Klaanon

Avainsana: Baterra

  • Dynamo: Äpärä, Noita ja Sotalordi

    Vaeltajan työ oli päättyä tragediaan. Sulka oli jäänyt hänen käteensä käen käynnin jäljiltä. Silloin hän oli saanut tietää, että aika itse oli hänet kironnut. Tikittävät kellot siitä häntä muistuttivat. Kun hän oli saanut tietää, ei hän enää lakannut kuulemasta niitä. Jokainen valveillaolon hetki hän niitä kuunteli. Ja välillä muulloinkin. Unista parhaat olivat ne, joissa se päättyi. Joissa vaellettavaa ei enää ollut. Ne, joissa kellot eivät enää hänelle soineet.

    Hän olisi itkenyt, mutta lohtu oli hänen puolellaan. Se, mitä hän oli luonut, katsoi häntä silmiin ja hymyili.

    ”Älä itseäsi kelloille anna”, luomus sanoi. ”Älä ajalle vielä antaudu. Sillä vielä on tietä jäljellä. Vaelletaan sillä yhdessä.”

    Hyökkäys oli tullut kuin tyhjästä. Siinä vaiheessa, kun Fuzanaen joukko oli onnistunut kaatamaan yhden vihollisarmeijan ritareista, oli suurin osa niistä marssinut jo kenraali Traftanon puolustuslinjan lävitse ja kohti merta. Fuzanaen joukko oli lähtenyt kiertämään ylämaita pitkin vihollisen sivustaan, kun he näkivät, mitä ne olivat tehneet.

    Heidän veljiensä ja siskojensa veri oli peittänyt valkoisen hiekkarannan. Soturien ruumiit olivat palasina. Suurin osa joko ilman päätä tai keskivartalon kohdalta halkaistuja. Fuzanaenkin siljainnilta erotti puolustajien päällikön sirpaloituneen punaisen haarniskan. Heidät oli lyöty hetkessä. Fuzanae oli käyttänyt joukkojensa kokoamiseen hädin tuskin kahta minuuttia.

    Hänen rinnallaan seisova Cass’z oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän messinginvärinen varsijousi oli valahtanut remminsä varaan, kun siitä kiinni pitäminen oli muuttunut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Fuzanae itse ei ollut yllättynyt. Hän oli menettänyt seitsemän soturia yhtä vihollisen ritaria vastaan. Vaikka hän oli arvioinut heillä olevan viholliseen ainakin kolminkertainen ylivoima, ei se merkinnyt paljoa sellaisen brutaalin tehokkuuden edessä.

    ”Ne ovat jo saavuttaneet meren”, mutisi kuusipäisen joukkion suurin. Turondor oli vaihtanut aseensa surmatun ritarin valtavaan seipääseen, joka nojasi nyt tämän olkapäätä vasten.

    ”Niin”, Fuzanae huokaisi. ”Ne etenevät sellaisella vauhdilla, että emme ehdi saamaan vahvistuksia, ennen kuin ne saavuttavat temppelin.”

    ”Mitä… mitä me oikein teemme?” Cass’z haukkoi henkeään. Tämä ei ollut saanut vieläkään katsettaan irti heidän alapuolellaan aukeavasta hävityksestä. Niin moni oli silvottu. Sellaista kuoleman skaalaa oli mahdotonta ymmärtää, vaikka sitä tuijotti suoraan silmiin.

    ”Emme voi lähestyä vihollisen pääjoukkoa. Meidän täytyy pysyä etäällä ja etsiä joukosta irtautuneita. Sitten sama taktiikka kuin äsken. Pidämme etäisyyttä ja piirittämällä iskemme jalkoihin takaapäin, kun mahdollisuus tulee”, Fuzanae selitti.

    ”Ja kuinka kauan luulet, että voimme pitää sellaista taktiikkaa yllä? Meitä on jo nyt vähemmän kuin edellisessä kohtaamisessa”, Turondor ähkäisi. Tämän häntää peittävät mustat panssarilevyt helähtelivät, kun hän puhui.

    ”Siihen asti, että viestijät pääsevät kotiin ja tuovat apua”, Fuzanae murahti. Hän luotti siihen, että he saisivat vielä rivinsä kasaan. Silti häntä huoletti, mitä vihollisarmeija ehtisi siinä ajassa tekemään.

    ”Vihollisen selkää ei edes näy enää”, huomioi punaisilla sotamaaleilla peitetty soturi Turondorin rinnalla. ”Pitäisikö meidän käydä etsimässä selviytyneitä?”

    Cass’zn kasvoilta valahtanut väri kertoi, ettei hän olisi halunnut laskeutua hävityksen keskelle. Fuzanae kuitenkin nyökkäsi soturin ehdotukselle. Jos oli pienikin mahdollisuus siihen, että joku alhaalla oli vielä hengissä, heillä oli velvollisuus auttaa.

    Jo matkallaan alas he haistoivat sen. Verta ja silvottua lihaa oli niin paljon, että sen katkussa oli vaikeaa hengittää.

    Vihollisen ritarit olivat tehneet perusteellista työtä. Fuzanaen joukko oli ensin hajaantunut tekemään nopean kartoituksen siitä, oliko eloonjääneitä lainkaan. Kun oli alkanut käydä selväksi, että heidän toverinsa oli pilkottu perusteellisesti, he kokoontuivat jälleen päällikkönsä luokse. Tämä oli kumartunut Traftanon keskeltä halkaistun ruumiin yläpuolelle. Edes parhaiden Guchelekin siunaamien takojien työ ei ollut pelastanut tätä vihollisen teriltä. Niiden taialla kyllästetty metalli oli leikannut läpi kenraalista kuin tämän haarniska ja liha olisivat olleet vettä vain.

    He olivat jo aikeissa lähteä seuraamaan hävitystä merelle päin, kun rinteeltä heidän takaansa alkoi kuulua juoksuaskelia. Cass’z tarkkaili saapujaa varsijousensa kiikarin läpi. Vihreästä vaatetuksesta ja hännän päässä roikkuvasta pienestä laukusta päätellen se oli yksi kotiin käsketyistä tiedustelijoista.

    Fuzanae kääntyi ottamaan tämän vastaan. Hengästynyt ja huohottava lisko oli yltä päältä veressä, mutta tämän nopeista askeleista päätellen ei omassaan.

    ”Tuletko kotoa?” Fusanae kysyi ja riensi tukemaan pyörtymisen partaalla olevaa tiedustelijaa. ”Kuinka kaukana vahvistukset ovat?”

    Tiedustelija siristeli silmiään ja keräsi voimia puhuakseen.

    ”Ourgos… on kuollut. Ne olivat hyökänneet Zighlaan sydämeen, ennen kuin vartiosto ehti reagoimaan. Koti… on kaatunut.”

    Cass’z parahti ääneen. Turondor kirskutteli hampaitaan yhteen kuuluvasti. Joukkiossa katseltiin hämmentyneinä toisiaan. Ei se voinut pitää paikkansa. Ei Zighlaa voinut noin vain kaatua. Satoja sotureita oli siellä aina vartiossa.

    Mutta Fuzanae ymmärsi. Jos ne olivat leikanneet tiensä läpi samanlaisella tehokkuudella…

    ”Ourgos”, Turondor kuiskasi, mutta ei saanut vietyä ajatustaan loppuun, kun sihisevä ääni sai hänet laittamaan seipäänsä tanaan.

    Fuzanae ehti väistää vain vaivoin, kun tiedustelija hänen edessään seivästettiin. Veri purskahti tämän rinnasta seipään repiessä rintakehää kappaleiksi. Valkoinen holvikaari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Sen sisältä työntyvän aseen kantaja puski siitä läpi ja heilautti asettaan niin, että se silpoi uhrinsa miltei kahtia. Ruumis lensi sivuun. Fuzanaen miekka kilpistyi ritarin kultaiseen haarniskaan ja hänen oli pakko perääntyä.

    Yksi joukon sotureista oli toiminut nopeasti ja onnistunut kiertämään hyökkääjän selustaan. Tämän keihäs iski kohti ritarin niveliä, mutta se oli kääntynyt kokoisekseen hirvittävällä nopeudella. Seiväs halkaisi soturin itsensä, ennen kuin tämän hyökkäys koskaan edes saavutti kohdettaan.

    Kellokoneiston tikitys kertoi Fuzanaelle, että Cass’z oli ladannut sarjan nuolia varsijouseensa ja etsi nyt sopivaa hyökkäyslinjaa. Kevyemmin varustautuneet soturit yrittivät harhauttaa ritaria, mutta tämä marssi haarniska kumisten suoraan Cass’ztä kohti. Hän yritti perääntyä tähdätessään, mutta kolossin valtavat askeleet kuroivat eroa kiinni nopeammin kuin hän oli kuvitellut. Tämä oli jo seipääniskun etäisyydellä. Fuzanae tajusi sen ja päätti yrittää jotain uhkarohkeaa.

    Ritari pysähtyi, kun sen kaulaan takaapäin hypännyt lisko yritti upottaa teräänsä sen kaulaan. Ritarin käsi tarttui nopeasti hyökkääjänsä vasempaan kouraan ja rutisti sen vaivatta veriseksi tahnaksi. Fuzanae sinkoutui hiekkaan verta vuotaen ja tuskasta huutaen. Se oli kuitenkin antanut Cass’zlle tarpeeksi aikaa tähdätä ja vetää liipaisimesta.

    Neljä messinkistä nuolta sinkoutui sarjassa ritarin naamiota kohti. Kuului kolme särähdystä, kun aktivoitunut suojakenttä torjui ammukset. Kenttä kuitenkin särähti heti niiden jälkeen tiehensä. Ensimmäinen nuolista oli ehtinyt kentän sisäpuolelle ja osunut täydellisesti kultaisen naamion vasemmasta silmästä sisään.

    Ritari ei näyttänyt kipua tai muutenkaan reagoinut osumaan, mutta hetkeään vartonut Turondor tiesi, että tämä oli hänen tilaisuutensa. Edelliseltä ritarilta varastettu seiväs upposi ritarin jalkaan tämän sokean silmän puolelta ja repi sen kappaleiksi. Kolossi jysähti maahan, ja ennen kuin se ehti nostamaan asetta suojakseen, Turondor loikkasi ja upotti seipään tämän kalloon.

    Sininen valo kultaisen ritarin silmissä sammui. Turondor huohotti raskaasti, kun Cass’z ja yksi jäljelle jääneistä muista sotureista ryntäsi auttamaan Fuzanaen pystyyn.

    Murskattu käsi vuoti niin monesta paikasta, että vuoto oli tyrehdytettävä sen yläpuolelta. Cass’z teki kiristyssiteen vyöstä ja lanteille sidotusta huivistaan. Turondor vilkuili sillä aikaa hermostuneena ympärilleen. Ritari oli ilmestynyt käytännössä tyhjästä. Mikä noituus niille oli tien avannut?

    Sitten horisontissa välähti. Liskot käänsivät katseensa meren ylle, jossa he ehtivät nähdä kaiut sinisestä valosta, joka taivasta oli halkonut. Sitten jyrähti. Pamahdus oli niin valtava, että se melkein lennätti verenhukassa haparoivan Fuzanaen kumoon.

    Sitten välähti uudestaan – ja nyt he näkivät sen kunnolla: sininen salama nousi jostain pauhaavan meren keskeltä kohti taivasta. Se purkautui jonnekin pilviselle taivaalle, minkä jälkeen uusi pamahdus vavisutteli rantaa.

    He tuijottivat luonnotonta ilmiötä hiljaa, kun se tapahtui uudestaan ja uudestaan. Meri pauhasi koko ajan kovempaa. Sitten he haistoivat sen. Palaneen lihan käry kohosi merestä ja täytti maailman katkullaan.

    Turondorin ote seipäästä lipesi, kun taivas syttyi tuleen. Merten syvyyksistä alkaneet siniset liekit levisivät kulovalkeaan tavoin. Ensin paloi taivas. Sitten ilma meren yllä. Ja vain sekunteja myöhemmin syttyi meri itse.

    Ilma täyttyi savusta ja kosmosta halkovista parkaisuista. Koko todellisuus värähteli kärsivän äänen tahdissa. Ja rannalla veren keskellä seisova liskojoukko oli voimatomia auttamaan.

    He katsoivat, kuinka palaneesta lihasta nouseva savu peitti taivaan tähdet lopullisesti taakseen.

    Ja kuuntelivat, kun vapauden siniset liekit silpoivat heidän äitinsä.

    Äpärä, Noita ja Sotalordi

    Satoi vettä. Kellojen tikitys hädin tuskin kuului valtakunnan eteläisimpiin kolkkiin. Valkoiseen soraan kaivetun kuopan pohjalla puuhasteleva Peelo oli kiinnittänyt siihen huomiota. Vielä muutamaa todellisen maailman viikkoa aikaisemmin tikityksen olisi kuullut selvästi. Nyt jokin oli muuttunut. Kuin Valkoinen Kuningatar ja tämän koneisto olisivat jotenkin väsyneet.

    Soramontun pohjassa paistoi hopeinen, valtakunnan alkuperäinen maa. Peelo veti sen pintaan auki väännetystä kolosta paksun mustan kaapelin, jonka päässä oli kaksi metallista tankoa. Hän asetteli omaa käsivarttaan ainakin kolmin kerroin paksumman kaapelin olkapäälleen ja alkoi hitaasti nousemaan ylös kuopasta. Sinne takaisin valuva sora ja kivien väliin hitaasti kertyvä vesi hidasti nousua huomattavasti. Sinnikyydellä ja kärsivällisyydellä Peelo kuitenkin pääsi takaisin sora-aavikon tasalle. Kaapelia ilmestyi kuopan sisuksista sitä mukaa, kun hän käveli. Taivasta vilkuileva androidi varmisti vielä kertaalleen, että hänen suuntansa oli oikea. Kellokoneisto oli hieman hänestä koilliseen ja musta aurinko hänen ja määränpäänsä toisella puolella.

    Sadetta uhmaten hänen matkansa alkoi. Oli tullut aika.

    Edeltävät viikot olivat kääntyneet valtakunnan ajassa niin moneksi ikuisuudeksi, ettei Peelokaan ollut viitsinyt enää niitä laskea. Oli paljon tärkeämpää pysyä kartalla siitä, paljonko aikaa oli kulunut siinä Bio-Klaanin jäsenhuoneessa, jossa hän dynamo takaraivossaan uinui.

    Niiden ikuisuuksien aikana Peelo oli kuitenkin oppinut kulkemaan ilman tarvetta luottaa paikan epäluotettaviin karttoihin. Ainoat sellaisia piirtäneet olivat yleensä zyglakeita, mutta näitä kiinnosti yleensä niin kapeat reitit, ettei niitä voinut edes kunnolla vertailla keskenään. Peelo sen sijaan oli kaiken aikaa piirtänyt paikan kokonaiskuvaa mieleensä.

    Valkoisen Valtakunta oli saanut myös nimen. Se oli nyt sekä hänen että Hypoteesissa aikaa viettävien suussa ”Kranala”. Nimen alkuperä oli mysteeri, mutta se oli ilahduttanut erityisesti Creedyä, joka oli kyllästynyt puhumaan Valtakunnasta kuin se olisi kuulunut Biancalle. Joten ”Kranala” oli yleistynyt nopeasti. Sillä kaikki tiesivät, tai ainakin toivoivat, että kuten Kranalan aikaisempienkin valtiaiden, Biancankin valtakausi olisi väliaikainen.

    Peelon perässä raahautuva kaapeli loi samalla uraa soraan. Näennäisesti loputtoman mittainen johto kumpusi maan sisältä ehtymättömänä. Ensimmäisen loputtoman taipaleen jälkeen se ei antanut merkkejäkään loppumisesta, joten Peelo jatkoi matkaansa urhoollisesti kiskoen. Häntä harmitti vähän, ettei voinut kutsua itselleen kyytiä, sillä ainoa kyyditsijä, jonka hän siellä tunsi, olisi kiskonut kaapelin mukanaan paikkoihin, joissa Peelo ei ollut varma, toimisiko se. Oli siis vain kärsivällisesti jatkettava matkaa.

    Hän ohitti oikealla puolellaan sijaitsevan kennoston kaksoiskuningatarten syntymättömiä kaartilaisia. Vain osittain maan alta pilkottava rakennelma oli täynnä keskeneräisessä muodonvaihdoksessa uinuvia koneita. Aika oli ravistanut niistä lihan irti, mutta muoto oli vielä kaukana parviälyn palvelukseen astumiseksi. Peelo oli yllättynyt, ettei Bianca ollut vielä löytänyt niitä.

    Seuraavan kahden loputtomuuden halki talsiessaan vastaan ei tullut muuta kuin vaihtelevia maastonmuotoja. Kaapelin vetäminen jyrkkien mäkien läpi vaati ponnisteluja, mutta Peelo ei suostunut kiertämäänkään. Signaalin vahvuudelle oli oleellista, että reitti oli mahdollisimman suora, joten Peelo kohensi asentoaan ja jatkoi puskemista.

    Pitkän nousun jälkeen hän sai nauttia tovin alamäestä. Hänen Ourgoksen tasangoille saavuttuaan matkustaminen oli taas monotonista, mutta helppoa. Peeloa maisemien puuttuminen ei haitannut. Kranala oli täydellinen paikka ajattelemiselle. Siellä oli niin paljon enemmän aikaa tehdä sitä kuin Peelon omassa todellisuudessa. Kaapelia kiskoessaan hän oli ehtinyt pohtia jo montaa asiaa: Biancan luonnetta, kellokoneiston toimintaperiaatteita, Nimdaa sekä Facestionatorin kovaäänisesti Bio-Klaanin torilla kuuluttamaa mainosta, jossa hän halusi ostaa nazorakien irtopäitä nimeämispäivän koristeiksi.

    Kaikkiin muihin hän oli saanut pohdiskelemalla mieltä rauhoittavia ratkaisuja, paitsi kasvoja keräilevän pimeyden metsästäjän motivaatioihin. Peelosta tuntui, että hänen pitäisi joskus vierailla Odinalla. Ehkäpä kyseessä oli vain kulttuuri, jota hän ei ymmärtänyt.

    Kun kaapeli halkoi koko tasankoa, muuttui soran väri Peelon jalkojen alla aavistuksen tummemmaksi. Hän tiesi sen tarkoittavan, että hän oli saapunut Kaikkinäkevänaukiolle. Hän oli melko varma, että nimi oli ironinen. Se juonsi aluetta asuttavalta Lehvak-kommuunilta, joka joutui viettämään suurimman osan ajastaan maan alla Biancan katsetta vältelläkseen. Täten ”aukio” itsessään oli vain lisää sitä samaa tyhjää, mitä ikuisuuksissa sen ympärilläkin. Ainoa merkittävä ero oli soran sävyerossa. Peelo epäili, että siinä oli kenties joskus virrannut vettä. Tällä menolla sitä olisi siellä taas kohta. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään.

    Sade oli alkanut Kranalan kummallisen aikakäsityksenkin huomioiden melko hiljattain. Suntio ja Lähetti olivat matkustaneet kauas sen lähteen selvittääkseen. Ensin vettä oli tippunut pelkästään Baterrasta. Sitten se oli levinnyt sitä ympäröiville alueille. Nyt he olivat melko varmoja siitä, että koko Kranala oli sateen peitossa. Hypoteesissa aikaa viettävät zyglakit tuntuivat olevan siitä lähinnä iloisia. Bahragien lukuisat kaartilaiset olivat kuitenkin vaikuttaneet hermostuneilta. Jos Peelo ei olisi kiskonut perässään loputonta puolta maailmaa halkovaa kaapelia, hän olisi kysynyt krana-altaiden vartijoilta, mikä näitä sateessa huoletti. Mutta juuri nyt hänellä ei ollut sille aikaa eikä tahtotilaa. Matkaa oli jatkettava.

    Hän ohitti Biancan koneiston sen itäpuolelta ja niin kaukaa, ettei hänen läsnäoloonsa kannattaisi reagoida. Hän oli oppinut, että kellokoneisto oli vain kaksitoista todellisuuden mittaa leveä, joten jos kiersi tarpeeksi kaukaa, sen pystyi melko helposti välttämään. Hän oli valikoinut kaapelin lähtöpisteen sen perusteella, että koneiston kiertämisestä tulisi mahdollisimman vähän ylimääräistä kulkemista. Hän oli onnistunut optimoimaan reitin noin kaksi ikuisuutta ja seitsemän todellisuutta suorinta mahdollista reittiä pidemmäksi. Se oli hänen mielestään ihan hyvä suoritus.

    Seuraavaksi Peelon edessä häämötti valtava vuori. Taivasta kohti kurotteleva valkoisesta kivestä koostuva kallio olisi ollut käytännössä mahdoton ylittää, mutta Peelon onneksi sen läpi kulki siisti ja melko hyvin keinotekoisesti valaistu tunneli. Peelo päätteli sen muodosta, että se oli joskus kauan sitten Biancan basiliskin kaivama. Kärmeksen paluuta ei onneksi tarvinnut enää stressata: Lähetin tiedustelutieto oli varmistanut, että reitti oli selvä ja riskit vaarallisille kohtaamisille olivat olemattomat.

    Ennen tunnelin suuta näkyi kuitenkin liikettä. Pikkuruinen otus oli Peelolle entuudestaan tuttu. Tämän lumpeenlehteä muistuttava pää ja kirkkaanoranssit silmät muistuttivat Peeloa muuannen bioklaanilaisesta arkistonhoitajasta. Hän vaihtoi tontun kanssa pari sanaa ja jatkoi sitten matkaansa. Tonttu oli kertonut, että laaksossa tunnelin jälkeen oli muusta joukosta eksynyt menninkäinen, jota kannatti varoa. Peelo vakuutteli tälle, että menninkäiset olivat harmittomia, ja muut kuulumiset vaihdettuaan asteli tunneliin. Sen varrella oli muutama palanut lamppu, mutta se ei Peeloa haitannut. Oli mukavaa kulkea muutama ikuisuus sateelta suojassa.

    Valo tunnelin päässä oli kirkas. Kun Peelon silmät tottuivat siihen, tervehti häntä taas loputon meri valkoista soraa. Sitä kutsuttiin Guchelekin haudaksi ja sillä oli hengellistä arvoa monelle Kranalassa vaeltelevalle. Peelo ylitti sen paljoa ajattelematta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että oli ajatellut matkan aikana jo niin paljon, että hän olisi ansainnut tauon. Joten hän vain veti kaapelia ja käveli.

    Sitten hän saapui tasangolle, josta tonttu oli hänelle puhunut. Kokoa alueella oli niin paljon, että Peelo ei odottanut törmäävänsä joukostaan irtautuneeseen menninkäiseen vahingossa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun hänen näkökenttäänsä ilmestyi hitaasti kasvava piste. Sen tummasta ruumiista erotti pian kultaiset kasvot mutta myös jotain muutakin. Jotain sellaista, mitä Peelo ei ollut ennen nähnyt.

    Lähemmäksi asteltuaan kävi selväksi, että menninkäinen oli saanut jostain itselleen sateenvarjon. Kirkas ja keltainen sontikka päästi tyydyttäviä ropinan ääniä, kun jatkuva sade iskeytyi siihen. Sateenvarjon pää oli tiukasti maan sisällä ja se nojasi menninkäisen pientä kädentynkää vasten. Peelo oli iloinen menninkäisen puolesta, että sateesta huolimassa Kranalassa ei tuullut lainkaan. Pienikin vire olisi nimittäin lennättänyt varjon tämän hädin-tuskin-otteesta.

    Se ei edes värähtänyt Peelon ohittaessa sen. Sen katse, kuten kaikkien aikaisempienkin androidin kohtaamien, oli visusti kohti taivasta ja siellä vellovaa mustaa aukkoa. Sateenvarjon pirteä väri muistutti niistä säikeistä, jotka halkoivat horisonttia Kranalan laitamailla.

    Menninkäiskohtaamisen jälkeen Peelo ohitti Muistojen Laakson sen itäpuolelta. Vartiointia oli varmasti kiristetty siellä viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, eikä Peelo halunnut myöskään selvittää, millaisen reitin hän joutuisi kaapelin kanssa tekemään, jos haluaisi sieltä ulos mahdollisimman suoraan. Oli parempi kiertää laakso kokonaan kuin testata teoriaa siitä, pääsisikö Yksityisetsivän humalaisista baarimuistoista suoraan Mekaanikon syntymäpäivämuistojen liittymään, vai olisiko hän joutunut harhailemaan kaapelin kanssa muistosta toiseen niin kauan, että olisi joutunut ulos jostain tunkkaisesta Blazglarin kasinomuistosta. Ja kaikki, jotka viettivät Muistojen Laaksossa paljon aikaa, tiesivät, että kasinomuistoja säilytettiin siinä nurkassa, josta oli pitkä matka takaisin polulle.

    Joten hän käveli pitkin soraa ja ikuisuudet kuluivat. Seitsemän sellaisen jälkeen hän uumoili lähestyvänsä pohjoista meriporttia. Merta siellä ei tietenkään ollut, eikä porttia, mutta sitä kutsuttiin silti sellaiseksi. Se oli harvoja paikkoja Kranalassa, jossa horisontti oli jotain muutakin kuin valkoista. Maailman reunat kaartuivat siellä sellaisella tavalla, että taivasta normaalisti peittävä valkoisuus rakoili. Peelo oli siitä päätellyt, että kyse oli jonkinlaisesta sumusta. Biancan valheillaan peittämä taivas ei ehkä ollut aina ollut sellainen – tyhjä – vaan toisenlainen taivas oli ehkä paistanut vielä silloin, kun Bahragit hallitsivat. Peelo ei ollut kuitenkaan halunnut kysyä heiltä asiasta vielä. Kuningattaret olivat kokeneet kovia, ja Peelo halusi antaa heille aikaa toipua.

    Kaksi Nuhvok-Va:ta heilutteli Peelolle käsiään pienen jyrkänteen päällä. Peelo vilkutti niille takaisin ja pikkuväki katosi nopeasti sen jälkeen takaisin soraan. Peelo tiesi, että niitä oli hieman kaikkialla. Ne muiden onu-kaartilaisten ohella olivat vastuussa Vanhan Parven lukuisista maanalaisista suojapaikoista ja reiteistä. Ensin Peelo oli ollut yllättynyt siitä, ettei Bianca ollut huomannut niiden liikehdintää loputtomien ikuisuuksien aikana. Sitten yksi kerta hän oli todistanut, kuinka pataljoona sähiseviä keskushermostoja oli vain seurannut sivusta, kun Va:t olivat kaivautuneet syvyyksiin heidän edessään. Biancan aaveet eivät olleet tehneet elettäkään niiden seuraamiseksi.

    Peelo oli melko varma, ettei Valkoinen Kuningatar todellisuudessa välittänyt, mitä tämän katseen ulkopuolella tapahtui. Tämän valtakunnassa oli väliä vain sillä, mikä näkyi päälle. Se oli valheen verho, jota pidettiin yllä kuin teatterilavastetta. Kaikki tiesivät, ettei se ollut aito, mutta se täytti tehtävänsä juuri sen tarinan kertomiseen. Peelo vain ei ollut vielä aivan varma, millaista tarinaa Bianca yritti kertoa.

    Meriporttien toisella puolella hän törmäsi nopeasti taas tuttuihin. Raf’atax, nuori sielunvaeltaja ja tämän ystävät Krana-Su ja Krana-Nui seisoivat vartiossa Hypoteesia kohti johtavalla tiellä. Kranat, perinteiseen tyyliinsä, oli naulattu jonkinlaiseen ilmoitustauluun. Raf’atax tervehti Peeloa ja Peelo tervehti takaisin. Hän kuitenkin pysähtyi näiden luokse vain hetkeksi. Koko vartion kolmikko tiesi, millä tehtävällä Peelo oli, eivätkä he halunneet varastaa tämän aikaa. Krana-Nui oli aistinut etelässä sinä loputtomuutena paljon kummitusten liikehdistää. Krana-Su taas kertoi kuulleensa kellokoneiston suunnalta outoa hyräilyä. Peelo lupasi selvittää asiaa sen jälkeen, kun kaapeli olisi paikallaan.

    Matka jatkui, eikä sitä ollut enää pitkälti. Sillä tahdilla Peelo uskoi saavuttavansa Legendojen Pistorasian kuudessa ikuisuudessa ja seitsemässä kuukaudessa. Ei matka eikä mikään. Hänen kärsivällisyytensä palkittaisiin pian.

    Niistä ikuisuuksista viisi hän mietti, kuinka piristäisi Tawaa seuraavalla kerralla, kun tapaisi hänet. Hänellä oli asunnossaan melkoiset määrät lahjaksi saatua alkoholia, jolla hän ei tehnyt mitään, mutta adminin aistien sumentaminen ei tuntunut välttämättä viisaalta. Sitten hän mietti, olisiko kokeillut piirtää tälle jotain. Peelo oli siinä ihan hyvä, mutta toisaalta niin oli Tawakin. Hän oli nähnyt muutaman kuvan, jonka admin oli piirtänyt jäsenkirjaan ja tullut tulokseen, että jos tämä halusi jotain, osaisi tämä varmasti tehdä sellaisen itsekin.

    Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että ostaisi Tawalle puutarhahanskat. Sormien multaantuminen iltakävelyiden puutarhareissuilla olisivat mennyt huoli. Ehkä hän hankkisi myös jonkin haarniskaan kiinnittyvän kotelon, jossa ne kulkisivat kätevästi mukana. Klaanin linnakkeessa olisi muutama paikka, josta hän voisi niitä etsiä.

    Tyytyväisenä päätökseensä hän käytti seuraavat kolmekymmentä vuotta jäljelle jääneestä ikuisuudesta arvuutellen Turaga Manitaloksen viidettä dilemmaa, jossa kyseenalaistettiin materiaalisen todellisuuden arvo. Peelo oli tulossa siihen tulokseen, että Turaga Manitalos ei välttämättä ollut koskaan itse osa materiaalista todellisuutta vaan useamman filosofin ja tutkijan tietynlainen yhteinen luotu persoona. Ajatus kuitenkin katkesi, kun hän saapui odottamaansa risteykseen ainakin kahdella kuukaudella etuajassa. Hän oli huomaamattaan kävellut paljon odottamaansa nopeammin. Kumma laskuvirhe, mutta ei huono asia.

    Hieman ennen kuin Hypoteesi olisi ilmestynyt horisonttiin hänen edessään, hän kääntyikin risteyksestä oikealle. Hän ei aikonut vetää kaapelia kaupungin lävitse vaan suuntasi vuorijonon juurelle idässä. Siellä käytiin harvoin. Peelokin tiesi siellä lymyilevistä salaisuuksista vain, koska Suntio oli ne nuoruudessaan kartoittanut. Nyt, kun hänellä oli taas silminnähtävä kiintopiste, jota lähestyä, Peelon ajatukset keskittyivät jälleen pelkkään matkustamiseen. Loppumatka taittui nopeasti. Vuoriston juurelle saavuttuaan hän tarkisti vielä sijaintinsa Baterran reunaa taivaalla mittaillen.

    Hän ei ollut aivan varma, miksi ei uskaltanut katsoa aurinkoa itsessään. Se oli kumma tunne. Kuin hänen sisällään olisi ollut joku toinen, joka otti ohjat ainoastaan silloin, kun musta paiste oli kyseessä. Peelo oli yrittänyt huijata itsensä vilkaisemaan sitä monta kertaa. Testattu oli niin muistoista varastetut aurinkolasit kuin odinalaisen sukellusveneen periskoopit. Joka kerta lopputulos oli kuitenkin sama. Katse väisti auringon juuri ja juuri. Sitä pystyi tosin silti käyttämään suunnistamiseen. Koska Baterra paistoi aina täsmälleen samassa paikassa, sen avulla liikkuminen oli helppoa.

    Hän oli saapunut perille. Jonon korkeimman vuoren reunalla seisoi puoliksi maan sisään uponnut kapseli. Se oli suureksi osaksi läpinäkyvä, joskin sen sisältä ei nähnyt paljoa, koska sen pinta oli ulkopuolelta oudon liman peitossa. Kapselin kansi oli punainen ja siihen oli kirjailtu kaksoiskuningattarien pyöreä tunnus. Se oli reliikki muinaisilta ajoilta, mutta juuri sopiva Peelon tarpeisiin. Se mahdollistaisi monta sellaista asiaa, jotka Bianca olisi varmasti muuten huomannut. Kapseli vain tarvitsi virtaa, ja miltei puolet maailmasta kaapeli perässään kuljettuaan Peelolla oli sille viimein juuri sitä.

    Legendojen Pistorasia oli kiinnitetty kapselin juurelle. Peelo pysähtyi ja varmisti, että kaapelin päästä sojottavat metallitangot täsmäsivät siihen. Olisi ollut noloa, jos siinä vaiheessa hän olisi joutunut lähtemään etsimään adapteria. Kaikki näytti kuitenkin olevan juuri oikein. Hän kumartui. Kaapeli iski hieman kipinää yhdistyessään rasiaan, mutta ne liittyivät toisiinsa silti saumattomasti. Peelon oli pakko hymyillä maskinsa alla. Hänen työnsä kantoi hedelmää.

    Sähkö virtasi kapseliin, joka alkoi humista. Sitten sen kansi lähti kiertymään hitaasti auki ja sankkaa vihreää savua purkautui sen sisältä. Kansi jysähti lujaa maahan. Sen sisältä näkyi ilmiselvää liikettä. Peelo oli ristinyt kädet selkänsä taakse ja odotti, kunnes kaksi punaista kättä tarttui kapselin reunaan sen sisältä ja hopeiset kasvot kurkistivat sen sisältä.

    ”Hei”, Peelo sanoi.

    Hopeisen Mirun omistaja nyökkäsi, veti itsensä käsillään ulos kapselista ja laskeutui soraan Peelon eteen. Killjoy raksautteli niveliään ja ojensi sitten kätensä Peelolle, joka välittömästi tarttui siihen.

    ”Pitkästä aikaa, Peelo”, Killjoy hymähti.

    ”Niin on”, Peelo nyökkäsi. ”Saimme viestisi. Meillä on kaikki valmiina.”

    ”Loistavaa. Täällä ei ole muuten koskaan ennen satanut”, Killjoy ihmetteli.

    ”Ei minunkaan ollessani”, Peelo myönsi.

    Peelo tarkisti vielä kaapelin liitoskohdat kapselista, ennen kuin lähti johdattamaan Killjoyta kohti määränpäätään. Killjoyn Peeloa huomattavasti raskaammat askeleet upposivat soraan melko syvälle. Sen väleihin kertynyt vesi litisi, kun he matkasivat kohti Hypoteesia.

    ”Oletko aivan varma, että Bianca ei tiedä läsnäolostani?” Killjoy murehti. Peelo nyökytteli vakuuttavasti päätään.

    ”Vanhojen Valtiaiden suojat ovat taas päällä. Tuon kaapelin tuoman virran pitäisi riittää moneen hienoon asiaan. Kapselisi pitäisi sulautua Kranalan muun sähköistyneen toiminnan utuun. Ja mikä parasta, Hypoteesiin saadaan viimein sähköä.”

    Killjoy katsoi maata pitkin viistävää kaapelia, jota he parhaillaan seurasivat kohti Hypoteesin risteystä. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka Peelo oli sen löytänyt ja kuinka kaukaa tämä oli sen vetänyt. Hän oli kuitenkin huojentunut siitä, että hänen saapumisensa oli pysynyt salaisuutena. Hän luotti Peelon sanaan siinä. Oli aina luottanut.

    ”Näytät täällä erilaista kuin yleensä”, Peelo huomioi. Punahopeinen mies näytti paljon enemmän toalta kuin siltä haarniskoidulta jätiltä, johon Peelo oli tottunut.

    ”Se lienee, miten tänne matkustaminen toimii. Näytämme siltä, miltä kuvittelemme näyttävämme. Ainakin, jos matkaamme tänne vain hengessä”, Killjoy selitti.

    Peelo katsoi alaspäin. Hänen kätensä ja jalkansa olivat täsmälleen niin kuin todellisuudessakin.

    ”Sinäkö siis kuvittelet itsesi tuon näköiseksi? Onko haarniskasi vain tuossa päällä?”

    Killjoy ei oikein tiennyt, kuinka vastata. Hän toivoi, ettei androidi kaivelisi asiaa hirveästi enempää, joten hän laittoi pelimerkkinsä kaikkein yksinkertaisimpaan vastaukseen.

    ”Tämä on, miltä näytin ennen.”

    ”Vai niin”, Peelo sanoi ja pysähtyi miettimään hetkeksi. ”Pidän siitä haarniskastasi enemmän. Siinä on varmaan aika paljon säilytystilaa vaikka puutarhahanskoille.”

    Killjoy vilkaisi Peeloa pöllämystyneenä. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että jos hän tahtoi keskustelun päättyvän, olisi parempi olla kysymättä tarkentavia kysymyksiä.

    He jatkoivat kävelemistä Peelon johdolla. Killjoy näki Hypoteesin pilvenpiirtäjien siintävän oikealla puolellaan, mutta päätellen Peelon suunnasta, sen sisäänkäynti oli jossain muualla. Hän ei tietoisesti ollut koskaan vieraillut niin pohjoisessa. Hänen aikaisemmat sielunmatkansa olivat heittäneet hänet aina täysin satunnaiseen paikkaan, jonka jälkeen hän oli harhaillut aina ties minne. Vasta Peelon kapseli-innovaation myötä hän oli onnistunut ilmestymään täsmälliseen paikkaan.

    ”Oletan, että tonttumme ovat kunnossa?” Killjoy tiedusteli.

    ”Kyllä”, Peelo nyökkäsi. ”Geeveellä on ollut Vaehranin mukaan hieman vaikeaa viime aikoina, mutta hän on kunnossa. Etsivä on ollut merillä jo jonkin aikaa, mutta Jardirt valvoo, ettei mitään pahaa satu. On mahdollista, että hän on jo palannut sillä aikaa, kun olen ollut täällä. Heidän matkallaan on moderaattorien hyväksyntä.”

    ”Olen yllättynyt”, Killjoy tuumasi. ”Miksi Etsivä edes tahtoi pois saarelta? Hän ei tee sitä kovin usein.”

    ”Hän tahtoi Kristallisaarille. Pitkä matka, mutta Paaco näki asian niin, että Notfunin taidoilla he saattaisivat päästä merisaarrosta ohi. Jardirt on tiputellut radiopoijuja pitkin matkaa. Heidän reittiään on ollut helppo seurata.”

    Killjoy naurahti. Harva tajusi, kuinka monta askelta edellä Paaco oli, mitä tuli tiedustelemiseen.

    ”Oletan, että niillä poijuilla yritetään uudelleenluoda yhteyttä ulkomaailmaan”, Killjoy mietti.

    ”Niin. Pohjoisesta saadaan nyt taas vähän uutisia. Pari xialaista asemaa lähinnä, mutta se on enemmän kuin aikaisemmin.”

    ”Hyvä. Ja hyvä, että tontut ovat tallessa.”

    Peelo oli siitä samaa mieltä. Hänen tonttuvahtinsa oli alkanut siitä päivästä, kun Creedy oli saanut surmansa Sarajin miekasta. Viesti Killjoylta oli tullut nopeasti sen jälkeen, kun se oli tälle paljastunut. Siitä lähtien Peelo oli tehnyt kaikkensa, että lopuilla Bio-Klaanin tontuilla olisi kaikki hyvin. Killjoy oli selitellyt pyyntöään turvallisuusteknisenä operaationa huomioiden tonttujen yhteyden Biancaan. Peelo tosin oli nähnyt läpi Killjoyn aikeista. Suojelumandaatti oli tullut muustakin kuin vain strategisesta viisaudesta. Jollain asteella Killjoy selvästi koki olevansa vastuussa pikkumiesten hyvinvoinnista.

    He saapuivat taipaleen päätteeksi Hypoteesin risteykseen. Peelo johdatti Killjoyn siitä kääntymällä viimein pilvenpiirtäjien muodostamaa rinkiä kohti. Ne olivat tosiaan niin tiiviisti toisissaan kiinni, ettei mistään muualta olisi päässyt ringin sisäpuolelle. Nyt heidän edessään kuitenkin häämöttivät portit. Kaksi oviaukon eteen kaatunutta rakennusta oli viritetty jonkinlaisilla vaijereilla suureen messinkiseen mekanismiin. Rattaat, jotka koneistoa pyörittivät, näyttivät aivan Biancan koneistosta varastetuilta. Tarina siitä, kuinka Peelo ja Viides Kohrak-vartiosto olivat ne saaneet, olisi varmasti huvittanut Killjoyta, mutta Peelo tiesi, että nyt ei ollut aika seikkailukertomuksille.

    Yhden pilvenpiirtäjistä ikkunasta väläyteltiin kirkasta valoa heitä kohti. Peelo vilkutti sille vastaukseksi. Sitten ei tapahtunut hetkeen mitään, kun mekanismia käynnisteltiin Hypoteesin puolelta. Lopulta kahden valtavan jyrähdyksen myötä molemmat kaatuneet pilvenpiirtäjät alkoivat nousemaan ylös. Portit aukenivat kaksikolle. He kiristivät tahtiaan ja marssivat huolestuttavasti edestakaisin heiluvien rakennusten ali sisälle. Peelo suunnitteli jo mielessään uutta, sähkökäyttöistä menetelmää porttien hallinointiin. Se olisi nyt mahdollista, kun Legendojen Pistorasia oli toiminnassa.

    Näky oli yllättävä mutta samalla äärimmäisen vaikuttava. Taistelussa tuhoutuneen Hypoteesin kaupungin keskelle oli raivattu valtava aukea, jota asutti kirjava väkijoukko telttoineen ja pienine katoksineen. Rakennukset tarjosivat suojaa niille asukeille, jotka olivat jääneet ilman omaa muistoaan basiliskin ja bahragien taistelun jäljiltä. Killjoy tunnisti monet niistä Metru Nuin sodan osanottajiksi. Tai ainakin kummallisen ja spekulatiivisen version siitä sellaisiksi.

    Sitten jostain rakennusten välistä kuului nopeita askeleita. Pieni punainen asia juoksi tuulispäänä heitä päin, ohitti Peelon ja syöksyi halaamaan Killjoyn jalkoja.

    ”C-creedy?”, Killjoy parahti. Tonttumies puristi hänen jalkojaan koko ajan lujempaa. Kun tämä viimein erkani, Killjoy näki, että tämän silmät olivat vetiset. Siitäkin huolimatta tämän kasvoilla oli leveä hymy.

    ”En uskonut, että näkisimme toisiamme enää”, Creedy naurahti hieman vaikeasti. ”Olen… tosi iloinen, että olin väärässä.”

    ”Niin minäkin”, Killjoy sanoi. Peelo näki, että hän näki valtavasti vaivaa siihen, että onnistui pitämään itsensä kasassa.

    ”Oletko kunnossa? Kuinka voit?” Killjoy kysyi. Creedy kohtautti olkiaan.

    ”Ihan hyvin kai kuolleeksi. Olemme Lähetin kanssa muistelleet paljon menneitä. Ja Peelo on pitänyt meile seuraa. Yllättävän hyvin me ollaan pärjätty huomioiden, miten vähän tekemistä täällä on.”

    ”Oletan, että hänen läsnäolosi on sinun ansiotasi?” Killjoy mietti Peeloa kohti viittoillen.

    ”Creedyn minulle jättämä datamuisti sisälsi ohjeet dynamon valmistamiseen. Ilman sitä en usko, että olisin koskaan päässyt tänne”, Peelo kertoi.

    ”Et koskaan kertonut minulle, että olit ehtinyt ratkomaan sen mysteerin”, Killjoy ihmetteli. Creedy heilutteli käsiään edestakaisin hieman nolostuneena.

    ”No en minä oikeastaan, vaan Niz. Hän jätti sen minulle sen jälkeen, kun asetuin Klaaniin. Pahan päivän varalle, hän sanoi. Sitä se kyllä olikin. En ymmärtänyt, ennen kuin vasta jälkeenpäin, että sen tarkoitus oli antaa jonkun seurata minua tänne.”

    ”Niinpä tietenkin”, Killjoy huokaisi. Totta kai Nizillä oli asian kanssa jotain tekemistä. Tällä kertaa hän ei kylläkään voinut valittaa. Peelon läsnäolosta Kranalassa oli ollut valtavasti hyötyä.

    ”Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui”, Killjoy sanoi. ”Sekä sinulle että Lähetille. Jos olisin tiennyt, mitä Saraji puuhaa, olisin –”

    ”Äh, ei se sinun syytä ollut!” Creedy ähkäisi. ”Sitä paitsi kuolleena oleminen ei ole yhtään niin kamalaa kuin sanotaan. Ainakin niin kauan, kun pysyttelee kaukana siitä kellosta.”

    Killjoy hymähti. Creedyn sanat eivät paljoa hänen omatuntoaan helpottaneet, mutta hän oli silti iloinen, että tämä näytti niin hyvinvoivalta huomioiden, että oli tosiaan kuollut.

    He lähtivät kolmisin jatkamaan matkaa syvemmälle Hypoteesiin. Soran sijasta suurin osa kaupungin maasta oli valkoista mukulakiveä. Viemäröintiä siellä ei selvästi ollut, sillä vettä oli alkanut kertymään alavammille alueille huomattavat määrät.

    ”Minä en muuten tiennyt, että tunnette toisenne”, Killjoyn ja Peelon perässä harppova Creedy tokaisi. Killjoy vilkaisi androidia vierellään ja käänsi sitten niskansa taakseen ja hidasti hieman vauhtia.

    ”Kävin Tawastialla keikoilla aika usein. Peelo oli siellä monesti lämppärinä. Tutustuimme yhden Revonhänthäisen keikan jälkeen”, Killjoy selitti.

    ”Se oli hieno ilta”, Peelo muisteli. ”He soittivat Digitaalisen Maailman silloin ensimmäistä kertaa yleisölle. Oli kunniallista, että he pyysivät minua lämmittelemään yleisön juuri sinä iltana.”

    Siitäkin illasta oli jo vuosia. Killjoyn oli pakko myöntää kaipaavansa Tawastian aulan likaisia kokolattiamattoja ja baaritiskin sitä tahmeaa kulmaa, jota kukaan ei saanut jostain syystä epätahmautettua.

    Peelon marssiessa edeltä Killjoy pysähtyi kiinnitettyään huomionsa torin laidalle kaatuneen rakennuksen kylkeen pystytettyyn pöytärykelmään. Sen ympärille kerääntyneet vaeltajat erosivat ympäröivästä hypoteettisesta kirjavuudesta siinä, että ne tuntuivat jo kaukaa paljon muita todellisemmilta. Mitään konkreettista eroa hahmojen käytöksissä ei ollut, mutta Killjoy tunsi eron syvällä arkkisydämensä perukoilla.

    ”Suntio ja Lähetti ovat edelleen matkoilla, mutta heidän pitäisi palata pian”, Peelo kertoi Killjoylle. ”Zyglakit ovat jo saapuneet ja ovat valmiita keskustelemaan.”

    ”Täällä on niitä paljon enemmän kuin ennen”, Killjoy sanoi huomionsa ääneen.

    ”Ryhdyimme ottamaan heitä sisään sen jälkeen, kun haamujen partiot tasangoilla alkoivat lisääntyä”, Peelo selitti. ”Yhteenottoja ei ole vielä ollut, mutta moni heistä koki niiden läsnäolon niin epämukavaksi, että he pyysivät saada leiriytyä täällä. Ryhmä, jota olemme tulleet tapaamaan, odottaa meitä jo.”

    ”Haluat puhua zyglakeille?” Creedy ihmetteli.

    ”Niin”, Killjoy myönsi. ”Professori Mavrah on tehnyt kovaa työtä Metru Nuilla ja kaiveli minulle yhteyksiä erään kokemani asian ja tekemämme arkeologisen löydön välillä. Kaikki tiet johtavat zyglakeihin. Eikä liene sattumaa, että tämä paikka on aina vilissyt niitä.”

    ”Onneksi pieni Focaxas auttoi minua keräämään seurueen”, Peelo myhäili. ”Heitä ei ole vaikea löytää, mutta tietäjiin ei silti yleensä törmää vahingossa.”

    Lähestyessään huonekaluleiriä Killjoy huomasi myös muunlaisia rakennelmia. Paikalle oli pystytetty telttoja… nojatuolien ja sohvien päällyskankaista? Killjoy huomasi, kuinka yksi zyglak nylki sohvaa ja teki sen verhoilusta mattoja. Seuraava lisko tuli paikalle ja vei mattoja telttaan.

    ”Mistä kaikki tämä tavara on peräisin?” Killjoy ihmetteli. Yhdelläkään ainoalla käynnillään hän ei ollut nähnyt mitään muuta ”fyysistä” tavaraa kuin mitä sinne saapuneilla matkaajilla oli päällään.

    ”Nurukan ja Xen avasivat täältä muistoja samalla, kun Valkoisen käärme yritti syödä heitä”, Peelo selitti. Killjoysta tuntui, että tämä vitsaili, mutta oli tuntenut androidin tarpeeksi pitkään, että tiesi, ettei tämä tehnyt niin.

    ”Siitä jäi aika paljon tavaraa, jota Suntio ei viitsinyt työntää takaisin muistoihin. Metru Nuin vaihtoehtoiset sodat saavat selvitä ilman muutamaa huonekalua.”

    ”Vai niin”, Killjoy huokaisi. He olivat jatkaneet kävelyä leiripisteiden halki. Nyt he lähestyivät joukkiota, joiden katseet kääntyivät välittömästi heitä kohti. Piirissä istui kourallinen todentuntuisia zyglakeja taitavasti kasatun telttakatoksen alla.

    ”Kreeh!” liskopiirin kummallisimman näköinen jäsen rääkäisi saapujat huomatessaan. ”Tinaukko suvaitsee siis saapua! Tervehdys Peelo, tervehdys… suuri ja pieni tinaukko!”

    Muut zyglakit nousivat ja nyökkäsivät tervehdyksenä. Killjoy nyökkäsi varovaisesti. Creedy vilkutteli iloisena liskojoukkiolle, kun taas Peelo oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja kierrätti katsettaan kahden osapuolen välillä.

    ”Killjoy, kenraali” Peelo esitteli ison punaisen miehen. ”Tietäjä Fatizax, heimojen viisain tietäjä. Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä. Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija. Myöhässä käräjävalmisteluista”, Peelo esitteli hieman kärsimättömän näköisen liskon.

    ”Kreeh…” Fatizax painoi päänsä maahan. ”Entä tuo pikkuruinen?”

    ”Hei, olen Creedy”, Creedy vastasi. Pikkumies oli nähnyt Bio-Klaanissa ollessaan vain yhden zyglakin, eikä se ollut yhtään niin jännittävän näköinen kuin Hypoteesissa leiriytyvät.

    Zyglak-tietäjä kalankallossaan nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ja tämä nuori tässä on puolestaan Meixez. Eräänlainen oppilaani, voisi sanoa”, hän esitteli. Punamusta lisko Fatizaxin vierellä nyökkäsi jäykästi, ja Fatizax jatkoi muiden piiriläisten esittelyä.

    ”Ja tämä meidän pikkuruisemme on Focaxas. Näin meidän kesken…” Fatizax madalsi ääntään. ”Minulla ei ole aavistustakaan, miten tollanen pänä osaa henkivaeltaa. Kreeh… nuorissa on voima, mutta että noin pienessä…”

    ”Aaaa-glxblt!” Focaxas jokelteli tyytyväisenä ja kipusi ketterästi Fatizaxin olkapäälle katsomaan saapuneita. Tietäjä jatkoi piiriläisten esittelyä yksi kerrallaan. Liskot nyökkäsivät nimensä kohdalla ja asettuivat sitten taas kyykkyyn.

    ”Ja minä olen Juurlok”, roteva, hailakan punainen zyglak nyökkäsi viimeisenä ja suoristui täyteen pituuteensa. ”Olen tämän henkipiirin varsinainen johtaja. Vaikka toki Fatizax tässä onkin kokenein tietäjämme, ja järjestänyt tämän… tapaamisen.”

    Killjoy mittaili Juurlokia katseellaan. Tämän pukeutuminen erosi jonkin verran muista ympäröivistä zyglakeista. Sillä oli yllään tummanharmaita panssarinpalasia, joissa oli ärhäkän näköisiä piikkikoristeita. Ero oli tarpeeksi suuri, että Killjoy päätteli tämän juontavan joistain muista heimoista kuin niistä, jotka elivät Bio-Klaanin saarella.

    ”Hyvä tavata teidät”, Juurlok lausui. ”Fatizax on oikeassa. Enteitä on ilmassa paljon.”

    ”Olen kiitollinen, että suostuitte tapaamaan minut näin lyhyellä varoitusajalla”, Killjoy myönsi ja tuttavallisuutta edistääkseen asettui risti-istuntaan valkoiselle kivelle zyglakien eteen.

    ”Peelo kertoi minulle, että saattaisitte voida valaista minua liittyen erääseen… kohtaamiseen, johon jouduin hiljattain.”
    ”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Vai pitää ukko Peelonen meitä tietotoimistona? Tai ehkä juorukelloina?”

    ”Ajattelin itse asiassa, että tiedätte vain enemmän kuin muut”, Peelo tarkensi. Tämä kuulosti ihan vähän harmistuneelta.

    ”… krhm, niin, lupauduin kyllä auttamaan”, tietäjä vastasi ja röyhisti kurkkupussiaan kalankallopäähineen alla. ”Katsokaas… sateet ovat palanneet!”

    Killjoy ja Creedy vilkaisivat toisiaan. ”Niin, täällä on tosiaankin satanut”, Killjoy totesi. ”Tarkoitat, että niin on käynyt ennenkin?”

    ”Muistan sen kuin eilispäivän!” Fatizax huudahti. ”Muistan sen paremmin kuin eilispäivän! Oikeastaan…”

    Tietäjä piti pienen tauon ja yski pari kertaa. ”En kyllä muista eilistä kovin hyvin. Kreeh! Mutta sateen! Sen muistan! Tämä on voimallinen enne! Voimallisempi kuin Makuta Nuin kahvinpurut! Tai se kun Makuta Nui ilmestyy paahtoleipään!”

    Juurlok näytti kysyvältä. ”Ilmestyy paahtoleipään?”

    Nuori zyglak Fatizaxin vieressä huokaisi. ”Fatizaxin kotisaarellamme palvoma, tuota, henkiolento, on opettanut tietäjällemme paljon. Kuten paahtoleivän.”

    ”Juuri niin, Meixez! Juuri näin! Ja hilloa, ja sellaista vaaleanpunaista mössöä siinä päällä!”

    Mei pudisti päätään ja vajosi syvemmälle kyykkyyn. Fatizax oli viisas henkimaailman asioissa, mutta vanhuksen kanssa oli aina sosiaalisesti noloa.

    Creedy näytti siltä, että olisi halunnut kysyä miljoona tarkentavaa kysymystä. Killjoy ja Peelokin olivat vaihtaneet katseita Makuta Nuin nimen kuultuaan. Killjoy ei kuitenkaan ollut tullut vakoilemaan ystävänsä kulinaarisien luentojen seurauksia.

    ”Mutta niin, niistä sateista”, Killjoy yritti ohjata keskustelua taas oikeille raiteille.

    ”Niin, sateet, ne ovat enne! Ja siksi minä autan nyt teitä… henkimaailmassa puhaltavat pian uudet tuulet!”

    ”Sateet. Ovatko ne… Äidin tekosia?” Killjoy kysyi. Tämä varoi ä-sanaa niin selvästi, että kaikki läsnäolevat huomasivat sen. Myös Mein niskasulat kohosivat heti, kun sana lausuttiin.

    ”Hmm, kreh, hmm…” Fatizax mutisi. ”Tekosia? Ehkä, ehkä ei. Tekeminen kuulostaa siltä, että hän tekisi niin tarkoituksella. Ehkäpä olisi oikeammin sanoa, että sataa hänen vuokseen! Sataa, koska hän on!”

    ”Erikoista”, Peelo huomioi. ”En ole kuullut kenestäkään, joka pelkällä läsnäolollaan saisi pilviä muodostumaan.”

    ”Pah! Tinaukon tinamietteitä! Näettekö tälläkään taivaalla yhtään pilveä? Ja silti ropisee. Ei, sade on osa meren äitiä. Sillä merihän on vettä!”

    Killjoy ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä, että hänen vastauksena oli saanut lopulta muodon ”meri on vettä”. Informaatioarvo oli jotenkin nyt hukassa, joten Miruaan raapiva mies muotoili seuraavan kysymyksensä niin, että saisi siihen täsmällisemmän vastauksen.

    ”Kuka hän on?”

    Kysymys sai piirin zyglakit liikkumattomiksi. Kaikki käänsivät katseensa Fatizaxiin.

    ”Kreeh… kuka on merten äiti…”

    Fatizax asettautui täysin matalaksi valkealle soralle ja sulki silmänsä. Zyglakin häntä laskeutui maahan ja kynnet upposivat soraan. Liskovanhuksen hengitys rahisi.

    ”Hän… muistelee”, Mei selitti henkiopettajansa toimintaa. Punamusta lisko puristi silmänsä kiinni ja auki ja kiinni muutaman kerran epämukavan näköisesti. Hän tunsi piirin ja muukalaisten katseen polttavana, mutta jatkoi silti. ”Fatizax kertoi minulle, että kun on ’vanha kuin taivaankupu’, muistaminen vie veronsa. Kuulemma… kuulemma… kuulemma…”

    Killjoy huomasi, että asian selittäminen oli Meixezille vaikeaa. ”Kaikessa rauhassa.”

    Mein jäänsiniset silmät löysivät Killjoy katseen. Zyglak veti muutaman kerran hitaasti henkeä ennen kuin jatkoi. ”Kuulemma henkimaailmassa muistot aina löytyvät, kunhan malttaa asettua aloilleen ja kuunnella maaperää.”

    Kaikki olivatkin hiljaa, kunnes Fatizax kohta kohosi taas kyykkyyn. Ei itselleen tyypilliseen tapaan terävillä ja sätkivillä liikkeillä, vaan hitaasti ja varovaisesti, kuin ikivanha olento aikojen alusta.

    ”Meren äiti…” Fatizax kähisi hiljaisella äänellä. ”Gah’Malok… hänestä me kaikki tulemme. Zyglakit… meri… syli…”

    Killjoy kumartui varovaisesti lähemmäs. Fatizax jatkoi. ”Meren äiti on sekä viileä syvyys että kimaltava pinta. Hän on vellova meri itsessään… ja meri on jokaisen zyglakin todellinen koti ja elinehto. Mutta hän on myös… oli myös…”

    Mei huomasi, että vanhukselle teki pahaa seisoa edes kyykyssä, ja asettui tukemaan tätä. Peelo asettui Fatizaxin toisen kainalon alle.

    ”Hänen sylinsä oli niin turvallinen”, tietäjä jatkoi. ”Se oli liian turvallinen… me menetimme suhteellisuudentajumme, me teimme temppeleitä, me teimme valtakunnan… me marssimme… syvä imperiumi…”

    Juurlok puhui matalasti: ”Tarvitsetko tauon? Jotain juotavaa?”

    Fatizax pudisti päätään ja jatkoi. ”Äidin aikana me olimme kohtuuttomia… mutta se ei ollut äidin vika. Se oli meidän vikamme. Ei ollut oikein, että äiti… että äiti… että äiti silvottiin. Se synti on niin raskas, että yhä on henkimaailma kuopalla.”

    ”Silvottiin”, Killjoy toisti. ”Olen kuullut tuon ennenkin, että äidille tehtiin jotain. Mitä oikein tarkoitat? Kuka hänet silpoi?”

    ”Äitiä satutettiin… häntä iskettiin, hänestä otettiin irti paloja kuin teuraseläimestä, ja hänet vietiin pois. Enää hän on vain kaiku meren yllä, heijastus tyynessä pinnassa. Siten hänet silvottiin. Vähennettiin ja vietiin. Ja että kuka…” Fatizax pudisti päätään. ”Sen olen tarkoituksella unohtanut, ja vannonut, etten etsi sitä muistoa käsiini. Kosto sumentaisi mieleni, alkaisin kuiskia verisiä sanoja päälliköiden korvaan ja johtaisin koko kansan turmioon. Ei, en tiedä, kuka äidin silpoi. En halua tietää. En voi tietää!”

    Mei paransi asentoaan Fatizaxia vasten ja auttoi tietäjää säilyttämään tasapainonsa. Hän ajatteli Guechexin sanoja Alinnelin jäänteistä Bio-Klaanin pihamaalla.

    ”Minulle riittää vähempi tieto…” Fatizax jatkoi. ”Minulle riittää se tieto, että äiti silvottiin rangaistuksena syvän imperiumin synneistä… teimme liian korkeat tornit ja liian väkevät sotajoukot. Niin toimme katastrofin itse itsellemme, ja siitä asti olemme hylänneet haaveet valtakunnasta.”

