen olisi varmaan kuulunut tuntea olonsa kotoisaksi, mutta todellisuudessa Puhdistaja oli aina vihannut lentämistä. Se kouraisi häntä aina vatsasta tavalla, josta hän ei nauttinut. Ja kaipa se myös muistutti häntä sellaisista tuttavista, joiden kohtaamista hän ei mielellään ajatellut.
Puhdistajan repäisi lopulta mietteistään raskaat askeleet, jotka tömistelivät hänen takaansa. Häntää perässään laahaava sininen draakki oli naulinnut polttavan katseensa Puhdistajaan tästä ohi kulkiessaan. Ainaisen kultaiset panssarilevyt helisivät toisiaan vasten, kun tämä käveli matkustamon perälle ja katosi sen liukuvista ovista jonnekin DHS Transformerin muihin osiin. Läpitunkevasta mulkoilusta huolimatta Puhdistaja oli huojentunut. Se tarkoitti, että hän oli jäänyt viimein kahden lähellä aluksen keulaa istuvan toisen draakin kanssa.
Sivusilmälläänkin Puhdistaja näki, kuinka oranssit sormet viittoilivat häntä lähestymään. Selin tähän istuvan draakin häntä luikerteli valtavan tuolin läpi kulkevasta reiästä. Tämän rinnalle astellessaan Puhdistaja tajusi, miten paljon paremmat näköalat draakilla oli. Tämän edessä avautuva kaareva ikkuna osoitti suoraan heidän kulkusuuntaansa. Tummennetun lasin läpi auringot hädin tuskin häikäisivät. Näkymät maailman kanteen sen sijaan olivat sitäkin makeammat, kun horisontti värjäytyi loputtomiin punaisen ja sinisen eri sävyihin.
”Nautitko näköaloista?” Varjottu kysyi. Tämän ääni oli karhea. Vuosituhansien kuluttama, mutta syvä ja rauhallinen.
Puhdistaja tarttui kypäräänsä ja kiskoi sen hieman vaivalloisemmin päästään kuin oli tarkoittanut. Hän laski sen ikkunalaudalle vieressään ja hieroi kipeytyneitä leukaperiään. Kypärän sisällä oli kiusallisen ahdasta eikä hänen purukalustonsa asettunut sen sisään lainkaan mukavasti.
”Kovastikin”, Puhdistaja lopulta vastasi. ”Väreistä oikein erityisesti. Taivaankannessa on tänään eräänlaista… kosmista ironiaa.”
Varjottu nyökkäsi. Tämän tuolia pitkin valuva varjo ei. Puhdistaja ei voinut estää vilkuilemasta sitä päin joka kerta, kun Varjottu yhtään liikkui. Jokin siinä, että varjo ei liikkunut omistajansa mukana, vangitsi aina läsnäolijoiden katseet.
”Luin selontekosi Ath-Korosta. Yllätyin kuullessani, että Tuomari ja Ilonpilaaja työskentelevät yhdessä.”
Draakin kasvot eivät olleet vieläkään irtautuneet ulkona avautuvasta näystä.
”Olen pahoillani, etten päihittänyt heitä”, Puhdistaja murahti. Hän olisi jatkanutkin, mutta Varjotun kohotettu käsi keskeytti hänet.
”Minä en lähettänyt sinua metsästämään vanhoja murheita, Ficus hyvä. Minä lähetin sinut hakemaan minulle sen sirun… ja palasit kahden kanssa. Suoriuduit paremmin kuin olisin koskaan voinut unelmoida.”
Varjotun punaisena hohtavat silmät kääntyivät viimein huomioimaan Puhdistajan läsnäolon. Draakin ilmeestä paistoi vilpitön ylpeys, mutta kuten aina, katseessa oli jotain hieman rikkinäistä.
”Mahdollisuus nosti päätään ja tartuin siihen”, Puhdistaja selitti ja nyökkäsi kiitokseksi. Sen jälkeen heidän molempien katseensa kääntyivät takaisin ulos. Sininen hetki oli miltei ohi. Punainen väri oli voittamassa horisontissa käytävän värien ja valojen kamppailun.
”Erinomaisesti toimittu. Kahdella sirulla voimasuhteet pysyvät meille suotuisina.”
Puhdistaja hätkähti siniseen loimuun, joka leijaili kevyesti Varjotun ojennetulla kämmenen päällä. Siru oli vain ilmestynyt jostakin pimeydestä. Alfan kelmeä loiste valaisi matkustamoa aurinkojen valojen vähetessä hetki hetkeltä.
”Joten miksi jättää yksi Xialle?” Puhdistaja sai viimein kysytyksi häntä kaikkein eniten polttaneen kysymyksen. Tämän katse ei kuitenkaan irronnut sirusta, eikä irronnut Varjotunkaan.
”Kun on kulkenut tämän taivaan alla niin pitkään kuin olen, vallan jakautumisesta oppii yhtä ja toista. Kerrohan, Ficus, oletko kuullut näistä aikaisemmin? Oletko tietoinen Nimdan legendasta?”
Puhdistaja hätkähti, kun Varjottu puhutteli häntä vanhalla nimellään. Hän kuitenkin työnsi kummastuksen nopeasti syrjään ja nyökkäsi.
”Olen hyvinkin.”
”Siinä tapauksessa tiedät, miksi kahden pitäminen yhdessä on niin vaarallista.”
Varjottu sulki kämmenensä nyrkkiin ja siru katosi jonnekin tämän sulkeutuneiden sormien luomiin varjoihin.
”Kahdella peittoat pahuuden…” tämä vielä mutisi. Puhdistaja ei aivan kuullut tämän sanoja, mutta ei myöskään kehdannut pyytää täsmennystä.
”Ja jos koittaa päivä, jolloin joudut kohtaamaan jonkun, jolla on… useampi?”
Puhdistaja katui sanojaan välittömästi. Hän oli johdatellut tarpeettoman paljon. Tulevien aikojen raottaminen ei koskaan ollut viisasta.
”Ficus, armas”, Varjottu huokaisi ja käänsi jakamattoman huomionsa rinnallaan seisovaan olentoon. ”Olet tuntenut minut tarpeeksi kauan tietääksesi, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta käyttää siruista kumpaakaan.”
Puhdistaja tuijotti draakkia tämän väsyneisiin silmiin. Varjo Varjotun selän takana nauroi. Oli mahdotonta sanoa, oliko se ivaa vai jotakin muuta.
Ja kyllähän Ficus tiesi. Koko Puhdistaja tiesi. Hän oli vain halunnut varmistaa.
”Ymmärrän.”
Varjottu nyökkäsi ja murahti hiljaa. Se ei ollut aivan hyväksyvä murahdus. Enemmänkin sellainen, joka vain huomioi Puhdistajan puhuneen.
Laskeutuneesta hiljaisuudesta Puhdistaja päätteli, että oli aika palata omalle paikalleen. Tämä oli ehtinyt ottaa muutaman askeleenkin, kun Varjotun seuraavat sanat jäädyttivät hänet paikalleen.
”Koska saan tavata sen ’kaikkinäkevän’ ystäväsi, joka meille Ath-Koron tapahtumista vinkkasi?”
Puhdistaja käänsi katseensa vielä kerran, mutta ainoastaan valtavalle istuimelle ja sen lävitse kulkevalle valtavalle hännälle.
”Hänellä… tuota, on vaikeuksia liikkumisen kanssa.”
Varjottu hymähti kuuluvasti. Ehkä jopa hieman… huvittuneesti?
”Voimme varmasti järjestää kyydityksen ja tarvittavat apuvälineet. Tahtoisin kovasti tavata hänet. Eikö ole kuitenkin ihan reilua väittää, että tämä voitto on yhtä paljon hänen ansiotaan kuin sinunkin?”
Puhdistaja kiristeli hampaitaan. Estääkseen sitä kuulumasta hän painoi mukaan kaappaaman kypärän takaisin päähänsä.
”Lupaan mainita asiasta seuraavalla kerralla, kun tapaan hänet”, hän yritti parhaansa mukaan kuulostaa vilpittömältä.
”Pidäkin huolta, että teet niin”, Varjottu sanoi. Draakki jäi kuuntelemaan, kuinka Puhdistajan askeleet kaikkosivat hitaasti ja oven avautumisen ääni kertoi tälle laskeutuneesta rauhasta.
Heti yksin jäätyään hän avasi taas kämmenensä ja Alfa ilmestyi hänen kämmenelleen. Hän antoi sen laskeutua ja puristi sitten sitä lujaa tunteakseen sen pinnan ja kulmat mahdollisimman hyvin. Sitten hän avasi kämmenensä taas ja jäi tuijottamaan sen hiljaista kauneutta.
”Se ei katko kahleitasi, vanhus”, varjo ivaili langettajalleen. Draakin irvistyksen mukana ulos pääsi väsynyt huokaisu. Käsi sulkeutui jälleen ja siru katosi jonnekin varjojen yhteiseen kätköön.
Siellä se saisi odottaa päivää, kun voimasuhteiden herkkää tasapainoa taas uhattaisiin.
Taivas Varjotun edessä oli vaiennut jo hämärän puolelle. Hänen langettamansa pimento kuristaisi häntä taas hetken hieman lujempaa.
Ainakin sarastukseen asti. Ainakin siihen saakka, kunnes kotilinnakkeen muurit tervehtisivät heitä jälleen.
Odina
Suurin osa DHS Transformerin kyydittämistä jäivät aluksesta Odinan keskikaupungin lentokentällä. Niin myös Puhdistaja, joka jäi hetkeksi kentän reunalle seuraamaan, kuinka kone jatkoi matkaansa kohti linnaketta kyydissään lähinnä draakkeja.
Alkavan syksyn myrskyt olivat puhaltaneet kaupungin jälleen täyteen hiekkaa. Se narskui Puhdistajan jalkojen ja kuuman asfaltin välissä, kun hän suuntasi askeleensa kohti keskustan vilinää. Hän lähti tutulle reitille rinnettä alaspäin viettävälle kadulle, jonka keskellä ajoi toinen toistaan kummallisempia ajoneuvoja. Vaikka Odinan kadut eivät olleet yhtä vilkkaita kuin Xian vastaavat, vihasi Puhdistaja silti enemmän metsästäjien kotikontujen liikennekäyttäytymistä. Jalan kulkiessa sai väistellä kaiken näköisiä moottoroituja kulkijoita. Säännöt olivat selvät: Kävele itsevarmasti tiet ylittäen, mutta älä niin itsevarmasti, että jäät telaketjujen alle.
Kolmikätinen matoran yritti tuloksetta lakaista liiketilansa eteen kertynyttä hiekkaa. Puhdistaja päätteli tämän olevan kaupungissa uusi, sillä suurin osa tiesi, ettei hiekan lakaisusta olisi mitään hyötyä syyskauden aikana. Siinä missä mantereilla alettaisiin pian kokemaan ruskaa ja teille pudonneita kuivuneita lehtiä, Odinalla siedettiin hiekkaa siihen saakka, että talvi tulisi ja säät tyyntyisivät. Puhdistajan kypärän visiiri sai osansa lakaisun johdosta pöllyävästä tomusta, mutta siitä välittämättä hän jatkoi matkaansa määrätietoisesti. Hänellä oli useampi asia hoidettavana ja aikaa – ironisesti – hyvin rajallisesti.
Mitä lähemmäksi ydinkeskustaa hän asteli, sitä vilkkaammaksi kadut muuttuivat. Koko kaupunki oli ahdettu kapealle alueelle rannan ja vuorten väliin, ja Varjotun linnoitus kohosi kaupungin yllä ylärinteessä. Odinan katukuva oli yhä sellainen kuin hän muisti. Joukko oli kirjavampaa kuin missään toisessa suuressa kaupungissa, ja meteli sen mukainen. Hiljaisuutta arvostava Puhdistaja oli jo oppinut, että Odinalla ei keskusteltu tai hoidettu asioita ulkona. Hänen onnekseen kaupungissa palveli paljon sellaista liiketoimintaa, joka otti Varjotun palkkalistoilla olevat mielellään hoiviinsa katujen melskeestä rauhoittumaan. Yksi niistä oli noin vartin kävelymatkan jälkeen Puhdistajan edessä. Kello kilahti, kun hän astui sisään Ravinnoittajan Rasvaisiin Roiskaleisiin, keskustan ainoaan juottolaan, jonne Puhdistaja suostui jalallaan astumaan.
Paikka oli tomuinen, sopivan hämärä ja sen ilmaan oli pinttynyt pysyvä keitetyn rasvan ja mattoihin liuenneen alkoholin hajut. Ravinnoittaja itse hääräili tiskin takana. Shasaali oli kaltaisekseen valtava. Ei kuitenkaan korkeudessaan vaan täsmälleen keskivartalon kohdalta. Ei ollut salaisuus, että puljun omistaja nautti annoksistaan itse kaikkein eniten.
”Purry katos perkelettä. Luultiin jo eukon kanssa, että ne salskeiden kuntahaamut on viimein syöneet sut. Perinteistäkö sitä oltaisi vailla?”
Ravinnoittaja, joka jostain käsittämättömästä syystä yhä palveli metsästäjien riveissä, vaikka edellisestä kenttätehtävästä oli ainakin vuosisata, pyyhki hikinorot otsaltaan kuvottavan likaiseen punaiseen rättiin, joka sattui lojumaan tiskin reunalla. Puhdistaja oli melko varma, että ainoa syys shasaalin statuksen säilymiseen oli se, että joku korkea-arvoinen Odinan johtoportaasta oli koukussa tämän annoksiin, eikä tahtonut asettaa niitä vaaraan lähettämällä tätä tehtäville. Puhdistaja ei olisi ollut yllättynyt, jos se joku olisi ollut Varjottu itse. Tai ehkä Ainainen sopi roskaruokaprofiiliin paremmin…
”Mielellään. Tahtoisin myös käyttää päätettäsi. Viestintä sakkaa taas Xian suuntaan ja tahdon varmistaa, että siellä ollaan valmiita paluuseeni.”
”No ne on semmossii ne liskot. Meikäläiset valittaa huonoista yhteyksistä ja kukaan ei tee mittään, mutta anna olla, kun joku vähänkään paikallisempi ulisee räpyttellee tekoripsijjään niin siellä on Carnium Enten pojat minuutissa rassaamassa kaapeleita. Kyl mä vaan sanon.”
”Niin”, Puhdistaja myönsi. Hän vilkuili ravintolan tiskistä kaukaisinta penkkiä tomusta sakeutuneen visiirinsä lävitse. Hän jäi kuitenkin odottamaan, kun Ravinnoittaja kumartui tiskin alle ja nosti sieltä vanhan mallisen, hädin tuskin mukana kulkevan tietokoneen ja ojensi sen Puhdistajan kouriin.
”Minä tuon sen sun tillauksen suoraan pöytään nin varro hetkonen. Pittää käyvä hakemassa se varastosta, kun ei sitä täällä kukkaan muu käytä.”
Puhdistaja nyökkäsi ja suuntasi kohti nurkkapöytää. Se oli hänen vakiopisteensä. Siitä näki juuri sopivasti ulos niin, että ei kuitenkaan tuntunut, että hän olisi siinä koko maailman tuijoteltavana. Siinä auttoi se, että ikkunat olivat juuri sillä hetkellä ulkoa aivan hiekassa ja sisältä ikuisesti vain kaiken maailman rähmässä. Paikka ei ollut sellainen, mistä yksikään Puhdistajan sielun asukeista olisi normaalisti nauttinut, paitsi ehkä Azglar, mutta se ajoi asiansa hiljaisena sijaintina, jonne oli hyvä tulla karkuun kaupungin vilinää.
Puhdistaja istuutui puiselle penkille, avasi tietokoneen kannen ja käynnisti sen. Tuulettimet sulkivat pölyä hänen jo valmiiksi tomuiselle haarniskalle ja laitteen tuulettimet humisivat korviahuumaavalla voimalla, kun vanha rakkine teki parhaansa käynnistääkseen käyttöliittymänsä. Noin minuutin päästä prosessi oli valmis ja Puhdistaja pääsi viimein kirjautumaan Odinan sisäiseen verkkoon. Lukemattomia viestejä oli kymmeniä. Insinööriosastolta tulleiden pyyntöjen ohi hän selasi surutta. Kirjanpidosta tulleet viestitkin hän varmisti vain otsikkotasolla. Suurin osa niistä merkkasi tapahtuneita tilisiirtoja – palkkaa. Viimeisin oli tullut vain muutama tunti sitten. Varjotun listoilla rahaliikenteen täytyi toimia sulavasti. Se oli varmasti syy sille, miksi tämän linnakkeesta niin suuri osa oli omistettu toimistoille.
Vähän aikaa selattuaan Puhdistaja kuitenkin löysi sen viestin, mitä etsi. Metorakk-nimiseltä skakdilta välitetty viesti vahvisti kaiken tarpeellisen. Yhteistyökumppanit Xialla olivat enemmän tai vähemmän siirtymässä asemiin. Puhdistaja vastasi viestiin lyhyesti. Tämän pitkillä sormilla oli vaikeuksia asettua tahmealle ja hieman liian pienelle läppäimistölle. Eikäpä hänellä paljoa sanottavaa muutenkaan ollut. Tulevan tapaamisen yksityiskohdista oli sovittu jo aikaisemmin.
Roiskaleiden ovi kävi uudestaan ja kello kilahti siitä merkiksi. Puhdistaja nosti katseensa yllättyneenä. Hyvin usein hän sai olla paikan ainoa asiakas, ainakin niin kauan kun ei viettänyt aikaa siellä liian myöhään. Nyt sinne kuitenkin asteli hopeiseen haarniskaan sonnustautunut titaani, joka pälyili ympärilleen Ravinnoittajaa selvästi etsien.
”Lähti käymään takahuoneessa”, Puhdistaja karjahti. Titaani käänsi katseensa peräpöytää kohti ja tämän kypärän ristikonkin läpi näki, että tämän kasvoille oli noussut virne.
”Ficus, hitto vie”, Titaani naurahti ja käveli Puhdistajan luokse lattiamattoa tömistellen.
”L’or”, Ficus tervehti takaisin. ”Luulin, että sinut oli pysyvästi siirretty Metru Nuille.”
”Luulit ihan oikein. Olen täällä vain täydentämässä varastoja. Uppiniskaisiksi lahkoilijoiksi Metrun väelle kyllä kelpaa etelän herkut. Onko sinulla jotain kesken vai…”
”Istu vain”, Ficus myöntyi ja sulku koneen kannen kirjauduttuaan ensi tunnuksiltaan ulos. ”Sain viestit jo luettua.”
L’or kiskoi viereisestä pöydästä alleen vähän suuremman jakkaran ja istuutui Puhdistajaa vastapäätä. Kovaääninen moottoriajoneuvo ravintolan ulkopuolella keskeytti keskustelun hetkeksi. Pakokaasujen hälvennyttyä kadulta titaani nojasi lähemmäksi keskustelukumppaniaan silmin nähden uteliaana.
”No mitens ison kihon iso tehtävä meni? Olin aika yllättynyt, kun kuulin, että Puhdistaja on lähtenyt kenttähommiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.”
”Sen verran tärkeä tehtävä, että suostuin tekemään poikkeuksen”, Ficus huokaisi. ”Tulin takaisin ehjänä, enkö vain?”
”No juu sitähän minä en epäillytkään. Pomolleko jotain vohkimassa vai…”
”Jotain sen tyylistä.”
”Noh, ei kun tervetuloa takaisin vaan. Meille vanhuksille sopii kyllä tällaiset adoriumhommat paljon paremmin. Ei minun selällä enää lähdettäisi seivästämään ketään. Ihme, että sinä vielä tuossa iässä jaksat.”
Ficus hymähti hyväksyvästi. Hän oli tuntenut titaanin niin pitkään, että tällä oli lupa väittää heitä molempia vanhoiksi. Tosin edes L’or ei tiennyt, kuinka varhaisesta historiasta Ficus todella juonsi, vaikka heidän molempien läsnäolo Aderidonian ensimmäisessä vallankumouksessa antoikin ihan hyvää osviittaa. Sinunkaupat oli tehty kuitenkin vasta metsästäjien riveissä, sillä sodan he olivat viettäneet suurimmaksi osaksi vielä rähinän vastakkaisilla puolilla.
Jostain kaukaa tiskin takaa kuului sulkeutuvan oven ääni ja sitten askeleita. Ravinnoittaja saapui varastoretkeltään käsissään valkoinen muovinen pullo. Hän pasautti sen pöytään Ficuksen ja L’orin väliin, johon Puhdistaja reagoi ojentamalla haarniskansa syvyyksistä muutaman mutterin. Ravinnoitsija ja L’or kyllä tervehtivät toisiaan ja näistä jälkimmäinen lupasi saapua hetken päästä tiskille keskustelemaan, mutta titaanin katse oli toistaiseksi jäänyt jumiin pulloon Sinolia, joka pöytään oli täräytetty. Ficus kaappasi sen sen kummempaa miettimättä ja avasi korkin.
”Juotko… juotko sinä helvetti soikoon tuota? Olisit sanonut jotain silloin Rumis-Nuin reissulla. Olisin tarjonnut jotain vähän vahvempaa.”
Ficus oli sillä aikaa kiskonut kypärän päästään ja kykeni välittämään perusteellisen hämmentyneen ilmeensä keskustelukumppanilleen.
”Miksi… miksi sinä luulet, että minä joisin sitä?”
L’or ei ehtinyt saada vastaustaan ulos, ennen kuin Ficus oli kaivanut esiin pienen valkoisen liinan, kastanut sen Sinoliin ja alkanut puhdistamaan kypäränsä punaista visiiriä sitä piinanneilta elementeiltä.
”Puolustuksekseni olemme ravintolassa, ja tuo on vain kolmanneksi oudoin asia, minkä olisin nähnyt kumottavan kurkusta alas”, L’or huomautti. ”Varopa muuten sen kanssa. Nuo sinun selkäjutut tupruttaa edelleen.”
Ficus kohautti olkiaan huolettomasti, eikä edes kääntynyt vilkaisemaan, mitä hänen haarniskansa selkäpuolen venttiileissä tapahtui. Hänen olonsa oli mukiinmenevä, joten koneisto purki hänessä virtaavaa energiaa oletettavasti täysin oikein.
L’or jäi hetkeksi tuijottamaan, kuinka lika katosi kypärän visiiristä tyydyttävästi kaistale kerrallaan. Sivusilmällään Ficus näki, että titaanin suunpieli nyki. Hän tunsi L’orin tarpeeksi hyvin arvellakseen, että tämä kehitteli päässään jotain ”puhdistamiseen” liittyvää letkautusta. Ficus kuitenkin ehti jatkamaan keskustelua ennen kuin titaani sai siihen mahdollisuutta.
”Se sinun ravintolasi otti sitten ilmeisesti tuulta alleen? Oletan, että olet pitänyt siksi radiohiljaisuutta?”
”No niinkin voisi sanoa”, L’or myönsi. Joskin hiljaisuus johtuu ihan matalan profiilin ylläpitämisestä. Parempi, että ulospäin ei kulje liikaa viestiliikennettä, ettei epäilykset herää. Meikäläisen näköisiä ukkeleita pidetään siellä muutenkin aika tarkkaan silmällä.”
”Siihen nähden käytät kyllä omaa nimeäsi aika liberaalisti”, Ficus huomautti. Hän oli Ficus aika harvassa pöydässä. L’or sen sijaan ei ollut käyttänyt koodinimeään kertaakaan Ficuksen kuullen.
”Jos armas johtajamme olisi nimennyt sinut ’Kebabkuninkaaksi’ niin et käyttäisi sitä kyllä itsekään.”
Puhdistaja naurahti. Kebabkuningas oli siinä ihan oikeassa. Suurimmalle osalle metsästäjistä ei annettu vapautta nimetä itseään. L’or suoristi selkänsä ja kampesi itsensä sitten vähän vaivalloisen näköisesti pystyyn. Löysästi kiinnitetyt haarniskankappaleet kilahtelivat toisiaan vasten, kun titaani naksautteli niveliään paremmin paikoilleen.
”Noh, minä lähden isännän juttusille, ennen kuin se ehtii myydä kaikki ta-ppurit sille Lörtsyn puoskarille. Meinasitko tulla juhlimaan tänään? Kuulemma melkoiset pirskeet taas luvassa.”
Puhdistaja kohautti olkiaan. Hän oli käyttänyt seuraavan annoksen Sinolia kypäränsä keltaisen metallin kiillottamiseen ja pystyi nyt käytännössä näkemään itsensä sen pinnan heijastuksesta.
”Minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Paluulentoni Xialle on vasta ylihuomenna ja Varjottu tuskin uskoisi ainuttakaan tekosyistäni.”
”Hah”, L’or tuuletti voitonriemuisesti. ”No nähdään siellä. Hyvästelen sinut sitten vasta vähän ennen kuin ne joutuvat kantamaan sammuneen ruhoni ulos sieltä.”
Puhdistaja kohotti kulmiaan L’orin sanoille. Tämä kuitenkin vain nauraa hekotteli makeasti matkallaan Ravinnottajan tiskille. Kaksikko vaipui nopeasti kovaääniseen keskusteluun, joka sivukorvallakin kuunneltuna hädin tuskin kuulosti liittyvän millään tapaa ravintolayrittäjyyteen. Puhdistaja katsoi parhaakseen jatkaa matkaa. Hän nappasi pullon mukaansa ja heilautti vielä kättään ravintolan ovella, mutta kumpikin etelämantereella syntyneistä ei sitä huomannut. Paikallisjuorujen jauhaminen oli vienyt heidän molempien jakamattoman huomion.
Puhdistaja käänsi katseensa kohti linnaketta. Sinne menisi varmasti jossakin kohtaa raideyhteys, joka jouduttaisi matkaa huomattavasti. Hän lähti astelemaan kohti asemaa kypärä tiukasti kainalossaan, valkoinen pullo kypärän sisällä hölskyen. Hänellä olisi vielä yksi polttava asia ennen iltaa, mutta määränpäähänsä päästäkseen hän tarvitsisi yhden hyvin täsmällisen selakhin apua…
Useimmat eivät huomanneet sinikasvoista selakhia, joka saapui suureen kammioon sivuovesta. Varjottu kuitenkin huomasi tämän välittömästi – kuten kaiken muunkin, mitä hänen saleissaan tapahtui. Kukaan ei ollut aivan varma, miten.
”Hovi” sijaitsi syvällä linnoituksen ytimessä, kiveen kaiverretuissa holveissa. Jokainen seinä oli huolellinen taideteos, joihin oli ikuistettu Varjotun voitot – ja taidemaku. Kaiverrokset ja maalaukset vetivät vertoja hienoimmalle palatsille, mutta siellä syvällä kiven sisässä niillä oli hädin tuskin yleisöä. Tila oli yleensä hämyisä, jopa kolkko, mikä Odinan aurinkojen alla oli mieluisaa vaihtelua. Draakkiruhtinas otti salissa vastaan alaisiaan ja delegaatioita, ja hänen lähipiirinsä – hovinsa – sai kuulla siellä asioita, jotka jäivät suurimmalta osalta pimentoon.
”Rautakala. Kellon lyömällä, kuten tavallista”, Varjottu sanoi ja viittoi yhdellä sormen heilautuksella: astele eteeni.
Selakhi huokaisi syvään kuin kooten itsensä ja asteli lähemmäksi. Hovissa oli vain tusina henkilöä, melkein kaikki draakkeja. Heidän katseensa seurasi selakhia hiljaa. Hän kyllä tunsi heidät kaikki nimeltä, eikä pitänyt juuri ainoastakaan. Tila tuntui piinallisen suurelta, vaikkei matka ollut oikeasti juuri mitään. Rautakalaksi puhuteltu selakhi niiasi.
”Kutsuitte, mestari.”
Rautakala oli pukeutunut arvokkaasti lumenvalkeaan haarniskaan ja yönsiniseen hameeseen. Hän olisi ulkoasunsa puolesta sopinut parempiinkin steltläisiin pitoihin. Huolitellusta ulkomuodosta huolimatta hänen katseensa oli arka ja vältteli Varjottua. Niin lähellä pimeys draakin ympärillä tuntui tavallistakin painostavammalta.
”Minun haltuuni on siunattu jälleen uusi sirpale muinaista maailmaa”, Varjottu kertoi hitaasti. ”Minä tahtoisin kuulla, mitä sinä tiedät Nimdasta, Rautakala.”
Nainen mietti hetken omia sanojaan, ja sitten, mitä sanoja Varjottu haluaisi kuulla.
”Nimdalla on pitkä ja verinen historia pyhänä aseena, mutta jopa Selakhiassa tieto siitä säilyi vain legendoina. Minä en ehkä ole paras taruntuntija, kuten tiedätte.”
Varjottu mietti hetken.
”Olenko ymmärtänyt väärin, että sirut kietoutuivat myös sinun kansasi tuhoon?”
”Ette tietenkään”, Angien nyökkäsi. ”Mutta ne tapahtumat, mitä voi Selakhian tarustosta tulkita myyteiksi Nimdasta, olivat kaukaista tarinaa jo silloin, kun minä avasin silmäni.”
Hänen aikanaan tuho oli tullut jo paljon tavanomaisemmista lähteistä: tulesta ja raudasta.
”Kerro minulle näistä tarinoista.”
Selakhi tunsi olonsa hieman typeräksi niiden satujen keskellä, mutta puri hammasta ja yritti olla vakuuttava.
”Sen vähän perusteella, mitä minulla on tästä kertoa, selakhit halusivat Nimdan samasta syystä, kuin kaikki muutkin: koska he uskoivat sen toteuttavan heidän jokaisen haaveensa, palauttavan menneen suuruuden ajan. He uskoivat, että sirut voisivat muuttaa heidän uskostaan totta ja kääntää kellot. Mutta tämänkaltaiset harhat ovat ymmärtääkseni hyvin yleisiä Nimdan historiassa. Kuulemani tarut eivät tunne tapauksia, joissa Nimdalla olisi saavutettu mitään kovin hyvää tai pysyvää. Mutta minä en tiedä sirusta sen enempää, en ilman tarkempaa tutkimusta.”
Oli vaikea lukea Varjotun reaktioita. Hän kuunteli pistävä katse silmillään.
”Kääntää kellot”, draakki maisteli hiljaa. ”Niin, voin ymmärtää. Haluaisitko sinä tehdä niin, Rautakala? Kääntää kellot kansallenne.”
Kristallisaaria käytännössä hallitsevan draakkikuninkaan suusta se kuulosti vieläkin ivallisemmalta. Esitaruista alkaen draakkikuninkaat olivat olleet vihollisia, ja Varjotun henkilökohtainen tuhon työ ylsi myös nykyajan Selakhiaan. Hänen kädenjälkensä oli ollut ilmiselvä myös sisällissodassa ja tasavallan tuhossa sen jälkeen.
”Tiedätte hyvin, että viihdyn täällä”, selakhi vastasi varovaisesti. Kun Varjotun hiljaisuus osoitti tyytymättömyytensä vastaukseen, Rautakala jatkoi.
”Selakhi, joka ei kaipaa kotiin, on sydämetön, mutta sellainen, joka sinne palaa, on typerä”, hän lopulta sanoi. Se ei ollut hänen mietelauseensa, mutta se oli surullisen osuva.
”Uskosi on heikko”, Varjottu tuhahti, mutta se oli enemmän ankea kuin ivallinen ääni. Selakhi valahti melkein kuoleman valkeaksi tajutessaan lukeneensa mestariaan väärin.
”Kenties se ei yllätä minua. Vain epätoivo tai sydämettömyys ajaa jonkun palvelemaan vihollistaan niin nopeasti, kuin sinä teit.”
Rautakalan pelonsekainen tunne piti raivon aisoissa. Jollekulle muulle hän olisi huutanut, että oli ollut käytännössä vanki, ja että mitä muita vaihtoehtoja oli muka ollut. Mutta Varjotun leikkien kanssa hänen oli vain nieltävä ylpeytensä… ja ehkä synkkinä hetkinä pohdittava, että ehkä Varjottu oli kuin olikin oikeassa. Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän vain hammasta purren hyväksyi Varjotun todellisuuden ylitse omansa.
Lopulta Varjottu vain naurahti kuivasti. ”Rauhoitu, tyttö. Selvitä, mitä pystyt. Voit poistua.”
”Kyllä, mestari”, hän niiasi ja yritti pitää itsensä kasassa parhaansa mukaan. Selakhi käveli pois salista niin nopeasti kuin saattoi.
Selakhi pakeni saman tien huoneistoonsa, joka sijaitsi linnakkeen paremmissa osissa. Satunnaiset hahmot, joiden ohi hän oli kulkenut, eivät saaneet vihiä mitään hänen surkeasta olostaan. Odinalla ei kannattanut näyttää sitä. Vasta päästyään sisälle ja lukittuaan oven hän uskalsi romahtaa leveälle sängylle ja huusi tyynyyn. Hänen miehensä ei ollut paikalla. Angien ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia.
Huoneistosta avautui mukava näkymä yli Odinan kaupungin, kallioisille rannoille ja lopulta merelle. Seinät olivat hiekan väristä kiveä, mutta niitä oli koristeltu värikkäillä verhoilla ja vanhoilla puukalusteilla. Sivuhuoneessa oli Angienin toimisto ja kirjasto. Keittiö oli hyvin varusteltu ja kieli siitä, että taloudessa ymmärrettiin hyvän ruoan päälle. Viinakaappi oli pieni mutta valikoimaltaan laadukas. Makuuhuoneen kaapeista toisessa oli lähinnä uusselakhialaista muotia ja toisessa erittäin käytännönläheisiä toa-haarniskan osia.
Angien kaivoi esiin puolillaan olevan konjakkipullon ja kumosi puoli lasillista suoraa päätä. Kovin paljoa ei voisi ottaa, koska hänellä oli vielä velvollisuuksia, mutta jotakin oli pakko saada hermojen nollaamiseksi. Varjotun tapaaminen oli aina sellaista helvetin munankuorilla tanssimista… mutta vaikka hän oli miten vihainen, hänen oli kai oikeasti oltava Varjotulle kiitollinen. Olihan se yksin hänen hirmuisuutensa armosta ja luottamuksesta, että Rautakala oli niinkin mukavassa asemassa kuin oli. Tai… ylipäänsä elossa. Kyllä tämä taisi oikeasti tietää paremmin… Ei auttanut kuin vetää hymy kasvoille ja mennä pitämään huoli, että draakin legioonilla riitti aseita jatkossakin.
Selakhi kasasi itsensä vielä tipalla konjakkia ja avasi väsyneesti kangaskantisen kalenterinsa, joka toimitti myös juoksevien asioiden muistikirjan virkaa. Illalla olisi Varjotun juhlat (ihanaa) mutta valitettavasti Halawe myös lähtisi jollekin tehtävälle niiden jälkeen. Mutta sitä ennen hänen pitäisi vielä hoitaa pari proteesia ja tarkastuskäynti tiedeosastolla ja pari muuta juttua, joita hän tiedeosaston ainoana järkevänä ja järjestelmällisenä henkilönä saattoi tehdä. Oli noin 60% mahdollisuus, että Tohtori Tritonus vielä räjäyttäisi jotakin tänään.
Hän veti valkoisen laboratoriotakin haarniskansa suojaksi, nappasi tyylikkäät suojalasit sen taskuun ja lähti suunnistamaan kohti tutkimusosastoa.
Odinan linnoituksen syvälle peruskallioon kaivetut osat olivat mukavan viileitä jopa sellaisina hiostavina päivinä. ”Tutkimukselle” oli varattu linnakkeesta kokonainen siipi – mittava kompleksi, mistä löytyi työpajoja, laboratorioita, äärimmäisen vaarallisia aineita ja pääsy mittavaan asevarastoon. Kun laskeutui Odinan valtaistuinsalista läpi tutkimussiiven, kulki ensin ohi mutaatio- ja fuusiotieteiden kerroksen (”biologinen”) ja saapui sitten mekaanisen teknologian osioon (”tekninen”). Mutaatiokiihdyttimestä kuului karmaisevia huutoja, kun Puhdistaja marssi huoneiden ohi kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tutkimushuoneiden valkoisessa steriiliydessä oli voimakas kontrasti käytävien luonnonkiveen ja hämärään valaistukseen.
Hän saapui lopulta Proteesilaboratorio 1:een. Työpajan pöydät ja tuolit olivat täynnä erilaisia teknisiä vimpaimia. Tilassa oli vain kaksi henkilöä.
Suurikokoinen, piikikäs ja lihaksikas pimeyden metsästäjä istui yksinkertaisella penkillä turhautuneen näköisenä. Tämä oli draakki, jonka silmistä toinen oli punainen ja toinen vihreä. Kaoottisesta haarniskasta näki lukemattomat sodan jäljet. Verikosto-niminen metsästäjä vihelteli ärsyttävästi.
Puhdistajaa ei kiinnostanut toverin tervehdys. Hän löysi draakin selkäpuolelta etsimänsä. Sininen selakhi-neito valkotakissa sääti jotakin porakoneen kanssa draakin selkäpuolella, missä tämän ylimääräinen kanoka-laukaisin-käsi yhdistyi metsästäjän selkärankaan. Selakhilla, joka tunnettiin Rautakalana, oli pari lisäruuvia hampaissaan. Vieressä oli liikuteltavalla pöydällä kasa muitakin instrumentteja: kristalliskalpelli, magneettiavain, sarja teriä ja koukkuja.
”Hetki”, selakhi mumisi ruuvien läpi. Verikosto ulvahti ikävästi. ”Lopeta se liikkuminen”, selakhi kivahti. Toinen ruuvi sisään. Koko prosessi vaikutti melko vastuuttomalta, mutta tehokasta se oli.
”Helvetti sinun kanssasi”, Verikosto mutisi, mutta ei uskaltanut olla tottelematta porakonetta.
”Voin laittaa lisää puudutusainetta, jos tarvitset.”
”Ei helvetissä.”
Selakhi huokaisi. Mikä siinä on, että jokainen metsästäjä esitti aina niin pirun kovaa, että puudutusainekin oli heikkouden merkki. Mikä idioottien saari.
”No niin”, sai selakhi työn tehtyä parin minuutin jälkeen. ”Nyt sen pitäisi pysyä kiinni. Älä tee sillä mitään tyhmää pariin päivään, sen pitää saada integroitua haarniskaasi.” Hän napautti omituista toista häntää, joka miehellä oli. Se kiemurteli ylös kanoka-laukaisin kärjessään.
Verikosto mutisi jotakin testatessaan, että mekaaninen häntä toimi kuten piti. Se luikerteli ympäriinsä ja toi laukaisimen tämän pään yläpuolelle.
”Hei, Puhdistaja”, hän sanoi. ”Milloin palataan Metru Nuille? Kuulin että toit kaiken muuttavan aseen… Saa Lhikan sitten maistaa sitä!”
Puhdistaja kohautti olkiaan, tai ainakin yritti. Sellaiset eleet eivät olleet helppoja niin paksussa haarniskassa.
”Taitaa olla Varjotun eikä minun asiani”, hän vastasi.
”Tapoitko edes Ilonpilaajan?” Verikosto kysyi.
”Se ei ollut prioriteetti”, Puhdistaja vastasi. Lyhytsanaisuuteen kyllästynyt draakki mutisi jotakin ja poistui paikalta. ”Nähdään illalla juhlissa!” hän vielä julisti kovaan ääneen.
Puhdistaja ja Rautakala jäivät kaksin. Rautakala oli lähes aina lyhyempi kuin juuri kukaan muu Varjotun palveluksessa oleva, mutta hänen valtakunnassaan robottiselkärankojen ja plasmalaukaisimien maailmassa isotkin korstot olivat yleensä nöyrää poikaa. Ei ehkä kannattanut ärsyttää tyyppiä, joka korjaisi luuytimesi kun seuraavan kerran joudut katastrofaaliseen onnettomuuteen. Sekin auttoi, että hän oli Varjotun uskottuja.
Teknisellä osastolla Rautakalan alaisuudessa työskenteli kolmisen tusinaa insinööriä (oikeilla tai väärennetyillä papereilla) ja hullua neroa, joista enemmän kuin yksi olivat mutatoituneita entisiä Nynrah-aaveita. Biologisella osastolla oli pari tusinaa lisää, ja se porukka oli vielä oudompaa. Osa heistä oli ihan okei, mutta kaikki eivät olleet ihan… kiinteässä olomuodossa.
”Minun pitää päästä Asevarasto vitoseen”, Puhdistaja meni suoraan asiaan. Selakhi pyyhki verta ja öljyä käsistään pyyhkeeseen ja mittaili metsästäjää.
”Rikoitko taas aseesi?” selakhi kysyi kuivasti.
”Siihen ammuttiin plasmaa.”
”No ei se tietenkään kestä sitä. Se on liekinheitin.”
”Ei se kestänytkään.”
”Ampuiko joku toa?”
”Tapasin Tuomarin.”
Tuomarin mukana Odinalta oli karannut ainoa alkuperäinen Vartija-kivääri, Rautakala mietti surumielisesti. Odinalla kyllä tehtiin sen halpaa kopiota, mutta alkuperäistä hän ei ollut saanut käsiinsä. Selakhi mietti hetken, millainen Puhdistajan, Ilonpilaajan ja Tuomarin taistelun oli täytynyt olla. Odinalaisia legendoja joka lähtöön…
Selakhi huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja lähti saattamaan Metsästäjää kokeellisten aseiden arsenaalille. Teknisen osaston päällikkönä Rautakala oli yksi niistä harvoista, joilla oli valtuudet käydä siellä. Hän lukitsi työpajansa perässään. Osasto oli jo melko hiljainen, ja suurin osa hänen väestään oli päässyt jo vapaalle.
”Ainakaan Ilonpilaaja ei ampunut sinua millään isolla”, Rautakala ylläpiti väkinäistä keskustelua samalla, kun he marssivat pitkin kompleksin käytäviä kohti asevarasto viittä. ”Hävittäjä oli törmännyt siihen Xialla ja kokeillut onneaan vähän liiaksi. Takaisin saatiin purkillinen jotain epämääräistä mössöä, josta suurin osa ei ollut koskaan kuulunutkaan Hävittäjälle…”
Puhdistaja murahti tyytymättömästi. Rautakala oli melko varma, että tämä kyllä tiesi metsästäjä-toverinsa kohtalosta.
”Hän oli varustautunut aika kevyesti. En usko, että hän odotti joutuvansa taisteluun”, Puhdistaja huomioi.
”Omituista häneltä”, Rautakala ihmetteli. ”Ne sirut ovat pistäneet maailman kirjat sekaisin.”
Puhdistaja käänsi katseensa rinnallaan kävelevään selakhiin hieman kummastuneena, mutta vaihtoi rintamasuuntansa takaisin eteenpäin, kun he joutuivat väistämään käytävällä vastaan tullutta leveyssuunnassa mutatoitunutta titaania.
”Olet jo kuullut siitä.”
”Ohimennen”, Rautakala muunteli hieman totuutta. ”Kolmas ovi vasemmalla.”
He olivat saapuneet määränpäähänsä. Tutkimussiiven yhteyteen rakennetut varastot oli tarkoitettu pääasiassa kentällä työskentelevien metsästäjien käytännön tarpeiden säilöntään. Varastot neljästä kahdeksaan oli kuitenkin varattu erikoisemmille varusteille. Varasto viiden sisältöön eivät päässeet käsiksi monet. Puhdistaja oli yksi harvoista ja valituista lähinnä siksi, että puolet sen sisällöstä oli hänen alun alkaenkin mukanaan tuomaa.
Angienin avainkristalli salli oven avaamisen ja selakhi edellä he astuivat sisään. Heti ensimmäisellä vilkaisulla oli selvää, mitä siinä nimenomaisessa varastossa säilytettiin. Mustan Käden logot koristivat esineistä käytännössä jokaista. Ainoastaan kaksi hyllyä varaston vasemmalla laidalla oli merkattu muilla xialaisilla merkinnöillä.
Puhdistaja käveli edeltä hyllyjen kolme ja neljä väliin, jossa aivan tämän punaisen visiirin tasalla lepäsi juuri sellainen panssariin kiinnitettävä liekinheitin, millaisen hän oli menettänyt. Hän kaappasi viimeisen kappaleen mukaansa. Seuraavaa esinettä hän kuitenkin joutui etsimään. Tämän katseen harhailtua tovin Rautakala kyllästyi odotteluun.
”Mitä etsit?”
”Niitä Nyrkin vanhoja kiitoreppuja. Onko niitä vielä?”
”Niitä ionisiivellisiä ainakin”, Rautakala totesi ja kumartui lähimpänä sisäänkäyntiä sijaitsevan hyllyn pohjalle. ”Saako olla sinistä vai punaista?”
”En kaipaa mitään niin näyttävää. Sellainen kertakäyttöinen riittää.”
Angien oli jo nostamassa suurempaa metallista laattaa, mutta Puhdistajan täsmennyksen kuultuaan kaivoikin sen takaa paljon pienemmän, hädin tuskin rakettireppua muistuttavan vempeleen.
”Se ei kyllä anna sinulle ilmaherruutta Ilonpilaajaa vastaan”, Rautakala huomautti, suoristi selkänsä ja ojensi repun Puhdistajan odottaviin kouriin.
”Eikä tarvitsekaan. Tahdon vain jotain sille varalle, että joudun tekemisiin korkeuksien kanssa.”
Selakhi hymähti ymmärtäväisesti. Hänen katseensa harhaili pitkin hyllyjä, joihin oli alkanut muodostumaan tavaran puutteesta huomattavan suuria koloja. Vuosikymmenet eivät olleet armollisia kulumalle. Ja Puhdistajalla oli paha tapa joutua tehtävillään aina tilanteisiin, jotka verottivat varusteiden määrää pysyvästi.
”Korkeuksista puheen ollen, insinööripuolelta kyseltiin sinua taas. En luvannut tietenkään mitään, mutta Herra Rakennusmestari alkaa kuulostaa kärsimättömältä.”
Puhdistaja huokaisi syvään ja käveli kaksikosta ensimmäisenä ulos asevarastosta täydennykset kainalossaan.
”Hän saa luvan odottaa. Palaan Xialle ylihuomenna enkä ole aikeissa tulla takaisin toviin.”
”Kertoisit tuon hänellekin, niin ehkä hän lakkaisi vaivaamasta minun osastoani asialla”, Rautakala murahti ja asteli ulos Puhdistajan perässä. Oven sulkeuduttua sähkölukko surahti merkiksi siitä, että se oli tosiaan kiinni.
”Suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen jatkuva tarpeensa stressitesteille. Valaa vain vainoharhaa, vaikka tiedämme, että laskelmat ovat oikein.”
”Noh, sen siitä saa kun hankkii sata tuhatta teräspalkkia Varjotun laskuun. Hänellä on oikeus pitää silmällä sijoitustaan”, Rautakala huomautti.
”Hänellä on. Insinööreillä ei. Olisivat vain tyytyväisiä, että projekti on valmis.”
Puhdistajan rakennuttama kokeellinen taivasasema oli ollut pääasiallinen syy sille, miksi tämä ei ollut viettänyt kentällä kovinkaan paljoa aikaa edelliseen kahteen vuosikymmeneen. Varjottu oli hehkuttanut hanketta uuden turvallisemman ajan alkuna. Projektia johtanut Puhdistaja ei ollut jakanut Odinan valtiaan intoa, vaan oli runnonut projektia eteenpäin kuin tämän henki olisi ollut sen valmistumisesta kiinni. Asema oli ollut virallisesti valmis jo yli vuoden, mutta sen sijainti oli silti salaisuus kaikille muille paitsi harvoille ja valituille.
Rautakala ymmärsi hyvin, mistä insinöörien turhautuminen johtui. Astronominen määrä rahaa oli uponnut projektiin, jonka hedelmiä heidän ei sallittu edes näkevän. Selakhi oli melko varma, että hänenkään ei virallisesti olisi kuulunut tietää aseman olemassaolosta, mutta tieto oli valunut hänen käsiinsä siinä vaiheessa, kun häneltä tilattiin modifikaatioita BH-15-sarjan ohjuslaukaisimiin, jotta ne voitaisiin kytkeä tuhannen sarjoihin. Rautakala tiesi, että sen mittakaavan projektista tiesi varmasti moni sellainen, joka vain osasi pitää suunsa supussa.
Äkkiä Rautakalan radiopuhelin huusi. Se oli hänen takkinsa rinnuksissa. ”KRZ. Hälytys, kemiallinen vuoto Mutaatiokiihdytinkammiossa! KRZ.”
Syvä huokaus. Miksi juuri tänään?
”Kuinka paha?” hän kysyi puhelimeen.
”Mitään ei tainnut sulaa”, vastasi tuttu ääni toisesta päästä. ”Kovin pahasti…”
”Tulen katsomaan”, Rautakala sanoi, ja mutta ei pitänyt erityisen suurta kiirettä.
Puhdistaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lähti marssimaan tulosuuntaansa varusteet kourassaan. Rautakala ei hyvästellyt senkään vertaa, vaan lähti harppomaan nopeasti toiseen suuntaan.
Mutaatiokammiosta levisi tajunnan sammuttava löyhkä. Ilmalukossa oli vihreitä sadetakkeja ja kaasunaamareita. Hän veti ne päälleen hyvin rutiininomaisesti.
”No niin, mitä destralia täällä on tapahtunut?” Rautakala kysyi kun asteli kammioon, mikä höyrysi ja haisi. Siellä oli lukematon määrä erilaisia myrkkyjä, joiden käyttö oli kielletty suurimmalla osalla sakaroista. Mutta joskus tieteen eteen piti tehdä uhrauksia.
Kaksi henkilöä tuli häntä vastaan kaasunaamareittensa ja suoja-asujensa kera. He olivat avanneet kaikki ikkunat tuulettaakseen tilaa. Se teki huoneesta ällöttävän lämpimän, mutta ainakin myrkkyhöyryt huuhtoutuivat Odinan taivaalle.
”Homma räjähti kun säteilytimme yhtä vankia mutageenipadassa. Siitä piti tehdä uusi-”
”Hittoako mitä siitä mitä te yrittite tehdä. Mikä tilanne on nyt?” selakhi tivasi.
”No… tuolla”, vastasi toinen suojapukuisista tutkijoista ja osoitti kädellään ylikuumenneen kammion kulmaa. Siellä höyrysi joku tyyppi.
Rautakala otti olennon suuntaan pari päättäväistä askelta. Se oli valtava, draakkia suurempi, ja se lojui nelin kontin lattialla. Olennolla oli ainakin neljä uskomattoman lihaksikasta kättä ja sairaalloisen vihreä iho josta pisti läpi teriä ja hammasrattaita. Se hengitti raskaasti.
”No niin, hei vain!” Rautakala huusi ja käveli olennon eteen. Hän heilutti kättään, mutta ei saanut vastausta. Osa laboratoriosta savusi vielä. Sähköjohtoja roikkui vaarallisesti kemikaalisammioiden päällä.
”Hei, kuuletko sinä minua? Tyyppi hei!” selakhi jatkoi. Lopulta mutantti käänsi päänsä.
”Olit onnettomuudessa. Osaatko vielä puhua?”
Mutantti näytti hämmentyneeltä. Lopulta hän tavasi matoraniksi varovaisen myöntävän vastauksen.
”Loistavaa. Tässä on Pimeyden Metsästäjien jäsenhakemus. Onnea uudelle urallenne. Nyt, sinä valut jotakin myrkyllistä mönjää laboratorion lattialle, joten voisitko poistua.” Rautakala sanoi, ojensi paperin savuavalle mutantille ja kääntyi pois. Mutaatiokammion sivussa pidettiin aina liittymislomakkeita ja mainoskuulakärkikyniä, sillä sellaiset tapaukset olivat murheellisen yleisiä.
”Järjestäkää sille joku säteilysuojattu huone”, hän sanoi kahdelle tyrmistyneelle laboratoriotyöntekijälle, kiersi jonkun lattialla sulavan ruumiinosan ja poistui. Uusi Pimeyden Metsästäjä Varjotun riveihin, selakhi mietti.
”Ja opetelkaa helvetti olemaan”, hän vielä hihkaisi laboratorion porukalle.
Ennen kuin Rautakala ehti poistua biologiselta osastolta, hän kävi hyvin lähellä kuolemaa: noin kolmen metrin päässä käytävää eteenpäin hänen kulkusuunnassaan ovi paiskautui saranoiltaan suuren räjähdyksen voimasta. Räjähdys vei mukanaan suuren osan käytävää ja jätti kraatterin siihen, mistä selakhi olisi noin sekunnin kuluttua kävellyt. Hän kiljaisi, lensi paineaallon voimasta takamuksilleen lattialle ja tunsi polttavan kuumuuden ihollaan.
Räjähdyksen keskipisteenä olleesta huoneesta, tai siitä, mitä siitä oli jäljellä, saapasteli ulos siivekäs hahmo, joka taputteli neljällä kädellään vielä kytevää labratakkiaan.
”Auts, auts, kuumaa, kuumaa”, tämä puuskutti. Nähdessään pöllämystyneen Rautakalan istumassa lattialla tämä totesi: ”Tuota, ampu tulee?”
”Mitä absoluuttista karzahnia?” selakhi huusi.
Liekkimerestä pelastautunut otus olisi ollut vaikea tunnistaa schiludomilaiseksi, ellei Rautakala olisi tiennyt, että tämä oli sellainen: tämä oli täysin karvaton ja tämän pää niin sileä, että kallonmuodot olivat hyvin näkyvissä. Tämän tumma prototeräksinen haarniska, joka pilkotti liekeissä mustuneen ja reikiintyneen labratakin alta useista kohtaa, oli täynnä outoja pieniä nystyröitä.
”Tulen toan veri oli hieman, hmm, potentimpaa kuin odotin”, luurankomainen schiludomilainen murahti ja yski hieman savua. ”Ihan saatanan räjähdysherkkää!”
”Sen jälkeen, kun…?” Rautakala puuskahti nousten seisomaan.
”Sen jälkeen, kun mitä?”
”Ei tasan räjähdä tuolla tavalla, jos et tehnyt jotain!”
”Sekoitin siihen vain glyseryylitrinitraattia ja vähän diasetyyliperoksidia. Syttyi, perkele, heti, kun panin sekaan diiseliä.”
Rautakala oli sanaton. Hän huokaisi ja pudisteli takistaan nokea, mikä lähinnä levisi siihen pahemmin.
”Kai sinä ymmärrät, että jos räjäytät puolet osastoa ilmaan, se tulee aika kalliiksi?”
Schiludomilainen mulkaisi Rautakalaa ärtyneesti.
”Kuka nyt välittää jostain rahasta. Mutta käy nyt peremmälle, kun kerran tulit vierailemaan.”
Varjottu, olisi Rautakala halunnut sanoa mutta jätti sanomatta.
Lepakkoi marssi välittömästi takaisin huoneeseen, joka oli paikoitellen vielä ilmiliekeissä. Rautakala katsoi tämän perään epäuskoisesti. Sitten hänen katseensa kääntyi käytävän lattiaan tulleen railon toiselle puolelle, jossa kaksi niinikään pöllämystynyttä metsästäjää – matoralainen ja kromidi – tuijotti takaisin.
”Sinäkin tulossa Tritonusta tapaamaan?” pienempi metsästäjistä, Tärvelijä, kysyi häneltä. Tämä oli tapansa mukaan pukeutunut mustaan japanuilaisten taistelulajiharrastajien suosimaan asuun. Rautakalalla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi taistelulajiasiantuntijan koodinimi oli ”Tärvelijä”. Mitä tämän oli tarkoitus tärvellä nyrkiniskujen ja hyppypotkujen avulla?
Pariskunnan pidempi ja jäntevämpi osapuoli, Virittäjä, oli tänäänkin vähänsanainen. Hän vain seisoi Tärvelijän takana hiljaa Rautakalaa tuijottaen, riittävän lähellä työpariaan, että hänen pitkä lonkeropartansa kutitteli tämän päälakea. Tärvelijä puolestaan yritti hätyyttää lonkeroita pois päältään hieman ärsyyntyneenä.
Rautakalalla olisi ollut parempaakin tekemistä kuin jäädä näiden urpojen kanssa juttelemaan, mutta häntä kiinnosti kuitenkin hieman, mitä ihmettä Tritonus puuhasi.
”Niinpä kai”, hän puuskahti ja käveli savuavaan huoneeseen. Tiedemiestä ihan oikeasti tapaamaan tullut kaksikko asteli hänen perässään sisään.
Schiludomilainen oli tarttunut vaahtosammuttimeen ja suihkutteli sillä kyteviä seiniä. Ei kestänyt kovin montaa minuuttia, kun huone oli jo enimmäkseen sammunut, ja käytävän seinässä olevan reiän kautta veti sen verran hyvin, että hengitysilmastakaan ei saanut enää syöpää.
Tritonus oli räjähteiden asiantuntija, mutta hän työskenteli biologisella osastolla siksi, että Varjottu tahtoi jonkun kehittävän biologisia räjähteitä. Rautakala joutui onneksi harvoin olemaan tekemisissä tämän kanssa, sillä tämä oli hänen mielestään suoraan sanottuna karmiva tapaus.
”Tritonus hei!” huudahti matoralainen Rautakalan takana. ”Tultiin käymään.”
”Ah, sehän on Örveltäjä ja Räpeltäjä”, schiludomilainen tuhahti. ”Taasko loppui paukut kesken? Sanoin, ettei lisää tipu, ennen kuin tuotte lisää absinttia.”
”Viimeisen kerran”, matoran älähti. ”Me ollaan Tärvelijä ja Virittäjä!”
”Joo joo”, Tritonus sanoi ja penkoi jotain kaapistaan.
Rautakala tutkaili huonetta. Keskellä tilaa oli leikkauspöytä, johon oli sidottu tulen toa, joka taisi olla hengetön. Huoneen reunamilla olevien pöytien päällä sijainneet pullot ja rasiat olivat tuhoutuneet räjähdyksessä, ja ikkunat olivat paiskautuneet irti.
”Mitä sinä oikeastaan teet?” Rautakala kysyi pälyillen yhä ympärilleen.
”Sitä, mihin minut on palkattu, tietenkin”, Tritonus vastasi, ”biologisia aseita.”
Hän löysi etsimänsä – ampullin jonkinlaista nestettä – ja marssi huoneen keskelle sidotun toan luokse.
”Hei, tota, me tarvittais vielä kolmetoista uutta kranaattiomenaa”, Tärvelijä sanoi varovasti. ”Kyllä me tuotiin absinttia.”
Virittäjä asetti pullon vihertävää nestettä sivupöydälle. Jättäen kaksikon täysin huomiotta Tritonus veti injektioneulan täyteen ampullissa olevaa nestettä ja puukotti sen sitten suoraan tulen toan kaulaan. Tämä päästi korviahuumaavan rääkäisyn ja rupesi välittömästi rimpuilemaan lepositeissään.
”Mitä hittoa, se oli elossa?” Tärvelijä parahti.
”No niin, Rautakala”, Tritonus tuhahti ja läimäytti toaa avokämmenellä kasvoille. ”Annapa näkemyksesi: haluaisin pumpata testosteronia suoraan tämän aivoihin nähdäkseni, mitä se tekee veren räjähdysherkkyydelle, mutta minulla on vaikeuksia tehdä se kallon läpi. Sitten taasen testosteroni ei läpäise veri-aivoestettä, joten sen saaminen sisään verenkierron kautta on haastavaa! Miten ehdotat, että ratkaisen ongelman? Saat palkinnoksi fentanyyliä. No niin, kello käy.”
”… mitä… miksi, äh, mistä minä tietäisin?” Rautakala ähkäisi. ”En minä ole mikään kemisti.”
”’En minä ole mikään kemisti’, nännännää”, Tritonus matki. ”Helvetin hammasaivo. Ei sinusta koskaan ole mitään iloa! Kunnon tieteilijä ei välitä rajoista, niin eettisistä kuin tieteenalojen rajoista! Kyllä olisi Tohtori Synti osannut minulle tämän kertoa.”
”Voi nyt yhden kerran”, Rautakala kivahti. ”Syntiä ei ole näkynyt vuosikausiin, ja vieläkin sinä urputat siitä, että se katosi! Siirry jo elämässä eteenpäin.”
”Ei täällä mikään tunnu pyörivän ilman sitä kusipäätä!” Tritonus huudahti. ”Sillä oli kuule visiota! Sillä oli ideoita! Sillä oli ymmärrystä maailman rakenteesta! Ja sitä kiinnosti, mitä täällä puuhataan!”
”No voi voi, mutta minulla on oma osastoni pyöritettävänä”, Rautakala huokaisi syvään. Tohtori Synti oli ollut kyllä mäntti, mutta ainakin tämä oli ollut hurmaava mäntti, toisin kuin kukaan muu näistä tyypeistä.
”Niin tuota, mites ne kranaattiomenat?” Tärvelijä yritti. Siihen Tritonus vastasi kaivamalla huoneen perällä olevasta laatikosta koomisen näköisen pyöreän, mustan, sytytyslangallisen pommin, jonka tämä heitti päin kysyjän naamaa. Tärvelijä sai juuri ja juuri otettua kopin metallikuulasta, ennen kuin se olisi osunut häntä naamaan, vain huomatakseen, että sen sytytyslanka oli sytytetty.
”AAAA MITÄ MINÄ TEEN TÄLLÄ?” hän huusi ja juoksi huonetta ympäri kuin hahmo koomisista piirrosanimaatioista.
”Mietipä sitä”, Tritonus sanoi. Rautakala tarttui matorania kauluksesta pysäyttäen tämän ja otti pommin tämän kädestä. Hän lipaisi sormenpäitään ja yksinkertaisesti puristi sytytyslangan pään sammuksiin.
”Idiootti, käyttäisit joskus päätäsi”, hän huokaisi.
”Mitä odotit äijältä, jonka nimi on Örveltäjä”, Tritonus mainitsi piikittäessään jälleen jotain nestettä leikkauspöydällä möllöttävään uhriin. Tällä kertaa toan iho tosin alkoi hehkua oranssina.
”… minä taidankin tästä lähteä, ennen kuin menetän kriittisiä määriä aivosoluja”, Rautakala sanoi ja kiirehti ulos huoneesta. Hän oli jo useiden metrien päässä, kun hänen takaansa kuului jysähdys liekkien kuumuuden hohkatessa vielä hänen niskassaan ja Tärvelijän epätoivoisen parahduksen kaikuessa käytävää pitkin.
”Ei saatana, sehän toimi hyvin!” kuului Tritonuksen innostunut rääkäisy ja kahden metsästäjän yskintää. Selakhi kiihdytti tahtiaan vaistomaisesti, kuin yrittäen saada etäisyyttä itsensä ja seuraavan vääjäämättömän räjähdyksen väliin. Ehkä siihen sai lopettaa työpäivän…
Monta kerrosta alempana steltinpeikko nimeltä Kersantti ei pahemmin piitannut räjähdyksestä, joka kaikui jostakin Linnakkeen tiedeosaston suunnasta. Sellaista sattui! Linnake kohosi mustana ja jättiläismäisenä hänen takanaan. Se oli louhittu puoliksi vuoren sisään vuosisatojen aikana. Reitti pääportilta kohti kaupunkia kulki pengerrettynä tienä, mikä oli tarpeeksi leveä kokonaiselle kolonnalle sotilaita.
Linnakkeen raitiovaunupysäkki oli ihan siinä portin lähellä. Kersantin ei tarvinnut odotella kauaa. Hänen päivänsä oli kulunut parin vastavärvätyn koulimisessa sotilaiksi – huonolla menestyksellä – ja nyt teki mieli irroitella. Ottaa vähän etkot ennen iltaa. Ja sitä varten hänellä oli vakiopaikka.
Vihreä ratikka pysähtyi. Sen ensimmäinen vaunu muistutti aivan tavallista xialaista raitiovaunua, mutta muut näyttivät enemmän karjavaunuilta, ja niiden penkit olivat metalliset ja minimalistiset. Odinalla kaikki oli tehty suureen mittakaavaan, toisin kuin lilliputtien Metru Nuilla. Kun suurin osa Metsästäjistä oli jonkinlaisia mutantteja, xialainen mittakaava oli kaikkein yleisintä. Se harmitti Kersanttia. Kaikki muut peikot olivat häntä isompia, mutta hän kyllä kompensoi sitä kovalla äänellä ja häijyllä luonteella. Liian isot penkit olivat silti muistutus hänelle. Yhdellä istui valtava, humanoidimainen härkä, joka murisi hänelle. Rynkky oli aina ollut vähän kusipää. Toisella puolella oli pienempi, ison koiran kokoinen härkä, joka yhtä lailla murisi hänelle. Sen mukana oli vortixx. Jäljittäjä se vasta outo olikin.
Kersantti vaihtoi vaunun takaosaan. Pari muutakin oli siellä. Vahva koura läimäisi Kersanttia olkapäälle.
”Kessu! Vapaalla jo?”
Puhuja oli Lurkki. Lurkkikin oli peikko – iso, kirkkaan punainen ja komea. Hänen haarniskassaan oli kaksi rumaa naamiota, sotasaaliina saatu tuhotuilta toilta. Selästä nousi kaksi pitkää kokonaan mekaanista kättä, joiden päissä oli ikävän näköiset pihdit. Rautakalan väki oli viritellyt ne Lurkin proteeseiksi, kun hän oli halunnut ”enemmän käsiä.” Hänellä oli myös pistinhäntä, jonka oli voittanut korttipelissä.
”Juu ei näistä alokkaista ole mihinkään nykyään, taso sen kun laskee. Hävittäisi sota, jos semmonen syttyisi nyt”, Kersantti valitti.
”No mehän hävittiin jo yksi”, Lurkki vastasi. Kumpikin nauroi.
”Joo mutta näillä ei olisi edes mahiksia. Ihan nulikoita kaikki.”
”Kyllä niistä vielä miehiä saadaan”, Lurkki sanoi. He hyppäsivät ratikkaan ja puhelivat niitä näitä.
Rata kulki Linnakkeelta rinnettä alas kohti Odinan kaupungin keskustaa. Väliä ei ollut oikeasti kuin päälle kio, mutta kun Linnakkeen ja sataman väli oli niin kiireinen, julkinen liikenne oli ollut erinomainen investointi. Sen käyttäminen oli ilmaista Odinan asukkaille. Eihän sitä julkista liikennettä kovin paljoa muuten ollut, mutta toisaalta miksi kukaan haluaisi aavikolle?
Odinan kaupunki oli rakennettu ahtaalle alueelle Varjovuorten ja Vesilahden väliin, ja se levisi pitkin kallioista rannikkoa pitkälle kumpaankin suuntaan. Xialaistyyliset tornitalot hallitsivat maisemaa keskustassa. Niiden seassa näkyi myös ”Tiedon torni” – tai ainakin sen muotoinen kivi- ja lasirakennus, joka yritti parhaansa mukaan näyttää Ko-Metrulta. Siellä sijaitsi kaupunginkirjasto.
Ah, Odinan kaupunki, Xian ruma pikkuserkku! Voiko mistään muualta löytää niin suurta määrää oman etunsa tavoittelijoita, luikureita ja varkaita? Palkkasotilaita ja maanpakolaisia? Metsästäjien operaatio oli kasvanut aikojen saatossa pieneksi imperiumiksi, ja se oli houkutellut Odinalle kaupungillisen väkeä. Tehtaat tuottivat aseita ja huumeita omaan käyttöön ja myytäväksi. Jos ura epäonnistui Xialla, aina saattoi tulla yrittämään uudestaan Metsästäjien valvovan silmän alle.
He jäivät ratikasta Seleciuksenkadulla, mistä oli vain parin korttelin matka Kersantin suosikkipaikkaan kaupungissa, Lörtsyn peikkobaariin. Kadut vilisivät elämää. Oli skakdeja myymässä tavaraa kaduilla, oli asioillaan juoksevia vortixxeja, oli kiireisen oloisia aristokraatteja ja nauravia peikkoja. Kyllä matoralaisiakin näki, mutta useimmat heistä pysyttelivät vähän syrjemmällä pikku jäbien kaupunginosassa tonttujen ja muiden kanssa.
Vaikka Lörtsy oli peikkobaari, sen ylivertaisuuden myönsivät myös moni muu väki. Kessu ja Lurkki marssivat sisään. Suurin osa siellä olijoista tunsi toisensa.
”Parit kaljat, Jerry!” Kersantti huusi baaritiskille. Kaksikko katseli hetken vapaita paikkoja, ja menivät sitten isoon pöytään, missä pelattiin korttipelien aatelia, srekajaa.
”Skrää skrää, saatiinks me lisää pelaajia, saatiinks me?” Pelipöytää dominoi Kraata-Kal, kuten tavallista.
”No kyllä minä aina sinut rökitän, mato”, Lurkki uhosi.
”Joo ja mä olen korttipelien TITAANI”, Kersantti jatkoi.
He hävisivät ensimmäisen erän. Kysymys siitä, huijasiko Kraata-Kal peleissä, oli yleinen puheenaihe. Erityisen paljon tappiossa pisteli hävitä jonkinlaiselle tietoisuuden saavuttaneelle kraatalle, joka asui metallihaarniskassa. Hänellä oli kyllä varjon, tulen ja veden elementtivoimat, mutta suoraan sanottuna hänen korttipelivoimansa taisivat perustua lähinnä täydelliseen pokerinaamaan: Kraata-Kal ei elehtinyt. Se oli eleetön haarniska, ja jos sisällä olevan kraatan pokerinaama petti, kukaan ei sitä nähnyt.
”Ja taas voitto, voitto kaikkien kraatojen kraatalle!” Kraata-Kal iloitsi ja kahmi krediittejä. Huonot häviäjät valittivat kovaäänisesti. Pöytään taottiin nyrkkiä, kunnes Kraata-Kal päätti mennä terrorisoimaan jotakin toista peliluolaa.
”Hitto mikä äijä”, Kersantti mutisi.
”Kai se voi nainenkin olla. Se on joku kraata”, Lurkki mietti.
”Säkki, yritä olla miettimättä naisia koko ajan.”
”Täytyy olla harrastuksia”, Lurkki puolustautui.
”Mites, kuulitko että Puhdistaja tuli ihan Pomon kanssa samaa matkaa kotiin? Oli vissiin onnistunut oikein kunnolla”, Kersantti sanoi ja kittasi kaljaa.
”Saikohan se Ilonpilaajan vihdoin niitattua?”
”Ei mä kuulin että se olisi ollut joku aarre. Vorokeikka.”
Samassa pöydässä ristisanatehtävää täyttänyt Keräilijä puuttui keskusteluun. Hänen huhuttiin olevan matoran, mutta hänen massiivinen haarniskansa teki hänestä ainakin peikon kokoisen.
”Minä kuulin, että kyse oli jostakin suunnattoman arvokkaasta voimaesineestä”, hän sanoi. Hänen äänensä oli kummallinen ja tuntui olevan aivan liian pieni sen kokoiselle olennolle.
”Kenties Varjottu tekee niin kuin edellisenkin kanssa. Jakaa sen kuuteen osaan, ja myy jokaisen osan eniten tarjoavalle. Nerokasta, sanon minä.”
”Joo se oli kyllä Jakajan paras idea.”
”Kuulin että se olisi oikeasti tullut Panostajalta.”
”No, ne jakavat yhdessä yhden aivosolun.” Vastauksena nousi naurunremakka.
”Ei tuommoisia pitäisi sanoa kummipojista”, varoitti yksi vanhemmasta väestä, Vartija. ”Vähemmästäkin hirtetään väkeä.”
Uusia käsiä srekajaa jaettiin ja monet palkkapussit meni siinä onnekkaampiin käsiin. Pöytään liittyi pian Gladiaattori. Lörtsy oli hänenkin kantapaikkansa, vaikka hän olikin gladiaattorilajin jäsenenä melko lailla isompi kuin tavanomainen peikko. Peikoilla ja gladiaattoreilla vaan sattui usein olemaan sama maku. Steltin duunarien piti pitää yhtä, Kersantti usein sanoi.
”Äijät, katsokaapa tätä. Kasvostaja lähetti postikortin.”
Suuri soturi istuutui pelipöytään tuopin kanssa ja läimäisi kortin väen nähtäväksi. Siihen oli kuvattuna kaunis, vaalea linna, jonka katot olivat punaiset ja jonka lipputangoissa liehuivat siniset ussalit. Kaupunki sen edustalla näytti hieman pohjoismanterelaiselta. Auringot paistoivat tornien takana, ja puut olivat vehreitä.
”Se kirjoittaa, että on nyt täällä Bio-Klaanissa, ja että niillä oli juuri joku loppukesän festivaali. Kunnon rantakelit ja kaikki. Puhuu kivoista kahvioista ja loistavista baareista, ja kävi jokiristeilylläkin. Vissiin siellä on niin paljon isoa väkeä että melkein kaikki paikat huomioi sen, ja että ei ole ollut mitään ongelmia viranomaisten kanssa. Antaa 6/6 tähteä lomakohteena”, Gladiaattori kertoi hymyillen ystävänsä puolesta.
”Ai että se on helvetin leso”, Lurkki nauroi.
”Niin siis missä se on?” Kersantti kysyi.
”Siis Bio-Klaani on Välisaarilla oleva mesta”, Lurkki kertoi. ”Olin siellä jotain kolme vuotta sitten.”
”Keikalla?”
”Ei kun ihan lomalla”, Lurkki sanoi. ”Se on outo mesta. Siellä on useampia entisiä meikäläisiä, ihan niiden johtokunnassa asti. Tuomari on meinaan yksi pomoista.”
”Oikeasti? Luulin, että Varjottu listisi porukan, jotka lähtee”, Gladiaattori sanoi hämmentyneenä.
”Niin siis kai siinä on joku diili”, Kersantti korjasi. ”Ehkä Tuomari on vaan soluttautunut sinne.”
”Jaa-a”, Lurkki raapi leukaansa. ”Siellä on siis varmaan pari kymmentä toaa, ja paljon muita taisteluäijiä. Se olisi aika rankka pala meillekin, tai että ei maksa vaivaa.”
”Onko se merirosvokaupunki?” Gladiaattori kysyi.
”Rumisgone on ihan siinä lähistöllä”, Lurkki kertoi. ”Mutta siellä Bio-Klaanissa on joku järjestys. Koko paikkaa johtaa yksi sähkö-toa, mutta käsittääkseni Tuomari on silleen kakkosmies. Ja johtajista puhutaan oudompaakin.”
”Ai toa?” Kersantti kysyi. ”Ei kuulosta kovin tooalaiselta paikalta.”
”No siis juttelin siellä parin kanssa”, Lurkki kertoi. ”Ja aika moni siellä ei kauheasti piittaa sellaisesta turagoiden hurskastelusta ja muusta. Niin kuin toia jotka haluaa päättää itse, mitä tekee. Ei ne siellä mitään rosvoamista kattele, mutta antavat muuten olla, jos on ihmisiksi.”
”Niin, onhan meilläkin Hammasratas, ei ne kaikki toat ole samanlaisia”, Gladiaattori mietti.
”No se kyllä on rosvojen rosvo”, Kersantti nauroi. ”Tiedättekö te siitä kerrasta kun se pölli koko helvetin kassaholvin Novarattaalta? Leijutti sen noin vaan, sormen napautuksella!” Peikko napsautti sormiaan dramaattisesti. ”Ei saatana kun meillä olisi lisää toia.”
”Parempi on, että pysyvät kaukana”, Gladiaatori mutisi. ”Vaikka kyllä se Bio-Klaani vaikuttaa ihan hyvältä lomapaikalta. Liian monessa paikassa ei tykätä, jos on yhtään oudon näköinen.”
”Juu ehkä seuraavilla lomilla voisi”, Kersantti mietti. ”Samalla voisi käydä Rumisgonen, se on kuulemma Välisaarien kovin mesta, Luikuri kertoi just miten siellä on niin monta baaria, ettei edes se ehtinyt mennä niitä päivässä…”
Samaan aikaan naapuritalon kellarissa Triglax selasi tylsistyneenä kansainvälistä uutisvirtaa kahdeksalta näytöltä nojatuolinsa pohjalta. Päivän pääuutinen oli yksiselitteinen: Esto-Metrun uppoaminen. Kaikki muu oli epäselvää. Kuten se, miten jäävuori muka ilmestyi ”tyhjästä” ja kuinka monen eri vieraan vallan sukellusveneitä oli paikalla. Juuri mikään uutislähde ei kehdannut tehdä liian suoria johtopäätöksiä juonittelevista osapuolista tai vallitsevista agendoista. Ainoat kiveenhakatut faktat olivat, että metrunuilainen matkustaja-alus oli törmännyt jäävuoreen Zakazin itäpuolella ja satoja oli kuollut. Uutistoimistot kuitenkin etenivät asian suhteen kuin tulisilla hiilillä, eivätkä tarttuneet todellisiin kysymyksiin. Niin kuin siihen, miksi alus oli tehnyt salaisen pysähdyksen ko-metrulaiseen sotilassatamaan matkansa alussa, ja siihen, miksi tapausta tutki kolmen eri tahon tutkimuskomissiot, joilla kaikilla oli tapahtumalle eri selitykset. Hah, frostelukset taas? Niillä seuduilla? Keksikää parempia juttuja.
Tappavan tylsää, Triglax huokaili. Kunnon polemiikin ainekset oli kyllä jaettu – mutta eikö kukaan halunnut yrittää ottaa tapauksesta koppia, osoittaa syyttäviä sormia tai hyväksikäyttää kaaosta? Oli kuin kaikki tahot yrittivät välttää eskaloimista, ja takertuivat tylsimpään mahdolliseen selitykseen. Hei, entäs ne havainnot siitä sukellusveneestä, joka oli ilmiselvästi xialais- tai odinalaisvalmisteinen? Haloo? Ei, se jäävuori varmaan vain ilmestyi siihen tyhjästä. Mutta miksei edes pahimmat korppikotkat eivät kehdanneet herkutella ruumiilla vielä?
Paskan marjat, ajatteli Triglax. Kukaan ei ollut vain vielä heittänyt ensimmäistä kiveä, koska tapaus oli niin tabula rasa, että sitä voisi käyttää minkä tahansa poliittisen agendan puolesta. Siinä oli jopa liikaa mahdollisuuksia. Oliko Dumen salainen asekuljetus vaarantanut kansalaisten henget, kun xialaiset tai odinalaiset olivat saaneet vihiä siitä? Vai oliko xialainen terroristisolu iskenyt ajaakseen maailmaa kohti uutta sotaa, vai vielä parempaa, Dume tilannut iskun pönkittääkseen omaa valtaansa? Hitto mitä mahdollisuuksia, kunhan joku päättäisi, että mikä vaihtoehto olisi rahakkain.
Triglax avasi toisen ikkunan ja tarkisti laudat läpi tuoreen keskustelun kannalta. Totuustehtaan muut puuhakkaimmat kävivät kiivasta keskustelua. /pol/ oli tulessa.
#42778990
Tietääkö kukaan ketä tosta sopii oikeesti syyttää? Mutu sanoo että jotain suurvaltapolitiikkaa tässä on. Varjotun ops jos pitäis lähteä veikkaamaan.
#3111850
>#42778990
huutista valuaivolle, ei saleen oo varjottu :DDD Dume siellä vaan jälleen pistänyt inside jobin että tohungat ja matkut voi leikkiä uhria vaikka ne hallitsee maailmaa
#50001778
Lol mikä valakki, Varjottu on tylsin vaihtoehto. Mun lähteet sanois että jotain makuta-hommia mut ei sellaisesta kannata tehdä mitään juttua. Makutoita voi nyt syyttää ihan mistä vaan eikä herätä oikeestaan tässä kohtaa enää mitään tunteita.
Triglax ei ollut vielä juuri osallistunut keskusteluun. Totuustehtaalla käytiin samaan aikaan kahta sotaa: kaikki halusivat tietää tapauksesta enemmän, mutta kukaan ei halunnut osoittaa olevansa tietämätön. Dumellahan ei tässä tapauksessa ollut osaa eikä arpaa, sen hän nyt hyvin tiesi – kuten tiesivät myös hänen lajitoverinsa muissa organisaatioissa ympäri universumia. Triglax kyllä tiesi, että siellä oli ollut Jäätiköittäjä ja sukelluspuolen pojat hommissa, kun oltiin saatu vihiä salaisesta metru-teknologian kuljetuksesta matkustaja-aluksessa. Tapaus oli aivan tarkoituksella toteutettu niin helvetin sotkuisesti, että kukaan ei oikein tiennyt, mihin koukkuun tarttua. Ah, se xialainen sukellusvene oli kirsikka kakun päälle – kunnon sopan hämmennystä!
Triglaxilla ei ollut liiemmin lojaliteettia Odinalle, tai oikeastaan minnekään. Saari oli kotipaikkana aika lailla yhtä paha läävä kuin mikä tahansa muukin. ”Imperiumi” ei velvoittanut häneltä mitään, eikä se nyt kovin keskusjohdettu ollutkaan. Varjottu maksoi hyvin, ja työ oli toisinaan mielekästä – eikä hänen sivubisneksiään totuustehtaalla tarkastellut kukaan liian kriittisesti. Muodonmuuttajana sai metsästäjissä paljon helppoja tehtäviä – vakoilua, pikku kähveltämistä, helppoa mustamaalaamista – ja siinä kyljessä oli aikaa ottaa sivubisneksenä toimeksiantoja muilta tekijöiltä. Maustaa vähän totuuksia, Triglax tykkäsi sanoa. Toisinaan hän maustoi niitä täälläkin.
Jotkut valakit edelleen luulivat, että hän oli viimeinen Keltainen jättiläinen, koska hän oli ilmaantunut sen näköisenä Varjotun vuosikirjan kuvauksiin. Pikku väännön myötä se kuva oli päätynyt jopa kanteen. Huutista, helvetisti huutista. Jengi uskoi mitä tahansa paskaa. Koko maailma oli ihan saatanan tyhmiä tyyppejä täynnä.
Triglax vilkaisi kelloa. Pari tuntia voitonjuhliin, hän muistutti itseään. Kai siellä pitäisi näyttäytyä, mutta hän ei ollut vain vielä ihan varma missä hahmossa. Olisi kyllä hauska aiheuttaa ongelmia ja esim. joku kolmiodraama, mutta hän oli ylittänyt viimeaikaisesti vähän turhan auliisti vastaavia rajoja. Jengi ei vaan ymmärtänyt hyvän trollin päälle. Se oli vitsiä.
Jengi oli yhä väärässä samassa langassa. Triglax näki tilaisuutensa, avasi kommenttikentän ja alkoi kirjoittaa viestiä.
#05396591
saatana te ootte kaikki ihan tyhmiä, totta kai toi on inside job. Totta kai Dume on se joka tässä voittaa haloo. Tän laudan jengi muuttuu kyllä vuosi vuodelta tyhmemmiksi, ei mitään mediakritiikkiä.
Tärvelijä ja Virittäjä kävelivät yhdellä kaupungin vilkkaimmista toreista. Heidän oli tarkoitus hankkia välipalaa seuraavaan operaatioon varustautumisen ohessa ja illan gaalaa odotellessa. Virittäjä kantoi kaksin käsin laatikollista kranaattiomenoita, josta he olivat lopulta saaneet suostuteltua Tritonuksen luopumaan.
Tärvelijä pysähtyi ostamaan japanuilaisittain grillatut kahu-vartaat. Hän antoi toisen niistä Virittäjän partalonkeron pideltäväksi ja rupesi mussuttamaan omaansa hyvällä ruokahalulla. Tritonuksen pompotuksen jälkeen hän ansaitsi pienen herkun.
Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään.
”No mutta Tärkki ja Virkki! Pitkästä aikaa!” sanoi hyväntuulinen ääni. Tärvelijä katsoi olkansa yli ja näki päivänsä toisen schiludomilaisen.
”Kappas, sehän on itse Eeru vatseru!” Tärvelijä lohkaisi varrastaan mussuttaen ja näpäytti tämän käden pois olkapäältään. Lepakkoi irvisti järkyttyneenä.
”Älä helvetissä tuollaista sano”, hän murahti. ”Vietät aivan liikaa aikaa Japa Nuilla.”
”… minä olen kotoisin Japa Nuilta.”
”No olet viettänyt siellä liikaa aikaa!”
”Keksisit itse hyvän käännöksen. Minun xian taitoni ei ole kovin kummoinen, ’Eör votser’ ei taivu kovin hyvin suuhuni.”
”Se on Airwatcher!”
”Niinhän minä sanoin!”
Tässä kohtaa vartaansa loppuun syönyt Virittäjä nyökkäsi Airwatcherin suuntaan tervehdykseksi ja pysähtyi heittämään jäljelle jääneen puisen tikun kojun viereiseen roskakoriin.
”No kun mikään ei oikein tunnu toimivan matoraniksi”, schiludomilainen huokaisi. ”Kokeilin Ilmatarkkailijaa, mutta se on vähän laimea. Taivasvahdissa on kiva sointu, mutta se ei ole kovin linjakas. Tämä on kovin vaikeaa!”
”No joo”, Tärvelijä sanoi. ”Minulla on vähän sama mutta toisin päin. Mietin itse omani matoraniksi ja kokeilin kääntää xiaksi, ja kun hittolainen, ’Tärvelijä’ kääntyisi tosi hyvin ’Ruineriksi’, mutta se on jo varattu.”
”Ai joo, niin on”, Airwatcher hekotti. ”Se ääliö taas käänsi ’Ruinerin’ ’Ruinaajaksi’. Mikä dorka.”
”Mutta ’ruinaajahan’ tarkoittaa… tyyppiä, joka ruinaa?”
”Niin. Niin tarkoittaa.”
”Aika pöyristyttävää.”
”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin myös Airwatcher on vähän kompromissi. Mietin sen omalla kielelläni alun perin, kun meillä on ilmalle ja lentämiselle tosi paljon kivoja sanoja! Ja lampuille kyllä myös, mutta eksyn aiheesta.”
”Minä päädyin lopulta ’Marreriin’, se on aika harvinainen. Kukaan tuskin keksii samaa.”
”En edes tietäisi, mitä se tarkoittaa. Miksikäs sinä muuten olet ’Tärvelijä’, mitä sinä tärvelet?”
”Ei mennä siihen”, Tärvelijä sanoi hieman kiusaantuneena. ”Me ollaan tässä varustautumassa hitaasti mutta varmasti seuraavaan operaatioon Eteläisen mantereen rannikolla. Mutta illalla on myös se gaala, johon pitäisi vähän valmistautua. Onko siellä joku pukukoodi?”
”En muista”, Airwatcher myönsi. ”Kai te kuulitte, että pelastin vähän aikaa sitten Purifierin ruman perseen pulasta, mikä tavallaan johti tähän koko gaalaan?”
”Älä ala mulle”, Airwatcher varoitti. Tärvelijä nosti kätensä pystyyn ikään kuin antautumisen merkiksi ja samalla sinkosi tyhjäksi kalutun varrastikkunsa häntä päin. Tikku osui schiludomilaista suoraan silmään.
”Ai saatana, miksi noin teit?”
”Ei pidä liian leuhkaksi ruveta”, Tärvelijä läksytti.
”No kun totta se on, Purry pölli jonkun ison aarteen, jonka Varjottu halusi, ja olin, öö, ’kuskina’ paikalla. Ilman minua olisi ollut ihan kusessa. Jäbä on muuten ihan sairaan painava.”
”Voin kuvitella. Se sen kenttähaarniska näyttää aika raskaalta.”
”Siellä oli myös jotain Bio-Klaanin isoja kihoja paikalla. Oli Tuomaria juoksemasa Purryn perässä, ja siellä rannalla oli myös se yksi toinen admin. Äh, en minä enää muista, jotain näistä kyllä briiffattiin etukäteen. Se oli se musta toa, jolla on vihreä naama. Jotain Japa Nui -juttuja silläkin, sellainen katanaäijä. Kovat vibat. Se oli pilkkonut jonkun robottityypin sinne rannalle, ihan sairasta.”
”… puhutko sinä nyt Ämkoosta?” Tärvelijä henkäisi ällistyneenä.
”Joo, se se oli!”
”Se… se kurja…”
”Tunnetko sen? Mikä juttu tämä on?”
Tärvelijä ei ollut koskaan tavannut Ämkoota mutta muisti opetuksensa hyvin.
Dojon paperisten seinien puiset kehykset olivat vavahdelleet ja huoneen perällä olevalla alttarilla palava rituaalikynttilä sammunut ilmavirran vaikutuksesta, kun hänen selkänsä oli iskeytynyt väkivaltaisesti vasten tatamia. Hänen keuhkonsa olivat tyhjentyneet täydellisesti, eikä hän ollut saanut happea kymmeneen sekuntiin. Ilman maton hieman pehmentävää vaikutusta hänen selkänsä olisi saattanut murtua. Isku oli selvästi ollut laskelmoitu juuri niin kovaksi, että näin ei tapahtunut.
”Tämä on pientä verrattuna siihen, mitä Valkoinen Turaga sinulle tekisi!” oli hänen mestarinsa huutanut täyttä kurkkua. ”Jos et ole parempi, sinusta tehdään pientä silppua sekunneissa!”
Hän oli noussut ylös niin pian kuin suinkin ja kumartanut anteeksi anoen. Mutta Musta Turaga oli armoton luonne. Tämän koruton musta keikogi oli ollut moitteettomasti aseteltu ja musta vyö mustan vaatteen päällä tiukasti sidottu. Tämän mustan jalon Kanohi Hunan silmäaukoista olivat paistaneet julmat punaiset silmät, jotka eivät olleet ilmentäneet tippaakaan sääliä – niin tämän vihollisia kuin tämän oppipoikiaankaan kohtaan.
”Bakmei ei tunne armoa”, tämä oli sanonut. ”Ja jopa hänen viimeinen oppilaansa, Miekkapiru, on vaarallisempi kuin useimmat asiat, mitä tulet ikinä kohtaamaan! Jos pysyt noin pehmeänä, et tule koskaan saavuttamaan kostoamme! TAISTELE! TATAKAE!”
”Teen kaikkeni, jotta saavutamme tavoitteemme!” Tärvelijä oli julistanut ja ottanut jälleen taisteluasennon. Hän oli hyökännyt varoittamatta pistäen käärmeen päätä muistuttavaan asentoon asetetulla kämmenellään suoraan kohti Mustan Turagan silmää, mutta yhtäkkinen hyppykierrepotku oli vetänyt hänet suoraan kanveesiin.
Dojon seinälle suurin kirjaimin kirjaillut sanat,
白騎士を殺せ
Tapa Valkea Soturi,
olivat porautuneet hänen mieleensä. Hänen elämäntehtävänsä. Hänen tarkoituksensa.
Musta Turaga oli ollut omien sanojensa mukaan Valkoisen Turagan arkkivihollinen – ja vannonut pyhää kostoa tätä vastaan. Tärvelijän tuo sekopäinen vanhus oli suoraan asettanut Ämkoon vastustajaksi. Ja vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt edes kuvaa Ämkoosta, pystyi hän silti tunnistamaan jo pelkästä kuvauksesta, kenestä oli kyse. Eikä hänellä ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Miekkapiru olisi ollut yhtä hurja kuin Mustan Turagan kertomuksista kävi ilmi.
Mutta Musta Turaga oli menehtynyt muutama vuosi sitten sepelvaltimotautiin. Tärvelijän koulutus ei ollut koskaan tullut päätökseen. Hänestä oli tullut taitavampi kuin yksikään toinen Japa Nuin budoka, mutta Valkoista Turagaa vastaan, taikka edes tämän oppilaita, hän ei pärjäisi. Siksi hän oli alun alkaen liittynyt Pimeyden Metsästäjiin: Varjottu oli luvannut, että hänestä koulittaisiin taistelija, joka voisi vastustaa… jos ei nyt Turaga Bakmeita, niin edes Miekkapirua.
”Olisi kuule paljon informatiivisempaa”, Airwatcher sanoi, ”jos vaikka selittäisit ääneen, mitä ajattelet, sen sijaan, että muistelet ihan vain omassa päässäsi. Tämä hiljaisuus alkaa olla vähän kiusallinen.”
Tärvelijä palasi todellisuuteen ja vilkaisi ensin aisapariinsa Virittäjään ja sitten heidän seuraansa väkisin tuppautuneeseen schiludomilaiseen.
”Näitkö Miekkapirun taistelevan?” hän kysyi.
”En helvetissä”, Airwatcher vastasi. ”Se vain seisoi siellä ja katsoi, kun sieppasin Puhdistajan mukaani.”
”Sääli”, Tärvelijä sanoi. ”Tai oikeastaan, hyvä sinulle, koska muuten olisit aivan hiton kuollut.”
Tämän hän sanoi sellaisella vakaumuksella, että se sai kylmät väreet hiipimään Airwatcherin selkäpiitä pitkin.
”Onko se… ihan oikeasti niin kova äijä?” tämä kysyi.
”On. Se tekisi sinusta silppua sekunneissa”, hän vastasi.
Airwatcher nielaisi.
”No hyvä, ettemme jääneet jahkailemaan. Adminit jäi rannalle ruikuttamaan. Niin ja Killjoy myös! Killjoy oli siellä! En tiedä, miksi se ei lentänyt meitä kiinni. Ehkä sen rakettimoottorit oli paskana?”
”Killjoykin on kyllä sellainen sotakone, että en ymmärrä, miten pääsitte niin helposti karkuun”, Tärvelijä mietti.
”No niinpä! Varmaan se kauhistui upeita selkälihaksiani? Tarvitaan tosi kovat muskelit tuonne siipiosastolle, että saa liekinheitinmiehen kannettua meren yli.”
”Eikö Purifier ole nainen?”
”… onko??”
”Sinä… etkö sinä… tehnyt hänen kanssaan töitä?”
”No ei se kuulosta mitenkään kovin feminiiniltä? Sen ääni on silleen vähän outo.”
”Miten niin outo?”
”No siis… äh, unohda. Ei se ole kuitenkaan hirveän selvää.”
”Jaa.”
Tässä kohtaa Virittäjä näpäytti Tärvelijää päälakeen lonkerollaan merkiksi siitä, että aika riensi.
”Ahaa, meillä taitaa alkaa olla vähän kiire”, Tärvelijä sanoi. ”Pitää valmistella pari juttua matkaa varten ennen kuin gaala alkaa. Ja pitää vielä selvittää, oliko sinne pukukoodia, kun sinä et edes sitä osannut kertoa.”
”No hei, kai se minunkin pitää nyt selvittää”, Airwatcher puolustautui. ”En voi mennä sinne näin, jos on. Ehkä pitää muutenkin käydä siistiytymässä!”
”No, nähdään pirskeissä”, Tärvelijä sanoi. ”Toivotaan, että Varjottu tunnistaa suuret saavutuksesi Purfifierin avustamisessa.”
”Naljaile minkä haluat, näet vielä, että olen aika big deal”, Airwatcher huikkasi heidän lähtiessä eri suuntiin. Virittäjä nyökkäsi hyvästiksi, ja yhdessä Tärvelijän kanssa he suuntasivat takaisin kohti linnoitusta Airwatcherin marssiessa torin kojuja tutkimaan.
Hänkään ei ollut nimittäin syönyt tänään yhtikäs mitään. Ei parhaita mahdollisia elämänvalintoja ottaen huomioon, että oli jo iltapäivä, mutta joskus sitä teki mieli herätä myöhään edellisen illan biletysten jälkeen. Ehkä hän menisi hakemaan vanhasta kunnon Satamakapakasta jotain välipalaa.
Odinan kaupungissa sijaitsi luultavasti sakaran vilkkain satama – joskin Koillissakara ei nyt ollut mitenkään erityisen tiuhaan liikennöity, ei ollut sitten Selakhian loiston päivien. Pitkään kalliovuonoon kaupungista itään oli kaiverrettu kokonainen sotilassatama ja telakka Metru Nuin sotaa edeltäneinä vuosina. Pitkä vuono, Draakinhäntä, oli muuttunut suojasatamaksi Varjotun omalle laivastolle. Tusinoittain suuria ja pieniä sotalaivoja reunusti vuonon kumpaakin sivua, jättäen keskelle kuitenkin tarpeeksi tilaa vuonosta poistumiseen. Sen harjalle oli rakennettu puolustustorneja säännöllisin välimatkoin.
Moni mieltää Pimeyden Metsästäjät lähtökohtaisesti maalla toimivana joukkiona, mutta totta kai kuka tahansa Sakaroilla sotiva tarvitsee oman merirosvolaivastonsa. Odinan laivasto ei ole mikä tahansa merirosvolaivasto, vaan teknologian tasossa se vetää melkein vertoja Xian mahtavalle laivastolle, vaikka koossa se jääkin kauas jälkeen. Mutta toisaalta kaikki laivastot jäävät koossa jälkeen Xiasta. Metru Nuin taistelulaivasto puolestaan kykenee käyttämään suunnattomia määriä kanokoita, ja taistelee aivan eri sarjassa – taivaalla. Mutta useimmissa tilanteissa Varjotun sotalaivat hallitsivat meriä. Merisaarto siellä, kaapparitoimintaa tuolla. Kevyt risteilijä parkkeerattuna pienen kuningaskunnan edustalle jouduttamaan neuvotteluja.
Amiraali Amphibax huuteli kärttyisänä käskyjä ja huitoi ruoskallaan, jolla oli korvannut merillä menettämän kätensä. Hänestä liikkui loputtomasti juttuja. Vaikutti totuudenmukaiselta, että kyborgi-syväläinen oli joskus ollut Kuningas Ehlekin laivastossa luutnanttina. Itsenäisen kaapparikapteenin uralta Varjottu oli hänet löytänyt, ja raahannut tämän Odinalle säkissä. Oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, kunnes legendaarinen piraatti-amiraali oltiin saatu hyväksymään uusi työpaikkansa. Ylpeyttään hän ei ollut suostunut edes ottamaan koodinimeä – Amiraali Amphibaxin nimi herättää kauhua Välisaarilta Steltinmerelle, hän oli uhonnut. Mutta Varjottu sieti hupsuttelua, jos mies oli muuten pätevä.
Amphibax oli johtanut Varjotun laivaston sukellusvenelaivastoa Metru Nuin sodassa, ja ylläpitään saartoa hinnalla millä hyvänsä. Kun koko laivaston komentaja, Amiraali Ankeuttaja, päätyi Varjotun epäsuosioon Kohiki-salmen meritaistelun jälkeen Amphibax ylennettiin korkeimmaksi komentajaksi. Ja Odinan laivasto oli hänen silmäteränsä! Sen koko oli pienentynyt huomattavasti sitten sodan päivien – ja se oli aina ollut tietysti vain toinen pyörä Xian laivaston rinnalla – mutta oli ollut taas aika kasvattaa sen taistelukykyä.
Ampbibax asteli ulos tuoreimmasta aluksesta, risteilijä DHS Takeasta. Se oli uljas teräksinen kaunokainen, parhaalla xialaisilta varastetulta tyylillä rakennettu. Malli oli hyvin funktionaalinen ja epämukava sekä miehistölle että niille joita kohti alus ampuisi. Keulan suuri plasmatykki vaati niin paljon jäähdytystä, että käytössä ollessaan meri höyrysi nopeasti. Asejärjestelmiä oli monta muutakin – laivaston taisteludoktriini oli ampua niin paljon ensikontaktissa, että vihollinen joko tuhoutuisi tai vetäytyisi. Vaikka Varjottu pystyi hamstraamaan aluksia sekä Odinan omilta telakoilta että suuremmilta telakoilta ympäri maailmaa, resurssipeliä Metsästäjät eivät merellä voittaisi. Pitäisi siis voittaa taistelut mahdollisimman nopeasti. Se oli kuin kammottava pelote – meritaistelu Odinan edustalla johtaisi massiivisiin tappioihin jokaiselle osapuolelle.
Vaikka se ei ollut yleisesti tiedossa, Amphibax tiesi, että Varjottu oli kasvattamassa sotilasmahtiaan jälleen kerran. Uusia aluksia valmistui, ja vanhoja, vuonon perällä vuosikaudet maanneita aluksia oli kunnostettu. Kukaan muu kuin Varjottu ei tiennyt, mikä sota alkaisi, mutta sodan synkät pilvet olivat yhtä kaikki ilmassa.
Alus, joka silloin saapui Draakinhäntään oli kuitenkin kevyempi ja kenties metsästäjille tyypillisempi. Se oli pitkä ja nopea ”kaapparivene”, kuten niitä nimitettiin, vaikka jonkun muun palveluksessa ne olisivat kenties olleet partioveneitä. Alus oli kuluneen violetti, sen ohjaamo oli suojattu kevyillä panssarilevyillä ja siinä oli kyllä aseistusta, mutta ensisijainen tehtävä oli aivan muu kuin suora taistelu.
Aluksesta laiturille astui kaksi vortixxia, Rienaaja ja Ruinaaja, sekä suuri maasukelluspuvussa raskaasti hengittävä syväläinen, Ilmanautti. Rutiininomaisesti satamahenkilökunta alkoi purkaa ryöstösaalista satamamakasiineihin samalla kun vortixxit kiistelivät jostakin äänekkäästi. Ilmanautti katosi pian satama-altaaseen ansaituille iltavapaille.
”Hävitittekö sukellusveneen?” Amiraali tuli kysymään tiukkana.
”Emme ole mitään amatöörejä. Se on Kristallimeren pohjassa”, Rienaaja raakkui vakuutukseksi. Vortixxilla oli tyylikäs nahkatakki, jota tämä käytti aina purjehtiessa, vaikka Odinalla se muuttuikin epämukavan kuumaksi. Ruinaaja raahasi aselaatikkoa maihin.
”Rienaaja, sinä olit vastuussa Esto-Metrun operaatiosta.”
”Ja operaatio meni täydellisesti”, Rienaaja parahti. ”Laittakoot jonkun Eliminoijan selvittämään minne se yksi meni, minua se ei paljoa paina jos ei tule Varjotulta. Nyt, sallinet että poistun, kuulin että Varjotulla on kunniakseni juhlat.”
”Ei ne oikeastaan ole…” Amphibax yritti, mutta vortixx asteli tomerasti pois. Mikä saatanan diiva, syväläinen mietti ja meni tarkistamaan lastin. Ainakin tavara oli oikeaa, suoraan upotetun matkustaja-aluksen salaruumasta haettua. Se oli ollut kunnon merirosvoutta syväläiseen tapaan, hän mietti ylpeänä. Kyllä rosvoaminen se vaan oli kunniallinen ammatti – ei, taiteenlaji – ja merirosvot olivat rosvojen aatelia.
”Vauhtia niiden laatikoiden kanssa!” Amphibax huusi ja heilutteli kättään, jonka oli korvannut ruoskalla. Lastauspeikkoihin tuli nopeutta.
Kuusisataa metriä ylempänä Hammasratas – eli Toa Halawe – kiillotti pellavaliinalla kolikkoaan, ainoaa asetta, jota hän suostui enää kantamaan. Se kyseinen metrulainen mutteri oli aikanaan surmannut suuren Toa Svarlen, ja sen jälkeen kylvänyt kuoloa ja kalmaa moneen muuhunkin kalloon. Kolikko levitoi kiinni hänen haarniskaansa. Hän tarkisti vielä violeteista elementtikivistä säkenöivät hansikkaansa rutiininomaisesti. Varjotun linnoitus ja kaupunki suorastaan huusi hänelle, kun hän sulki silmänsä ja keskittyi vain magneettisiin kenttiin ympärillään. Paikka, jota hän kutsui ”Suvaksi” sijaitsi vuoristossa Odinan kaupungin lähettyvillä, eikä sinne ollut muuta tietä kuin Kanohi Miru, eikä siitä juuri kukaan edes tiennyt. Kallionreunalta aukesi mahtavat maisemat Odinan eteläpuolisille merille. Suva se oli lähinnä, koska Halawe tuli sinne keskittymään ja valmistautumaan. Hän ei ollut aivan varma, voisiko hänellä edes olla oikeaa suvaa, ja jos olisi, olisiko se kotona Aerilla?
Kulunut xialainen tabletti makasi kivellä. Siihen oli ladattu kaikki tarpeellinen tehtävästä: pohjapiirrustukset, vartiointi, kaikki mitä kohteesta tiedettiin, sisääntulo- ja poistumisreitit, vastustajan tunnetut taikakeinot. Hän oli painanut niitä mieleen monta päivää, vaikka se maistuikin usein puulta. Työtähän se vain oli – ja kohde oli sellainen, että maailma olisi varmasti parempi ilman tätä. Mikä lie sotaherra, joka oli joutunut Varjotun epäsuosioon. Mutta tarpeeksi merkittävä ja vainoharhainen, että tehtävä oli osoitettu Hammasrattaalle.
Metsästäjissä ei ollut kovin montaa toaa, joilla oli yhä kaikki toan kyvyt ja järki tallella. Halawen elementtivoimat olivat suoneet hänelle arvostusta Varjotun hovissa, mikä taas oli mahdollistanut hänelle mukavat olot Odinalla. Sitä kautta hän oli myös kohdannut myös puolisonsa Angienin. Toan ensimmäinen tehtävä oli ollut lähinnä taivuttaa prototerästä sotakoneiden kehittelyyn silloin kuin Metru Nuilla vielä taisteltiin – erittäin epäkiinnostava ja epäkiitollinen tehtävä toalle. Osaston johtaja oli ollut hyinen ja penseä selakhi, jonka vietteleminen oli ollut huomattavasti kiinnostavampaa. Suoraan sanottuna Halawe oli mielestään pelastanut selakhi-paran, kun ottaa huomioon, millaiset parisuhdemarkkinat Odinalla oli. Angienilla oli ainakin pari idioottia ex-poikaystävää, ja no, ne ovat juuri sellaisia mitä Pimeyden Metsästäjistä saattaisi odottaa. No, heistä ei ollut tarvinnut murehtia pitkään aikaan.
Matoran-väen ajatellaan jollakin tavoin kuvastavan niitä luonnonvoimia, joiden kanssa he jakavat värinsä. Fa-kansan kaksinapainen ajattelutapa oli kenties todellinen ominaisuus, tai sitten totta koska siihen uskottiin. Yhtä kaikki siitä seurasi, että joidenkin henkilöiden kanssa ei vain voinut tulla toimeen, koska heidän magneettinen auransa oli samannapainen. Se teki näiden tappamisesta paljon helpompaa.
Toiset, erinapaiset henkilöt taas olivat vastustamattoman puoleensavetäviä, kuten Angien oli ollut alusta asti. Halawe oli joskus miettinyt, oliko se jonkinlaista Kohtalon johdatusta fa-matoralaisille – luonnonvoimien keino näyttää, kehen luottaa ja kehen ei. Tai sitten asia oli täysin mielivaltainen, mikä kyllä oli todennäköisempää. Todellisempia ominaisuuksia kyllä riitti – toisilla fa-matoraneilla oli lyömätön suuntavaisto (olipa yksi esiaikojen suurimmista löytöretkeilijästä yksi heistä) ja toiset osasivat löytää satumaisia rikkauksia maasta ylimääräisellä aistillaan.
Mutta kun magnetismin lahja antoi myös voiman yli miltei kaikkien haarniskoiden ja kehojen, se muuttui uskomattoman vaaralliseksi. Se koitui monen fa-toan kohtaloksi. Heidän joukkonsa harvenivat alinomaan eikä uusia napalaisia syntynyt usein. Matanuistien keskuudessa levisi uskomuksia, joiden mukaan Makutan varjo nielaisi kansan, koska he tulivat liian ylpeiksi voimiensa suhteen. Halawe ei halunnut uskoa tähän ylpeyteen, sillä vastaavia uskomuksia oli niin painovoiman ja raudan taitajista. Ei kukaan siksi kuollut, että oli ylpeä, vaan siksi, että oli heikko. Painovoimaiset luhistuivat mahdottomuuteensa kuin Baterraan ja rautaiset hukkuivat Hopeameren syvyyksiin. Halawen oma teoria – mistä Angien oli samaa mieltä – oli, että pimeät voimat toimivat joskus aktiivisesti vaarallisimpia toia vastaan, ja oli hänellekin sattunut yksi omituinen tapaus, joka hieman vahvisti ajatusta.