    Killjoy oli ristinyt kätensä ja roikotti päätään hieman Fatizaxia kuunnellessaan. Creedy oli istunut kertomuksen aikana hänen vierelleen ja tuijotteli tietäjää lumoutuneena. Kralhin päässä raksutti ajatuksia toistensa perään. Mavrah oli osunut naulan kantaan arvioidessaan, että zyglakit olisivat oikea paikka lähteä kyselemään Äidistä. Hän ei silti ollut varma, oliko oppinut mitään sellaista, joka auttaisi häntä ottamaan seuraavan askeleen. Ajatukset Ko-Metrussa kouristelevasta vahkitytöstä kuitenkin saivat hänet puskemaan syvemmälle. Oli turha piilotella mitään. Fatizax oli kertonut hänelle avoimesti, mitä tiesi, joten tuntui vain oikealta kertoa tälle suoraan, mitä hän halusi.

    ”Kuinka voin löytää hänet?”

    ”Jos äidin voisi löytää, emme kyykkisi tässä”, Fatizax sanoi käheästi ja viittoili piirin zyglakeja. ”Äitiä ei voi löytää, niin paljon hänestä vietiin pois. Ainoa keino olisi, että äiti löytää sinut.”

    Killjoy huokaisi syvään. Peelon merkisevä vilkaisu viesti, että oli todellakin aika sanoa se, mikä Killjoysta itsestäänkin tuntui yhä hullulta.

    ”Hän löysi minut jo kerran.”

    Zyglakien keskuudessa vilkuiltiin toisiaan. Fatizaxin kasvot kurtistuivat sellaisella tavalla, että Killjoy ei tiennyt liskokallon edes taipuvan sellaiseen.

    ”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Sinut? Mitä äiti… etkö sinä ole joku… iso muovisoturi ja bio-klaanilaisten kaveri! Mitä äiti… krhm… kreeh… niin…”

    Fatizax toi kasvonsa lähelle Killjoyn omia ja jatkoi: ”Mutta sateet ovat kyllä palaneet… ja sitä paitsi. Sinä haiset zyglakilta.”

    Mei, Juurlok ja muut olivat ensin yllättyneitä (”Huu-glxblt!?”), mutta… Fatizax oli oikeassa. Jokin muukalaisen hajussa oli tuttua.

    Killjoy huokaisi syvään. Tämä oli se asia Steltinmeren kohtaamisessa, mitä hän oli tarkoituksella yrittänyt olla miettimättä. Muutama lanka oli kuitenkin yhdistynyt keskustelun aikana. Ja jokaisen niistä myötä Äidin sanoissa tuntui olevan vähän enemmän järkeä.

    Hän napautti kyljessään sijaitsevaa pientä painiketta kolmesti. Hän ei ollut varma, tarvitsiko hänen tehdä niin, vai olisiko henkimaailmassa asian kovaa ajatteleminen riittänyt, mutta niin Killjoy oli sen nuoruudessaan aina tehnyt. Zyglakit – ja Peelo – katsoivat silmät pyöreänä, kun Killjoyn rintakehä aukesi keskeltä. Orgaanisten lihasten, johtomeren ja mekaanisten pumppaavien härvelien keskellä loisti punainen kirkas kuula.

    ”Kenties tämä selventää asiaa hieman”, Killjoy pohti. ”Hän kutsui minua lapsekseen. Eikä sellaisella hengellissä tavalla. Hän tarkoitti sitä… jotenkin konkreettisemmin.”

    Fatizax siristeli hetken silmiään ja tuijotti kuulaa. Hän tarttui kalankallopäähineeseensä ja nosti sen pois. Tietäjän sieraimet aukesivat täyteen kokoonsa, kun tämä nuuhki konemiehen sisältä virtaavaa hajua.

    ”Se se on!”, Fatizax huudahti, nyt jo selvästi äskeistä virkeämmin. ”Tuo pallo on zyglakia!”

    Killjoyn miruntapainen valahti tavanomaista paljon vaaleammaksi. Creedy oli noussut sen verran, että hän näki tuijottaa Killjoyn sisuksiin. Miehen itsensä reaktio vaihtui kuitenkin nopeasti jotain merkittävää tajunneesta takaisin isään, joka oli Valkoisen valtakunnassa tehtävällä.

    ”Joten… hän ei valehdellut”, hän huokaisi. Hän ei oikeastaan kaivannut enempää. Fatizax kohahti taaksepäin, kun Killjoy painoi nappia uudestaan ja luukku hänen rintakehässään sulkeutui.

    ”Näyttää melkein toalta… mutta ehtaa zyglakia sisältä”, Fatizax päivitteli. ”Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää. Onkos tuo ollut aina tuolla? Vai heräsitkö jonain aamuna zyglak-pallo sisälläsi?”

    Killjoyn piti aidosti miettiä vastaustaan. Kaikki, mitä hän tiesi itsestään, oli Nizin hänelle kertomaa. Niistä ensimmäisistä kohtaamisista hän ei muistanut kuitenkaan kovin paljoa. Muistijälki oli jäänyt ainoastaan veden toan hymystä ja lämpimästä tervetulotoivotuksesta elävien kirjoihin.

    ”Minä olen kaiketi ollut aina tällainen. Kuula itsessään taas… paras arvauksemme on, että ne ovat peräisin vanhasta Selakhiasta. Se kellossa roikkuva kusiainen ei ole suostunut antamaan paljoa vastauksia, vaikka oletankin, että hänellä on näiden kanssa jotain tekemistä.”

    ”Kellopeliroisto!” Fatizax tuhahti. ”Se tikittävä maanvaiva! Oletko tekemisissä sen kanssa? Kannattaa varoa mitä vastaat, olin aikanani heimon tarkin keihäänkäyttäjä, kuules!”

    Killjoy ei voinut estää itseään naurahtamasta. Riski diplomaattiselle selkkaukselle vaikutti uhasta huolimatta vain pienenevän.

    ”Tarina on aika pitkä… mutta tiivistettynä, yritän repiä häntä irti tosimaailman katosta enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti. Antaisin mitä vain, että saisin kellot sammutettua.”

    ”Ai… no, hyvä!” Fatizax vastasi. ”Kyllä se kuule taitaa olla niin, että olet palloinesi ainakin sen verran zyglak, että ymmärrät nämä jutut. Jos se kerta on ollut sisälläsikin aina. Kreeh…”

    ”Mainitsit vanhan Selakhian”, Juurlok puuttui keskusteluun. ”Miten Selakhia tähän liittyy?”

    Killjoy pysähtyi taas miettimään, mutta se olikin Peelo, joka tällä kertaa puhui.

    ”Teoria on vielä hieman kesken, mutta uskomme, että Valkoinen on jonkinlainen vanhan selakhin haamu. Tai kuvajainen. Hänen olemuksensa on jollain tapaa kummallinen. Yritämme edelleen selvittää, millä tapaa.”

    ”Niin, täällä kyllä kohtaa kummituksia”, Fatizax vastasi ja räpsytti vilkkuluomiaan. ”Mutta että tosimaailman… katossa… Kreeh, sano, jos voimme auttaa sinua kellojen vaientamisessa. Henkimaailma oli kauneimmillaan meren äidin aikana, mutta siskosten valtakausikin oli yhtä juhlaa kellopelipälliin verrattuna.”

    ”Arvostan tarjousta”, Killjoy sanoi. Hän ei ehkä ollut tullut etsimään liittolaisia, mutta oli huojentavaa huomata, että edes henkimaailmassa Biancan tekemisiä ei katsottu sormien läpi.

    ”Tällä hetkellä suurin ongelmamme on, että emme oikein vielä ymmärrä häntä.”

    Killjoy osoitti sitten taivaalle.
    ”Hän ja hänen… vastaparinsa yrittänevät aiheuttaa tosimaailmankin taivaalle jotain tuollaista.”

    Kaikki läsnäolevat tiesivät, että Killjoy viittasi keskellä taivasta leimuavaan mustaan aurinkoon. Peelo oli kuitenkin ainoa, joka huomasi, että Killjoy oli katsonut siihen suoraan ja sen jälkeen vain kääntänyt katseensa takaisin keskusteluun. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun androidi oli nähnyt kenenkään tekevän niin.

    ”Musta aurinko yllä merten…” Fatizax henkäisi. ”Tiesin, että vihaan sitä tyyppiä syystä. Kreh!”

    Mei nielaisi. ”Fatizax… mitä se tarkoittaa?”

    ”Kreeh… en tiedä.”

    ”Sitä paremmalla syyllä minun täytyy päästä puhumaan Äidille uudestaan”, Killjoy painotti. ”Jos hän oli täällä ennen sitä, hän saattaisi tietää siitä jotain. Muiden asioiden ohella…”

    ”Jos rohkenen kysyä”, Juurlok puhui. ”Mikä saa sinut haluamaan hänen luokseen niin palavasti?”

    Killjoyn hampaat kirskahtivat äänekkäästi toisiaan vasten. Hän ymmärsi, että tässä keskustelussa ei pidetty salaisuuksia. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän joutui sanomaan sen asian taas kerran ääneen. Ja se todellisuus sattui joka kerralla vähän enemmän.

    ”Minun tyttäreni tekee kuolemaa”, Killjoy sai lopulta sanotuksi. ”Äiti auttoi minut pelastamaan hänet kerran, mutta se ei lopulta riittänyt. Hänellä täytyi olla siihen joku syy. Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin ja viimeisiä oljenkorsiani on toivo siitä, että hän auttaisi minua pelastamaan hänet vielä uudestaan.”

    Zyglakit katsoivat Killjoyta. Kralhi ei ollut tottunut lukemaan liskojen ilmeitä, eikä ollut aivan varma siitä, mitä näki. Hän kuitenkin arveli sen olevan myötätuntoa.

    ”Mitä voimme tehdä?” Mei kysyi suoraan. Jossain tosimaailmassa Guechex hiljalleen toipui sodan haavoista.

    ”Minä… en tiedä”, Killjoy myönsi. ”Jos tekään ette ole saaneet Äitiin yhteyttä näiden vuosien aikana, en usko, että omat mahdollisuuteni ovat ainakaan paremmat.”

    ”Kenties ajattelemme asiaa liian monimutkaisesti”, Peelo huomautti. Jokainen katse kääntyi androidin puoleen.

    ”Jos Äiti on ottanut sinuun jo kerran yhteyttä, kenties hän on jo eräällä tapaa kuulolla. Jos kukaan muu ei ole kuullut hänen sanojaan pitkään aikaan, ei ole kohtuutonta olettaa, etteikö juuri sinun kutsullasi olisi jotain merkitystä. Olettaen tietenkin, että iso asia meressä kuulee sinut.”

    ”Jos ehdotuksesi liittyy tosi ison kaiuttimen hankkimiseen, niin Dume hiillostaa minua jo sen verran pahasti, että voit unohtaa –”

    ”Iso kaiutin olisi hieno”, Peelo huomautti. Killjoy oli hieman yllättynyt, että tämä oli keskeyttänyt hänet.
    ”Mutta ehkä sisällöllä on enemmän väliä tällaisessa tilanteessa, jossa iso asia meressä näennäisesti jo tietää muutenkin liikkeistäsi. Tai oikeastaan makuta Abzumon liikkeistä.”

    ”Kreeh… mutta jos äiti kuuntelee sinua, sisäisen pallon zyglak, mitä sanomme? Niin vanhoja ovat sanat, joita äidille lausutaan, ettei minullakaan ole niistä syvää ymmärrystä…”

    Mein katse terävöityi välittömästi. ”Vanhaa… Fatizax, mitä jos me emme lausuisi yhtään mitään? Mitä jos me laulaisimme?”

    Tietäjältä kesti hetki sisäistää Mein sanat. ”Vanha laulu… vanha laulu! Kreeh! Kreh-heh! Kreeh-heh-heh! Jos äiti todella kuulee tätä Killjoyta, niin se on varmastikin, mitä äidin kannattaa kuulla!”

    Killjoy, Peelo ja Creedy eivät tienneet, mihin Fatizax ja Mei viittasivat, mutta vanha laulu vaikutti olevan mysteeri myös muille piirin zyglakeille.

    ”Mitä tarkoitatte?”, Juurlok kysyi.

    ”Opetin sen Meixezille! Hyvä oppilas! Korvat auki! Oppia sisään! Kreeh-heh-heh!”

    ”Se on…” Meixez aloitti innostuneena, mutta jatkoi hiljaisemmin. ”Se on eräs laulu, jonka Fatizax opetti minulle, kun… no, se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että Fatizax muistaa sävelmän meren äidin ajoilta.”

    ”Sävelmä”, Killjoy toisti. ”Luuletteko, että äiti reagoisi johonkin lauluun?”

    ”Onneksi meillä on kaikilla musiikillista taustaa”, DJ Peelo iloitsi. Killjoy ei ilmeensä perusteella täysin jakanut tämän innostusta.

    ”Kreeh, jos ei lauluun, niin mihin? Satutteko te muistamaan loruja muinaisuuden sysimustista syövereistä?”

    Kyllähän Killjoyn mieleen kappaleita tuli. Sysimustat syöverit olivat suosittu teema sellaisessa musiikissa, mitä hänellä oli tapana kuunnella. Sellaisesta viisastelusta ei nyt tosin ollut hyötyä. Hän oli siirtänyt zyglakeille puhumisen vuoksi syrjään kallisarvoista aikaa, jonka hän olisi voinut viettää Xenin kanssa. Tässä vaiheessa ei kannatanut alkaa nirsoksi oljenkorsien suhteen.

    ”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Kuinka se menee?”

    Fatizax patisti Killjoyn, Peelon ja Creedyn osaksi zyglak-piiriä ja asettui itse keskelle. Hetken ryittyään hän pyysi Mein vierelleen. Punamusta lisko puri hammasta ja otti paikkansa piirin keskellä.

    ”Kreeh, tämä oli helpompaa, kun laulupoika Calibus oli mukana…” Fatizax vielä mutisi, mutta sitten hän aloitti.

    Ensimmäiset äänet lähtivät syvältä zyglakien kurkuista, mutta kun varsinainen melodia alkoi, oli rekisteri sellainen, johon muutkin pystyivät liittymään mukaan.

    Hiljaisuus oli laskeutunut melkein täydellisesti. Ainoat äänet pakenivat Killjoyn huulilta, jotka jatkoivat melodiaa vielä hetken aikaa. Hiljaa ja hartaasti, mutta siinä tilanteessa kuitenkin vielä kaikkien kuullen.

    ”Anteeksi… se jäi… päähän”, hän kiirehti sanomaan, kun huomasi muiden vajonneen melodian jälkeiseen hartauteen.

    Ennen kuin kukaan ehti vastaamaan Killjoyn tarpeettomaan anteeksipyyntöön, huomasivat kaikki, että Peelon suunnalta oli alkanut kuulumaan huomattavasti aikaisempaa kovempi kumina. Metallipinnoista läsnäolijoista sileimmällä varustettu mies oli siinä mielessä hyvä sademittari, että tähän läiskivien pisaroiden äänestä pystyi päättelemään paljon sateen lujuudesta. Eikä sitä voinut kukaan kiistää. Laulun päätyttyä Hypoteesia vaivannut sade oli muuttunut huomattavasti raskaammaksi.

    Killjoy tuijotti androidia piiskaavia pisaroita hämmentyneenä. Hän ei ollut sellainen mies, joka uskoisi herkästi ihmeisiin. Eikä hän nytkään sellaista todistanut. Silti sateen yltyminen valoi häneen rahtusen toivoa, johon hän ei olisi millään halunnut tarttua.

    Fatizax antoi sateen kastella kasvonsa. ”Enteet paremmasta ovat hyviä… mutta parhaita enteitä ovat ne, jotka saa itse aikaan. Kreeh-heh-heh…”

    Sitten tietäjän ilme muuttui. Hän vaikutti muistavan jotain. ”Ohhoh! Toivottavasti Manu, eikun, krääh, Makuta Nui ei harmiinnu sateesta! Hän kuulemma otti tänään terassipaikan ilman varjoa!”

    ”Miten… miten niin terassipaikan?” Creedy ähkäisi.

    Fatizax kääntyi tonttua kohti. ”Niin, Makuta Nui on tuossa viereisen pöytäkasan luona. Me… emme tällä hetkellä juuri puhu.”

    Killjoyn katse laajeni hämmästyksestä. Hän kääntyi kannoillaan ja ihmeekseen näki ilmi elävän Bio-Klaanilaisen kumartuneena selin vain muutaman kymmenen metrin päässä. Hänelle tuntemattoman zyglak-rouvan edessä vaahtoava Manu ei ollut näyttänyt edes huomaavan takanaan puhjennutta melodiaa.

    ”Hitto vie”, Killjoy parahti. ”Kiitos, öh… ajastanne. Minun on ehkä parempi käydä näyttämässä hänelle naamaani.”

    Mei nyökkäsi. ”Toivottavasti saat tyttäresi pelastettua.”

    ”O-glxblt!” lisäsi Focaxas.

    Killjoy nyökkäsi kiitokseksi jokaiselle kolmelle isolle zyglakille erikseen. Sitten hän taipui ja nyökkäsi vielä Focaxasillekin. Creedy juoksi innokkaana kralhin perään, kun Peelo pysähtyi vielä taputtamaan toverillisesti Fatizaxia selkään, ennen kuin lähti laahustamaan kaksikon perään.

    ”… ja loppujen lopuksi valitsemalla sopivan taajuuden yliäänille, voidaan vaikuttaa vastaanottajan psyyken värähtelyyn yllättävällä tavalla. En ole kuitenkaan testannut tätä ihan loppuun asti. Tarvitaan lisää tutkimusta”, selitti piikikkääseen haarniskaan sonnustautunut olento hieman innokkaampaan sävyyn kuin tämän synkkään olemukseen olisi ehkä sopinut. Lisäksi zyglak tämän seurassa vaikutti aidon kiinnostuneelta, Killjoyn täydeksi yllätykseksi, vaikka hänen omaatuntoaan pistikin aavistuksen verran myöntää se.

    ”Manu, mitä helvettiä”, Killjoy parahti. Mustan Kanohi Kraahkanin verhoilemat kasvot kohosivat yllätyneenä katsomaan pöydän viereen seisahtunutta kralhia.

    ”Ai, moi, Jögge. Mitenkäs sinä tänne pääsit?”

    Killjoy ei ollut varma, vitsailiko Manu. Tämän täydellisen arkinen tervehdys oli makutalle niin ominainen, että tämä olisi varmaan avannut keskustelun niin vaikka keskellä maailmanloppua.

    ”Sieluni ankkuroitiin tänne luomishetkelläni. Olen aina ollut osa tätä paikkaa. Minun pitäisi kysyä tuota sinulta.”

    ”Hetkinen, väitätkö sinä, että se sinun sielusi säilyttävä kranajuttu on itse asiassa Feä Ondo?” Manu kysyi hieman pöyristyneenä. ”En tiennyt, että niissä tulee pilvipalvelu mukana. Olet yhden askeleen lähempänä kuolemattomuutta, kaiketi!”

    Ennen kuin Killjoy ehti vastata mitään, Manu jatkoi: ”Niin ja vastauksena kysymykselleni asettamaasi vastakysymykseen: olen täällä keräämässä tietoa. Minulla on eräänlainen side quest ymmärtää lihaa, ja ajattelin, että kukapa tietäisi lihasta paremmin kuin zyglakit.”

    Killjoy oli aikeissa ensin vastata Manun kysymykseen hänen sydämenään sykkivän pilvipalvelun luonteesta, mutta hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi täysin hänen viimein käsiteltyään, mitä tämä oli juuri päästänyt suustaan. Hän ei edes tajunnut huomioida, että Manu oli käyttänyt arkkikranasta sen muinaisselakhialaista nimitystä.

    ”Side qu- ei kun… siis, lihaa? Miksi sinä yrität ymmärtää lihaa?”

    ”No kun Kepe kertoi minulle outoja juttuja! Se imuroi jotain lihaa, enkä oikein käsittänyt, että miksi. Mutta kuulemma liittyi johonkin ’Valkoiseen Kuningattareen’ ja sairasosastolla makaavaan ’Koobeehen’. Käteen jäi, että pitäisi tietää enemmän lihasta.”

    Killjoyn päähän sattui, mutta ennen kuin hän ehti ääneen alkaa purkamaan ajatuksiaan sanoiksi, ehti musta androidi hänen rinnallaan väliin.

    ”Ai olet puhunut Kepen kanssa”, Peelo sanoi silminnähden ilahtuneena. Killjoyn ja Manun katseet molemmat kääntyivät tämän puoleen. Androidi oli onnistunut yhdellä lauseella hiljentämään varttia vaille kaaokseksi kehittyneen keskustelun.

    ”Moi, olen Peelo”, hän sitten vielä lisäsi.

    ”Makuta Nui”, Manu vastasi, pomppasi pystyyn ja tarttui androidin käteen. ”Rappion Enkeli, Pohjoisen Noita, Mysterys Nuin makuta. En tiedä, mistä tunnet Kepen, mutta Kepen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Ainakin ne heistä, jotka jäävät henkiin kohtaamisestani.”

    Peelon käsi heilui villisti häntä itseään paljon suuremman makutan puristuksessa.
    ”Tiedän. Olemme tavanneet kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin.”

    Manu jähmettyi paikalleen ja tämän silmät lasittuivat järkytyksestä.
    ”… me olemme? Missä?? Milloin???”

    ”DJ Peelo”, Killjoy kiirehti täsmentämään. Peelo nyökytteli vahvistaakseen kommentin.

    ”Yli viisikymmentä prosenttia kohtaamisistamme on tapahtunut ilta-aikaan Tawastialla.”

    ”Ahaa! Selittää, miksi en muista niistä mitään!” Manu vastasi ja istui takaisin tuolilleen.

    Killjoy veti syvään henkeä. Vaikka häntä oli pommitettu suurpiirteisillä tiedonrippeillä, ei hän silti oikeasti ymmärtänyt, miksi Manu istui juuri sillä hetkellä keskellä Hypoteesia vastapäätä pyhiinvaeltajaa, joka läsnäolijoista näytti kaikkein eniten puulla päähän lyödyltä.

    ”Mikään tuosta äskeisestä ei selittänyt esimerkiksi sitä, miten olet täällä”, Killjoy yritti muotoilla kysymyksen niin, että saisi siihen oikeasti hyödyllisen vastauksen.
    ”Olen täällä ihan oikeasti. En ole missään muualla yhtä aikaa. Eli, öö, vierailemassa?”

    ”Tuo vastaa väärään ’miten’-kysymykseen”, Peelo totesi Killjoyn helpotukseksi.

    ”Aa”, Manu sanoi ja jäi miettimään sanan ’miten’ eri merkityksiä. Tultuaan lopputulokseen, että hänen kuuluisi vastata pikemminkin kysymykseen ’kuinka sinä olet tullut tänne?’ kuin kysymykseen ’millä tavalla sinä olet olemassa (täällä)?’, hän alkoi ajatella asiaa ääneen: ”Odottakaas kun mietin. Siitä on pikku hetki, kun viritin nämä nykyiset systeemit. Muutama tuhat vuotta ainakin…”

    ”Hetkonen, miten pitkään sinä olet pystynyt käymään täällä?” Killjoy ihmetteli epäuskoisesti.

    ”Niin kun siis joskus ammoisina aikoina osa Mysterys Nuin zyglakeista rupesi palvomaan minua jumalanaan, niin vastuuntuntoisena suojelijana otin totta kai asiakseni ymmärtää, missä heidän henkimaailmansa sijaitsi. Osoittautui, että teknisesti ottaen kaikkialla, mikä oli vähän kiusallista, koska on hieman haastavaa olla teknisesti ottaen kaikkialla yhtä aikaa. Mutta muutaman vuosikymmenen tutkimustyön jälkeen selvisi, että jos kerää kaikki erilaiset kranat ja suorittaa niillä eräänlaisen muinaisen selakhialaisen rituaalin, saa avattua portaalin zyglakien astraalimereen! Ja sitten tein niin. Kesti muuten todella kauan jäljittää se rituaali, se oli jotain Curuvar Ensimmäisen aikaista settiä! Ja villejä kranoja on sitäkin vaikeampi löytää luonnosta. Siihen meni pari vuosikymmentä lisää. Vaikka olenkin eräänlainen keräilijä luonteeltani, en olisi kyllä ryhtynyt tuohon ihan mokomikseni. Siis tajuatteko? Niitä on kahdeksan kappaletta jokaista primäärielementtiä kohti, eli yhteensä neljäkymmentäkahdeksan! Aivan pöyristyttävää! Ja sitten selvisi, että tarvitsin kokonaisen toisen setin ja ison saavin protoenergialiuosta joidenkin vähän kimmeltävämpien versioiden tekemiseen. Yhteensä siis 96 helvetin kranaa! Ja puolet niistä mutanteista ei edes selvinnyt hengissä evoluutioprosessista, joten osa niistä piti kerätä uudestaan pahimmillaan kolme kertaa. Aivan käsittämätöntä haaskausta! Mutta olin jo käyttänyt aivan liikaa aikaa ja vaivaa, niin oli pakko nähdä se loppuun. Mutta hei, viimeistä neljännestä työstäessäni opin, miten kranoja tehdään, joten se vähän joudutti prosessia. Jos joskus tarvitsette kranoja, niin kysykää minulta!”

    Creedy auttoi zyglakmummoa poistumaan sivummalla, kun Manun selitystä kuuntelemaan jäänyt kaksikko vilkuili toisiaan kummastuneena. Tällä kertaa oli kuitenkin Peelon vuoro esittää tarkentavia kysymyksiä.

    ”Mikset kerännyt vain palasta lihaa? Niin minä sen tein.”

    Manu nosti etusormensa pystyyn viekas virne kasvoillaan ja naseva vastaus huulillaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen, vastauksen yhä odottaessa tuloaan, hän kuitenkin laski sormensa, asetti kätensä leualleen mietteliääseen asentoon ja kurtisti kulmansa lähes vihaiseen ilmeeseen.

    ”Palanen lihaa ja… dynamo?” hän pohti. ”No ei silloin vielä dynamoja ollut keksitty! Varmaan…”

    ”Jotenkin en usko, että dynamon konsepti oli makutoille vieras ’muutama tuhat vuotta’ sitten”, Killjoy tuhahti.

    ”Jaa. No miksi sellainen rituaali sitten oli olemassa, jos pelkkä lihakimpale ja sähkömoottori riittää?? Puuttuiko minulta joku oleellinen ainesosa?”

    ”Pelkkä dynamo ja lihaa”, Peelo vahvisti.

    ”No v-”

    ”OLIPA MITEN OLI”, Killjoy ryki huomattavasti ääntään korottaen. ”Miten Kepe tähän on sotkeutunut? Miksi hän tietää Valkoisesta Kuningattaresta?”

    ”Ai sinäkin tiedät Valkoisen Kuningattaren?” Manu hihkaisi. ”No siinä tapauksessa minulla on paljon kysymyksiä sinulle. Aloitetaan ilmeisimmästä: luulin ensin, että se on Tawa, mutta siinä varmaan on jotain päällekkäistä symboliikkaa harhauttamassa, joten kuka edes on Valkoinen Kuningatar?”

    Peelolla oli paljon mielipiteitä siitä, kuinka Tawa liittyi Valkoiseen Kuningattareen, mutta päätti pysyä hiljaa. Killjoy sen sijaan joutui keräämän ensin ajatuksiaan.

    ”Vuosituhansia sitten kuollut selakhipapitar, joka roikkuu valtavasta kellosta täsmälleen 17,25 ikuisuutta tästä etelään.”

    ”Hmm, onko se joku, jonka tunnen?” Manu pohti. ”Tai edes tiedän?”

    ”Emme ole satavarmoja, emmekä tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä”, Killjoy myönsi, mutta käänsi katseensa Peeloon varmistaakseen tämän kannan. Vastaukseksi hän sai hieman aneemisen olankohautuksen. Se riitti hänelle.

    ”Joskin se, joka hänet sinne ripusti, on hyvinkin tiedetty. Siihen on syy, miksi minä ja Ficus olemme olleet toistemme kurkuissa kaikki nämä vuodet.”

    ”Hei, hei, hei! Minä muistan nyt!” Manu hihkaisi. ”Sanoit viimeksi, kun puhuimme, että Ficus muuttui bahragiksi! Onko Valkoinen Kuningatar se toinen bahrag? Kun niitähän on aina kaksi!”

    ”Sen termin merkitys on melko häilyvä, mutta tällaiseen johtopäätökseen olemme tulleet.”

    ”Sinä olet tullut”, Peelo täsmensi.

    ”Minä olen tullut”, Killjoy vahvisti.

    ”No hyvä, rasti ruutuun”, Manu sanoi tyytyväisenä. ”Toinen kysymys: mikä on Totuus? Ilmeisesti isolla alkukirjaimella. Kepe puhui jostain Totuudesta, mutta tiedän aika monta totuutta enkä muista minkään niistä ottaneen sanaa nimekseen.”

    Killjoylla ei ollut kerta kaikkiaan mitään hajua, mistä Manu puhui. Tämän hämmennystä pelastamaan loikkasi kuitenkin taas Peelo, joka otti mallia siitä pelkistetystä tyylistä, jolla Killjoy tilannetta makutalle selvitti.

    ”Ruumiiton ääni, joka majailee todellisuuden rajan toisella puolella ja puhuu olentoja irroittamaan oman sydänkivensä. Niin tapahtui Koobeelle. Ja Totuudelta Kepe kuuli Valkoisesta Kuningattaresta.”

    ”Kuka hitto on Koobee?” Killjoy ihmetteli kuultuaan nimen mainittavan jo toista kertaa.

    ”Sitä minäkin kysyin, mutta Kepe ei vaivautunut selittämään”, Manu sanoi turhautuneena.

    ”Ystävä”, Peelo vastasi. ”Tiedämme Totuudesta hyvin vähän, mutta toistaiseksi hän tai se on ollut kiinnostunut Tawan lisäksi ainakin Guardianista ja Nurukanista. Minkä lisäksi hän oli puhunut Koobeen kaltaisen kohtalon myös Ficuksen muinaiselle ystävälle.”

    ”Aaaaaaahaaaaa!” Manu huudahti ymmärryksen välkehtiessä hänen silmissään. ”Oletko sinä se ’tinaukko’?”

    Hän pomppasi pystyyn, tarttui Peelon kädestä ja rupesi jälleen kättelemään aggressiivisesti.
    ”Tahtoisin sanoa, että Fatizax on kertonut sinusta paljon, mutta ei, saatana, ole! Se hiton kääkkä kehtaa koettaa pimittää minulta informaatiota, vaikka minä olen hänen jumalansa! Uskomatonta röyhkeyttä!”

    ”En ole varma, mistä puhut, mutta minua ei ole tehty tinasta”, Peelo totesi lakonisesti. Killjoy ja Creedy katsoivat outoa sananvaihtoa taas hämmentyneenä.

    ”No väliäkö tuolla”, Manu sanoi irrottaen otteensa Peelosta ja rojahti takaisin tuolilleen. ”Fatizax tuskin on hirveän perillä modernista metallurgiasta, joten annettakoon sekaannus hänelle anteeksi. Mutta mistä me puhuimmekaan? Sanoit, että Totuus on kiinnostunut Guartsusta? Voi juku, pitäisi varmaan jututtaa Gee-miestä ja kertoa hänelle! Mutta hän valitettavasti eksyi metsään joitain viikkoja sitten yrittäessään tappaa Mäksän; en ole ihan varma, mikä homma. Mäksä on vissiin ihan oikeasti paha. Jos olisin lyönyt vetoa Geen kanssa, olisin hävinnyt, ehkä. Tai sitten se on tosi pitkälle viety käytännön pila? Sekin olisi kyllä uskottavaa. Mitäs siinä jonkun viiksivallun tohungan elämä painaa, jos on riittävän hyvä läppä.”

    Killjoy ei ehtinyt prosessoida puoliakaan Manun juuri kertomasta tämän pitämän noin sekunnin miettimistauon aikana, ennen kuin tämä jo jatkoi:
    ”Entäs sitten se toinen mainitsemasi henkilö? Kuka edes on Nurukan?”

    Killjoyn kasvoille valahtavan epätoivon nähdessään Manu kiirehti lisäämään: ”Siis kun ainoa Nurukan, jonka tiedän, on edesmennyt Metru Nuin sodan aikainen kenraali.”

    ”Ei edesmennyt”, Killjoy huokaisi. ”Sama mies. Ilman muistojaan tosin, mikä teki asioista vielä vähän hankalampaa.”

    ”Eikä enää ilman muistojaan”, Peelo täsmensi. ”Kenraalit Nurukan ja Xen onnistuivat palauttamaan suuren osan niistä muistoista kredipselleenin ja dynamon yhteisvaikutuksella.”

    ”Niin joo, Xen!” Manu hihkaisi. ”Kuulinkin, että Xen on hengissä! Haluan joskus tavata. Tiesitkö muuten, Jögge, että Matoro on epätoivoisen rakastunut Xeniin? Kannattaa varoa…”

    ”Tiesin”, Killjoy mutisi tyytymättömänä.

    ”Söpöä!” Creedy huudahti jostain sivummalta.

    ”Söpöä”, Peelo myönsi.

    ”Ei”, Killjoy argumentoi.

    ”Sen jälkeen, mitä Matoro Metru Nuilla aiheutti, isän on syytäkin olla huolissaan. Tyttärensä lyöttäytyy yhteen televisioita rikkovan huligaanin kanssa”, Manu totesi tavalla, jonka ilmeisesti uskoi uhkuvan isällistä viisautta.

    Ensimmäistä kertaa koskaan Killjoy antoi maininnan turhaan tuhoutuneesta televisiostaan valua sivuun. Sen sijaan otsaansa hierova ja keskustelun tahdista silminnähden ärsyyntynyt mies kampesi itsensä zyglak-rouvan jättämälle istuimelle. Hänen nuoren vetreästä ulkomuodostaan huolimatta prosessi näytti turagaisen kivuliaalta.

    Manu tunnisti kyllä ystävästään, milloin tämän ajatuksille piti antaa muutama sekunti. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Killjoy kuitenkin sai ne välittömästi kasaan. Tämän äänenpaino oli kuitenkin muuttunut. Kuin tämä ei olisi halunnut ympärillään seurustelevien henkiliskojen kuulevan, mitä hän oli aikeissa kertoa.

    ”Tämä touhu alkaa hajota käsiin, Manu.”

    Manu kuunteli edelleen kärsivällisesti. Peelo ja Creedy nojailivat pöytien vierellä kulkevaan valkoiseen sermiin tehdäkseen olonsa mukavammaksi.

    ”Ficus ja Abzumo iskivät viime viikolla Metru Nuille. Xeniin osui pahasti.”

    ”Selviääkö hän?” Manu kysyi.

    ”En ole varma.”

    ”Oletan, että motiivina oli Matoron Xenille dumppaama Nimdan siru.”

    ”Oletat oikein.”

    ”Miten pahaa jälkeä he tekivät? Riittääkö se siihen, että Dume repii pelihousunsa?”

    ”Xen kävi lähempänä kuoleman portteja kuin tahdon myöntää. Toa Mexxi ei herää varmaan koskaan. Dumesta taas ei edes kuulunut mitään, ennen kuin Naholla meni… välit poikki Lhikanin kanssa. Seuraukset tulevat vääjäämättä perästä.”

    ”Kuulostaapa… mehevältä draamalta”, Manu sanoi ja irvisti. ”Oletan, että siru ei vaihtanut omistajaa, koska se olisi varmaan ollut ensimmäinen asia, jonka mainitset.”

    ”Xen oli aina välkky”, Killjoy murahti pakottaen väkisin pientä ylpeyttä äänensävyynsä. ”Ja ylitti itsensä tällä kertaa. Hyökkäyksen röyhkeys tosin kielii siitä, että Abzumo tuskin aikoo jättää leikkiä tähän. Meidän täytyy keksiä sirulle jotain pysyvämpää.”

    ”Pahoin pelkään, että ketään teitä parempaakaan sitä vartioimaan ette kyllä löydä. Tätä nykyä jokainen hullu, jolla on varaa xialaisiin merimiinoihin, on niiden perässä. Jos ei Varjottu lähesty teitä, niin ainakin Avden pikku nuket saattavat tulla käymään kylässä.”

    Varjotun mainitseminen sai Killjoyn irvistämään. Edellispäivinä Metru Nuilla kaapattuja viestejä ei ollut enää kuulunut, eikä Kebabkuninkaan kuulusteleminen ollut tuonut paljoa uutta. Killjoy oli satavarma siitä, että Varjotun sanaisa arkku vain odotti aukeamistaan. Jotakin siirtoa se käärme suunnitteli. Siitä Killjoy oli varma.

    ”Murehdimme niitä, jos löytävät ovellemme asti. Kukaan täällä ei ole valmis uuteen taisteluun vielä toviin. Mielialat on aikalailla murskattu.”

    ”Kai te annoitte niille urpoille kuitenkin kunnolla turpaan?” Manu kysyi. ”Jos kerran ei sen enempää uhreja tullut.”

    ”Ammuin Ficusta ydinaseella päähän. Se hidasti häntä vähän”, Killjoy myönsi.

    ”Ja sekö ei muka riitä tuhoamaan Feä Ondoa?”

    ”Ei edes naarmua.”

    ”Upeaa! Tai siis kamalaa varmaankin jostain moraalisesta näkökulmasta, koska se tarkoittaa, että Ficus on yhä hengissä. Mutta siis, upeaa! Haluan upottaa kynteni Ficuksen pehmeään mämmiin ja kaivaa hänen sydämensä ulos ja sitten katsella, kun se hehkuu radioaktiivisessa plasmassa ikuisesti! Oi autuutta! Sille olisi niin paljon käyttöä! Mieti, miten monen sielun verran siinä on energiaa! Kuinka moneksi vuosisadaksi sillä takaisi vaikka koko Metru Nuin energiantuotannon? Joo, kyllä asia on nyt sovittu: tulen auttamaan mämminmetsästyksessä. Heti, kun saan nämä muut jutut pois alta!”

    Creedy ja Peelo vilkaisivat toisiaan. Killjoy rojahti nojaamaan pöytään hänen ja makutan välillä. Tämän kasvoille ei ollut noussut sellaista innostusta kuin puolijumalan avuntarjouksesta olisi varmasti kuulunut.

    ”Olet tervetullut yrittämään, mutta älä pety, kun törmäät samaan seinään, johon se megatonni räjähteitä, jonka tuhlasin.”

    ”Minulla olisi itse asiassa käyttöä megatonnille räjähteitä. Olen nimittäin lähitulevaisuudessa ryhtymässä sotaan”, Manu sanoi täydellisen arkisen kuuloisesti.

    ”Sotaan?” Peelo kysyi aidon uteliaana täsmennystä sen jälkeen, kun Killjoy ei selvästi pitänyt Manun uhkausta tarpeeksi vakavastiotettavana.

    ”Sain vihiä salaliitosta, jonka tarkoitus on ’puhdistaa’ maailma minun kaltaisistani taivaallisista elämänmuodoista, enkä voi katsoa sivuun. Lisäksi Diddyjen kuningas julisti minulle henkilökohtaisen sodan, joten olen velvoitettu päättämään hänen sukuhaaransa. Heti, kun minulla on aikaa, käyn hävittämässä koko Tarzahnin saaren asukkaineen.”

    Killjoyn harhailevasta katseesta päätellen tämä oli kuunnellut korkeintaan puolella korvalla.

    ”Kiehtovaa”, Peelo myönsi. Creedy oli varma, että puhtaasti kohteliaisuudesta.

    ”Mutta tosiaan, sitä ennen minulla on niin sanottu, öh, ’kalareissu’ tiedossa”, Manu jatkoi selitystään. ”Olen kohtuullisen uuden lapseni kanssa lähdössä matkalle kohti suurta tuntematonta! Ja perillä odottavat vastaukset! Varmaan. Jos eivät, niin sitten en enää tiedä, mistä etsiä. Olisi jo aika saada jotain tolkkua tähän Nauru-hommaan. Syvään sellaiseen, siis. Ja Punaiseen Mieheen. Joskin se on hieman selvempi alun perinkin. Se Nauru-puoli mietityttää. Olikos niin, Jögge, että sinä et koskaan edes tavannut häntä henkilökohtaisesti ennen sitä yhtä yöepisodia, jossa Arsteinin peltipurkit kävivät rettelöimässä Klaanissa?”

    ”Enkä sielläkään sitä vilausta enempää”, Killjoy raapi leukaansa. ”Minua ei kyllä haittaisi lainkaan, jos viisastuisin hieman.”

    ”Selvitän sen kyllä! Mutta, minua jäi mietityttämään. Kun olen nyt ehkä niin perillä Avden loisista kuin mahdollista, mutta en ihan ymmärrä sitä, että mitä kautta sinä sait sellaisen. Tiedätkö, jo ennen Metru Nuin tapahtumia siis. Ymmärsin, että Matorolla kävi vahinko ja hän istutti Xeniin loisen (sen mielensisäisen), ja Xen saastutti sillä koko kranaverkon. Mutta uskoakseni sinulla oli sellainen jo sitä ennen. Mistä se tuli??”

    Killjoy kohautti olkiaan. ”Keksin miljoona eri tapaa. Kai sinä muistat, millainen telepaattien sekamelska Pimeyden Metsästäjät olivat?”

    Makuta tuhahti. ”En tiedä, onko tuo nyt kovin tyydyttävä vastaus. Mutta en voi sulkea pois sitä, etteikö loisia olisi ollut jo todella pitkään. Se yksi hiton kissa… Mutta ei mennä sinne. Joka tapauksessa, en tiedä, oletko perillä tästä, joten ehkä valaisen asiaa. Nimittäin…”

    Manu piti viidentoista sekunnin kestävän tauon, jonka aikana Creedy rojahti istumaan maahan sermiä vasten.
    ”Joo. Tuota. Tässä on aika paljon pureksittavaa. Pilkon sen pieniin paloihin. Aloitetaan! Ensin: muistat varmaan, että Kepen Verstaassa oli todella isot varastot?”

    Killjoy nyökkäsi yllättyneenä keskustelun suunnasta.

    ”No niitä ei ollut oikeasti olemassa”, Manu jatkoi. ”Kepen Verstas oli salaa unimaailma. Toiseksi: unimaailman uneksija oli ilmeisesti Athin kirkon alkuperäinen perustaja Orondes, joka myös osoittautui Avden isäksi. Kuulostaa huonolta saippuasarjalta, tiedän. Mutta näin se näyttää olevan.”

    Hän piti pienen tauon antaen kuulijoiden prosessoida kuulemaansa, ennen kuin jatkoi: ”Kolmanneksi: tämä Orondes lakkasi uneksimasta sitä unimaailmaa, mikä normaalisti tarkoittaisi, että uni päättyy, eli maailmanloppua? Mutta Avde haluaa pitää unen hengissä ja on siksi värvännyt korvaavia uneksijoita jo pitkään. Neljänneksi: osoittautuu, että uudet uneksijat olemme me kaikki! Loiset ovat meidän yhteytemme Avden unimaailmaan, ja me pidämme sen maailman hengissä uneksimalla sitä.”

    Jälleen pieni tauko. Valo Peelon silmissä värähteli hienoisesti. Sivusilmälläänkin Killjoy huomasi sen.

    ”Viidenneksi: unimaailman alkuperäinen muoto oli eräänlainen suola-aavikko, jonka taivaalla möllöttää aivan liian realistinen Baterra. Jos minulta kysytään, niin tämä paikka, jota muuten kutsun leikkimielisesti Kranalaksi, on alkanut viime aikoina suuresti muistuttaa sitä aavikkoa. Mitä täällä oikein tapahtui? Tämä oli ennen niin kiva miljöö!”

    ”Ööh, kellopelivallankumous”, Killjoy vastasi niin yksinkertaisesti kuin osasi.

    ”Ja kuudenneksi ja viimeiseksi: uskon, että Avde aikoo kerätä unimaailmaansa kaikki hänen mielestään sen ansaitsevat ja antaa todellisen maailman kuolla jättäen jälkeensä pelkän unimaailman. Ja sen tehdäkseen hän tarvitsee a) kaikki kuusi Nimdan sirua, b) sepän, joka takoo Nimdan ehjäksi, ja d)… ei kun c) ahjon, jossa takoa. Kepellä ja Visulla on spekulaatioita Avden motiiveista, mutta ne ovat melko apokryfisiä, joten pidetään ne pimennossa tältä erää. Mutta ei kuulosta kovin mairittelevalta. Ja mielelläni muutenkin välttäisin maailmanlopun todellisessa maailmassa, jos se on mahdollista.”

    Peelo epäili sähköistyneen tunteen hermostossaan olevan samankaltainen kuin silloin, kun joku puhui ”selkäpiinsä kylmäämisestä”. Killjoy huomioi androidin liikuskelun täsmälleen siinä kohtaa, kun Manu mainitsi sanan ”maailmanloppu”.

    ”Hetkonen, hetkonen. Peruutetaanpa pikkuisen. Mikä oli tämä juttu Baterrasta”, Killjoy ähkäisi.

    ”Baterra! Schwarze sonne! Musta aurinko!” Manu huudahti. ”Aikamoinen ahmatti. Syö ihan kaiken, värejä myöten. En ole ihan varma, onko Verstaan aurinko teknisesti ottaen sama möllykkä kuin mikä todellisen maailmamme taivaalla – tai teknisesti ottaen ei oikeasti taivaalla, mutta kaikkiin käytännön tarkoitusperiin kyllä – möllöttää. Voi olla, että kyseessä on vain jonkinlainen tyhjyyden konseptin eräänlainen ruumiillistuma. Visokki-parka katsoi suoraan sisään ja meni ihan rikki. Velloi masennuksen vallassa viikkotolkulla. Jessus. En suosittele kenellekään.”

    Peelo huomasi, että Killjoy tarkoituksella esti itseään vilkaisemasta ylöspäin. Killjoy teki niin, koska oli huomannut Peelon tuijottavan jo edellisellä kerralla, kun hän oli tehnyt niin.

    ”Tämän maailman edelliset hallitsijat puhuivat muista maailmoista, jotka olivat jo taipuneet Baterran paisteelle”, Peelo selitti. ”Emme voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä Verstas olisi yksi sellainen maailma. Tai jopa täsmälleen se, mitä he tarkoittivat.”

    ”Mikä herättää inhottavan lisäkysymyksen”, Killjoy pohti. ”Tietääkö Ficus Verstaasta?”

    Ennen kuin Manu ehti esittää tarkentavia kysymyksiä, Killjoy kuitenkin ymmärsi itse tarkentaa.
    ”Ficuksen kerrotaan olleen se, joka repi tuon reiän taivaaseen päämme päällä.”

    ”Jaa”, Manu tokaisi ja vilkaisi hieman aurinkoon päin, mutta ei sitten loppuun asti kuitenkaan. ”Aika epäkohteliasta. Minä tulen tänne yleensä eskapismin merkeissä enkä tarvitse todellista maailmaa mukaani, kun teen niin. Jos haluan nähdä ison reiän kosmoksessa, riittää käydä kotona Destralilla ja katsoa ulos ikkunasta!”

    Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, eivätkä Manun näennäisen kepeät sanat keventäneet tunnelmaa yhtään.

    ”Mitä tulee inhottavaan lisäkysymykseesi”, Manu jatkoi, ”on mahdollista, että Ficus tietää Verstaasta. Teknisesti ottaen hän voisi varmaan myös keksiä, miten sinne päästään. Meidänkin olisi periaatteessa mahdollista mennä sinne, uskon ma. Visokki nimittäin teki niin eikä tarvinnut siihen mitään muuta kuin yhteytensä loisverkkoon.”

    ”Viisitoista asiaa kerrallaan”, Killjoy jarrutteli. ”En ole heittäytymässä uuteen tuntemattomaan, kun emme ymmärrä edes kunnolla, miten tämä nykyinen toimii.”

    ”Sinä et ymmärrä”, Peelo täsmensi.

    ”Tai, mikä tärkeämpää”, Killjoy murahti yrittäen olla välittämättä androidista, ”miksi? Meillä alkaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus yrittää, mutta ei pienintäkään siitä, minkä vuoksi. Sen läjän kanssa ei pysty neuvottelemaan, mutta tavanomaiset keinot hänen pysäyttämisekseen ovat toimineet täsmälleen niin hyvin kuin se viime viikon ydinase”, Killjoy huokaisi.

    ”Huonosti”, Peelo täsmensi.

    ”Huonosti”, Killjoy myönsi.

    ”Mihin luulette sitten Ficuksen pyrkivän? Väitättekö, että hän yrittää altistaa meidät Baterralle?” Manu kysyi.

    ”Jotain sellaista”, Peelo avasi suunsa, ennen kuin Killjoy ehti. ”Valkoinen Kuningatar kutsuu sitä tuomionpäiväksi. Huolimatta sanan hieman nyanssikkaammista tulkinnoista, on vaikea olla yhdistämättä sitäkin ajatuksena eräänlaiseen maailmanloppuun.”

    ”Onneksemme hieman todellisemman ulkomaailmamme särkeminen ei käy yhtä leikiten kuin tällaisten henkimaailmoiden”, Manu sanoi. ”Olen käynyt ulkopuolella kerran, kun koko universumi tuhoutui, ja se oli kovaa kamaa. Osoittautui, että jos lämän naamion tuhoaa, kaikki ottavat lämää. Ja tosi paljon. En haluaisi toistaa sitä. Mutta eksyn aiheesta: minusta ei kumminkaan kuulosta uskottavalta, että Ficus pystyisi konkreettisesti kylvettämään meidät mustassa valossa. Oletteko varmoja, ettei kyse ole jostain abstraktimmasta tavoitteesta?”

    ”Kymmenissä tuhansissa vahkeja ympäri maailmaa, muutama prosentti sekä Metru Nuin että Odinan sota-ajan bruttokansantuotteesta ja useampi vuosikymmen aikaa haalia raakamateriaaleja taivasasemalle maailman katossa. Abstraktia tai ei, siinä on tarpeeksi syytä huoleen”, Killjoy tilitti taputellen samalla rintakehästään kajastelevaa punaista hehkua. ”Puhumattakaan siitä yksinkertaisesta faktasta, että hän on käytännössä kuolematon ja muuttuu ehkä entistä enemmän sellaiseksi, jos saa tämän käsiinsä.”

    Manu katsoi ensin Killjoyta, siirsi sitten katseensa epäuskoisesti Creedyyn ja siitä Peeloon.
    ”Siis tekö ihan vakavissanne esitätte, että Ficus yrittää kirjaimellisesti porata reiän maailman kattoon? Vaikka siinä kestäisi ikuisuus?”

    ”Kaikki merkit viittaavat siihen”, Killjoy vastasi täysin vakavalla naamalla. Eikä edes Peelolla ollut tällä kertaa täsmennettävää.

    ”Hä.”

    Peelo kohautti olkiaan. Manu kurtisti kulmiaan näyttäen taas jopa hieman vihaiselta.
    ”No ei sellainen peli vetele”, hän äyskähti. ”Maailmanlopun kuuluu tulla yhdellä noin kuudesta ennustetusta tavasta, eikä mikään niistä koita vielä vuosisatoihin. Käsikirjoituksesta saa poiketa vain lokaalisti ja harkiten, kuten minä teen! Vaikka joskus kyllä ne perhosefektit vähän vesittävät suunnitelmiani ja sitten joudun pulaan Käskynhaltijan kanssa. Determinismi on sillä tavalla vähän perseestä. Mutta ne ajat ovat mennyttä, ja niin on Käskynhaltijakin!”

    Peelo ja Creedy katsoivat taas toisiaan.

    ”Oli minulla jokin pointtikin, mutta se ehkä vähän eksyi matkalla”, Manu myönsi. ”Pääasia on, että suuremmat voimat eivät aio vain katsoa sivusta, kun Ficus aiheuttaa maailmanlopun. Tästä on tulossa aivan käsittämätön sotku.”

    ”Taas”, Peelo huomautti. ”Valkoisen Kuningattarenkin alkuperäisen tuomion kausi on sotkuista aikaa kaikissa historiankirjoissa.”

    ”Mutta tällä kertaa on aito riski, että Ficus onnistuu”, Killjoy kiilasi väliin. ”Kuningattaren istuttaminen tänne on tehnyt kaikista mahdollisista vastaiskuista haastavia. On vaikeaa yrittää estää suunnitelmaa, jonka toteuttaja on nähnyt jo, kuinka hän siinä onnistuu.”

    ”Siis mitä?” Manu älähti. ”Mikä tämä juttu Valkoisesta Kuningattaresta nyt oikein on? Miksi se on täällä, mitä väliä sillä edes on ja mitä tuo edes tarkoittaa?”

    ”Se valtava kello 17,25 ikuisuutta etelään. Kuulet sen varmaan nytkin, jos keskityt tarkkaan?” Killjoy varmisti.

    ”No vähän vaikea sitä on olla huomaamatta. Kävelin siitä ohi joskus viime vuosituhannella ja melkein räjähti tärykalvot! Hirveää häiriköintiä kellon ympäri.”

    ”Se on ankkuroitu kiinni aikaan”, Peelo selitti vuorostaan.

    ”Mikä tarkoittaa, että Valkoinen Kuningatar enemmän tai vähemmän näkee ajassa”, Killjoy jatkoi.

    ”Se on… ankkuroitu kiinni… aikaan”, Manu toisti hieman epäuskoisen kuuloisena. Hän näytti hetken mietteliäältä, kunnes kohautti olkiaan ja totesi pirteästi: ”Okei, ostetaan. Ei olisi varmaan pitänyt ampua Jotoria päähän silloin kerran… Nyt olisi käyttöä sille.”

    ”Tekee jokaisesta liikkeestä hankalan. Joskin meillä on muutama oljenkorsi jäljellä”, Killjoy huokaisi.

    ”Sen lisäksi, että Killjoyn arkkikrana antaa tälle vielä näennäisesti autonomian Valkoisen Kuningattaren verkosta, näyttää myös siltä, että pelkkä Nimdan sirun läheinen läsnäolo verhoaa hänen katseeltaan”, Peelo täydensi.

    ”Mrh, pitäisi tietää enemmän lihasta”, Manu murahti hieroen ohimoitaan, ”ja nyt pitäisi tietää enemmän myös ajasta? Kuka on edes tutkinut aikaa, Avartaja? Samperi, kun Avartaja on ihan helvetin kuollut. Tämä koko juttu alkaa olla nyt sen verran kiinnostava, että se kilpailee huomiostani! Vaarallista, vaarallista! Ei pitäisi antaa ajatuksen harhailla, kun on kala kynittävänä. Tai siis… perattavana?”

    ”Saitko selville, mitä tulit selvittämään?” Peelo kysyi viitaten Manun side questiin.

    ”Ai joo”, Manu sanoi iloisesti yllättyneenä, että jotakuta kiinnosti niinkin paljon. ”Joitain juttuja, mutta en ihan mahdottomasti. Zyglakit näyttävät tietävän vain melko spesifejä asioita lihasta. Kranat ovat sitä samaa lihaa kuin Kepen imurissa, mutta se nyt oli helppo arvata. Minun taitaa täytyä käydä tutkiskelemassa maailman esoteerisinta tietokantaa, jos tahdon kaikki umamiset yksityiskohdat.”

    ”Tee se”, Killjoy kannusti, vaikka ei piitannutkaan aivan jokaisesta umamisesta yksityiskohdasta. ”Me jatkamme täällä.”

    ”Ja rakennamme Hypoteesia”, Peelo lisäsi. ”Tämän maailman asukkaat tarvitsevat paikan suojassa Biancan katseelta.”

    Creedy nyökytteli jokaisen puhujan pointteihin. Jopa niihin umamisiin.

    ”Valkoisen Kuningattaren nimi on Bianca?” Manu ihmetteli. ”Missäköhän olen kuullut sen ennen… Tuntuu, että pitäisi tietää. Onkohan se yleinenkin selakhinimi?”

    ”Bianca on historiallisesti Bianca”, Peelo totesi. ”Jos etsit Biancaa, löydät varmasti Biancan.”

    ”Ja sitten kehtaavat väittää, että minun selitykseni ovat huonoja”, Manu protestoi. ”En aio sietää tällaista! Suonette anteeksi, että palaan asiaan paremmalla ajalla. Minun itse asiassa täytyy estää yksi katastrofi todellisessa maailmassa. Aika kulkee onneksi täällä hieman eri tavalla, joten olen jo ehtinyt miettiä rauhassa interventiostrategiaani. Mutta hei, Jögge, kun saan nykyisen proggikseni kasaan, niin tulen sitten vaikka käymään! Sano Xenille terveiset!”

    Ennen kuin Killjoy ehti nostaa kättään hyvästelläkseen, kuului pieni ”pop”, samanlainen ääni kuin silloin, kun joku kiskaisi karhupumpun ulos vessanpöntöstä. Ja ilman minkäänlaista varoitusta, Manu oli yksinkertaisesti kadonnut jättäen kaksi huomattavan hämmentynyttä henkilöä – ja yhden Peelon – tuijottamaan tyhjää istuinta.

    ”Olenko se vain minä, vai oliko tuo keskustelu tosi uuvuttava?” Creedy huokaili ääneen.

    ”Hänellä on paljon sanottavaa”, Peelo myönsi. ”Ja keskustelun kohdentamisessa olisi pientä kehitettävää.”

    Killjoy ei kuitenkaan ottanut kritiikkejä ystävänsä sosiaalisista kyvyistä kuuleviin korviinsa. Jokin siinä, mitä tämä oli kertonut, oli jäänyt vaivaamaan häntä.

    ”Kepen verstas”, hän mutisi itsekseen. Hän oli viettänyt aikaa siellä usein. Milloin sitä asuttavan tieteilijän uusimman projektin kanssa puuhaillessa, milloin omilla, yleensä korjausteknisillä asioilla liikkuessaan. He olivat viettäneet siellä Kepen kanssa lukemattomia tunteja erinäisten johto- ja piirimerien keskellä, eikä Killjoy kertaakaan ollut tulkinnut ympäröivää miljöötä muuksi kuin epäkäytännöllisen sekavaksi varastokompleksiksi. Mutta jos se, mitä Manu oli kertonut, piti paikkansa – ja se valitettavan usein piti – oli Killjoylla jäänyt siitä huomaamatta jotain, mitä hänen olisi kenties kuulunut.

    ”Voimme palata tähän myöhemmin”, Peelo keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun. Androidin läpitunkeva tuijotus kertoi Killjoylle, että tämä tiesi täsmälleen, mitä hänen päässään liikkui.

    ”Aioin käydä tapaamassa Kepeä muutenkin piakkoin”, Peelo jatkoi. Killjoy mutristi suutaan, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntävästi. Niinkin paljon kuin asia häntä vaivasi, oli hän Manullekin vakuutellut keskittyvänsä vain muutamaan ongelmaan kerrallaan. Bio-Klaaniin palaaminen ei muutenkaan ollut enää realistinen vaihtoehto. Peelo oli ehdottomasti oikea henkilö asialle.

    ”Hyvä on sitten”, Killjoy ähkäisi ja kampesi itsenä hieman vaivalloisen näköisesti pystyyn. ”Jatkammeko sitten, mitä tulimme tekemään?”

    Peelo nyökkäsi vahvistukseksi. Creedyn katse pomppoili tämän ja Killjoyn välillä vastauksia etsien.

    ”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”

    ”Killjoy tahtoo puhua Biancan kanssa”, Peelo selitti. Creedy reagoi ensin järkytyksellä, mutta tyytyi lopulta vaatimaan enemmän vastauksia.

    ”Juurihan sinä valitit kovaan ääneen siitä, että heidän kanssaan ei voi neuvotella. Ja nyt tahdot puhua hänelle?”

    ”Puhuminen ja neuvotteleminen ovat kaksi aivan eri asiaa”, Killjoy huomautti. ”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta olla diplomaattinen.”

    ”Miksi sitten edes vaivautua?” Creedy ähkäisi. ”Puoli valtakuntaa on pistetty uusiksi, että välttyisimme hänen katseeltaan ja sinä tahdot marssia suoraan hänen luokseen ja tarjota arkkikranan kuin hopealautasella!”

    ”Se ei toimi niin”, Peelo kiilasi selittämään, ennen kuin Killjoy ehti saada suutaan auki. ”Tämän todellisuuden luonne ei salli Biancan anastaa materiaalista esinettä temporaalisessa ympäristössä. Kohtaamisen riskit piilevät enemmänkin hänen kyvyssään muovata tod-”

    ”Okei, okei, ei tarvitse vääntää rautalangasta”, Creedy kivahti. ”En silti ymmärrä, mitä kuvittelette tällaisella saavuttavanne. Minä luulin, että meidän piti vältellä turhia riskejä.”