Mutta ei hän yleensä sellaisilla suurilla asioilla päätänsä vaivannut. Toa-armeijan petturista hän oli kavunnut korkealle, ja suoraan sanottuna korkeammalle kuin olisi koskaan yhtenä Aerin toista voinut olla. Hammasratasta arvostettiin: hänellä oli puoliso, mukava koti, hyviä työtovereita ja johtaja, jolle toa teki mielellään töitä.
Auringot alkoivat olla niin alhaalla, että juhlat alkaisivat pian. Halawe kertasi vielä operaation viime yksityiskohdat ja laittoi tabletin laukkuunsa. Toa loikkasi Mirunsa varaan ilmaan. Kun ympärillä oli metallisia pintoja, sillä pystyi lentämään suuriakin nopeuksia, mutta Odinan vuorilta piti lähinnä liidellä alas. Valitettavasti matkaan kohti Xiaa oli lähdettävä aamuyöstä – kaikki oli koordinoitu hyvin tarkkaan – mutta kyllä hän ehtisi nauttia viimeisestä illasta kunnolla.
Toa lensi sisään heidän asuntonsa parvekkeelta. Se oli melko yleinen näky. Hän ja Angien ehtisivät olla vähän aikaa kaksin, ennen kuin pitäisi kiirehtää Kummisedän gaalaan.
Orkesteri loihti juhliin rennon tunnelman. Jotkut tanssivat jo hieman. Rantakartanon juhlasalissa oli monta sataa vierasta, ja auki olevissa sivusalongeissa oli vielä lisää. Itse illan isäntä ei ollut vielä saapunut, mutta Ainainen oli toivottanut väen tervetulleeksi. Suurin osa olikin jo pitkien seisovien pöytien ääressä, missä tarjoiltiin mitä ihmeellisempiä makuelämyksiä kaikilta sakaroilta. Alkoholi virtasi: oli Varjotun omaa boolia, viiniä ajalta ennen sotaa, parhaita mallasjuomia, ties mitä.
”Helmiä sioille”, Halawe naurahti lasi kädessään. Hänellä oli keltainen rusetti, viitta ja kiiltävä musta haarniska.
”Suurin osa tästä porukasta ei erottaisi laatujuomaa, vaikka pullo sitä rikottaisiin niiden kalloon.”
”Ehkä Varjottu vielä koulii heistä oikein kulturelleja”, Angien toan käsipuolessa vastasi. Hänellä oli pitkä tummansininen mekko ja koristeellinen valkea haarniska. Se ei ollut lähellekään niin korea kuin monella muulla juhlissa, mutta selakhi piti matalasta profiilista. Rienaajat ja muut liskot saivat paistatella parrasvaloissa, kun sinne niin kovasti änkivät.
Pariskunta tervehti Spesialistia, joka oli laittanut kaulaansa hienon rusetin, ja vaihtoivat tämän kanssa pari sanaa. Shasaali lähti pian tapaamaan muita ystäviään.
”Niin… kuulin lähinnä huhuja siitä, mitä pomo on saanut käsiinsä”, Halawe yritti, kun he olivat kahden.
Angien katsoi heidän ympärilleen. Sali oli täynnä väkeä. Hälinä peitti kaiken keskustelun… mutta Odinalla kaikella oli korvat, ja kaikki olivat lähtökohtaisesti epäluotettavia. Juhlahumussa oli hieman hankala liikkua. Moni metsästäjistä oli hyvin suuri, ja kaikenlaisia piikkejä, siipiä ja häntiä pisti esiin näistä. Useat olivat vain laittaneet rusetin kaulaansa, ja oli muuten hirmuinen itsensä. Toiset olivat tälläytyneet oikein hienoksi – etenkin enimmäkseen draakeista ja vortixxeista koostuvat Odinan yläluokan erotti kyllä selvästi, ja he pitivätkin hieman rakoa ”rahvaaseen”, vaikka juhlat olivat samat kaikille. Sitä Varjottu piti tärkeänä: että miehen mitta on tämän tekojensa summa, eikä status tai laji tai silmien väri.
”Mennään tanssimaan”, Angien vastasi. Niin voimme puhua huomaamatta, hän tarkoitti. He kumosivat juomansa, jättivät ne palvelijalle ja suuntasivat murhamiesten ja varkaiden väkijoukon läpi orkesterin edustalla olevalle parketille, missä tusina paria pyöri nyt hieman rauhallisemman kappaleen tahdissa. Halawe oli heistä kahdesta parempi tanssija, ja vei selakhia tottuneesti. Musiikki, hälinä ja pieni etäisyys muihin teki puhumisesta hieman turvallisempaa, ja he olivat niin lähekkäin, että ääntä ei tarvinnut käyttää kovin paljoa.
”Näinkö salaista?” Halawe kiusoitteli kasvot melkein selakhissa kiinni.
”Parempi olla varovainen”, Angien mutisi. Hidas jazz soi, ja he väistelivät sulavasti muita tanssipareja. ”Kuulit varmaan jo, että Puhdistaja toi Mestarille aseen.”
”Kaikkihan sen tietää.”
”Se on nimeltään Nimda”, Angien kertoi. ”Ja minun pitäisi kai osata sanoa siitä jotakin. Tehtäväraportti sen sijaan…”
He pyörähtivät hieman sivummalle. Kuka tahansa ulkopuolinen olisi olettanut heidän vain lepertelevän toisilleen.
”Ilmeisesti Killjoy oli siellä. Hänen uudet ystävänsä jostakin Välisaarten merirosvokaupungista myös. Kuten Tuomari.”
”Kiehtovaa”, Halawe sanoi, mutta odotti jatkoa.
”Meillä on vakooja siellä kaupungissa”, Angien kertoi. ”Se on yllättävän tärkeä paikka, eräs toa pitää siellä linnoitusta, ja en tiedä, missä muualla maailmassa – Odinan lisäksi – olisi yhtä paljon… no, erityislaatuista väkeä. He ovat omassa sodassaan Välisaarilla.”
”Hmm”, toa maisteli sanoja ja kuljetti kättään Angienin kylkeä pitkin alas. ”Onko se syy, miksi Kummisedän laivasto on laajentunut niin kovasti viime aikoina? Minunkin tehtäväni kohteena on xialainen amiraali…”
”En usko, että hän aikoo purjehtia Välisaarille”, Angien puhui hiljaa toan kaulassa. ”Mutta sotaan hän valmistautuu, osastoni on tehnyt ylitöitä ties minkä parissa. En usko, että hän tietää itsekään, ketä vastaan. Taika-aseet, perinteiset aseet… kaikkeen tulee varautua.” Ja taivas-asemiin, hän mietti… jälleen yksi uusi merkki synkemmistä ajoista. Jos ase oli olemassa, sitä yleensä tultaisiin käyttämään.
”Sota olisi kyllä aika ankeaa”, Halawe mutisi. ”Pidän siitä, miten meidän asiat ovat nyt.”
”Niin minäkin”, Angien vastasi. ”Mutta emme taida voida vaikuttaa siihen…”
”Mutta”, Halawe virnisti ja vei sormensa selakhin huulille. ”Voimme ainakin vaikuttaa siihen, että meillä on hauska ilta…”
”Et lähtisi vielä tänään…” Angien mutisi, vaikka tiesi, ettei se ollut heidän päätettävissään.
”Tiedän, että olen vastustamaton, mutta uskon että selviät ilman minua jonkin aikaa”, Halawe virnisti, eikä antanut selakhille mahdollisuutta kipakkaan vastaukseen vaan suuteli tätä.
Juhlat jatkuivat. Tanssittiin sekä klassisia steltläisiä valsseja että nopeaa peikkotanhua, millä saatiin melkein koko salin väki mukaan. Aina sattui joitakin loukkaantumisia, kun erinäiset selkäpiikit ja muut tekivät tuhojaan, mutta sitä varten oli lääkintähenkilökuntaa. Ruokaa kului ja juomaa virtasi.
Lopulta illan isäntä ilmestyi paikalle. Koko sali hiljeni välittömästi – sekä pelosta että kunnioituksesta – kun draakeista mahtavin asteli saliin pienen seurueensa kanssa. Hän seisoi pian parvella hieman ylempänä muusta juhlasalista. Oli kuin draakki olisi heittänyt valtavan varjon taakseen, sellaisen mikä sai hänen siluettinsa näyttämään pimeyden kruunatulta kuninkaalta. Varjottu nautti hetken hiljaisuudesta ja nojasi koristeelliseen kaiteeseen edessään. Hänellä oli yksinkertainen juhla-asu, joka ei kilpaillut kalleudessa tai näyttävyydessä – siihen ei ollut mitään tarvetta.
”Hyvät naiset ja herrat, rakkaat ystävät”, hän sanoi. Ääni oli kuuluva mutta matala, eikä kukaan salissa uskaltanut edes kuiskia.
”Minä haluan kiittää teitä siitä, että olette kerääntyneet tänne kunniakseni. Me olemme saavuttaneet suuren voiton. Se on juhlimisen arvoinen.”
Hänen sanansa tulivat hitaasti ja harkitusti. Niillä sanamuodoilla oli selvää, ettei hän aikonut kertoa tarkemmin tästä ”voitosta”.
Varjottu katseli väkijoukkoa. Hän tunsi jokaisen salissa nimeltä. Kukaan ei tiennyt, miten monta olentoa tämä oli tuntenut loputtoman pitkän elämänsä aikana. Jopa vanhat selakhit kokivat itsensä nuoriksi Varjotun rinnalla.
”Mutta se, mitä olemme täällä yhdessä luoneet, on juhlan arvoinen ilman voittojakin. Kuka muu on tehnyt autiosta aavikkosaaresta sakaran mahtavimman kaupungin? Meillä ei ole metrulaisten apuja, ei helpotuksia taivaasta… jokainen täällä on takonut oman Kohtalonsa!”
Eturivin draakkien taputtaessa selvisi muullekin salille, että niin sopi tehdä. Varjottu sai raikuvat aplodit. Lopulta ne hiipuivat, ja hän jatkoi.
”Pahoitteluni lyhyestä läsnäolostani”, Varjottu sanoi hieman heikommalla äänellä. ”Toivotan teille aivan erinomaista iltaa. Muistakaa, että odinalaisista pidoista ei poistuta selvin päin.”
Vielä lisää aplodeja ja hurraa-huutoja. Laseja särkyi. Varjottu kääntyi takaisin suuntaan, josta tuli, ja lähti pois ilman seuruettaan. Salin vasemmalla laidalla seinään nojaileva Puhdistaja tuijotti pitkään katoavan siluetin perään, kunnes tämän katse herpaantui tämän seuralaisten jatkaessa äänekästä keskusteluaan.
Draakkivanhuksen ryhti lysähti tämän päästyä ulkoparvelle illan yksinäisyyteen. Horisontti loisti vaaleanpunaisen ja purppuran sävyissä, ja aavikon kuumuus alkoi viimein väistyä. Sisältä kuului vaimeaa musiikkia. Varjottu istuutui penkille ja jäi vain katselemaan horisonttiin.
Oli mahdoton muistaa, miten monta kertaa hän oli katsellut sitä näkyä. Suurinta osaa elämästä tuskin muisti, mutta hän ajatteli muistavansa jokaiset kasvot, joille oli tarjonnut uuden elämän Odinalla. Tai ainakin toivoi muistavansa.
Salista kuului yhtäkkiä ensin äänekäs kohahdus ja sitten hervoton naurunremakka. Illan juomatarjoilut olivat alkaneet epäilemättä purra, ja sen mukanaan tuomat kommellukset viihdyttivät selvästi juhlaväkeä. Varjottu yllätti itsensä hymyilemästä metallisesta kaiteesta heijastuvasta peilikuvastaan. Sen tuijotteleminen liian pitkään oli kuitenkin vaarallista. Ilta-aurinkojen valossa draakin kasvojen jokainen arpi ja uurre näkyi selvänä. Hän ei varsinaisesti kaivannut lisää muistutuksia iästään, mutta se ei ollut se, mikä häntä näyssä inhotti.
Arvet, joita hän kasvoillaan kantoi, olivat kaikki vanhoja. Suuria katumuksen aiheita draakilla ei ollut kovin montaa, mutta yksi niistä liittyi ehdottomasti juuri niihin. Sillä vaikka muinaiset taistelut olivat kaivertaneet häneen veronsa, yksikään arvista ei ollut peräisin siitä sodasta, johon hän oli viimeksi kansansa marssittanut.
Kun he olivat nousseet Metru Nuille, Varjottu odotti. Kun odinalainen veri valui, Varjottu istui valtaistuimellaan tyhjässä linnakkeessa.
Hän oli uskonut tarkoitukseen niin lujaa, että hän oli valmis polttamaan maailman sen vuoksi. Ja kenties, jos hän olisi nyt seisonut Coliseumin parvekkeella Ta-Metrun auringonlaskua ihastellen, olisi hän ehkä muistellut asiaa toisin.
Mutta vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, olivat muistot sen viimeisistä päivistä piirtyneet ikuisesti hänen muistoihinsa. Kaikki maailman raha ja holvillinen maailman harvinaisimpia artefakteja ei voinut parantaa sitä kärsimystä, minkä kouriin hänen väkensä – hänen sotilaansa – olivat joutuneet. Kuinka monta oli tullut takaisin ilman raajojaan? Ilman silmiä tai mitään, millä huutaa? Moniko oli joutunut katsomaan läheisimpien ystäviensä palavan Metru Nuin koneiden tulituksessa?
Usko oli ollut tarpeeksi vahva lähettääkseen heidät taistelemaan paremmasta maailmasta. Se sama usko oli murentunut, kun he olivat palanneet kotiin. Eikä yksikään arvista ollut Varjotun oma.
Maailma oli jatkunut raiteillaan. Mata Nuihin uskovien järjestys raksutti eteenpäin kuin kellokoneisto vain. Historioitsijat olivat jo vuosikymmeniä kirjoittaneet, kuinka suuren kaupungin turaga nautti asemastaan lähinnä siksi, että sota hänet siihen asemaan valoi. Kohtalon viimeisenä ivan eleenä Varjotun ristiretki oli antanut tuolin miehelle, joka piti huolta siitä, ettei Odinan kansalla ollut paikkaa jumalan valitun kansan maailmassa.
Hän oli aidosti uskonut parantavansa maailmaa. Ei se olisi ollut ensimmäinen kerta. Olihan hän se sama Varjottu, joka oli vapauttanut kansansa kärmeksien hirmuvallasta. Sama Varjottu, joka oli estänyt tuomionpäivän marssimalla Sokean Jumalattaren turmiollisiin saleihin. Sama Varjottu, joka oli rakentanut kodin kaikille niille, joita maailma ei tuntunut haluavan.
Hänen kätensä heilahti ja Nimdan siru ilmestyi varjoista hänen kämmenelleen. Sen kelmeä hohde olisi ollut tervetullut silloin, kun hänen uskonsa vielä riitti. Nyt hän epäili, kuulisiko se koskaan hänen kutsujaan, vaikka hän yrittäisi. Mutta vaikka epätoivo nalkutti hänen harteillaan aina kun tilaisuuden sai, ei Varjottu voinut olla hakematta lohtua kaikesta siitä, mitä oli silläkin hetkellä hänen ympärillään.
Aurinkoinlasku heitti hänen varjonsa syvänä ja voimakkaana seinään hänen takanaan. Varjottu kyllä tunsi sen, vaikkei edes katsonut sitä.
”Aika saa sinut lopulta.”
”Kaikki loppuu aikanaan”, Varjottu sanoi hiljaa, ehkä merelle.
Mitä painavampana ikä tuntui hänen harteillaan, sitä useammin hän unohti itsensä muistelemaan. Sillä rannalla ei ollut kerrassaan mitään hänen saapuessaan saarelle ikuisuus sitten. Kaikki se kaupunki oli kasvanut hänen silmiensä alla. Tahdonvoimalla rakennettu imperiumi.
Kukaan muu ei osaisi hallita sitä. Sitä hän pelkäsi eniten – että hänen elämäntyönsä heitettäisiin hukkaan, että pikkusieluiset sotaherrat jakaisivat sen keskenään. Suurimpana sotaherrana hän oli rauhoittanut sakaransa – verellä ja pelolla, mutta rauhoittanut kuitenkin. Hän oli tehnyt sen, jotta veri ei enää koskaan vuotaisi. Jotta jokaisella olisi paikka, jossa rauhassa katua sitä, millaisen tien he olivat sinne rakentaneet.
Salista kuului erehtymättömästi pieniä räjähdyksen ääniä. Joku oli epäilemättä alkanut viihdyttämään yleisöä vähän rankammilla menetelmillä. Varjottu oli tarkoittanut lyhyen puheensa jokaista sanaa. Erityisesti sitä selvin päin olemattomuutta. Sellaisen väen ympäröimänä oli tottunut rätinään ja paukkeeseen. Ilkeisiin välienselvittelyihin ja barbaarisiin toimintatapoihin. Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, että niiden muurien sisällä asui hyvää väkeä. Mutta huolimatta siitä Varjottu uskoi edelleen vakaasti, että heilläkin oli oikeus kotiin.
”Usko.”
Hän oli miettinyt sitä sanaa paljon hiljattain. Ja siinä Nimdaa kädessään hiljaa puristaessaan hän mietti, josko sen uskon rippeillä hän jaksaisi vielä muutaman vuosisadan. Tai tuhannen?
Siru katosi lopulta taas varjoihin. Tumma hahmo hänen selkäpuolensa seinällä hykerteli tyytyväisenä eleelle.
Sillä vaikka draakkien muinaisesta kuningaskunnasta oli jäljellä pelkät aaveet ja kaiut. Vaikka suurista sotamarsseista oli aika kuluttanut sanatkin unholaan ja Metru Nuin rantahiekkaan hautautuneet luut jo kauan sitten hävitetty, oli varjojen ruhtinaalla yksi asia, jonka takia hän jaksoi vielä. Sillä vaikka hän olisi voidessaan sylkenyt kolmesta tekopyhästä hyveestä jokaisen päälle, oli hänenkin myönnettävä itselleen, että hänelläkin oli velvollisuus.
Jossain päin keskikupolia, surutulitusta seuraavan aamun ensisäteet punersivat horisontissa. Raikas meri-ilma tuoksui suolalta ja tyrskyiltä. Aallot iskivät rajusti pienen vulkaanisen saaren rantoja vasten uudestaan ja uudestaan.
Ylhäällä vuorella synkkä hahmo seisoi tarkastelemassa kuusikulmaista temppelimäistä rakennelmaa, joka muodostui pitkistä kivisistä paasista. Ne imitoivat perinteisen kinin estetiikkaa, mutta jos niihin oli muinoin kaiverrettu uskonnollisia symboleita, kaiverrukset olivat kuluneet jo aikoja sitten pois. Rakennelma reunusti vuoren huipulla ammottavaa aukkoa, jonka pohjalta loimuava hehku korosti hahmon demonimaisia piirteitä oranssillaan. Hahmo tiesi, ettei tulivuori ollut varsinaisesti erityisen aktiivinen, mutta aukon pohjalla velloi yhtä kaikki sulaa magmaa. Kraateri kykeni täyttämään tarkoituksensa.
Aukon reunoilla makasi edelleen kahden edellisen vuorelle kiivenneen jäämistöt. Kahden matoran-luurangon alaleuat repsottivat auki niitä pidelleen kudoksen hajottua jo ties miten monta vuosisataa sitten. Luurangoista toisen vasen etusormi puuttui kokonaan. Sen oli vienyt joko paikallinen peto mennessään tai se oli puuttunut omistajaltaan alun perinkin. Historia ei enää muistanut – tai välittänyt.
Kymmenisen metriä tulivuoren huippua koristavan kivimuodostelman yläpuolella leijaili virhe avaruudessa. Tähän maailmaan kuulumaton tesserakti avautui pohjastaan, ja ulos laskeutui kettingin varassa roikkuva metalliritilä, jonka päällä makasi sinenhehkuinen metallisiru.
𝅘𝅥𝅯Etköhän sinä vähän liioittele?~𝅘𝅥𝅯 siru vastasi. 𝅘𝅥𝅯it was just a prank bro~𝅘𝅥𝅯
”Olisit kiitollinen, että päätän kirotun olemassaolosi”, Abzumo sanoi myrkkyä tihkuvalla äänellä. ”En tiedä, millä tasolla sinä olet alkuperäinen Itroz, mutta lupaan kyllä tämän: minä turmelen sinun nukketoasi ja hänen rakkaan vahkiheilansa ja otan sen, mikä on oikeutetusti minun.”
𝅘𝅥𝅯Meitä on sitten muuten jäljellä vielä viisi~𝅘𝅥𝅯
Makuta astui aivan kuilun reunalle ja katseli, kun ketju laski sirua kannattelevaa ritilikköa kohti magmaa, josta se oli nyt vain metrien päässä.
”Älä kuvittele, että pystyisit huijaamaan minua uudestaan. Leikin aika on ohi.”
𝅘𝅥𝅯Sinä aliarvioit Matoron yhä uudestaan, ja se koituu kohtaloksesi~𝅘𝅥𝅯
”Niin, niin. Niinhän sinä jaksat sanoa.”
Ritilä upposi magmaan, ja siru jäi kellumaan sen pintaan.
𝅘𝅥𝅯EI SAATANA HELVETIN KUUMAA AAAAAAAHHHHHhahaha vitsi, vitsi, ei minulla ole fyysistä tuntoaistia~𝅘𝅥𝅯
”Kuole.”
Siru alkoi sulaa ja muodosti magmaan sateenkaaren väreissä kimmeltäviä epäpuhtauksia, kuin bensiini vedessä.
𝅘𝅥𝅯Nähdään taas, ystävä~𝅘𝅥𝅯
”Tapan sinut joka kerta, Itroz.”
Ketju, jonka sulanut pää hohkasi oranssin ja keltaisen sävyissä, nousi magmasta ilman ritilää ja väärennettyä Nimdan sirua, jättäen jälkeensä hitaasti hälvenevän modernia taideteosta muistuttavan sotkun nestemäisen kiviaineksen pintaan. Ritilän vetäydyttyä takaisin tesseraktin sisään, Abzumo astui kauemmas vuoren suuaukosta, kivirakennelman ulkopuolelle, levitti sitten valtaisat siipensä ja pyrähti lentoon. Nopeana singahduksena musta enkeli lensi sisään avaruutta vääristävään geometriseen kappaleeseen, joka kipsahti jälleen ympäri tavalla, joka sai sen katoamaan kuolevaisten näkyvistä.
Jäljelle jäi pelkkä sulaneen metallin käry ja omituinen viipyilevä nostalgian tunne.
Mosquito á la Carte
(To Be Contiuned 5)
Puhdistajan normaalisti vilkkaana käyvässä kallossa oli epätavallisen hiljaista. Kummallista ei ollut Ficuksen kymmenen sielutoverin hiljaisuus – nämä tekivät sitä aika ajoin, kun juonittelu ruumiista pääasiassa vastuussa olevan sielun päänmenoksi yltyi. Ei, hiljaisuuden teki aavemaiseksi kellojen tikityksen täydellinen puute.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Valkoinen Kuningatar piti mykkäkoulua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se oli kestänyt näin pitkään. Välittömästi Lhikanin armadan jäätyä tesseraktin kuvaannollisiin pakokaasuihin oli Bianca vetäytynyt niin syvälle Ficuksen tajunnan perukoille, ettei tämän tikitystä pystynyt enää kuulemaan. Ficus ei ollut edes aivan varma, mistä vihanpito johtui. Huolimatta Nimdan kanssa sattuneesta takaiskusta, oli kaikki Metru Nuin kamaralla tapahtunut kartuttanut Baterra-aseman pistesaalista.
Kaiken järjen mukaan Valkoisen Kuningattaren olisi pitänyt juhlia. Heidän vihollisensa menettivät tukikohtansa ja kärsivät sekä resursseja että moraalia järsiviä tappioita. Ficus ei ollut varma edes siitä, oliko sirun jääminen Metru Nuille pitkällä aikavälillä edes järkyttävä tappio. Se oli edelleen uhka, toki, mutta katseensa tulevaisuuteen tiukasti kiinnittänyt Ficus tiesi myös vallan hyvin, että kaikkien sirujen päätyminen Abzumon käsiin muodostaisi vääjäämättä ylitsepääsemättömiä esteitä.
Joten Biancan hiljaisuudelle ei ollut mitään kovin ilmiselvää syytä. Ficus ei myöskään viitsinyt kysyä. Hän oli saanut Kapteenilta viestin vain pari tuntia sen jälkeen, kun tesserakti oli jatkanut matkaa vulkaaniselta välipysähdykseltään. Killjoyn askeleita Metru Nuilta taaksepäin jäljittänyt ryhmä vorzakheja oli jättänyt raporttinsa, jonka sisältö oli huolestuttava. Kapteenin lähettämät ennakkotiedot olivat tarpeeksi saamaan Ficuksen sydänkuulat ylikierroksille. Hän ei olisi välttämättä edes huomannut Biancan läsnäolon kaikkoamista, elleivät hänen kasvavat stressitasonsa olisi kaivanneet kellojen tasaista tikitystä rauhoittamaan oloa.
Oli parempi vain antaa asian olla siihen asti, että Bianca reagoisi jotenkin siihen, että Ficus alkoi saapua tuttuun ja turvalliseen ilmatilaan.
Tesseraktin etuosan tarkkailukannella seisova Puhdistaja oli ristinyt kätensä selkänsä taakse tuijottaessaan tuttua näkyä. Heidän alapuolelleen jo tovi sitten jäänyt pilvipeite ei ollut rikkomassa aivan heidän yläpuolellaan paistavien aurinkojen säteitä, jotka pääsivät kimpoilemaan Baterra-aseman ilmatilaa hallitsevien aluksien kiiltelevistä pinnoista ilman esteitä. Hopeiset, xialaista muotokieltä noudattelevat taistelulaivat eivät reagoineet tesseraktin saapumiseen millään tapaa. Automatisoitu puolustuslaivue jatkoi alueen partioimista täysin normaalisti, kun moniulotteinen objekti suuntasi kohti aseman tyveä.
”En tainnut mainita tätä ääneen viimeksi, mutta olet totta tosiaan ollut kiireinen.”
Abzumon sanat eivät varsinaisesti yllättäneet Ficusta mutta sätkäyttivät hänet kyllä takaisin todellisuuteen ajatustensa syövereistä. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsetta taakseen vaan jatkoi tesseraktin vasemmalla puolella lentävän ilmalaivan ihailua. Makuta astui hänen vierelleen, ilmeisesti myöskin tarkkailemaan ilma-alusta.
Noin neljäkymmentä metriä pitkä sotalaiva ei ollut luokkansa isoimpia, mutta suurten sotien jälkeisessä maailmassa se oli yksinään tarpeeksi muodostaakseen uhan kenelle tahansa, joka asemaa lähestyisi. Eikä laiva tietenkään yksin ollut: aseman ilmatilaa partioi ainakin parikymmentä saman kokoluokan alusta puhumattakaan parvista hävittäjiä, jotka aina välillä tekivät ohilentoja tesseraktin ja aseman välissä.
”Sata vuotta on pitkä aika, Abzumo”, Ficus viimein vastasi. ”Usko pois. Jokaisen aluksen välissä on ollut runsaasti ylimääräistä aikaa.”
Oli selvää, että Baterra-aseman ympärillä valvovat laivueet olisivat pystyneet hirvittävään määrään ylivoimaista ja pysäyttämätöntä tuhoa. Ficus sai kuulla sitä usein. Viimeisimmäksi Metorakkilta, joka oli yrittänyt taivutella Ficusta käyttämään tulivoimaansa Välisaarten konfliktissa. Ficus ei kuitenkaan ottanut ajatusta vastaan edes leikitelläkseen sillä. Laivueet olivat olemassa vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: Suojellakseen asemaa ja sen sisällä uinuvaa Valkoista Kuningatarta.
”Kenties kuolevaisten mielestä”, Abzumo tuhahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ficus oli melkein ehtinyt unohtaa, mihin tämä lausahduksellaan vastasi. ”Sadassa vuodessa ehtii tuskin yksi Nimdan siruista orgaanisesti vaihtaa omistajaansa.”
Sana ”kuolevainen” sai Ficuksen lähinnä hymähtämään.
”Siltähän se kieltämättä näyttää.”
Makuta ei kääntänyt katsettaan Ficukseen, kuten ei Ficuskaan häneen.
”Minun ei liene tarpeellista huomauttaa, että olen varsin harmissani operaatiomme lopputulemasta. Lupasit minulle Deltan, mutta sain pelkkää paskaa.”
”Lupasin Deltan, kyllä, ja meistä kahdesta väittäisin myös työskennelleeni sen eteen huomattavasti lujempaa. Montako ydinasetta sinun niskaasi tiputettiin?”
”Myönnän, että en kadehdi saamaasi… löylytystä. Mutta ei – ongelma oli selvästi informaationkulussa. Nimdan siru ei alun alkaenkaan ollut Sanansaattajan hallussa siihen aikaan, kun saavuimme.”
Ficus ei voinut kiistää Abzumon pointtia. Se, että siru ei ollut Killjoyn tyttären hallussa, ei ollut täysin yllättävää vaan varotoimena täysin järkeenkäypä. Se, mitä Ficus ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, kuinka Killjoy itse tiesi olla paikalla niin otolliseen aikaan. Jossakin kohtaa tieto Tesseraktin liikkeistä oli saavuttanut kenraalin, vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla mahdotonta. Bianca olisi tiennyt, mutta Killjoyn hyökkäys oli tullut heille yllätyksenä siitäkin huolimatta.
”Tiedovuodon mahdollisuus on olematon. Sanoisin jopa, että mahdoton. Näyttää siltä, että Mustalla Kädellä on hihassaan temppuja, joita emme vielä ymmärrä.”
”Niin”, Abzumo murahti. ”Sata vuotta ei selvästikään ollut tarpeeksi pitkä aika ehtiä ymmärtää.”
”Olen tehnyt tutkimuksia, joiden historia juontaa sata tuhatta. Emmekä silti ymmärrä kaikkea. Ehkä sinun olisi pitänyt kysyä noilta muilta helyiltäsi neuvoa, jos meidän tietoverkkomme ei sinulle riitä.”
Abzumo kaivoi kaksi siruaan esiin ja tuijotti niitä hetken. Kauniisti kaiverretut kirjaimet β ja ε hehkuivat himmeästi.
”En ehkä luottaisi mihinkään, mitä nämä kaksi lupailevat”, hän sanoi kalseasti. ”Ja ymmärrän kyllä omistautumisesi Biancalle, Ficus hyvä. Mutta oletko varma, että hän ei piilota sinulta olennaisia asioita?”
Ficusta suoraan sanottuna kyllästyttivät jo Abzumon jatkuvat epäilyt eikä hän peitellyt sitä tippaakaan. Hän käänsi viimein silmättömän katseensa kulmat kurtussa ulkona ajelehtivista sotalaivoista rinnalleen astelleeseen makutaan.
”Usko vain, se on… mahdotonta. Ehkä sen sijaan, että epäilet meidän luotettavuuttamme, on ehkä vain hyväksyttävä se, että meistä kummankaan työkalut eivät ole täysin vedenpitäviä.”
Abzumo tuhahti mutta ei vastannut mitään. Vielä hetken he katselivat yhdessä laivuetta, jonka silkan olemassaolon vuoksi Ficusta olisi helposti voinut syyttää vainoharhaisuudesta. Sellainen määrä sotalaivoja puolustamassa sijaintia, jonka olemassaoloa suurin osa ei edes tunnustanut, saatika tiennyt. Kaikki tesseraktin kyydissä matkustavat kuitenkin ymmärsivät, että niin kauan kuin maailmassa vaikutti yksikin Ilonpilaaja, jokainen tykki ja ohjuspatteri tuli tarpeeseen.
Hangaari 1. Nimetty sellaiseksi, koska kaikista kolmesta aseman hangaarista se sijaitsi lähimpänä aseman pohjaa – tosin ei pohjaa sen loogisessa ylhäältä-alas-suunnan merkityksessä, vaan lähimpänä pohjaa huomioiden rakennuksen juuret. Toisin sanoen Hangaari 1 sijaitsi aivan aseman taivasta halailevassa tyvessä. Sen nimeämisen logiikka oli peräisin siellä tesseraktia odottavan jään toan päästä. Ficus ei olisi omatoimisesti merkinnyt aseman osia laisinkaan. Kapteeni oli alkanut tehdä niin sen jälkeen, kun aseman maailmanlaajuinen tukiverkko oli alkanut käyttää sitä tukikohtanaan ja tienviittojen ja eri kerrosten nimeämättömyys oli alkanut muuttua aidoksi logistiseksi ongelmaksi.
Kuului ”blörbgh”, kun tesserakti ”käänsi” itsensä keskellä hangaaria, ja sen eteen ilmaantui kuin tyhjästä kaksi hahmoa, jotka olivat hetkeä aikaisemmin vielä viettäneet aikaa – tai ajattomuutta – silmille havaitsemattomassa todellisuudessa. Kapteeni suoristi selkänsä reaktiona Puhdistajan ja Abzumon läsnäoloon, mutta ennen kuin hän ehti edes tervehtimään näitä, hänen syliinsä työnnettiin jonkinlainen metallinen kantokoppa.
”Sulje se kakkossiilon holviin äläkä missään tapauksessa anna sen koskea sinuun”, Puhdistaja käskytti kääntämättä edes katsettaan toaan.
”S-siihen, jossa säilytämme –”
”Siihen. Tuo on paljon vaarallisempi kuin mikään, mitä säilytämme siellä.”
Kopasta kuului rapinaa. Kapteeni ei voinut olla huomioimatta kelmeää sinistä valoa, joka hohti sen sisältä.
”Ja samalla, kun menet”, Abzumo sihahti kärttyisästi, ”ota yhteys tohtoriin ja kerro hänelle, että saavun henkilökohtaisesti hänen luokseen pikimmiten.”
Kaksin käsin koppaa puristava toa nyökkäsi nöyrästi ja lähti sitten marssimaan kohti Hangaari yhden tavarahissiä. Ficus jäi tuijottamaan palvelijansa perään. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Kapteenin takin vasemmasta taskusta pilkotti jotain paperista. Hän kuitenkin tiesi myös, ettei Kapteeni olisi uskaltanut piilotella häneltä asioita, ja oletti, että paperin sisältö selviäisi juoksevien asioiden hoitamisen jälkeen.
”Tohtori?” Ficus kysyi ääneen. ”Miksi?”
Abzumo huokaisi erittäin syvään.
”Tuli pienimuotoinen… komplikaatio. Muhentamasi Arsteinin kone ei ollut kuollut. Olen vahvasti sitä mieltä, että hänet ja hänen luomuksensa on poistettava kuvasta mahdollisimman nopeasti.”
Ficus tuijotti makutaa kasa kysymyksiä edelleen huulillaan. Hän kuitenkin koki tarpeelliseksi kysyä niistä vain yhden.
”Ja tarvitset siihen… hammaslääkäriä?”
Abzumo pyöräytti silmiään.
”Hammaslääkäriä, joka tuntee kaikki. Minä revin Tohtorista irti Arsteinin sijainnin. Sinulla ei liene mitään sitä vastaan, että likvidoin sen jumalaa leikkivän ruojan?”
”Tee mitä lystäät. En aio murehtia kenenkään Killjoyta aseistavan perään.”
Hangaari täyttyi suihkumoottorien jylinästä keskeyttäen kaksikon sananvaihdon töykeästi. Töykeästi siksi, että Ficus tiesi, ettei hangaariin lentäneen hävittäjän tarvinnut revitellä moottoreitaan sellaisella tavalla. Jostakin syystä niitä ohjastava parviäly silti tahtoi tehdä niin.
”SAATAVILLA OLLEET KUMPPANIT ODOTTAVAT LINJOILLA”, kuului naisen ääni hangaarin kovaäänisistä. ”PYYDÄNKÖ ODOTTAMAAN, VAI…”
”Pyydä”, Ficus karjui moottorien jylinän ylitse. Bianca olisi kuullut oikein hyvin, vaikka Ficus olisi vain ajatellut vastauksen. Hävittäjän jylyn kanssa kilpaileminen oli kuitenkin hyvä tapa purkaa siitä juurensa juontavaa ärtymystä. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää huojentuneensa hieman siitä, että Bianca suostui jo puhumaan. Kellot olivat palanneet välittömästi kuningattaren läsnäolon mukana.
”En aio tavata ketään, ennen kuin Kapteeni on antanut tilanneraporttinsa.”
”SYVÄNMEREN KARTOITUS ON VALMIS. OLETKO VARMA, ETTET HALUA KUULLA –”
”Kuulit, mitä sanoin”, Ficus huokaisi. Tämän muuttuneesta äänensävystä kuitenkin kuuli, että Biancan tarkennus aiheutti huolta. Kapteenin ennakkoon lähettämän raportin tiivistelmä poltteli koko ajan Ficuksen mielessä.
Tesseraktin viereen parkkeerannut hävittäjä sammuti viimein moottorinsa. Sen alla sijaitseva pyöreä levy käännähti yhdeksänkymmentä astetta ja lähti laskeutumaan jonnekin aseman uumeniin. Se oli osa hävittäjien tavanomaista huoltosykliä, mutta Ficus oli varma, että Bianca oli valinnut tämän kyseisen hetken koneen telakoitumiselle vain häntä ärsyttääkseen.
”Me jatkamme Mustan Käden sirun jäljittämistä sillä aikaa, kun vierailet Tohtorin luona”, Ficus sanoi kääntyen takaisin Abzumon puoleen hiljaisuuden laskeuduttua. ”Mutta en usko, että pääsemme sen jäljille toviin. Biancalla on vaikeuksia nähdä sitä, enkä usko, että Metru Nuilla ollaan viimeisimmän myötä muututtu ainakaan varomattomammiksi.”
”Enkä minä jaksa uskoa, että Mustan Käden rippeet jäisivät Metru Nuille sen jälkeen, miten me siellä heille osoitimme rakkauttamme”, Abzumo sanoi irvistäen. ”Siru on toki yhä prioriteeteissani numero yksi, mutta Arstein vaatii nyt välitöntä huomiota, jottei hänestä koidu suurempaa ongelmaa myöhemmin.”
Ficus murahti myöntävästi. Hän ei erityisesti nauttinut ajatuksesta, että heillä ei edelleenkään ollut tapaa ennustaa vastustajiensa liikkeitä sirun jatkuvan läsnäolon vuoksi. Oli kuitenkin myös totta, että tukikohtansa menettänyt Musta Käsi oli huomattavasti pienempi uhka kuin aikaisemmin. Ficuksen päässä kilkattavat kellot viestivät omaa tyytymättömyyttään raksuttamalla ihan pikkuisen lujempaa. Oli kuitenkin mahdotonta päätellä, mistä osasta tapahtumien ketjua Bianca oli mielensä pahoittanut. Eikä sen keskustelun aika toisaalta ollut vielä.
”Siinä tapauksessa vie Tohtorille terveiseni. Ja mikäli mahdollista, auta häntä vahvistamaan Taras-Silin puolustuslinjaa. Jos Killjoy tarttuu syöttiin ja iskee suurimman osan sotavoimastaan sinne, tahdon verottaa sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.”
Abzumo virnisti.
”Ehkäpä Tohtori saattaisi kaivata… hieman infernaalisia vahvistuksia joukkoihinsa.”
Ficus ei tiennyt, mitä Abzumo tarkoitti, mutta yksityiskohdilla ei ollut hänelle erityisesti väliä. Koillissakarassa tapahtuva erinäisten palkkasoturijoukkojen liikehdintä oli kuitenkin helposti seurattavissa, ja jokaisen joukkion tiet kulkivat ennustetusti lähemmäksi Kristallisaaria. Baterra-aseman väen ei tarvinnut käyttää kaikkinäkevyyttä päätelläkseen, että Killjoy oli joukkojen liikehdinnän takana. Tämän ensimmäinen siirto Taras-Silin ranoille oli vain ajan kysymys.
Vahkipataljoonien siirtäminen Xialta itään olisi ollut teknisesti vielä mahdollista, mutta Ficus ei halunnut ottaa riskiä, että alueella parveilevat haamut yllättäisivät koneet kesken kuljetuksen. Eikä saaren luovuttaminen Killjoylle ollut tätä aikaisemmin myöskään suuri taktinen tappio. Mutta nyt… jos Kapteenin raportti piti paikkansa…
Kuului huomattava kolahdus hangaarin toisesta päästä, kun ylhäällä, näennäisesti aseman kupolin sisään rakennetuissa rakenteissa vieraillut hissi palasi. Kapteeni nilkutti takaisin paikalle ilman kantokoppaa. Ficuksen huomio kiinnittyi kuitenkin taas koristeelliseen kääröön Kapteenin taskussa. Hän ei kuitenkaan sanonut vieläkään mitään vaan antoi Kapteenin tehdä taas rauhassa kunniaa kaksikon eteen saavuttuaan.
”Koppa on paikallaan siilossa kaksi. Ja… tuota. Tohtori oli epätavallisen vähäsanainen, kun lähetin kommunikaatiopyynnön. Kertoi olevansa kiireinen.”
”Miten niin ’kiireinen’?” Abzumo kivahti. ”Minua ei sivuuteta millään olankohautuksella. Syyn olisi parempi olla hyvä.”
Kapteeni nielaisi kuuluvasti. Tämän katse vaelteli huomattavasti ohi Abzumosta jonnekin kauas seinään tämän takana.
”Hän, tuota… kertoi järjestävänsä… jonkinlaista luokkakokousta.”
Abzumon silmät ensin laajenivat ja muuttuivat sitten kapeiksi viiruiksi.
”Vai… luokkakokousta. Siinä tapauksessa minun täytynee… käydä hieman kuokkimassa.”
Vaikka Ficuksella ei ollut silmiä, oli hänellä silti kulma kohotettavaksi. Kaikki puhuivat kokoontumisesta kuin sillä olisi ollut merkittävääkin narratiivista painoarvoa. Viisi yhdestätoista sielusta tämän sisällä oli joskus ottanut osaa erinäisiin luokkakokouksiin. Yhdestäkään niistä ei ollut jäänyt mitään mainittavaa kerrottavaa. Ei edes niissä, joihin Ficus itse oli ottanut osaa.
”Ficus kulta”, Abzumo sanoi äänessään hunajaa ja myrkkyä, ”tehdäänpäs niin, että minä menen nyt välittömästi sen saatanan paronin luokse kylään ja selvitän tämän tilanteen. Ilmoita, jos Nimda antaa kuulua itsestään.”
Hän alkoi astella rivakasti takaisin kohti tesseraktia, mutta pysähtyi sitten hetkiseksi.
”Jos Musta Käsi ei luovu sirustaan helposti, saattaa myös olla aika siirtää katse ensin… itään.”
Ficus tiesi täsmälleen, mitä Abzumo tarkoitti ”idällä”. Hän kiristeli hampaitaan yhteen ikenet rusahdellen. Huolimatta siitä, miten Taras-Silin tilanne raukeaisi, kaksikon yhteistyön suunta oli selvä. Ficus ei vain ollut lainkaan innoissaan siitä, minne se tie oli johtamassa.
”Kuusi asiaa kerrallaan, Abzumo. Mutta kun kutsu käy, olen valmis.”
Abzumo heilautti kättään laiskasti hyvästien merkiksi vilkaisemattakaan taakseen ja marssi suoraan tesseraktiin, joka nielaisi hänet kokonaisena ja lähti välittömästi leijumaan ulos asemalta.
Ficus jäi tuijottamaan sen perään hetkeksi, mutta Kapteenin suunnalta kuuluva rapina käänsi hänen katseensa takaisin. Toa oli tiennyt, mikä oli parhaaksi, ja ojensi käärön taskustaan. Ficus kaappasi sen kyselemättä tarkentavia kysymyksiä ja rikkoi violetin sinetin käärön keskeltä. Hän oli tunnistanut sen heti ensimmäisellä vilkaisulla. Sektorin A-55 naapurit kohottivat yhdentoista sielun pallosta suurimman osan verenpainetta. Jälleen uutta hienoihin sanoihin puettua kiristyskirjettä odottanut Ficus yllättyikin, kun käärö paljastui joksikin aivan muuksi.
”Tanssiaiskutsu?” Ficus ähkäisi.
Kapteeni nyökkäsi varovaisesti.
”Lähetti sen lipevän käärmeen toimittamaan tuon henkilökohtaisesti.”
Kapteenin happamasta ilmeestä pystyi päättelemään täsmälleen, kenestä tämä puhui. Roodakan uskottu, Nefer, oli ollut piikki toan lihassa siitä lähtien, kun tämä oli asetettu vastuuseen Ficuksen Xian omistuksista. Puhdistaja tuijotti kutsukääröä vielä hetken. Hän oli niin häkeltynyt siitä, ettei hän ollut edes huomioinut, minkä vuoksi Roodaka ne järjesti. Syy löytyi kutsun kolmannelta riviltä.
”Fero Skia-Adorium Roodaka julistautuu… seuraavaksi Tulinoidaksi?”
Sen sanominen ääneen lähetti inhotuksen väreitä pitkin Ficuksen selkäpiitä. Hän ei ollut aivan varma, miksi, mutta julistus tuntui väärältä jokaisessa hänen olemassaolonsa säikeessä.
”Neos-Axiomin suurhallissa”, Ficus tuhahti lukiessaan tanssiaisten aikataulua. ”Se kääkkä aikoo todella seisauttaa puolet Xian viennistä oman egonsa kohottamiseksi.
”Noh, yhdeksi illaksi vain”, Kapteeni sanoi.
Toa ojensi kätensä, kun Ficus paiskasi käärön takaisin. Reaktio oli odotettu. Kapteeni antoi pergamentin kiertää itsensä takaisin rullalle ja lähti seuraamaan, kun Ficus lähti ripein askelin marssimaan kohti tarkkailuhuonetta.
”Tuhoanko kutsun, vaiko…”
”Älä. Tarvitsen sen varmasti ovella.”
Kapteeni pysähtyi. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hetken asiaa mietittyään hän ei kuitenkaan keksinyt, kuinka olisi voinut ymmärtää sanat väärin.
”Aiotko… aiotko mennä?”
”Tietenkin aion”, Ficus murahti. Kapteenin täytyi ottaa muutama juoksuaskel ehtiäkseen hissiin, jonka ylöspäin johtavaa nappia Puhdistaja oli jo painanut.
”A-anteeksi, luulin vain, että et aikonut näyttää kasvojasi julkisesti niin kauan kuin –”
”Teen poikkeuksen. Satojen vieraiden joukossa ei yksi Purifier paljoa huomiota herätä.”
Kapteeni väänsi niskansa puoliväkisin ylös nähdäkseen Ficuksen ilmeen. Typerä ele, koska eihän silmättömistä kasvoista saanut mitään konkreettista irti. Se olisi myös ollut ensimmäinen kerta koskaan, kun Ficus olisi käyttänyt sarkasmia hänen kuullensa. Lopullinen ja kaikkein yksinkertaisin päätelmä oli, että tämä oli täysin vakavissaan. Hyväksyttyään sen Kapteeni kuitenkin avasi käärön vielä kerran silmäilläkseen sen tekstit läpi.
”Yksi asia pitää kyllä sitten muistaa”, Kapteeni tuumasi.
”Niin?”
”Sinne on pukukoodi.”
Hissi oli saapunut päämääräänsä. Ficus marssi aukeavista metalliovista läpi heti, kun se oli mahdollista. Kapteeni taas odotti kärsivällisesti, että hissin yläpuolella oleva kello kilahti ja lähti sitten laahustamaan mestarinsa perään loputtoman pitkältä näyttävälle käytävälle.
”Tunnen luotettavan räätälin Kristallisaarilta. Keksimme jotain”, Puhdistaja murahti ja jatkoi marssiaan. Kapteeni nyökkäsi tämän takana vaikka tiesikin, ettei Ficus elettä nähnyt. He jatkoivat kävelemistä tovin kaikessa hiljaisuudessa. Lopulta pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen he saapuivat käytävän päässä kiilteleville kaksoisoville. Ne päästivät edellä talsineen mämmin automaattisesti lävitseen, mutta Kapteeni hidasti tahtiaan entisestään. Hän tahtoi nauttia hetkestä. Hän oli varma, ettei hän koskaan kyllästyisi tarkkailuhuoneeseen astumiseen.
Hän oli näyttänyt sen Sarajille täsmälleen kerran – sen ainoan kerran, kun vahki oli Baterra-asemalle astunut. Tämän reaktio oli ollut odotettu. Ensin tämä oli kyseenalaistanut – täysin loogisesti – kuinka jo valmiiksi lähimpänä maailman kantta sijainneesta hangaarista oli mahdollista nousta hissillä enää ylöspäin. Kun totuus oli tälle valjennut, oli seuraava kysymys liittynyt tarkkailuhuoneen luomiseen liittyneeseen logistiikkaan.
Sillä huone sijaitsi aivan ilmiselvästi maailmankannen toisella puolella. Sitä ei voinut päätellä enää ylös tuijottamalla, sillä huoneella oli aivan tavallinen, kiinteä, metallinen katto. Alaspäin katsominen maalasi kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan.
Kapteeni astui viimein sisälle Ficuksen perässä ja kopautti läpinäkyvää lattiaa jalkapohjillaan. Heidän ja loputtomalta tuntuvan pudotuksen välissä paistoi himmeänä pieniä valopilkkuja, joita oli kuitenkin lattiaa pitkin heijastavien kaksoisaurinkojen valossa vaikea nähdä. Suurimmaksi osaksi lattiapinta oli kuitenkin täysin kirkas ja niin uskomattoman puhdas, että mikäli ei tiennyt sen rakentamisprosesseja, oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon fyysistä taivaankantta heidän jalkojensa alla täsmälleen oli.
Huoneen keskelle oli pystytetty yksinäinen pyöreä kommunikaatiopöytä. Kaikki muu teknologia oli piilotettu kattorakenteisiin. Ficus oli pitänyt huolta, että huoneessa oli mahdollisimman vähän näköaloista harhauttavaa. Vaikka Puhdistaja ei koskaan ollut sanonut sitä ääneen, oli huoneella tälle selvästi käytännön etuja henkevämpi merkitys. Eikä ollut vaikeaa kuvitella, miksi. Jos Kapteeni olisi tohtinut, olisi hänkin jäänyt mielellään tuijottelemaan alhaalla avautuvaa maailmaa. Etenkin tällaisena päivänä, kun pilvetkään eivät paljoa näköalaa haitanneet. Ja jos astui aivan huoneen keskelle, näki taakse pohjoiseen jääneen Baterra-aseman miltei kokonaisuudessaan roikkumassa painovoimaa uhmaten.
Ficus sipaisi kädellään kommunikaatiolaitteen sivua ja hologrammit sen ympärillä rävähtivät päälle. Laitteen ympärille ilmestyi ympyrämuodostelmaan viisi hahmoa. Ficus itse asettui seisomaan pienen pyöreän levyn päälle kommunikaatiolaitteen edessä. Sekin oli läpinäkyvä ja erottui lattiasta vain hyvin tarkkaan katsomalla. Kapteeni jäi sanaakaan sanomatta huoneen ovelle ja asettui nojaamaan sinne johtavien liukuovien karmeihin.
Hahmoista kolme nyökkäsi tervehdykseksi Ficuksen epäilemättä ilmestyessä näiden erinäisille kommunikaatiovälineille. Punaiseen kaapuun kietoutunut hahmo, valtava mustaan haarniskaan pukeutunut kypäräpäinen kolossi sekä tummanpuhuva ruskeaan takkiin pukeutunut skakdi olivat olleet linjoilla odottamassa jo ennen kuin Puhdistaja oli palannut asemalle. Ne, jotka eivät osoittaneet elettäkään tervehtiäkseen olivat ne, jotka olivat saapuneet myöhemmin: kirilkasvoinen mekaaninen olento sekä koruilla ja lävistyksillä peitelty frostelus.
”Olemme asemissa”, kirilkasvo lausui ensimmäisenä. ”Mutta potentiaalisia kohteita on enemmän kuin alkuperäisissä mallinnuksissa.”
Punaiseen kaapuun pukeutunut hahmo sykki paikallaan. Kun kirilkasvo oli puhunut monikossa, oli se eittämättä viitannut juuri häneen.
”KONEESI PUHUU HÄTIKÖIDEN. JUURENI OVAT VASTA RANTAUTUNEET. LINNAKKEEN SAAVUTTAMISEEN MENEE VIELÄ JOKUNEN PÄIVÄ.”
”Oletan, että myöhästymiseesi on hyvä syy, Carnadiak”, Ficus huokaisi.
”VAIKEUKSIA ETELÄRADALLA. ON SYYTÄ USKOA, ETTÄ KAHDESTOISTA LAPSI EI OLLUT ENSIMMÄINEN, JOKA MURTAUTUI LÄHETYKSEEMME.”
”Mutta tilanne on hallinnassa?” Ficus tivasi.
”CURUVARIN VAKOOJA RUOKKII SEURAAVAN SUKUPOLVEN TAIMIA. JA KERSANTTI RAKVA ON OTTANUT HALTUUN LASTAUSALUEET ZAMAI-KOROSTA ETELÄÄN.”
Skakdinainen hätkähti välittömästi tekemään kunniaa.
”Vahkiosastot 822 ja 823 saapuivat alkuviikosta. Olemme vahvistaneet vartioasemia ja miehittäneet kaikki mantereella kulkevat tavarajunat. Jos varkaat yrittävät uudestaan, heidät pysäytetään.”
”TAI AINAKIN SOKEA JUMALATAR NÄKEE, KUKA JULKEAA ASETTUA POIKKITELOIN PYHÄN TEHTÄVÄMME TIELLE”, Carnadiak täydensi.
Jos Ficuksella olisi ollut silmät, olisivät ne pyörineet tämän kallossa turhautumisen merkiksi. Sokean Seurakunnan ylipapin julistukset eivät koskaan jaksaneet viihdyttää häntä kauaa. Vakaumuksellisella kiihkoilulla ei ollut paikkaa hänen lähipiirissään. Puhdistajan rinnassa elävät sielut olivat pääasiassa samaa mieltä siitä, että seurakunnan läsnäolo oli lähinnä inhottavaa. Ficuksella ei kuitenkaan ollut varaa jättää huomiotta näiden avokätistä pyyntöä osallistua paremman huomisen valmisteluun. Varsinkin nyt, kun varjoissa veljeilevät haamukuntalaiset ja näiden sabotaasi muuttuivat päivä päivältä röyhkeämmiksi.
”Jos olet jo asemissa, sinulla on lupa toimia. Seurakunnan toinen aalto tulee perässä.”
Ficuksen sanat oli osoitettu kirilkasvoiselle koneelle, joka ainoastaan nyökkäsi vahvistukseksi. Kapteenin katse oli kuitenkin ollut jo hetken naulittuna Rakvaan. Hologrammien rakeisuudesta huolimatta tämän kämmenselkää pitkin kiemurtelevat hikipisarat olivat selvästi nähtävillä.
”Oliko muuta?” Ficus kysyi. Vastauksia ei tullut. Hetken puheenvuoroja odotettuaan hän heilautti kättään merkiksi siitä, ettei hän kaivannut keskusteluun osallistuneilta enää muuta. Carnadiakin, Rakvan, koneen ja linjoilla sanaakaan sanomatta olleen frosteluksen kuvat katosivat. Ainoastaan yksi jäi. Mustaan haarniskaan pukeutuneen kolossin kasvot verhoava kultaviisirinen kypärä käänsi jakamattoman huomionsa Ficukseen. Tämä oli se hetki, jota Puhdistaja oli odottanut Kapteenin raportista lähtien. Tai pelännyt…
”Tahdoin puhua kahden kesken, Tseverkhan”, ääni kuului kypärän syvyyksistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kapteeni oli kuullut hahmon puhuvan. Aikaisemmissa kokouksissa läsnä oli aina ollut joku tämän kallokasvoisista lakeijoista. Kasvotusten käytävät keskustelut Ficus oli aina pitänyt suljettujen ovien takana.
”Oletteko löytäneet mitään?”
”Täsmällisen sijainnin”, hahmo vastasi. ”Psioninen toiminta viittaa, että jokin kolossaalinen elämänmuoto murtautui verkkoosi Steltinmeren pohjalta ja katosi hetkeä sen jälkeen.”
Ficuksen molemmat kädet puristuivat nyrkkiin. Tämän hampaat kirskuivat toisiaan vasten jokaisen sanan myötä.
”Joten… olimme oikeassa.”
”Niin.”
Ficus huokaisi syvään. Hänen nyrkkinsä aukenivat viimein, mutta tämän takana seisovalta Kapteenilta ei jäänyt huomaamatta, että mustat sormet tärisivät edelleen.
”Jos… jos Silvottu Äiti on edelleen tietoinen… meidän täytyy löytää loput jäänteet nopeasti.”
”Teemme kaikkemme, jotta niin tapahtuu, Tseverkhan. Siinä syvänteessä ei tapahdu mitään, mikä jäisi meiltä huomaamatta”, kypäräpäinen hahmo vakuutteli. Ficus huokaili syvään, katse maassa, kaikin keinoin itseään tyynnytellen.
”Tulevaisuuteni on uhattuna, Ogel. Ilmoita välittömästi, kun löydät jotain.”
Ogel nyökkäsi ja nosti toisen kätensä puoliksi kunniaa tehden, puoliksi hyvästiksi heiluttaen. Kapteenin yllätykseksi haarniskoidun kämmenen tilalla olikin punaisena hehkuva käyrä terä, josta tuli mieleen jonkinlainen kirurginen väline. Sitten yhteys katkaistiin ja huoneessa oli taas hiljaista.
”Tuota… Silvottu Äiti?” Kapteeni rohkeni kysymään.
Ficus ei vastannut. Tämän katse oli edelleen naulittuna kohti maata, lattian läpi, kohti alapuolella siintävää merta. Kapteeni jäi odottamaan kärsivällisesti, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän päätti, että hänen odotettiin poistuvan. Ovet sihahtivat auki hänen edessään, mutta juuri, kun hän kääntyi astellakseen ulos, Ficuksen suusta valui kasa sanoja, jotka naulitsivat hänet takaisin paikalleen.
”Voin näyttää.”
Kapteeni oli pöllämystynyt. Hämmennys ei johtunut siitä, että Ficus oli valmis raottamaan Silvotun Äidin mysteeriä, vaan se, minne tämä Kapteenia johdatteli. Toa joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen Puhdistajan perässä pysyäkseen. Ensimmäistä kertaa koskaan hänet oli kutsuttu Ficuksen henkilökohtaiseen huoneeseen.
Hän ei ollut edes nähnyt siitä vilausta, vaikka tiesi kyllä, missä se sijaitsi. Kommunikaatiohuoneen kauimmaisella perällä sijaitseva ovi ei ollut myöskään ainoa reitti sinne, mutta se oli ainoa, jota hän oli nähnyt Ficuksen käyttävän.
Ovi sulkeutui heidän takanaan. Kapteenin sydänalassa vieraili pienen hetken hätä siitä, oliko hän tulkinnut mestarinsa eleet varmasti oikein. Hänen huojennuksekseen Ficus oli kuitenkin pysähtynyt huoneen sisäänkäynnille ja odotti kärsivällisesti, että Kapteeni sai hänet kiinni.
Tilat olivat suuret. Lattia oli samalla tapaa läpinäkyvä kuin kommunikaatiohuoneessakin ja näkymä alas oli aivan yhtä huikea. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin välittömästi huonekalujen miltei täydelliseen puutteeseen. Ficuksella ei ollut sänkyä eikä mitään, missä istua. Ainoa työpöytäkin oli mallia, jonka ääressä seisottiin. Mukavuuksien sijaan huonetta täyttivät lukuisat vitriinit, telineet ja jalustat. Hetken aikaa niiden sisältöä vilkuiltuaan Kapteeni ymmärsi, että kaikki huoneessa oli aivan käsittämättömän vanhaa. Se ei kuitenkaan tullut hänelle aivan täytenä yllätyksenä: Ficus oli parhaina hetkinään puhunut siitä, kuinka hän oli tehnyt uraa arkeologian parissa. Joskus kauan, kauan sitten.
”Tänne päin”, Puhdistaja ohjasi ja lähti astelemaan huoneen leveintä yhtäjaksoista seinää kohti. He ohittivat matkalla vitriinin, joka oli täynnä hopeisia metallinsirpaleita. Niiden vieressä samankaltaisen metallin kappaleet oli aseteltu etäisesti kilpeä muistuttavaan muotoon. Kapteeni olisi kaikkein mieluiten jäänyt tuijottelemaan niitä vastapäätä sijaitsevaa selakhialaislähtöistä mosaiikkia, mutta ei tohtinut jarrutella enempää. Vaati kuitenkin kaiken toan tahdonvoiman ohittaa useista sarjaan pystytetyistä pienistä luurangoista kasattu asetelma ja seurata Ficusta huoneen perälle.
He olivat saapuneet seinälle, joka lähemmällä tarkastelulla ei ollutkaan tyhjyydestä haalea, vaan kauttaaltaan peitetty valkoisella kivellä. Kapteeniltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, että se oli joskus ollut jonkin paljon suuremman rakennelman seinä – ellei jopa muuri – ja sen ajan haurastuttamat palaset oli kasattu Puhdistajan toimesta niin lähelle kokonaista kuin mitään niin haurasta oli mahdollista. Sitten Kapteeni huomasi, että seinän pinta oli useista paikoista huomattavasti painautunut. Hieman silmiä siristeltyään hän tajusi, että osa niistä, mitä hän oli luullut vain puuttuviksi paloiksi kappaleiden välissä, olikin tarkoituksellisia muotoja seinän pinnassa. Ja kun hän siristeli silmiään hieman lisää, hän ymmärsi, että koko seinä oli todellisuudessa valtavan kaiverrussarjan peittämä. Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas, seinä oli kauttaaltaan täynnä muinaisia kertomuksia.
”Kaupunki Steltinmeren pohjalla, jossa kenraali Killjoy hiljattain vieraili, on tarjoillut häkellyttäviä historiallisia löytöjä aikaisemminkin”, Ficus selitti. ”Syväläiset ovat tehneet sinne tutkimusretkiä niin kauan kuin meillä on historiaa, mutta tohtori Niz oli ensimmäinen, joka onnistui tuomaan sieltä jotain ehjänä takaisin. Meiltä ja tohtori Ogelilta kesti seitsemäntoista vuotta saada kasaan jonkinlainen kuva siitä, mitä olimme löytäneet.”
Kapteeni kuunteli tarkkaan, mutta tämän silmät vaeltelivat. Hänen katseensa totuttua seinän haalistuneeseen pintaan hän oli alkanut erottaa siitä muotoja. Sitten kuvia. Ja kuvat taas olivat täynnä hahmoja. Ja niistä hahmoista oli yksi, joka toistui kaikkia muita enemmän. Pitkät liskomaiset päät ja niitäkin pidemmät terävät hännät olivat läsnä kaiverrettujen tarinoiden jokaisessa luvussa.
”En tiennyt, että zyglakeillä oli kaupunkeja.”
”Niin kauan kuin historia muistaa, ei olekaan”, Ficus vastasi. ”Mutta jotkin asiat on niin perusteellisesti unohdettu, että niiden jäljille pääsee ainoastaan ajan itsensä ohittamalla. Zighlaa – meren koti – vaikkakin unohdettu, on yhä olemassa. Ja se on häkellyttävän hyvässä kunnossa iästään huolimatta.”
Kapteenin katse seurasi Ficusta, joka oli kääntänyt itsensä kohti aivan seinän ylintä reunaa. Liskojen kuvalliset kertomukset rakentuivat riveittäin. Jokainen rivi aloitti erillisen tarinan katkaisten suhteen edelliseen aina epätyydyttävästi kuin seinään. Kapteeni uumoili, että muinaisten liskojen tarinat olisivat toimineet paremmin runoina kuin perinteisinä kertomuksina.
”Gucheleki, Äiti, joka uinui meressä. Mitä vanhempia kaiverrukset, sitä enemmän hän niissä esiintyy”, Ficus osoitti.
Kapteenikin oli erottanut muodon kaiverruksista. Valtava moniraajainen möykky oli kuvattu kooltaan käsittämättömäksi. Kapteeni oletti kaiverruksen perspektiivistä, että Äitiä ympäröivät pienet pisteet kuvastivat tätä seuraavia zyglak-kansoja. Vuorta muodoltaan muistuttavan olennon merkittävin piirre olivat sen tähtien lailla loistavat neljä silmää, joiden tuike oli taitavasti onnistuttu vangitsemaan kertomukseen.
”Hänen valvovan katseensa alla vanhat zyglakit kukoistivat. Näiden muureihin kaiverrettujen kertomusten lisäksi löysimme myös kivitauluihin tallennettuja tekstejä. Käännöstyö on kuitenkin ollut tuskaista, eikä nykyisten heimojen ulkopuolisille ole valjennut kuin vain muutama vanha termi. Biancalta kesti vuosia saada selville, mitä Gucheleki edes tarkoittaa.”
Guchelekin kaiverruksista paistava katse tuntui porautuvan kärsivällisesti kuuntelevaan Kapteeniin entistä lujempaa Ficuksen hetkeksi jättämän hiljaisuuden läpi.
”Se tarkoittaa ’Häntä, Joka Siunasi Meidät Lihalla’.”
Kapteenin selkäpiissä värähti. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt estämään itseään vilkaisemasta kohti Puhdistajaa. Kohti tämän lihan peittämää ulkomuotoa. Hän oli lukemattomat kerrat pohtinut sitä, miksi arkkikranat olivat muodostaneet Ficuksen sellaiseksi. Ja nyt hän ymmärsi, että Ficus oli kertonut hänelle jotain, joka ainakin kaukaa tarkasteltuna muistutti hieman vastausta.
”Mutta… mikään näistä nimistä ei viittaa siihen, että tämä äiti olisi jotenkin… silvottu.”
Ficus kuuli kyllä Kapteenin äänestä, että tämä yritti peitellä kiinnostustaan. Toan huomio vei keskustelua kuitenkin täsmälleen siihen suuntaan, mihin Ficus oli toivonutkin, joten tämä antoi huonosti peitellyn harhautuksen anteeksi.
”Ei niin. Se… tulee paljon myöhemmin.”
Ficus osoitti neljä riviä alemmaksi noin Kapteenin silmien tasalle. Kaiverrukset kertomuksessa olivat paljon aikaisempia suurempia, sillä rytmittäisen ja useammasta erillisestä kuvasta koostuvan kertomuksen sijasta rivi kuvasi ainoastaan yhtä tapahtumaa. Gucheleki oli helppo tunnistaa kaiverruksen oikeasta reunassa. Sen eteen suojelevaan falangiin oli asettunut joukko peitsikätisiä zyglakeja valmiina kohtaamaan kuvan vasemmasta reunasta lähestyvän joukon. Kapteenilta kesti kuitenkin hetki sisäistää, mikä Meren Äitiä kohti marssi. Toa joutui nielaisemaan noin kolme yskäystä, jotka johtuivat siitä, että hän oli unohtanut hengittää.
Jopa niinkin muinaisesta kaiverruksesta kanohi Haun muodot erottuivat selkeästi. Rivi identtisiä suojeluskasvoisia sotureita marssi jonkinlaisesta holvikaaresta kohti zyglakien nelisilmäistä jumalaa. Niiden kärjessä marssi kuitenkin joku, jota Kapteeni ei olisi välttämättä edes heti tunnistanut, ellei tämän nimi olisi vieraillut jo kertaalleen hänen huulillaan sinä päivänä.
Haukasvoisia sotilaita johtava lisko oli piirteiltään liioiteltu ja sisälsi paljon sellaisia elementtejä, jotka olivat yhteneväisiä zyglak-anatomian kanssa. Oli kuitenkin välittömästi selvää, että se kuitenkin kuvasti hyvin zyglakmaista tulkintaa siitä, miltä vortixxit näyttivät. Liskon eteenpäin ojennetun kämmenen päälle oli kaiverrettu liekkiä muistuttava symboli.
”Jumala tai ei, Guchelekin seuraajat taipuivat Tulinoidan legioonien edessä. Äiti silvottiin, ja voima, jota tämän liha piti sisällään, anastettiin.”
Ficus jysäytti nyrkillä rintakehäänsä kolmesti. Rintalastan alta kuului tömähdysten lisäksi vaimeaa helinää, jonka Kapteeni tunnisti heti yhdentoista toisiinsa fuusioituneen arkkikranan voiman kaiuksi.
”Jos enemmänkin kuin Äidin ruumis selvisi… jos Killjoy on onnistunut luomaan yhteyden edes rippeeseen tämän sielua…”
Ficus ei tiennyt, kuinka jatkaa lausettaan. Kapteeni kuitenkin ymmärsi vallan hyvin, mitä tämä yritti sanoa. Toa ei edes osannut kuvitella, kuinka Äidin mahdollinen läsnäolo voisi edes hypoteettisesti vaikuttaa Puhdistajan olemassaoloon. Ficuksen hiljaisesta hampaiden kiristelystä saattoi kuitenkin päätellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Kapteeni näki mestarinsa niin ilmiselvän neuvottomana. Aina tätä ennen heidän puolellaan olivat olleet resurssit ja aika. Mikään ongelma ei ollut sellainen, mitä ei olisi voinut ratkoa yksinkertaisella kärsivällisyydellä tai Baterra-aseman loputtomalta tuntuvien, vuosisatoja kuluessa kerättyjen resurssien avulla. Nyt tilanne oli toisin. Oli selvää, että Ficuksella ei ollut helppoa ratkaisua muinaisuudesta sikiävään ongelmaan.
”Olen antanut sinulle lukemattomia tilaisuuksia paeta, Kapteeni, enkö olekin?”
”M-mitä oikein tarkoitat?”
”Sinä vietät tällä asemalla nykyään vähemmän kuin minä. Olitpa pohjoisella mantereella, Xialla, Steltillä, missä vain, tulet aina omasta vapaasta tahdostasi takaisin.”
Kapteeni oli ymmällään. Hän oli toki itse ajatellut asiaa silloin tällöin. Ja vaikka Kaikkinäkevän katse olisi häntä varmasti seurannut, oli Puhdistaja myös aivan oikeassa. Jossain kohtaa hänen olisi varmasti onnistunut livahtaa ulos Baterra-aseman vaikutuspiiristä. Edellisenkin matkansa Xialla hän olisi hyvin voinut päättää nousemalla johonkin lukuisista kauppalaivoista sektori A-55:n satamassa. Siinä vaiheessa, kun Ficus olisi saanut tietää, hän olisi jo ollut Nynrahilla. Tai Metru Nuilla. Tai Bio-Klaanissa. Tai niin kaukana etelässä, että edes Bianca ei olisi jaksanut häntä sieltä etsiä.
Mutta jokaisen matkansa päätteeksi hän tuli aina takaisin. Jokainen tehtävä päättyi aina paluuseen Baterra-asemalle.
Joten Kapteeni nyökkäsi.
”Tarkoittaako se, että edes jollain tasolla sinä uskot siihen, mitä me täällä yritämme saavuttaa?” Ficus kysyi.
Kapteeni nyökkäsi uudestaan. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut edes pysähtyä miettimään. Näennäisesti tyytyväisenä Kapteenin vastaukseen Ficus viimein irrotti katseensa kiviseinästä ja kääntyi jään toan puoleen.
”Jos minulle tapahtuu jotain, sinulla on kaikki työkalut saattaa päätökseen se, minkä olemme täällä aloittaneet.”
Kapteeni nielaisi. Niin lujaa, että Ficus kuuli sen.
”Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Kapteeni?”
”Ymmärrän”, Kapteeni vastasi. Hän onnistui siirtämään syrjään epävarmuutensa hetkeksi sanoakseen sen. Hän ymmärsi, että se oli, mitä Ficus tahtoi sillä hetkellä kuulla kaikkein eniten.
Valtavan hammasrivistön takaa kuului hiljainen huojentunut puhallus. Ficus nyökkäsi ja tuijotti vielä hetken rinnallaan seisovaa toaa mutta käänsi sitten katseena takaisin muuriin. Hän ei kuitenkaan katsonut kohti Äitiä vaan liskoa, joka sitä vastaan legioonaansa marssitti. Liekki Tulinoidan kämmenellä oli samaa valkeanharmaata kiveä kuin kaikki muukin sen ympärillä. Ficus kuitenkin pohti edelleen, oliko sen pinnassa joskus ollut veden pois kuluttamaa väriä.
”Se asia Taras-Silin alla…” Kapteeni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Luottamus, jota Puhdistaja oli häntä kohtaan osoittanut, oli rohkaissut häntä spekuloimaan ääneen. ”Ymmärrän nyt, miksi kenraali Killjoy on siitä niin kiinnostunut.”
”Ennen tätä minua ei olisi haitannut, jos hän olisi tuhlannut resurssejaan sen löytämiseksi”, Ficus vastasi. ”Mutta nyt…”
”Meidän täytyy varmistaa, että hän ei pääse siihen käsiksi?” Kapteeni uumoili.
”Abzumo on jo matkalla. Voinemme luottaa siihen, että hän käyttää mahdollisuuden päästä iskemään takaisin Metru Nuin petkutuksen jälkeen.”
Kapteeni toivoi hiljaa mielessään samaa. Vaikka Taras-Silin päällä istui jo häkellyttävä määrä koillissakaran tunnetuimman hammaslääkärin joukkoja, olivat tiedustelutiedot Killjoyn ympärilleen keräämästä armadasta vähintäänkin huolestuttavia. Jos he aikoivat pitää kenraalin käpälät erossa siitä, mitä saaren alle oli säilötty, tarvittiin varmasti jotain julmempaa kuin tohtorin monet keksinnöt.
”Meidän lienee parasta pitää aluetta silmällä hieman tarkemmin”, Ficus sanoi. ”Jos Biancan tiedustelulentue on yhä Odinan yläpuolella, kääntäkää ne kohti Taras-Siliä.”
”Voin auttaa koordinoimaan ne asemiin”, Kapteeni sanoi, kumarsi ja käytti tilaisuuden poistuakseen. Toa oli vuosien aikana oppinut erinomaiseksi tunnistamaan, milloin Puhdistaja odotti saavansa rauhaa. Tämän edellinen lause oli ollut jo täynnä niitä merkkejä. Siksi Kapteeni oli niin yllättynyt, kun tämän poistuminen keskeytettiin.
”Kapteeni.”
”Niin?”
”Muistat kai edelleen nimesi?”
Toa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin estääkseen itseään inahtamasta ääneen. Hän oli aina tulkinnut sen aiheen kielletyksi. Ei tosin siksi, että Puhdistaja olisi sen erikseen kieltänyt, vaan siksi, ettei tämä ollut koskaan kutsunut häntä miksikään muuksi kuin Kapteeniksi.
”M-muistan, totta kai.”
Ficus naurahti hieman, mutta ei ivallisesti, vaan aidosti hieman huvittuneena.
”Kokeile unohtaa se. Niin on paljon helpompaa.”
Kapteeni ei ollut varma, kuinka vastata, joten hän ei sanonut mitään. Sen sijaan hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa pois huoneesta. Matkalla hän kuitenkin vilkaisi vielä kerran pienten luurankojen sarjaa, jonka hän oli saapuessaan joutunut vain ohittamaan. Sarjan ensimmäiset rangat kuuluivat selvästi matoraneille tai ainakin jollekin niiden kaltaisille. Jonon peräpää oli kuitenkin hänelle täysin tunnistamaton. Sarjan viimeisen hahmon sormien luut olivat sulautuneet yhteen, ranka kouristunut osoittamaan suoraan eteenpäin ja kallon etuosa räjähtänyt auki paljastaakseen kaksi valtavaa hammasta, jotka työntyivät kohti kallon tyhjiä silmäaukkoja.
Ficuksen katse kuitenkin poltteli hänen selässään, joten hän ei uskaltanut jäädä enää pidemmäksi aikaa. Kun liukuoven sihahdus viimein viesti Puhdistajalle teoksien taakse kadonneen Kapteenin poistumisesta, sai hän viimein taas hengittää täsmälleen niin raskaasti kuin oli tarpeen.
Tulinoidan päättäväinen katse zyglakien kaiverruksissa oli jotain sellaista, mistä Ficus saattoi ainoastaan unelmoida. Meressä elävää jumalaa vastaan marssiminen oli saatu kuvassa näyttämään niin vaivattomalta.
Hän jatkoi kuvan tuijottamista niin pitkään, että hänen ajatuksensa lähtivät taas harhailemaan. Huoneessa vallitsevaa täydellistä hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan Ficuksen päässä raksuttavat ajan rattaat. Varmistuttuaan siitä, että Kapteeni oli varmasti ehtinyt takaisin aseman ulospäin näkyviin osiin, Ficus lähti kulkemaan takaisin kohti kommunikaatiohuonetta. Sen koko matkan hän tuijotti jalkojensa alla avautuvaa horisonttia. Kaksoisaurinkojen valo oli siirtynyt sellaiseen kulmaan, että niiden säteet kimpoilivat katon – tai Ficukselle siinä tilanteessa lattian – sisällä peittäen näkyvyyden osittain.
Kommunikaatiotilaan palattuaan Ficus ei kuitenkaan kääntänyt askeliaan takaisin asemalle johtavalle pitkälle käytävälle vaan jatkoikin eteenpäin. Huoneen toisella puolella oli muutama metallinen porras, jotka johtivat uudelle ovelle. Sen takana, entistäkin syvemmällä maailman katon sisällä, odotti paljon suurempi ja pimeämpi tila. Metalliin syttyi automaattisesti valot sekä Ficuksen ylä- että alapuolelle. Niin myös tunneliin, joka johti tilasta pois kohti itää. Yksivaunuinen metallinen raitiovaunu sihautti ovensa auki sallien Ficuksen astua sisään. Ja toisin kuin muualla Ficuksen omiksi kutsumissaan tiloissa, tässä vaunussa oli kuin olikin istuimet. Ei tosin hänen omasta valinnastaan.
Rata oli ollut yksi Tohtorin monista ideoista aseman logistiikan parantamiseksi. Sen jälkeen, kun Ficus oli määrätietoisesti hylännyt hammaslääkärin villimmät ehdotukset Biancan kammioon kulkemiseksi, oli Tohtori palannut mukavuusalueelleen rataliikenteen pariin ja vetänyt yksinkertaiset kiskot pisteestä A pisteeseen B. Vaunu itsessään toimi sähköllä. Toisin kuin Pohjoisella Mantereella kulkevat tavarajunat, oli Baterra-aseman kiskotie verrattain lyhyt, eikä vaatinut lihaperäisiä kikkoja varmistaakseen, ettei pysähtyä koskaan tarvinnut.
Tapojensa vastaisesti Ficus istui alas ja jäi kuuntelemaan liikkeelle hyrähtäneen vaunun sähkömoottorin rutinaa. Vaunu kiihdytti huimaan nopeuteen ja vei Ficuksen entistä kauemmaksi Baterra-aseman nurinkurisesta tornista. Ensimmäinen pysäkki tuli kuitenkin vastaan nopeasti – tuskin minuuttiakaan oli kulunut lähdöstä. Siilot yhdestä neljään oli merkattu hopeisilla kylteillä. Ficus astui asemalle niiden eteen ja vaunu jäi kärsivällisesti odottamaan hänen paluutaan.
Siilon numero kaksi raskas rautainen ovi siirtyi syrjään Ficuksen astuttua punaiselle hohtavalle neliölle sen edessä. Siilon sisäpuolella automaattisia järjestelmiä ei kuitenkaan ollut, vaan Ficus joutui vääntämään käsin suuresta vivusta, jotta kaukana hänen yläpuolellaan sijaitsevat tulvavalot rävähtivät päälle.
Toisin kuin siilot yksi ja kolme, siilossa kaksi ei säilytetty pitkän kantaman ohjuksia. Sen sijaan se oli tyyssija kaikille niille aseille ja esineille, joita ei ollut turvallista säilyttää varsinaisen aseman sisällä. Tavaraa oli kertynyt edeltävän vuosisadan aikana paljon. Mustan Käden vanhoja keskeneräisiä projekteja oli siilon sivulle pystytetyissä metallihyllyissä lukuisia. Siilon perää vasten nojasi sekalainen ryhmitelmä merimiinoja, niin xialaisia kuin muitakin kansallisuuksia. Sen, mitä Ficus oli kuitenkin tullut hakemaan, oli Kapteeni asettanut siististi keskelle lattiaa. Kantokopan sisällä rapsahti välittömästi, kun Ficus astui sen lähelle. Hän kumartui tuijottamaan sen sisällä kouristelevaa sinistä kättä samalla, kun hän harkitsi vakavasti omaa seuraavaa liikettään.
Oikea ratkaisu olisi ollut jättää se siihen, sulkea ovi ja unohtaa, että sitä oli edes olemassa. Ficus ei ollut liioitellut, kun hän oli sanonut Kapteenille, että se oli vaarallisin asia, mitä siellä säilytettiin. Vaikka kilpailu ykköspaikasta olikin kohtalaisen tiukka valtavalla verholla peitetyn tyhjän holvikaaren kanssa, joka oli tarkoituksella työnnetty ison kasan muuta roinaa taakse.
Mutta jo pelkästään se, että Ficus harkitsi käden ottamista mukaansa, kieli siitä, että hän oli tehnyt jo päätöksensä. Musta käsi nappasi sinisen käden kopan matkaansa samalla, kun toinen napsautti vivusta siilon valot sammuksiin. Ficus sulki oven perässään, astui takaisin raitiovaunuun ja jatkoi matkaansa kohti päätepysäkkiä ohittaen siilot viidestä kahdeksaan, jotka olisivat normaalisti vaatineet yhden pysähdyksen lisää.
Päätepysäkki oli samanlainen metallinen huone kuin aikaisemmatkin. Sieltä johti eteenpäin täsmälleen yksi ovi, mutta näennäisesti sen avaamiseen ei ollut minkäänlaista mekanismia. Ei kahvaa, vipua eikä minkäänlaista digitaalista tunnistautumista. Sillä tätä ovea ei ollut luotu aukeamaan laisinkaan siltä puolelta, jolla Ficus seisoi. Sen sai auki ainoastaan hän, joka odotti sen toisella puolella.
”Se olen minä.”
”TIEDÄN”, Bianca vastasi ja raskas ovi liukui syrjään. Ficus huokaisi syvään. Kantokoppa kolahteli avautuneen käytävän reunoihin muutaman kerran, kun sen kantaja valmistautui astumaan Baterra-aseman piilotettuun sydämeen.
Avautuva näky oli liimannut Kapteenin sijoilleen silloin, kun Ficus oli näyttänyt sen tälle ensimmäistä kertaa, ja syystä. Se sai myös sielut Puhdistajan sisällä pysäyttämään sykkimisensä hetkeksi. Jopa ne, jotka olivat viettäneet Ficuksen ruumiissa aikaa pisimpään, olivat yhä ällistyneitä siitä, mitä maailman katon sisältä löytyi.
Kammio oli hämärä, mutta se johtui ainoastaan siitä, että alue oli niin järjettömän valtava, etteivät lukemattomatkaan sen seinille asennetut valot riittäneet valaisemaan sitä. Mutta hämärässäkin näki selvästi jäänteet siitä, mitä kammiossa oli joskus ollut. Paksut kiviset pilarit kannattelivat jossain kaukana korkeuksissa siintävää kattoa tai… seuraavaa taivasta. Kammion lattia oli seiniä sileämpi mutta silti täynnä kaarevia, siihen tarkoituksella kaiverrettuja koristeellisia muotoja. Siellä täällä näkyi edelleen raunioita pienemmistä rakennelmista, jotka olivat joko murentuneet aikojen saatossa tai olivat tarkoituksella tulleet vahkien kaatamiksi silloin, kun Ficus oli ensimmäistä kertaa astellut sinne.
Sillä tämä kammio ei ollut hänen rakentamansa. Se oli ollut siellä aina, ja aina hän oli siitä myös tiennyt. Baterra-asema itse oli alkanut pelkkänä tulppana sisäänkäynnille, joka maailman katossa entuudestaan jo oli ollut. Rakennelma itse tehtaineen ja raideverkkoineen oli tullut paljon myöhemmin.
Mutta yhden asian Ficus oli kammioon rakentanut, ja se tikitti parhaillaankin huoneen perällä. Valtava messinkinen kellokoneisto raksutti tasaiseen tahtiin ja koko ajan sitä lujempaa, mitä lähemmäksi hän sitä asteli. Ja koneiston keskellä roikkui nainen. Vitivalkoinen pinnaltaan, joskin kärsinyt. Kapteeni ja Saraji eivät olleet kehdanneet sanoa mitään tämän kohdatessaan, mutta Ficus oli nähnyt näiden ilmeistä, että nämä olivat inhonneet sitä, miltä Valkoinen Kuningatar lihassaan näytti.
Toisin kuin omassa valtakunnassaan, Bianca näytti riutuneelta. Luut pilkistivät ulos sekä tämän kyljistä että raajoista. Vasen kämmen repsotti hädin tuskin muutaman jänteen varassa. Reiät kudoksessa paljastivat mädäntyneitä sisuskaluja. Kaikkien muiden paitsi Ficuksen itsensä silmissä kelloon oli sidottu vuosituhansia sitten hajota alkanut ruumis. Mutta Ficuksen katse oli ainoa, mikä merkitsi. Hänelle kuningatar oli täydellinen. Hänen kaunein unelmansa.
Ficus asteli määrätietoisesti kellokoneiston edessä olevalle pienelle työpisteelle, joka oli jäänyt siihen sen jälkeen, kun hän oli tehnyt uudistuksia messinkisiin sauvoihin, jotka pitelivät Biancaa paikallaan. Ne oli upotettu tällä kertaa paljon syvemmälle kuningattaren ruhoon. Sulatettu kiinni tämän hauraisiin luihin. Se varotoimi oli pakollinen sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Jos joku tunkeutuisi verkkoon vielä kertaalleen Nimdan sirujen avulla, Bianca pysyisi tällä kertaa tukevasti kiinni koneistossaan.
”MIKSI TUOT SEN KIROTUN ASIAN TÄNNE?”
Biancan sanat kajahtelivat silti ainoastaan Ficuksen päässä, vaikka tämä seisoi aivan hänen edessään. Kantokoppa laskeutui rullilla liikkuvan työkaluaseman päälle, ja Ficus alkoi kaivaa alahyllyltä itselleen jotain kättä pidempää.
”Jätin työkaluni tänne.”
”OLISIT VOINUT HAKEA NE POIS TÄÄLTÄ SEN SIJAAN, ETTÄ TUOT TUON HIRVITYKSEN TÄNNE.”
”Tahdoin myös nähdä sinut.”
”MIKÄ OLISI TAPAHTUNUT MYÖS, JOS OLISIT TULLUT HAKEMAAN TYÖKALUSI.”
Ficus huokaisi. Hän oli löytänyt kal-metallisen puukkonsa tavaroidensa seasta ja nosti sen odottamaan rapisevan kantokopan päälle. Bianca ei jatkanut Ficuksen tekojen kyseenalaistamista sen enempää vaan antoi tämän työskennellä rauhassa. Ei ollut kummallekaan salaisuus, että Ficus vain halusi Biancan olevan konkreettisesti läsnä, kun hän pureutui Metru Nuilta saatuun sotasaaliiseen.
Ficus avasi kopan varovaisesti, mutta sininen käsi ei edes yrittänyt pakoilla häntä. Päin vastoin, se rentoutui hänen mustan kouransa tarttuessa siihen ja vetäessä sen ulos kopasta. Koneisto käden sisällä raksutti kuin tervehdyksenä – kuin käsi olisi jollain tapaa tunnistanut omansa. Ficuksen ote siitä oli kuitenkin lähes tarpeettoman luja. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että käsi pääsisi samalla tapaa karkuteille kuin se oli Mustan Käden tukikohdassa ollut.
Ficus käänsi käden ympäri ja tarkasteli lähemmin sen tyveä. Kohta, josta sen ranteen olisi pitänyt alkaa, oli ummessa. Kuten hän oli arvellutkin, käden sisällä oli jotain, mitä sinne ei kuulunut. Hän survaisi veitsen suoraan orgaaniseen mutta pahasti lahonneeseen massaan. Käsi alkoi välittömästi kouristella, ja Ficuksen varotoiminen puristus osoittautui heti tarpeelliseksi. Käden koneistot raksuttivat kovempaa ja kovempaa. Rattaiden kirskunta sen sisällä kuulosti miltei korkeaääniseltä kirkumiselta.
Mutta Ficus jatkoi säälimättä veitsen kääntelyä. Hän etsi massan sisältä jotain kovempaa. Ja kun hän viimein löysi sen ja sai veitsen pari kertaa kokeiltuaan oikeaan asentoon, hän alkoi vääntää. Lujaa. Kuului inhottava läsähdys, kun kasa mädäntynyttä lihaa, jänteitä ja luita sinkosi ulos käden sisältä. Ne laskeutuivat Ficuksen työkaluaseman päälle ja samalla hetkellä käsi hänen kourassaan valahti veltoksi. Hermojen tavoin hanskan sisällä risteilevät johdot repsottivat ulos sen sisältä. Niiden vuosikymmeniä kestänyt liitto hanskan sisälle jumiin jääneen raajan kanssa oli päättynyt.
Ficus sulki liikkumattoman käden takaisin koppaansa ja laski sen sitten jalkoihinsa nähdäkseen tarkemmin, mitä pöydälle valuneet raajan jäänteet pitivät sisällään. Vaikka suurin osa hanskaa joskus ohjastaneesta kädestä oli lahonnut tunnistamattomaksi, erotti muutaman ehjän sormiluun välisistä nivelsiteistä edelleen häivähdyksen sinistä väriä. Ficus ymmärsi välittömästi, että se väri ei ollut peräisin sitä ympäröineestä hohtavasta hanskasta vaan sitä edellisen kerran käyttäneestä veden toasta.
”Olisi pitänyt arvata…”
”JOTEN, NIZ KÄYTTI SITÄ VIELÄ SEN JÄLKEEN, KUN SINUT… POISTETTIIN METRU NUILTA.”
”Siltä näyttää.”
”MITÄ LUULET HÄNEN PIILOTTANEEN MEILTÄ?”
”En tiedä”, Ficus huokaisi. Hän ei ollut huolissaan siitä, keneen muuhun Niz oli saattanut kättä käyttää. Kaikkein pelottavin skenaario oli, että tämä oli käyttänyt sitä itseensä. Piilottanut muistojensa sisällön Biancan katseelta.
Jyskytys Ficuksen päässä oli hiljalleen alkanut palata. Se sama, joka yleensä johtui hänen sisäänsä kertyvästä arkkikranojen liiallisesta energiasta. Taistelu Metru Nuilla oli tyhjentänyt pankin niin perusteellisesti, että hetkellisesti Ficuksella oli pysynyt sielukasastaan ohjaksen paremmin kuin vuosiin. Nyt painostava tuntemus oli kuitenkin tulossa takaisin mukanaan kalloa kivistävä hirvittävä migreeni.
Hän laskeutui varovasti maahan istumaan selkä nojaten yhtä Biancan kellokoneistoa ympäröiviä sähkökaappeja vasten. Hän nappasi sinisen käden kopan samalla syliinsä ja heilutteli sitä edestakaisin. Elottomaksi veltostunut raaja kilisi vasten kopan seiniä reagoimatta vankilansa tärinään.
Ficus istui siinä pitkän hetken sanomatta mitään. Nizin käden jäänteet valuivat hitaasti hänen edessään olevan tason reunaa pitkin kohti maata.
”SINÄ ET OLE MEISTÄ KAHDESTA SE, JOLLA ON VARAA LUOVUTTAA”, Bianca lopulta totesi.
”Paksuja sanoja huomioiden, että se olit sinä, joka piti mykkäkoulua koko matkan tänne.”
”EN MINÄ MITÄÄN MYKKÄKOULUA PITÄNYT.”
”Et vai? Mitä sinä sitten oikein teit? En kuullut koneistostasi raksahdustakaan.”
Bianca oli hetken hiljaa. Selvästi harkiten sanojaan tarkasti. ”MINULLA OLI VIERAS.”
”En tiennyt, että sinulla käy sellaisia.”
”AUTS. ONKO TUO KATEUS, JONKA KUULEN SÄVYSTÄSI?”
Ficus ei voinut muuta kuin nauraa. Bianca piikitteli häntä harvoin, mutta se oli yleensä ansaittua. Kuningattaren alkuperäinen syytös oli kuitenkin osunut vähän syvemmälle kuin hän olisi halunnut myöntää. Siinä istuessaan sininen käsi sylissä hänelle valui väkisinkin muistoja päivästä, jolloin luovuttaminen oli ollut lähellä.
”Viimeksi, kun pitelin tätä, käytin sitä melkein itseeni.”
”MUISTAN HYVIN. ET SUOSTUNUT KUUNTELEMAAN MINUA, KUN YRITIN ESTÄÄ.”
”En… en tosiaankaan”, Ficus tuhahti. ”Jos Niz ei olisi kävellyt paikalle juuri sillä hetkellä… olisin varmaan toteuttanut uhkaukseni.”
Hän muisti hetken valokuvantarkasti. Nurukanin tyhjän katseen lattialla, Nizin itkuisen katseen huoneen ovella. Nui-Kralhin, joka oli saapunut hänen vanavedessään.
”ET KAI MIETI SITÄ TAAS? EN TAHTOISI KÄYDÄ SITÄ SAMAA LÄPI UUDEST–”
”Älä viitsi”, Ficus keskeytti. ”Tiedät hyvin, että olemme kulkeneet tätä polkua jo liian pitkään perääntyäksemme nyt.”
Ficus nosti sinisen käden silmiensä tasolle ja ravisteli koppaa uudestaan, mutta mitään ei näennäisesti vieläkään tapahtunut.
”Sitä paitsi… en usko, että se edes toimisi enää. Kun meitä on täällä samassa päässä jo niin monta.”
Ficuksen ajatukset olivat hiljaiset. Yksikään vähemmän kontrollissa olevista sieluista ei pukahtanutkaan. Kaikkein räikein hiljaisuus oli peräisin veden toasta, jonka ajatukset olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen Metru Nuin tapahtumien jälkeen. Normaalisti läsnä olisi ollut edes jotain. Parhaimpinakin hetkinään, silloin harvoin, kun Ficuksen molemmat kädet olivat sataprosenttisesti Puhdistajan kuvainnollisessa ohjauspyörässä, jokaisesta läsnäolevasta hengestä kuului vähintään tahattomia kaikuja. Mutta nyt, viimeiset kaksi päivää, Niz oli onnistunut tukahduttamaan nekin.
”NO MISTÄ TÄSSÄ ON SITTEN KYSE? OLIKO KILLJOYN ANTAMA LÖYLYTYS TÄLLÄ KERTAA VIIMEIN LIIKAA?”
”Minä kuolin siellä 47 kertaa, Bianca”, Ficus myönsi. ”Ja jouduin helvettiin 47 kertaa. Hihnalle, säikeiksi, parsintaan. 47 kertaa punaiseen koneen läpi ilman hetkenkään taukoa.”
”TIEDÄN VALLAN HYVIN. TUNSIN SEN KAIKEN KANSSASI.”
”Emme ole koskaan olleet näin lähellä päättää sitä hulluutta.”
”NIIN.”
”Mutta silti…” Ficus huokaisi ja laski kantokopan viimein vierelleen. Hänen katseensa harhaili pitkin Valkoisen kammiota. Hänen selkänsä takana tikittävä koneisto odotti kärsivällisesti.
”… kaipa se oli vain ajan kysymys, että joku tuonpuoleisesta huomaisi, mitä yritämme tehdä.”
Zyglakien kaiverrukset eivät olleet poistuneet hänen mielestään enää toviin. Sen jälkeen, kun Kapteenin ensimmäinen viesti Steltimerellä tehdyistä havainnoista oli saapunut, Silvotun Äidin hohtavat silmät olivat kummitelleen hänen tajuntansa perukoilla. Ja vaikka palapelin palaset olivat vielä pahasti levällään, oli Ficus sataprosenttisen varma yhdestä asiasta. Killjoy oli saanut tietää Abzumon turmiollisista suunnitelmista jotain reittiä. Jotain sellaista, joka ei rekisteröitynyt Biancan verkkoon. Ennen tätä mahdollisuus moiselle tietomurrolle tuntui sulalta mahdottomuudelta – ainakin ilman Nimdan siruja – mutta nyt…
”Millainen vieras sinulla muuten kävi?” Ficus yritti parhaansa mukaan vaihtaa aihetta, ennen kuin Biancan syytökset luovuttamisesta alkaisivat käydä toteen.
”LUULISI SINUN TIETÄVÄN.”
”Kuinka niin?”
”FICUS KULTA, MINÄ OLEN KIRJAIMELLISESTI SINUN PÄÄSSÄSI. MEIDÄN VÄLILLÄMME EI OLISI AINUTTAKAAN SALAISUUTTA, ELLET KOKO AJAN VALITSISI OLLA KUULEMATTA MINUA.”
Ficus tiesi vallan hyvin, että Bianca puhui totta. Hänelle oli edellisten päivien aikana alkanut valjeta, kuinka taitava hän oli itsepetoksessa. Jopa ilman kättä muistuttavia työkaluja, hän oli aina ollut erinomainen valehtelemaan itselleen. Unohtamaan. Sulkemaan mielensä asioilta, joita hän ei toivonut tajuntaansa.
Silti… jokin Biancan sanoissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.
”Hei, mitäs sinä oikein tarkoitit –”
Ficus keskeytti lauseensa. Se oli tapahtunut taas. Biancan kellokoneiston tikitys oli lakannut jo toista kertaa sille päivälle. Tällä kertaa sen vain ei olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Koneisto tikitti täsmälleen hänen selkänsä takana. Sen ei ollut mahdollista hiljentyä, ellei joku tarkoituksella sammuttanut sitä.
Kuului kevyt tömähdys, kun jotain valkoista tipahti maahan Ficuksen takana. Se vieri muutaman metrin eteenpäin niin, että Ficuksen taakseen kääntynyt katse näki juuri ja juuri, mistä ääni oli peräisin.
Biancan irti leikattu pää tuijotti häntä kita ammollaan.
Ficus pomppasi pystyyn salaman vauhdilla. Hän aisti lähestyvän vaaran juuri, ennen kuin se osui häneenkin. Hopeinen keihäs, joka oli osoitetti kohti hänen arkkikranojaan, pysähtyi ilmaan, kun Ficus tarttui siihen. Yksi lyönti oli tarpeeksi taivuttaakseen sen, joka keihästä piteli. Metalli pirstoutui ja keihästä pitelevä hahmo hoippui taaksepäin takaisin riviin, josta oli astunut esiin.
Hahmoja oli kuusi, eikä Ficuksella ollut pienintäkään hajua, mistä ne olivat saapuneet. Niiden hopeiset kiiltelevät panssarit hehkuivat kammion keinotekoisissa valoissa… sekä hänen loisteessaan, joka seisoi lähimpänä Ficusta.
Toa Lhekon kasvoilla oleva kultainen naamio ei muistuttanut yhtään sellaista kanohia, jonka Ficus tunsi. Majakan käsi laskeutui vammautuneen toverinsa olkapäälle. Valo syttyi. Messinkinen massa ilmestyi täyttämään soturin rintapanssarin siitä kohtaa, mistä Ficus oli sen iskullaan pirstonut. Se asettui lopulta paikalleen ja värjäytyi hopeiseksi. Aivan kuin panssari ei olisi koskaan rikkoutunutkaan. Viidestä Lhekon mukana saapuneesta yhden keihäs puuttui. Tämä asetti tyhjät kämmenensä ristiin ja vaipui rukoukseen.
”Mitä…” Ficus aloitti, mutta lattialle pyörineet Biancan elottomat kasvot viestivät aivan toista kysymystä.
”Miksi?”
”ON TULLUT AIKA, FICUS. SINUN ON LAKATTAVA VALEHTELEMASTA ITSELLESI.”
Viiden keihään perät jysähtivät maahan peräkkäin neljä kertaa Lhekon sanojen voimaksi.
”ÄITISI TAHTOO NÄHDÄ SINUT. ON AIKA JÄTTÄÄ KÄRSIMYKSEN KIERRE JA MATKUSTAA HÄNEN LUOKSEEN.”
Taas neljä iskua viidestä keihäästä. Kalien tuijotus pureutui Ficukseen kuin tuomarin katse tuoreeltaan tuomittuun. Ficus ei saanut enää sanaakaan suustaan. Jokainen sekunti ilman kellojen tikitystä kalvoi hänen selkäpiissään. Hänen oli varmistuttava Biancan kohtalosta. Hän käänsi katseensa kelloon.
Kaularangan lävistänyt hopeinen keihäs oli syypää kellon pysähtymiselle. Se oli osunut ensin Biancan hauraaseen kaularankaan lävistäen sen ja jatkanut sitten matkaa koneiston rattaiden väliin, jossa se pidätteli messinkiä liikkumasta edelleen.
Kaikki se työ, Ficus ehti ajattelemaan, kun hän tunsi potkun rintakehässään. Taaksepäin vilkaiseminen oli välittömästi kostautunut. Lheko oli liikkunut kuin valon nopeudella ja kylkiluut pirstaleina Ficus lensi sisään ovesta, joka oli ilmestynyt hänen taakseen.
Ovi katosi välittömästi Puhdistajan nielaistuaan. Kuusi muuta läimähti kiinni välittömästi tämän perästä. Kohtaaminen oli päättynyt kuin seinään. Valkoisen kuningattaren kammio oli vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen.
Kesti tunteja, ennen kuin Kapteeni huomasi, että mikään oli vialla. Omaan työhönsä keskittynyt toa havahtui vasta, kun Baterra-aseman autopilotille vaihtaneet vahkit eivät enää antaneetkaan hänelle hyödyllisiä vastauksia. Biancan läsnäolo niistä oli kaikonnut. Eikä Ficuskaan vastannut soittoihin.
Kapteeni aloitti matkansa halki aseman heti ymmärrettyää, että jokin oli pielessä. Kerrokset kahdestatoista yhteen olivat tyhjiä lukuun ottamatta koneita, jotka jatkoivat ohjelmoitua työtään. Kommunikaatiohuoneessakaan ei ollut ketään, mutta sen lattiaikkunasta alas vilkaistuaan Kapteeni näki jotain, mikä sai hänen sydämensä miltei pysähtymään.
Jokainen aseman kontrolloimista sotalaivoista jatkoi hidasta ajelehtimista kohti horisonttia. Ne lipuivat hitaasti pois näkyviltä. Kuin kaarnaveneet, jotka oli vapautettu hitaasti virtaavaan puroon.
Hän kutsui raitiovaunun ja hänen epäilyksensä vahvistuivat. Ficuksen edellinen matka oli ollut Biancan kammioon. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen Kapteeni laittoi jo juoksuksi. Kammion ovet olivat selällään. Ja kammio itse… tyhjä.
Tyhjä, jos ei laskettu surullisesti pysähtyneestä koneistostaan roikkuvaa valkoista ruumista ja irtonaista päätä, joka irvisti lattialla kohti toaa, jonka jalat pettivät tämän alta.
Hänen nimensä oli Corrodér, ja hän oli voro.
Ei varas, sillä varkaat olivat kunniattomia. Jos hän oli jotain, niin kunnian mies. Jos hän oli jotain, niin professionnell.
Kun hän kävi yötä vasten, hän teki vain työtään. Toisten mielestä hänen työnsä – espionagen ja baguetten salat – olivat kunniattomia. Ne toiset olivat niitä, jotka tulisivat aina pelkäämään yötä ja sen hiljaista kutsua.
Merellä oli pilkkopimeää kuiden kelmeää hohdetta lukuun ottamatta. Kuohuvan hopeisen pinnan vaahtopäät iskivät vasten maailman seiniä. Täällä, tiukimmassa railossa, jossa vallit lähes suutelivat toisiaan, olivat kuohut toisinaan huumaavat. Joskus tyrskyt sulkivat meriportit täysin matkaajilta – ainakin niiltä, jotka eivät olleet tarpeeksi hulluja uhmaamaan riskiä paiskautua vasten maailman seinää.
Tuona yönä aaltoja halkoi virtaviivainen, pitkulainen alus. Pimeässä aallokossa se oli niin matala, että kauempaa mereltä sitä ei olisi juuri edes huomannut. Ei, vaikka se näytti lähinnä valtavalta, pitkältä, vaalealta leivältä.
Sisällä ohjaamossa syväläisen vihreät räpyläkädet pyörittivät ruoria. Lopulta ne kehtasivat päästää irti sytyttääkseen savukkeen. Kurssi oli aallokosta huolimatta vakaa. Pari napinpainallusta, ja VKS Panini Deathstructionin autopilotti otti ohjat.
Autopilotti oli lihasta tehty, putkinaamainen silmätön naamio, joka lepäsi vasten metallista pääkalloa. Kallo oli kytketty ruoriin johtojen sikermällä.
Corrodér kutsui sitä nimellä Pierre. Näillä pitkillä merimatkoilla se oli hänen ainoa seuralaisensa.
Pierre muljahteli ja sykki vasten kalloa. Syväläinen ja silmätön naamio jakoivat henkevän yhteisymmärryksen hetken. Tämän kaltaisilla matkoilla Corrodér arvosti sitä, että ainoa matkakumppani ymmärsi olla hiljaa silloin, kun mitään ei erityisemmin kysytty.
Se, että Pierrellä ei ollut karkeasti sanottuna suuta, oli pelkkää bonusta. Sen yhden kerran kun sille oli annettu keho omalla puhe-elimellä, ei puheesta meinannut tulla loppua. Rehellisesti hän pärjäsi ilman ainaista ”puhdista kaikki”-mantraakin, joten Pierre sai nyt lähinnä keskittyä ohjaamiseen.
Ainakin Pierre oli ennen kaikkea yhteistyökykyinen. Kunhan sen antoi ohjata vain aluksia, joilla ei ollut liikaa tulivoimaa.
Syväläinen veti syvään henkeä savukkeesta ja avasi toisella kädellään ohjaamon oven. Meri-ilma puhalsi jääkylmiä pisaroita vasten kasvoja. Hän asteli räpyläjaloillaan kannella, tarttui märästä metallikaiteesta ja tuijotti sysipimeään, jossa aallotkin erottuivat vain kuiden heijastusten hajoilevina kaistaleina. Savukkeen tulipunainen kärki hohkasi ainoana valopisteenä pimeän laivan yllä, kun kelluskeleva jättiläisleipä puski päättäväisenä rajun aallokon läpi.
Jotakuta muuta valvominen olisi alkanut jo unettaa, mutta Corrodérin hermot olivat kireimmillään. Hän sytytti uuden savukkeen. Tämän yön operaatio poikkesi hieman standarditehtävistä, joita hän paronin palkkalistoilla pääsi toteuttamaan. Yritysvakoilutyön riskit olivat pienempiä kuin kriisinaikaisen Legendojen Kaupungin aluevesillä lorvailu.
Useimmiten pienempiä, hän muistutti itselleen. Xialaiset hunter-killer-laivueet suhtautuivat tekijänoikeusrikoksiin hyvin suurella intohimolla. Jokin tässä operaatiossa kuitenkin maistui muulta kuin standarditason Korporaatio-keikalta. Paronilla oli paljon ylväitä ja kohteliaita sanoja uusista liittolaisistaan, joiden kalustoa hän oli Metru Nuille kuljettamassa. Corrodér ymmärsi, että paroni oli nero, mutta ei ollut aivan varma, tiesikö tämä minkälaisten henkilöiden kanssa työskenteli.
Corrodérille ei ollut laisinkaan epäselvää, mihin uudet työkumppanit olivat valmiita. Se vei hänet jonnekin kauemmas. Näinä päivinä hän asioi tappajien kanssa harvemmin kuin joskus ennen. Se tuntui taas hieman enemmän sodalta. Tavalla tai toisella tämä tulisi olemaan tulevan sodan ensimmäinen siirto paronin puolelta. Nui-Kralhi oli aloittanut sen kaatamalla Voitonhampaan, ja pian paronin liittolaiset ottaisivat seuraavan askeleen.
Ei Corrodér. Corrodér ei kysellyt. Hän kuljettaisi kaluston paikalle, eikä jäisi vastaamaan seuraamuksista. Ei, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan illuusiota siitä, että seuraamukset saattaisivat olla veriset. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen rodeonsa.
Corrodér sytytti savukkeen. Hän seurasi katseellaan aaltojen taistoa. Tuuli sai tuuheat viikset viipottamaan suomuisia kasvoja vasten.
Hetken hän oli taas siellä: Al-Mahrian rantaviivalla seitsemättä kuukautta vihollisten rivien takana. Rivien keskellä, rivien jatkeena. Seitsemäs valenimi, seitsemäs valeasu, seitsemäs valepersoona. Osaa valenimistä hän oli totellut niin pitkään, että se ensimmäisenä nimeämispäivänä saatu ei tuntunut juuri mielekkäämmältä kuin yksikään sen jälkeen tullut.
Maurice Corrodér ei ollut valeasuista hänen suosikkinsa, mutta se sai nyt kelvata. Corrodér oli se, jolla oli vielä ystäviä. Corrodér ei ollut se, joka ystävystyi syvällä vihollislinjojen takana, ja sitten myi ne ystävät.
Hän sytytti savukkeen.
Vorot olivat harvoin suosittuja. Sanottiin, että heidän kaltaisillaan ei ollut kunniaa. Se ei ollut totta. Vaati suuria määriä kunniaa tehdä loppuun kunniaton työ – siitäkin huolimatta, että siten menetti ystäviä.
Oliko kunniatonta myydä entiset ystävänsä lopettaakseen Välisaarten merien suurin verenvuodatus? Corrodér seisoi sen takana yhä. Se mies, jonka nimeen hän oli silloin pukeutunut, ei ehkä seisoisi.
Tuon paljon nuoremman miehen suomuista kättä oli ohjannut muukin kuin kunnia saattaa tehtävä päätökseen. Houkka, Corrodér sanoi itselleen. Vorolla ei voinut olla rakastettua.
Mutta silti… usein juuri tällaisina öinä häntä kummitteli se yksi nimi, joka oli melkein saanut hänet horjumaan tehtävästään.
Margaux…
Menneitä aaltoja. Menneitä tuulia. Horisonttiin jo kauan sitten kadonneita.
Corrodér sytytti savukkeen. Yö ei ollut vielä ohi. Hän asteli Paninin takakannelle, avasi leipäluukun ja laskeutui syvemmälle alukseen metallitikkaita pitkin. Aaltojen pauhu hukkui teräs- ja vehnälevyin suojeltujen seinien sisälle.
Hän laskeutui kalpeille lattiakaakeleille ja sytytti öljylampun valaisemaan hämärää tilaa. Lukemattomien puisten työtasojen päällä oli seitsemän kappaletta valtavia kumpareita ruudullisten kankaiden alla. Corrodér asteli varovaisesti lähemmäs yhtä kumparetta, ja nosti kangasta sen kulmasta.
Öljylampun valossa hän näki vaalean, vielä raa’an taikinakuoren valtaisassa metallisessa vuoassa – niin isossa, että hän voisi mennä sille makaamaan. Piiras oli uunivalmis. Keikkataikinan resepti tuli hänelle tässä vaiheessa suoraan selkärangasta.
Lepattava valo paljasti metrin päässä jättiläispiiraista seisovat suuret synkeät hiiliteräksiset uunit. Ne olivat tärkeä osa laivan runkoa – hitsattu saumoistaan kiinni paatin kannatteleviin rakenteisiin.
Corrodérin yön viimeinen työsarka oli tekemättä. Piiraat olivat valmiita paistettavaksi. Hän huokaisi ja sytytti savukkeen. Panini Deathstructionin paistojärjestelmä ei ollut helpoimmasta päästä, vaikkakin se oli pelkkä vääjäämättömyys siitä, että sillä täytyi kyetä leipomaan merillä. Mikä oli toki elintärkeää, sillä erään vielä voimassa olevan etsintäkuulutuksen ansiosta Corrodérilla oli laillinen este leipoa suurimmassa osassa sakaroita. Merellä ne lait eivät päteneet.
Corrodér laski lampun ja tarttui kaksin käsin häntä pidempään metallivarteen. Sen kärkeen oli hitsattu hopeinen kiekko. Hän pyyhkäisi sen pinnalta vanhat karstat, puhalsi sitä ja kalautti kiekkoa vasten uunin teräspintaa.
Metallisen kaiun myötä kiekko aktivoitui hohkaamaan kelmeän vihreää valoa. Sen liikuttelu alkoi vaatia enemmän voimaa – oli kuin kiekko olisi hieman taistellut vastaan.
Corroder vitkutti varren päässä olevan levitaatiokanokan yhden piiraista alle ja kampesi – ja pian häntä kaksi kertaa isompi piiras nousi alustaltaan kuin leikiten.
Hetken huhkimista se vaati, mutta yksi kerrallaan valtavat piiraat päätyivät uuniaukkoihin viimeistä myöten. Corroder pyyhkäisi hikeä otsaltaan, antoi kanoka-leipälapion kolahtaa vasten seinää ja sytytti savukkeen. Hän nykäisi ruutukankaat pois piiraiden päältä ja silmäili suuria leivoksia savun läpi. Kuusi lihapiirasta, yksi kasvisvaihtoehto, hän kertasi itselleen. Aivan kuten asiakas tilasi.
Sitten oli valitettavasti luvassa vielä paistaminen. Corrodér kurtisti kulmiaan ja sytytti savukkeen. Uunien lämmittäminen perinteisin menetelmin vaatisi tunteja, joita hänellä ei ollut, ja määrää sytykettä, jota Paninin matkassa ei ollut järkeä kantaa.
”Bordel de merde”, Corrodér kirosi ja alkoi nousta tikkaita yläkannelle.
Kaikki oli suunnilleen valmista paisto-operaatioon. Corrodér seisoi räpyläjaloillaan sateisella etukannella ja nykäisi suuren hormiluukun auki edessään. Sitten hän, uusi savuke huulessa, otti muutaman askeleen kauemmas luukulta ja nykäisi vyötäröltään radiopäätteen, jonka johdot luikertelivat kantta pitkin ohjaamoon asti.
Räpyläkädet pyörittelivät taajuusvalitsinta pari tovia ennen kuin löysivät suurpiirteisesti oikean.
”Panini Deathstruction kutsuu Sputvikiä”, Corrodér lausui luuriin. ”Kuuleeko Sputvik?”
Linja kohisi hetken, ja sitten sitä pitkin vyöryi kumiseva ääni.
”Sputvik kuulee.”
”Vauhti kaksi solmua. Une laser lunaire lähettämiini koordinaatteihin.”
”Saisinko ensin herkun, toveri?”
Corrodér kurtisti kulmiaan.
”Non. Ei ole mahdollista.”
”Miksi ei?”
Typerä piski.
”En nyt vain voi valitettavasti toimittaa sinulle sellaista yläilmakehään.”
”Kuulostaa tekosyiltä, toveri. Eikö itse Voron pitänyt pystyä toimittamaan mitä tahansa minne tahansa?”
”Hyvä on. Saat sitten kun tulen käymään siellä.”
Corrodér huokaisi.
”Hyvä tyttö.”
Linjalta kuului tyytyväistä hännänheilutusta vasten ohjaamon lasia. Sekuntien kuluttua taivas aukesi.
Jostain kupolin katosta pimeästä myrsky-yöstä alas syöksyi kuin jumalten vasama, sokaisevan kirkkaana hehkuva helvetillinen patsas valoa ja lämpöä. Sentinkin väärin tähdättynä se olisi grillannut Panini Deathstructionin kylkeen reiän, mutta nyt se osui tismalleen hormiaukkoon, jonka Corrodér oli etukanteen avannut.
Corrodér astui lähemmäs valopatsasta, tökkäsi sytyttämättömän savukkeen kärjen siihen, asetti sen huulilleen ja veti syvään henkeä.
Hehkua kesti vain kymmenen sekuntia. Kun se katosi, se jätti jälkeensä vain lämpimänä hohkaavan yläkannen, jolta vesipisarat höyrystyivät. Corrodér veti patakintaan käteensä ja kalautti kannen takaisin kiinni.
Sitten hän suuntasi alakertaan tarkastelemaan työnsä tuloksia. Tuoreen paistotuotteen tuoksu sai veden hänen kielelleen. Vielä mansikanpunaisena hehkuvien hiiliteräsuunien sisällä odotti rivistö kuohkeita, täydellisen ruskeita piiraita, jotka sihisivät uunituoreuttaan. Tuo oli varmasti se ääni, joka kuului ilman vapautuessa piiraista, Corrodér päätti, ja vältti tietoisesti ajattelemasta louskuvia leukoja, jotka kirkuivat palaessaan.
Liha piiraiden sisällä kuulosti murealta. Niin murealta, että joku olisi voinut kuvitella sen sihisevän kuulaserin jälkipoltteessa ja regeneroituvan hirveää tahtia helvetillisissä kivuissa. Corrodérilla ei ollut niin hyvää mielikuvitusta.
Kasvisvaihtoehdonkin sisältä kuului vastaavaa tohinaa. Corrodér oli hyvin tyytyväinen, että kaikki seitsemän olisivat kohta jonkun muun herkkusuun ongelmia.
Osoite oli varmasti oikea, vaikka paronin käsialaa saisi tavan mukaan tulkita Onu-Metrun arkeologisella laitoksella. Hetken häntä huvitti ajatus viedä se samalla sinne. Alus rantautuisi kuitenkin juuri oikeaan metruun.
Leikki leikkinä. Sisään, ulos ja seuraaviin ajatuksiin. Töidensä seuraamuksia ei saanut jäädä miettimään.
Corrodér asteli poispäin kirkuvista piiraista ja alkoi nousta tikkaita pitkin kannelle.
Ei enää kauaa.
Sinä haluat antaa kaiken
Sinä haluat tehdä kaiken
Kaiken olet saanut ja kaiken vienyt
Voiko kuolioituneen sydämen pelastaa
jos oikein kovasti parempaan uskoo
vai onko siinä vielä veitselle tilaa?
Pilvien musta viitta
suruhuntuna kasvoillesi putoaa
Joka päivä suurempi kipu kuin koskaan ennen
Sydämesi paketoitu lasinsirpaleisiin
Sinä halusit antaa kaiken
Sinä halusit tehdä kaiken
Viha kuin tuli leimahtaa
Se ylleen veren värin saa
Sinä tiedät: paholainen elää siellä missä sinäkin
Surutulitus
Lattialle Xenin viereen oli kasautunut aamun aikana kolme pinoa. Ensimmäinen, kaikkein korkein, sisälsi jokaisen paleontologisiin löydöksiin edes sivulauseessa viittaavan kirjan, joka Mustan Käden tukikohdasta löytyi. Pino koostui lähinnä gametrulaisista oppikirjoista, mutta joukossa oli myös muutama harvinaisempi teos. Harvinaisempi siinä mielessä, ettei niitä enää löytynyt Onu-Metrun suurista arkistoista. Mustan Käden kopiot kirjoista Bohrok: Syvyyksien luolasto ja Conux – Maailma jalkojemme alla saattoivat hyvinkin olla viimeiset laatuaan.
Toinen pino oli paljon ensimmäistä matalampi. Oikeastaan se koostui täsmälleen viidestä kirjasta, joita yhdisti maininta Adorium Seleciuksesta. Xen oli alkanut laittaa niitä syrjään täysin hetken mielijohteesta. Nuparun luona vierailemisen jälkeen nimi oli soinut hänen ajatuksissaan tarpeeksi, että hän oli alkanut kiinnittää sen esiintymisiin huomiota.
Kolmas pino koostui lehdistä. Niiden kansissa keikistelevät piirrokset Metru Nuin toa-sankareista eivät jättäneet paljoa mielikuvituksen varaan. Xen ottaisi ne talteen, jotta ne eivät sotkisi enää Mustan Käden kirjaston järjestystä. Eikä hän missään nimessä siirtäisi niitä omaan työhuoneeseensa jemmaan. Ei, pois se hänestä. Sillä hän oli jo vienyt sinne satsin Gladiaattorien sellaisia numeroita, jotka oli julkaistu sodan aikana. Sellaisia, joilla oli… nostalgia-arvoa. Pinoon lattialle jääneet olivat myöhemmin julkaistuja numeroita, jotka olivat jo menettäneet journalistisen teränsä.
Yön pikkutunneilta asti kirjastoa lajitellut vahki puhalsi kämmeniinsä kertyneen staattisen pölyn taas kerran ilmoille. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan käsiensä ehjää pintaa. Nurukanin muistoissa ne olivat kuluneet melkein hänen rankaansa asti, mutta tietenkään toan päässä saadut vammat eivät olleet seuranneet häntä todellisuuteen. Se kuitenkin aiheutti Xenin päässä joka kerta pienen katkoksen. Se, mitä hän oli kokenut, ja se, mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut, eivät olleet enää yhteydessä toisiinsa. Hän tiesi, että häneltä kestäisi pitkään ymmärtää, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Juuri nyt sille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hänellä oli vielä ainakin viisi hyllyä läpi käytävänä, eikä hän osaisi levätä, ennen kuin olisi kahlannut läpi niistä jokaisen.
Hylly, jonka sisällön hän oli vain surutta kaatanut vierelleen, alkoi lähestyä valmista. Viimeiset kirjat hylkypinoon siirrettyään hän epäristi jalkansa ja pomppasi palauttamaan turhiksi osoittautuneet teokset takaisin paikoilleen. Hänen verensä kohahti merkiksi siitä, että jokin muukin oli reagoinut hänen äkilliseen liikkeeseensä. Ilmastointikanavassa kipitti taas jotain. Se oli vältellyt Mavrahin asettamia loukkuja taitavasti, mutta se ei voinut piileskellä kanohin voimaa, joka virtasi Xenin veressä. Hänen jokainen yrityksensä kaapata sininen viisisorminen vipeltäjä oli kuitenkin vain tehnyt siitä entistä varovaisemman.
Xen pysähtyi seuraavan hyllyn eteen vain kuuntelemaan, kuinka kipitys kaikkosi jälleen syvemmälle tukikohtaan. Kerroksesta hänen yläpuolellaan sen sijaan kuului kymmeniä hiljaa laahustavia askeleita. Ne pelottivat häntä ihan vähän vähemmän kuin ennen. Hän oli ainakin melko varma siitä, että hänen äitinsä luomukset eivät aktiivisesti tahtoneet hänelle pahaa.
Jos Xen olisi luottanut ainoastaan kuuloonsa, olisi hän varmasti saanut nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, mutta Elda hänessä oli sitä mieltä, että hänen täytyi tietää täsmälleen, mistä kaikki hänen ympärillään liikkuvat asiat löytyivät. Hän sai harhautettua itseään lopulta kaulassaan roikkuvilla siruilla leikitellen. Niiden kilinä rauhoitti häntä tarpeeksi, että hän sai katseensa takaisin tomuisten kirjojen selkämyksiin.
Se keskittyminen herpaantui kuitenkin välittömästi, kun radioyhteys hänen korvanapissaan särähti päälle. Hän oli osannut odottaa sitä mutta säikähti ääntä silti. Maakansalaisten paperien plärääminen ja näyttöpäätteiden naputtelu kajahteli läpi ensimmäisenä. Sitten kuului ärsyttävää rahinaa, kun matoran-professori kohensi oman korvanappinsa paikkaa.
”Löysimme jotain, Xen. Nurukan lukee parhaillaan. Alaviite Oms Eebensin apurahapäätöksissä”, Mavrah selitti. Xenin vireystila kohosi välittömästi. Hän oli ollut varma, ettei heidän etsimäänsä ollut voitu hävittää kokonaan. Ei ainakaan Suurten Arkistojen kokoisesta paikasta.
”Eli ainakin paleontologi nimeltä Nace oli joskus olemassa?” Xen haukotteli syrjään uupumustaan.
”Kyllä. Vahvistaa, että nimemme on oikein”, Nurukanin ääni ilmestyi linjoille. ”Vaikka sitä ei löydykään enää Bauinuvan asiakasrekisteristä.”
”Ficus varmasti huolehtinut turvallisuudesta. Tiedot vaihdettu sen jälkeen, kun hänet melkein löydettiin. Uusi nimi myös.”
”Nimi, jota ei varmasti löydy enää mistään teoksesta”, Xen huokaisi. ”Pitäisi päästä jotenkin Bauinuvaan sisälle nuuskimaan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty. He eivät tuntuneet kovin tyytyväisiltä läsnäolooni. Eivät päästäneet aulaa pidemälle edes tutkimusluvan kanssa”, Nurukan murahti.
Maan toan aamuhämärissä tekemä tiedustelumatka oli ollut huomattava pettymys. Kauhusta kankean aulapalvelijan selityksistä oli jäänyt käteen ainoastaan tieto siitä, että ketään Nace-nimistä ei heidän potilaistaan löytynyt. Tämän jälkeen kaksi huomattavan hermorauniota mutta toimintakykyistä vartijaa oli asettunut Nurukanin eteen joka kerta, kun tämä oli yrittänyt kurkkia laitoksen käytäville. Tämä oli näiden pyynnöstä lopulta poistunut. Sekä Nurukan että radioyhteyden kautta kuunnellut Xen olivat päätelleet, että siellä oli tapahtunut edellisenä yönä jotain, sillä paikalla oli kaartilaisia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Nopeasti sen jälkeen he olivat turvautuneet taas tallennetun tiedon voimaan, vaikka siihenkin oli selvästi kajottu.
”Apua Naholta?” Mavrah pohti. ”Xenillä hyvät välit Mangaihin. Kenties Dumen toimistolta lisäresursseja tutkintaan.”
”En pidättelisi hengitystä. Naholla on salaisuuksia ihan yhtä lailla, eikä hän ole tuntunut kovin halukkaalta puhumaan.”
Xen muisteli edelleen kummastellen hiljattaista kohtaamistaan veden toan kanssa. Hän oli kyllä osannut jo päätellä, miksi tällä oli tarve peitellä Le-Metrussa tapahtuvaa tavaraliikennettä. Se, että tämä teki niin, tarkoitti kuitenkin, ettei tämänkään apuun voinut välttämättä täysin luottaa. Luottamuksessa oli vielä yksi loikka tekemättä.
Korviariipivä merkkiääni säikäytti niin vahkin kuin tämän korvassa höpisevän kaksikonkin. Tukikohdan yläkertaan viritetty sireeni törähti kahdesti merkiksi siitä, että joku odotti lastausalueella. Hätkähtäessään Xen onnistui kaatamaan paleontologian pinonsa suoraan Selecius-pinon päälle.
”Äh, odottakaas hetki”, Xen mutisi turhautuneena ja nappasi takkinsa läheisen tuolin selkämykseltä. Hän mykisti oman äänensä korvanappiaan painamalla ja lähti marssimaan kohti hissiä. Nurukanin ja Mavrahin keskustelu jatkui hänen korvassaan, kuten jatkui myös näiden mikrofonien vieressä tapahtuva kovaääninen paperien rahina.
Hissimatka ylös tuntui jälleen ikuisuudelta. Nurukan oli epäillyt, että osa sen kaapeleista oli alkanut löystyä. Hän oli luvannut jossakin vaiheessa vilkaista kuilun rakenteisiin. Siihen asti Xen saisi tuijotella omaa kuvajaistaan tylsistyksiin asti hissin peilistä. Toien ja matoranien keskellä koko elämänsä elettyään hän ei ollut koskaan kunnolla ajatellut, kuinka paljon hänen kallonsa muistuttikaan koillissakaran liskoväkeä. Nyt, osittain siksi, että hänellä oli aikaa, hän oli alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Hän oli jo tovi sitten päättänyt, että vierailisi Nuparun luona uudestaan, tahtoi pappa sitä tai ei.
Kello kilahti lopulta saapumisen merkiksi. Metalliset ovet aukenivat niin hitaasti, että Xen luikki niiden raosta ulos, kun ne olivat vasta puolivälissä. Hän näki jo lastausalueen ulos johtavalle oviaukolle, jonne oli ilmestynyt valtava puinen paletti. Sen vieressä seisoi oranssiin haalariin pukeutunut hunakasvoinen le-matoran, joka naputteli rahtikirjaa käsissään kärsimättömänä.
”Olen kauhean pahoillani, kun kesti. Olin tuolla ihan alhaalla ja –”
”Kenraali Xen, otaksun”, le-matoran töksäytti keskeyttäen vahkin anteeksipyynnöt ja työnsi rahtikirjaa väkisin tämän käsiin.
”Öh, mikä tämä oikein on?” Xen ihmetteli ja kierteli katseellaan palettia, jonka päälle oli sidottu seitsemän suurikokoista läpinäkyvää kääröä. Niiden sisällä näytti olevan jonkinlaista tunnistamatonta massaa. Rahtausmatoran näytti suorastaan loukkaantuneelta, että lähetyksen vastaanottaja tiedusteli häneltä sen sisältöä.
”Anteeksi, mutta kai sinä nyt itse tiedät, mitä olet tilannut?”
Xenin suu jäi hämmennyksestä auki, kun hän mietti, kuinka saisi purettua kiusallisen tilanteen. Lopulta hän päätyi vain raapustamaan nimensä hätäisesti vastaanottolomakkeeseen ja tyrkkäsi sen matoranille, joka päätään pudistellen riensi takaisin ulos tukikohdasta johtaviin käytäviin. Xen jäi kuuntelemaan, kuinka tämän vaunu surahti liikkeelle ja lähti ajamaan Onu-Metrun erämaahan. Vasta sen jälkeen hän käänsi katseena rahtikirjaan, jonka sisältö ei valaissut asiaa kovinkaan paljoa.
Lähetyksen sisältö oli merkitty elintarvikkeiksi. Lähettäjän osoite oli merkattu niin suttuisella käsialalla, että siitä ei saanut millään selvää. Hänelle se kuitenkin oli osoitettu. ”Kenraali Xen”, siinä luki. Tämä teksti oli muista poiketen lisätty lomakkeeseen koneella.
”Onko joku teistä tilannut… seitsemän tosi isoa piirasta minun nimissäni?” Xen ohjasi kysymyksensä korvanappinsa kautta arkistoja tonkivalle kaksikolle. Vastaukset ”häh” ja ”miten niin piirasta?” kertoivat, että lisäkysymysten esittäminen oli turhaa. Lopulta hän päätteli, että Naho tai Mexxi oli tahtonut avustaa heitä. Se ei kuitenkaan selittänyt piirasoletettujen käsittämättömän suurta kokoa. Seitsemännen, hieman muita huonommin sidotun yksilön kylkeen oli myös jätetty keltainen lappu, jossa luki ”kasvisvaihtoehto”.
Hän päätti lopulta jättää molemmille Mangaille viestin. Jonkinlainen selitys tarvittiin, ennen kuin hän alkaisi repiä klönttejä irti alustastaan. Hän marssi suoraan oleskelutilan päätteelle ja alkoi kaivella yhteystietoluetteloaan. Hän ei voinut olla välillä vilkuilematta näytön ylitse kohti sitä nojatuolia, jonka pohjalla Nurukan oli viettänyt suurimman osan edellisistä viikoistaan. Sen tyhjyys oli selvä merkki siitä, että asiat olivat muuttuneet. Se sai Xenin väkisinkin hymyilemään, vaikka tukikohdan äkillinen hiljaisuus tuntui välillä omituiselta.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Xen painoi lähetä ja nosti sormensa näppäimistöltä. Hän oli yhä turhautunut siitä, kuinka paljon Metru Nuin kommunikaatiovälineet olivat ottaneet takapakkia sodan jälkeen. Ennen tällaisiakin viestejä varten oli olemassa kannettavat laitteet, joilla sai kenet tahansa kiinni reaaliajassa. Nyt hän joutui aina odottamaan, että vastaanottaja avaisi sähköpostinsa. Barbaarista, hän sanoi melkein ääneen.
”Kirjoja ollut ennen lukuisia. Koko osasto menettänyt useita teoksia. Joku yrittänyt pyyhkiä koko tutkimukset arkistoista. Jäljet Bohrok-tutkinnan alkuvuosista puutteellisia”, keskustelu arkistoissa, ja täten myös Xenin korvassa, jatkui.
”Ei tarvitse miettiä kauaa, kuka”, Nurukan huomautti happamana. ”Arkistoihin iskettiin sodan aikana ainakin kolmesti. En ihmettelisi, jos ne olivat kaikki Ficuksen keinoja päästä käsiksi tallenteisiin.”
”Niinkö tosiaan? En ollut tietoinen. Sodan aikaan matkustin etelämantereen merillä tutkimustarkoituksissa. Palattuani oletin puutteet metsästäjien syyksi”, Mavrah muisteli.
Xen ei varsinaisesti yllättynyt, että sota oli ollut vain alaviite ympäriinsä viilettävän professorin elämässä. Hän oli nostanut jalkansa tietokonepöydän päälle lähetettyään viestit eteenpäin. Yllätyksekseen hän sai Naholta vastauksen lähes välittömästi. Tämän täytyi olla toimistollaan, mikä taas tarkoitti, että päivän partiovuoro oli Mexxillä.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Mitä hiivatin piiraita?
Tulen vilkaisemaan kunhan ehdin. Joku Le-Metrussa sekoilee.
Xen alkoi jo naputella vastausta, mutta sovelluksessa Nahon nimen kohdalla näkyvä vihreä pallo oli jo muuttunut harmaaksi. Xenin mielestä piiraat eivät olleet välittömän selvityksen arvoinen asia, mutta ei häntä toisaalta haitannut saada seuraakaan.
”Tuo ylhäällä. Ojentaisitko?” Mavrah pyysi. Rahinasta päätellen Nurukan oli kurotellut tälle jotain jostain korkealta. Siitä johtuen Xen ei kuullut sitä, mitä tapahtui lastausalueella hänen selkänsä takana. Yksi piiraista oli alkanut valuttaa sisältöään tukikohdan metalliselle lattialle. Siitä lähtevä lirinä peittyi korvanapista kuuluvan metelin alle.
”Katso tuota”, Mavrah hihkaisi. Nurukanin mikistä kuului hetken mutinaa, kun tämä luki tälle ojennettua asiakirjaa puoliääneen. Kun sen jälkeen ei sitten kuulunutkaan mitään, piti Xenin vaatia löytöä lausuttavaksi ääneen.
”Taas yksi rahoituspäätös”, Nurukan vastasi pahoiteltuaan. ”Ficus taisi unohtaa, että rahaliikenteestä jää jäljet aina jokaiselle osapuolelle. Tämä on Xian keskuspankin kulttuurirahastosta. Tutkimusretki Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla paljastuneeseen kammioon yhdessä Ga-Metrun paleontologisen yhteisön kanssa.”
”Tuo se on!” Xen hihkaisi. ”Se sama, jossa Nuparu nykyään lymyilee. Mainitaako Naceä siinä nimeltä?”
”Ei ainoastaan häntä, vaan Ficus myös. Tästä rahaliikenteestä voisi myös päätellä, että molemmat olivat täällä Xian palkkalistoilla, kun loput henkilökunnasta oli Metru Nuilta. Täällä on myös mainintoja aikaisemmasta tutkimusretkestä vanhan Selakhian alueilla. Näyttäisi olevan suoraa jatkoa sille.”
Taas jälkiä, jotka johtivat salskeiden alueille. Xenille tuli heti mieleen yrittää ottaa yhteyttä Delevan retkikuntaan, josta ei huolestuttavasti ollut kuulunut mitään pitkään toviin. Häntä hillitsi kuitenkin tieto siitä, kuinka suuri alue vanha Selakhia oli. Heillä tuskin oli varaa poiketa paljoa reitiltään.
”Tuo paleontologinen yhteisö. Vieläkö se on olemassa?”
”Tukikaudet päättyivät jo ennen sotaa. Tunnen muutaman entisen jäsenen. Voin jututtaa. Tuurilla Ficus ei ole tajunnut kajota heihin”, Mavrah tuumasi.
”Varovaisesti!” Xen huudahti. ”Emme tahdo, että Kaikkinäkevä huomaa. Hoida asia niin hiljaa ja huomaamatta kuin suinkin voit. Emme aseta sivullisia vaaraan oman työmme vuoksi.”
Mavrah hymähti myöntävästi. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Xen tajusi viimein, että hänen selkänsä takana tapahtui jotain. Taikinasta kantautuva lirinä muuttui hetkellisesti ryöpsähdykseksi, jonka jälkeen valumisen äänet voimistuivat entisestään. Hän pomppasi ylös tuolilta ja kurkkasi lastausalueelle ihmeissään. Kasvisvaihtoehto oli räjähtänyt sisältäpäin roiskien herkullisen tuoksuista sisältöään pitkin lattiaa.
”Mitäs persettiä nyt oikein…”
Xen osasi ilman Eldaakin päätellä, että jotakin oli purskahtanut ulos kasvisvaihtoehdosta, kammennut läheisen ilmastointikanavan luukun auki ja luikerrellut siitä sisään. Se, mikä se sitten olikaan, matkusti kovaa vauhtia pitkin tukikohdan alempia kerroksia. Sillä oli tarpeeksi vauhtia, että se nopeasti katosi Xenin aistien kantamattomiin. Ainakaan merkintä paketin kyljessä ei ollut valehdellut, sillä ilmastointikanavaan syöksynyt olento oli hänen verensä mukaan ehottomasti ollut jonkinlainen kasvi.
”Xen, mitä siellä tapahtuu?” Nurukan kyseli huolestuneena.
”Jotakin purkautui ulos taikinasta…”
”Anteeksi mitä?”
”Se liikkuu nopeasti. Ei helvetti, jos noissa muissakin on…”
Hän kurotteli taas syvimpään sisäänsä ja antoi kanohi Eldan verenkierrossaan tehdä taikansa. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuuden muun piiraan sisältä mitään. Jos niidenkin sisällä olisi ollut elämää, hän olisi varmasti huomannut sen.
Hän oli aina voinut luottaa siihen kykyyn. Mikään ei liikkunut, hengittänyt tai edes räpäyttänyt silmiään hänen läheisyydessään ilman, että hän tiesi siitä. Kenties juuri siksi hän vain jähmettyi paikalleen, kun loputkin kuusi leivonnaista alkoivat tutista.
”Nurukan…”
”Xen, mitä siellä tapahtuu?”
Ensimmäinen valtava koura purskahti ulos Xeniä lähimmästä piirakasta. Se liikkui, mutta hän ei tuntenut sitä. Se repi tietään ulos sellaisella vimmalla, että taikinan litinä täytti koko lastausalueen. Eikä Xen tuntenut sitäkään. Kuusi hirviötä, jotka kaapivat tietään kohti Xeniä, olivat siinä aivan ilmiselvästi, mutta jokin… tai joku oli verhonnut ne hänen aisteiltaan.
”Nurukan!”
Muutaman kilometrin päässä, syvällä Onu-Metrun arkistoissa
”Nurukan!” oli viimeinen asia, joka yhteyden toisessa päästä kuultiin. Karmiva hiljaisuus vallitsi Nurukanin ja Mavrahin välillä, kun nämä tuijottivat toisiaan huolen murtamina. Nurukan ei kuitenkaan jäänyt odottamaan sekuntiakaan pidempään. Kakama hänen kasvoillaan loisti, kun hän valmistautui ryntäämään täydellä vauhdilla takaisin tukikohtaan.
”Mavrah, tiedät, mitä tehdä.”
Professori nyökkäsi. Tämä taputteli pientä nahkaista reppuaan varmistaakseen, että kaikki tärkeä oli mukana ja valmistautui pinkomaan kohti pintaa niin nopeasti kuin matoranin jaloillaan olisi pystynyt. Taival jäi kuitenkin lyhyeksi, kun tämä nuuhkaisi arkistojen ilmaa, johon oli ilmestynyt pistävä uusi haju.
”Nurukan. Haistatko –”
Räjähdys paiskasi Nurukanin maahan sellaisella voimalla, että tämän vasen olkapanssari pirstoutui iskun voimasta. Tyhjästä ilmestynyt tulipallo poltti Mavrahin kasvoja raivotessaan maakaksikon lävitse. Heidän korvansa soivat, ja shokki valtasi molempien kehon. Sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuksia, kun Nurukan kampesi itseään ylös ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
Valtava palanen arkistoja oli romahtanut. Kaikki elektroniikka ja fyysiset tallenteet heidän ympärillään olivat ilmiliekeissä. Nurukanille valkeni kuitenkin nopeasti, että räjähdys oli osunut heihin vain sattumalta. Se, minkä isku oli tuhonnut, oli heidän reittinsä takaisin. Tonneittain ja taas tonneittain palavaa rojua oli nyt siinä, missä arkistojen ja Mustan Käden välinen käytävä oli vielä hetkeä aikaisemmin kulkenut.
”Mavrah, sinun täytyy mennä”, Nurukan yski pölyä suustaan. Professori oli kuitenkin jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän jalat olivat kuin naulattu arkistojen tuhkan peittämään lattiaan.
”Akamain nimeen, Mavrah! Tämä on tärkeää!”
Pahimman tinnituksen kaikottua Mavrah sai niukin naukin selvää Nurukanin sanoista. Toa oli kumartunut tämän yläpuolelle peittääkseen hirvittävän näkymän, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
”Mavrah…”
”Kyllä… kyllä… öh, aivan…”
”Mavrah. Ko-Metru. Sinä osaat sinne. Käänny. Juokse. Älä katso taaksesi. Minä lähden hakemaan Xenin.”
”Mutta… sisäänpääsy…”
”On vain yksi kahdesta. Minä lähden pinnalle… ja sinä lähdet Ko-Metruun.”
Nurukan painotti viimeisiä sanojaan niin tarkkaan, että Mavrah ei järkytykseltäänkään voinut olla ymmärtämättä. Nurukan kiristi professorille tämän repun nyörit ja työnsi tätä kannustavasti kohti vastakkaista suuntaa, jossa tunnelit Metrun keskiosiin loistivat vielä ehjinä. Mavrah loi vielä yhden huolestuneen vilkaisun Nurukania kohti mutta lähti kuitenkin juoksemaan. Nurukan odotti, että tämän askeleet kaikkosivat, ja repi sitten tuhoutuneet haarniskan rippeet irti olkapäästään. Sen vaaleammat osat olivat täysin räjähdyksen lämmön ja pölyn tummentamia. Hän oli ollut vain muutaman metrin päässä väkivaltaisesta mutta nopeasta kuolemasta.
Hetkeäkään enempää empimättä hän kuitenkin loikkasi. Räjähdys oli paljastanut hänen yläpuoleltaan juuri sen verran Onu-Metrun luonnollista maata, että hän pystyi kutsumaan sen avukseen. Sora ja sedimentti nielaisivat toan kokonaisena ja kiidättivät tämän vauhdilla kohti pintaa. Xenin mikrofoni oli edelleen täysin hiljainen. Hän vain toivoi, että ehtisi paikalle ajoissa.
Tesserakti Onu-Metrun yllä
Keskellä avaruuden tyhjyyttä tähtien ympäröimänä leijailevalle kivenmurikalle istutetulla obsidiaanisella valtaistuimella rötköttävän makutan silmien edessä leijaili näyttöpäätteenomaisia reikiä todellisuudessa. Maailman menoa kuvaavista hehkuvareunaisista suorakulmioista ensimmäisen läpi näkyi ilmakuvaa Mustan Käden tornin maanpäällisten jäänteiden ylle rakennetun suojakupolin ympäristöstä. Keskimmäisen ikkunan sisällä puolestaan avautui näkymä tuoreen kenraalin ponnisteluihin neljämetristen hirvitysten salamannopeiden hyökkäysten väistämiseksi. Viimeisestä ikkunasta tuijottivat – joskaan eivät sanan varsinaisessa merkityksessä – Valkean kuningattaren kasvot.
”TILANNEPÄIVITYS?” Bianca kysyi.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Makuta Abzumo vastasi maireasti. Tämä oli vajonnut istuimensa perälle niin, että tämän kasvot jäivät varjoihin. ”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?”
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN.”
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Valkoinen ei vastannut mitään. Punaiset silmät tuijottivat nyt Onu-Metrun surullista tasankoa vasemmanpuolimmaisessa virtuaalinäytössä: toa oli purskahtanut juuri läpi maan pinnasta. Makuta nojautui eteenpäin jopa hieman riemukas ilme kasvoillaan.
”Ja show alkaa!”
Ne olivat uskomattoman nopeita. Jos niitä olisikin ollut vain yksi, olisi Xen pystynyt suhteellisen helposti välttelemään hyökkäyksiä, mutta kuutta vastaan hänellä oli täysi työ yksinkertaisesti olla siivuttumatta pieneksi silpuksi. Ne eivät olleet aivan yhtä nopeita kuin Saraji oli ollut, mutta Sarajin liikkeet hän oli pystynyt ennakoimaan – Sarajin läsnäolon hän oli tuntenut. Nämä hirvitykset sen sijaan eivät hänen verensä mielestä olleet olemassa.
Ennen kaaoksen alkamista Xen oli saanut varsin hyvän vilkaisun yhteen olennoista: ensimmäisenä piiraasta ulos tunkeutunut oli ryöminyt lattialle, ravistellut päältään taikinan kuin energiakoira ja tuijottanut Xenia pitkään ja hartaasti, ja hän oli tuijottanut takaisin paikalleen jähmettyneenä. Siinä köyristellessään se oli näyttänyt melkein kuin jonkinlaiselta linnulta: sen jalkojen kynnet muistuttivat kahujen omia, ja sen käsissä, tai ehkäpä siivissä, oli pitkiä sulkamaisia teriä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa, ja jännitys oli käsinkosketeltava.
Sitten otus oli noussut täyteen mittaansa – joka oli kaksinkertainen Xeniin verrattuna – ja mylväissyt hirvittävän korviaraastavan kirkaisun. Siipimäisten raajojen alta oli paljastunut toinen käsipari, josta törrötti anatomisen järkevyyden kannalta aivan liian monia raateluun selvästi tarkoitettuja kynsiä. Otuksen päästä sojotti kaksi pitkää sarvea ja suusta pitkä rivi hainhampaita, jotka paljastuivat sen rääkyessä.
Tässä vaiheessa muistakin piiraista oli ollut jäljellä lähinnä möhnää lattialla ja viisi samanlaista groteskia hirviötä rynnännyt toverinsa rinnalla saatanallisesti kirkuen Xeniä kohti.
Xen oli sytyttänyt ionikyntensä ja nopeasti perääntynyt syvemmälle oleskelutiloihin, mutta otusten brutaalien iskujen edessä huonekalut ja jopa väliseinät olivat vain menneet palasiksi. Hän toivoi, että Nurukanin irtaimisto kuului kotivakuutuksen piiriin, sillä siitä ei olisi kyllä tämän jälkeen juuri mitään jäljellä. Hänen onnekseen huonekorkeus oli oleskelutiloissa riittävän matala, jotta hirviöt eivät kyenneet seisomaan suorassa ja hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Niitä oli kuitenkin kuusi, ja hänen elintilansa väheni huolestuttavalla vauhdilla.
”Nurukan! Nyt olisi tosi hyvä hetki vastata!” Xen huusi, mutta tajusi liian myöhään, että hänen korvanappinsa oli lentänyt maahan jossakin kohtaa rytinää. Hän sadatteli tilannetta mielessään. Tämä oli selvästi hyökkäys heitä vastaan, eikä hänen ollut vaikea päätellä, kuka oli hyökkäyksen takana.
Hän yritti muutamaankin otteeseen iskeä takaisin otuksia kohti, mutta ahtaasta tilasta huolimatta nämä onnistuivat aina välttämään ionikynsien raapaisut. Hänen oli täysin mahdoton ennustaa, missä ne olisivat seuraavaksi. Tilanne tuntui hirvittävän lisäksi absurdilta – kuin hänelle aina luontainen kyky tuntea, missä kaikki oli ja mitä ympärillä tapahtui, olisi yhtäkkiä yksinkertaisesti lakannut toimimasta.
Yksi pedoista sai raapaistua Xenin kylkeä terävällä siipisulallaan, mutta hänen onnistui käyttää tilaisuus hyväkseen ja viiltää siitä ionikynsillään pala irti. Kun olento perääntyi särisevällä äänellään kirkaisten, kivusta irvistävä Xen ehti repiä reiän seinään, jota vasten tämä oli pakottanut hänet perääntymään, ja kierähtää siitä sisään. Hän huomasi olevansa keittiössä ja lähti välittömästi juoksemaan kohti ruokasalia. Ei mennyt montaa sekuntia, kun hirviöt olivat purkaneet koko oleskelutiloja ja keittiötä toisistaan erottavan seinän ja alkaneet vipeltää liskomaisesti hänen peräänsä. Niitä mahtui tulemaan vain kaksi rinnakkain, mutta kaksi oli enemmän kuin tarpeeksi harmia.
Xen vain juoksi, minkä kintuistaan pääsi. Hän kuuli, ja ennen kaikkea tunsi Elda-aistillaan, baaritiskin ja kaiken sen lähistöön säilötyn lasiastiaston pirstoutumisen miljooniksi siruiksi. Hänen kykynsä selvästi toimi, mutta hirviöitä perässään hän nimenomaan ei aistinut: oli kuin alkoholipullot ja huonekalut olisivat sirpaloituneet aivan itsekseen. Jos hän ei olisi kirjaimellisesti paennut henkensä edestä, hän olisi ehkä uskaltanut uhrata edes yhden ajatuksen kaiken sen hukkaan heitetyn vettä vahvemman suremiseen, mutta nyt hänen korkein prioriteettinsa oli kuitenkin läpäistä ruokasalin seinä. Ja aivan tietystä kohtaa.
Xen tunsi ilmavirran takamuksissaan, kun raatelukynnet haparoivat häntä kohti. Hän oli kuitenkin riittävän nopea, ja ehti syöksyä, ennakoivilla pikaisilla ionikynneniskuilla betonia ja terästä haperruttaen, seinän läpi suoraan sen takana odottavaan hissiin. Hänen liike-energiansa riitti iskemään hänen päänsä hissin vastakkaiseen seinään, mutta tälli ei onneksi vienyt hänen tajuntaansa. Häntä jahtaavan hirvityksen koura työntyi hänen peräänsä mutta ei yltänyt aivan hissin perälle asti.
Xen rämpytti pohjakerroksen nappulaa paniikinomaisesti.
”Kamoon, kamoon! Äkkiä nyt!”
Hissi alkoi liikkua alaspäin, mutta sitten ovi vääntyi väkisin auki, kun yksi hirviöistä tunkeutui sen läpi.
”MENE POIS!” Xen kiljaisi ja huitaisi kynsillään petoa kohti. Pedon naama otti vastaan ionikynsien raapaisun ja päästi ilmoille vihaisen rääkäisyn. Hissi oli jo kulkemassa alaspäin ja jatkoi sitä, vaikka ovi olikin revitty auki, jolloin ovensuuhun tunkeutunut hirviö jäi puristuksiin hissin ja kerroksen väliin. Sen kirkuna oli saada Xenin menettämään tajuntansa, mutta ainakaan se ei pystynyt enää keskittymään hänen elämänsä päättämiseen siinä rimpuillessaan. Toisaalta hissin liike oli nyt täysin pysähtynyt, ja otuksen hänen perässään ruokasalin poikki seuranneet ja nyt sivuseinän läpi yrittävät lajitoverit olivat hyvää vauhtia suurentamassa seinässä olevaa reikää niin suureksi, että pian yltäisivät häneen.
Xen valui istumaan lattialle hissin nurkkaan päätään pidellen ja mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hyökkääjät olivat aivan satavarmasti odottamassa tukikohdan ulkopuolella, joten ulos hänellä ei ollut mitään asiaa ennen apujoukkojen saapumista. Ulko-oven lisäksi ainoat muut pakovaihtoehdot olivat tunneli Arkistoihin sekä hissi alas. Nurukan toivottavasti saapuisi tunnelia pitkin, joten koska hän ei halunnut johdattaa petoja suoraan vanhan kenraalin kimppuun ilman varoitusta, hän oli tehnyt nopean valinnan vetäytyä alakertaan. Mutta nyt hän oli jumissa hississä, eikä alas sitä paitsi ollut muita suoria reittejä (paloturvallisuuden kannalta varsin huono arkkitehtorinen valinta).
Valtavat kourivat kynnet vetivät syvän railon hissin lattiaan vain tuuman verran hänen jalkansa vieressä. Hän veti nopeasti jalkansa vasten kehoaan ja keinui siinä hetken.
Hiivatin idiootti. Meillä on protokollat juuri tällaisia tilanteita varten, mutta mitä helvetin hyötyä niistä on, jos ne joutuu toteuttamaan yksin? Miten kaukana Nurukan on? Onko Mavrah lähetetty pois? Mitä he oikein tekisivät?
… tai mitä Matoro tekisi?
Totta tosiaan? Mitä Matoro tekisi tässä tilanteessa?
Harppuuna, Xen päätteli. Hänellä ei sellaista ollut, mutta ehkä silti…
Xen huitaisi ionikynsillään seinän läpi häntä kourivia raajoja kohti viiltäen muutamat kynnet irti. Olennot lisäsivät oman kirskuntansa hissin ja kerroksen väliin jääneen rimpuilevan toverinsa infernaaliseen kuoroon ja vetivät nopeasti kätensä pois, joskin varmasti vain hetkellisesti. Xen käytti ajan hyväkseen ja leikkasi hissin lattiaan juuri ja juuri hänen siron kehonsa mentävän aukon ja pujahti siitä sitten läpi.
Hän roikkui ilmassa pohjattomalta näyttävän hissikuilun yllä pidellen kiinni aukon reunoista ja tutkaili vaihtoehtojaan. Kuilu oli, hissikuiluille tyypilliseen tapaan, karu ja kalsea, mutta sileitä metalliseiniä pitkin koko matkan alas kulkivat palkit, joita pitkin hän pääsisi kenties kiipeämään alas. Matkaa valaisivat himmeät huoltovalot, jotka epäilemättä saivat virtansa samasta lähteestä kuin hissi. Xen mietti hetken ja tuli sitten lopputulokseen, että oli ehkä parempi kuolla pudotukseen laskeutumista yrittäessä kuin vain antautua pedoille, joita hänen oli nykyisellään hyvin vaikea vältellä.
Hissi tärisi, ja sen kulkua pidättelevä hirviö oven välissä korisi ja rimpuili yhä kovempaa. Jotain oli tehtävä. Xen alkoi keinuttaa kehoaan edestakaisin saadakseen lisää momenttia. Muutaman heilahduksen jälkeen hän päästi irti ja heilahti kohti seinää. Hän sai kiinni metallipalkista, luisui hieman alaspäin ja lopulta sai pysäytettyä itsensä vakaaseen otteeseen.
No niin, ei mitään hätää, Xen ajatteli. Pystyt tähän.
Vähä vähältä jalka siirtyi ottamaan tukea hieman alempaa, toinen seurasi, ja lopulta kädet. Pikkuhiljaa hirviöiden kirkuna kävi etäisemmäksi. Toivoa oli yhä.
Onu-Metrun erämaa sylkäisi Nurukanin ulos sellaisella vauhdilla, että hänellä oli vaikeuksia laskeutua jaloilleen. Joko niin, tai hän ei ollut vielä kunnolla toipunut saamastaan tällistä. Hän kuitenkin vain puri hammasta ja suuntasi katseensa kohti kotia.
Metrun sydänmaat olivat aina näyttäneet kirotuilta. Suurimman osan arkistoista sijaitessa maan alla olivat keskellä tyhjyyttä seisovat Mustan Käden maanpäällisen tornin rippeet aina näyttäneet siltä kuin ne olisivat eksyksissä. Sulaneen reaktorin ympärille rakennettu valtava kupu oli surullinen muistutus siitä, millaisen jäljen Musta Käsi oli Metru Nuille jättänyt. Ainoa muutos maisemaan oli edellisen kuukauden aikana luonnostaan muodostunut tientapainen, joka oli syntynyt edestakaisin tukikohtaan kulkevasta rahtiliikenteestä. Nyt se sai toimia hädässä viilettävän toan kiitotienä. Hän juoksi, minkä pystyi. Kutsui kanohistaan kaiken, minkä irti sai. Matkaa ei todellisuudessa ollut pitkälti, mutta jokainen sekunti siitä tuntui sietämättömältä.
Kunnes hänen oli pakko pysähtyä. Muutaman sadan metrin päässä syvyyksiin johtavasta kupolin juureen avatusta sisäänkäynnistä seisoi joku. Ja korkealla sen jonkun yläpuolella väreili… jotain: taivas tukikohdan yläpuolella kupli, kuin jokin valtava aiheuttaisi häiriöitä todellisuuteen itseensä. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla se asia, joka Nurukanin pysäytti, mutta pysähdykseen syypää oli kuitenkin se silmätön katse, joka häntä tukikohdan ainoan sisäänkäynnin edessä odotti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki omin silmin, mitä Ficukselle oli tapahtunut, eivätkä tarinat vetäneet vertoja sille, miten hirvittävä näky oli. Mustan lihan päälle oli pingotettu hopeisia haarniskanpalasia, ja niihin kiinnitettyjen putkien toiset päät oli upotettu syvälle mustaan lihaan. Koneisto tämän selässä sylki ulos sateenkaaren väreissä leiskuvaa höyryä. Irvistys tämän kasvoilla muistutti huomattavasti Valkoista Kuningatarta.
Nurukanin askellus jatkui, mutta hitaasti. Hän tunnusteli kasvojaan sivelevää syysilmaa kaikilla aisteillaan ja aneli voimaa kaikkein vanhimmilta. Yksin marssiva toa ei kuitenkaan saanut hengiltä vastakaikua. Hän kohtaisi menneisyytensä yksin.
Puhdistajan ilme kääntyi mutrulle, kun tämä näki, että toa ei ollut aikeissa pysähtyä.
”Ehdit vielä kääntyä takaisin”, äänet Puhdistajan suulla anelivat. ”Lupaan olla seuraamatta.”
”Ficus. Sinun ei tarvitse tehdä tätä!” Nurukan huusi. ”Anna Xenin mennä kanssani. Meidän ei tarvitse jatkaa tällä polulla.”
”Sinä olit aina meistä kolmesta rohkein. Herrakin tiesi sen”, äänet Puhdistajan kirskuvien hampaiden takana jatkoivat. ”Mutta tämä ei ole taistelu, jota voit voittaa. Älä heitä hukkaan mahdollisuutta, jonka sinulle annoin.”
”Mahdollisuutta”, Nurukan toisti happamana. ”Sinä ja kuningattaresi vieläkin julkeatte kutsua mieleni pirstomista mahdollisuudeksi.”
Ficus ei vastannut. Nurukanin nyrkkiin puristuneet kädet tärisivät sekä raivosta että innosta pureutua tämän tiellä seisovan hirviön lihaan.
”Liiku”, Nurukan toisti, vaikka tiesi varsin hyvin, mihin keskustelu oli johtamassa.
”En voi tehdä sitä.”
”Sitten minulla ei ole muuta vaihtoehto kuin toivottaa sinut tervetulleeksi Onu-Metruun”, Nurukan julisti. Vihreä Kakama alkoi loistaa, kun toa kiihdytti itsensä kohti mielensä pirstojaa.
Taitava elementti- ja naamiovoiman yhteiskäyttö sai Nurukanin näyttämään sedimenteistä koostuvalta junalta, joka säkenöi vihreitä fosforivaloja. Kaikkialta hänen ympäriltään kerääntyi silttiä ja savea mukaan hänen rynnäkköönsä.
Kun toan maahaarniskainen liike-energia saavutti Ficuksen järkähtämättömän olemuksen, kumpikin lensi iskun voimasta kauemmaksi toisesta. Maa-ainesta lensi ympäriinsä, ja ilma oli sakeana nousseesta pölystä. Näkyvyys oli alkanut heiketä vauhdilla.
Kumpikin pyrki jaloilleen niin nopeasti kuin pääsi. Ficus odotti rauhallisesti toan seuraavaa iskua. Hän tiesi, miten Nurukan toimi. Hän venytteli lihaksiaan: arkkikranojen raaka voima oli alkanut vasta heräillä.
Hiki virtasi Nurukanin naamiolla ja sekoittui maa-ainekseen. Hän pyyhki kädellään nopeat taistelukuviot naamiolleen. Viiksissä oli savea, mutta hän ei välittänyt.
Toa lennätti niin paljon morkulaa Ficusta päin kuin vain pystyi. Mutaa lensi kaikkialta Puhdistajan ympäriltä tätä kohti. Maaperästä muovattu tykistökeskitys osui kohteeseensa, mutta Silmätön torjui osan kokkareista vain laiskasti niitä huitaisemalla. Osa aineksesta ropisi tämän metalliseen haarniskaan. Savipaakut ja muut isommat kappaleet muuttuivat tomuksi Puhdistajan käsittelyssä. Ficuksen raaka fyysinen voima oli käsittämättömällä tasolla. Nurukan tiesi, ettei halunnut itse joutua samaan käsittelyyn. Tämä ei ollut mitään akilinia – kuolemanvaara oli todellinen ja välitön.
Maahyökkäykset eivät vaikuttaneet tekevän vahinkoa. Lihavuoren mekaaninen koneisto puski yhä höyryä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nurukanin tehokkaimmat aseet olivat tämän nopeus ja kynnet. Jälkimmäisten teho piti kuitenkin vielä testata. Silmättömään vastustajaan eivät toimineet edes vanhat kunnon maata silmiin -iskut, joilla vastustajan yleensä sai sokeaksi.
Toa kiihdytti naamiollaan uuteen hyökkäykseen. Teräskynnet säkenöivät. Ficus otti kynsien vahingon vastaan ilman pienintäkään aikomusta väistää. Verta valui viiltokohdasta. Nurukanin liikerata loppui jonkin matkaa Ficuksen taakse. Nyt hän toivoi, että mutaatiotykki olisi ollut mukana. Hän ei olisi tuntenut omantunnontuskia sen käyttämisestä nyt.
Ficus kääntyi Nurukania päin ja ryntäsi vastaiskuun. Nurukan loi maasta savipaasia ja kivisiä kilpiä iskujen tielle. Ficuksen raaka voima rikkoi kuitenkin kaikki rakennelmat leikiten. Nurukan sivalsi vastavuoroisesti Ficusta kynsillään ja kiihdytti sitten Kakamallaan loitommaksi. Lihavuori uusiutui lähes välittömästi kynsien liikkuessa toan mukana pois. Verta valui mutavelliksi muuttuneelle taistelukentälle ja sekoittui maa-ainekseen.
Oli leikittävä väsytystaistelua. Kuin legenda yksinäisestä toasta ja kivileijonasta. Rinnastus oli liiankin ilmiselvä. Puhdistaja oli hänen torahampainen petonsa ja hän yksinäinen toa, joka pyrki todistamaan arvonsa Suurelle Hengelle.
Nurukan pyöri Puhdistajan ympärillä kehää, vaihdellen suuntaa ja iskukohtaa. Kynnet osuivat hampaisiin, panssariin ja lihaan. Torahampaita ja haarniskan kappaleita oli varissut ympäri kaksikon taistelukenttää. Hampaat palasivat, haarniska ei. Hiljalleen Puhdistajan lihaan kiinnitetyt putket karsiutuivat pois. Vaikka metalli oli selvästi Kal-peräistä eikä taipunut Nurukanin käsittelyssä, liha, johon se oli kiinnitetty kuitenkin taipui.
Kenraali ei saanut kuluttaa itseään loppuun, sillä jos hän väsyisi, Ficuksen iskut osuisivat häneen varmasti. Tämä oli antanut hänen iskeä tätä kerta toisensa jälkeen, välittämättä kulumisesta – aika oli peruuttamattomasti tämän puolella. Ficuksen liikkeissä oli kuitenkin huolestuttavaa suunnitelmallisuutta. Vaikka Nurukan oli nopea, joka kerta, kun hän yritti löytää linjan vain irtautua taistelusta kohti tukikohtaa ja Xenin ahdinkoa, löysi vanha kenraali Ficuksen äkkiä aina edestään.
Nurukan päätti kokeilla jotain uutta. Hammasrivien välistä pääsi taistelun ensimmäinen parahdus, kun maa Puhdistajan alla antoi yhtäkkiä myöten, jolloin tämä alkoi hautautua sedimentteihin. Höyrykoneisto olennon selässä, tai se, mitä siitä oli jäljellä, raksutti ja Ficus sai tilanteen ainakin osittain takaisin hallintaansa. Musta liha supisteli. Tämä ui maavyöryssä läpi kovan maa-aineksen.
Vaikka Nurukan kuinka keskittyi, Ficus pääsi vapaaksi maakerrosten kahleista kerta toisensa jälkeen. Jossain piraijan sisällä oli maantaitajia, vaikka Ficus itse ei ollut enää vuosiin ollut yhtä alkuvoimiensa kanssa.
Nurukanin kontrolli maaperän humuskerroksista oli kuitenkin taidokas, ja tämä oli saanut sidottua vastustajansa käytännössä paikalleen. Oli kuin kenttä olisi muuttunut nesteeksi, jossa vihertävät fosforiaallot kulkivat paineaaltojen lailla vangiten Puhdistajan otteeseensa. Maapiraija ui kuitenkin hänen luomansa onumeren läpi vaivattomasti. Ainoa vaihtoehto oli vyöryttää jatkuvasti lisää ainesta tämän niskaan. Nurukanilla oli kuitenkin ongelma: hän ei voinut jatkaa sellaista ryöpytystä loputtomiin. Hänen oli pakko käyttää tilaisuus hyväkseen ja hyökättävä.
Ficus otti elementti-iskut vastaan kylmän viileästi. Kynnen sivalluksen siellä, maapaakun iskun täällä. Välitön uusiutuminen. Edes maaherran viiksekäs Kakama ei ollut yhtä nopea kuin Ficuksen kyky uudistua.
Nurukanin ote maamerestä oli viimein lipsumassa, mutta vain, koska tämän huomio oli kiinnittynyt jo toisaalle. Ficus oli keskittynyt liiaksi muuttuneessa maastossa navigoimiseen huomatakseen, että Nurukan oli kerännyt suuren osan sora-aaltojen materiasta hänen ympärilleen. Aikaa reagoida ei ollut, kun meri hetkessä kiinteytyi neljäksi valtavaksi kallionlohkareeksi, jotka murskasivat Puhdistajan sisäänsä.
Nurukan tiesi, että hänen palapelin tavoin kasaamansa murskauspallo ei pitäisi Ficusta sisällään kauaa. Hän kutsui ympärillään leijuvaa soraa ja ohjasi sen kiertämään vastustajansa kivistä vankilaa. Hän läimäisi kätensä yhteen, ja sora yhdistyi ilmassa valtaviksi kivisiksi seipäiksi, jotka yhdestä käskystä lävistivät kiven ja kranavaltiaan sen sisällä.
Jos Nurukanilla koskaan oli mahdollisuus irroittaa itsensä kamppailusta ja suunnata kohti tukikohtaa, se oli nyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltaan, kun lohkare murtui. Turhautuneena huohottavan Ficuksen lävistäneet piikit törröttivät yhä hänen lihastaan, vaikka kiihtyvä regeneraatio puskikin niitä ulos kovalla tahdilla. Nurukanin hyökkäys oli onnistunut lopullisesti pirstomaan kaiken koneellisen Ficuksen päältä. Kaikki arkkikranojen energia kerääntyi nyt taas Ficuksen kehoon vailla tietä ulos. Hänen lihansa sykki polttavasta halusta päästä purkamaan sitä johonkin.
”Sinä… olet aivan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin”, Ficus ähkäisi ja repäisi viimeisen tätä lävistäneen piikin lihastaan irti omin käsin. Nurukan tuijotti vihollistaan happamana.
”Ilo tuottaa pettymys.”
Edes Nurukanin ajatusten perukoilla kolkuttavat kosmiset totuudet eivät antaneet hänelle työkaluja ymmärtää, millaiseksi hirviöksi Ficus oli itsensä muuttanut. Tunnistamattomilta kasvoilta ei paistanut enää hiventäkään siitä nerokkaasta tieteilijästä, jonka kanssa hän oli Mustan Käden perustanut. Vaihtoehtoja ei ollut. Xenin pelastaakseen hänen täytyisi jauhaa vanha kollegansa tomuksi.
Hänen mieleensä tuli vielä uusi idea, joka vaatisi hänen astuvan entistä röyhkeämmin kiven toain toimialueelle. Hän lähti jälleen kiihdyttämään kohti Ficusta, joka valmistautui ottamaan vastaan hänen nyrkkinsä. Hän ei kuitenkaan edes yrittänyt osua tähän vaan sinkoutui tahallaan tämän ohi. Ficus kääntyi yllättyneenä hänen peräänsä, mutta siinä vaiheessa maasta syöksähti valtaisalla nopeudella kaksi teräväkärkistä kivipaatta, joista kumpainenkin leikkasi Ficuksen käsivarren irti olkapään kohdalta.
Nurukan pysähtyi niille sijoilleen ja loihti välittömästi toisen parin stalagmiitteja, jotka erottivat kivusta ärjyvän Puhdistajan torson tämän jaloista. Ficuksen raajattoman kehon vielä kaatuessa maahan viimeinen terä leikkasi tämän pään siististi irti kaulan tyvestä, ja lopulta kovaksi pakkautuneet maa-ainekset paketoivat päättömän ja raajattoman ruhon tiukkaan puristukseen.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Ficus ollut ehtinyt regeneroida raajojaan ennen suppuun puristumista. Nurukan käytti nyt kaiken tahdonvoimansa paketin kasassa pitämiseen. Hän ei voinut estää Ficusta regeneroitumasta mutta hän pystyi tekemään siitä mahdollisimman tuskallista ja kuluttavaa.
Maa-aineksen seasta valui ulos mustaa massaa, kun arkkikranojen tuottama liha pursottui läpi sedimenttien välissä olevista pienistä rei’istä, kun mitään muuta paikkaa minne mennä ei ollut saatavilla. Maamöykkyyn kohdistuva sisäinen paine oli kuitenkin valtava, ja hiki valui valtoimenaan luomuksensa kasassa sinnikkäästi pitävän Nurukanin otsaa pitkin ja tippui viiksistä.
Puristusta kesti parikymmentä sekuntia, ennen kuin Nurukan päätti luovuttaa. Maaperästä rakennettu hauta-arkku revähti auki päästäen lähes nestemäiseksi muuttuneen Puhdistajan sisältään. Tämä alkoi kirkua välittömästi pään muodostuttua tämän uusiutuneille harteille ja suun tämän uusiutuneeseen päähän. Nurukan irvisti. Mikään ei tuntunut tepsivän.
Nurukan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja lähti vielä viimeiseen rynnäkköönsä kohti koettelemuksen heikentämää Ficusta. Kynnet kimalsivat vihreitä alkuvoimia, Kakaman viikset väpättivät tuulessa. Hikeä ja multaa valui ympäri toan kehoa.
Hänen lihaksiinsa koski. Hänen sieluunsa koski. Mutta kivulle oli aikaa myöhemmin. Xen piti pelastaa hirviöiltä.
Xen oli kiivennyt jo useiden minuuttien ajan. Hänen hermostunut mielensä oli seonnut jo laskuissa, mutta hän oli ohittanut ainakin seitsemän ovea. Alas olisi vielä matkaa.
Matka oli vaarallinen mutta lopulta yllättävän helppo. Alkuvaiheessa hän oli kolme kertaa lähes pudonnut alas, mutta pian hän oli oppinut parhaan tavan edetä, jolloin loppumatka oli sujunut suhteellisen sutjakkaasti.
Hän pysähtyi seuraavan oven kohdalle hengähtämään hieman. Hirviöiden kirkuna oli jäänyt vain etäisiksi kaiuiksi hissikuilussa.
Ehkä tämä tästä, hän ajatteli.
Mutta kohtalolla, tai ainakin Makuta Abzumolla, oli muuta mielessä.
Yhtäkkiä Xen tunsi sen: jokin lähestyi häntä ylhäältä päin. Jokin tuli häntä kohti hyvin nopeasti. Ei, putosi.
Hissi! Xen tajusi. Ne ovat katkaisseet vaijerin!
Ei syytä paniikkiin. Täytyi vain avata ovi. Xen asettui oviaukon kohdalla kahden palkin väliin niin, että pysyi siinä tukevasti paikallaan työntämällä jaloillaan eri puolilla olevia palkkeja niin lujaa kuin pystyi. Sitten hän asetti sormensa hissin ovien väliin niin syvälle kuin vain sai ne ängettyä ja alkoi vetää kaikin voimin.
Hissin ovi oli yllättävän jämäkkä, ja sen vetäminen auki ei näyttänyt Xeninkään valtavilla voimilla olevan helppoa. Se kuitenkin avautui hiljalleen. Mutta hissi oli jo lähellä.
Aukea nyt, hitto soikoon! Mitä varten minä sitä salia oikein käytän?! Xen manasi.
Kun ovi oli viimein niin auki, että Xen mahtui sen välistä, oli jo lähes myöhäistä. Kun hän hivuttautui ovesta, hän tunsi hissin juuri ja juuri viistävän olkapäätään. Ja se muuten sattui. Hän tarttui kiinni hissin ovesta, ettei olisi pudonnut kuiluun osuman otettuaan. Sitten hän huomasi, kuinka hissin perässä putosi jonkinlainen pienempi möhkäle, jota hän ei aistinut verellään mutta joka hänen silmiinsä näytti hirvittävän olennon irti silpoutuneelta peräpäältä. Hissin ja ykköskerroksen väliin jäänyt hirviö oli ilmeisestikin kohdannut loppunsa.
Xen istui huohottaen hissin puoliksi avatun oven edessä seinää vasten selkänsä nojaten ja piteli olkapäätään. Hänen silmissään vilisi, joten hän sulki ne suosiolla. Hetken hengähdettyään hän avasi uudelleen silmänsä ja yritti tihrustaa seinässä olevaa kerrosnumeroa. Se oli vaikeaa pelkkien hissikuilussa hehkuvien huoltoledien himmeässä paisteessa, mutta hän erotti symbolit ”F-9”.
Ysikerros. Kolme kerrosta pohjalle. Nyt, kun hän asiaa mietti, hän ei todellakaan muistanut, mitä tarkoitusta yhdeksäs kerros oli edes palvellut. Kukaan ei ollut käynyt siellä sitten sodan päättymisen, eikä kerroksessa ollut virtaa.
Hänen ajatuksensa keskeytyi, kun hirvittävän kirkunan säestämä nopeasti liikkuva objekti syöksyi läpi hissikuilun ja meni ohi hänen kerroksestaan.
Voi ei.
Kuului raapiva ääni, kun otus ilmeisesti jarrutti käyttämällä kynsiään. Sitten kuului jonkinlaista nuuhkimista. Lähestyviä tömähdyksiä: hirviö kiipesi takaisinpäin. Sitten toisen samanlaisen rähinä sekä hieman kärsivällisempiä tömähdyksiä kantautui ylempää hissikuilusta, joten ainakin kaksi niistä oli välittömästi Xenin jäljillä. Ylhäällä käydyn ajojahdin perusteella hän oli päätynyt johtopäätökseen, että pystyisi ehkä tasaväkisen taistelun lopputuloksena päihittämään yhden otuksista, mutta kahteen hänen täytyi tehdä eroa mahdollisimman nopeasti, jos hän halusi selvitä.
Hän vilkuili ympärilleen. Käytävä, joka johti hissille, oli vailla minkäänlaisia ovia. Ainoa suunta oli siis käytävää pitkin minne ikinä se johtikaan. Hän työnsi särkevän olkapäänsä ja vihlovan kylkensä ajattelemisen taka-alalle ja lähti juoksemaan kohti pimeyttä.
Lopulta vastaan tuli ovi. Se oli totta kai sähköisesti lukossa mutta riittävän heikkoa tekoa, että Xen saisi potkaistua sen sisään pienellä vauhdinotolla. Oven murrettuaan ja siitä lähtenyttä meteliä irvisteltyään hän aisti astuneensa jonkinlaiseen isoon pyöreään halliin. Hän ei nähnyt mitään, joten Eldan voima oli ainoa asia, johon hän pystyi luottamaan suunnistaessaan huoneessa. Huoneen reunoilla oli jonkinlaisia laakeita astioita, joista monista törrötti jonkinlaisia oksamaisia hökötyksiä. Keskellä salia oli niinikään koroke, josta nousi ikään kuin puun runkoa muistuttava objekti.
Xeniltä kesti lyhyt hetki tajuta, että nämä tuntemukset olivat hyvin kirjaimellisia. Ulkoreunan ruukuissa todella oli ajat sitten valon ja kastelun puutteessa kuihtuneita kasveja, ja huoneen keskellä seisoi jo ammoin kuolleen puun raato.
Näky – tai tässä tapauksessa kai tunne – oli apea. Mustan Käden historian tuntien kuolleet kasvit eivät olleet olleet mitään Ga-Metrun puutarhoista yleisesti löytyviä saniaisia. Apeuden kuitenkin rikkoi himmeän valon syttyminen pimeyteen. Xen katsoi valon suuntaan ja näki toisella puolella huonetta olevan kasvin hedelmien alkaneen hohtaa heikkoa kellertävää valoa.
Hetkinen, hedelmien? Kasvi oli elossa ja vieläpä tuotti hedelmiä?
Hän miltei juoksi huoneen toiselle laidalle omituisen bioluminenssia tuottavan eliön luokse. Tässä vaiheessa valoa oli riittävästi erottamaan hieman jopa katon muotoja. Kasvi oli jonkinlainen köynnös, joka oli kietoutunut ruukkuun asetetun kivipaaden ympärille. Mullan tilalla ruukun pohjalla oli jonkinlaista ehkäpä punertavaa ainetta, jonka koostumus muistutti multaa enemmän hiekkaa. Jos kasvin väri oli vuosikymmenten saatossa haalistunut, sitä ei huomannut – niin vihreä se oli. Pyöreät, kullankeltaiset hedelmät, tai ehkä marjat, sykkivät nyt valoa. Niissä oli jotain hyvin toismaailmallista.
Tarkastaja, Xen päätteli. Kuka muukaan?
Kasvi liikkui. Se kurotti lonkeromaisia ulokkeitaan kohti Xeniä, joka kavahti hieman taaemmas mutta uskaltautui lopulta palaamaan kasvin luokse.
Omituista. Xen kosketti etusormellaan varovaisesti häntä kohti kurottelevaa köynnöstä. Se kietoutui hellästi hänen sormensa ympärille ja… kasvatti välittömästi pienen, kauniin, vaaleanpunaisen kukan. Hän oli hieman pöllämystynyt tapahtuneesta. Kasvi veti lonkeroitaan pois, mutta kukka jäi: se oli itse asiassa juurtunut hänen sormeensa.
”Okei”, Xen sanoi, huomaamattaan ääneen eikä vain ajatuksissaan. Sitten hän ymmärsi ehkä tehneensä virheen ja veti kämmenensä suulleen. Hän kuulosteli hetken, mutta toistaiseksi mistään ei kuulunut hänen vainoajiensa mölyä.
Kasvaakohan minussa nyt joku hemmetin loiseliö? Xen mietti hiukan huolestuneena. Ei sillä, etteikö potentiaalinen toismaailmallinen loiskasvi hänen kehossaan olisi ollut hänen murheistaan pienimmästä päästä siinä kohtaa.
Kasvin hedelmien valossa hän näki nyt huoneen seinille maalatut kuvat. Pyöreän huoneen koko seinustan täyttävä muraali esitti aurinkojen ja kuiden kiertoa päivän aikana. Pyöreä kupolikatto oli läpinäkyvä, varmaankin vain lasia, ja sen yläpuolella Xen arveli ainakin aiemmin olleen keinotekoisen aurinkoinvaloa jäljittelevän valonlähteen.
Xen havahtui ajatuksistaan, ja pelko iski häneen jälleen. Hän oli käyttänyt ihmettelyyn jo useamman minuutin arvokast aikaa, jonka hän olisi voinut sen sijaan kuluttaa hänen ja hirviöiden välisen pesäeron kasvattamiseen. Täytyi jatkaa matkaa. Se oli jo varsin epäilyttävää, että hän ei ollut kuullut häntä hissikuilusta käsin nuuskineiden hirviöiden ääniä pitkään aikaan.
Huoneesta lähti neljä ovea, yksi jokaiseen ilmansuuntaan. Hän oli tullut eteläisestä sisäänkäynnistä, joten hänen kannatti valita ehkäpä pohjoinen seuraavaksi. Pohjoinen ovi kampeutui saranoiltaan aivan yhtä helposti kuin eteläinenkin, ja käytävä oli aivan yhtä pimeä kuin mistä hän oli tullut. Hänen onnekseen hohtavat marjat valaisivat käytävää edes jonkin matkaa. Jälleen oven läpi murtautuminen oli tuottanut epämiellyttävän paljon ääntä, joten hänen oli liikuttava nopeasti.
Xen hiippaili pimeää käytävää pitkin ja tunnusteli ympäristöään Eldan voimalla. Hedelmien valo himmeni etäisyyden kasvaessa.
Sitten, täysin varoittamatta, lattiasta hänen jalkojensa alta tunkeutui läpi koura, joka nappasi armotta kiinni hänen vasemmasta reidestään. Hirvittävä hampaiden kirskunta tunkeutui hänen kuuloelimiinsä, ja hänen jalkaansa rutistava ote veti häntä kohti alempaa kerrosta. Hän vilkaisi jalkoihinsa ja, hedelmien valon rippeiden avittamana, näki hirvittävän ammottavan kidan valmiina ahmaisemaan hänet, sekä valtavien julmuutta uhkuvien silmien tuijotuksen.
Xen potkaisi vapaalla jalallaan olentoa suoraan silmään ja sytytti jälleen ionikyntensä. Olento rääkäisi ja huitaisi häntä kohti toisella kädellään, mutta sen ote oli herpaantunut riittävästi, että hän sai pyristeltyä jalkansa irti. Hän nousi nopeasti ylös ja astui vasemmalle jalalleen arasti selvittääkseen, onnistuisiko juoksu. Hirviö alakerrassa yritti tarttua häneen uudelleen, joten pidempään pohtimatta Xen pyrähti juoksuun. Jalkaan sattui mutta ei rampauttavasti.
Hän juoksi pitkin pimeää käytävää, ja yhä uudestaan ja uudestaan lattian läpi iskeytyi nyrkki siitä kohtaa, missä hän oli juuri ollut, aivan kuin lattia hänen vanavedessään olisi räjähdellyt rikki. Vastaan tuli seuraava ovi, josta Xen käytännöllisesti katsoen juoksi läpi: hän paiskautui suoraan sitä kohti koko kehonsa painolla, jolloin sen saranat antoivat periksi, ja jatkoi sitten juoksua seuraavaan suuntaan. Hänellä ei ollut aikaa jäädä selvittämään, mitä huoneissa, joiden läpi hän juoksi, oikeastaan oli, sillä kaikki aika Elda-informaation tulkitsemiseen kului sen päättelemiseen, mistä löytyi uusi reitti, johon paeta.
Yhtäkkiä hän tunsi seinän vasemmalla puolellaan rikkoutuvan ja onnistui täpärästi väistämään toisen olennon, joka syöksyi sen läpi. Hirviö tuli käytävään niin vauhdikkaasti, että tuli runnoneeksi itsensä läpi myös vastakkaisesta seinästä. Xen, joka oli kierähtänyt ketterästi lattiaa pitkin väistääkseen seinän läpi tullutta otusta, oli melkein jäänyt lattian alta metsästävän yksilön kynsiin jo toistamiseen. Jotenkin hän kuitenkin pääsi taas jalkeille ja adrenaliinihöyryissään onnistui jopa kiihdyttämään vauhtiaan entisestään. Nyt hänen perässään oli kaksi olentoa, toinen lattian alla vipeltävä ja toinen seiniä pitkin hyppelevä.
Xen kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle – ja juuri ajoissa väistääkseen tällä kertaa yläkerrasta katon läpi tunkeutuvan kouran. Häntä uhattiin nyt alta, yltä ja takaapäin. Paniikki alkoi olla jo todellinen.
Seuraava ovi johdatti hänet avoimeen huoneeseen, joka vaikutti olevan tyhjillään. Huone oli aivan tukikohdan ulkoseinällä, sillä yksi sen seinistä oli täynnä ikkunoita ulkona ammottavaan kuiluun. Valtavan luolan seinillä hehkuvat valokivet kirkastivat kelmeällä hehkullaan sisätiloja edes hitusen.
Tilanne oli erittäin paha. Täällä hän oli helppo maali, eikä huoneessa ollut edes huonekaluja, joita käyttää kilpenä. Missä olisi seuraava ovi, josta paeta taas uuteen käytävään? Hänen perässään tullut hirviö oli pysähtynyt ovensuuhun, ja Xen pystyi juuri ja juuri näkemään sen silmien kiiluvan ikkunoiden läpi pääsevässä valossa. Hirviö päästi kurkustaan omituisen kurlauksen, jota hän ei voinut olla tulkitsematta ivalliseksi nauruksi. Ehkäpä otus oli tietoinen siitä hänen juuri ymmärtämästään pelottavasta faktasta, että se seisoi huoneen ainoan sisäänkäynnin tiellä. Vahkitytön aisti ei löytänyt huoneesta mitään muuta ulospääsyä. Hän yritti rauhoittaa mielensä ja keskittyä. Hänen verensä ei auttaisi häntä, mutta jokin hänen alitajunnassaan käski häntä väistämään nyt.
Xen hyppäsi välittömästi syrjään, ja juuri sillä hetkellä sekä lattian että katon läpi kauhaisi koura siitä kohtaa, missä oli seisonut. Kovaäänistä rääkynää. Ovensuussa seisonut hyökkäsi. Xen päätti kokeilla aggressiivisempaa taktiikkaa ja rynnisti sitä vastaan ionikynnet ojossa. Kynsien valo auttoi häntä edes hiukan näkemään, mihin hän oli osumassa. Liskomainen peto iski sekä vasemmalla kourallaan että terävillä siipimäisillä ulokkeillaan häntä kohti, mutta hänen onnistui kierähtää iskujen ali ja vetää kunnon viilto olennon mahaan. Tämän kirkuna muuttui raivosta tuskaksi, ja lyhyt häntä osui Xeniä takaraivoon hänen pujahtaessaan tämän jalkojen välistä.
Ovensuuhun oli ilmestynyt neljäs olento. Samalla katon ja lattian läpi kähmivät kynnet pyrkivät tekemään Xenistä silppua. Ne selvästi koordinoivat hyökkäyksiään keskenään. Katosta ja lattiasta kummastakin oli tullut kuin reikäjuustoa, mikä teki iskujen väistelemisestä entistä hankalampaa. Hän ei pystyisi välttelemään petoja enää yhtään pidempään, eikä reittiä pois ollut.
Paitsi yksi. Reitti, jota hän ei ollut edes harkinnut, sillä se ei johtanut muualle kuin kuolemaan. Reitti ulos ikkunasta. Mutta kenties…
Xen juoksi kohti ikkunaa hirviö perässään ja mielessään strategia. Kun peto oli lähes saavuttanut hänet, hän heittäytyi vatsalleen lattialle, jolloin liikaa liike-energiaa kerännyt olento sujahti suoraan hänen ylitseen lävitse ikkunasta. Kolme muuta olentoa rääkyivät häntä kohti sylki roiskuen, mutta hän oli jo hypännyt ikkunankarmille. Ikkunan läpi syöksynyt hirviö oli jäänyt roikkumaan karmista vasemmalla kourallaan ja kirskutti hampaitaan korviariipivästi. Se huitoi Xeniä kohti vapaalla kädellään, mutta ei osunut.
Xen yritti arvioida etäisyyksiä, mutta kiire teki siitä vaikeaa. Kolme muuta petoa syöksyivät nyt häntä kohti toveriaan hieman varovaisemmalla nopeudella. Hän voisi edetä joko ylös tai alas. Ehkä olisi helpompaa mennä ylös. Xen päätti luottaa intuitioonsa ja käytti ikkunankarmista roikkuvan olennon kuvottavaa naamaa ponnahduslautana ponkaistakseen itsensä riittävän korkealle, että sai otteen ylemmän kerroksen ikkunankarmeista.
Uhkarohkea temppu oli toiminut. Kahden särkymisäänen saattelemana loput kolme hirviötä olivat jo saapuneet hänen pakoikkunaansa ja sen kumpaisellakin puolella olevalle ikkunalle rähisemään. Hänen oli pakko vetää itsensä seisomaan ylemmälle karmille, jotteivät näiden valtavat kourat olisi saaneet hänen jaloistaan otetta.
Siinä hän nyt seisoi, vain muutaman sentin syvyisellä kielekkeellä, alla pohjaton rotko ja eläimelliset vainoajat vain muutaman kouraisun päässä. Tuulenvireen tapainen hiveli hänen kasvojaan. Hän ei tiennyt, oliko se vain kuvitelmaa, vai pääsikö Onu-Metrun uumenia rei’ittävään luolastoon jostain oikeasti ilmaa niin kovalla paineella, että hän pystyi tuntemaan virtauksen kasvoillaan.
Ikkunasta roikkuva peto alkoi heilutella siipimäisiä ulokkeitaan villisti. Olivatkohan ne oikeita siipiä? Pystyikö otus lentämään? Siinä tapauksessa hän olisi vielä nykyistäkin isommassa pulassa. Tässä kohtaa hän tosin huomasi merkittävän yksityiskohdan, jota hän ei ollut pystynyt huomaamaan F-9:n pimeydessä, mutta jonka luolan valokivien hehku nyt paljasti hänelle: pedon rinnassa jonkinlaisen läpinäkyvän paneelin takana tuijottivat lihaisat kasvot.
”Krana”, Xen kuiskasi ääneen. Hän rohkeni olettaa kranan asuvan myös muiden hyökkääjien rinnassa. Se tarkoitti, että otukset ehkä talttuisivat, jos niiden kranan tappaisi.
Hengähdystauko päättyi äkkiä siihen hirvittävään huomioon, että yksi kolmesta hirviöstä oli kadonnut ikkunasta kahden muun yhä kirkuessa ja raapiessa seinää hänen allaan. Xenin mieli prosessoi: vain hetki sitten yksi olennoista oli jakanut iskujaan kasikerroksen kautta, ja hän seisoi juuri nyt kasikerroksen ikkunankarmilla. Hän ei ollut todella turvassa. Liian hätäinen suunnitelma oli pettänyt hänet. Ja melkein kuin vastauksena kylmän hien tuovaan oivallukseen, brutaali isku läpäisi ikkunan hänen takanaan ja tarttui häntä vyötäröstä.
Xenin refleksit olivat ilman Eldan tuomaa etuakin ensiluokkaiset, ja hän sai iskettyä ionikyntensä häntä musertavasti puristavan käden ranteesta läpi. Mutta kirkuva olento ei päästänyt irti vaan tarttui hänen yläruumiistaan toisella kourallaan lukiten hänen käsivartensa vasten hänen kylkiään ja veti hänet takaisin sisätiloihin.
Hänen silmänsä alkoivat sumeta. Ehkä oli parempi, jos loppu tuli nopeasti.
Matoro joutuisi tanssittamaan häntä vasta Punaisella tähdellä. Jos sinne vahkeja edes huolittiin…
Sitten jotain tapahtui. Xen ymmärsi kierivänsä lattialla vapaana puristuksesta. Hän yski kivuliaasti ja yritti raottaa silmiään. Hämärässä oli vaikea nähdä, ja kaikkialla leijaili pölyä. Elda-aisti kertoi hänelle, että F-8:n huoneen reikäinen lattia oli kokonaisuudessaan pettänyt, ja he olivat pudonneet läpi. Hän nousi istuma-asentoon ja tunnusteli ympäristöään lisää. Hän istui pienellä kaistaleella ysikerroksen huoneen lattiaa, joka oli sekin suurilta osin romahtanut. Kun hänen silmänsä olivat taas hieman näkökykyisemmät, hän huomasi, että kolme hirviötä makasi silminnähden hämmentyneinä tapahtumista kaksi kerrosta alempana: ysikerroksessa reikäjuustoksi tuikittu lattia oli pettänyt liian painon alla, ja koska Nurukan oli aiemmin hävittänyt koko kymppikerroksen, olivat pedot päätyneet kerrokseen F-11. Sellainen tälli ei vaikuttanut niillekään olevan mikään pikku juttu.
”No kannattaako olla niin hiton läskejä!” Xen huusi heikosti ja yski. ”Ei meidän lattiat kestä tuollaista riehumista!”
Vastaukseksi hän sai äänekästä sähinää. Vaivalloisesti hän nousi seisomaan. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin joku hirviöistä päättäisi ponkaista takaisin ylös häntä kohti. Ja hän aikoi olla kaukana ennen sitä. Vaikkakin… se oli hieman helpommin sanottu kuin tehty. Huoneen ovi oli nyt vapaa tukoksista, mutta hänen ja sen välissä ei enää ollut ehjää lattiaa laisinkaan. Hän kirosi. Hänen täytyisi kiertää huoneen reunoja pitkin, missä jalansijaa vielä riitti.
Yksi kolmesta pedosta oli ehtinyt kuitenkin jo loikata takaisin huoneeseen, Xenin vasemmalle puolelle, ja ikkunasta roikkunut, nyt hänen oikealla puolellaan seisova, oli päässyt takaisin huoneeseen, joko kiipeämällä tai ehkä lentämällä, mikä oli vielä vähän kamalampi ajatus. Xenin vetäytyminen muuttui välittömästi todella hankalaksi.
”No niin, antaa tulla, lällärit!” Xen huusi. Hän ei uskaltanut toivoa, että hirviöt hyökkäisivät yhtä aikaa ja osuisivat toisiinsa kömpelyksissään – niin koordinoituja niiden hyökkäykset olivat aiemmin olleet. Sitten alhaalta kuului hätääntynyt rääkäisy. Toinen alas jääneistä hirviöistä vedettiin yllättäen pimeyteen, ja jäljelle jäävä sähisi siihen suuntaan kuin viimeistä päivää. Yläkerran yksilötkin ärisivät alaspäin hieman varuillaan, ja Xen käytti tilaisuuden hyväkseen luikahtaen toisen olennon jalkojen välistä viiltäen samalla tämän jalan lähes poikki. Toisella puolella odottava peto havahtui toverinsa tuskanrääkäisyyn ja loikkasi Xeniä kohti, mutta onnistui lähinnä survomaan päänsä läpi vastakkaisesta seinästä.
”Hyvästi, perslävet!” Xen kirkui maanisesti juostessaan takaisin käytävään. Hänen oli ehkä parempi peruuttaa takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ysikerros oli hänelle niin tuntematon, ettei hän tuntenut oloaan turvalliseksi hortoillessaan siellä. Ikään kuin hän olisi juuri nyt tuntenut olonsa turvalliseksi missään.
Hän ehti juosta yhden käytävän ja kääntyä yhdestä kulmasta, kun valtava karjahdus pysäytti hänet. Viides pedoista oli osoittanut häkellyttävää suunnitelmallisuutta ja käyttänyt aikansa Xenin pakoreitin katkaisemiseksi. Hänen piti loikata seinästä vauhtia ottaen väistääkseen häntä kohti tulleen sivalluksen. Kapealle käytävälle pakeneminen olisi ollut ilmiselvä taktinen virhe, jos Xen ei olisi jättänyt itselleen varasuunnitelmaa. Hän syöksyi maahan kohti selustaansa rynnistävän olennon jalkoja ja sivalsi. Ilmastointikanavan ritilä hajosi ja Xen tippui sen päällä seisoneen hirviön kanssa ensimmäiseen kanavan mutkaan.
Xen oli jaloillaan ensimmäisenä. Kanavan koko oli valitettavasti tarpeeksi suuri, jotta tätä metsästävät mahtuivat seuraamaan. Hän oli kuitenkin saanut muutaman sekunnin verran etumatkaa. Kyntensä metalliin upottamalla hän onnistui hidastamaan suurimpia pudotuksia ja pitämään itsensä sulavasti liikkeessä.
Hän oli lähellä pysähtyä huomatessaan vihreitä taikinaa jälkeensä valuttavia lonkeroita kiemurtelemassa kerroksien välissä vaakasuuntaan kulkevassa kanavassa, mutta seuraava pudotus vietti häntä jo vauhdilla alaspäin, kunnes hän viimein mätkähti uutta ritilää vasten. Yläpuoleltaan kuuluvaa kolinaa ja karjumista kammoten hän leikkasi jälleen. Hän nirhaisi olkapäänsä vielä savuavaan metalliseen reunaan, mutta onnistui pudottautumaan alempaan kerrokseen jaloilleen.
Hän oli vaeltanut kerroksen F-11 käytävillä täsmälleen kahdesti, mutta edellisestä ei ollut kovinkaan pitkä aika. Vilunväreet, joita kerros aiheutti, olivat kuitenkin ennallaan. Laboratorioista valuneet kemikaalit olivat syövyttäneet seinät reikäisiksi ja hauraiksi. Käytävillä kajahtelevat ulahtelut muistuttivat viimeistään vetelevien koneistojen kuolonkorahduksia. Sinne tiputtautuminen oli ollut joko Xenin päivän paras tai huonoin idea. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa arvioida, kumpi.
Sätkivään läjään hänen taakseen pudottautuneet pedot saivat sotkunsa nopeasti selvitettyä ja jatkoivat hänen jahtaamistaan. Alimmasta kerroksesta käsin Xen oli vuosien varrella saanut luotua varovaisen arvion siitä, miten kerros F-11 toimi. Reitti hänen tutuille mailleen olisi vain muutaman käytävän päässä. Siellä, minne toat olivat sinisillä liekeillä polttaneet reitin. Se ei kuitenkaan ollut häneen päämääränsä. Ei vielä.
Keskittyessään viiden hänen perässään seuraavan hirviön pakoiluun, Xen ei kuitenkaan edes tajunnut katsoa suoraan eteensä. Hän tajusi virheensä, kun valtava koura tarttui hänen nilkkaansa. Xen käänsi katseensa alas ja näki viimeisen, hissin väliin jääneen kuudennen hirviön irtonaisen ylätorson ilmestyneen hänen tielleen. Kohdasta, josta hissi oli leikannut irti otuksen alaruumiin, sätki lonkeromaisia ulokkeita, joiden päähän oli alkanut muodostumaan jotain, mikä muistutti uusia pieniä jalkoja. Sen perästä valuva kellertävä neste oli tahrinut koko sen ryömimän reitin.
Pedon ote hänen jalastaan oli voimakas, mutta otus oli menettänyt nopeutensa ja ketteryytensä. Xen veti nopealla ionikynsien huitaisulla tämän ranteen poikki ja potkaisi tätä päähän niin lujaa, että jalaton ruho pyörähti pituussuunnassa ympäri ja lätsähti selälleen maahan. Ja siinä se tuijotti: kranan silmät mulkoilivat häntä vatsapanssarin takaa. Xen yritti upottaa kyntensä lasimaisen esteen läpi suoraan lihaan, mutta jokin vastusti ioneiden kulkua. Olento huitaisi häntä jäljellä olevalla kourallaan, mutta hän onnistui väistämään. Torso oli kuitenkin onnistunut ainoassa tehtävässään: viivytä vahkia kymmenen sekuntia.
Ja sitten ne olivat hänen kimpussaan. Neljä hyökkääjää oli saapunut ja piirittänyt hänet; ilmeisesti viides, joka oli raahattu pimeyteen, ei ollut selvinnyt kohtaamastaan. Jäljelle jääneet saalistajat kiertelivät hänen ympärillään kuin muakalauma valmiina iskemään riistansa kimppuun. Xen olisi voinut vannoa, että niiden kasvoilla oli pirullinen virne, mutta todellisuudessa petojen kidoista oli vaikea tulkita ilmeitä.
Yksi niistä syöksyi päin, mutta Xen kierähti viiltävien siipisulkien vierestä. Teräkäs raaja vetäytyi nopeasti takaisin välttäen ionikynsien iskun viiltäen hänen poskeaan mennessään.
Rinki Xenin ympärillä tiivistyi jälleen. Hänen liikkumavaransa väheni uhkaavasti. Käytävillä ujeltava tuuli antoi hänelle kuitenkin idean, jonka tiellä seisoi sarvipäinen vihollinen. Kaksi takaa ilmestynyttä sivallusta väistettyään hän ryntäsi täysillä päin edessään olevaa petoa ionikynnet ojossa. Juuri ennen lyöntiä hän kuitenkin sammutti ioniteränsä. Peto ei odottanut nyrkkiä, joka tärähti lihakasvoa suojaavaan paneeliin sellaisella voimalla, että siihen ilmestyi valtava halkeama. Loput Xenin liike-energiasta työnsi hirviön hauraasta seinästä läpi syvemmälle laboratorioiden katkuun.
Tärähdys, jonka pedon krana oli ottanut vastaan, sai sen hetkeksi tainnuksiin. Sitä seuraavat kolme ja puoli petoa joutuivat kiertämään toverinsa jatkaakseen Xenin jahtaamista. Hänen hetki hetkeltä väsyneemmät liikkeensä kuitenkin lannistuivat, kun hän huomasi, että huone oli umpikuja.
Yksikään hylätyn laboratorion seinistä ei näyttänyt niin hauraalta, että niistä olisi päässyt läpi yhtä helposti. Ainoa silminnähtävä reitti oli siellä, mistä hän oli tullutkin. Hän oli unohtanut tarkistaa huoneen aisteillaan ennakkoon. Viiden kynsiparin väistely oli ollut hänelle viimein liikaa. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja nyt hän maksaisi siitä hinnan. Hän väläytti ionikynnet suojakseen selkä laboratorion seinää vasten. Ensimmäistä iskua odottaessaan hän ei edes huomannut, kuinka yksi vielä käytävän puolella vartonut peto oli kääntynyt kamppailemaan jotakuta taakseen ilmestynyttä vastaan.
Xen onnistui torjumaan ensimmäisen hänen kasvoihinsa osoitetun iskun, mutta hänen olemattoman liikkumavaransa vuoksi seuraavaa oli mahdotonta väistää. Vasemmalta hyökänneen hirviön kynsi lävisti Xenin kämmenen ja tuhosi ionireseptorit hänen sormiensa tyvestä. Ioniterät sammuivat, ja Xen parahti tuskasta. Hän ei ehtinyt sammuttaa kätensä hermopäätteitä, kun pedon yhä häneen upotettu raaja riuhtaisi. Sen ote irtosi, mutta sen voima onnistui kiskomaan Xenin olkapään sijoiltaan.
Kipu sokaisi hänet. Hän sulki viimein silmänsä, sillä hän tiesi, ettei pystyisi enää torjumaan ainuttakaan iskua. Hän oli lamautunut päästä varpaisiin. Seuraava kynsien sivallus olisi hänen elämänsä päätös.
Ensimmäistä kertaa koskaan hän katui sitä, että oli ottanut sirun vastaan. Vaikka se hetki, kun hänen ja Matoron kädet olivat koskettaneet toisiaan, olikin hänen hartaimpia muistojaan, oli sirun kylmä metallinen pinta pilannut sen pysyvästi.
Kipu jatkui, mutta hän onnistui sittenkin avaamaan silmänsä. Hän oli kadonnut ajatuksiinsa useiksi sekunneiksi, mutta oli herpaantunut, kun hänet viimeistelevää hyökkäystä ei tullutkaan. Hänen aistinsa heräsivät yksi kerrallaan. Ensin hän kuuli huoneessa raivoavan kamppailun äänet. Sitten hän näki.
Niitä oli neljä. Hopeiset haarniskat kiiltelivät Xenin jäljelle jääneiden ioniterien loisteessa, kun ne takoivat hajalle hirviöiden suojakuoria. Xeniä lähimpänä uhanneen pedon irti kiskonut Kal oli parhaassa kunnossa, sillä se oli miltei kokonaan hopeisen haarniskan peittämä. Ainoastaan sen vasemmasta luisesta kädestä puuttui suojus. Sillä se piteli petoa sarvesta tiukasti otteessaan samalla, kun toinen panssaroitu käsi takoi. Kilpi murtui; krana oli paljas. Hirviö sai kompuroitua itsensä irti viime hetkellä, ennen kuin väkivahvat iskut ehtivät repiä tämän kappaleiksi. Sen takana kompuroivalla toverilla ei mennyt edes niin hyvin. Xen tuijotti suu auki, kun sitä vastaan kamppaileva luuranko nosti sen ilmaan ja riuhtaisi. Olento repeytyi kahtia täsmälleen keskeltä. Sen molemmat kasvot, varsinaiset ja kranan, jäivät kirkumaan, kun puolikkaiden hermoyhteydet toisiinsa katosivat.
Voiton vihollistestaan ottanut Kal käänsi sinisenä hohtavan katseensa kohti Xeniä ja nyökkäsi. Sen kasvoja peittävän puolikkaan naamion takaa repsotti paljasta harmaata materiaa. Xen tuijotti pelastajiaan hetken henki salpautuneena ja kokeili sitten olkapäätään. Sen runnominen takaisin paikalleen vaatisi aikaa, mitä hänellä ei juuri nyt ollut. Adrenaliini oli kuitenkin palannut hänen suoniinsa riittävissä määrin, että hän sai jalkansa takaisin liikkeelle.
Hän onnistui luikkimaan läpi kamppailujen täyttämästä reiästä seinässä. Yksi epäkuollut taklattiin niin väkivaltaisesti seinään, että tämän vähäiset luut murskaantuivat tämän omien panssarien lujuuden alle. Xen kuuli takaansa kantautuvista askeleista, että häntä oli lähdetty seuraamaan. Ei kuitenkaan ainoastaan hirviöiden toimesta.
Xenin pakomatka oli kuitenkin viimein tulossa päätökseensä. Petojen rynnäkköä hidastivat niitä päin seinien läpi rynnistävät epäkuolleet. Se antoi Xenille juuri tarpeeksi etumatkaa, että hän ehti hengähtää hetken perille saavuttuaan.
Alue, jolle hän oli saapunut, oli käytännössä tyhjä, lukuun ottamatta valtavaa Nimdan polttamaa ammottavaa reikää, joka johti suoraan tukikohdan alimpaan kerrokseen. Siniset liekit kytivät edelleen alueen reunoilla, jonne Matoron ja Umbran taannoinen kamppailu oli jättänyt peruuttamattomat jäljet. Alueen keskelle oli kasattu kasa sinisten liekkien korventamia luurankoja, joiden haarniskat oli jo aikoja sitten kerätty käyttöön. Xenin paras vaihtoehto oli ottaa asema sen huipulta. Hänellä oli viimein tilaa, etäisyyttä vihollisiinsa ja groteski mutta todellinen etulyöntiasema. Ja mikä tärkeintä, kerroksellinen kuolleita toia, jotka eivät suhtautuneet äänekkäisiin tunkeilijoihin lämmöllä. Tuuli ujelsi ammottavasta railosta hänen takanaan.
Ionikynnet syttyivät jälleen. Ilman toista kättäänkin Xen arvioi olevansa tarpeeksi nopea aiheuttamaan merkityksellistä vahinkoa. Kolme petoa rynnisti alueelle, mutta ne pysähtyivät hetkeksi arvioimaan tilannetta. Valtava hohtava reikä, uhmakkaana kuolleiden päälle kavunnut vahki ja takaa käytäviltä kuuluva metallin kalina olisivat jättäneet suurimman osan niille sijoilleen, mutta näitä hirviöitä ajoi ainoastaan Xenin rintapanssarien sisältä kajastava sininen hohde.
Se, jonka kilpi lihakasvon edestä oli murtunut, jäi vartomaan hetkeään, kun kaksi muuta hyökkäsi. Xen onnistui loikkaamaan ensimmäisen tieltä pois ja viiltämään irti toisen edellisessä kamppailussa jo haurastuneen käden. Kun kaksi innokkainta petoa olivat päätyneet hänen taakseen, Xen hyödynsi luurankotörmän pitoa ja loikkasi suoraan kohti kolmannen paljasta vatsaa. Etäisyyttä oli kuitenkin liikaa, ja peto ehti väistämään. Xen laskeutui kuitenkin jaloilleen. Nyt kaikki kolme vihollista olivat auki revityn alueen puolella, kun Xenin selkä oli takaisin vasten käytävää. Sitä käytävää, mitä pitkin apuvoimat parhaillaan kolistelivat.
Vahkia metsästävät seurasivat, kuinka rivistö Xenin taakse kokoontui. Sinisenä hohtavia katseita saapui paikalle hetki hetkeltä enemmän. Vaikka yksi Kal oli kaatunut jo edellisen kamppailun päätteeksi, olivat sen veljet ja siskot vastanneet Mustan Käden kenraalin ahdinkoon. Kaksitoista hopeista haarniskaa, yksi vahki, kolme vihollista. Xenin oli vaikeaa olla virnistämästä. Näihin todennäköisyyksiin hän uskalsi viimein luottaa.
Hopeinen rynnäkkö alkoi kuin yhteisestä käskystä. Puolustuskannalle pakotettujen petojen iskut kilpistyivät näitä puoliympyrässä piirittävään metalliin. Yhden käteen tartuttiin, kun tämä yritti murtautua Kal-kaartin lävitse kohti vaikuttuneena seuraavaa Xeniä, mutta tämä kiskaistiinkin keskelle toien joukkoa ja revittiin hetkessä palasiksi. Kaksi muuta oli alkanut ymmärtää, että tätä taistelua he eivät tulisi voittamaan. Piikikkäät siivet levittyivät. Tilaa oli juuri sen verran paljon, että muutama voimakas heilautus ja jalkojen ponnistus nostivat ne ilmaan. Xen ei ollut halunnut uskoa, että ne pystyisivät siihen. Kalit olivat sitä mieltä, että eivät pystyneetkään. Käytännössä panssariton epäkuollut loikkasi rivistön sivusta sisäelimet hölskyen ja tarttui pedon selkään. Tämän siivet pirstoivat luurankoa kappaleiksi, mutta tämä onnistui riuhtaisemaan niin kovaa, että pedon selkää peittävä liha repesi Kalin otteeseen ja tömähti maahan sen kanssa. Olennon lentorata sekosi täydellisesti. Se mätkähti maahan, jossa se tallottiin nopeasti murskaksi.
Viimeinen, se jonka vatsan lihakasvo pilkisti paljaana, oli kuitenkin päässyt ilmaan. Siltä ei kestänyt kauaa syöksyä hopeisen linjan ylitse ja kohti vahkia, jolla oli kuitenkin ollut aikaa valmistautua. Hirviö törmäsi seinään hänen takanaan, mutta kimposi siitä nopeasti takaisin Xenin kimppuun. Raskaimmin panssaroitu Kal oli kuitenkin jo rynnistänyt avuksi. Pedon iskut osuivat kuitenkin paljon paremmin hitaaseen epäkuolleeseen. Luinen käsi murskaantui hirviön hampaissa. Sen elopaino kellisti Kalin alleen, kun hampaat iskivät jälleen. Ne puristuivat toan naamion ympärille valmiina repimään sen väkisin irti tämän kasvoilta.
Mutta Xenin potkussa oli vihaa. Se lennätti pedon irti Kalin kimpusta niin, että vahkin osumaa seuraannut rynnäkkö osui perille asti. Ioniterät upposivat kranaan. Xen puski. Kivusta kirkuva peto peruutti. Xen puski kovempaa. Hänen kätensä upposi sen sisuksiin lihakasvon antaessa lopullisesti periksi. Pystyyn itsensä kammennut Kal tovereineen seurasivat katseellaan, kun raivosta vimmastunut huutava Xen puski pedon alueen reunalle asti… ja siitä alas.
Noin kolme sekuntia kestävän hiljaisuuden jälkeen kuului raskas tömähdys. Joukko sinisiä silmiä asteli aukon reunalle ja käänsi katseensa kohti pimeyttä. Katseeseen ei kuitenkaan ensin vastattu. Sitten kuului naisen kipeää sadattelua ja lihan litinää. Lopulta punainen valo syttyi pudotuksen pohjalta, kun Xen repäisi kätensä kaadetun hirviön sisuksista. Se oli pehmentänyt laskeutumista huomattavasti, mutta rytäkässä hän oli onnistunut kolauttamaan sijoiltaan revityn kätensä. Kipu säteili taas sietämättömänä ympäri hänen kehoaan.
Yhdeksät hopeiset jalkaparit tömähtivät hänen vierelleen. Yksi oli jäänyt ylös huolehtimaan loukkaantuneesta toveristaan, samoin kuin kätensä menettänyt Kal, jonka Xen oli täpärästi onnistunut pelastamaan. Hohtavat katseet nauliintuivat Xeniin, joka kampesi itseään pystyyn olkapäätään puristaen.
”Öh… kiitos”, hän onnistui mutisemaan. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, ainoastaan tyhjät tuijotukset.
Sitten ylemmästä kerroksesta kuului taas meteliä. Ensin rääkäistiin kovaan ääneen. Sitten kuului tukehtumisen ääniä. Ylös jäänyt Xenin pelastama Kal oli kaapannut jotain otteeseensa ja roikotti sitä ainoalla kädellään aukon yläpuolella. Sen toverien katseet nousivat ja loivat valoa viimeiseen alaruumiittomaan petoon, joka kuristui toan otteessa.
”UNOHDIT YHDEN”, se lausui ja irroitti otteensa. Kirkuva yläruumis mäjähti Xenin jalkonen juureen, jossa sen kallo murskautui hiljentäen sen. Kal pudottautui lopulta itsekin reunalta ja rysähti jaloilleen Xenin eteen. Hän näki nyt sen naamion. Kuolleita kasvoja oli taottu peittämään hopeinen Hau. Se oli ainoa naamio, jonka Xen joukosta tunnisti. Kaikkien muiden kasvot olivat joko liian keskeneräiset tunnistettavaksi tai puuttuivat kokonaan.
”MAJAKKA ON HARKINNUT EHDOTUSTASI, SANANSAATTAJA. HÄN EHDOTTAA VAIHTOKAUPPAA.”
Xenin täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa ymmärtääkseen kajahtelevia sanoja. Taistelu oli verottanut häntä. Hän oli väsynyt, kolauttanut päänsä useammin kuin kerran ja niin kovissa kivuissa, että hän olisi vain tahtonut romahtaa maahan itkemään. Ikävä ääni hänen takaraivossaan kuitenkin epäili, että hän ei ollut vielä turvassa. Niinpä hän käytti kaiken voimansa Kalin sanojen ymmärtämiseen.
”Vaihtokauppaa… mitä hän oikein tarkoittaa?”
”VIHOLLISEN LÖYHKÄ PIINAA SUURTA KAUPUNKIA. HOPEINEN KAARTI LUPAA AUTTAA MUSTAA KÄTTÄ YHDEN KERRAN VASTINEEKSI VAPAUDESTAAN.”
”Te… te tahdotte ulos?”
Xen ei ollut edes harkinnut sitä vaihtoehtoa. Nurukanin läpi unelmoituaan hän oli melkein välittömästi rynnännyt alas neuvottelemaan. Hän tiesi, että hänen äitinsä tekoja anteeksi pyytämällä hän saattaisi saada keskusteluyhteyden muodostettua. Hän oli ollut oikeassa ainakin osittain. Majakaksi kutsuttu Kal oli silloin vastannut hänen kutsuunsa. Hänen ympärillään seisovien toien ryhmän täytyi olla tämän seuraajia.
”MEITÄ KUTSUTAAN. HOPEINEN KAARTI TAHTOO VASTATA SIIHEN. MAJAKAN VIESTI ON SELVÄ. YKSI PALVELUS VAPAUDESTAMME.”