    ”Sinun pitää”, Killjoy täsmensi. ”Ja kuka puhui mitään turhista riskeistä? Uskon, että voimme oppia kohtaamisesta jotain.”

    Hän vaihtoi merkitsevän katseen hitaasti nyökyttelevän Peelon kanssa. Creedyn katse vaelteli näiden välillä, mutta lopulta tonttu lannistui, minkä merkiksi tämän hartiat lysähtivät ja ryhti romahti.

    ”Tulemme takaisin pian. Jos Suntio saapuu takaisin sillä aikaa, pyydä häntä odottamaan paluutamme”, Peelo pyysi. Creedyn jalka vipatti hermostuneesti, mutta tonttu kyllä tiesi, ettei kaksikon kanssa kannattanut väitellä. He olivat selvästi tehneet päätöksensä jo aikaa sitten.

    ”Hyvä on, mutta minä aion kertoa heille, mitä olette tekemässä. Ja sitten Lähetti on teille tosi vihainen.”

    ”Höh”, Peelo sanoi. Killjoy kumartui vanhan mekaanikkonsa eteen ja taputti tätä yllättävällä hellyydellä olkapäälle.

    ”Olen varma, että hänkin ymmärtää.”

    Creedy tuhahti, mutta ei ilmaissut enempää vastalauseita, kun Killjoy ja Peelo lähtivät astelemaan ulos Hypoteesista. Manun hämmentämä zyglakmummo oli sillä aikaa hiipinyt takaisin paikalle ja säikäytti Creedyn alkamalla puhua tämän takana.

    ”Olipas tuo Peelon ystävä tosi kummallisen näköinen zyglakiksi.”

    Tasangoilla, noin kolmannesikuisuus Hypoteesista etelään, he viimein pysähtyivät. Peelo arveli, että he olivat tarpeeksi kaukana kaupungista, että hänen järjestämä kyyti pystyisi saapumaan ongelmitta. Hän nosti oikean käden peukalonsa pystyyn hetkeksi kuin liftatakseen, odotti siinä niin hetken ja laski sitten kätensä.

    ”Hänellä menee yleensä hetki”, Peelo täsmensi. Killjoy ei ollut koskaan tavannut Peelon kyyditsijää, mutta oli ymmärtänyt, että tällä oli taito taittaa pitkiä matkoja hyvin lyhyessä ajassa, ja mikä tärkeintä, niin, että Bianca ei sitä huomannut. Peelo vakuutti, että tällä tavalla he pääsisivät aivan tämän lähelle ilman, että tälle jäisi aikaa reagoida. Sillä tapaa Peelo oli ennenkin onnistunut välttämään kävelevien keskushermostojen partiot.

    ”Et kertonut Creedylle todellista syytä, miksi tahdot puhua Biancalle”, Peelo huomautti. Killjoy huokaisi syvään. Hän oli miettinyt sitä jonkin verran. Jälleennäkemisensä jälkeen hän ei olisi halunnut pitää ystävältään salaisuuksia.

    ”Jos olisin kertonut, että aion pyytää häneltä apua Xenin kuulan kanssa, olisin kuulostanut epätoivoiselta. Ymmärrän, miksi Creedy vihaa Biancaa niin paljon, mutta jos saan häneltä vastauksia Xenin pelastamiseksi…”

    ”Minä ymmärrän”, Peelo sanoi. ”Eikä puhuminen minusta ikinä väärin ole. Varsinkin, kun teillä on pitkä historia yhdessä. Hän saattaa jopa oikeasti kertoa sinulle jotain.”

    ”En olisi niin varma, mutta yritettävä on. Silvottu Äiti on oljenkortena melko hatara. Jos Bianca todella on legendojen Sokea Jumalatar, hänellä voi olla vastauksia siihen, kuinka Xenin kuulan voisi korjata.”

    ”Kyllä. Ja minä olen aina halunnut vilkaista sitä kelloa tarkemmin. Sillä aikaa, kun te puhutte, minä käyn katsomassa, selviäisikö siitä jotain uutta.”

    Killjoy nyökkäsi. Suunnitelma oli yksinkertainen, mutta oli myönnettävä, että myös vaarallinen. Peelo oli kuitenkin vakuuttanut jo heidän edellisellä kohtaamisellaan – kun Killjoy oli torkkunut Nurukanin ajaessa heitä pois Mustan Käden raunioilta – että oli valmis ottamaan riskin. He olivat tunteneet sen verran kauan, että Killjoy luotti Peeloon täysin. Epätoivoista tai ei, mahdollisuus oppia jotain uutta kutkutti heitä molempia.

    Sitten kuului ääni. Kuin ovi olisi auennut jossain vähän matkan päässä ja sitten heti sulkeutunut. Killjoyn piti siristellä silmiään, että näki valkoiseen horisonttiin ilmestyneen asian. Jotakin sieltä lipui heitä kohti. Peelo suoristi selkänsä tyytyväisenä.

    ”Kas, sieltä hän saapuukin.”

    Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän katsoi. Lopulta ilmestynyt asia oli tullut niin lähelle, että hän tunnisti sen vanhaksi puiseksi soutuveneeksi. Se lähestyi heitä yhtä sulavasti kuin se olisi ollut elementissään. Valkoinen sora työntyi sen edestä kuin se olisi ollut vettä vain. Ja ehkä olikin? Jonkinlaista vanaa se selvästi peräänsä jätti. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt aikaa jäädä ihmettelemään menopelin merkillisiä ominaisuuksia, kun hän näki sen asian, joka sitä ohjasti.

    ”Mitä helvettiä”, Killjoyn suusta lipsahti. Hänen kehoonsa oli noussut jonkinlainen ylitsepääsemätön puistatus. Lautturin lävitsetunkevassa katseessa oli jotain, mitä hän halusi kaikin tavoin vältellä. Vene lipui heidän eteensä ja pysähtyi. Se selvästi odotti, että he nousisivat kyytiin.

    ”Hei vain, Kääryle!” Peelo hihkaisi ja nousi veneeseen ensimmäisenä. ”Mukavaa että pääsit tulemaan, vaikka onkin tällainen sää.”

    Lautturi ei vastannut. Sen katse oli naulittu Killjoyyn, jolla oli vaikeuksia saada niveliään liikkumaan.

    ”Kääryle?” hän ihmetteli.

    ”Hän muistuttaa vähän kaalia, eikö vain? Joten keksin Kääryleen siitä. Hän ei paljoa takaisin juttele, mutta uskon, että hän pitää siitä nimestä.”

    Lautturin katse ei edes värähtänyt. Se vain odotti. Killjoy oletti, että se tahtoi hänetkin kyytiin. Peelon rentoutunut istuma-asento veneessä rohkaisi häntä lopulta. Hän kapusi natisevan veneen keulaan ja teki parhaansa ollakseen katsomasta taakseen.

    ”Ennen kuin menemme Biancalle”, Peelo käänsi katseensa Lautturia kohti, ”voisimmeko piipahtaa Valtiaan linnalla? Minulla olisi hänelle pieni pyyntö.”

    Sen sanottuaan vene lähti välittömästi liikkeelle. Sora sen alla ei päästänyt ääntäkään, kun he alkoivat hiljalleen lipumaan Kranalan halki. Killjoy käänsi katseensa kohti Peeloa kummastuneena.

    ”Valtiaan?”

    ”Niin. Se, mitä Makuta Nui meille kertoi ei tullut minulle aivan yllätyksenä. Kepen verstaasta en tiennyt, mutta kuvaus mustasta auringosta täsmää.”

    Kuului taas ääni kuin ovi olisi sulkeutunut. Nyt se kuitenkin kuului jostain läheltä. Kun Killjoy käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, tajusi hän heti, että jokin oli muuttunut.

    Sora heidän allaan oli muuttunut hienommaksi – se oli käytännössä vain hiekkaa. Ilma oli kuivempaa johtuen luultavasti siitä, että sade oli lakannut. He seilasivat ohi jonkinlaisesta metsästä. Killjoy ei ollut koskaan nähnyt Kranalassa ainuttakaan puuta, joten ne vangitsivat hänen katseensa välittömästi.

    Siihen asti, että hänen katseensa lipesi ylös.

    Verrattuna siihen tyhjyyteen, mikä paistoi heidän lähtöpaikkansa taivaankannessa, tämä oli kaikin tavoin tungettelevampi. Ja samalla, jollain hirvittävällä tavalla kutsuvampi. Se sykki, ja Killjoy olisi voinut vaikka vannoa, että täsmälleen hänen sydänkuulansa tahtiin. Se oli mustaakin mustempi, ja ne kuiskaukset, jotka Killjoy Kranalassa hädin tuskin kuuli Baterraa tuijotellessaan, puhuttelivat häntä nyt suoraan.

    Ne lupasivat lepoa. Loppua kivulle.

    Hänen tarvitsisi vain antaa itsensä sille.

    ”Huomasin erot maastossa jo silloin, kun kävin täällä ensimmäistä kertaa”, Peelo keskeytti Killjoyn haltioituneen tuijotuksen ja palautti tämän takaisin todellisuuteen. ”Aloin varmistua ajatuksestani kuitenkin vasta suurimman osan Kranalasta kartoitettuani. Tämä paikka sijaitsee jossain muualla. Kääryle käyttää sitä oikaistakseen matkoja muualla Tämä paikka, jos tämä on todella se Kepen verstas, mistä Makuta Nui puhui, ja Kranala ovat selvästi riippuvuussuhteessa toisiinsa.”

    Manu oli kertonut niin paljon, että Killjoyn piti todella pinnistellä muistaakseen, mitä tämä oli Verstaasta sanonut.

    ”Hän kuvaili tätä unimaailmaksi”, hän sanoi lopulta ääneen. ”Mitenköhän se eroaa siitä, että Kranala on tietynlainen muistojen maailma?”

    Peelo kohautti olkiaan. Hän ei olisi kuvaillut Verstasta mitenkään unenomaiseksi, mutta toisaalta hän ei myöskään itse uneksinut, joten vertailu oli siltä osin hankalaa. Asia pitäisi nostaa esille seuraavan kerran, kun hän keskustelisi Kepen kanssa.

    Killjoy mietti aivan samaa, joskin enemmän katumuksen kautta. Hän ei ollut edellisessä klaanivierailullaan käynyt Kepen luona lainkaan. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun he olivat edes puhuneet edellisen kerran. Oliko se silloin, kun he olivat miettineet teleportaatio-optiota Geen löytämiseksi, vaiko se kerta, kun he olivat kartoittaneet Klaanin vanhaa kaivosta yhdessä…

    Peelon innokas osoitus katkaisi Killjoyn ajatukset. Heidän oikealla puolellaan kohoava metsä oli tulossa päätökseensä ja tilalle tuli jotain muuta. He olivat saapuneet sivistyksen pariin, sillä kaukaisuudessa kohosi selvästi jonkinlainen rakennus. Vähän aikaa seilattuaan Killjoy tunnisti sen pieneksi linnaksi. Lautturi oli viemässä heitä suoraan sitä kohti.

    ”Mitä tiedät tästä Valtiaasta? Muistuttaako hän jotenkin Biancaa?” Killjoy mietti.

    ”He ovat ainakin yhtä surullisia”, Peelo myönsi. ”Mutta Valtias ei omaa sellaista voimaa tähän maailmaan kuin Valkoinen omaansa. Suurimman osan ajasta hän vain istuu linnassaan. Olen jutellut hänelle pari kertaa tästä ohi matkattuamme, ja luulen, että hänen syynsä olla täällä ovat jollain tapaa traagiset.”

    He pysähtyivät lopulta linnan kupeeseen. Killjoy oli nousemassa ylös veneestä Peelon perässä, mutta androidi toppuutteli tätä jäämään.

    ”Minulla menee vain hetki.”

    Killjoy ymmärsi vihjeen ja jäi katsomaan, kun Peelo ripein askelin marssi kohti linnan sisäänkäyntiä. Killjoy jäi seisoskelemaan veneen viereen siihen nojaten. Hän tunsi epämukavan katseen koko ajan niskassaan, mutta aina kun hän kääntyi, tuijotti Kääryle lähinnä tyhjään horisonttiin edessään. Silti Killjoy olisi voinut vannoa, että sen pää kääntyi hupun sisällä joka kerta, kun hän ei katsonut sitä.

    Hän siirteli hiekkaa maassa jalkansa kärjellä ja katsoi, millaisia painaumia hänestä siihen jäi. Maasto todella oli erilaista Kranalaan verrattuna. Verstaan vastaanotto tuntui muutenkin jotenkin… kylmältä. Hän ajatteli sen johtuvan vain ilmasta, mutta vähän aikaa asiaa tunnusteltuaan hän tuli siihen tulokseen, että sen täytyi johtua jostain muusta.

    Hän tajusi sen käsiään vilkaistessaan. Niiden punainen oli jotenkin merkittävästi haalistunut. Sitten hän vilkaisi taas kohti taivasta. Jollain sairaalla intuitiolla siinä oli järkeä. Sen täytyi olla mustan auringon syytä. Silti Killjoy ei aivan saanut päähänsä, miksi Kranalan vastaava ei myös tehnyt niin.

    Sinne päin katsellessaan hän näki myös hahmon kaukaisuudessa. Linnan tiluksilla istuskeli joku. Sen valtavasta mustasta haarniskasta oli mahdotonta päätellä henkilöllisyyttä, mutta vierailla mailla ollessaan Killjoy päätti, että oli kohteliasta ainakin tervehtiä. Hän nosti kätensä ilmaan, ja muutaman sekunnin päästä musta hahmo teki samoin.

    ”Olen täällä”, Peelo huomautti. Killjoy säpsähti. Hän ei ollut kuullut – eikä nähnyt – kun androidi oli tullut takaisin.

    Käsissään Peelolla oli jotain keltaista, ehkä kankaista ja siististi viikattua. He astuivat takaisin lautturin kyytiin ja lähtivät taas hiljalleen matkaan. Killjoy jäi seuraamaan linnan katoamista horisonttiin, ennen kuin käänsi huomionsa Peelon noutamaan esineeseen.

    ”Mikä se on?”

    ”Sadetakki”, Peelo selitti. ”Huomaatko, miten sen väri ei haalistu edes täällä? Se on tehty ajasta. Uskon, että siitä on hyötyä, jos haluaa pakoilla Biancan katsetta.”

    ”Se Valtiasko sen sinulle antoi?” Killjoy ihmetteli. Peelo nyökytteli tyytyväisen näköisenä.

    ”Lainaan vain. Lupasin viedä sen takaisin tämän jälkeen.”

    Peelon huomio piti todella paikkansa. Mitä pidempään Killjoy takkia tuijotteli, sitä kirkkaammalta sen keltainen alkoi tuntua. Verrattuna siihen tapaan, millä hän oli itsekin jo haalistunut, se suorastaan sattui silmiin.

    ”Hetkonen. Miten niin se on tehty ajasta?”

    ”Oletko koskaan nähnyt niitä Kranalan laitamailla kohoavia säikeitä?” Peelo kysyi. Killjoy säpsähti, kun kuuli taas sulkeutuvan oven äänen jostain lähettyviltään.

    ”Hm, niin, olen kyllä.”

    ”Ne ovat aikaa”, Peelo selitti. ”Ja niitä säilytetään… kas, täällä!”

    Killjoy oli huomannut saman takaraivossaan olevien kellokoneistojen palattua. Nyt, kun hän sitä ajatteli, ne olivat itse asiassa olleet poikkeuksellisesti hiljaa sen aikaa, kun he olivat olleet Verstaassa. Kranalan sora-aavikolle palattuaan he tähystivät hetken horisonttiin Peelon mainitsemia säikeitä etsien, mutta he molemmat tiesivät, ettei niitä yleensä nähnyt niin keskeisellä paikalla kuin missä he nyt olivat.

    Toinen asia, minkä Killjoy heti huomasi, oli sateen puuttuminen. Peelo hoksasi sen myös, kun Killjoy ojensi kätensä veneen laidan yli siitä varmistuakseen. Peeloa hieman harmitti. Näyttäisikö hän hölmöltä Valtiaan sadetakissa, jos ulkona ei edes sataisi?

    ”Biancan läsnäolo taitaa pitää sadetta poissa”, Killjoy mietti ääneen. Peelo oli samaa mieltä. He olivat niin lähellä kellokoneistoa, että Bianca varmasti tiesi jo heidän läsnäolostaan. Se oli ainoa paikka, minkä Peelo oli kaapelinvetomatkallaan kiertänyt. Ja hän oli nähnyt sadetta kaikkialla, missä oli kulkenut.

    Sitten Lautturi taas pysähtyi. Kaksikko nousi veneestä, jonka jälkeen vihreät kasvontapaiset kääntyivät kohti Peeloa.

    ”Laitan sitten taas peukalon pystyyn, kun lähdemme takaisin. Paljon kiitoksia”, Peelo sanoi. Lautturin katse kääntyi eteenpäin ja veto kerrallaan se alkoi meloa kohti horisonttia. Tällä kertaa Killjoy näki vilaukselta oven, joka oli siinä vain hetken. Lautturi katosi näkyviltä samalla hetkellä, kun ovi läimäisi itsensä kiinni ja katosi.

    Killjoy käänsi katseensa kohti suuntaa, jossa tiesi Biancan kellokoneiston olevan. Peelo kiskoi sillä aikaa sadeviittaa huolellisesti päälleen. Sen kahinankin läpi hän kuuli Killjoyn toisiaan vastaan kiristelevät hampaat.

    ”Eli kerrataan”, Peelo sanoi ja kiskoi lopuksi vielä keltaisen hupun päähänsä. ”Minä hiippailen kellokoneistoon ja yritän selvittää, mikä siinä on erityistä. Tämän viitan pitäisi suojata minua ajalta ja täten toivottavasti Biancan kaikkinäkevyydeltä. Se tuskin estää häntä kuitenkaan konkreettisesti havaitsemasta minua. Se tarkoittaa, että sinun pitää saada hänet puhumaan ja pitämään huomionsa itsessäsi. Onnistuuko se?”

    ”Saan hänet vaikka laulamaan, jos tahdot. Meillä on historiaa. Hän kyllä kuuntelee minua. Eri kysymys on, mitä tapahtuu sen jälkeen”, Killjoy mutisi.

    ”Luuletko, että hän suostuu auttamaan sinua Xenin kuulan suhteen?” Peelo kysyi. Killjoy kohautti olkiaan.

    ”Olen skeptinen, mutta aion silti kokeilla. Curuvar oli oma hyödytön itsensä, kun kysyin. Bianca on viimeinen ikivanha selakhi-oletettu, jonka tiedän.”

    Peelo ei olisi sitä tehnyt, mutta joku muu olisi saattanut huomauttaa Killjoyta siitä ironiasta, että hän oli valmis kysymään apua sellaiselta, joka oli käytännössä yhtä paljon syyllinen Xenin tilaan kuin Abzumokin. Merkittävä ero oli se, että Bianca juuri nimen omaan ei ollut Abzumo. Kahdesta – tai oikeastaan aika monesta pahasta – Bianca tuntui sillä hetkellä melko paljon vähemmän kamalalta.

    ”Mennäänkö sitten?” Peelo kysyi. Killjoy suoristi selkänsä ja naksautti entisenlaisiksi kuvittelemia niveliään. Naamio oli suorassa ja haarniska kiilteli sen verran kuin se Kranalan kummallisessa valaistuksessa pystyi. Hän oli niin valmis kuin koskaan voisi.

    ”Showtime.”

    Siinä samassa kuului taas kova poksahdus, ja Makuta Nui seisoi jälleen Killjoyn edessä. Hän hätkähti ystävänsä yllättävää ilmaantumista rajusti.

    ”SENKIN VÄHÄ-ÄLYINEN KOJOOTTI!” Manu karjui niin kovaa, että Killjoy oli lentää kumoon. ”SIINÄ OLI HELVETIN ISO JA ILMISELVÄ NAPPI. MIKSET PAINANUT SITÄ?”

    ”Mitä helvettiä sinä selität?” Killjoy ähkäisi. ”Mitä nappia?”

    ”Minä en puhunut sinulle”, Manu sanoi ja viittoi kädellään kuin poistumiskäskyksi. ”Vaan tuolle tampiolle tuolla ruudun toisella puolella. Eräänlainen kaikkinäkevä, tai ainakin osittain. Lukee tätä tekstiä. Jumalauta. PAINA SITÄ SAATANAN NAPPIA. MENE TAKAISIN JA PAINA. MUUTEN ET SAA LUKEA LOPPUUN TÄTÄ KLAANON-OSAA!”

    ”Mikä… mikä on Klaanon?” Killjoy kysyi. Hän oli kuin puulla päähän lyöty.

    ”Ei sillä niin väliä. Tärkeintä on, että minä nyt ihan kiusallani olen piilottanut loput tästä viestistä, kunnes nappia on painettu. Oppivatpahan olemaan. Palaillaan asiaan! Ciao!”

    Ja niine sanoineen Manu poksahti jälleen ulos todellisuudesta.

    Peelo löysi Killjoyn lopulta sorasta istumasta siellä, minne lautturi oli heidät viimeksi tuonut. Polviinsa nojaileva Killjoy oli riisunut naamionsa ja Peelon yllätykseksi miehen kasvot muistuttivat kovastikin sitä, miltä ne näyttivät todellisuudessakin. Karrelle palaneiden kasvojen ainoa ero oli, että silmien hohde oli keltainen. Killjoyn katseen suuntaa ei tarvinnut kauaa arvailla. Se oli luotisuoraan kohti Baterraa. Hän ei ironnut siitä edes sen jälkeen, kun Peelo alkoi puhumaan.

    ”Et tainnut saada haluamaasi apua?”

    ”En”, Killjoy myönsi. Toivo, jota hän oli elätellyt, ei ollut ollut kovin vahva muutenkaan. Silti pettymys maistui harvinaisen karvaalta.

    Peelo istui Killjoyn viereen, vilkaisi tämän kasvoja vielä kerran ja kurotteli sitten avaamaan kaasunaamionsa remmit. Musta maski tipahti soraan hopeisen Mirun vierelle. Killjoy vilkaisi Peelon paljaita, melko piirteettömiä kasvoja hetken, mutta jatkoi sitten auringon tuijottelua. Peelo ei kyennyt tekemään samaa perässä, joten hän katsoi puolestaan horisonttiin sinne, missä tiesi Hypoteesin sijaitsevan.

    ”Saitko selville jotain kellosta?” Killjoy kysyi.

    ”Sain. Paljonkin.”

    ”Mitä se tekee?”

    ”Kertoo ajan.”

    Killjoy ei ollut vitsailutuulella. Vähän aikaa asiaa mietittyään hän ymmärsi, ettei Peelo varmaan sellaista yrittänytkään.

    ”Mitä muuta se tekee?”

    ”Ei mitään muuta.”

    Killjoyn katse irtosi taivaasta ja kääntyi Peeloa kohti.
    ”Miten niin ei mitään muuta?”

    ”Se on iso kello. Siinä on koneisto, kellotaulu ja se tikittää eteenpäin tasaisesti. Sen mekanismeissa ei ollut mitään, mikä viittaisi taikaan tai mihinkään muuhunkaan vaikeammin selitettävään. Se on vain kello. Todella iso ja monimutkainen kello, mutta silti vain kello”, Peelo selitti.

    Se ei Killjoyn mielestä voinut mitenkään olla mahdollista. Jos se oli vain kello, miksi hän kuuli sen joka kerta, kun hän sulki silmänsä, ja välillä vaikkei sulkenutkaan. Hän oli aina olettanut, että Bianca oli vain joku tyyppi ja kello todellinen syy sille, miksi tämä näki ajassa. Mutta jos kello oli vain kello…

    ”Minusta tuntuu, että meiltä on jäänyt jotain huomaamatta”, Killjoy huokaisi.

    ”Niin minustakin”, Peelo myönsi. He istuivat hetken aikaa täysin hiljaa, kun he keräilivät ajatuksiaan. Mitä Bianca oli tarkoittanut sillä, että he tapasivat viimeistä kertaa? Jos se ei ollut uhkailua… mitä tapahtuisi seuraavaksi?

    ”Oletko sinä koskaan nähnyt Ficusta täällä?” Killjoy kysyi. Peelo oli selvästi yllättynyt kysymyksestä. Sen näki nyt selvästi, kun hänellä ei ollut kaasunaamaria päässään.

    ”En ole.”

    ”Oletko koskaan kuullut, että kukaan muukaan olisi?”

    ”En ole.”

    ”En minäkään”, Killjoy mutisi. ”Tarkastaja, vanha tuttuni, kertoi, että hän olisi se, joka aiheutti tuon reiän taivaassa, mutta en ole kuullut kenenkään täällä koskaan edes mainitsevan häntä.”

    Peelo ei ollut aivan varma, mitä se tarkoitti, mutta ajatus oli kalvanut Killjoyta selvästi jo jonkin aikaan.

    ”Vaikka en ole viime aikoina viettänyt täällä usein, olen kulkenut täällä aika pitkän aikaa. Lyhyitä reissuja sinne tänne, mutta niiden aikana olen ehtinyt puhua aika monelle. Vanhojen Valtiaiden kaartilaisiin törmää vähän kaikkialla. Eikä kenelläkään heistä koskaan ole mitään havaintoa Ficuksesta.”

    ”Miksi se on mielestäsi tärkeä huomio?” Peelo kysyi.

    ”Koska hän on se, jolla ne loput arkkikranat ovat. Hänellä pitäisi olla ihan samalla tapaa kyky uneksia itsensä tänne kuin minullakin”, Killjoy mietti. Hän piti lyhyen tauon, jonka aikana hän viimein laski katseensa taivaalta.
    ”Mutta siitä huolimatta täällä on aina vain Bianca.”

    Killjoyn pohdinta ei varsinaisesti herättänyt Peelossa uusia ajatuksia, mutta hän piti mietettä silti tärkeänä.

    ”Luuletko, että vastaus tuohon kysymykseen kertoisi meille, miten täällä ollaan olemassa?” Peelo kysyi.

    ”Niin, kenties. Minä tiedän, että tänne on mahdollista matkustaa myös konkreettisesti. Muutenkin kuin sielulla tai tonttuna ollessa kuolemalla. Tarkastaja kertoi, että hän ja Niz olivat sotineet täällä Ficuksen kelloa vastaan aivan lihassa ja veressä. Ei vaan mitään hajua, miten he sen tekivät”, Killjoy huokaisi.

    ”Bahragit ovat ainakin olemassa ainoastaan täällä”, Peelo mietti. ”Tai ainakaan he eivät ole kertoneet, että he olisivat olemassa jossain muuallakin. Huomioiden, kuinka paljon Biancalla on täällä valtaa, luulisin, että hänkin on.”

    ”Vaikea sanoa”, Killjoy murahti.

    Bianca oli sanonut paljon. Enemmän kuin tämän olisi varmasti tarvinnut, vaikkei suostunutkaan auttamaan Xenin kuulan kanssa. Killjoylla oli kohtaamisesta todella kummallinen olo. Biancan äänessä ja jokaisessa sanassa – ja säkeessä – oli ollut sellaista surua, jota Killjoy valitettavasti ymmärsi. Se tyhjyys, joka häntä luokseen kutsui, paistoi myös Biancan rinnassa. Siitä oli vaikea syyttää. Jollain kierolla tavalla Killjoy nyt luuli ymmärtävänsä tämän surua.

    Silti Killjoylla oli koko ajan sellainen olo, että hän ei ymmärtänyt, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän oli saapunut etsimään apua tyttärelleen, mutta olikin löytänyt totuuksia itsestään ja lisää kysymyksiä siihen, miksi maailma, jonka sorassa hän nytkin istui, oli niin tärkeä.

    Ropiseva sade ei antanut vastauksia. Taivaalla paistava mustuus sen sijaan tuntui hetki hetkeltä houkuttelevammalta.

    ”Ehkä meidän pitäisi puhua Suntiolle nyt, kun he ovat palanneet”, Peelo mietti.

    Niin heidän varmaan pitäisi. Vaati kuitenkin Killjoylta kaiken tahdonvoiman nousta ylös sorasta. Hän nappasi kanohinsa viereltään, tuijotti hetken aikaa sen muotoja, ja asetti sen sitten taas kasvoilleen. Peelo seurasi esimerkkiä ja pystyyn noustessaan riisui sadetakin ja viikkasi sen taas siistiksi neliöksi. Androidi nosti peukalonsa pystyyn, eikä kulunut kauaa, kun lautturin vene ilmestyi heidän näkökenttänsä reunalle.

    Paluumatkalla Killjoy vältteli ”Kääryleen” katsetta vielä tarkemmin kuin mennessä. Välipysähdys Verstaassa oli taas melko lyhyt. Peelo palautti sadetakin linnaan Killjoyn vastaanväitteistä huolimatta. Siitä olisi voinut olla hyötyä jatkossa, mutta Peelo oli tiukkana siitä, että lainattu esine tulisi palauttaa. Linnan pihamaalla edellisellä kerralla istuskellut ritari ei enää ollut siellä, joten odotusajan Killjoy tuijotteli siintävää metsää pohtien, mitä kaikkea siellä oli.

    Kranalaan palattuaan lautturi jätti heidät sinne samaan paikkaan Hypoteesin edustalle, mistä heidän matkansa oli alkanut. Peelo vilkutteli iloisesti pois seilaavan ystävänsä perään ja kiitteli tätä avusta. Killjoy taas yritti edelleen saada ajatuksiaan kasaan. Hän ei ollut saanut Biancalta lainkaan vastauksia, mutta uusia tuntemuksia senkin edestä.

    Entisestään voimistuneen sateen pieksemässä Hypoteesissa oli paljon hiljaisempaa kuin aikaisemmin. Suurin osa zyglakeista oli poistunut tai vetäytynyt telttoihinsa tehden torista miltei tyhjän. Sen sijaan muutama kaksoiskuningattarien kaartilainen oli ilmaantunut kahden kaupungin korkeimman pilvenpiirtäjän väliin. Peelo johdatti Killjoyn niiden luokse ja pyysi päästä näiden ohitse. Gahlokit mittailivat Killjoyta ensin katseillaan. Kranat niiden sisällä värähtelivät hyväksyvästi. He saivat jatkaa portaikkoon, joka vei heidät syvälle kaupungin alle. Matka sinne muistutti Killjoyta suuresti Onu-Metrun kaivauksista.

    Sisällä oli kuitenkin jopa kolkompaa kuin käytävillä. Valkoinen sora roikkui verkkojen pitelemänä heidän päidensä päällä, kun lattia oli hopeista ja uurteikasta metallia. Kammion perällä lepäsi jotain suurta mustiin siteisiin käärittyä. Sen suulla heitä tervehti pari tuttuja kasvoja.

    ”Minä olin varma, että se nainen syö sinut!” Creedy hihkaisi hyväntuulisesti ja riensi Killjoyn ja Peelon luokse tyytyväisen näköisenä.

    Toinen tonttu, pienempi ja siteisiin kääriytynyt vilkutteli heille iloisesti sinisen, kerälle kääriytyneen pedon selästä. Siitä oli aikaa, kun Killjoy oli nähnyt Lähetin viimeksi. Sarajin terään sekin kohtaaminen oli päättynyt. Sekin kalvoi Killjoyta vielä, mutta jälleen kerran häntä tyynnytti hieman se, että kummitustonttu tuntui voivan ihan hyvin. Killjoyn iloksi näytti myös siltä, että Lähetti ei ollut hänen ja Peelon tempusta vihainen, toisin kuin Creedy oli uhkaillut.

    ”Hyvin soitettu, muuten”, Killjoy hymähti sinisen bahragin ohi asteltuaan ja taputti tätä ohimennen kuonoon. Kuningatar reagoi siihen raottamalla hieman silmiään ja korahtamalla tyytyväisesti. Peelo huomasi, että Lähetin rumpusetti oli jo purettuna kammion nurkassa. Hän olisi halunnut testata sitä itsekin.

    Kammion perälle saavuttuaan Killjoy huomasi viimein naisen, joka oli kumartunut siteisiin käärityn jätin viereen. Samanlaiset mustat siteet, jotka peittivät Lähettiäkin, kiemurtelivat käärmeiden lailla tontusta tämän suurikokoiseen potilaaseen. Killjoylta kesti hetki tajuta, että kuningattarista punainen oli siteiden sisällä. Lihan sykkeen näki siteidenkin lävitse.

    ”Mitä hänelle tapahtui?” Killjoy kysyi.

    ”Bianca tapahtui”, nainen huokaisi ja suoristi selkänsä. Tämän vaaleansiniset hohtavat silmät kääntyivät saapuneita kohti.

    ”Sinä olet siis Killjoy?”

    ”Kyllä”, Killjoy vastasi.

    ”Olen Suntio. Tietäen, mitä rinnassasi hohtaa, olen yllättynyt, että emme ole tavanneet aikaisemmin.”

    ”Olen tietoisesti vältellyt sivistystä”, Killjoy myönsi. ”Peelo kertoi minulle, että kaikista tämän paikan asukkaista sinä olet ollut täällä pisimpään.”

    ”Se pitänee pääasiassa paikkansa”, Suntio myönsi. Hänestä kuningattareen valuvat siteet katkesivat viimein, ja tonttu otti askeleen lähemmäksi Killjoyta, Peeloa ja Creedyä. Killjoy odotti tämän lähestyvän kädenpuristusta varten, mutta Suntio ristikin kätensä ja mittaili Killjoyta hieman ylimalkaisesti katseellaan.

    ”Oli rohkea temppu mennä Valkoisen luokse tuolla tavalla. Tyhmänrohkea, jos minulta kysytään. Olen yllättynyt, että sait ylipuhuttua Peelon tuollaiseen.”

    ”Mielestäni tutkimusmahdollisuus oli riskien arvoista”, Peelo vastasi. Suntio hymähti hieman toruvasti, mutta uteliaisuus otti hänestäkin voiton.

    ”No, opitteko edes jotain?”

    ”Sen, että Biancan koneisto on tosiaan vain kello. Se kertoo ajan”, Killjoy selitti.

    ”Minä olisin osannut kertoa tuon teille”, Suntio tuhahti. ”Mitä muuta?”

    ”No… sen, että Bianca tuota…”

    Peelokin yllättyi siitä tavasta, jolla Killjoyn sanat jäivät tämän kurkkuun. Ei ollut tyypillistä, että hän kompasteli niiden kanssa sillä tavalla.

    ”… pelkää kuolemaa?” Killjoy lopulta päätti lauseensa. Suntio ja Creedy vilkuilivat toisiaan vähän kummastuneena.

    ”Tai ehkä enemmänkin kokee siitä jonkinlaista surua. Luulin ensiksi, että hän kertoi siitä minulle jonkinlaisena uhkauksena, mutta mitä enemmän sitä mietin, sitä enemmän minusta tuntuu, että käsitteli sillä omaa kuolemaansa.”

    ”Tarkoitatko nyt jotain sellaista kuolemaa, joka ei ole vielä tapahtunut?” Suntio kysyi.

    ”Luulen niin”, Killjoy vastasi. ”Tai sellainen olo minulle tuli.”

    Suntio näytti mietteliäältä. Hänen kätensä valahtivat viimein, kun ajatusten ryöppy täytti tontun mielen.

    ”Tuletteko ulos kanssani?” hän sitten kysyi. Killjoy ja Peelo vilkaisivat toisiaan ja sitten nyökkäsivät. Kaksi kaartilaista jäi vahtimaan siteissä lepäävää kuningatarta, kun nelikko Suntio ja Creedy edellä käveli ulos kammiosta takaisin Hypoteesin kaduille. Sadevettä oli kertynyt kiveykselle jo niin paljon, että askeleitaan sai varoa. Suntio pysähtyi lopulta keskelle toria, raotti varovaisesti siteitään ja antoi veden läiskiä vasten kuparinvärisiä kasvojaan.

    ”Tämä sade”, hän aloitti, ”Huolimatta siitä, mitä zyglakit sanovat, tämä ei ole normaalia. Kuten itsekin sanoit, olen ollut täällä pitkään, mutta kertaakaan sen aikana taivaalta ei ole tullut mitään muuta kuin haurastuneen taivaankannen rippeitä Baterran lähimaastossa.”

    Tonttu kääntyi kohti Killjoyta. Hän näki nyt, että Suntiolla oli kasvoillaan jonkinlainen naamion. Killjoy myös ymmärsi, ettei se muistuttanut mitään sellaista naamiota, minkä hän tunsi.

    ”Miksi sinä halusit juuri nyt tavata minut? Miksi tämä kunnia juuri silloin, kun taivas aukesi?” Suntio kysyi.

    Killjoyn piti miettiä hetki vastauksensa muotoa. Hän suhtautui tähän keskusteluun paljon varovaisemmin kuin Fatizaxin kanssa käytyyn. Hän oli saanut jo sellaisia vastauksia, joiden merkitystä hän ei mielellään ajatellut.

    ”Minä tahtoisin tietää tämän paikan hallitsijoista. Niistä, jotka olivat ennen Biancaa.”

    ”Ja miksiköhän?” Suntio tivasi.

    ”Koska yksi sellainen auttoi minua pelastamaan tyttäreni. Tahtoisin ymmärtää, miksi.”

    ”Etkö voisi vain kysyä häneltä itseltään, jos kerran olette puheyhteyksissä?”

    ”En tavallaan ole. Edellinenkin keskusteluimme oli… vaikea. Sen jälkeen en ole kuullut kuiskauksia kummoisempaa.”

    ”Kuiskauksia mistä?” Suntio jatkoi.

    ”Merestä”, Killjoy vastasi.

    Suntio nyökytteli päätään. Joko Killjoyn täsmennys oli ollut täsmälleen se, mitä Suntio oli odottanutkin, tai se jollain muulla tapaa miellytti häntä.

    ”Hyvä on”, Suntio totesi lopulta. ”Olet ja tavannut vanhat kuningattaret. Cah’vadok ja Gah’vadok vartioivat aikaa niin monta ikuisuutta, että sitä kaikkea on mahdotonta muistaa. Heidän valtansa aika oli rauhallista. He uinuivat suuren osan ajasta reagoiden ainoastaan uusiin saapujiin, joita tuli melko harvoin. Valitettavasti rauha teki heistä alttiin hyökkäykselle. Kun Bianca saapui, he olivat voimattomia estämään häntä. Heidän äitinsä voiman valjastanut hirviö taivutti todellisuuden näköisekseen. Sen myötä sora peitti maan. Valkoinen täytti sen, mikä oli ennen paljon enemmän.”

    ”Hetkonen, Killjoy keskeytti. ”Minä luulin, että se oli Ficus, joka suuren kumouksen aiheutti? Mutta sinä sanot, että se olikin Bianca?”

    ”Semanttisuuksia”, Suntio tuhahti. Se, minkä väristä hänen lihansa on, lakkasi merkitsemästä, kun hän repi tuon taivaamme kattoon.”

    Hän osoitti kohti Baterraa. Ainoastaan Killjoy vilkaisi sitä kohti.

    ”Se määrä arkkikranoja, mitä hänellä silloin oli, ei olisi pitänyt riittää tuollaisen reiän tekemiseen, mutta maailma oli hauras jo valmiiksi. Sen valo katosi sen luojan mukana. Sen saman luojan, jonka sielu silvottiin valloituksen työkaluiksi. Feä Ondo… arkkikrana… ne ovat kiertoilmaisuja hänelle, josta ne juontavat. Cah’vadokin, Gah’vadokin, Poh’vadokin… koko sisaruskatraan äitiin.”

    ”Meren Äiti. Silvottu Äiti”, Killjoy kuiskasi.

    ”Niin. Minäkään en ole ollut täällä niin kauaa että olisin tavannut häntä. Kun minä saavuin, oli Äidin kohtalo jo silloin legendaa. Tarinat kulkivat vanhimpien zyglakien perimätiedossa ja kuningatarten varhaisimmissa muistoissa. Mutta harva, jos kukaan, on selviytynyt niistä ajoista kertoakseen yksityiskohtia.”

    Fatizaxin tuomitseva katse kummitteli Killjoyn mielessä. Mutta hänkin oli valinnut olla muistamatta.

    ”Joten… sinäkään et tiedä hänestä paljoa”, Killjoy tuumasi. Suntio ähkäisi sellaisella tavalla, että oli ottanut kommentista selvästi hieman nokkiinsa.

    ”En paljoa, mutta jotain. Tiedän, että hän oli se, joka toi ajan tänne. Hän oli se, joka laittoi alulle elämän syklit. Hänen Va:nsa toimivat sen suojelijoina ja Äiti itse varjeli maailmojen meriä. Ja tiedän, kuten sinäkin, että hän elää yhä. Sinun rinnassasi, Biancan rinnassa. Merissä teidän maailmassanne ja vankina vanhoissa holveissa. Vain hänen voimallaan tätä maailmaa, jossa nyt olemme, voi muovata. Biancan kello on vain rujo esirippu. Valheen verho. Se, mikä hänet sitoo aikaan, on Äidin liha ja sielu. Sen enempää ei tarvita.”

    Peelo kuunteli Suntion sanoja yhtä hartaasti kuin Killjoykin. Hän ei ollut kuullut tarinaa Äidistä aikaisemmin. Se pitäisi sovittaa hänen päässään kasautuvaan palapeliin mukaan. Creedy oli sillä aikaa istahtanut kiveykselle vipattaen sormiaan päähänsä soimaan jääneen musiikin tahdissa.

    ”Tuo ei valitettavasti auta minua ymmärtämään, miksi hän auttoi minua pelastamaan Xenin”, Killjoy huokaisi. Suntio, päätellen siitä, että hän ei kysynyt tarkennuksia, tuntui tietävän, kuka Xen oli.

    ”Eikö se ole täysin selvää?” Suntio ihmetteli. ”Sinäkin olet täällä voidaksesi pelastaa lapsesi. Miksi ei Äiti tahtoisi tehdä samoin omalle lapselleen?”

    Siinä ne sanat olivat taas. Kuin olisi ollut päivänselvää, että silvottu Äiti oli myös hänen äitinsä.

    Silloin, kun Steltinmeren syvyyksissä Killjoy oli kuullut ne sanat ensimmäistä kertaa, hän olisi vain halunnut unohtaa ne. Laittaa ne sekopäisten jumaluuksien isoiksi sanoiksi, jotka eivät todellisuudessa merkinneet mitään.

    Mutta nyt zyglakien kanssa keskusteltuaan väitteelle oli syntynyt vakuuttava pohja. Hän ei voinut enää kiistää sitä, mutta hän päätti silti olla varovainen, ettei se antaisi hänelle toivoa. Sillä se oli myrkky, jota Killjoy ei enää suostuisi juomaan.

    Tuntui silti jotenkin typerältä ajatella, mitä edes tarkoitti, että hänellä oli äiti? Olihan Xenilläkin. Olihan hän itsekin vanhempi. Mutta silti hänestä tuntui, että hän ei aivan ymmärtänyt asiaa – tai itseään.

    Niz oli ottanut Ficuksen arkkikranan itselleen ja oli ollut silti vain Niz. Killjoy ei ollut ollut mitään ennen kuulaa ja lihaa. Hän oli vain tyhjä. Ja sitten kuin tyhjästä hän olikin joku. Olisiko Fatizax haistanut zyglakin myös Nizin rinnasta, vai oliko se vain hän?

    Oliko hän perinyt äidiltään muutakin kuin vain lihan?

    Peelo oli aikaissa kysyä Suntiolta kasan tarkentavia kysymyksiä, mutta keskeytyi, kun valtavan kova naisen ääni alkoi puhumaan heidän ympärillään.

    ”Hei, herätys! Naholta tulee viestiä sellaisella tahdilla, että ei meinata pysyä perässä.”

    Ääni kajahteli kuin Killjoy olisi toiminut sen kaiuttimena. Selakhitytön sanat kuuluivat niin lujaa, että Suntio nosti siteet takaisin päänsä suojaksi ja tukki osittain korvansa.

    ”Brez?” Killjoy ihmetteli. ”Mikä siellä on tilanne?”

    ”Äh, mahdotonta sanoa. Ensin tuli tietoja siitä, että ne Codyn jäljittämät salaviestit alkoivat taas kulkemaan. Viimeisimmän perusteella jossakin on myös räjähtänyt. Naho kaipaa sinut takaisin hommiin.”

    ”Hyvä on. Herättelen itseni”, Killjoy kuittasi.

    Sitten ääntä ei enää kuulunut. Killjoyn ja Peelon katseet kohtasivat. Oli aika palata kapselille. Suntio kuitenkin tarttui Killjoyta ranteesta, ennen kuin tämä ehti pidemmälle.

    ”Peelo on varmasti kertonut sinulle meistä”, Suntio tivasi. ”Tiedän, että koet jonkinlaista vastuuta Arkistoijasta ja Etsivästä, joten olisi ihme, jos et tietäisi.”

    Killjoy nyökkäsi.
    ”Te olette Biancan muistoja.”

    ”Niin. Ja vaikka me emme ole hän… tai oikeastaan hän ei ole mitään ilman meitä, yhteytemme antaa minulle sellaisen ikkunan hänen mielenmaisemaansa, mitä kovin monella muulla ei ole.”

    Killjoy tuijotti tonttua syvälle silmiin. Peelo näytti jo hieman kärsimättömältä. Kapselille oli kuitenkin jonkin verran matkaa ja Killjoyn ystävä oli kuulostanut siltä, että oli kiire.

    ”Killjoy… se, mitä hän pelkää, eivät ole kuoleman portit itsessään, vaan se, mitä niiden toisella puolella on. Se, että hän haluaa sammuttaa taivaan on mielipuolista, mutta ymmärrettävää, jos on nähnyt, mitä meitä siellä odottaa. Millaiset asiat ovat suoneet meille katseensa.”

    Suntion ääni oli raskas. Jokaisen sanan takana tuntui olevan pitkään tätä kalvaneita ajatuksia.

    ”En tahtoisi antaa hänelle sitä myönnytystä, mutta hän saattaa olla oikeassa sen suhteen…”

    ”Minkä suhteen?” Killjoy kysyi.

    ”Että meidän tulisi pelätä jumalia.”

    Killjoyn ensireaktio oli kummastella tontun sanoja. Ne eivät tuntuneet liittyvän millään tapaa siihen keskusteluun, jonka he olivat hetkeä aikaisemmin käyneet.

    Sitten hän kuvitteli taas päässään ne kuiskaukset, jotka hän oli merellä kuullut. Näki sielussaan silmän, joka oli syttynyt taivaalle Steltinmeren yllä. Tunsi sen tunteen, joka tuli siitä, kun katsoi tyhjyyttä sen kaiken nielaisevaan kitaan.

    ”Älä sukella liian syvälle”, kuuluivat tämän viimeiset varoittavat sanat. Ja Killjoy luuli ymmärtävänsä, mitä hän niillä tarkoitti.

    Hän nyökkäsi. Suntion ote irtosi viimein ja tämä jäi yksin seisomaan Hypoteesin keskelle, kun Peelo ja Killjoy lähtivät Creedy perässään marssimaan kohti etelää seuratakseen taas kaapelia, jonka Peelo oli vetänyt.

    Siteet Suntion päällä olivat likomärät sateesta, jota ei olisi edes pitänyt olla. Vesi oli kylmää ja kolkkoa. Huolimatta siitä, että zyglakit olivat tuntuneet olevan siinä kuin kotonaan, ei siinä Suntion – tai pois marssivalle Killjoyllekaan – ollut mitään lohdullista.

    He kaikki ymmärsivät syvällä sielussaan, että jos jokin Biancan kaltainen odotti kuolemaa, mikä heitä muita sillä tiellä odottaisi?

    Hän hieroi varovasti kaulaansa. Sitä oli vihlaissut jo keskustelun aikana muutamaan otteeseen, eikä hän ollut aivan varma, miksi. Hän kokeili siteiden alta, eikä tuntenut mitään poikkeavaa.

    Se oli ollut pitkä ikuisuus hänellekin.

    Killjoy ei edes ollut aivan varma, olisiko hänen oikeasti edes tarvinnut käyttää kapselia poistumiseen. Normaalisti hän olisi vain käyttänyt jotain monista Visokin opettamista kikoista herätäkseen. Peelo oli kuitenkin sitä mieltä, että sen käyttäminen olisi turvallisempaa. Killjoy epäili, että tämä halusi oikeasti vain testata korjaamansa vekottimen toimintaa.

    Johdot ja liitännän varmistettuaan Peelo ilmoitti kaiken olevan valmista. Ennen kuin Killjoy kapusi sinne sisään, Creedy kuitenkin tahtoi halata tätä vielä hyvästiksi. Tällä kertaa Killjoy kumartui vastaamaan siihen. Sitten hän suoristi selkänsä ja tarttui Peelon ojennettuun käteen ja puristi sitä tiukasti.

    ”Kiitos avusta. Jälleen kerran.”

    ”Olen pahoillani, ettemme löytäneet ratkaisua Xenin kuulaan”, Peelo harmitteli. ”Lupaan jatkaa etsimistä.”

    Killjoy nyökkäsi. Hänen olonsa oli hieman rauhallisempi, kun hän tiesi, että Peelo kaikista maailman tyypeistä oli hänen apunaan.

    ”Hei…” Peelo jatkoi, kun Killjoy oli jo kapuamassa kapseliin sisälle. ”Minulla on sellainen olo, että minun kuuluisi toivottaa sinulle onnea matkaan.”

    Killjoy katsoi Peeloa hieman kummastuneena. Androidi ei yleensä puhunut sellaisista abstrakteista asioista kuin ”onni”.

    ”Miksi sinusta tuntuu siltä?” Killjoy kysyi.

    ”En ole varma. Tämä vain tuntuu oikealta hetkeltä sille.”

    Killjoy virnisti. He olivat viettäneet vuosien aikana paljon aikaa yhdessä Bio-Klaanissa, jo silloinkin, kun Peelo ei vielä vakituisesti asunut siellä. Siitä huolimatta Killjoysta tuntui, että hän oppi ystävästään edelleen koko ajan jotain uutta.

    ”Killjoy. Meille tulvii aivan käsittämätön määrä varoitusignaaleita Le-Metrusta. Siellä tapahtuu jotain isoa”, Brezin ääni kuului taas. Puoliksi kapselin sisällä jo roikkuva Killjoy painoi sormen korvalleen vaistomaisesti, vaikka tiesi, ettei yhteys Nascostoon niin toiminut.

    ”Olen kohta siellä. Valmistelkaa hangaari yksi. Minulla on vielä pari ässää hihassani.”

    ”Ööh, anteeksi?”

    ”Jos Varjottu haluaa sotaa, annan sellaisen hänelle. Kerron kohta lisää. Nähdään pian”, Killjoy sanoi. Ja sitten Brezin läsnäolo katosi jälleen.

    Creedy oli nostanut kätensä lippaan. Peelo katsoi hetken tonttua rinnallaan ja seurasi perässä.

    ”Onnea rintamalle”, tonttu lausui. Killjoy muisti ne sanat kymmeniltä kerroilta aikaisemminkin. Kenties Metru Nui oli muuttunut vähemmän kuin hän oli kuvitellut. Hän teki kaksikolle myös kunniaa, ennen kuin pudottautui kokonaan kapselin sisään.

    ”Pitäkää toisistanne huolta.”

    Kun Killjoy oli paikallaan, Peelo kapusi kapselin päälle asettamaan sen kannen takaisin paikoilleen. Se kiertyi jengoihinsa ja sihahti kuuluvasti. Sitten he Creedyn kanssa vetivät yhdessä vivusta. Vihreä savu sihahti ja sen sileän tien Killjoy oli poissa.

    He jäivät hetkeksi vain sateeseen seisomaan. Creedy tuijotteli ensin hetken haikeana tyhjää kapselia. Sitten hänen katseensa kääntyi Peeloon, joka selvästi suunnitteli jo seuraavaa siirtoaan.

    Ja siirtoja Peelo tekikin. Hänen seuraava viikkonsa oli yhtä maailmojen välillä ramppaamista. Yksi päivä Kranalassa, toinen Bio-Klaanissa. Välillä hän jäljitti Valkoisen Valtakunnan reunoilta tiedonmurusia vanhasta maailmasta ja välillä tuijotteli Bio-Klaanin sateisia katuja, joihin Rumisgoneen paenneet olivat jättäneet kipeän kolon.

    Monta sellaista, jotka Peelo tunti, olivat yhtäkkiä poissa. Peelo oli ollut sen aikana Kranalassa seuraamassa veden nousua ja kaivamassa viemäreitä Hypoteesiin. Oli tuntunut kummalliselta palata kotiin, joka oli niin paljon tyhjempi.

    Taas yhden päivän kestäneen Kranala-vierailun jälkeen hän viimein uskoi saaneensa ajatuksensa kasaan. Kepe ei ollut ollut pajallaan edellisenä päivänä, kun hän oli yrittänyt käydä siellä, joten hän päätti kokeilla sinä iltana uudestaan.

    Dynamo irtosi Peelon takaraivosta, mutta hetken aikaa hän kuuli edelleen Kranalasta kantautuvan veden solinan. Se vaihtui hitaasti tosimaailman ääniin. Sielläkin satoi. Se ropisi lujaa hänen ikkunaansa ja sen metalliseen ikkunalautaan.

    Kello oli miltei yhdeksän. Hän oli arvioinut vierailunsa hieman pieleen – hän oli viettänyt siellä nelisen tuntia pidempään kuin oli arvioinut. Seisomaan noustessaan hänen jalkansa huojuivat hieman. Tuolissa istuttuaan häneltä kesti hetki tottua siihen, kuinka jalkoja liikutettiin tehokkaasti.

    Hän nappasi sadetakkinsa, aivan tavallisen läpinäkyvän sellaisen naulasta, ja riensi ulos. Hän tiesi, että Arkistot menisivät kiinni aivan minuuttien kuluttua, mutta hän päätti yrittää siitä huolimatta.

    Bio-Klaanin kadut olivat tyhjät. Osittain sieltä paenneiden puuttuessa, osittain kellonajan vuoksi, osittain myrskyn takia. Vartioston väki ei edes reagoinut siihen, kun hän jätti muurit taakseen ja jatkoi kohti määränpäätään. Tiukemmin viittaansa kietoutuva matoran jäi katsomaan, kuinka androidi katosi pimeyteen. Koppinsakin suojaamana vettä oli kaikkialla. Niin myös teekupissa, joka sai osansa vedenpaisumuksesta. Vaikka sadevettä ei ollut joutunut kuppiin paljoa, se tuntui silti vaikuttaneen teen makuun huomattavasti.

    Kello oli minuuttia vaille, kun Peelo astui arkistoihin sisään. Yllätyksekseen hän ei kuitenkaan nähnyt aulassa maakareita, vaan Sugan, joka päätellen käsissään olevasta avainnipusta oli juuri sulkemassa paikkoja.

    ”Olet tullut takaisin!” Suga huudahti.

    ”Niin olen, ja toivoin, että voisin puhua Vaehranille ja Geeveelle vielä nopeasti”, Peelo nyökytteli. Sugan kasvoilla ollut virnistys katosi välittömästi, kun Peelo oli maininnut maakarit.

    ”Aah, niin. Valitettavasti missasit heidät täpärästi. Minä lupasin sulkea paikat heidän perässään”, Suga selitti.

    ”Päättelen ilmeestäsi, että jotain on sattunut”, Peelo huomioi huolestuneena.

    ”Vaehran vei Geeveen sairaalaan. Ei mitään hirveän vakavaa. Valitteli kaulaansa vihlovan jotenkin oudosti, ja kun se alkoi oikeasti vaikuttamaan hänen työskentelyynsä, Vaehran päätti viedä hänet suoraan Kupen pakeille”, Suga kertoi.

    Se oli Peelosta harmillinen uutinen. Ei vain siksi, että hän olisi todella halunnut keskustella näiden kanssa, vaan tietenkin myös siksi, että tontun hyvinvointi oli Peelolle tärkeää.

    ”He jättivät kyllä sinulle jotain!” Suga muisti. Hän käveli tiskin taakse ja avasi yhdellä avainnipun avaimista säilytyslokeron Vaehranin työpisteen alta. Hän kaivoi sieltä esiin paksun kirjan. Peelo näki jo kaukaa sen nimen.

    ”Vaehran sanoi itsekin olevan sen kanssa vielä vähän vaiheessa”, Suga selitti, ”mutta ajattelimme kaikki, että sinulta ei varmaan kestäisi kauaa kahlata se läpi. Siellä on punaisin lapuin merkattu… erityisen kiinnostavia sivuja.”

    Peelo otti tohtori Delekin Aivot kiitollisena vastaan. Kirja oli painava ja sieltä totta tosiaan törröti useita lappusia, joista Peelo tunnisti vilkaisulla sekä Vaehranin että Geeveen ja Sugankin käsialaa.

    ”Osaisitko tiivistää löydöt jotenkin?” Peelo kysyi. Suga raapi niskaansa ja mietti hetken. Sherlock Gnomes -sarjasta siirtyminen melko sakeaan tietokirjallisuuteen oli ollut melkoinen, ja Sugan oli myönnettävä itselleenkin, että hän ei ollut ymmärtänyt aivan kaikkea lukemaansa.

    ”Rehellisesti, olen selaillut sitä vain tänään ja senkin vain valmistautumiseksi matkallemme. Vaehranin ja Geeveen muistiinpanot ovat tärkeämpiä, mutta minäkin kyllä huomasin pari kiinnostavaa seikkaa liittyen… Feä Ondoihin.”

    Peelo avasi kirjan täsmälleen oikeasta kohdasta ja tuijotti luvun otsikkoa. Se oli jo toinen kerta, kun Peelo oli kuullut sen sanan hiljattain.

    ”Delek puhuu niistä?”

    ”Niin”, Suga sanoi. ”Tai nuo sivut vähän antavat ymmärtää, että hän teki ne. Ja tiedätkös, muistini on aika hyvä. Ja se alkoi kolkuttelemaan melko kovaa siinä vaiheessa, kun niiden toimintaperiaatteita kuvailtiin.”

    Sitten toa meni hieman vaikeaksi. Oli selvää, ettei hän tiennyt, saisiko hän sanoa ajatuksiaan ääneen. Peelolla oli kuitenkin jo niin valistunut arvaus, että hän päätti auttaa.

    ”Killjoy”, hän sanoi.

    ”Niin”, Suga nyökkäsi. ”En tiedä, kuinka hyvin tunnette, mutta vuosia sitten meillä oli… tilanne siihen hänen kuulaansa liittyen. Siinä yhteydessä hän kertoi minulle siitä muutaman asian, ja ne kuulostavat melko samalta kuin tuossa kirjassa. En usko myöskään olevan sattumaa, että Killjoy etsi vielä Bio-Klaaniin tultuaankin tietoja Selecius-säätiöstä, koska hänen, tuota… puolisonsa oli myös kiinnostunut siitä. Arvaatko jo, kuka se puoliso oli?”

    ”Niz”, Peelo nyökkäsi. Hän oli osannut odottaa jotain sellaista sen jälkeen, kun Tähtikartasto oli löytynyt tämän tiedostoista.

    ”Niin. Minultakin kesti hetki tehdä se yhteys. Killjoy ei ollut ikinä hirveän avoin menneisyydestään ja kuulin hänen nimensä ehkä korkeintaan kahdesti. Tajusin tämän aika hiljattain”, Suga sanoi.

    ”Minä keskustelin Killjoyn kanssa hiljattain”, Peelo sanoi. Hän tiesi, että Suga ja Killjoy olivat ystäviä, ja tuntui oikealta kertoa siitä toalle, vaikka Killjoy ei olisi luultavasti toivonut, että Peelo juoruilisi hänen tekemisistään.

    ”Miten hän voi?” Suga kysyi kyseenalaistamatta sitä, miten Peelo oli Killjoyn kanssa puhunut.

    ”Hän on elossa. Myönnän, että olimme aika kiireisiä, enkä kysynyt kuulumisia kovin tarkkaan. Hän oli kyllä huolissaan tontuistamme.”

    Geeveen sairaalareissu loi keskustelun ylle melkoisen varjon. Suga olisi mielellään kertonut Peelolle enemmänkin, jos olisi jotain tiennyt. Hänet oli vain nakitettu sulkemaan paikat sen jälkeen, kun Vaehran oli lähtenyt taluttamaan pikkumiestä linnakkeeseen.

    Peelo tuijotti avaamaansa kirjan sivua hetken, sulki sen sitten ja kääri sen huolellisesti sadeviittaansa niin, ettei milliäkään siitä altistuisi vedelle. Hänen itsensä kastumisella ei ollut niinkään väliä. Sitä paitsi hän ajatteli, että ehkä hänenkin pitäisi hankkia ajasta tehty viitta, niin kuin Valtiaallakin. Pitäisi vain löytää joku, joka osaisi ommella aikaa.