Xenin ei tarvinnut harkita pitkään. Nurukania ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Ulkomaailmasta ei ollut kuulunut yhtään mitään koko taistelun aikana. Oli mahdotonta sanoa, kuinka laaja hyökkäys oli. Tapahtuiko ylhäälläkin jotain, mikä –
Valtaisa jyrähdys.
Se olisi paiskannut Xenin maahan, jos hänen takanaan seisova Kal ei olisi ehtinyt kaapata häntä otteeseensa. Kaukaa ylhäältä kaikuva räjähdys oli niin voimakas, että koko tukikohta natisi liitoksistaan. Valtava määrä sinisten liekkien haurastuttamaa metallia murtui ja pirstoutui heidän ympärillään. Räjähdyksen, mikä sen olikaan aiheuttanut, täytyi olla massiivinen. He olivat syvällä. Niin syvällä, että sen ei järjen mukaan olisi kuulunut kantautua alas niin voimakkaana.
”Mitä ihmettä…”
”KAMPPAILU PINNASTA ON ALKANUT, SANANSAATTAJA. AIKA EI OLE PUOLELLASI. MIKÄ ON MAHTIKÄSKYSI?”
”Jos tahdotte vapaiksi… minä en aio estää.”
Kalit vilkaisivat toisiaan. Xeniä puhutteleva mittaili vahkia ensin katseellaan ja sitten nyökkäsi.
”HYVÄ ON. HOPEINEN KAARTI JULISTAA PALVELUKSENA MUSTALLE KÄDELLE SODAN VARJOJA VASTAAN. SISKOT JA VELJET, TÄNÄÄN ME TAISTELEMME VAPAUDESTAMME.”
Kymmenen metallista jalkaparia polkaisi maata yhteisymmärryksen merkiksi. Xenin kasvoille oli kuitenkin noussut huoli. Yksi asia Kalin sanavalinnoissa huolestutti häntä.
”Sanoit… ’varjot’.”
”MAKUTAN LÖYHKÄ ON PISTÄVÄ, SANANSAATTAJA. ON PARASTA, ETTÄ VALMISTAUDUMME TULEVAAN KOITOKSEEN.”
Makuta. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, mutta Xen ei ollut halunnut hyväksyä sitä mahdollisuutta. Hän puristi kaulaketjuaan tiukasti ja käänsi sitten katseensa taakseen. Kalien takana seisoi barrikadi, jonka Nurukan oli nostattanut romahtaneen alueen ja lopun kerroksesta F-12 väliin. Räjähdys ylhäällä oli kuitenkin aiheuttanut siihen valtavan aukon, kun Nimdan polttamaa metallia oli sinkoutunut sen päälle. Xen ei ollut kaukana tutuista maisemista, omasta huoneestaan tai…
”… asevarasto.”
”SE ON SINUN REITTISI. ME ASETUMME VARJOJEN TIELLE. YHTENÄISYYTEMME MURTAKOON NIIDEN OTTEEN.”
Xen asetti kätensä toverillisesti Kalin olkapäälle ja puristi. Toat nyökkäsivät ja Xen vastasi. Ja olkapäätään pidellen hän lähti pinkomaan barrikadin aukosta kohti tuttuja käytäviä. Hänen vanhaa vankilaansa, jonka sisällä piilivät hänen parhaat mahdollisuutensa itsensä puolustamiseen.
Kiveä ja soraa oli kaikkialla. Paksu tomu, joka peitti taistelukenttää tukikohdan edessä, oli tehnyt näkyvyydestä heikon. Koko metrunmaaston avukseen kutsuneen Nurukanin viimeisin rynnäkkö oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi. Taivaalla hänen yläpuolellaan tapahtui jotain, mikä varasti hänen jakamattoman huomionsa: ilmaa halkova ujellus huipentui kymmeneen välähdykseen. Eteläiseltä taivaalta satoi tulta ja kiveä. Nurukanin jalat ottivat tukevan asennon ja maata nousi hänen eteensä suojaksi, kun meteoriitit iskeytyivät joutomaalle Puhdistajan taakse hänen ja tukikohdan väliin.
Iskuista juontavat tärähdykset saivat Onu-Metrun maan värähtelemään. Nurukan tunsi välittömästi, että kyseessä ei ollut maailman katon painovoimalle lahjoittamaa kiveä eikä kylmän kosmoksen suoltamia ajelehtijoita vaan kellokoneiston julmia lähettiläitä.
Musta lihakasa oli saanut sillä aikaa tukirankansa takaisin suoraksi. Virne, joka oli noussut tämän kasvoille, viesti Nurukanille, että tämä oli saanut tahtomansa.
Pölyisistä, liekehtivistä kraattereista nousi koneita. Hohtavat silmät ja suuret metalliset leuat tunnisti kaukaakin. Neljällä raajalla kapseleistaan kiemurtelevat vahkit puristivat hohtavia kiekkoja laukaisuvalmiina. Etäisyyttä Nurukanin ja niiden välillä oli vain muutamia satoja metrejä. Puhdistajan vahvistukset olivat saapuneet juuri oikealla hetkellä.
Nurukanin Kakama hohti. Vihollisia oli ilmestynyt nopealla vilkaisulla useita kymmeniä. Jos hän kiihdyttäisi täyteen vauhtiin, olisiko hänen mahdollista väistää jokainen laukaus?
Puhdistaja huokaisi syvään ja käytti Nurukanin strategiointiin kuluttaman hetken hyväkseen. Viesti oli kantautunut hänen tietoisuuteensa heti, kun hänen aivonsa olivat saaneet itsensä taas kasaan. Liha ympäri tämän ruumista oli alkanut kuplia ja miltei samalla hetkellä väreilystä tukikohdan yläpuolella tiputtautui alas jotain. Tumma siivekäs hahmo katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Sen mukana kulki varjojen läpitunkematon löyhkä, jonka lähdettä Nurukanin ei tarvinnut arvailla. Tukikohta oli ahmaissut hahmon sisäänsä hetkessä, ja sen jälkeen lakkasi myös Puhdistajan lihassäikeiden merkillinen värähtely.
Kiekko. Se kilpistyi noin viiden metrin päähän Nurukanista, kun tämän kiireellä nostama kivipaasi pysäytti sen etenemisen. Räjähdys oli kuitenkin niin julma, että sen lämpö poltteli hänen kasvojaan. Ryhmä vahkeja oli jo kiertämässä hänen sivustaansa. Hänen ympärilleen oli muodostumassa puolikaari raskaasti aseistautuneita koneita. Puhdistaja itse seisoi edelleen suorimman reitin tukkeena. Vaihtoehdot vähenivät koko ajan, eikä tilannetta auttanut Nurukanin jalkoihin ilmestynyt tärinä, joka juonsi hetkeä sitten liikkuneesta siivekkäästä olennosta. Joko Xen oli onnistunut välttelemään, mitä ikinä tämän kimppuun olikaan käynyt, tai tämä oli jo…
”Sinulla on 45 sekuntia aikaa saada kilometri itsesi ja Ficuksen väliin.”
Nurukan nosti luonnostaan kätensä korvanapilleen, joka kuin ihmeen kummassa oli pysynyt hänen ohimollaan koko taistelun ajan. Hän tunnisti äänen välittömästi. Joku oli tunkeutunut hänen salaiselle taajuudelleen. Maailmassa oli hänen, Xenin ja Mavrahin lisäksi vain yksi, joka tiesi, mikä se oli.
”Abzumo laskeutui juuri sisään. Meillä ei ole paljoa aikaa.”
”Tiedän. Mene hakemaan apua.”
Nurukan nyökkäsi, vaikka tiesi, että ääni radion toisessa päässä sitä tuskin näki. Kakama loisti kirkkaampana kuin se oli sinä päivänä vielä tehnyt, mutta Ficuksen tyrmistykseksi Nurukanin askeleet veivät häntä valtavalla vauhdilla poispäin hänestä kohti etelää.
Hän kirskutteli hampaitaan kipeästi toisiaan vasten. Oli vaikeaa uskoa, että Nurukan vain yhtäkkiä perääntyi. Toa oli kuitenkin jo kadonnut horisonttiin. Hän raksautti olkapäidensä nikamat paremmin paikoilleen ja huokaisi syvään.
”JOTAKIN SAAPUI HETKI SITTEN ONU-METRUN ILMATILAAN”, ääni hänen päässään ilmoitti. ”SE LIIKKUU NOPEASTI. TULOSSA SUORAAN KOHTI.”
Puhdistaja vilkaisi ympärillään ryhmittyviä vahkeja ja tunnusteli niiden lukumäärää. Sata yksikköä. Täsmälleen sen verran kuin hän oli tilannutkin. Matkalla ei pitäisi olla yhtään enempää. Ei hän kyllä horisontissakaan nähnyt yhtään mitään. Eikä taivaallakaan.
”Minä en näe mitään. Oletko aivan varma, että –”
Ajatuksetkin paloivat, kun hänen päänsä räjähti. Tulipallo oli saanut alkunsa ohjuksesta, joka oli ääntä nopeammin lentänyt hänen raollaan olevasta suusta sisään. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan ehtinyt maahan asti, kun hänen rintakehäänsä iskeytyi seuraava. Ja seuraava. Ja sitten neljä lisää.
Tulipallon keskellä Puhdistajan ruumis paloi pois, kun siihen iskeytyi patterillinen ohjuksia lisää. Kaksi raidetykin laukaisua puolivälistä Onu-Metrua syvensi kraatteria, joka tämän tilalle oli ilmestynyt. Viisi tätä lähimpänä seisonutta vahkia iskeytyi maahan niin lujaa pelkistä paineaalloista, etteivät enää koskaan nousseet.
Sitten seuraava aalto alkoi. Räjähtäviä panoksia iskeytyi Puhdistajan rippeisiin kymmenen lisää. Kaksikymmentä. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä…
Punamustan hahmon silmitön raivo repi joutomaata kappaleiksi. Melkein täsmälleen kilometrin päässä Killjoyn olkapäillä savuavat ohjuspatterit tipahtivat maahan vain tullakseen korvatuiksi pimeydestä hänen sisältään esiin tunkeutuvilla uusilla. Hänen ranteistaan pilkistävät raidetykit sihahtivat kolmen sekunnin välein, kun uudet kiihdytetyt sirpaleet aloittivat matkan kohti vihollistaan. Hänen nilkkojensa luukut aukesivat paljastaen kahdeksantoista reikää, joista purkautui ilmoille pieniä raketteja, jotka lensivät suoraan iskukohteen yläpuolelle ja halkesivat palasiksi.
Satakahdeksankymmentä pienempää räjähdystä tasoitti alueen, jossa Purifierin ruumis oli hetki sitten sijainnut. Killjoyn nyrkit vetäytyivät jonnekin syvälle punamustaan haarniskaan ja tilalle liukuneet tykit jyrähtivät kerran. Niiden osuman luoma kuumuus oli saanut kiven sulamaan tuhkaan peittyneen taistelukentän alla. Kymmenkunta vahkia lisää oli joutunut maaliinsa osuneiden räjähteiden uhriksi. Loput ottivat jo askeleita taaksepäin. Ele ei jäänyt hyökkääjältä huomaamatta. Seuraavat raidetykin laukaukset poistivat päät kahdelta Purifieria lähimpänä vielä seisoneelta.
Killjoyn kypärän antennit vetäytyivät sisään, ja Voitonhampaalta anastetut valoa sykkivät piiput liukuivat niiden tilalle. Ensimmäiset laukaukset kaatoivat taas muutaman koneen niin nopeasti, ettei yksikään niistä ehtinyt edes ajatella tuleen vastaamista. Seuraavat laserien välähdykset syöksyivät samaan kraatteriin, jonka edellinen räjähdysten ryöppy oli synnyttänyt.
Ryhmä vahkeja oli kuitenkin kaiken aikaa lähestynyt häntä vasemmalta. Viisi kiekkoa sinkoutui häntä kohti, ennen kuin hän ehti vastata tuleen. Etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että kaksi niistä meni ohi. Seuraavat kaksi kilpistyivät punamustaan haarniskaan jälkeäkään jättämättä viides osui jo tyhjentyneeseen ohjuspatteriin hänen olkapäällään. Kiekosta purkautuva happo alkoi välittömästi sulattaa sen metallia. Killjoy mursi sulavan patterin Kal-metallin peittämällä kädellään surutta irti ja laukaisi jääneestä aukosta ilmoille ryhmittymän ohjautuvia zamoreita, jotka pirstoivat tämän kimppuun käyneet koneet hetkessä.
”Yksitoista arkkikranan signaalia tarkennettu. Meillä on lukitus”, tiedotti Breznikovan ääni Killjoyn kypärän sisällä. Savuavat ylikuumenemisen partaalla vikisevät aseet vetäytyivät takaisin haarniskan uumeniin samalla, kun panssarit hänen vasemmassa kädessään irtosivat ja lähtivät lentoon. Pieni kuva Killjoyn näkökentän vasemmassa laidassa näytti hänelle sen etenemisen. Palanen Kal-metallia syöksyi täydellä vauhdilla vasta aiheutettuun kraatteriin ja iskeytyi sen pohjalla sateenkaaren väreissä hohtavaan kuulaan. Se avasi pienet raajat, jolla se porasi itsensä maahan kuulan ympärille ja puristi sen otteeseensa. Musta liha, joka yritti kuplia siitä ulos, kilpistyi metalliin, joka puristi koko ajan tiukempaa.
”Puristin kohteessa”, Breznikova julisti radiossa.
”Novaohjus ladattu ja viritetty, kenraali. Tuli on vapaa”, jatkoi Brosnin lievästi hengästynyt ääni. Killjoy ei jäänyt odottamaan enempää ohjeita. Hänen selkänsä aukesi koko mitaltaan ja sauvat hänen sisuksissaan työnsivät esiin ohjuksen, jollaista Metru Nuin maaperällä ei ollut ammuttu sitten sodan.
Jos silloinkaan. Se oli niin painava, että laukaisunkin jälkeen sillä kesti useita sekunteja kiihdyttää vauhtiin, jolla se lopulta irtosi. Vaarallisen laiskan näköisessä kaaressa se aloitti matkansa kohti arkkikranoja. Vahkit Puhdistajan kraatterin ympärillä tiesivät jo, mitä oli tapahtumassa, ja aloittivat ravin kohti tukikohdan tarjoamaa suojaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että niiden pyristely oli turhaa.
”Seitsemän sekuntia kohteeseen”, Brosni kailotti. Killjoyn haarniska oli herännyt eloon. Sen jokainen rako tiivistyi, kun uusia panssarilevyjä purkautui pinnalle sen uumenista. Punainen Hau loisti hänen kypäränsä sisäpinnalla, ja haarniskan lukittua itsensä paikalleen punainen ionikilpi ilmestyi hänen ympärilleen, kun hän valmistautui iskuun.
”… kolme, kaksi, yksi –”
Nurukan oli ehtinyt miltei Ko-Metrun rajalle, kun hänen oli pakko pysähtyä. Kamppailu Ficuksen kanssa oli väsyttänyt hänet, mutta silti hän oli pinkonut nopeampaa kuin koskaan eläessään. Hän vilkaisi juuri taakseen, kun näki valon.
Muutaman sekunnin ajan horisonttia ei ollut. Oli pelkkä valkoinen kirkas loiste ja sen aiheuttama silmiä poltteleva palo. Nurukanin oli suljettava silmänsä ja käännyttävä poispäin – hetkikin pidempään, ja hän olisi menettänyt sille näkönsä.
Kun hän raotti silmiään muutamaa sekuntia myöhemmin, oli valo vetäytynyt jo iskupisteeseensä. Horisonttia peitti nyt sienen muotoinen pilvi, joka kurotteli ja velloi tasaisesti kohti taivasta. Hän ei saanut ihastella sen hirvittävää kauneutta kuitenkaan kauaa, kun paineaalto paiskasi hänet maahan. Sitten, viimein, saapui jyrähdys, joka kilometrien säteellä pirstoi kaiken lasisen.
Aivan liian lähellä iskupistettä kumartelevan Killjoyn ionikilpi pirstoutui viimein. Suurimman osan iskusta vastaanottanut energiasuoja oli puskettu äärimmilleen, ja sen savuavat reseptorit irrottivat itsensä haarniskan pinnasta ja kilahtivat maahan. Aistinsa sulkenut Killjoy avasi silmänsä ja tuijotti työnsä jälkeä. Räjähdyksestä aiheutunut pilvi peitti hänen koko näkökenttänsä. Hädin tuskin tilanteen tasalla pysyvät sensorit ilmoittivat, että räjähdyksen keskipisteessä oli edelleen niin kuuma, että hänen haarniskansa olisi sulanut siellä.
Kun radioyhteys viimein palasi, kuului sieltä valtavan väkijoukon taputtamista ja hurraamista. ”Täysosuma. Alueen kaikki arkkikranasignaalit ovat kadonneet!” mikrofoniin rahinan perusteella vauhdista tarttunut keskimmäinen Brez julisti. Killjoy ei kuitenkaan liittynyt komentokeskuksen riemuun. Hän tiesi, että ydinlatauksen aiheuttama säteily peittäisi alleen kaikki muut signaalit. Hänellä ei kuitenkaan ollut pienintäkään aikomusta jäädä tutkimaan tarkemmin, millaista jälkeä hän oli saanut aikaan. Häntä lujittaneet haarniskan osat katosivat takaisin pimeyteen, ja raketit hänen selässään nostivat hänet taivaalle. Ilmasta käsin hän näki savunkin läpi, miten perusteellista tuhoa novaohjus oli saanut aikaan. Mustan Käden tukikohdan päälle rakennettu rautakupoli alueen takana oli yhä ehjä, mutta täysin mustan noen ja kivisen aineksen peittämä.
Iskusta oli selvinnyt täsmälleen yksi vahki. Se oli ehtinyt tukikohdan vankkojen metallipalkkien suojaan viime hetkellä, mutta sen näköreseptorit olivat palaneet karrelle räjähdystä tuijottaessa. Killjoyn jalat murskasivat laskeutuessaan sen pään. Sisäänkäyntiä tutkikohtaan oli selvästi laajennettu hiljattain. Nurukanin työtä epäilemättä. Siitä kohtaa, mistä olisi kuulunut päästä sisään, värähteli kuitenkin valtava seinämä mustaa lihaa. Punaiset ioniterät syttyivät Killjoyn käsiin, ja empimättä hän upotti ne Ficuksen groteskiin barrikadiin.
Killjoyn tyrmistykseksi seinämällä oli paksuutta enemmän kuin hän pystyi terillään läpäisemään. Sen lisäksi jokainen viilto umpeutui sitä mukaa, kun hän niitä leikkasi. Hän päätyi jo muutaman sivalluksen jälkeen sammuttamaan terät ja vaihtoi suunnitelmaa. Hän ohjasi purkauksen virtaa oikean kätensä pneumatiikkaan ja iski. Hänen nyrkkinsä voima vavisutti seinää, mutta ei onnistunut murtamaan sitä.
”Mitä helvettiä…”
”Materiaalin koostumus on identtinen arkkikranan materian kanssa”, Miksu ulahti hätääntyneenä. Killjoy oli tajunnut sen omillaan jo monta sekuntia sitten mutta ei naljaillut huomiosta kranalleen. Hän kutsui raidetykkejä ulos ranteistaan, mutta komentokeskuksen punainen kieltomerkki esti niitä purkautumasta ulos.
”Asejärjestelmät ovat edelleen ylikuormittuneet alfaiskusta, kenraali. Tarvitsemme ainakin viisi minuuttia jäähdytysoperaatioon”, Brosni tiedotti, ennen kuin Killjoy ehti edes kysymään.
”Analyysi barrikadia ympäröivän rakenteen kestävyydestä”, hän käski. Miksu käytti hetken ympäristön tarkkailuun, ja onneksi vain hetken. Teknosaatanan kärsivällisyys oli nimittäin kovaa vauhtia loppumassa.
”Se on rakennettu kestämään ydinlataus Mustan Käden vanhan reaktorin sulamisen varalta. Prototeräskiinnikkeitä joka puolella. Nykyisillä järjestelmillä menisi ainakin kymmenen minuuttia kaivertaa tie lävitse”, Brez tulkkasi Miksun lähettämiä lukuja. Killjoy tiesi oikein hyvin, että niin paljon aikaa hänellä ei ollut. Xen oli ollut alhaalla yksin Abzumon kanssa jo liian monta minuuttia. Mutta liha ei antanut periksi. Killjoyn huomio kuitenkin herpaantui, kun kraatterista hänen takanaan alkoi kuulua hysteeristä kirkumista.
”Älä viitsi…”
Ilma väreili yhä siellä, missä novapommi oli räjähtänyt. Sen jättämä kraatteri ei ollut erityisen syvä, mutta Onu-Metrun mustastakin maastosta erotti satoja metrejä halkaisijaltaan oleva uran, josta maaperä oli höyrystynyt. Sen keskellä huutavan luurangon kylkiluut purskahtivat ulos selkärangasta ja kurottelivat suojelemaan kirkkaana hohtavaa kuulaa, joka ei ollut vahingoittunut silminnähden lainkaan. Korviariipivä rääkyminen oli peräisin äänihuulista, jotka olivat vaivoin saaneet itsensä muodostuttua. Suurin osa Puhdistajan lihasta kuitenkin suli samaa vauhtia kuin se kasvoi. Kraatterin ytimen kuumuutta vastaan kamppailevat arkkikranat olivat kuitenkin valinneet uusia Puhdistajan juuri siihen paikkaan. Ja hyvin hitaasti ja kivuliaasti ne myös olivat onnistumassa siinä.
Komentokeskuksessa äänet vaimenivat siihen paikkaan. Miksun sensorit jäivät tarkkailemaan lihahirviötä sillä aikaa, kun Killjoyn oma huomio siirtyi takaisin barrikadiin. Iskuista ei epätoivon motivoimanakaan ollut hyötyä. Sekunti runnomisen jälkeen lihan säikeet olivat jo palanneet muotoonsa.
”Ööh, setäää…” Miksu parahti saaden Killjoyn nopeasti taas kiinnittämään huomionsa taakseen. Kraatterin reunaa kiipeävä Puhdistaja oli saanut alaleukansa hampaat takaisin. Ne tukahduttivat tämän huudoista vain osan, kun mustat luuta pilkistävät kädet yrittivät epätoivoisesti vetää tätä pois novapommin infernosta.
Punainen ioniterä upposi seinään. Puhdistaja parahti. Terä viilsi. Seinä uusiutui. Palanen Puhdistajan rintakehässä suli takaisin arkkikranan sisään.
”Katsos tuota”, Brez huomioi. Killjoy oli nähnyt sen myös. Sitä oli ollut mahdotonta erottaa, kun väärän bahragin koko keho oli vellonut sulamisen partaalla, mutta nyt sen näki ilmiselvästi. Barrikadin runnominen heikensi Puhdistajan regeneraatiota…
… joten heikentäisikö Puhdistajan runnominen barrikadin?
Killjoy ei estänyt, kun Ficus viimein sai selkäänsä lihakset joilla suoristaa itsensä. Tämän askeleet haparoivat edelleen, mutta ne suuntasivat määrätietoisesti kohti Killjoyta. Kivunhuudot olivat vaihtuneet raivostuneeksi kähinäksi.
”Kaikki käytössä oleva virta pneumatiikkaan”, Killjoy käski. ”Varavirta ionikilpiin. Ja repikää Hyväntekijä linjoille. On tullut aika.”
”Eikö tämän koko jutun pointti ollut, että pysymme niin kaukana Ficuksesta kuin suinkin mahdollista?” Brez osoitti mieltään linjan toisessa päässä.
”Brosni sen sanoi. Aseiden pitää jäähtyä. Teemme tämän vanhanaikaisesti”, Killjoy tuhahti. ”Miksu, kilpemme tuskin kestävät osumaa enempää, joten tarkkana niiden kanssa.”
Krana ulahti kauhuissaan. Killjoy tulkitsi sen myöntymiseksi. Jokainen mäntä hänen haarniskassaan sihahti, kun virta punamustassa haarniskassa priorisoi järjestelmiä uudelleen. Luita peittävän lihakerroksen hädin tuskin päälleen saanut Puhdistaja oli saanut askeleisiinsa jo vauhtia. Killjoy kuitenkin odotti yhä. Hänellä ei ollut mitään tarvetta liikkua. Hän antaisi ensimmäisen siirron Ficukselle.
”Virtaprioriteetit uudelleenkirjoitettu!” kiljaisi järjestyksessä yksi nuorempi Breznikova jostain isosiskonsa mikrofonin sivusta. ”Piekse se jauhelihaksi!”
”Meille!” Ficuksen puoliksi paljas kallo kirkui. ”Meille!” hän jatkoi ja kurotteli kohti Killjoyn rintakehää. Uusi ryhmä valoja syttyi Killjoyn kypärän sisäpuolelle.
”Meil-”
Metallinen nyrkki mursi jokaisen hampaan Puhdistajan suusta. Sekunnin kymmenyksen iskun perässä tullut paineaalto räjäytti loput kallosta pois Puhdistajan harteilta. Killjoyn vasen nyrkki oli yhä mustan massan peitossa, kun oikea iski alhaalta. Musta ruumis repesi auki arkkikranaan asti. Samaan hyökkäykseen Killjoy tarttui kiinni paljastuneesta selkärangasta ja kiskoi leiskuvan sydänkuulan kohotettuun polveensa. Syntyi kirskahdus, joka kaikui Vanhaan Onuun asti. Maalipinta polvesta katosi Kal-haarniskan ja muinaisen taikakalun yhteentörmäyksestä. Lommoakaan Killjoy ei kuitenkaan saanut aikaan. Hän otti harppauksen taaksepäin, kun Ficuksen pää oli alkanut kasvaa takaisin.
Killjoyn hyökkäyksen pöllämystyttämä Puhdistaja haparoi hetken paikallaan. Nascostosta taistelua seuraavat selakhit eivät vieläkään voineet uskoa silmiään. Vain muutamassa sekunnissa koko kehonsa uusineen Ficuksen pysäyttäminen näytti mahdottomalta. Killjoyta se tieto vain piiskasi jatkamaan. Jos hänen vastustajansa keskittyisi itsensä uusimiseen, kenties barrikadi hänen takanaan olisi mahdollista murtaa.
Puhdistajan vasta alettua ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut, saapui seuraava iskujen sarja. Ensimmäiset kevyemmät lyönnit pirstoivat hänen olkapäänsä niin, että vastahyökkäys muuttui mahdottomaksi. Seuraavat kaksi iskua saapuivat lujempaa. Liha puristui kasaan ja lopulta irtosi hänen kyljistään. Hänen ohitseen liukunut Teknosaatana päätti hyökkäyksensä murtamalla hänen selkärankansa. Luunpirstaleet sinkoilivat pitkin joutomaata lihanpalasten sekaan. Se, mitä Puhdistajan ruumiista oli jäljellä, mätkähti maahan vain, jotta arkkikranojen elvyttävät sykähdykset pakottaisivat tämän takaisin pystyyn. Hänen rankansa repsotti vasemmalle vielä monta sekuntia senkin jälkeen, kun hän jo seisoi. Lopulta se napsahti takaisin paikalleen vain murtuakseen uudestaan. Killjoyn seuraava nyrkki oli lävistänyt hänet kokonaan.
Kralhin katse oli silläkin hetkellä ohi vihollisestaan. Silmä kovana hän seurasi lihaesteen tilannetta. Ja kuten hän oli arvellutkin, joka kerta, kun Ficus joutui uusimaan itsensä, väreili seinä hieman. Sen ylläpito vaati arkkikranoilta työtä. Ja sitä Killjoy oli niille valmis antamaan.
Seuraavat kaksi iskua osuivat Puhdistajaa jalkoihin. Tällä kertaa hänelle jäi viimein aikaa ymmärtää kunnolla, mitä hänelle tehtiin. Killjoyn vauhdikas hyökkäys oli pitänyt huolta siitä, että hänellä ei puolet ajasta ollut aivoja, joilla muodostaa strategiaa vastahyökkäykselle. Ensimmäinen hetki oli nyt, mutta hänen kehonsa järjestelmällinen tuhoutuminen kerta toisensa jälkeen jätti vaihtoehtoja hyvin vähän. Hänen oli pakko kiihdyttää regeneraatiotaan, jos hän tahtoi pysyä Killjoyn perässä. Se oli ainoa tapa, jolla kralhin sisällä lepäävä kahdestoista kuula olisi hänen.
Killjoylta muutos Ficuksen taistelutavassa jäi huomioimatta. Ensimmäistä kertaa Puhdistaja sai pehmennettyä tätä päin saapuvia iskuja laittamalla kätensä iskujen tielle. Rautaiset nyrkit murskasivat ne joka kerta pirstaleiksi, mutta Puhdistajan aivot säästyivät kriittiseltä vahingolta taas useiksi sekunneiksi. Ja vaikka kaksikon liikkeistä oli ilmiselvää, kumpi oli viettänyt elämänsä sotatantereella ja kumpi laboratoriossa, oli Ficuksen puolella näennäisen kuolemattomuuden lisäksi yksi etu: Killjoy väsyi, hän ei.
Mahdollisuus nosti päätään, kun yhdeltä Killjoyn lyönneistä kesti puoli sekuntia liian kauan osua. Puskemalla lihaksensa äärimmilleen Puhdistaja onnistui viimein väistämään hyökkäyksen. Killjoy oli niin yllättynyt, että hän ei ehtinyt reagoimaan vastahyökkäykseen. Nyrkkiin puristettu käsi osui maaliinsa Killjoyn rintakehässä. Mutta vaikka Killjoy ei itse ollut tarpeeksi nopea, tämän krana-avustaja oli. Punainen ionikilpi ilmestyi lihan ja Kal-metallin iskeytymispaikkaan. Korviahuumaavan räsähdyksen saattelemana punainen valo pirstoutui. Syntyneen paineaallon turvin Killjoy loikkasi taaksepäin ja loi muutaman metrin itsensä ja Ficuksen väliin. Hän oli tajunnut, että arkkikranat laittoivat pökköä pesään. Se oli täsmälleen, mitä hän oli toivonut, mutta teki jokaisesta hyökkäyksestä leikkiä kuoleman kanssa.
”Jos ne apujoukot ovat täällä jossain, nyt olisi ihan saatanan hyvä hetki”, Killjoy ärähti. Hänen onnekseen Nascosto oli onnistunut yhteyden luomisessa. Hyväntekijän signaali kulki hänen kypäräänsä kristallinkirkkaana.
”Selviydy vielä 30 sekuntia, Nui-Kralhi! Muuten sinun velkasi periytyy tyttärellesi.”
Hyväntekijän ääntä verhosi tuttuun tapaan äänenmuunnin, jonka kaiku jäi Killjoyn päähän hetkeksi soimaan. Ennen kuin hän edes ehti miettiä vastaamista, alkoi 30 sekuntia tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Ficus ei ollut löytänyt nopeutta vain iskuihinsa. Taklaus syöksi Killjoyn maahan sellaisella voimalla, että Puhdistaja päällään hän liukui metritolkulla pitkin Onu-Metrun maastoa. Ficuksen kädet puristivat Killjoyn omat kenttään niin lujaa, että osa pneumatiikasta menetti välittömästi toimintakykynsä. Voitonsekainen riemu oli noussut silmättömille kasvoille, kun tämä nopeasti irroitti toisen kouransa ja iski keskelle Killjoyn sydäntä.
Miksu ei ehtinyt saada virtaa uutta ionikilpeä varten. Kal-metalli mahdottomasta lujuudestaan huolimatta pirstoutui Ficuksen iskusta kuin se olisi ollut lasia. Kralhin avoin rintakehä oli kaikkien näiden vuosien jälkeen Ficuksen ulottuvissa. Hitot ennustuksista. Hitot siitä, mitä hän oli kaikkinäkevän katseella nähnyt. Hän oli valmis saamaan kaiken nyt. Hänen tuomionsa alkaisi etuajassa. Sen päivä oli koittanut.
Vasta hänen pahimman huumansa laannuttua hän ymmärsi, että viimeinen arkkikrana ei loistanutkaan Killjoyn sisällä. Itse asiassa Killjoyn sisällä ei loistanut yhtään mitään. Haarniskan sisällä oli pimeyttä. Täydellistä, absoluuttista pimeyttä. Valo ei taittunut aukossa lainkaan. Puhdistajan kauhistunut katse kääntyi kypärään, jolta ei saanut luettua eleen elettä.
”Mitä… mitä sinä olet tehnyt?”
”Yllätys”, Killjoy myhäili omahyväisesti, vaikka olikin kykenemätön rimpuilemaan itseään irti otteesta.
Raivon partaalla tärisevä Ficus nosti nyrkkinsä ilmaan ja pudotti sen kohti Killjoyn kalloa. Hän ei tiennyt, millä noituudella hänen palkintonsa verhottiin häneltä, mutta hän repisi kralhin silpuksi saadakseen selvää.
Plasma-aseiden laukaukset tuhosivat senkin suunnitelman. Puhdistajaa oli ammuttu ja hänen kätensä mätkähtivät irtonaisina maahan, kun kuumuus repi ne hänen kehostaan. Killjoy käytti tilanteen hyödyksi välittömästi ja raketoi itsensä irti. Kun Ficuksen kädet olivat uusineet itsensä, hän kääntyi katsomaan, mikä hänen kimppuunsa oli käynyt. Niitä oli kaksi, ja niiden ilmeetön katse oli naulittu Ficukseen. Killjoy suoristi selkänsä niiden takana ja lisäsi oman katseensa hopeisten hiljaiseen kuoroon.
”Heikko kohta on arkkikranojen ympärillä”, Killjoy jakoi huomionsa. ”Yksi osuma hänestä tappaa, joten pitäkää etäisyyttä.”
”Vahvistus: Aseet kalibroitu pitkälle kantamalle”, feterroista se, joka oli ampunut, sanoi.
Ficus ei järkytykseltään ehtinyt reagoimaan, kun Zorakin koneet yhdessä Nui-Kralhin kanssa avasivat tulen. Feterrojen olkapäille asennetut plasma-aseet lauloivat samalla, kun Killjoyn raidetykit olivat viimein palanneet toimintakuntoon. Jokainen panos osui maaliinsa, ja vaikka ammukset pysähtyivätkin lihan läpi edettyään Puhdistajan sydänkuulaan sitä vahingoittamatta, oli vaikutus selvä. Arkkikranat joutuivat työskentelemään tuplateholla silloin, kun ne joutuivat suojaamaan itseään Ficuksen uudistamisen lisäksi.
Killjoy näki mahdollisuutensa. Barrikadi oli heikoilla.
”Turvatkaa selustani. Yritän päästä sisään.”
”Ymmärretty: Lisätään tulivoimaa.”
Puhdistaja yritti epätoivoisesti seurata, kun Killjoy lensi tämän ylitse. Feterrojen tulitus kuitenkin nopeutui koko ajan. Kaikessa viisaudessaan arkkikranat olivat päättäneet ottaa ylimääräisen massan pois hänen jalkojensa lihaksista suojatakseen itseään. Pohdinnat siitä, saisiko hän uuden aallon Baterra-aseman vahkeja kamppailemaan feterroja vastaan, keskeytyivät plasma-ammukseen, joka läpäisi hänen päänsä. Kuin hänen lentävät vihollisensa olisivat tienneet, mitä hän yritti.
Killjoy työnsi sillä aikaa nyrkkinsä läpi lihaseinästä. Se uusiutui yhä, mutta vauhti oli hidastunut. Niin paljon, että tarpeeksi ison aukon luominen kerralla olisi kenties antanut hänelle tilaisuuden lentää siitä sisään. Maalaamaton panssarilevy oli ilmestynyt jostain hänen sisällään vellovasta tyhjyydestä ja hitsautui kuin itsestään paikalleen. Se ei ollut Kal-metallin veroista mutta teki tehtävänsä.
”Ficus leikkii feterrojen kanssa. Nyt on tilaisuutemme. Miltä asetilanne näyttää?”
”Kaksitoista kappaletta CE18-ohjuksia laukaisuvalmiina, kenraali”, Brosni kailotti radioon.
”Se saa luvan riittää.”
Hän valmistautui ampaisemaan taivaalle löytääkseen sopivan tulitusetäisyyden, kun hän tunsi jotain jalkojensa juuressa. Päätön vahki – se, jonka hän oli saapuessaan jalkansa alle murskannut – oli tarttunut häntä jalasta.
”MOI”, kuului naisen ääni sen sisältä. Sitten räjähti.
Vahkinrippeet sinkoilivat tukikohtaa suojelevan kupolin edustalle ja lennättivät Killjoyn ryminällä taaksepäin. Tälli oli kova, vaikka räjähdys ei ollutkaan tarpeeksi läpäisemään tämän haarniskaa. Temppu oli kuitenkin pienentänyt eroa feterrojen kanssa tuskailevan Puhdistajan ja Killjoyn välissä. Killjoy sai itsensä takaisin pystyyn vain vaivoin, ennen kuin hän oli jälleen Ficuksen kourien ulottuvissa. Hän yritti lentää karkuun, mutta plasmahelvetin keskeltäkin musta liha ehti tarttua häneen kesken nousun ja paiskata hänet maahan. Ficus oli saanut hänet nalkkiin uudestaan.
”Huomio: Nui-Kralhi vaarassa jäädä tulilinjalle”, toinen feterroista tiedotti. Ne joutuivat valitsemaan laukauksensa nyt paljon harkitummin Killjoyn ja Ficuksen kieriessä pitkin maata toisiaan vuorotellen kellistäen. Ja sitä mukaa, kun arkkikranoihin kohdistuva paine helpotti, sitä paremmin Ficus sai taas keskityttyä siihen, että Killjoy ei ehtinyt lamaannuttaa häntä.
”Kredipselleeniä!” Killjoy kähisi väistäessään mustan nyrkin, joka oli lähellä repiä häneltä pään. ”Kredipselleeniä, nyt!”
”Yleishyödyllinen tiedote: Kredipselleenin markkinahinta on nous-”
”Ampukaa, saatana!”
Feterrat keskeyttivät varoituksensa ja ojensivat ylempien käsipariensa kämmenet Ficusta kohti. Sanan ”kredipselleeni” kuultuaan Ficus oli herpaantunut juuri sen verran, että hänen katseensa nousi. Kohde oli selvä. Aseet feterrojen käsissä laukesivat, ja neljä pientä kapselia lensi ja upposi syvälle Ficuksen kalloon.
Puhdistajan ilme lasittui sen verran kuin sen oli mahdollista. Kirkas höyry, joka purkautui hänen hengityksen mukana, sai Killjoyn toimiin. Tämä sai jälleen kamppailtua itsensä irti hänen otteestaan.
Oli laskeutunut hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan Puhdistajan raskas hengitys ja kahden feterran leijumisesta peräisin oleva hiljainen humina. Polvilleen maahan jäätynyt Ficus näytti menettäneen otteensa todellisuudesta. Hänen katseensa kääntyi hitaasti kralhiin, joka oli tällä kertaa ottanut niin pitkän harppauksen taaksepäin, että tämä hädin tuskin kuuli Ficuksen sanoja.
”Sinä… et ole Totuus.”
”Mitä…”, Killjoy ihmetteli. Hän ei tiennyt, mitä Puhdistaja yritti, mutta hän silti nosti kätensä merkiksi feterroille olla ampumatta. Credox Selecium oli saanut Ficuksen jonkinlaiseen transsiin, eikä hän juuri nyt tahtonut rikkoa sitä.
”Sinä olet… vanha.”
Killjoy ei ymmärtänyt. Hän mittaili jo suorinta tietä takaisin barrikadille. Näytti siltä, että se menisi suoraan Ficuksen ylitse.
”Sinä olet…”
”Hiljaa”, Killjoy keskeytti. Hän ei tahtonut kuulla enempää.
”… rakas?”
Killjoy pysähtyi. Se ei voinut olla niin…
Puhdistajan viimeinen sana ei kuulostanut tältä itseltään. Tai ei ainakaan Ficukselta. Oli kulunut niin kauan siitä, kun Killjoy oli viimeksi kuullut sen äänen, että hänen piti ravistella päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan.
”Missä… missä minä olen?” ääni jatkoi. Puhdistajan suu liikkui, mutta ääni oli ilmiselvästi…
”… Niz?”
Kredipselleeni höyrysi edelleen valtavien hampaiden raoista, kun Puhdistaja kampesi itsensä seisomaan. Feterrat vilkaisivat toisiaan kummastuneena, mutta Killjoy ei antanut käskyä jatkaa tulitusta.
”Minä… en näe… muuta kuin sinut… Missä minä olen?”
”Kotona”, Killjoy vastasi. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Hänen järkensä kertoi, että kyseessä oli vain Ficuksen katala metku. Mutta hänen sydämensä tiesi totuuden. Se tiesi, kuka oli saanut vallan Puhdistajan mielisekamelskasta.
”Kotona?”
”Xen on vaarassa.”
”… Xen. Miksi?”
”Koska sinä myit hänet Abzumolle”, Killjoy syytti. Hän ei voinut estää sanojaan happamoitumasta. Hän tiesi jokaisen niistä olevan totta.
Puhdistajan katse kääntyi takaisin maahan kuin tämä olisi yrittänyt katsoa alas tukikohtaan läpi kiven ja metallin.
”Kuinka me… kuinka…?”
”Seinä, jonka olet tehnyt”, Killjoy selitti toiveikkaana. ”Se estää pääsyni sisään.”
”Seinä…” Niz tapaili. Hän kääntyi, mutta ei saanut kohdistettua katsettaan oikeaan paikkaan.
”En… en näe. Rakas, minä en näe mitään…”
Killjoy punnitsi vaihtoehtojaan. Edes vaimonsa äänen kuullessaan hän ei uskaltanut ottaa askelta lähemmäksi. Vaikka Puhdistajan suusta valuvat sanat vaikuttivat vilpittömiltä, Killjoy ei laittaisi itseään tulilinjalle kolmatta kertaa.
Feterrat laskeutuivat Puhdistajan molemmille puolille ja tarttuivat tätä olkapäistä ja ranteista. Killjoy laahusti mustaa lihaa taluttavien hopeisten sylinterien takana varovaisesti mutta jalat silminnähden vapisten. Matkaa barrikadille ei ollut paljoa, mutta Puhdistajan haparoiva askellus sai sen tuntumaan ikuisuudelta. Perillä feterrat irrottivat otteensa vihollisestaan ja antoivat tämän romahtaa vasten omasta lihastaan koostuvaa seinämää. Killjoy piti edelleen turvallisen välimatkan mutta oli nyt saapunut sen verran lähelle, että kuuli paremmin, mitä hänelle sanottiin.
”Tunnen sen…”
”Poista se”, Killjoy käski. Puhdistaja siveli seinämän mustaa pintaa yrittäen ymmärtää sen koostumusta. Sitten hän painoi kämmenensä sitä vasten ja huokaisi syvään. Tavanomaista suurempi määrä kredipselleeniä purkautui ulos tämän kallosta.
”Poista se…” Nizin ääni toisti. Tämä huokaisi syvään ja puristi kätensä nyrkkiin. Killjoy katsoi sanaakaan sanomatta, kun barrikadi alkoi liueta takaisin Puhdistajan kehoon. Reikä, joka seinään oli syntynyt, oli aluksi pieni, mutta se kasvoi silminnähden. Killjoy uskoi viimein. Hän marssi Puhdistajan rinnalle ja valmistautui kumartumaan aukosta läpi. Raskaasti huohottava liharuho hänen vieressään nosti katsettaan. Seinän ottaminen osaksi itseään otti selvästi voimille. Nizin oli ponnisteltava lisää. Hänen piti saada arkkikranat työskentelemään kanssaan. Hänen oli tehtävä se tyttärensä vuoksi. Mutta muinaista voimaa kutsuessaan hän manasi esiin jotain muutakin. Jotain, joka oli viimeiset minuutit viettänyt huutaen kauhusta oman mielensä pohjalla.
”… rakas.”
”Niz?”
Aukko oli miltei tarpeeksi suuri Killjoyta varten. Enää hetki. Aivan pienen pieni hetki.
”Väistä.”
Killjoyn ajatus ei kulkenut tarpeeksi nopeasti. Hän oli liian lumoutunut edessään aukeavasta reitistä. Liian tunteidensa sokaisema, että hän olisi osannut päätellä, mitä Niz tarkoitti.
Miksu oli kuitenkin kaiken aikaa tilanteen tasalla. Killjoyn haarniska liikkui kuin itsestään, kun Puhdistaja loikkasi häntä päin. Kralhi käytännössä taklasi itsensä pois hyökkäyksen tieltä. Katseen maan tomusta nostaessaan Killjoy huusi turhautuneena. Reikä seinässä oli alkanut sulkeutua samalla hetkellä, kun Puhdistaja oli irroittanut siitä otteensa. Oli toimittava nopeasti. Rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin, kun hän aloitti matkansa kohti sulkeutuvaa lihasta.
Matka kilpistyi feterraan, joka oli heitetty häntä päin. Molemmat rysähtivät maahan. Vaikka Killjoy sai itsensä irti metallisten käsien sotkusta nopeasti, tajusi hän heti joutuneensa ansaan.
Feterraa oli käytetty estämään Killjoyn näkyvyys siksi aikaa, että Ficus rynnisti eteenpäin. Tämän jalkojen lihaksilla oli ollut viimein niin pitkä hetki toipua, että tämän loikan taakse kerääntyi suunnaton määrä energiaa. Hiiltynyt maa murtui askeleen alla. Ficuksen isku lähestyi sellaisella vauhdilla, että Killjoylla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää sitä.
Mutta jollakin oli aikaa asettua väliin. Sivummalle käskytetty feterra oli alkanut toimia heti tilaisuuden tullen. Protokolla oli selvä. Killjoyn potentiaali orkesterin hyödyksi oli yhden feterran elämää suurempi.
Ficuksen isku osui hopeiseen rintakehään ja pirstoi sen. Jotain orgaanista hyllyi sen sisällä, kun isku paiskasi sen maahan. Yhdentoista sielun lihasvoima oli murtanut metallin kuin se olisi ollut posliinia. Feterra mätkähti maahan Ficuksen edessä antaen Killjoylle tämän tarvitsemat sekunnit kompuroida muutaman askeleen taaksepäin. Ficus yritti loikata tämän perään, mutta yritys kilpistyi hopeiseen kouraan, joka kamppasi tämän siihen paikkaan. Killjoyn raidetykit olivat heränneet ja repivät reikiä Ficuksen kehoon, mutta raivo piiskasi tämän arkkikranat parantamaan tavanomaistakin tehokkaammin. Tämän kulkua estävä feterra veti puoleensa Puhdistajan raivon ja jakamattoman huomion. Ennen kuin sen tykit ehtivät reagoida, oli Ficus jo nostanut sen tiukkaan puristusotteeseen. Killjoyn ja toisen feterran ei auttanut kuin lakata tulittamasta.
”Ongelma: Ote on luja. En pääse –”
Ääni tukahtui, kun Puhdistaja puristi feterran kasaan. Mustat lihakset pullistuivat ja arkkikranat kohisivat, kun pohjoisen maailman kestävin metalli kääntyi mutkalle hänen otteessaan. Kolme sen neljästä kädestä repeytyi irti, kun olento sisuksineen rutistui. Jotain ryöpsähti ulos sen rintakehään lyödystä reiästä, kun Ficuksen ote viimein hellitti. Feterran eloton ruumis rojahti maahan Killjoyn ja tämän avhrak-toverin järkytykseksi.
”… tulta”, Killjoy sai parahdettua, mutta Ficus oli jo loikannut. Ilman halki kiitävä potku ei läpäissyt kralhin rinnalla leijunutta hopeista purkkia, mutta tyrmäsi sen maahan, jonne se jäi sätkimään. Puhdistajan suusta purkautuvat höyryt olivat piiskanneet tämän raivohulluuden partaalle. Tämän sanoista ei saanut enää selvää. Itselleen karjuva musta peto käänsi seuraavaksi katseensa taas tätä piinaavaan teknodemoniin. Killjoyn ohjuspatterit reagoivat ilmestymällä puvun olkapäistä, mutta niiden laukaisu siltä etäisyydeltä olisi räjäyttänyt heidät molemmat infernoon. Siksi Miksu, tai Killjoykaan, ei avannut tulta. Vahingoittuneella pneumatiikalla he eivät ottaisi iskua vastaan myöskään käsin. Ilmaankaan ei ehtisi. Vaihtoehdot olivat vähissä.
Puhdistajan loikka kuitenkin keskeytyi. Ilmaan. Eikä Killjoylla, Miksulla, näiden komentokeskuksellisella apureita tai kummastuneella feterralla ollut mitään tekemistä ihmepelastuksen kanssa.
Vesikupla, jonne raivokkaan brakaksen tavoin huitova Puhdistaja oli joutunut, täyttyi kaasusta, joka pääsi viimein purkautumaan ulos tämän kallosta. Veden vellovaa kurimusta tämän ympärillä pyörittelevä hunakasvoinen toa tuijotti vakavana olentoa, jonka hän oli ansaansa napannut. Hän ei ollut uskoa, mitä Toa Ficuksesta oli tullut. Melkein yhtä hämmentynyt hän oli siitä, mitä oli tapahtunut Nui-Kralhille, mutta tämän hän kuitenkin tunnisti, joskin pääasiassa Xenin kertomusten perusteella.
”Pikästä aikaa, Killjoy”, Naho sanoi ja puristi kätensä yhteen. Maaperästä toan ympäriltä purskahti lisää vettä kuplaan, joka Puhdistajaa kahlitsi.
Killjoy huokaisi syvään. Ei ainoastaan täpärästä pelastuksesta, vaan myös siitä, keitä vanhan rintamatoverin mukana oli saapunut.
Nurukan oli hengästynyt mutta siitä huolimatta vetänyt kyntensä jälleen esiin. Hänen rinnallaan seisova sheriffi nosti hattua pois kasvojensa edestä nähdäkseen paremmin, mitä hänen siskonsa oli kaapannut kuplan sisään.
”Mexxi”, Killjoy tervehti. Tulen toa ei vastannut; tällä oli kiire vihata vedessä vellovaa näkyä. Ficus oli vain antautunut veden vietäväksi. Hän ei edes yrittänyt kamppailla kuplan sisällä kulkevaa virtausta vastaan. Kredipselleenikatkuista viimein eroon päästyään hänellä oli taas kärsivällisyyttä odottaa.
”Vaikea uskoa, että hän aiheuttaa niin paljon päänvaivaa”, Naho tuhahti itsevarmasti.
”Vangitseminen ei riitä”, Killjoy täsmensi. ”Emme pääse sisään ellemme polta tietämme läpi hänestä.”
”Kuuntelimme radiokeskustelujasi matkalla tänne. Tiedämme”, Naho jatkoi.
”Ja meillä on muutama idea”, Nurukan täydensi. ”Jätä Ficus meille ja valmistaudu murtamaan tiesi läpi heti tilaisuuden tullen.”
Killjoy ei voinut olla huomioimatta, millaisella varmuudella Nurukan jakeli käskyjä. Jotain oli tapahtunut hänen poissaolonsa aikana. Toan sanoissa oli enemmän sota-ajan kenraalia kuin koko siinä keskustelussa, jonka Killjoy oli tämän kanssa kuukautta takaperin käynyt.
”DIREKTIIVI: SUKULAISET?”
Killjoy nyökkäsi vastaukseksi feterran tiedusteluun. Hänen suurimman kaliiperin aseensa olivat edelleen jäähyllä. He tarvitsivat lisää tulivoimaa barrikadin murjomiseen, ja Killjoy tiesi täsmälleen, mistä sitä saisi.
Nurukan käänsi katseensa yläpuolellaan leijailevaan feterraan, avasi suunsa ammolleen ja käänsi katseensa kohti Killjoyta.
”Myöhemmin”, Killjoy aneli. Hän tiesi täsmälleen, mitä Nurukanin katse tarkoitti. ”Tapa minut myöhemmin.”
Mexxin käsi laskeutui maan toan olkapäälle ja auttoi tätä tasaamaan hengityksensä. Naho kiristeli hampaitaan samalla, kun Puhdistaja kuunteli orastavaa konfliktia leveästi virnuillen.
”Valmista?” Naho kysyi Killjoylta varmistuttuaan siitä, että Nurukan ei ollut tekemässä mitään hätiköityä.
”Minulla on idea”, Killjoy nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Jäljelle jäänyt feterra syöksyi tämän mukaan. Nurukan ja Mexxi ottivat asemansa Puhdistajan ympäriltä, kun Nahon kupla puhkesi ja päästi vankinsa vapaaksi kastellen maan heidän välistään.
Ficus laskeutui jaloilleen toajoukkion keskelle. Hän huokaisi syvään, venytteli niskojaan ja raksautti nivelet sormistaan malttamattomana.
”Kuin vanhoina hyvinä aikoina, ystävät?” hän pihahti. Revolverin laukaus Mexxin käsissä teki savuavan reiän Puhdistajan sanoihin ja kalloon. Yllättyneenä toan nopeasta reaktiosta ja pöyristyneenä tämän röyhkeydestä Ficus puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Mangain rippeet pystyisivät repimään häntä pahemmin kappaleiksi kuin Killjoy oli oli jo repinyt.
Kolmannella kerralla hervottoman pitkä salasana meni oikein. Ovesta kuului sihahdus lukituksen avautuessa. Salamannopeassa viuhahduksessa Xen oli sisällä ja ovi taas lukossa.
Hengästynyt vahkityttö nojasi selkänsä asevaraston jälleen sulkeutuneeseen oveen ja antoi kehonsa valua lattialle istumaan. Hänellä oli toivottavasti riittävästi etumatkaa, mutta aikaa ei silti ollut hukattavaksi. Hän vilkaisi sormeaan, johon omituinen kasvi oli kasvattanut kukkansa. Taistelun tiimellyksessä se oli menettänyt kaikki terälehtensä ja näytti nyt lähinnä surulliselta.
Xen huokaisi. Ensi töikseen hänen tuli saada olkapäänsä takaisin sijoilleen. Se ei ollut helppoa eikä varsinkaan kivutonta, mutta käyttämällä kaiken tahdonvoimansa hän sai sen tehtyä. Seuraavan minuutin hän käytti lähinnä huohottaen ja voimia keräten.
Pinnalla tapahtunut räjähdys kaiversi yhä hänen mieltään. Normaalitilanteessa hän olisi kysynyt Codylta, mikä sen olisi voinut aiheuttaa, mutta nyt hän osasi esittää vain valistuneen arvauksen, että niin suuren räjähdyksen voisi aiheuttaa vain sellaisen kaliiperin pommi, jonka räjähdysvoimakkuus mitattiin vähintään kilotonneissa. Oliko Ficuksella riittävästi tulivoimaa siihen, vai oliko kyseessä joku, joka taisteli tätä vastaan?
Siinä samaisessa huoneessa, jossa hän nyt istui, löytyi varmasti saman luokan räjähteitä. Hänen oli parempi ryhtyä tutkimaan asiaa. Jos hän pystyisi käyttämään makutaa panttivankina tätä itseään vastaan, hänellä olisi etulyöntiasema.
Asevarasto oli vain yksi monista mutta varmasti viime aikojen vierailluin. Cody oli näyttänyt Matorolle ja Umbralle paikkoja ennen näiden lähtöä Aft-Amanaan, ja Ko-Metrun katastrofin jälkeen myös Delevalle, Angienille ja Halawelle. Hyllyrivit ulottuivat silmänkantamattomiin. Vaikka hän ei ollutkaan Codyn kaltainen sotavälinemaanikko, hän muisti varaston pohjaratkaisun ja sisällön melko hyvin.
Täytyi liikkua. Xen huokaisi syvään ja nousi lattialta. Hänen olkaansa sattui yhä, mutta käsi toimi normaalisti. Hän nappasi viereiseltä hyllyltä kätevän näköisen varustevyön ja kiinnitti sen vyötäisilleen. Seuraavaksi mukaan lähti kertakäyttöinen ionilataus (pieni, moottoroitu, kiekkomainen kotelo), sitten kuusi minikokoista elementaalimiinaa (litteää, mustaa neliötä elementtiä vastaavan värisellä kuvakkeella), kolme savupommia ja lopuksi holosekoitin (kämmenen kokoinen pallo, josta ulkoni pieniä nuppeja).
Xen halusi korvata vammautuneen kätensä menetetyt ionikynnet edes jollakin, joten hän siirtyi hansikasosastolle. Nopealla silmäilyllä eniten joukosta erottui koodia BH-17 kantava käsine, jonka työnimeksi oli annettu ”Turmion Hansikas”. Xen luki tuoteselostetta.
Syöksee ranteestaan TurmanMunia®, joista kuoriutuu Turmion Agentteja. Agentit hakeutuvat kohdetta kohti automaattisesti.
Xenillä oli paljon kysymyksiä. Mitä olivat ”Turmion Agentit”? Ja miksi ”TurmanMuna” ensinnäkin kirjoitettiin noin ja toisekseen oli rekisteröity tavaramerkki? Ja omistiko Musta Käsi sen tavaramerkin?
Huone tärähti hieman, eikä Xen tiennyt, johtuiko se yläkerrassa tapahtuvasta räiskinnästä vai siitä, että joku jossain alhaalla oli alkanut myskää jotakin. Xen asetti Turmion Hansikkaan nopeasti käteensä sen kummempia ajattelematta ja siirtyi sitten BFG-osastolle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi käyttämään tuliaseita, mutta hänellä ei myöskään ollut nyt varaa nirsoiluun. Hänen täytyisi vain valita jotain, minkä käyttäminen oli automatisoitu mahdollisimman pitkälle, jolloin hänen ei tarvitsisi opetella ampumaan sillä.
Hän saapui oikealle hyllylle, jossa hänen eteensä levittäytyi mitä monipuolisin lajitelma ihan helvetin isoja pyssyjä. Puoliakaan niistä hän ei jaksaisi kantaa ulos huoneesta, joten vaihtoehdot rajautuivat kätevästi seitsemään pyssyyn. Xen selaili nopeasti aseiden kuvauksia ja päätyi siihen, että BH-64, työnimeltään ”Revin Sinulle Uuden”, oli se, mitä hän etsi. Lähes automaattinen olkapäällä kannettava sarjaminiohjuslaukaisin, jossa oli yhdeksän piippua aseteltuna kolmeen riviin. Kantamisen realistisuuden lisäksi se vaikutti siltä, että se toteuttaisi myös hänen toisen kriteerinsä pyssylle: kuvauksen mukaan ohjukset olivat riittävän kevyitä, että ase ei romahduttaisi kattoa vihollisen lisäksi myös hänen niskaansa.
Xen poimi tykin vierestä ammuspatteriston, joka oli rakennettu repuksi, ja nosti sen selkäänsä. Pari muuta yleishyödyllistä tarviketta päätyi hänen tarvikevyölleen vielä paluumatkalla ovelle. Hän oli niin valmis kuin sillä valmistautumisella pystyi olemaan, ja hän oli käyttänyt jo enemmän aikaa kuin hänen panikoiva mielensä halusi hänelle sallia.
Lopuksi Xen kävi vielä vilkaisemassa ydinräjähteiden osaston. Tultuaan lopputulokseen, ettei hän saisi kätevästi kannettua mukanaan mitään isompaa pommia muuttumatta hitaaksi ja kömpelöksi, hän hautasi ajatuksen makutan uhkailemisesta massatuhoaseella ja poistui varastosta.
Asevarastoihin johtava käytävä oli täydellisen hiljainen. Sentään pohjakerroksessa oli valot eikä hänen tarvinnut haparoida pimeässä tietämättä, tulisiko vastaan hänen kuudennelle aistilleen näkymättömiä perversioita. Kuudennesta aistista puheen ollen, hän alkoi saavuttaa aulatiloja ja tunsi viiden Kalin läsnäolon siellä. Xen pisti juoksuksi ja taittoi loput sata metriä käytävästä parissakymmenessä sekunnissa.
Hän saapui avaraan aulasaliin, ja näki ensimmäiseksi Kalit, jotka olivat asettuneet jonkinasteiseen taistelumuodostelmaan, kuin odottaen. Etummaisena seisoi häntä aiemmin puhutellut Hau-kasvo pidellen vaikuttavan näköistä miekkaa ja tämän takana neljä toveria: yksi, jonka haarniska oli lähes täysin valmis; toinen, jonka kasvoilla oli pystysuunnassa täsmälleen puolikas naamio ja jonka panssari oli niinikään täydellisen puolitiessä; kolmas, joka kantoi massiivista ja näyttävää keihästä; ja neljäs, jonka vasen ja oikea käsi vaikuttivat olevan eri paria. Keihäsmiehen keihästä ja Hau-kasvoisen miekkaa lukuun ottamatta epäkuolleet olivat löytäneet aseikseen vain satunnaisia metalliputkia. Jokainen kuitenkin piti kädessään jotain lyömäkelpoista. Rintamasuunta ei ollut hissikuilua kohti, jossa Xen sivusilmällä näki pudonneen hissin hieman kasaan menneen rungon kököttävän, vaan käytävään, joka oli lyhyin reitti aulasta henkilökunnan virkistäytymistiloina ennen tunnetulle osastolle. Sinne, missä Nimdan tuho oli romahduttanut ylemmän kerroksen ja mistä Xen oli joitain minuutteja sitten juossut asevarastoa kohti.
”Missä muut ov-” ”HILJAISUUS.”
Xen vaikeni välittömästi ja tuijotti intensiivisesti käytävään yhdessä Kalien kanssa. Hänen verensä ei aistinut mitään, eikä mistään kuulunut pihahdustakaan. Valot hieman välkkyivät, mikä oli hitusen huolestuttavaa.
He seisoivat siinä valmiudessa ainakin minuutin, eikä mitään tapahtunut. Xenin veri ei aistinut vieläkään mitään.
”Oletteko varmoja, että –”
Ja sitten hän tunsi sen. Jokin lähestyi nopeasti. Hän ehti hypätä taaemmas ja suojata kasvojaan uudella hanskallaan, kun koko virkistäytymistilojen suuntainen osa huoneen seinustasta räjähti helvettiin. Teräs- ja betonimurskaa lensi häntä kohti, mutta suurin osa isoista möhkäleistä ei yltänyt ihan häneen asti, vaikka hän tunsi pienempien murujen osuvan hanskaansa ja käsivarsiinsa.
Osa valoista oli rikkoutunut räjähdyksessä, mikä oli himmentänyt aulan valaistusta huomattavasti. Kalit seisoivat hievahtamatta paikallaan samassa muodostelmassa kuin hetki sitten. Xen oli vaikuttunut niiden määrätietoisuudesta.
Sitten jokin astui esiin savun ja pöllyävän tomun keskeltä. Xen huomasi nielaisevansa. Tilaan oli saapunut pitkä hahmo mustan ja purppuran väreissä. Jokin vaalea, hieman käärinliinaa muistuttava luikerteli tämän vartalon ympärillä eläväisesti, ikään kuin sillä olisi ollut oma tahto. Olennon naamion, jonka Xen tunnisti kyllä näkemiensä kuvien perusteella etäisesti suureksi Kanohi Avsaksi, läpi tuijotti pari julmia punaisia silmiä, ja terävähampainen suu oli levitetty katalaan virneeseen.
Kuin venytelläkseen, demoni levitti suuria, tummien sulkien peittämiä siipiään. Xen kavahti hieman huomatessaan siivistä tuijottavan häntä kohti herkeämättä useita lisäsilmiä, jotka eivät tuntuneet koskaan räpyttävän.
Makuta Abzumon fyysinen olemus ei kuitenkaan ollut se, joka herätti Xenissä pelonsekaista kunnioitusta. Kun Xen hapuili tätä kohti Elda-verensä voimalla, hän aisti jotain paljon suurempaa kuin mitä hänen edessään seisoi, aivan kuin makuta ei olisi kokonaan mahtunut kehoonsa. Tästä huokui jonkinlainen kauhistuttava aura, joka tuntui täyttävän koko huoneen.
Oliko Tarkastajankin läsnäolo ollut tällainen, ja oliko tämä vain kaikessa kohteliaisuudessaan peittänyt sen?
”Kas, teitä on lisää”, makuta totesi kolkosti kääntäen katseensa epäkuolleisiin. ”Tähän mennessä täytyy sanoa, että olen hieman pettynyt Kal-projektin hedelmiin. Odotin Tarkastajalta parempaa. Olisitteko te erilaisia? Voitte kokeilla onneanne tai vain poistua tieltäni. Sinänsä yhdentekevää.” ”VAITI, MAKUTA”, tätä lähin Kal sanoi lujasti. ”MAJAKKA ON TEHNYT PÄÄTÖKSENSÄ. VASTUSTAMME SINUA LOPPUUN ASTI.”
”Vai Majakka”, makuta naurahti. ”Aistinkin täällä alhaalla poikkeuksellisen valon kuvottavan läsnäolon… ja ehdin jo toivoa, että Ficus-kulta olisi epäonnistunut informoimaan minua varteenotettavan vastustajan läsnäolosta. Mutta joudun pettymään – täällä ei ole kuin uljaan Pakangan tähden tomuksi jauhetut tähteet.”
Xen yritti perääntyä hieman, mutta makuta käänsi katseensa jälleen takaisin häneen.
”Pahoittelut epäkohteliaisuudestani, arvon kenraali. Meitä ei olekaan esitelty. Minua kutsutaan Arkkitehdiksi. Ystävien kesken olen Abzumo, ja meistähän tulee pian ylimmät ystävät, eikö totta, kenraali? Vai saanko sanoa Xen?”
Makuta lipaisi huuliaan pitkän, liskomaisen kielen nopealla liikkeellä.
”VASTUSTAJASI EI OLE SANANSAATTAJA”, huusi toinen Kaleista, täysin haarniskoitu. Jokainen viidestä osoitti aseensa kohti makutaa entistä tanakammin.
”Teitä ei ole edes standardin toa-tiimin verran, raukkaparat”, Abzumo voivotteli rehellistä tavoittelevalla äänensävyllä, mutta tämän suupielet pyrkivät vienoon hymyyn. Xeniä kuvotti.
Sitten hän yhtäkkiä kuuli mielessään telepaattisen äänen.
”HYÖKKÄÄMME MERKISTÄSI. LAUKAISE HOLOSEKOITIN.”
Xen teki työtä käskettyä. Hän veti mainitun vempaimen tarvikevyöltään, käynnisti sen ja heitti sen sitten makutaa kohti. Pallomaisen esineen jokaisesta nystyrästä sinkoutui kirkas valonsäde, jolta Xen oli jo ehtinyt suojata itsensä sulkemalla silmänsä ja peittämällä kasvonsa.
Kuului Xeniä aiemmin metsästäneiden hirviöiden rääkäisyillekin vertoja vetävä korviariipivä kirkaisu. Kaikkien viiden Kalin hurjan sotahuudon kaiku kimpoili aulan korkeista seinistä.
Xen varmisti pakoreittinsä. Hän siirtyisi seuraavaksi lähellä olevaan avokonttorihuoneeseen. Hän asetti kaikki elementaalimiinansa seinään konttoreille johtavan käytävän oven ympärille.
Tähän oli kulunut noin kymmenen sekuntia. Xen kääntyi takaisin väliaikaisia aseveljiään kohti vain huomatakseen kauhukseen, että kolme viidestä oli jo kokenut hirvittävän tappion.
Kal, jonka haarniska ja kanohi peittivät täsmälleen vasemman puolen tämän kehosta, oli revitty kauttaaltaan kahtia pystysuunnassa niin, että haarniskan peittämä puolikas lojui makutan oikealla ja haarniskoimaton vasemmalla puolella.
Kal, jonka kädet olivat eri paria, oli kokenut kohtalonsa sillä, että sen selkäranka oli revitty irti sen kehosta, ja nyt painajaismaista tuhatjalkaista muistuttava ranka, jonka kärjessä Kalin pää vielä haukkoi henkeä, jota se ei enää koskaan saisi, makasi irrallaan päättömästä kehosta, joka oli vajonnut polvilleen lattialle.
Keihästä kantava Kal oli vielä hengissä, mutta liikkumaan se ei enää päässyt, sillä sen kaikki raajat olivat pirstoutuneet kymmeniksi sirpaleiksi lattialle – palasien seassa lojui sormia. Raajaton toan raato vain makasi avuttomana mahallaan lattialla irvistäen Xenin suuntaan. Keihäs lojui sen vieressä muutaman metrin päässä raajansirpaleiden joukossa.
Xen ei ymmärtänyt, miten kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti. Hauta kantava sekä täysin haarniskoitu Kal välttelivät makutaa parhaansa mukaan. Tämä oli aloittanut verkkaisen kävelyn kohti Xeniä samalla, kun Kal-soturit torjuivat aseillaan huoneen pimeiden nurkkien syövereistä syöksyvien mustien piikikkäiden lonkeroiden nopeita iskuja.
”Kenraali, tuollainen valopommi on vallan epämiellyttävä kokemus”, Abzumo tuumasi astellessaan lähemmäs ja lähemmäs. ”Minä luulen, että me aloitimme vähän väärällä jalalla.”
”Väärällä jalalla?” Xen naurahti hermostuneesti perääntyen käytävää kohti. ”Oletko tosissasi?”
”Tule suosiolla”, makuta maanitteli. ”Minä haluan satuttaa sinua, mutta kunnioituksestani Ficusta kohtaan lupaan olla tekemättä niin, jos vain luovutat minulle sen, mitä tulin hakemaan.”
Xenin hansikoimaton käsi nousi vaistomaisesti tarttumaan hänen kaulallaan painovoiman lakeja uhmaavaan riipukseen. Abzumo hymyili viekkaasti.
”Pyydän kauniisti. Nimdan siru. Minulle. Ja pääset vapaaksi. Enkä satuta, hmm, ystäviäsi enempää.”
”Pidätkö minua hulluna?”
”En hulluna vaan tyhmänä. Jos käyttäisit hieman sitä, mikä sinulla on aivojen paikalla, huomaisit, että vaihtoehtoja on kaksi: minä astun sirun saadakseni joko sinun kuolleen taikka sitten elävän ruumiisi yli. Sinä päätät, kumman.”
Xen pudisti päätään ja vastasi uhmakkaasti:
”Sinä olet vain paha, toisin kuin Matoro. Ja Matorokin onnistui aiheuttamaan pahaa jälkeä siruilla. Joten jos minulle on yksi oikea velvollisuus siunattu, se on olla luovuttamatta ainuttakaan niistä sinulle.”
”Lyhytnäköinen hölmö”, Abzumo naurahti ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Kapea moraalitulkintasi ei kiinnosta minua. Olen kaiken yläpuolella – hyvän ja pahan!”
”Ja luulet, että annan sirun jollekin, joka on moraalin yläpuolella?” Xen sanoi ivallisesti. Abzumon suu vääntyi irvistykseen.
”Hyvä on. Kunnioitan valintaasi.”
Varjolonkero läiskäisi väkivaltaisella liikkeellä Hau-kasvoisen Kalin toiselle puolelle huonetta.
”Olen kuullut Kal-metallista paljon hyvää”, Abzumo sanoi kääntyen täyshaarniskaisen Kalin puoleen. ”Ja sinä saat luvan ruokkia mielenkiintoani.”
Makutan rinnassa kylkiluut vääntyivät ulospäin repien tiensä ulos tämän lihasta ja paljastaen mustan kuilun tämän sisuksissa. Sitten verenpunainen, teräväkyntinen, valtava koura syöksähti ulos reiästä, tarttui Kaliin lukiten tämän kädet tämän kehoa vasten ja kiskoi tämän mukanaan kohti pahansuovasti hymyilevää mustaa enkeliä. Xen katsoi jähmettyneenä, kuinka Kal vain imeytyi makutan sisuksiin jälkeäkään jättämättä – ja sen tehdäkseen vääntyi väkivaltaisesti myttyyn mahtuakseen sisään reiästä. Hetken aikaa makutan olkapäässä kupli ja näytti siltä, kuin kirkuvat kasvot olisivat yrittäneet tunkeutua tämän ihosta ulos, mutta sitten se lakkasi. Kylkiluut palasivat luonnolliseen asentoonsa, ja liha kuroutui umpeen.
”Kiitos ruoasta”, Abzumo sanoi ja lipaisi huuliaan.
Sitten jotain odottamatonta tapahtui: makuta alkoi kiemurrella tuskissaan. Tämä oli itsekin siitä silminnähden hämmentynyt.
”Mitä…”
Xen oli kaikessa yllättyneisyydessään unohtanut, että hänen järkevin valintansa tässä kohtaa olisi ollut perääntyä käytävään, jonka oven hän oli valmistellut, sillä nyt hän todisti näkyä, johon ei todellakaan ollut valmistautunut: Makuta Abzumon lihasta alkoi sinkoilla Kal-metallin palasia ympäri huonetta. Suurimman osan romumetallista tämä syöksi ulos rinnassaan olevasta uudelleen avautuneesta reiästä, jonka sisään tämä oli Kal-soturin syönytkin, mutta jonkin verran erinäisiä palasia myös ikään kuin valui läpi makutan jaloista ja käsistä, niin kuin tämän liha olisi nestemäistä.
Sitten Xen kuuli viimeisen Kalin telepaattisen varoituksen jälleen päässään. ”MENE NYT, KUN MAKUTAN AJATUKSET OVAT MUUALLA!”
Xen havahtui siihen, että oli vain seisonut paikoillaan. Hän valmistautui perääntymään samalla, kun Hau-kasvoinen soturi hyökkäsi makutaa kohti. Se löi makutaa miekallaan, ja isku meni perille. Miekka ei ollut tarpeeksi terävä tai isku tarpeeksi vahva, jotta terä olisi lävistänyt makutan siiven, mutta tämä ainakin menetti tasapainonsa ja horjahti kauemmas Kalista.
Abzumo, joka oli lakannut oksentamasta metalliosia sisuksistaan, nauroi pöyristynyttä naurua.
”Hyvä on, Cestainu. Löysin hieman uutta kunnioitusta.”
Viimeinen terässoturi perääntyi muutaman askeleen ja otti taisteluasennon valmiina kohtaamaan makutan vastaiskun. Makuta kuitenkin vain nosti kätensä pystyyn kasvojensa vierelle ja napsautti sormiaan lakonisesti. Sillä samalla sekunnilla Kalin alle lattiaan syttyi jokin, joka näytti purppurasta valosta koostuvalta ympyrältä. Ympyrän sisällä oli jonkinlainen monimutkainen kuvio, mutta käytävän ovensuuhun tilannetta jännittämään jäänyt Xen ei ehtinyt nähdä sitä sen tarkemmin, kun ympyrän sisään jäänyt yllättynyt Kal syttyi välittömästi mustiin liekkeihin, jotka löivät kattoon asti.
Makuta alkoi ottaa jälleen laiskan hitaita askeleita Xeniä kohti. Vain parin askeleen jälkeen Kal oli jo sammunut, ja mustunut raato kaatui lattialle. Xen päätti viimein vetäytyä pakoreitilleen.
”Saan sinut kyllä kiinni”, kuului makutan vastalause, mutta Xen juoksi. Ja kun hänen aistinsa kertoi makutan olevan ovella, hän räjäytti miinat etälaukaisimella. Kaikkien kuuden eri pääelementin elementaalienergia purkautui yhtä aikaa ilmoille ja romahdutti käytävän päädyn Xenin takana.
Hetken kuluttua Xen oli saapunut konttoritiloihin. Sähköt olivat alkaneet pätkiä, ja täältäkin valot olivat enimmäkseen pois päältä, eikä katkaisijan rämpyttäminen vaikuttanut auttavan. Sabotaasia? Oliko makuta, tai kenties joku ylhäällä, tehnyt jotakin virransyötölle?
Xen mietti hartaasti, missä hän olisi parhaassa piilossa. Oliko piiloutumisessa edes mitään järkeä? Hänen täytyi tosissaan miettiä taktiikkaansa, jos hän halusi yrittää selvitä ulos tilanteesta. Kalit eivät olleet kestäneet kauaa makutaa vastaan. Xen valitsi satunnaisen työpisteen ja juoksi sen luokse. Hän vilkaisi käytävään, jonka toisen pään oli hetki sitten romahduttanut, eikä nähnyt ketään. Mutta hän tunsi makutan lähestyvän läsnäolon. Hän kyyristyi pöydän alle ja jäi odottamaan oikeaa hetkeä hyökätä.
Valot välkähtivät viimeisen kerran ja sammuivat sitten kokonaan; pelkästään tietokoneiden merkkivalot loivat pienenpientä himmeää hohtoaan niin, että huoneessa ei ollut aivan säkkipimeää. Xen tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäpiitään pitkin ja havaitsi jonkinlaisen sumuntapaisen leviävän lattialle peittämään koko huoneen. Tämä ei voinut luvata hyvää.
”Kenraali, kenraali”, kuului ääni varjoista. Xen yritti tunnustella makutan sijaintia aistillaan, mutta tämä vaikutti olevan… kaikkialla? Ja ei missään yhtä aikaa. ”Missä oletkaan? Tule leikkimään! Et voi pysytellä piilossa kauaa!”
Xen yritti hillitä ajatuksiaan. Makutat olivat telepaatteja. Voisiko tämä saada vihiä hänen sijainnistaan pelkästään ajatusten voimalla?
”Käy tanssiin, kanssani valssiin”, alkoi laulu kuulua pimeydestä. ”Kohta kuolema kiinni saa.”
Karmiva melodia vain lisäsi Xenin ahdistusta. Ääni kaikui ympäri huonetta, eikä sen lähdettä ollut helppo paikallistaa kuulonkaan avulla. Lattialla vellovaa usvaa kerääntyi hänen jalkoihinsa. Sitten yhtäkkiä viereinen työpiste pirstoutui romuksi väkivaltaisesti räsähtäen.
Tällä kertaa huoneen vastakkaisella puolella oleva työpiste murskaantui. Rauhoitu, Xen, nuori kenraali yritti tolkutella itselleen. Se yrittää vain saada sinut hermostumaan ja tulemaan esiin.
Niin, paitsi jos se sattui osumaan juuri siihen työpisteeseen, jonka suojassa hän juuri nyt kökötti. Kaiken lisäksi hänestä tuntui kuin jokin olisi kosketellut hänen kallonsa sisäpintaa. Yrittikö makuta murtautua hänen mieleensä juuri silläkin hetkellä? Se ei tosin tuntunut kovin väkivaltaiselta, niin kuin hän olisi kuvitellut, vaan lähinnä melko epämiellyttävältä.
”Käy tanssiin, kanssani valssiin, eikä meitä voi koskettaa.”
Jos Xen olisi uskaltanut, hän olisi halunnut nauraa halveksivasti. Hän ei kyllä tanssisi kenenkään muun kuin Matoron kanssa. Muutama rivi Xenin takana jälleen yksi työpiste rusentui.
”Kohta liekkiin leimahtaa, katoaa ilma ympäriltä kahden.”
Matoro oli voittanut tämän hirviön kerran, se ei siis voinut olla mahdotonta. Hänen vain täytyisi keksiä keino. Mitä hän tiesikään makutoista?
”Minä rakastan sinua.”
Ei. Tätä hän ei aikonut sietää.
Xen pomppasi pystyyn piilopaikastaan ja antoi rakentinheittimensä laulaa. Joka liipasimenvedolla yhdeksän pientä ohjusta syöksyi siihen suuntaan, mihin laitteen intuitiojärjestelmä ikinä tulkitsikaan Xenin tähtäävän. Koska makutaa ei näkynyt missään, Xen räiski miniraketteja hieman joka suuntaan.
Pimeydestä kuului naurua ohjusten räjähdellessä pitkin seiniä. ”Vai Kuralumi”, sanoi ääni kaikkialta. ”Todellako, kenraali? Hänkö lupasi sinulle tanssin? Voi, niin sääli…”
Sitten Xen tunsi pahansuovan läsnäolon vahvasti takanaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki makutan vain puolen metrin päässä itsestään. Siinä hetkessä hänen ainoa perääntymisvaihtoehtonsa huonekaluihin törmäämättä oli taaksepäinvoltti, jossa hän onnistui juuri, kun makutan pitkä käsivarsi kurottui häntä kohti. Hän tunsi, kuinka huoneen jokaiselta reunalta sinkoutui piikikkäitä lonkeroita häntä kohti, mutta onnistui väistämään niidenkin sivallukset ja perääntymään edelleen huoneen takaosaa kohti.
”Sinuun upotettu Kanohi Eldan mahti on kyllä kieltämättä hieman kiusallinen”, makuta tuhahti ärtyneenä. Punaiset silmät hehkuivat pimeydessä. ”Voisimme tehdä asialle jotakin.”
Xen oli laskeutunut pöydälle yhdellä reunimmaisista työpisteistä tehtyään tilaa itsensä ja makutan väliin puolen huoneen verran. Ammukset olivat jo lopussa, joten hän heitti raketinheittimensä sivuun ja pudotti ammusrepun selästään. Oli aika testata, miten typerän hanskan hän oli tullut valinneeksi asevarastosta. Hän osoitti nyrkkiin puristetun kämmenensä vastustajaansa kohti ja painoi nappia hansikkaassaan, jolloin sen ranteessa olevasta säiliöstä ampaisi biljardipallon kokoinen möykky kohti makutaa.
”Liian hidas!” makuta karjahti samaan aikaan kuin Xen ampui, ja varjolonkero viilsi ilmaa Xenin lähellä. Xen ei tuntenut mitään, mutta hänen verensä kertoi hänelle hänen kyynärvartensa tekevän ilmalentoa kohti naapurityöpistettä. Hänen verensä myös teki parhaansa antaakseen sille pöydälle, jonka päällä hän juuri seisoi, uuden pinnoitteen. Kipu iski hetkeä myöhemmin, ikään kuin hänen kehonsa olisi tajunnut viiveellä jotain tapahtuneen. Hän vajosi vasemman polvensa varaan yrittäen tukahduttaa tuskanparahduksensa ja tarttui vaistomaisesti kädentynkäänsä.
Sillä välin ammus, jonka hänen juuri menettämänsä raaja hanskoineen oli laukaissut, oli poksahtanut ilmassa ja levittänyt sisältönsä makutan ympärille. Makuta kurtisti kulmiaan epäuskosta.
”Kenraali, mitä ihmettä sinä –”
Tämä ei ehtinyt viimeistellä lausettaan, kun kymmenet pienet, noin jalanmittaiset mekaaniset biomenninkäiset alkoivat kaikki juosta tätä päin. Saavutettuaan tämän ensimmäinen robottimenninkäinen tarttui kiinni tämän kehosta, käänsi pienen katseensa suoraan ylöspäin kohti tämän kasvoja, rääkäisi korviahuumaavasti ja tuhosi lopuksi itsensä aivan tarpeettoman isolla räjähdyksellä.
Xen tunsi kuumuuden toiselle puolelle huonetta asti. Tietokonesali oli muuttunut nopeasti sotatantereeksi, kun makuta oli joutunut silmittömän tykityksen kohteeksi. Tämä yritti tuhota kimppuunsa käyvät pikku tuholaiset, mutta niitä tuli juuri niin eri suunnista ja riittävän usein, että se ei kummemmin auttanut. Kattoi alkoi sulaa räjähdysten kuumuudessa, ja kaikki makutan lähistöllä olevat kalusteet lentelivät ympäri nurkkia.
Räjähdysten lieskat paljastivat Xenille, kuinka paljon verta hänen katkenneesta kädestään oli roiskunut pöydälle ja lattialle. Hän väisti nopeasti päänsä yli seuraavan räjähdyksen voimasta lentävää pöytää ja haki sitten vyöltään ilmastointiteippiä, jolla yritti yhdellä kädellä epätoivoisesti teipata toista kättään pysäyttääkseen vuodon. Onneksi pimeyden valtiaan huomio oli jossain aivan muualla pienten robottien juostessa yksi kerrallaan itsemurhapommittamaan tätä.
Nopeaan teippaukseensa tyydyttyään Xen lähti kaaoksen turvin jälleen juoksuun räjähdysten säestämänä. Hän tiesi, että tässä kohtaa hänen ainoa toivonsa oli vain pelata aikaa, kunnes apujoukot saapuisivat.
”APUJOUKOT EIVÄT SAAVU, XEN!” makuta ärjyi taakse jääneestä huoneesta kuin vastatakseen Xenin ajatuksiin. Xen oli viimein saanut tämän todella suuttumaan. Joko siis hanska oli ollut todella hyvä tai todella, todella huono valinta, näkökulmasta riippuen.
Seuraava etappi oli huone, johon he olivat lukinneet karanteeniin asetetut vahkit. Se oli ehkä koko kerroksen huonoin paikka hänelle paeta, sillä jos Bianca pystyisi jotenkin käynnistämään nukkuvat vahkit, hän olisi entistä pahemmassa pulassa. Muualla ei kuitenkaan ollut yhtä avonaisia huoneita, eikä hän ollut lainkaan varma pystyvänsä välttelemään makutaa ahtaissa tiloissa.
Xen juoksi läpi käytävän katsomatta taakseen. Hänen kädentynkäänsä särki armottomasti, ja takaa yhä kuuluvat räjähdykset saivat korvat soimaan. Viimein päästyään heidän leikkimielisesti vahkityrmäksi ristimänsä holvin ovelle hän uhrasi vielä muutaman kalliin sekunnin sille, että kääräisi lisää teippiä kädentynkänsä ympärille. Sitten hän pyöräytti holvin oven lukituksen auki, mikä oli melko vaikeaa yhdellä kädellä, ja astui sisään. Ovea ei saanut lukkoon sisäpuolelta, joten hän ei voinut edes muuttaa sitä vielä yhdeksi esteeksi makutalle.
Huoneen valot syttyivät ja paljastivat avoimen, pyöreän tilan keskellä holvia. Kattoa kannattelevat metallipalkit kehystivät keskellä olevaa tyhjää tilaa kuin pilarit; ehkäpä huoneen suunnittelija oli ottanut mallia kaupungin suvien klassisesta arkkitehtuurista. Holvi oli ehkä alun perin suunniteltu arvotavaroiden säilyttämiseen, mutta niin kauan kuin Xen vain muisti, se oli ollut tyhjillään, tähän asti. Nyt seinien ja pilarien väliin jäävä tila oli täytetty kokonaan vieri viereen asetetuilla vahkiyksiköillä. Ne vaikuttivat täysin sammutetuilta, mutta epäilys kalvoi Xenin sielua. Heräisivätkö ne hetkenä minä hyvänsä ja alkaisivat puhua kellonaisen äänellä?
Xen asettui pilarimaisten palkkien reunustaman kehän ovea vastakkaiselle puolelle ja valmistautui. Hänen päässään alkoi muodostua viimeinen hyökkäysstrategia.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun ovi aukesi aavemaisesti naristen. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä koko sen ajan, kun makuta asteli varjoista valokeilaan, joka valaisi hyvin koko kehän. Tämä pysähtyi muutaman metrin päähän Xenistä ja arvioi häntä hieman katseellaan. Sitten tämä levitti kätensä kuin kutsuksi astua syleilyyn ja sanoi: ”Pistä pahintasi, Sanansaattaja. Anna minulle kaikkesi.”
Xen sytytti ehjän kätensä ionikynnet. Purppurat salamat alkoivat säkenöidä Abzumon sormissa. Xen ampaisi niin nopeaan syöksyyn kuin vain suinkin pystyi. Makuta osoitti kätensä hänen suuntaansa, ja purppuraiselta sähkövirralta näyttävä räiskyi häntä kohti. Hän kierähti nopeasti pois alta ja jatkoi syöksyään hieman eri kulmasta. Abzumo osoitti toisen kätensä häntä kohti, ja sähkö virtasi sinnekin. Xen kierähti jälleen, ja savupommi iski lattiaa. Näkyvyys heikkeni huomattavasti.
”Savu ei auta sinua, Xen-rakas. Minun ei tarvitse nähdä sinua tuhotakseni sinut.”
Xen iski loputkin savupommit maahan hieman etäämmällä. Sitten hän viritti ionilatauksen ja jätti sen lattialle. Purppurat salamat kiersivät huonetta, ja Xenin täytyi väistää niitä useita kertoja lähes kirjaimellisen salamannopeilla liikkeillä.
Sitten voimakas ilmavirta puhalsi kaiken savun syrjään. Abzumo oli yksinkertaisesti heilauttanut siipiään kertaalleen voimakkaasti.
”On aika lopettaa leikki”, tämä sanoi astellen Xeniä kohti.
”Enpä usko”, vahkityttö vastasi ja laukaisi ionilatauksen, jonka päälle makuta oli juuri astunut. Ionihäkki purkautui laitteesta ja sulki makutan sisäänsä. Tämä rääkäisi yllättyneesti, mutta ei ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Xen oli jo häkin vieressä. Hän puukotti häkin läpi kynsillään useita kertoja; luonteensa vuoksi häkki päästi ionihyökkäykset lävitseen vaivatta. Näytti siltä, että ionikynsien pistot upposivat makutaan hyvin.
”Älä aliarvioi minua, tyttö!” makuta ärjäisi. Sitten tämän keho alkoi paisua joka suuntaan ja vain sekunnin murto-osissa se oli jo täyttänyt koko ionihäkin massallaan. Xen hypähti refleksinomaisesti taaemmas ja juuri ajoissa, kun ionihäkki räjähti väkivaltaisesti kappaleiksi.
Abzumon paisuvasta kehosta kasvoi kaksitoista pitkää, luisevaa hämähäkkimäistä raajaa, samalla kun alkuperäiset jäsenet olivat kaikki kadonneet mustaan massaan. Jokainen jalka iski kiinni johonkin kohtaan holvin kattoa tai seinää niin, että se möhkäle, joka makutasta oli tullut, roikkui ilmassa useiden metrien korkeudessa. Sitten möhkäleestä työntyi ulos paksu, pitkä lonkeromainen uloke, jonka kärkeen alkoi muodostua makutan alkuperäisiä kasvoja jonkin verran muistuttava pää. Käärmemäiseen päähän avautui kahden perinteisillä paikoilla olevan silmän lisäksi useita muita silmiä, ja kun se avasi valtavan kitansa, se paljasti kymmenien terävien hampaiden rivistöt. Seuraavaksi makutan kehosta putkahti ulos kolme paria pitkiä käsivarsia. Jokaisen kämmenen sormet olivat kuin raateluun tarkoitettuja teriä.
Makuta ei edes liikuttanut suutaan, kun demoninen nauru kaikui ympäri huonetta.
”MITÄ MATORO TEKISI NYT, XEN? MIETI TARKKAAN!”
Tämän ääni oli yhtä aikaa todella korkeaa kirkunaa ja todella matala mörinää, ja äänen voimakkuus tuntui kuurouttavan kovalta.
Xen huitoi ainoan kätensä ionikynsillä makutan häntä kohti iskevien kourien suuntaan pitääkseen niitä loitolla, mutta lopulta hän ymmärsi, että siitä ei ollut mitään hyötyä. Hän laittoi nyt kaiken energiansa nopeuteen väistelläkseen kuuden eri käden silpovia iskuja ja haukkaavan kidan syöksyjä.
Koska Xen onnistui väistämään kaikki makutan fyysiset iskut täpärästi, tämä näytti vaihtavan taktiikkaa ja nosti kehonsa Xenin ulottumattomiin lähelle kattoa. Sitten lattia alkoi täyttyä noin Xenin sisäänsä sulkevan kokoisista purppuraisista valoympyröistä. Jokaisen sisällä oli kuusikulmainen tähti, ja ympyröiden reunoja pitkin kulki tekstiä Xenille tuntemattomalla kielellä. Xen ei halunnut jäädä yhdenkään ympyrän sisään. Hän hyppeli sinne tänne välttäen alleen syttyviä ympyröitä kuin ruttoa. Ja hänen pelkonsa lunastettiin, kun yksi kerrallaan ympyröistä suihkusi jotain, mikä näytti nestemäiseltä valolta sekä mustalta savulta pienimuotoisen räjähdyksen saattelemana.
Xenin onnistui välttää jokainen ympyrän aktivoituminen, mutta ongelmat alkoivat, kun hän huomasi, mitä ne olivat jättäneet jälkeensä. Aina siinä kohtaa, missä ympyrä oli aktivoinut, oli lattiassa reikä – aina loppuun saakka. Makutan räjähdykset olivat polttaneet tiensä läpi kymmenestä metristä betonia, terästä ja maa-ainesta paljastaen alla odottavan loputtoman kuilun, jonka yllä koko tukikohta lepäsi. Lattian pinta-ala oli kutistunut kymmenekseen alkuperäisestä, ja tarvittiin kaikki Xenin ketteryys ja huomiokyky, että hän ei vain pudonnut kuolemaansa.
Hän hyppäsi pois viimeisen taikaympyrän alta ja oli tähdännyt laskeutuvansa holvin sisäkehän reunalle teräspalkkien sekaan. Mutta hän ei ollut päässyt perille asti tuntiessaan valtavien leukojen puristuvan kummankin jalkansa ympärille. Tuntui voimakas puristuksen tunne polvien yläpuolelta, ja Xen näki epäterveen määrän vaaleanpunaista verta roiskuvan pitkässä kaaressa pitkin pilarimaisia palkkeja ja tiedottomina seisovien vahkien päälle. Hänen pohjattoman kuilun suunnakseen ottanut ilmalentonsa päättyi siihen, kun lattian rippeistä sinkoutui kahdesta eri suunnasta musta piikki, joista kumpainenkin lävisti hänet, yksi rinnan ja toinen selän puolelta.
Xen tunsi kuuman verensä valuvan piikkejä pitkin. Osa siitä tippui kuiluun – ainakin siihen asti, että kaikki lattiassa olevat aukot peitti sama musta, kova materia, josta piikitkin koostuivat. Hän käänsi katseensa kohti huoneen kattoa. Hirviömäinen otus oli kadonnut, ja kun hän laski katsettaan sen verran, mitä siinä lävistettynä roikkuessaan pystyi, hän näki makutan alkuperäisessä muodossaan kävelevän häntä kohti ja taputtavan hitaasti käsiään. Hän ei kuullut muuta kuin kimeää vinkunaa. Kipu oli viedä häneltä tajun. Sitten makutan läpitunkeva puhe repi tiensä läpi hänen kuuloelimiään vaivaavasta tinnituksesta.
”Hyvin taisteltu, kenraali Xen. Ottaen huomioon, että sinua ei todellakaan ole suunniteltu taisteludroidiksi, olen jopa melko vaikuttunut.”
Mustalla massalla paikatulle lattialle Xenin alla oli alkanut muodostua mittava lammikko. Makuta katseli veren valumista mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Kuinka paljon sinun pitää menettää verta, että kuolet? Kuulemani mukaan se on ainoa riski tässä. Voin tehdä sinulle lähes mitä vain, etkä sinä edes kuole siihen. Täydellinen asiakas!”
Xenin suusta ei lähtenyt muuta kuin ähinää.
”Tiedätkö, kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti ja siveli kämmenellään tämän poskea, ”rakkaus on tunteista vaarallisin. Nimdan sirun vastaanottaminen Kuralumelta on melko varmasti elämäsi huonoin päätös.”
Xenin silmissä sumeni. Hänen tietoisuutensa alkoi himmetä. Makutan sanat iskivät kuin veitsenterät hänen kalloonsa.
”Kenraali, kenraali. Sinulla ei ole vielä lupaa kuolla.”
Xen tunsi, kuinka hänen silmänsä avautuivat väkisin. Makuta tarttui kämmenellään hänen leuastaan ja väänsi hänen katseensa kohtaamaan omansa. Terävät kynnet naarmuttivat hänen kasvojaan. Hän olisi tuntenut enemmänkin inhoa, mutta ymmärrys siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, oli siirtänyt henkeäsalpaavan hädän kaikkien muiden tunteiden päälle. Tapa, jolla häntä tarkoituksenomaisesti silvottiin, oli viimein iskostunut häneen. Hän ei kuitenkaan kyennyt enää rimpuilemaan. Hän olisi epätoivoisesti halunnut ilmentää hätäänsä jotenkin, mutta ainoaksi vaihtoehdosti makutan otteessa jäi huutaa. Eikä huuto ollut hallittu tai kohdennettu kenellekään. Se oli kuollettava, suodattamaton hätä, joka purkautui hänen sisältään, koska se oli ainoa ja viimeinen asia, johon hän enää kykeni.
”Nyt, kun tiedän tästä ihanasta vuosisadan rakkaustarinasta”, Abzumo sanoi ja virnisti häijysti, ”minun on aivan pakko lähettää viesti!”
Taistelu pinnalla muistutti vanhoja päiviä. Niitä, joiden aikana Metrut ja niiden suojelijat olivat kamppailleet olemassaolostaan, kun varjot idästä olivat halunneet ne kouriinsa. Kolmen toan elementtihyökkäykset leiskuivat Onu-Metrua pitkin, kuin sota olisi yhä raivonnut. Toien liikkeistä ajan kulkua ei nähnyt. Jokaisella oli vyön alla lukematon määrä kamppailuja. Nimi ”Mangai” oli siunattu heille syystä. Ja vaikka Ficusta runnottiin nyt ohjusten sijasta häntä ympäröivillä elementeillä, oli hänen myönnettävä, että hänen aikaisempi arvionsa oli ollut väärässä. Mangain rippeet pystyivät sittenkin repimään hänet kappaleiksi.
”Luovuta jo, ääliö!” Mexxi huusi samalla, kun Puhdistajan liha paloi hänen revolverinsa laukauksien jäljiltä. Elementaalienergian luomat luodit korvensivat mustaa massaa karrelle vielä pitkään senkin jälkeen, kun ne olivat läpäisseet sen. Arkkikranat sykkivät kuitenkin ehtymättä Puhdistajan sisällä, kun tämä rynni taas toia kohti.
Nahon silmät hohtivat hänen ottaessaan yhteyden veden alkuvoimaan. Hän kurkotti kohti Ficusta ja alkoi repiä irti tämän kehossa olevaa kosteutta. Ficus kuivui hetkessä luurankomaiseksi rusinaksi veren ja kudosnesteiden jättäessä tämän kehon. Solina täytti taistelukentän, kun loputon virta Ficuksesta kiskottua nestettä pyyhkäisi entisen omistajansa lävitse. Sietämätön olotila ei tietenkään kestänyt pitkään arkkikranan uusiessa tämän tuhoutuneet kudokset, mutta heti uudestaan Nahon käsivarsien pyörivät liikeet kutsuivat vesimolekyylit tämän sisästä. Joka kerta, kun Naho kiskaisi, olivat Mexxin luodit hetken aikaa entistä tehokkaampia.
Kirkkaana loimuava uppopaistettu Ficus ei saanut enää askeltakaan eteenpäin, kun Nurukanin kiviesteet nousivat kuin tyhjästä pysäyttämään hänen etenemisensä. Hän kiinnitti kuitenkin huomionsa siihen, että Nurukanin päivän toinen kamppailu alkoi nyt viimein pikku hiljaa näkyä tämän liikkeissä. Maaesteet, joita tämä hänen eteensä nosti, alkoivat ilmestyä hitaammin ja hitaammin. Lopulta hän löysi mahdollisuutensa. Ilmiliekeissäkin hän onnistui keräämään tarpeeksi liike-energiaa loikatakseen kitukasvuiseksi jääneen esteen ylitse.
Mexxin Hau-suojakenttä torjui kuitenkin Ficuksen hyökkäyksen, ja hänen laukauksensa osuivat tämän selkään ja jalkoihin. Omasta virheestään toivuttuaan Nurukan veti kirjaimellisesti maan Ficuksen alta, ja Naho sulki tämän tämän omasta lihasta revityn nesteen sisään.
”Mexxi, painekattila?” Naho murahti. Mexxi nyökkäsi ja huusi:
”Nurukan, väistä!”
Nurukan hypähti ilmaan ja laskeutuessaan painui syvälle maan sisään. Ficus pääsi ulos kuplasta ja lähti syöksymään naisia kohti kuin höyryjuna. Naho keräsi kaiken liikenevän energiansa ja alkoi syöstä tasaista vesisuihkua tätä kohti. Ficuksen täytyi olla hieman vaikuttunut veden määrästä, koska hän tiesi, miten kuluttavaa elementaalienergian muuttaminen materiaksi oli. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, miten ärsyttävää tsunamin alle jääminen oli.
Ficukselta meni veden seassa pyristellessään täysin ohi, että Mexxi oli hypännyt hänen ylitseen. Naho varmisti, että Ficuksen yli vellonut vesi palasi aina takaisin kiertoon. Paine oli valtava. Mexxi keskittyi luomaan niin kuuman liekin kuin suinkin mahdollista ja vapautti Ficuksen läpi syöksyvää vettä kohti niin kuuman aallon, että se lähestulkoon muutti maan tämän alta plasmaksi. Välittömästi suurin osa vedestä muuttui vesihöyryksi ja kuumeni siitä vielä pidemmälle repien kaiken lihan Ficuksen ympäriltä. Mexxi itse säästyi brutaalilta kasvokuorinnalta naamiovoimansa avulla.
Sisäelimet valuivat savuavan Puhdistajan lähes luihin asti sulaneille reisille. Tämän luuranko oli selkeästi nähtävissä. Naho ja Mexxi juoksivat syrjemmälle ja löivät kämmenensä yhteen onnistumista riemuiten. Hieman heidän takanaan Nurukanin pää putkahti pilkistämään ulos maankuoresta.
”Neidit voivat jättää juhlimisen myöhemmäksi”, hän totesi sylkien multaa suustaan. ”Tuo ei toimi kovin pitkäksi aikaa.”
Ja niin tosiaan Puhdistajan keho regeneroitui jälleen ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Ficuksen mitta alkoi olla täynnä. Tämä avasi suunsa heti, kun uusi sellainen oli valmistunut, ja huokaisi:
”Kai te ymmärrätte tekevänne turhaa työtä?”
Kolme toaa katsoivat jälleen ehjäksi uusiutunutta vastustajaansa turhautuneina.
”Kauanko voimme jatkaa tätä?” Naho parahti järkyttyneenä siitä, että hänen Mexxin kanssa suunnittelemansa pomminvarma, kenties sotarikokseksikin laskettava tekniikka ei ollut täydellisesti tuhonnut vihollista. Hän kutsui jo maaperän kosteutta puolelleen, mutta hänenkin liikkeissään alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Lihabarrikadi Ficuksen takana oli säilynyt koko taistelun ajan täysin ehjänä. Mangain yhteyshyökkäys ei ollut saanut aikaan sen enempää kuin Killjoyn pommituskaan.
”Ficus näkee tulevaan. Hän vain pelaa aikaa”, Nurukan huusi Nahon veden kohinan ylitse. Mexxiltä Nurukanin selitys jäi kuulematta. Tämä oli laukaissut lippaallisen luoteja hitaasti lähestyvän Puhdistajan päähän tuloksetta.
Nahon uusi kupla oli sitonut Ficuksen jälleen paikalleen, mutta tällä kertaa se onnistui vain vaivoin pysäyttämään tämän kulun. Virtaava vesi esti tätä kyllä astumasta eteenpäin, mutta edes Mexxin avustuksella he eivät enää saaneet tätä enää perääntymään. Oli mahdotonta sanoa johtuiko se pitkittyneen taistelun aiheuttamasta väsymyksestä vaiko siitä, että Ficus oli lopen kyllästynyt murjotuksi tulemiseen ja vain päättänyt puskea vastaan kovempaa.
Nurukanilla oli kuitenkin ässä hihassaan. Ajatus, jota hän ei ollut verestänyt vuosikymmeniin, mutta jonka mahdollisuus oli vellonut hänen muistoissaan siitä lähtien, kun hän oli saanut ne takaisin. Hän oli alkanut ajatella sen mahdollisuutta välittömästi Nahon ja Mexxin Ko-Metrun puolella tavattuaan. Viimeinen valttikortti epätoivoiseen tilanteeseen.
”Muistatteko mitä teimme kanohikäärmettä vastaan? Ehkä on sen aika taas?”
”Nyt? Täällä?” Naho muisti. ”Emme ole nähneet häntä vuosiin.”
”Nyt jos koskaan on hänen aikansa astua estradille”, Nurukan sanoi jämäkästi.
Ficusta pidättelivät sillä aikaa lähinnä Mexxin luodit, eikä häntäkään tarvinnut paljoa suostutella. Kaikki oli laitettava peliin. Nahon pöyristynyt katse kulki hänen veljestään hänen siskoonsa ja takaisin. Kaksi kolmesta oli vakuuttunut siitä, että heidän vanha ystävänsä olisi oikea ratkaisu. Kaksi kolmesta. Hänen tarvitsisi ainoastaan antautua heidän tahdolleen.
Kupla, jossa Ficus räpiköi, alkoi kuplia, kun Mexxi lämmitti sen kiehuvan kuumaksi ja täydessä harmoniassa siskonsa kanssa leijutti porisevan pallon kohti taivasta. Nurukan nosti kätensä pystyyn, ja taistelun pirstoma maa totteli. Maa-ainesta virtasi kuplaan tonnikaupalla juuri, kun tuskasta huutava Puhdistaja oli ponkaisemassa kuplasta irti. Maa puristi tämän takaisin kuplan sisään ja sekoittui kahden muun elementin joukkoon. Mexxi puristi silloin kätensä nyrkkiin ja puski kaiken irti saamansa lämmön kuplaan. Maa-aineskin suli lopulta sen sisään sulautuen Ficuksen massaan. Vesipallo oli sulanut yhtenäiseksi laavamamöhkäleeksi, jonka seassa Puhdistajan tietoisuudet nyt velloivat. Hetki oli täydellinen. Naho läimäisi kätensä voimalla yhteen ja elementtipallo räjähti korviahuumaavasti.
Haju oli hirvittävä. Laavassa ja omassa kudosnesteessään keitetty kasa vetelää mössöä yritti nousta seisomaan, vaikka sen luut olivat käytännössä sulaneet kasaan. Vanha kuollut aines valui pois uuden tilalta. Mutta ei riittävän nopeasti. Ficus tiesi oikein hyvin, mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hän tiesi, että hän ei ollut tarpeeksi nopea estääkseen sitä. Välittömästi, kun hänen aivonsa olivat regeneroituneet, hän tunsi sen, mitä tapahtui. Kun jokin muinainen laskeutui hengellään Onu-Metrun sydämeen.
”Tulkaa luoksemme, Akamain ja Wairuhan veljet ja siskot. Siunatkaa meitä läsnäolollanne!” toat huusivat yhteen ääneen. Kaikki kolme iskivät nyrkkinsä yhteen niin, että kipinä lensi. Toa-voima virtasi heidän välillään ja heidän lävitseen. Valoa alkoi purkautua ensin kunkin heistä silmistä, sitten myös suusta. Kolmikko peittyi kokonaan taivaalliseen valoon, joka olisi häikäissyt Ficuksen, jos tällä vain olisi ollut silmät, joilla sokaistua.
Toat olivat yhtä taistelukentällä. He olivat yhtä ajassa, paikassa ja mielessä. Empatia, tieto ja taito virtasivat heidän lävitseen. He näkivät, mitä muut näkivät; aistivat, mitä muut aistivat; tunsivat, mitä muut tunsivat. Syvän huolen, mutta myös määrätietoisen taistelutahdon. Jokainen toa oli alkuvoimansa majakka maailman pimeyden merellä. Ja nyt heidän valonsa oli suurimmillaan.
He olivat yhtä. He kaivoivat yhdessä läpi sedimenttien, sukelsivat läpi merihaudan, astuivat läpi vulkaanisen pätsin.
Kolme toaa oli yhtynyt niin mielessä kuin ruumiissa. Ei ollut Toa Nurukania, Toa Mexxiä tai Toa Nahoa. Oli vain Amajika – Totuuden henki, tulen, maan ja veden valtias.
Ficuksen edessä kohosi kuusimetrinen hahmo, jonka kuulas panssari kiilteli vuoroin mustan, punaisen ja sinisen väreissä. Tätä tuijotti tuomitsevalla katseellaan jylhä olento täysin tuntemattoman kanohi-naamion lävitse. Jykevä kalpa tämän toisessa kädessä osoitti tuomitsevasti kohti Puhdistajaa ja kimaltava kilpi tämän toisessa uhkui Kanohi Haun suojaavaa voimaa.