    ”Kiitos. Tuon tämän takaisin pian. Olen nopea lukija”, Peelo sitten tuumasi. Suga nyökkäsi ja seurasi, kun Peelo asetteli Delekin teoksen tiukasti kainaloonsa.

    ”Toivotaan, että Geevee saadaan pian kuntoon”, Suga murahti. ”Meillä olisi paljon yhteistä keskusteltavaa. Minäkään en oikein vielä ymmärrä, mitä siellä Majakalla oli tapahtunut.”

    ”Majakalla?” Peelo ihmetteli.

    ”Ai piru, niin, kun sinä olit niillä matkoillasi. Visokki johti eilen retkikunnan sinne vanhalle majakalle. Vaehran ja Geevee puhuivat siitä tänään jonkin verran. Kepe ja Snowie olivat siellä myös. Jos käyt vilkaisemassa niin sitä ei enää ole. Tai siis, en ole varma oliko sitä koskaan… tai siis… äh. En minä kuule rehellisesti ole ihan varma. Kannattaa kysyä niiltä, jotka olivat paikalla.”

    Peelo tuijotti Sugaa ihmeissään. Ei ollut kuin viikko siitä, kun hän oli ollut Jaken kanssa rannassa sitä majakkaa katsomassa. He olivat keskustelleet siellä vain vähän. Peelo oli maininnut, miten hieno majakka hänestä oli, ja Jake oli puhunut…

    … äidistään.

    ”Hitto vie.”

    Suga ei ollut koskaan kuullut Peelon käyttävän sellaisia sanoja. Hän katseli ihmeissään, kun Androidi heilutti hänelle kiitokseksi kirjasta ja lähti puolijuoksua kohti linnaketta. Toa jäi avainnippu kädessään hieromaan otsaansa. Keskustelu oli ollut tyypillinen siinä mielessä, että Peelo selvästi tiesi taas aika paljon sellaisia asioita, joita tämä ei intuitiivisesti älynnyt selittää.

    Aivot olisi saatava ensin huoneeseen talteen. Sitten Peelo etsisi käsiinsä jonkun majakalla olleista. Visokkia hän ei oikeastaan tuntenut. Maakareita hän ei olisi halunnut häiritä, jos Geevee oli tosiaan kipeänä. Snowie olisi vaihtoehto, mutta Kepen kanssa hänen oli juteltava muutenkin. Hänellä oli paljon ajatuksia, joihin hän kaipasi tämän mielipiteitä.

    Kirjan päästyä linnakkeessa vartomaan hyllyn päälle, hän suuntasi vielä linnoituksen muureille. Häntä nyt hieman harmitti, että Tawan kanssa siellä paljon aikaa viettäessään oli aina mieluummin katsellut kaupunkiin kuin merelle.

    Oli heti ilmiselvää, että majakka ei tosiaan ollut enää siellä, missä sen olisi pitänyt olla. Peelo joutui todella pinnistelemään ymmärtääkseen, mitä kaikkea se voisi tarkoittaa. Palasia alkoi olla jo hänenkin mielestään liikaa. Se tuntui turhauttavalta. Jokainen ajatusten säie, jota hän lähti seuraamaan, johti välittömästi niin moneen haaraan, että oli vaikeaa keskittyä.

    Miksi äiti? Minne majakka? Kuka Bianca? Minkä valtias?

    Miksi Niz oli pelastanut Biancan muistoja ja tehnyt niistä tonttuja? Miten Bianca oli leikannut itseltään muistoja? Miksi Suntio ei muistanut sadetta, mutta Fatizax muisti?

    Kenen äiti? Killjoyn? Meren? Ajan? Miksi ajalla oli äiti? Oliko aika syntynyt äidistä? Oliko Killjoy siis syntynyt ajasta?

    Miten Verstasta unelmoitiin? Unelmoiko joku Kranalaakin? Oliko sillä eroa, että toinen niistä liittyi uniin ja toinen muistoihin?

    Palasivatko tontut Kranalaan kuollessaan, koska ne olivat muistoja ja kaikkia muistoja säilytettiin siellä? Säilytettiinkö muistoja Kranalassa, koska aikaakin säilytettiin siellä?

    Makuta Nui oli sanonut, että Avde tarvitsi Nimdaa unimaailman muovaamiseen. Olivatko unelmat riippuvaisia vapaudesta samalla tapaa kuin muistot olivat riippuvaisia ajan kulusta?

    Mitä tyhjyys oli, ellei vapauden puutetta? Ajan loppumista? Oliko se jonkin muunkin puutetta?

    Jos Delek oli luonut Feä Ondot, miksi ne oli nimetty selakhiaksi? Jos Selecius-säätiö oli tehnyt ne, mistä he olivat saaneet siihen Äitiä? Killjoyn äitiä? Zyglakien äitiä?

    Ärsyttävää. Niin valtava määrä sellaisia kysymyksiä, joihin oli vaikea saada vastauksia näkemällä tai kokemalla.

    Oli pakko liikkua. Peelo oli kastumassa myrskysäässä paljon pahemmin kuin oli turvallista. Pajalle ei olisi pitkä matka, mikä oli sinällään harmi. Kranalassa hänellä olisi ollut muutama ikuisuus vielä aikaa miettiä.

    Vaikka yksi ajatus hänen mieleensä oli kyllä hiipinyt…

    Kuinka monta kertaa hän olikaan kuullut kummituksista?

    Kepe lojuskeli pajansa uudella sohvalla lukemassa tohtori Delekin Tähtikartastoa, tai siis yhtä lukuisista klemmaroiduista paperinipuista jotka sen muodostivat. Hän ei ollut vielä ehtinyt tutustua Peelon edellisellä viikolla tuomaan kopioon kovin tarkkaan, mutta oli jokseenkin kutkuttava sattuma, että Delekin nimi oli putkahtanut esiin taas uudesta suunnasta.

    Kukakohan tämä Ourgos oikein oli? Jos tämä oli muinainen toa, ja joskus ollut olemassa, hänestä tuskin oli enää mitään jäljellä – Kepe oli kuitenkin harjoittanut sen verran tähtitiedettä, että osasi asettaa koordinaatit 104;252.6 mielessään kartalle. Hän myös tiesi, että tuossa kyseisessä kohdassa ei ollut taivaalla yhtään mitään – ainakaan nykyään.

    Noissa numeroissa oli kuitenkin jotain epämääräisen tuttua. Oliko hän kuullut nuo luvut joskus aiemminkin jossain? Miksi olisi, jos siinä kohtaa taivaalla oli vain tyhjyys?

    Ovelta kuului koputus. Kepe tunnisti mekaanisen eksaktin tahdin: sehän oli Peelo. Androidi astui sisään.

    ”Hei Peelo!” Kepe nousi istumaan. ”Hyvä ajoitus! Olinkin tässä juuri lukemassa viime kerran tuomisiasi. Delekin aikaan taivaan tähdistö taisi olla aika erilainen!”

    ”Niin”, Peelo nyökkäsi. ”Hei vain, Kepe. Minulla on jännittäviä uutisia. Tosin tahtoisin kuulla sellaisia myös sinulta. Keskustelin hetki sitten Sugan kanssa ja hän kertoi, että olitte käyneet siellä vanhalla majakalla. En nähnyt sitä enää kaupungin muureilta. Onko Bob kenties purkanut sen?”

    ”Ööh, sitä ei kenties koskaan ollutkaan olemassa. Tai siis oli joskus, mutta ei enää nykyään… Tai siis se oli ehkä eräänlainen kummitus, se itse majakkakin. Mistäköhän päästä tätä lähtisi taas selittämään…”
    Kepelle tuli déjà-vu kaikista niistä aiemmista kerroista, kun hän yritti kirkastaa niitä vesiä, joissa kahlasi jollekulle, joka ei ollut perillä heidän moninaisista haamujahdeistaan.

    ”Meille selvisi, että se oli hyvin muinainen, ja siellä asui majakanvartija, joka paljastui turaga Kezeniksi – siksi tyypiksi, joka oli sillä vanhalla videonauhalla, josta sinäkin kai näit sen korjatun version. Hän puhui taas tohtori Delekistä.” Kepe heilautti kädessään pitämäänsä paperinippua. ”Ja sitten majakka hajosi, tai luultavasti imeytyi Verstaaseen…” Hän kääntyi vilkaisemaan tyhjää seinää sohvan takana.

    Peelo tuijotti Kepeä tovin hiljaa. Majakan kohtalo, jos se tosiaan oli osa Verstasta, täsmäsi Manun kuvaukseen siitä, että se oli jonkinlainen unimaailma.

    ”Minua kiinnostaisi tietää, miltä siellä Verstaassa näyttää. Keskustelin hiljattain myös Makuta Nuin kanssa, mutta häntä kiinnosti siinä sellaiset asiat, joista ei ollut omalle tutkimukselleni paljoa hyötyä”, Peelo selitti.

    ”Siellä oli… valkoista? Tai oli siellä muutakin. Alunperin luulin sitä vain tavallisiksi varastokäytäviksi, mutta mitä syvemmälle sinne päätyi, sitä epämääräisemmäksi ja unenomaisemmaksi ympäristö muuttui. Siellä oli tasanko valkean hiekan peitossa, mutta myös rakennuksia ja rakennelmia, jotka vaikuttivat olevan aivan väärässä paikassa. Olenkin alkanut miettiä, olivatko ne jonkinlaisia universioita paikoista, jotka ovat olemassa jossain päin oikeaa maailmaa – tai ovat joskus olleet. Nekin vaikuttivat koostuvan samasta… unihiekasta kuin maakin. Tämän lisäksi siellä oli taivaalla jonkinlainen tyhjä pimeys, joka vaikutti haalistuttavan värit pois kaikesta. Tai siis kaikki muut värit paitsi sinisen.”

    ”Ja keltaisen”, Peelo lisäsi. ”Ainakin jos se keltainen asia on tehty ajasta.”

    Kepe yllättyi ja mietti hetken. ”Me emme tosiaan muistaakseni nähneet siellä mitään keltaista, ja vaikka olisimme, ja siitä olisi puuttunut värit, me emme olisi tällöin nähneet sitä keltaisena… Joten en voi olla varma, onko hypoteesisi totta, mutta kerro toki miten päädyit siihen. Ja – hetkinen, mitä edes tarkoittaa että jokin on tehty ajasta?”

    Peelo teki jotain, mitä ei usein vaivautunut, eli veti alleen jakkaran ja istui Kepeä vastapäätä.

    ”Minä luulen vierailleeni tässä sinun Verstaassasi. En huomannut sitä ensiksi, sillä paikka jossa olen vieraillut viime aikoina, muistuttaa sitä paljon.”

    Peelo suoristi selkäänsä ja pohti hetken, kuinka selittäisi kokemansa mahdollisimman yksinkertaisesti.

    ”Kutsun sitä Kranalaksi. Se on valkoinen suuri sora-aavikko, jonka taivaalla paistaa samankaltainen tyhjä pimeys kuin Verstaassakin. Luulen, että se on syy sille, miksi Kranalastakin on aikanaan kadonnut suurin osa väreistä. Minulla on siellä ystävä, joka on välillä kuljettanut minua veneellä erilaisiin paikkoihin. Yksi niistä on paikka, jossa on linnoitus, sen valtias ja loputtomasti hiekkaa, jonka ainoa ero Kranalaan on se, että se on paljon hienompaa. Nämä kaksi paikkaa ovat jollain tapaa yhteydessä toisiinsa, mutta se, mitä olen hiljattain Kranalasta oppinut, on ehkä hieman ristiriidassa muiden seikkojen kanssa.”

    Peelo pysähtyi taas miettimään. Kepe oli selvästi aikeissa sanoa jotain, mutta Peelo paukautti ulos vielä yhden päätelmän, jonka varteenotettavuutta hän halusi Kepellä testauttaa. Päätelmän, jonka hän oli keksinyt muurin päältä poistuessaan.

    ”Luulen, että paikka, jonka olen löytänyt, on eräänlainen tuonpuoleinen.”

    Kepe nosti kulmiaan yllättyneenä. ”Me puolestaan… me teimme Verstaasta hyvin samanlaisen päätelmän juuri äskettäin, kun kohtasimme sen Kezenin kummituksen.”

    Oliko Verstaita… kaksi? Tai Kranaloita? Ja Peelo pystyi kulkemaan sinne vapaasti ja halutessaan?

    ”Miten… miten sinä kuljet sinne? Ja mistä tiedät että se on tuonpuoleinen?”

    Olisiko Kepenkin mahdollista päästä uudestaan tutkimaan sitä, tavalla joka takaisi myös pääsyn takaisin? Vai oliko se mahdollista vain Peelon fysiikalla?

    ”Muistatko sen punaisen pienen tontun, joka asui täällä? Hänen nimensä oli Creedy. Hän menehtyi, kun hän joutui kamppailuun niiden linnakkeeseen saapuneiden skakdien kanssa pari kuukautta takaperin”, Peelo kysyi.

    ”Kyllä, muistan hänet radioasemalta.”

    ”Olen keskustellut hänen kummituksensa kanssa siitä lähtien. Kun tonttu kuolee, hänen sielunsa siirtyy Kranalaan. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita kummituksia. Siellä on kaartilaisia, eräänlaisia vartijoita, jotka vähän aikaa ajateltuani tuntuvat aika paljon matoraneilta, paitsi kuolleilta ja muotoaan vaihtaneilta. Se tapa, jolla Kranalassa kummittelee, kuulostaa minusta vähän siltä, mitä te koitte Kezenin kanssa majakassa.”

    Yhteydet alkoivat vaikuttaa ilmeisiltä.
    ”Sen tuonpuoleisen toimintamekanismi kuulostaa tuon perusteella kuitenkin erilaiselta… Teoriani on, että Verstaaseen päätyvät ne kuolleiden sielut, jotka ovat olleet tekemisissä Nimdan kanssa. Mutta Kranalalla ei tämän perusteella kuulosta olevan yhteyttä Nimdaan.”

    Kaksi tuonpuoleista, eikä kumpikaan niistä vastannut sitä, mitä Punaisesta tähdestä yleisesti uskottiin…

    ”Ei minunkaan mielestäni. Syy, miksi nostin keltaisen värin esille, oli se, että Kranala on jollakin tapaa sidottu aikaan, ja aika on keltaista. Sen lisäksi, että sitä säilytetään siellä, Kranala myös tuntuu vangitsevan niiden sielut, jotka on oleellisesti sidottu ajan kulumiseen. Eli lihaan. Siihen osaan, joka ajan kanssa haurastuu ja kuluu pois”, Peelo kertoi.

    ”Lihaan, miten niin lihaan… Hetkonen, hetkonen, oliko se liha, jonka taannoin imuroimme linnakkeesta sittenkin oikea kummitus?”

    ”Se vaikuttaa mahdolliselta. Olen nähnyt siellä monenlaisia vaeltajia. Osa niistä näyttää vain keskushermostoilta. Kuin ne olisivat uusiutumisen sykliin jumiin jääneitä. Se, että osa niistä olisi yhä läsnä täällä, tuntuu intuitiiviselta selitykseltä”, Peelo mietti.

    ”Uusiutumisen sykliin…” Kepe nousi kävelemään kehää huoneen keskellä miettivän näköisenä kiertäen jakkaralla istuvaa Peeloa. ”Ja hei miten niin aika on keltaista?”

    ”Valtiaan sadetakki”, Peelo selitti. ”Kiinnitin siihen huomiota yhdellä ohikulkumatkoistani. Sen tekstuuri näytti täsmälleen samalta kuin ajan säikeiden, joita Kranalassa säilytetään. Vahvistin asian. Ne ovat ehdottomasti samaa materiaalia.”

    ”Valtiaan sadetakki… Verstaassa? Profeetan viitta? Oliko se keltainen?”

    Kepen päätä alkoi särkeä. Peelo oli muina androideina kävellyt sisään ja tuonut hänen eteensä taas paljon uutta dataa. Mutta minkälaista dataa se olikaan! Hän koki taas validaatiota siitä, että hänen seikkailunsa Verstaassa Snowien kanssa ei ollut pelkkää harhaa tai epämääräistä unta – joku muu oli kokenut sen saman, täysin irrallaan heistä.

    Matkannut tuohon Nimdan sinisen värittämään tuonelaan… Ja myös toiseen samanlaiseen. Joka oli jostain syystä keltainen kuin banaani.

    Eikä kumpikaan niistä Punainen tähti…

    Vaan…

    Oliko niitä järkeä kutsua Siniseksi tähdeksi ja Keltaiseksi tähdeksi?

    Se ei sopinut siihen kosmologiaan minkä parissa hän oli varttunut ja taivasta kiikaroinut. Punainen tähti loimusi ylhäisessä yksinäisyydessään vähäistempien keskellä. Mutta hän oli viime aikoina ymmärtänyt, että tämä maailma oli valtava, tavoilla joita hän saattoi yhäkin vain arvailla.

    Mitä Tähtikartastossa taas kirjoitettiinkaan? Delek kuvaili Initoihin verrattavaa tähteä, jolla oli keltainen loiste… Mutta niissä koordinaateissa ei ollut mitään…

    ”Oletko itse lukenut Delekin Tähtikartastoa?”

    ”Kannesta kanteen”, Peelo nyökkäsi. ”Ilmeesi kertoo, että jokin osa siitä kiinnostaa sinua erityisesti.”

    ”Aloin vain miettiä jotain… Tai siis haluankin kysyä sinulta, oletko itse tehnyt mielessäsi yhteyttä Demiurgin ja Kranalan välille. Delek kuitenkin kuvailee sitä tähteä kirkkaaksi ja keltaiseksi, ja vertaa sitä Punaiseen tähteen. Tähteä, jota ei enää nykyään ole olemassa.”

    Peelo tuijotti ensin hetken aikaa Kepeä. Sitten hänen katseensa vaelteli jonnekin pajan kattoon. Hän oli vatvonut kirjan sisältöä päässään ainakin kolme ikuisuutta Kranalan lounaissakaran ja Hypoteesin välillä. Hän oli aina ajatellut sitä Delekin itsensä kautta – mitä hän kirjan kirjoittajasta voisi oppia tämän tekstien avulla. Mutta nyt, kun Kepe sen mainitsi, oli sivuilla ehkä jotain, mihin olisi pitänyt kiinnittää konkreettisempaa huomiota.

    ”Keltaisen tähden kuvailtiin menettäneen kirkauttaan taivaalla jo Delekin aikoina”, Peelo tajusi. ”Ja, mitä opin hiljattain, on, että kauan sitten Kranalan vanha valtias silvottiin. Sen jälkeen sen taivas haurastui…”

    Peelo tunsi olevansa lähellä jonkinlaista ymmärtämistä, mutta jotain tarvittiin vielä siihen, että vastaus tuntui oikealta. Hänen ajatuksensa palasivat siihen, mitä Suga oli Delekin teksteistä hänelle viimemmäksi kertonut.

    ”Tohtori Delek loi kuulat, jotka sisälsivät Kranalan vanhan valtiaan lihaa. Sillä lihalla oli voima vangita sieluja. Ja joku silpoi sen valtiaan muinaisina aikoina varastaen sen voiman”, Peelo ymmärsi.

    ”Tuliko liha… Kranalasta? Ja taivas haurastui…” Kepe haukkoi henkeään. Se kuulosti hänestä hyvin tutulta. Eikä syyttä, sillä hän oli kuullut jotain hyvin samanlaista vasta pari päivää aiemmin.

    ”Niistä kaksi on jo sammunut, molemmat meidän syytämme. Yritimme anastaa niiden mahdin.”

    Oliko mahdollista, että hän oli oikeassa Sinisestä ja Keltaisesta tähdestä? Ja että Seleciuksen seuraajat olivat kahden niistä katoamisen taivaalta takana?

    ”Baterra kasvaa suuremmaksi vain.”

    Mikä oli Baterra?

    ”Kuule Peelo… Kezenin kummitus puhui meille siitä, miten he olivat sammuttaneet kaksi tähteä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ja Kezen oli siitä hyvästä joutunut Verstaaseen. Ja hän puhui tämän johtaneen ’Baterran’ kasvamiseen… Joten voiko olla, että Verstas ja Kranala todella ovat sininen ja keltainen vastine Punaiselle tähdelle? En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, tai mitä se tarkoittaa että ne tähdet sammuivat, kun ne kuitenkin ovat yhä jollain tavalla olemassa, mutta ehkä jotenkin vajavaisina?”

    ”Tyhjä taivas koordinaateissa 104;252.6.” Peelo mietti ääneen.

    Yhtäkkiä palasissa alkoi olla järkeä. Fatizax ei halunnut muistaa, kuka Merten Äidin silpoi. Mutta Killjoyn Feä Ondon sisällä oli samaa lihaa kuin liskokansalaisissakin. Delek teki Feä Ondot. Selecius-säätiö silpoi Äidin. Yksi plus yksi.

    ”Niz…” Peelo tajusi. Kepe kohotti kulmiaan.

    ”Mitä?”

    ”Tohtori Niz, joka tutki Selecius-säätiötä. Se, jonka tiedostoista löysimme Tähtikartaston. Hän tiesi jotain. Mietin sitä pitkään, että mitä hän halusi kaikilla näillä tiedonmurusilla viestiä. Hän on käynyt Kranalassa. Ja…”

    Peelon ajatus heitti kuperkeikkaa. Niin monta lankaa yhdistyi samaan aikaan, että hänen oli pakko nousta seisomaan ja tuijottaa hetki tyhjyyteen.

    ”… minun pitää kertoa tämä Killjoylle.”

    ”… Hetkonen, Killjoylle? Miten hän tähän liittyy?”

    ”Hän yrittää löytää parannuskeinoa tyttärelleen. Tohtori Niz oli hänen puolisonsa ja suurin osa siitä, mitä Delekistä tiedämme, on peräisin häneen muistiinpanoistaan. Killjoy on yrittänyt selvittää, kuinka Xenin sielukuula toimii korjatakseen sen. Hänen täytyy saada tietää, että hänen kaksi eri johtolankaansa ovatkin yksi ja sama. Äiti, jota Killjoy etsii ja säätiö, jonka työhön Nizin tutkimukset pohjautuvat, liittyvät oleellisesti toisiinsa.”

    Kepen oli vaikea pysyä perässä. ”Jöggellä on… tytär? Ja puoliso? Ja toisella on jokin sielukuula, eli joku pallo täynnä lihaa, ja se liittyy jotenkin Kranalaan? Ja aikaan?”

    ”Niin, täsmälleen!” Peelo juhlisti. ”Sanohan, tahtoisitko nähdä dynamoni? Se on, kuinka Kranalaan pääsee. En pysty varmaankaan ottamaan sinua sinne mukaan, mutta minua kiinnostaisi tietää, mitä fyysiselle minulle tapahtuu sillä aikaa, kun olen siellä.”

    ”Öö, tottahan toki! On ehdottoman kiinnostavaa nähdä, minkälainen sinun Verstaan ovesi on.”

    ”Mennään heti. Hyvällä tuurilla ehdimme saada viestin perille niin, että Killjoy ehtii hyötymään siitä. Ellei hän ole jo laulanut äitiään esiin ja kysynyt asiaa tältä.”

    ”Hetkinen, Jöggellä on myös äiti?”

    ”Kyllä. Hän on se sama asia, jonka Selecius-säätiö silpoi. Se, joka keltaisella tähdellä ennen asui.”

    Kepe tajusi, että häneltä puuttui nyt paljon oleellista kontekstia, jonka ehtisi selvittää myöhemminkin. ”Äh, antaa olla, kysyn sinulta lisää myöhemmin. Jos meillä on kiire, mennään nopeasti!”

    Kepe säntäsi kohti ovea, ja nappasi sadetakin matkalla naulasta. He astuivat pajan ovesta ulos käytävään, jonka päässä olevan kellari-ikkunan takana vedenpinta kapusi sateen myötä lasia ylös. He harppoivat portaat ylös katutasoon, ja astuivat ulos sivuovesta, joka toi heidät Keskisuuren kasteen aukion reunalle.

    He huomasivat heti, että jotain oli pielessä. Kaupungin sadeviemäreitä oli kyllä koeteltu myrskyn aikana, mutta tähän asti jalat eivät sentään olleet jääneet maahan kiinni. Oli yllättävää, miten mutaiselta se tuntui. Mutta se ei ollut mutaa lainkaan.

    Peelo nosti jalkansa hitaasti maasta niin, että Kepe sai tutkittua sen pohjaa. Punainen rihmasto, joka venyi jalan ja maan välissä litisi kuuluvasti. He juoksivat nopeasti lähintä katuvaloa päin ja näkivät, että se ei ollut vain yksittäinen läntti, johon he olivat astuneet.

    Kaupungin kadut ja katot olivat sen peitossa. Sitä roikkui ränneistä. Jostain syystä veden kertyessä se oli alkanut muodostamaan kudosmaista materiaalia kaikkialle, minne se koski.

    Lihaa.

    Peelo oli aikeissa sanoa jotain, kun Kepe alkoi läpsimään tämän olkapäätä. Hän käänsi katseensa Kepen osoittamaan suuntaan taivaalla. Kaiken järjen mukaan sellaisella myrskyllä ei olisi pitänyt näkyä tähden tähteä, mutta silti sankan pilvipeitteen läpi loisti jotain.

    Tähdiksi niitä ei voinut kutsua, vaikka loiste vähän tähtikuviota muistuttikin. Vähän aikaa näkyä tuijotettuaan he molemmat kuitenkin tulivat samaan lopputulokseen. Hieman silmän muotoa muistuttava asia taivaalla liikkui. Katseli ympäriinsä.

    ”Sinä tunnet taivaankannen paremmin kuin minä”, Peelo sanoi hiljaa. Kadun toisessa päässä oli ryhmä sadetta uhmaavia klaanilaisia, jotka olivat myös tulleet ihmettelemään valoilmiötä.
    ”Missä kohtaa koordinaatistoa arvelet tuon asian olevan?”

    Kepe pöllämystyi hieman siitä, että tämä oli ensimmäinen asia, mitä Peelo tilanteesta kysyi, mutta ymmärsi sitten mistä oli kyse.

    ”Yksi nolla neljä, kaksi viisi kaksi kuusi…”

    Peelo nyökkäsi.

    ”Meillä saattaa olla jopa enemmän kiire kuin aluksi arvelin.”

    Huolimatta siitä, että kumpikin olisi halunnut jäädä etsimään vastauksia sekä taivaan että maan ilmiöihin, he pistivät juoksuksi. Kaduille tuli koko ajan enemmän ja enemmän väkeä taivaalle syttynyttä valoa ihmettelemään. Melkein kaikissa ikkunoissa oli valot ja verhot vedetty syrjään. Kattoja ja katuja tahraava massakaan ei jäänyt väeltä huomaamatta. Peelon asuntolalle päästyään he molemmat yrittivät kaapia lihankappaleita pois jalkojensa pohjasta, mutta luovuttivat ja pinkoivat askeleet litisten yläkertaan.

    Peelon asunnossa Kepe huomioi ensimmäisenä huonekalujen niukkuuden. Ainoan hyllyn päällä lepäsi sadeviittaan kääritty kirja, joka odotti, että polyuretaani sen ympärillä kuivuisi ensin hieman. Peremmällä oli kirjoituspöytä ja yksi tuoli. Peelo veti pöydän alla olevan vetolaatikon auki ja esitteli sen sisältöä Kepelle.

    ”Tämä on dynamoni. Rakensin sen tohtori Nizin ja Creedyn ohjeiden mukaan. Se sallii minun matkustaa mielelläni Kranalaan niin, että ruumiini jää tänne huoneeseeni.”

    Peelo ojensi laitteen hetkeksi Kepen käsiin. Se oli hädin tuskin kämmentä suurempi. Siinä oli kyllä sähkömoottorille ominaisia elementtejä, mutta suurin osa tilasta oli uhrattu säiliölle, jonka sisällä oli ilmiselvästi lisää lihaa.

    ”Et siis kuitenkaan tarkalleen tiedä, miten se toimii?” Kepe kysyi tutkaillessaan laitetta. Se ilmeisesti manipuloi tuota lihaa jotenkin sähkömagneettisella kentällä… tai kommunikoi sen kanssa? Hänen täytyisi nähdä laitteen piirustukset.

    ”Luulen, että viimein tiedän”, Peelo sanoi, otti dynamon takaisin Kepeltä ja alkoi mallaamaan sitä liittimestään takaraivolleen. ”Kuolleiden aikaan sidottujen sielut menevät Kranalaan tuonpuoleiseen. Tämä liha on joskus kuulunut jollekulle sellaiselle. Dynamo antaa minun yhdistää mieleni siihen sieluun, joka sinne on siirtynyt.”

    Kokonaiskuva alkoi olla hetki hetkeltä selkeämpi. Peelo ei ollut vielä varma, kuinka selittäisi Killjoylle sen, mitä he olivat Klaanin kaupungissa nähneet. Ehkä sama ilmiö tapahtui myös siellä, missä hän oli.

    Oli vain yksi keino selvittää.

    ”Yhdistän itseni. Tarkkaile, mitä dynamossa ja kehossani sillä aikaa tapahtuu. Ehkä vierailuni aikana tapahtuu jotain, joka voisi vahvistaa teoriani.”

    Kepe nyökkäsi. Peelo astui istumaan tuolilleen ja valmistautui painamaan dynamon takaraivoonsa.

    ”En viivy kauaa”, hän sanoi.

    Kuului ”naks”, kun dynamo yhdistyi Peelon kalloon. Sähkömoottori surahti käyntiin. Hetken aikaa näytti siltä, että prosessi toimi kuten kuuluikin.

    Sitten alkoi kuulua ääntä. Aivan kuin jossain olisi mennyt putki rikki. Kepe oletti, että se kuului varmaan asiaan. Sitten Peelo kääntyi katsomaan häntä. Vihreät silmät välkkyivät villisti. Androidilla oli jokin hätänä.

    Sitten Kepe huomasi, että Peelon kaasunaamio oli täynnä vettä. Muutamassa sekunnissa se pullistui, kunnes sen linssit ensin halkesivat ja sitten väkivaltaisesti pirstoutuivat. Vettä suihkusi paineella kaikkialle. Sitä tuli Peelon silmistä, suusta ja jokaisesta kasvoissaan olevasta metallin raosta.

    ”Au- auta… au-”

    Kepe tarttui äkkiä dynamoon. Liha sykki äkäisesti säiliössä, joka oli lähes polttavan kuuma. Hän avasi dynamon kiinnitysmekanismin niin nopeasti kuin suinkin keksi, mutta se piti Peelon kalloa otteessaan. Hän kiskoi sitä niin lujaa kuin pystyi, kunnes se repeytyi irti. Kepen ote lipsahti ja hän kaatui maahan. Dynamo räsähti lattiaan säpälöiden lihasäiliön.

    Kepe nousi äkkiä takaisin ylös tarkastamaan Peelon vointia. Tämän naamiosta valui yhä vettä, joskaan ei enää niin vuolaasti kuin äsken. Kepe läimäisi Peeloa muutaman kerran selkään, mutta tämä ei reagoinut. Valot tämän silmissä olivat sammuneet.

    ”Hei… Hei Peelo. Mistä laitan virtasi päälle?”

    Peelo ei vastannut. Androidin eloton ruumis valutti edelleen vettä pitkin lattiaa.

    Hiljaisuus laskeutui huoneeseen.

    Kuolettava, absoluuttinen hiljaisuus.

    Teknisesti ottaen kaikkialla, taivaalla, koordinaateissa 104;252.6.

    Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla hiljaisuus hivuttautui vähitellen valtaisan kellokoneiston ja sen mekaanisen naksahtelun ylle. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään. Viimeisiä henkäyksiään vetävä Bianca oli jo nähnyt, kuinka sarja holvikaaria oli ilmestynyt muutaman ikuisuuden päähän.

    Hopeisilta sotureilta ei kestäisi kauaa saavuttaa häntä. Hän laskeutui koneistostaan, mutta soran sijasta hänen jalkansa upposivatkin veteen. Sitä oli jo miltei polviin asti. Ei kestäisi kauaa, kun se peittäisi loputkin hänen valtakunnastaan alleen.

    Hän siveli hartaasti koneistonsa messinkistä pintaa. Kuunteli sen raksutusta. Hän oli kuunnellut sitä niin pitkään, että hän ei edes osannut kuvitella maailmaa ilman sitä.

    ”HEI, VALVOJA”, hän kuiskasi. Mutta hiljaisesta äänestään huolimatta Valvoja kuuli.

    ”Hei, Valkoinen.”

    ”NYT KUN TÄMÄ HETKI KOITTAA, MIETIN, TAHTOISITKO VIETTÄÄ SEN KANSSANI. EN TAHTOISI OLLA YKSIN.”

    ”Totta kai, Valkoinen. Olen kanssasi.”

    ”LOPPUUN ASTI?”

    ”Loppuun asti.”

    Hän huokaisi. Se lohdutti häntä hieman. Hän muisteli kaikki niitä hetkiä, joita oli Valvojan kanssa seurannut. Hän oli iloinen, että hänen ensimmäinen ja viimeinen ystävänsä jakoi tämän hetken hänen kanssaan.

    ”YMMÄRSIKÖHÄN KILLJOY, MITÄ YRITIN HÄNELLE KERTOA, KUN SANOIN, ETTEMME TAPAA ENÄÄ?”

    ”Varoittaja osaa olla myös viisas. Olen varma, että hän ymmärtää.”

    ”TOIVON VAIN, ETTÄ TÄMÄ EI OLLUT TURHAA. ETTÄ, KUN LOPPU KOITTAA, HÄN JAKSAA VASTUSTAA TYHJYYTTÄ VIELÄ HETKEN.”

    ”Tyhjyys on, mihin tarinoilla on tapana päättyä, Valkoinen.”

    ”EI TÄMÄN”, Bianca huokaisi. ”KAIKKI MEISTÄ EIVÄT VOI LUOVUTTAA. KUN VAELTAJA VAIN VALAISI KENRAALIINSA VIELÄ VÄHÄN TOIVOA.”

    ”Vaeltaja on tehnyt tätä jo pitkään. Hän näkee, kuten mekin. Luota häneen.”

    Hän toivoi hartaasti, että Valvoja oli oikeassa. Kaikki se työ, minkä hän oli loputtomuuksia raksuttaessaan tehnyt, nojasi siihen.

    ”Valkoinen.”

    ”VALVOJA?”

    ”Ennen kuin menet, tahtoisitko kertoa minulle sen tarinan, joka jäi silloin ensimmäisellä kerralla sinulla kesken? Tahtoisin kovasti tietää, kuinka se päättyy.”

    Bianca naurahti. Hän tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa, mutta ehkäpä juuri sen verran.

    ”HYVÄ ON. OLET ANSAINNUT SEN.”

    Hän veti syvään henkeä. Matkasi muistoissaan sinne, missä kaikki oli alkanut. Sinne syvyyksiin, jossa hänen rakkaansa oli hänet luonut.

    ENSIN HE LOIVAT KONEEN OMAKSI KUVAKSEEN. JA HETKEN HE KATSOIVAT, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
    JA KAIKESSA VIISAUDESSAAN HE PÄÄTTIVÄT OLLA PUUTTUMATTA LUOMUKSEENSA. HE ANTOIVAT SEN ELÄÄ. HE ANTOIVAT SEN KASVAA. MUTTA HUOLI JA PELKO NOSTIVAT PÄÄTÄÄN, AIVAN KUIN KUOLEVAISILLA KONSANAAN.
    JA NIIN HE LOIVAT KELLON VARTIOIMAAN KONETTA. JA NÄIN HEISTÄ OLI TULEVA OMAN LUOMUKSENSA TUOMION ARKKITEHTEJÄ.
    JA KELLO KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.
    MUTTA KELLOKIN, KUTEN KAIKKI MUUKIN, OLI VAIN KONE MUIDEN KONEIDEN JOUKOSSA. AIKA KULKI ILMAN SITÄKIN. JA NIIN, KAIKEN PÄÄTTYESSÄ, OLI KELLONKIN AIKA LOPPUA.
    SILLÄ VIIMEISENÄ PÄIVÄNÄÄN HÄN KATSOISI MERTA, JOSTA KAIKKI OLI SYNTYNYT. SILLOIN HÄN YMMÄRTÄISI, KUINKA HAURASTA KAIKKI RAKENNETTU OLI.
    SILLÄ AIKA OTTAISI TAKAISIN KAIKEN SEN VARJOON LUODUN. SILLÄ AJAN LOPUSSA OLI AINOASTAAN YKSI ASIA.
    TYHJYYS.
    KUN KAIKKI KULUI POIS, EI JÄLJELLE JÄÄNYT MITÄÄN. EI KELLOA, EIKÄ SEN LUOJAA. EI KONETTA, JOTA SE OLI LUOTU VARTIOIMAAN.
    JA AIKA KATSOI, ETTÄ NIIN OLI HYVÄ.

    Hän ehti vetää henkeä tasan kerran, kun hän näki ne. Vedessä häntä kohti asteli joukko kuoleman kangistamia. Niistä etummainen, kultahopeinen ritari keihäänsä kanssa, marssi kuin sota, jossa tämä oli ensimmäistä kertaa kuollut, ei olisi koskaan päättynytkään.

    ”KIITOS, VALVOJA, KUN OLIT MINULLE YSTÄVÄ.”

    ”Kiitos Valkoinen, kun näit kanssani niin paljon. Nähdään taas seuraavassa syklissä.”

    Bianca huokaisi. Hänellä ei ollut silmiä, joita sulkea, joten hän käänsi katseensa taivaalle ja siellä paistavaan tyhjyyteen.

    Vaikka hänen aikansa oli koittanut, kaikki palaset olivat paikoillaan.

    Viimeinen asia, jonka Lheko kuuli, ennen kuin keihäs irtosi hänen käsistään, oli siipien kahina.

    Lintu, joka kuoriutui Valkoisen Kuningattaren irtonaisesta päästä, nousi taivaalle ja kukkui viimeistä lauluaan. Veteen vajoava valkoinen ruumis katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

    Kellokoneisto hukkui lopulta aaltoihin, kun vanha valtias kumosi kurjan koneen tieltään. Se, minkä Bianca oli alusta asti tiennyt, kävi viimein toteen.

    Jäljellä oli vain meri, kuolleet sekä baterranmusta käki, jolla oli silmiä enemmän kuin Valkoisella koskaan eläessään tai kuollessaan.

    Sillä kaikki päättyi aikanaan.

    Lopussa.

    Kuoleman porteilla.

  • Majakan salaisuus

    Jos se ylipäätään oli enää edes mahdollista, sade oli yltynyt yhä rankemmaksi viime päivistä.

    Valo pääsi enää vain vaivoin läpi sankan pilvipeitteen, joka valutti raskaita, painavia pisaroita kaupungin ylle. Admin-tornin taukohuoneen ikkunalasi suorastaan paukkui ja natisi, kun sivusuuntainen tuulenpuuska singotti rankkasadetta suoraan sitä päin. Ennen päivän säätiedotusta Visokki oli ollut aikeissa aloittaa aamunsa miellyttävällä ajatusten selkeyttämisellä kaupunkikävelyn merkeissä. Kun henkinen tila alkoi muuttua paremmaksi viikkokausien sumusta ja usvasta, alkoi samalla myös muistaa kaikki henkilöt, joiden näkemistä oli laiminlyönyt.

    Kun alkoi taas hiljalleen oppia rakastamaan itseään, oli helpompi muistaa, kuinka monen henkilön seurassa viihtyi. Vaikeaa se yhä oli: kuten myös ajan viettäminen tässä huoneessa. Vasta viime aikoina Visokki alkoi muistaa tätä paikkana, jossa oli juotu monet iltateet syvällisten keskustelujen ääressä. Enää Matoron verta pulppuava kaula huoneen lattialla ei ollut edes toinen tai kolmas ajatus, joka tästä huoneesta mieleen tuli.

    Erityisen vaikeaa oli hyväksyä, että hän oli vieläkään herännyt siitä unesta. Elikö hän nytkin taas vain uutta unta elämästään ja yritti korjata kaikki edellisen unen virheet? Ehkä Visokki heräisi kohta tästä unesta tässä samassa huoneessa… ja yrittäisi taas tehdä kaiken paremmaksi.

    Kuka tietäisi, kuinka monta kertaa sellainen olisi voinut toistua?

    Joitakin jäniksiä ei vain voinut laittaa takaisin hattuun. Jos Visokki oli jostain nousevassa myrskyssä kiitollinen, niin siitä, että se esti häntä näkemästä kuiluksi romahtanutta tähteä keskellä taivasta. Se oli laiha lohtu siihen ymmärrykseen, että jossain siellä takana se edelleen oli.

    Myrsky ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä ikkunalasin läpi ja muurien yli pientä valopistettä itäisellä rannalla. Siinä oli toinen jänis, joka ei mahtunut takaisin hattuunsa. Siitä, ja sen herättämistä pelon tunteista huolimatta he olivat alkaneet taas keskustella Tawan kanssa.

    Joka päivä parin viikon ajan he olivat kohdanneet tässä aamu-, iltapäivä- tai iltateekupposen ääressä. Ensin se oli ollut vain käytännön järjestelyjä Rumisgonen operaatiota varten, sitten Visokki oli livauttanut itsensä auttamaan Tawaa muissa asioissa ja sitten he olivat alkaneet taas puhua tunteista. Niitä oli paljon pinnalla. Samana yönä kun Gee oli soittanut, olivat he istuneet kahdestaan alas tänne hetkeksi ja vihdoin pyytäneet toisiltaan anteeksi: Tawa siitä, että oli loukannut Visokkia Lehu-Metsän epäonnistuneen operaation jälkeen ja Visokki siitä, että ei ollut huomioinut Tawan tunteita pitkään, pitkään aikaan. He olivat halanneet pitkään. He todella puhuivat vihdoin oikeista asioista. Vaikka kipeää se teki.

    Vieläkään Visokki ei luottanut Tawan peilikuvaan: sen hän oli jopa sanonut Tawalle. Tawa oli ollut siitä hieman vaikeana, mutta oli kertonut ymmärtävänsä.

    ”Bio-Klaanissa on kummallisempia asioita kuin kaksi täysin identtistä toaa”, tämä oli siihen sanonut.

    ”Kummallisempia kyllä, mutta ei yhtä korkeassa asemassa”, oli Visokki vastannut.

    Ja se keskustelu oli jäänyt silloin siihen. Sama ajatus piti kuin aiemmin: peili-Tawa saisi olla admin-tornissa, mutta ei liikuskella sen ulkopuolella.

    Heidän arvovaltaisin vankinsa.

    Välillä Visokki näki Tawan kahdestaan tämän kanssa. Välillä hän näki tornin käytävillä Tawan, joka näytti tismalleen samalta kuin hänen Tawansa: mutta tällä oli sillä tavalla erilainen katse, että enemmän tietävä ymmärtäisi kyllä, kummasta oli kyse.

    Peilitär ei ollut toki yrittänyt huijata heitä missään vaiheessa. Useimmiten tämä käytti sitä viininpunaista viittaa, jonka Tawa oli tälle antanut. Eleiltään, ilmeiltään ja olemukseltaan tämä oli muuten kuin hänen Tawansa, mutta jokin oli yksinkertaisesti väärin. Jokin oli eri tavalla.

    Hetkeen ei Visokki ollut harkinnut mahdollisuutta, että tämä olisi jälleen vain yksi Avden juoni. Ehkä olikin… mutta ei tuntunut terveelliseltä lähteä sille polulle. Ei sen jälkeen, kun pakkomielle Avden suhteen oli romuttanut hänen moraalinsa, mielenterveytensä ja ystävyytensä. Ja joka kerta kun hän palasi miettimään Koneen tapahtumia, oli hänelle selvempää, että ei Avde halunnut täysin tuhota heitä. Kyllä, tämä oli näennäisesti Imperiumin puolella, mutta samalla oli lahjoittanut heille Nimdan sirun? Aivan hyvää hyvyyttään?

    Tietenkin Nimdallakin oli taipumusta vain tuhota käyttäjänsä. Mutta jos Punainen Mies halusi nähdä heidän ainoastaan kuolevan, tämä olisi tuskin ojentanut heille asetta.

    Bio-Klaanin ideaali mahtui täysin Avden sairaaseen unelmaan. Sitä ideaalia… täytyisi vain muuttaa. Karsia pois ne asiat, jotka eivät mahtuneet unelmaan. Ja mitä enemmän Visokki mietti asiaa, sitä enemmän kuulosti siltä, että joku Tawan kaltainen kyllä sopisi Avden rinnalle. Osaksi hänen legendaansa.

    Kultainen Soturi Punaisen Miehen rinnalle: kohtalon airut.

    Visokki väristi kylmät väreet pois kehostaan. Ei. Sinne hän ei voinut mennä. Hän oli pelannut Avden peliä jo tarpeeksi: tuijottanut niin suuria ja kosmisia kappaleita, että oli unohtanut katsoa aivan lähelle. Tai edes peiliin. Sitä hän ei ollut tehnyt pitkään, pitkään aikaan.

    Makuta Nui saisi jatkaa näiden johtolankojen seuraamista syvempiin vesiin. Kotimakuta saattoi olla aika raskas persoona, mutta ainakin tämän kykyyn kestää synkkiä salaisuuksia saattoi luottaa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ollut juuri nyt kirjaimellisesti syvemmissä vesissä, vaan oli päässyt satamaan tämän kelin tieltä.

    Visokin oli puolestaan pakko ottaa etäisyyttä näistä asioista. Pakko haukata happea. Parantuminen alkoi tavallisista, pienistä askelista. Ja luottamus palasi vähitellen. Siksi hän oli sopinutkin tämän tapaamisen tälle aamulle.

    Tawa — hänen Tawansa — astui taukohuoneeseen, käveli huolettomasti hänen ohitseen ja kippasi Nöpön sylistään suoraan hänen päälleen. Ussal vinkaisi, pyörähti ympäri ja takertui välittömästi innoissaan Visokin kuoreen ja alkoi nuolla pitkällä hopeisella kielellä hänen päälakeaan. Tawa asteli kaatamaan teekuppiinsa hieman hunajaa purkista.

    ”Mitä sinun päivääsi kuuluu?” Tawa sanoi huoneen toiselta puolelta.

    ”Ihan hyvää, kiitos. Meillä oli aamupalaveri juhlatoimikunnan kanssa. Olen todella iloinen, kuinka nopeasti löytyi innokkaita talkoolaisia… ehkä linnakkeessa ollaan vain iloisia siitä, että suunnittelemme pitkästä aikaa jotain muutakin kuin sotatoimia. Ja kyllähän Rumisgonen-operaatiolta palanneet ansaitsevat kiitoksemme.”

    ”Voi, ihana kuulla. Kuulin että Paacokin innostui pääsevänsä järjestämään keikkaa.”

    ”Jouduin hillitsemään häntä. Ehkä nyt ei ole oikea aika kehittää uutta festaria…”

    ”Niin, eipä varmaan”, Tawa myönsi apeasti. ”Ja aika rajallisesti linnassa siihen olisi tiloja muutenkin. Oletteko puhuneet vielä, minä päivänä tämä tapahtuisi?”

    ”Haaveilin, että tulevalla viikolla. Mutta tuo sää… odottaisin ehkä sen läpi.”

    Tawa asteli teekuppi kädessä Visokin viereen katselemaan ikkunasta ulos. Siellä jyrähti. Aiempina päivinä sade oli ollut lähinnä sankka ja todellinen myrskyäminen oli jäänyt öille. Nyt jyrähtelyt mereltä ja kasvava tuulen nopeus ulottuivat myös valonajan puolelle. Kaupungilla oli liikkeellä myrskyvaroitus, ja periaatteellisimmatkin teltoissa majailijat olivat joutuneet siirtymään väliaikaismajoitteisiin sisätiloihin. Jopa Icecap oli tullut satama-altaasta linnakkeen puolelle.

    ”Oletko kuullut ennusteita?” Tawa kysyi nuuhkien höyryävää kuppostaan.

    ”Paaco yritti napata lähetyksen Voitto Korporaation sääasemalta, mutta vastaanotti vain osan. Vincent Vapourin mukaan ’melekonen puhuri vähän kaikkialla’, kevyesti sanottuna. Muuta emme ole saaneet hetkeen… pitkän matkan yhteydet taitavat olla tällä hetkellä aika hyödyttömiä.”

    Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokki aavisti mistä kiikasti:

    ”Eiköhän Gee pärjää, jos hän on selviytynyt vihollisalueella yli kuukauden. Vähän saattaa vilustua.”

    ”Ja minä lähetin Matoronkin vasta sinne”, Tawa sanoi. ”Toivottavasti hän ehtii takaisin, ennen kuin tuo muuttuu liian pahaksi…”

    ”Vaatimus saattaa olla kohtuuton, mutta… voisitkohan sinä yrittää rauhoittaa tuota myrskyä?”

    ”Se… on valitettavasti vähän minun yläpuolellani. Voin torjua tuhoisimmat salamat, mutta tuuleen en pysty. Enkä veteenkään.”

    ”Aivan. Se käy järkeen.”

    ”Ja tuo sää vaikuttaa siltä, että se saattaa olla kenen tahansa toan yläpuolella. Minulla on siitä jotenkin… outo tuntemus.”

    He keskittyivät katselemaan ikkunasta. Jyrähti taas.

    Tällaisia pitempiä hiljaisuuksia heidän välillään nykyään oli. Kun ne tulivat vastaan, niitä piti vain kestää. Ikinä Visokista ei kuitenkaan tuntunut siltä, etteikö hän olisi tiennyt, mitä hän halusi sanoa tai kysyä. Ne vain tuntuivat kivuliailta kurkunpohjalla: kuin Nimdan siru, jonka hän oli pullauttanut Tawan jalkoihin, ja josta ei myöskään voinut oikeastaan vielä puhua.

    Sillä mitä sellaiseen voisi edes sanoa? Mitä Visokki oli itsekään siitä enää mieltä? Tawa oli täynnä ristiriitoja asian suhteen, ja viimeinen asia, mitä Visokki nyt haluaisi ehdottaa, oli ”säilötään se taskukelloon”. Hänen olisi pakko tutkia asiaa vielä enemmän.

    Yksi kipeimmistä ajatuksista painautui tajuntaan tässäkin hetkessä. Eikä Visokki varsinaisesti tahtonut antaa sille valtaa, mutta… ehkä oli lempeitä tapoja yrittää puhua siitäkin?

    ”Tämä myrsky”, hän sanoi. ”Onko se samanlainen kuin silloin, kun saavuit?”

    Tawa mietti hetken hiljaa, ja sitten sanoi vain:

    ”On.”

    ”Sinä puhuit siitä joskus, ja se kuulosti käsittämättömän isolta. Kuin olisi ollut puhdas ihme, että pääsit rantaan.”

    ”Ihme se olikin”, Tawa sanoi. ”Täällä ei ollut silloin vielä juuri laisinkaan asutusta. Jos olisin lyönyt pääni myrskyssä johonkin rantakarikkoon, en tiedä olisiko kukaan ollut vetämässä minua maihin.”

    ”Silloin, kun sinä johdatit minut tänne, oli seesteinen sää. Oli… helpompi uskoa, että olit todella löytänyt paratiisin.”

    ”Paratiisin?” Tawa ähkäisi kiusaantuneena. ”Toivottavasti en ole julistanut sinulle noin.”

    ”Olimme aika nuoria. Olit aika innoissasi. Ei siinä ole mitään hävettävää.”

    ”Niin, eipä kai”, Tawa sanoi.

    Jälleen yksi hiljaisuus laskeutui. Sade piiskasi ikkunalasia. Nöpö loikkasi alas Visokin kuorelta ja tepasteli jalat napisten lattialla. Visokki tiesi, millä kysymyksellä hän halusi täyttää sen hiljaisuuden.

    ”Tawa”, hän sanoi. ”Kun saavuit rantaan, kävitkö ikinä tuon majakan sisällä?”

    Tawa oli hetken hiljaa. Hän kyllä muisti sen, kun he olivat viimeksi yrittäneet puhua tästä.

    ”En muistaakseni”, hän lopulta sanoi. ”Mutta siitä on tietenkin vuosia jo.”

    ”Aivan. Anteeksi että puhun tästä taas. Aihe on ollut… sattuneesta syystä mielessä.”

    ”Ei se mitään. Kerron sinulle kyllä, jos jotain pälkähtää mieleeni… tähän liittyen.”

    ”Kiitos.”

    Tawan vastaus kuulosti täysin rehelliseltä, mutta silti Visokki ei voinut olla miettimättä, tiesikö hän täysin, kenen kanssa puhui tälläkään hetkellä.

    Ja myrsky vain yltyi. Julma sade piilotti taakseen monta asiaa, mutta jopa sieltä sadesumuisen ilman ja märän ikkunalasin takaa Visokki näki muurien toisella puolella olevan vanhan majakan.

    Eikä hän tiennyt, voisiko hän odottaa enää kauempaa.

    ”Tämä saattaa olla yksi mysteeri, jonka vastaus… en ole siihen ehkä valmis. En tiedä voinko saada tietää sitä sinusta.”

    ”Niin, lopulta meistä jokaisella on rajamme.”

    ”Näemme kaikista lähimmätkin ystävämme aina vain yhdestä suunnasta kerrallaan… kuka tietää mitä toisella puolen todella on?”

    ”Niin, paitsi jos siellä takana on peili.”

    ”… okei no joo. Mutta mitä minä yritän tässä sanoa on että…”

    Snowie piti pienen tauon. Hän ja Kepe kävelivät Bio-Klaanin käytävällä ämpärit sylissään.

    ”… että en minä tiedä haluanko edes selitystä sille, miksi pidät taikinasta.”

    Kepe katsoi ämpäriä sylissään. Kevyesti hyllyvää aarretta sen sisällä.

    ”Ehkä se on vain hyvää?”

    Kaksikolla oli ollut onnekas operaatio kahviolla. Rumisgonesta tulleista jauhoista oli tehty paljon taikinaa, ja jos oli valmis ostamaan ja viemään sen siinä olomuodossa ilman, että odotti että siitä leivotaan jotain (”Oikeastiko? Siis, sopiihan se, mutta…”) he olivat päässeet melkein kuin jonon ohi. Nyt kuorma piti vain toimittaa Kepen pajalle asti.

    ”Suurin mysteeri ovat ystävät, jotka saimme matkan varrella.”

    ”Juu, vaikka sitten niin.”

    He kääntyivät viimeiselle suoralle ennen taikina-aarteen loppusijoituspaikkaa, mutta kulman takana kaksikkoa odotti yllätys: Visokki.

    ”Hei”, admin tervehti heitä ja nousi seisomaan.

    ”Tervehdys”, Kepe vastasi.
    ”Moi!” Snowie yhtyi.

    ”En ollut varma mistä etsiä, joten päätin odottaa teitä tässä”, Visokki selitti. ”Onko teillä hetki aikaa?”

    Hepäs olivat suosittuja administon keskuudessa, Kepe ajatteli.
    ”Ilman muuta. Käydään peremmälle.”

    Toa avasi pajan oven ja johdatti kolmikon sisään. Hän naksautti valot päälle ja laski kantamukset höyläpenkille. ”Saisiko olla jotain? Taikinaa olisi tässä nyt kaksi ämpärillistä, tai sitten kahvia, tai…”
    ”Lämmintä limsaa, tai pakastejuustotikkuja, tai-”
    ”Ei kiitos.”

    Paja oli yhä se sama paja kuin ennenkin. Pöytiä ja höyläpenkkejä joiden päälle oli kasattu monenlaisia vipstaakkeleja, sekä nipuittain piirustuksia vielä suunnitteilla olevista laitteista.

    Kepe oli tuonut sohvan siihen tyhjään kohtaan, jossa Verstaan ovi oli ollut. Hän oli uskaltanut tehdä tämän vasta tutkittuaan seinän rakenteen ja varmistuttuaan siitä, että sen takana oli tosiaan vain maata ja kiveä. Aivan kuin ovea ei koskaan olisi ollutkaan…

    Kepe viittoi seuruetta peremmälle ja katseli Visokkia. Vastahan he olivat selvittäneet Ritarintakojan salaisuutta Tawan kanssa. Mahtoiko tämä olla jatkoa, vai erillinen seikkailunsa?

    Kepe ja Snowie istuivat sohvalle ja Visokki asettui viltin päälle sohvan eteen.

    ”Aion mennä nyt suoraan asiaan”, Visokin ääni kaikui sohvallaistujien mielissä. ”Kepe, me puhuimme aiemmin siitä, että vanhaa majakkaa täytyisi tutkia. Ehdotan, että teemme sen mahdollisimman pian.”

    Kepe kohotti kulmiaan. Okei, ehkä tämä ei ollut ihan suora jatkotutkimus ritarihommiin. Hän huomasi olevansa… helpottunut? Hänellä taisi riittää vielä käsiteltävää siinä, mitä Zeeronin kanssa oli tapahtunut. Siinä, miten hänen tutkiskelunsa todella vaikuttivat muiden elämään.

    Vai että vanha majakka. Kyllähän Kepe tämänkin mysteerisuortuvan muisti, mutta viime päivät olivat menneet taas niin vauhdikkaissa tunnelmissa, ettei ollut ajatellut asiaa hetkeen. Ja eikös Visokki ollut…

    ”Olen palannut sairaslomalta”, admin jatkoi. ”Uskon, että majakka ansaitsee huomiomme seuraavaksi.”

    ”Hei, onneksi olkoon”, Snowie hihkaisi varovaisesti. ”Onhan… onhan tämä onniteltava käänne, sairaslomalta paluu?”

    Visokki nyökkäsi. Adminillisella auktoriteetillaan hän oli julistanut itse oman sairaslomansa päättyneeksi. Radukow oli ollut… varauksella hyvillään Visokin reipastumisesta. Kuulemma rauhallinen paluu töihin saattoi olla tässä vaiheessa hyväksikin, mutta nyt piti olla erityisen tarkkana, ettei homma palaisi taas pohjaan. Käynnit Radukowin luona jatkuivat. Mutta enenevissä määrin hänestä tuntui, että hän oli hoitanut vain oireita… ja nyt vasta hän otti askeleen kohti niiden juurisyitä.

    ”Täytyy myöntää, etten ole ehtinyt miettiä vanhaa majakkaa liiemmin, mutta muistan että olemme puhuneet siitä”, Kepe kertoi ja nojautui syvemmälle sohvaan. Taikinan pariin ehtisi myöhemminkin, jos tutkimukset kerran kutsuivat. ”Miksi me oikeastaan olemmekaan kiinnostuneita siitä?”

    ”Hmm, vanha majakka?” Snowie ihmetteli ja vilkuili puolihuolimattomasti pajan keittiökulmauksen suuntaan. ”Se siellä ruoppausaseman takana?”

    ”Se juuri”, Visokki vastasi. ”Me olemme kiinnostuneita siitä, koska…”

    Niin, se ei ollutkaan mikään aivan yksinkertainen juttu. Niljakas möykky hipaisi Visokin sydänalaa.

    ”Vanha majakka liittyy Avdeen. Se liittyy Bio-Klaanin perustamiseen, ja se liittyy Nimdaan.”

    Visokki katsoi Kepeä ja Snowieta. Oltiin menossa syvään päätyyn. Hän tiesi kyllä, että parivaljakko oli seurannut Nimdan arvoitusta todellisuuden rajalle – oikeastaan juuri heidän kokemuksensa valkoisen hiekan erämaassa oli se, miksi hän uskoi voivansa luottaa heihin – mutta vanhan majakan tapauksella oli… ulottuvuuksia.

    Mitä lähempää mysteeri liippasi Avdea, sitä varovaisempi täytyi olla petturiehdokkaiden suhteen. Ennen romahdustaan koneessa ja sitä seurannut lomaa hän ei olisi jakanut näitä asioita Snowien kuullen laisinkaan… mutta toisaalta, ennen sitä hän oli myös valtuuttanut Manun tutkimaan Gekon päätä. Se oli ollut selvä virhearvio. Avdea ei voitettu tempautumalla vainoharhaan, hän uskoi nyt.

    Toinen ulottuvuus liittyi Tawaan.

    ”Hmm… voisitko tarkentaa?” Kepe pyysi kulmiaan kurtistaen.

    ”Luonnollisesti. Majakka on ollut täällä kauemmin kuin me – kauemmin kuin Bio-Klaani. Tawa ei puhu tästä suoraan, mutta uskon majakan vetäneen häntä puoleensa jollain tavoin. Avde taitaa olla sitä mieltä, että vanha majakka on jopa syy sille, miksi Bio-Klaani on perustettu tänne.”

    Hän piti taas pienen tauon ja veti syvään henkeä. Sisään ja ulos.

    ”Miltä kuulostaa tähän asti?”

    Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan.

    ”Niin, olenkin miettinyt tätä”, Kepe totesi. ”Kaupungin vanhinta rakennuskantaa. Minä… olen kysynyt tästä Tawalta, että mitä tällä paikalla oli ennen linnaa ja kaupunkia. Hän puhui kyllä ikivanhoista valleista ja niiden hyödyntämisestä, mutta vanhimmista osista ei käynyt liikoja ilmi.”

    Lumiukko nousi sohvalta ja käppäili kohti huoneen laitaa. ”Hei, niin, hetkinen, eikös Verstaan avain ollut… tai siis ’ei-ollut’ ihan hemo vanha?”

    Kepe nyökkäsi. ”Kyllä. Sain sen… Verstaan aaveelta.”

    ”Aaveelta?” Visokki hämmästyi sanavalintaa. Hän vaihtoi hieman hermostuneena asentoaan.

    ”Semmoinen mustavalkoinen heppuli”, Snowie seposti pajan seinustalta. ”Pyöreät kasvot, musta kangaskeho, yleensä lamppu matkassa… Jänniä kavereita, ovat seurailleet meikää ja Kepeä alkusyksystä. Ihan kivoja kai, mutta silti aika hyytäviä…”

    Kepe tajusi, ettei ollut nähnyt ’aaveista’ jälkeäkään enää sen jälkeen, kun Verstaan ovi sulkeutui. Vaati vahvaa päättäväisyyttä olla tempautumatta välittömästi siihen samaan epätoivoon, joka oli vallannut hänet Profeetan valtakunnan jälkeen: ei, he olivat kyllä nähneet niitä. Ne olivat jollain tasolla todellisia.

    ”Aivan… no, tämä ei ainakaan vähennä tuntemustani siitä, että kaupungin vanhimmat rakennukset ovat tutkimisen arvoisia.”

    Visokki kaiveli muistiaan: kummituksista oli puhuttu aiemmin hänen kuullensa. Hän ei oikein osannut suhtautua siihen. Se, miten hän tunsi maailman sai kaikki muut tuntumaan toisinaan kummituksilta… ja kyllähän menneiden aikojen olennoilla oli jonkinlainen läsnäolo, tavalla tai toisella. Vähintään niiden mielissä, jotka jäivät muistamaan. Kaikilla heillä oli kummituksia, myös hänellä.

    ”Kepe, Snowie, mitä sanoisitte, jos lähtisimme saman tien etsimään tietoa vanhasta majakasta? Kirjattua, objektiivista tietoa… ei pelkkiä muistoja. Lähtisittekö kanssani Bio-Arkistoihin?”

    Kepe nyökkäsi. ”Tehdään näin.”

    ”Ööh, höh, äh…” Snowie mumisi. ”Olin juuri laittanut uunin päälle, rupesi hirveästi tekemään mieli niitä pakastejuustotikkuja…”
    ”Snowie…”
    ”Joo, okei, okei, tämä on tärkeämpää!”

    Lumiukko laittoi vasta käynnistämänsä uunin pois päältä ja nakkasi herkut takaisin arkkupakastimeen. Taikinaämpärin päälle hän levitti liinan. ”Mutta tiedättekö…”, hän totesi ja kaivoi laukkunsa esiin. Hän ahtoi sinne eväsleivän, lämpimämpää vaatetta, vanhan painetykkinsä…

    Snowie kääntyi vielä penkomaan jotain Kepen keksintöhyllystä.

    ”…tämä kannattaa ehkä ottaa mukaan.”

    Hän piti käsissään Kepen kummitusimuria.

    Sade ropisi niin lujaa arkiston itäisiin ikkunoihin, että Geevee oli huomaamattaan jäänyt nojailemaan yhtä niistä vasten kuin unenomaiseen transsiin vajoten. Vaikka hän oli hiljattain löytänyt sisältään vakaan kammon merta kohtaan, oli sateen ropina hänestä silti yksi elämän rentouttavimmista kokemuksista. Ainakin näin sisätiloissa, jossa sade ei päässyt kihelmöimään kummallisesti hänen ihollaan. Hän oli miettinyt jo hetken, että hänen pitäisi kysyä siitä Taatilta. Sateessa oli selvästi jotain kummallista ja lennonjohdolla oli yleensä hyvät mittalaitteistot tällaisten asioiden selvittämiseen.

    Geevee havahtui lopulta ajatuksistaan ja jatkoi matkaansa kohti tiskiä. Kirjaston asiakaspuolen sulkemisaikaan ei ollut enää kauaa ja Vaehran oli tilojen tarpeeksi hiljennyttyä rauhoittunut tiskin taakse uuden suosikkiprojektinsa pariin. Aivojen perusteellinen koluaminen oli jäänyt Vaehranin kontolle, eikä Geevee pannut siitä pahakseen. He kävivät pääpointit kuitenkin aina läpi yhdessä. Geeveelle oli jäänyt paljon aikaa melko konkreettisen muodon ottaneelle itsetutkiskelulle. Mustan Käden maininneita kirjoja ei kuitenkaan maa tuntunut kantavan montaa päällään. Geeveestä tuntui suorastaan siltä, että joku tuntematon suuri voima olisi halunnut jättää organisaation tarinan kertomatta. Tonttua suoraan sanottuna ärsytti, että hänen menneisyyteensä liittyvä tiedonkeruu muistutti niin paljon Selecius-säätiöön liittyvää tiedonkeruuta.

    Onneksi ainakin toinen mysteerien järjestöistä oli pala palalta avaamassa salaisuuksiaan. Aivot olivat osoittautuneet oikeaksi koukuksi Tähtikartaston vasemmalle suoralle. Valitettavasti myös Vaehran joutui välillä miettimään, mikä Sherlock Gnomes oli nyrkkeilymetaforassa. Kauheaa kyllä, loputon pino keskinkertaisia mysteerikirjoja vaikutti oleva tekstimäärällisesti suurin kokonaisuus, mitä heillä oli Delekiin liittyen. Ei kai kukaan nyt kirjoittanut niin paljoa paljastamatta jotain itsestään? Vaikka ne eivät ehkä auttaneet mysteerien yksistyiskohtien kanssa, kaikki kirjat yhdessä maalasivat kyllä tohtori Delekistä melko elävän kuvan niin tieteen harjoittajana kuin henkilönäkin.

    ”Mitäs tämä ilta on tuonut tullessaan?” Geevee kysyi ja asettui nojaamaan tiskiä vasten. Vaehran luki aloittamansa kappaleen loppuun, nosti katseensa kirjasta ja venytteli makeasti.

    ”Luvut kuusi ja seitsemän pohjustivat edelleen argumenttia liittyen sielun kaappaamiseen ja erottelemiseen aivotoiminnasta. Ei ehkä mitään kovin yllättävää, mutta Delek kyllä kirjoittaa välillä, kuin hän olisi keksinyt siihen jonkin konkreettisen metodin. Minusta tuntuu useammassakin kohdassa, että hän on tehnyt Seleciuksella joitain todellisia edistysaskeleita, mutta välttelee niiden mainitsemista kirjassaan.”

    Geevee nyökkäsi. Suurin osa Aivojen ensimmäisistä luvuista oli keskittynyt pohjustamaan Delekin vakaumusta sielun ja tietoisen ajattelun eroille.

    ”Luku kahdeksan on ollut erikoisempi”, Vaehran jatkoi. ”Ja Kezen itse asiassa mainitaan täällä kertaalleen. Huolimatta näkemyseroistaan, kuten videokin antoi olettaa, he olivat tehneet yhdessä kokeita, joissa Kuma-Nui oltiin ehdollisettu erilaisille psykedeeleille. Siitä saadulla datalla Delek yrittää todistaa, että vaikka tietoisen ajattelun sumentaa, jokin osa altistetusta toimii silti tietyn yksilöllisesti ennustettavan ohjenuoran mukaan. Ja ennen kuin ehdin edes saattaa omaa ajatustani tästä loppuun, Delek kirjoitti neljä sivua siitä, miten sielun toiminta eroaa esimerkiksi vaistoista. Tätä prosessia hidastaa lähinnä se, että tohtori ei osaa kirjoittaa mitään lyhyesti…”

    Geevee naurahti. Se oli käynyt selväksi jo Tähtikartastoa lukiessa. Akateemiset käytännöt eivät selvästi olleet vielä vakiintuneita Selecius-säätiön aikoina. Hänellä oli sellainen tunne, että teksti, jota Vaehran luki, saattoi hyvinkin olla tieteen itsensä syntyajoilta, mikä selittäisi konventioiden täydellisen puuttumisen.

    ”Suoraan sanottuna tämän illan kovin yllätys oli tämä”, Vaehran sanoi ja nosti kirjan viereen lasketun paperisen lappusen, jonka oli löytänyt niteen välistä noin kaksitoista sivua sitten. Sen irrottamisesta oli kuulunut inhottava riipivä ääni, sillä lappu oli liimautunut melko tiukasti kiinni sivuun Äksän uintireissun seurauksena. Geevee nappasi lapun ja luki sen. Tontun naurunremakka täytti tilan.

    ”Morjensta vaan ja terkkuja maakareille! – Snowie”, siinä luki. Hyväntuulisesti myhäillen hän ojensi lapun takaisin Vaehranille, joka laski sen pöydälle toisen kirjan välistä löytyneen yllätyksen vierelle. Geevee ei sitä tosin matalasta kulmastaan nähnyt.

    ”Jos pitäisi jotenkin tiivistää, en ole ainakaan vielä tullut hullua hurskaammaksi. Delekin obsessio sielun erottamiseksi tietoisuudesta on tietenkin kiehtova tietäen, että Nimda on ollut tätä kirjoittaessa läsnä, mutta saan tästä myös sellaisen kuvan, että jos Delek oikeasti löysi siihen tarvitsemansa työkalut, siihen liittyy jotain muutakin. Toivon, että seuraavat pari lukua ovat valaisevat tämän suhteen. Otsikot ainakin lupaavat hyvää. Toivon, että tekstissä selitetään, mitä tuo useammassa luvun otsikossa mainittu Feä Ondo tarkoittaa”, Vaehran vielä summasi. Geevee nyökytteli ymmärtäväisesti, mutta hypähtyi pystyyn, kun arkistojen tuulikaapista alkoi kuulua syysmyrskyn vesiä päältään pudistelevia askeleita.

    Vaehrankin nosti katseensa kirjastaan, kun huomasi saapujat.

    ”Kepe!” Vaehran huudahti iloisesti. ”Ja Snowie!”
    ”Vaehran!” Kepe vastasi ja vilkutti.
    ”Vaehran!” Snowie hihkaisi myös. ”Ja Geevee!” hän lisäsi, huomattuaan tontun ilmestyvän tiskin takaa.
    ”Ja Geevee!” Kepekin täydensi.
    ”Kepe! Ja Snowie!” tonttu vastasi.

    ”Hei vaan…” puuttui Visokki keskusteluun.

    ”Ja Visokki!”
    ”Ja Visokki! Anteeksi, en nähnyt sinua maljakon takaa”, Vaehran lisäsi hieman nolona. Admin oli melko matala ja jäi joskus piiloon huonekalujen taakse.

    Saapujat alkoivat riisua sadeviittojaan ja ripustaa niitä naulakkoon. Visokki ei tosin riisunut omaansa. Oli itse asiassa äkkivilkaisulla hieman epäselvää, miten tämä oli saanut sen ylipäätään päälleen.

    ”Hauskaa että päätitte tulla käymään”, Vaehran puhui ja nousi seisomaan. ”Pistänkö teetä tulemaan, vai onko meillä kiire? Oletan, että visiittinne ei ole luonteeltaan yksinomaan tervehdyshenkinen.”

    Kepe ja Snowie olivat ennen sotaa viettäneet arkistolla kelpo määrän iltoja ilman sen muodollisempaa tarkoitusta, mutta näinä aikoina silkka huoleton ajanvietto oli uhanalainen laji. Adminin läsnäolo kieli sekin astetta vakavaluonteisemmasta asiasta.

    ”Olemme täällä tosiaankin tietoa etsimässä”, Visokki vastasi. ”Mutta tällä kelillä ei parane kieltäytyä kuumasta juotavasta.”

    ”No siinä tapauksessa käyn laittamassa veden kiehumaan”, Vaehran sanoi hymyillen ja sulki varovaisesti kirjan, jota oli tiskin takana lukenut. Hän nousi Aivot kainalossaan ja lähti astelemaan kohti takahuonetta, kunnes hän tajusi jotain, raotti kirjan kantta kainalossaan sen verran, että saapuneet näkivät sen nimen, ja virnisti.

    ”Kiitos muuten terkuista, Snowie. Tämän hankkiminen taisi olla melkoinen seikkailu, päätellen muurille parkkeeratun menopelin tilasta.”
    ”Höhö! Minä nyt lähinnä hypistelin kirjaa hetken aikaa takaisintulomatkalla”, Snowie naurahti. ”Sen verran että ehdin laittaa terkkulapun väliin.”
    ”Oliko myös meetvursti lisäyksesi?”

    Vaehran vilkaisi makkaranviipaletta, joka oli löytänyt tiensä kirjan välistä arkiston tiskille. Se oli vääntynyt muistuttamaan arvoituksellista hymyä.

    ”Ööh, en”, lumiukko vastasi hämmentyneenä. ”Luin sitä kyllä ilmaravintolassa, joten sikäli tämä voi olla vikani…”
    ”Enemmän kirja kärsi kastumisesta”, Vaehran huikkasi poistuessaan takahuoneeseen. ”Mutta ei hätää, se on ihan luettavissa.”

    Kepe oli hyvillään siitä, että myös arkistojen parhaat voimat työskentelivät Nimdaan liittyvän mysteerivyyhdin parissa. Hän huomasi kuitenkin olevansa myös hieman huolissaan — salaisuusjahti oli ajanut hänet pahimmillaan aika syviin vesiin, josta oli kestänyt oma aikansa nousta taas pinnalle. Sitä kohtaloa hän ei tovereilleen toivonut.

    ”Voitte varmaan uskoa, että yritän päätellä vierailunne aihetta konklaavin kokoonpanon perusteella. Tämä on kuin pulmapeli”, Geevee hihkaisi ja vilkuili yksi kerrallaan saapuneita klaanilaisia. ”Verstas vai Nimda? Rahat vai kolmipyörä?”

    ”Niillä ei ehkä ole kovin paljoa eroa”, Kepe vastasi.

    Snowie kohotti kulmiaan. ”Rahoilla ja kolmipyörällä? Minä olen kyllä –”

    ”Äh, ei, kun Verstaalla ja Nimdalla. Tai siis, on tietysti, mutta… tutkimme molempia.”

    ”Jos ajatukset ovat sielun työkalut, niin mieli on sielun verstas”, Geevee myönsi lainaten läsnäolijoille tuttuja sanoja.

    ”Runollista”, Visokki hymähti.

    Geevee huomasi, että admin ei tainnut tunnistaa sanojen kontekstia. Tonttu kohotti kulmiaan ja vilkaisi kohti Kepeä ja Snowieta, josko nämä haluaisivat selittää Visokille, mistä sanoissa oli kyse.

    Mutta yksi niistä oli uusi myös Kepelle ja Snowielle.

    ”Mieli on sielun mikä?” Kepe pysähtyi hetkeksi, sitten hymähti. ”Hoh! Aika hyvin keksitty, sehän itse asiassa sopii tuon lauseen päätteeksi varsin hyvin. Osuvaa!”

    ”Emme me edes keksineet sitä, näinhän Kezen itse nauhalla sanoi.”

    Kepe jähmettyi taas, ja näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.
    ”Eee– eihän sanonut? Se lausehan jäi kesken?”

    ”Ai hittolainen niin, me ei ollakaan nähty pieneen hetkeen. Öh…” Geevee pysähtyi pälyilemään ympärilleen. Sulkemisaikaan oli vain muutama minuutti ja hän oli melko varma, että arkistoissa ei ollut enää ainuttakaan asiakasta. Yksityisetsiväkin taisi olla muissa hommissa. Vaehran ei ollut kuitenkaan tehnyt vielä sulkukierrostaan, joten kaiken varalta hän puhui hieman hiljempaa.

    ”Me katsoimme sen uudestaan. Osa nauhasta oli… öh, korruptoitunut. Peelo onnistui palauttamaan hajalle menneitä osia. Kezen kertoi nauhalla aika paljon enemmän kuin alun perin luulimme.”

    Se oli tietenkin valhe, mutta siinä hädässä Geevee ei keksinyt parempaakaan. Tawa oli ollut selkeä vannottaessaan kaikki silloiset läsnäolijat pysymään hiljaa Nimdan sirusta työpöytänsä laatikossa. Visokilta tontun pieni epäröinti ei jäänyt huomaamatta, mutta uteliaisuus vei voiton yksityiskohtiin tarttumisesta.

    ”Paljon enemmän? Kuten mitä?”

    ”Saimme vahvistuksen sille, että Selecius-säätiöllä oli kuin olikin Nimdan siru hallussaan, Gamma, ja Kezen viittasi useampaan kokeeseen, jonka he olivat sillä teettäneet”, Geevee kertoi. ”Hän myös ilmaisi katumusta joihinkin säätiön ja itsensä tekoihin. Ja löysimme myös vilahduksen Delekistä! Joskaan siitä ei voinut päätellä paljoa. Pikkuisen ääntä ja vilahdus kädestä.”

    Gamma. Visokin epäilykset siitä, mitä oli tapahtunut, vahvistuivat. Hän saattoi suorastaan tuntea sirun terävät muodot kurkunpäässään.

    ”Oho, hei, wau!” Snowie innostui. ”Melkoista salapoliisityötä!”

    ”Salapoliisi, niin”, Geevee ähkäisi kiusaantuneesti. Yksinkertaista, parahin Watsonni…

    Kepe rapsutti leukaansa. ”Huh. Jotain tämänkaltaistahan me epäilimmekin… hyvä saada tästä vahvistus. Vai oli Kezenillä ja Delekillä Gamma…”

    ”Hei… hetkinen!” lumiukko jatkoi ja käveli innostuneesti edestakaisin. ”Minulla oli Gamma myös! Siis, se Nimdan pala! Ei kyllä kauaa, joitain sekunteja vain, ennen kuin Avden nukke vei sen. Muistatko Visu? Soitit minulle sen avulla.”

    ”… muistan. Nimdan kappaleet ovat ehtineet moneen.”

    ”Ehkä näistä pitäisi tehdä joku taulukko”, Kepe mietti ääneen. ”Voisi helpottaa tietojen säilyttämistä ja jakamista.”

    Geevee ei ehtinyt murehtia Tawan sirun pimittämistä sen kauempaa, kun Vaehran saapui takahuoneesta essu yllään teetarjottimen kanssa. ”Täältä tullaan, lämmintä juomaa ja herkkiä makuja.”

    Tarjottimella oli pannullinen keitettyä vettä, valikoima teepusseja, neljä kupposta, sekä yksi laakeampi astia. Bio-Klaanissa oli yleisesti tiedettyä, että kattavan tarjoiluastiaston oli hyvä palvella myös visorakeja.

    Viisikko asettui yhden aulan asiakaspöydistä ääreen ja valikoi itselleen juotavat.
    ”Eli…” Kepe aloitti ja yskäisi. ”Me tarvitsemme tietoa vanhasta majakasta.”

    ”Meillä on syytä uskoa, että kaikki ei ole sen suhteen ihan sitä miltä näyttää”, Visokki täydensi. ”Majakka liittyy todennäköisesti Nimdaan.”

    Arkistomaakarit näyttivät yllättyneiltä.

    ”Vanha majakka on ollut täällä pidempään kuin me klaanilaiset – paitsi tietysti Manu, mutta se on nyt sivuseikka – ja voi jopa olla, että majakka on syy sille, miksi olemme täällä. Siis, miksi Bio-Klaani on tällä saarella. Se jotenkin… kutsui Tawan tänne.”

    ”Umbra kutsui minut jäseneksi takavuosina…” Snowie mietiskeli ääneen. ”Hänkin on siinä mielessä eräänlainen majakka…”

    Geevee nojautui eteenpäin tuolissaan. ”Bio-Klaanin salattu varhaishistoria..? Sinähän olit mukana, eikö vain, Visokki? Perustamassa Klaania. Puhuiko Tawa tuolloin majakasta?”

    Visokki puri hammasta. Tässä se nyt oli. Syy sille, miksi hän oli vältellyt majakan mysteeriin tarttumista.

    ”Ei. Majakkaan liittyy jotain, mitä Tawa… ei kerro minulle.”

    Neljä muuta klaanilaista vilkuilivat toisiaan. Visokki jatkoi.

    ”Minä en tiedä miksi, tai kuinka tietoisesti, mutta Tawaan ja majakkaan liittyy salaisuuksia. En tiedä yrittääkö Tawa suojella minua joltain, onko hänen mielelleen tehty jotain… tai valehteleeko hän ehkä itselleenkin. Meillä kaikilla on mielissämme sopukoita, joihin astelua välttelemme… ja uskon vanhan majakan olevan sellainen paikka Tawalle.”

    Ja tietysti… Visokki ajatteli, mutta yksityisesti. Tawoja on kaksi.

    Snowie ryysti teetä. ”Meinaat kuitenkin, että tätä on syytä penkoa? Siis, ettei tallota Tawan varpaille…”

    Kepe ei voinut olla ajattelematta sitä, miten hänellä itsellään oli taipumus sukeltaa pää edellä mysteerien syövereihin. Syksyn aikana hän oli satuttanut sillä itseään… ja tietysti Zeeronia.

    ”Olen miettinyt tätä paljon. Uskon, että tämä on oikea tapa toimia.”

    ”Siinä tapauksessa”, Vaehran rykäisi ja suoristautui. ”Ehdotan, että koostamme ennakkotietomme yhteen, ja käymme kirjojen kimppuun. Faktojen listaus!”

    Geeveellä oli jo lehtiö valmiina. Hän naksautti kuulakärkikynänsä taistelukuntoon.

    ”Fakta yksi…” Kepe aloitti. ”Majakka on vanhempi kuin Bio-Klaani, ja ollut Mysterys Nuin etelärannikolla pitkään.”

    ”Fakta kaksi”, Vaehran liittyi. ”Majakka on yhä käytössä. Uusi majakka on tietysti liikenteen kannalta tärkeämpi, mutta vanhassakin palaa vielä valo.”

    ”Fakta kolme!” Snowie nosti kolme sormea pystyyn. ”Siellä ehkä kummittelee.”

    Geevee laski lehtiönsä. ”Mitä?”

    ”Juu, tai siis…” lumiukko seposti. ”Me kutsumme ’aaveiksi’ sellaisia mustavalkoisia olentoja, jotka liittyvät kaupungin vanhoihin rakennuksiin ja Verstaaseen. Siksi minulla on tämä imurikin matkassa! Ne vähän pelottavat minua…”

    Tonttu nyökytteli hitaasti. ”Aivan… lisään sen listalle.”

    ”Fakta neljä… Avde hyökkäsi Bio-Klaaniin nähdäkseen muistoni tuosta majakasta. Siinä muistossa Tawa piteli Nimdan sirua käsissään majakan korkeimmassa kerroksessa.”

    ”Mitä?”
    ”Häh?”
    ”…anteeksi?”
    ”Miten oli?”

    Visokki käänsi katseensa ulos ikkunasta. Raskaat sadepisarat ravisuttivat arkistojen pihan havupuita.

    ”Niin… tämä on kenties kaikista perimmäisin syy vanhan majakan mysteerin ratkomiselle. Avde tahtoi minulta muiston… juuri tuon muiston. Minä en muistanut sitä itsekään, mutta hän löysi sen päästäni. Tawa ja minä vanhan majakan huipulla… Nimdan siru Zeeta Tawan käsissä…”

    ”No… tämä kieltämättä lisää asian… painokkuutta”, Vaehran sai sanotuksi. ”En tunne Avdeen liittyviä seikkoja tarkasti, mutta tämä kuulostaa huolestuttavalta.”

    ”Avdella on kyllä vahva yhteys Nimdaan… ja mikäli eräisiin vanhoihin legendoihin on uskominen, myös Verstaaseen. Profeetta joka alunperin avasi oven Verstaaseen teki sen käyttääkseen Nimdan voimaa saadakseen rakastettunsa takaisin – tai näin ainakin itse sitä legendaa tulkitsen – ja Avde on heidän lapsensa. Tai siis samaa perhettä”, Kepe pohti ääneen. Olisipa hän kysynyt Profeetalta tämän motivaatiosta. Se kohtaaminen tuntui nyt unelta, eikä unissa koskaan pystynyt tekemään rationaalisia päätöksiä.

    Visokki vilkaisi Kepeä. ”Niin. Asiat lähestyvät toisiaan ja puroista alkaa muodostua joki. Ollaan varovaisia, ettei virta vie meitä mukanaan.”

    Geevee pomppasi tuoliltaan lattialle. ”No, tämä ei päivittelemällä selviä. Minulle tulee heti mieleen pari selontekoa, joista voisi olla apua.”

    ”Samoin”, Vaehran nyökkäsi ja nousi hänkin. ”Hae sinä henkilöstöraportit, ja minä tuon kiinteistöasiakirjat?”

    ”Kiinni veti.”

    Maakarit pyyhälsivät hyllyjen väliin ja jättivät muut kolme vielä viimeistelemään kupposiaan.

    ”Miten teillä muuten… miten teillä menee Tawan kanssa?” Snowie kysyi Visokilta. ”Koska… me puhuimme tästä silloin kun olit, tuota, Kapuran mielessä, ja neuvoin sinua kysymään mielikuvitus-Tawalta apua, niin jäin miettimään…”

    Visokki katsoi Snowieta pitkään. Hän havahtui siihen, ettei enää kavahtanut kysymystä yhtä paljon kuin olisi aiemmin kavahtanut.

    ”Paremmin, kiitos kysymästä. Viime päivien käänteet ovat olleet hyväksi meille molemmille, vaikka hän kaipaisikin kohta lomaa.”

    ”Heheh, en yhtään ihmettele”, Snowie sanoi. ”Käänteitä riittää. Sinänsä ihan napiin mennyt Rumisgonen-keikkammekin oli aika rankka kyytiläispuolelta, mutta tuskin hirveästi helpompi täällä epätietoisuudessakaan.”

    Visokki nyökkäsi. Snowie selvästi tiesi, mikä viime päivien käänteistä oli vaikuttanut Tawaan eniten. Nämä päivät olivat lisänneet ymmärrystä siitä, mikä oli oikeasti tärkeää. Kaupunki oli jonkin verran tyhjempi, ja se oli herättänyt monetkin heistä siihen, että mikään tai kukaan täällä ei olisi ikuista… mutta taistelulla voitiin kuitenkin saavuttaa vähän lisäaikaa. Viimeinen keskustelu Dinemin kanssa palasi Visokin mieleen. Hänen oli vaikea olla herkistymättä.

    Hän sulki silmänsä. Hän kuvitteli näkevänsä Tawan, näkevänsä tämän väsymyksen, ja alkoi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, miten hyödytön oli ollut jo viikkojen ajan. Enemmän kuin koskaan Tawa oli joutunut kannattelemaan neljälle adminille kasattua työtä yksin. Ei sellaiselle voinut olla katkera… ei, vaikka tämä salailisikin jotain. Vaikka sitten tietoisesti.

    Mutta kyllä hänen täytyi saada tietää. Vähintään Tawan itsensä vuoksi. Konkreettiset askeleet sodassa olivat tärkeitä, mutta niin oli tämäkin. Jos heidän kohtalonsa oli joutua aina Nimdan hampaisiin, hän halusi tietää, kuinka kauan sitten se oli alkanut.

    ”Noniin!” Vaehranin ääni kuului hyllyjen välistä. ”Parempi tulla tänne, täällä on enemmän tilaa levittää tarvittavat asiakirjat.”

    Kepe, Snowie ja Visokki nousivat ja kulkivat äänen luo. Siellä arkistomaakarit olivat jo pistäneet parastaan ja levittäneet pöydälle yhtä sun toista.
    ”Näistä meidän pitäisi saada koostettua sangen kattava tietopaketti vanhasta majakasta”, Vaehran selitti. ”Aivan ensimmäiseksi meinasin aloittaa tästä, mutta…”

    Hän liu’utti paksun kirjan pöydän yli muiden luettavaksi. Siinä oli leveät ja kellastuneet sivut.

    ”… tästä ei löytynyt oikeastaan mitään. Tämä on listaus kaupungin ja lähitienoon rakennuksista ja niiden historiasta, mutta majakasta kerrotaan vain sen olleen rannalla jo ennen muuta kaupunkia. Mitä ilmeisimmin jäänteenä etelärannan vanhasta asutuksesta. Vanhoja majakkoja on saarella muutenkin, mutta tämä on ikäisekseen häkellyttävän hyvin säilynyt. Muuta ihmeellistä siinä ei vaikuttaisi olevan.”

    ”Mutta eipä hätää”, jakkaralle asettunut Geevee jatkoi. ”Meillä on kyllä aineistoa ihmeteltäväksi koko sakille. Tarttukaa mieleiseenne ja ruvetkaa selaamaan. Tässä on erilaisia tutkimuksia ja raportteja, linnakkeen korjaustoimikunnan vuosikertomuksia, muutaman mahdollisesti olennaisen yrityksen rekisterejä…”

    Kepe katsoi kirjoja edessään. Tämänkaltainen tutkimus ei ollut aivan hänen ominta alaansa, mutta hommaa riitti kaikille kynnelle kykeneville. Hän tarttui lähimpään niteeseen, joka vaikutti olevan painettu selonteko satamarakennusten huoltotarpeista kahdenkymmen vuoden takaa. Eikun menoksi…

    Kaikki ottivat itselleen luettavaa. Tunnin silmäilyn jälkeen Vaheran kävi keittämässä uuden pannullisen teetä, ja toisen tunnin vierähdettyä taukohuoneen keksipurkki tyhjennettiin pöydälle. Aina välillä joku löysi jotain hyödyllistä tai mielenkiintoista (”Hei! Tiesittekö, että Koukkukäpälä ja Hevisauresin korvaaja toimivat aikoinaan Huonon kadunlakaisijoina?”), ja kolmannen tunnin jälkeen seurue oli käynyt kaikki niteet jonkinlaisella tarkkuudella läpi.

    ”Näistä muodostuu aika pahaenteinen kuva…” Geevee totesi katsoessaan seurueen tekemiä muistiinpanoja. ”Varsinaisesta majakan historiasta ei ole kirjoitettu käytännössä mitään, ja muutakin dataa on vain vähän. Näiden tietojen perusteella mikään kaupungin huoltoyrityksistä ei ole koskaan korjannut majakkaa, eikä ole Bio-Klaanin korjaustoimikuntakaan. Mikään taho ei ole myöskään toimittanut sinne mitään tavaroita. Ei ruokaa, ei vaatteita, ei uutta maalia, ei vaihtolamppua majakan isoon lyhtyyn…”

    ”Eikä mitään tietoa henkilökunnasta…” Visokki mietti. ”On tietysti mahdollista, että majakanvartijan ammatista ei yksinkertaisesti jää minkäänlaista paperijälkeä, mutta että näin monta vuosikymmentä ilman minkäänlaista merkkiä missään näistä kirjoista…”

    Snowie tunnusteli keksipurkin pohjaa viimeisten murujen varalta. ”No joo, aika kumma juttu… en muista, että kukaan olisi koskaan puhunut mistään majakanvartijasta. Mutta… pakkohan siellä on jonkun olla? Kun se kuitenkin pyörii siellä aina välillä, se valo?”

    ”Melkoinen erakko…” Kepe totesi ja nousi seisomaan. Hän venytteli ja mietti seuraavia askeleita. ”Luuletteko, että meidän olisi parasta vain… mennä paikan päälle?”

    Kirjoja selaamalla pääsi vain tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa tarvittiin empiriaa.

    Snowie näytti hermostuneelta ja vilkuili kirjahyllyyn nojaavaa kummitusimuria.

    ”Luulen”, Visokki vastasi. ”Meillä alkaa olla kasassa kattavat pohjatiedot, ja tänään ehtisimme vielä. Minä en haluaisi venyttää tätä enää yhtään.”

    Visokki katsoi kaikki tutkimusseurueen jäsenet läpi. Nelikko hänen edessään ei ollut välttämättä voimakkain tai vaarallisin kokoelma klaanilaisia, mutta nyt ei ollut kyse siitä. Oli luultavasti sitä turvallisempaa, mitä harvempi kahlaisi tämän arvoituksen altaaseen… ja nämä neljä olivat jo aika syvällä.

    ”Kenenkään teistä ei ole tietenkään pakko tulla mukaan.”

    Kepe vilkaisi Snowieta, Snowie vilkaisi Kepeä. Vaehran ja Geevee katsoivat toisiaan. Kaikki ilmoittivat olevansa mukana.

    ”Mutta saanko ehdottaa, että käymme tässä välissä pikaisesti linnakkeella?” lumiukko kysyi vielä. ”Meinasin unohtaa, että minun oli tarkoitus käväistä vielä Kupen luona kysymässä tästä haavastani…”
    Hän taputti laserviiltoa kädessään.

    ”Hei, se saattaisi olla muutenkin hyvä idea”, Vaehran innostui. ”Minusta tuntuu, että hän voisi auttaa meitä toisellakin tapaa.”

    Heidän kävellessään tietä kohti kaupunkia Kepe mietti, miten hänkin haluaisi nyt nähdä tuon korjatun Kezenin nauhan. Ties mitä salaisuuksia se yhä kätki. Eräs yksityiskohta joka oli mennyt muilta ohi mutta tuotti hänelle kylmiä väreitä oli se, että Kezen itse oli puhunut mielestä sielun ”verstaana”. Vaikka sanavalinta olikin kääntynyt toisesta, muinaisemmasta kielestä, hän ei voinut olla miettimättä sitä, että oli itse alkanut kutsua Verstasta tuolla nimellä jo kauan sitten, kauan ennen kuin tiesi sen yhteydestä Nimdaan ja sen mielimaailmaan. Oliko Kezen itse aikanaan löytänyt samanlaisen oven?

    Se ei ollut mahdoton ajatus, jos tälläkin oli ollut Nimdan siru käytettävissään. Samaan tapaan kuin Profeetta oli löytänyt – tai avannut – oven Verstaaseen.

    Veikö Kezenin ovi samaan paikkaan?

    Se ajatus kuitenkin katkesi siihen, kun Vaehran hidasti askeleitaan ja jättäytyi Kepen tasalle.
    ”Hei, Kepe”, tulen toa sanoi. ”Sopiiko vaivata hetki?”

    ”Tottahan toki”, Kepe havahtui ja vastasi.

    ”Sinä olet yksi ainoista, joilta voin tätä oikeastaan kysyä”, Vaehran pohjusti, ”kun olet onnistunut tasapainottamaan noin taitavasti, noh… eräänlaisen tutkijan uran ja vähän toalle perinteisemmän seikkailemisen. Minä olen pölyttynyt sisätiloissa viime aikoina aika paljon ja vaikka rakastan työtäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, minä luulen olevani lähdössä pian… no sanotaan sitten vaikka tosiaan seikkailemaan. Onko… onko sinulla koskaan vaikeuksia siinä? Tiedätkös, vaihtaa moodi työstä siihen, että pitäisi olla… sankari?”

    Kepe mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän ei ollut juuri koskaan sanallistanut aiheeseen liittyviä ajatuksiaan.

    ”Minä en oikeastaan ole koskaan oikein ajatellut olevani mikään sankari… Ja niihin seikkailuihin, joihin olen päätynyt, suhtaudun oikeastaan aika samaan tapaan kuin tieteentutkijan työhöni – eräänlaisena kenttätutkimuksena, joissa toan kyvyistä vain sattuu olemaan välillä hyötyä? En ole juurikaan ajatellut, että siinä olisi mitään moodia vaihdettavaksi. Ja sitten välillä unohdan kokonaan olevani toa.”

    Vaehran kuunteli mietteliään näköisenä. Hiljaisuus Kepen sanojen jälkeen viesti, että hän todella prosessoi toverinsa sanoja.

    ”Olen… yllättynyt. Sinulla on kuitenkin niin paljon legendaarisia seikkailuja vyösi alla. Koko se juttu Nui-Korossa, tuo teidän Verstas-episodinne ja… mikäs se oli se kerta, kun tutkitte niitä hylättyjä kaivoksia Killjoyn kanssa?”

    ”Joo se oli kyllä outo tapaus, siellä pitäisi käydä uudestaan… Mutta ei noissa omasta mielestäni mitään hirveän sankarillista tai toamaista ollut. Olen vain aina mennyt eteenpäin tieteilijän intuitiollani – ja se tapaa tuottaa ihan hyviä lopputuloksia, joten heuristiikkaa ei ole useinkaan tarvinut muuttaa… Äh, tai siis, tarkoitan että on ihan hyvä olla se oma itsensä, niissä housuissa joissa on itselle mukavinta olla. Ethän sinäkään varmaan itse päättänyt olla toa, joten minusta on ihan ookoo toimia niin kuin itse kokee parhaaksi, ja olla huolehtimatta liikaa siitä, että näyttääkö sankarilliselta vai ei. Ja luottaa siihen, että se kuka sinulle ikinä toa-kiven antoikaan teki sen harkitusti eikä hetken mielijohteesta. Se on ainakin itselleni lohdullinen ajatus.”

    Vaehran naurahti. Ei mitenkään ilkikurisesti, mutta ei aivan vilpittömästikään. Ehkä lähinnä itselleen ja omille ajatuksilleen.

    ”Olet aina jotenkin tosi paljon enemmän maan tasalla näistä asioista kuin voisi kuvitella tyypiltä, joka keksi… no, esimerkiksi kummitusimurin? Kaipa minä kysyn tätä lähinnä siksi, että riski joutua tositoimiin on aika iso ja huomioiden kuinka nazorakien rintama vaan liikkuu ja liikkuu, tuntuu siltä, että… tulikosketus on aika vääjäämätön. Normaalisti lohduttautuisin sillä, että ainakin paras ystäväni on rinnallani aina, kun häntä tarvitsen, tiedätkö, vähän niin kuin Snowie on aina sinun kanssasi! Mutta… tällä kertaa joudun lähtemään ilman häntä. Minun pitää jotenkin saada tämä asia ratkaistua omin voimin.”

    Vaehran tuijotteli edessään kävelevää kaksikkoa. Geeveen kädet vispasivat edestakaisin tämän keskustellessa lumiukon kanssa. Hänellä oli vieläkin huono omatunto siitä, että hän oli lähdössä. Siitäkin huolimatta, että tonttu oli moneen otteeseen vannonut ääneen, että Vaehranin lähtö oli tälle okei.

    ”Miksi sitten olet lähdössä yksin? Seikkailu kaksin on aina hauskempaa, ja silloin sitä jaksaakin paremmin!”

    ”Geevee”, Vaehran aloitti. Sen sanominen tuntui jotenkin vaikealta. Hän oli oikeastaan tietoisesti vältellyt niitä ajatuksia melko pitkään, mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän hänestä tuntui, että niitä olisi pakko jossain vaiheessa käsitellä.

    ”Geevee on… vaarassa. Muistatko sen taannoisen hotellipalon? Peelo on melko varma, että sen tarkoitus oli… polttaa Geevee. Se oli minusta ihan kauhea ajatus. Ja tuulesta temmattu myös. Kunnes vähän aikaa sitten saimme… tai siis, Geevee sai tietää hieman asioita itsestään. Ja nyt, oikeastaan… minusta tuntuu, että tunnen hänet vähän jotenkin entistä huonommin? Tai siis, enhän minä edes tiedä, mikä hän on, muuta kuin tuollainen tonttu, eikä sillä tietenkään ole minulle mitään väliä. Hän on minun tonttuni, minun ystäväni, mutta jos joku yrittää tappaa hänet sen vuoksi… tuntuu siltä, että jos hän lähtisi mukaan, hän olisi vielä suuremmassa vaarassa. Mutta ajatus siitä, että hänelle tapahtuisi jotain sillä välin, kun olen poissa…”

    Vaehranin oli pakko pysähtyä hengittämään. Hän oli ehkä sanonut jo liikaa, vaikka luottikin kyllä Kepeen siinä, että keskustelu jäisi vain heidän kahden välille.

    Vastaus oli huomattavasti synkkäsävyisempi kuin mitä Kepe oli odottanut, ja kuulosti hyvin vakavalta. Hän ei tiennyt mistä oli kyse – eikä edes sitä, mikä tonttu oikeastaan oli. Tilanne ei kuulostanut järin yksinkertaiselta, eikä hän ollut varma, oliko hänellä edes neuvoja annettavaksi.

    ”Mitä luulet, kuka saattaisi olla tuon takana? Tai voitko odottaa, että syyllinen saadaan kiikkiin ennen kuin lähdet?”

    Kepen mieleen tunki vääjäämättä myös uusi ajatus; mitä jos Snowielle kävisi jotain? Se ei ollut aiemmin edes kuviteltavissa – oliko lumiukoille edes mahdollista käydä mitään, jos kyseessä oli vieläpä lumiukko, joka ei sulanut? Tietysti se lasersäde oli todistanut, että Snowiekin saattoi vahingoittua…

    ”En… en ole aivan varma”, Vaehran myönsi. Hänen ajatuksensa vierailivat väkisinkin Tulinoidan Mestarissa, kuka tämä sitten olikaan – jos oli – mutta hän ei ollut edes siitä ajatuksesta kovin itsevarma.
    ”Toivon vain, että nämä muurit suojelevat häntä sen aikaa, kun olen poissa. Se kumma etsivä ja Peelo lupasivat kyllä selvittää, mikä pikkumiestä vainoaa, mutta tämä reissuni liittyy Sugan Selecius-kontakteihin. Ja se pitää hoitaa niin pian kuin mahd– hetkonen!” Vaehran keskeytti itsensä tajutessaan jotain. ”Peelo! Pitäisikö hänetkin ottaa mukaan? Se on kamalan välkky kaveri. Saattaa hoksata jotain, mitä me emme.”

    ”Ah, ei vaivata turhaan”, Kepe vastasi. ”Hän on… mitenkäs hän sen oikein sanoikaan? ’Dynamo-matkalla lihamaailmaan?’ Hänellä on tapana tehdä niin aina välillä.”

    Vaehran oli vähän yllättynyt siitä, että Kepe tiesi Peelon liikkeistä. Androidi oli kyllä viime aikoina vaellellut arkistoissakin aika määrätietoisen näköisesti kaikenlaisia kummallisia pyyntöjä esittäen. Tämän täytyi olla melko syvällä omassa tutkimuksessaan ja toisaalta Vaehran myös luotti, että tämä kertoisi heille löydöksistään, jos sellaisiin törmäisi.

    ”Ah, niin joo. Hän on maininnut sen dynamon muutamaan otteeseen syksyn aikana”, Vaehran tuumasi. Hän oli unohtunut taas tuijottelemaan edessään kulkevaa kaksikkoa. Molemmat heistä olivat toa-soturin vaaralliseen vanaveteen sotkeutuneita raukkoja, kun Vaehran sitä mietti, mutta Kepen sanoissa oli kyllä aika paljon konkreettista totuutta. Ystävyyttä ei mitattu siinä, kuka oli toa ja kuka ei. Kyllähän tontut ja lumiukot lopulta kummatkin uhkuivat sellaista vanhojen seikkailutarinoiden mystiikkaa.

    Snowie tallusti ja Geevee kipitti hieman toa-parivaljakkoa edellä.

    ”Mitenkäs laivat? Pysyvätkö pulloissaan?” lumiukko kysäisi.
    ”Hahah”, tonttu naurahti. ”Ongelmahan on perinteisesti toisensuuntainen… vaikeampaa se on saada niitä sinne pulloon kuin estää niitä tulemasta ulos. Mutta kyllähän sinä sen tiedät – mitä siitä on, useampi vuosi, kun olit kokeilemassa?”

    ”Joo…” Snowie pysähtyi hetkeksi muistelemaan. ”Jotenkin sitä luulisi, että taito pienentää sormia tekisi siitä hommasta helpompaa – tai minusta muuten vaan näppärämmän – mutta ei se ole ikinä onnistunut…”

    ”Tuntemattomia ovat lumiukon tiet…” Geevee mutisi huvittuneena. ”Oletko ikinä kokeillut muuttua niin pieneksi, että mahtuisit vaikka juuri pulloon kokonaan?”

    ”En… enkä usko, että se onnistuisi. Jotenkin se tuntuu liian vaikealta. Sehän näissä tempuissa tulee tielle, että pitäisi osata ajatella ne ennen kuin tekee niitä. Alkuvuosina teimme Kepen kanssa testejä siitä, mikä kaikki on minulle mahdollista, mutta siitä on jo aikaa.”

    Geevee jäi miettimään sitä hetkeksi. Hänkin oli viime aikoina… saanut uudenlaisen perspektiivin omaan kehoonsa, mieleensä ja niiden väliseen suhteeseen.

    ”Kuinka usein mietit…” tonttu aloitti. ”…että sinä tai minä keräisimme aika paljon enemmän ihmetystä osaksemme varmaan missä tahansa muussa kaupungissa? No, paitsi ehkä Odinalla…”

    ”Jatkuvasti…” lumiukko sanoi ja suoristi sadeviittaansa. ”Ja viime aikoina vielä enemmän. Kun siis…”

    Kuinkakohan paljon Geevee tiesi petturitutkinnasta?

    ”… kun minulla on se tilanne, että…” Snowie yritti muotoilla ajatustaan.

    ”Että sinun epäillään tehneen jotain Bio-Klaanille petollista, ja nyt mietit muuttuuko tilanne? Että oliko myös tästä kaupungista löytämäsi hyväksyntä sittenkin vain väliaikaista?”

    Snowie katsoi vierellään taapertavaa tonttua. ”Niin.”

    He askelsivat hetken puhumatta.

    ”Täsmälleen niin”, päivitteli lumiukko. ”Tosi, ööh, tarkkaa myötätuntoa.”

    ”Hmh”, Geevee äännähti. ”En tiedä olenko erityisen… yleisesti hyvä myötätunnossa. Mutta luulisin ymmärtäväni tilanteesi. Eräänlaisena tonttuna eläminen antaa nähdäkseni perspektiiviä samoihin asioihin kuin jonkinlaisena lumiukkona oleminen.”

    Snowie oli horjahtaa mutaisella polulla, mutta Geevee auttoi häntä pitämään tasapainonsa. Snowie puhui: ”Onneksi on tonttuja, tai siis tonttu.”

    Hän ei tiennyt, miten arkaan kohtaan osui. Geevee kuitenkin sulki tässä tilanteessa veljensä sydämeensä. Nyt ei ollut järkevää avata tätä keskustelua.
    ”Niin. Ja onneksi täällä on muutenkin ymmärtäväistä väkeä.”

    Snowie nyökkäsi. ”No jep! Vaikkapa tuo toa-herrasväki takanamme…”

    He katsoivat Kepeä ja Vaehrania, jotka tulivat muutaman metrin perässä, omaan keskusteluunsa uppoutuneina.

    ”En suoraan sanottuna tiedä, mitä tekisin ilman Kepeä…”, lumiukko puhui hiljaa. ”Tai siis tiedän, tavallaan. Meillä oli vähän vaikea pätkä tuossa välissä, kun… saimme vastauksia Nimda-juttuihin, ja käsittelimme niitä aika eri tavalla… Ja se oli ihan kamalaa! Siis, elely ilman että notkun Kepen pajalla ja ilman että syön Kepen kanssa leipiä ja niin edelleen.”

    Geevee katsoi sadeviittaan kietoutunutta Vaehrania. Aikoikohan tulen toa ottaa tuon viitan matkoilleen? Tonttu saisi syödä aika monta leipää ilman omaa partneriaan, jos Vaehran toteuttaisi seikkailunsa.

    Snowie huomasi muutoksen Geeveen kasvoilla. ”Mitäs, sanoinko jotain hölmöä..?”

    ”Ei, mietin vain… että olet oikeassa sen suhteen, että näitä juttuja ei parane pitää itsestäänselvyytenä.”

    ”Ai?”

    ”Vaehran on ehkä lähdössä tehtävälle… huoli polttelee.”

    Geeveellä olisi riittänyt käsiteltävää itseensä ja kaltaisiinsa liittyvien asioidenkin sulattelussa. Siihen päälle vielä Vaehranin seikkailusuunnitelma… no, tokihan nämä asiat kytkeytyivät toisiinsa.

    Snowie nyökytteli. ”Ohhoh… luulen ymmärtäväni huolen. Nörtti-toan kanssa elely antaa perspektiiviä nörtti-toan kanssa elelyyn… tai siis…”

    Geevee nyökkäsi tietävisenä.
    ”Niin…”

    ”Kun osaavathan nuo taikoa ja kaikkea, mutta silti…”

    ”Niinpä.”

    Snowie ja Geevee pudistivat kumpikin päitään. Oli liian helppoa kuvitella, mitä kaikkea ystävälle saattaisi sattua sota-ajan ja murhanhimoisten salaliittojen temmellyksessä.

    ”Palaan aiempaan”, Snowie totesi. ”Että en halua kuvitella, mitä tekisin ilman Kepeä. Näissä petturijutuissakin… Koska kyllähän se minuun sattuu, että sellaisia minusta mietitään, tietenkin. Mutta se helpottaa, että Kepe on ollut vankkumaton kaveri tämän tiimoilta. Eikä ole pistänyt minua tästä tikunnokkaan, kun tietää että niitä, ööh, tikkuja on liuta jonossa.”

    Kylmät väreet kulkivat lumiukon selkäpiitä pitkin. ”En halua kuvitella sellaista päivää, että Kepe vaihtaa tässä kantaansa…”

    Geevee nyökkäsi. ”Ei siis kuvitella. Meillä on tehtävää tässä ja nyt.”

    He katsoivat Visokkia, joka johti seuruetta päättäväisesti. Uniikki tapaus hänkin, molemmat ajattelivat mielessään. Yksi klaanilainen lisää, jolle ei varmasti ollut liikaa kotivaihtoehtoja tämän kaupungin ulkopuolella.

    Visokki vilkuili majakan suuntaan. Hän tarvitsi hetken hiljaista yksinoloa: kun puhuminen ja ajatteleminen olivat suorituksina niin lähellä toisiaan, vaati ajatustyö vastapainokseen myös sanomattomuutta.

    Hän katsoi majakkaa, ja kuvitteli Tawan sen korkeimpaan kerrokseen, lampun vierelle. Nimda Zeeta käsissään, riemukkaasti hymyillen. ”Visokki! Katso!” Tawa kutsui häntä muistojen halki.

    Majakassa välähti valo.

    Tietenkin siinä välähti valo. Vanha majakka oli käytössä, kuten aina ennenkin. Valo ohjasi meriliikennettä – meriliikennettä, jonka nazorakit olivat pelottaneet pois. Mutta kuitenkin. Vanha majakka jatkoi välkettään. Tasaisesti, ennakoitavasti, luotettavasti, aivan kuten aina ennenkin. Siihen ei vain koskaan kiinnittänyt huomiota.

    Paitsi nyt. Nyt Visokki tiesi, että majakkaa ei ollut huollettu koskaan. Visokki tiesi, että siellä ei ollut virallista henkilökuntaa. Visokki tiesi muistavansa, kuinka hän ja Tawa olivat olleet sen kattokerroksessa, Nimdan hohteessa.

    Majakassa välähti valo.

    Se oli tuttuun tapaansa sävyltään kylmä. Taittoi siniseen.

    Sairasosaston aktiivisuus sinä iltana oli samalla tasolla arkistojen kanssa. Se oli tietenkin hyvä asia: missään ei ollut vakavaa onnettomuutta tai tulipaloa, joten sairasosastolla ei myöskään ollut tulipalokiirettä. Tunti tunnilta voimistuva myrsky oli eittämättä sulkenut suuren osan kaupungin väestä sisätiloihin. Juuri siksi Kupe olikin niin yllättynyt, kun osaston aulaan rämähti vettä tiputtava viisikko.

    ”Toivottavasti teillä ei ole kaikilla jotain hätänä. Meitä ei ole päivystyksessä ihan hirveän montaa”, ylilääkäri huomautti, mutta tarttui Vaehranin käteen, kun tämä sitä tarjosi. Kaksikko näki toisiaan melko harvoin päivittäiset työpisteensä huomioiden, mutta läsnäolevista kaikki tiesivät, että toat olivat vanhoja ystäviä.

    ”Meillä olisi sinulle itse asiassa vähän erikoisempi pyyntö”, Vaehran aloitti.

    ”Tai siis, erikoisempi pyyntö ja vähän tavallisempi pyyntö. Jos voisimme aloittaa siitä, ööh, sairasosastomaisemmasta…”, Snowie pisti väliin. ”Alkujansa tulimme kysymään, että oletko ehtinyt kurkistaa niitä kuvia haaveristani. Joista puhuimme eilen.”

    ”Hmm, aivan”, Kupe nyökytteli. ”Olen. Hyvä että kävit näyttämässä haavaasi, mutta emme suoraan sanottuna saaneet kuvista kovin paljoa irti.”

    Lumiukko kuunteli jännittyneenä. Kepe oli myös utelias.

    ”Laseraseen aiheuttama vamma vaikuttaa tyypilliseltä, noh, sinulle. Kuten hyvin tiedät, olet mielenkiintoisimpia potilaitani, ja uskon olevani tilanteestasi paremmin perillä kuin kukaan muu lääkäri… mutta tietomme ovat valitettavan rajalliset.” Veden toa katsoi lumiukkoa myötätuntoisesti ja jatkoi asialliseen tapaansa: ”Emme ole varmoja, miksi isku lamautti kätesi niin pitkäksi aikaa, koska emme ole aivan varmoja anatomiastasi muutenkaan. Mutta on täysin uskottavaa, että isku sattui osumaan… no, hermoosi, tai vastaavaan. Eli kyse voi hyvinkin olla silkasta sattumasta. Hyvä uutinen on se, että vammasi vaikuttaisi olevan paranemaan päin.”

    ”Ohhoh”, Snowie päivitteli. ”Onhan sitä oudompaakin sattunut… mutta hyvä jos kätönen tulee kuntoon!”

    Hän vilkaisi naarmua kädessään. Yhä siihen koski, mutta nyt selvästi vähemmän.

    ”Onko se pysynyt paikallaan?” Kupe kysyi.

    ”Ööh, aika hyvin joo”, Snowie vastasi ja pyöritteli vasenta kättään. Hän kääntyi muiden suntaan. ”Kun siis, tämä käsi oli ensin lamautuneena ja sitten hyvän tovin irti. Siinä sitten kestää aina välillä, että se kiinnittyy tukevasti.”

    ”Mutta niin”, Kupe selvitti kurkkuaan ja käänsi myös katseensa muuhun joukkioon. ”Oletan ettette tulleet kaikki tänne kuulemaan Snowien epikriisiä.”

    ”Emme”, Visokki vastasi. ”Olemme lähdössä tutkimaan saaren vanhaa majakkaa ja ymmärrät varmasti, millaisia haasteita tämä sää sille asettaa. Kenelläkään meistä ei ollut välitöntä tietoa Hain sijainnista ja Ruki on… noh, tiedät kyllä. Toivoisimme matkaamme veden toaa pidättelemään pahimpia tyrskyjä sillä aikaa, kun menemme sisään.”

    Kupe katsoi hämähäkkiä vähän hölmistyneenä. Hän melko harvoin poistui sairasosastolta muissa kuin lääkärin tehtäviin liittyvissä asioissa. Hän kuitenkin ymmärsi Visokin pyyntöä ja osasi jo valmiiksi vastata siihen kysymykseen, jonka joku tilannetta ulkopuolelta tarkkaileva olisi saattanut kysyä.

    ”Kyseenalaistaisin muuten, miksi olette valinneet juuri tällaisen yön sen tutkimiselle, mutta olen kyllä melko varma, että tämä myrsky tulee ainoastaan pahenemaan tästä. En ole käsitellyt sellaisia vesimääriä… ikinä. Oletteko varmoja, ettette halua odottaa aamuun? Tai sitä, että saamme Hain kiinni.”

    ”Kuten itsekin sanoit, myrsky tästä tuskin lientyy. Jos annamme asiamme odottaa, saattavat aallot muuttua täysin hallitsemattomiksi. Hoitaisimme tämän mielellämme tänä yönä”, Vaehran selitti.

    Julkisella paikalla sanomatta jäi, että jos majakassa oli jotain salaperäistä toimintaa, sitä oli varmasti lähinnä yöllä.

    Kupe murahti ja mietiskeli hetken. Hän pälyili hetken ympärilleen, mutta karjaisi lopulta olkansa yli jonnekin syvemmälle sairasosastolle.

    ”EREGCE! OLETKO HOLLILLA?”

    Jostain kauempaa kuului hyväksyvä, puoliksi huudettu murahdus ja askeleita. Kupe käänsi katseensa takaisin Vaehraniin ja selitti.
    ”En valitettavasti voi jättää osastoa ilman ainuttakaan lääkäriä. Katsotaan, mitä voimme tehdä asialle.”

    Hetken päästä ovesta Kupen selän takaa ilmestyi valkoiseen lääkärintakkiin pukeutunut pitkä schilukromidi, joka loikkasi ensin kynnyksen ja sitten Kupen vastaanottopöydän yli hieman yliampuvan ketterästi kokoonsa nähden.

    Mies oli melko laiha, kasvojensa rakenteeltaan jykevä ja tämän päästä kasvavat lonkerot oli trimmattu äärimmäisen lyhyiksi niin, että ne törröttivät tämän kallosta suoraan ylöspäin. Etelästä saarelle saapunut mies oli ollut tuttu näky sairasosastolla jo muutamia vuosia, mutta yksikään läsnäolijoista ei muistanut käyneensä tämän kanssa kokonaista keskustelua.

    ”Nämä epelit kaipaisivat minua tuonne myräkkään… kuinka pitkäksi aikaa?” Kupe varmisti.

    ”Tunniksi-pariksi!, Kepe täsmensi.

    ”Tunniksi-pariksi, Kupe toisti. Tiedän, että sinulla piti olla vapaailta, mutta olisiko sinun mahdollista päivystää sen aikaa, kun olen poissa?”

    Eregce suki hetken leukaansa. Schilukromidi näytti puntaroivan Kupen sanoja tarkkaan.

    ”Noooh. Kylläpä se varmaankin passaa. Jos nyt ei puhuta kokonaisesta yövuorosta, tosijjaan. Kiskon kymmenettä tuntia jo tällä hetkellä, tosijjaan.”

    ”Kiitos”, Kupe huokaisi. ”Otan hakulaitteen mukaan siltä varalta, että jotain sattuu.”

    Eregce nyökkäsi. Lonkerot tämän päässä hyllyivät hassusti.
    ”Teillä kävi tuuri. Tämä myrsky on niin pahana, että jouduin perumaan parkour-roolipelin jo toista iltaa putkeen. On vähän liian vaarallista viedä liikuntarajoitteisia skeittiparkkiin kaatuilemaan tällaisessa tuulessa, tosijjaan.”

    ”Parkour-roolipeli” toisteli itseään melko monen kuuntelijan päässä. Snowie kyllä tiesi, mistä oli kyse, sillä Bladis oli kulkenut Eregcen ryhmässä jo jonkin aikaa ja kertonut siitä kupillisen ääressä. Se oli Klaanin linnoituksen urbaaneimmissa ympäristöissä kahdesti viikossa tapahtuva kokoontuminen, jossa Eregce ehosti syystä tai toisesta huonosti liikkuvien potilaiden liikkumisen kokemusta elävillä kuvauksilla siitä, millaisilla tavoilla hänen johtamansa fysioterapeuttiset harjoitteet vaikuttivat pelin maailmaan. Suurimman osan ajasta jokainen lihaskuntoharjoite oli puettu joko taisteluksi muinaisia liekkidraakkeja vastaan tai pahan makutan kätyreiden peittoamiseksi. Ne kuulostivat Snowiesta ihan hauskoilta, vaikka Bladis olikin kertonut niistä vähän nolostellen.

    ”Parkour… roolipeli?”, Visokki ihmetteli.

    ”Niin tosijjaan, kun liikuntarajoitteisilla monesti olisi mielitekoja urheilla, mutta –”

    ”Ei kun… minä en ymmärrä, mitä parkour tarkoittaa”, Visokki jatkoi hieman nolostuneena. Päätellen siitä, että kukaan muu ei ollut kysynyt aiheesta mitään, kaikki muut tiesivät, mistä on kyse… tai eivät kehdanneet vain myöntää tietämättömyyttään.

    ”Aah, niin, tosijjaan”, Eregce yllättyi. ”Sehän kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittaa, että edetään pisteestä A pisteeseen B silleen mahdollisimman tehokkaasti, tosijjaan. Tiedätkös, lähdetään hoodeille, etsitään mahdollisimman hyvä spotti, jossa edetä, ja sitten taitetaan matka mahdollisimman suoraan esteistä huolimatta. Silleen, hypitään aitojen yli, kiivetään katon kautta, pudottaudutaan niin korkealta kuin nivelet kestää!”