”Turmion aika on tullut päätökseen!” jylhä ääni julisti. Ficus tunnisti sekä Nurukanin, Mexxin että Nahon äänen jumalallisesta pauhusta, mutta ääni oli enemmän kuin vain kolmen toan kuoro. Sanojen tahto oli toien, mutta lausuja joku heitä suurempi. Tomua olkapäiltään karisteleva Puhdistaja irvisti. Tämän aivoissa tulevia kuiskutteleva nainenkin oli hiljentynyt. Edellisestä kerrasta oli tosiaan kulunut hetki. Sitten sodan ei kaita ollut siunannut kaupunkia läsnäolollaan.
Hän oli päässyt ponnistamaan itsensä pois mutakylvystä ja katsoi nyt hampaat irvessä, kuinka alkuvoimat saapuivat hänen vastustajiensa avuksi. Hän ei voinut kuin huokaista syvään. Kaikkinäkevän katsekin oli naulittu majesteettiseen joskin hänen näkökulmastaan yhtä lailla pelottavaan näkyyn.
”Tämä päivä…” Ficus manasi, puristi kätensä nyrkkiin ja lähti empimättä tarpomaan eteenpäin. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katsomaan, mihin hänen vihollisensa kykeni. Toain mielet olivat kuitenkin yhtenä entistä tehokkaampia. Ficuksen rynnäkköön vastattiin salaman nopeudella.
Maata, tulta ja vettä pyöri kiertoradoillaan kaitan ympärillä. Kolmen toan yhdistetty naamio leiskui aamuaurinkojakin kirkkaampana. Mutageysireitä nousi maasta ja puski kiehuvaa massaa vasten Ficuksen lihaa. Paine lennätti tämän korkealle, mutta painovoima palautti tämän nopeasti takaisin kohti maata.
Tämän nielaisi alastulon päätteeksi sellainen tulimyrsky, ettei moista ollut nähty Metru Nuilla sitten Kanohikäärmeen. Kolmen toan raivo virtasi polttoaineen tavoin liekkimereen sitä ruokkien. Ficuksen eteneminen oli pysäytetty, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, eikä Amajikan ollut tarvinnut vielä liikauttaa lihastakaan – tämän tahtoon taipuneet elementit tekivät työn tämän puolesta. Bahragin sitominen paikalleen oli kuitenkin vasta suunnitelman ensimmäinen vaihe.
Kimaltavan haarniskan peittämä soturi säkenöi vihreää, punaista ja sinistä valoa, kun sen moniääniset taivaalliset sanat kirosivat Ficuksen alkuvoimain pyörteeseen. Kuin olennon äänessä olisi kuulunut itse maan jyrinä, tulen polte ja meren raivo. Kuin Mata Nui itse olisi saapunut kiroamaan Puhdistajan.
Ficus oli tajunnut jo aikaa sitten, mitä Amajika yritti. Turmiolliseksi sulaneesta maastosta oli päästävä pois nopeasti. Yhdestätoista sielusta ainoastaan yksi – se joka ennen oli majaillut Rúciorossa – osasi spekuloida, kuinka arkkikranojen loputtomasti pumppaavalle massalle kävisi, jos se altistettaisiin…
Kaikki yksitoista ajatusketjua katkesivat, kun tervamaiseksi kuumaksi keitoksi muuttunut maa nielaisi molemmat Puhdistajan jaloista. Kranat sen kun uusivat, mutta ongelmaksi ei muodostunut enää se vauhti, jolla orgaaninen ruumis suli, vaan se aines, joksi totuuden hengen elementaaliaines oli muuttumassa.
”Tämä kirottu Metru olkoon viimeinen hautasi”, taivaallinen soturi julisti. Amajika oli viimein kohottanut miekkansa. Hyökkäys, jonka se manasi Puhdistajaa kohti, vaati jokaisen osaa ottavan sielun täyden keskittymisen. Maa, tuli ja vesi tapasivat hopeisessa säteessä, jota oli alkanut virrata tämän terästä.
Säde kerääntyi Ficuksen ympärille nousevissa kaksoisauringoissa kimallellen. Ensimmäiset sen muodostamat kristallit muodostuivat hitaasti mutta kerääntyivät nopeasti toistensa ympärille. Puhdistajan riuhtominen rikkoi niitä, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kun yhdistyneet elementit pääsivät vauhtiin, ei niitä enää voinut pysäyttää. Mangain kiistaton paikka Metru Nuin suojelijoina oli kirjoitettu itse elementteihin. Kolmenkin voima, yhdistettynä Kaita-hengen ikiaikaiseen viisauteen, riitti luomaan protodermislukon, jollaisesta nuoremmat toat saivat ainoastaan unelmoida.
Hyökkäyksen vaikutus oli silminnähtävä. Puhdistajan raivon huutojen tukahtuessa kristallien alle, oli muutos alkanut myös barrikadissa Mustan Käden tornin sisäänkäynnillä. Amajika oli taivuttanut Ficuksen materian niin perusteellisesti tahtoonsa, että se huijasi jopa arkkikranoja. Kaikki Ficuksesta juontava liha seurasi esimerkkiä. Mustan Käden tukikohtaa tukkiva seinä oli alkanut kristallisoitua Puhdistajan mukana.
”Killjoy, tilaisuutesi on nyt”, Amajika jylisi niin, että koko Metru vavahteli tämän sanojen voimasta.
Satojen metrien päässä taistelusta pienen kivisen törmän päällä, maa värähteli. Sen sisältä purkautuivat ensin skorpionihännät ja niiden perässä neljän valtavan kone-eläimen ruumiit. Metrun reunalta matkan tehneet kralhit tottelivat kyseenalaistamatta heistä suurimman käskyjä. Ne osoittivat häntänsä kohti taivasta ja, kuin tarkkaan koordinoitu tykistö, laukaisivat energiasäteet, jotka kaaressa aloittivat matkansa kohti Ficuksen barrikadia.
Amajikan ja tämän kristallilukon vangin ylitse ampaisi ohjuksen tavoin ensin punamusta ja sen perässä hopeinen vilahdus. Haarniskansa lukinnut Killjoy ja tämän perässä seuraava feterra kisasivat kralhien tykistötulen kanssa siitä, kuka pääsisi perille ensin. Mutta kuten Killjoy oli suunnitellutkin, ja Miksu sen laskenut, he saapuivat kohteeseensa täsmälleen samalla hetkellä.
Neljän energia-ammuksen, yhden Kal-haarniskaisen elävän ohjuksen ja Avhrak Feterran täydellisesti ajoitetun plasmalaukauksen saattelemana kristallisoituva musta liha pirstoutui viimein. Amajika antoi otteensa elementeistä herpaantua. Mittaamattomat määrät energiaa vaativa hyökkäys tuli päätökseensä, kun tämä näki Killjoyn ja tämän vanavedessä seuraavan feterran katoavan tukikohdan sisuksiin. He olivat viimein onnistuneet. Mikäli Xen vain oli yhä hengissä…
Amajikan jokaista osanottajaa kouraisi sydänalasta, kun ensimmäinen vinkki vahkin kohtalosta ilmaantui. Vain muutamaa hetkeä sen jälkeen, kun Killjoy ja tämän mekanisoitu apu olivat sukeltaneet tukikohdan syvyyksiin, nousi noista samoista syvyyksistä vastineeksi jokin tapaamaan totuuden henkeä, joka jo kaukaa aisti lähestyvän vastavoiman.
Kristallisoituneen lihabarrikadin jäänteiden ylitse ulos ulkoilmaan astui tumma, siivekäs hahmo, joka varasti välittömästi Amajikan koko huomion kukistetulta Puhdistajalta. Tulija ei edes yrittänyt piilottaa synkkää auraansa, joka täytti tukahduttavasti koko lähiympäristön kuin polttoaineenkatku konehuoneen. Amajikan näkökulmasta oli kuin valtava verenpunainen liekki olisi loimunnut makutan ympärillä.
Pimeyden valtiaan suupielet kääntyivät alaspäin, kun tämä loi säälivän katseen lähes kokonaan kristallisoituneeseen protodermikseen peittyneeseen vihasta korisevaan Puhdistajaan.
”Olen pahoillani”, Makuta Abzumo kuiskasi äänellä, joka kuitenkin saavutti kaitan hiljaisuudestaan huolimatta, ”mutta en voi antaa teidän jatkaa ystäväni satuttamista.” ”Luovu taistosta suosiolla, makuta. Aika loppuu. Ethän halua Hovimestarin huomaavan syntejäsi”, Kaita pauhasi kolmen toan yhteisellä suulla.
”Houkka!” makuta mylväisi ja osoitti syyttävän sormensa kohti henkiolentoa eleellä, jota olisi melkein voinut kuvailla lyönniksi. ”Olen jo saanut, mitä tulin hakemaan. Ja sinä olet poistumiseni edessä pelkkä hidaste.”
Kuoleman löyhkän lailla näkymätön, synkkä energia pursusi makutan kädestä ja tarttui kaikkeen, mihin koski. Se kietoutui Toa Kaitan ympärille ja alkoi tukahduttaa tätä. Järkälemäinen ritari pudotti aseensa ja tarttui päähänsä: oli kuin sadat veitset olisivat alkaneet pistellä sen kalloa ja tuhannet äänet kirkua sen päässä taukoamatta. Aistit pettivät, ja tuntui kuin jokin olisi repinyt sitä väkivaltaisesti palasiksi kolmeen eri suuntaan. Kipu yltyi yltymistään – ja sitten kaikki pimeni hetkeksi.
Nurukan avasi silmänsä. Edessään hän näki pelkkää taivasta. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän tunsi makaavansa maassa, joten hän nousi vaivalloisesti istumaan ja näki Onu-Metrun synkät tasangot. Aivan, hän oli ollut Onu-Metrussa, pinnalla. Ei Arkistoissa. Miksi ihmeessä? Hän käänsi hieman päätään ja näki vahkien raatoja ympäri tannerta. Kaukaisuudessa näkyi kralhi-lauman siluetti. Pää kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Synkkä, pitkä hahmo levitti valtavat siipensä ja syöksyi ilmaan. Abzumo.
Abzumo! Nurukan, Naho ja Mexxi olivat olleet yhtä, muodostaneet totuuden hengen, mutta makuta oli jotenkin hajottanut heidän kaitansa. Missä muut olivat? Missä oli Ficus?
Nurukan nousi seisomaan. Hänen jalkansa olivat hieman huterat, mutta hän pysyi pystyssä. Sitten hän kääntyi suuntaan, jossa oletti Ficuksen olevan. Ja teki sen juuri ajoissa todistaakseen hirvittävää tragediaa.
Naho avasi silmänsä. Hän haistoi palaneen käryä. Hän nousi istuma-asentoon ja näki muutaman metrin päässä makaavan Nurukanin kömpimässä myös pystyyn. Aivan kuin hänen aivonsa olisivat vääntyneet jotenkin väärään asentoon, kaikki tuntui ja näytti väärältä. Hetken he olivat olleet yhtä, osa jotain suurempaa, jotain taivaallista, jotain hyvin uutta mutta toisaalta muinaista. Ja nyt yhtenäisyyden tunne oli poissa. Tilalla oli turhautuneisuus ja ahdistus.
Ahdistus? Miksi? Ja hänen mielensä oli kankea, kuin routaa olisi kertynyt sen pintaan, ja hänen tunteitaan jäyti nälkä, kuin hän ei olisi päässyt kokemaan inhimillisyyttä vuosikausiin.
Makuta oli tehnyt jotain. Jotain kamalaa. Missä Ficus oli? Naho pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Ei ollut aikaa hukattavaksi, tai he olisivat pian kaikki kuolleita. Sitten Nurukan rääkäisi järkyttyneenä vetäen Nahon silmät välittömästi itseensä. Kun Naho siirsi nopeasti katseensa Nurukanin tuijottamaan suuntaan, paniikki iski häneenkin.
Mexxi avasi silmänsä. Hän ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta jokin oli osunut häneen, ja nyt hän makasi maassa. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja koko hänen kehonsa oli vallannut lämmin tunne, kuin kuumaa nestettä valuisi pitkin hänen vartaloaan. Sitten iski silmitön kipu. Hänen kasvonsa eivät silmiä lukuun ottamatta liikkuneet, joten hän ei voinut edes irvistää. Hän kuuli Nurukanin raivoisan karjaisun ja Nahon järkyttyneen kirkumisen. Valoja välähteli. Metallin kolinaa. Lihaa lyötiin jollain kovalla. Silpoutumisen ääntä.
Nahon kasvot hänen edessään. Silmät täynnä kyyneleitä. Häntä sattui niin paljon, että hän ei oikeastaan välittänyt. Kunpa kipu vain loppuisi.
Mexxin tietoisuus himmeni vauhdilla. Verta oli kaikkialla. Sitä pulppusi ulos toan selästä sellaisella vauhdilla, että se välittömästi kasteli Nahon, joka oli rientänyt tämän rinnalle kääntämään tätä kyljelleen. Aukko oli valtava. Yksi osuma Ficuksen nyrkistä oli pirstonut kaiken panssarin Mexxin selästä ja jättänyt aukon siihen, missä hänen selkärankansa oli sijainnut. Sen tilalla oli nyt pelkkiä valkoisia luunsirpaleita keskellä veristä onkaloa. Miten se oli edes tapahtunut? Makuta oli saapunut, ja kaikki oli vain pimentynyt. Ficus oli vapautunut niin nopeasti, ettei kukaan heistä ollut ehtinyt reagoimaan.
Sivummalla Nurukan antoi Ficukselle ennennäkemätöntä löylytystä. Tämä oli joutunut hillittömän raivon valtaan, eikä Ficus ehtinyt tehdä mitään väistääkseen tämän alkukantaisella raivolla jakamia iskuja. Veripisaroita lenteli ympäri joutomaata jokaisesta Nurukanin lyönnistä, mutta ei Ficuksen verta. Roiskeiden lähde oli Ficuksen valuva oikea nyrkki, joka oli yhä Mexxin sisusten peittämä.
Nahon kädet tärisivät mutta onnistuivat pyörittämään hataran värähtelevän kuplan Mexxin ympärille. Veri teki kuitenkin vedestä sameaa. Nahon vispaavilla sormilla oli täysi työ yrittää pitää violettia virtaa ystävänsä sisällä.
”Nurukan…” hän pihisi. Järkytyksen ja ankaran keskittymisen raoista puserretut sanat hädin tuskin tavoittivat maan toaa, joka oli murjonut Puhdistajan palasia pitkin taistelutannerta. Metrien päässä itseään jälleen kasaava Ficus huohotti syvään. Nurukanin raivohulluuden vallassa tehdystä hyökkäyksestä viis, hän oli sentään välttynyt täydelliseen protodermislukkoon vangitsemiselta.
Nurukan käänsi katseensa vihollisen irvistyksestä Nahoon, joka polvillaan yritti nyt estää Mexxin yläruumista romahtamasta sisäisen tukirangan puutteesta. Lisää vettä virtasi Onu-Metrun halkeamista toan kuplaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Verta oli liikaa. Mexxin jokainen suuri valtimo pumppasi sitä ulos hänen kehostaan, ja Naho sai vain osan siitä takaisin siskonsa verenkiertoon. He tarvitsivat apua ja nopeasti.
Apua, jota oli Ficuksen odotusten mukaisesti jo muutamia minuutteja sitten ilmestynyt Onu-Metrun eteläiseen horisonttiin, ja nyt apujoukkojen ehdittyä lähelle toatkin ne jo huomasivat. Kellot tikittivät. Aika ei ollut enää hyökkääjien puolella.
Ne olivat alkaneet vain harmaina pisteinä aamuista kellertävää taivasta vasten. Niiden vauhti oli kuitenkin suuri, ja niiden siluetit olivat paljastaneet niiden todellisen luonteen nopeasti.
Niitä oli kaksitoista ja ne lensivät juuri sen verran alhaalla, että niiden muotoilusta alkoi saada selvää. Valkeanharmaiden ilma-alusten siivet uhkuivat menneiden vuosikymmenien sotilaallista mahtia, ja niiden massiiviset rungot myötäilivät modernia kometrulaista muotoilua.
Se oli ensimmäinen kerta sitten sodan, kun Metru Nui esitteli sotilasmahtiaan. Muodostelmassa kohti Onu-Metrua lipuvat sotalaivat olivat kooltaan Mustan Käden vanhojen lippulaivojen veroisia. Muodostelman kärjessä lipuvan punakultaisilla viivoilla koristellun laivan massiiviset tykit oli jo suunnattu kohti tunkeilijoita. Valkoisen kuningattaren varoittavat sanat kajahtelivat hyökkääjien ajatuksissa. Oli ollut vain ajan kysymys, että Metru Nuin turaga reagoisi heidän läsnäoloonsa.
Lippulaivan kannella kädet selkänsä taakse ristinyt kultakasvoinen toa mittaili alhaalla siintävän taistelun jälkiä katseellaan. Aluetta halkovan kraatterin täytyi olla jäänne siitä räjähdyksestä, joka Ko-Metrun lennonjohdon oli havahduttanut. Asiat olivat edenneet sen jälkeen nopeasti. Dumen käsky oli selvä. Tästä hetkestä eteenpäin Metru Nui vastaisi eteläisen maailman tunkeilijoiden röyhkeyteen voimakeinoin.
”Yksi kilometri tulitusetäisyydelle”, Lhikanin tarkkailuasemaa lähimpänä istuva le-matoran kuulutti kovaan ääneen. Lhikan nyökkäsi. Tutkat olivat havainneet Onu-Metrun yläpuolella vellovan vihollisaluksen jo kaukaa, joskin siihen nähden heillä olisi pitänyt olla siihen jo näköyhteys. Sen puuttumisesta huolimatta Metru Nuin laivasto järjestäytyi Lhikanin takana hyökkäysmuodostelmaan.
Nahon katse herpaantui Mexxistä ainoastaan hetkeksi. Nurukan näpytteli korvanappiaan kuumeisesti laivaston radiolinjaa etsien.
”Tämä on Mustan Käden kenraali Nurukan. Tarvitsemme evakuointiapua. Toistan, meillä on haavoittuneita. Me tarvitsemme apua.”
Laivaston kommunikaatiopäälliköltä ei kestänyt kauaa kaapata Nurukanin viesti, ja tämän sanat kajahtelivat pian lippulaivan komentokeskuksessa. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen linja Nurukanin korvassa aukesi ja Lhikanin sanat tavoittivat sekä hänet että Nahon.
”Tässä on amiraali Lhikan MNS Kikanalolta. Meillä on vaikeuksia paikantaa vihollisalusta. Onko teillä näköyhteyttä?”
Nurukan vilkaisi hämmentyneenä kohti Nahoa, joka oli kuitenkin naulinnut katseensa takaisin siskoonsa.
”Ei ole, Lhikan. Meillä on näköyhteys ainoastaan Puhdistajaan ja Makuta Abzumoon. Toistan pyynnön. Meillä on haavoittunut! Mexxi vuotaa kuiviin!”
Kikanalon komentokeskuksessa vaihdettiin huolestuneita katseita. Ruorin ja kommunikaatio-osaston matoranien katseet olivat naulittuina Lhikaniin, jonka pään sisässä alkoi tahtojen kamppailua välittömästi, kun Mexxin nimi mainittiin. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä ulospäin. Metru Nuin suojelija yllätti lopulta itsensäkin sillä, kuinka kylmäksi hänen ajatuksensa olivat jäähtyneet.
Naho ja tämän vierelle kumartunut Nurukan jakoivat huolestuneen vilkaisun. Laivaston radiosta ei enää vastattu.
”He lähettävät apua, lähettäväthän?” Naho parkaisi. Nurukan ei tiennyt, kuinka vastata.
Vain hetkeä aikaisemmin uusiutuneilla raajoillaan haparoiva Ficus loi katseensa ilmassa Onu-Metrun yllä leijuvaan makutaan, jonka pään yläpuolella leijuivat kolme säihkyvää Nimdan sirua. Perääntymishetkestä oli sovittu etukäteen; Lhikanin luotsaaman laivaston saapuminen ei ollut tullut heille yllätyksenä. Biancan sanat mukailivat Ficuksen ajatuksia. Perääntyminen tesseraktille oli aloitettava nyt, jos he tahtoisivat pois saaren ilmatilasta, ennen kuin Metru Nuin suojeluskaarti saavuttaisi tulitusetäisyyden.
”Nuo eivät ole Mustan Käden raidetykkejä”, Ficus mutisi horisonttia vilkuillessaan. Hänen askeleensa olivat alkaneet löytää vauhtia. ”Olemmeko varmoja, että he eivät ole valmiita avaamaan tulta?”
”EMME OLE”, Bianca myönsi. ”MUTTA HEILLÄ ON VAIKEUKSIA KOHDENTAA TYKISTÖÄÄN. TESSERAKTIN HÄIVEJÄRJESTELMÄT TOIMIVAT ODOTETUSTI.”
Kikanalon kannella tuskailtiin Valkoisenkin tunnistaman ongelman parissa. Asejärjestelmät olivat näyttäneet vihreää jo kymmeniä sekunteja, mutta ilman kohdetietokoneen laskelmia he eivät voineet ampua laukaustakaan. Pohjoisessa siintävät Ga-Metrun kaupunginosat olisivat saaneet osansa jokaisesta kohteen ohi kiitävästä raidetykin laukauksesta.
Sen sijaan ilmassa leijuvaan makutaan heillä oli varsin mainio näkymä.
”Kohdistakaa kaikki aseet kohti langennutta enkeliä”, Lhikan julisti. ”Ammumme terroristin suoraan alas taivaalta!”’
Silloin tuntematon häiveobjekti kuitenkin avasi tulen heitä päin. Jonkinlainen ammus osui suoraan Kikanaloon vapauttaen sisältään valtavan määrän punaista nestettä, joka peitti aluksen keulan ja roiskui myös muutaman lähimmän aluksen päälle. Sinne, mihin ainetta oli levinnyt, alkoi pikkuhiljaa nousta savua metallisen pinnan alkaessa syöpyä. Aluksen etukamerat, jotka myös olivat saaneet osansa roiskeista, alkoivat näyttää näytöillä hieman häiriöitä mutta jatkoivat silti toimintaansa. Samaan aikaan fysiikan lakeja rikkovasta reiästä avaruudessa syöksyi kaarrellen ulos kymmeniä pieniä lentäviä objekteja, jotka rupesivat kiihdyttämään laivaston suuntaan.
”Lähikuvaa”, Lhikan määräsi. Näytöille pamahti kuva ohitse lentävistä, suunnilleen gukon kokoisista otuksista, jotka olivat muodoiltaan kuin sysimustia teräväkulmaisia lintuja mutta joiden kasvojen tilalla oli pelkkä terävähampainen ammottava kita.
”Herra amiraali”, eräs le-matoran huomautti hätääntyneenä, ”ne rupesivat järsimään aluksen runkoa!”
”Ne myös peittivät näköyhteyden makutaan”, ilmoitti toinen. ”Niitä on aika paljon!”
Jälkimmäinen huomioista oli Lhikanille turha. Komentosillan tarkkailuaseman ikkunan oli peittänyt kuhiseva kasa vihollissiivekkäitä. Ne yrittivät nokkia tietään sisälle, mutta niiden lyönnit kilpistyivät panssarilasiin. Ne kuitenkin jatkoivat. Ja jatkoivat. Jatkoivat, kunnes niiden kallot alkoivat pettää. Nyt Lhikanin edessä kuhisevien lintujen lisäksi hänen ikkunansa täyttyivät mustasta verestä.
”Aktivoikaa komentosillan visuaalisen sektorin puhdistusjärjestelmät!” Lhikan käskytti.
”Herra amiraali, tarkoitatteko tuulilasinpyyhkimiä?” linnuista tiedottanut le-matoran ihmetteli ääneen.
”Kuulitte, mitä sanoin!” Lhikan ärjähti. Le-matoran käänsi kiireenvilkkaa kytkimestä, ja kaksi tonnien painoista rautaista lastaa lähti liikkeelle ikkunoiden sivuilta. Kuului korviahuumaava rusahdus, kun kymmeniä lintuja murskaantui niiden väliin ja raahautui sitten mustan verivanan jälkeensä jättäen pois Kikanalon pinnalta.
Kirkuvan kaaoksen levitessä laivaston päälle Ficus kiinnitti huomion lihabarrikadin jäänteiden yli luikertelevaan kasviin. Zairyh raahasi mukanaan jonkinlaista lemmikinkantohäkkiä, jonka sisältä kuului epämääräistä kolinaa ja näkyi himmeää sinistä hohdetta. Perääntymisen aika oli nyt. Ficus tarttui kaatuneen feterran ruhoon ja välitti signaalin ylös. Tesserakti syöksähti ällistyttävällä nopeudella maahan Ficuksen ja Zairyhin kohdalla, peitti nämä näkyvistä ja palasi ilmaan jättäen jälkeensä pelkkää tyhjää siinä kohdassa, missä nämä olivat hetki sitten olleet.
Ylhäällä Lhikanin kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Suurin osa linnuista oli joko pyyhitty tai ammuttu pois, mutta vihollisaluksen lakattua tulittamasta siihen tähtääminen oli muuttunut taas mahdottomaksi. Keskustelu Lhikanin ympärillä oli kiivasta. Käsky siirtyä asejärjestelmien manuaaliohjaukseen oli jo nousemassa Lhikanin huulille. Heidän oli tavalla tai toisella vastattava vihollisaluksen tuleen. Maan yläpuolella leijaileva makuta oli laskeutunut uhkien prioriteettilistassa kakkoseksi.
Lhikanin huulille nousseen käskyn keskeytti kuitenkin radion rasahdus, kun laivaston radiolinjalle ilmestyi vielä yksi ääni, joka ei ollut peräisin yhdeltäkään hajonneen kaitan jäseneltä.
”Pojat taitaa kaivata pikkuisen apua”, ääni kajahteli laivojen komentokeskuksien lisäksi Nurukanin ja Nahon korvissa. Ensimmäistä kertaa koko päivän aikana Nurukanista tuntui, että heitä kuristavaan synkkyyteen oli ilmestynyt rako.
”Amiraali. Onu-Metrun ilmatilaan on saapunut uusi lentävä kohde. Xialaisvalmisteinen, lähestyy idästä”, kommunikaatiomatoran huudahti. Lhikanin katse kääntyi kohti tutkaa, johon oli ilmestynyt nopeasti liikkuva punainen piste. Kikanalon automaattiset asejärjestelmät eivät kuitenkaan lukittautuneet siihen. Alus liikkui jossain pilvien korkeudella heidän yläpuolellaan.
”Tunnistaudu”, Lhikan vaati silminnähden ärtyneenä uudesta muuttujasta.
”Komentaja Cody Mustasta Kädestä. Vihollisalus on verhottu hyvin, mutta sain ylhäältä käsin vilkaistua sitä hyvällä silmälläni. Voin maalata kohteen teille.”
Onu-Metrun pinnalla Nurukan oli kääntänyt katseensa suoraan ylöspäin. Tutun pommikoneen ujellus oli täyttänyt ilman. Hopeinen vilahdus pilvien raosta vahvisti vahkin sanat. Cody oli palannut kreivin aikaan.
MNS Kikanaloa lähimpänä molemmilla puolilla seuraavat kaksi sotalaivaa odottivat käskyjä malttamattomana. Lopulta molemmista uskallettiin lähettää pyyntö Lhikanin alukselle. Yllättävän liittolaisen tarjous toivottiin otettavaksi vastaan.
”Tuli vapaa, komentaja”, Lhikan lopulta myöntyi. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin he kaikki näkivät sen. BHS Betty oli laskeutunut pilvistä syöksyyn. Hirvittävän jyrkässä kulmassa kohti maata kiitävä pommikone aiheutti kohahduksia laivaston ohjaksissa toimivien matoralaisten keskuudessa. Nurukania ei edes jännittänyt. Hän muisti nähneensä Codyn tekevän saman liikkeen kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Betty pudotti lastinsa viimeisellä mahdollisella hetkellä ja suoristi nokkansa vain hetkeä ennen kuin ujeltavat palopommit osuivat kohteeseensa. Nurukan suojasi Nahoa ja Mexxiä maasuojalla, kun matalalta heidän ylitseen kiitävä Cody piiskasi taisteluissa irronnutta maata heidän päälleen.
Kuului viisi korviahuumaavaa räjähdystä, yksi valtava korahdus ja groteskia litinää. Kikanalo saattueineen oli jo niin lähellä kohdetta, että valo oli lähestulkoon sokaiseva. Lhikan joutui nostamaan käden naamiolleen silmiään siristellen. Räjähdyksen laannuttua jäivät jäljelle ainoastaan liekit ja se asia, mitä ne peittivät.
Aiemmasta tesseraktin nesteammuksesta vielä hieman häiriöiset etukamerat zoomasivat kohti liekehtivää objektia. Tilannetta oli hyvin vaikea kuvailla, mutta näytti siltä kuin heidän edessään olisi leijunut liekeistä muodostuva vinhasti pyörivä kuutio, jonka pinnan läpi sen sisästä työntyi esiin toinen, pienempi kuutio. Tämä sisempi kuutio sitten suureni ulomman kuution pienentyessä, ja nämä pyörähtivät niin, että ennen ulompi kuutio sujahti ennen sisemmän, nyt suurentuneen kuution sisään. Tätä jatkui: kuutiot vaihtoivat paikkaa vuorotellen koskaan pysähtymättä ja iäti pyörien.
”No… nyt se ainakin, öh, näkyy”, kommunikaatiomatoran sanoi hermostuneesti.
”Kaikki yksiköt, tulta”, Lhikan murahti.
Kaikkien kahdentoista aluksen raidetykit aloittivat armottoman laulunsa kohti liekehtivää merkillistä kappaletta. Suurin osa ammuksista näytti kosketusta kohteen kanssa tehdessään vain katoavan, ikään kuin ne lakkaisivat olemasta, mutta osa jätti jälkeensä savuavan räjähdyksen. Jäljelle jääneet demoniset lennokit jättivät kaiken aiemman toimintansa ja ryhtyivät syöksymään ammusten eteen. Ennen pitkää ne loppuivat kesken, eikä mikään seissyt enää kohteen ja tykityksen tiellä – kunnes patteriston ammukset loppuivat.
”Ladatkaa”, Lhikan määräsi.
”Herra amiraali, ylikuumenemisen välttämiseksi joudumme odottamaan noin kaksikymmentä sekuntia ennen seuraavaa keskitystä”, tulenjohtajamatoran ilmoitti.
Laukausten hiljettyä Nurukan sulki viimein yhteyden Kikanaloon ymmärrettyään, että paljon kaipaamiinsa sota-aikoihin takaisin matkustanut Lhikan ei ollut aikeissakaan vastata heidän avunpyyntöihinsä. Sen sijaan tauko raidetykkien laulussa antoi mahdollisuuden pommikoneen pilotille lähestyä heitä kierroksensa päätteeksi.
Cody onnistui kääntämään Bettyn lastausalueen toia kohti taitavasti puolivälissä laskeutumistaan. Bettyn jalakset koskettivat maata samalla hetkellä, kun valtava tärähdys maaperässä alkoi horjuttaa sitä ja kaikkea muutakin Onu-Metrun pinnalla.
Sitten Mustan Käden tukikohdan suunnassa välähti, ja valtava jyly peitti kaiken. Kaikki katseet Kikanalon komentosillalla siirtyivät välittömästi paikalle osoittavan kameran näyttämään kuvaan.
”Mitä saatanaa!” Lhikan ärjäisi.
Hetki sitten
Makuta Abzumo leijui ilmassa kymmeniä metrejä Onu-Metrun yläpuolella. Hän oli levittänyt kätensä sivuilleen, ja kaikki kolme Nimdan sirua leijailivat itsekseen kiertäen ympyrää hänen päänsä ympärillä. Hänen siipensä hädin tuskin löivät, vaikka hänellä ei selvästikään ollut mitään vaikeuksia pysyä ilmassa.
Makuta sulki hitaan nautiskelevasti silmänsä ja löysi, mielensä syövereissä, itsensä seisomassa valtavan, synkän katedraalin sisuksissa. Salin korkeus oli niin suuri, että kattoa ei näkynyt vaan sitä kannattelevat pilarit häipyivät pimeyteen. Siinä kohtaa salia, missä perinteisesti olisi kenties ollut alttari, oli kymmenien metrien korkuinen luista kasattu häkki. Ja häkin sisällä oli jotakin yhtä valtavaa.
Musta massa muodosti jylhän, jumalaisen hahmon, jonka kasvojen kohdalla hehkui punaisena suuren tasasivuisen kolmion ääriviivat. Ja kolmion keskeltä tuijotti yksi ainoa punainen silmä.
”Pidätkö näkemästäsi?” makuta ilkkui, eikä suinkaan viitannut sanoillaan mielimaiseman sisältöön. ”Syvä Nauru paheksuu valintojasi”, loinen vastasi. Tämän massiivisesta varresta huolimatta tämän ääni kaikui huoneessa vain hieman vaisusti. Makuta alkoi nauraa kolkkoa naurua, jonka kaiku sen sijaan jäi pomppimaan villisti pitkin salin seiniä.
”Kerro Naurulle, että tulen lopulta ottamaan hänenkin sirunsa.”
Makutan takaa asteli kristallinen nainen, jonka nähtyään Matoro Mustalumi olisi kavahtanut kauhusta. Tämän vartalonmuodot olivat nimittäin vinksallaan kuin kubistisessa taideteoksessa, ja tämän suu oli vääntynyt ikuiseen groteskiin irvistykseen.
𝅘𝅥𝅯Kuinka julkeaa~𝅘𝅥𝅯 se kikatti. 𝅘𝅥𝅯Mahtaa Punaista Miestä harmittaa~𝅘𝅥𝅯
Makuta viittoi sirua vaikenemaan, jolloin tämän suu kirjaimellisesti muurautui umpeen kristallista, josta tämän koko keho koostui. Silmistä paistoi närkästys.
”Se, mikä on julkeaa”, makuta julisti osoittaen sanansa jälleen loiselleen, ”on kuinka se pieni sielunvihollinen on onnistunut levittämään kasvaintaan niin laajalle, että käytännöllisesti katsoen jokaisella merkityksellisellä olennolla on kaltaisesi syöpäläinen.”
Loinen ei vastannut mitään, sen punainen silmä vain tuijotti herkeämättä sen isäntää. Delta olisi kenties kikattanut, jos sillä olisi ollut vielä suu. Makuta osoitti syyttävällä sormellaan loista kohti ja lausui:
”En aio antaa minkään seisoa tielläni. Avde lähettäköön vaikka nukkensa perääni, mutta kohtalo on sama, yhtä kaikki. Kenties kaipaatte pientä osoitusta mahdistani.”
Niine sanoineen Makuta Abzumo avasi jälleen silmänsä Onu-Metrun taivaalla.
”Mustan Käden aika on viimein päättynyt”, hän julisti äänellä, joka kaikui varmasti Arkistojen syvyyksiin asti. ”On aika lukea hautakirjoitus.”
Hänen ympärillään leijailevat Nimdan sirut alkoivat hehkua sinertävää valoaan. Sama sininen hehku paistoi nyt myös Abzumon silmistä, kun hän lausui:
Muutoksen tuulet.
Sanansaattajan uhka
e͕̮̞̼̰̻̦̦̦k̭̹͔̮͚̟͔̹ș̟͚̖͈y̝̯̲͔y̮͓̺ ̺̭̦̬̘̥p͖̺̠̘̲̟̫͕i̼̥̖̖̺̣̹m̺̞͔ẹ̩͚͙y̝̦̱t̳̩͚e̤̦͎̼e̙̯̜̯̥̺ṋ͎̣͎̩̗̤̤̞.
Abzumo vilkaisi nopeasti oikeaa kämmentään, jonka sisäpintaa Arkkienkelin taistelussa Epsilonin polttama arpi yhä koristi. Myös arven läpi näytti tihkuvan sinertävää valoa, ikään kuin käsi olisi repeämässä arven kohdalta ja purskauttamassa hohtavan sisältönsä ulos. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin.
Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. Aika on jo kypsä meille.
Kuoleman soittaessa viimeisen hitaan on elämän aika poistua Tuonelan kitaan.
Jumalan voimaa. Mielen voimaa.
Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.
Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista. Ja niin oli oikein.
Tuhannet suuttuneet sielut kyynelsateen maahan sataa.
Aamukasteen lailla kärsimysten haudat peittoaa.
Kuvittele mielikuvitus vapautettuna vankilastaan!
Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.
Ath ko relthe Nimda.
Luuletko sinä, että tämä nälkä loppuu syömällä?
Sinä olisit hyvä jumala.
Ei väliä. He ovat lihaa.
Liha ruokkii pyörää. Pyörä pyörii. Jauhaa sitä lisää.
Kuin huulille kuivunut kuiskaus, jonka ikävä ei kelvannut…
𝅘𝅥𝅯Kolmella ohjaat kohtalon~𝅘𝅥𝅯
Rauhaan vaaditaan uusi jumala.
Abzumon suu vääntyi kirjaimellisesti tämän kasvoja leveämpään kuvottavaan virnistykseen, ja silmät kapenivat viiruiksi. Hän heitti nopealla hartialiikkeellä molemmat kätensä osoittamaan tukikohdan suuntaan, ja Nimdan sirujen hohde saavutti kliimaksinsa. Maa alkoi täristä, koko Onu-Metru tunsi sen. Ja sitten…
𝅘𝅥𝅯Boom~𝅘𝅥𝅯
Katastrofaalinen jysähdys. Kallio tukikohdan maanpäälliset jäänteet peittävän kupolin ympärillä murtui sadoiksi tuhansiksi ellei miljooniksi murusiksi. Kaikki tukirakenteet yksinkertaisesti pettivät, ja maanalainen torni raastoi kaiken sitä pintaan kiinnittäneen rakenteen sekä koko maanpäällisen massan mukanaan pohjattoman onkalon syvyyksiin valtavien sinisten liekkien saattelemana. Tumma sinisensekainen savu peitti taivaan hetkeksi lieskojen lyödessä naapurimetrun pilvenpiirtäjien korkeudelle. Ja yhtä nopeasti liekit myös katosivat jättäen jäljelle pelkän suunnattomana ammottavan reiän maankuoressa.
”Tanssii tyttö, liekeissä tanssii”, totesi Kaaoksen Arkkitehti. Sanat kaikuivat kuuroille korville – metelin alta ei voinut kukaan kuulla mitään.
Maailman romahtaessa Abzumon suupielet nytkähtivät hieman alaspäin, aivan kuin jokin olisi tahrannut tämän voittoa. Ilmassa leijuneet sirut laskeutuivat tämän kämmenelle. Makuta loi vielä viimeisen, hieman tyytymättömän katseen Deltaan, ennen kuin sujautti aarteensa talteen.
Noin viisi minuuttia aikaisemmin
Kristallisoituneesta lihasta koostunut seinä ei yksinään riittänyt purkamaan täyttä vauhtia sitä päin lentäneen Killjoyn liike-energiaa. Sen teki Mustan Käden sulanutta reaktoria suojaavan rautasinetin lattia, joka raastoi mennessään loputkin tämän Kal-haarniskan taistelun haalistamasta maalipinnasta. Killjoy kuitenkin sai itsensä pystyyn nopeammin kuin sellaisen tällin jälkeen olisi kuulunut. Suriseva metallinen olento leijaili hänen vierellään arvioiden hänen kuntoaan. Käsky kävi kuitenkin välittömästi. He suuntaisivat syvyyksiin. Lieskat purskahtivat jälleen Killjoyn rakettimoottoreista ja tämä ampaisi kolhuistaan välittämättä lävitse Nurukanin kaivamista tunneleista.
Matkaa tukikohtaa sisällään pitävälle onkalolle ei ollut paljoa, mutta siitä oli aikaa, kun Killjoy oli viimeksi nähnyt sen kaikessa jylhyydessään. Pienen kaupungin kokoinen lieriönmuotoinen onkalo oli kolmen maan toan, satojen matoranien ja lukemattomien koneiden vuosia kestäneen työn aikaansaannosta. Sen keskellä kohoava metallinen pilvenpiirtäjä kohahdutti korkeudellaan, vaikka sen maanpäällinen puolikas olikin jo kauan sitten romuttunut. Kymmenien metrien paksuiset metalliset palkit pitivät rakennelmaa onkalon seinien tiukassa otteessa. Killjoy olisi jäänyt ihastelemaan kotoisaa näkyä, jos kiire ei olisi ollut hänen elämänsä polttavin.
Miksun havaintolaitteet kävivät kuumempana kuin koskaan. Krana-asiasta kuuluva kuumeinen tikitys kaikui jopa Killjoyn haarniskan lävitse. Se ei kuitenkaan saanut Xenin olemassaolosta normaalisti leiskuvasta energiasta otetta, ennen kuin heidät keskeytettiin. Killjoy havaitsi alhaalta saapuvan liikkeen ensimmäiseksi. Syvyyksistä aivan tukikohdan pohjalta nousi jotain suurta. Killjoy ei ollut koskaan kohdannut sitä täsmälleen sen näköisenä, mutta hänen ei silti tarvinnut arvuutella kauaa, mikä siipiään iskevä kammotus häntä oikein lähestyi.
Nui-Kralhin arkkikrana jätti lyöntejä välistä. Hän tiesi välittömästi, mitä se tarkoitti. Hän ei voinut olla myöhässä. Ei kaiken tämän jälkeen.
Makuta Abzumo pysäytti lentonsa Killjoyn korkeudelle ja arvioi katseellaan ensin läpi hänet ja sitten hänen vieressään leijuvan feterran. Tämän tuijotettua feterraa hetken tämän silmät kapenivat viiruiksi. Sitten katse siirtyi takaisin kenraaliin, mutta se ei ottanut kontaktia Killjoyn silmiin vaan tämän oikean käden ranteeseen. Miksusta alkoi kuulua huolestunutta voihkintaa.
”Iltaa, kenraali”, makuta sanoi, katse yhä osoitettuna Miksuun. ”Pitkästä aikaa. Valitettavasti sinulla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Arvioisin sinulle…”
Makuta näytti puolisen sekuntia mietteliäältä, ennen kuin jatkoi.
”… noin neljä ja puoli minuuttia. Nyt, suonette anteeksi.”
Sen sanottuaan hirvitys sinkoutui jälleen vauhtiin ja katosi Nurukanin kaivamiin tunneleihin ja kohti uloskäyntiä.
Oli kiire. Eikä ainoastaan makutan uhkauksen vuoksi.
”Miksu. Lukitse kohteeksi kanohi Eldan signaali. Niitä ei pitäisi olla kuin –”
”Apua…”
”Miksu?”
”Apua… sitä…”
”MIKSU!”
”Kanohi Eldaa… on kaikkialla. Herra Killjoy… sitä on ihan kaikkialla…”
Hän ei ollut koskaan lentänyt niin nopeasti. Punaisena hohtavat signaalit Killjoyn kypärän sisäpinnalla viestivät hänelle tukikohdan pohjakerroksessa tapahtuneesta hirmuteosta. Xenin kanohilla kyllästettyä verta oli kerroksen seinillä, lattiassa, katossa…
Hän lensi tukikohdan kammion pohjalle vauhdilla, jota hän ei olisi normaalisti uskaltanut ylläpitää edes taivaankantta halkoessaan. Hänen katseensa oli sumentunut niin pahasti, että hän ei edes huomannut feterran plasmalaukausta, joka heikensi tornin rakenteita hänen edestään, kun hän oli hakannut koko elopainoaan sitä vasten ainakin neljä kertaa. Kun tukikohdan ajan ja plasman haurastama ulkoseinä viimein mureni hänen tieltään, aukesi hänen eteensä se Mustan Käden vahkien varastotila, josta hän oli vain viikkoja aikaisemmin ampaissut ulos kohti Nascostoa. Nyt sitä kuitenkin peitti veri. Xenin veri. Se kaikkialle levinnyt nestemäisen kanohin katku, jota Miksu oli Killjoylle välittänyt.
Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja kääntyä takaisin. Hän ei ollut valmis näkemään oman tyttärensä ruumista. Hätä ja pelko piiskasivat häneen kuitenkin vauhtia. Hengityksen salpaava epätoivon tunne ei ollut sellaisena vieraillut hänen rinnassaan vuosikymmeniin. Se muistutti häntä edellisestä kerrasta, kun hän oli lentänyt Metru Nuille tyttärensä vuoksi. Silloin hän oli löytänyt räjähtäneen tukikohdan ja virheellisen raportin selviytyneiden puutteesta. Hän pelkäsi tällä kertaa olevansa oikeasti myöhässä.
Mutta Killjoyn pahimpien pelkojen sijasta vahkien tyrmien edessä kuitenkin seisoi joku, joka oli käyttänyt mahdollisuutensa välittömästi makutan poistuttua. Joku, jonka Killjoy oli tavannut ainoastaan kerran aikaisemmin ja silloinkin vain vilaukselta. Hän kuitenkin tiesi Tarkastajan tarinoiden perusteella täsmälleen, kuka hopeinen hahmo oli. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä – tai ketä – hahmo piteli käsivarsillaan.
Xenillä ei ollut enää jalkoja. Ne oli revitty, eikä lainkaan siististi, irti hänen torsostaan. Käsiä oli enää yksi, ja se roikkui velttona kohti lattiaa. Toisen käden tynkä oli sidottu teipillä. Valo vahkin lommoutuneilla kasvoilla oli jo sammunut, eikä elonmerkkejä ollut. Kaikki veri oli vuotanut tytöstä jo ulos, ja jäljelle oli jätetty vain runneltu torso.
”VIELÄ ON AIKAA, NUI-KRALHI. KUULASSA KIERTÄÄ SIELUN RIPPEITÄ. JOS VAIN KIIREHDIT…”
”Lheko…” Killjoy sai sanotuksi. Hopeisen soturin kasvoissa oli yhä häivähdys kultaista. Tämän haarniska oli Kaliksi poikkeuksellisesti miltei kokonainen. Ei takojiensa toimesta tosin, vaan koska toa oli täydentänyt sitä itse, selvästi miltei millä tahansa metallisella, mitä tämä oli saanut käsiinsä.
”ME”, Lheko myönsi ja ojensi Xenin runnellun ruumiin Killjoyn syliin. Se retkahti ääntäkään päästämättä Killjoyn kouriin, jotka puristuivat sen ympärille tiukasti. Hän ei tahtonut mitään enempää kuin luottaa Kalin sanaan. Lhekon huomio näytti kuitenkin pitävän paikkansa. Xenin kuula kajasti hänen reikiä täynnä olevasta torsostaan himmeänä, mutta kajasti kuitenkin. Samassa tahdissa kuulan kanssa kajasti myös kevyesti sykkivä kasvi, joka versosi Xenin veltosta sormesta.
Majakan ja Kralhin keskustelu uhkasi kuitenkin jäädä lyhyeksi. Jotakin tapahtui ylämaailmassa. Tukikohdan rakenteet olivat alkaneet natista. Killjoy kiinnitti huomiota ketjuun, joka oli kiinnitetty roikkumaan Xenin lanteille. Siinä oli ainoastaan yksi hely, eikä se ollut Nimda. Eikä Killjoy epäillyt hetkeäkään, etteikö Abzumo käyttäisi anastamaasa Mustan Käden upottamiseen.
”Meidän täytyy poistua välittömästi”, Killjoy sanoi, mutta Lheko ei näyttänyt siltä, että olisi ollut lähdössä mihinkään.
”SINUN TÄYTYY POISTUA, NUI-KRALHI. MEITÄ ODOTTAA SILVOTUN ÄIDIN SYLEILY. MUSTAN KÄDEN PÄÄTTYESSÄ MATKAAMME VIIMEIN HÄNEN LUOKSEEN.”
Tukikohdan vavahtelu paheni sellaisella vauhdilla, että Lhekon hohtava hahmo tärisi Killjoyn silmissä. Miksun ulahtelu viesti kuitenkin siitä, että jotain muutakin oli tekeillä. Sinisenä hohtavia silmäpareja oli syttynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Lhekon ”me” oli läsnä täydessä vahvuudessaan.
Hetkessä olisi ollut jonkinlaista hiljaista kunniaa, ellei jokin tukikohdan rakenteissa olisi juuri sillä hetkellä pettänyt. Killjoyn diagnostiikkatiedot viestivät valtavista vaurioista kaikkialla heidän yläpuolellaan. Sinisissä liekeissä kytevä Musta Käsi oli viimein tullut tiensä päähän. Killjoyn rinnalla leijuva Avhrak Feterra tuijotti valon Kalia intensiivisesti – kuin se olisi kohdannut kauan sitten kadonneen sisaruksensa.
”ME TAPAAMME HÄNEN HAUDASSAAN”, Lheko nyökkäsi. Killjoy ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta vanhan valotun sanat olivat niin selvät ja itsevarmat, että hänen oli luotettava niin tapahtuvan.
Särö, joka oli ilmestynyt kattoon Killjoyn yläpuolelle, laajeni sellaista vauhtia, että kerroksen 11 kalusto oli alkanut valua hänen ja Lhekon väliin. Pimeydestä katsovien Kalien tuijotus ei kuitenkaan herpaantunut. Rakettimoottorinsa käynnistänyt Killjoy näki omien liekkiensä valossa viimein, mitä oli tapahtunut tyrmään suljetuille vahkeille. Hopeiset seisoivat niiden pirstottujen ruhojen päällä. Loputkin Svarlen hylkäämistä olivat saapuneet tapaamaan kenraalia, joka viimeistä kertaa oli saapunut siunaamaan heitä läsnäolollaan.
Killjoy nyökkäsi. Lheko nyökkäsi. Kenraalin, tämän runnellun tyttären ja tämän vanavedessä leijailevan peltipurkin matka ylös alkoi juuri, kun kerroksen katto romahti heidän niskaansa.
Hetki sitten
Mexxin saaminen Bettyyn sisälle ilman kolhuja oli osoittautunut vaikeaksi. Nurukan oli joutunut repimään muutaman penkin aluksen matkustajatilasta, jotta toa ja tätä elämän syrjässä kiinni pitävä Naho saatiin turvallisesti sisään. Aluksen ohjaamossa Cody käänsi katseensa Nurukaniin, jonka askel haparoi syvyyksistä kantautuvasta tärinästä. Maa oli alkanut halkeilla Bettyn alla. Koko tukikohtaa ympäröivä kammio oli luhistumassa kasaan.
”Missä Xen?” Cody kysyi. Nurukanin vastaukseksi antama murheellinen katse ja vilkaisu kohti makutan aiheuttamaa tuhoa saivat Codyn sydänkuulan kohisemaan. Killjoystakaan ei ollut kuulunut mitään minuutteihin.
Raidetykkien pauke heidän yläpuolellaan jatkui. Vaikka suurin osa laukauksista vain katosi jonnekin tesseraktin vellovan massan sisään, oli Metru Nuin laivaston armoton tulitus alkanut taivuttaa sen heidän kolmeen ulottuvuuteensa näkyvää pintaa. Betty oli puun ja kuoren välissä. Luhistuva maa heidän allaan ja yläpuolella raivoava taistelu eivät jättäneet Codylle vaihtoehtoja. Heidän täytyi lähteä. Vaikka sen tekeminen ilman Xeniä riipaisi häntä sietämättömän paljon.
Bettyn apumoottorit jyrähtivät käyntiin juuri, kun valtava laatta Onu-Metrun pintaa luhistui sen alta. Siniset liekit puskivat tietään ulos sieltä, missä Mustan Käden tukikohta oli vielä hetki sitten sijainnut. Bettyn moottorit kääntyivät ja puskivat aluksen kohti taivasta raidetykkien laukauksien yhä jylistessa. Kikanalon kannella Lhikan vilkaisi poistuvaa alusta vain sivusilmällään. Hänen huomionsa oli varastanut sininen hohde, joka söi Metrua heidän alapuolellaan.
Bettyn avonaisen luukun äärellä Nurukan puristi kiinni katon metallisesta palkista, joka oli ainoa asia, joka esti häntä valumasta ulos koneesta. Kilometrin mittainen railo maassa oli alkanut luhistua sisäänpäin. Kaikki irtonainen oli valunut Mustan Käden onkalon pohjalle ja kasaantunut yhteen pisteeseen luhistuneen tornin kohdalle. Lyhyeksi hetkeksi tärinä lakkasi. Tesseraktia rankaisevan laivaston tulituskin oli tauonnut. Siniset liekit Onu-Metrun sisällä näyttivät hetken kuin ne olisivat tukahtumaisillaan, kunnes niiden valo yhtäkkiä muuttuikin kirkkaamaksi kuin koskaan. Sitten räjähti.
Nurukan joutui suojaamaan silmänsä vapaalla kädellään, kun Nimdan polttaman tukikohdan rippeet laajenivat räjähdysmäisesti. Loputkin tukikohtaa peittäneestä maasta sinkoutui tonnien painoisina lohkareina korkealle ilmaan. Betty vavahteli holtittomasti syntyneen paineaallon voimasta. Kolme Lhikanin laivoista joutui tekemään äkkikäännöksen kivisadetta väistääkseen.
Nurukanin sydän pamppaili. Xen ei voinut olla siellä. Ei vain voinut. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet, tämä ei voinut olla se, kuinka kaikki päättyi.
Silloin hän näki, mitä taivaalle sinkoutui lohkareiden seassa. Jotakin kiilsi metallinhohtoisena niiden keskellä. Sen vanavedessä taivaalle ilmestyi liekkien keskeltä jotain punamustaa ja virtaviivaista. Siniset liekit kannoillaan ne olivat irtautuneet pätsistä viimeisellä mahdollisella hetkellä.
”Minä näen heidät!” Nurukan huudahti jylyn ylitse. Cody puristi koneensa ohjaussauvoja niin tiukkaan kuin oli suinkin mahdollista. Hän teki parhaansa vakauttaakseen Bettyn ottamaan kenraalin vastaan. Nurukan siristi silmiään ja huokaisi jo helpotuksesta nähdessään, että Killjoylla oli joku tiukasti otteessaan.
Hän joutui kuitenkin nielemään kaikki sanansa, kun Killjoyn jalat osuivat Bettyn lastausalueen lattiaan ja hän näki kunnolla, mitä Killjoyn käsivarsilla lepäsi. Nahonkin henki salpautui, kun Killjoy marssi tämän vierelle ja laski Xenin jäänteet Mexxin kuplan vierelle. He jakoivat katseen ja vilkaisivat toistensa murrettuja läheisiä mutta keskittyivät nopeasti takaisin oleelliseen. Nurukanin kädet tottelivat vielä sen verran, että tämä sai kiskottua pommikoneen takaluukun kiinni yhdessä feterran kanssa, joka oli lentänyt sisään vain hetkeä Killjoyn jälkeen.
Kenelläkään ei ollut aikaa katsoa ulos. Kuoleman partaalle pirstottujen ystävien yläpuolelle kumartuneet käänsivät selkänsä sille, mitä ulkona tapahtui. Katastrofin jyly jäi taakse. Musta Käsi oli tullut päätökseensä. Palanut Nimdan sinisissä liekeissä ja jauhautunut tomuksi. Mutta kenties kaikkein eniten muutoksesta kertoi se, että vaikka vuosisadan seissyt tukikohta saikin lopulta luhistua tuleen ja tappuraan, ei Bettyn sisällä ollut ainuttakaan sielua, joka olisi jäänyt suremaan sen perään. Ei silloin, kun heille kaikkein tärkeimmät makasivat heidän edessään viimeisiä hengenvetojaan vartoessaan.
Vain yksi katse sääli näkemäänsä. Katse, joka viimeisenä Metru Nuin suojelijoista kaipasi takaisin sodan korventaviin liekkeihin. Lhikanin kasvot synkistyivät, kun siniset lieskat viimein himmenivät. Tulituskäsky kävi, ja laivasto jatkoi tesseraktin tulittamista.
”Me tarvitsemme apua”, Naho kuiskasi tykistön jylyn miltei peittäessä hänen sanansa alleen. Hiki valui pitkin hänen sinistä Hunaansa, kun hän parhaansa mukaan yritti korjailla siskonsa ympärille luotua suojaa. Romahduspisteen rajamailla nuokkuva veden toa oli jo antanut Amajikalle suurimman osan voimastaan, ja hänen epätoivoinen yrityksensä estää Mexxiä vuotamasta kuiviin puski häntä äärirajoille. Hän yritti epätoivoisesti olla vilkuilematta Xeniin päin. Sen tekeminen ei olisi ainakaan helpottanut hänen oloaan.
”Olen antanut Codylle sijainnin”, Nurukan huokaisi ja puristi Xenin ainoan käden omiinsa. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin kasviin, joka versosi vahkin sormesta. Se sykki samaan tahtiin tämän kuolonkorahduksia päästelevän kuulan kanssa. Killjoy tuijotti sitä myös, ja toisin kuin Nurukanilla, hänellä oli yksi arvaus sen alkuperästä.
”Hänen pitäisi olla kuollut.”
Nurukan nosti katseensa Killjoyhin, jonka kypärä oli kuitenkin naulittuna tämän tyttäreen.
”Et saa luovuttaa nyt”, Killjoy jatkoi osoittaen sanansa nyt suoraan Xenille. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Nurukan kuuli säröjä Nui-Kralhin äänessä.
”Vauhtia”, Nurukan mutisi. Cody kuuli sen vaivoin, mutta häntä ei olisi tarvinnut käskeä. Bettyn kurssi oli jo asetettu kohti Ko-Metrua. Xenin ruumis tärähti ilmakuopan vuoksi. Tämän sammuneet silmät tuijottivat Mexxin selässä ammottavaa reikää mutta eivät reagoineet siihen mitenkään.
Kikanalon komentosillalla Lhikan katsoi happamana, kuinka tulitusta yhä osakseen ottava tesserakti kääntyi itsensä sisään sellaisella vauhdilla, että se alkoi työntyä sysäyksittäin kohti rannikkoa kuin absurdi leijuva meduusa. Laivaston asejärjestelmät pysyivät sen perässä vielä, mutta vaivoin. Tähtäämisestä vastaava po-matoran oli vakuuttanut, että vihollisaluksen pinnassa oli viimein alettu havaita murtumisen merkkejä. Seuraavien laukausten ryöppy ei kuitenkaan ehtinyt valmistelua pidemmälle, kun seuraavat kolme sykähdystä objektin kiihdyttämisen lisäksi häivyttivät sen pois heille näkyvästä todellisuudesta. Lhikanin kultainen nyrkki pamautti särön Kikanalon kannen ikkunalasiin. Turhautuneen karjaisun päätteeksi toa potkaisi oman jalkateränsä kolhuille komentosillan metalliseen kaiteeseen. Vaikka laivaston skannerit näkivät vihollisen tutkassaan vielä ohikiitävän hetken, oli sen perään turha enää ampua. He katsoivat voimattomina, kuinka piste tutkassa katosi kohti etelää. Kikanalon kannella kukaan ei yrittänyt estää, kun raivosta kihisevä amiraali kaatoi komentokeskusen kalusteita kulkiessaan pettyneen miehistönsä lävitse kohti laivan hiljaisempaa takaosaa.
Ko-Metrussa aamu oli oli ollut merkillinen. Ensin etelästä kantautunut räjähdys oli pirstonut suuren osan Onu-Metrun rajalla sijaitsevien rakennuksien ikkunoista. Vain vähän aikaa sen jälkeen maa Tiedon Tornien takana oli auennut ja kaksitoista virtaviivaista sotalaivaa noussut syntyneen aukon uumenista. Nyt heidän taivastaan halkoi xialainen pommikone, joka oli matkalla kohti sitä samaista aukkoa.
Cody ehti vilkaisemaan Tiedon Torneja vain vilaukselta kiitäessään niistä ohi. Angoncen aiheuttaman tuhon korjaaminen ei ollut vielä edes alkanut. Metrun matoraneilla oli ollut kiire valmistella jotain aivan muuta. Isku, joka oli oli osunut pelottavan lähelle heidän salaista telakkaansa, näytti jatkuvasti vain tarkoituksellisemmalta.
”Komentaja Cody XMS Bettyltä. Saavumme hetken päästä hangaariin yksi. Tarvitsemme lääkintähenkilökuntaa välittömästi.”
”Laskeutumislupa myönnetty, komentaja Cody. Mavrah ilmoitti jo tulostanne. Lääkintähenkilökunta odottaa teitä lastausalueella”, kuuluttajan ääni vastasi radiosta.
Killjoy vilkaisi sivusilmällään koneen ikkunasta, kun maa heidän allaan oli alkanut väistyä. Hänellä oli ainoastaan arvauksia siitä, mihin he olivat saapuneet. Cody ja Nurukan kuitenkin tuntuivat tietävän täsmälleen, mitä olivat tekemässä.
Uutuuttaan kiiltelevä metallinen telakka ahmaisi heidät sisäänsä, kun Cody käänsi laskeutumista varten Bettyn moottorit osoittamaan suoraan alaspäin. He tömähtivät maahan hieman kovemmalla vauhdilla kuin Cody oli ehkä tarkoittanut. Nurukan kiskaisi aluksen takaluukun auki, ja paareja kantavia lääkintätunnuksin varustautuneita matoraneja ryntäsi välittömästi alukseen sisään arvioimaan tilannetta.
Hangaarin laidalta Bettyn laskeutumista seurannut huolesta tärisevä reppuselkäinen Mavrah sai toverillisen taputuksen olkapäälleen, kun tämän vierellä seisoskeleva hunakasvoinen ta-matoran yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan. He jäivät katsomaan murheellisena, kun juuri laskeutuneesta koneesta kiidätettiin ulos kahta hahmoa. Molempien näistä rinnalla riensivät näiden pelastajat. Nahon askel hoiperteli uupumuksesta, Killjoyn pelosta. Kaksi sodan inspiroivinta johtajaa oli viimein murjottu murtumispisteeseen.
”Minä tarvitsen Nuparun”, Killjoy aneli rinnallaan juoksevalta ga-matoranilta hangaarin sisäänkäynnille saapuessaan. Hänen pyyntönsä aiheutti ensin kummastuneita katseita, mutta lopulta joukkiosta irtautui yksi matoran tekemään vaadittavaa puhelua.
Kahden potilaan teiden oli aika erkaantua. Naho oli puristanut kenenkään huomaamatta Killjoyn rannetta hänen vasemman kätensä ylläpitäessä yhä Mexxiä suojaavaa kuplaa mutta päästi irti, kun metalliset ovet heidän edessään avattiin. Kun Naho ja Mexxi kääntyivät vasemmalle leikkaussaliin, jatkoivat Killjoy ja Xenin jäänteet suoraan eteenpäin. Mavrah oli nostanut käden suunsa suojaksi estääkseen itseään parahtamasta runnellun ystävänsä nähdessään. Kaksoisovet sulkeutuivat Killjoyn takana, ja Mavrah jäi tuijottamaan niiden edestakaista liikettä, kunnes ne pysähtyivät kokonaan.
Sotilasunivormuihin pukeutuneet ko-matoranit parveilivat Bettyn ympärillä ja ottivat vastaan murheen murtamat miehet. Nurukan, Cody ja näiden takana leijaileva feterra seisoivat keskellä hangaaria katseet naulittuna sinne, missä Xen ja Mexxi olivat hetkeä aikaisemmin kadonneet. Kummallakin oli sydänalaa kalvala pelko siitä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he koskaan näkisivät ystäviään hengissä.
Nurukan sulki silmänsä. Hän tahtoi nähdä Xenin vielä kerran eheänä. Hän pakotti mieleensä kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisten päivien aikana. Kaikki ne ikävimmätkin hetket hänen muistoissaan olivat yhtäkkiä muuttuneet varjelemisen arvoisiksi, sillä ainakin Xen oli ollut siellä hänen kanssaan. Ainakin siellä he saivat murehtia yhdessä. Mutta vaikka Nurukan kuinka yritti, jokainen kuva Xenistä oli korvautunut sillä makutan runtelemalla torsolla, jonka Killjoy oli kantanut mukanaan.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi välittömästi häntä tuijottavan vahikomentajan murheellisen katseen. Vaikka hän oli iloinen nähdessään Codyn pitkästä aikaa, olivat viimeisen tunnin tapahtumat potkineet hänestä ulos kaiken toivon. Kaiken sen vankkumattoman päättäväisyyden, jonka hänen muistojensa palautuminen oli tuonut mukanaan.
Ja vaikka koko Metru Nuin sota kauhuineen ja tappioineen pesi jälleen hänen muistoissaan, ei hän silti ollut osannut odottaa mitään tällaista.
Hän ei voinut uskoa, että kaikesta heidän pyristelystään huolimatta tämä oli, kuinka Mustan Käden tarina viimein päättyi.
To Be Contiuned…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Musta Käsi III
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
”Mitä?”
”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”
”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
”Aha. Laita se pois.”
”Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
”Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.
”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
”Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”
”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
”Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
”Le-Metrua ei enää ole.”
”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
”Minähän sanoin…”
”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Mitähän sinä…”
”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
”Suxen eht era ew?”
”Saatko korjattua sen siitä käsin?”
”Suxen eht era ew?”
”En tiedä. Anna minulle hetki.”
”Suxen eht era ew?”
”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
”Suxen eht era ew?”
”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
”Suxen?”
”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
”Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
”Miksi sitten?”
”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”
”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
”On, tietenkin.”
”Ja sinä johdat tätä osastoa.”
”Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”
”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
”Edelleen.”
”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”
”Niin?”
”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
”Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”
”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”
”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
”Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
”Äiti…”
”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
”Sinä tiesit?”
”Tiesin.”
”Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
”Pelasti teidät…” Xen tavaili.
”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
”Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”
”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
”Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
”Hei, kiitos, Mekaanikko.”
”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
”Teidän ei olisi pitänyt…”
”Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.
”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
”Murhaaja!”
”Tyranni!”
”Barraki!”
”Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
”Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
”Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
”Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
”Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
”X-xen… oletko se todella sinä?”
”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
”Xen, siitä on vuosia…”
”Mitä?”
”Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”
”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
”Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
”Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
”Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
”Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
”Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Luku 2: Informaatioparadoksi
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
”Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
”…en, …ko kai …vin?”
”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
”Mieliystäviäsi?”
”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.
”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
”Zaglxblt”, se sanoi.
”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”
”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
”Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
”Jaa, öh… oikeastiko?
”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
”Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
”Vahkeja.”
”Vahkeja?”
”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
”Nekö eivät varmasti näe meitä?”
”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
”Ilmiselvästi.”
”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
”Tiedän, että et tehnyt sitä.”
”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
”Eihän?”
”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
”Mikä oli sinun syytäsi?”
”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
”Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”
”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
”M- mitä?”
”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.
”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
”Ja täälläkö sinä kohtasit…”
”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
”Mitä pirua…” Xen aloitti.
”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
”Tuohan on…”
”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
”Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”
”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”
”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
”Miten sinä oikein…”
”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
”Peelo kuulee. Missä te olette?”
”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
”Sitten luot uuden muiston.”
”Että mitenkä?”
”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
”Eih”, hän voihkaisi.
”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
”Oletko valmis?”
”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
”Peelo, olemme valmiita.”
”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
”Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
”Surmaa, sisko.” ”Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
”MITÄ?”
”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
”NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
”TUOMIO SAAPUU.”
”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Luku 3: Ystäväni on Aika
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
”Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
”Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
”Aikaa.”
”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
”Arkkikranat”, Xen huokaisi.
”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
”Sinä olet heräämässä.”
”Jaa, että mitenkä?”
”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
”MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
”Lupauksen?”
”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
”Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
”NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
”NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
”HERÄÄ!”
”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
”… ei sillä ole väliä.”
”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”
”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”
”Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
”Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
”Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Musta Käsi III
Epilogi
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
”Näytät mietteliäältä, Seppä.”
”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Me elämme tietämättömyyden tyynellä saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meidän ole tarkoitus matkata kauas.
— Howard Phillips Lovecraft
Baterra
Yksi
Tuntikausia kestäneen naputuksen jälkeen taltta viimein läpäisi kiven. Viimeinen vasaranisku murensi syntyneen aukon juuri sen verran suureksi, että hopeanaamioiset kasvot mahtuivat työntymään siitä läpi. Pimeys oli kuitenkin sen verran paksua, ettei auenneeseen tilaan nähnyt kunnolla edes tarkkailijan hämärään harjaantuneilla silmillä.
“Nace! Hei Nace!” Tuo soihtu! Taisin löytää jotain.”
Vastaus haltioissaan hihkuvan naisen huuteluun kuului murahduksen muodossa jostain kauempaa. Villisti aukkoa käsin avonaisemmaksi kaivava tutkija sai pienen vaivannäön tuloksena puserrettua itsensä kiviseinämän toiselle puolelle. Lopulta Nace saapui kahden soihdun kanssa ja ojensi niistä toisen raon läpi työparilleen.
“Saattaa olla pelkkä vajoama”, violettikasvoinen, toveriaan kaksin verroin pidempi mies totesi pessimistisesti kurkistellen kuitenkin utealiaasti seinämän toiselle puolelle. Hopeakasvoinen pääarkeologi, kuten nimilappu hänen rinnassaan ilmoitti, yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Häntä huvitti suuresti, kuinka kovasti Nace yritti esittää, ettei ollut innoissaan.
“Älä pilaa tätä hetkeä. Olen varma, että tämä osoittautuu jättipotiksi!”
“Olet sanonut noin viimeisestä viidestä aukeamasta.”
Nace kuitenkin lopetti lauseensa pääarkeologin hyssyttelyyn. Hopeakasvo halusi nautiskella hetkestä täysin rinnoin. Soihdunvalo oli jo paljastanut hänelle kiviseinien keinotekoisen sileyden. Tämän aukeaman sisältö oli selvästi rakennettu, mikä lupasi hyvää, vaikka laajalle levittäytyneet arkeologiset kaivaukset olivat toistaiseksi sisältäneet vain puoliksi itsensä päälle luhistuneita kammioita vailla konkreettista sisältöä.
Laajennettuaan aukkoa vielä muutaman minuutin, arkeologi viittoili toveriaan kömpimään perässään syvemmälle. Askel askeleelta kaivajien toiveet alkoivat käydä toteen. Kivinen materia muuttui kuin liukuvärin tavoin metalliksi ja ruskean sävyt kirkkaan valkoisiksi. Alaspäin suuntautuvan käytävän seiniin oli alkanut ilmestyä kevyesti kaiverrettua kirjoitusta. Soihtuaan tiukasti puristava Nace ei silti täysin jakanut ystävänsä innostusta. Eikä tyytymättömyydellä edes ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kirjoituksen tyyli oli tutkijalle jo tuttua.
“Pitäisiköhän meidän kutsua loput ryhmästä ensin paikalle? Me olemme menossa melkoisen syvälle tässä ja–”
“Hyst, tuolla on vielä suurempi aukeama!” pääarkeologi keskeytti, tarttui toveriaan tiukasti ranteesta ja raahasi tämän mukanaan kohti heikkona hohtavaa valoa. Kuutiomaiseen tilaan saapuneet maakansan edustajat pysähtyivät sijoilleen. Maanalaiselle onkalolle epätavallinen puhtaus tervehti tutkijoita. He olivat astuneet jonnekin paljon omaa olemassaoloaan vanhempaan.
“Nämä kirjoitukset…”, Nacekin lopetti murehtimisensa ja lausui ääneen sen, mitä he molemmat ajattelivat, “… ovat samoja kuin helykammiossa.”
Pääarkeologi oli jo työntänyt kasvonsa seinillä hohtaviin merkkeihin. Aivan kuten kaksikon edellisissäkin löydöissä, piti merkkien olemassaoloa ajatella todella lujaa, että ne todella kykeni näkemään. Hopeakasvo oli jo teorioinut, että kuka ikinä merkit olikaan jättänyt jälkeensä, oli tarkoittanut ne vain sellaisille, jotka todella tahtoivat ratkaista niiden merkityksen.
“Nämä kuviot”, nainen kuiskasi lähinnä itselleen ja liu’utti sormeaan pitkin kiekkomaista, miltei pinnatonta muotoa. Hänen sen tehtyään seinä arkeologien takaa liukui äänettömästi syrjään. Kaksikolta kesti tovi huomata uusi aukeama valkeudessa.
Kuutiohuoneen vieressä oli toinen samankaltainen tila, tosin tällä kertaa huomattavasti edeltäjäänsä suurempi. Vähemmän innostuksesta sokea olisi saattanut huomata, että täsmälleen kaksi kertaa edellistä suurempi.
Auenneen seinän äkättyään pääarkeologi ryntäsi toverinsa ohi uuteen huoneeseen, pyöri hetken paikallaan ja asteli sitten vastaavalle seinälle, missä oli edellisessä huoneessa aktivoinut muinaiset mekanismit. Se toimi jälleen. Sormi siveli, ovi aukesi ja kaksikko asteli siitä jälleen kerran suurempaan tilaan. Ja jälleen kerran pääarkeologi valitsi seinältä riimun, jota koskettamalla seuraavan mekanismin sai aktivoitua. Kuvio oli hänelle jo aiemmista tutkimuksista monin kerroin tuttu, vaikka sen merkitys oli yhä ankaran kiistelyn alla.
Tällä kertaa mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jo hyvinkin kymmenen metriä kantiltaan oleva huone näytti pysyvän muuttumattomana. Nainen liu’utti sormeaan pitkin kiekkoriimua vielä uudestaan, mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Sillä välin Nace oli astellut ystävänsä vierelle ja kokeili samaa temppua muihin kuvioihin. Mikään muinaisista merkeistä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan. Violettikasvoisen suojelijan mieleen hiipi jo ajatus siitä, että he olivat nähneet jo kaiken. Vuosikymmeniä eri kaivauksilla viettänyt pääarkeologi kuitenkin tiesi, ettei asia voinut olla niin. Huone vain vaati tiedon sankareilta nyt enemmän — sellainen oli muinaisten mekanismien luonne.
Ruskean, kahdella soljella suljetun olkalaukkunsa pohjalta hopeakasvo kaivoi esiin kasan kaivauksilla tekemiään muistiinpanoja. Sivutolkulla erilaisia havaintoja ja käännöksiä sisältävien paperien seasta hän kaivoi sen, jonka otsikoksi hän oli suurin kirjaimin kirjaillut “KONEET”.
Sillä välin Nace tuijotti kohti useamman huoneen taakse jäänyttä, portaittain kapenevaa käytävää, joka kaartoi loivasti ylös kohti kaivausten keskusta. Mies kaipasi löydöstä huolimatta takaisin pinnalle, sillä kaksikko oli ollut työn touhussa jo lukuisia tunteja ilman hetkenkään paussia. Aukeavat ovet olivat ilmiönä Nacelle jo tarpeeksi tuttuja edellisistä projekteista, eivätkä ne olleet tarpeeksi mullistavia ylläpitämään hujopin mielenkiintoa.
“Tämäpä hassua”, pääarkeologi hetken tutkimisen jälkeen sanoi nostaen päänsä paperista. “Kun katsoo tämän seinien kielen merkistöä ja vertaa sitä vaikkapa sen riimuhuoneen löytöihin, niin nämä kaksi ongelmaa tuottanutta merkkiä esiintyvät aivan samoissa yhteyksissä.”
Nacen mielenkiinto virkistyi juuri sen verran, että hän jaksoi raahata itsensä tutkimaan muistiinpanoja toverinsa olkapään yli.
“Tarkoittaen?”
“No toki tämä on vain teoria”, nainen vahvisti, “mutta olisikohan mahdollista, että ne olisivat sama kirjain? Kenties niissä on vain joku nyanssiero! Tai ne on vain tarkoitettu lausuttavaksi eri tavalla, vaikka ne tarkoittaisivatkin tekstissä samaa!”
“Tämä on nyt se hetki, kun minä taas kysyn, että kenen kielestä.”
“Älä Nace nyt taas jaksa. Onko sinulla ne riimuhuoneesta löydetyt helyt mukana?”
Violettikasvo murahti myöntävästi ja kaivoi tarvikelaukustaan kaksi metallista, Nacen itsensä aiemmin ketjuihin kiinnittämää korua. Kumpaakin koruista, sekä punaista että vihreää, yhdisti se merkillisyys, että niiden kuvioiden lukuisat pienet osat tuntuivat leijuvan lähellä toisiaan eikä suurin osa niistä ollut oikeasti kiinni missään. Lyhyempi arkeologeista tarttui merkillisiin medaljonkeihin ja nosti ne silmiensä tasalle. Koruista vihreä muistutti sitä kuviota, jota sivelemällä nainen oli onnistunut avaamaan kammioiden seinämät. Punaisen helyn muotoja hän ei ollut kuitenkaan vielä seinissä havainnut.
Innostus ei kuitenkaan ollut sokaissut Nacea, joka pyysi ystäväänsä ojentamaan helyistä punaisen takaisin. Muutaman metrin sivummalla violettikasvo vertasi medaljonkia edessään näkyvään merkkiin. Arkeologit vilkaisivat toisiaan merkitsevästi, ja katseen päätteeksi pääarkeologi ripusti medaljongin kaulaansa ja painoi jälleen sormensa seinään kuvion kohdalle. Nace teki saman perässä. Molemmat olivat varmoja, että näin sen täytyi toimia.
Hetken jälkeen molemmat irroittivat kämmenensä seinästä vilkuillakseen ympärilleen. Mitään ei ollut vieläkään tapahtunut. Nainen huokaisi pettyneenä, valmiina vajoamaan toverinsa pessimismiin. Hän nosti vihreän, painovoiman lakeja uhmaavan medaljongin jälleen silmiensä tasalle ja tuijotti sitä ärtyneenä. Nace lähinnä tökki hieman irrallaan toisistaan leijuvia palasia tarkoituksettomasti. Niinkin upeita kuin Aerista löytyneet helyt olivatkin, ei niillä tuntunut silti olevan minkäänlaista käyttötarkoitusta. Kenties ne sittenkin olivat vain koruja?
Kunnes Nace sattui viemään omansa hieman liian lähelle seinän kuvioita.
Ja hänen ystävänsä teki saman perässä.
Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Medaljongit olivat irtautuneet omistajiensa käsistä ja niiden leijuvat palaset olivat loksahtaneet kiinni seinään niille täydellisiin koloihin, vaikka useita kertoja kokeiltuaan molemmat olivat olleet varmoja siitä, että seinä oli täysin sileä.
Nacen hopeiset ketjut näyttivät nyt siltä, kuin ne olisi pultattu suoraan kiinni seinään. Pääarkeologi huomasi, että kaikki muut kirjaimet tilan seiniltä olivat kadonneet. Eivät vain heidän kuutiostaan vaan myös kaikista sitä edeltäneistä.
Sitten ilmestyivät ovet, pyöreäkulmaiset ääriviivat vitivalkoiseen metalliin helyjen ympäriltä. Täysin ääneti ne alkoivat väistyä arkeologien edestä, ja sen tehdessään ne tiputtivat medaljongit lattialle heidän edessään. Ennen laattojen kaikkoamista kumpaisenkin edessä aukeavaan pimeyteen, kykenivät ystävykset erottamaan suurenneet, medaljonkien muotoja jäljittelevät kuviot edessään. Kumpikaan kaksikosta ei ehtinyt huomaamaan äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä pyöri jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen. Hetken pyörittyään aukko pilarin yläpuolelta kuitenkin sulkeutui, eikä kullanhohtoinen artefakti koskaan noussutkaan pintaan asti. Aivan kuin se olisi tietoisesti päättänyt olla näyttämättä itseään.
Kaksikko oli tarpeeksi utelias astuakseen eteensä ilmestyneistä aukoista sisään, mutta vaikka he astuivat tyhjyyteen käytännössä rinnakkain, he eivät kuitenkaan tavanneet toisella puolella. Arkeologeista lyhyempi painoi kätensä vasten seinää, jonka toisella puolella tiesi Nacen olevan. Yhdessä kulkeminen olisi ollut varmasti viisaampaa, mutta hänestä tuntui siltä, kuin asioiden olisi kuulunutkin mennä juuri näin. Oli kohtalon sanelemaa, että kummankin olisi astuttava käytäväänsä yksin.
Jälleen kerran naisen kohtasivat sileät valkoiset seinät, lattia ja katto, mutta käytävän päässä oli tällä kertaa aivan oikea paneeli. Sellainen, jossa oli sopivasti arkeologin käden kokoinen kolo. Tutkija päästi ammatillisen innostuksensa valloilleen ja läimäisi mustavalkoisen kämmenensä välittömästi laatalle. Mekanismilla ei ollut mitään syytä tunnistaa kosketusta, mutta se oli katsonut, että naisen jano löydöille olisi viimein tyydyttyvä.
Käytävän laidat arkeologin takaa aukenivat työntäen esiin samasta kirkkaasta metallista koostuvia hyllyjä täynnä esineitä, jollaisia ei ollut kuolevaisten joukossa ikuisuuksiin todistettu.
Hyllyille käytävän oikealla puolella ilmestyi rivistöittäin läpinäkyvälle, kiinteälle materiaalille merkittyjä kaavioita ja suunnitelmia. Monissa oli tunnistamattoman tekstin lisäksi myös kuvia, ja osan niistä pääarkeologi ymmärsi olennoiksi, joista koko kaivaukset olivat saaneet alkunsa. Niiden yläpuolella kuvattiin kuitenkin jotain, mitä ei ollut esiintynyt aiemmin. Kaksi paljon suurempaa olentoa, jotka näyttivät kuljettavan pallomaisia olentoja selässään. Niiden olemus muistutti arkeologia vahvasti niistä mekaanisista luomuksista, joita kaivauksilta oli jo vuosia sitten kaivettu esiin.
Hyllyllä kaavioiden alla oli lasinen kehikko, jonka sisällä oli jotain vahvasti selkärankaa muistuttavaa. Sen tarkoitusta tutkija ei välittömästi osannut spekuloida. Hyönteismäisiä piirteitä omanneissa löydöksissä ei ollut merkkejä sisäisestä tukirangasta. Kenties näyttelyesineeksi jätetty ranka oli osa jotain aivan muuta?
Ylähyllyn sisällössä ei ollut sen enempää järkeä: mekaanisilla kansilla lukitut pienikokoiset säiliöt näyttivät sisältävän lihaa — epämääräisen muotoisia kimpaleita kellui keskellä paksua, kirkasta nestettä. Jälleen löytö hämmensi vuosia tapausten kanssa pähkäillyttä ammattilaista. Toistaiseksi jokainen löytö oli koostunut mekaanisista robottiosista. Uusia kysymyksiä tarjosi hopeakasvon takana avautuva käytävän vasen seinä, jolla hyllyjen sijasta löytyi yksi suuri esitelmä lihasta koostuvia muodokkaita kasvoja.
Niitä oli yhteensä kahdeksan. Näyttivät elottomilta, mutta niiden katseet tuntuivat seuraavan häntä kaikkialle. Osan pinta oli täynnä orgaanisia putkia, joidenkin pintaan oli piirtynyt kuin ilmeitä ja kasvonpiirteitä. Joidenkin kiiltävä pinta muistutti sitä materiaa, mitä oli säilötty nyt arkeologin selän takana hohtavalle ylähyllylle.
Hetken pohdittuaan arkeologi osasi yhdistää lihakasvot muotoihin, joita esiintyi lähempänä pintaa löytyneiden mekaanisten yksilöiden kallojen sisäpuolelta. Esitelmän alapuolelle asetetussa kivilaatassa esitettiin jonkinlaista kasvoihin liittyvää työprosessia. Siinä pitkäsorminen musta käsi oli valmiina tiputtamaan jonkinlaista olemusta kiehuvaan, paksuun nesteeseen.
Pääarkeologin henki oli pysynyt salpautuneena jo minuutteja. Hän yritti parhaansa mukaan hengittää syvään, mutta näyttelyhuoneen löytäminen oli saanut hänen ajatuksensa villiintymään. Hän ei malttaisi odottaa takaisin pinnalle pääsyä. Hän komentaisi välittömästi ryhmän noutamaan käytävän esineet tarkempia tutkimuksia varten. Jos kaivoksista löytyneen konelajin salaisuudet koskaan paljastuisivat, olisivat nämä ne hetket, jolloin niin tapahtuisi. Ja mikä parasta, tässä oli vasta puolet odottavista aarteista.
Juoksujalkaa takaisin kuutionmuotoiseen huoneeseen itsensä saattanut nainen havaitsi, ettei Nace ollut vielä palannut omasta kammiostaan. Avaimeksi paljastunutta medaljonkia yhä kädessään puristava tutkija ajatteli tämän löytäneen jotain vähintäänkin yhtä jännittävää. Hetkeäkään miettimättä hän juoksi toisella kuviolla merkittyyn tilaan. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut aivan samanlainen kuin ensimmäisessä.
Pimeyden jälkeen oli kyllä jälleen käytävä, mutta se ei ollut samaa puhdasta metallia kuin edellisessä tilassa. Seinät muuttuivat vähitellen rosoiseksi, harmaaksi kiveksi, lattia muuttui epätasaiseksi ja katosta roikkui vuosien muovaamia tippukiviä. Käytävä myös vaikutti viettävän paljon syvemmälle kuin aikaisempi. Arkeologi joutui peruuttamaan takaisin kuutioon napatakseen mukaansa toisen yhä palavista soihduista. Käytävässä alamäki muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi. Tätä kesti naisen mieleen hieman liian pitkään. Hän pohti, kuinka kauas hänen ystävänsä oli jo ehtinyt.
Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue hänen edessään laajeni ja tasoittui. Toisin kuin kirkkaiden valojen valaisema edellinen käytävä, värähteli tämän kivireunaisen kammion katossa muutama himmeä, ikiaikainen valokivi.
“Nace! Et usko mitä tuolta löytyi. Sinun täytyy tulla katsomaan!”
Ei vastausta. Naisen sanat jäivät kimpoilemaan kaikuina ympäri suurta kammiota. Huoli hiipi hänen tajuntaansa, mutta hän ei luovuttanut vaan otti muutaman rohkean askeleen eteenpäin. Arkeologin liikkeet käynnistivät jotain, sillä kattoon syttyi muutama valo lisää. Hallin kokoisessa paikassa alkoi jo nähdä hieman eteensä. Uteliaisuus alkoi jälleen kutittelemaan hopeisen kallon takareunaa, mutta uusien valojen syttyminen herätti hänen tajunnassaan myös inhottavan kysymyksen.
Jos Nace oli tullut tilaan jo aikoja sitten, miksi huoneessa oli hänen saavuttuaan yhä pimeää?
Nainen laski mekaanisen soihdun jalkojensa juureen ja asteli rohkeasti syvemmälle suurin piirtein nelikulmaiseen tilaan. Kattoon syttyneet lamput eivät olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, eikä arkeologi niitä kohti talsinutkaan. Häntä kiinnosti enemmän muoto, jonka hän erotti päätyseinästä, vastapäätä tilan sisäänkäyntiä.
Se oli ovi. Aivan tavallinen metallinen sellainen saranoineen päivineen. Yksityiskohta, jollaista mistään muualta kompleksista ei löytynyt. Ovi, joka välitti olemassaololaan yksinkertaisen viestin: pääarkeologi ja tämän poissaolollaan loistava ystävä eivät olleet ensimmäiset ulkopuoliset näissä raunioissa.
Ovea lähestyessään arkeologi alkoi tunnistaa näkemäänsä paremmin. Oveen ei ollut kaiverrettu riimun riimua. Se näytti raskaalta, kuin se olisi asetettu paikalleen pitämään jotain visusti takanaan. Tai pitämään kaikki muut sen ulkopuolella.
Naisen käsi oli lähtenyt jo vaistomaisesti ojentumaan kohti rautaista salpaa, kunnes tämä näki liikettä silmäkulmassaan. Kenties Nace ei ollutkaan jatkanut syvemmälle. Mutta miten hän ei ollut kuullut kollegansa saapumista?
Pääarkeologi kääntyi kohti hämärää nurkkaa, josta oli liikkeen havainnut. Maakansalaisen silmät olivat nopeasti tottuneet huoneen himmeämmän osuuden valaistukseen. Hitaasti hän alkoi ymmärtää, että liike ei ollutkaan peräisin hänen kadonneesta ystävästään, vaikka hän ei ollut huoneessa yksin.
Muinaisen koneen hurina oli kaukana siitä elegantista, miltei äänettömästä suhinasta, miten paikan mekanismit olivat siihen asti ääntäneet. Ikuisuuksia vanhat hammasrattaat rahisivat toisiaan vasten pienen pumpun pumpatessa jotain sinisenä himmeästi hohtavaa pitkin nurkkaa vedettyjä putkia. Nestemäinen aines luikerteli seiniä myöten muutaman metrin halkaisijaltaan olevaan kimpaleeseen. Lihankimpaleeseen, kuten arkeologi nopeasti havaitsi.
Sydänkivi arkeologin rinnassa jätti usean kohahduksen väliin kimpaleen alettua ilmiselvästi reagoida lähestyvään tutkijaan. Hopeakasvon jalat tuntuivat jumiutuneen paikalleen. Hänen erikoisalaansa olivat muinaiset rakennelmat ja niiden sisältämät artefaktit. Hän oli tahtonut pysyä kaukana paikallisen professorin fossiililöydöksistäkin. Elävät tutkimuskohteet eivät kuuluneet hänen mukavuusalueellensa. Eivät varsinkaan silloin, kun niiden sisältä alkoi pursuta jotain pitkää ja liman peittämää.
Arkeologi olisi halunnut vain juosta ulos kompleksista ja raportoida vartijoille kuvottavasta näkymästä, mutta ei hän voisi poistua, ennen kuin Nace olisi löytynyt. Vaihtoehtojen tai niiden puutteen lamaannuttamana nainen jähmettyi paikoilleen, kun kaksi jalkaa, kaksi kättä ja pään omistava olento valui seinästä kasvavasta verisestä möykystä ulos huoneen karhealle lattialle. Seinustalla heikosti hohtavat putket tarjosivat sen verran valoa, että tutkija erotti ilmestyneen olennon kasvoista yhden karmivan yksityiskohdan.
Sen metallien välistä ei pursunnut orgaanista massaa, vaan sen orgaanisesta olemuksesta työntyi esiin metallia. Arkeologi ymmärsi näiden kahden välisen huolestuttavan eron. Mikä lihasta esiin työntynyt olento sitten olikaan, ei se edustanut mitään hänen entuudestaan tuntemaansa elämänmuotoa.
Seuraavaksi hopeakasvo havahtui siihen, että hiljaisuus oli laskeutunut. Pumput hänen vasemmalla puolellaan olivat lakanneet liikuttamasta nesteitä, ja liha hänen edessään oli lakannut sykkimästä. Kenties kyseessä oli vain liikkeestä aktivoitunut vanha turvamekanismi, joka oli kirjaimellisesti pilaantunut toimintakyvyttömäksi vuosituhansien saatossa.
Tämän toiveikkaan ajatuksen turvin lyhyenläntä tutkija uskalsi ottaa askeleen eteenpäin kohti istuma-asentoon valunutta, anatomisesti yllättävän tavanomaista otusta kohti. Mikään epätodellisen tuntuisessa tilanteessa ei vaikuttanut päällepäin vaaralliselta. Kuollut lajitelma orgaanista materiaalia ällötti tutkijaa suunnattomasti, mutta tämän luontainen uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta.
Nainen ei enää viitsinyt lähteä noutamaan tilan oviaukolle seinään nojaamaan jätettyä soihtuaan vaan kaivoi mieluummin laukkunsa sivutaskusta pienen mekaanisen laiteen, jonka kärjessä hohti keinotekoisesti paranneltu valokivi. Toki avoin liekki olisi tarjonnut huomattavasti paremman näkyvyyden, mutta pienikin helpotus kelpasi tutkijalle, joka hitain mutta varmoin askelin siirtyi tutkimaan seinästä kasvavaa kimpaletta.
Sen limainen pinta oli kuin kasvaimella. Mädän punertava ja täynnä käsivarren paksuisia suonia. Vaikka kimpale oli lakannut sykkimästä, värähtelivät suonet edelleen. Keskellä paksuimpia jänteitä oli valtava lovi siinä kohdassa, mistä lattialla lötköttävä olento oli pusertunut ulos.
Käsi lievästi täristen tutkija siirsi valon kohti lattiaa. Ulos työntynyttä olentoa peitti paksu kerros veristä limaa. Siitä huolimatta olennon luonne kävi ilmiselväksi: se oli kenties ollut täysin orgaaninen alkujaan. Tasainen harmaa pinta oli suurimmaksi osaksi täysin piirteetön. Ruumiiseen nähden olennon hyvin pitkissä raajoissa pilkotti nivelien kohdalla luista materiaa, mikä oli kuitenkin ruumiin vähiten hämmentävä ominaisuus.
Lihan lapsen piirteettömistä ja aukottomista kasvoista työntyi keskeltä ulos suuri metallinen kimpale, jonka sisältä pursusi suuri määrä päistään rispaantuneita johtoja. Samoin tämän torsosta pilkisti esiin puoliksi elimien paikalle pysähtyneitä servoja. Vaikutti siltä, että joskus kauan sitten eläneelle olennolle oli tapahtunut jotain karmaisevaa.
Nainen pohti kiivaasti, kuinka hän käsittelisi löytöä seuraavassa raportissaan Suuren Kaupungin projektinhallinnolle. Linkit Aerilta löytyneisiin riimuihin ja jossain kaukana ylhäällä työskentelevän professorin fosiililöydöksiin olivat päivä päivältä konkreettisempia, mutta se, mitä arkeologi olisi todella halunnut teksteissään kertoa, tuntui viimein muuttuvan uskottavaksi.
Tutkijan pohdinnan aikana uusimman todisteen kasvoihin oli ilmestynyt sisältäpäin pystysuuntainen viilto, josta kohosi höyryä aivan arkeologin edessä. Hämäryyden vuoksi tutkija havahtui kuitenkin ensin mädäntyneeseen löyhkään, ennen kuin ymmärsi katsoa alas.
Hopeakasvo jähmettyi paikalleen vilkaistuaan jalkojensa juureen. Lihasta levinneen olennon kasvojen puolikkaiden välistä kohosi höyryä nyt tasaiseen tahtiin, minkä lisäksi muinaisen teknologian täyttämään nurkkaan oli ilmestynyt uusi, rahiseva ääni. Olento oli alkanut hengittää, ja naisen tahto jatkaa tutkimustaan karisi olemattomiin.
Nacen poissaolo alkoi ahdistaa arkeologia kahta kauheammin. Shokki ei ollut vieläkään poistunut hänen jaloistaan. Hänen teki mieli juosta, mutta se tuntui samaan sekä aikaan ainoalta vaihtoehdolta että hänen elämänsä suurimmalta virheeltä.
Tutkijan tunnetila vaihtui kuitenkin vielä kerran. Ensimmäisellä kuulemallaan hän ei noteerannut sitä, mutta istuma-asennossa lihankimpaletta vasten nojaavan olennon korahduksissa oli kuin olikin äänenpaino. Raskaasti hengittäen tutkija teki, minkä kuvitteli olevan elämänsä typerin teko. Polvinivelet natisten maakansalainen kumartui olennon eteen. Silmätön massa ei katsonut häntä takaisin, mutta korahti vielä uudelleen.
“Yritätkö… yritätkö sinä sanoa jotain?”
Varsinaista vastausta ei kuulunut. Ainoastaan lisää korinaa. Tällä kertaa se kuulosti siltä, kuin jotain valtavaa olisi ollut jumissa olennon kurkussa. Ja ennen kuin pääarkeologi ehti reagoida millään tapaa, alkoi valtava määrä veristä massaa tunkeutua ulos olennon kallon sisältä. Samoin, kuin olento itse oli valunut seinäkasvaimen lovesta ulos, lensi maahan jotain pientä otuksen kasvojen viillosta.
Entistäkin pahemmin säikähtänyt pääarkeologi nosti orgaanisen materian peittämää jalkaansa inho hopeisilla kasvoillaan, mutta niin tehdessään hän havaitsi jotain vierineen taakseen. Tutkija osoitti lampullaan kohti olennosta poistunutta vierasesinettä ja kauhukseen tunnisti sen välittömästi.
“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, lausui vanha ja väsynyt ääni tutkijan pään sisällä. Tämä ei enää osannut edes panikoida, sillä liian suuri määrä toismaailmallisia tapahtumia toisensa perään oli alkanut turruttaa tämän reaktioita. Jossain hopeakasvon pääkopan perukoilla kaikui myös toiveikas ajatus siitä, että jos olento tahtoisi hänelle jotain pahaa, se olisi jo satuttanut häntä.
Pääarkeologi siirsi inhonsa sivuun vain hetkeksi ja kumartui nostamaan olennosta lentäneen esineen verilammikosta. Se, sydänkivi, ei edes hehkunut enää. Hän ei kyennyt tunnistamaan millaiselle kansalaiselle se oli joskus kuulunut. Sen hauras pinta ja haalistuneet värit kertoivat tutkijalle vain, että se oli aivan uskomattoman vanha.
Nainen ojensi ymmärtämättömyyttään sydänkiven kohti maassa korisevaa massaa. Hän ei kallossaan ollut edes käsitellyt vielä sitä, ettei olento todellakaan omistanut suuta sanan perinteisessä merkityksessään. Sanat, jotka olento oli lausunut tulivat kuitenkin jostain. Jos tieteilijä olisi pysähtynyt hetkeksikin miettimään tilannetta, olisi hän voinut tehdä päätelmän, että muinainen oli jonkin sortin telepaatti.
“MINÄ KERROIN JO. EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, uupunut ääni toisti, ja tutkija ymmärsi viimein laskea kätensä. Pahimman paniikin ja kauhun alkaessa hitaasti raueta arkeologi antoi otteensa liukkaasta kivestä livetä. Nyt hän vain seisoi täysin liikkumatta tuijottamassa epätodellista telepaattista olemusta.
”MIKÄ SINÄ OLET?” maassa makaava liha uteli. Ja vaikka tutkijasta tuntui, että hänen pitäisi ehdottomasti olla se, joka esittäisi tuon kysymyksen, vastasi hän kuitenkin: ”Nimeni on Ficus.”
”KYSYIN MIKÄ OLET, EN KUKA OLET”, olento puhisi Ficukseksi itsensä esitelleen tutkijan ymmärtäessä hiljaa päässään virheensä.
“SINUN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ”, ääni kuitenkin jatkoi, “MEIDÄT TULEE UNOHTAA.”
Ficus nielaisi. Olennon äänestä ei pystynyt päättelemään käytännössä mitään. Jollain tapaa se onnistui olemaan miltei täysin vivahteeton. Siitä ymmärsi vain hädin tuskin sen, kuinka väsynyt olento oli.
“Kuka sinä olet?” arkeologi sai lopulta kysytyksi. Hänen äänensä oli paikan ainoa asia, joka sai toverikseen kaiun. Olento vastasi kuitenkin tällä kertaa myös elein sanojensa lisäksi. Keskeltä haljennut pää vaihtoi vaivalloisesti asentoaan olkapäältä toiselle.
“TOTUUS.”
Ficus ei ymmärtänyt, mutta ymmärryksen puute jos mikä ruoski uutta eloa muinaiseen maailmaan päätyneeseen tutkijaan. Hän oli jo tyystin unohtanut keskustelevansa mahdottomuuden kanssa. Tarve tietää enemmän otti viimein ohjat.
“Onko tämä sinun kotisi, Totuus?” nainen jatkoi.
“TOTUUS EI OLE NIMENI, KANSALAINEN. SE ON OLEMUKSENI. OLEMASSAOLONI JÄÄNNE.”
“A-anteeksi…” Ficus takelteli ja yritti löytää tavan ilmaista asiansa hienovaraisemmin. “Miksi… tai keneksi minä kutsun sinua?”
“NIMIÄMME EI OLE TARKOITETTU SUUSI LAUSUTTAVAKSI. SE EI OLE MAHDOLLISTA. NE EIVÄT MAHDU KANSALAISEN KÄSITYKSEEN TODELLISUUDESTA.”
Hopeakasvo kuuli olemattoman määrän turhautuneisuutta äänen monotonisuuden keskeltä. Tutkijalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä olento yritti hänelle viestiä. Hän joutui keskittymään erityisen tarkasti jokaiseen sanaan, vaikka ne kuuluivatkin kristallinkirkkaasti hänen päänsä sisällä. Jokin olennon ‘puheessa’ oli pielessä — kuin tämä olisi puhunut jotain aivan eri kieltä, mutta jokin automaattisesti käänsi sitä Ficuksen ymmärrykselle.
“KANNAT SISKOJENI JA VELJIENI MERKKIÄ, KANSALAINEN”, ääni jatkoi tällä kertaa täysin oma-aloitteisesti. “MISTÄ OLET SEN SAANUT, KUOLEVAINEN? MIKSI TUOT SEN HAUTAANI?”
Ficus oli varma siitä, ettei olennolla ollut mitään tapaa todellisuudessa nähdä, mutta silti tämä tuntui olevan tietoinen kaikesta, mitä tämän ympärillä tapahtui. Arkeologilta kesti myös hetki ymmärtää, mistä merkistä olento oikein puhui. Sitten hän vilkaisi alas ja muisti kaulassaan roikkuvan vihreän medaljongin.
“Minä ja ystäväni löysimme sen Aerilta. Samoin kuin sen toisenkin. Sen, joka avasi tämän paikan oven.”
“IDÄN VALTAKUNTA ON PIRSTALEINA, KANSALAINEN. KALTAISTENI OTE SIITÄ ON JO MURTUNUT.”
Ficus nosti vihreän medaljongin tarkastellaakseen sen painovoimaa uhmaavia ominaisuuksia tarkemmin. “Ystävälläni on se toinen, Ethän… ethän ole vain nähnyt häntä? Hän oli täällä ennen minua”, tutkija tiedusteli toiveikkaana.
“UTELIAISUUS AJAA SINUA, KANSALAINEN. AIVAN KUTEN SE AJOI VELJIÄNIKIN. KENTIES MERKKI SOPII SINULLE, MUINAISTEN KAIVAJA.”
“En silti ymmärrä, keihin viittaat, kun puhut veljistäsi”, Ficus yritti tivata, mutta olento ei huomioinut hänen kysymystään.
“ET OLE KUTEN MUUT KORKEALLA ASTELEVAT, KANSALAINEN”, olento jatkoi hämmentäen syvästi Ficusta. Viittasiko liha-asia vain Suuren Kaupungin asukkaisiin?
“OLEMUKSESSASI ON AUKKO, JOTA YRITÄT TÄYTTÄÄ”, olento tiesi. “SEKÖ SINUT ON HAUTAANI TUONUT?”
Otuksen viimeisin huomio sai Ficuksen taas varpailleen. Hän oli varma, ettei hän ollut paljastanut ajatuksissaan salaisuuttaan. Hän oli oppinut peittämään sen ominaisuuden itsessään jo kauan sitten.
“Minussa ei ole mitään muuta aukkoa, kun loputon jano tiedolle!” Ficus puolustautui uhmaavasti. Hetkeksi hän unohti kokonaan, kuinka merkillisessä tilanteessa hän olikaan.
“JANO TIEDOLLE ON KUNNIOITETTAVA OMINAISUUS, KANSALAINEN. MUTTA KATSO, MITÄ SE TEKI MEILLE. OLEMUKSEMME VÄHENI OLEMATTOMAAN YHDESTÄ VÄÄRÄSTÄ. SAMA JANO JOKA AJAA SINUA, TOI LOPUN IKUISUUKSIA VANHALLE MAHDILLE.”
“Lopun teille?” Ficus halusi ymmärtää. “En ole varma olenko ymmärtänyt lainkaan, kuka olet.”
“MIELESI PETTÄÄ SINUT, KANSALAINEN. VASTAUS ON KAIKKIALLA YMPÄRILLÄSI. VELJIENI TYÖ ON SINULLE JO TUTTUA.”
Lihakasan kommentti vei Ficuksen ajatuksissaan takaisin edellisen kammion sisältöön. Pitkät sormet tiputtamassa orgaanisia kimpaleita sammioihin oli jo pysyvästi palanut tutkijan verkkokalvoille.
“Loiskasvot…” nainen mietti ääneen ja yritti siirtää katseensa jonnekin muualle kuin maassa rahisevaan kuvottavaan raatoon.
“OVAT VAIN SANOJA SALSKEIDEN KUOLEVAISTEN TERÄVISTÄ SUISTA. LIHAN KASVOT OLIVAT PELKKIÄ TYÖKALUJA. KOHTALOMME EI SYNTYNYT NIISTÄ. SE SYNTYI NIIDEN ISÄSTÄ. NIIDEN ÄIDISTÄ. NIIDEN VERESTÄ.”
Pääarkeologi ei millään saanut karun huoneen asukkaan puheita sopimaan siihen kliiniseen kirkkauteen, jossa oli loiskasvot todistanut. Kaksi vierekkäistä huonetta olivat kuin kaksi eri maailmaa. Toisen tarkoituksenmukainen puhtaus kuitenkin kalpeni karun rinnalla.
“Sekö teidät kaatoi? Se josta kasvot olivat peräisin?”
“ME REVIMME JA ME RAATELIMME. ME OTIMME, KUNNES SE OLI MEIDÄN. TARKOITUKSEMME JALO. TEHTÄVÄMME PELASTUS. KUNNES SYKLI MUUTTI MUUTOKSEN MURHEEKSI. MEIDÄN MUKANAMME LANKESI MYÖS KANSAN TOIVO. TEIDÄN TOIVONNE. JÄLJELLE JÄI PELKKÄ TUOMIO.”
Ficus kuunteli ja yritti parhaansa mukaan ymmärtää. Mysteerin myötä oli kadonnut huoli hänen ystävästään ja ymmärrys hänen ympärillään tapahtuvasta. Uteliaassa päässä pyörivät pelkästään muinaisen sanat. Ympäri maailmaa kiven alta kaivetut palaset yrittivät koota itseään, mutta nerokkaasti maakansalaista ohjastavat sanat eivät vielä tahtoneet johdattaa tutkijaa vastausten äärille. Niiden piti vielä testata. Niiden piti löytää vastaus hopeakasvon sisällä ammottavaan aukkoon.
“SINÄ OLET ASTUNUT EPÄONNISTUMISEMME MUISTOMERKILLE. TÄÄLTÄ LÖYDÄT SEKÄ VIIMEISEN TUOMIOMME ETTÄ VELJIEMME NOSTATTAMAN PILKAN MONUMENTIN. HEIDÄN KIILTÄVIEN SEINIENSÄ SISÄLTÄ LÖYTYVÄT MEIDÄN TYÖMME HEDELMÄT. TIETOISESTI TUHLATTUNA JO KÄYVÄN KONEISTON EHOSTUKSEEN.”
“Edellinen kammio…” Ficus alkoi ymmärtää, “ja professorin löytämät koneet. Ne olivat veljienne luomuksia?”
“KONEIDEN RAKENNE ON YKSINKERTAINEN. KUOLEVAISEN RATKOTTAVISSA. KUNNIANHIMOTTOMIA.”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muinaisen ääneen ilmestyi ilmiselvä tunnetila: Inho.
”MUTTA ISÄNNÄSTÄÄN REVITYT KASVOT… SISKONI KUOLIVAT NIIDEN ETEEN ja VELJENI VARASTIVAT NE KYLMISTÄ KOURISTAMME.”
Jos arkeologi olisi katsonut olentoon päin, olisi hän voinut huomioida tummanharmaan, mädäntyneen kouran, joka epätoivoisesti yritti puristua nyrkkiin. Vuosituhansien aikana lahonneet lihakset eivät yritystä kuitenkaan mahdollistaneet.
“Sanoit, että kaatumisenne myötä kaatui myös meidän toivomme”, Ficus makusteli. “Mitä te oikein yrititte? Mitä sinä ja siskosi olitte tekemässä?”
Maassa makaava olento tuntui miettivän vastaustaan. Lyhyt hiljainen hetki havahdutti naisen taas todellisuuteen, ja hetken aikaa hänen sydänalassaan vieraili kammottava ymmärrys siitä, millaiseen tilanteeseen hän oli päätynyt.
“ME LANGETIMME TEIDÄT ENSIMMÄISENÄ TEKONAMME”, olento lopulta myönsi, “ANNOIMME PERINTÖNÄ SEN, MILTÄ PAKENIMME. MUTTA SISKONI TAHTOIVAT PAREMMAN TIEN. TAHTOIVAT KANSAN IRTI SYKLISTÄ. KONEESTA, JOKA TUOMITSI TEIDÄT SINÄ HETKENÄ, KUN SE KÄYNNISTETTIIN.”
Ja sitten, täysin varoittamatta, Ficuksen mieleen ilmestyi toinen ääni. Ja toisin kuin maassa makaavan lihan sanat, tässä uudessa oli vielä henkeä mukana. Sielu paloi vielä jossain kolkassa muinaisten hautausmaata.
“Ensin he loivat koneen omaksi kuvakseen. Ja hetken he katsoivat, että niin oli hyvä.”
Ficus ei olisi kykenyt sanoillaan kuvailemaan sitä kauneutta, joka hänen päässään puhuvan naisen sanoista huokui. Itsevarmasta sävystä huolimatta kuulosti siltä, ettei uusi tulokas osoittanut sanojaan erityisesti kenellekään — kuin ne olisi vain ohjelmoitu tämän puhtaalle äänelleen.
“Ja kaikessa viisaudessaan he päättivät olla puuttumatta luomukseensa. He antoivat sen elää. He antoivat sen kasvaa. Mutta huoli ja pelko nostivat päätään, aivan kuin kuolevaisilla konsanaan.”
Jostain syystä Ficus käänsi katseensa kohti huoneen kattoa, vaikka kuten maassa makaavan olennonkin, kuului naisenkin puhe ainoastaan arkeologin pään sisällä.
“Ja niin he loivat kellon vartioimaan konetta. Ja näin heistä oli tuleva oman luomuksensa tuomion arkkitehtejä.”
Hopeakasvo nielaisi. Heleään ääneen oli ilmestynyt ripaus uhmaa, pieni sirpale vääjäämättömyyttä.
“Ja kello katsoi, että niin oli hyvä.”
Sanottuaan sanansa ääni poistui Ficuksen ajatuksista ja jätti jälkeensä hiljaisuuden, jonka ainoastaan maassa makaavan raadon sanat pystyivät tyydyttävästi täyttämään.
“LAPSEMME SUU LAUSUU TOTUUDEN, KANSALAINEN. SYKLIÄ EI ENÄÄ VOINUT MURTAA. MINÄ JA SISKOMME OLIMME LIIAN MYÖHÄSSÄ. SILTIKIN, VAIKKA AJAN KONSEPTI SAAPUI VAIN ITSEMME MUKANA.”
Aiemmin puhuneen naisen ääni kummitteli yhä Ficuksen mielessä. Hän ei osannut päästää siitä irti. Jokin puhtaanvalkeista lauseista oli vedonnut häneen syvästi.
“Kuka…” arkeologi nielaisi, “kuka hän oikein oli?”
“MEIDÄN PERILLISEMME. PUHDAS VALKOINEN HELMEMME. SALSKEAN KANSAN VIIMEINEN MESSIAS.”
“Hän kuulostaa kauniilta”, Ficus lipsautti. Maakansalainen oli enää hädin tuskin vastuussa omista sanoistaan.
“MUTTA KUOLEVAINEN EI VOI YMMÄRTÄÄ HÄNEN TARKOITUSTAAN. MEIDÄN PERINTÖMME ON TARKOITETTU VAIN NIILLE, JOTKA OVAT KUULLEET TOTUUDEN.”
Olennon sanat rikkoivat euforisen kuplan, jonka pääarkeologi oli ympärilleen luonut. Todellisuudentaju virtasi takaisin Ficukseen kuin joki läpi rikkoutuneen padon. Hän tajusi taas seisovansa syvällä maan alla vailla ystävää, kuuntelemassa hänen ajatuksiinsa tunkeutuneen raadon kryptisiä lausahduksia.
Tämän totuuden mukana saapui myös ensimmäinen särö todellisuuden verhoon. Jokin tilanteessa tuntui epätodelliselta. Rakennetulta. Tarkoituksellisesti taotulta.
“Totuus”, oli kuitenkin se sana, johon Ficus lopulta tarttui. Todellisuuden reunasta vaivoin kiinni pitävä nainen käänsi katseensa mätänevään kasaan jalkojensa juuressa ainoastaan estääkseen itseään lipeämästä takaisin epätodelliseen. “Olet maininnut sen useaan kertaan, mutta en ole lainkaan varma, mihin yrität sillä viitata.”
“SANOINHAN JO, ETTÄ SITÄ EI VOI KUOLEVAINEN YMMÄRTÄÄ.”
Ficus vastasi lainkaan ajattelematta — kerta kaikkiaan ymmärtämättä, millaiset seuraukset hänen seuraavilla sanoillaan tulisi olemaan: “Ja jos olisin kuolematon, sittenkö ymmärtäisin?”
Ja vastaus, joka ei määrittäisi tutkijan kohtaloa, vaan hänen velvollisuutensa.
“KYLLÄ.”
Kaikki tuntui pysähtyneen. Ajatukset tutkijan mielessä juoksivat paikallaan. Aukko hänen olemuksessa oli kalvanut häntä niin pitkään. Kaikki nämä vuodet muinaisissa temppeleissä ja unohdetuissa raunioissa Ficus oli vain haaveillut, että löytäisi etsimänsä. Ainoastaan kuvitellut, että saisi jotain, mikä kykenisi paikkaamaan sen onkalon, joka häntä oli jo niin pitkään kalvanut.
Hänelle ei koskaan ollut selvinnyt, mistä se oli ilmestynyt. Sellainen tutkija oli aina ollut. Aivan kuin hänen menneisyydestään olisi puuttunut iso kimpale jotain tärkeää. Kuin hän olisi unohtanut jotain, millä oli enemmän merkitystä kuin millään muulla koko maailmassa.
Kenties nämä olivat se asia, joka oli lopulta johdattanut hänet kaikkein suurimpien jäljille. Muinaisten ovelle. Ja nyt, viimein, heidän hautaansa.
Ja olento maassa tiesi, että heidän työlleen oli viimein löytynyt jatkaja. TOTUUS ymmärsi, että kaikki mitä hän oli mädässä vankilassaan tarvinnut, oli YSTÄVÄ.
“NIMENI ON TOTUUS. YSTÄVÄNI ON AIKA. KOITTAA PÄIVÄ, JOLLOIN MEITÄ YMMÄRRETÄÄN.”
Muinaisen sanojen ympärille oli ilmestynyt kaiku. Ficus vilkaisi ällistyneenä lattialle, jossa harmaan kallon pystyloven välistä oli kuulunut ääntä. Lihan lapsi oli puhunut omalla suullaan. Tyhjässä huoneessa kimpoilevat sanat syöpyivät tutkijan muistiin. Muinaisen olijan tila ei kuitenkaan antanut myöten jatkaa. Seuraavat sanat kuuluivat jälleen vain telepaattista yhteyttä pitkin.
“KANSALAINEN… EI, YSTÄVÄ”, ääni korjasi, “OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”
“Sanasi ovat suuria, mutta tajuntani kapea”, Ficus myönsi, mutta tiesi myös tulleensa jo liian pitkälle perääntyäkseen. “Sinäkö minua opastaisit? En… en minä vieläkään koe ymmärtäväni tarkoitustasi.”
“VASTINEEKSI LUPAUKSESTASI JATKAA KESKEN JÄÄNYTTÄ TYÖTÄMME MINÄ TÄYTÄN AUKON RINNASTASI. ANNAN SINULLE SEN, MITÄ OLET ELÄMÄSI ETSINYT.”
“Ja miten se tapahtuisi?” Ficus kysyi vilpittömästi. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.
“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT OIKEUTESI JA ANSAINNUT SIUNAUKSENI.”
“Totuuden mistä?”
“KAIKESTA”, kaikuivat totuuden sanat jälleen ja silloin Ficuksen eteen materialisoitui mahdottomuus. Metrejä arkeologia pidempi orgaaninen ilmentymä oli noussut seisomaan, kuin näkymättömät narut olisivat äkisti tempaissut sen pystyyn. Lihan keskeltä pilkottavat moottorit ja servot olivat alkaneet hiljaisesti hyristä. Kasvoton katse seurasi pientä tutkijaa korkeuksista. Tumma savu olennon takana muodosti siipien muotoisen siluetin. Tummanharmaa kämmen ojentui kohti naista. Se tahtoi koskettaa, kohdata sen aukon, jonka muinaisten unohtama totuus tahtoi niin kovasti täyttää.
“OTA VASTAAN OLEMUKSEMME JA NÄE KUTEN ME NÄEMME. YMMÄRRÄ, JOTTA TYÖMME EI VÄHENISI SAMOIKSI TUHKIKSI, JOIHIN VELJEMME MAAILMANNE JO TUOMITSIVAT.”
Normaalisti Ficus ei olisi liikahtanutkaan. Pelko ja ymmärryksen puute olisivat jumiuttaneet hänet lopullisesti paikalleen, ellei toinen ääni hänen päässään olisi rohkaissut häntä. Tarjonnut lämmön, joka antoi hänelle voimaa ottaa askeleen eteenpäin.
“Ole minulle se sisko, joka toisilla jo on, tutkija. Ole minulle se seppä, jota minulle ei koskaan suotu.”
Ja kun lihan lähettilään kämmen viimein kosketti Ficuksen hopeista naamiota, tutkija viimein ymmärsi, mitä olento oli totuudellaan tarkoittanut. Maailmankaikkeus avautui maakansalaisen kallossa.
Se ei ollut välähdys aavikon yläpuolella leimahtavasta titaanista, joka Ficuksen lohduttomaan todellisuuteen havahdutti. Eikä vilkaisu kylien halki marssivaan Hiljaiseseen Kuolemaan. Se ei myöskään ollut kultainen naamio valkoisella jalustalla, joka kauan sitten oli tervehtinyt saleihinsa astuneita. Yksikään suurista virheistä ei riittänyt lopulliseksi syylliseksi.
Sillä totuus ei ollut mitään konkreettista. Kaiken tämän aikaa se oli ollut vain tunne, jota Ficus ei koskaan ennen ollut antanut itsensä tuntea. Se oli ymmärrys siitä, ettei taivas hänen yläpuolellaan ollutkaan todellinen. Se oli kammottava tuntemus siitä, ettei ainoallakaan teolla ollut merkitystä. Se oli sitä, että jokainen sana ja jokainen teko johtaisi ennalta määrättyyn lopputulokseen. Totuus oli sitä, että näki koneiston kellotaulun takaa. Vääjäämättömän tikityksen kohti muinaisten ikiaikaista määräystä.
Ficuksen silmät olisivat tahtoneet palaa pois hänen päästään. Hänen kätensä hapusivat pakonomaisesti hänen päälaelleen. Tutkija yritti epätoivoisesti estää itseään repimästä kalloaan halki paljain käsin. Kipu ja raivo eivät kuitenkaan olleet fyysistä. Ne olivat pelkkä oire siitä lohduttomasta vääjäämättömyydestä, jonka TOTUUS oli hänelle lahjoittanut.
Kaiken keskellä soi vain pieni pala toivoa. Yksi ääni, jonka olemassaolo lupasi vapauden Muinaisten kamalista virheistä. Yksi puhtaanvalkea olemus, joka kauan sitten oli kaatunut ja kaipasi nyt vain kaltaistaan.
“SINUN TULEE TAVATA HÄNET. YMMÄRRÄ JA AUTA HÄNTÄ. SILLÄ HÄN ON VIIMEINEN, JOLLA ON VOIMAA JATKAA.”
Ääni Ficuksen päässä ohjasi tätä kääntymään ympäri. Huoneen päädyssä sijaitseva metallinen ovi alkoi tuntua entistäkin houkuttelevammalta. Ja vaikkei tutkija oikeasti tiennyt, mitä sen takana odottaisi, oli hänellä yksi valistunut arvaus. Äärimmäisen toiveikas sellainen.
Hopeakasvo asteli pois häntä tyhjällä katseellaan seuraavan olennon läheisyydestä ja osoitti taskuvalonsa muutaman askeleen päässä odottavaan oveen. Tällä kertaa se oli hieman raollaan, vaikka Ficus oli varma, että se oli ollut visusti kiinni silloin, kun hän edellisellä kerralla oli sitä vilkaissut.
Hento töytäisy sai tarpeettoman raskaan oven väistymään merkillisen helposti tutkijan tieltä. Paksu metalli oli peittänyt takaansa tulvivan sokaisevan valon. Ficus joutui peittämään silmänsä hetkeksi, kunnes tottui pimeyden korvanneeseen loimuun.
Ja se, mitä Ficus näki, piirtyi ikuisesti hänen mieleensä kauneimpana asiana, mikä hänellä eläessään oli kunnia todistaa.
Huoneen sisällä odotti koko maailmankaikkeus. Jokainen tähti ja planeetta, jonka pystyi kuvittelemaan. Kaikki avaruuden loputtomat ja kauniit värit. Koko se todellisuus, joka odotti viisisakaraisen tähden toisella puolella.
Ja kaiken keskellä kellui hän, joka oli kaikista kaunein. Valkoinen kuningatar valtakuntansa keskellä. Puhtaus kunniallisen galaktisen kaaoksen keskellä.
”Tervetuloa, Ficus”, Valkoisen ääni tervehti tutkijaa, ”tervetuloa todellisuuteen.”
Tieteilijä ei koskaan aiemmin ollut tuntenut itseään niin pieneksi tai nöyräksi. Hänen edessään hitaasti kiertävät tähtijärjestelmät ja muut kosmiset kappaleet kääntyivät tasaiseen tahtiin lukuisten hammasrattaiden raksutuksen säestämänä.
”Hammasrattaiden raksutus…” Ficus toisti hiljaa itselleen. Näky oli miltei täysin lumonnut tutkijan siitäkin huolimatta, että hänen mielensä yritti yhä toipua ryöpystä, joka hänen tajuntaansa oli vain hetki sitten pommitettu.
Kunnes hänen edessään aukeavan universumin suuruus alkoi käydä liian vaikuttavaksi. Ajatus iski Ficuksen rintaan niin kovaa, että hänen piti erikseen pysähtyä hengittämään. Ajatukset kosmoksen kauneudesta vaihtuivat nopeasti olemassaolon merkityksettömyyteen. Tutkija kykeni tuntemaan oman häviävän pienuutensa galaktisessa mittakaavassa.
Hätä nousi arkeologin kasvoille, ja turvakseen hän käänsi katseensa kohti kaiken keskellä leijuvaa Valkoista. Se osoittautui välittömästi virheeksi, sillä nyt tutkija kykenikin kurkistamaan eteensä nostetun kuvitteellisen verhon taakse.
Kaikkein kauneimmaksi kuvitellun kuningattaren kasvoissa ei ollutkaan mitään järkeä. Ne olivat täysin väärät. Uhmasivat kaikkea sitä, mitä Ficus luuli ymmärtävänsä. Hätääntyneenä hän yritti irrottaa katseensa Valkoisesta, mutta oli jo liian myöhäistä. Kaikki arkeologin kokema tulvi hänen päähänsä yhtenä kaoottisena kokonaisuutena.
”Olet alkanut ymmärtää”, Valkoinen lausui syvä murhe äänessään. ”Revi verho alas, Ficus. Ymmärrä, mitä TOTUUS sinulle näytti.”
Ja tutkijan kalloon sattui jälleen, vaikka hän sen hetki sitten oli jo miltei unohtanut. Oliko kauniin kalpea pyyhkinyt pahan pois läsnäolollaan tarkoituksella?
Se jomotus, joka yhäkään ei ollut fyysistä, sai Ficuksen kädet jälleen nousemaan hänen kallolleen. Jos hän vääntäisi leukaansa alas ja työntäisi päälakeaan taaksepäin, kenties hän saisi väännettyä päänsä halki. Ehkä kipu poistuisi aivojen jättäessä hänen kallonsa taakseen.
“Kaikki mitä täällä näet on vain osa ensimmäistä valhetta. Sinun täytyy nähdä sen lävitse, Ficus.”
Valkoisen sanat eivät merkinneet paljoa siinä pimeässä kylmyydessä, jonka kouriin tutkijan mieli oli joutunut. Sanat hädin tuskin läpäisivät kosmista vääjäämättömyyttä. Silmät tuskasta kiinni muurautuneena arkeologi heittelehti puolelta toiselle.
“Kolo rinnassasi”, Valkoinen jatkoi, “minä näen sen. Minä tunnen sen.”
Ja niin tunsi Ficuskin. Oli aina tuntenut.
Moni oli hänelle kertonut, kuinka oli aivan luonnollista unohtaa. Kansalainen eli pitkään, eikä kaikkea voinut pitää ikuisesti mielessään. Mutta Ficus tiesi, että tämä ei ollut sama asia.
Koko hänen elämänsä, läpi hänen jokaisen hetkensä ja päätöksensä hänen rinnassaan oli kalvanut vääränlainen unohdus. Kuin jotain olisi keinotekoisesti revitty irti hänen mielestään. Kuin jokin olisi pakottanut hänet unohtamaan.
“Täytä se, Ficus. Täytä tyhjä totuudella”, Valkoiset sanat rohkaisivat vielä kerran. Ja kivusta huolimatta Ficus kokosi kaiken voimansa ja lujuutensa rippeet.
Ja avasi silmänsä.
Huone, jossa Ficus silmiään raotti, oli suurin piirtein samankokoinen kuin kammio, josta arkeologi oli tutkimusretkensä aloittanutkin. Valaistukseltaan se ei ollut lähellekään yhtä kirkas, mutta tarpeeksi niin, ettei Ficus tarvinnut kannettavaa valonlähdettä nähdäkseen eteensä. Huone ei myöskään ollut samalla tapaa huoliteltu kuin ylempänä raunioissa sijaitseva. Tärkein havainto tilasta oli kuitenkin se, ettei tila millään tapaa muistuttanut sitä kosmisuutta, mihin Ficus oli hetki sitten luullut astuneensa.
Ensimmäinen asia hänen edessään oli puinen työtaso, joka oli suurimmaksi osaksi puhdistettu kaikesta ylimääräisestä. Ainoa asia sen päällä oli musta salkku, joka tyyliltään ei tuntunut lainkaan kuuluvan edellisten kammioiden sisältöön. Oli ilmiselvää, että sen oli tehnyt joku muu kuin ne, joiden vastuulla kammion olemassaolo lepäsi.
Poikittain keskelle huonetta jätetyn pöydän takana alkoivat kuitenkin ne asiat, jotka todella kiinnittivät tutkijan huomion. Huoneessa oli seiniin puoliksi upotettuna seitsemän kirkkaalla nesteellä täytettyä lasista tankkia. Heikosti valaistujen säiliöiden sisällä oli erikoisia muotoja, jotka kuitenkin osittain hämärtyvät tankkien sisäpuolien pohjista purkautuviin kuplavanoihin.
Ainoastaan huoneen keskelle näkyvyyttä suovat kattovalot eivät antaneet Ficukselle tarpeeksi, että tämä olisi todella tunnistanut, mitä huoneessa säilytettiin. Edellisessä tilassa verestävä olemus veti syvään henkeä ja antoi itsensä käskyttää muinaisia mekanismeja. Uudet valot syttyivät huoneeseen lasisten kupujen taakse, ja salaisuudet viimein poistuivat hämärästään.
Ficuksen vasemmalla puolella, kolmessa ensimmäisessä tankissa, odotti jotain kuollutta. Pitkäraajaisien, panssaroitujen olentojen kaikki orgaaninen materia oli hajonnut tankin pohjalle jo vuosituhansia sitten. Jäljellä olivat ainoastaan metalliset tukirangat ja mitä merkillisimmät kallot. Suurten, taaksepäin kaarevien muotojen etuosasta työntyi esiin rivistö pitkiä hampaita. Silmäkuoppia olennoilla ei edes ollut — niiden näköaisti oli perustunut johonkin aivan muuhun.
Lihan lähettiläs olisi voinut kertoa niistä tuhat tarinaa, mutta se, mitä luurangot joskus olivat olleet, ei ollut suuren kontekstin kannalta tärkeää. Se, mitä huoneen oikean laidan tankeissa odotti, sen sijaan oli. Eikä Ficuksenkaan tarvinnut tällä kertaa pohtia näkemäänsä.
Merkillisen hyvin säilyneiden idän asukkaiden elottomat ruumiit kelluivat rauhallisesti kirkkaiden sammioiden sisällä. Panssareistaan riisuttujen selakhien kasvoille oli asetettu pohjoisen Aerin asukkaille tyypilliset naamiot, ja niiden suuaukoista irvistävät terävät hampaat kiilsivät yhä. Solakoissa ruumiissa ei näkynyt jälkiä väkivallasta. Ficus ei osannut lainkaan päätellä, miten ne olivat päätyneet Suuren Kaupungin syvyyksiin. Huoneen perällä odottava viimeinen asukas tarjosi ainoastaan kaukaisia vihjeitä ratkaisuun.
Kädet sivuillaan hennosti levitoiden Valkoinen katsoi, kuinka matoran asteli varovaisin askelin tämän huoneen perällä kuplivan säiliön eteen. Valkoisen massan peittämän olennon ruumis oli rakenteeltaan hyvin siro. Kevytrakenteisuus jäi kuitenkin laihaksi huomioksi, kun Ficus keskittyi tankin asukin kasvoihin jo toista kertaa kohtaamisen aikana. Tällä kertaa, tosin, ilman valheen verhoa silmiensä edessä.
Joskus kauan sitten naisen kalloa oli varmasti peittänyt jonkin sortin naamio, mutta siinä vaiheessa, kun terävät hammasrivit olivat alkaneet kasvaa holtittomasti, räjähdysmäisesti levinneet leukaperät olivat tuhonneet kaiken ylimääräisen ympäriltään. Olentoa peittävä valkoinen massa valtasi hitaasti alaa kaikkialta hirviömäisen kidan ympäriltä. Naisen kallon silmäaukot olivat jo miltei kokonaan muurautuneet umpeen. Ainoastaan pienet viirut muistuttivat paikasta, jossa näköelimet olivat joskus olleet.
Ja vaikka naisen karmaiseva muuntautumisprosessi näytti edelleen olevan puolitiessä, oli hän silti viettänyt aikaa tässä kammiossa jo aivan liikaa. Valkoinen nytkähti nesteessään hienovaraisesti osoittaakseen Ficukselle olevansa tietoinen tämän läsnäolosta.
“Nyt sinä näet, Ficus”, hän aloitti. Ja vaikka tutkija tunnisti äänen samaksi kuin aiemminkin, oli sen kauni sävy saanut toverikseen haikeuden. “Näet totuuden. Kuulet sen, tunnet sen…”
“Kuka sinä olet?” matoran sai viimein kysytyksi. Kaiken kokemansa jälkeen yksinkertaiset esittelyt olivat yhä asia, johon matoran keskustelussa turvautui.
“Se, mitä ystäväni sinulle näytti, on korjattavissa, Ficus”, Valkoinen jätti huomiotta tutkijan kysymyksen. “Mutta he jättivät minut yksin. He eivät antaneet minulle siskoa niin kuin toisille.”
“Minä en ymmärrä”, Ficus takelteli, mutta Valkoinen ei antanut tutkijalle enää sijaa epätietoisuuteen. Valkoiset hammasrivit tankin sisällä kääntyivät verkkaiseen hymyyn.
“Olen varma, että ymmärrät. Olet nähnyt sen kaiken.”
Eikä Valkoinen puhunut ainoastaan huoneen muista tankeista ja niiden asukkaista. Ei myöskään loiskasvojen huoneen sisällöstä, jossa Ficus vielä vähän aikaa sitten oli innoissaan kahlannut läpi muinaisen tieteen.
Ymmärrys vei Ficuksen paljon kauemmaksi: Totuuden sanat veljistä ja sisarista, tähtikartat valkoisen olemuksen ympärillä. Ymmärrykseen sisältyivät ne kaikki. Lopulta TOTUUS oli vain yksi osa sitä, minkä Ficus näki maailmankaikkeutena.
Viimeiseksi matoranin hopeiset kasvot jäivät tuijottamaan taas huoneen kolmea ensimmäistä tankkia ja niiden sisällä vellovia luurankoja. Siinä hän näki ensimmäiset. Hän näki niiden hiljaisen kuoleman.
Hän muisti toiset. Loiskasvot ja niiden mekaaniset alustat. Ficus näki niiden tarkoituksen. Ne olivat lähellä totuutta.
Ja edessään, yksin kelluvassa Valkoisessa, hän näki kolmannen. Ja hän ymmärsi, että siltä puuttui jotain, mikä kaikilla muilla oli. Mutta tärkeää ei ollut se, mikä Valkoinen oli. Tärkeää oli ainoastaan miksi, ja senkin Ficus viimein ymmärsi. Ja Valkoinen tiesi, että hän ymmärsi. Oli tiennyt jo kauan aikaa sitten. Sillä totuuden mukana muinaiset olivat jättäneet tälle lahjan laskea tulevan.
”Joten, Ficus”, Valkoinen kutsui tutkijaa jälleen kerran nimeltä, ”autatko minua? Etsitkö minullekin siskon, jotta voimme korjata virheet?”
”Viekö se kivun pois?” uupunut tutkija inahti toiveikkaana. ”Jos korjaamme virheet, niin muuttuvatko asiat paremmaksi?”
Ja syvällä runnellussa ruumiissaan Valkoinen huokaisi helpotuksesta. ”Me rikomme syklin, murramme koneen. Langetamme luojan päälle sen tuomion, jonka hän tarkoitti meille.”
Hetken aikaa hopeiset kasvot uskalsivat tuijottaa valkoisia runneltuja. Ja tyhjyys valkoisilta kasvoilta tuijotti takaisin.
”Ja sitten me voimme viimein nukkua rauhassa.”
Ja kun Ficus viimein muisti, kuinka hänen jalkansa toimivat, lähti hän kuin huumattuna kävelemään ulos Valkoisen kammiosta. Luurankojen tyhjät kallot tuntuivat seuraavan matoranin hidasta askellusta takaisin suurempaan halliin. Metallinen ovi väistyi jälleen kuin itsestään hänen edestään. Muinainen taika oli suonut tutkijalle vielä pienen hetken rauhaa. Vasta vilkaisu matoranin paluuta odottavan lihan lähettilään suuntaan herätti Ficuksen päässä kysymyksen, jonka perässä hän alunperin oli raunioihin laskeutunut.
”N-n-nace? Missä Nace oikein on?”
Mutta verinen humanoidi maassa ei vastannut. Tällä kertaa myös kammiossaan vellova Valkoinen pysyi hiljaa. Kumpikaan ei tohtinut vastata. Arkeologin kasvoja peitti vielä yksi sakea verho.
Tutkijan sydänalasta riipaisi jälleen. Valkoisen rauhoittavista sanoista huolimatta nainen koki syvintä mahdollista pelkoa ystävänsä puolesta. Kaiken kokemansa hulluuden jälkeen Ficus ei enää osannut toivoa, että kaikki olisi kunnossa.
Liha sykki lattialla tasaiseen tahtiin. Ja jos Ficus olisi vain hetkiä aikaisemmin kunnolla kuunnellut Valkoisen olemuksesta kaikuvaa hammasrattaiden rahinaa, olisi hän myös huomannut, että veri kohisi siinä täsmälleen samassa tahdissa.
”Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” Ficus hyperventiloi. Hänen ympärilleen hitaasti rakennettu kupla oli puhkeamaisillaan. Nacen myötä tutkijan päähän tulvivat jälleen maalliset ajatukset. Muistot arjesta ja sen uskomattomasta tavallisuudesta. Ja sitä vasten asettuivat kontrastiin kaikki ne asiat, jotka hänet viimeisen puolen tunnin aikana oli kirottu ymmärtämään.
Kunnes kaikkein karmaisevin ajatus heräsi tutkijan päässä.
Muutamalla ripeällä juoksuaskeleella arkeologi ryntäsi takaisin Valkoisen kammioon havaitakseen vain, että se näytti täsmälleen siltä, kuin sen kuuluikin. Puinen pöytä, salkku, selakhit, luurangot ja kaunis Valkoinen, kaikki paikallaan. Mutta hopeakasvo ymmärsi, ettei hän sitä niin ollut nähnyt huoneeseen ensi kertaa astuessaan. Hänen piti yrittää sitä uudestaan. Avata silmänsä vielä kerran.
Sillä matoran oli aliarvioinut ensimmäisen valheen voiman. Hän näki yhä, mitä jokin paljon häntä voimakkaampi oli määrännyt. Todellisuus hänen edessään oli niin totaalisen ennalta määrättyä, ettei hän voinut luottaa enää omiin aisteihinsa.
Ja niin muinaisten kaivaja avasi taas silmänsä. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka kerta suurempi huoneista näytti samalta. Muinainen kone pumppuineen hyrisi yhä. Sykkivä kasvain seinässä valui edelleen. Maassa makaava Totuus puristi yhä sydänkiveä, jonka Ficus oli aikaisemman keskustelun aikana päästänyt lipeämään käsistään.
Paitsi eihän se ennen puristanut…
“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, oli vanha ääni lausunut. Mutta siinä se nyt oli. Tiukasti puristuneena muinaisen verisen kouran sisällä.
Paitsi, ettei mitään muinaista koskaan ollutkaan.
Maassa, omassa veressään makaavan Nacen kourassa oli hänen oma sydänkivensä. Yhdellä riuhtaisulla hän oli onnistunut poistamaan sen itsestään. Hurmio, joka toan oli tekoonsa ajanut, oli myöhemmin kadonnut hänen kehonsa veren mukana.
Lihakasa seinässä, josta Ficus oli todistanut ystävänsä uutta syntymää, loisti poissaolollaan. Järkyttynyt ilme Nacen violetilla naamiolla oli piirtynyt sille lopullisesti. Ikuisiksi ajoiksi. Siitäkin huolimatta, että jokin mahdottomuus piti toaa yhä hengissä.
Silloin Ficuksen polvet viimein pettivät. Omia nesteitään kurlaavan Nacen tiukka ote omasta sydämestään esti matorania tekemästä asialle mitään. Valkoisen rakentama pilvilinna luhistui lopullisesti hopeakasvoisen matoranin alta.
Apua hysteerisesti huutava nainen menettäisi kymmenen minuutin yhtäjaksoisen kirkumisen jälkeen viimein tajuntansa, ja kestäisi vielä kokonaiset kaksi tuntia, ennen kuin suuren kaupungin pinnalta lähetettäisiin joku etsimään kadonneita arkeologeja.
Ja kun heidät viimein löydettäisiin, olisi metallinen ovi tiiviisti suljettuna ja viranomaisten käsissä vain tutkija, joka ei lakkaisi kirkumasta kauhusta kuukausiin, sekä tämän toveri, joka selittämättömästi jatkaisi elämää sielutta, sydän omiin kouriinsa murskattuna. Näin oli Valkoinen sen jo kauan sitten nähnyt.
Toisin, kuin kumpikaan arkeologeista, jotka eivät olleet saapuessaan nähneet sitä äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä oli pyörinyt jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen.
Koska mitään kultaista esinettä ei ollut koskaan ollutkaan. Oli ainoastaan kallo. Kuolleet kasvot muistuttamassa ainoasta totuudesta, jolla näissä kammioissa oli väliä.
Ja se totuus kertoi pelosta. Ainoasta todellisesta pelosta.
Jumalan pelosta.
Nolla
Yksihuoneisen asunnon verhoja ei ollut avattu viikkokausiin — mikä itsessään ei ollut poikkeuksellista. Suurin osa kansalaisista halusi välttyä Ga-Metrun epätavallisen kuuman kesän aiheuttamilta auringonpistoksilta. Ficuksen asunto oli pimeänä päiväsaikaan lähinnä hänen täydellisesti käsiin hajonneen unirytminsä vuoksi. Keskipäivän aurinko oli korkeimmillaan, ja arkeologi oli pyörinyt sängyssään jo toista tuntia vailla unta.
Kolmisen kuukautta oli kulunut siitä, kun ensiapuryhmä oli kantanut kaiken järjen vastaisesti yhä hengissä olevan Nacen ylös kaivannoilta. Ensimmäiset viikot sen jälkeen, kun Ficus itse oli päästetty osastolta kotiin, oli hän vieraillut miltei päivittäin teho-osastolla makaavan ystävänsä luona. Toisen kuukauden aikana vierailuja oli ollut enää kolme. Kuluvan kuukauden aikana Ficus oli enää hädin tuskin poistunut asunnostaan.
Lopulta nainen potkaisi jalkojensa päällä lepäävän viltin turhautuneena syrjään ja ponkaisi pystyyn. Molemmin käsin Ficus hieroi väsyneitä kasvojaan mutta lähti vaeltelemaan pitkin asuntoaan siitäkin huolimatta, että jalkeilla pysyminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Huonekasvit matoranin ikkunalaudalla odottivat kastelijaansa. Hopeakasvoinen tutkija tiesi, että hänen oli jo viikkoja pitänyt antaa niille lisää vettä. Siitäkään huolimatta hän ei ryhtynyt toimiin. Ei niin vähäpätöisessä asiassa kuin kasvien kastelemisessa eikä myöskään tärkeämmissä, kuten Nacen luovutuspäätöksen allekirjoittamisessa.
Aft-Amanan leimoin varustettu kirjekuori oli odottanut avaamattomana Ficuksen pöydällä ensin kokonaisen viikon. Matoran oli arvannut sen sisällön välittömästi nähtyään sen tipahtaneen postiluukustaan. Päiviä allekirjoituksen eräpäivään oli jäljellä kolme. Ficus toivoi, että lykkäämällä velvollisuuttaan hän saisi muutaman päivän, jolloin hänen ei tarvitsisi murehtia aiheesta.
Mutta todellisuudessa hän murehti kaikesta. Jokaisesta pienestä asiasta niin hänen arkisessa elämässään kuin kaikesta siitä karmeasta, mihin tulevaisuus häntä vielä tulisi kutsumaan. Ja vaikka Ficus oli vapautettu työtehtävistään välittömästi kohtalokkaan syvyyksissä vietetyn päivän jälkeen, tuntui tutkijasta siltä, että hänen päivittäinen aikansa oli ainoastaan vähenemään päin.
Maakansalainen rojahti työtuoliinsa ja vajosi tuijottamaan pöytänsä reunalle kasautunutta postia. Eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sille mitään.
Kivistävä tunne Ficuksen rinnassa tuntui taas salpaavan hänen hengityksensä. Kaikki hänen kamalimmat ajatuksensa vierailivat taas hänen tajunnassaan. Ilman mitään syytä tai minkäänlaista laukaisevaa tekijää matoranin täytyi jälleen keskittyä pelkkään hengittämiseen.
Nainen ei ymmärtänyt enää itseään. Hän oli aina pitänyt itseään liiankin kovana maailman kolhuille eikä mikään tätä ennen ollut saanut häntä pysyvästi pois tolaltaan. Oikeastaan menneen Ficuksen murheista yleisin oli ollut hänen pelkonsa siitä, että hän olisi liiankin empatiakyvytön.
Mutta Totuuden jälkeen kaikki oli muuttunut. Nyt hän havaitsi menettäneensä tarmonsa kaikkeen. Pienetkin asiat tuntuivat synkistävän hänen mielensä. Muutaman kerran Ficus oli havahtunut yöllä kamalaan tunteeseen, jonka myötä hän olisi vain halunnut lopettaa olemassaolonsa.
Ei hän olisi kyennyt tekemään itselleen mitään lopullista; järjen ja logiikan naisena hän ymmärsi sen. Mutta juuri siitä syystä hän oli alkanut pelätä omaa mieltään entistäkin enemmän. Hän ei enää tunnistanut itseään Ficukseksi —hänestä oli tullut jotain ikävämpää.
Matoranin hiljaisiin päiviin oli sisältynyt lohtua tasan yhdellä tavalla. Aina alkuyöstä, kun Metru Nuin kaduilla oli hiljaista eivätkä piirikuntien vartijatkaan vielä partioineet, Ficus livahti läheisen pikkusillan kautta kulkevaa putkiverkkoa pitkin Ta-Metrun puolelle, mistä matoran oli viimeisillä rahoillaan ostanut itselleen varaston.
Siellä, kuplivassa tankissaan kelluva valkoinen nainen nukkui sikeää untaan. Ja vaikka neidon karmaisevissa kasvoissa ei ollut mitään perinteistä silmää miellyttävää, koki Ficus tämän läsnäolon ainoaksi rauhoittavaksi asiaksi elämässään.
Eivät hänen oloonsa vaikuttaneet Valkoisen antamat lupaukset eivätkä tämän syvyyksissä lausumat sanatkaan. Tutkijaa helpotti näyssä pelkkä tieto siitä, ettei yksinäisyyttään itkenyt olento enää levännyt vailla seuraa. Ja vaikka edeltävät viikot olivat osoittaneet, että Ficus hädin tuskin kykeni enää pitämään huolta itsestään, hän tunsi silti hyvän olon pilkahduksen ajatellessaan, että hän kuitenkin pystyisi huolehtimaan jostakusta muusta.
Ajatus siitä, että ensi yönä hän voisi taas karata varastoonsa piilotetun neidon luokse, sai Ficuksen hengityksen taas tasaantumaan. Pahasti univelkaantunut matoran havaitsi hetken olevan sopiva asuntonsa siivoamiselle. Tarpeeksi monen valvotun tunnin jälkeen Ficuksen tuotteliaisuus jostain syystä löysi aivan uuden vaihteen. Valveilla vietetty aika oli sama käyttää edes jokseenkin hyödyllisesti, vaikka hän samalla välttelikin polttavimpia velvollisuuksiaan.
Siivottu asunto loi kuitenkin erinomaisen illuusion siitä, että hän oli saanut jotain aikaan. Kotitöiden parissa vietettyjen päivien jälkeen Ficus kykeni yleensä nukkumaan ainakin hetken.
Parikymmentä minuuttia tasoiltaan löytyviä tavaroita järjesteltyään matoran tarttui itsensäkostuttavaan pyyhkimeen ja alkoi järjestelmällisesti hankkiutua eroon kaikkein ilmiselvimmästä pölystä. Korkeimpien hyllyjen päälle Ficus ei edes kurotellut sillä hän tiesi varsin hyvin laiminlyöneensä niiden puhdistamista jo vuosien ajan, eikä ajatus niin paksuista pölymatoista innostanut häntä lainkaan.
Oli jo alkuilta, kun arkeologi lopulta päätti olevansa valmis. Tarpeettomimmat irtoesineet oli survottu kaappeihin piiloon, tiskit oli tiskattu ja roskat odottivat viemistään asunnon ulko-ovella. Tässä vaiheessa Ficus oli käytännössä valvonut jo kolmannen vuorokautensa puolelle ja touhutessaan ylittänyt reippaasti tavanomaisen väsymyksen rajat. Oli jo yksi ja sama yrittää valvoa siihen asti, mikä kaupungissa perinteisesti koettiin ajaksi mennä nukkumaan. Ja vaikka normaali unirytmi selviäisikin Ficuksen kourissa korkeintaan pari päivää, tuntui kuluva päivä silti sopivalta sellaisen hetkelliseenkin tavoittelemiseen.
Nukkumisen jalo tavoite oli lopulta yksi niistä syistä, miksi Ficus lopulta päätti tehdä varastoreissunsa jo ennen aurinkojen laskeutumista. Onu-matoranin täytyi tehdä vakavan valvomisen virhe aina silloin tällöin, jotta hän edes hetkeksi oppisi varjelemaan päivärytmiään. Juuri nyt hän osasi ennustaa tulevan illan väsyneisyytensä ja päätti lähteä jo talsimaan kohti Ta-Metrun rajalle johtavia putkistoja. Roskapussinsa hän unohti tyystin. Ajatuksiinsa uppoutunut matoran ehti kävellä ainakin kolmen kerrostalokorttelin halki, ennen kuin tajusi unohduksensa, mutta siinä vaiheessa oli jo liian vaivalloista kääntyä takaisin. Määrätietoisin askelin Hän kipusi korkeat portaat Ga-Metrun putkiverkoston H-asemalle ja istui metalliselle penkille laiturin reunalle.
Kaksi Ficuksen mielestä sietämättömän lujalla äänellä keskustelevaa le-matorania päivitteli sivummalla Ga-Metrun poikkeuksellista ilmastoa. Mahikikasvoinen mies oli vahvasti sitä mieltä, ettei näin pohjoisessa kuuluisi olla yhtä lämmintä kuin etelässä. Ficus hieroi väsyneitä silmiään ja vilkaisi keskustelun innoittamana taivaalle, jossa kaksoisauringot paistoivat vielä kellonaikaan nähden poikkeuksellisen korkealla. Kuuma ilma oli kuitenkin selvästi verottanut iltaliikkujien määrää, mikä sopi Ficukselle erinomaisesti. Hän matkusti mieluiten väljästi ja suurempia ruuhkia vältellen.
Kaiuttimista kuuluva kilahdus kertoi Ficukselle, että seuraava kanisteri oli hetken päästä saapumassa asemalle. Nainen nousi pystyyn ja asteli tottuneesti aivan laiturin reunalle siihen kohtaan, johon kulkuneuvo perinteisesti pysähtyi. Ei kestänyt montaakaan hetkeä, kun metallinen sylinteri hidasti täsmälleen hänen eteensä ja avasi juuri matoraninmentävän luukun sivuunsa. Ficus astui ilmakalvon lävitse sukkulaan vain havaitakseen, että se oli tyhjä. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä hänen ei lainkaan tehnyt mieli joutua väkinäiseen juttutuokioon yli-innokkaiden kanssamatkustajien kanssa.
Ovi sulkeutui noin minuutin päästä siitä, kun Ficus oli astunut sisään ja istunut paikalleen. Edes laiturilla pölöttävät le-matoranit eivät astuneet kanisteriin, vaan matka kohti Ta-Metrua alkoi kera yhden ainoan matkustajan. Väenpuutos ei näin arki-iltana ollut kuitenkaan aivan ennenkuulumatonta. Suurin osa matkustajista koostui Ga-Metrulaisista opiskelijoista, joista vastuullisimmat lienivät jo asunnoillaan valmistautumassa yöpuulle.
Ikkunattomassa kanisterissa menopelin kärkeen sijoitetulta leditaululta Ficus seurasi tiiviisti, kuinka asemat vilisivät hänen ohitseen. Pysähdyspaikkoja ennen Ficuksen määränpäätä oli tällä vuorolla ainoastaan yksi, eikä sieltäkään noussut kyytiin ainuttakaan uutta matkustajaa, vaikka asemalta kuuluikin tasaista puheensorinaa sen hetken, kun pysähdyksissä olleen kanisterin ovi pysyi avonaisena.
Loppumatkan ajan hopeisen Volitakin takainen mieli kykeni hetkellisesti käymään läpi arkisiakin aiheita. Jossakin vaiheessa Ficuksen täytyisi löytää uusi työpaikka. Sillä vaikka hänen mielensä oli tutkimuksissa todettu liian järkkyneeksi vakituisiin työtehtäviin, hän tiesi itse tulevansa hulluksi, jos ei pian saisi tekemistä päiviinsä. Hän tarvitsi jotain, joka aktiivisesti pitäisi hänen ajatuksensa poissa niistä kamalista asioista, joita hän oli luvannut Valkoiselle tehdä.
Kanisteri hidasti taas vauhtiaan, ja matoran havaitsi saapuvansa Ta-Metrun L-pysäkille. Määrätietoisin askelin hän marssi ulos sylinteristä välittömästi oven auettua ja otti suunnakseen edessään siintävän valtavan tehdasalueen länsireunan.
Metallinen arkkitehtuuri muuttui hiljalleen kiviseksi, kun Ficus siirtyi Metrun vanhankaupungin puolelle. Suurimmaksi osaksi juuri varastotiloiksi aikojen saatossa muuttunut kaupunginosa sisälsi monen silmissä paljon sellaista hurmaavuutta, mitä Metru Nuin uudemmissa rakennuksissa ei enää ollut. Ficus ei koskaan ollut edes pysähtynyt miettimään asiaa. Nytkin häntä kiinnostivat ainoastaan rautaiset raskaat ovet sen pitkän ja tiilisen rakennuksen puolivälissä, johon ainoastaan hänen avaimensa sopi.
Auringonvalo valaisi varastotilan sisällön vain niiksi muutamaksi sekunniksi, joiden aikana rautaiset ovet aukenivat päästääkseen onu-matoranin sisään ja sitten taas sulkeutuivat hänen vetäessä ne tiukasti perässään kiinni. Valoa varastoon tuli pysyvästi vasta, kun Ficus väänsi oven vieressä sijaitsevasta kahvasta ja kattoon asennetut lamput menivät räpsyen päälle.
Ficus oli siirrättänyt verrattaen suurikokoiseen varastoon ison osan sellaista kaivauksilta yli jäänyttä tavaraa, mitä ei koskaan ollut hyväksytty yliopistoihin jatkotutkimuksiin. Kivilaattoja, joihin kaiverretut kuvat eivät tiedekunnan mukaan vastanneet ainuttakaan todellista sivilisaatiota. Suurikokoisia aerilaisia selakhipatsaita, joita oli rahdattu Metru Nuille niin uskomattoman lukuisia, ettei niille kaikille yksinkertaisesti ollut löytynyt paikkaa. Kasoittain vanhoja kirjoja, joista puolet oli Ficuksen omia tutkimustöitä varten ja puolet kadonnut luvatta hänen olkalaukkuunsa kaivauksien aikana.
Ficuksen arvostus Metru Nuin historiantutkijoita kohtaan ei ollut koskaan ollut järin suuri, eikä hänellä ollut syytä aloittaa nyt. Kapeakatseisten maailmankuviensa vangitsemat Suuren Kaupungin tutkijat eivät olleet muutenkaan enää pitkiin aikoihin nauttineet Ficuksen tutkimusten työn hedelmistä.
Arkeologilta oli kuitenkin kestänyt melkoinen tovi löytää salakuljettajaryhmä, joka suostui yölliseen tehtävään, jossa siirtää suuri määrä pressuilla peitettyä tavaraa onumetrulaiselta kaivaukselta Ficuksen varastolle ilman kysymyksiä. Lopulta hurmaavan steltiläisparonin johtama ryhmä kuitenkin saapui naisen avuksi, ja operaatio saatiin toteutettua ilman suurempaa meteliä. Kaivaukset oli muutenkin suljettu Nacen karmaisevan kohtalon jälkeen, eikä Ficuksen läsnäololla aukeavien ovien taakse pääseminen huomaamatta osoittautunut minkäänlaiseksi ongelmaksi.
Niillä ansioilla tankissaan kelluva Valkoinen sai uuden kotinsa tametrulaisesta varastosta, mikä mahdollisti Ficuksen melkein päivittäiset vierailut. Täsmälleen varaston keskelle asetettu kupliva säiliö raksutti avoimessa kaikuvassa tilassa huomattavasti kovempaa kuin syvyyksissä sijainneessa kammiossaan. Tankin vieressä seisoi se samainen pöytä, joka salkkuineen oli tervehtinyt Ficusta Onu-Metrun syvyyksissä. Tuolin sen ääreen hän oli hankkinut itse. Pöydän päällä odotti useiden avonaisten kirjojen lisäksi valtava kasa hienovaraisia messinkisiä työkaluja. Tottuneesti ja sanaakaan sanomatta hopeakasvoinen matoran asteli Valkoisen eteen ja tarttui kiinni miltei huomaamattomasta kahvasta tämän lasisen kodin pohjasta.
Kiekkomainen, lähes koko tankin pohjan kokoinen mekanismi irtosi helposti, ja Ficus nosti sen varovasti pöydälle työkalujen ja kirjojen keskelle. Valtavaksi hammasrataskoneistoksi paljastunut kullanhohtoinen rauta kävi itsestään ilman minkäänlaista virtalähdettä. Se myös ilmiselvästi aiheutti Valkoisen sammion pohjasta nousevan tasaisen kuplinnan, sillä se lakkasi välittömästi matoranin kiskaistua mekanismin ulos.
”Satakaksikymmentä minuuttia”, Valkoisen väsynyt ääni muistutti Ficuksen pään sisällä. Volitakkasvoinen matoran murahti tottuneesti vastaukseksi, vaikka tiesikin, ettei hänen itsensä tarvinnut seurata kelloa. Valkoinen oli äärimmäisen täsmällinen kuluvan ajan suhteen. Toki asiaa varmasti auttoi se, että pöydälle nostettu koneisto oli ainoa asia, joka nesteessä kelluvaa helmeä piti elävien kirjoissa, eikä sen pitäminen irti pitkiä aikoja kerrallaan ollut lainkaan viisasta.
Ficus oli kuitenkin ottanut Valkoisen sanat sepän kaipuusta tosissaan. Hän oli päättänyt huoltaa koneiston taas siihen virheettömään kuntoon, jossa se Valkoisen mukaan oli joskus kauan sitten ollut — vaikka työ vaatisi sellaisia oppeja, joihin arkeologilla ei ollut minkäänlaisia valmiuksia. Sitä varten hänellä kuitenkin oli pometrulaisilta kellosepiltä saadut oppaat. Niiden avulla hän huoltaisi koneiston ja ehkä oppisi samalla itsekin jotain uutta.
Yksinäinen kuningatar aisti silmättömänäkin, kuinka Ficus ensimmäiseksi poisti koneen suurikokoisimmat, päällimmäiset rattaat päästäkseen käsiksi hienovaraisempiin koneistoihin niiden alla. Pienikärkisten pinsettiensä avulla matoran poisti yhden hurjaa vauhtia tikittävistä hammasrattaista aivan koneiston keskustasta ja tarkasteli sen hauraita hampaita. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen helisevän pussin täynnä uutuuttaan kiiltäviä rattaita. Alkoi useita minuutteja kestävä prosessi, jossa Ficus huolellisesti kävi läpi pussin sisältöä verraten haurastunutta vanhaa ratasta uusiin. Lopulta oikeanlainen vastine löytyi, ja kahta messinkistä sauvaa apunaan käyttäen matoran pysäytti kaksi ratasta tyhjän kolon ympäriltä voidakseen asettaa uuden yksilön paikalleen.
Työskentely oli uskomattoman vaikeaa ja hidasta sekä rattaiden lukemattoman määrän että niiden jatkuvan liikkeen vuoksi. Ficuksella ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka rattaat saisi pysähtymään, saatika siitä, että jos hän siinä jotenkin onnistuisi, kuinka saada kone takaisin käyntiin. Siksi nykyinen joskin hidas tapa sai kelvata. Eikä hänellä, kuten ei Valkoisellakaan, mikään kiire ollut.
”Olet tavanomaistakin hiljaisempi tänään, Seppä”, Valkoinen seurasi Ficuksen työskentelyä murhe syvällä äänessään. Eikä Ficus kieltänyt Hylätyn havaintoa. Ei hän toisaalta tiennyt myöskään, kuinka vastata. Lopulta lähinnä hänen päässään olemassa oleva ääni päätti vain esittää oikean kysymyksen.
”Murehdit yhä ystävääsi, etkö vain?”
”Jos edes osaisit kertoa minulle, mitä hänelle oikein tapahtui”, Ficus narskutteli hampaitaan. Kuvat ikuiseen kauhistuneeseen tuijotukseen jäykistyneestä Nacesta olivat ikuisesti palaneet hänen verkkokalvoilleen.
”Kerroinhan sinulle jo, kuinka olin itsekin vain vanki. Se, mitä alhaalla näit oli paljon minua ja ystävääni vanhempaa.”
”Totuus”, Ficus tuhahti, mutta piti silti katseensa tiukasti kellokoneistossa. ”Siinä melkoinen ystävä.”
”Ei hän toverisi kärsimystä aiheuttanut. Tämän oma käsi sydämen ulos repäisi.”
Matoranin täytyi laskea instrumentit hetkeksi käsistään hallitsemattoman vapinan ilmestyessä kaikkiin hänen raajoihinsa. Hetken aikaa itseään kasattuaan hän käänsi asemansa tuolissaan kohti Valkoista, joka ei ollut liikkunut lainkaan koko keskustelun aikana. Nesteessä kelluvan naisen tyhjä katse oli yhä kohti varaston kaukaisia ovia.
”Sinä kerroit minulle viimeksi, että sinä näet kaiken”, Ficus jatkoi turhautunutta tilitystään. Aft-Amanan papereissa polttavat lähestyvät päivämäärät alkoivat viimein ottaa matoranin tajuntaa kiinni. Hänen piti saada ymmärtää, ennen kuin hän tekisi itsensä hulluksi spekuloimalla. ”Jos kerran näet myös tulevan, niin miksi et varoittanut Nacea? Miksi et edes yrittänyt auttaa häntä?”
”Ei se toimi niin”, Kaikkinäkevä kivahti sellaisella sävyllä, jota Ficus ei ollut häneltäennen kuullut. Kulunut kuukausi varastossa matoranin kanssa oli huomattavasti vetreyttänyt Valkoisen kuvainnollisia kielenkantoja. Yksinäisessä kammiossaan kryptisyyden kaivoon kompastunut uinuja oli hitaasti alkanut ymmärtää, kuinka tavallinen keskustelu toimi.
Hetkeksi laskeutunut hiljaisuus ei todellisuudessa ollut hiljaisuus pöydällä tikittävän raudan vuoksi. Valkoisen piti kuitenkin hetken pohtia, kuinka jatkaa. Lukemattomia vuosia yksin mädäntynyt nainen ei koskaan ollut joutunut pukemaan omaa olemassaoloaan sanoiksi.
”En minä tulevaisuutta näe, Seppä”, hän sitten jatkoi hiljaa tarkoin sanojaan harkiten. ”En tiennyt, että juuri sinä astuisit luokseni sinä päivänä. Enkä nähnyt ystävääsi. Se ei toimi niin tarkasti. Minä näen jotain muuta. Näen… kirouksen.”
Ficus kuunteli ja yritti ymmärtää.
”Kirouksen?”
”Kaikki ympärillämme. Koko tämä maailma, kaikki sen historiassa ja jokainen hetki sen tulevaisudessa. Muinaisten kamalan kirouksen koura yltää kaikkialle. Tietyt kaavat on määrätty tapahtuvaksi heidän matemaattisen vääjäämättömyyden sääntöjensä mukaisesti.”
Valkoisen äänestä kuuli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän asiaa jollekulle kertoi.
“Ja nuo samat hetket ovat kirotut toistumaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta kansa niitä ei kykene näkemään. Jokainen sykli on puettu uusiin vaatteisiin. Vain maailman tavoin kirotut näkevät verhon taakse.”
Välähdykset Totuuden sanoista vierailivat jälleen Ficuksen mielessä, ja hän ymmärsi Valkoisen puhuvan totta. Ei hän tämän aitoutta ollut koskaan epäillytkään, mutta akateemikon oli vaikea saada otetta uudesta todellisuudesta ilman ripausta konkretiaa. Eikä matoran ollut edes varma, saiko hän sitä. Valkoisen puhe kuitenkin rauhoitti häntä ja antoi jälleen tarkoitusta sille pitkälle tielle, jolle Ficus oli luvannut astua.
”Ja verhon takana me näyttelemme meille määrättyjä roolejamme”, arkeologi toisti oppeja, jotka Valkoinen oli hänelle viikkoja sitten tarjonnut. ”Kunnes viimeisellä hetkellä rikomme syklin?”
”Ja maailma voi olla taas kaunis”, Kaikkinäkevä unelmoi, ”ilman muinaisten ikuista vihaa.”
”Mutta tie on pitkä, enkä tiedä uskallanko edes ottaa ensimmäistä askelta”, arkeologi murehti ääneen. Hän vilkaisi jalkojensa juuressä pöydän alla odottavaa salkkua, joka oudolla muotoilullaan oli jo Valkoisen kammiossa häntä kovasti hämmentänyt. Yksinäisen hiljaisuuden rohkaisemana hän nosti sen pöydälle kellokoneiston viereen ja napsautti sen kaksi yllättävän raskasta salpaa auki. Tärisevin käsin hopeakasvo nosti salkun auki. Tärisevin siitäkin huolimatta, että hän tiesi täsmälleen, mitä sen sisällä oli. Hän kuitenkin ymmärsi, että se saattoi olla hänen konkreettisin kosketuksensa johonkin loputtomasti häntä suurempaan.
Kaksitoista lasista, hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempää kuulaa hohti jokainen omalla paikallaan salkun sisäpintaan valmistetuissa koloissaan. Artefaktien uskomattoman kauniit leiskuvat värit saivat sateenkaaretkin näyttämään mustavalkoiselta. Värien ja valojen loisto huumasi hetkeksi jopa nesteessä kelluvan hampaiden kiroaman naisen, joka aisti ne jollain aivan muulla tavalla kuin silmiä käyttämällä.
”Näillä he sinut loivat”, Ficus nielaisi salkun kantta puristaen, kädet yhä täristen.
”Kyllä”, Valkoinen vastasi, joskin ilmiselvästi epäröiden.
”Ja nämä luovat myös minut?” matoran kysyi vilpittömästi vaikka tiesi vallan hyvin, mitä häntä varten suunniteltu pitkä tie piti varrellaan.
”Kyllä. Mutta kuten sinulle jo kerroin, Seppä, hauras mieleni hädin tuskin yltää enää menneeseen. En välttämättä voi auttaa sinua ymmärtämään, kuinka ne toimivat.”
Ficuksen oma tahto ei olisi enää riittänyt lumoavan näyn sulkemiseen, mutta rohkaiseva töytäisy Valkoisen mielestä sai lopulta salkun kannen kaatumaan. Varastossa oli äkkiä taas ihan vähän hämärämpää — niin paljon valoa olivat kuulat tilaan tuoneet. Muinaisten välineiden kauneuden kaikotessa palasi matoran myös mielessään takaisin maan pinnalle.
Valkoinen oli varastossa vietettyjen viikkojen aikana puhunut monista asioista, joita Ficus ei vielä ymmärtänyt. Tankissa vellova Yksinäinen tuntui kaipaavan monia asioita, joista suurin osa tuntui tutkijan pienessä päässä täysin saavuttamattomalta.
”Jos se, mitä kerroit minulle muinaisten työkaluista pitää paikkansa”, Ficus puhui syvin mahdollinen murhe äänessään valliten, ”niin minä pyydän sinulta kärsivällisyyttä. En… en ole varma, miten tulen pystymään tähän.”
Suunnitelma oli olemassa eikä pääpiirteittäin ollut edes kovin monimutkainen. Totuuden ja tämän siskojen työ oli saatettava loppuun, jotta tasapaino maailmaan löytyisi. Valkoinen tarvitsi toverikseen Mustan. Kuningatar tarvitsi valtakuntansa ja Ficus taasen…
Ficus tarvitsi ystäviä.
”Meillä ei ole kiire, Seppä”, Valkoinen lohdutti matorania. ”Olen odottanut jo yhden ikuisuuden. Toinen ikuisuus on silloin jo odotuksen arvoinen.”
”Mutta me tarvitsemme niin paljon”, Ficus ärjähti ja kirosi mielessään. Kaiken murheensakin keskellä matorania kismitti se, miten hänelle oli viimein löytynyt suurempi tarkoitus mutta hän ei oman kykenemättömyytensä vuoksi saanut mitään alulle.
”Ensimmäinen asia, mitä me tarvitsemme, olet sinä, Ficus. Täysi sinä, todellinen sinä. Emme voi astua tälle tielle niin kauan, kuin tuo ammottava kolo velloo rinnassasi.”
Matoran huokaisi syvään ja äänekkäästi tietäen erinomaisesti, mitä Valkoinen tarkoitti. Ei hänen rinnassaan mitään konkreettista aukkoa ollut. Se aukko oli hänen mielessään. Oli ollut jo kauan ennen kaivantojen kauhuja. Mutta viimeisimpien kuukausien aikana menneen Ficuksen ongelmat olivat alkaneet tuntua suorastaan kotoisilta. Niiden merkitys tuntui uskomattoman pieneltä verrattuna siihen maailmaan, mihin tutkija oli Valkoisen kanssa astunut.
Mutta silti Ficus nousi tuoliltaan ja asteli rauhallisesti varaston perälle kasattujen pahvilaatikkotornien keskelle. Päässään hopeakasvo ajatteli tekevänsä sen Valkoisen mieliksi, vaikka todellisuudessa hänen vuosia vanha mysteerinsä kutitteli edelleen jossain mielen perukoilla.
Matoran löysi etsimänsä hyvin vaivattomasti, sillä yksi kasan laatikoista oli ilmiselvästi kaikkia muita vanhempi. Sen pinta oli tummunut aikojen saatossa vaaleanbeigestä tavalliseksi ruskeaksi, ja sen taiteltu kansi oli kulunut kulmistaan miltei pyöreäksi.
Ficus nappasi melkein oman torsonsa kokoisen laatikon huolettomasti kolmen sitä suuremman alta ja antoi päällimmäisten vain kaatua kovaäänisesti varaston betoniselle karhealle lattialle. Hän kantoi sen pöydän sijasta aivan Valkoisen lasisen asumuksen eteen ja istahti itse lattialle laatikon ääreen.
”Tässä on kaikki se, mitä minulla oli mukanani silloin, kun saavuin Metru Nuille. Kaikki, mitä on jäljellä edellisestä elämästäni”, tutkija muisteli nyt jo niin kaukaista menneisyyttään samalla, kun nosti laatikon kannen sivummalle. Pahvisen säilytysvälineen sisältö oli paljon arkisempaa, mitä Valkoinen oli odottanut. Suurimmaksi osaksi sen sisällä oli vain kulmalukkokansioita täynnä kellastuneita papereita ja yksi puinen, koristeellinen rasia.
”Suurinta osaa näistä en edes ymmärrä”, onu-matoran mutisi ja nosti yhden avonaisista kansioista. Paperit koostuivat pääasiassa mustavalkoisista kopioista, joiden teksti muistutti ainoastaan etäisesti sitä, mikä tunnettiin yleismatoranina. Muutamissa papereissa oli kuviakin. Selkeästi olkapanssaria muistuttavan piiroksen takana oli kaavio jonkinlaisen rintapanssarin valmistamiselle. Keskinkertaisen kopioinnin ja ajan kuluttavuuden vuoksi dokumenttien yläreunoissa sijaitsevat symbolit olivat hyvin vaikeita tunnistaa mitään järkevää esittäviksi.
”Kaiketi vanhasta työpaikastani”, Ficus tuumasi ja laski kansion takaisin muiden joukkoon. ”En kyllä tiedä, miksi olisin säästänyt jotain tällaista.”
”Tämäkö on aukkosi, Seppä?” puuttui Valkoinen viimein matoranin muisteloihin. ”Unohdettua menneisyyttäsikö sinä murehdit?”
”Enemmänkin sitä outoa tunnetta, kuin en haluaisi muistaa. Ja samalla tuntuu, kuin olisin menettänyt jotain loputtoman tärkeää.”
Jo hetken aikaa Ficuksen silmät olivat liimaantuneina siihen ainoaan laatikon esineeseen, joka ei ollut kasa epäselviä kaavioita tai raportteja. Puisen pienikokoisen rasian kanteen oli ilmiselvän hätäisesti kaiverrettu yksi sana: ”Unohda.”
”Ja sitten on tämä”, matoran tuumasi ja avasi verkkaisesti rasian kannen. Esine sen sisällä täytti kaikki uinuvan kuningattaren aistit. Muinaisten lahja antoi hänen tuntea sen merkillisyyden tavoilla, joita matoran ei pystynyt edes kuvittelemaan.
Ficukselle se oli kuitenkin vain käsi. Robottinen sellainen ja sininen väritykseltään. Sen tarkoitusperä ja rasian kannen teksti olivat molemmat matoranille täysiä mysteerejä.
”En ymmärrä sitä”, Valkoinen myönsi, mistä Ficus ei yllättynyt. Ei hänelläkään ollut menneisyytensä artefakteihin mitään konkreettista kosketuspintaa. Laatikon sisältö ei millään tapaa tuntunut olevan hänen elämästään.
Hetken aikaa Ficus ja Valkoinen olivat paikallaan sanomatta sanaakaan. Ficuksen päässä vilisi tavalla, jota hän ei ollut kokenut pitkiin aikoihin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunne, jota hän tunsi, ei ollut pelkoa, ahdistuneisuutta tai ymmärtämättömyyttä. Hänen kallossaan kiersi lohdullisia ajatuksia. Kenties rasiaan kaiverretut kirjaimet ja niiden sanoma itsessään riitti työntämään hetkeksi syrjään Ficuksen uuden karmean tien ja siitä juontavat ajatukset.
Hän oli saapunut päätökseen. Ja päätöksen myötä hän nousi pystyyn, tarttui pöydällä tikittävään koneistoon ja työnsi sen rivakasti takaisin Valkoisen sammioon. Neste naisen ympärillä alkoi taas kuplia.
”Olen pahoillani, mutta tänä iltana minä en taida tohtia jatkaa pidemmälle”, Ficus vilpittömästi tokaisi. Mutta Valkoinen ei ollut vihainen. Hän kykeni tuntemaan matoranin mielessä syttyneen palon. Oli parasta päästää tutkija menemään siltä illalta ja antaa tämän käyttää kuin tyhjästä ilmestynyttä motivaatiota.
”Minä ymmärrän, Seppä. Meillä on aikaa. Mene järjestämään asiasi kuntoon.”
Ficus ei puhunut ääneen, mutta Valkoinen kuuli tämän kiitoksen myös tämän ajatuksistaan. Ennen poistumistaan tämä kuitenkin sulki kannen Valkoisen eteen jätetystä pahvilaatikosta. Siksi tämä ei enää huomannut, kuinka puisen rasian kansi nytkähti hieman, vaikka minkään ei olisi pitänyt sillä hetkellä kyetä liikuttamaan sitä.
Hammaksikas helmi katsoi, kuinka Ficus ripeästi reippaili ulos varastosta. Tämän kasvot hädin tuskin kykenivät hymyilemään, mutta tämä yritti silti. Ja yrityskin tuntui Valkoisen mielestä mainiolta.
Ficus yllättyi vasta kotiovellaan siitä, millaisella automaatiolla oli kulkenut matkansa. Hän oli melko varma siitä, että oli joutunut putkilinjalla samaan kanisteriin hyvin äänekkäästi itsekseen mutisevan ga-matoranin kanssa, mutta muuten hän oli ajatuksiinsa uppoutuneena päätynyt kotiinsa hälyttävällä nopeudella.
Aurinkojen lasku sai alhaalla paistavien valopallojen säteet läpäisemään pienet reiät matoranin asunnon sälekaihtimissa. Täydet roskapussit tervehtivät asunnon omistajaa tämän astellessa määrätietoisesti sisään. Ensi töikseen tämä kaappasi eteensä työpöytänsä kirjepinon päällimmäisen yksilön. Sen, jossa Ficukselta pyydettiin lupaa luovuttaa Toa Nace Ga-Metrun lääketieteelliseltä osastolta Aft-Amanaan pysyvämpään hoitoon.
Ficus kävi vielä kerran läpi ystävänsä diagnoosin, mistä ei kuitenkaan ollut nimeksikään hyötyä. Kukaan ei ollut pystynyt selittämään sitä, kuinka toa oli edes hengissä. Nacen sydänkivi oli kärsinyt niin pahasti, ettei sitä voitu siirtää enää tämän kehoon, eikä maan toa jostain syystä myöskään näyttänyt enää tarvitsevan sitä.
Mielivaltaisia osia toan kehosta oli kuitenkin pysyvästi halvaantunut. Mukaanlukien kasvot, jotka olivat vääntyneet ikuiseen kauhistukseen. Kaikki merkit viittasivat kuitenkin siihen, että toa oli edelleen tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Aina silloin tällöin hän jopa viittoili verkkaisesti käsillään havainnoimiaan asioita.
Ficus hypisteli tarvikelaukkunsa pohjalle, missä Nacen aiemmin kaulaansa laittama punainen medaljonki nyt lepäsi. Oman helynsä Ficus oli laittanut säilöön. Sillä ei tuntunut enää olevan paljoakaan merkitystä. Toan koru taasen toimi aktiivisena muistutuksena siitä, mitä Ficuksen vanhasta elämästä ja vanhoista ystävyyksistä oli jäljellä.
Luovutuspäätöksen vielä kerran luettuaan matoran tarttui kynään ja painoi sen paperille. Eikä hän enää elämässään koskaan sen jälkeen lykännyt velvollisuuksiaan.
Ei koskaan.
Neljä
Kuluneet vuosikymmenet hädin tuskin näkyivät Suuren Kaupungin katukuvassa. Uusiin rakennuksiin kiinnitti huomiota vain aniharva, sillä saaren ulkopuolelta saapuneiden huvittelu- ja kauppapaikat merkitsivät lopulta hyvin vähän tavallisen kansalaisen arjessa. Coliseumin tornista kaupunkia valvova uusi turagakin oli poistunut otsikoista jo kuukausia sitten.
Kirkkaan loppukesäisen päivän keskellä kulkevat kansalaiset olivat kokoontuneet erikokoisiin ryhmiin Ga-Metrun kampusalueiden huolletuille pihamaille. Reppuselkäiset ja laukkuolkaiset opiskelijat lähtisivät pian virtoina kulkemaan kohti oppilaitosten auloja ja sitten taas niitä pitkin yliopiston lukuisiin luentotiloihin. Uuden lukukauden alkamisen kunniaksi opiston päärakennuksen ovien yläpuolella kiiltelevää “Oms Eebens” -kylttiä viimein alettiin purkaa, vaikka mielivaltaisesti nimetyn opinahjon nimi oli muutettu jo miltei kokonaista vuotta aikaisemmin.
Monet pysyttelivät mielellään Ta-Metrun rajan pilvenpiirtäjien luomissa varjoissa, kun taas osa löysi viilennyksen työntämällä jalkansa Metrun halki kulkeviin vesivirtoihin. Kesä oli ollut jälleen kuuma, ja vaikka syksy oli jo tuloillaan, ei lämpöaaltoon vielä ollut nähtävissä helpotusta. Opiston henkilökunnan tiloja kohti maleksivalle professorille ilmaston tila toi mieleen lähinnä ikäviä muistoja menneisyydestä.
Yliopiston neljäs suuri auditorio oli siitä erikoinen, ettei siellä edes ollut ikkunoita, joita olisi aurinkojen valoilta tarvetta peittää. Suurimmaksi osaksi maan alle rakennetulla luetosalilla on kehno maine, sillä se usein piti sisällään sellaisia luentoja, jotka kaikkein kauimpaa kiersivät opetussuunnitelmien suosituksia. Siellä istuivat usein ne opiskelijat, joiden motivaatio oli alhaisimmillaan. Neljännen salin luennoitsijoilla harvoin oli rohkeutta puuttua takarivissä torkkuvien opiskelijoiden nuokkumiseen, ja suurimmalla osalla oli vaikeuksia ylipäätään pysyä aiheessa. Kyseenalaisimpien kurssien opettajilla oli taipumusta olla luonteeltaan erikoisimpia.
Auditorion valkokankaan eteen pultatulle pöydälle laukkunsa nostanut Ficus oli siinä mielessä poikkeus, että hänen muinaishistorian kurssinsa oli saanut osakseen paljonkin arvostusta hänen kollegoidensa keskuudessa. Se arvostus ei kuitenkaan riittänyt loputtomiin: professorin toistuvat pyynnöt teoreettisen astronomian kurssista kaikuivat kuuroille korville vuosien ajan. Kun lupa luentojen pitämiseen lopulta saapui, oli kurssin sijainti juurikin sali neljä, ja toisin kuin tavallisesti, ainoastaan kaksi kertaa viikossa — tämäkin kaikki vain sillä ehdolla, että kurssin osallistujamäärä ylittäisi vaaditun viidenkymmenen.
Kolme viikkoa kestäneen kampanjoinnin jälkeen lista oli rimaa hipoen täysi. Ficuksen suosikkioppilaat olivat ilmoittautuneet mukaan puhtaasta lojaaliudestaan. Takarivi taas olisi satavarmasti täysi niistä, jotka tiesivät kurssista irtoavan helppoja opintopisteitä. Kokonaan uusia ilmoittautujia oli Ficuksen harmiksi ainoastaan kahdeksan, mutta hän ymmärsi myös olla valittamatta.
Noin kymmenen minuutin kuluttua kello löi tasan ja nopeiden laskutoimitusten perusteella ainakin suurin osa ilmoittautuneista oli saapunut paikalle. Keinovalot himmenivät pöydän reunaan upotetusta säätimestä ja videotykki auditorion yläreunassa heijasti Ficuksen taakse suuren ja yksityiskohtaisen tähtikartan. Kirjavasta yleisöstä reilut puolet lopetti puheensorinaan osallistumisensa. Takarivissä kuiskailu jatkui kuitenkin edelleen.
”Hyvää huomenta kaikille, ja tervetuloa teoreettisten tähtitieteiden ykköskurssille. Minä olen professori Ficus, entinen Onu-Metrun pääarkeologi ja teidän luennoitsijanne. Avatkaa oppikirjanne sivulta 4. Käydään johdanto yhdessä läpi.”
Pelkistä matoraneista koostuva opiskelijajoukko teki työtä käskettyä. Jopa takarivin osasto, joka tahtoi näin alkuun ainakin teeskennellä olevansa henkisesti läsnä.
Vihreäkantisen paksun oppikirjan kansiin oli kuhunkin kirjoiltu kultainen koukeroinen symboli, jonka opiskelijat tiesivät kirjalistansa perusteella kuuluvan kirjan kirjoittajalle, Curuvar kolmannelle. Opuksen paksuus selittyi lukuisilla korkealaatuisilla värikuvilla, joista useissa esiintyi monimutkaisia tähtikarttoja ja tähtien pintoja havainnollistavaa grafiikkaa.
”Kuten Curuvarkin asian heti kärkeen ilmaisee”, Ficus jatkoi määrätietoisesti, joskin katse pääasiassa kirjan sivuilla eikä oppillaissaan, ”perinteiset oppimme astrotieteiden parissa antavat meille hyvin kapean ikkunan siihen, kuinka todellisuus oman tähtemme ulkopuolella toimii. Ymmärtääksemme kaikkeuden olemusta paremmin meidän tulee hypätä muutamaan vaaralliseen oletukseen — joskaan ei niihinkään ilman vakaita perusteluja, kuten tulette huomaamaan viimeistään luvussa kolme.”
Ficus piti hetken taukoa havainnoidakseen, kuinka hyvin hänen oppilaansa seurasivat luentoa. Ainakin kolmannen rivin useasta uudesta opiskelijasta koostuva joukko näytti olevan paikalla oikeasti kuuntelemassa. Tämä havainto antoi Ficukselle tarpeeksi intoa jatkaa.
”Curuvar esittää myös johdannon jälkeen muutaman rohkean ajatuksen siitä, mikä meidän maailmamme paikka kosmisessa järjestyksessä on, mutta suosittelen perehtymään niihin vasta sen jälkeen, kun olette lukeneet leipätekstin luvusta kahdeksan, joka käsittelee tähtikarttojen epäloogisuuksia eteläisten saarien yötaivaalla. Tämä neuvo siis niille, jotka aikovat tutustua kurssin materiaaleihin etukäteen.”
Professori Ficuksen viimeisin maininta aiheutti varovaista toisiin vilkuilua oppilaskunnan keskellä. Täsmälleen yhden matoranin katse pysyi tiukasti naulittuna hopeakasvoisessa luennoitsijassa. Rurukasvoinen ga-matoran kolmannen rivin keskellä oli ottanut kynänkin jo käteensä, valmiina kirjoittamaan muistiinpanoja.
Ficus pani opiskelijan merkille välittömästi muttei reagoinut tähän näkyvästi. Napin napsautuksesta hänen ensimmäinen diansa ilmestyi valkokankaalle hänen taakseen. Oppiaineen arkaluontoisuuden vuoksi professori oli päättänyt aloittaa varovaisesti. Opiskelijat saivat ensimmäiseksi tarkasteltavakseen tuiki tavallisen Metru Nuin yötaivaan. Curuvarkin oli johdannossaan aloittanut Suuren Kaupungin yläpuolella näkyvien taivaankappaleiden nimeämisellä. Listasta löytyi kaikki tärkeä matorankansalle merkityksellisestä Initoista aina selakhien vaikeasti nimeämään Amg’Am viisi-kolme-kolmeen. Ja vaikka Ficus oletti aivan oikeutetusti johdannon sisällön olevan kaikille tarpeeksi peruskauraa, teki rurukasvoinen nainen luokan ainoana muistiinpanoja aivan ensimmäisistä kappaleista lähtien.
Myöhemmin samalla viikolla pidetyllä luennolla kävi ilmi, että tuo samainen matoran oli yksi luokkansa kolmesta, jotka omistivat valmiiksi kurssin vaatimukset täyttävän kaukoputken. Ensimmäisen kuukauden aikana Ficus johdatteli oppilaitaan jo kosmologiankin puolelle. Häntä ei kuitenkaan edes harmittanut, kuinka luento luennolta hänen luokassaan istui vähemmän opiskelijoita. Hänen mielenkiintonsa kolmannen rivin ga-matorania kohtaan kasvoi viikko viikolta. Nuori tyttö nimittäin soi professorilleen joka luennolla sataprosenttisen jakamattoman huomionsa.
Kurssin puolivälin koittaessa kuumuuttaan uhkuva kesäinen ilma oli viimein jäämässä taaksepäin. Vastikään remontoiduissa henkilökunnan tiloissa syystakkia päälleen kiskova Ficus oli hetki sitten palannut valvomasta Metru Nuin historian neljännen kurssin tenttejä. Hitaan ja vähätapahtumaisen päivän passivoima matoran lähti laiskasti maleksimaan pitkin yliopiston käytäviä kohti lähimpää uloskäyntiä. Opiskelijoiden kahvittelutilojen sisäänkäynnin nurkalla keskusteli kaksi Ficuksen kollegaa, joiden läsnäolo sai hänet lähinnä kiristämään tahtiaan. Erityisesti jostain päin etelää saapunut paramykologian professori Derf-Nam sai hänen jalkoihinsa vauhtia.
”Hyödyntämällä saprotrofien psykokineettisiä ominaisuuksia voitaisiin itse asiassa valmistaa mitä epätavallisinta punaviiniä. Varsinkin Coprinus-suvun ylevimmät edustajat onnistuvat käyttämisominaisuuksien puutteesta huolimatta aiheuttamaan alkoholisoitumista testiyksilöissä pelkästään psyykkisten vaikutusten ja lahottamisen yhteisvaikutuksena.”
Punamustan matoranin hämmentävää selostusta oli kuuntelemassa naispuolinen ko-matoran, jonka Ficus tunnisti yhdeksi useista talon filosofian luennoitsijoista. Yllätyksekseen onu-professori myös havaitsi, että komaukasvoinen opettaja näytti olevan aidosti kiinnostunut Derf-Namin käsittämättömistä horinoista.
Uteliaisuuttaan kaksikkoa tuijottanut Ficus ei edes huomannut miltei kävelleensä päin pientä opiskelijaryhmää, jonka kärjessä asteli yksi yliopiston harvoista lisko-opiskelijoista. Sen sijaan hän huomasi sinisen heiluvan käden käytävän päässä, juuri siellä päässä rakennusta, mistä Ficus oli suunnitellut astuvansa ulos.
”Professori!” ga-matoran huuteli käytävällä liikkuvan väkijoukon lävitse. Rurukasvon vasemmalla olalla roikkuva laukku muistutti vahvasti sitä, jota Ficus oli käyttänyt itse vuosia sitten kaivauksilta toiselle matkatessaan.
”Hei Niz”, Ficus tervehti oppilastaan takaisin ja astui tämän kanssa käytävän sivuille, pois ovia kohti kulkevan väkijoukon tieltä. ”Kaikki kunnossa?”
”Tahdoin vain ilmoittaa, että saavun katselmukseen tänään ihan vähän myöhässä. Katsos minä asun aika kaukana, ja tahtoisin viedä nämä tavarat ensin kotiini ja-”
Mutta Ficus nosti kätensä pystyyn keskeyttääkseen vaahtoavan oppilaansa.
”Hetkonen nyt. Eikö viestini kulkeutunut sinulle asti?”
Niz katsoi opettajaansa pöllämystyneenä. Rurun kulmat kurtistuivat hämmennyksestä.
”Minkä viestin?”
”Biologian tentti on huomenna, ja suurin osa luokasta on osallistumasta siihen”, Ficus selitti tarkkaillen samalla tarkasti oppilaansa reaktiota. ”Sovimme sitten, ettemme menekään tähtitornille tänä iltana, jotta saatte valmistautua rauhassa.”
Ilmiselvä pettymys täytti ga-matoranin mielen. Tämän vasen käsi näpräili nyt laukkunsa solkia hermostuneen oloisesti.
”Etkös sinäkin ole siinä kokeessa?” Ficus mietti ja yritti muistella Nizin kurssisuunnitelmaa.
”Olen… olen toki”, Niz takelteli vaikeana ja nyt hieman nolostuneena omasta ilmiselvästä reaktiostaan. ”Olin vain… tai siis… ajattelin vain, että tämän piti kuitenkin olla tärkeä osa tätä kurssia ja olin valmistellut pari aihiotakin, jotka olisi voinut täyttää nyt kun yötaivaalla on niin monta planeettaakin.”
Ficus sulatteli asiaa hetken. Hänestä tuntui aidosti pahalta, että hänen luokkansa ylivoimaisesti motivoitunein ja uteliain opiskelija oli oikeasti valmis laittamaan hänen marginaalisen kurssinsa retken ison ja tärkeän tentin edelle. Professori oli kuitenkin ehtinyt jo merkkaamaan peruutuksen kaikkien kurssilaisten kalentereihin.
”No tuota”, Ficus kuitenkin mietti asiaa. Nizin pohjaton tiedonhalu ja tahto ymmärtää maailmaa ympärillään muistutti Ficusta aivan liian hänestä itsestään niiltä ajoilta, kun hän oli ollut vielä onnellisen tietämätön siitä, miten karmaisevan koneen kouriin hän olikaan syntynyt.
”Minullahan ei edes ole opetusta huomenna, joten jos todella haluat niin voinhan minä pitää sinulle vaikka yksityistunnin. Jos siis olet varma, ettet halua itsekin keskittyä biologian kertaamiseen.”
Mutta maailman vilpittömin virnistys oli jo noussut Nizin sinisille kasvoille.
”Olen melko varma, että olen valmistautunut jo tarpeeksi, professori”, tämä vakuutteli. Eikä Ficuksella ollut mitään syytä olla uskomatta. Tavallaan hän oli odottanutkin tällaista tilaisuutta. Hän oli pitkään halunnut tutustua suosikkioppilaaseensa paremmin, vaikka se varmasti aiheuttaisikin närää kollegoissaan, jos sana pääsisi leviämään. Ei hän toisaalta ollut koskaan ennenkään muiden mielipiteistä välittänyt.
”Noh, alunperin sovittuun aikaan siis?” Ficus ehdotti, kunnes muisti, millä asialla Niz hänet oli alunperinkin pysäyttänyt. ”Vai tahdoitko sinä vähän lisää aikaa tähän väliin. Voimme vaikka aloittaa tuntia myöhemminkin.”
”Se sopii oikein hyvin!” Niz nyökytteli innokkaana. Ficus nyökkäsi kerran takaisin vahvistukseksi.
”Selvä sitten. Minä ilmoitan tähtitorniin, että saavumme sittenkin.”
”Kiitos, professori!” Niz hihkaisi puhtaasta onnesta. ”Nähdään sitten.”
Ga-matoran lähti jatkamaan matkaansa Ficuksen ohitse syvemmälle yliopiston tiloihin. Professorin oma arvaus oli, että tämän säilytyslokero sijaitsi jossain syrjemmällä. Miltei kaikki muut opiskelijat olivat jo keskustelun aikana ehtineet poistua rakennuksesta, ja sivummalta kuului nyt entistäkin selkeämmin paramykologian professorin uhkuva monologi. Ficus oli melkoisen varma, ettei kuunteleva ko-matoran ollut saanut kertaakaan suunvuoroa keskustelun aikana.
Syksy oli jo sen verran pitkällä, että Suuren kaupungin illat olivat alkaneet pimentyä. Illan sää oli säädetty kirkkaaksi, minkä perusteella Ficus oli ajankohdan alun perinkin valinnut. Ta-Metrussa sijaitsevassa verrattain uudessa asunnossaan hän vietti vain sen hetken, että ehti survaisemaan ruokapatukan tarvikelaukkuunsa, minkä jälkeen hän lähti kohti putkiverkostoa ja sen avulla Ko-Metrua.
Matka Tiedon torneille kesti kuitenkin reilusti yli tunnin pääasiassa ruuhka-ajan takia ja täten kanisterien tiheästä pysähtelytahdista. Reitti oli myös yksi niistä harvoista, joiden aikana Ficusta harmitti, ettei putkien halki kiitävissä kanistereissa ollut ikkunoita. Muutaman kerran hän oli matkustanut torneille jalan, ja hidas lähestyminen kohti Ko-Metrun kolossaalista upeutta oli ollut henkeäsalpaava kokemus.
Tällä kertaa professori kuitenkin ajan ja vaivankin säästämiseksi vain turvautui julkiseen kulkuvälineeseen, joka sopivasti toimitti hänet tornien juurelle. Hämärän keskellä loistavat taivaanhalkojat kurottuivat niin korkealle, että niiden huippuja oli juurelta käsin vaikea kunnolla erottaa. Alue oli kuitenkin työaikojen päätyttyä verrattain hiljainen; ainoastaan kourallinen työhönsä heittäytyneitä kansalaisia jatkoi tekemisiään kohti yön pikkutunteja. Ficuskin ehti jäädä maleksien ihailemaan kristallitornien kauneutta ilman, että monikaan pysähtyi tuijottelemaan turistin tavoin käyttäytyvää matorania.
Samettiseen virkapukuun sonnustautunut onu-matoran tervehti Ficusta läntisimmän tornin sisäänkäynnillä. Kaukaukasvoinen mies ei edes suoristanut selkäänsä saapujalle, kuten hänen olisi kuulunut. Hopeakasvoinen professori oli vartijalle tuttu näky. Protokollan vuoksi Ficus kuitenkin kaivoi vyötäisiltään muoviseen taskuun säilötyn kortin, joka vahvisti hänen henkilöllisyytensä.
Vartija painoi nappia ja avasi Ficukselle kristallista pintaa jäljittelevät liukuovet. Tämä ehti melkein astua niiden toiselle puolelle, kunnes muisti että tällä oli vartijalle ihan asiaakin.
”Yksi oppilaistani liittyy sittenkin seuraani tänään. Rurukasvoinen ga-matoran, Niz nimeltään. Voit ohjata hänet suoraan huipulle. Saapuu noin tunnin päästä.”
Vartija nyökkäsi osoittaen ymmärtäneensä, ja Ficus nyökkäsi takaisin kiitokseksi. Valkosinisen pelkistetyn aulan perällä sijaitsevan hissin edessä odotti jo valmiiksi kaksi ko-matoria, jotka olivat uppoutuneet kiivaaseen väittelyyn. Vääntämisen aiheesta Ficus ei ottanut selvää, mutta kaksikon hatarasti tuntien hän päätteli, että keskustelu oli varmasti alkanut jostain elämää suuremmasta ajatuksesta.
”Setarkos”, Ficus tervehti matorania vasemmalla. ”Seletotsira”, hän tervehti kansalaista oikealla. Molemmat putosivat kuvainnollisesti takaisin maan pinnalle puolitutun professorin kävellessä piittaamattomasti kaksikon ohitse suoraan avonaiseen hissiin, jonka saapumista ko-kansalaiset eivät olleet väittelynsä keskellä edes huomanneet. Kaksikko luikki hopeakasvon perään hieman nolostuneena julkisella paikalla käyttäytymisestään.
”Ah. Kas hei, Ficus”, Setarkos sai lopulta sanotuksi. ”Tähtiäkö taas tarkkailemaan? Sää ainakin suosii.”
Professori murahti myöntävästi ja läimäisi peukalonsa tornin ylimmän kerroksen painikkeeseen. Tämän irtauduttua taululta rurukasvoinen Seletotsira kurotti kahden muun matoranin ohitse painamaan itsensä ja valkoisen kollegansa pysähtymään neljä kerrosta Ficusta aikaisemmin.
Hissi liikkui matkustajiensa onneksi ripeästi, eikä kenenkään tarvinnut kestää kiusallista hiljaisuutta minuuttia kauempaa. Ko-kaksikon astuttua omiin työtiloihinsa Ficus jatkoi matkaansa yksin kohti tornin huippua, missä hänen oma messinkinen kolmijalalla seisova kaukoputkensa jo odotti.
Ilta oli täydellisen tyyni, eikä tornin huipulla ollut vaikeuksia pysyä pystyssä, kuten kaksi iltaa sitten, jolloin Ficus oli tiirailuvälineensä vaivoin paikalle raahannut. Kristallitornin huipulle oli toki asennettu kansalaisen korkuiset kaiteet kaiken varalta, mutta kenties koko kaupungin toiseksi korkeimmassa kohdassa seisominen puhkuvan myräkän keskellä oli silti hermostuttanut professoria enemmän kuin tarpeeksi.
Nyt sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut, ja selkeä ilma mahdollisti myös verrattomien näkymien ihastelun. Idässä kohoava Coliseum näytti taivaista käsin olevan lähempänä, kuin se todellisuudessa olikaan. Pohjoisessa siinsivät Po-Metrun lukuisat kanjonit ja niiden halki rakennetut sillat. Väliin jäävässä Onu-Metrussa ei paljon nähtävää ollut. Suuret arkistot olivat levinneet vain vaivoin maan pintapuolelle.
Kaikenkattavaa näkymää olisi voinut tuijottaa ikuisesti, mutta Ficuksen mielessä pyörivät jo polttavammat asiat. Hän tahtoi säätää kaukoputkensa asemiin jo hyvissä ajoin ennen Nizin saapumista. Ja vaikka kaksoisauringot valaisivatkin taivasta vielä juuri sen verran, etteivät tähdet päässeet loistamaan niiden kajon läpi, tiesi professori, että pimeä laskeutuisi täsmälleen neljänkymmenenyhdeksän minuutin kuluttua. Hänen kallossaan ikuisesti tikittävä koneisto oli tehnyt hänestä uskomattoman täsmällisen aikojen arvioimisessa.
Messinkilaite oli asemoitu jo luotisuoraan kohti pohjoista. Ficuksen vain täytyi asettaa siihen vielä oikeat koordinaatit. Hänellä oli yksi oikein erityinen tähtijärjestelmä, jonka hän tahtoi Nizille näyttää. Seitsennumeroista koordinaattia hän ei kuitenkaan muistanut vieläkään ulkoa, joten hän joutui turvautumaan pieneen keltaiseen muistilappuun, jonka oli ehtinyt hätäisesti rustaamaan aiemmin päivällä järjestettyä tenttiä valvoessaan.
Hopeakasvoinen professori näpäytti Volitakiaan vasemman ohimonsa kohdalta, ja hänen vastahankkimansa visiiri liukui kuin tyhjästä hänen silmiensä eteen. Hankkimisperuste ei kuitenkaan ollut mitään niin futuristisenhaluista kuin vaikkapa monilla hänen kollegoillaan. Ficus ei tarvinnut tietokoneiden toimintoja päivittäisessä elämässään. Hänen silmiään vain oli alkanut viimeisimpinä vuosina riivata turhauttava kaukotaittoisuus, eikä niiden leikkely kuulostanut ajatuksena lainkan miellyttävältä. Visiiri oli ollut ratkaisuista helpoin.
Professori kumartui tottuneesti kaukoputken ja kolmijalan välissä sijaitsevan peräkkäisistä kiekoista koostuvan säätimen ääreen. Muistilapun hän länttäsi kiekkojen viereen ja alkoi yksi kerrallaan kääntää niitä oikeisiin asentoihin.
”Yksi”, Ficus luki ääneen ja käänsi ensimmäistä kiekkoa, kunnes numero yksi osoitti suoraan ylöspäin. Sen tehtyään kolmijalka korjasi kaukoputkea täsmälleen oikean verran ylöspäin.
”Nolla, neljä”, professori jatkoi ja nyt myös putken korkeus ja asema kolmijalan päällä muuttui juuri sen verran, että liikkeen pystyi silmin huomaamaan.
”Kaksi, viisi”, hän jatkoi ja putki itse vetäytyi hieman kohti koordinaattien määräämää asemaa.
”Kaksi, kuusi”, Ficus lopetti ja linssit putken sisällä löysivät paikkansa tarkoin määritellystä kokonaisuudesta.
Ja vaikka matoran tiesi, ettei ollut vielä aika, sulki hän vasemman silmänsä ja kurkisti oikealla kohti taivasta. Iltarusko esti häntä kuitenkaan näkemästä mitään taivaanrannan punerruksen lävitse. Hän istui rauhassa kristallisvalmisteiselle lattialle nojaten katon keskellä seisovaan monikulmioon, joka toimitti virkaa hissikuilun ylimpänä päätepisteenä.
Hänelle jäi tovi aikaa pyöritellä päässään kysymystä, jonka hän oli pitkään tahtonut Nizille esittää. Sen kertominen tosin vaatisi rohkeutta, vaikka hän oli äärimmäisen varma siitä, mikä ga-matoranin vastaus olisi. Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään.
Säätila oli kylmentynyt huomattavasti siihen mennessä, kun Niz lopulta saapui. Nuori matoran oli kietonut ympärilleen pitkähelmaisen valkoisen takin ja kantoi kainalossaan omaa, ilmiselvästi uutena ostettua kaukoputkeaan, jonka hopeista kiiltävää pintaa ajan hammas ei ollut vielä kuluttanut.
Sen suurempia höpisemättä he aloittivat oppituntinsa aivan siten, kuin Ficus oli sen suunnitellut jo ennen kuin tiesi viettävänsä illan kahdestaan Nizin kanssa. He kävivät yhdessä läpi kaukoputken oikeaoppista käsittelyä ja sen kokoamisen perusteet, minkä jälkeen professori näytti, kuinka standardoitua koordinaatistoa käytettiin. Tämän jälkeen Niz pääsi kääntelemään opettajansa muistilapulta samat koordinaatit, joilla tämän oma messinkinen laite oli jo säädetty.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi ja kuusi”, oppilas vilkaisi lappua tasan kerran ja tämän jälkeen ulkomuistista lateli luvut uudestaan päässään. Ei mennyt kuin hetki kunnes toinenkin kaukoputkista oli paikallaan. Iltakin oli pimentynyt jo tarpeeksi, jotta tähdistä kaikkein kirkkaimmat puskivat valollaan taivaan lävitse.
”Ja sitten me vain…” Ficus aloitti, mutta päättikin lauseensa vain näyttämällä esimerkkiä. Hän sulki jälleen vasemman silmänsä ja katsoi oikealla putkeensa. Nizin jalkojen ja tornin katon välisestä rahinasta päätellen ga-matoran oli seurannut esimerkkiä perässä.
Niz kuitenkin hämmentyi välittömästi putkeensa kurkistettuaan. Ensivilkaisemalta hän ei nähnyt yhtään mitään. Ainoastaan pimeän taivaan, läntin ilman ainuttakaan tähteä. Mutta professorin määrätietoinen ”katso tarkemmin” -huomio kertoi hänelle, että näkyvä pimeys oli tarkoituksellinen. Hän vilkaisi uudestaan mutta piti nyt katseensa tiukasti näkemässään. Se oli kuitenkin yhä vain pimeyttä, joskin…
”… liikkuvaa pimeyttä?” Niz lopulta ihmetteli ääneen.
Ficus virnisti leveästi ja raotti vasenta silmäänsä sen verran, että kykeni näkemään hämmentyneen ilmeen oppilaansa kasvoilla.
”Käytännössä mahdotonta havaita paljaalla silmällä”, professori alkoi selittää. ”Koordinaatistossakin äärimmäisen helppo vahingossa ohittaa.”
”Mikä se oikein on?” Niz kysyi kaikkein ilmiselvimmän kysymyksen. Hyvin tarkkaan katsomalla pimeys putken paljastamalla alueella kiersi itseään. Hienovarainen hidas pyörre lähellä taivaan keskustaa karmi hieman Nizin selkäpiitä. Hänen täytyi nostaa katseensa hetkeksi ja katsoa taivaalle ilman linssien mukanaan tuomaa avustusta. Tyhjää pistettä ei tosiaankaan löytänyt paljain silmin. Tai jos olisikin niin sen hiljaista pyörimistä ei ainakaan olisi kyennyt erottamaan.
”Se ei ole mitään”, Ficus lopulta vastasi oma katseensa yhä kaukoputkessa. ”Se on kirjaimellisesti aukko universumissa. Pimeä pyörre, joka nielaisee kaiken ja kadottaa sen ikuisuuteen.”
Nizin katse viipyili nyt tähtitaivaan sijasta professorissa, joka kylmän rauhallisesti otti kosmoksen kylmyyden vastaan. Tämän rauhallinen ääni oli unelmoivampi, kuin Niz oli koskaan oppitunnilla kuullut.
”Joskus noin tuhat vuotta sitten tuolla paikalla oli vielä lukemattomia tähtiä ja niiden kiertolaisia”, Ficus jatkoi ja hänen oppilaansa kuunteli hartaasti. ”Tähtikarttoja niiltä ajoilta on säilynyt. Tuo osa avaruutta oli täynnä kosmisia kappaleita. Kunnes saapui yö, jolloin tuo pala taivasta olikin muuttunut usvaksi ja lopulta usva haihtui ja jäljellä oli pelkkä tyhjyys.”
”Mikä sen aiheutti?” Niz paloi halusta ymmärtää. Hänen yllätyksekseen Ficus kuitenkin vain kohautti olkiaan. Professori nosti nyt viimein katseensa putkestaan.
”Kenties tähti vain saapui elinkaarensa päätökseen. Tai ehkä kaksi järjestelmää törmäsi toisiinsa ja sulautti auringot yhdeksi kuoleman mereksi, joka sittemmin luhistui. Paljon on spekuloitu tuon aukon syntymästä, mutta mielestäni sillä ei ole mitään merkitystä. Se, millä taasen lienee, on se, mitä se voi kertoa meille.”
Ga-matoran ei edes esittänyt jatkokysymystään ääneen. Hänen ei tarvinnut. Rurun läpitunkeva tuijotus riitti viestiksi opetuksen makuun päässeelle professorille.
”Ajattele sitä… kuinka hauraalla pohjalla oma olemassaolomme lepää. Kuinka minä tahansa päivänä maailmankaikkeus vain voisi päättää elämämme, eikä kukaan edes huomaisi. Kuinka auringot vain sammuisivat ja sen jälkeen olisi ikuisesti pimeää… ikuisesti tyhjää.”
Niz nielaisi kuuluvasti. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, koska ei kestänyt nähdä, kuinka tyynesti Ficus hänelle puhui. Sinisen naamion takana pohtiva mieli tiesi nyt, että hän oli ilmoittautunut kurssille täsmälleen oikeasta syystä.
”Onko sillä nimeä?” hän sitten kysyi, mihin Ficus nyökkäsi myöntävästi.
”Baterra”, professori lausui elämänsä ensimmäistä kertaa ääneen. ”Enkä edes tiedä mistä kielestä se tulee. Nimi annettiin Selakhiassa kauan aikaa sitten, mutta heidän sanansa se ei ollut. Heillä oli nimittäin itselläänkin käännös sille.”
”Joka on?” Niz kysyi pahaa-aavistamattomana.
”Hiljainen kuolema.”
Ja hiljaisuus oli juuri se, mikä kaksikon ympärillä vallitsi. Ei tuulta, ei tornien reunoilla pesiviä, päivisin rääkkyviä lintuja. Kun Ficus lakkasi puhumasta, ei hetken aikaa kuulunut yhtään mitään. Tämä hiljaisuus oli se hetki, jota professori oli odottanut. Kenties hänen oppilaansa oli tämän oppitunnin myötä pehmennyt tarpeeksi vastatakseen Ficusta jo pitkään polttaneeseen kysymykseen.
”Sinä et taida olla täällä tähtien takia, Niz, ethän?”
Ja hiljaisuus jatkui. Ga-matoran käänsi katseensa taas tähtiin vältelläkseen Ficuksen katsetta. Tällä kertaa oppilas ei yksinkertaisesti kestänyt katsoa opettajaansa silmiin. Nizin suljettu suu oli ainoa vastaus, jonka Ficus todellisuudessa tarvitsi.
”Sinä olet biologian opiskelija, luokkasi terävin ja tehokkain. Läpäisit pääsykokeet täysin pistein ja olet pitänyt tasoa yllä siitä lähtien”, Ficus perusteli kuin tyhjästä ilmestynyttä lausuntoaan. ”Kunnes yhtäkkiä sinä ilmestyt koko laitoksen ainoalle kurssille, joka ei näyttäisi perustuvan mihinkään todelliseen. Tulet neljänteen auditorioon joka viikko kuuntelemaan joutavanpäiväisiä horinoitani aiheesta, joka ei edistä teistä kenenkään opintoja. Ja kirjoitat ylös jokaisen sanan, minkä suustani ulos päästän.”
Ga-matoran kiristeli hampaitaan häntä uskomattoman paljon vanhemman maakansalaisen hiillostaessa häntä. Hän kuitenkin kuuli Ficuksen äänenpainosta, ettei tämä ollut vieläkään lopettanut, vaikka todellisuudessa professorin mielen päällä painosti vain viimeinen varmistava kysymys.
”Miksi me olemme täällä tänään, Niz? Mikä sinua oikein ajaa?”
”Eikös… eikös se ole ilmiselvää?” ga-matoran takelteli vaikeana. ”Olet ihan oikeassa. En minä täällä tähtien takia ole. Koska… koska et sinäkään ole!”
Maaprofessori nojasi oikealla kädellä kaukoputkeensa ja tuijotti oppilastaan tuimasti visiirinsä takaa. Niz oli väkisin saannut väännettyä omat kasvonsa puhuttajaansa kohti. Ficuksen suljettua tiukasti suunsa mutruun ei vesikaupungin tytölle jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin selittää. Hän oli varsin hyvin tiennyt, että tämä päivä koittaisi vääjäämättä.
”Minä olen seurannut löydöksiäsi jo pitkään, professori. Ensimmäinen kirja, jonka koskaan luin, oli teoksesi muinaisesta draakkien tuomarista. Säästin kolme vuotta rahaa pelkästään päästäkseni näkemään sen luurangon omin silmin. Olin niin vaikuttunut siitä, miten olit kasannut siivun muinaista historiaa niin pienistä palasista…”
Nizin ääneen palautui lause lauseelta hieman enemmän rohkeutta. Hän oli jo aloittanut kertomuksensa, joten se oli sama viedä kunnialla loppuun asti.
”Joten aloin lukea sinun ja ystäväsi tutkimusraportteja. Vaarallinen retkenne Odinan onkaloissa, medaljonkien mysteeri Aerin unohdetuilla vesiväylillä… tai retkenne välisaarien temppeleiltä toisille, kunnes lopulta… Onu-Metru.”
Silloin Ficuksen kasvoille nousi huolestunut irvistys. Kuinka paljon hänen oppilaansa oikein tiesi?
”Retki, jonka jälkeen raportit päättyvät”, Niz jatkoi. ”Ystäväsi viettää nyt aikaa Aft-Amanassa, ja sinä katosit kartalta kymmeniksi vuosiksi, kunnes yhtäkkiä ilmestyt takaisin saarelle opettamaan… tähtitiedettä? Vähempikin kertoo, että jokin siellä kaivauksilla meni uskomattoman pahasti pieleen. Te löysitte jotain uskomatonta, ettekö vain?”
Ficusta ei hirvittänyt ainoastaan se, miten paljon hänen oppilaansa tiesi, vaan myös se, kuinka helposti tämä oli tapahtumaketjun päätellyt. Jos hänen salaisuuksien jäljille pääsi näin helposti, ei hän ilmiselvästi ollut peitellyt tietään tarpeeksi tehokkaasti.
”Mistä sinä niin päättelet?” professori sitten kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.
”Kuten itsekin sanoit, alani on biologia, ja piru vie, minä tiedän kyllä, jos olen onnistunut jossain tavanomaista paremmin. Olen viettänyt viimeiset kolme kesää professori Mavrahin kanssa kaivauksilla. Tutkinut niitä. Enkä puhu koneista vaan niistä toisista. Niistä, joita nimitit raporteissasi —”
”— loiskasvoiksi”, Ficus täydensi Nizin lauseen tökerösti. ”No niinpä tietenkin.”
”Mitä ikinä ystäväsi kanssa löysittekään minä tahdon tietää myös. Minä uskon vakaasti, että näissä loiskasvoissa piilevät vastaukset niin moneen perustavanlaatuiseen kysymykseen! Kuvittele, mitä mahdollisuuks-”
”EI!” Ficus keskeytti uudestaan. Nizin innostunut vaahtoaminen pysähtyi kuin seinään. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun oppilas kuuli opettajansa korottavan ääntään. ”Minä en ryhdy tähän.”
Niz alkoi mutista hiljaa vastalausettaan, mutta hopeakasvoinen nainen ei antanut tälle enää mahdollisuutta jatkaa.
”Unohda kaikki, mitä luulet tapahtuneen. Tässä ei ole mitään mysteeriä! Ystävälleni sattui onnettomuus, enkä tahtonut jatkaa ilman häntä.”
”Mutta professori Mavrah…”
”En tiedä, mitä se lahoaivo on sinulle kertonut, mutta hän valehtelee! Tästä asiasta ei keskustella enempää!”
Nizin kasvot olivat kauhusta kankeat. Ficus ei ollut itsekään huomannut, kuinka lähelle oppilastaan hän oli kasvonsa suutuksissaan työntänyt. Etuhampaitaan kivuliaan näköisesti kirskutteleva professori hätkähti taaksepäin yllättyneenä omasta raivostaan. Kuuluvan raskaasti hengittävä Niz kahmaisi vapisevin käsin kaukoputkensa kainaloon ja lähti peruuttamaan kohti hissiä katse pelokkaana Ficukseen naulittuna.
Loputtomia anteeksipyyntöjä suunpielestään päästelevä ga-matoran peruutti lopulta liukuovien taakse ja katosi näkyviltä. Ficus tuijotti hetken tämän perään, kunnes rojahti epätoivoisena kylmälle katolle, käsillään kasvonsa peittäen. Tämä ei ollut se tapa, jolla hänen piti Nizin uteliaisuuteen reagoida, vaikka hän oli jotain tällaista osannut odottaakin.
Kesti puolisen tuntia, ennen kuin matoran sai kaavittua itsensä ylös kristalliselta pinnalta ja kohti kotia vievää putkiverkkoa. Kaikki vuosia vanhat kauhukuvat olivat palanneet elävinä hänen mieleensä. Nacen verinen ruumis ja rusennettu sydänkivi. Aavikolla makaava palanut jumala. Musta aukko yötaivaan keskiössä. Taivaan, joka ei ollut edes todellinen.
Kotona hänen avaimensa vain tipahtivat eteisen lattialle, kun Ficus kaatui olohuoneensa sohvalle kasvot edellä tyynyyn. Hän ei tahtonut sitä enää, eikä jaksanut. Pintojensa perusteella upouuden kerrostaloasumuksen asuttanut matoran ei halunnut mieleensä vierailemaan sitä, minkä hän tiesi kuitenkin saapuvaksi. Ta-Metrun vanhankaupungin varastotilojen yläpuolelle asumuksensa rakennuttanut Ficus tiesi vallan hyvin, että hänen alakertansa asukas oli kuullut hänen kotiutuneen. Ja hän tiesi myös, että tämä tiesi kaiken, mitä oli juuri tapahtunut.
”En tahdo kuulla sitä, Bianca. Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa.”