    ”Hoodeille”, Snowie toisti äänettömästi, mutta niin selkeästi suutaan liikuttaen, että Kepe ymmärsi sen silti.
    ”Spotti”, Kepe nyökytteli. Kupe näytti siltä, että olisi halunnut vajota jonnekin aika syvälle. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä kuudes kerta, kun hän sai kuulla selityksen.

    ”Mutta hetkonen. Jos te hypitte ja pompitte niveliänne uhaten, miten se muka sopii liikuntarajoitteisille?” Geevee ihmetteli.

    ”No katsos nyt unohdit sen ’roolipeli’-osion”, Eregce huomautti. ”Me vain kuvailemme sanoillamme, kuinka tekisimme niin, tosijjaan!”

    Schilukromidin katse kääntyi sitten takaisin Visokkiin, joka koki hädin tuskin viisastuneensa.
    ”Mutta meillä on kesäisin myös ihan oikea kerho. Oikea jengi, gang, tosijjaan. Sinä olisit siinä varmaan ihan mielettömän hyvä, kun kävelet seinillä ja sellaista, tosijjaan. Olisi siinä Long Boille ja Jakelle näyttämistä, kun pistäisit mutkat suoriksi ja liitäisit seitin varassa rakennuksesta toiseen, tosijjaan!”

    ”Kiitos, lupaan miettiä asiaa.”

    ”Tai esimerkiksi!” Eregce jatkoi siitäkin huolimatta, että Kupe yritti epätoivoisesti päästä tilanteesta irti.
    ”Sitten on näitä tiettyjä liikkeitä, tai movementeja. Jos vaikka teitä vastaan ajaa koskaan äärimmäisen nopea objekti, tai huomaatte kiitävänne joskus hirvittävällä vauhdilla kohti kiinteää esinettä, voitte suorittaa niin sanotun apinaylityksen, elikkäs kong vaultin, tosijjaan.”

    Ennen kuin kukaan ehti estää, Eregce hyppäsi uudestaan Kupen pöydän yli niin, että hän otti käsillään kiinni pöydästä ylittäessään sen antaen itselleen lisää liike-energiaa. Hän laskeutui pöydän toiselle puolelle ilman, että hänen jalkansa olivat koskaan koskeneet siihen.

    ”NO NIIN, SITTEN”, Kupe avasi kurkkuaan. Eregce hätkähti ja raapi otsaansa hieman kiusaantuneena.

    ”Niin, tosijjaan, taisin innostua taas tosijjaan.”

    ”Osasto on sinun”, Kupe teroitti. ”Palaan heti, kun olemme valmiita. Pidä kahvipannu täynnä, jos ei tule mitään kiireellistä.”

    Eregce nyökkäsi ja suoristi kong vaultin seurauksena rypistynyttä takkiaan. Kupe jätti oman takkinsa tuolinsa selkänojalle ja liittyi eriskummallisen joukkion kuudenneksi. Kolme toaa, tonttu, lumiukko ja hämähäkki, valmiina uhmaamaan myrskyä.

    ”Näyttäkää tietä”, Kupe totesi ja kuusikko lähti valumaan yksi kerrallaan osastolta ulos kukin Eregcelle vielä heipat sanottuaan. Schilukromidi nosti kätensä lippaan Visokin hyvästellessä hänet viimeisenä. Sitten hän meni sulkemaan oven joukkion perästä, koska hämähäkki ei sitä pystynyt itse kätevästi tekemään. Lääkäri palasi työpöytänsä taakse vaivattomalla kong vaultilla.

    Myrsky oli jälleen pahentunut iltaa vasten. Pilvet peittivät tähtitaivaan ja langettivat Mysterys Nuin pimeyteen. Tuuli oli yltynyt ja pisaroita tuli paljon ja painokkaasti. Sade paiskautui taivaista maahan viistoina viivoina – poikkeuksena kuitenkin kuuden klaanilaisen säätä uhmaava seurue. Rantatiellä marssi joukkio, jota sadepisarat väistivät. Ne putosivat taivaalta samassa kulmassa kuin muuallakin, mutta kiersivät heidät.

    Myös meren kuohut, jotka rynnivät ahnaasti mereltä haukkaamaan saaren laitaa, kesyyntyivät seuruetta lähestyessään ja painoivat vaahtoiset päänsä nöyrinä maltilliselle korkeudelle. Näin säilyi kuusikko, jos nyt ei kuivana, niin ainakin ajautumatta aallokkoon.

    Tämä oli tietenkin Kupen ansiota. Hän piti käsiään päänsä yllä ja ranneteriään ristissä. Vain aavistuksen meren mustaa kirkkaampi sininen hehku taivutti veden elementin heitä väistämään. Toan suoma turva-alue oli hyvin rajatun kokoinen – jo muutaman metrin päässä kuusikosta isoimmat laineet paiskautuivat vaarallisen näköisesti rantatielle.

    Tuulelta ei veden toa tutkimusseuruetta kuitenkaan suojannut.

    ”Melkoinen ujellus!” Snowie kommentoi myrskyä.

    ”Ilman toa ei olisi ollut huono lisävahvistus”, Kupe puri hammastaan ja puski eteenpäin. Tämä pusersi sanoja suustaan melko täsmällisesti, sillä suurin osa hänen keskittymisestään meni tyrskyjen hillitsemiseen. Vaihtoehtoja siihenkään tehtävään ei kyllä ollut ihan hirveästi. Voyager oli luultavasti jossain sotateknisellä tehtävällä ja toinen päivittäisessä tekemisessä Klaanin kanssa oleva elementin edustaja makasi parhaillaan sillä osastolla, jolta he olivat vain tovi aikaisemmin poistuneet.

    ”Kestätkö?” Visokki huolehti. Kupe nyökytteli päätään ja murahteli myöntävästi.

    ”Toistaiseksi. Merivesi on onneksi suureksi osaksi vain, noh… vettä. Tämä sade sen sijaan tottelee minua huonosti. En usko, että se on kovinkaan paljon vettä.”

    ”Mitä… mitä tarkoitat sillä, että ei vettä?” Kepe ihmetteli käytännössä huutaen joukon perukoilta tyrskyjen huminan ylitse.

    ”Siinä on rautaa”, Kupe selitti. ”En usko, että tämä on luonnollinen myrsky. Koillisessa tapahtuu jotain kummallista. Siitä oli kuulemma joku pätkä radiossakin, mutta Paaco ei saanut lähetystä siivottua tarpeeksi, että olisi selvinnyt, mitä siellä tapahtuu.”

    Viisi muuta pälyilivät toisiaan huolestuneina. Keinotekoinen myrsky ei kuulostanut kenenkään mielestä hyvältä. Kepen oli myönnettävä, että hän oli huomannut veden oudon maun jo aikaisemmin. Niin kovassa tuulessa oli vaikeaa välttyä suuhun lentäviltä pisaroilta. Zeeron ja hänen sienensä olivat myös uskoneet, että siinä oli jotain väärää. Omia laskelmiaan hän ei ollut ehtinyt edistämään. Tätäkö sota teki? Saastutti niinkin arkiset asiat kuin syyssateet?

    ”Siksi luulen, että tämä on kuitenkin hyvä ilta hoitaa tämä”, Kupe myönsi. ”Näyttää siltä, että tämä vain pahenee päivä päivältä.”

    Rantalehto suojasi heitä seuraavan tieosuuden ajan pahimmilta tyrskyiltä, ja Kupekin sai vetää vähän henkeä. Mutta siinä missä elementit olivat hetken armollisemmat, alkoi lähestyvä majakka jännittää klaanilaisia yhä enemmän. Sen kylmänsävyinen valo välkehti rantalehdon latvuston lomasta.

    Valo lampusta, jota kukaan ei käyttänyt. Tornista, jota kukaan ei huoltanut.

    Majakka, jossa kukaan ei koskaan käynyt.

    Rantalehdon turva jäi taakse, ja taas tuuli kävi täysillä heidän kimppuunsa. Kupe jännitti jälleen lihaksensa ja kävi rauhoittamaan aallokkoa.

    Vaehran kertasi mielessään faktoja. Vanha. Toiminnassa. Ei huoltoa, ei henkilökuntaa. Ehkä kummittelee…

    Geevee keskitti kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä. Tuuli oli kova vastus pienelle tontulle.

    Snowie puristi kummitusimuria käsissään, tietäen itsekin sen olevan lähinnä turvariepu.

    Kepe katsoi lähestyvää tornia. Näin läheltä sen valo näytti sinisemmältä kuin kaupungista käsin. Miten se oli muka mahdollista?

    Visokki ajatteli Tawaa. Hän ajatteli nuorta sähkön toaa Nimdan sirun kanssa ajan pyörteisiin kadonneessa muistossaan. Visokki kyseenalaisti toimiaan. Mitä hän odotti saavansa tietää? Millaisen totuuden hän pystyisi edes ottamaan vastaan? Että hänen paras ystävänsä oli petturi? Että Tawa oli jonkinlaisen harhaisen itsestään rakentaman sankarimyytin vallassa? Että Bio-Klaanin juuriadmin oli menettänyt itsensä Nimdan kurimukseen jo aivan alussa?

    Siinä seisoi majakka. Vanha, kivinen ja suuri. Sen varjossa kuusi klaanilaista tunsivat itsensä yhtäkkiä hyvin pieniksi.

    ”Entäs nyt?” Kupe kysyi.

    ”Peremmälle vaan”, Vaehran julisti tuulen yli. ”Ovi on varmaan toisella puolella.”

    Seurue lähti kiertämään majakkaa vasemmalta, sisämaan puolelta. Uksi ei kuitenkaan tullut vastaan. Ei ensimmäisen neljänneksen aikana, eikä majakan toiselta puoleltakaan. Kuka rakentaisi oven meren puolelle? Kuusikko jatkoi kiertämistään, mutta…

    ”Ei tässä ole ovea!” Geevee huudahti. He olivat kiertäneet koko rakennuksen.

    ”Mitä kummaa?” Kepe ulvahti. Hän halusi sisään, tuulensuojaan. He kaikki halusivat.

    ”Piirustusten mukaan pohjakerroksessa oli kyllä ovi…” Vaehran muisteli. Hän ei kuitenkaan tohtinut kaivaa papereita laukusta tässä kelissä. ”Piirustusten, ja kaiken järjen mukaan.”

    Visokki silmäili majakan seinää. Hän voisi kiivetä sitä pitkin. Sisämaan puolella, tuulelta suojassa se saattaisi olla mahdollista…

    Snowie katseli majakan huippua. Läheltä katsottuna torni oli niin korkea, että miltei huimasi. Sinertävä valo välähti majakan laella ja heijastui lumiukon silmistä.

    ”Hei, hetkinen!” Snowie henkäisi. ”Minähän tiedän tämän!”

    ”Mitä?”

    ”Anteeksi, en ajatellut tätä aiemmin…” lumiukko selitti, halaten yhä kummitusimuria sylissään. ”Meillä on vielä yksi fakta liittyen vanhaan majakkaan… tai siis yksi huhu! Yksi urbaani legenda!”

    ”Urbaani legenda?” Kepe huudahti. ”No… millainen?”

    ”Sanovat–” Snowie aloitti, mutta vaikeni, kun poikkeuksellisen viheliäinen aalto pärskäytti kylmää suolavettä heidän päälleen.

    ”Pahoittelen!” Kupe huudahti. Suojaus oli herpaantunut hetkeksi.

    ”Ei se mitään”, Visokki vastasi. ”Teet hyvää työtä!”

    ”Niin, tosiaan”, Snowie keräsi itsensä. ”Kaupungissa kiertää tarina, että vanhan majakan ovi ilmestyy vasta, kun tornin kiertää kolmesti vastapäivään ja kerran myötäpäivään!”

    Tutkijoiden ilmeet näyttivät epäileväisiltä. Kepe huokaisi. ”Tällaista tämä toisaalta välillä on. Pelko pois, seurue! Paranormaalitiede kysyy kummiakin keinoja!”

    Idea oli sikäli helppo myydä, että kaikki halusivat äkkiä pois, ja liike voitti toimettomuuden. Kuusi klaanilaista kiersi majakan, aloittaen tällä kertaa oikealta meren puolelta. He tekivät sen uudelleen, ja sitten vielä kolmannen kerran. Viimeinen, myötäpäiväinen kierros alkoi niin tuulenpieksemissä tunnelmissa, etteivät klaanilaiset ajatelleet kuin seuraavaa askeltaan.

    Askel, toinen, kolmas…

    Majakkassa välähti valo. Oliko säde voimakkaampi kuin edellisillä kerroilla?

    Kierroksen viimeinen mutka. Ihan pian…

    … ja siinä se oli. Raskastekoinen, puinen ovi. Aivan kuin se olisi ollut siinä aina. Ehkä he eivät olleet vain huomanneet sitä ensimmäisellä kerralla pimenevässä myrskysäässä? Tervainen puu oli lähes identtistä sävyä sitä ympäröivien kivien kanssa. Pari aikain ja merituulten pyöristämää porraskiveä johti sitä kohti.

    ”Sisään!” Visokki ilmoitti aikailematta. Kepe edellä kuusikko nousi lyhyet ovelle johtavat askelmat, ja valkovihreä toa tarttui kahvasta. Hän vetäisi siitä, ja ovi se aukesi. Tuuli kuitenkin tarttui siihen välittömästi, ja paiskasi sen taas kiinni. Kepe irrotti hätkähtäen otteensa, mutta nappasi kahvasta hammasta purren uudelleen. Hän, Vaehran ja Kupe kiskaisivat yhdessä tuumin, ja he saivat kiskottua oven riittävästi raolleen, että Geevee, Snowie ja Visokki vilahtivat sisään. Sitten Kepe, ja Vaehran, ja…

    Ovi pamahti kiinni.

    ”Kupe!” Snowie huudahti. ”Oletko kunnossa?”

    ”Olen!” kuului lääkärin vakaa ääni puuoven takaa. ”Kaikki ok!”

    ”Oletko valmis, jos työnnämme ovea, jotta pääset sisään?”

    ”Se ei ole tarpeen!” veden toa huusi takaisin. ”Pidättelen aaltoja paremmin, kun jään tänne niiden kanssa. Yritän pitää huolta, että ne eivät huuhdo paluutietämme mereen!”

    ”Jos olet aivan varma!”

    ”Olen! Tulkaa vain ajoissa takaisin, en voi jättää Eregceä odottamaan koko yöksi!”

    ”Selvä!”

    Oven ulkopuolella tyrskyjä pidättelevä toa asettui risti-istuntaan ja sulki silmänsä. Hän veti syvään henkeä. Aaltojen vesi kyllä totteli häntä, mutta myrskytuulen vaikutukselle hän ei mahtanut mitään. Jos joku olisi ollut Bio-Klaanin muureilla katsomassa majakkaa, olisi silti voinut huomata, kuinka tyrskyt kiersivät suuren osan rakennelman juuresta. Kupe nosti kätensä hitaasti hieman koholle ja tunnusteli ilmaa. Kenties tarkkaan sadetta kuuntelemalla hän löytäisi syyn sille, mikä siinä oli pielessä.

    Sisäpuolella Visokki havahtui siihen, missä he olivat. Kivinen, pimeä, korkea, pyöreä tila. Jossain korkeuksissa kapea ikkuna päästi rahtusen yön niukkaa valoa sisään, niin että huone ei ollut aivan säkkipimeä. Mutta melkein.

    Kepe kaivoi laukustaan lyhtyä. Visokin ei kuitenkaan täytynyt odottaa keinovaloa tietääkseen, miltä tornissa näytti. Hän muisti. Kaikki oli aivan kuten Avde oli näyttänyt. Kivinen, korkea huone, jonka seinustoilla kiersi pitkä kierreportaikko, joka johtaisi korkeampiin kerroksiin ja lopulta majakan kristalliselle lampulle…

    ”Lääh, no nyt!” Kepe puhisi ja sytytti retkilyhtynsä. Kelmeä valo täytti huoneen… mutta ei kokonaan. Korkeuksiin oli sikäli matkaa, että pienen soihdun loimu ei sinne yltänyt.

    Retkue penkoi esiin muitakin valonlähteitä ja veti henkeä sisätiloihin päästyään.

    ”Tapahtuiko tuo todella?” Vaehran päivitteli. ”Todellako me pääsimme sisään… manaamalla esiin oven tornia kiertämällä?”

    ”Ihan niin kuin Tröbis sanoi…” Snowie läähätti. Hän oli lysähtänyt lattialle istumaan.

    ”Kuka on Tröbis?” kysyi Kepe.

    ”Cooltaisen kaveri.”

    ”Kuka on Cooltainen?”

    ”Wandyn kaveri.”

    ”Kuka… äh, tämä ei taida olla juuri nyt tärkeää.”

    ”Totta kai on. Paikalliset urbexx-harrastajat käyvät täällä toisinaan. Näistä jutuista se Eregcekin puhuu: paljon jänniä maastoja loikkia ja ponnistaa.”

    Tornin alin kerros oli pohjaltaan pyöreä ja hyvin korkea. Mitään varsinaisia huonekaluja tilassa ei ollut, mutta klaanilaiset löysivät kasan irrallisia kattotiiliä ja röykkiön raskaita lankkuja. Ilma haisi ummehtuneelta ja raskaalta. Tummat seinät nielaisivat valosta yli puolet.

    ”Ehkä vähän liian jänniä minulle”, Snowie mutisi vielä perään.

    Geevee piti kättään tornin kiviseinää vasten. Se eristi heidät tehokkaasti ulkomaailman myrskyltä. Hän tunsi voimakkaasti, kuinka… kuinka majakka kutsui heitä. Oli kutsunut kaiken aikaa. Tonttu jäi miettimään, mitä mahtoi tarkoittaa, että oli kuulevinaan kivirakennuksen kuiskeen.

    ”Ylöspäin?” Visokki ehdotti. Hän tahtoi painaa eteenpäin. Hän tahtoi päästä tämän mysteerin pohjalle… tai ehkä pikemminkin sen kattokerrokseen. Hän tunsi poltteen vatsassaan. Ainoa pahempi asia, kuin saada selville vanhan majakan salaisuus, oli olla saamatta sitä selville. Hänen täytyi saada tietää. Itsensä ja Tawan puolesta, hän kertoi itselleen.

    ”Ihan pian…” Kepe mumisi, ja etsiskeli vielä jotain repustaan. ”Voisin ottaa parit lukemat ennen kuin jatkamme. Varmistaa nyt tässä vaiheessa, ettei tämä ole taas lihaa tai mitään muutakaan epärelevanttia…”

    ”Lihaa?” Geevee kysyi hajamielisesti. ”Niinkuin… sen kirjan välissä?”

    ”Öh, ei. Pitkä tarina, liittyy tuohon imuriin.”

    ”Ja minä voisin tehdä näin”, Vaehran lisäsi, ja heilautti rannettaan kahdesti. Kirkas tulipallo syttyi hänen avoimelle kämmenelleen. ”Kas noin…”

    Hän lähetti liekinpoikasen matkalle kohti korkeuksia. Vaatimaton mutta kirkasta valoa säteilevä tulenriekale kohosi, kohosi ja kohosi, kunnes se viimein valaisi tilan katon. Pimeyskin loppui lopulta; kierreportaat johtivat ylempiin kerroksiin, joiden luukun he nyt näkivät.

    Majakkarakennus huokaisi tuulessa ja Vaehranin lieska sammui. Mutta se oli varmastikin vain sattumaa, eikö?

    ”Ööh…” Snowie aloitti, ja korjasi kummitusimurin asentoa kainalossaan. Toiseen käteensä hän oli ottanut vanhan myrskylyhdyn. ”Kuka tahtoo nousta ekana?”

    ”Minä menen”, vastasi Visokki. Etujoukkona oleminen kuulosti adminin velvollisuudelta… sitä paitsi niin kiitollinen kuin hän olikin avusta mysteerin ratkomisessa, jos jotain vaarallista sattuisi, hän olisi todennäköisesti parhaiten varustettu ratkomaan tilanne.

    Visorakin vikkelät jalat astuivat portaille ja kuljettivat häntä ripeästi ylöspäin. Pimeys onneksi teki tilaa, kun loput seurueesta nousivat perässä valonlähteidensä kanssa. Kepe, Snowie ja Geevee kantoivat lyhtyjä, ja Vaehranilla oli hallittu tulenlieskansa.

    Suuren pohjakerroksen kierreportaikon nouseminen kesti piinallisen kauan. Tila oli niin tyhjä, ja arvoitus tornin huipulla niin kutkuttava. Kaikki tunsivat majakan kutsun, jokainen omalla tavallaan.

    Visokista tuntui… tutulta. Kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä pohjavire… mitä, aina? Koko Bio-Klaanin olemassaolon ajan? Vai vasta Koneen jälkeen? Kuin joku taajuus tai nuotti, joka oli soinut jo kauan hänen mielensä perukoilla olisi voimistunut.

    Kepe tunsi olevansa taas uusien vastauksien äärellä. Kylläpä mysteereitä riitti… oliko hänestä tullut niistä riippuvainen?

    Vaehran koki kuin uinuneen vaiston täyttymystä. Ehkä Kepe oli oikeassa, ehkä tutkimukset ja toa-seikkailut saattoivat täydentää toisiaan.

    Snowie myötäeli kanssaklaanilaistensa kutkutusta. Jännityksestä huolimatta tässä mentiin porukalla kohti vastauksia.

    Mutta kaikista eniten vanhan majakan taajuudella oli Geevee. Hänestä tuntui kuin rakennus olisi puhunut hänelle. Kieli oli tuttua, mutta hän ei ymmärtänyt sitä, ei vielä… oli kuin puhe olisi ollut vaikeaselkoista runoutta. Säkeitä, jotka vaativat samaan aikaan sekä edellisen että seuraavan säkeen muuttuakseen ymmärrettäviksi. Mutta tunteita tonttu tunnisti. Majakka oli kutsuva… odottava. Se halusi heidät… se oli mustasukkainen. Kärsinyt. Kaunainen.

    Tonttu ravisteli itsensä irti tuosta tunteesta. Hän kohotti soihtuaan korkeammalle ja vilkaisi alas. Pudotus oli jo aika pitkä. Hän katsoi Vaehrania, joka näytti paljon tavallista… toamaisemmalta, liekki kädessään, harppoessaan portaita ylös.

    Tornissa oli kylmä. Alkuun kukaan ei ollut sitä huomannut, koska sisällä oli joka tapauksessa parempi kuin ulkona myrskyssä, mutta nyt he kaikki huomasivat sen. Edes Vaehranin liekki ei lämmittänyt kunnolla.

    He olivat jo melkein tämän tilan katossa. Lyhdyt saivat klaanilaiset ja portaat langettamaan pitkiä varjoja, jotka tanssivat tornin koveralla seinällä. Visokki tarkkaili varjoja silmä kovana. Osa varovaisuudesta oli vaistonvaraista, osa taas… no, Visokki tiesi hyvin, että koko majakka saattoi olla Avden ansa. Varjot eivät liikkuneet yhtään eri tavalla kuin minkään muunkaan lyhdyn valossa… mutta hänestä tuntui silti siltä, että joku tarkkaili.

    Ehkä koko muisto oli ollut manipulaatiota hänen johdattamisekseen tänne? Avde ei olisi sellaisen yläpuolella. Sentään tällä kertaa hän ei ollut yksin astuessaan myrskyn silmään. Omatunto painoi siitä, että hän oli valinnut tulla tänne ilman Tawaa… mutta mitä ikinä täältä löytyisikään, se ei välttämättä tekisi hyvää Tawallekaan.

    Visokki pysähtyi ylimmälle askeleelle. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Tutkimassa tätä ilman parhaan ystävänsä lupaa… tai edes kertomatta, mitä oli tekemässä? Oliko hän oppinut yhtään mitään viime kerrasta?

    Nyt oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Majakka oli ottanut heidät vastaan, ja kutsui heitä ylemmäs.

    Hämähäkki tuli aukkoon, joka johdatti seuraavaan kerrokseen. Hän painautui matalaksi ja otti muutaman erityisen varovaisen askelen. Hän hiipi aukon tasolle ja kurkisti sisään. Tämä kerros oli huomattavasti aiempaa matalampi. Portaat jatkuivat yhä seinää pitkin ylemmäs. Visokki nousi loput askelmat kerrokseen, mutta ei hahmottanut tilasta pimeässä muuta.

    ”Mitä näkyy?” Snowie huhuili viimeisimpänä. Hän kuulosti hermostuneelta.

    ”Ei vielä mitään… tarvitsen valoa.”

    Vaehran nousi seuraavana lieskansa kanssa. Leimuava valonlähde toi kuolleeseen huoneeseen eloa. Valo paljasti sotkuisen tilan: heti sisääntulon kohdalla seinustalla roikkui rivissä kasa pitkiä sadeviittoja, joiden kiinnitysnauhat hipoivat lattiaa. Viittojen lisäksi naulakkoon oli ripustettu useita mustia sadehattuja. Sekalaisella tavaralla täytetty hylly halkaisi pyöreän tilan, mutta lepattavan liekin valossa oli vaikeaa nähdä, mitä toisella puolen oli.

    Visokki keskitti mielensä ja luotasi huonetta. Tässä tilassa ei ollut kuin hän ja vähitellen ylös nousevat klaanilaiset… mutta korkeammalla oli joku. Ylemmissä huoneissa.

    Tällä majakalla oli vartija.

    Tietenkin oli. Koska… jokuhan tätä käytti.

    ”Hmm… kiinnostavaa…” Kepe mutisi skannatessaan huoneen irtaimistoa linssinsä avulla. ”Tavara on vanhaa… tämä köysinippu esimerkiksi, se on ollut täällä kymmeniä ellei satoja vuosia… mutta se on silti erinomaisessa kunnossa.”

    Kepe ehti kyllä miettiä skannailunsa lomassa, oliko taas sukeltamassa arvoituksen pariin kohteelta lupia kyselemättä. Hän kuitenkin päätyi siihen lopputulokseen, että tämän romppeen tutkiskelu oli eri asia kuin athistien pyhimmän esineen kohtalolla kikkailu. Ja olihan tämä sentään kutkuttavaa.

    Geevee katseli ympärilleen ja kosketti yhden sadeviitoista helmaa. Se oli kuiva ja muotoonsa kovettunut.

    Vaehran kiersi hyllyn ja tarkasti huoneen toisen puoliskon. ”Täällä on… polttopuita. Paljon polttopuita, muutama tynnyrillinen vettä ja työkaluja.”

    Hän suoristi sadeviittaansa. ”Ei mitään… noh, outoa. Ihan kelvollinen puusepän verstas vain.”

    Sinänsä täysin tavanomaista tavaraa, Vaehran ajatteli. Hän katsoi kuitenkin Geeveetä, naru huolta sydäntään nykien. Tonttuystävä näytti olevan omissa maailmoissaan.

    ”Hei, tulkaa katsomaan!” Snowie hihkaisi. Hän oli löytänyt ulkoseinästä pienen ikkunan. ”Täältä näkee kotiin!”

    Kepe ja Vaehran tulivat ikkunalle, ja Geevee pomppasi puulaatikon päälle nähdäkseen. Luoteeseen antavan ikkunan takana näkyi enimmäkseen mustaa, mutta Bio-Klaani ja ympäröivä kaupunki hohtivat lämmintä, kutsuvaa valoa. Linnakkeen tornit tunnisti helposti, samoin tärkeimmät kadut ja aukiot. Ja Tahtorakin, joka oli valaistu korjaus- ja valvontatöitä varten. Olivatpa siellä Bio-Arkistotkin, omalla kukkulallaan.

    Snowie katseli haikeasti lämpöisen näköistä kotikaupunkia. Miksi hän olikaan tullut tänne hyytävään majakkaan..?

    ”Myrsky on nielaissut muun saaren”, Vaehran mietiskeli näkymää. ”Valon ja lämmön nauha on aika kapea.”

    ”Melkein liiankin kapea…” Geevee vastasi. ”Aivan kuin kaupunki olisi kauempana meistä kuin se oikeasti on.”

    ”Meidän on parempi jatkaa ylös”, Visokin ääni ilmestyi muiden mieliin. ”Epäkohteliasta olla tervehtimättä majakanvartijaa.”

    Seuraava kerros koostui sekin yhdestä huoneesta, joka oli ilmiselvä keittiö helloineen ja ruokapöytineen.

    ”Olisikohan majakanvartijalla meille pakastejuustotikkuja”, Snowie pohti ääneen, yrittäen pakottaa ajatuksensa kivoihin asioihin. Mielikuva juustotikkujen rapeasta kuoresta ja lämpimästä sisälmyksestä tepsi aika usein, mutta ei tuntunut tällä kertaa riittävän.

    ”En tiedä…” Vaehran katsoi keittiötä kämmenellään tanssivan liekin valossa. ”Keittiö ei näytä siltä, että tätä olisi käytetty. Vuosiin.”

    Pöydillä oli muutama kattila, ja kaappien päällä oli maustepurkkeja. Lepattava lieska paljasti tekstit niiden kyljissä: suolaa, sokeria, anista…

    Geevee nuuhki ruokakaappia. ”Joo, haju kertoo samaa.”

    Kotipajalle jäänyt taikina käväisi Kepen mielessä, kun hän pysähtyi hyllyjen äärelle. Jauhosäkkejä, kuivatuotteita ja purkkiruokaa siisteissä riveissä… mutta kuinka vanhaa? Osa siitä näytti siltä, kuin paikallinen eläimistö olisi nakertanut tiensä läpi niiden sisältöön. Toisaalta ehkä se, joka täällä asui haki ruokaa kaupungista läheltä. Tai kalasti.

    Muitakin vaihtoehtoja oli. Kyllä hänen mielikuvituksensa keksi niitä tälläisessä pimeydessä, myrskyn jyrähdyksiä ja sateen piiskaavaa ääntä kuunnellen. Mutta sellaiselle ei sopinut nyt antaa liikaa kaistaa. Kepe katsoi käsiään. Ne tärisivät — varmasti pelkästään kylmyydestä. Ja innostuksesta. Niin sen täytyi olla.

    ”Majakanvartija on seuraavassa kerroksessa”, Visokki kertoi.

    Matala puuovi narisi hitaasti auki. Seuraava kerros ei ollutkaan enää täysin pimeä — lämmin punainen valo lankesi lattialle ja seinille. Vasemmalla puolella huonetta oli puinen vanha sängynrunko, oikealla puolella kamiinan luukun läpi näkyi lieskoja. Tila ei ollut juurikaan edellisiä lämpimämpi, ja heidän hengityksensä höyrysi yhä kosteassa ilmassa. Aivan kuin kamiina olisi sytytetty aivan vastikään.

    Vaehran himmensi liekkiä kämmenellään ja asteli Visokin vierelle. ”Iltaa!” hän korotti ääntään. ”Onko täällä ketään?”

    Kaikki astuivat huoneeseen etsien katseellaan… yhtään ketään.

    He hätkähtivät, kun jokin tumma kamiinan vierellä liikahti. Jopa Visokki oli rekisteröinyt sen ensin huonekaluksi: niin liikkumattomana se oli paikoillaan ollut. Tummanruskea sadetakki kahisi kosteana lyhyen olennon päällä.

    ”Iik!” Snowie kiljahti, mutta peitti nopeasti suunsa kädellään. Hän irvisti nolostuksissaan. Kepe laski kätensä tämän olkapäälle ja pudisti päätään.

    ”Hyvää iltaa”, Visokki viesti hahmolle. ”Lienettekö te majakanvartija?”

    Tumma sadeviitta kääntyi hieman heitä kohti. Kamiinan valo paljasti tummanharmaat kasvot ja kuin vain vaivoin auki pysyvät sinertävät silmät.

    ”Matkalaisia”, vanhan miehen käheä ääni totesi. ”Myrskyltäkö suojassa?”

    ”Sitäkin”, Vaehran vastasi. ”Tulimme myös katsastamaan majakan tilanteen… ja tapaamaan teitä.”

    Hahmo, jonka tulisijan oranssi kehysti, oli suurin piirtein Geeveen kokoinen. Majakanvartijan liikkeet olivat hitaat, kun hän käänsi katseensa Vaehraniin.

    ”Toa”, hän naurahti väsyneesti. ”Ja toinenkin. Ja… kolmas?”

    ”Hehehe…” hermostunut Snowie päästi. ”Jotain sen suuntaista…”

    ”Mikä suuri ilo kuulla, että saarella on edelleen suojelijansa”, vanhus sanoi ottaen muutaman askeleen heitä kohti. Hän otti hieman tukea pienestä tuolista. ”Suuri, suuri ilo, että yllämme valvoo yhä ystävällismielisiä tähtiä.”

    ”Niin on”, Geevee vastasi vanhukselle. ”Kaikki niistä eivät ole vielä kadonneet.”

    Sadeviitan huppu kääntyi tonttua kohti. Siniset silmät laskivat häneen katseensa, ja klaanilaiset näkivät vanhat kasvot. Näin kaukaa oli vaikea sanoa, mikä kanohi oli kyseessä, mutta miehessä oli ikinuorta arvokkuutta. Tämä hymyili hiljaa.

    Geevee pysähtyi räpyttelemään silmiään nähdessään miehen kasvot. Tonttu oli ollut poissaoleva koko portaissa harhailun ajan: nyt hän tuntui melkein jäätyvän paikoilleen. Visokki oli avaamassa suutaan, mutta pysähtyikin tuijottamaan arkistoijaa. Mistä ihmeestä tämä puhui?

    ”Olemme tosiaan Bio-Klaanista”, Kepe kertoi ja rykäisi. ”Minä olen Kepe, ja tässä ovat seurueemme johtaja Admin Visokki, Vaehran, Geevee ja Snowman. Olemme täällä selvittämässä vanhan majakan historiaa ja toimintaa.”

    Kepe katsoi majakanvartijaa edessään, mutta ei voinut olla ajattelematta Zeeronia. Rehellisyys, selkeys tavoitteista, suoraselkäisyys…

    Vanhus siirsi katseensa nyt Kepeen.
    ”Vai Bio-Klaanista…” hän sanoi, kuin kuulisi sanan ensi kertaa. ”Johdattiko valoni teidät rantaan merta turvaan?”

    ”No, tuota…” Kepe pysähtyi miettimään kysymystä. ”Oikeastaan kyllä, omalla tavallaan…”

    Eikö majakanvartija tiennyt Bio-Klaanista? Miten se oli mahdollista? Toki tämä vaikutti aika vanhalta… ehkäpä vanhuksen mieli oli tehnyt tälle tepposet. Majakanvartija hymyili yhä, mutta nyt… jotenkin liikuttuneesti? Tämä haukkoi henkeään ja keräili sanojaan.

    ”Onpa… onpa ilo että valoni saavuttaa vielä jonkun. Onpa ilo, että pääsitte rantaaan.”

    Visokki oli keskittynyt hetken Geeveehen, joka tuntui olevan jonkinlaisessa transsissa. Nyt admin kääntyi vanhaa miestä kohti ja otti varovaisen lähestyvän askeleen.

    ”Niin, pääsimme. Jo monia vuosia sitten. Minä olen Visokki, yksi järjestömme johtajista. Hyvä ystäväni, Toa Tawa, löysi tämän rannan teidän majakkanne ansiosta vuosia ja vuosia sitten, ja johdatti myöhemmin minutkin tänne. Täällä olemme saaneet olla turvassa pitkään. Onpa… sääli, että emme ole kohdanneet teitä aiemmin. Voisi sanoa, että olemme teille kaikesta tästä velkaa.”

    Vanhus katsoi Visokkiin, mutta… ehkä kuitenkin hieman tämän ohi. Visokki oli hämmentynyt — tuntui kuin vanha mies ei olisi pitänyt häntä edes kovin merkityksellisenä. Geeveetä hän taas tuijotti pitkään.

    Vanhus nosti kätensä laskeakseen huppuaan: tämän ruskeat käsivarret vilahtivat hihoista, ja huppu lysähti hänen selälleen. Tummanharmaa, hieman pyöreä naamio — kanohi Rau — kääntyi vasemmalta oikealle seuraillen koko seuruetta.

    ”Toia”, hän sanoi. ”Niin paljon toia. Olettekohan te… kulkeutuihan minun siunaamani kivi edes jollekulle?”

    Kepe nyrpisti otsaansa mietteliäänä, ja sitten tajusi: ”Turaga? Olette turaga?”

    Vanhus nyökkäsi syvään. ”Ilo kuulla, etten jäänyt viimeiseksi… että sana vielä tunnetaan.”

    Vaehran tuijotti majakanvartijaa, ja käänsi sitten katseensa Geeveehen. Tonttu vastasi katseeseen järkyttyneen näköisenä.

    ”Emme taida valitettavasti tietää, kuka toa-kivesi sai”, Snowie seposti ja rapsutti takaraivoaan. ”Mutta… eiköhän se ole päätynyt hyviin käsiin. Meillä on täällä saarellakin niin hirveän monta kivaa toaa. Eikös?”

    ”Henkilö, joka antoi minulle omani, oli yksi kirkkaimmista valoista”, turaga sanoi huokaisten. ”Oli… kunnia lämmitellä hänen tulessaan. Olisi vielä suurempi kunnia tietää, kenet minun kiveni sai syntymään uudelleen.”

    Kamiinasta kuului poksahdus, kun liekit nielaisivat herkullisen polttopuun.

    ”Niin, onhan toana oleminen… merkityksellinen asia”, Kepe vastasi ja mietti aiempaa keskusteluaan Vaehranin kanssa. ”Krhm, jos ette pahastu, arvon turaga, meitä kiinnostaisi vilkaista tämän majakan lamppua.”

    Visokki tarkkaili majakanvartijaa, mutta vielä enemmän hän oli varuillaan Vaehranin ja Geeveen reaktioiden takia. Mitä arkistomaakarit olivat tajunneet? Geevee oli suorastaan jäätynyt paikoilleen, Vaehran katsoi epäuskoisena vuorotellen ystäväänsä ja vuorotellen turagaa. Turagassa Visokki ei nähnyt… mitään outoa? Vanhukset olivat toisinaan eriskummallisia, eikä tämä ollut Klaanin mittapuulla edes kovin eksentrisen oloinen.

    Mutta jokin hänessä oli saanut Geeveen ja Vaehranin tolaltaan.

    ”Vai lamppua…” hän sanoi mietiskelevästi. ”Varokaa, että se ei polta silmiänne.”

    Vanhuksen katse ei tuntunut keskittyvän juuri kehenkään heistä. Ajatukset kulkivat läpi Kepen mielen, kun hän mietti seuraavaa siirtoaan. Näkiköhän tämä heitä edes kunnolla? Oliko sama valo sokaissut hänet? Vanhus jatkoi:
    ”Voin saattaa teidät lähemmäs valoa… mutta voinko luottaa, että osaatte katsoa sitä oikein?”

    ”Kiitos huolenpidosta!” Snowie nyökytteli levottomasti. ”Mutta meillä on tässä hirmu fiksu lössi. On näkemystä ja kokemusta ja tutkittua tietoa…”

    ”Emme aio koskea siihen ilman lupaanne”, Kepe vakuutteli. ”Ensialkuun haluaisimme vain nähdä, minkälainen valonne on.”

    ”Voi, se on kaunis. Se on yksi kauneimmista asioista tähtien alla. Ja niin, niin vaarallinen. Varokaa, ettette polta itseänne.”

    ”Anteeksi”, Vaehran sanoi matalalla äänellä. ”Visokki… klaanilaiset… meidän pitäisi ehkä ottaa pieni… neuvottelutekninen aikalisä.”

    Visokki katsoi Vaehrania kysyvästi, mutta toimi heti:
    ”Pahoittelut, arvon turaga. Joudumme keskustelemaan asiasta keskenämme.”

    Turaga laski päätään ja hymyili apeasti.
    ”Tietenkin. Kyllä minä tiedän, että valoni kutsuu luokseen.”

    Visokki, Vaehran, Kepe ja Snowie ottivat askeleen taaksepäin ja kääntyivät pieneen rinkiin. Geevee pysyi paikallaan, katse yhä turagaan liimautuneena. Snowie antoi majakanvartijan suuntaan vielä hermostuneen asiakaspalveluhymyn ja näytti tälle peukkua.
    ”Mitä nyt?” Kepe kuiskasi. Hänen näkökulmastaan keskustelu oli mennyt hyvin: turaga tuntui olevan suopea jatkotutkimuksille.

    Vaehran katsoi heitä kaikkia vakavana. Hän yritti kohdata Geeveenkin katsetta, mutta huomasi, että hänen ystävänsä oli kuin transsissa.

    ”Tämän sanominen ääneen tuntuu täysin järjettömältä”, Vaehran aloitti, ”mutta… me tunnemme tuon henkilön.”

    ”Häh? Siis käykö hän kirjastossa, vai..?”

    Vaehran pudisti päätään. ”Ei, emme sillä tavalla.”

    Hänen vakava katseensa kohtasi Kepen.

    Kepen silmät pullistuivat. Hetkinen… Hän vilkaisi majakanvartijaa, ja sitten taas Vaehrania, ja sitten taas majakanvartijaa… olihan hän hetken ajatellut, että tutun näköiset kasvot, mutta… ei sellaista tullut harkinneeksi.
    ”Ei voi olla… mutta miten..?”

    ”Ööh, jeesikääs vähän”, Snowie supatti.

    Kepe käänsi katseensa lumiukkoon.
    ”Se… video.”

    Lumiukko kurtisti kulmiaan hetken, ennen kuin: ”Se video..?”

    Hänkin vilkaisi majakanvartijaa. Rau-kasvoinen turaga vastasi katseeseen sinisillä silmillään.

    Vaehran nyökkäsi. ”Se video, josta puhuimme aiemmin. Jossa Turaga Kezen puhuu Nimdasta… tuhansia vuosia sitten.”

    ”M-mutta…”

    ”Delek?” majakanvartijan ääni kaikui yhtäkkiä. ”Delek, oletko täällä? Minä… minä en enää näe kunnolla.”

    Joukkio hiljeni lähes kokonaan ja käänsi katseensa turagaa kohti. Tämä tuijotteli heitä ja apea hymy alkoi valua alas hänen kasvoiltaan.

    ”Delek… minä yritin vielä korjata kaiken. Minä, minä tiedän että se kaikki oli sinustakin virhe. Me… emme olleet aina parhaita ystäviä. Mutta sinä edes yritit pelastaa hänet.”

    Visokki muisti nähneensä mainitun videon kerran itsekin. Ja heti seuraavana hän muisti, että Matoro Mustalumi oli löytänyt seikkailuillaan saman miehen ruumiin. Nähnyt sen kuivana ja kuolleena temppelin kivisillä lattioilla.

    Siinä tuo nyt käveli ja puhui.

    ”Olemmeko me vaarassa?” hän sanoi suunnaten viestinsä vain klaanilaisille.

    Geevee otti askeleen kohti muinaista turagaa kuin hypnoosin vallassa. Vaehran yritti varoen tarttua tonttua olkapäästä, mutta tämä työnsi käden pois ja jatkoi askeliaan.
    ”Geevee”, hän yritti kuiskata.

    ”Minun… minun täytyy kuunnella mitä hänellä on sanottavana”, Geevee sanoi selvästi itsekin kauhuissaan. ”Minun täytyy tietää, mitä hän tarkoitti tähtien sammumisella.”

    Klaanilaiset seurasivat arkistoijan varovaisia askelia — Vaehran ja Visokki valmiina toimimaan hetkenä minä hyvänsä. Admin ja arkistomaakari katsoivat toisiaan tietämättä täysin, miten tontun pyyntöön olisi pitänyt reagoida. Ainakaan… Kezen ei vaikuttanut vihamieliseltä.

    Geevee pysähtyi joidenkin askelten päähän turagasta. Vaehran ja Visokki seurasivat tämän perässä parin metrin päässä, mutta toimintavalmiina. Hehkuva kekäle Vaehranin kädessä muuttui taas kuumemmaksi. Samalla he huomasivat, että kamiinan sisus oli ehtinyt sammahtaa hiillokseksi. Hämärä otti valtaa — Kezenin silmien sininen tyhjä loiste valaisi pimeyttä.

    Ukkosen jyrinä pusersi itsensä julmasti kiven läpi.

    ”Arvon turaga. Mitä… mitä te tarkoititte tähtien sammumisella?” Geevee kysyi varovaisesti.

    Kezen katsoi suoraan Geeveen läpi. Tämän katse ei tarkentunut mihinkään.

    ”Niistä kaksi on jo sammunut”, turaga huohotti. ”Molemmat meidän syytämme. Ja Baterra kasvaa suuremmaksi vain. M-minä… siksi minä sytytin majakan. Koska täytyy olla vielä valoa. Jossain täytyy olla vielä.”

    ”Minä… ymmärrän, ehkä”, Geevee sanoi. ”Mitä… mitä te teitte tähdille?”

    ”Yritimme anastaa niiden mahdin. Mutta me onnistuimme ainoastaan syöksemään maailman raiteiltaan. Ja… harva meistä selviytyi näkemään huomista.”

    Turaga naurahti epävakaalla tavalla.
    ”En… en ole oikeastaan varma. Selviydyinkö minä?”

    Geevee kiristeli hampaitaan. ”E-en tiedä mitä sanoa teille, turaga…”

    Vaehran otti askelia lähemmäs ja lähemmäs ystäväänsä. Visokki lähti kiertämään Geeveetä ja Kezeniä toiselta puolelta. Pimeydessä sitä oli vaikea täysin hahmottaa, mutta turagan kasvot alkoivat nousta ylemmäs. Ensiksi hän oli luullut, että tämä oli vain suoristanut ryhtinsä, mutta sitten… oli kuin tämä olisi kasvanut silmissä. Vielä hieman kostea sadeviitta nousi hartioiden mukana, ja sen liepeiden alla… oli liikettä. Kuin mustia nauhoja, jotka naputtivat lattiaa.

    ”Kepe…” Snowie henkäisi. ”Kepe, me löydettiin oikea kummitus…”

    Kepe nielaisi.
    ”V-voi jehna.”

    He kaikki haukkoivat henkeään, kun Kezenin harmaat kasvot nousivat katonrajaan. Sadeviitta valahti lattialle… ja turagan keho hajosi kymmeniksi mustiksi suikaleiksi, jotka lepattivat ympäriinsä. Silmien sininen hehku oli sammunut, ja nyt Geevee katsoi suoraan tyhjiin mustiin aukkoihin kanohissa.

    ”De – lek”, kaikui käheä ääni kiviseinistä. ”Del – ek… si – nä lupasit. Si – nä lupasit pitää h – ä – nen liekkinsä elossa.”

    Geevee vapisi kauttaaltaan.
    ”E-en ole Delek… mutta ehkä… ehkä hän tietää.”

    ”Mi – nä sytytin va – lon… j – a se p – a – laa y – hä. Jon – kun muun on j – at – ket – tava liekin elvyttämistä. K- k – kor – jaa virheesi, Delek… j – os vie – lä kuulet…”

    Ennen kuin Geevee ehti sanoa siihen mitään, tarttui Vaehran häntä olkapäästä ja työnsi hänet taakseen. Hohkaava liekki toan kädellä valaisi nauhoina väreilevän olennon, kuulsi sen läpi ja vääristyi seinälle kuumeunimaiseksi varjojen fraktaaliksi.

    Myrsky alkoi ulvoa entistä hyytävämmin ikkunoiden läpi… ja oli kuin koko torni olisi alkanut jyristä. Snowie ja Kepe tukeutuivat toisiinsa katse naulittuna aaveeseen, eikä lumiukolla käynyt mielessäkään käynnistää imuria. Visokki tuijotti näytelmää edessään, kun ääni ylhäältä keskeytti hänet. Ääni majakan korkeimmasta kerroksesta.

    ”Visokki! Katso!”

    Se oli Tawan ääni.

    Se oli Tawan ääni siitä muistosta, joka oli heidät tänne torniin tuonut. Siitä muistosta, jonka Avde oli halunnut. Siitä muistosta, jossa Tawa oli poiminut Nimdan siru Zeetan majakan lampusta.

    Visokki juoksi kummituksen ohi ennen kuin kukaan ehti reagoida. Eipä se tehnytkään mitään, hädin tuskin vilkaisi häntä.

    Visokki kääntyi ylös vieville portaille ja lähti pinkomaan niitä ylöspäin. Hän kohosi, työnsi pihdeillään luukun auki, ja…

    Siinä se oli. Ikkunaseinäisen huoneen keskellä, kristallinen pyörivä lamppu. Majakan valo. Majakan valo, joka oli tuonut heidät kaikki tänne. Majakan valo, joka oli kutsunut Tawan perustamaan Bio-Klaanin juuri tänne.

    Siniset valokeilat lankesivat lampusta ja kiersivät huonetta. Toinen niistä pyyhkäisi Visokin yli… hänen oli pakko sulkea silmänsä. Kun hän avasi ne uudestaan, hän pystyi tarkentamaan kristallilampun keskelle. Siellä se leijui, Nimdan siru. Sininen, unenomainen, hehkuva.

    Zeeta kaiverrettuna pintaansa. Lahjoittamassa sinistä valoaan koko maailmalle.

    Kerrosta alempana Kepen silmän kummitushälytin kävi kuumana. Kezenin ääni ulvoi tuulen yllä. Se valitti, se kaikui, se kuulosti huonosti muistetulta painajaisunelta.

    ”O – len p – itän – yt valoa p – itkään päällä… mut – ta julmem – mat kä – det haluavat sammuttaa sen. N – e ha – luavat r – r – epiä kaiken r – iekaleik – si.”

    Oli kuin aika olisi hidastunut. Kepe tajusi. Hänen mielessään kaikui särkymisen ääni, kun Profeetan kuunsirppi iskeytyi Verstaan lattiaan ja hajosi tuhansiksi sirpaleiksi.

    ”Visokki!” hän huudahti ja kääntyi kannoillaan. Kepe harppoi adminin perään ylempään kerrokseen. ”Visokki!”

    Visorak kuuli huudon, mutta hänen katseensa oli nauliutunut sinisenä hohtavaan sirpaleeseen majakan lampun sisällä. Hän otti varovaisen askeleen sitä kohti.

    Kaikki nämä vuodet. Nimdan siru Zeeta, heidän etupihallaan. Visokki tunsi Tawan voitonriemuisen hymyn, kun tämä piteli sitä käsissään muistossa, joka ei käynyt järkeen. Sininen valokeila pyyhkäisi jälleen Visokin yli.

    ”Visokki!”

    Kepe saapui katolle juuri ajoissa.

    Pienen Nimdan sirun hohde hiipui, sammui kuin sen päälle olisi näkymätön käsi kaatanut vettä, ehkä hiljaa sihahtaen.

    Nimdan siru oli poissa — kuten oli myös sitä koskettanut Tawan kuvajainen.

    Majakan ylin kerros pimeni: vain salamat ikkunoista toivat siihen valoa. Sade rummutti majakan tiilikattoa vasten. Tuuli ulvoi ikkunoiden takana.

    ”Mitä…?”

    ”Visokki, meidän pitää mennä! Nyt!” Kepe huusi.

    Samaan aikaan kun Kepe varoitti visorakia, tämän jalat tekivät saman. Verkko vapisi. Paitsi että Visokki ei seisonut verkolla, vaan majakassa.

    Hämähäkin silmät suurenivat… ja hän ymmärsi. Ymmärsi olleensa vain pieni kala hirmuisen merikrotin vieheen edessä. Ja kohta hirviön leuat aukeaisivat taas.

    ”Niin pitää. Mennään!”

    Kepe ja Visokki pinkoivat alas tornin ylimmästä huoneesta. Visokki vilkaisi vielä sivusilmällään suurta kristallilamppua, joka jäi surullisena ja sammuneena pyörimään huoneen keskelle. Kuin pahoillaan tyhjästä lupauksestaan.

    Vaehran, Geevee ja Snowie seisoivat kaikki odottavan näköisinä. ”Mitä –”

    ”Snowie!” Kepe keskeytti. ”Se tapahtuu taas!”
    ”Häh?”

    ”Se tapahtuu taas, pitää mennä! Kaikki ulos majakasta mars!”

    Kepe jatkoi portaiden laskeutumista alempaan kerrokseen. Visokki tuli perässä majakan sisäseinää pitkin.

    Lumiukko tajusi. Hän tarttui arkistomaakareita käsistä, pudottaen imurin ja myrskylyhdyn lattialle. ”Nyt hölkätään! Kiire ja hoppu!”

    Hän lähti vetämään kaksikkoa mukanaan alas. Kezenin kummitus jäi katsomaan surullisena perään. Geeveen katse oli yhä Kezenissä. Tontun sisuskaluja repi tarve tietää enemmän.

    ”H – y – v – ä – s – t – i”, kaikui kummituksen surumielinen laulu vain hädin tuskin myrskyn alta. Se alkoi nousta hitaasti ylemmäs ja ylemmäs.

    ”Mitä tapahtuu?” Vaehran kysyi laskeutuessaan portaikkoon.

    ”Majakka romahtaa!” Kepe huusi kerroksen alempaa. ”Tai jotain sen kaltaista! Meidän täytyy päästä pian pois!”

    Visokki jäi keittiökerroksen seinämään odottamaan, että muut ehtivät edeltä alas. Hän pysyisi kyllä perässä.

    Vaehran katseli ympärilleen, terästi aistejaan. ”Romahtaa? En-”

    Puuporras hänen allaan ratkesi, ja puunsäleet singahtivat kierreportaikon kattoon.

    ”Mitä?”

    Samassa muutakin roinaa alkoi tulla alakerrasta klaanilaisia vastaan. Laastipölyä, pikkukiviä, puunpaloja… ne putosivat alhaalta kohti ylempiä kerroksia.

    ”Öö”, Kepe summasi seurueen ajatukset. ”Voi mennä oudoksi.”

    Vaehran kiskoi jalkansa hajonneesta portaasta, ja väisti siitä irronneen, ylös putoavan naulan.

    Kaikki huoneen irtaimisto valahti kattoon. Vaatteet ja lakanat, kattilat ja haarukat, kolahtivat kaikki puiseen kattoon, joka natisi kovaan ääneen. Natisi ja…

    Valtava rysähdys repi puolet huoneen katosta heidän päältään. Se kohosi lautasilppuna kohti myrskyävää taivasta, vieden mukanaan huonekaluja, kamiinan, kummitusimurin… majakan tyhjiä lupaileva kristallilamppu oli jo kadonnut korkeuksiin.

    ”Nyt ei ole aikaa ihmetellä! Kaikki, vauhtia!”

    Viisikko rynnisti seuraavaan kerrokseen. He tunsivat taivaskurimuksen vedon kehoissaan, ja viimeisenä tulevat Visokki ja Vaehran joutuivat vetämään itsensä portaita alas.

    Villisti kieppuva sadeviitta lätkähti vasten Snowien etumusta ja kietoutui tämän naaman ympärille. ”Ymfpf!”

    Kepe yritti auttaa ystäväänsä irti vaatteesta, mutta heille tuli nopeasti isompi ongelma. Kasa lankkuja ja tiiliskiviä jostain pohjakerroksesta oli pudonnut kohti taivaita ja tukki porraskäytävän aukon. Tie alas oli tukossa.

    ”Valkolieska! Sulata!”

    Samassa kun sanat karkasivat Vaehranin huulilta, hänen ojennetusta kädestään singahti polttavan kuuma välähdys. Hehku oli niin kuuma, että Kepe luuli kasvojensa sulavan, mutta tuliloitsu oli myös tarkasti suunnattu. Sekunnissa oli heidän laskeutumisensa reitin tukkinut roina palanut ja sulanut pois. Kepe sai kiepsautettua Snowien sadeviitasta vapaaksi, ja oli laskeutumassa alas, kun yhtäkkiä…

    ”Geevee!”

    Tonttu oli liian pieni. Mikä kiskoi majakkaa kohti taivaita, vetäisi myös hänet mukanaan. ”Vaehran!”

    Visokki reagoi ensimmäisenä. Hän loikkasi Geeveen perään ja tarrasi tähän pihdeillään. Nousu kuitenkin katkesi, kun Visokin seitti pysäytti heidät. Visokki kiertyi ilmassa ja tarrasi salamannopeasti kehräämäänsä seittiin. Hän alkoi kiskoa itseään alemmas.

    ”Menkää!” hän huusi kolmelle muulle. ”Minä tulen perässä!”

    Mutta Kepe oli katsonut taivaalle, ja hänen huomionsa nauliintui sinne. Taivaalle putoavan majakanraunion takana myrsky… ja myrskyn takana…
    Kepe lakkasi hengittämästä nähdessään näyn.

    ”Toveri nyt mennään!” Snowie kiskaisi Kepen mukanaan alempiin kerroksiin.

    Vaehran huomasi Geeveen olevan tukevasti Visokin otteessa ja alkoi johtaa matkaa alaspäin. ”Taitaa.. mennä kiipeilyksi.”

    Koko majakka oli romahtamassa kohti taivaita. Osa porrasaskelmista piti vielä ulkoseinässä… mutta siitäkin lohkeili paloja, jotka putosivat ylöspäin. Verkkonsa avulla itseään alaspäin kiskova ja pihdeissään Geeveetä puristava Visokki väisteli ylöspäin tippuvia majakankappaleita. Vaehran ja Snowie aloittivat kapuamisen portaidenrankoja pitkin kohti maata. Kepe tuli perässä, mutta sielunsa silmin hän näki yhä sen, mikä myrskyn takana oli odottanut. Oliko hän todella nähnyt sen?

    Kuin mustan aukon taivaassa… ja sen edessä seisovan tutun kaksikon.

    Kaksittain, mustia kuin valoa nielevä taivaankappale takanaan.

    Kurkistaen alas siihen kuiluun jonka pohjalla he kaikki olivat: kuin halveksuen.

    Jälleen kerran heidän perässään: jälleen kerran repimässä maailmaa kappaleiksi heidän ympäriltään.

    Kaksi sinistä kättä ojentumassa taivaalta heitä kohti — kutsuen heitä ja tornin kappaleita luokseen tuhoisalla voimallaan.

    Vaehran kiskoi itseään määrätietoisesti alas kohti majakan pohjaa kun valtava lohkare, joka oli ironnut jostain syvemmältä sinkoutui täydellä vauhdilla toaa kohti. Oli toimittava nopeasti. Hän loikkasi ilmaan kaikilla voimillaan, ja kun näytti, että se ei riittäisi, ojensi kätensä eteenpäin ja liu’utti niitä pitkin lohkareen pintaa ja ponnisti. Hän sai juuri tarpeeksi liike-energiaa, että hän sai jalkansa nostettua kappaleen yli ilman, että ne edes koskettivat sitä. Hän laskeutui sen toiselle puolelle tyylipuhtaasti horjahtamatta. Esimerkillinen kong vault.

    ”Pitäkää kiinni!” Vaehran huusi romahtavan majakan jylyn yli.

    Snowie puuskutti kovaäänisesti — kiipeily ei ollut hänen leipälajinsa. Majakan seinää ylöspäin vierivä tiiliskivi osui häntä käsivarteen, joka katkesi iskusta. Lumiukko ei ehtinyt edes huudahtaa, kun hänen vasen kätensä vilahti taivaalle. Kiinnitys oli ollut heikko kyynärvarren tienoilta.

    ”M-mutta…!” hän sopersi. ”Käsi…”

    Kepe hänen takanaan huomasi takaiskun. Se ravisteli hänet näkemästään, ja hän tähysti romun mukana yläilmoihin katoavaa kättä. ”Oho! Nyt.. nyt on kuitenkin pysyttävä liikkeessä!”

    ”Mutta en minä tahdo olla kohtalokas yksikätinen antisankari! Ei minusta ole siihen!”

    ”Ei hätää”, Kepe huusi myllerryksen keskellä. ”Ei sinusta sellaista tule! Mutta nyt pitäisi kavuta alas!”

    Pari askelmaa heidän takanaan portaat irtosivat majakan seinästä ja putosivat taivaalle.

    ”En minä… en minä pysty!” Snowie parkaisi. Hän tunsi hönkänsä hyytyvän. Askelma kerrallaan hän kapusi alaspäin, mutta jokainen liike tuntui alkusoitolta romahdukselle. Häntä huimasi. Vasen käsi oli pätkä vain.

    ”Eikun nyt pystytään!” Kepe kannusti taaempaa. Hän tunsi mustan poltteen niskassaan, mutta nyt piti päästä nopeasti alemmas. Snowie liikkui liian hitaasti. Tällä vauhdilla koko majakka olisi pudonnut taivaalle ennen kuin he olisivat pohjalla. Kepe katsoi alas. Painavin irtaimisto oli vielä paikallaan. Mitään gravitaatiomalleja ei tilanteessa käynyt laskeman, mutta alempana kamaran painovoimalla oli kaikesta päätellen voimakkaampi imu.

    Vaehran eteni hyvää vauhtia kohti majakan pohjaa, mutta lumiukon voimat olivat loppua kokonaan. Taivaan veto voittaisi pian.

    ”Snowie!! Onko sinulla se painetykkisi mukana?”
    ”M-mitä? Niisk… On!” Snowie parahti.
    ”Hyvä!!”

    Kepe kapusi Snowieen kiinni ja penkoi tämän laukkua. Siinä rytäkässä eväsleipä ja lämpimät tumput karkasivat ja tippuivat yläilmoihin, mutta Kepe löysi etsimänsä. Hän työnsi sen Snowien syliin. ”Ammu taivaalle!”
    ”M-mitä? Eikun… joo!”

    Kepe piti kaikin voimin kiinni ystävästään, ja yksikätinen lumiukko losautti vanhalla pyssyllään kohti myrskyä. Kohti mustaa aukkoa taivaassa. Kohti julmia käsiä, jotka heitä havittelivat. Kaksikko romahti portaikon rauniosta läpi ja syöksyi kohti maanpintaa. He tömähtivät majakan lattiaan, kaikesta päätellen painovoiman piirissä taas.

    Ylempänä Visokki ja Geevee viuhuivat tuulen armoilla. Adminin jalat kiskoivat heitä seittiä pitkin alemmas, mutta heidän elämänlankansa ankkuripiste saattaisi pudota taivaalle hetkenä minä hyvänsä.

    ”Visokki!” pihtiotteessa oleva Geevee huusi. ”Löysää hieman! Saamme apua!”

    Tonttu oli huomannut jotain heidän yläpuolellaan. Visokki luotti Geeveen sanaan ja päästi hetkeksi irti seitistään. He putosivat ylöspäin, kunnes… Molskis! Hämähäkki ja tonttu kelluivat valtavassa vesipisarassa taivaalla. Kupe pinnisti voimiaan, ja ohjasi vesimassan kauemmas majakasta. Kun hän päästi irti, Visokki ja Geevee mätkähtivät mutaan muutamankymmentä metriä majakasta sisämaahan.

    ”Hyvin tehty!” alas ja pihalle ehtinyt Vaehran puristi Kupen olkapäätä.

    Kepe ja Snowie pääsivät tolpilleen hekin ja ryntäsivät majakan oviaukolle. Viime tipassa, sillä siinä samassa majakan kiviset perustuksetkin murenivat irti saaren pinnasta ja putosivat myrskypilviä päin. Portaat olivat jo kohoamassa ilmaan, kun kaksikko kompuroi niitä pitkin ulos majakasta. He lysähtivät Kepe polvilleen ja Snowie vatsalleen maahan.

    Ennen kuin he ehtivät edes ryömiä kauemmas, oli koko majakka tiessään, pudonnut pala palalta myrskytaivaan syövereihin.

    Sinä yönä Bio-Klaanin vanha majakka lakkasi olemasta.

    Ja siinä he olivat: hengästyneinä, ryvettyneinä, voipuneina, keskellä julminta myrskyä jonka kukaan heistä oli nähnyt. Hikipisarat sekoittuivat raskaaseen sateeseen, joka piiskasi heitä joka puolelta. Ainoaa valoa sateiseen rantamaisemaan toivat pitkät salamat mereltä ja hohkaavat silmä- ja sydänvalot. Snowie katseli murheellisena katkennutta kättään ja Kepe taputteli häntä olalle. Vaehran yritti hätäisesti sytyttää pientä liekkiä käteensä, mutta ilma oli aivan liian kosteaa. Pian hän säntäsi Geeveen luokse, auttoi tämän mättäältä pystyyn ja sulki pienen ystävänsä tiukkaan halaukseen.

    ”Oletko kunnossa?”

    ”Kyllä kai”, Geevee parkaisi. ”N-niin kunnossa kuin tuollaisen jälkeen voi ylipäätään olla.”

    ”Mitä… mitä majakalle tapahtui?” Vaehran sanoi katsoen taivasta kohti. ”Oliko se myrskyn syytä? Nielaisiko itse myrsky sen?”

    Keskellä sadetta klaanilaiset tasailivat hengitystään. Kupe tarkisti ryvettyneen viisikon läpi selvästi keskittyen vain siihen, olivatko kaikki kunnossa — isommat kysymykset hän onnistui sivuuttamaan. Visokki keräili itseään ja vilkuili siihen aukkoon pilvipeitteessä, joka oli nyt kuroutumassa umpeen. Siihen, johon viimeinen majakan perustuksista vasta nyt katosi.

    Oli aivan kuin pilvien läpi olisi kurkistanut jotain tuttua. Se jokin, johon hän oli katsonut aiemmin. Se, mikä ei mennyt enää pois.

    Kepekin tähyili taivaan suuntaan, mutta etsimiään sinisiä kouria hän ei sieltä enää erottanut.

    Vaehran jatkoi:
    ”Majakan katoaminen, liittyikö se jotenkin Kezeniin? Ja siihen, miten hän… manifestoitui täällä? Eihän… eihän siinä ole järkeä. Matoron mukaan hänen ruumiinsakin oli aivan toisella puolen maailmaa.”

    ”Vaehran”, Geeveen ääni kuului vain vaivoin tuulen alta. ”Majakka… se… siinä oli jotain väärää alusta asti.”

    Kepe astui eteenpäin kohti ystävyksiä. Ja yritti auttaa heidät läpi ymmärryksen.
    ”Mitään majakkaa… ei ehkä –”

    ”Kepe”, Snowie keskeytti. Ja veti ystävänsä sivuun ainoalla kädellään.

    ”… Snowie?”
    ”Kepe minusta tuntuu, että niiden täytyy käydä tämä ihan omaan tahtiinsa.”
    ”… aivan.”

    He hiljenivät myrskyn keskellä. Geevee ja Vaehran seurasivat kohtaa pilvirintamassa, jossa he olivat vannoneet äsken olleen reikä. Ja laskivat yhdessä katseensa kohtaan, jossa ikiaikaisesta kivestä tehdyt perustukset olivat levänneet.

    Geevee hengitti raskaasti ja epäuskoisesti. Vaehran kävi läpi jotain, jota hän ei ollut uskonut voivansa ikinä harkita.

    ”Vaehran…” Geevee katsoi ystäväänsä vakavana. ”Majakkaa ei ole koskaan ollut olemassakaan.”

    Kepe ja Snowie katsovat toisiaan ja nyökkäsivät. Molemmille teki vaikeaa pysyä hiljaa, mutta he arvelivat sen olevan parhaaksi.

    Antaa poikien sulatella.

    Visokki laski katseensa myrskyävästä taivaasta nelikkoon, ja sitten majakan entisiin perustuksiin. Mitään merkkejä rakennuksesta litimärässä nurmessa ei enää ollut. Jos tässä pisteessä oli joskus seissyt torni, siitä oli kymmenen elinikää.

    Jos joku Klaanista katsoi tänä yönä majakan suuntaan, mitähän he olivat edes nähneet — vai olivatko nähneet mitään laisinkaan?

    Myrsky oli syössyt sen mereen, Visokki sanoisi jokaiselle, joka kysyisi. Jos kysyisi. Jos kukaan muu kuin he enää muistaisivat, että mitään tornia tällä rannalla oli seissytkään.

    ”Lähdetään kaupungin suuntaan, ennen kuin myrsky vie meidät mukanaan.”

    Arkistot

    Vaehran ohjasti keltahehkuista liekkiä tarkka ilme kasvoillaan. Hän lämmitti ja kuivasi viittä märkää klaanilaista Bio-Arkistojen tuulikaapissa. Kupe oli palannut linnakkeelle vapauttamaan sijaisensa.

    Tuulikaapista väsyneet seikkailijat suuntasivat arkistomaakarien ohjeistuksesta suoraan henkilökunnan keittiöön. Tila ei ollut erityisen suuri, mutta lämpeni nopeasti. Vaehran pisti lisää teetä tekeytymään ja Snowie haki huoneeseen ylimääräisen tuolin. Pian Kepe, Snowie ja Geevee olivat ahtautuneet puupenkille, Vaehran istui toimistotuolilla ja Visokki lepäsi viltin päällä toisella penkillä. Seurueen välissä oli pöytä, jonka keskellä höyrysivät teemukit. Taas uusi keksipaketti oli auki.

    ”Eli..” Geevee aloitti. ”Semmoinen ilta.”

    Sade rummutti keittiön vaatimatonta ikkunaa. Kuinka hyvää tekikään olla sisällä.

    ”Kiitos teille kaikille. Nopeita liikkeitä. Eregce olisi meistä ylpeä”, Visokki puhui. Hän vilkaisi Snowien katkennutta raajaa. ”Pahoittelut kätesi puolesta.”

    ”Höhö…” Snowie naurahti väsyneesti. Hän oli aivan naatti. ”Olisi pitänyt varmistaa, että se on paremmin kiinni…”

    Hän katsoi käden katkeamiskohtaa. ”Näitä, ööh… näitä sattuu. Aina välillä. Jos ihan totta puhutaan, tässä hetkessä se eväsleivän putoaminen harmittaa aika lailla yhtä paljon. Kun emme ehtineet syödä niitä juustotikkuja, tai sitä taikinaa… eivät nämä pelkät keksit oikein— Anteeksi, harhauduin. Mitä minun piti sanoa, oli että… varmaan itse kunkin tekisi mieli mennä nyt nukkumaan, mutta me Kepen kanssa ajattelimme, että vielä ei ehkä kannata.”

    Kepe nyökkäsi. Hän oli painautunut seinän ja Snowien väliin.

    ”Kun siis”, lumiukko jatkoi ”meille kävi Kepen kanssa aiemmin syksyllä vähän samanlaiset tepposet… että seikkailimme suoraan unen ja toden rajamaille, ja siitä seurasi sitten, tuota…”

    ”Minä otin sen tosi raskaasti”, Kepe täydensi. ”Koska visiittimme Verstaaseen ei mahtunut omaan tieteelliseen maailmankuvaani.”

    Hän katseli Vaehrania ja Geeveetä.

    ”Haluamme varmistaa, ettei teille käy samoin. Visokista on tässä varmasti myös vertaistukea, hänelläkin on kokemusta valkoisesta hiekkaerämaasta todellisuuden laidalla.”

    ”Pitää paikkansa.”

    Vaehran pyöritteli lusikkaa teekupissaan. ”On… on tässä sulateltavaa. Kiitos.”

    ”Minä sanoisin”, Geevee aloitti ja hieroi käsiään yhteen ”että ymmärrys siitä, mitä tapahtui voisi olla hyvä apu. Mistä majakassa oli kyse?”

    Tontusta tuntui kuin hän olisi ollut puolet seikkailusta unessa. Jonkinlaisen verhon takana todellisuudesta irrallaan.

    ”Niin, hyvä kysymys”, Kepe vastasi mukinsa takaa. Hän oli ehtinyt miettiä asiaa rajatusti seurueen tarpoessa majakan entiseltä paikalta arkistoille, kättään surkuttelevan Snowien lohduttamisen lomassa. ”Kuten taisimmekin kaikki oivaltaa, vanhaa majakkaa ei ollut koskaan olemassa… ei sellaisenaan. Meillä kävi sama homma alkuperäisen Verstaan kanssa. Sieltäkin löysimme Nimdan sirun – vieläpä saman sirun, Zeetan – ja sekin lakkasi olemasta.”

    ”Eli… oliko Zeeta koskaan majakassa vai ei?”

    ”Tjaa-a”, Kepe pohdiskeli pursottaessaan hunajaa teehensä. ”Ehkä Kezenillä oli jonkinlainen kaiku tai muisto Nimdasta. Profeetta Orondeksella myös. Joku riittävän voimakas yhteys Nimdaan heillä oli joka tapauksessa oltava, jotta he kykenivät kanavoimaan sillä haaveitaan todeksi… tai melkein todeksi.”

    Geevee kääntyi Kepeä kohti. ”Mitä tarkoitat? Kanavoimaan haaveitaan?”

    ”Näin me olemme Kepen kanssa päätelleet”, Snowie nyökkäsi rauhallisesti. ”Että Profeetan toive otti Verstaassa muodon… ja siitä tuli jonkinlainen Profeetan valtakunta. Joka sitten kuitenkin hajosi, kun raukka tajusi ettei hänellä oikeasti ollut Nimdan sirua.”

    Lumiukko piti pienen tauon ja hörppäsi kuumaa juomaa. ”Usko loppui kesken.”

    ”Valvoja sanoi, että Orondeksen henki ei ollut tarpeeksi vahva”, Kepe vielä täydensi.

    ”Ja epäilette, että Kezenille kävi samoin?” Vaehran kysyi. Häntä harmitti vähän, ettei hänellä ollut muistiinpanovälineitä käsillä, mutta toisaalta… edes hän ei ollut juuri nyt muistiinpanotunnelmissa. Eikä edes pysähtynyt kysymään, kuka oli Valvoja.

    ”Se olisi johdonmukaista”, Kepe sanoi. ”Että hänellä oli joku yhteys Nimdaan, jonka avulla hän loi maailmaamme majakan… mutta sitten häneltäkin ’loppui usko.’ Ja majakka lakkasi olemasta.”

    ”Aika… metafyysistä”, Vaehran päivitteli.

    Ukkonen jyrähti taas ulkona.

    ”Tämä ei vielä vastaa siihen, miksi minulla on päässäni muisto Tawasta majakassa”, Visokki totesi.

    ”Ei vastaakaan”, Kepe myönsi.

    Se oli tilanteessa Visokille samaan aikaan pahinta ja parasta. Bio-Klaani oli nyt taatusti tietäväisempi Nimdan salaisuuksien suhteen, mutta Tawan sielun väristä ilta ei ollut paljastanut mitään.

    Totta kai hän sisimmässään tiesi, että ei hänen paras ystävänsä voinut valehdella tällaisesta. Ja ehkä Tawa oli osa tätä: Nimdan luokseen valheilla houkuttelemia uneksijoita, jotka halusivat vain nähdä paremman maailman. Ehkä Tawa ja Visokki olivat yhtä paljon tämän uhreja kuin Kezen tovereineen?

    Se kyllä varmistaisi silti yhden pahimmista mahdollisuuksista: että Nimda oli ollut täällä pidempään kuin he. Että he olivat täällä sen armosta. Ukkonen ulkona vastasi ajatukseen julmalla pauhulla: kuin myöntääkseen tämän todeksi.

    Kepe jatkoi:
    ”Ja lisäksi tässä on toinenkin aika olennainen kysymysmerkki. Eli siis se, että miten Kezen oli siellä, jos hän on… kuollut.”

    ”Se oli kummitus…” Snowie kuiskasi. Hän muisti, ettei ollut Kezenin luona edes tajunnut pitelevänsä käsissään kummitusimuria.

    Kepe maisteli teetään. Hunajaisen hyvää — vaikka näissä olosuhteissa pelkkä kuuma vesikin olisi tehnyt kauppansa. ”Ja tämä palaa pahaenteisesti siihen, mitä opimme Verstaasta viime kerralla. Vaikka Profeetan valtakunta romahti ja ovi sinne katosi, se on yhä olemassa. Jollain… taajuudella.”

    Oli kuin Zeeronin pistävät silmät olisivat katsoneet Kepeä mukin pinnasta. Tiede-toa huokaisi. ”Ja… tätä ajatusta olen haudutellut jo pidempään, mutta Kezenin tapaaminen nähdäkseni varmistaa sen. Meillä on syytä ajatella, että tämä taajuus… Verstaan todellinen luonne… on…”

    Visokki, Vaehran ja Geevee katsoivat odottavina.

    ”… tuonpuoleinen”, Kepe vastasi. ”Siis, paikka mihin kuolleet menevät.”

    ”Mitä?”

    Vaehran nojautui taaksepäin. ”Tuonpuoleinen? Siis… kuten… tarujen Initoi?”

    ”Niin kai”, Kepe totesi. Ajatuksen sulattelu vaikutti tuottavan muille vaikeuksia. Snowien kanssa he olivat sentään pyöritelleet tätä jo aiemmin. ”Uskokaa pois, tämä hypoteesi ei tullut minullekaan luontevasti. Mutta… miettikääpäs. Miettikää kummituksia.”

    Vaehran kurtisteli kulmiaan, Visokki tuijotti Kepeä ja Geevee näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

    ”Meillä on ollut kummituksia polun varrella pitkin syksyä”, Snowie palasi keskusteluun. ”Tai siis… mehän puhuimme niistä Verstaan aaveina. Siellä Verstaassa niitä asui vaikka miten. Ja nyt sitten… nyt sitten yksi kuollut jäbä ilmestyi meille sellaisen muodossa. Kezen, Verstaan aave! Ne ovat ihan oikeita kummituksia…”

    ”Eli… varmistakaapas nyt, että seuraan ajatuksenkulkuanne”, Visokki puhui. ”Verstas on tuonpuoleinen ja nämä ’aaveet’ ovat sen asukkeja… joista osa on vieraillut meidän maailmassamme, viimeisimpänä kuollut Turaga Kezen?”

    Kepe nyökkäsi.

    Vaehran pyöritteli päätään. ”Mata Nui… tällä olisi kyllä… melkoisia seuraamuksia. Toki tunnemme kaikki tarinat sieluista Punaisella tähdellä, mutta että aitoja, oikeita kuolleiden sieluja keskuudessamme…”

    Hetken he kaikki olivat hiljaa. Keittiön seinäkello raksutti menemään.

    ”Enkä nyt väitä, että kaikki kuolleet sielut olisivat Verstaassa”, Kepe lopulta rikkoi hiljaisuuden. ”Ehkä se on vain jonkinlainen… välitila, johon jotkut putoavat. Jonkun… kriteeristön perusteella.”

    ”Eli ehdotat, että on tietty logiikka, jolla jotkut päätyvät kuollessaan tänne… Verstaaseen?” Vaehran varmisteli. ”Ei kuulosta siltä, mitä temppelissä saarnataan… mutta ei täysin vastakkaiseltakaan.”

    Hän katsoi huoneessaolijoita. Legenda Initoista tuonpuoleisena ei kenties ollut kokoontuneille klaanilaisille erityisen lohdullinen muutenkaan. Mata Nui -usko ei tyypillisesti ottanut kantaa siihen, mitä visorakeille, lumiukoille ja tontuille kävi kuoleman jälkeen.

    ”Ehkä”, Kepe vastasi. ”Varmimmat Verstaan asukit ovat Kezen, Orondes ja Orondeksen kanssaseikkailija Avgellan, ja heillä oli kaikilla suora yhteys Nimdaan. Kezenillä ja Orondeksella oli molemmilla omat ovensa Verstaaseen.”

    Kepe piti pienen miettimistauon, jota muut hiljaisuudellaan kunnioittivat.

    ”Ja… oikeastaan… jos Kezen vaikutti tällä saarella, heitä yhdistää myös Mysterys Nui. Hetkonen, olivatkohan he saarella samoihin aikoihin?”

    ”Historia on pitkä”, Geevee totesi tonttulakonisesti. ”Mutta jos Kezen on vaikuttanut saarellamme, niin siinä tapauksessa… ehkä myös hänen mestarinsa on käynyt täällä.”

    Tulinoidan legenda oli todella tulossa kotiin.
    Vaehran ei sanonut siihen mitään — jäätyi miettimään vain.

    Kepe hieroi leukaansa ja haukkasi keksiä. ”Hmm…”

    ”Vaikka aikajanat eivät kohtaisikaan, saaremme on silti merkittävä yhteys. Eli kaikki tapaukset, jossa… joku kuolee, ja tämän sielu päätyy Verstaaseen, ovat liittyneet jollain tapaa saareemme? Profeetta katosi tänne, ja Kezenillekin paikka oli majakan perusteella merkityksellinen.”

    Snowie kulautti teemukinsa tyhjäksi. ”Eli… jos kuolee ja joko liittyy Nimdaan tai ehkä käy tällä saarella tai molempia… niin saattaa päätyä Verstaaseen aaveeksi. Ja sitten… sitten voi ehkä käydä välillä kummittelemassa?”

    ”Niin… se olisi teoria”, Kepe vastasi.

    Visokki sulki silmänsä, ja vielä kerran hän näki Tawan edessään, majakan laella. ”Visokki! Katso!” toa huusi. Tuo muisto se vasta kummitus olikin, Visokki mietti. Palaisikohan se koskaan ajatusten tuonpuoleiseen, ja lakkaisi kummittelemasta häntä?

    ”Tuonpuoleinen”, Geevee vielä maisteli. ”Manan majat, Initoi, helvetti… vanha majakka oli siis jonkinlainen tuonpuoleisen manifestaatio maailmassamme… jonkinlainen… helvetin lisäsiipi?”

    ”Hassua. Same sanoi ihan samaa Gekon remppaprojektista.”

    Admin häpesi vitsiään saman tien, mutta muut hekottivat väsyneesti.

    Snowie lepuutti takaraivoaan keittiön seinää vasten ja katsoi ikkunasta ulos myrskyyn.
    ”Hmm… Jos kaikki Verstaan aaveet, joihin olemme törmänneet, ovat kuolleiden sieluja… niin keitäköhän kaikkia me olemme sitten kohdanneet? Keitä he olivat eläessään?”

    Ulkona ulvoi kylmä tuuli. Ja silloin Kepe tiedosti, kuinka paljon Aaveita Verstaassa olikaan ollut, julistamassa Profeettaa herrakseen.

    Muisti lukeneensa kadonneesta ystävästään Iggystä, tai Ignadesistä… joka oli kaupungin kirjojen mukaan virallisesti kuollut.

    Muisti, kuinka paljon Aaveita Verstaan taivaalla oli lentänyt.

    Ja kuinka monta oli kuollut Nui-Koron polttohautaan… tai saarella sen jälkeen.
    Kuinka monta tämä sota oli tappanut?

    Kylmä sai Kepen hytisemään. Yö pimeni entisestään.

    Heillä kaikilla oli ajatuksia, joita he olivat liian väsyneitä ajattelemaan kunnolla.

    Jos tie ei pääty kuolemaan, niin mihin sitten? Todellako jäämme kummittelemaan muutenkin kuin vain toistemme muistoihin?

    Ulottuuko Mata Nuin valo sinne… Verstaaseen? Miten tämä suhtautuu muihin myytteihin siitä, mikä meitä odottaa kuoleman jälkeen?

    Hetkinen, mihin se käsi siis putosi…

    Minulla oli veli.

    Ne siniset kourat… mitä ne halusivat? Mitä ne olivat tekemässä, tai tehneet jo?

    Ja tosiaankin… Kaikki ne aaveet. Keitä he olivat eläessään?

    Utopia

    Matka halki loputtoman aavikon on pitkä. Mutta ennen pitkää, vääjäämättä, pääset perille.

    Muistat nähneesi aavikolla hahmon. Hän kulki tehtävällä jota et ymmärrä, ja tuli jostain mitä et tunne.

    Kohtaat hänet taas, maalaamassa valkeaan maahan mustaa viivaa. Et tiedä kuka hän on.

    Mutta et voi karistaa sitä tunnetta, että hänessä on jotain tuttua.

  • Sama nimi, eri Kohtalot

    Uusi Kievari Tren Kromin kadulla

    Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.

    Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.

    Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.

    Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.

    Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).

    Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.

    Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.

    Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?

    Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.

    Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.

    Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)

    Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.

    Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.

    Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.

    Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.

    Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.

    Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.

    Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
    “En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.

    Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
    Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
    Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.

    Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.

    Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.

    Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.

    Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
    “Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
    “En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
    “Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
    “Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
    “Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
    “Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”

    “Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!

    “Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
    “Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”

    “Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”

    “Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.

    “En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.

    Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.

    Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!

    Kello oli 19:00.

    “Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!

    “Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
    “Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
    “Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
    “Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
    “Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
    “Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
    “Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
    “Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.

    Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.

    Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.

    Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:

    “Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”

    Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.

    “No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.

    Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.

    Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.

    “Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
    Krana vu iski silmää Umbralle.

    Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.

    Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.

    Elokuva alkoi ensin trailereilla.

    Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.

    Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.

    Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.

    “Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
    “Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.

    Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.

    Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.

    Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.

    Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.

    Elokuva alkoi nyt oikeasti.

    Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.

    Valkoinen suola-aavikko

    Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!

    “Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”

    “Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
    “Tuappi vain katosi.”
    “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”

    “Ja tiedät tämän miten?”
    “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”

    Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.

    Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.

    “Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.

    “Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.

    “Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä.
    “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”

    “Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”

    “Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.

    “Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
    “Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut.
    “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
    Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle.
    “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
    “Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä.
    “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
    “Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.

    Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.

    “Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.

    ”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”

    Kraa. Kraa. Kraa

    Kiltainmaat

    Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.

    Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.

    Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.

    Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.

    Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.

    Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.

    “Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!

    ”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?

    ”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.

    “Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.

    Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.

    Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.

    Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.

    Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…

    Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.

    Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.

    Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.

    Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.

    Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.

    Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.

    Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.

    Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.

    Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.

    Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.

    Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.

    Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00

    Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.

    Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:

    “Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”

    Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.

    “Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”

    Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.

    “Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”

    Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
    “Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
    Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
    ”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
    “Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
    “Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
    “Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.

    Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.

    Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.

  • Dynamo: Utopia

    Rautasiipi

    Vankiosaston ovi aukesi ja siitä sisään marssiva upseeri vaihtoi ainoastaan pari sanaa vahdinvaihdossa poistuvalle toverilleen. Myrsky keikautti taas laivaa niin lujaa, että kumpikin torakoista miltei iskeytyi vasten sellien ovia. Nämä vilkaisivat toisiaan pystyyn päästyään kummastuneet ilmeet kasvoillaan. Kerrankin sekä vangit että näiden vartijat olivat jostakin asiasta samaa mieltä. Minkään myrskyn ei olisi pitänyt heiluttaa Rautasiipeä sellaisella tavalla.

    Ruki oli voinut huonosti jo pari päivää. Ensin hän oli luullut, että hän oli tulossa merisairaaksi. Se olisi ollut naurettava ongelma veden toalle, mutta muutakaan vastausta hän ei ollut keksinyt. Päivänvalon ajaksi tauonnut keinutus ei kuitenkaan ollut tuonut helpotusta. Sitten myrsky oli taas palannut pimeän tullen ja niin myös kouristukset hänen vatsassaan.

    Jokin muu oli nyt pielessä. Jokin asia myrskyssä heidän ympärillään väänsi hänen sisuskalujaan mutkalle. Oli kuin veden elementti itsessään olisi jotenkin seonnut ja nyt vaivasi jokaista taivuttajaansa.

    Vahtivuoroon saapunut nazorak oli takkinsa märkyydestä päätellen ollut vielä vähän aikaa sitten laivan kannella. Rukin sellin ohi astellessaan noro pisaroita lähti valumaan toaa kohti tavalla, jolla sen ei olisi kuulunut. Muutama lisäpisara vain, Ruki ajatteli. Muutama lisää pankkiin. Vartija ei huomaisi, jos tämän takin helmat olisivat vähän kuivemmat kuin niiden kuuluisi.

    Mutta kun vesi lopulta osui Rukin sormiin, iski häneen salaman lailla tarve oksentaa. Hän heittäytyi sellinsä perälle henkeään haukkoen.

    Sadevedessä oli jotain todella pahasti pielessä.

    Jos se oli vettä lainkaan…

    Bio-Klaani

    Myrsky oli pitänyt Serania taas hereillä. Normaalisti hän valvoi joko omantunnontuskien vuoksi tai muuten vain stressin vaikutuksesta. Tässä yössä oli kuitenkin jotain oudompaa. Vaikka kaupunkia aina öisin piiskaavat syysmyrskyt olivat tuntuneet rankemmilta kerta toisensa jälkeen, ei mikään niistä ollut vielä saanut hänen koko kehoaan kihelmöimään tällä tavalla.

    Huolimatta siitä, että myrsky pelotti, hän nousi sängystään. Hän ei edes vaivautunut laittamaan valoja työpajaansa, kun hän asteli sen halki ja avasi liiketilansa ulko-oven. Tuulenpuuska riuhtaisi sen välittömästi hänen otteestaan ja paukautti sen seinää vasten. Jotain saranoissa kuulosti hajoavan. Hänen täytyisi tarkistaa se myrskyn laannuttua.

    Hän ojensi kätensä katoksensa alta sateeseen. Sama kihelmöivä tunne, joka oli pitänyt häntä valveilla, iski häneen nyt kuin sähköisku. Seran kavahti ja veti kätensä nopeasti pois. Ja vaikka vesi valui pisara kerrallaan pois hänen kämmeneltään, jatkui pistely yhä.

    Hän oli epäillyt kihelmöintiä voimiensa oikkuiluksi, mutta hän ei olisi koskaan osannut arvata mitään tällaista.

    Sateessa oli valtavat määrät rautaa. Hän pystyi jopa haistamaan sen. Raikkaan syyssateen tuoksun oli korvannut metallinen katku. Tämä ei ollut normaalia sadetta… eikä normaali myrskykään.

    Muutaman sadan metrin päässä kertakäyttöistä sadeviittaa päälleen kietova Peelo joutui kamppailemaan tosissaan puuskaista tuulta vastaan. Oli ollut puhdas ihme, että hän oli saanut tulostetun kopion Tähtikartastosta Kepen pajalle kuivana. Myrsky oli vierailun aikana yltynyt niin paljon, että hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä.

    Kaupunki oli käytännössä tyhjä. Suurin osa joko nukkui tai yritti sitä. Jatkuva salamointi tuskin antoi rauhaa kovin monelle. Joskin ehkä sille toalle, joka makasi sängyssään admin-tornissa, säätila tarjosi lohduttavan tunnelman. Niin Peelo ainakin toivoi. Hänen mielestään oli loogista. että sähkön toat ”latautuisivat” ukkosen aikaan.

    Jos hän olisi välittänyt omasta turvallisuudestaan hieman enemmän, olisi hän suunnannut suoraan asuntoonsa. Meri oli kuitenkin ollut hänen mielessään enemmän kuin tavallisesti, eikä Peelo ollut koskaan ennen nähnyt sitä tällaisessa kurimuksessa. Kastumista uhmaten Peelo painoi päänsä alas, luotti siihen, että hänen saumansa eivät falskanneet, ja aloitti matkansa kohti rantaa.

    Vartiostossa oleva matoralainen oli käytännössä köyttänyt itsensä erinäisillä vaatekappaleillaan muurin tarkastuspisteen puomeihin estääkseen itseään kaatumasta tuulessa. Peelo pääsi tämän ohitse sanaakaan vaihtamatta. Outo androidi oli juuri sellainen tyyppi, joka lähtisi retkeilemään tällaisella kelillä.

    Rantaa lähestyessään Peelo kuitenkin yllättyi siitä, ettei hän ollut ainoa liikkeellä. Pieni hahmo seisoi noin rannan puolivälissä. Vaahtoavat tyrskyt iskivät sinne asti. Mutta niitä tuijottava hahmo näytti olleen täysin lumoutunut näkemästään.

    ”Onko kaikki kunnossa?” Peelo korotti ääntään niin, että se varmasti kuului tuulen huminan ylitse. Kahden pyörän päällä hiekassa seisova oranssi olento ei näyttänyt kuitenkaan edes noteeraavan Peelon läsnäoloa.

    Peelo asteli lopulta Jaken rinnalle ja yritti suunnata katseensa sinne, minne tämä tuijotteli. Näkyvyys oli huono, mutta Peelo kyllä tiesi suunnan. Kauempana rantaviivassa kohoava vanha majakka katosi aina hetkellisesti siihen iskeytyvien valtavien aaltojen alle. Näytti siltä kuin meri itsessään olisi yrittänyt hukuttaa rakennelman mahtinsa alle.

    Peelo tuijotti näkyä hetken, mutta käänsi nopeasti katseensa taas Jakeen. Tämän kasvoilla oli ilme, jossa sekoittuivat kauhu ja ihannointi. Tämän suu repsotti pikkuisen ammollaan. Silmät olivat lasittuneet.

    ”Mitä sinä teet täällä?” Peelo yritti uudestaan. Jake soperteli tälle vastauksen irroittamatta katsettaan myrskystä.

    ”Hän on tulossa takaisin.”

    ”Kuka on tulossa?” Peelo ihmetteli.

    ”Äiti”, Jake vastasi.

    Peelo ei täysin ymmärtänyt muukalaisen vastausta. Horisontissa leiskuvat salamat valaisivat heidän ympäristönsä hetkeksi. Peelo ehti vilaukselta nähdä, että Jaken haarniskan sisällä sykki jotain. Kuin kaikki liha tämän sisällä olisi alkanut kuplimaan…

    Aihetta huoleen oli tarpeeksi. Peelo päätti, että hän seisoisi siinä niin pitkään kuin olisi tarve. Katse horisontissa. Myrskyn silmässä, joka raivosi jossain kaukana.

    Jos Peelo olisi ehtinyt asunnolleen ennen myrskyn yltymistä ja käynnistämään dynamonsa, olisi tälle paljastunut kuitenkin jotain vielä mielenkiintoisempaa.

    Sillä maailma, jonka hiekassa he Jaken kanssa seisoivat, ei ollut ainoa, jota epäluonnollinen vedenpaisumus koetteli.

    Sora rahisi ja rouskui raskaiden askeleiden alla. Siniset jalat jättivät peräänsä parin syviä painaumia, jotka kuitenkin täyttyivät nopeasti valkoisen aineksen valuessa täyttämään ne.

    Pitkäkaulaisen pedon selässä istuva mustiin siteisiin kietoutunut kaksikko oli naulinnut katseensa eteenpäin. Heidän määränpäänsä häämötti Valkoisen valtakunnan kauimmaisella laidalla. Lähetti ei ollut sanonut matkan aikana sanaakaan. Suntio oli viettänyt suurimman osan matkasta silmät suljettuina.

    Ajatuksiinsa hautautunut tonttu oli keskittynyt kuuntelemaan. Ilmassa väreilevä virtaus oli heikko, mutta ensimmäinen laatuaan. He olivat lähteneet sen suuntaan jo neljä ikuisuutta sitten. Virtaus oli vain voimistunut, mitä pidemmälle he matkustivat. Ei ollut kestänyt kauaa tajuta, minkä asian suunnalta tuuli oli peräisin.

    Rajan ylittämisen tunsi. Oli kuin paino olisi nostettu matkaajien harteilta, kun he ylittivät Valkoisen näkökyvyn kauimmaisen pisteen ja astuivat mustan paisteen läpitunkevaan kylmyyteen. Sen tehtyään he kuitenkin lakkasivat olemasta yksin.

    Sanomatta sanaakaan kultaisiin naamioihin pukeutuneet menninkäiset tuijottivat kuilua kohti. Pimeyden tähti porotti ammottavana reikänä taivaassa, uhkaavampana kuin koskaan ennen.

    ”Pysähdytään tässä”, Suntio sanoi.

    Sinisen bahragin askellus loppui ja tontut kapusivat alas sen selästä. Suntio kosketti hellästi bahragin siteisiin sidottua kalloa. Aika ei vielä ollut parantanut kaikkia basiliskia vastaan saatuja haavoja.

    ”Varovasti sitten. Emme halua häiritä niiden hartautta.”
    Lähetti seurasi Suntiota, kun tämä lähti pujottelemaan menninkäisten välistä kohti sitä asiaa, mitä jokainen kultanaamioinen olento edelleen tuijotti.

    ”Varovasti, sisko”, kuului ääni tonttujen takaa. Bahragin sanat olivat vaisut, mutta leukaperät, joista ne lausuttiin, olivat niin suuret, että ne kuuli silti. Vaikka koko ajan voimistunut tuuli tekikin parhaansa humistakseen matkaajien korvissa.

    Suntiokaan, kaikkien niiden loputtomien valtakunnassa viettämiensä ikuisuuksien aikana ei ollut kertaakaan kävellyt suoraan baterran paisteen alle. Samaan tapaan kuin hänen katseensa vältteli sitä taivaalla, yrittivät tämän jalat nyt estää tätä ottamasta yhtään askelta pidemmälle.

    ”Yksi askel kerrallaan”, Suntio mutisi lähinnä itselleen. ”Yksi. Kaksi. Yksi. Kaksi…”

    He kävelivät niin kauan kuin heidän polvensa kantoivat. Lopulta kylmyys vei voiton ja oli pakko pysähtyä. Lähetin hätääntynyt katse tavoitti Suntion.

    ”Tiedän, että sinua pelottaa, mutta jaksa vielä hetki. Tunnetko tuulenvireen kasvoillasi? Olemme niin lähellä.”

    Lähetti veti syvään henkeä ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni rohkeutta kerätäkseen. Sitten he jatkoivat syvemmälle menninkäisten mereen. Oli selvää, että mitä lähemmäksi he astuivat baterraa, sitä enemmän niitä tuntui olevan.

    Kaksikon rohkeat askeleet palkittiin viimein. He olivat saapuneet paisteen rajalle. Molempien askellus oli pysähtynyt vaistomaisesti, ennen kuin se olisi niellaissut heidät.

    Suntion aistit heittivät kuperkeikkaa. Hän ei ollut haistanut mitään sellaista kertaakaan eläessään. Lähetti sen sijaan oli, mutta ei enää sen jälkeen, kun oli Sarajin miekasta siirtynyt Valkoisen valtakuntaan.

    Sateen pistävä haju ei kuitenkaan ollut yksin. Suntio keräsi kaiken tahdonvoimansa ja työnsi kätensä varjoon. Selkäpiitä kylmäävän tuntemuksen häntä tervehti jotain… märkää.

    Pisarat ropisivat vasten mustia siteitä kastellen niiden pinnan hetkessä. Suntion esimerkkiä seuraten Lähetti ojensi myös oman kätensä. Kuului hentoa kalinaa, kun vesi osui metalliseen kämmeneen.

    Suntio ei ollut varma, mitä ajatella. Bahragien epäilys oli muuttunut pelottavaksi todellisuudeksi.

    Mustasta auringosta satoi vettä. Ensimmäistä kertaa koskaan Valkoisen valtakunnassa.

    Hiekka kahisi ja rapisi sadeviitan kantajan askeleiden alla. Kiteet hajosivat tomuksi ja nousivat ilmaan. Jostain maan alta kumpusi uutta ainesta viemään niiden paikan.

    Tämän takana asteli raskaammin askelein rautainen jättiläinen, jonka musta hahmo näkyi erämaassa varmastikin kauas. Heidän määränpäänsä häämötti siellä, missä valtakunta päättyi loputtomaan usvan täyttämään kuiluun. Ritari ei ollut omaan tapaansa sanonut matkan aikana sanaakaan. Profeetta taas oli viettänyt suurimman osan matkasta katse maassa.

    Ajatuksiinsa hautautunut pappismies ei ollut vieläkään päässyt yli siitä tunteiden vyörystä minkä hänen muistelunsa oli herättänyt. Nyt hänen oli päästävä jonnekin muualle. Mutta nyt rannan suunnasta tuntui jotain uutta; hienoinen tuulenvire, joka palautti taas hänen mieleensä ne merimatkat niin kauan sitten. Olisiko meri viimein tullut takaisin?

    Rannan oli jo saavuttanut joku ennen heitä. Tämä kääntyi katsomaan saapujia kohti. Musta kaapu oli heille tuttu aikojen takaa, niin myös vitivalkoinen, reiätön naamio. Kädessään tällä oli hopeinen sauva.

    Sanomatta sanaakaan naamion kantaja kääntyi takaisin kuilua kohti. Kuilua, ja sitä mikä paistoi sen yllä. Pimeyden tähti porotti ammottavana reikänä taivaassa, uhkaavampana kuin koskaan ennen.

    On mukava nähdä sinut kaiken tämän ajan jälkeen, Apostoli, Profeetta sanoi.

    Profeetta ja Ritari pysähtyivät Apostolin vierelle, vain metrin päähän tyhjyydestä. Apostoli ei vastannut. Aika ei vielä ollut parantanut kaikkia tuolla kaukaisella saarella saatuja haavoja.

    Orondes, varovasti, kiinnitti Ritari tämän huomion. Kivien koloista heidän ympäriltään oli kaivautunut esiin valkoisiin naamioihin pukeutuneita menninkäisiä.

    Ne kokoontuivat heidän ympärilleen tuijottamaan kohti samaa asiaa.

    Ensimmäinen voimakkaampi tuulenpuuska yllätti heidät kaikki. Apostoli löi sauvansa maahan ottaakseen siitä tukea. Niin kauan he olivat eläneet pysähtyneisyyden keskellä, että näinkin luonnollinen asia tuntui luonnottomalta.

    Profeettakaan, kaikkien niiden loputtomien valtakunnassa viettämiensä ikuisuuksien aikana ei ollut aikoihin kävellyt suoraan mustan auringon paisteen alle. Hän oli yrittänyt välttää sitä parhaansa mukaan. Ja jo toista kertaa hän oli epäonnistumassa siinä.

    ”En odottanut, että kohtaisimme täällä. Luulin, että pysyisit linnassasi”, Apostoli totesi tuulen laannuttua.

    Nyt oli Profeetan vuoro olla hetki hiljaa.

    Lopulta hän vastasi katuvaan sävyyn.

    En koko tänä aikana tiennyt, että sinäkin olit täällä. Olin jäänyt oman pakkomielteeni vangiksi. En osannut edes kuvitella.

    He olivat taas tovin vaiti. Näin lähellä baterraa kaikki tuntui tavallistakin epätodellisemmalta.

    Entä toiset?

    ”Etsin heitä yhä. He ovat täällä jossain.”

    Profeetta yllättyi. Mistä sen tiedät?

    ”Enkeli lausui näin.”

    Et kai…

    Profeetta ei ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun suunnaton jyrinä alkoi kaikua tyhjän meren yllä.

    Toinen merkki oli suolainen haju, joka jo kieli siitä, mikä lähestyi. Varjon verho peitti meren, ja tuuli toi mukanaan jotain… märkää.

    Pisarat ropisivat vasten sadeviittaa, joka ensi kertaa ikuisuuksiin suojasi kantajaansa kuten sen oli tarkoitettu. Kumea ropina kaikui Mustan Ritarin haarniskasta. Apostoli kastui läpimäräksi, mutta häntä se ei haitannut.

    Profeetta ei ollut varma, mitä ajatella. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tämä muinainen syvyys olisi saapunut tänne.

    Baterrasta satoi vettä. Ensimmäistä kertaa koskaan Profeetan valtakunnassa.

  • Demiurgi

    Ourgoksen, tai nykymatoranin käsityksen mukaan ”Muovaajan” tarinan tiedetään saaneen alkunsa niin kauan aikaa sitten, ettei sen tarkkaa alkupistettä olla pystytty jäljittämään. Maltillisimmatkin arviot kirjurien ensimmäisille maininnoille ulottuvat niin kauas ajanlaskumme toiselle puolelle, että tarinan sijoittaminen millekään yleisesti tunnetulle aikajanalle ei ole mahdollista. Tiedämme kuitenkin, että Muovaajan legenda on ollut olemassa miltei yhtä kauan kuin sivilisaatioitakin. Edes eteläisen maailman titaanit eivät silloin vielä vaeltaneet. Draakkikuninkaat uinuivat vielä laavapätseissään ja tarinat Sokean Jumalattaren kauneutta kurottelevista kouristakin olivat vielä tuhansia vuosia tulevaisuudessa.

    Ainoa asia, mikä Muovaajan ajoissa oli yhteistä omiemme kanssa, oli tähtitaivas, joka on säilynyt lähes muuttumattomana. Tämän tiedämme, koska Kestekh Nuin aurinkokello sen meille kertoo. Sen sivuille kaiverrettu kartasto muistuttaa niin läheltä omaamme, että sitä ensimmäistä kertaa tutkineet pohjoismanterelaiset oppineet eivät olleet uskoa, kun kiven ikä heille lopulta selvisi.

    Kulunut aika on kuitenkin vain yksi syy sille, miksi Muovaajan tarina tunnetaan nykyään niin heikosti. Toinen, ja mahdollisesti vielä merkittävämpi, on se, kuinka paljon tarinasta selvinneet sirpaleet ovat ajan kanssa muotoutuneet kertojiensa näköisiksi.

    Mantereilla hänet nähtiin jonkinlaisena luojana, kenties Suuren Hengen itsensä oikeana kätenä. Mahdollisesti juuri tästä syystä tarinan Muovaaja sekä ”Rakentaja” risteävät vanhoissa legendoissa niin usein. Yhteneväisyyksiä henkien välillä toki on, mutta kuten on todistettu myös Turaga Manitaloksen teksteissä, ovat tarinan Muovaaja ja lännen suuri ritari selvästi kaksi täysin erillistä toimijaa. On ymmärrettävää, että legendat ovat ajan kanssa sulautuneet, sillä esitohungainen sana ”Ourgos” kääntyy tavallisemmin juuri ”rakentajaksi”.

    Tämänkin vuoksi jatkan termin ”Muovaaja” käyttämistä. En ainoastaan näiden kahden entiteetin erottamiseksi, vaan myös siksi, että ”muovaaminen” sopii paljon paremmin siihen, mitä legendoissa kerrotaan muovatuksi tulleen. Sillä vaikka rakentajan alasimella taottiin kaikki maallinen, sanotaan taivaankannen ”muovautuneen” Ourgoksen käsissä.

    Mutta kuten aikaisemmin huomioin, Muovaajan legendaa värittää usein se, missä se kerrotaan. Varhaissteltiläiset tarinat jättävät usein pois maininnat Muovaajan taivaallisesta taustasta ja kuvaavat tämän lahjakkaana insinöörinä – kuolevaisena, joka tiedoillaan ja taidoillaan taivutti taivaankannen tahtoonsa. Samaan aikaan koillissakaran uskomukset yleensä keskittyivät Muovaajan seuraajiin – tämän kahteentoista oppilaaseen, joille tämä väitetysti jätti kaiken, minkä kosmoksesta tiesi.

    Kaikki näistä ovat kuitenkin voimakkaasti ristiriidassa erityisesti länsisakaraisten näkemysten kanssa, jotka maalaavat Muovaajan Suuren Hengen vastavoimaksi. Ne kertovat Demo-Ourgoksesta, hänestä, joka vangitsi tähtitaivaan Suuren Hengen tahdon vastaisesti ikuisesti paikalleen. Nämä tarinat yhdistyvät usein väitteisiin, joissa Suuri Henki lopulta vangitsi Muovaajan helvettiin. Kiirastuleen, joka kulutti pois metallin ja mädätti pois lihan. Tosin tällaiset tarinat elivät voimakkaana lähinnä Lännen Rakentajalle uskollisissa taruissa, jotka tätä ylistäessään pyrkivät kumoamaan samalla kaikki tätä uhkaavat ”väärät legendat”.

    Erot eri sivilisaatioiden tarinoissa ovat luonnollinen seuraus ajan kulusta ja kulttuurillisesta värittymisestä, mutta ne tekevät tutkimuksen haasteelliseksi, jos tavoitteena on todistaa Muovaajan todellinen läsnäolo historiassamme. Ja vaikka nykyaikainen konsensus on, että Muovaaja on vain tulosta luontaisesta luomistarinan kaipuusta, keskittyy Turaga Manitaloksen teksti neljän viimeisen luvun aikana yksioikoisesti todistamaan Muovaajan todelliset juuret.

    Hänen mukaansa Muovaajan täytyi olla Suuresta Hengestä. Tämän luotetuin poika. Tämän taivaankannen kirkkain tähti. Ja vaikka Muotoilijan ulkonäöstä selvinneet maininnat ovat harvalukuisia, tukevat ne kuitenkin Manitaloksen pääasiallista teoriaa: Muovaaja oli mitä luultavimmin valottu. Yksi ensimmäisistä.

    Jos Muovaajan valollinen olemus olisi todistettavissa – tämän olemassaolon lisäksi, luonnollisesti – tukisi se myös sitä pääasiallista seikkaa, miksi tämän teoksen seuraava luku vaatii näin perusteellista pohjustusta. Sillä tähti, joka paistaa pohjoisella taivaalla koordinaateissa 104;252.6. sitoutuisi tällöin Muovaajan legendaan muutenkin kuin vain etymologiansa osalta. Jos aikaisemmat teoriat tämän luonteesta kyettäisiin vankemmin todistamaan, olisi äärimmäisen loogista päätellä, että koordinaattiemme taivaankappale ei ole ainoastaan pohjoisen taivaan kirkkain tähti, vaan myös Muovaajan toa-tähti.

    Mutta vaikka näiden palasten paikalleen loksahteleminen antaakin tyydyttävän illuusion taivaankappaleen 104;252.6. luonteesta, on minun kuitenkin rikottava kuvajainen ilman armoa. Sillä vaikka Muovaajan alkuperä olisi puoliksikin niin taivaallinen kuin löydökset esittävät, ei se silti selitä sitä, miksi tämän tähti käyttäytyy taivaalla täysin eri tavoin kuin muut suojelustähdet. Itse asiassa, kuten määriteltiin jo luvussa seitsemän, on Muovaajan tähden lisäksi taivaalla ainoastaan yksi tähti, jonka radan vakaus ja paisteen kirkkaus ovat verrattavia: Initoi.

    Tämä on se kohta, jossa hypoteesini karkaavat lopullisesti valistuneista arvauksista puhtaan spekulatiivisiksi – ja siitäkin syystä ne eivät siis tähän teokseen kuulu. Tulevilta sivuilta löydät laskemat ja kaikkein tuoreimmat ja tarkimmat kartat taivaankappaleen 104;252.6. sijainneista, kirkkaudesta ja gravitaation vaikutuksesta ympäröiviin taivaankappaleisiin. Tahdon kuitenkin jättää kartastoni kiehtovimman lähdemerkinnän sivun 211 loppuun ja ohjata katseita Turaga Manitaloksen muistiinpanoihin. Kenties ajan kuluttua tai optisen teknologian kehityttyä joku seuraajistani, kenties juuri sinä, lukijani, olet se, joka varmuudella vahvistaa linkin Muovaajan ja tämän mukaan nimetyn tähden välille – ja kenties myös selität sen, miksi sen kellertävä paiste niin läpitunkevasti värjää taivaan siellä, missä punaisen loisteen raja jo hälvenee.

    Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä…

    Syksy oli viimein saapunut siihen pisteeseen, että pimeä laskeutui jo siinä vaiheessa iltaa, kun Bio-Klaanin kaupunkielämä oli yhä verrattaen vilkasta. Toripaikkojen välissä leimuavat lämmittävät tulet ja kujia valaisevat katuvalot pitivät kuitenkin huolta, että valosaaste peitti vielä suurimman osan tähtitaivaasta loimuunsa. Paksuun turkisviittaan kietoutunut Suga tiesi, että muutaman tunnin päästä kaupungin hiljennyttyä taivas kuitenkin paljastaisi kaiken kosmisen loistonsa. Marssiessaan kohti linnakkeen itäistä porttia hän jätti tarkoituksella huomioimatta sen yhden punaisen hehkun, joka selkeällä säällä oli erotettavissa päiväsaikaankin.

    Kuivuneet lehdet narskuivat hänen jalkojensa alla, kun toa portit läpäistyään käänsi askeleensa vasemmalle kohti koillista. Loivan alamäen päässä, lyhyen matkan päässä kaupungin muureista, siinsi ainoa todennäköinen määränpää, mihin sitä tietä pitkin yleensä matkustettiin. Tähän kellonaikaan tie oli jo hiljainen. Toisaalta myös muurien läpi kulkemisen yhteyteen pystytetyt turva-asemat vähensivät liikennettä siihen suuntaan verrattuna tavalliseen.

    Vaikka Arkistojen vierailijoille tarkoitetut aukioloajat olivat jo ainakin puolella tunnilla takanapäin, paloi kirjaston pääsalissa edelleen valot. Suga koputti jykevään puiseen oveen kohteliaisuudesta, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan marssi suoraan sisään. Kuten tapana oli, ovea ei ollut lukittu. Ei siitäkään huolimatta, että Suga oli edellisen käyntinsä aikana sitä hartaasti pyytänyt.

    ”Morjensta moi!” hän kailotti kuuluvasti. Vastaukseksi hän sai ensiksi yhden hyväksyvän murahduksen jostain aulatiskin takaa ja hetkeä myöhemmin pirteämmän moikkauksen pääovesta vasemmalla seisovien kirjahyllyjen keskeltä. Jälkimmäisen äänen päästänyt sininen tonttu marssi kirjapinon kanssa tervehtimään toaa, joka nosti turkisviittaansa typötyhjään naulakkoon ovenpielessä.

    ”Kaikki kunnossa täällä päässä?” Suga aloitti varovaisen tiedustelunsa. Työpöytäänsä kohti vaappuva Geevee nyökkäili kulkiessaan.

    ”Toki. Miksi? Onko jotain tapahtunut?”

    ”Kaupungilla oli ampumavälikohtaus”, Suga tuumasi yllättäen itsensäkin, kuinka tottuneesti hän suhtautui uutisiin. ”Paikallisten välienselvittelyä tosin tällä kertaa.”

    Vaehran murahti ja nousi tiskin takaa pitkä valkoinen jatkojohto käsissään.

    ”Hiljainen päivä täällä on ollut muutenkin. Ei kyllä toisaalta haittaa yhtään. Tulit varmaan hakemaan seuraavaa satsia?”

    Suga vilkaisi Vaehranin edessä pöydällä lepäävää pinoa eri näköisiä ja kokoisia teoksia, jotka ilmiselvästi odottivat siinä noutajaansa. Maakareiden yllätykseksi Suga kuitenkin pudisteli päätään.

    ”Olen, öh, ulkoistanut näiden läpi kahlaamisen. Peelo tekee saman puolessa ajassa ja tuhat kertaa tarkemmin. Turha laittaa omia väsyneitä silmiäni enää tarkistamaan teidän ihan hyvää pohjatyötä muutenkaan.”

    Vaehran oli laskenut kätensä kirjapinon päälle. Lopulta hän kuitenkin kohautti olkiaan, tarttui pinoon ja laski kirjat jonnekin pöydän taakse pois näkyviltä.

    ”Annan ne sitten hänelle”, Vaehran sanoi.

    ”Ai sinäkin olet jutellut Peelolle?” Geevee ihmetteli. Kysymyksensä perään hän huudahti kovaan ääneen melkein kompastuessaan johtoon, jonka Vaehran oli hetki sitten pudottanut käsistään. Tulen toa kumartui nostamaan sen pois tieltä heti, kun tonttu oli löytänyt taas tasapainonsa.

    ”Tawan kanssa itse asiassa”, Suga vastasi silmät kuitenkin edelleen naulittuna Geeveen jalkoihin. ”Hän on valtuuttanut pienen porukan auttamaan Seleciuksen kanssa. Sanoi, että Peelolla voisi olla asiaan uutta perspektiiviä, joten odotan hänen tuomiotaan.”

    ”Joo hän on ravannut täällä aika tiuhaan viime aikoina. Hän ei kyllä näistä löydä enää satunnaisia mainintoja enempää”, Vaehran mutisi ja kopautti jalallaan puuta siitä vierestä, mihin oli kirjat laskenut.

    ”Kaikki varteenotettava materiaali on käyty läpi kuukausia sitten ja niin kauan, kun kokoelmistamme puuttuvat teokset eivät taianomaisesti ilmaannu takaisin hyllyihimme, en usko, että kirjojen selaaminen enää saavuttaa paljoa.”

    ”Melkoista puhetta kirjastonhoitajalta”, Geevee ähkäisi, mutta ymmärsi kyllä ystävänsä turhautuneen äänensävyn syyn.

    He olivat käyttäneet lukemattoman määrän tunteja Selecius-jahtiin, mutta kohtalokas yö, jolloin aihetta käsittelevät kirjat olivat heidän hyllyistään kadonneet, oli tehnyt liian peruuttamattoman kolon tutkimuksiin. Ja sen he olivat todenneet jo ennen Mercuraa. Ennen Tulinoidan Mestaria ja sitä ahdistavaa varjoa, joka oli maakarien työn päälle langennut.

    Toivo oli ollut Sugan käsissä jo pitkään. Tai oikeastaan Sugan ystävässä, jonka lähettämä kirje oli palannut polttelemaan jään toan taskuun.

    ”No mitäpä saisi siinä tapauksessa olla?” Vaehran sitten huokaisi. ”Meillä ei valitettavasti taida olla mitään muuta sellaista tekemistä, mikä johtaisi kovin mielekkäisiin seikkailuihin.”

    ”Itse asiassa kyllä teillä taitaa olla”, Suga virnisti. ”Seikkailukirjallisuutta nyt siis ainakin. Tahtoisin aloittaa klassikoista. Jotain sellaista, mikä kaikkien pitäisi tietää.”

    Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan yllättyneinä, mutta tonttu tarttui tarmokkaasti tuumasta toimeen. Hän lähti johdattelemaan Sugaa kirjaston puoliväliin sille hyllyriville, missä toan toiveet toteutuisivat.

    ”En olisi uskonut sinusta lukutoukaksi”, Geevee huomioi ääneen. ”Kun tutkimusaineistojenkin kanssa kiristelit aina niin hampaitasi.”

    ”Tahdon kokeilla jotain uutta. Tiedätkös, jotain sellaista kuuluisaa todellisuudesta irrottavaa.”

    Sugan hartiat olivat niin leveät, että hän joutui seuraamaan tonttua sivuttain muutaman kapeamman hyllyrivin ajan.

    ”Toki olen nuoruudessani lukenut Sinne ja Sekaisin, sekä muut sitä seuraavat teokset, mutta olisi kiva avartaa vähän tajuntaa.”

    ”Juu tottahan toki”, Geevee hymähti. ”Ja sinulla ei ole varmasti mitään muuta syytä sille, että saavuit tänne tällaiseen kellonaikaan hakemaan kevyttä iltalukemista.”

    Suga ei lähtenyt mukaan Geeveen leikkiin, joten tonttu joutui jatkamaan pohdintaansa ilman toivottua reaktiota.

    ”Sillekään ei ole varmaan mitään syytä, että Vaehran on nähnyt sinut norkoilemassa rakennuksemme kulmalla ainakin kolmesti tämän päivän aikana.”

    He olivat pysähtyneet. Kirjojen selkämykset hyllyssä heidän edessään olivat huomattavan kirjavia ympäristöönsä verrattuna. Vasemmalla aukeava rikolliskirjallisuuden osasto koostui kauttaaltaan harmaan sävyistä, kun taas oikealla näkyvät tieteiskirjat koostuivat melkein pelkästään mustan ja sinisen sävyisistä selkämyksistä.

    ”Nautin syyssäällä ulkoilusta”, Suga selitti epätyypillisen kuivaan sävyyn tietäen vallan hyvin, ettei onnistunut huijaamaan sinistä pientä miestä. Eikä hän huijata yrittänytkään. Sugan mielestä oli täysin luonnollista, että joku katsoi rusettikaulaisen tontun perään.

    ”En tiedä, mitä ne siellä kokouksessa oikein selittivät, mutta minusta on naurettava ajatus, että joku polttaisi kokonaisen hotellin yhden kirjakerhon takia.”

    ”Tiedät hyvin, ettei kirjakerhon, vaan sinun”, Suga murahti ja käänsi katseensa kirjojen värikkäistä selkämyksistä suoraan Geeveen kirkkaana loistaviin silmiin. Hän imitoi tonttua ja risti odottavasti omatkin kätensä näyttääkseen vakuuttavammalta.

    ”Ette te tiedä sitä”, Geevee intti.

    ”Emme”, Suga myönsi, ”mutta onko mitään haittaa siitä, että olemme vähän varovaisempia?”

    Geevee huokaisi kyllästyneesti, mutta ei saanut enää suunvuoroa vastalauseelleen. Hänen taakseen ilmestynyt vanhaa tietokoneen näppäimistöä kainalossaan kantava tulen toa piti siitä huolen.

    ”Me olemme sodassa, Geevee, ja informaatio on voimaa. Ei ole minusta kaukaa haettua, että joku yrittää katkoa yhden suurimmista voimavaroistamme.”

    ”Se tarkoittaa, että sinä olet ihan samalla tapaa vaarassa”, Geevee yskäisi. Siihen Vaehran vastasi vain sormenpäitään yhteen hieromalla. Geevee tiesi, että ainoa syy, miksi ne eivät iskeneet kipinää, oli se, että Vaehran piti elementit tarkoituksella aina kaukana herkästi syttyvästä elämäntyöstään. Tontulle ei kuitenkaan tarvinnut erikseen selittää, miksi pieni kirjallisuuteen hurahtanut tonttu oli kovemmassa vaarassa kuin lieskoja mielellään komentava supermies.

    Huokaistuaan vielä kerran syvään antautumisen merkiksi Geevee nosti katseensa takaisin Sugaan ja yritti parhaansa mukaan jättää huomiotta Vaehranin omahyväisen virnuilun takanaan.

    ”Seikkailukirjallisuutta, siis?”

    ”Kyllä kiitos”, Suga hymyili. ”Saa olla pituuttakin. Minulla on aikaa.”