Ja ensin vaikutti siltä, kuin Ficus olisi kuin olisikin ollut yksin. Mutta vain hetken. Käytännössä katsoen kokonaan kirjahyllyillä vuoratun oleskelutilan huonekalut olivat huomattavasti modernimpia kuin hyllyihin pinotut opukset. Näytti siltä, kuin asunto olisi täytetty vain täyttämisen vuoksi. Erillisiä huoneita oli keittiön lisäksi kaksi, mutta molempien ovet pysyivät useimmiten suljettuina.
”Me tarvitsemme apua, Seppä”, ääni hänen päässään vaikeroi. Tällä kertaa Valkoisen ääni ei edes tarjonnut lohtua.
”Hän on vielä nuori!” Ficus argumentoi lähinnä oman mielenrauhansa turvaamiseksi. Hän tiesi oikein hyvin, että ainoa olento, jolle hänen koskaan tarvitsi vakuutella yhtään mitään, oli hän itse. ”Jos en pysäytä tätä tähän, hän tekee saman virheen, minkä minä. Hän kaivaa itsensä liian syvälle ja menettää kaiken…”
Eikä Valkoinen varsinaisesti ollut eri mieltä seppänsä kanssa. Vuosikymmenet Ficuksen varastossa olivat kuitenkin alkaneet kuluttaa kaukaisen idän valtiaan nimeämän Biancan kärsivällisyyttä.
”Sodan rummut soivat pian kaupunkisi yllä, Seppä. Sinä tiedät sen. Kuulet ne itsekin. Emmekä me ehdi pelastaa kansaa ennen sitä. Emme enää. Meidän täytyy elää läpi vielä tämä yksi helvetti.”
Valkoisen surumieliset ajatukset eivät parantaneet Ficuksen oloa laisinkaan. Tämä ymmärsi kyllä, mistä alakerran asukki puhui. Professorin valmisteluissa oli mennyt paljon kauemmin, kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa.
”Ja me tarvitsemme kaiken mahdollisen avun. Sanoithan sen itsekin. Hän on yksi kaikkein terävimmistä. Ja mikä tärkeämpää, hän on valmis luottamaan.”
Mutta Ficus tiesi, että luottamus tarkoittaisi tässä tapauksessa ainoastaan turmiota.
Idässä vietettyjen vuosien aikana professori oli oppinut paljon. Rúcioron kolkoissa saleissa hän oli ymmärtänyt, kuinka parhaiten palvella puhdasta kuningatartaan. Hän ymmärsi, mitä häneltä vaadittiin.
”Mutta minä en tahdo tappaa häntä”, Ficus ulahti ääneen. Ajatus tuntui sietämättömältä. Hän ei halunnut omaa karmeaa kohtaloaan kenenkään muun kannettavaksi. Ei siitäkään huolimatta, että hän tiesi sen olevan väistämätöntä.
”Sinä et tapa häntä. Sinä annat hänelle mahdollisuuden olla osana ylösnousemusta.”
Hopeakasvo käänsi itsensä kohti huoneiston puhtaanvalkoista kattoa. Hänen ajatuksensa raksuttivat kellokoneiston tavoin. Hän oli jo vuosia pelännyt päivää, jolloin hän joutuisi aloittamaan karmaisevan tiensä kohti tuomionpäivää. Ja se tuntui karmaisevammalta, kuin hän oli koskaan osannut kuvitella.
”Ole kiltti, Seppä. Olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan”, Bianca maanitteli surkeana. Ja Ficus tiesi, ettei hänellä todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Oli tiennyt siitä päivästä lähtien, kun hän oli huomannut, ettei Niz todellisuudessa istunut hänen tunneillaan tähtitieteisiin hurahtaneena.
Ja kyyneleet vuolaasti visiirinsä alta valuen hän tarttui sohvapöydällään odottavaan kommunikaattoriin ja näpytteli siihen vaihteen numeron. Odottaessaan luurin toisessa päässä palvelevan koneen yhdistämisprosessia hän nosti pöydän alapuolelle piiloon kiinnitetyn salkun pöydän päälle ja avasi sen vapisevin käsin.
Kahdestatoista pyöreästä esineestä oli paikallaan enää kymmenen. Yhden oli hänen oma rintansa jo nielaissut. Toista kantoi prinssi kaukana syvällä. Kolmannen Ficus nosti omaan vasempaan käteensä juuri, kun rurukasvoinen tyttö viereisessä Metrussa nosti puhelimensa luurin.
”Minä… minä tahtoisin pyytää anteeksi siitä aiemmasta”, Ficus aloitti samalla kun Valkoinen alempaa rohkaisi häntä pysymään lujana. ”Tahtoisitko aloittaa alusta? Minulla olisi sinulle jotain näytettävää.”
Ja kuulan sisällä vellova massa muuttui väriltään siniseksi. Se odotti innolla tulevaa uutta kotiaan.
Kaksi
Onu-Metrun pintapuolelle rakennettu kiekonmuotoinen rakennus maastoutui helposti sitä ympäröivään kiveen, jos sitä yritti katsoa kaukaa. Yksi harvoista Metrun maan pinnalla sijaitsevista toimitiloista jäi monilta huomioimatta myös muutamaa kilometriä etelämpänä aukeavien valtavien arkistojen vuoksi. Kahden tieteilijän arkisin käyttämä metallibunkkeri oli ilmaantunut paikalleen jo yli kaksi vuotta sitten, mutta sen aktiivinen käyttö oli alkanut vasta muutama kuukausi takaperin.
Työtakkinsa naulaan jättänyt onu-matoran lampsi sisälle lyhyen käytävän päädyssä sijaitsevasta ovesta rakennuksenpahasen ainoaan elettyyn tilaan. Ficuksen visiiri oli jo valmiiksi esillä hänen saavuttuaan ga-matoranin tutkimustyön myötä sotkeutuneeseen laboratorioon.
”Skakdia”, Ficus irvisti inhosta visiirin tunnistettua paljaat aivot, joita Niz suojalasit päässään leikkeli. Vielä omaa työtakkia päällään pitävä biologi vilkaisi lasiensa yli työtoveriaan ja heilautti hienovaraisesti vapaana olevaa vasenta kättään tervehdykseksi. Oikeassa kädessään hänellä oli läpinäkyvän aivonesteen peittämä skalpelli.
”Yliopiston varaston viimeiset”, rurukasvo mutisi harmistuneena. ”Eikä uusia luovuttajia ole luvassa pitkiin aikoihin. Meidän pitää alkaa vaihtaa pian matoraneihin tai vaikka titaaneihin.”
Ficus murahti harmilliselle tiedolle, vaikka oli osannut odottaa jo työtä hidastavaa uutista. Matorankaksikon pieni toimitila oli muutamassa kuukaudessa kuluttanut käytännössä kaikki Suuren kaupungin anatomisten tutkimuslaitosten elinvarastot. Viimeisinä opiskeluvuosinaan neurobiologiaan erikoistunut Niz oli jo muutaman kerran vakavasti harkinnut pimeän kauppatavaran puoleen turvautumista, mutta Ficuksen kanta ehdotukseen oli ollut ehdoton ei. Tämänkaltaiset tutkimukset tehtäisiin niin moraalisesti suoraselkäisesti kuin mahdollista. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi, oli viranomaisten puuttuminen heidän työhönsä.
Metallisen, huoneen keskellä seisovan pöydän takana työskentelevä ga-matoran oli onnistunut saamaan aikaan aivan uskomattoman sotkun. Yhdet, jo käyttökelvottomiksi leikellyt aivot valuivat ainakin kolmessa eri kasassa ympäri pöytää. Pesemättömiä leikkauspöydälle perinteisesti kuuluvia välineitä oli sekä metallisella työskentelypöydällä että valkoisilla sivutasoilla. Jopa hänen muistikirjansa päälle oli roiskunut ilmiselvää verta.
”Odota ihan muutama hetki vielä”, Niz pyysi selkeästi odotuskannalla huoneeseen saapuneelta toveriltaan. ”Olen melko varma, että olen saanut eroteltua limbisestä järjestelmästä sen, mitä tarvitsemme.”
Paksuun syystakkiinsa sonnustautunut Ficus kohotti kulmiaan visiirinsä takana ja suostui istumaan metalliselle jakkaralle Nizin työtason eteen. Lähtöä tekevän näköisesti jalkaansa naputtava onu-matoran ei kaikesta huolimatta ollut niin kiireinen, etteikö hän voinut antaa ystävälleen vielä hetkeä tutkimusten parissa.
”Tarkoittaako tuo, että olisimme valmiita kokeilemaan ensimmäistä siirtoa?” Ficus pohti toiveikkaasti, mihin Niz vastasi aidolla huvittuneisuudella.
”Älä edes unelmoi. Olen rajannut etsimämme mikroskooppisen pienelle alueelle, mutta tulos ei vieläkään ole tarkka. Nykytekniikalla palan siirtäminen veisi silti mukanaan satoja kertoja enemmän massaa, kuin on tarpeen. Ja jos koskaan meinaamme onnistua tässä, me tarvitsemme absoluuttisen puhtaan ja kaikesta ylimääräisestä leikatun kappaleen.”
Puolivälissä biologin ylitarkkaa selostusta vanhempi naisista oli alkanut pyöritellä silmiään levottomasti. Juuri tällaista vastausta hän oli odottanutkin, mikä entisestään kasvatti hänen haluttomuuttaan kuulla sitä ääneen.
”Niin, niin, niin”, Ficus lopulta huokaisi turhautuneena suunvuoron saatuaan. ”Pettymyksiä toisensa perään. Tiedäthän, että Saraji olisi äärimmäisen tyytymätön tuohon selitykseesi jos hän olisi olemassa.”
Niz tarkasteli Ficusta pettymyksellä suojalasiensa ylitse. Sarkasmi onu-matoranin sanoissa oli suorastaan kuvottavan läpitunkevaa.
”Sinä annoit komerossasi ruostuvalle tyhjälle vahkille nimen?” ga-matoran aloitti epäuskoisena. ”Ficus, näin pakkomielteet syntyvät. Sinä et saavuta mitään antamalla nimiä tulevaisuuden haaveille.”
Ficus mutristi suutaan eikä edes vastannut. Niz pudisteli hiljaa päätään ja päätyi lopulta laskemaan leikkausinstrumentin kädestään. Hänen tulevaisuutta maalaileva ystävänsä oli taas kadottanut hänen työmotivaationsa.
”Mistä edes keksit moisen nimen?” hän lopulta myöntyi jatkamaan keskustelua samalla, kun kiskoi vaaleansinisiä, nesteen peittämiä kumihanskoja vaivalloisesti pois käsistään.
”Keksin vain”, Ficus murahti seuraten samalla toverinsa työpäivän päättymistä. ”Ei kaikkien nimien tarvitse tarkoittaa mitään.”
Käsiään hanan alla pesevä Niz ei ollut täysin tietoinen kellonajasta mutta päätti silti, että tämä oli päivä, jolloin hänen sopi lopettaa hieman tavanomaista aikaisemmin. Hänellä ja Ficuksella oli ennalta sovittuja yhteisiä menoja, joita varten hän mielellään valmistautui henkisesti. Siniset kätensä kuivattuaan biologikin siirsi työtakkinsa naulakkoon, kahmaisi sitten ajan nuhriman olkalaukkunsa ja lampsi jo ovenpielelle malttamattomana astelleen Ficuksen perään. Pitkää käytävää pitkin harppova matorankaksikko ei edes sulkenut laboratorion ovea perässään.
”Et aio edes siivota?” Ficus ihmetteli vaikka tajusikin puolivälissä lausettaan kyselevänsä typeriä.
”Meillä on siivooja nykyään, muistako”, Niz tuhahti vastaukseksi, eikä edes ensimmäistä kertaa. ”Olemme puhuneet tästä tällä viikolla kolmesti. Aivan kuin et edes yrittäisi enää kuunnella, mitä sinulle puhun.”
”Olen… äh, olen pahoillani”, Ficus mutisi vilpittömästi. Ei vanha professori tahallaan jättänyt huomiotta ystävänsä muistutuksia. Hänen päässään vain oli viimeisimpien kuukausien aikana pyörinyt niin paljon ajateltavaa, että hänen tajuntansa alkoi tiedostamattomasti jättää vähiten polttavan informaation käsittelemättä.
Kiekonmuotoisen rakennuksen ulkopuolella seisoi yksinäinen metallinen masto, jonka latvan punaiseen palloon syttyi valo, kun Niz läimäisi nappulaa sen juuressa. Signaali lensi Metru Nuin utuiselle loppusyksyiselle taivaalle. Kestäisi kuitenkin tovi, ennen kuin siihen reagoiva Metrun rajan takana työskentelevä lennonjohto saisi tehdyn tilauksen toimitettua.
Näkymä kahdesta, kivisen tasangon keskellä pönöttävästä kansalaisesta olisi ulkopuolisen silmissä saattanut jopa näyttää koomiselta. Kummallakaan potentiaalisen kuvan esiintyjistä ei olisi kuitenkaan riittänyt huumorintajua edes hörähtää. Molemmat olivat pysyvästi väsyneitä jo vuosia kestäneestä ylityöllistymisestä. Ja vaikka Ficuksen mahtipontinen visio oli viimein ottamassa itselleen muotoa, olivat tieteen tien tallaajat vielä kaukana hyvin nukutuista öistä.
Maston kautta tehtyä tilaustaan odotellessa oli matoraneista nuorempi kaivanut esiin pienen litteän kommunikaatiovälineen, jollaiset olivat viimeisen vuoden aikana alkaneet niittää valtavaa suosiota erityisesti Le-Metrussa, jossa se aktiivisesti helpotti erilaisten työpajojen välistä kommunikaatiota. Nyt laite oli kuitenkin levinnyt jo tavallisten kansalaisten käyttöön, Ficuksen suureksi harmiksi. Laitteen hankkimisesta lähtien Niz oli viettänyt miltei jokaisen toimettoman hetkensä sitä näpytellen.
”Lakkaisit jo roikkumasta siinä koneessa”, entinen arkeologi tuhahti. Niz kuuli vanhanaikaisen ystävänsä äänensävystä, ettei tämä puhunut laitteesta hänen käsissään vaan siitä asiasta, joka jossain päin Ta-Metrua vastasi hänen viesteihinsä.
”Lakkaa kutsumasta häntä koneeksi”, Niz murahti jo ties kuinka monetta kertaa. Hänen hermostuneisuutensa kuitenkin laantui välittömästi hänen viimeisimmän viestinsä saatua vastaukseksi muutamasta merkistä koostuvan kuvion, joka esitti ilmiselvästi hymyileviä kasvoja.
”Kutsun miksi haluan”, Ficus tuhahti, mutta juuri tarpeeksi hiljaa, ettei Niz aivan saanut kärttyisästä manauksesta selvää. ”Se asia pelottaa minua yhä. Niin kauan, kuin emme tiedä, miten hänen olemassaolonsa on edes mahdollinen, pysyisin kaukana”, hän sitten päätti valituksensa nyt jo aivan selkeään ääneen.
Mutta Niz oli jo rakentanut verrattain tuoreen tuttavuutensa varaan tarpeeksi pilvilinnoja ollakseen välittämättä vierellään jalkaansa naputtavan vanhuksen epäilyksistä.
”Äh. Teidän pitäisi vain tavata. Oppisit sinäkin tuntemaan hänet kunnolla”, Niz puolusti ystäväänsä, joka nyt lähetti hiljaa pilisevään kommunikaattoriin viestejä, joita niiden vahvasti punastuva vastaanottaja ei suonut Ficuksen näkevän. Rurukasvo päättikin sujauttaa kommunikaattorin takaisin laukkuunsa kaiken varalta, vaikka Ficusta ei ilmiselvästi edes kiinnostanut urkkia, millaisia viestejä hän vastaanotti.
”Niz, me emme tiedä, että kenen hiton tietoisuus siinä ruumiissa elää! Meidän teoriamme —”
”Tarkastajan teoria”, Niz keskeytti ystävänsä töykeästi, eikä Ficukselle jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin korjata itseään.
”Ystäväni teorian mukaan”, hän lopulta kaarteli, ”näiden ei pitäisi sisältää itsessään muuta kuin kuollutta materiaa.”
Paatoksensa keskellä volitakkasvo naputteli rintaansa siitä kohtaa, missä arvioi sisällään vellovan pyöreän esineen sijaitsevan.
”Miksi se penteleen luonnonoikku puhuu?” hän jatkoi. ”Miten se on edes tietoinen? Miksi sillä on…” Ja siihen Ficus pysähtyi. Nizin omahyväisestä katseesta päätellen hän oli jo astunut askeleen liian pitkälle voidakseen enää puolustaa omaa kantaansa uskottavasti.
”Miksi hänellä on sielu?” Niz sitten lopulta täydensi. ”Nimenomaan. Minäpä aion ottaa selvää.”
Ta-Metrussa uutta hopeista kanohiaan sovittava merkillisyys olisi luultavasti suhtautunut hyvin penseästi Ficuksen esittämiin kysymyksiin, jos olisi ne kuullut. Niz ei hänen onnekseen kuitenkaan koskaan välittänyt sanomaa eteenpäin. Yksipuoleinen mielenrauha sai siis vielä hetken aikaa jatkua.
Taivaalta etäisesti kuuluvaan surinaan huomionsa kiinnittänyt Ficus ei tosin itsekään tahtonut jatkaa väittelyä enempää. Sen sijaan hän päätti keskittyä yksityiskohtaan, joka hänen mielessään viittasi erityislaatuisen huolestuttaviin merkkeihin.
”Rakastatko sinä häntä?”
Niz oli tukehtua ystävänsä suorapuheisuuteen. Hän sai kuitenkin pidettyä kasvoillaan verrattain vakavan ilmeen. Hän ei todellakaan halunnut näyttää, että oli järkyttynyt kysymyksestä.
”Hän on vain niin kiehtova. Hän on… uutta. En ymmärrä hänestä vielä melkein mitään, ja ajatuskin siitä, mitä voin hänen kanssaan oppia, saavat polveni tärisemään.”
Ficus kuunteli ystävänsä sanoja murunen katkeruutta sydänkivessään kiertäen. Nizin kuvailu kuulosti erehtymättömästi samalta, mitä hän oli saanut kuulla muutama viikko sen jälkeen, kun he olivat viettääneet ensimmäisen kahdenkeskisen iltansa Tiedon tornien huipulla. Sillä vaikka ga-matoranista oli paistanut arkuutta vielä pitkään Ficuksen tarkoituksettoman hampaidenkiristelyn jälkeenkin, olivat uudet loputtomat mahdollisuudet ja potentiaali löytöihin voittaneet oppilaan lopulta opettajan puolelle.
Totuus, jonka Ficus oli Nizille tarjonnut, oli toki korkeintaan vain puolikas. Paljoa ei ga-matoran tiennyt Ta-Metruun kohonneen Valkoisen Temppelin todellisesta tarkoituksesta tai siitä, mikä sen ainoan elävän asukkaan todellinen alkuperä oli. Uusi ja uljas maailma oli harhauttanut Niziä tarpeeksi. Menneiden kaivelu ei ollut Ficuksen oppilasta kiinnostanut. Uusi häntä oli eteenpäin alkanut työntää.
”Säästä minut yksityiskohdilta”, onu-matoran päätyi ajatuksistaan huolimatta laukomaan. Niz ei ollut kaksikon ainoa osapuoli, joka halusi piilottaa todelliset tuntemuksensa.
”Itsepähän kysyit”, oli lause, jonka Niz olisi halunnut tiuskaista takaisin, mutta taivaalta lähestyvä pörinä kiinnitti nyt hänenkin huomionsa. Kaukaa pilvien yläpuolelta oli alkanut laskeutua jotain harmaata ja metallista. Vähän aikaa seurattuaan kaksikko erotti jo selkeästi le-metrulaista muotoilua noudattavan ilmalaivan ääriviivat, mutta laitteen sivuille oli asennettu yhteensä neljä kiekon sisällä pyörivää propellia, jotka tekivät uuden ajan lentohärvelistä entisiä malleja huikeasti ketterämmän ja nopeamman.
Keskimääräisen putkiverkkokanisterin kokoinen matkustaja-alus laskeutui hitaasti noin kymmenen metrin päähän matoraneista. Ohjaamossa virnistelevä nuori volitakkasvoinen ko-matoran viittoili propellien jylyn ylitse kaksikkoa nousemaan ilma-aluksen sivulla auenneesta aukosta sisään. Kivipölyä laajalla alueella ympärillään pöllyttävä alus lähti nousuun välittömästi, kun Ficus oli kiskaissut oven sisältä kiinni. Moottorien jyly vaimeni huomattavasti tieteilijöiden päästyä suljettuun, vain kahdella pienellä ikkunalla varustettuun matkustajatilaan.
”Kyhrex on laittanut rahansa palamaan”, Niz ihmetteli jo toista kertaa ääneen saman viikon sisällä. ”Hän on sitten ihan tosissaan? Me olemme todella ryhtymässä tähän?”
Ficuksella oli hieman vaikeuksia kuulla viereensä itsensä vyöttäneen matoranin korotettuakaan ääntä, mutta tunnisti roottorien kohinan alta tarpeeksi sanoja ymmärtääkseen, mihin Niz viittasi. Hän kuitenkin vain nyökkäsi vastaukseksi, sillä ei osannut vieläkään laittaa tulevaisuudensuunnitelmiaan sanoiksi.
Tulevissa viikoissa hopeakasvoa hirvitti lähinnä se lehdistön hullunmylly, johon hän oli vääjäämättä joutumassa. Edellisenä syksynä käydyt syvälliset keskustelut toa Kyhrexin kanssa olivat tulleet pisteeseen, jossa yhteistyön tiivistäminen oli looginen seuraava askel. Ei Ficus eikä liiketoiminnan laajenemista hieman sivummalta seuraileva Nizkään osannut arvella, kuinka hauraita Suurta kaupunkia suojelevien rivit todella olivatkaan. Xialta saapuneen Kyhrexin hyvä ystävä, toa Nurukan nimittäin jakoi Ficuksen pelot Metru Nuin tulevaisuudesta. Pian heillä olisi koossa jo kokonainen ryhmä työskentelemässä Ficuksen intensiivisen vision eteen, mikä kuitenkin tarkoitaisi sitä, etteivät heidän suunnitelmansa pysyisi enää kauaa salaisina.
Eikä Ficus edes tuntenut syyllisyyttä siitä, mitä hän suunnitteli. Metru Nuin suojeleminen ulkomaailman uhilta kun todellisuudessakin oli hänen ensimmäinen prioriteettinsa. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa suojellakseen Valkoisen saarenmuotoista vankilaa.
Huomattavasti pienempien ajatusten kanssa matkustava Niz lähinnä hypisteli kommunikaattoria laukkunsa pohjalla. Hän yritti uskomattoman lujaa vastustaa kiusausta tarkistaa, millaisia viestejä hänen ystävänsä oli hänelle kirjoittanut. Ga-matoran kuitenkin koki, että hänen oli jo parempi rauhoittaa mielensä. He saapuisivat vauhdilla määränpäähänsä, ja se, jota hän oli entisen opettajansa kanssa menossa tapaamaan, vaati aina veronsa läsnäolollaan.
”Bauinuvan parantola”, aluksen pilotti lopulta kuulutti Ga-Metrun rajan ylitettyään. Pienistä ikkunoistaan laskeutumista seuraavat matoranit tunnistivat edessä siintävän rakennuksen välittömästi. Kyhrexin saarelle mukanaan tuomat urakoitsijat olivat jättäneet jälkensä selkeästi muun kaupunginosan tyylistä poikkeavan rakennustyylinsä ansiosta. Xialaisvaikutteiset suorat ja kulmikkaat muodot kiilsivät yhä uutuuttaan.
Kiireidensä keskellä kumpikaan tieteilijöistä ei ollut ehtinyt syventymään tarkemmin niihin syihin, mitkä Aft-Amanan sulkemiseksi oli julkisesti ilmoitettu. Juuri nyt väliä oli ainoastaan sillä, että Nace oli siirtonsa yhteydessä kommunikoinut ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vaikeasti ja kivuliaasti, mutta kuitenkin. Ficus oli luvannut saapua samana päivänä uutisen kuultuaan, ja vierailuilla jo vuosia mukana kulkenut Niz oli luvannut lähteä hänen mukaansa. Ja hyvä niin, sillä hoitajien mukaan pahasti sairas maan toa oli nimenomaan pyytänyt heitä molempia saapumaan paikalle.
Pilotti laskeutui parantolasta kaksi korttelia itään laskeutumisalueelle, joka oli pääasiassa tarkoitettu lemetrulaisien rahtaajien aamuisia kuljetuksia varten. Kyhrexin isolla rahalla tukemat mutta vain harvoille tarkoitetut matkustajalennot kuitenkin käyttivät päivisin hyväkseen noita samaisia alueita.
Ficus heilautti kättään kiitokseksi pilotille kömpiessään ulos aluksesta Niz perässään. Kaksikko puski kylmän syystuulen läpi kohti Bauinuvan lasisia kierreovia. Vastaanoton puolelle päästyään tutkijat saivat ensitöikseen väistää xialaisia rakennusmiehiä, jotka kuljettivat suuria lasisia kehikkoja kohti vielä rakenteilla olevaa länsisiipeä. Näiden poistuttua Ficus ja Niz astuivat puoliksi valmiin vastaanottotoimiston lasikopin eteen. Kopin sisällä kansioita pahvisista laatikoista purkava ga-matoran ei ensin ollut edes huomata saapunutta kaksikkoa. Kun trynakasvoinen tohtori lopulta vilkaisi ylös, hän säpsähti kuin aaveen nähneenä. Visiirinaamioinen nainen taputti kevyesti rintaansa rauhoitellakseen itseään.
”Anteeksi! En huomannut saapumistanne.”
”Pitkä viikko, Cehaya?” Niz virnuili huvittuneena tohtorin säpsähtelystä.
”Potilaiden siirtoon meni niin paljon aikaa, ettemme ole ehtineet saamaan omia tavaroitamme vielä kuntoon”, tutkijoille ennalta erinomaisesti tuttu psykiatri huokaisi. Päivä oli kääntymässä jo illaksi, mutta aamusta asti tavaroiden parissa rehkinyt Cehaya oli yhä jumissa potilaidensa ja purkamattomien tavaroidensa välissä.
”Torie odottaa teitä jo”, hän sitten jatkoi ja osoitti käytävälle taakseen vaikka tiesi jo, että Ficus ja Niz osaisivat perille. He olivat käynneet etukäteen valitsemassa Nacelle huoneen siirtoa edeltävänä päivänä. ”Koputtakaa vain oveen.”
Ficus kiitti vanhaa ystäväänsä ja viittoili sitten Nizin seuraamaan kohti potilaiden huoneita. Ficuksen astellessa tuttua ovea kohti tämän ajatukset vierailivat vielä hetken taakse jääneessä tohtorissa.
”Vaikuttiko Cehaya sinustakin jotenkin tavanomaista säikymmältä?” hän pohti ääneen. Niz ei ehtinyt vastaamaan, sillä he olivat saapuneet oikealle ovelle. Rakennuksen kolkoista metallisista käytävistä huolimatta laitoksen potilaiden huoneet oli veistetty aidosta tummasta puusta. Kopautettuaan nyrkillään siihen kolmesti hän luuli ymmärtävänsä, miksi. Kuulostihan koputus nyt puussa paljon metallia miellyttävämmältä.
Hymyilevä kultasininen toa avasi oven varovasti, mutta hymy nousi tämän kasvoille välittömästi tämän huomatessa, ketkä oven takana seisoivat.
”Ah! Olemmekin odottaneet jo teitä. Käykää sisään”, Calixkasvoinen nainen toivotti ja avasi oven selälleen päästääkseen tutkijat astumaan sisään. ”Nace täällä jo hieman kertoilikin minulle, mitä on teidän varalle suunnitellut.”
Niz ja Ficus vilkaisivat toisiaan kummastuneina. Heille ei ollut vielä käynyt edes selväksi, millä tapaa Nace oikein oli kommunikoinut. Ficus ainoastaan tiesi, että fyysisistä rajoitteista huolimatta hänen ystävänsä henkinen tila oli parantunut hieman vuosikymmenien hoidon ansiosta. Tai ainakin toa oli oppinut sinuiksi pysyvän tilansa kanssa.
Huone, johon tieteilijät mielen toa Torien perässä astuivat, oli pieni mutta yllättävän kodikas. Kaikki Nacen vanhasta asunnosta pelastetut tavarat olivat paikallaan käytännössä samassa järjestyksessä, missä ne olivat olleet Aft-Amanassakin. Entisen arkeologin omaisuus koostui pääasiassa kirjoista, mutta huoneen vasemmalla reunalla sijaitsevat kirjahyllyt olivat myös täynnä pieniä koristeellisia esineitä. Suurin osa niistä oli kaivauksilta muistoksi tarttuneita arvottomia, puoliksi kivettyneitä koruja tai pieniä patsaita, mutta niiden joukosta erottui myös muutama suurempi löytö.
Niistä kenties kaikkein erityislaatuisin oli ylimmän hyllyrivin keskelle asetettu miehen muotoon veistetty pysti, joka ainakin Ficukselle ilmiselvästi esitti kauan sitten tukahtuneen selakhiklaanin ensimmäistä Curuvaria kallon muotoisine naamioineen. Volitakkasvoinen nainen muisti sen päivän, jolloin Nace oli luvatta sujauttanut sen laukkuunsa ja vannottanut Ficusta olemaan koskaan kertomatta teosta mitään. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat omineet kaivauksien sisältöä itselleen. Se ei ollut kuitenkaan ollut kerroista viimeinen.
Huoneen takaseinälle asetetun puisen ja vanhan kirjoituspöydän ääressä pyörätuolissaan istui hän, joka tutkijat oli luokseen kutsunut. Maan toa istui selin Niziin ja Ficukseen, katse naulittuna kahteen pieneen esineeseen pöytänsä ääressä. Torie asteli tämän vierelle ja asetti kultaisen kämmenensä lempeästi toan olkapäälle.
”He saapuivat. Käännän sinut nyt.”
Sen ilmoitettuaan ce-toa tarttui maasuojelijan tuolin selkämyksestä ja käänsi tämän varovaisesti kohti Ficusta ja Niziä. Ja vaikka kumpikin heistä oli tottunut paljastuneeseen karuun näkyyn, ei se koskaan lakannut karmaisemasta heitä täysin.
Violetin kanohi Jutlinin katse oli yhä juuttuneena vuosikymmeniä sitten koettuun järkytykseen, mutta silmät sen takana olivat vanhentuneet uskomattoman paljon. Kyyryselkäisen, vyötäisiltä alaspäin kavojensa lisäksi halvaantuneen toan olemus oli lyhistynyt hitaasti vuosien aikana tämän fyysisen kunnon haurastuttua. Toan musta rintapanssari oli korvattu jo vuosia sitten, eikä umpeen korjattua reikää tämän rinnassa pystynyt enää silminnähden havaitsemaan. Hiljaa vapisevat kädet tuolin sivuilla leväten yrittivät osoittaa kohti kahta vierailijaa mutta epäonnistuivat. Toa Nace pystyi hädin tuskin liikkumaan enää lainkaan, mikä ei ollut kuitenkaan estänyt häntä valmistelemasta viimeistä perintöään.
Torie laski jälleen kämmenensä Nacen olkapäälle ja sulki silmänsä. Väkinäisesti hymyilevät Ficus ja Niz olivat ristineet kädet selkiensä taakse ja pitivät katsekontaktinsa tiukasti maan toassa. Molemmat tiesivät, että Nace kykeni kaikesta huolimatta yhä näkemään.
”Olen kuunnellut hänen mieltään”, Torie sitten aloitti silmät yhä suljettuna, katse kohti maata. ”Häneltä kesti viikko saada sanansa sanotuksi. Se vaati häneltä uskomattoman paljon. Hän tunsi sen aikana paljon kipua. Kun sielu on riekaleina, on vaikeaa muodostaa ajatuksia.”
Nace ei värähtänytkään, vaikka kuuli kyllä hoitajansa ja tässä tapauksessa tulkkinsa sanat. Nizin kasvoilta paistoi myötätunto, Ficus lähinnä ihaili Torien rauhallisia sanoja. Ensimmäistä kertaa koskaan hän näki mielenvoimien toan työskentelyä omin silmin.
”Mitä sinä meille tahdoit kertoa?” Niz kysyi varovaisesti osoittaen sanansa suoraan Nacelle. ”Mikä on näin tärkeää?”
”Hän on iloinen”, Torie vastasi Nacen jähmettyneen suun sijasta. ”Hän on kiitollinen sinulle Niz. Kiitollinen siitä, että olet jäänyt Ficuksen rinnalle. Ja iloinen hän on sinulle, Ficus. Siitä, että vaikeiden aikojen jälkeen kasvoillasi on taas vieraillut hymy.”
Ficus ei tiennyt, mitä sanoa. Edes Nizin hyväntahtoinen töytäisy hänen kylkeensä ei aiheuttanut reaktiota. Hän tunsi yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen syyllisyyttä siitä, mitä Nacelle tapahtui.
”Nace on myös ylpeä siitä, kuinka te kaksi olette omistaneet itsenne tämän kaupungin suojelemiselle”, Torie jatkoi, ”Hän katuu sitä, kuinka ei koskaan itse pystynyt siihen. Kuinka hän ei uskaltanut. Arkeologia ja sinun seurasi, Ficus, pitivät hänet erossa velvollisuudestaan. Mutta nyt Nace on viimein ymmärtänyt, että hänen tapansa täyttää velvollisuutensa ei koskaan ollut kaupungin suojeleminen. Se on jotain aivan muuta.”
Mielen toa avasi hitaasti silmänsä ja irrotti kätensä Nacen olkapäältä. Hän kääntyi takanaan olevalle kirjoituspöydälle nostamaan ne kaksi pientä esinettä, joita Nace oli aiemmin intensiivisesti tuijottanut. Hän asteli ne käsissään kahden matoranin eteen, joista kumpainenkin haukkoi henkeään. He tunnistivat esineet välittömästi ja ymmärsivät, että heidän elämänsä olivat juuri kääntyneet lopullisesti ympäri.
”Nace ymmärsi, että hänen velvollisuutensa täyttyisi teidän kauttanne. Hän tahtoo antaa teille työkalut toteuttaa sen, minkä olette jo aloittaneet.”
Kaksi toa-kiveä, Nacen hauraiden käsien vaivalla valmistamina, ojentuivat Torien käsissä kohti matoraneja.
”Suojelkaa kaupunkiamme, toat Ficus ja Niz”, mielen toa aneli Nacen mielen sisäisin sanoin. ”Tehkää se, mihin minä en koskaan pystynyt.”
Ficuksen ja Nizin katseet kohtasivat hetkeä ennen, kuin he ojensivat kätensä vastaanottaakseen lahjansa. Kylmät väreet matkustivat pitkin matoranien täriseviä käsiä, kun he yhdessä koskettivat Nacen perintöön.
Pyörätuolissa istuva toa olisi hymyillyt, jos olisi siihen pystynyt. Tämä oli viimeinen asia, jonka parissa hänen kätensä koskaan työskentelisivät. Seuraava askel hänen sisällöttömässä elämässään olisi taantua pysyvästi tuolin vangiksi. Hiljaiseksi tarkkailijaksi, joka turagana jatkaisi ikkunastaan ulos tuijottamista toivoen, että tämä ele auttaisi hänelle ennen niin kovin rakasta kaupunkiaan. Jotta se ei luhistuisi vääjäämättä lähestyvän sodan liekkeihin.
Viisi
Niz ei kuollakseenkaan tiennyt, missä vaiheessa kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Mustan Käden hangaari oli kuin sodan jäljiltä, eikä Onu-Metrun rajaa lähestyvä Pimeyden metsästäjien rintama ollut edes syypää siihen helvettiin, joka aukeni veden toan ja tätä saattavan vahkiryhmittymän edessä.
Rapujalkainen panssarintorjunta-ajoneuvo oli laukaissut aseensa viisi kertaa lastausalueen sisällä. Tuhovoimaisista ammuksista kolme oli tähdätty osumaan maahan, mutta kaksi oli osunut ympäröiviin ajoneuvoihin. Panssarinkappaleita oli kaikkialla. Räjähtänyt vahkikävelijä oli sylkenyt palavaa materiaa vaarallisen lähelle polttoainesäiliöitä, ja tuhopaikalle ensimmäisenä saapuneet matoranit joutuivat potkimaan kappaleita sivummalle omilla jaloillaan. Kuka ikinä olikaan tuhon aiheuttanut ei ollut välittänyt lainkaan materiaalisista vahingoista. Ajoneuvon kuljettajan hädän oli täytynyt olla suunnaton.
”Kapteeni Niz!” kualsikasvoinen onu-matoran huusi jostain yhä savuavan panssariajoneuvon takaa. ”Löysin hänet!”
Valkotakkinen veden toa riensi äänen perään hätäisin juoksuaskelin. Matoranin sanoista oli paistanut puistatus, ja Niz pelkäsi jo valmiiksi pahinta. Syytäkin oli. Toan henki salpautui, kun hänelle paljastui mitä oli todella tapahtunut.
Kylmällä lattialla makaava vaaleanvihreä selakhi oli viimeisenä tekonaan pudottautunut ajoneuvoon revitystä reiästä ulos jättäen peräänsä ohjaamoon asti ulottuvan punaisen verivanan. Niz kumartui kääntämään menehtyneen ystävänsä ympäri vain nähdäkseen, kuinka tämän rinnasta oli revitty jotain väkivalloin ulos. Naisselakhin kasvoille oli jähmettynyt kivunsekainen järkytys.
”Hae Lähetti”, kyyneleitä pidättelevä Niz komensi vieressään seisovalle hangaarin työläiselle. ”Lähetä Rúcioroon kertomaan Tarkastajalle, ettei kannata tulla takaisin. Musta Käsi ei ole enää turvallinen.”
Kualsikasvo nyökkäsi ja lähti metallisessa maassa liekehtiviä kappaleita väistellen juoksemaan kohti hangaarin uloskäyntiä. Nizin taakse ryhmittyneet kivääreillä varustautuneet vahkit seisoivat ilmeettöminä, tapahtumista liikuttamattomina.
”Poistukaa”, Niz sitten käski. ”Siirtäkää ruumis sairasosastolle. Minun… minun täytyy varmistaa jotain.”
Koneet kuuntelivat ja tottelivat. Yksi vahkeista kiinnitti kiväärinsä reidessään sijaitsevaan koloon ja nosti tapetun selakhimekaanikon vaivatta käsivarsilleen. Loput sotilaista kääntyivät tämän perään ja lähtivät marssimaan samaan suuntaan, mihin matoran oli hetki sitten luikahtanut. Niz seurasi niiden poistumista holtittomasti täristen. Vasta sotilaiden kaikottua ja mekanisoitujen sammutusryhmien jo saapuessa hän lähti juoksujalkaa kohti hissejä. Hän ei tahtonut uskoa, mitä oli tapahtumassa. Hänen täytyi nähdä se itse.
Mustan tornin toisessa kerroksessa sijaitsevan työhuoneen ovi oli valmiiksi raollaan. Selin käytävää kohti seisova Ficus ei edes aluksi huomannut Nizin varovaista saapumista. Violettimusta nainen itki hysteerisesti omaa huutoaan pidätellen. Pimennetyssä huoneessa näki eteensä ainoastaan hänen oikeasta kädestään kajastavan sinisen hohteen vuoksi.
Hän säikähti kuullessaan askeleita takaansa. Sininen robottikäsi nousi vaistomaisesti puolustamaan käyttäjäänsä mutta laskeutui välittömästi huomatessaan, että se oli juuri Niz, joka hänen edessään seisoi. Veden toan tajunta oli luhistumassa. Valmiiksi tämän sisällä kiertävä järkytys sai lisää pontta toisesta, kakamakasvoisesta maan toasta, joka makasi tajuttomana Ficuksen huoneen lattialla. Ja vaikka Niz sitä ei tiennyt, kenraali ei ollut menettänyt henkeään, muttei vanha mies myöskään olisi koskaan entisensä. Sininen käsi oli vienyt häneltä muistojen lisäksi tarkoituksen.
”Minä en… Niz… en tahtonut. Minä vannon, etten tahtonut”, Ficus hädin tuskin sai suunsa muodostamaan sanoja. Hyperventiloiva toa tuijotti kauhuissaan Niziä, joka oli jähmettynyt täysin paikoilleen.
”En tahtonut uskoa, Ficus… että sinä tekisit jotain tällaista”, Niz huokaili apaattisesti ja nosti sitten säälivän katseensa lattialla makaavasta Nurukanista takaisin Ficukseen.
”Oliko hän oikeassa kaiken tämän aikaa?” hän jatkoi viitaten yhä vanhaan kenraaliinsa. ”Mitä sinä olet hänelle tehnyt?”
Veden toa yritti parhaansa mukaan näyttää rohkealta, vaikka se tuntui sillä hetkellä täydellisen mahdottomalta. Hänen kuitenkin täytyi pysyä lujana, vaikka tunsikin olonsa turvattomaksi Ficuksen seurassa ensimmäistä kertaa sitten heidän ensitapaamisensa. Edes vuosia maan toan ympärillä leijuneet epäilykset eivät olleet horjuttaneet hänen uskoaan parhaaseen ystäväänsä.
Mutta punainen selakhinveri valui yhä Ficuksen vasemmassa kädessä samalla, kun sininen hehku ja muinainen metalli vahvistivat hänen oikeaansa. Todisteita ei tarvittu.
”Migoh…” Niz sitten kuiskasi hiljaa. ”Hänkin… koska sinä?”
”En… minä en tahtonut”, Ficus yritti järkeillä omia tekojaan, mutta ei pystynyt. Toa Ficus hänen sisällään oli kuollut, kun ensimmäinen takaisin anastetuista kuulista oli sulautunut hänen kehoonsa.
”Niz, ole kiltti”, itkevä toa aneli. Mikään asia maailmassa ei ollut valmistanut häntä tähän tilanteeseen. Murha tuntui pieneltä pahalta Nizin järkytyksen rinnalla.
”SINÄ TAPAT YSTÄVIÄMME!” Niz parahti ja romahti lattialle naamiotaan päälaeltaan puristaen. ”SINÄ TAPAT HEITÄ!”
Ja hänen hiljaa hetken ajateltuaan kyyneleet alkoivat jälleen virrata hänen kasvoiltaan. Veden toa katsoi ylös kohti vanhaa langennutta ystäväänsä ja sanoi ääneen sen, minkä hänen vaistonsa olivat keksineet jo tovi sitten.
”Sinä aiot tappaa minutkin…”
”En koskaan pystyisi —”, Ficus aloitti, mutta keskeytti oman lauseensa. Hän tiesi valehtelevansa. Mikään ei olisi hänelle enää mahdotonta. Ja vaikka Niz ei sitä kuullut, kannusti Valkoinen tulevaa sisartaan metallisesta tornistaan.
Vanhat ystävykset tuijottivat toisiaan hetken, aivan kuin yhteisymmärrys olisi hetkeksi syntynyt heidän välilleen. Ja olikin. Niz ymmärsi, että vuodet olivat hioneet pois hänen ystävänsä. Se sanoinkuvaamaton verilöyly, joka heidän ympärillään oli vallinnut jo vuosia, oli kuluttanut loppuun jo vahvimmatkin. Valkoisen ote ja tämän tarjoama lohtu olivat viimeinen asia, johon Ficus oli enää aikoihin voinut luottaa. Jo vuosien ajan hän oli vain määrätietoisesti valmistellut tämän uutta ja parempaa maailmaa. Kaikki muu oli hitaasti hämärtynyt hänen ympäriltään. Niz ja vanhat siteet mukaan lukien.
Ja toat ymmärsivät, että elämä, jota he olivat tähän päivään asti eläneet, oli saapunut päätökseensä.
”Voisit unohtaa kaiken”, Ficus veti syvään henkeä ja rauhoitti viimein itsensä. Hän nosti sinisen hanskan peittämän kämmenen silmiensä tasalle ja antoi itsensä tuudittautua siihen voimaan, jota se piti sisällään. Puinen rasia, jossa sininen käsi oli vuosikymmeniä odottanut, lepäsi pöydällä tajuttoman Nurukanin vieressä. Vapisevin käsin kaiverrettu ”Unohda” oli saanut viimein merkityksen. Lahja hänen edellisestä elämästään tuntuikin nyt sopivan nykyiseen.
Ja sanat sanottuaan Ficus tunsi viimeistä kertaa myötätuntoa omana itsenään. Kivusta kirkuva selakhi hänen sisällään ei maan toan raajoja kyennyt liikuttamaan, mutta peitti silti kaikki hänen ajatuksensa alleen. Ainoastaan kahdentoista sielun muodostama entropia voisi hiljentää äänet.
Mutta kun volitakkasvo seuraavan kerran käänsi katseensa Niziin, oli veden toa noussut taas pystyyn ja pelkokin kaikonnut tämän kasvoilta. Ficus ja hänen sisällään kirkuvat sielut eivät ymmärtäneet, miksi. Niz oli kuitenkin jo ymmärtänyt tämän olevan hänenkin loppunsa. Pelko oli silloin täysin luonnollista.
Mutta sinisen Rurun Ficukselle suoma katse sisälsi vain sääliä. Toa ei enää pelännyt oman elämänsä menettämistä vaan Ficuksen puolesta. Ja hänen olkapäänsä ylitse katsoessaan itsensä menettänyt maanainen ymmärsi, miksi.
Pimeydessä seisoi toinenkin hahmo, jonka lämpimän kosketuksen Niz tunsi nyt olkapäällään. Hopeisen Mirun takana tuijottava katse ei edes värähtänyt. Suu sen takana hengitti edelleen täysin rauhallisesti. Hopeisen haarniskan peittämä sotilas ajatteli päässään täsmälleen kahta asiaa: toinen oli hänen vaimonsa ja toinen hänen maassa makaava oppi-isänsä.
Niz käänsi kasvonsa hitaasti taakseen, mutta Mirun omistaja ei vastannut katseeseen. Tämän tuijotus oli yhä naulittuna Ficukseen. Tämä tiesi täsmälleen, mitä tapahtuisi seuraavaksi, ja niin tiesi Nizkin.
”En pysty katsomaan”, olivat viimeiset tärisevät sanat, jotka Niz koskaan osoitti Toa Ficukselle. Pahoinvoiva veden toa kääntyi ja juoksi ulos huoneen ovesta, ennen kuin mitään tapahtuisi. Hopeisen Mirun omistaja oli puristanut kätensä nyrkkiin ammattimaisesti tukahdetusta raivosta. Hän ei ollut edes aseistautunut — mutta hänen ei myöskään tarvinnut. Ficus ei koskaan ehtinyt laukaisemaan puettavaa sinihohtoista asettaan. Punahopeinen soturi oli jo repinyt koko käden irti hänen ruumiistaan.
Ja kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun petomainen häntä purskahti ulos hopeakasvoisen soturin selästä, heräsi hänen ja pakenevan veden toan yhteinen luomus alempana rakennuksessa elämänsä toistaiseksi kammottavimpaan päivään. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.
Ja kun Nui-Kralhi tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen seisoi verestä, lihasta ja metallista koostuvassa lammikossa, alkoi muulle Mustalle Kädelle hitaasti valjeta, kuinka paljon he olivat ehtineet menettää.
Tuolissaan, reikä rinnassaan yskivä Kyhrex ei enää koskaan ajattelisi omana itsenään. Työpisteidensä ääreen murhatut matoranit menehtyivät verenhukkaan, ennen kuin kukaan edes tiesi, mitä oli tapahtunut. Ja Saraji oli kadonnut kenenkään huomaamatta, mukanaan omasta historiastaan pois pyyhitty maan toa, jolta kestäisi pieni ikuisuus päästä takaisin sinne, mistä hänen tuskainen taipaleensa oli alkanut. Nurukanista tuli Ficuksen viimeisen armollisen hetken elävä esimerkki.
Ja kun Nui-Kralhi katsoi ympärilleen viljeltyä kuolemaa, löysi Niz turvapaikkansa idästä, missä trynakasvoinen langennut enkeli laskeutui kuolevaisen viereen vain lohduttaakseen.
Sillä aikaa sininen käsi oli jättänyt revityn raajan ja poistui vapaana kompleksin ilmastointikanaviin.
Ja kun uusi skorpionihäntäinen kenraali kasasi Ficuksen kumoon kaatamat Käden rippeet päättämään Suuren kaupungin verenvuodatuksen, jätti hän äitiään takaisin kotiin odottavalle tyttärelleen lahjaksi maasta löytyneen medaljongin, jonka merkitystä hän ei itsekään täysin ymmärtänyt.
Samaan aikaan kävelevä keskushermosto havaittiin kirkumasta Onu-Metrun yössä.
Katse Nizin kasvoilla ei ollut muuttunut viikkokausiin. Hän tunsi yhä menetetyn ystävänsä hengen sisällään. Niin tunsi myös hänet siipiensä suojiin ottanut ruhtinas. Tarkastaja kaikista ensimmäisenä ymmärsi, että Ficuksen perintö olisi ikuinen niin kauan, kuin he hengittäisivät. Käskystä paikalle saapunut pieni, musta, siteisiin kääritty olento katsoi uteliaana vierestä, kuinka hänet Valkoisen olemuksesta kauan sitten pelastaneet valmistelivat itseään kohti omaa tuomiotaan.
Kuukautta myöhemmin hauras luuranko käveli ylös merestä kaukana etelässä. Suuntanaan maailman kaukainen laita.
”Kun hän saapuu hakemaan sinua, älä edes taistele vastaan, tai tämä hulluus ei pääty koskaan”, Niz oli viimein itsekin ymmärtänyt. Yhdessä ystävänsä kanssa hän oli onnistunut pilkkomaan palasiksi itse historian ja sen, mikä kauan sitten oli ollut hänen opettajansa. Tarkastaja vain nyökkäsi hiljaa valtaistuimellaan. Tämä ymmärsi nyt virheen, jonka tämä kauan oli sitten tehnyt. Tämä muisti Valkoisen ja tunnisti tarkoituksen, joka sitä ajoi. Idässä tieteilevät löysivät lopulta palapelin viimeisen palan yölliseltä taivaalta, kaukoputki apunaan. Ficus oli ollut yhdessä asiassa kaiken aikaa pahasti väärässä.
Metru Nuilla Nui-Kralhi oli langennut epäilyksen uhriksi. Hänen kotinsa oli menettänyt merkityksensä. Vuosien taisteleminen tuntui jo nyt turhalta. Samaan aikaan Varjotun hovissa huutava etäisesti toaa muistuttava olento hidasti omaa paranemisprosessiaan yrittämällä repiä irti omaa lihaansa.
”Yhden on jäätävä taistelemaan.” Tarkastaja tiesi, kuinka suunnitelman oli kuljettava. Valkoisen hohtavan esineen ääressä työskentelevä Niz antoi katseensa vaellella hetken Rúcioron kauniissa halleissa.
”Kun hän menettää minut, hän taistelee ikuisesti”, veden toa tiesi, mutta hänen trynakasvoisella ystävällään oli epäilyksensä.
”Antamalla hänelle koston, saatat luoda Nui-Kralhista jotain Ficustakin pahempaa.”
Mutta Niz ei kuunnellut. Hänen murheissaan kiersivät vain muistot ajalta, jolloin totuuden verho ei ollut vielä repinyt itseään kappaleiksi.
”Hän ei edes tiedä, kuka hän on… ja minä olin ainoa, joka koskaan rakasti häntä. Ilman minua hänestä tulee se ase, joksi hänet rakennettiinkin.”
Odinalla maan toa oli saanut viimein silmät, joilla katsoa aamuaurinkojen hidasta nousua. Ensimmäinen kurkistus peiliin kuitenkin paljastaisi, ettei hänen kehonsa enää tiennyt, kumman maan toan ruumis luoda. Edes temppelistään vaivoin varastettu Valkoinen ei osannut enää lohduttaa siskoaan, joka sielunsa lisäksi oli menettänyt nyt myös ulkomuotonsa.
”Kun meidät anastetaan, hän saa tietää mitä olemme tehneet”, Tarkastaja varoitti. Niz kuitenkin ymmärsi jo valtavan riskin, jonka he olivat ottamassa. Pöydällä edessään lepäävät kymmenet kirkkaana hohtavat kuulat kylvettivät veden toaa valossaan.
”Siihen mennessä joku on kuullut jo viestimme, kuullut tarinan. Silloin on hänelle jo liian myöhäistä.”
Ja tuoreita poikiaan sivummalla tarkastava makuta hartaasti toivoi, että hänen ystävänsä oli oikeassa. Hopeiset rivistöt olivat hitaasti alkaneet ottamaan muotoaan. Hänen taikansa oli viimein ratkaissut ongelman, jonka teknologia oli puutteillaan luonut. He olisivat pian valmiina pelaamaan pisintä mahdollista peliä. He jäisivät odottamaan omaa kuolemaansa.
Viikkoja myöhemmin Onu-Metruun palannut veden toa ei saanut mieheltään minkäänlaista vastaanottoa. Nuori punahuppuinen kone sen sijaan ilahtui suunnattomasti äitinsä paluusta. Medaljonkikaulainen tyttö ei enää vuosikymmenien päästä edes kunnolla muistaisi murhetta luojansa sinisiltä kasvoilta.
Lukuisia kuukausia myöhemmin Puhdistajaksi ristitty olento seurasi, kuinka hänen peruskivensä valettiin ylösalaisin siihen taivaaseen, jonka hän oli tiennyt valheeksi. Vain muutamia päiviä sen jälkeen Metru Nui heräsi kenraalinsa peruuttamattomaan petokseen. Varjotun karu koura kahlitsi kaupunkia vielä sodan jälkeenkin.
Niz oli kumartunut huoneessaan vierailevan pienen punaisen mekaanikon puoleen. Matoranin kokoinen olento puristi vasemmassa kädessään yhä öljyistä hopeista työkaluaan, jota hän ei ollut tohtinut laskea käsistään toan kutsun kuullessaan.
”Ja minä tahdon, että löydät itsellesi ja veljillesi turvallisen paikan. Hän tulee vielä etsimään teidät, ja minä tahdon, että yritätte pysyä piilossa. Ja sinä tiedät, mitä tehdä, jos Valkoinen ilmestyy taas päähäsi. Ymmärräthän, mitä se tarkoittaa?”
Ja punainen pieni olento nyökytteli veden toan varoittaville sanoille. Niz tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa. Valmistelut oli saatava päätökseen, ja hänen ainoaksi toivokseen jäi, että hänen puhdistuksensa jälkeen Tarkastajalle jäisi tarpeeksi aikaa viedä loppuun se, minkä he olivat yhdessä aloittaneet.
Odinalla Nui-Kralhi oli päässyt sopimukseen varjojen kanssa. Ja varjojen varjoista seuraava Puhdistettu ymmärsi, että pian hänet palasiksi repinyt vihollisensa tarjoilisi hänelle vaimonsa hopealautasella.
Ja siinä, miltei kaksikymmentä vuotta sen päivän jälkeen, jolloin kaikki oli mennyt pieleen, iltana ennen omaa tuomiotaan Niz istui tuolissaan, kirkas itse valmistamansa kuula vasten otsaansa molempien käsiensä pitelemänä.
”Kerron tarinan”, hän kuiskasi vielä kerran kuulalle. ”Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä. Sillä pian ikuisuuden syleillessä elotonta ruumistani tulen löytämään itseni kotoa. Siellä minä saan levätä rauhassa…”
Hän huokaisi syvään, avasi silmänsä ja tuudittautui siihen hirvittävään tunteeseen, että pian hän tapaisi vanhan opettajansa uudestaan.
”… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.”
Ja kun yö viimein laskeutui ja koko Mustan Käden tukikohtaa vavisuttava tärinä oli yltymässä pahimmilleen, Nizin viimeinen huojennus tuli siitä, kun hän viimein sai yhteyden kaukana alhaalla turvassa olevaan tyttäreensä.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
”Mutta… tehän tulette takaisin?” hänen videoyhteyden päässä panikoiva tyttärensä aneli. ”Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellen tuskallisesti Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan vahkia suoraan silmiin toa käänsikin katseensa suuntaan, johon sotilasvahkien ryhmä oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin valtaan ajautunut vahki mursi näytön suojareunat puristuksensa alle.
”ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Puhdistaja seisoi jo samassa huoneessa Nizin kanssa.
Mitään ei ollut jäljellä siitä oudosta professorista, joka oli ikuisuuksia sitten pitänyt Nizille yksityistunnin Tiedon tornien huipulla. Hänen edessään seisoi ainoastaan tämän kaikkien virheiden manifestaatio. Valkoisen manipulaatio. Kohtalon dominaatio.
Ja Nizin vetäessä viimeistä kertaa henkeä omassa ruumiissaan oli Nacen perintö viimein tulossa takaisin yhdeksi. Bauinuvassa sodan sivusta katsonut turaga tunsi, kuinka hänen velvollisuutensa oli viimein alkanut täyttyä. Mutta Nizin kohtalo oli kaatua veljiään ja siskojaan hitaammin. Mekaaninen poika sai hänet haltuunsa, jotta toisena päivänä hänkin muistaisi paikkansa. Jotta loputkin pyöreistä vankiloista löytäisivät tiensä kohti entropiaa.
Korkealla taivaalla, uudessa kodissaan, Valkoinen lauloi yksinäistä lauluaan. Hänen siskonsa oli jälleen lähempänä kokonaista. Ja tuo sisko, ennen paluutaan kohti taivaaseen pystytettyä taloaan, tahtoi vierailla siellä, missä kaikki oli alkanut.
Tyhjät olivat kammiot Onu-Metrun syvyyksissä. Suljetut, unohdetut. Vaan tällä kertaa ei Puhdistajaa valheiden verho sokaissut. Astuessaan sisään, Nacen vihreä medaljonki keltaiseen kouraansa puristettuna, hän viimein pysähtyi sille paikalle, jossa hän ja hänen ystävänsä jättivät edellisellä kerralla jotain huomiotta.
Nimittäin jalustalla — siinä, missä olisi pitänyt leijua jumalien kultainen lahja — odottikin vain kallo. Tyhjä katse siinä, missä suojeluksen symbolin olisi pitänyt varjella sen löytäneiden tietä. Ja viimeistään silloin syvälle muinaiseen massaan uponnut Ficus ymmärsi virheensä.
Ja samalla kaukana idässä Rúcioron ruhtinas sulki holveihinsa viimeiset heistä, joiden eteen Niz oli uhrannut viimeiset vuotensa. Sitten pääsi salskeiden pirstoutuneen valtakunnan viimeinen hallitsija taas istumaan valtaistuimelleen, jossa hänkin vuorollaan odottaisi puhdistustaan. Ja pitkien vuosien ajan hän vain kuunteli viestiä, jonka veden toa oli jättänyt kaikille niille, jotka jatkaisivat taistelua onumetrulaisen arkeologin muinaisia virheitä vastaan.
Viestiä, jonka vuosia, vuosia myöhemmin kuulisi myös epäonninen toa, joka sotaansa sotiessaan erehtyi nostamaan taisteluiden tantereelta esineen, joka ei todellakaan olisi hänelle kuulunut.
Kaksi
Sloooossssssrp.
Paksu, hailakankeltainen aines virtasi kauhasta kulhoon. Kun keitto täytti astian miltei kokonaan, virta katkesi.
”Ole hyvä!” Snowie jaksoi hymyillä, kaikesta huolimatta. Ruoka-annoksensa saanut matoralainen nyökkäsi vaisun kohteliaasti ja jatkoi kulhoineen kohti sataman telttakylän ruokailupöytärivistöä. Seuraava evakko oli nyt jonon kärjessä ja ojensi tyhjän ruoka-astian kohti lumiukkoa. Snowie upotti kauhansa soppapataan ja annosteli taas uuden annoksen kasvissosekeittoa.
Tai siis yritti annostella.
Kesken keitonkaatoprosessin ruoka-annostaan hakeva matoralainen huomasi jotain ja kääntyi ympäri. Keittokulho meni pois Snowien soppakauhan alta, ja harmiensa keskellä hajamielinen porkkananenä päästi murkinan valumaan katukiveykselle.
”Oho, hupsis…” keittoa annosteleva klaanilainen päästi suustaan, ennen kuin hänkin huomasi jotain olevan tekeillä.
Aukion toisella laidalla tapahtui jotain hämmentävää. Siinä, missä oli äsken sijainnut soppajono, oli nyt yleinen hämmennys. Evakot parveilivat yhtenä uteliaana massana kohti satamaa ja muuta kaupunkia erottavaa sisämuuria.
Mitä kummaa… lumimies ihmetteli.
Koska Snowien ”asiakaskunta” oli kaikonnut tyystin, hän arveli voivansa itsekin liittyä väkimassan mukaan ihmettelemään… no, mitä matoralaistungoksen tuolla puolen sitten olikaan. Jotain hämmentävää nyt kuitenkin.
Valkea pehmomies laski soppakauhan lepäämään padan reunaa vasten ja kipitti laatikoista improvisoidun ruokalinjaston takaa kohti hämmennyksen keskusta. Koska väenpaljous koostui melkeinpä pelkistä matoralaisista, näki pikkuväkeä rutkasti hujopimpi Snowie nopeasti, mikä väkijoukon kiinnostuksen oli herättänyt.
Öööh…
Huoneessaan sillä välin työskentelevän juuriadminin viikko ei ollut muuttunut vieläkään yhtään vähemmän raskaaksi. Suljetut verhot pitivät huolen siitä, ettei puolipilvisen taivaan tarjoama auringonvalo päässyt hallitsemaan Tawan työtilassa. Lukuvalon varassa pienen pientä tekstiä suunnattoman suurelta paperilta tutkiva toa siristeli silmiään saadakseen printistä kunnolla selvää. Zeruelin jo vuosia vanhat raportit oli laadittu epäkäytännöllisen tiiviisti yhdelle valtavalle arkille.
Sinänsä toa ymmärsi, ettei ikuisuuksia vanhoille varusteille organisoidumpien katalogien laatiminen tullut kenelläkään mieleen silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa laadittiin. Eikä luettelojen tutkiminen ollut myöskään Tawan tehtävä. Hän oli kuitenkin ottanut ne työn alle vain saadakseen vaihtelua tavanomaisempiin velvollisuuksiinsa. Ajatukset harhailivat harvemmin ikäville vesille, kun joutui aktiivisesti keskittymään siihen, mitä teki.
Ikkunalaudalla keltaisen johtajan takana odotti mullissaan eri punaisten ja sinisten sävyissä leiskuvia kukkia, jotka hän oli ällistyttävällä viherpeukalollaan onnistunut pelastamaan Admintornin reunoilta muutaman ensimmäisen pakkasyön runtelujen jäljiltä. Kaikin tavoin kamalasta viikosta huolimatta juuriadmin kykeni hetkittäin lohduttautumaan ajatukseen, että hän oli onnistunut pelastamaan edes jotain — olkoonkin, että kyseessä oli vain lähestyvän talven alle jääneitä kukkakasveja.
Keltainen yliviivaustussi liikkui yhdellä sulavalla liikkeellä yli rivin, joka kuvasi numerokoodeilla kontit viidestätoista kahteenkymmeneenkahdeksaan sisältöineen. Jälkikäteen Tawan piti kuitenkin tarkistaa, ettei ollut ajatuksissaan viivannut väärää kohtaa. Hänen kukinnoissa vierailleet mietteensä saivat hänen mielessään virkoamaan rintamalle kadonneen skakdin omahyväiset sanat siitä, miten Tawa oli admineista yhä se, jolla oli voimaa uskoa seuraavaan kevääseen.
Tämä oli kuitenkin niitä päiviä, jolloin admin ei yksinkertaisesti olisi enää jaksanut uskoa. Ja sitä vähääkin, mitä oli jäljellä koeteltaisiin vielä kerran. Koettelemuksen alku oli koputus hänen oveensa.
”Sisään.”
Uksi lennähti auki, ja ovenkarmiin ilmestyi valkoinen hahmo raidallisessa esiliinassa.
”Ööh, Tawa…” Snowie aloitti huolestuneena. ”Rantsun suunnassa sattuu ja tapahtuu.”
”Helei?” juuriadmin vastasi huolestuneena ja laski jo valmiiksi kynän käsistään. Lumiukon äkillinen ilmestyminen ja ilmiselvän huolestunut äänensävy kertoi Tawalle jo, että hän ei istuisi tuolissaan kauaa. “Mikä oikein on vialla?”
”Siis, olin sataman teltoilla jakamassa soppaa, ihan tavalliseen tapaan, mutta sitten kaikki hävisivätkin ihmettelemään jotain…” Snowie höpötti ja suoristeli keiton tahrimaa esiliinaansa. ”Menin perässä katsomaan, sataman poikki ja Moderaattoriväylän yli, ihan siihen Figan kasvihuoneen kulmille, ja siellä oli, ööh, Koobee.”
”Vihdoin ja viimein!” admin henkäisi ja ajatteli välittömästi, että viesti pitäisi saada Samelle mahdollisimman pian, jotta valmiiksi ylityöllistetty moderaattori voisi lopettaa etsintänsä. ”Onko hän kunnossa?” jatkui kysymys, jonka aikana Tawa oli jo unohtanut sen huolestuneen sävyn, jonka kanssa Snowie oli hänen toimistoonsa ilmestynyt.
”… ei”, lumiukko vastasi. Hän käveli lähemmäs Tawaa ja hieroi käsiään hermostuneena yhteen jatkaessaan. ”Mutta siis, Kupe oli jo paikalla! En ihan tarkkaan nähnyt, mikä Koobeella oli… mutta hyvässä kunnossa hän ei ollut. Tai oikeastaan hän näytti olevan tooosi pahassa jamassa. Mutta kuten mainittua, asia on jo hoidossa!”
Tawa nyökkäili kärsivällisenä Snowien selonteolle. Admin arveli lumiukon olevan vasta pääsemässä pääasiaansa.
”Mutta huomioni kiinnitti oikeastaan se, mitä Koobee-parka puhui… Hän toisteli kahta lausetta”, valkea klaanilainen sanoi hiljaisella äänellä ja nielaisi. ”’Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.’”
Tawan koko olemus jäätyi muutamaksi sekunniksi, kunnes adminin katse siirtyi hitaasti lumiukosta naulassa roikkuvaan purppuraan syysviittaansa.
”Ymmärrän”, nainen huokaisi syvään ja asteli Snowien rinnalle ja tarttui kiireellisenä hädin tuskin Klaanin saarella vallitsevassa ilmastossa lämmittävään vaatekappaleeseen.
”Näytä tietä.”
Lumiukko nyökkäsi vastentahtoisen näköisenä.
Tarmokkaasti alamäkeen harppovat Tawa ja Snowie havaitsivat jo kulkiessaan, että väkeä tien yläpäässä oli tavanomaista vähemmän. Kadun alapäässä oli meneillään jonkinmoinen sekamelska, vaikka lumiukko huomasikin tilanteen rauhoittuneen siitä, kun hän oli lähtenyt hakemaan Tawaa. Ihmettelijää oli silti monennäköistä, ja ympäröivien talojen ikkunoista äimisteli värikäs rivi kanoheja.
Admin Tawan saapuminen siirsi kuitenkin väkijoukon huomion, ja tungos teki johtajalleen tilaa. Sähkön toa ja lumiukko etenivät alamäessä vauhdikkaasti, ja klaanilaiset ja evakot siirtyivät kuka kunnioittavan rauhallisesti ja kuka aivan hätäisesti tieltä pois. Väenpaljouden siirryttyä sivuun Tawa näki tilanteen keskuksen.
Puoliksi kadunkulmaan ulottuvan kasvihuoneen kanervojen ja puoliksi kadun itsensä puolella makaava ilman toa hihitteli iloisesti karmaisevasta tilanteestaan huolimatta. Tawalta kesti hetki ymmärtää näyn todellinen hirveys. Ensiksi admin oli vain luullut, että Koobee vain puristi kädessään jonkinsorttisen liman peittämää esinettä. Tarkempi vilkaisu kuitenkin todisti liman vereksi ja esineen sydänkiveksi. Koobeen omaksi sydänkiveksi.
Ja siinä paikalla, missä hihittävän ilmailijan sydämen olisi normaalisti kuulunut sijaita, hohti nyt jotain valkoista ja pyöreää. Merkillistä materiaa sisällään pitävä kuula oli survottu toan oman nyrkin kokoiseen aukkoon ilmiselvästi väkivalloin. Ja kun Tawa sai hillittyä omiin jalkoihinsa levinneen tärinän hän vasta osasi kysyä ilmiselvän kysymyksen: miten toa oli edes enää elossa? Siihen kysymykseen ei ollut vastausta myöskään toan yläpuolelle kumartuneella Kupella, jolla ei ollut vieläkään ajatusta siitä, kuinka lähestyä tapausta.
”Snow”, Tawa aloitti hiljaa.
Lumiukko ei katsonut kohti Tawaa, eikä myöskään Koobeeta. Hänen katseensa pysyi kadun mukulakiveyksessä kuin naulattuna. ”Tawa?”
Juuriadmin oli pakottanut kasvoilleen lempeän hymyn, jonka hän soi rauhoittavasti kohti tilanteen selvästi ahdistamaa lumiukkoa.
”Minä toivoisin, että autat vartiostoa väkijoukon siirtämisessä. Jos voisit ohjata väkeä ystävällisesti sivummalle. Annetaan Kupelle hänen tarvitsemansa työrauha.”
”Kiitos paljon! Siis kyllä, joo, käyn toimiin”, Snowie vastasi ja kääntyi silminnähden kiitollisena väkijoukon puoleen. Lumiukko pyrki paimentamaan väkijoukkoa toisaalle, mutta Tawa ei enää kuullut Snowien tarkkoja sanoja. Hänen huomionsa oli nyt Koobeessa.
Taivasta selällään tuijottava vihreä toa ei tuntunut pystyä siirtämään katsettaan hänen yläpuolelleen kumartuneeseen adminiin. Kupe oli jo ottanut askeleen sivummalle ja jakeli ohjeita paikalle saapuneelle hoitohenkilökunnalle. Heidän piti ehdottomasti saada siirrettyä Koobee pois kadulta, mutta tämän vaarallisen herkkä tila esti kovakouraiset liikuttamismenetelmät. Kupen piti järjestää paikalle jotain tavallisia paareja taianomaisempaa.
”Helei”, Tawa sai lopulta sanotuksi. ”Minä en ole Gee, mutta olen tässä kuitenkin.” Hän sai vastaukseksi kuitenkin vain vaivaannuttavaa hihitystä. Mirukasvoisen toan käsi yritti puristaa veren peittämää sydänkiveä koko ajan tiukemmin ja tiukemmin, mutta tämän heikkenevä tila ei sallinut enää paljoakaan lihasvoiman käyttämistä.
”Kuka tämän sinulle teki?” Tawa jatkoi rauhallista puhutteluaan ja yritti tietoisesti vältellä toan rinnasta törröttävän kuulan vilkuilemista. Vaikutti siltä, että vierasesine oli kuitenkin tukkinut suurimman osan verenvuodosta. Se, tai Kupen parantavat kyvyt olivat jo alkaneet vaikuttaa.
”Hi, hihi. Tyttö… hi… vain tahtoi kertoa minulle tarinan. Joten minä kuuntelin. Tarina oli kiva. Kuuntelin sen monesti.”
Tawa ei tietenkään ymmärtänyt, mistä tytöstä Koobee oikein puhui, mutta hän tahtoi nyt vain kuulla, mitä tällä oli sanottavanaan. Adminia samalla sekä hämmästytti että huojennutti havaita, että mirukasvo kaikesta huolimatta kykeni puhumaan.
”Mutta sitten… hihi, sitten tuli toinen ääni. Silläkin oli tarina kerrottavanaan. Minä kuuntelin senkin, mutta se ei ollut niin kiva. Se jätti pahoja ajatuksia mieleen jumiin.”
”Ääni?” Tawa halusi varmistaa ymmärtäneensä oikein. ”Sinä kuulit ääniä?”
”Hihii! Juttelevat lasisesta vankilastaan”, Koobee kurlasi verta kurkussaan ja paikalle hetkeä aikaisemmin juoksujalkaa kiitänyt ylihoitaja Yilda kiirehti paksun rullalle käärityn tyynyn Koobeen pään alle, jotta tämä ei välittömästi tukehtuisi.
”Hi!” hän sitten yskäisi klimpin verta ulos keuhkoistaan suunnattomista kivuistaan huolimatta yhä leveästi virnuillen. ”Tyttöä ei sen jälkeen enää kuulunut. Ikävä ääni vain jäi. Kertoi ikäviä asioita mutta lupasi myös, että vie ne pois, jos vain tekisin, mitä hän pyytäisi. Hihi.”
”Ja mitä hän oikein pyysi?” Tawa kysyi, vaikka olikin jo miltei varma vastauksesta. Silloin omaa sydäntään puristava vihreä käsi höllensi hieman otettaan. Koobee yritti viittoilla katseellaan sitä kohti, mutta pienenkin liikkeen aiheuttama tuska esti häntä viemästä liikettään loppuun.
”Sanoi, että en tarvitsisi sitä enää. Että sen irroittamalla kiva tarina tulisi taas takaisin…”
Tawa huokaisi syvään ja kohensi asentoaan ilman toan yläpuolella. Hän vilkaisi sivummalla työskentelevää Kupea, jonka luona kasattiin jonkinlaista kahdesta metallisesta sauvasta rakentuvaa kehikkoa. Hänellä oli siis hetki aikaa, eikä Koobeen tila jostain käsittämättömästä syystä tuntunut olevan edes kriittinen.
Kaasumainen aines toan rintaansa survomassa lasisessa pyöreässä esineessä oli hädin tuskin lasia itseään näkyvämpää. Tawa vastusteli mielihalua näpäyttää paljasta kuulaa kerran ymmärtääkseen paremmin sen koostumusta. Sen sijasta hän päätyi vain pakottamaan suojelemisen naamion peittämille kasvoilleen rauhoittavan katseen.
”Mistä sinä oikein sait tämän?” hän kysyi sitten lempeästi ja osoitti kohti Koobeen rintaa nyt, kun ilman toa Yildan tuoman niskatuen ansiosta jopa pystyi näkemään adminin käsien viittoilun. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Hetken aikaa näytti siltä, kuin Koobeen mieli olisi jäätynyt kokonaan. Järkyttynyt ilman toa ei tiennyt, kuinka vastaisi. Hänen viimeisin kuukautensa tuntui siltä, kuin se olisi kestänyt vuosia.
”Veljeskunnan saarelta”, vastaus lopulta saapui mutta ei Koobeen itsensä kertomana. Tumma, laiha ja ilmiselvän kaasunaamarikasvoinen olento oli kylmänviileästi kävellyt hitaasti taustalla purkautuvan väkijouko läpi. Peelo oli saapunut paikalle aluksi Tawan huomattuaan mutta jäi ymmärtäessään, että maassa makasi hänen entinen rintamatoverinsa.
”Se jäi hänen käsiinsä, kun vihollinen surmasi mukaamme lähetetyn metrunuilaisen sotakoneen. Löytyi sen sisältä.”
Tawan taakse seisomaan asettunut robotti tervehti nyökkäämällä myös Kupea. Kun admin lopulta siirsi katseensa takaisin hieman jo tärisevään ilman toaan, tämä oli alkanut nyökytellä varovaisesti vahvistaakseen Peelon kertoman tarinan.
”Hih, ei ollut tarkoitus, että näet”, Koobee yski ikävän kuuloisesti, suorastaan anteeksipyytävästi. Peelon valokuvantarkka muisti kelasi edestakaisin sitä hetkeä, kun Veljeskunnan saarta evakuoinut klaanilaisryhmä poistui sukellusveneellä takaisin kohti Klaania. Ajoneuvon nurkassa hohtavaa aarrettaan hypistellyt Koobee ei ollut jäänyt Peelolta huomiotta, mutta koska tilanne oli vaikuttanut harmittomalta, ei hän koskaan ollut asiasta kenellekään maininnut.
Tawa ei ollut enää aivan varma, mitä ajatella inhottavasta tapahtumasta. Tilanne oli jo ilmiselvästi Kupen hallinnassa, eikä Koobeen henkinen jaksaminen selvästikään ollut fyysistä parempi. Keltainen toa oli viimeinen henkilö maailmassa, joka olisi tuominnut kenenkään tervejärkisyyttä päässä kuuluvien äänien pohjalta, mutta nyt vallitsevassa tilanteessa oli kuitenkin selvää, ettei Tawa ymmärtänyt taustoista tarpeeksi tunteakseen oloaan hyödylliseksi. Hänen päässään pyöri enää täsmälleen yksi kysymys, johon hän polttavasti tahtoi saada vastauksen.
”Miksi sinä tahdoit Tuomarin?”
Kysymys, joka jähmetti Koobeen kokonaan, kunnes tämä täristen nosti oikean, sydämettömän kätensä ja osoitti sillä kuulaa rinnassaan.
”En… hihih… en minä. En minä”, ilman toa yritti vakuutella adminilleen holtittomasti tärisevästä äänestään huolimatta. ”Kun se toinen.”
Ja vaikka Tawa seurasikin katseellaan Koobeen hidasta viittoilua, oli hänellä yhä vaikeuksia ymmärtää mitään ilman toan selvityksestä. Tämän ilmeisesti näki myös hänen kasvoiltaan sillä seuraavaksi Koobee yskäisi ilmoille päivän mielenkiintoisimman ehdotuksen.
”Hihi! Tahdotko tavata, Tawa? Tavata hänet. Sano sille, ettei olisi minulle niin ikävä.”
Väkijoukko tilanteen ympärillä oli jo pääasiassa haihtunut suurimman osan havaitessa, että apu oli jo paikalla, eikä tapahtumassa ollut mitään erityisen näyttävääkään. Snowiekin oli mitä luultavimmin palannut soppakauhan varteen kadunkulman verran tuonnemmaksi. Puoliksi kanervien päällä makaava verinen toa koki vielä tarpeelliseksi ohjeistaa hämmentynyttä adminiaan.
”Hihi! Suljet vain… hi… silmäsi.”
Ja niin Koobee itsekin teki. Tawa vilkaisi kohti Kupea, joka näytti kuin loitsivan jonkinlaista suurta kuplaa kolmen matoranin avustuksella rakennetun kehikon väliin. Peelo sen sijaan jopa vastasi adminin katseeseen. Mustan robotin reaktio oli puoliutelias olkapäiden kohautus.
Joten Tawa, lähinnä omaa lempeyttään ja tuen antamisen halusta, sulki omatkin silmänsä hetkeksi. Ja muutaman sekunnin ajan hän vain nautti pimeydestä. Mitään ei tietenkään ollut tapahtunut — ei hän ollut olettanutkaan, että tapahtuisi. Kunnes hän avasi silmänsä, eikä maassa makaava olento enää ollutkaan Koobee.
Kupe, Yilda ja heidän henkilökuntansa työskentelivät yhä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tawa sen sijaan kavahti taaksepäin odottamattomasta ja kamalasta näystä. Siinä, missä makasi hetki sitten vielä ilman toa, oli nyt kasa orgaanista, veristä massaa, jonka muodottomista kasvoista työntyi esiin mielivaltainen määrä metallia. Terästä, jonka raoista kuului väsynyt ja ikiaikainen korahdus.
”ADMIN TAWA”, puhui ääni ilmiselvästi hänen päässään. Lääkintäryhmä oli korkeintaan vähän vilkaissut Tawan suuntaan, kun tämä oli äänekkäästi kavahtanut paikallaan. Adminin järkyttynyt vilkaisu kohti Peeloa kertoi hänelle sen, mitä hän epäilikin. Ainoastaan hän näki merkillisen muodonmuutoksen. Asiat kaikkialla hänen ympärillään kulkivat yhä täysin keskeytyksettä.
”OLEN SEURANNUT SINUA MIELENKIINNOLLA, ADMIN TAWA”, ääni hänen päässään jatkoi. Se, mikä Koobeen tilalla Tawaa puhutteli, oli ilmiselvästi telepaatti, sillä veltosta lihasta koostuva ruumis tuskin oli kykeneväinen minkääntasoiseen fyysisesti tapahtuvaan kommunikointiin.
”Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt meidän toa-parallemme?” Tawa kysyi uhmakkaasti. Hänellä oli kaikki syyt olettaa, että tämä oli se ”toinen”, joka Tuomaria oli niin kovin pakkomielteiseen sävyyn paikalle toivonut.
”MINÄ OLEN TOTUUS, ADMIN TAWA”, konsepti lausui sähkön toan tajunnassa. ”SINÄ ET KAIPAA ESITTELYJÄ, ADMIN TAWA”, se tahtoi vielä painottaa.
”Ja sinäkö satutit Koobeetä vain saadaksesi Guardianin paikalle?” Tawa ärjähti sen enempää ajattelematta sitä, miksi olento oli itsensä juuri esitellyt.
”NIMI, JONKA LAUSUT, EI MERKITSE MINULLE MITÄÄN. TUOMARI TARVITAAN. SE, MIKSI MUUKSI HÄNTÄ KUTSUTAAN, ON EPÄOLENNAISTA.”
”Tuomari ei ole nimi, jota hän tai kukaan mukaan käyttäisi kevyin perustein”, Tawa huomautti ja yritti olla katsomatta kohti nesteitä tihkuvaa kasaa. Samaan aikaan Yilda oli siirtynyt liha-asian vierelle ja varovaisesti siirsi lisää pehmusteita tämän niskan alle. Juuriadmin oli nyt varma siitä, että hän oli ainoa läsnäolijoista, joka näki ja kuuli Totuuden läsnäolon.
”TARVE TUOMARILLE ON KÄSITYSKYKYSI ULKOPUOLELLA, ADMIN TAWA. SYNTISI OVAT JO TUOMITSEMASSA MAAILMAA SEURAAVAAN SYKLIIN.”
Mutta Tawa ei niellyt Totuuden tarkoituksella ympäripyöreitä sanoja pureskelematta. Jokin oli vakavasti satuttanut Koobeeta hänen linnakkeessaan, ja lasikuula tai ei, Tawa ei päästäisi asiaa lipeämään käsistään muutaman mukaviisaan sanan vuoksi.
”Uskon, että käsityskykyni on aivan paikallaan. Sinun pitäisi ehkä miettiä sanojasi tarkemmin niin kauan, kuin vielä satutat ystävääni.”
”YSTÄVÄSI OLI HEIKKO, ADMIN TAWA. HÄN EI KESTÄNYT SANOJANI. HÄN EI KYENNYT YMMÄRTÄMÄÄN, VAIKKA YRITIN VAIN KORJATA VALHEITA, JOITA HÄNELLE YRITETTIIN SYÖTTÄÄ. TUTKIJAN TARINA YSTÄVÄSI KORRUPTOI, EN MINÄ.”
Mutta Tawan korvat kuulivat ainoastaan itseään oikeuttavaa sanahelinää. Ja pikkuhiljaa Totuuskin alkoi ymmärtää kenties lähestyvänsä Tawaa aivan väärältä kantilta. Sodan vuoksi sureva admin-toa vaati jotain paljon pelkkiä sanoja tehokkaampaa.
”AVAA SILMÄSI, ADMIN TAWA”, vanha ääni sitten käski, vaikka Tawan silmät ilmiselvästi olivat jo avoimet. Tarkemmin Totuuden sanoihin pureuduttuaan admin kuitenkin tunsi kykenevänsä merkillisiin asioihin. Ja kuten ääni hänen päässään oli toivonutkin, hän avasi silmänsä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
Ja jokaisella kerralla maailma hänen ympärillään hämärtyi hieman lisää. Ei kestänyt kauaakaan, kun Tawa havaitsi seisovansa keskellä ei-niin-yhtään-mitään. Maailma oli kaikonnut miltei kaikkien hänen aistiensa ulottumattomiin. Hän hädin tuskin näki edes itseään. Toa selitti merkillistä ilmiötä itselleen vain yhtenä Totuuden todellisuutta vääristävänä kykynä. Hänen mielessään ei edes vieraillut ajatus siitä, että kuka tahansa voisi tahtoessaan nähdä mitä haluaa.
”KENTIES SINÄ OLET YSTÄVÄÄSI VAHVEMPI, ADMIN TAWA. KENTIES SINÄ NÄET OMIEN VIRHEIDESI LÄVITSE”, ääni teki itsevarman paluunsa. Pimeydessä seisovan sähkön toan ympärille alkoi muodostua kuva jostain hyvin tutusta. Tawa ymmärsi seisovansa yhä Klaanin linnakkeessa, nyt vain hieman lähempänä admin-tornia kuin aikaisemmin. Maailma, jota hän tarkkaili, oli kuitenkin väestä tyhjä. Tawa seisoi pihamaalla yksin.
”Riittää jo. Käyttäisit sanojasi, jos tahdot kertoa minulle jotain”, Tawa tuhahti. Hänen kokemuksensa mielensisäisistä demonstraatioista olivat hänelle jo valitettavan tuttuja menneisyydestään. Totuus kuitenkin pysyi tiukasti kannassaan.
”MUTTA TAHDON NÄYTTÄÄ SINULLE, ADMIN TAWA, KUINKA SOKEITA TE OLETTE TOTUUDELLE. KUINKA OLEMASSAOLOONNE SYYLLISTYNEET TUOMITSIVAT TEIDÄT ALUSTA ALKAEN. JA SINÄ OLET SEN KESKIÖSSÄ TÄNÄÄN, ADMIN TAWA. SINUN KAIKISTA ON SYYTÄ YMMÄRTÄÄ.”
Sen lausuttuaan Tawa tempautui ylös, hurjalla vauhdilla korkealle ilmaan, kunnes hän kykeni näkemään koko Klaanin saaren. Vasta sitten hän pysähtyi ilmaan ja pysyi itsestään paikallaan. Pieni hohtava piste loisti saaren eteläosassa siinä, mistä admin oli tempaistu.
”MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.”
Tawan oli vaikea vaikuttua tarinanrangasta, joka kauppiaidenkin suusta suuhun kulki aina silloin, kun joku iltanuotion äärellä erehtyi kysymään Bio-Klaanin tarinaa. Totuus oli kuitenkin pääsemässä vasta alkuun.
”MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.”
Ja Tawa näki, kuinka musta myrkky alkoi syövyttää pois hänen saartaan pohjoisesta käsin. Se eteni hitaasti, mutta teki sen sellaisella vääjäämättömyydellä, ettei sitä olisi millään voinut estää. Sotilaiden heittäminen maailmaa syövää aaltoa vastaan olisi täydellisen turhaa.
”JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.”
Ja vaikkei sitä Tawalle konkreettisesti havainnollisesttu, kykeni hän näkemään Ämkoon virnistelevät kasvot edessään irvailemassa.
”JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.”
Ja silloin Tawa tempautui jälleen, eikä hän enää ymmärtänytkään, mitä tapahtui. Totuuden kuvaus oli ympäripyöreydestään huolimatta ollut osuva. Ja siitäkin huolimatta kun Tawa seuraavan kerran pysähtyi, hän katsoikin nyt kaukaa ylhäältä Legendojen Kaupunkia. Ja mustaa myrkkyä, joka syövytti sitä sekä pohjoisesta että etelästä.
Mutta tällä kertaa hän näki muutakin, kuin vain saaren. Hänen visiirin peittämien silmien edessä vilisi henkilöitä ja hetkiä.
Ideologialle ei ollutkaan nostettu muureja vaan torni. Eivätkä nazorakit siellä marssineet vaan Varjotun komennetut. Eikä Ämkoo siellä ystäviään pettänyt vaan…
Mutta volitakkasvoinen maan toa vilahti Tawan edessä vain hetken, eikä hän yksinkertaisesti ehtinyt tekemään päätelmää siitä, kenet hän oli nähnyt.
”ENKÄ PUHU MYÖSKÄÄN MUSTASTA KÄDESTÄ”, Totuus sitten lausui ja sähkön toa tempautuikin nyt taas kohti etelää. Paikkaan ja aikaan, jolloin salskeiden valtakunnat hallitsivat vielä.
Ja Tawa näki kristallitornit, joita meri ei ollut vielä huuhtonut mennessään. Näki pääkallonmuotoiseen naamioon pukeutuneen saarelle saapuneen, joka halusi rakentaa jotain parempaa. Kunnes musta myrkky piiritti saaren sen jokaiselta reunalta. Mutta ennen kuin saari syöpyi miltei kokonaan historian hämäriin, ehti Tawa nähdä välähdyksen valkeasta selakhista, joka liittyi raskaasti marssivien liskojen armadoihin juuri silloin, kun saaren asukkaiden olisi kuulunut taistella vapaudestaan.
”ENKÄ PUHU TARAS MÍSËCAKSESTAKAAN, ADMIN TAWA”
Eivätkä kuvat loppuneet siihen. Tawa tempautui uudestaan ja uudestaan. Halki historian ja niiden tapahtumien. Hän näki samat hetket puettuna uusiksi niin monta kertaa, että hän alkoi miltei voimaan pahoin. Riuhtomisen viimein lakattua Tawa tahtoi vain avata silmänsä vielä kerran uudelleen. Se, mitä Totuus hänelle näytti, sai jo riittää.
Tehtyään täsmälleen niin hän havaitsi nousseensa seisomaan maassa kanervissa selällään makaavan liha-asian edessä. Hän oli palannut takaisin, vaikkei koskaan todellisuudessa ollut poistunutkaan minnekään muualle kuin oman mielensä sopukoihin. Peelo seisoi yhä Tawan vieressä, aivan kuin pieninkään hetki ei olisi ehtinyt kulua.
”PUHUN JOKAISESTA KERRASTA. JOKAISESTA VIRHEESTÄ. ETKÖ NÄE, ADMIN TAWA? TÄMÄ KAIKKI YMPÄRILLÄSI ON TUOMITTU TUHOON. SE ON TAPAHTUNUT LUKEMATTOMIA KERTOJA AIKAISEMMIN JA TAPAHTUU VIELÄ LUKEMATTOMIA KERTOJA TEIDÄN JÄLKEENNE.”
”Miksi sinä näytit minulle tämän?” Tawa päätti hetken aikaa pelata päässään selittävän äänen merkillistä peliä. ”Mitä sillä on väliä, jos näin on käynyt aikaisemminkin?”
Totuuden maallinen ruumis korahti ja hetken näytti siltä, kuin kaikki sen mädäntyneet lihakset olisivat nytkähtäneet samanaikaisesti.
”KOSKA MUINAISTEN YLLENNE LANGETTAMAN TUOMION VOI VÄLTTÄÄ, ADMIN TAWA. KERROIN TÄMÄN SINULLE, KOSKA SYKLIN VOI VIELÄ RIKKOA.”
Eikä admin tarvinnut edes Totuuden suomia näkyjä ymmärtääkseen sitä, mihin hänen tulevaisuutensa oli häntä viemässä. Pohjoisesta leviävä myrkky marssi päivä päivältä lähemmäksi Klaanin muureja, aivan kuten lukuisat armeijat olivat marssineet eri saarien rannoille halki historian.
”TAHDOTKO, ETTÄ NÄYTÄN SINULLE, KUINKA?” Totuus haistoi pelon ja epäilyksen Klaanin suojelijan mielestä. ”OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”
”Ja miten se tapahtuisi?” Tawa kysyi varovaisesti. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.
“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT KYKYSI SUOJELLA KANSALAISIASI.”
”Totuuden mistä?”
“KAIKESTA”, kaikuivat Koobeen tilalle muodostuneen lihan kolkot sanat. Totuus oli valmis kertomaan vielä yhden tarinan. Näyttämään vielä yhden tapahtumien ketjun, joka oli kauan sitten saanut Onu-Metrun syvyyksissä vierailleen arkeologin lopullisesti pois tolaltaan.
Ja vaikka Tawakin oli valmiiksi rikki, sielultaan säröillä miltei samalla tavalla kuin sielunsa koloa muinoin täyttämässä ollut Ficuskin, erotti naisia pitkän aikavälin lisäksi yksi merkittävä asia. Nimittäin Tawalla, toisin kuin vanhalla arkeologilla, oli jo velvollisuus jota täyttää. Ja se velvollisuus parhaillaankin kohosi valtavien muurien mukana kaikkialla hänen ympärillään.
”Pois Koobeestä”, hän komensi kylmänviileästi jättäen täydellisen huomiotta Totuuden jättämän tarjouksen.
”SINÄ HYLKÄISIT LAHJANI, ADMIN TAWA?” Totuus sulatteli toan sanoja epäuskoinen sävy äänessään. ”MINÄ TARJOAN SINULLE TAPAA PELASTAA KANSASI. SOTANNE HAAMUT KUMMITTELEVAT JO KÄYTÄVILLÄNNE. OLETTEKO NIIN SOKEITA, ETTETTE OLE NIITÄ NÄHNEET?”
Mutta Tawa oli saanut jo tarpeekseen. Hän oli poistunut työhuoneestaan, koska hädässä oleva toa oli pyytänyt paikalle adminia, jonka sijainti oli Tawalle sydäntäriipivästi yhä kateissa. Joka päivä ja jokainen hereillä vietetty tunti hän kamppaili vaikeiden ratkaisujen edessä. Joka hetki hän soti sotaa eikä hänellä riittänyt kärsivällisyyttä itsensä lihaksi naamioivalle telepaatille, joka ei edes suostunut vastaamaan hänen alkuperäiseen kysymykseensä.
”Pois Koobeestä. Nyt. Heti”, Tawa toisti ja tuijotti lihakasaa täsmälleen siihen pisteeseen, missä kuvitteli silmien normaalisti sijaitsevan. Tawan vaatimukseen myös vastattiin, mutta ei Totuuden taholta. Musta robotti oli astellut Tawan vierelle. Vihreä hehku Peelon naamion alla värähteli tämän sanojen tahtiin.
”Sinuna tekisin niin kuin admin käskee”, tämä sanoi tuijottaen itsekin maassa makaavaa lihaa. Tawa yllättyi, sillä koko keskustelun ajan hän oli luullut, että hän oli tilanteessa yksin. Peelo kuitenkin vilkaisi adminia merkitsevästi, ja Tawa päätti olla hetken keskittymästä koko asiaan. Liha heidän edessään oli nimittäin alkanut nytkymään.
”KUULEN SINUT MUTTA EN NÄE SINUA, UUSI ÄÄNI”, Totuus pukahti turhautuneena, kenties jopa hieman peloissaan. ”MIKÄ SINÄ OLET? MIKSI MINÄ EN NÄE SINUA? HI!”
Eikä Peelo itsekään tiennyt vastausta, ja miksi olisikaan. Hän vain oli virittänyt itsensä Tawan kanssa samalle linjalle. Hänen keinotekoiset aivonsa eivät käsitelleet kysymystä siten, miten orgaaniset olisivat sen tehneet. Teoria robotilla kuitenkin oli, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen.
”Kenties näkösi on vain valikoiva, otus. Sillä ei ole edes väliä, näetkö minut vaiko et. Olet Bio-Klaanin linnakkeessa, ja täällä kuuntelemme Tawaa”, robotti lausui.
Johon Totuus reagoi korahtamalla kehossaan vielä kerran. Tappionsa liha oli itselleen jo myöntänyt. Se ei kuitenkaan muuttaisi hänen olemustaan. Hän olisi yhä sitä, mitä hän oli maailman alusta asti edustanut.
”YMMÄRRÄ, HIHI, ETTÄ ILMAN TOTUUTTA TUOMITSET KAIKKI MUUTKIN, ADMIN TAWA”, haukasvon päässä vielä kaikui. ”OLETKO MIETTINYT, MITÄ MAAILMALLE TAPAHTUU, JOS TE HÄVIÄTTE? HI HI HI!”
Totuuden viimeiset sanat kaikuivat pettymystä, mutta niihin oli nyt ilmestynyt myös outo kaiku. Koobee oli alkanut paistamaan niistä läpi, kun Tawa oli tietoisesti alkanut hylkiä Totuuden sanoja. Ja kun hampaitaan hermostuneena kirskutteleva Tawa seuraavan kerran avasi silmänsä, oltiin Koobeeta jo varovaisesti nostamassa kahden rautatangon väliin Kupen loihtimaan kuplaan, jossa tämä voisi kellua kevyesti kohti Klaanin teho-osastoa.
Yildakaan ei ilmiselvästi ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, sillä tämä toaa kantavia hoitajia ohjeistaessaan vilkaisi Tawaa kohti vienosti hymyillen. Kupe oli jo saanut toan sydänkiven haltuunsa tämän puristuksesta ja näytti siltä, että vaikka toa oli yrittänyt rusentaa sitä palasiksi, ei tämä kuitenkaan ollut tehtävässään onnistunut. Siitä, pystyisikö Kupe liittämään sen vielä takaisin Koobeen kehoon, oli kuitenkin suuri kysymysmerkki. Se ei ollut leikkaus, jota kovin usein joitui tekemään.
”Hihi, Tawa, hihihi”, Koobee kikatteli kuplastaan, kun hoitajatiimi valmistautui muutaman sadan metrin mittaiseen kuljetukseen. Kupe oli jo tiedottanut adminille, että he jatkaisivat tästä jos hänellä ei ollut enempää kysyttävää. Admin ja omiin ajatuksiinsa keskittynyt Peelo eivät kumpikaan vaikuttaneet enää kovin läsnäolevilta, mutta Koobeen itsensä viimeiset sanat saivat vielä Tawan huomion hetkeksi.
”Hihi… meidän olisi… meidän olisi pitänyt yrittää kovempaa, Tawa. Meidän olisi pitänyt kovempaa yrittää säilyttää rauha.”
Juuriadminin hengitys muuttui siltä sanomalta raskaammaksi, eikä huolen aiheuttama ahdistava ote tahtonut päästää Tawasta enää irti.
Lääkintähenkilöiden poistuttua viemään itsekseen hihittelevää toaa pois, kääntyi Tawa vielä kerran katsomaan vierellään seisovaa robottia, joka oli kuin sattuman kaupalla päätynyt paikalle juuri oikeaan tai juuri väärään aikaan.
”Voisimmeko me jutella vielä hetken?” oudosta kokemuksesta toipuva Tawa toivoi, johon Peelo vastasi itsevarmalla nyökkäyksellä. Kaksikko lähti kävelemään hitaasti hoitohenkilökunnan perässä kohti sisätiloja, kunnes viime hetkellä, Tawan johdolla, he käänsivät suuntansa kohti admintornia.
Pakarikasvoinen ga-matoran käveli kaksikkoa vastaan portaikossa kourassaan Zeruelilta alunperin saatu kaavio, joka oli jäänyt Tawalta kesken Snowien rynnättyä uutistensa kanssa sisään.
”Neiti admin, ajattelin, että minä voisin —”, matoran aloitti, mutta Tawa keskeytti tämän pysähtymällä ja asettamalla kätensä tämän olkapäälleen.
”Kiitos, Xela”, hän kiitti vilpittömästi hymyillen. ”En olisikaan välttämättä ehtinyt enää tänään käydä sitä loppuun. Arvostan oma-aloitteisuuttasi.”
Hymy tarttui toasta matoraniin, ja Tawa päästi sihteerinsä jatkamaan matkaa. Työhuoneeseen astuttuaan salaman toa ensitöikseen viskasi syysviittansa takaisin siihen naulakkoon, josta oli sen ottanutkin. Nopealla vilkaisulla hän huomasi myös, että Nöpö oli vieraillut vesikupillaan hänen poissaolonsa aikana. Kasvojaan hermostuneesti hieroen toa rysähti työtuoliinsa pääasiassa vain uupuneena omituisesta tapahtumaketjusta.
”Kuulitko koko jutun?” hän sitten kysyi Peelolta, joka oli vain jäänyt seisomaan suoraselkäisenä huoneen ovensuuhun.
”Kyllä”, robotti vastasi. Aivan, kuten Tawa oli toivonutkin.
”Joten tiedätkö sinä, että mitä ihmettä siinä oikein tapahtui?”
”En”, Peelo vastasi rehellisesti. Tawasta tuntui, kuin häntä olisi alkanut väsyttää tavanomaistakin enemmän. Eikä hän merkillisen keskustelun aikana ollut edes saanut tietää, miksi Koobeessa pesivä olento oli toivonut paikalle juuri Guartsua.
Admin teki sitten jotain, mihin hän ei yleensä hairahtanut eikä edes viitsiytynyt. Hän antoi itsensä valua tuolissaan sen verran, että sai nostettua jalkansa työpöytänsä reunalle. Peelo ei tekoon paljoa reagoinut. Hän ei ollut viettänyt toan seurassa tarpeeksi paljon aikaa ymmärtääkseen teon olevan epätavanomainen.
”Sinähän olet ollut keskuudessamme jo aika kauan, Peelo?” Tawa sitten tiedusteli, mihin robotti vastasi vain nyökkäämällä. ”Kerro minulle rehellinen mielipiteesi. Teimmekö me mielestäsi kaiken voitavamme? Luuletko, että tämä sota olisi voitu estää, jos olisimme vain yrittäneet kovempaa?”
Peelo mietti ainoastaan pienen hetken. Robotin seurassa oli se ehdoton plussa, ettei hän koskaan miettinyt vastauksiaan kauaa.
”En usko, että olisimme voineet estää tätä. Jotkin asiat lienevät väistämättömiä.”
Vastaus samaan aikaan sekä huojensi että pelotti Tawaa. Hän päätti leikitellä ajatuksella hetken.
”Oliko tämä… ’Totuus’ sitten mielestäsi oikeassa? Olemmeko me vain osa jotain kierrettä, jolle emme itse mahda mitään? Onko kaikki tämä kamaluus ennalta määritettyä? Kysyn vain mielipidettäsi.”
Nyt Peelo mietti vähän kauemmin mutta ei hirvittävästi kauemmin. Jos robotti oli rehellinen itselleen, ei hänelläkään ollut vastauksia Tawan suuriin kysymyksiin. Mutta koska hän ei ollut osannut vastata esimerkiksi siihen, mikä tai kuka Totuudeksi itseään kutsuva asia oli, kenties hän pystyi lohduttamaan adminiaan toisella tapaa.
”Muistatko silloin, kun keskustelimme ensimmäistä kertaa, Tawa?” hän kysyi, mihin Tawa vastasi myöntävästi. Hautausmaalla vietetystä hetkestä oli kuitenkin kulunut vasta muutamia viikkoja.
”Muistako, mitä sinulle silloin sanoin?” Peelo jatkoi. ”Sanoin, ettei sellaista asiaa, kuin kohtalo ole mielestäni olemassa. En ole kuitenkaan varma, kuulitko, kuinka jatkoin ajatusketjuani.”
Tawa pudisti päätään. Hän muisti hetken erinomaisesti. Hän oli jättänyt robotin omien mietteidensä pariin Creedylle kuuluneen haudan kulmalle.
”Minä sanoin”, robotti jatkoi, ”että kenties asiat on vain tehty näyttämään, kuin kohtalo olisi. Enkä minä, Tawa, ole lakannut uskomasta, etteivätkö asiat yhä olisi niin. Uskon yhä, että olemme vapaita niin kauan, kuin vain muistutamme siitä välillä itsellemme.”
Tawa hymähti nyt jo hieman hyväntuulisemmin. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla Peelon sanoista, mutta ne selvästi piristivät häntä. Kenties Tawa oli vain pitkien päiviensä keskellä taas vaipunut itse synkkyyteen ja vaati vain välillä muistutuksen siitä, että lopulta kaikki oli vain heidän omasta panoksestaan kiinni. Niin myös sota, jota he parhaillaan sotivat. Ei ollut mitään mieltä ajatella, että sen lopputulos oli päätetty jo etukäteen. Mikä järki vastaan taistelemisessa muuten edes oli?
”Tawa, jos saan ehdottaa”, Peelo sitten jatkoi hetken toan vaihtelevia ilmeitä seurattuaan. ”Ehkä on parempi, että unohdat, mitä äsken tapahtui. Sinun tulee keskittyä tärkeämpiin asioihin. Jätä Koobeesta ja Totuudesta murehtiminen minulle.”
Tawa oli jo lausumassa vastalauseensa, mutta Peelo nosti vielä sormensa pystyyn. Hän ei ollut lopettanut.
”Totuus ei edes nähnyt minua, ainoastaan kuuli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta aion ottaa selvää. Anna tämä murhe minulle, ja tulen kyllä kertomaan sinulle, jos löydän jotain konkreettista.”
Toa laski jalat pöytänsä reunalta ja hetken aikaa tuijotti Peeloa tämän kaasunaamarin suurikokoisiin linsseihin. Hänellä ei ollut mitään syytä olettaa, etteikö robotti olisi ollut ehdotuksessaan vilpitön. Ja jos hän oli rehellinen itselleen, niin hänellä ei tosiaankaan ollut varaa ottaa enempää murheita viittansa alle, vaikka Koobeen viimeiset lausumat sanat varmasti seuraisivatkin häntä vielä yöuniin asti.
”Siinä tapauksessa minä kiitän sinua, Peelo. Teet puolestani paljon enemmän, kuin sinun tarvitsisi.”
Jos robotti olisi osannut hymyillä, hän olisi tehnyt niin. Kaksikon välille laskeutunut hiljaisuus kertoi hänelle, että hän voisi poistua. Musta käsi oven kahvalla hän kuitenkin tahtoi osoittaa Tawalle vielä myötätuntonsa.
”Toivon, että Guardian palaa pian”, hän toivotti.
”Kiitos. Niin minäkin”, Tawa vastasi ja seurasi, kuinka Peelo veti oven hitaasti kiinni perässään ja jätti adminin raskaiden ajatustensa pariin. Miksi Totuus oli Tuomaria kaivannut? Kuinka niin vastaus oli Tawan käsityskyvyn ulkopuolella? Helpoin vastaus oli vain todeta, että mikä ikinä Totuus olikaan, se oli vain täydellisen sekaisin. Tietämättään Tawa kävi ajatuksissaan kaikkein lähimpänä mitä mielivaltaisinta ratkaisua.
Tummanpuhuva robotti otti sitten muutaman harppauksen portaissa alaspäin ja jäi kuuntelemaan hetkeksi. Varmistettuaan, ettei portaikossa ollut hänen lisäksi ketään muuta, hän kaivoi tarvikevyönsä uumenista pienen mustan datatikun, jota hän oli kantanut mukanaan siitä päivästä lähtien, jona kuulan moderaattoreilta ryöstänyt vihreämiekkainen vahki oli surmannut pienen punaisen olennon hänen eteensä.
Hän työnsi datatikun takaraivossaan sijaitsevaan koloon ja jäi odottamaan, kunnes valo hänen kallossaan muuttui vihreästä punaiseksi. Peelo kuuli tutun äänen päässään. Se tervehti häntä. Sillä oli kiire. Aikaa puhumiselle ei ollut taaskaan paljoa. Siihen robotti oli jo tottunutkin.
”Se, mitä silloin ennustit, tapahtui viisitoista minuuttia sitten”, Peelo lausui datatikun kautta kommunikoivalle tietoisuudelle. ”Mitä seuraavaksi?”
Ja kaukana katossa, Valkoisen mielen yksi monista vangeista vastasi:
”Tervetuloa.”
Kuusi
Pimennetyssä huoneessaan istuva turaga ei nukkunut, mikä ei ollut tavaton ominaisuus Bauinuvan asukkailla, mutta näin pitkää unetonta jaksoa ei kenelläkään muulla ollut. Puhuttiin jo vuosisadoista. Nace oli jo pitkään toivonut vain voivansa sulkea silmänsä.
Muutos turagaksi ei ollut tuonut takaisin hänen kykyään liikkua. Hänen hoitajansa epäilivät, ettei rajoitteisuudella ollut mitään tekemistä fyysisten ongelmien kanssa vaan Nacen halun. Turaga itse ei ollut varma, mihin uskoa. Kyllä hän teoriassa olisi liikkua halunnut. Ehkä. Kenties.
Turagan huone ei ollut muuttunut vuosien varrella paljoa. Toa Torien kuva oli ilmestynyt kehyksiin hänen pöydälleen vähän aikaa Metru Nuin sodan alkamisen jälkeen. Muistokirjeitä Ficuksesta ja Nizistä kukaan ei ollut koskaan edes tehnyt. Heidän mukanaan olivat loppuneet myös vierailut. Parantolan ulkopuolelta ei kukaan ollut saapunut tapaamaan häntä enää vuosikymmeniin. Ja Nacen mielestä niin oli myös parempi. Hänet olisi vain pitänyt unohtaa.
Ikuinen tyhjä katse kanohi Jutlinillaan hän tuijotti huoneensa ovea. Todellisuus oli pitkään tuntunut vain yhdeltä jatkuvalta massalta. Siksipä Nace ei osannut odottaa mitään tältäkään illalta. Jos siis oli edes ilta. Pyörätuolin kääntäminen veisi häneltä viikon. Se ei maksanut vaivaa. Siispä turaga jatkoi puisen ovensa tuijottelemista.
Ei hän kuullut siis myöskään kolmea ulottuvuutta rikkovaa alusta, joka oli laskeutunut Bauinuvan yläpuolelle. Ei kuullut kyllä kukaan muukaan. Etelästä saapuneen makutan kulkupeliä ei juuri sillä hetkellä pystynyt käytännössä näkemäänkään.
Aistit muuttuivat hyödyllisiksi vasta siinä vaiheessa, kun jotain tiputtautui Nacen huonetta läheisimpien palo-ovien ulkopuolelle. Raskaat metalliset askeleet pystyi teoriassa jo kuulemaan, mutta onu-turaga ei niihin vielä havahtunut. Hän kiinnitti huomionsa tapahtumiin vasta sitten, kun joku repäisi täysmetalliset palo-ovet yhdellä riuhtaisulla irti saranoiltaan.
Äänettömät hälytykset soivat jo parantolan järjestelmissä, mutta niistä välittämättä hopeisen metallin peittämä käsi väänsi puun hajalle Nacen ovesta ja astui sisään. Vuosisatoja sitten saatu kauhu kasvoillaan hän katsoi, kuinka suuri hahmo astui hänen pimeään huoneeseensa.
Hopeisen haarniskan peittämä olento kuitenkin näki turagan selkeästi käytävältä huoneeseen tulvivan valon ansiosta. Nace näki saapujan siluetista ainoastaan sen, kuinka tämä piteli jonkinlaista kypärää kainalossaan.
”Olen pahoillani, ettemme ole vierailleet”, useiden äänien muodostama kakofonia pahoitteli. Haarniskoitu hahmo kumartui aivan Nacen eteen, jotta tämä voisi nähdä vierailijansa kasvot.
Turaga olisi huutanut, jos hän olisi siihen enää ikuisuuksiin kyennyt. Se, mitä hän näki, muistutti hädin tuskin enää kasvoja. Mustasta massasta ulos räjähtäneet hampaat louskuivat Nizin ja Ficuksen puhuessa yhteisellä suullaan.
”Tahdoin vain käydä kiittämässä… kaikesta”, Purifier lausui ja suoristi selkänsä. Hän oli jättänyt jotain kylmää Nacen kämmenelle. Korun, jota Puhdistaja oli säilyttänyt jo vuosien ajan, vaikka olikin hukannut sen vastaparin jo kauan sitten.
Sen enempää sanomatta Purifier nosti kypärän peittämään kasvojaan ja käveli ulos siitä reiästä, jonka oli saapuessaan luonutkin. Kauhustakin kangistunut Nace käytti seuraavat viisi minuuttia kämmenensä sulkemiseen. Hän tahtoi tuntea Puhdistajan jättämän medaljongin muodot. Hätääntyneinä paikalle saapuneet hoitajatkaan eivät huomanneet, mitä turaga oli nyrkkinsä sisään puristanut.
Siellä, missä pilvet lipuivat paksuimmillaan ja kaukana alhaalla tyrskyävä meri velloi hurjimmillaan oli piilossa jotain, mitä ei oltu tarkoitettu löydettäväksi.
Steltinmeren isoimmissa saaristoissa kulki taas kertomuksia asioista, joita ei oltu aikoihin tavernoissa kerrottu. Huhuja kerrottiin totena, legendoja kohdeltiin, kuin tietokirjallisuutta. Moni pieni mieli oli jo varma siitä, että tuomionpäivä koittaisi pian.
Siitä ei kuitenkaan ollut varmuutta, oliko taivaasta törröttävällä metallisella asemalla mitään tekemistä merissä myllertävien mysteerien kanssa.
Pilvien yläpuolella, kaukana tavallisen matoranin murheiden ulottumattomissa, asemaa lähestyi vinhasti pyörivä fysiikan lakeja näennäisesti rikkova neliulotteinen kuutio. Sitä vastaan saapui laivue virtaviivaista terästä ja punaisia valoja. Xialaisten kättenjälki kiiti muodostelmaan kuution ympärille ja alkoi saattamaan tätä kohti Baterra-aseman kyljessä ammottavaa telakoitumisaluetta.
Lukemattomien miehittämättömien hävittäjien joukossa matkasi myös kolme huomattavasti suurempaa tuhon konetta. Liskojen sota-aikaisia lentotukialuksia ei oltu saatu lentämään millään vortixxien itse kehittämällä polttoaineella. Ne olivat vaatineet puhdasta elinvoimaa kohotakseen. Insinöörien onneksi suojeltavan aseman mestari omisti sitä liikaa.
Liikaa tuolla mestarilla oli myös ollut aikaa. Yksi tilaus kerrallaan hän oli koonnut laivastonsa. Yksi tilaus yhdeltä valmistajalta. Vain yksi kerrallaan. Niin ettei kukaan koskaan huomaisi.
Mutta vuodet tekivät yhdestä monta. Ja vuosikymmenet monista lukemattomat. Ja vaikka Puhdistajan komennossa oli niin paljon, oli taivaan rauta paikallaan vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten.
Ne suojelisivat kuningatartaan.
Hyvissä höyryissä
Aseman ikkunasta ulos suu mutrussa tuijotteleva jään toa seurasi hämmentävän kohteen telakoitumisprosessin loppuun asti, muttei välittömästi lähtenyt telakalle kirottuja vastaan. Pienen hetken hän halusi ihailla aseman ympärillä kiertävien taistelulaivojen kiiltäviä pintoja. Jokin niissä kutsui entistä ilmojen sankaria kotiin.
Telakan suunnattoman kokoiset luukut sulkeutuivat kuution takaa. Hävittäjien ujellus vaimeni, kun aukko raudan välissä kapeni olemattomiin. Valtavan metallisen tilan keskelle laskeutunutta tajuntaa rikkovaa asiaa ympäröi lukuisia linjastoja, jotka pumppasivat ulos lukemattomia rivejä eri metalliseoksista koostuvia rakennuselementtejä.
Täysin koneistetun tilan perällä hissi lopulta kilahti ja Kapteeni lampsi hitaasti kohti kuutiota. Se ei ollut vielä sylkenyt maailmaan ulos mitään, mutta hetken päästä se paljastaisi jotain inhottavaa. Ja hirvittävää. Ja vähän surullista.
Laskeuduttuaan aivan lattiatason lähelle tesserakti painui kasaan ja paljasti neljän ulottuvuutensa sisältä kaksi kolmiulotteista hahmoa, demonisen makutan ja haarniskoidun bahragin.
”Mielenkiintoinen sijainti, Ficus”, Makuta Abzumo totesi katsellessaan ympärilleen. ”Tohtorinko idea se oli?”
“Kuningattaren”, musta kasa totesi kiertäessään yksisilmäistä kypärää pois päästään.
“Näissä merissä elää juuri sopivanlaista kalaa”, hampaiden välistä korahti informoivasti.
Hieman varoen kaksikkoa lähestyvä toa yritti pitää katsekontaktinsa kasvottomassa massassa. Jään suojelija aisti makutan läsnäolon jo kaukaa. Toan mestarilleen kantamat uutiset alkoivat tuntumaan mitättömiltä kuution omistajan läheisyydessä.
Makuta katsoi Kapteenia suoraan silmiin, ja tämän sielua kylmäsi. Piinallisen pitkältä tuntuvan hetken jälkeen varjojen herra käänsi katseensa liikekumppaniinsa ja totesi:
”Meidän lienee syytä keskustella hieman tulevasta operaatiostamme.”
“Kokoushuoneeseen”, Puhdistaja myönsi ja viittoili metallin peittämällä kädellään käytävälle telakan päässä, “olettaen, että se on valmiina.”
Kapteeni nyökytteli tarpeettoman vakuuttelevasti ja ojenteli kättään mestarinsa jo vahvistamaan suuntaan.
“Sitä ennen… tuota, sananen? Mestari? On jotain, mitä teidän kuuluu tietää.”
Kapteeni ja tämän mestari tuijottivat toisiaan hetken, jonka päätteeksi Puhdistaja onnistui hillitsemään kuulistaan pursuavan raivon ja päätyi lopulta myöntymään toan ehdotukseen.
“Viisi minuuttia”, musta massa lupasi liikekumppanilleen, “Juoksevia asioita. Tilat ovat ensimmäisen käytävän päässä.”
Makuta nyökkäsi ja jatkoi matkaansa kokoushuoneeseen. Puhdistaja odotti, että tämä olisi välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella ja käänsi sitten irvistyksensä huolestuneen toan puoleen.
“Tuota, saimme puhelun matkasi aikana. Melko vihaisen sellaisen. Varjotun kärsivällisyys alkaa vähitellen loppumaan.”
Purifierin hampaat kirskuivat toisiaan vasten, kun sielut ruumiin sisällä yrittivät hillitä raivoaan.
“VL-624?” mustan massan sisältä tavattiin.
Kapteeni nyökkäsi. Puhdistajan ja Ilonpilaajan taistelun tasoittama eteläinen tukikohta ei suurella todennäköisyydellä edes tuntunut Varjotun lompakossa, mutta kolahdus uskollisen “kätyrin” toimissa olisi juuri sellainen asia, jonka selvittämiseen metsästäjien kummisetä olisi valmis käyttämään kaiken ylimääräisen aikansa.
“Mitä vastasit?” Puhdistaja tivasi.
“Kerroin, että olet tällä hetkellä pitkällä työmatkalla, eikä minulla ollut tietoakaan siitä, milloin olet tulossa takaisin. Toivotin myös hyvät päivänjatkot.”
Hirvittävät hammasrivit kääntyivät virnistykseen. Sielukasa oli kaikesta huolimatta tyytyväinen siihen, että hänen Kapteeninsa oli oppinut hoitamaan aseman suhteita kunniakkaasti.
“Hyvä. Pidetään hänet vielä jännityksessä. Tästä eteenpäin haluan, että hylkäät automaattisesti jokaisen yhteydenoton metsästäjiltä.”
“Ymmärrän”, Kapteeni vahvisti ja kiilasi samalla tylysti mestarinsa eteen. Puhdistaja oli päättänyt, että keskustelu oli ohi, mutta toalla oli vielä yksi tiedote, joka hänen täytyi päästä jakamaan.
“Yksi… yksi asia vielä. Minä keskustelin kuningattaren kanssa.”
Puhdistajan silmätön tuijotus olisi voinut tappaa. Tai siltä Kapteenista ainakin tuntui.
“Hän… ei suostu kertomaan mitään Sarajista. Ehkä sinun pitäisi kysyä.”
Puhdistaja tiesi, ettei hän koskaan ollut varsinaisesti kieltänyt alaistaan keskustelemaan Kaikkinäkevän kanssa, mutta siltikin sielujen keskellä vallitsi ajatus siitä, että johonkin heille pyhään oltiin koskettu kysymättä. Tämä olisi varmasti ollut Purifierin päällimmäisin huolenaihe jos hän olisi ylipäätään ymmärtänyt, mitä Kapteeni yritti hänelle kertoa.
“Sarajista?”
Silloin Kapteenille valkeni, ettei hänen mestarinsa ollut ehtinyt valvomaan luutnanttinsa etenemistä.
“Hän… ei koskaan raportoinut matkastaan. Viimeinen tiedote tuli hieman ennen Klaanin saarelle saapumista. Sen jälkeen on ollut täysin hiljaista.”
Puhdistaja louskutteli hampaitaan häiritsevästi ja mietti. Kenties Kapteeni oli oikeassa. Hänen tulisi puhua kuningattarelle.
“Kokouksen jälkeen”, musta massa vahvisti. “Sinä olet tehnyt tälle päivälle jo tarpeeksi.”
Jään toa yllättyi mestarinsa armollisuudesta ja käytti tilanteen välittömäksi hyödykseen. Hän kumarsi, väistyi Purifierin tieltä ja otti ripeästi suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinansa.
Puhdistaja ei jäänyt odottamaan palvelijansa poistumista ja olikin puolimatkassa kohti kokoushuonetta siinä vaiheessa, kun Kapteenin selkä katosi tavarahissin ovien taakse. Hopeisen panssarin peittämät jalat astuivat sisään ovesta vasta kulkeneen makutan perässä ja huoneen sisällä Purifier iski kätensä kytkimeen, joka sulki metalliset laatat heidän takaansa.
“Hieman pimeää”, Puhdistaja murahti ja täysin ilman hänen työpanostaan valot syttyivät Metru Nuilla valmistetun hologrammipöydän ympärille. Abzumo ja Purifier havaitsivat, etteivät he olleet huoneessa yksin. Kärsineen näköiseen Rorzakhiin pöydän ääressä syttyi valot. Se katseli hetken ympärilleen ja naulitsi sitten katseensa makutaan.
“Toit hänet mukanasi”, naisen ääni sanoi jostain koneen sisältä. Sanat oli selkeästi osoitettu Puhdistajalle, vaikka vahki tuijottikin yhä Abzumon naamiota.
”Kiehtovaa nähdä bohrokien telepatiaverkko toiminnassa”, makuta hykerteli ja tuijotti takaisin.
Natisevin nivelin vahki lähti kiertämään makutaa ympäri. Puhdistaja ei ollut varsinaisesti valmistautunut esittelyihin.
“En odottanut sinun vielä käyttävän tuota”, Purifierin hampaat louskuttivat ja seurasivat Rorzakhin vaivalloista liikkumista.
“Olen kiintynyt siihen”, Bianca selvitti tyynesti ja palasi sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen. “Asiaan”, hän lisäsi ja vihreä hologrammi syttyi pöydälle kolmikon väliin. Purifier vilkaisi ensin hermostuneena molempia läsnäolijoita ja kiinnitti sitten huomionsa tilaan syttyneeseen kaupungin karttaan ja erityisesti sen pohjoisosaan merkittyyn punaisena hohtavaan pisteeseen.
“Sirusi”, Puhdistaja vahvisti, “Sekä Käden uusi kenraali.”
”Mitä hän puuhailee tällä hetkellä?” Abzumo kysyi.
Hopeahaarniskaisella kasalla oli vastaus, mutta hän tiesi kuningattarellaan olevan luultavasti tarkempi sellainen. Vahkia asuttavalta tietoisuudelta kesti kuitenkin hetki ymmärtää, että makuta puhutteli juuri häntä.
“Kieltäytyy pysymästä erossa häntä merkittävämmistä asioista. Itsepäinen tyttö yrittää selvittää yksityiskohtia. Osaa varmasti varautua hyökkäykseenne”, Biancan ääni kaikui.
”Sepä perin ikävää”, makuta totesi. ”Ehkä meidän täytyy järjestää pieni harhautus, ennen kuin päästämme teidän uudet lelunne hänen kimppuunsa.”
“Kuulostaa melkein siltä, että pääsemme muistelemaan vanhoja”, Ficus-palanen mustasta mössöstä irvisti tyytyväisenä. “Tulee mieleen edellinen kerta, kun olimme yhdessä kentällä.”
”Aivan niin”, Abzumo vahvisti, ”Kos’ltan-l’Tiniyyen tapaus. Joku oli vapauttanut kaupungin asukkaat kiinteän pelon vallasta. Sitä ei voinut sallia.”
“Aikana jolloin minäkin kaipasin kauniita helyjä elämääni”, musta ääni muisteli yllättävästi ilman perinteistä kakofoniaansa, “Sääli, että osoittautui vesiperäksi. Pidetään huolta, että tällä kertaa saamme sen, mitä etsimme.”
”Riippunee siitä, millaiset resurssit meillä on harhautusta varten”, makuta tiedusteli.
“Asema on toimintakuntoinen pitkän matkan operaatioihin”, Valkoinen Kuningatar vahvisti, “Pienen, mutta tehokkaan iskuryhmän pitäisi kyetä liikkumaan iskukohteessa vapaasti sillä aikaa, kun Baterra pitää vihollisjoukot kiireisinä.”
Purifier nosti katseensa hologrammipöydältä liikekumppaniinsa. “Minulla on henkilökohtaisia tavoitteita pohjoisessa. Voin lähettää uudet joukkomme jo asemiin valmistautumaan. Ehdotan, että saamme operaation suorituskuntoon mahdollisimman pian.”
”Välineistöni on valmiina operaatioon kolmessa tunnissa”, makuta totesi. ”Lisäksi minulla on kenties kandidaatteja iskuryhmään.”
“Avoin ehdotuksille. Omat agenttini ovat kiireisiä etelässä.” Purifierin mielet vaelsivat Kapteenin esittämään kysymykseen Sarajin nykyisestä sijainnista. Nyt ei kuitenkaan ollut aika huolehtia siitä.
Abzumo marssi takaisin ovelle ja viittoi seuralaisiaan tulemaan mukaan. Purifierin raskaat metalliset askeleet peittivät alleen vioittuneen löntystelyn, joka lähti Valkoisen hallitsemasta kasasta oikosulkuja ja nivelongelmia.
Joukkio palasi takaisin telakalle asemoidulle tesseraktille. Makutan käskystä hyperkuutio alkoi pyöriä neljässä ulottuvuudessa ja paljasti sisältään merkillisen elämänmuodon.
”Zairyh”, makuta lausui, ”tervetuloa Baterra-asemalle. Tässä ovat illan emäntämme, Ficus ja Bianca.”
Eräs Zairyhin juurista suoritti liikkeen, jonka olisi voinut ehkä tulkita nyökkäykseksi.
”Olen suunnitellut liittolaiselleni eräänlaisen ulkoisen tukirangan”, Abzumo jatkoi kääntyen Purifierin puoleen. ”Ja lähetin sen muiden pakettien mukana.”
“Tämä on jotain uutta”, Purifier ehti purkamaan mielenkiintoaan kasviutta kohtaan, mutta Rorzakh astui näiden kahden väliin ahmien Zairyhiä katseellaan.
“Metru Nui. Olit siellä”, Bianca tunnisti välittömästi. Taivasaseman eteiseen oli alkanut kasautua todellinen kirottujen karnevaali. Tässä vaiheessa, makutan käskystä, tesseraktista materialisoitui tumma, kasvoton humanoidi, joka siirtyi tutkimaan rahtialueella olevia laatikoita. Purifier seurasi sitä sivusilmällä, mutta antoi sen jatkaa.
”Ajamassa omia etujani”, kasvi vastasi lyhyesti Biancan kysymykseen. ”Enää en.”
“Minua ei kiinnosta agendasi”, valkoinen kuningatar vakuutteli, “mutta tahtoisin silti varmistua motivaatioistasi.”
Zairyh oli hetken vastaamatta. Hänestä tuntui, että se oli aivan liian pitkä tarina ja lisäksi sellainen, joka ei välttämättä kuvannut häntä parhaassa valossa.
Ja osaisiko hän edes perustella motivaatiotaan tarpeeksi hyvin?
Uskoiko hän siihen enää itsekään siihen, että voisi päihittää Joueran?
”Makuta Abzumon etu on minun etuni”, Zairyh sanoi lopulta. Kyseinen makuta nyökkäsi hyväksyvästi.
Purifier vilkaisi kohti Rorzakhia ja sitten taas kasvia. Sielukasalla oli harvemmin ongelmia mahdollisten liittolaistensa kanssa. Lyhyt ja napakka vastaus tuntui riittävän myös Valkoiselle.
“Hyvä on.”
Makutan lähettämä Musta Insinööri palasi heidän luokseen tuoden mukanaan yhden ainoan laatikon heidän eteensä ja irrotti sitten sitä kasassa pitelevät vaijerit. Bahragit katselivat, kun pimeyden ruhtinaan kehotuksesta kasvi siirtyi laatikon sisältä paljastuneeseen biomekaaniseen olemukseen. Ei kulunut hetkeäkään, kun juuret yhtyivät kehon hermoratoihin, kuten ne oli suunniteltu.
Heidän edessään kohosi nyt olento, joka muistutti jonkinlaista demonisen gukkolinnun ja legendojen kirstallikäärmeiden epäpyhää kimeeraa. Olennolla oli lintumainen pää, irvokas nokka, joka oli täynnä torahampaita, ylävartalo kuin etelän titaaneilla ja siinä kohtaa, missä titaanilla olisi ollut jalat, hirvityksestä kasvoi kaksi käärmettä. Olennon vartalo oli suurimmilta osin mustien panssarilaattojen peittämä, joskin sieltä täältä niiden välistä hieman pursusi orgaanisen näköistä punertavaa massaa, minkä Purifier huomasi olennolla olevan yhteistä makutan Kerubien kanssa. Käärmemäiset osat hirviöstä olivat samaa mustaa materiaalia kuin ylävartalokin, mutta laatat olivat tiheämmässä ja muistuttivat suomuja. Käärmeiden hampaat olivat prototerästä ja niiden kielistä tihkui…
”Visorakin myrkkyä”, makuta totesi huomattuaan yleisön katseiden kääntyneen käärmeiden suihin. ”Sekä hampaat että nokka ovat prototerästä. Mielenkiintoisintahan on, että–”
Keskusteluun tuli keskeytys, kun hissistä tesseraktin takaa löntysteli jään toa, joka raskaasta hengityksestään päätellen oli juossut puolet matkastaan telakalle. Kapteenin halkeilevan haarniskan etuosassa oli ilmiselvän vastaläikytettyjä kahvitahroja. Kärsimättömän nelikon katseet seurasivat toan saapumista. Purifier havaitsi kaukosäätimen toan käsissä.
Jos Puhdistajalla olisi ollut silmät, hän olisi pyöräyttänyt niitä pettyneenä. Pukunsa avulla itsensä niukin naukin hillitsevä taivasaseman mestari tyytyi kuitenkin viittomaan vieraitaan kohti telakan takaseinälle laskeutuvalle valkokankaalle. Kaukosäädin Kapteenin käsissä aktivoi kattoon kiinnitetyn projektorin.
Tutut viiksekkäät kasvot ilmestyivät täyttämään telakan seinää. Kun taivasaseman pään kuva asettui paikoilleen, viiksille ilmentyi riemastusta. Niistä suihkusi voitokas pilvi höyryä.
“Arvon vieraat”, Purifier julisti, “logistisen puolen erityisosaajamme.”
Hampaat vetivät henkäisyn, jonka minkä tahansa organismin täytyisi vetää ennen seuraavan lausumista.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
Sen ja kuudentoista muun tittelin kantaja avasi viiksien kehystämää kitaansa. Bombastisten sanojen hyökyaalto otti tilan haltuunsa.
“Hyvää iltaa, ystävät ja toverit!” räjähti kaiuttimista arviolta kolmetoista palkkia liian lujalla volyymillä. Kapteeni pudotti kaukosäätimen säikähdyksessään käsistään ja kumartui sen perään lattialle.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA hymyili ruudulla säihkyvänä ja majesteettisena. Kuvanlaatu haki vielä hieman muotoaan säröin ja häiriöin, mutta kun ne hälvenivät, tuijotti sekalainen seurue harvinaisen kirkasta kuvaa, joka näytti ainakin selkeästi, että tohtori todella piti huolta omista hampaistaan. Purifier ei voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että entisen Voitonhampaan paroni oli jo löytänyt allensa uuden kehon. Tässä oli ainakin kolme kertaa enemmän piikkejä kuin edellisessä, eli muotokieli oli ainakin yhtenäinen niihin edelliseen kolmeen.
Arvon tohtorin hattukin oli uusi, ja uuden, terävämmän haarniskan hartioilla lepäsi kaunista tummansinistä silkkiviittakangasta yli tohtorin selän. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli ilmiselvästi käynyt vastikään vaatturilla, kuten jokaisen itseään kunnioittavan herrasmiehen kuului silloin, kun kansainvälinen terroristi tuli, räjäytti toimiston ja ampui naaman irti.
“Ilo nähdä teitä siellä niin sankoin joukoin!” paroni hihkui heilauttaen singulariteettisauvaansa riemukkaasti ruutua kohti. ”Sääli, etten päässyt itse paikalle! Ficus, vanha veikko, miten purenta voi?”
Purifierin vastaus ilmentyi aluksi suun kokeilevana louskutuksena. “Muutos on ollut aika raskasta sitten viime kerran. Pelkään, että tähän riviin ei perinteiset hoidot enää auta”, musta kasa virnisti kaivaen viimeisiä huumorinrippeittään.
Paroni kohensi monokkeliaan hohottaen kumeasti. ”Sellaista se on tuossa iässä! Hampaita kasvaa niin vauhdilla, ettei voi olla täysin varma, mihin ne kaikki laittaisi! Ei, mutta oikeasti, sinun tilanteessasi on tyypillistä, että alaleuan hampaille tulee hieman ahdasta, jolloin on vaarana, että ikenet tulehtuvat helpommin. Kai muistat langata hammasvälisi säännöllisesti, veikko hyvä?”
“En ole aivan varma, että omistanko enää ikeniä”, Puhdistaja pohti ja jätti samalla tylysti huomiotta jalkapanssareitaan hiljaisesti potkivan kärsimättömän Rorzakhin.
”Ai”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA inahti hämillään. ”No… sehän vie sinulta senkin ongelman pois! Muista silti harjata hampaasi tavalliseen tapaan. Se, että kaikki sisäiset lihaksesi ovat alkaneet kasvaa panssarien läpi ruumiin ulkopuolelle ei suinkaan vähennä hammashygienian tärkeyttä! Minä olen kirjoittanut tästä väitöskirjan, piru vie. Muistathan vielä, mitä yksitoista hammaslääkäriä kymmenestä suosittelee?”
Purifier ei vastannut. Se, olisiko hän vastannut, ei olisi muuttanut tilanteen vääjäämättömyyttä suuntaan tai toiseen. Tohtori oli laulamassa sen jinglen, eikä sitä pysäyttäisi mikään.
Kapteeni oli jo alkanut poistumaan paikalta, muttei voinut estää paria tohtorin melodian rytmiin tapahtuvaa hypähdystä askelissaan.
Täysin tarpeellisen musiikillisen välinäytöksen päätyttyä (joku paronin viestintäyhteyden päässä soitti mankasta purkitettuja aplodeja) DOKTOR VIKTOR VON NEBULA käänsi kaipaamiensa tähtien lailla hehkuvan katseensa Purifierin vierellä seisovaan ilmestykseen.
”Randarakin nimeen! Makuta Abzumo! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi saanut todistaa viehättävää seuraasi!”
”Tohtorikin vaikuttaisi olevan oikein hyvissä höyryissä tänä iltana”, demoninen puolijumala totesi puolihuvittuneena tuttua nimeä kantavasta hammastahnasta. ”Miellyttävätkö uudet lelut?”
Paronin hymy jäätyi asentoon, josta olisi voinut luulla pienen latausikonin pyörivän videokuvan yllä. Sitten hän havahtui, ja katselijat kykenivät lähes näkemään lampun syttyvän nerokkaissa aivoissa.
”Aiiiiivan!”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA riemastui. ”Kyllä, Abzumo! Tosin niiden kutsuminen ’uusiksi’ lienee kaltaistemme hienojen herrasmiesten ’huumoria’ ja ’leikittelyä’, sillä uusia ne eivät ainakaan ole! Voisimme sanoa jopa ‘epä-uusia’, tai ‘kaikkea tuntemaamme vanhempia’!”
”Kaikki teknologia on minulle muinaista, Viktor”, Abzumo sanoi. ”Niin, onhan sinulla tuota ikääkin jo! Lystikkäitä veijareita joka tapauksessa. Itseasiassa olen saanut jo kasvatettua yhden täyteen kokoonsa. Hei, voin vaikka näyttää!”
Paroni kurotti teräshansikoitua kättään kameraa kohti ja käänsi linssin suuntaa hieman vasemmalle. Vain viiksenkärki ja hatun lieri erottuivat vielä ruudun reunalla sumeina, kun puhelun kamera tarkensi tovin tohtorin tukikohdan taustalle. Paronin takaa erottui metallinen hangaari, josta ei ollut varsinaisesti vaikeaa löytää viiksekästä tai monokkelista heraldiikkaa.
Joukko noin matoralaisen kokoisia vartiodroideja – ‘vikhejä’, kuten paperi äärimmäisen arvokkaassa patenttivirastossa hyvin selkeästi sanoi – raahasi pyöreää metallista kanisteria kohti hämmentävän värikkään ja… silmäisen…? ilma-aluksen peräluukkua. Prototeräksinen, valtava, pallomainen kanisteri oli teljetty kymmenillä pikku lukoilla kiinni, ja sen ainoa aukko oli aivan päällä.
”Tietenkin meidän täytyi ryhtyä pieniin, öh, varotoimiin”, tohtori sanoi, ”kun selvisi että testiyksilö – lainatakseni professori Meltdownia – ‘vihaa kaikkea elävää’ ja ‘haluaa raastaa nokallaan maailman halki’. Lisäksi, heh, Abzumo, sanoakseni vielä, että melko hauska ja käyttötarkoituksen huomioiden hyvä lisä on se, että olento, heh…”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raotti sormellaan haarniskansa kaulapanssarin levyjä vilkuillen kanisteria olkansa yli. ”… hakeutuu kaikkea krana-ainesta kohti nielläkseen sen elävältä…”
TUM, kalahti vikhien raahaaman kanisterin sisällä. TUM TUM.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pyyhkäisi hikipisaran otsaltaan ja kääntyi yhä leveämmin hymyillen takaisin kameraa kohti.
”… niiiiiin. Aika hurjaa! Jotain tuollaista voisi kehittää vain todellinen tieteellinen nero!”
”Suosittelen kuitenkin varomaan niiden kanssa”, makuta sanoi. “Sinulla kun on… eräänlaisia kranan piirteitä.”
”Ja niin huomaavainenkin”, paroni ylisti. ”Maailma olisi takuulla parempi paikka, jos olisi enemmän kaltaisiasi miehiä, Abzumo! Mutta ällös huoli! Muutamien kokeilujen jälkeen minulle valkeni, että ennen kuin projekti Krana-sa yrittää ahmaista kitaansa kranoja, se hakeutuu ensisijaisesti kohti arkkikranoja!”
Tohtori kääntyi pois kamerasta, käveli hieman kauemmas hangaariin ja näytti vapaalla kädellään sivistyneen sormieleen kohti epäspesifiä henkilöä epäspesifissä suunnassa maailmaa.
”HA HA HA! OPITPAHAN SITTEN AMPUMAAN ARVOKKAILTA HERRASMIEHILTÄ JA HAMMASLÄÄKETIETEEN KUNNIATOHTOREILTA NAAMOJA IRT-”
TUM.
”AAAAAAAAAAH”
TUM, sanoi prototeräskuori aivan tohtorin vieressä. TUM. TUM.
”… pojat, viekääpä se vaikka jonnekin muualle. Isillä on puhelu kesken.”
Videokuvan taustalla vikhit jatkoivat jotain isoa ja painavaa ja ‘kaikkea elävää vihaavaa’ sisältävän kanisterin raahaamista ilma-aluksen peräkonttia kohti.
Toisella puolella puhelua tuijotettiin typertyneenä ja jätettiin kysymästä paljon olennaisia kysymyksiä, kuten ‘mitä helvettiä sinä tunget tuon ilma-aluksen peräkonttiin’, ‘miksi tuolla ilma-aluksella on valtava askartelusilmä kyljessä’, ‘onko tuo todella paras väritys häivesodankäyntiin’ ja hyvin retorinen ‘onko silläkin viikset’.
“Puhuen arkkikranoista”, yksitoista niistä aloitti yhdellä suullaan, mutta keskeyttivät kärsineen Rorzakhin astuessa heidän rinnalleen. Valkoinen kuningatar halusi välittää tietonsa itse.
“Killjoy on mobilisoinut joukkonsa ja valmistautuu hyökkäämään saarellenne. Kuulen hänet yhä. Ja hän on epätavallisen vihainen”, Biancan ääni kajahteli koneen sisältä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA suoristi kumaran ryhtinsä, kääntyi kameraa kohti, suki viiksiään ja hymyili herrasmiesmäisen sulavaa hymyään.
”Bianca, kaunottareni, sinäkö se olitkin? En ollut tunnistaa! Musta pukee sinua!”
“Väliaikainen ratkaisu. Tarpeellinen, jopa.”
Vahkin repeytyneet leuat eivät liikkuneen puheen tahdissa. Ääni kuului, mutta robottinen keho ei reagoinut sen mukaisesti.
”Eikö… heh, iltapukusi muistutakin hieman sen onu-metrulaisen insinöörin, Nuparun mekanoidiviritelmää? Hieman kuin vikhini! Olenhan esitellyt teille vikhejäni? Hei, minä esittelen teille vikhini! Pojat, tänne!”
Tohtorin kutsusta kameran silmän eteen vaappui sorsannaamaisia, hieman eräänlaisia hypoteettisiä avaruusolioita muistuttavia robotteja. Yhdellä oli käsissään kaivospora, toisella roikkui pitkä köysi koukulla varustettuna. Kolmas kantoi kasuaalisti kahta paketillista räjähdepanoksia, ja sai kaksi muuta näyttämään sen takia hivenen hermostuneilta.
”Yhdennäköisyys on melkoinen, eikö? Onkohan Nuparu ottanut hieman mallia luomuksistani? Herran pieksut, sehän olisi imartelevaa!”
“Varmasti on”, Purifier puuttui taas. Sielukasa ei edes aikonut huomauttaa siitä, että tämä oli jo kolmas kerta, kun tohtorin koneet esiteltiin tälle. “Tulevat varmasti tarpeeseen. Vaikuttaa siltä, että sinua kohti on tulossa melkoinen määrä tulivoimaa.”
”Kyllä, niin olen kuullut”, paroni manasi nyrkkiään puiden. ”Kuinka kelju maailmamme onkaan, kun Kenraali Killjoyn kaltaiset katalat konnat saavat rettelöidä riehakkaasti räjäytellen rehellisten liikemiesten pääkonttoreita ja kuunnellen kovaäänistä metallimusiikkia? Kuinka paljon paremmin näillä sakaroilla pyyhkisikään, jos olisi enemmän tieteilijöitä, taiteilijoita, LUOJIA! Sellaisia tasapainoisia tiedehenkilöitä kuin sinä, Ficus! Sellaisia lempeitä ja huomaavaisia kaunottaria kuin sinä, Bianca! Ja katsokaa nyt, ystävät hyvät, Makuta Abzumoa! En ole varmaan yksin, kun sanon etten ole koskaan tuntenut reilumpaa, hurmaavampaa ja moraalisesti suoraselkäisempää henkilöä kuin tämä salskea herrasmies!”
Tohtorin katse kääntyi videoyhteyden toisessa päässä olevien henkilöiden takana seisovaan mekaaniseen tukirankaan, jonka sisällä juuret kiemurtelivat kärsimättöminä.
”Ja vaikka en uusinta liikekumppaniani vielä kovin hyvin tunnekaan, voin jo nyt loistavan tieteellisen ja sosiaalisen silmäni ansiosta päätellä, että sinut, fotosyntetisoiva ystäväni, on luonut äärimmäisen tasapainoinen, vastuullinen ja moraalinen tiedehenkilö, ja sinuun voimme varmasti luottaa!”
Zairyh ei vastannut mitään, mutta alkoi pikku hiljaa ymmärtää, miksi Jouera oli pitänyt kontaktit mahdollisiin liikekumppaneihin mahdollisimman vähällä.
“Yhteisen hankkeemme nimissä toivonkin, että taistelusi sujuu voittokkaasti. Mikäli onnistut päihittämään Killjoyn, muistutan kuitenkin, että tarvitsemme hänen ruumiinsa pääosin ehjänä”, Bianca muistutti yllättävän sovittelevaan sävyyn.
“Yläruumis riittää”, Puhdistaja kirskautti.
”Ja voin puolestani sanoa, etteivät hänen ruumiinsa jäännökset jää häpäisemättä sopivalla tavalla”, Abzumo lopetti huuliaan lipoen.
”Hieno vitsi, Abzumo!” paroni ilahtui. “Olit aina pesunkestävä humoristi! Vaikea kuvitella, että sinulla ei ole juuri meitä enempää ystäviä!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA piti hetken taukoa, veti henkeä ja puhui lopulta tavallisen voitokkaasti ja bombastisesti.
”Toverit! Ilahdutte varmasti tiedosta, että olen kerännyt yhteen paljon vanhoja liittolaisiani, joita yhdistää yksi asia: haluamme saattaa Nui-Kralhin roiston vastuuseen hirmuteoistaan! Heh, ja sen lisäksi olimme samalla vuosikurssilla Haederan hammaslääketieteellisessä! Voitteko kuvitella, että kaikki tulivat? Voi pojat, yliopistoaika oli niin sanotusti ‘lystiä’ ja ‘hupia’! Ficus, olenhan kertonut siitä, kun Aldous harrasti ‘holistista hammaslääketiedettään’ päättäjäisjuhlissa koulun vuoheen, ja jouduimme-”
Yhteys pätkäisi lumimyrskynä ja säröäänenä arviolta kahdenkymmenenviiden sekunnin ajan, kunnes palautui kristallinkirkkaana.
”- ja niitä nanobotteja piti sitten imuroida koulun ilmastointikanavasta koko seuraava syksy! Ha ha! Tunnen itseni vanhaksi.”
“Aivan varmasti”, Purifier myönsi.
Kaikki sielut mössön keskellä kiittivät siitä, että asemien välinen yhteys ei ollut kovinkaan optimaalinen.
”Kuinka kelju veikko tuo Nui-Kralhi onkaan?” paroni tuhahti nyrkit täristen. ”Kutsuisin häntä kurjaksi demoniksi ja Biolzebubin kätyriksi, mutta satun tuntemaan yhden jälkimmäisistä, ja hän on melko mainio herrasmies!”
“Killjoyn sotajalalle astumisen ajoitus on onneksemme sopiva”, Bianca huomautti. “Kenties hänelle ei jää aikaa reagoida seuraavaan operaatioomme.” Vahki vilkaisi sekä Purifieriin, että Abzumoon.
“Emme siis pistäisi pahaksemme, jos Kralhi pysyisi kiireisenä siellä päin maailmaa niin pitkään kuin mahdollista”, Purifier virnisti kuningattarensa lisäksi.
”Kiireisenä, kyllä”, paroni puristi kämmenensä voitonriemuisina nyrkeiksi, ”liian kiireisenä PYSYMÄÄN HENGISSÄ! Kyllä, lähetän sen roiston takaisin mamin luokse!”
TUM, sanoi prototeräksinen kanisteri syvemmällä hangaarissa ja hyydytti paronin hymyn paikoilleen.
”… tosin jos tuo pikku söpöliini syö hänen roistomaisen sielunsa, toivon että teillä ei ole suurenmoista kiirettä vastaanottaa sitä. Aiempien kokeilujeni perusteella asioiden kaivaminen pienokaisen kidasta on hieman, sanoisinko jopa, ‘pitkänlainen prosessi’.”
Puhdistaja väänteli naamaansa sellaiseen malliin, että tämän kommentin puute kävi hyvin ilmiselväksi. Rorzakhilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikeuksia tohtorin kommenttien sulattamisessa.
“Tahtoisimme myös huomioida muutamia logistisia toiveita. Meillä olisi suurikokoinen lähetys Metru Nuille, joka olisi hyvä saada paikalle huomaamatta. Yksi sinun laivoistasi pystyy varmaan hoitamaan asian?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA juuttui hieromaan mahtaisaa leukaansa pohdiskellen kaikkia maailman mysteereitä, tai lähinnä tätä tämänhetkistä, joka ei ollut ehkä kovin iso vieraan todellisuuden olioiden rinnalla. Silti mahtava paroni uhrasi nerokkaiden aivonsa kaiken prosessointikyvyn liittolaistensa ja hyvien ystäviensä ahdingolle, sillä jonkun täytyi. Viikset vääntyivät suurenmoisten kysymysmerkkien muotoon. ”Vai huomaamatta… ha! Onneksenne minulle työskentelee todellinen espionagen ja baguetten mestari, aikamme suurin herrasmiesvaras! Vai mitä, Voro?”
”Oui”, sulava ääni sanoi.
Paroni käänsi kameraa oikealle. Ruudulle oli hiiviskellyt muhkeita mustia viiksiään sukiva vihreä syväläinen. Terävähampainen kalamies seisoi kumara-asennossa räpyläjaloilla, jotka olivat lähes tismalleen sitä samaa vihreää ja suurin piirtein yhtä isot kuin ne edellisetkin.
Professori Meltdownin värinäkö ei tunnetusti ollut parhaimmasta päästä. Syvyysnäöstä puhuminen oli jo vähän ilkeää.
”Mestarivarkaani Corrodér saa salakuljetettua mitä tahansa minne tahansa!” paroni ylisti.
”Oui”, syväläinen lausui, kopautti jalkansa sulavasti yhteen ja käänsi päätään kujeilevan oloisesti kenoon.
Tohtorin ykkösmies päästi viiksiensä alta vienoa hymyä. Kalansilmät katsoivat intensiivisesti kameraan, ja hänen äänensä oli hunajainen. Aito mahrilainen herrasmiesvaras käsitteli jokaista neitoa arvokkuudella riippumatta hampaiden määrästä ja psykoosin tasosta. ”Minkälaisesta kalustosta puhumme, arvon femme de chambre?”
“Sotilaita”, Bianca vastasi.
”Niin”, Abzumo naurahti. ”Voihan niitä sotilaiksikin kutsua.”
”Hmm”, syväläinen sanoi viiksiensä takaa. Baskeri heilahti, kun tämä käänsi kalapäänsä kohti makutaa. ”Hmm hmm. Kuinka isoista ’sotilaista’ puhumme, monsieur?” ”Uskon, että se, mitä arvon Voroni yrittää tässä kysyä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jatkoi, ”on että kuinka paljon leivinjauhetta meidän täytyy tilata?”
Purifierin silmätön katse vilkaisi makutaan päin niin hämmentyneen näköisenä, kuin rivi hampaita vain kykeni. Ennen kuin kumpikaan ehti pyytämään kysymystä tarkennuksen nimissä uudelleen, oli Bianca onnistunut jo urkkimaan laitoksensa sisälle tuotua sotajoukkoa.
“Seitsemälle”, kuningatar vahvisti. “Isokokoiselle seitsemälle”, tämä vielä tarkensi.
Baskeripäinen syväläinen nyökkäsi pienellä kohteliaalla kumarruksella. ”Merci. Arvionne auttaa jo huomattavasti, femme de chambre. Herra tohtori, pyydän lupaa poistua. Tarvitsen ainakin iltapäivän keikkataikinan valmisteluun.”
Paroni naurahti. ”Mene, mies hyvä! Sinulla on tärkeä tehtävä!”
Ruudulla mestarivaras ja charmantti herrasmies katosi sumeisiin varjoihin ruudun oikealla. Samoihin varjoihin, jotka verhosivat myös pelkillä räpyläkäsillä leipomisen salatun taidon.
“Lähetämme teille tarkemmat aikataulut kun tiedämme niistä itsekin paremmin. Minulla on useampi vaihe, jonka haluaisin suorittaa kaupungissa ennen siirtoamme”, Puhdistaja murahti.
“Pahoittelemme myös edellisen laivanne kohtaloa”, Bianca lisäsi. “Saraji ei valitettavasti onnistunut puolustamaan sitä. Pahamaineiset selakhisiskoset ovat seuranneet laivaliikennettäsi melkoisella tarkkuudella.”
Paroni heristi nyrkkiään ruudulla kohti taivaita. ”Ne kelvottomat! Mutta ei se mitään – minulla on haisiskoksia varten ERITYISEN SOPIVA rangaistus! Ha ha ha ha! Kysykää minulta, liittyykö siihen haita!”
“Liittyykö siihen haita?” valkoinen kuningatar kysyi.
Äänenvoimakkuus nousi korkeammalle kuin puhelun toisessa päässä piti olla mahdollista. Kapteeni oli aikoja sitten luovuttanut kaukosäätimen kanssa.
”SIIHEN LIITTYY HAITA! Katsokaas, luulin pitkään, että takeaa ei voi parantaa enää sen jälkeen, kun siihen liittää laseraseen… mutta ensimmäistä kertaa elämässäni havaitsin olleeni väärässä! Katsokaas, jos sellaiselle laittaakin evien tilalle miekat, jotka on tehty sulasta magmasta -”
Kukaan ei kysynyt, miten ne toimivat veden alla.
”- ja prosessoi sen aivot luulemaan, että se on ensimmäisen syväläissodan haimiraalin reinkarnaatio-”
Kukaan ei kysynyt, mikä oli ensimmäinen syväläissota.
”- niin sitten siitä tulee jo aika paljon parempi!”
Eikä, oliko haimiraali oikea arvo.
”Ai niin! Kerroinko siitä, että meribiologian laitoksemme jaosto on alkanut kouluttaa delfiineistä haita? Katsokaas, meillä oli aika paljon delfiinejä joille en keksinyt käyttötarkoitusta-”
Kukaan ei kysynyt, miten delfiini koulutettiin haiksi.
”-ja pulaa haista… joten näkisin että ongelmamme ratkaisivat lopulta toisensa!”
Eikä kukaan kysynyt, miten haista voi olla pulaa.
Ja niin oli hyvä.
“Siinä tapauksessa voisimme-”, Kaikkinäkevä aloitti, mutta keskeytti lauseensa ja käänsi katseensa äkisti kohti telakan kattoa. Läsnäolijoiden katseet nauliintuivat mustaan vahkiin, jonka irrallaan repsottavat leuat tuntuivat roikkuvan paljon kauempana koneen kalloa, kuin aikaisemmin.
“Meillä taitaa olla tunkeilija”, ääni koneen sisältä kuului.
“Mitä? Miten se on edes mahdollista?” Purifier ihmetteli.
Ja olihan se totta, että maailman katossa roikkuvan aseman ylimpään kerrokseen oli vaikeaa tunkeutua. Varsinkin kun asema oli käytännössä yhtä sen kuningattaren kanssa.
“Oveni ulkopuolella. Se yrittää päästä sisään.”
Se riitti Puhdistajalle, joka alkoi välittömästi harppomaan haarniska kolisten kohti hissiä, makuta aivan kannoillaan. Kuningattaren ohjastama Rorzakh kääntyi kuitenkin vielä kohteliaasti kohti liikekumppaniaan ja toivotti tälle hyvää iltapäivänjatkoa.
”Kuten myös, hyvät ystäväni!” paroni vastasi riemuissaan. ”Jatkakaamme paremman maailman vastuullista rakentamista, kuten nuoret sanoisivat, ’näillä liukkail-’! Öh, mitä? Mitä, Laikarakk? Onko pikku ЯФTФЯ pudonnut taas kaivoon? Ja mitä? Professori Meltdownin ’klopit’ ovat taas karanneet? Kolmannen kerran tänään? Johan nyt! Parempi olla ripeä ennen kuin ne sulavat kasaan. Kuten aina sanon, Laikarakk, säteily on hyvä renki mutta huonoa illallisseu-”
Yhteys katkesi metallin kirskuntaan ja huutoihin. Baterra-aseman asukeilla oli muuta mietittävää. Lopulta Rorzakh lähti kolistelemaan yläkerroksiin rymistäneen kaksikon perään Zairyh tiukasti kannoillaan.
Useita kerroksia ylempänä hissistä ulos purkautunut kauhukaksikko kiisi Kapteenin kanttiinan avonaisen oven ohi sellaisella vauhdilla, ettei jään toan kanssa kahvia ryystävä Gaggulabio ehtinyt edes kunnolla huomata mitä tapahtui. Keltaisen skakdin suu ehti juuri ja juuri aukoa sanat “mikäs kiire noilla”, kunnes tämä huomasi, että Kapteeni oli itsekin rynnännyt hirvitysten perään.
Purifier ei edes vajonnut raivoon siitä, että jään toa oli liittynyt jo valmiiksi omituiseen letkaan. Vaikka Puhdistaja oli varma siitä, että Kapteeni olisi vain tiellä tosipaikan tullen, oli yhdentoista mielen päällä ainoastaan kysymyksiä siitä, miten mikään oli onnistunut pääsemään hänen asemalleen.
Vielä yhden kerroksen marssittuaan pahojen paraatin päätepiste häämötti edessäpäin. Enää yksi käännös vasemmalle ja käytävän päähän. Sitten he olisivat Valkoisen varmalla portilla.
Ja käytävän toisessa päässä näkyi… näkyi…
… no, se oli ainakin vaaleanpunainen?
”HEH HEH ISO KELO KIVA KELO HEH HEHHHHEHHEHEH”
Ja raapi vimmatusti ovea. Myös potki, mikä vaikutti aluksi aika typerältä, mutta tarkempi paljastelu osoitti, että jalassaan olennolla oli jonkinlaiset luistimet.
Tulijat huomatessaan se, mikä olikaan, jatkoi toimiaan, mutta käänsi päänsä joukkiota päin tavalla, joka näytti paitsi kivuliaalta myös hyvältä tavalta murtaa selkärankansa. Pinkin jänön silmät laajenivat ja suu vääntyi irvistykseen.
”TYMÄ MIELI SETÄ ÄLÄ HÄRITSE TAHTOO ISON KELON KIVA KELO HE HEHHH EH HE–”
Purifier ei onnistunut sanomaan mitään. Mössön keskellä vellovat sielut eivät olleet päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten mikään noin ruma oli edes päässyt asemalle. Asian rumuus nimittäin päällekirjoitti kaikki muut ominaisuudet näyssä. Biancaa se taasen tuntui vain kiehtovan. Abzumo ei sanonut mitään vaan tuijotti näkyä.
Zairyh, vaikka oli kolunnut Kapuran muistoja niin toan merirosvouspäivien kuin erään epäonnisen ystävänpäivän ajalta, ei ollut tunnistaa ilmestystä… mutta oli melko suuri ihme, jos maailmaan mahtui useampi luisteleva pinkki kani, jolla oli epäilyttävä kiinnostus kelloja kohtaan.
”Tiedän tuon kanin”, kasvi sanoi. ”Se… se haluaa jonkin kellon.”
Nyt kun mietti tarkemmin, se oli aika huono tietoisku.
”TAHTOO KELOOOOONNNN NNN!!!! ETÄ KAIKI SAA TURRPIIN!!!” kani valitti itsekseen. ”MIELISETÄ KUN SAAN KELON SÄ KIN VOITEVTÄÄ TURPIIN SITÄ KIS–”
Epäselvän kaniotuksen keskeytti Makuta Abzumon nyrkki tämän suussa. Seuraavaksi olento oli paiskattu päin lattiaa ja sitä piteli paikallaan makutan jalka.
Vemmelsääri sätki vimmoissaan ja sohi ympäriinsä luistimenterillään, mutta ei onnistunut osumaan kehenkään, mikä saattoi olla suurempi saavutus kuin jonkun satuttaminen.
”heh”, se ulisi onnistuen kuulostamaan samaan aikaan iloiselta ja surulliselta. ”jos pääs tät mutpois et saa mitään läbbä saat…”
Se mietti hetken. Aika pitkän hetken.
”… runon”
“Se tahtoo kellon”, Valkoinen pohti kuin unelmoiden. Puhdistajan sisäinen kaaos taasen oli viimein päässyt yhteisymmärrykseen siitä, mitä mieltä oli tunkeilijasta.
“Se on ällöttävä. Tee sille jotain!”
”ETEKS HALuA KUUla RUNOA”, kani vinkui äänessään epätoivoisuutta. ”ONn PAREMPi Kuin SARItre JOKA ON TYMÄ RUnOILIJA JA ANsaITsee TURPIIiIiIIIIN!!!!! MUTTat MINÄ OLEN hYVÄ RUNOILIJA!!!!”
“Tiedät tämän olennon?” ääni Rorzakhista puhui osoittaen sanansa kasville. “Onko se vakooja?”
”En tiedä, mitä se haluaa. Paitsi kellon”, sanoi Zairyh. Hänen uusi kehonsa oli onneksi varusteltu loistavilla äänentuottomekanismeilla, koska samaan aikaan kani alkoi ulista kovaan ääneen runoa, joka kertoi… kukista? ”Tuskin kuitenkaan työskentelee kenellekään. Miten on, kani? Onko sinulla työnantajaa?”
Olennon ensimmäinen vastaus oli sama runo, mutta osa sanoista oli korvattu sanoilla ”kello”, ”korvat” ja joku kolmas, jota kukaan ei kuullut.
Olennon toinen vastaus tuli sen jälkeen, kun useampi oli potkaissut sitä kovaa päähän.
”Kuka on sinun työnantajasi, jänö?” toisti Zairyh.
”HEHheh”, se nauroi takaisin. ”yks tyän antaja setä hehheh”
”Miten olisi, kani”, Abzumo totesi lipevästi, ”jos ensin repisin irti kielesi ja sitten jatkaisin poistamalla sisäelimesi yksi kerrallaan?”
”heheheheheheheh”, kani nauroi hermostuneesti. ”ei kanata tehdä mitän mi kä voisikadutaa siten kun minulla on kaiki arteet ja KELLO KIVa KELLO ISO KELLO EHEHEHEEHHHHEHEHEHEHEHEH!!!!!! HALUan ISON KELoON!!!!!!!!!!!!!! ON lOPUUTONN NÄLKÄäÄÄÄRRRGgghh!!!!! HEHEHEHEHEH!!!”
Kun makuta kuulusteli eräänlaista jänistä, Zairyh oli havaitsevinaan jotakin mielessään. Kasvi keskittyi tiiviisti, mutta ei onnistunut päättelemään, oliko se silkkaa kuvitelmaa.
“Jatka”, Puhdistaja yllytti Abzumoa, “Kaikki tieto irti. Silvo se vaikka kappaleiksi. Se ei tunnu edes välittävän siitä, mitä teet sille nyt.”
Ennen kuin kani ehti runoilla vastalausetta, sen jokaisen raajan oli lävistänyt valkea, miekkamainen piikki, joista jokainen oli hetki sitten ollut makutan vasemman käden sormi.
”Vaikka silpominen tyydyttävää onkin, todennäköisesti näin alhaisella älykkyydellä siunattu olento kannattaa murtaa psyykkisesti”, Abzumo vastasi.
”hehEHEHEhehEH arvAA KukaJoutUI I TURRRPRRPIINInnINI VETO LISTalEEL!!!!” kani kirkui. ”hehehehEHEHE KYLÄTE EITÄ sIten KADtUTaa KUN MINNUlAL ON kAAAIAIAIAAAkkkkkkikkkik…hEHEHHEHHE!!!!”
“Se on hieman surullinen”, Bianca murehti, mutta ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi estääkseen makutan toimintaa. Puhdistaja oli ristinyt kätensä ja vain tuijotti näkyä. Kollektiivisuus alkoi olemaan varma ettei pinkistä asiasta saataisi oikeasti mitään hyödyllistä irti.
“Ehkä voimme tutkia sen ruumista alkuperän selvittämiseksi? Loppuisi ainakin tuo meuhkaaminen”, musta hammasrivistö korisi.
Seuraavaksi kani alkoi kirkua tuskaansa, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä fyysisten vammojen kanssa. Puhdistaja päätteli sen johtuvan makuta psyykkisestä läsnäolosta vemmelsäären tietoisuudessa. Sitten kani vaimeni.
”Mielenkiintoinen aivorakenne”, makuta totesi, ”jos tätä voi aivoiksi kutsua.”
Seurasi hetken hiljaisuus.
”Mielenkiintoista.”
Purifier ja Bianca odottivat kärsivällisesti läpi hieman pidemmän hiljaisuuden, ja Zairyh tarkkaili jäniinejä muistuttavan olennon liikkeitä taustalla.
”Minusta tuntuu, ystäväni, että meidän on parasta heittää tämä karzahnin sikiö alas asemaltanne”, makuta totesi hieman pettyneesti.
“Lienee kuitenkin varmempaa, että tutkimme sen”, Bianca argumentoi. Purifier oli samaa mieltä, mutta ei halunnut kuitenkaan itse koskea ‘asiaan’.
“Kapteeni!”, Puhdistaja määräsi. Vastahakoisesti toa astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä kohti makutaa kääntäen kuitenkin samalla kasvonsa poispäin pinkistä raadosta.
”Ymmärsitte väärin”, Abzumo tuhahti. ”En keksi juuri nyt montakaan asiaa, jotka herättäisivät minussa enemmän mielenkiintoa kuin tämän olennon pilkkominen pienenpieniksi palasiksi. Mutta näyttäisi siltä, että sen tietoisuudentynkään on kiinnittynyt jotain haitallista ja tarttuvaa. Jos emme pidä varaamme, se saattaa olla vaaraksi asemalle.”
“Tartuntavaara?” Puhdistaja ärjäisi. Kapteeni laski kätensä säikähtäneen näköisenä ja otti monta pitkää loikkaa taaksepäin. Tarkemmin vilkaisemalla saattoi myös huomata, että toa oli näennäisen helpottunut siitä ettei hänen tarvinnutkaan koskea kellon perässä möyrivään juttuun.
“Sitten tee juuri se, mitä aioitkin”, Puhdistaja myöntyi Abzumolle kääntyen sitten Kapteenin puoleen. “Ja sinä lähdet valvomoon ja syynäät nauhat läpi. Tahdon tietää, miten tuo asia edes päätyi asemallemme.”
Jään toa nyökkäsi yksinkertaiselle käskylleen ja lähti juoksujalkaa kohti alempia kerroksia.
”Se on erittäin hyvä kysymys ja sietää saada vastauksen”, Abzumo totesi Purifierin Kapteenille osoittamaan käskyyn. ”Raahaan tämän otuksen hangaariin ja heitän sen ulos.”
”hehhehehheh ei kun tahto vie l äkelon heh”, kani ulisi, mutta tällä kertaa huomattavasti hiljempaa.
Huomattavasti askeleiltaan pukunsa myötä raskautunut Zairyh poistui tömistellen Abzumon mukana jättäen hopeahaarniskaisen Puhdistajan kahden Valkoisen asuttaman vahkinromun kanssa. Yhdessä he jäivät odottamaan, että liikekumppanit olisivat välittömän kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Varmistuttuaan rauhasta Puhdistajasta pääsi ulos ääni, kuin tämä olisi pidättänyt hengitystään viimeiset kaksi kuukautta ja sai nyt hengittää ensimmäistä kertaa. Musta nyrkki tuli läpi niin suojaavasta puvusta, kuin käytävän metallisesta seinästäkin, kun mielien piinaama kollaasi miltei luhistui oman päänsä painoon.
Toa Ficuksen pitkäaikainen ruumiskoti repi naamaansa palasiksi kaikilla löytämillään voimilla ja yritti samalla hoippua pois käytävältä lähimpään aseman lukuisista tyhjistä huoneista.
“Ei enää koskaan… Ei näin pitkään puvussa… Ei riitä. EI RIITÄ!”
Tummanpuhuva vahkiyksikkö seurasi, kun mustien sileiden kasvojen sisältä ehti tuhahtaa pieni määrä puhtaan kirkasta savua ennen kuin vammat itsestään umpeutuivat. Hädin tuskin kapeaa käytävää suurempaan tilaan ovesta hoippunut Purifier kuori hopeista metallia pois yltään päästäkseen käsiksi sen sisällä vellovaan koneistoon, joka oli kaikki viimeiset tunnit yrittänyt pumpata lihakasasta ulos liian monen sielun tuottamaa voimaa. Tunteja oli kuitenkin ollut päivässä jo liikaa. Liian monta Puhdistajalle esittää enää olevansa täysin tilanteensa tasalla.
Lopulta taivasasemalaisen puvusta oli jäljellä vain lihaan upotetut pumput ja niiden sisältö. Mustat kädet upposivat syvälle omaan rintakehäänsä kaivaakseen ulos kaksi kirkkaana hohtavaa lasista kuulaa. Energiaa täynnä vellovat säiliöt kilahtivat lattialle ja kädet alkoivat hapuilemaan lattialle hajotetun puvun tarvikeosiosta tyhjiä tilalle. Puhdistajan yllätykseksi ne kuitenkin odottivat häntä jo niitä ojentelevan Rorzakhin käsissä.
Massa ei hetkeäkään aikaillut vaan survoi tyhjät kuulat sisuksiinsa ja väänsi ne selkäänsä upotetun putkiston sisäpuolelle tiukasti kiinni. Puhdistaja haukkoi henkeään tuntiessaan, kuinka kaikki ylimääräinen ei enää kerääntynytkään hänen kalloonsa vaan virtasi taas toistaiseksi onttoihin lasisiin vierasesineisiin sisuksissaan.
Arkkikranojen voima tuntui yltyvän päivä päivältä ja tunnit joina Puhdistaja pysyi edes jotenkin järjissään vähenivät koko ajan.
“Ei sinun enää tarvitse esittää”, seinään uupuneena nojaileva Purifier korahteli ja irvisti Biancan eittämättä turhalle vahkiruumiille. “Kuulen sinut kyllä ilman valeasuakin.”
Kätensä ristineen Rorzakhin sisältä kuului tyytymätön hymähdys, jonka jälkeen metallinen jalka potkaisi tarpeettoman kovaa Puhdistajaa sääreen.
“Minähän sanoin, että olen tykästynyt tähän alustaan. Se muistuttaa minua siitä mukavasta illasta.”
Purifier tiesi, että hänen kuningattarensa viittasi ‘vapauden iltaan’. Siihen hämärään, jossa Nimda oli koskettanut Kaikkinäkevää.
“Miten voit edes ihannoida sitä tuskaa?” ihmetteli Puhdistajan kärttyisä tuhahdus.
“Kipua voi hallita”, Bianca muistutti. “Taidolla sen voi kääntää nautinnoksi.”
“Pah. Mistä lähtien sinä olet muka nauttinut mistään?”
Isolla irvistyksellä lauseensa allekirjoittaen Puhdistaja sai lopulta olemuksensa takaisin pystyasentoon. Sileät kasvot tuijottivat hieman surullista, kauttaaltaan repsottavaa ja kärsinyttä näkyä, joka oli Valkoisen ‘vahki-iltapuku’.
“Jokin painaa mieliäsi”, Bianca tiesi vain ilmeettömyyden eleitä seuraamalla. Sielukas ei siihen heti vastannut. Hän halusi esittää murheensa kunnioituksella, mutta moni mustuudessa uivasta sielusta tiesi, ettei se välttämättä olisi nyt mahdollista. Kapteenin aikaisemmin esittämät kysymykset eivät jättäneet kollaasia rauhaan.
“Olen antanut sinulle kaikkeni. Enkö olekin, Bianca?”
“Totta kai olet”, Kuningatar vastasi aidosti kysymyksen sisältöä ihmetellen.
“Ansainnut luottamuksesi?. Todistanut, että kykenen tulemaan kaltaiseksesi?”
“Tietenkin.”
“No siinä tapauksessa…” kasa mietti hampaitaan kirskutellen. “Miksi sitten et vain kertonut, että Saraji on kuollut?”
Vahki seisoi paikallaan juuri niin typertyneen näköisenä, kuin kone vain mahdollisesti pystyi. Valkoinen Kuningatar sai Puhdistajan harvinaisen selväpäisestä vuodatuksesta kuitenkin irti aivan väärän pointin.
“SINÄ NÄET?” kuningatar riemuitsi, kuin tuomionpäivä olisi tullut etuajassa. “OLET NIIN LÄHELLÄ!”
“Sinä et nyt-” Puhdistaja yritti avata suutaan.
“Yksi kuula enää, rakas Ficukseni. Yksi enää ja näet maailman aivan kuten minäkin! Sitten voin jakaa lukemattomat silmäni kanssasi ja voimme nähdä kaiken yhdessä!”
“BIANCA! MIKSI SINÄ ET KERTONUT?”
Ja ääni vahkin sisältä hiljeni. Tuntui, kuin koko asema olisi hiljentynyt. Vaivoin kasassa pysyvän koneen revenneet leuat olivat ainoa asia hetkeen jotka päästivät minkäänlaista ääntä. Kaksi sokeaa tuijottivat toisiaan, kuin peläten. Puhdistaja ei ollut koskaan korottanut ääntään kuningattarelleen.
“Miksi… miksimiksimiksi…” Puhdistaja jatkoi lopulta hokemaansa. Sielujen yhteinen ääni oli hiljentynyt kuin kuiskaukseksi. Ajatus oli kasvanut Purifierin päässä jo tovin. Uinuvat äänet hänen päässään olivat tulleet johtopäätökseen sillä aikaa, kun muut yrittivät ylläpitää vieraanvaraisuutta alemmissa kerroksissa tallustavalle makutalle.
“Hänen tiensä oli päättyvä. Me emme tarvitse häntä enää”, Valkoinen sovitteli. Puhdistajan reaktio ilmeni entistäkin kireämpänä hampaiden kirskuntana.
“Saraji oli minun ensimmäinen luomukseni.”
“Hän oli pelkkä kone.”
“NIIN OLEMME MEKIN!” kakofonia huusi yhteen ääneen. “MEIDÄN KUULUU OLLA YHTÄ! YKSI, BIANCA! JA SIITÄKIN HUOLIMATTA SINÄ YRITÄT SALATA MINULTA ESIKOISENI KUOLEMAN?!
Oviensa takana Valkoinen neito nytki kauhusta ja inhosta. Hänelle ei huudettu. Ei koskaan. Kuningatar ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä hän oli tehnyt väärin.
“Seppä…”, vahkin sisältö itki ja vapisi. “Minä en tarkoittanut pahaa.”
“Sinä et tiedä, mitä paha tarkoittaa”, Purifier tuhisi raivoissaan. “Etkä näemmä, mitä luottamuskaan.”
“Minä en ole koskaan epäillyt sinua. Olet tehnyt niin paljon…”
“Miksi sitten?” äänet jatkoivat tivaamistaan. “Sinä vannoit näkeväsi kaiken. Miksi et kertonut jo aiemmin? Miksi et varoittanut minua jo silloin, kun herätin Sarajin todellisuuteen? Miksi. Sinä. Et. Kertonut?”
“Sinä todella välitit siitä koneesta”, Bianca pohti ääneen, “Kaikki tuo tunne omaa luomustasi kohtaan. Se on jotain, mitä Ficus tuntisi.”
Hetkeksi aikaa bahragien välille laskeutui kiusallinen hiljaisuus. Kaikkinäkevä ei olisi halunnut rikkoa sitä, koska tehdäkseen sen hänen pitäisi sanoa jotain naurettavan ilmiselvää.
“Sinä et ole enää Ficus.”
“Etkä sinä ole se nuori tyttö, jonka kaivoin ylös raunioista, Bianca. Vaikka olet koko päivän yrittänyt kovasti esittää sellaista.”
Vahkin katse siirtyi omista varpaistaan tämän haurastuneihin kämmeniin, jotka pysyivät kasassa puhtaasti Valkoisen tahdonvoiman ansiosta. Pää kallellaan Bianca pohti valintaansa asuttaa romuttamolle joutava koneisto. Sen jälkeen hänen päässään vieraili utelias ajatus pinkistä vierailijasta, joka hinnalla millä hyvänsä oli tahtonut kelloa.
Mutta tarkoittiko luisteleva jänö kellolla Biancaa vaiko vain sitä ikuisesti laskevaa koneistoa, missä Bianca roikkui? Missä kohtaa kone päättyi ja Bianca alkoi?
“Tunteet johtavat”, vahkin sisuksista kaikuva ääni tavaili. “Ne olivat viimeiset sanat, jotka Sarajilta kuulin.” Valkoinen halusi uskotella itselleen, että hänen olisi mahdollista löytää vastaus kysymyksiinsä. Sarajinkin mieli oli tuntunut viime hetkinään niin kovin levolliselta.
Kuullessaan Kuningattaren sanoja Puhdistaja ymmärsi eron, minkä kosketus mielen siruihin oli koneistoon luonut.
“Vanhan miehen soopaa”, Purifier kommentoi. “Mutta sinun täytyy ymmärtää etten minä voi tehdä tätä yksin. Et voi vain nukkua sataa vuotta ja jättää minua oman onneni nojaan”, Purificus tilitti. Ja Kuningatar ymmärsi nyt hieman paremmin, mistä oli kyse.
“Sinä olet yksinäinen?”
“Me olemme”, Purifier myönsi. “Koska me emme ole vielä, kuin sinä. Sinun oli tarkoitus opastaa meitä. Ei pitää meitä pimennossa. Edes omalta tiedoltasi.”
“Opastaa…”, Bianca toisti. Aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi kadonnut kuluvan keskustelun aikana syvemmälle, mitä koskaan aikaisemmin.
Ja Kuningatar näki taas totuuden. Sen, minkä mielen siru oli hetkeksi häneltä vienyt ja korvannut toivolla. Kaikkinäkevä löysi tulevan sisarensa sanoista sen, minkä hän olisi halunnut unohtaa, mutta tiesi ettei voinut.
Himmeät valot sammuivat vahkin ruhosta, kun se lyhistyi elottomana Purifierin jalkoihin. Baterra-asema hyrähti hiljaa tyytyväisyyttään. Sitten Puhdistaja kuuli jälleen tutun äänen päänsä sisältä.
“Olet oikeassa, Seppä”, Bianca lausui jälleen omasta kammiostaan. “Salaisuudet kuuluvat kuolevaisille. Me emme noudata niitä sääntöjä enää.”
Musta demoni suoristi selkänsä tyynenä. Mieli aidosti rauhassa vaikkakin vain pienen hetken. Kipu palaisi taas pian. Se palaisi joka päivä aikaisemmin ja aikaisemmin. Aina siihen asti, että viimeinenkin kahdestatoista kranasta lepäisi paikallaan.
“Siksi haluan muistuttaa itseänikin…”
Kuningattaren äänestä oli kadonnut kaikki se marginaalinen leikkimielisyys, jonka tämä oli joutunut kaivamaan hammastohtorin kanssa keskustelemista varten. Purifier tunsi, kuinka Kaikkinäkevän ote tarttui kaikista yhdestätoista mielestä kerralla.
Yhä tyhjässä rautaisessa huoneessa seisten sielut vaipuivat uneen. Ja hetken aikaa he näkivät taas kaiken. Samalla tapaa, kuinka he olivat jo löytäneet Sarajin kohtalon, mutta tuhat kertaa terävämmin. Tuntui siltä, kuin sielut olisivat eläneet menneisyyttä.
“Olet todistanut lujuutesi, Seppä. Pyydän anteeksi. Minä opin tänään jotain. En osaa lohduttaa, mutta kenties muistot voivat. Kenties voin oppia sieltä lisää.”
Ja sielut näkivät nuoren Onu-Matoranin, joka ilman mieltään ja ilman muistojaan astui temppeliin Aerilla. Ja hän teki niin yhdessä ystävän kanssa. Ystävän, joka oli luvannut auttaa matorania löytämään etsimänsä.
Yhdessä he saapuivat sirokasvoisten muinaiseen rakennelmaan. Unohdetussa paikassa, unohdettujen raunioiden alla.
Se oli paikka, jossa nuori Ficus oli ensimmäistä kertaa tarttunut kirstuun. Siellä hän myös ensimmäistä kertaa avasi sen ja jakoi aarteen ystävänsä kanssa.
Kaksi kauneinta medaljonkia. Molemmat yhtä taianomaisia. Pieniä, metallisia ja kevyitä. Jokainen pala uhmasi painovoimaa yhtä vaivattomasti. Yhdessä muodostaen kaksi kuviota, joiden merkitys selviäisi Ficukselle ja tämän ystävälle vasta, kun niiden mukana kulkeva kohtalo olisi peruuttamaton.
Mutta juuri sillä hetkellä se oli tuntunut oikealta.
Ficus ripusti yhden kaulaansa. Vannoen jatkavansa totuuden etsimistä:
Ja Ystävä ripusti toisen. Vannoen pitävänsä sitä ajasta ikuisuuteen:
Ja samalla, kun menneisyys virtasi takaisin siihen kollektiivisuuteen, johon Ficus oli olemassaolonsa yhdistänyt, muistuivat hänen mieleensä ne ainoat sanat, joilla hän oli kauan sitten osannut lähteä etsimään tarkoitustaan.
Kello löi puoli kaksitoista.
Eikä kanttiinassa istuvaa Gaggulabiota olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Baterra-asema, Telakka
Epäselvä kani katsoi Makuta Abzumoa anelevasti, kun tämä pakotti sitä kohti taivasaseman alla odottavia syvyyksiä. Vaikka sadisti lopulta tyrkkäsi jänön alas hangaarista, tämän onnistui tarttua kiinni erittäin epätodennäköisestä nurkasta.
”Hyvää matkaa, vemmelsääri”, Abzumo totesi virne huulillaan ja ampui kämmenestään varjoenergiapurkauksen, joka räjäytti puolet kanin päästä irti. Epäterveellisen kuuloisesti koristen otus viimein päästi irti ja putosi kohti varmaa kuolemaa.
Korvat kanin päässä olivat jollain ilveellä kuitenkin säilyneet ehjinä.
Koneet olivat ottaneet saaren pohjoisen kärjen omakseen. Ja nyt ne nauttivat olostaan vielä normaaliakin enemmän. Niiden seppä oli saapunut katsomaan uutta valtakuntaansa. Seuraavaa ratasta kellonsa koneistoon.
Hopeinen metalli peitti jälleen Purifierin kehoa. Haarniska ei ollut lähellekään niin tyylitelty kuin se, joka päällä hän oli kohdannut Kenraalin eteläisillä saarilla, mutta se täytti tehtävänsä. Putket haarniskan selkäpuolella pumppasivat mustasta massasta loputtomasti pursuavaa arkkikranojen energiaa ja musta sankka savu seurasi Puhdistajaa tämän marssiessa halki Xian katujen. Puku pysyi hädin tuskin loputtoman sieluenergian perässä, mutta se piti omistajansa juuri ja juuri järjissään.
Yhden silmäaukon sisältävä kypärä katsoi vasemmalle ja oikealle yhä uudestaan ja uudestaan. Tehdashalleja oli toistaiseksi vain kahdeksan, mutta neuvottelut sektorista A-54 olivat jo käynnissä. Uusia vahkiyksiköitä valmistui satakunta joka vuorokausi. mutta siitäkin huolimatta Puhdistajan ja tämän kuningattaren suunnitelmien toteutumiseen menisi vielä tovi.
Tehdasalueen itäreunalle hätäisesti kasatun laskeutumisalustan luona kuhisi jo melkoisesti. Muutamat palkatut vortixxit pitivät huolta, että vahkeja paikasta toiseen siirtävät kuljetusalukset pysyivät reiteillään ja että Zilla-luokan rahtauspuvut siirsivät uudet kontit linjastoille ajallaan. Purifier seisahtui pienoistelakan reunalle odottamaan. Hänellä ei rehellisesti ollut aavistustakaan, millaisella välineellä hänen vieraansa olisi saapumassa. Hän oli kuitenkin varma, että hän tunnistaisi sen, kun näkisi sen.
Ja tunnistihan hän. Kun horisontin takaa ilmestyivät epämääräisesti värähtelevä kolmeen ulottuvuuteen rajoittumaton musta esine ja sen ympärillä kiertelevät demoniset olennot, Purifierilla ei ollut epäilystäkään, etteikö se olisi ollut kyseessä oleva matkustusväline.
Hetkeä myöhemmin kerubit laskeutuivat näyttävästi kaksin puolin odottavaa Puhdistajaa, ja tesserakti alkoi hitaasti leijua kohti maan pintaa. Nelipäisiä hirviöitä lähimpänä olevat vortixxit tärisivät pelosta ja yksi heistä jopa vääntyili oksennusrefleksiä vastustellen. Kun hyperkuutio oli muutaman senttimetrin päässä maan pinnasta, se painui kokoon erikoisella tavalla ja sitten hajaantui paljastaen sisältään mustan, valkean sekä purppuraisen makutan.
”Hyvää iltaa”, saatanan enkeli totesi lähes aidon kohteliaasti tesseraktin palautuessa alkuperäiseen joskin häilyväiseen muotoonsa hänen yläpuolellaan.
“Melkoinen väline”, Purifierin ääni kaikui hieman tavallista matalampana kypäränsä takaa. Makutojen kanssa työskentelemisessä oli aina ollut omat erikoiset puolensa. Ainakin jos antoi uteliaisuuden voittaa ennakkoluulot.
”Se kuljettaa pelkät matkustajiensa mielet ja hävittää materiaaliset ruumiit matkan ajaksi – tai ainakin… minimoi ne”, Abzumo totesi virnistäen. ”Olet nähtävästi saanut… sielusi jälleen hallintaasi.”
Venttiilit Purifierin selässä päästivät ilmoille tavallista paksumman tuhahduksen. Musta massa metallin alla venytteli niskojaan.
“Väliaikaisesti. Joskaan en oleta minkään koneen pidättelevän tätä enää kauaa. Ymmärtänet, miksi kunnioitettava työpanoksesi muuttuu tärkeämmäksi päivä päivältä. En ole varma, kuinka kauan pystyn enää itse jatkamaan… tuotekehittelyä.”
”Kyllä vain, yhteistyömme hedelmät hyödyttävät meitä molempia yhtä lailla. Metru Nuin välikohtaus päättyi kannaltani hyvinkin edullisesti. Toivottavasti siitä ei koitunut kovin suuria tappioita teidän riveihinne.”
Puhdistaja murahti hieman epävarmasti ja viittoili samalla Abzumoa seuraamaan häntä tehdaskompleksien välisille kaduille. Takaisin asemiinsa hitaasti raahautuvat vortixxit yrittivät parhaansa mukaan pitää katseensa jossain muussa, kuin laskeutumisalustalle jääneessä asiassa.
“Ei mitään liian pysyvää. Agenttini on jo matkalla tänne ja parantumaan päin. Helpottaisi kuitenkin silti, etteivät mielen sirut pääsisi enää moisella tavalla valloilleen. Kuningatar toivoo, että viimeisetkin saataisiin turvallisempiin käsiin.”
”Turvallisempia käsiä tavoitteidenne kannalta ette löytäne”, Abzumo sanoi ja luotasi katseellaan ympäristöä. Vortixxit välttelivät katsekontaktia makutan kanssa ja pyrkivät pysymään kaukana kerubeista jatkaessaan työntekoaan.
”Mistä tulikin mieleeni”, makuta jatkoi, ”että tiedätkö, mitä tapahtui kolmannelle sirulle, joka Metru Nuilla oli?”
Puhdistaja ei vastannut välittömästi vaan pysähtyi yhden rautaisen kompleksin liukuvalle sivuovelle ja ohjasi makutan sairaine saattueineen siitä läpi. Pimeän huoneen keskellä, seinän takana pauhaavan liukuhihnaston vierellä, hohti vihreänä Metru Nuin sodassakin paljon toimintaa nähnyt holopöytä. Noin pari metriä halkaisijaltaan oleva kone oli jätetty tarkoituksella päälle ja sen kelluvalta käyttöliittymältä erotti yhä lukuisia uutisartikkeleita ja itseään toistavia videonpätkiä Metru Nuilta. Niistä suurimmassa tuijotti vahki, jonka kaulassa erottui juuri ja juuri medaljongin ketju.
“Kuten varmaan huomaat, Sanansaattaja koitui kuin koituikin ongelmaksi. Kolmas siru on Mustalla Kädellä.”
Makutan silmät kiiluivat. ”Minulla onkin sinulle jotakin, mitä voimme käyttää häntä ja hänen kaltaisiaan vastaan. Oletan, että ne ovat jo saapuneet von Nebulan lähetyksessä.”
“Varhain aamulla”, Puhdistaja vahvisti, ristien kätensä, katseensa olleena yhä naulittuna holopöydän artikkeleihin, “Harvoin kutsuisin mitään niin keinotekoista taiteeksi, mutta ne kaunokaiset ovat todella jotain uutta ja jännittävää. Parhaat puolet meidän molempien maailmoistamme.”
”Eivätköhän ne aja asiansa, kunhan saamme ne kuljetettua Metru Nuille ilman, että toat huomaavat, ennen kuin on liian myöhäistä Sanansaattajan kannalta.”
“Toivon niin. Minulla ei ole tällä hetkellä varaa laajamittaisiin operaatioihin Dumen maaperällä. Ei niin kauan, kun Varjotulla on katseensa siellä. Yritän venyttää hänen vieraanvaraisuudestaan vielä viimeisetkin pisarat ennen kuin hän huomaa, mitä olemme tekemässä. Olet varmastikin tietoinen hänen sirunsa olinpaikasta?”
”Mikäli eivät ole siirtäneet sitä Odinalta, niin kyllä vain. Mitäs kummisedällenne kuuluu, näin yleisesti ottaen?”
Hopeisella metallilla päällystetty musta käsi pyyhkäisi yli holopöydän ja toi esille uuden välilehden. Laatuaan sellaisen, joka esitti ilmakuvaa aiheeseen huomioon ottaen melkoisen epätodennäköisestä sijainnista.
“Avaa kasinoita Steltille…”, Puhdistaja ärjäisi ja pysähtyi hetkeksi huokaisemaan sille, että oli joutunut sanomaan sen ääneen, “Kasvattaa valtapiiriään päivä päivältä. Tuokin ikuisuusprojekti valmistuu ihan lähiviikkoina.”
”Mielenkiintoinen valinta, todella. Se mies on mielenkiintoinen poliitikko. Entä miten hän otti Metru Nuin tapahtumat? Oletan, ettei hän pidä Mustasta Kädestä sen enempää kuin sinäkään.”
“Ehkä. Mutta hän ei ymmärrä, miksi tämä Uusi Käsi on niin vaarallinen. Sanansaattaja ei ole sotilas eikä vakooja. Vielä vähemmän poliitikko. Hän on ennalta-arvaamaton ja sattuu istumaan nyt sekä mielen sirun, että maailman suurimman asekasan päällä. Ja se, mistä hän onnistui kaivamaan kenraaleista vanhimman on jotain mitä en täysin kykene ymmärtämään. Siinä jälleen yksi lukuisista ongelmatekijöistä, jotka luulin hoitaneeni kauan sitten.”
”Myönnettävästi huolestuttavaa. Mutta epäilen, ettei vahkitytöstä ole käyttämään Nimdan sirua, joten aseet ovat ainoa huolenaiheemme hänen suhteensa. En epäile, etteikö hän niitä käyttäisi tarvittaessa meitä vastaan, jos hän on yhtään tullut isäänsä.”
“Aloitamme siis varoen”, Puhdistaja vahvisti käyden samalla mielessään läpi listoja Metru Nuin lähettyvillä liikkuvista vahvuuksistaan, “Tarkkailemme varjoista ja odotamme oikeaa hetkeä. Kenties Varjottu polttaa meille vielä valmiin tien tai raivaamme sen myöhemmin itse. Sitä odotellessa kasvatamme voimaamme. Ja kuten lupasin…”, Purifier lopulta keskeytti ja tarttui selkänsä takaa vipuun, joka nosti väliseinän holopöydän ja sen takana odottavan tehdashallin välistä.
“Tässä sinulle hieman lisää sitä voimaa, jota lupasin.”
Hihnaston, jonka ainoa tehtävä näytti olevan pumpata ulos loputtomat määrät vahkiraajoja, edessä oli puinen lava ja lavan päälle oli pinottu muutama suurikokoinen laatikko, joiden sisältöjen hohde oli niin voimakas, että se kuulsi läpi täyspuun. Kymmenet tuoreet, sieluista puristetut paristot velloivat voimaansa ja odottivat ottajaansa.
”Erittäin mainiota”, Abzumo sanoi ja tarkasteli kuulalaatikkoja innostuneena. ”Näille on kyllä käyttöä jo lähitulevaisuudessa.”
“Päätä sotasi vauhdilla. Tällä maailmalla on enemmän tarjottavaa, kuin loputon verenvuodatus.”
”Sotani päättyy, Ficus, kun saan kaikki kuusi sirua. Yksi niistä vapautuu käyttööni, kunhan Sanansaattaja menettää päänsä. Odinan valtiaan siru ei ole heti saatavilla, ja kahden muun sijainnista ei ole ensikäden tietoa.”
Puhdistajan vasta muodostumaan alkanut vastaus keskeytyi holohuoneen rautaoven aukeamiseen. Vapiseva miespuolinen vortixx työnsi päänsä varovasti huoneen sisäpuolelle.
“Teidän… teidän illan toinen tapaaminen olisi… olisi täällä”, se sanoi ja poistui välittömästi paikalta. Liskon juoksuaskeleiden kaiku poukkoili rakennuksien välissä vielä tovin tämän kaikottua. Kyklooppisilmäinen haarniska vilkaisi Abzumoon ja lähti johtamaan joukkion tietä takaisin Xian kaduille.
“Liskot lastaavat tuotteesi valmiiksi. Käydään vilkaisemassa agenttiani.”
Xialaisen matkustaja-aluksen ääriviivat erottuivat kauas ja Purifier marssitti vieraansa perässään takaisin pienoistelakalle, jossa harmaa lentävä metallikasa telakoitui makutan ulottuvuuksia taivuttavan laitteen vierelle. Yhdessä Violetti ja Hopeinen seurasivat, kuinka musta pitkäraajainen ruumis keltaisella Kirilillä laahusti ulos aluksesta.
Muodonmuuttaja oli kokenut kovia. Sen monikulmaisessa olemuksessa oli yhä massiivisia aukkoja, jotka eivät olleet vielä ehtineet regeneroitua kuntoon. Sen jalkojen motoriikka oli yhä hakusessa vaikka näyttikin, että sen elintoiminnot olivat jo palanneet normaaleiksi. Lopulta se saavutti sen kulkua seuraavan kaksikon ja pysähtyi näiden eteen. Se ei kuitenkaan tuntunut huomioivan lainkaan Abzumon läsnäoloa ja omisti puheensa yksin Puhdistajalle.
“VAHVISTAN UUTISET METRU-NUILTA. RADAK ON KUOLLUT.”
Puhdistaja tuijotti agenttiaan silmiin. He eivät olleet puhuneet kasvotusten kuukausiin. Tehtävä oli ollut paljon odotettua pidempi.
“Radak maksoi virheistään hengellään. Nyt voimme taas keskittyä olennaiseen. Seuraava tehtäväsi odottaa jo. Kapteeni infoaa sinut, kunhan olet taas täydessä toimintakunnossa.”
Muodonmuuttaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja asteli kolmanneksi Abzumon ja Purifierin rinnalle. Niistä kolmesta kaksi kamalinta saivat seuraavaksi todistaa, kuinka Zillaa ohjastava vortixx yritti keksiä, mistä kohtaa kuulalaatikoita voisi yrittää sijoittaa makutan menopelin sisälle.
”Turha vaiva”, makuta tuhahti ja napsautti sormiaan välinpitämättömästi, jolloin tesserakti alkoi pyöriä hallitsemattoman näköisesti ja jollain tapaa nielaisi laatikot sisäänsä. Liskokuski vähäeleisyydestään päätellen pyörtyi ajoneuvonsa sisälle.
“Ehkä me jatkamme asiointiamme hieman paremmissa puitteissa”, Purifier kääntyi takaisin Abzumon puoleen, “Suunta taivasasemalle, oletan? Minä en ainakaan halua viettää Xian maaperällä enempää, kuin on tarpeen.”
“JÄÄN ODOTTAMAAN KAPTEENIN YHTEYDENOTTOA. JATKOYHTEYDET OVAT TÄÄLLÄ PAREMMAT”, Muodonmuuttaja ilmoitti asiallisesti.
”Tuo kätyrisi on kyllä hassu tapaus, täytyy sanoa”, makuta totesi johtaessaan Puhdistajan neliulotteisen aluksensa luokse – joka nielaisi heidät kuin Vuori nielaisee vortixxin.
Liskot huokaisivat helpotuksesta, kun lentävä vääryys poistui hitaasti heidän ilmatilastaan. Telakan keskelle yksin jäänyt Muodonmuuttaja seurasi hartaasti aluksen katoamista horisonttiin. Kirilin takana juoksi julmettu määrä erinäisiä ajatuksia, joista sillä hetkellä päällimmäisin oli ihmetys siitä, kuinka kauan Puhdistaja jaksaisi valehdella langenneelle ystävälleen.
Hämärtyvä iltataivas oli yllättävän kirkas Xialaiseksi. Saarta ympäröivät paksut pilvet rakoilivat harvinaisen hetken ja sitä tovin tuijotettuaan kaksivärinen olento lähti lopulta astelemaan kohti tehdaskomplekseja. Hyvällä tuurilla Puhdistaja oli jättänyt holopöydälleen jotain mielenkiintoista. Vielä paremmalla tuurilla jotain, joka ei muistuttaisi häntä Metru Nuista. Tai ystävästään, joka oli uponnut laivansa mukana.
Merellä
Samat auringot, jotka laskivat sumupilvien taakse Xialla, laskivat Pohjoismantereen rannikolla kirkkaalla taivaalla. Oli se hetki illasta, kun tarkkaavaisimmat alkoivat jo erottamaan tähtien tuikkeen hämärässä. Örveltävien skakdien metakka oli jo alkanut kaikumaan kannen alta, mutta Saraji onnistui tunnelmoimaan siitäkin huolimatta. Sekin tuntui vielä hiljaisuudelta verrattuna edellisiin vuorokausiin.
Vahki sulki pienen kommunikaatiolaitteen ohimoltaan siinä toivossa ettei häneen otettaisi illan aikana enää yhteyttä. Ei hänellä ollut mitään Kapteenin juttutuokioita vastaankaan, mutta toan ääni muistutti häntä töistä jokaisella äänteellään.
Siltä hänen retkensä oli alkanut tuntumaan. Työltä. Ajatus kalvoi kommandoa sisältä. Kunnia ja oikeus oli vaihtunut epävarmuuteen ja pelkoon. Kellot olivat hiipineet taas ionisoturin aatosten taustalle. Valkoinen Kuningatar oli taas hereillä. Se näki taas sen, minkä Sarajikin. Kuuli ja haistoi. Maistoi ja tunsi. Vahki ymmärsi nyt viisauden sananlaskun “tieto lisää tuskaa” taustalla. Hän olisi antanut siskonsa ruhjoa toisenkin puolikkaan kasvoistaan, jos vain voisi unohtaa olevansa vain osa suurempaa koneistoa.
Vahkille olisi hyvin riittänyt lupaus rauhan palauttamisesta. Vääryyksien oikaisemisista. Kostosta kenraalille, jonka poistaminen laudalta toisi rauhan.
Mutta vahki oli alkanut epäilemään omia ajatuksiaan. Olivatko ne todella hänen? Miksei hän kyennyt muistamaan kenraalin rikoksia, vaikka hän tunsi niin suurta vihaa niitä kohtaan? Liikuttiko Saraji edes itse raajojaan vai kuvitteliko hän vain? Oliko Kaikkinäkevä sittenkin jokaisen liikkeen taustalla? Jokaisen teon takana?
Saraji oli koko ajan varma, että hän oli tehnyt oikein lävistäessään Mekaanikon. Niin myös pistäessään Lähetin. Hän ei katunut kumpaakaan surmaa. Mutta miksi ei? Hänen järkensä sanoi, ettei hänen olisi kuulunut, mutta hän ei tuntenut samoin. Moinen epätasapaino kahden suhtautumisen välillä pirstoi Sarajin psyyketä kappaleiksi. Kaiken kokemansa jälkeen hän ei voinut kuin tuntea sympatiaa kaukana kaukana lepäävää Nurukania kohtaan. Vasta nyt ionilla taisteleva ymmärsi, miten pahasti muistoilla pelaaminen saattoikaan rikkoa.
Metalliset sormet puristuivat metallisen kaiteen ympärille, kun vahki kirosi manalaan omaa pääkoppaansa.
Taivasaseman tehdaskerrosten loputon metallin kalke ei ollut kaikonnut mihinkään, mutta silti Kapteenista tuntui, että hän oli päätynyt keskelle maailman syvintä hiljaisuutta. Ei se lopulta paljoa vaatinut. Pelkkä aseman mestarin tuskanhuutojen uupuminen toi painovoimaa uhmaavaan torniin sieltä normaalisti puuttuvaa seesteisyyttä. Mutta nyt myös aseman vahkit nukkuivat. Hämärät käytävät ja laajat hallit olivat väärällään paikoilleen luhistuneita uinuvia koneita. Kummituskaupungiksi muuttunut Baterra-asema oli hetken aikaa yksin jään toan. Ja hän oli päättänyt ottaa siitä kaiken ilon irti.
Purifierin henkilökohtaisten tilojen näköalapaikalta kohti olematonta horisonttia tuijotteleva toa oli jo tuntien ajan seurannut, kuinka Sarajin varhain aamulla lähtenyt laiva seilasi kohti etelää. Eihän se ollut paljoa muuta, kuin musta vaappuva piste kaukaisuudessa, mutta meri oli sinä aamuna rauhallinen ja keli täydellisen pilvetön. Jossain kaukaisuudessa laivaa odottava loputon massa, Pohjoinen manner, olisi kuitenkin vielä ainakin vuorokauden mittaisen matkan päässä.
Uudesta yllättävästä rauhastaan nauttiva toa oli kuitenkin ionisoturin lähdön jäljiltä kovin haikein mielin. Saraji oli kiusallisista muistikatkoksistaan huolimatta mukavinta juttuseuraa, mitä asemalla oli pitkään aikaan ollut. Ja nyt hän seilasi taas pois uuden tehtävän edessä. Mielitutkijankaan kone ei olisi tulossa käymään asemalla korjaantumassa, vaan itsensä merestä kaapinut kirilkasvo oli ilmoittanut matkaavansa suoraan Xialle, jossa hän odotti tapaavansa mestarinsa. Kapteeni oli tunnollisesti nauhoittanut vanhan toverinsa yhteydenoton ja lupasi välittää sen Purifierille, kun tämä heräisi.
Oli kulunut kuusitoista tuntia eilisestä. Ja Baterra-aseman Bahragit nukkuivat yhä mielen sirun niille suomaa untaan.
Kului ainakin tunti, ennen kuin Kapteenin keskittyminen lopulta herpaantui ja Sarajin sekä tämän skakdituttujen laiva lopulta katosi toan näköpiiristä. Volitakasvo venytteli makeasti ja nousi ylös kylmältä lattialta. Hitaasti maiskutellen Kapteeni otti suunnakseen tutun ja turvallisen kanttiinan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hänellä oikeasti teki mieli kahvia.
Sen ajatteleminen tuntui oikeastaan melko hassulta. Kuinka moinen nautintoaine oli muuttunut lähinnä pakolliseksi piristeeksi loputtoman työvuoren ohessa. Kuinka se oli hänelle pitkään ollut vain ruskeaa kuumaa litkua, joka mahdollistaisi vielä muutaman puhelinsoiton tai parikymmentä täytettävää lomaketta. Mutta nyt hänellä teki sitä oikeasti mieli. Hänestä tuntui, että se sopisi tähän hiljaiseen iltapäivään mainiosti.
Hissit eivät toimineet. Kapteeni epäili, että nekin nukkuivat. Asiaa tarkemmin ajateltuaan toa tuli siihen tulokseen, että suurin osa aseman toiminnoista taisi olla samassa lihan varaan rakennetussa verkossa, kuin sen valkoinen kuningatarkin. Ainoastaan ylimpien kerroksien hiljattain rakennetut konetehtaat pyörivät omillaan. Matkallaan toa pohti, toimisiko kahvinkeitinkään vai oliko sekin osa parvea. Ajatus huvitti häntä. Olivatko hänen myöhäisillan piristeensäkin koneen sisälle survotun aivomössön työn tulosta. Kapteeni toivoi hartaasti, että ei. Olisi kuitenkin todella noloa, ettei hän ollut koskaan kiittänyt keitintä kahvistaan. Olihan hän aina luullut sitä vain sieluttomaksi laitteeksi.
Mietteidensä keskellä Kapteeni havaitsi astelleensa kokonaiset kaksi kerrosta ohi kanttiinasta. Hetken toa harkitsi vakavasti kipuamista takaisin ylös, mutta ääni hänen päässään kehoitti kahvinjanon tyydyttämisen sijaan nautiskelemaan mahdollisesta seikkailusta.
Nyt kun hän tarkemmin ajatteli, hänellä ei koskaan ollut mahdollisuutta kurkata sen kerroksen sisään, jonka liukuovien edessä hän parhaillaan seisoi. Nyt siihen oli mahdollisuus ja paljoakaan empimättä toa heitti sormensa ovien välissä hehkuvaan rakoon. Hetken Kapteeni pelkäsi, ettei ovia saisi käsin väännettyä auki. Metallinkappaleet kuitenkin liukuivat yllättävänkin kevyesti syrjään, paljasten kelmeän vihreyden takaansa.
Toan metalliset jalat astuivat soraan kahden loputtomalta tuntuvan kasvihuonejonon väliin. Loputtomia eksoottisesti hohtavia rihmastoja sisällään pitävät lasikuvut näyttivät jatkuvan silmänkantamattomiin. Kerroksen korkean katon korkeimmassa kohdassa paistoi keinotekoinen aurinko, joka lämmitti kaikkeutta allaan. Kirskahtelevin askelin Kapteeni talsi halki soratien ihmetellen. Miksi jollekin tällaiselle oli pyhitetty kokonainen kerros? Mitä Purifier oikeastaan teki valtavilla kasvihuoneilla? Jos Kapteeni olisi ihmetykseltään tutkinut kasvustoa tarkemmin, olisi hän huomannut että loppupelissä ne näyttivät kaikki melko samanlaisilta.
Vasta talsiessaan halki soran Kapteeni alkoi ymmärtämään taivasaseman todellista laajuutta. Hetkenkään kävelemisen jälkeen jään toan näköpiiriin ei tullut sitä metallista seinää, mitä tämä jo odotti. Tekoauringon poltteessa astelevan, hyvin kaukana elementistään olevan sankarin matka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Mutta hiljaisen ikuisuuden, joten Kapteeni ei oikeastaan valittanut.
Kymmeniä minuutteja myöhemmin perille, kerroksen toiselle laidalle saavuttuaan jään toa ymmärsi, miksi liukuovet kasvimaailmaan olivat jo valmiiksi hieman raollaan. Soratien päässä, vasten hopeista kohti aurinkoa kohoavaa seinää, lepäsi kaksi hahmoa joista ensimmäinen oli tummanpuhuva peltipoliisi ja toinen itse taivasaseman mestari.
Sammunut Rorzakh suurimaksi osaksi vain makasi maassa, pidellen sammunutta, ympäriinsä halkeillutta kalloaan Purifierin seinään nojaavassa sylissä.
Kapteeni tuijotti raukeaa näkyä hetken. Tuntui merkilliseltä, kuinka rauhoittavalta oudon kaksikon uni näytti. Toa kuitenkin ymmärsi, että hänen oli parasta poistua kasvihuoneesta, johon hänellä ei varmastikaan ollut asiaa. Mutta jo käännyttyään hänen takaansa puhui hiljainen naisen ääni. Sellainen, jollaista hän ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut.
”Tule lähemmäksi.”
Kapteeni kääntyi ja näki Purifierin hammasrivistöjen liikkuneen. Mestarin ääni ei ollut koskaan kuulostanut sellaiselta. Ääni oli väsynyt. Kuulosti siltä, kuin se olisi vasta herännyt. Ja kuinka kymmenen muuta ääntä nukkuisivat yhä.
”Anteeksi, että olet joutunut tänne. Olin liian hidas. Tätä ei pitänyt koskaan tapahtua.”
Jään toa astui puhuvan mustan massan eteen. Valkoiset luut eivät taaskaan ymmärtäneet, mihin ne kuuluivat. Puhdistetun velton ruumiin pää oli ainoa asia, joka kääntyi.
”Kuka sinä olet?”, Kapteeni ymmärsi kysyä. Mustat silmättömät kasvot katsoivat toaa kaikella vähällä anteeksipyytävyydellään.
”Tuskin olemme koskaan tavanneet. Liekö tuolla enää väliäkään. Olen osa koneistoa nyt.”
Puhdistajan suu piti tauon puheessaan. Väsynyt mieli nukkuvien sielujen keskellä mietti sanojaan tarkoin.
”Sinun pitäisi paeta. Tee se nyt, kun he nukkuvat”, se lopulta jatkoi. Kapteeni tuijotti mestariaan hieman happamana. Hän ymmärsi nyt, mistä oli kysymys.
”Olen pahoillani, Niz. Mutta minulla on ollut paljon mahdollisuuksia paeta. Ja olen valinnut jo tieni.”
Musta suu sulkeutui. Ääni sen takaa oli yllättynyt siitä, miten nopeasti toa oli tunnistanut tämän.
”Sinä et halua nähdä, mihin tämä on menossa”, ääni vielä yritti, mutta kaltoinkohdeltu toa oli odottamattoman järkähtämätön.
”Ei, en haluakaan”, Kapteeni vahvisti, ”mutta minun paikkani on silti täällä. Kaikki mitä enää edes muistan on täällä. Et voi pyytää minua lopettamaan nyt.”
Puhdistetun kasvot tuijottivat maata. Kauan sitten olleen veden toan ääni värähteli mustan kehon hengittäessä raskaasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen musta massa huomasi Kapteenin tuijottavan Rorzakhia sylissään.
”Hänen äänensä jäi sinne. Mielen siru antoi sen jäädä sinne.”
Jään toa muisteli sitä maailman kauneinta ääntä, minkä aseman kuningatar oli hänelle vahkin kautta suonut. Toa tunsi olonsa taas kunnioitetuksi seuratessaan sammuneen vahkin keinumista Puhdistajan hengityksen mukana
.
”Miksi sinä toit hänet tänne?”, jään toa pohti, toivoen varovasti vastausta myös heitä ympäröivään kasvihuoneeseen.
”Minä toivoin, että hän ymmärtäisi, jos hän näkisi, mikä hänestä on tullut.”
Kapteeni ei ymmärtänyt, mutta seurasi Puhdistetun katsetta ohitseen kohti loputtomien lasikupujen rihmastoja. Hetken tuijotettuaan Kapteeni viimein ymmärsi, etteivät vihreät köynnökset olleet kasveja, vaan hitaasti sykkivää, ympäri asemaa kurottuvaa lihaa.
”Hän ei ole suljettuna tälle asemalle. Hän on Baterra-asema. Ja me olemme hänen hermostossaan. Kaikki tämä ympärillämme on Valkoinen Kuningatar.”
”Kuinka sinä voit tietää?”, Kapteeni kyseenalaisti.
”Koska mestarisi kertoi minulle. Silloin, kun hän ei vielä ollut… me.”
”Joten sinä sinä tiedät… sinä tiedät kuka hän on?”, jään toa tiedusteli varovaisesti vilkuille varovaisesti vahkia, joka ei onneksi näyttänyt vielä minkäänlaisia elonmerkkejä.
“Hän on vain lapsi. Luotu kärsimään meidän kustannuksellamme. Muinainen haluton messias.”
“En usko, että tuo aivan vastasi kysymykseeni.”
“Tai ehkä ajattelet sitä väärin”, kuollut ääni jatkoi määrätietoista hinkumistaan, “Oletko koskaan ajatellut, ettei hän ole mitään, minkä tunnet? Ettei häntä voi selittää sanalla, jonka tuntisit? Vastasin kyllä kysymykseesi, mutta ehkei sitä olla tarkoitettu valaisevaksi”
Jään toa tuijotti kaltaisensa sieluun. Musta pää retkahti taas olalleen. Katsekontaktin kiusallisuus ei siitä paljoa muuttunut, kun vain toisella osapuolella oli oikeasti silmät.
Veden toan mieli mustan massan keskellä huokaisi syvään ja koetti epätoivoisesti liikuttaa käsiään. Lopputulos oli masentava nytkähdys, jonka keskellä entinen tieteilijä yritti ymmärtää kaaosta ympärillään.
“Siksi… siksikö he tahtovat hänet?”, se ajatteli ääneen.
Kapteeni teki välittömästi oletuksen, kenestä ääni puhui.
“Kenraali on kahdestoista. Hän on kellon viimeinen palanen.”
“Ei… ei hän. On vielä yksi.”
Nyt Kapteeni ei ymmärtänyt. Ääni päätti johdatella jään toan hitaasti perille.
“Sinä. Sinä puhut Varjotulle. Sinä olet kuningattaren suu. Sinä viet hänen pyyntönsä.”
“Kyllä.”
“Kuukausia sitten… kuningatar halusi jotain. Silloin Puhdistaja matkasi Ath-Koroon. Löysi mielen sirut. Antoi ne pois suojatakseen mieltään.”
“Varjotun käsissä niistä ei ole meille vaaraa”, Kapteeni osasi toistaa mestarinsa sanat.
“Mutta muistat kai… ettei hän mennyt sinne siruja hakemaan.”
Ja silloin valkoisen Volitakin takana aivot tilttasivat. Kapteeni muisti vanhan suunnitelman. Kuulutuspyynnön, joka ohjattiin metsästäjien käsiin. Sen, mitä Purifier oli lähtenyt Ath-Koroon metsästämään.
“Mihin… mihin kuningatar tarvitsee Viimeistä Vartijaa?”
Kahdet kasvot loistivat toan mielessä kirkkaina. Kahdet halutuimmat kasvot pimeyden metsästäjien listalta. Mies hopeisessa Mirussaan ja sininen skakdi kiikarisilmänsä kanssa.
Silloin Kapteeni myös ymmärsi paremmin sopimusta, joka Puhdistajan ja Varjotun välillä vallitsi. Se valttikortti, jolla taivasasema ylläpiti välejään Kummisetään. Mikä sen parempaa, kuin lupaus yksi Odinan hallitsijan kauimmin himotuista palkinnoista.
Mutta mitä ennen sitä?
“Kenraalini…”, ääni huokaili, “He näkevät hänet. He kuulevat hänet. Ei keskiyö häntä odota. Hän on pala, jonka voisi vain noutaa. Taistelu ei ehtisi edes alkaa. Se olisi ohi sekunneissa. Mutta Viimeinen Vartija? Hänen nimensä toistuu. Kuningatar hokee sitä mielessään. Niin monesti hän on ollut lähellä. Tilaisuuksia on ollut lukemattomia, mutta hän ei tee siirtoaan. Hän odottaa.”
Ääni pysähtyi miettimään. Niin myös Kapteeni. Keskustelun aikana Rorzakhin valot olivat hitaasti alkaneet syttymään. Kenties juuri siitä syystä ääni Puhdistetussa purskahti itkuun lauseensa lopussa. Se ymmärsi, että rauhan hetki oli ohi. Kymmenen muuta ääntä olivat valmiina liittymään mielten solmujen kuoroon.
Kapteeni juoksi jo. Hän ei halunnut olla paikalla. Hän ei halunnut kuulla eikä nähdä sielujen heräämistä. Keinoauringon paahde ei paljoa valkoisia jalkoja hidastanut.
Hiljaiset hetket olivat saaneet toan melkein unohtamaan, millaista arki taivasasemalla todella oli. Vaikka toa oli sulkenut hermostojen hallin metalliovet mielestään tiukasti kiinni, kuului lihan sisältä kantautuvan huudon ääni silti läpi toan tärykalvojen.
Portaissa kanttiinan kohdalla Kapteeni viimein pysähtyi siihen kohtaan, mihin hänen alun alkaenkin oli tarkoitus. Jostain syystä kahvi oli kuitenkin alkanut tunnostamaan jälleen kerran huonolta idealta. Ohikiitävä seesteisyys oli luhistumassa jään sankarin ympäriltä. Hissi kilahti hänen takanaan. Kuningattaret olivat nukkuneet tarpeeksi. Aseman koneistot lauloivat jälleen.
Samaan aikaan kivisen saaren uumenissa skorpioni havahtui takaisin todellisuuteen.