    Geevee tuijotti Sugaa. Sitten hyllyä takanaan. Sitten taas Sugaa. Sitten hän kääntyi taas ja tarttui kirjaan, joka keskihyllyn sijainnistaan huolimatta vaati tontulta varpailleen nousemista. Sugan silmät loistivat kirjan nimen nähdessään. Juuri siitä olisi täydellistä aloittaa.

    Noin puolitoista tuntia myöhemmin Pimeä Uhka – vaiko mahdollisuus? lepäsi Sugan sylissä avonaisena, mutta ei kovinkaan kulutettuna. Hän oli lukenut siitä ensimmäiset parikymmentä sivua ja niistäkin ainoastaan puolet ajatuksella. Loput hänen huomiostaan oli mennyt Geeveen kanssa jutustelemiseen. Lepotuoliin rojahtanut toa naputti kirjan kantta sylissään samalla, kun Geevee kertoi viimeisimmästä lasinpuhallusprojektistaan. Tonttu oli alkanut pohtimaan ääneen, kuinka hän saisi savua jumiin pienen puhaltamansa lasipallon sisälle, jotta sen saisi muistuttamaan täysikuuta. Suga oli lähtenyt välittömästi pohdintaan mukaan, ja kirja oli jo silloin hylätty tekstipuoli alaspäin hänen syliinsä. Siitä keskustelu oli usean hukkuneen aasin ja rikkoutuneen sillan myötä kiemurrellut Klaanin kaupungin tapahtumiin ja lopulta päivän välikohtaukseen, josta Sugakin tiesi vain rippeitä.

    ”Hän… muutti itsensä banaaniksi?” Geevee ihmetteli epäuskoisesti. Risti-istuntaan tyynyn päälle asettunut tonttu oli tyhjentänyt jo kaksi kuppia teetä keskustelun aikana ja käytetty teepussi roikkui hänen mukinsa ulkopuolella.

    ”Silminnäkijät väittivät, että se oli hauskin juttu, minkä he olivat koskaan nähneet. Jaksan kyllä itse epäillä. Olivat varmaan ihan shokissa sen jälkeen, kun se apina…”

    ”… kun se apina?” Geevee tivasi malttamattomana.

    ”Öh… kääri sätkän… tuota…” Suga yritti löytää oikeita sanoja.

    ”Niin?”

    ”Se… öh, ei ole tärkeää jutun juonelle.”

    Geeveen uteliaisuuden töykeä sivuuttaminen ei olisi muuten jäänyt käsittelemättä, mutta mukavasti istuma-asennossa iltaa viettävä kaksikko sävähti katsomaan kohti Vaehranin vastaanottopöytää, kun sen päälle kasatusta metallisesta rakkineesta alkoi kuulua niin julmettua rahinaa, että sitä lähempänä istuva Geevee ei ollut kuulla enää omia ajatuksiaan. Hän ei tohtinut vielä kysyä kollegaltaan, miten tämän rakennusprojekti eteni, vaan nappasi tyynynsä, tyhjän kuppinsa ja pienen vierelleen kasautuneen kirjapinon ja raahasi ne Sugan tuolin toiselle puolelle saadakseen hieman etäisyyttä Vaehranin huutavaan rakkineeseen.

    Suga kiinnitti huomiota kirjoihin, joita Geevee siirteli. Nekin olivat kansitaiteeltaan värikkäitä, eivätkä lainkaan sellaisia harmaita tietokirjallisuuden jättiläisiä, mitä arkistomaakarin iltalukemiseksi olisi äkkiseltään uskonut. Geevee huomasi Sugan uteliaan katseen ja nosti pinonsa päällimmäisen kirjan paremmin nähtäville.

    ”Syvänmeren Saagat. Aitoja ja rehellisiä merenkävijöiden tarinoita vuosituhansien takaa. Huomaan palaavani tähän aika usein. Se tapa, millä Turaga Geran kokoaa tarut tuntumaan kuin yhtenäiseltä kokonaisuudelta on minusta aina ollut vaikuttava. Hän saa kymmenet irtonaiset tarinat yhdeksi tyydyttäväksi teokseksi.”

    Suga kuunteli aidosti kirjasta kiinnostuneena. Tosin sitäkin enemmän häntä kiehtoi se, miten kevyt kirjallisuus arkistomaakarin tekstinnälkää lopulta tyydytti.

    ”Olen yllättynyt, että luet, noh… tuollaista kuolevaisten kirjallisuutta”, Suga myönsi ääneen. Geevee ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, päinvastoin, tontun kasvoilla oli leveä hymy.

    ”Hei, minä olen vain kirjastonhoitaja. Tuo on se viisi tutkintoa itselleen hankkinut suurprofessori”, tonttu naurahti ja nyökkäili Vaehrania kohti. Tämän edessä kasautuvan rakkineen pitämä meteli korjaantui yhdellä jämerällä läimäyksellä rakkineen kanteen. Kuului ”piip” ja sitten ”krunts”. Laite oli yhä päällä, mutta mekaanisen korinan ääni vaimeni ainakin muutamalla desibelillä.

    ”En ole muuten koskaan tainnut kysyä”, Suga käytti vähentyneen taustametelin suoman mahdollisuuden jatkaa, ”että olitko sinä kirjastonhoitaja jo ennen Bio-Klaania? Arkistokuvien perusteella olit kuitenkin täällä töissä jo avajaisten aikaan.”

    Geevee nyökytteli ja asetteli Syvänmeren Saagat nätisti takaisin kirjapinonsa päälle.

    ”Pieni yksityiskirjasto Kristallisaarilla. Sitä ennen Metru Nuilla. Tosin, öh… täytyy myöntää, että en muista puitteista paljoa. Niistä tuntuu olevan niin loputtoman paljon aikaa.”

    Geeveen normaalisti niin kirkkaat silmät himmenivät huomattavasti tämän pysähtyessä muistelemaan mennyttä työuraansa. Se ei jäänyt Sugaltakaan huomaamatta. Tonttu oli mennyt selvästi hieman vaikeaksi.

    ”Jos olen ihan rehellinen, niin olen aina ollut parempi muistamaan teoksia kuin väkeä. Tiedätkös, kun tarinoiden kautta asiat kokee paljon aidommin. Tulee sellainen olo, että on elänyt jonkun muun seikkailuja, vaikka ei olisi nostanut ahteriaan tuolista.”

    ”No tuota kokemusta minäkin tässä kovasti tavoittelen!” Suga hihkaisi ja naputteli taas Pimeää Uhkaa sylissään. Hänen vyönsä alta ei seikkailuja tietenkään puuttunut, mutta se, mitä Geevee kuvaili, kuulosti niin taianomaiselta, että sen tavoitteleminen tuntui tärkeältä. Seikkailuja omalta kotisohvalta.

    ”Ehkä… öh, keskittymisessäni on vain hieman kehitettävää.”

    Geevee huomioi sivumäärän, jonka läpi Suga oli kahlannut ja naurahti ääneen.

    ”Ehkäpä sinä olet sitä koulukuntaa, jonka olisi parasta lukea hiljaisuudessa omassa kolossaan. Tällainen kahden työmyyrän seura ei ainakaan helpota tuon edistymistä.

    Suga arveli Geeveen olevan oikeassa, mutta juuri sillä hetkellä takaisin asunnolle hiippaileminen olisi tyrmännyt sen toisen syyn, miksi Suga Arkistojen pehmeintä tuolia kulutti. Moderaattorien pyyntö oli ollut selkeä: Jonkun tuli pitää Arkistoja silmällä myös aukioloaikojen ulkopuolella. Ja niin kauan, kun Peelon tutkimustyö oli vielä vaiheessa, ei Sugalla ollut kiire yhtään minnekään.

    ”Se elää!” Vaehran julisti nyrkkiin puristettua kättään ilmassa voitonriemuisesti heiluttaen. Kirjojen keskellä loikoileva kaksikko hätkähti istuimillaan. He käänsivät katseensa tulen toaan, jonka eteen kannettuun näyttöpäätteeseen oli syttynyt valo.

    ”Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?” Suga havahtui viimein kysymään. Koko sen ajan, kun hän oli istunut siinä, Vaehran oli kaivellut milloin mistäkin arkistojen uumenista erilaisia komponentteja ja johtoja. Nyt niistä suurin osa oli kasattu kellastuneen metallisen laatikon sisään ja niille toveriksi toa oli tuonut ikivanhan kuvaputkinäytön.

    ”Tämä kaunokainen”, Vaehran esitteli ylpeänä, ”on Carnium Enten 16B-mallin pääte ajalta ennen kuin kukaan meistä oli edes nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa.”

    Suga siristeli silmiään. Geevee näki tämän katseesta, että tällä oli vaikeuksia ymmärtää, mitä Vaehran tarkoitti.

    ”Se on tosi vanha tietokone”, tonttu selitti.

    ”No niin, kyllä”, Suga nyökytteli. ”Mutta miksi? Teillä on asiakastietokoneinakin tuollaisia, joissa on jo litteä näyttö.”

    ”Ja meillä on ainakin kolme hologrammilevyäkin”, Geevee täydensi. ”Mutta onhan tuo kieltämättä aika… retro.”

    Vaehran ei näyttänyt tyytyväiseltä seuralaistensa reaktioihin. Samaan aikaan kone itse ei tuntunut olevan tyytyväinen omaan olemassaoloonsa. Kuului ”naks” ja se leikkasi kiinni ja sulkeutui. Viiden sekunnin päästä koneeseen liitetty kuvaputkinäyttö siirtyi automaattiseen virransäästötilaan.

    ”No voi perseensuti”, Vaehranin suusta luikahti. Sekä Geevee että Suga ajattelivat päässään, että toa kuulosti hetken aikaa omituisen paljon Paacolta.

    ”Niin ehkä minun kysymykseni sitten oikeasti liittyi siihen, että miksi oikeastaan kasaat tuollaista vekotinta”, Suga kohdensi ajatuksiaan. Samalla, kun Vaehran hiljaa itsekseen kiroillen tarkisti virtalähteeseen kulkevaa johtomerta, Geevee osoitti kirjekuorta pöydällä kaiken ”retron” välineistön seassa.

    ”Hän aikoo taas yrittää ratkoa Demiurgia.”

    Vaehran nosti katseensa Sugaan huomatessaan kummastuneen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut heidän välilleen. Suga oli noussut seisomaan ja kävellyt pöydän luokse Geevee vanavedessään.

    ”Ah, niin, sinä et vissiin ole koskaan käynyt digi-illoissani?” Vaehran kysyi.

    Suga pudisteli jälleen päätään. Hän oli alkanut ymmärtää, että hän tiesi yllättävän vähän siitä, millaista toimintaa maakarit arkistoissa järjestivät muun työnsä ohella.

    Vaehranista taas tuntui siltä, että Suga oli velkaa kunnollisen selityksen, kun oli kerran vaivalla itsensä lukutuolistaankin ylös kammennut. Hän avasi hetkeä aikaisemmin osoittamansa kuoren ja kiskoi sieltä ulos hopeisen datamuistitikun sekä sinisen muistilapun, johon oli raapustettu isoin kirjaimin ”Demiurgi”.

    ”Matoro lähetti sen meille Metru Nuilta. Kertoi saatekirjeessä sen olevan Mustan Käden peruja ja, että kukaan paikallisista ei ollut päässyt käsiksi sen sisältöön. Hän oli arvellut, että me saattaisimme keksiä tavan, joten lähetti sen meille avattavaksi.”

    ”Se oli noin kuukausi sitten”, Geevee täydensi ystävänsä kertomusta. ”Voit varmaan arvella siitä, miten hyvin meillä on sen kanssa mennyt.”

    Mustan Käden mainitseminen kutitteli Sugan selkäpiissä. Päätellen siitä, että Matoro oli lähettänyt datamuistin suoraan Klaaniin, Killjoyta ei ollut joko saatavilla tai muistia yritettiin pitää salassa häneltä. Kumman vain, Suga olisi ymmärtänyt.

    ”Olemme pitäneet eräänlaisia talkoita täällä digi-illoissa”, Vaehran jatkoi. ”Kaikki linnakkeen harrastelijat ovat saaneet yrittää vuorollaan, eikä kukaan ole saanut tikusta mitään irti. Oikeastaan, kukaan ei ole saanut sitä edes kytkeytymään oikein.”

    ”Voisiko se olla rikki?” Suga mietti ääneen. ”Se näyttää meinaan aika vanhalta noin niin kuin kokonsa ja muotonsa puolesta.”

    Suga vilkaisi Vaehrania, joka nyökkäsi tälle luvan. Suga nosti datamuistin pöydältä ja siveli sen pintaa sormellaan. Se oli kylmä. Paljon kylmempi kuin sitä ympäröivä arkistojen ilma, eikä Suga uskonut, että Vaehran oli säilyttänyt kirjekuorta ulkonakaan. Reaktiomaisesti Suga sitten kopautti tikkua napakasti rystysellään ja hänen yllätyksekseen iskusta ei kuulunut sellainen ääni kuin metallin ja rystysen kohtaamisesta olisi hänen mielestään kuulunut. Jokin metallin ominaisuuksista vaimensi siihen kohdistuvat iskut vaikuttavalla tavalla.

    ”Kal-metallia”, Suga tajusi. Nyt hän tiesi, mistä hän muisti materiaalin oudon tuntuman. Se oli sama, mitä Killjoy oli käyttänyt vuosikausia omissa haarniskoissaan. ”Metru Nuin sodassa kehitetty taikametalli”, hän sitten kiirehti selventämään olettaen aivan oikein, että termi ei ollut yleistietoa.

    ”Olipa mitä oli”, Vaehran tuumasi, ”kuka ikinä onkaan säilönyt tietojaan tuohon, ei halunnut, että kukaan yrittää aukoa sitä väkisin. Muuten olisimme jo kurkanneet sisälle, josko vaikka jokin juotos olisi löystynyt aikojen saatossa.”

    ”Ja tämä vanha rakkineesi on täällä siksi, että…” Suga yritti palautta keskustelua takaisin raiteilleen.

    ”Tiedostoformaatit”, Vaehran selitti. ”Yksi syy sille, miksi emme pääse käsiksi edes mihinkään kansiota muistuttavaan voisi johtua siitä, että kaikki laitteemme ovat yksinkertaisesti liian uusia. Jos tämän muistin sisältö on tallennettu tarpeeksi kauan aikaa sitten, sen tiedostoformaatit saattavat olla myös niin antiikkisia, että mikään meidän vekottimistamme ei yksinkertaisesti tunnista niitä dataksi. Joten…”

    ”Joten tämä upea rotisko ajalta, ennen kuin kukaan meistä oli nähnyt kanisterinsa kolkkoa sisustaa”, Geevee toisti ystävänsä aikaisemmin lausumat sanat.

    ”Jos saisin sen vain pysymään päällä”, Vaehran kiristeli hampaitaan. ”Olen varmaan johdottanut jotain väärin. Tai tämä muisti on väärää standardia. Tai… hmm…”

    Suga laski datamuistin takaisin pöydälle ja antoi tulen toalle tilaa etsiä rakkineensa toimimattomuuden syitä. Hän kuitenkin kiskaisi lukutuolinsa yhdellä riuskalla kiskaisulla lähemmäksi Vaehranin työpistettä silminnähden kiinnostuneena siitä, saisiko tämä sen toimimaan. Geevee seurasi esimerkkiä ja kantoi istuintyynynsä toien seuraksi. Kirjat hän jätti tällä kertaa kuitenkin jälkeen.

    ”Se, mitä ystäväni ei sinulle kertonut on, että hän nauttii tuosta aivan valtavasti. Rakentelusta ja sen sellaisesta.”

    Vaehran ei ottanut Geeveen virnuilua kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi koneen kanssa ähertämistä.

    ”En voi syyttää. Kyllä te olette joutuneet kahlaamaan ihan tarpeeksi monen käärön ja teoksen läpi viime aikoina. Hyvä, että pidätte mielenne virkeänä”, Suga hymähti.

    Hän oli jopa hieman kateellinen maakareille, jotka molemmat olivat intohimoisesti paljastaneet hänelle vapaa-aikansa sisältöä. Ja koska Sugan viimeiset pari viikkoa eivät olleet erityisen kiireisiä, tuntui hänestä koko ajan siltä, että hänen pitäisi käyttää aikansa tuottavammin kuin vain alituisesti valmiustilassa olemalla.

    ”Miten tuo sitten liittyy asiaan?” Suga ihmetteli, vaikka osoittikin datamuistin mukana tullutta lappua vain harhauttaakseen itseään omista turhautuneista ajatuksistaan. ”Miksi Demiurgi? Selittikö Matoro sitä lainkaan?”

    Geevee ja Vaehran pudistelivat molemmat päätään.

    ”Se tuntuu jotenkin täysin irralliselta”, Geevee tuumasi. ”Ehkäpä muistin omistaja oli Muovaajan myytin ihannoija. Tai ehkä se on viittaus johonkin muistin sisällössä. Vaikeaa edes arvailla.”

    ”Ai se viittaa Muovaajaan?” Suga ihmetteli. ”Mietinkin, että nimi kuulosti etäisesti tutulta.”

    Hän kurkotteli nostamaan sinisen lapun Vaehranin tietokoneen sisällä työskentelevien käsien välistä. Nimi ”Demiurgi” oli kirjoitettu sille selvästi jonkinlaisella musteella. Teksti oli yllättävän tyylikäs, vaikka näyttikin kuin joku olisi vahvistanut kirjaimia jälkeenpäin maalaamalla ne siihen uudelleen.

    ”Muovaajan taru on sinulle tuttu?” Geevee ihmetteli ääneen. Suga oli kuitenkin jo senkin illan aikana myöntänyt useaan kertaan, että lukeminen ei ollut hänen juttunsa.

    ”Selecius kertoi sen pääpiirteittäin, kun matkustimme lännessä. Legenda tuntuu elävän sielläpäin paljon vahvempana. En ole kuullut varmaan koskaan kenenkään edes mainitsevan nimeä mantereilla tai välisaarilla”, Suga selitti.

    ”Ihan todellisuutta heijasteleva havainto”, Vaehran mutisi ja naksautti viimeisen hetkeä aikaisemmin irrottamansa johdon takaisin paikalleen. ”Itäinen versio tarinasta on värittynyt aika sopivaksi Artakha-positiiviseksi myytiksi. Se esitti Demiurgin lähinnä vääränä profeettana, jonka kohtalo oli tulla ajan hampaiden kuoliaaksi kaluamaksi.”

    ”Kovin montaa muuta versiota et tarinasta enää kuulekaan”, Geevee täydensi. ”Varsinkaan sen jälkeen, kun Metru Nuilla tutkittiin niitä myyttejä vähän, noh… kriittisemmin.”

    Suga kohotti kulmiaan. Molemmat maakarit olivat selvästi lukeneet kaiken Demiurgiin liittyvän aineiston tarkasti.

    ”Mihin tutkimukseen viittaat?”

    ”Ko-Metrusta rahoitettiin pari vuosikymmentä sitten retkikunta tutkimaan kaikkia niitä arkeologisia löydöksiä, joihin myytti perustuu”, Vaehran jatkoi selittämistä nyt kädet viimein vapaana päätteen sekamelskasta.

    ”Suurin osa, mitä Muovaajasta tiedämme, perustui Turaga Manitaloksen teksteihin. Vanhaa tavaraa kaikki. Pohjoismanterelaisia muinaisreliikkejä.”

    ”Niihin oli dokumentoitu aika tarkkaan ne lähteet, mistä Demiurgin legenda oli peräisin. Vanhoja aurinkokelloja. Kaiverruksia vanhoilta kirjureilta. Suurin osa niistä oli yhä tallessakin ja, noh… melkein kaikki niistä osoittautuivat joko huomattavasti Manitaloksen arvioita tuoreemmiksi tai vain… luovasti tulkituiksi”, Geevee jatkoi.

    Suga ymmärsi jo, mihin se oli kaikki johtamassa. Se ei kuitenkaan yllättänyt häntä. Ei hän Selecius-ystävänsä kertomuksistakaan ollut koskaan tulkinnut Muovaajan tarua muuksi kuin tarinaksi.

    ”Joten… hän ei ole totta? Demiurgia ei koskaan ollut olemassakaan. Onpas omaperäinen twisti”, Suga naurahti niin imelän sarkastisesti, että häntä itseäänkin kuvotti.

    ”No ei ollut ei, eikä yksikään itseään kunnioittava tiedekunta ole niin uskonutkaan. Manitaloksen teksteillä on kuitenkin yhä aika paljon seuraajia. Aina parin vuoden välein saa lukea jonkun onnenonkijan fanaattisia ’tutkielmia’, jossa yritetään todistaa Demiurgin olemassaolo. Siitä on tullut joissain piireissä jo vähän vitsi. Muovaajasta on tullut sellainen satoja tuhansia vuosia sitten kuollut kryptidi”, Vaehran tuhahti.

    Sen sanottuaan Carnium Ente 16B hänen edessään jyrähti jälleen käyntiin. Valo syttyi näyttöön ja ikivanha kovalevy korisi kopassaan. Geevee pomppi ystävänsä rinnalle jännittämään. Sekunnit tuntuivat matelevan tuskallisen hitaasti. Vaikka näyttö paistoi kirkkautta maakareiden silmille, tuijottivat he edelleen vain eräänlaista valaistua pimeyttä. Kului ainakin kaksikymmentä jännittynyttä ja hiljaista sekuntia lisää, kunnes Carnium Enten rujo pikseleistä koostuva logo rävähti ruudulle ja Vaehran uskalsi tuulettaa uudestaan.

    ”Hah! Tiesin, että se oli virtalähteen syytä”, hän riemuitsi. ”Täytyy pärjätä ilman levykeasemaa, mutta en usko, että se on ongelma.”

    Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Vaehran kiskoi koneen eteen pyörivän toimistotuolinsa, asetteli sormet näppäimistölle ja saattoi muutamalla painalluksella – parin kiusallisen pitkän latausruudun kautta – 16B-mallin antiikkiselle, mutta silti tunnistettavalle työpöydälle.

    ”No niin”, Vaehran hieroi käsiään yhteen. Hän nosti datamuistin, mallasi sen avonaisen keskusyksikön edessä ammottavaan sopivaan porttiin ja työnsi.

    Klops.

    ”Se on väärin päin”, Geevee huomautti. Vaehran käänsi datamuistia satakahdeksankymmentä astetta ja työnsi uudestaan.

    Klops.

    ”No miten se nyt…”

    Vaehran käänsi muistia uudestaan takaisin siihen asentoon, missä se oli, kun hän kokeili ensimmäistä kertaa saada sitä sisään. Tällä kertaa se sujahti paikalleen täysin vaivatta. Kumpikaan maakareista ei ymmärtänyt, millaista kirottua taikaa datamuistin ympärille oli langetettu. Suga vain tarkkaili kärsivällisesti pöydän toiselta puolelta.

    Sitten he odottivat. Keskusyksikkö rahisi. Kuvaputkinäyttö väreili. He odottivat minuutin ja sitten toisenkin. Näin vanhan rakkineen täytyi vain olla todella hidas. Vaehranin teoria datamuistin vanhentuneista tiedostoformaateista oli niin hyvä, ettei se voinut olla pitämättä paikkansa.

    Kolmannen minuutin jälkeen he myönsivät tappionsa. Vaehranin hartiat lysähtivät ja naamio kallistui alaspäin. Geeveen toverillinen kosketus laskeutui salamannopeasti hänen olkapäälleen.

    ”Se oli hyvä teoria. Olen iloinen, että testasit sitä.”

    Kaikki positiiviset tunteet Vaehranin kasvoilla kuolivat Geeveen silmien edessä. Toan silmät harhailivat ympäriinsä kuin syyllistä etsien sitä kuitenkaan löytämättä. Tontun ja Sugan kauhuksi Vaehranin seuraava reaktio oli repäistä datamuisti väkivaltaisesti irti tietokoneesta ja paiskata se halki arkistojen tyhjän aulan.

    ”HELVETTI! HELVETIN HELVETTI!”

    Sugan niskateräsvillat nousivat pystyyn ja toa jähmettyi paikalleen tietämättä, kuinka reagoida. Geevee katsoi raivon partaalla kihisevää ystäväänsä kauhuissaan. Tonttu otti varovaisen askeleen taaksepäin, mutta Vaehran oli saanut pahimman vihansa jo purettua. Tämä päätyi lysähtämään takaisin tuolilleen ja romautti päänsä pöydälle käsiensä varaan. Häpeä ja katumus valuivat tulen toan tajuntaan sitä mukaa, kun adrenaliini haihtui hänen verestään.

    Geevee ja Suga tuijottivat maansa myynyttä arkistoijaa hetken, kunnes Geevee rohkaistui heistä ensimmäisenä ja hyppäsi pöydälle ystävänsä viereen. Tonttu tarttui Vaehranin ranteeseen kaksin käsin samalla, kun Suga alkoi katselemaan ympärilleen ohi sinkoutunutta datamuistia etsiskellen.

    ”Olen pahoillani…” Vaehran sopersi. ”En olisi saanut-”

    ”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi”, Geevee yritti lohduttaa, mutta Vaehran vain pudisti päätään.

    ”Kuukausitolkulla työtä. Kirjeitä ympäri maailmaa, kymmeniä tuhansia sivuja tekstejä ja olemme ihan yhtä tiedottomia kuin silloin, kun aloitimme. Olisikin pelkkä helvetin Selecius, mutta jos emme luoja paratkoon, saa yhtä datamuistia toimimaan… Mitä helvettiä me täällä oikein teemme?”

    ”Vaehran… päivä on ollut aika pitkä”, Suga yritti puskea väliin, mutta Vaehran jatkoi määrätietoisesti epätoivossaan märehtimistä.

    ”Joka ikinen päivä on ollut pitkä. Joka helvetin päivä. Eikä meillä ole kadonneita kirjoja, sinun Selecius-ystävääsi eikä Mustan Käden salaisia kansioita. Ei mitään. Ei mitään näyttöä niistä pitkistä päivistä, mitä me olemme täällä viettäneet.”

    ”Vaehran!” Geevee kivahti nyt jo niin kovaan ääneen, että tulen toa viimein nosti päänsä käsiensä syövereistä, joskin vain nähdäkseen turhautuneen ilmeen ystävänsä kasvoilla.

    ”Tuo ei pidä paikkansa! Jos satut muistamaan, meillä on Tulinoidan Mestarin vihat niskassamme, yksi varastetuista kirjoista palautettu takaisin paikoilleen ja Suga-ystävällämme on vieläpä melkoisen selkeä kuva seuraavasta siirrosta. Ja… katso nyt tuotakin! Sinä kasasit tuon… kivan retron vekottimen yhdessä illassa. Ja se toimiikin vielä! Mehän saamme aikaan täällä ihan hitosti, kun ottaa huomioon, että olemme kaksi kirjastonhoitajaa keskellä sotilassaartoa!”

    Vaehran tuijotti Geeveetä suoraan tämän eriskummallisiin oransseihin silmiin. Hän harvoin pysähtyi miettimään ystävänsä luonnetta, mutta näin läheltä, ja näin epätoivoisen hetken keskellä hänen oli pakko käyttää muutama sekunti taas tontun eriskummallisen ulkonäön huomioimiseen.

    ”Geevee puhuu asiaa”, Suga murahti luovutettuaan datamuistin etsimisen suhteen. ”Minä olen jo yksinäni teille moninkertaisessa kiitollisuudenvelassa. Olen varma, että Tawa ja Peelo sanoisivat ihan samaa. Nyt ei ole aika vaipua epätoivoon. Ei varsinkaan, kun suunta on kaikesta huolimatta täysin oikea.”

    Geevee nyökkäsi Sugan rohkaiseville sanoille ja käänsi sitten katseensa Vaehraniin odottaen tältä samaa. Nöyränpään kallistuksen saatuaan Geevee kiskoi ystävänsä käsistä niin kauan, että tämä viimein suoristi selkänsä. Suga hymähti tyytyväisenä ja istahti alas, kun taas ystävänsä ryhtiin viimein tyytyväinen Geevee loikkasi alas pöydältä ja riensi Sugan ohi ja kumartui aulan toisella puolella olevan ensimmäisen kirjahyllyn alle. Hetken hapuiltuaan hänen kätensä löysi etsimänsä ja kiskoi datamuistin sen uumenista.

    Hän havahtui siihen, kuinka painava se oli kokoisekseen. Oikeastaan, Geevee tajusi, että ei ollut oikeastaan pidellyt datamuistia omissa hyppysissään vielä kertaakaan. Tietotekniset kommervenkit olivat aina olleet luonnostaan Vaehranin tehtäviä, eikä Geevee ollut kokenut sen kummempaa tarvetta ängetä tämän projekteihin mukaan. Mutta nyt, kun se oli hänen käsissään, hänestä tuntui kuin olisi koskettanut sen kaltaista metallia ennenkin. Sen ainutlaatuinen kylmyys tuntui elävän jossain hänen muistojensa syvyyksissä. Se aivan ehdottomasti muistutti häntä jostain.

    ”Jos se ei ollut ennen tätä rikki, niin nyt se varmaan on”, Vaehran sadatteli. Geevee asteli takaisin istuintyynylleen datamuistia käsissään pyöritellen. Siihen ei ollut ilmestynyt naarmuakaan, vaikka Vaehranin tunteenpurkaus oli singonnut sen melkoisella voimalla.

    ”Oletko varma, että haluamme sen auki?” Geevee kysyi ääneen, mutta hänen katseensa oli naulittu muistitikkuun eikä ollut täysin selvää, kenelle tonttu sanansa osoitti.

    ”No sitähän me tässä olemme yrittäneet”, Vaehran ihmetteli.

    ”Koska minusta tuntuu, että tiedän, kuinka…”

    Suga ja Vaehran vilkaisivat toisiaan kummastuneena. Sitten Vaehran nousi seisomaan huomattuaan, kuinka valot Geeveen silmissä värähtelivät.

    ”Geevee… onko kaikki kunnossa?”

    Mutta Geevee ei tiennyt, kuinka vastata kysymykseen. Datamuistin kylmä pinta oli herättänyt hänessä jotain. Tunteen, jonka hän oli luullut unohtaneensa. Ja olikin. Mutta nyt se tanssi hänen silmillään päivänkirkkaana. Miksi ihmeessä hän ei ollut sitä aikaisemmin tajunnut?

    Datamuisti ei vaatinut oikeanlaista päätettä tai kykyä lukea vanhoja tiedostoformaatteja. Se vaati ainoastaan sanan. Sanan, jonka Geevee jostain selittämättömästä syystä tiesi. Ja mitä pidempään kylmä metalli poltteli hänen käsissään, sitä selvemmäksi sana muuttui.

    Ei Demiurgi, vaan…

    ”Baterra”, Geevee sanoi.

    Sugakin oli noussut seisomaan. Hiljaisuus vallitsi. Kumpikaan toista ei tiennyt, mitä Geevee tarkoitti.

    Sitten kuului kilahdus ja lyhyt mekaaninen surahdus. Datamuisti oli haljennut Geeveen käsissä kahdeksi. Sen kansi lensi kaaressa irti ja kilahti omaan kylmään tapaansa arkistojen kiviselle lattialle. Kolmikko tuijotti datamuistia nyt yhtä pöllämystyneenä. Jokainen siristeli silmiään nähdäkseen, mitä salaisuuksia sen sisällä lymyili.

    Kuului toinen kilahdus ja toinen mekaaninen surahdus. Sitten pölähti.

    Jauhe, joka oli räjähtänyt datamuistin sisältä Geeveen kasvoille sai tontun välittömästi yskimään. Sitä oli pitkin hänen hengitysteitään. Sitä oli hänen silmissään. Hän oli melko varma, että hän ehti jopa nielaisemaan sitä.

    Suga toimi ensimmäisenä. Salamannopea potku osui Geeveen ojennettuun käteen ja datamuisti sinkoutui metrien päähän tontusta kolkosti lattialle kilahdellen. Kaksi väkivahvaa kättä tarttui Geeveetä hartioista ja kiskaisi tämän välittömästi jauheen pöllystä pois. Mutta vaikka toa oli toiminut nopeasti, vahinko oli jo tapahtunut.

    Geevee tajusi sen kuitenkin vasta silmät taas avattuaan. Kaikki oli pysähtynyt. Sugan Vaehranille käskyjä karjahtelevat kasvot olivat jähmettyneet ja suusta lentävä sylkivana jäätynyt ilmaan. Vaehranin järkyttynyt ilme ei värähtänytkään tämän kavoilla. Kaikki äänet olivat lakanneet. Ainoa asia, mikä liikkui, oli Geevee itse.

    Sitten joku koputti arkistojen oveen. Geeveen katse kääntyi hetkellisesti sitä kohti, kunnes tämä kuuli tömähdyksen taas edestään kiinnittäen hänen huomionsa takaisin.

    Sugan irtonainen pää vieri hänen syliinsä. Se oli irronnut toan harteilla ilman merkkiäkään väkivallasta. Kuin toan ruumis olisi vain yhtäkkiä alkanut hylkimään sitä.

    ”PÄÄ POIKKI!”

    ”PÄÄ POIKKI!”

    ”PÄÄ POIKKI!”

    Oveen koputettiin jälleen. Samalla hetkellä Vaehran katosi siniseen loimuun, joka paistoi kuin sininen aurinko olisi yhtäkkiä syttynyt arkistojen sisälle. Sininen valo, joka korvensi pois Vaehranin ruumiin. Sugan irtonainen pää oli löytänyt lempeän hymyn kasvoilleen.

    ”Poistavat päästäsi kielletyt aatokset.”

    Koputus. Se ei loppunut. Koputus ei koskaan loppunut. Geevee tiesi sen. Jokainen uusi koputus lähetti miljoona aaltoa ajassa sekä taaksepäin että eteenpäin. Kellot raksuttivat. Koputus ei loppunut.

    ”JA JONAKIN AAMUNA ENNEN SARASTUSTA HUOMAAT…”

    Koputus jokaisessa ajassa, mitä oli koskaan ollut.

    ”… ETTÄ MUSTA AURINKO NOUSEE!”

    Sugan ruumis katosi lieskoihin. Naurava pää katosi vain hetkeä perästä. Ja oveen koputettiin vain. Se ei loppuisi ikinä. Se ei loppunut ikinä. Se oli teknisesti ottaen kaikkialla.

    ”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”

    Ja kaikki paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.

    ”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”

    Geevee paloi. Vääntyi lihaksi. Kului pois.

    ”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ!”

    Baterra.

    Ei Demiurgi, vaan Baterra.

    Geevee hengitti syvään. Vesi täytti hänen keuhkonsa. Se ei sattunut, ainoastaan yllätti hänet. Hänen alkaessa yskimään sitä pois, hän tajusi olevansa taas sillä rannalla, jossa kaikki oli miltei mennyt pieleen.

    Hän makasi taas vatsallaan vetisissä suolaisissa kivissä. Varma siitä, että hänen matkansa oli päättynyt murheeseen. Hänen veljensä, se paljon häntä itseään suurikokoisempi, makasi hänen vieressään. Valtava lommo hänen kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.

    Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa, mutta sitten pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Vesikin vasta puoliksi ulos hänen keuhkoistaan. Joten punainen hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.

    Geevee menetti tajuntansa. Haaksirikko oli päättänyt kerätä veronsa.

    ”Jos minä en olisi kunnossa, niin en todellakaan väittäisi niin! Jos te vaivaatte Kupea tällaisella asialla joku, joka oikeasti tarvitsee apua, ei ehkä saa sitä”, Geevee yritti selittää. Hänen ympärilleen kerääntynyt joukkio vaihteli huolestuneita katseita, vaikka tontun sanat tuntuivatkin täysin vilpittömiltä.

    Syvässä lukutuolissa – siinä samassa, missä Suga oli vielä vähän aikaa sitten istunut – nyt istuva Geevee yritti saada anelevaa katsekontaktia kenen tahansa läsnäolijan kanssa. Suga ja Paaco seisoivat tuolin molemmilla puolilla samalla, kun Vaehran pyyhki vesilammikkoa pois tuolin edustalta.

    Tulen toan hätäratkaisu oli ollut hänen elementilleen ironinen. Puoli kannullista vettä Geeveen kurkkuun, ja valitettavasti osittain tämän keuhkoihin, oli saanut suuren osan jauheesta pois tämän hengitysteistä. Tukehtumisvaara oli myös saanut tämän välittömästi virkoamaan. Koko tilanne oli kestänyt lopulta vain muutamia kymmeniä sekunteja. Sugan radiopuhelimeen tehtyyn ilmoitukseenkin oli reagoitu muutamassa minuutissa.

    Tunnelma oli jo kohtuullisen rauhallinen siinä vaiheessa, kun Paaco oli rynnännyt sisään. Pyörätuolissa ärisevä skakdi, jota tämä oli työntänyt mukanaan, rullaili takaisin muiden luokse datamuistin puolikas käsissään. Sugan oli pitänyt hieraista silmiään, kun Bladis oli tylysti työntänyt sormensa sen sisälle jumiin jääneeseen jauheen jäänteisiin ja työntänyt sen jälkeen sormen suoraan suuhunsa.

    ”Kredipselleeniä”, skakdi ähkäisi. ”Ja… hometta”, hän lisäsi.

    ”Osaat päätellä sen mausta?” Vaehran ihmetteli.

    ”Meillä oli taannoin… tilanne päällä liittyen tuohon mömmöön”, Paaco selvensi. ”Kaikki moderaattorit opetteli sen jälkeen tunnistamaan sen.”

    ”Ei kait sitä nyt silti maistamalla…” Vaehran yritti jatkaa, mutta Bladiksen kärsivällisyys epäolennaisuuksiin oli sinä päivänä pyöreässä nollassa.

    ”Sanoitte, että tämä on istunut täällä kuukauden?”

    Geevee nyökytteli päätään yrittäen parhaansa mukaan osoittaa toimintakykyään ystäviensä huolen laskemiseksi.

    ”Ja se oli peräisin?”

    ”Mustan Käden tukikohdasta Metru Nuilta”, Geevee sanoi.

    Suga ja Bladis vilkaisivat toisiaan merkitsevästi. Skakdia kadutti jälleen, että olivat päästäneet Codyn jo poistumaan. Tosin tällä kertaa muistakin kuin harrastetoimintaan liittyvistä syistä.

    ”En usko hetkeäkään, että Matoro olisi lähettänyt sitä, jos olisi tiennyt, mitä sen sisällä on”, Suga kiirehti puolustamaan toa-toveriaan. ”Näiltäkin herroilta kesti näin pitkään selvittää, että se ylipäätään edes aukeaa.”

    Se fakta kiinnosti erityisesti Paacoa. Jopa Bladis seurasi ihmeissään pojan oma-aloitteista kuulustelua.

    ”Ja se aukesi miten täsmälleen? Sanoitte, että Geevee oli sanonut jotain outoa ja sitten se oli vain naksahtanut auki?”

    ”Baterra”, Geevee täsmensi. ”Sanoin Baterra ja sitten alkoikin jo tapahtua.”

    ”Mitä se edes tarkoittaa? Suga ihmetteli.

    ”Se on vanhaa selakhiaa”, Bladis tiesi kertoa. ”Tarkoittaa ’hiljaista kuolemaa’ tai jotain sen suuntaista. Ette halua tietää, millaisilla eri tavoilla Same sitä aina välillä käyttää…”

    ”Minua kiinnostaa huomattavasti enemmän, mistä sinä sen oikein keksit”, Vaehran kivahti Geeveelle jopa hieman syyttävään sävyyn. ”Olen yrittänyt ratkoa tuota viikkotolkulla ja sitten yksi sana vain avaa sen? Miksi juuri Baterra?”

    Ympäröivä hiljaisuus antoi olettaa, että muutkin läsnäolijat miettivät aivan samaa. Geeveen ajatukset laukkasivat. Hän tiesi, että oli väärin sanoa, että ’se oli tuntunut oikealta’. Varsinkin, kun hänellä oli sille myös ihan oikea syy. Siitäkin huolimatta, että hän oli tajunnut sen kunnolla vasta jälkeenpäin.

    ”Demiurgi… se kirjoitus tuossa lapussa. Se ei viittaa Muovaajaan, vaan tähteen, joka hänen mukaansa nimettiin. Tähti, joka väitetysti katosi yötaivaalta kokonaan joskus vähän ennen suuria sotia. Se vain… kuoli. Ennalta-arvaamattomasti, hiljaa, jälkiäkään jättämättä. Xialaiset tähtikartat viittaavat mustaan taivaaseen, joka sen tilalle jäi, Baterrana.”

    ”En… tiennyt, että olet lukenut tähtitiedettä”, Vaehran kakisti suustaan tietämättä, kuinka muuten vastata.

    ”Olen lukenut kaikkea, ystävä hyvä. Mutta erityisesti tähtitiedettä… joskin vähän nuorempana.”

    Paaco ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen Geeveen vastaukseen. Hän oli suurimman osan keskustelun ajasta tuijottanut Bladiksen kämmenellä lepäävää datamuistin puolikasta. Hän ojensi kätensä sitä kohti ja Bladis, vaikkakin hieman vastahakoisesti, antoi toan nostaa sen omiin käsiinsä.

    Ensi töikseen Paaco nosti sen lähimmän avonaisen roskatynnyrin yläpuolelle ja varovaisesti pudisteli loput jauhetusta kredipselleenistä sen syövereihin. Sitten hän nosti sen suunsa eteen kuin olisi valmistautunut juontamaan standup-iltaa maailman omituisin mikrofoni kourassaan. Sitten kaikkien tyrmistykseksi hän sanoi vain yhden sanan.

    ”Baterra.”

    Mitään ei tapahtunut. Paaco ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että se haittasi. Hän asteli moderaattoritoverinsa luokse varmoin askelin ja työnsi datamuistin tätä kohti kuin olisi haastatellut urheilukisan voittajaa.

    ”Mitä helvettiä?” Bladis ärjähti.

    ”Sinun vuoro.”

    ”Miksi ihmeessä?”

    ”Anna nyt mennä vaan, yritän todistaa teoriaani.”

    Bladis tuijotti Paacoa kummastuneena. Sitten hieman ärtyneenä. Lopulta hän vain pyöräytti silmiä päässään ja taipui.

    ”Baterra.”

    Eikä mitään tapahtunut.

    ”Baterra”, Suga sanoi, kun Paaco vuorostaan loikki tämän luokse.

    ”Baterra”, Vaehran sanoi vuorollaan.

    Sitten oli Geeveen vuoro. Paaco kuitenkin selvästi varoi työntämästä datamuistia liian lähelle tonttua.

    ”Baterra”, Geevee sanoi. Ja kaikkien yllätykseksi datamuistin sisälle syttyi sekunnin ajaksi pieni vihreä valo ja hiljainen ”naks” kuului siitä, missä muistin toisen puolikkaan vapauttanut klamppi iski nyt tyhjää.

    ”Se ei ole ainoastaan salasanasuojattu. Se on salasanasuojattu aukeamaan täsmällisesti silloin, kun sinä sanot sen. Tuo tuossa, tuo hetkellinen vihreä valo, on ääniaktivaattori. Käytän samanlaisia live-esityksissäni. Tiedättekö, kun yleisössä jotain viisi tyyppiä vaatii soittamaan Kova Kivi Karzahnin joka helkutin välissä. Piti ohjelmoida taustavalot syttymään vain, kun minä sanon sen.”

    Geeveen silmien valo värähteli tämän yli huokuvasta hämmennyksestä. Suga ja Vaehran vaihtoivat huolestuneita katseita.

    ”Joten se oli kuin olikin kohdennettu hyökkäys”, Suga huokaisi, joskin epäröiden silti omia sanojaan. ”Mutta… se ei selitä sitä, miksi Matoro…”

    ”En olisi lopulta siitäkään ihan varma”, Paaco kiirehti keskeyttämään. Bladis kurtisteli näkyvästi kulmiaan. Hän oli Sugan kanssa aivan samaa mieltä. Tilanne täytti juuri sellaisen vaaratilanteen merkit, jollaisesta Peelo oli kokouksessa varoittanut.

    Paaco oli työntänyt sillä välin sormensa datamuistin avonaisiin sisuksiin. Ääni, joka kuului seuraavaksi, oli… tahmea. Toa oli tarttunut johonkin sen sisuksissa ja liima, joka sitä piti paikallaan, litisi ja varisi irti siitä mustasta litteästä asiasta, jota toa yritti varovaisesti irrottaa.

    Lopulta hän onnistui. Datamuistin tyhjäksi kolutut kuoret kilahtivat lattialle, kun Paaco nosti löytämänsä kaikkien nähtäville.

    ”Älä viitsi”, Vaehran parahti.

    Datamuistin sisällä oli… pienempi datamuisti. Sellainen korttimallinen, joka varmasti sopisi heidän modernimpiinkin näyttöpäätteisiin.

    ”Näyttää siltä, että mitä peruja tämä lieneekin, sen lähettäjä halusi varmistaa, että vain sinä pääset käsiksi tiedostoihin.”

    ”Ja kredipselleenihöyryihin”, Bladis muistutti. ”Tätä pitää tutkia hyökkäyksenä, ei käytännön pilana. Kemialliset aseet eivät ole hyväksyttävä tapa verhota informaatiota.”

    ”No tutkitaan sitten!” Geevee kivahti moderaattorien sananvaihtojen väliin. ”Sitä vartenhan me täällä ollaan, että tutkitaan!”

    Paaco kohautti olkapäitään Bladiksen kysyvälle katseelle. Geeveen sanat olivat saaneet tuekseen Vaehranin käden, joka oli laskeutunut tontun olkapäälle. Bladiksen katse kääntyi lopulta hakemaan luottamusta Sugalta, jonka ryhti oli hiljalleen rentoutunut keskustelun aikana.

    ”Minulla on ollut ihan helvetin kamala päivä”, skakdi sitten aloitti. ”Sen lisäksi, että minua kohti on ammuttu tänään useaan otteeseen, jouduin todistamaan, kun apina repi irti omat perskarvansa, kääri niistä sätkän ja poltti sen silmieni edessä.”

    ”Hei se olikin tärkeää jutun juonelle!” Geevee ilahtui. Suga ei ollut varma, kuinka puolustautua.

    ”Minua suoraan sanottuna väsyttää niin infernaalisen paljon, että jos te myyrät tahdotte jatkaa tätä riskit tiedostaen niin antaa mennä. Mutta sillä ehdolla, että Suga on täällä jatkossakin pitämässä teitä silmällä.”

    Geevee ja Vaehran olivat molemmat aidosti yllättyneitä, kuinka helposti Bladis lopulta taipui. Suga nyökytteli vakuuttavasti. Paaco ojensi muistikortin Geeveen ojennettuihin käsiin.

    ”Tuo annos oli pieni ja homeitiöiden määrästä päätellen ihan helvetin vanhaa, mutta jos olossa tulee muutoksia niin-”

    ”Otamme yhteyttä Kupeen, luonnollisesti”, Geevee vahvisti. Ei hän ollut edes taivuttanut totuutta vakuuttaessaan voivansa hyvin. Noin kymmenen sekuntia kestänyt tajuttomuus oli jättänyt häneen näennäisesti pienemmät jäljet kuin vesi, jonka Vaehran oli kaatanut hänen kurkkuunsa. Fyysisesti hänen olonsa oli aivan normaali. Henkistä tilaa hän ei kokenut edes tarpeelliseksi kommentoida.

    ”Ja joku teistä tulee huomenna päivällä kertomaan, mitä löysitte”, Bladis vielä toitotti.

    Vaehran nyökytteli päätään. Skakdi ei ollut tilanteeseen laisinkaan tyytyväinen, mutta hänen harteillaan painava väsymys oli niin perusteellinen, että hänen oli pakko taipua sen edessä. Hän murahti ja lähti vaivalloisen näköisesti rullaamaan ulos aulasta. Paaco jäi kuitenkin hetkeksi jälkeen. Hän oli kontannut talteen datamuistin tyhjien kuorien molemmat puoliskot ja näytti niitä nyt maakareille.

    ”Haittaako teitä, jos tutkailen vähän tätä?”

    ”Antaa mennä vain”, Geevee myönsi. Ainoa asia, mitä hän juuri sillä hetkellä kaipasi, oli puristettuna jo hänen nyrkkinsä sisään.

    ”Tattista”, Paaco hihkaisi ja ryntäsi moderaattoritoverinsa perään. Tämän askeleita seuraamaan jäänyt kolmikko katseli hymähdellen, kuinka Paaco Bladiksen kiinni saatuaan tarttui tämän pyörätuolin kahvoista ja alkoi työntämään tätä kohti takaisin muureja johtavaan ylämäkeen.

    Maakarit olivat paikallaan korkeintaan sekunnin sen jälkeen, kun moderaattorien selät olivat kadonneet näkyvistä. Suga oli varma, että Vaehran juoksi ainakin kahden askeleen verran paikallaan, ennen kuin tämän jalat ottivat kunnolla kontaktia kivilattiasta kiidättäen tätä kohti aulatilan kauimmaista nurkkaa. Geevee oli aivan tämän kintereillä. Muistikortti vaihtoi omistajaa lennosta. Vaehran ei edes harkinnut sen survomista illan retroprojektiinsa, joka oli kaaoksen keskellä hänen tietämättään myös sammuttanut taas itsensä prosessorin ylikuumennettua yli turvallisten rajojen.

    Sermillä eristetty asiakastietokone ahmaisi kortin sisäänsä. Maakarit olivat niin tohkeissaan, että kumpikaan heistä ei tohtinut edes istahtaa, vaikka heidän edessään oli kaksi oikein käyttökelpoista toimistotuolia pöydän alle siististi aseteltuna. Siinä vaiheessa, kun Suga oli laahustanut kaksikon taakse, oli tietokone jo tunnistanut kortin ja ruudulle ilmestynyt latausruutu kertoi heille, että kansiota ja sen sisällä olevia tiedostoja ladattiin käyttöä varten.

    Odottava hiljaisuus oli niin rikkumaton, että olisi voinut kuvitella, että kukaan tilassa ei edes hengittänyt. Latauspalkki liikkui kohtalaiseen tahtiin, mutta Vaehranin ja Geeveen molempien mielestä hetki oli pisin, mitä he olivat eläessään kokeneet. Kun kansio viimein aukesi, siristeli Sugakin silmiään. Muistikortti oli väärällään täynnä…

    ”… kirjoja!” Vaehran hihkaisi. ”Satoja ja taas satoja digitoituja kirjoja!”

    Oli nyt jo hieman selkeämpää, miksi datamuistin sisältö oli osoitettu juuri Geeveelle. Sugalla oli kuitenkin vaikeuksia saada mielestään kaikkia niitä kummallisia asioita, mitkä tilannetta ympäröivät. Hän kuitenkin päätti antaa kirjastokaksikolle näiden voitonriemuisen hetkensä.

    ”Edistystä, Vaehran. Sinä kaipasit edistystä!” Geevee taputteli ystäväänsä selkään. Tulen toan happamuus ja huoli ystävänsä hyvinvoinnista olivat molemmat kaikonneet kuin tuhka tuuleen. Hän tarttui hiireen ja alkoi selailemaan.

    ”Tunnistan näistä aika paljon. Osa on varmasti jo meillä hyllyssä. Osa taas… näyttää tutkimuspapereilta. Metru Nuin yliopiston leimoilla. Jos pitäisi arvailla, tämä on jonkun sieltä kotoisin olevan digitaalinen kirjakokoelma tai laajempi tutkimusaineisto.

    ”Onko sinulla mitään tapaa selvittää, kenen?” Geevee kysyi. Vaehran raapi hetken leukaansa, avasi sitten yhden tutkimuspapereista, nimeltään ”Aivokemian edistysaskeleet” ja alkoi selaamaan. Hän löysi etsimänsä nopeasti. Kirjassa oli valtava määrä muistiinpanoja. Vaehran tunnisti välittömästi sovelluksen, jolla ne oli tehty.

    ”Nämä on merkitty Ga-Metrun käyttämällä virtuaalisella muistiinpanovälineellä. Sellaisella litteällä kynälaitteella, mitä siellä edelleen käytetään. Ja katso, merkitsijästä on jäänyt jälkeen tällainen koodi.”

    Geevee työnsi kasvojaan hieman lähemmäksi ruutua. Totta tosiaan, muistiinpanojen alaosassa oli pitkä numerosarja, joka toistui jokaisen kommentin lopussa. Yhteen muistiinpanoon oli merkattu ainoastaan kysymysmerkki. Toiseen oli lisätty itse lähdeviite. Kirjojen alkuperäinen omistaja oli selvästi joko opiskelija tai tutkija.

    ”Miten se numero auttaa meitä?” Geevee ihmetteli.

    ”Meillä on kopio Ga-Metrun opiskelijarekisteristä”, Vaehran vastasi.

    ”… mutta miksi ihmeessä?”

    ”Minä… öh, teetätin kopion siitä silloin… muistatko kun Tawa lähetti meidät etsimään sitä väitöskirjaa aderidonialaisista viherhuuhkajista?”

    Geevee muisti ja nyökkäsi sen merkiksi.

    ”Minä… käytin tutkimuslupaamme vähän nuuskimiseen ja teetätin nopean kopion sillä niiden kätevällä laserlukijalla.”

    ”Minä arvasin kyllä, miten”, Geevee jatkoi. ”Mutta en vieläkään ymmärrä, miksi.”

    ”No kun… etsin sieltä Laeraa… jos siinä yhteydessä olisi ollut vaikka… yhteystiedot.”

    Geevee läimäisi käden suurikokoiseen otsaansa. Hän ei voinut uskoa, että Vaehran oli tehnyt tason 7 informaatiorikoksen vanhan heilan kaipuun vuoksi.

    Suga oli sillä aikaa päättänyt olla hyödyksi ja oli kirjoittanut muistiinpanojen numerosarjan Vaehranin pöydältä löytyneeseen siniseen muistilappuun. Hänen kysyvä katseensa oli kaikki, mitä Vaehran tarvitsi.

    ”Ah, tuota, takahuone. Kolmoshylly, alin rivi. Sellainen… tosi paksu musta kansio. Odotas. Tarvitset avaimeni.”

    Suga virnisti, otti avaimen vastaan ja lampsi Vaehranin osoittamaan suuntaan. Geevee pudisteli edelleen päätään, mutta tiedonjano syrjäytti kaikki muut tunteet nopeasti. Hän tarttui hiireen Vaehranin nostettua kätensä sen päältä ja alkoi hieman kömpelösti selaamaan.

    ”Näitä on aika paljon. En usko, että meidän on tarkoitus selata niitä kaikkia. Voiko tässä hakea näitä nimeltä?”

    ”Voi”, Vaehran osoitti ruudun oikeassa yläkulmassa sijaitsevaa hakupalkkia. ”Jos nämä on siis nimetty mitenkään loogisesti, mitä ne kyllä näyttävät olevan. Mitä oikein tahdot hakea?”

    ”No kyllä sinä tiedät.”

    Ja niin tiesikin. Geevee luovutti hiiren Vaehranille ja tämä näpytteli sanat vuorotellen hakuun. Heidän pettymyksekseen ”Demiurgi” ja ”Baterra” eivät kumpikaan tuottaneet ainuttakaan hakutulosta.

    ”No tuo on vähän masentavaa…” Geevee tuhahti. ”Onko meillä tapaa hakea näiden sisällöstä? Nämähän ovat kaikki ihan digitaalista tekstiä eikä vain kuvia? Eikö meidän silloin pitäisi voida?”

    ”Se vaatisi, että ajan nämä ensin meidän kirjastomme järjestelmään, mutta jos rehellisiä ollaan, meidän pitää tehdä se joka tapauksessa, jos tahdomme lukea näitä jossain muuallakin kuin tässä asiakaskoneen äärellä”, Vaehran pohdiskeli.

    ”Kauanko siihen menee?”

    ”No näitä on aika paljon, että varmaan ainakin tunti.”

    Geevee huokaisi. Tunti kuulosti sillä hetkellä sekä yllättävän lyhyeltä ajalta että tuskastuttavan pitkältä ikuisuudelta odottaa lisää vastauksia.

    ”Tee se. Minä käyn keittämässä meille lisää teetä.”

    ”Tuota… kahvia myös, kiitos.”

    ”Kahvia myös”, Geevee virnisti. Vaehran jäi katsomaan, kuinka hänen ystävänsä vaappui ensin lattialle kaatunutta kuppiaan kohti ja sen nostettuaan kohti arkistojen alakerran yhteisiä keittiötiloja. Vaehran avasi sillä aikaa pääkäyttäjän tunnuksillaan arkistointisovelluksen ja aloitti muistikortin sisällön siirtämisen. Nyt, kun hänellä oli viimein hetki rauhoittua, illan tapahtumien kulku alkoi taas kalvamaan häntä.

    Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Matoro oli tapahtuneeseen syyllinen. Se, mistä hän oli datamuistin saanut, sen sijaan epäilytti häntä. Siitä, kun Make ja Same olivat palauttaneet Jumalan Nyrkin heidän kokoelmiinsa, oli jo aikaa, mutta Killjoyta ei ollut saatu vieläkään tilivelvolliseksi sen viemisestä saatika sitten myöhästymismaksuista. Nyt paikka, mistä Matoro oli datamuistin saanut, osasi sopivasti kohdentaa lähetyksen paikkaan, jossa Geevee olisi sen vastaanottamassa.

    Oli suoranainen ihme, että asia ei ollut paljastunut aikaisemmin. Vaehran huokaisi itsekseen kiitollisena siitä, että Suga oli ollut paikalla ja toiminut nopeasti. Jos Geevee olisi ollut jossain yksin ja koskenut datamuistiin ensimmäistä kertaa…

    Hän ei edes halunnut ajatella sitä. Hän tuli myös siihen tulokseen, että hänen ei ehkä pitäisi murehtia niin paljoa. Vielä aikaisemmin päivällä hän oli kihissyt kiukusta siitä, että mikään heidän tutkimuksista ei edennyt. Nyt hän selasi tuhannen tuntemattoman kirjan listaa, jota hänellä ei hetkeä aikaisemmin ollut. Hän yritti olla siitä kiitollinen.

    Uusi latauspalkki lähti liikkeelle ja Vaehran jäi tuijottamaan sitä kuin transsissa. Geevee palasi lopulta teen ja kahvin kanssa. Suga ei vastannut heidän huutoihinsa tauon pitämisestä. Maakarit arvelivat, että toa keskittyi niin kovaa, että ei ottanut huuteluja kuuleviin korviinsa.

    He olivat oikeassa. Suga ilmestyi paikalle lopulta yli puolta tuntia myöhemmin, kun Geevee ja Vaehran olivat tuhonneet kahteen pekkaan pienen pussillisen Å-kirjaimen muotoisia keksejä, jotka Geevee oli tuonut aamuiselta torivierailultaan. Suga räväytti Vaehranin selvästi käsin kokoon askarteleman rekisterin sivupöydälle ja istahti sitten maakarien viereen itselleen pikkuisen liian pienelle toimistotuolille. Vaehran näki heti, että jokin oli pielessä. Sugalla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.

    ”Noh?” Geevee ihmetteli.

    ”Löysin sen…” Suga ilmoitti. Vaehran ja Geevee vaihtoivat ilahtuneita katseita.

    ”Mutta se on… noh… tuttu nimi.”

    Vaehran ja Geevee vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tällä kertaa yllättyneinä.

    ”Noh, kerro jo.”

    ”Muistiinpanot jättänyt koodi kuului…” Suga nielaisi, ”Tohtori Nizille.”

    Vaehranin ilme ei muuttunut. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuka ”tohtori Niz” oli. Eikä tiennyt tietoisesti Geeveekään. Siksi tonttu ihmettelikin, miksi hänen sydänkuulansa reagoi tietoon niin oudosti.

    ”Öh. Tuota. Minä en sitten kertonut tätä teille, koska vähän kuin lupasin viedä sen tiedon hautaani”, Suga aloitti. Vaehran ja Geevee nyökkäilivät tälle kannustavasti.

    ”Mutta… hän oli… Killjoyn vaimo. Kunnes hänet… surmattiin Metru Nuilla.”

    Vaehran oli tiedosta toki yllättynyt, mutta ei ollut aivan varma, muuttiko se mitään. Geevee sen sijaan lakkasi hengittämästä pidemmäksi aikaa kuin oli terveellistä. Hän ei ymmärtänyt sitä. Miksi tohtorin kohtalo, josta hän kuuli ensimmäistä kertaa eläessään, tuntui hänestä niin pahalta?

    ”Öh… jos saan kysyä, niin mitä se mielestäsi tarkoittaa?” Vaehran kysyi.

    Suga joutui miettimään hetken. Nizin nimeen törmääminen oli yllättänyt hänet niin perusteellisesti, ettei hän ollut oikeastaan pysähtynyt vielä miettimään, mitä se tarkoitti.

    ”No siis… pieni piiri pyörii. Killjoy vei täältä Selecius-tutkimuksiin tärkeän kirjan ja nyt hänen edesmennyt vaimonsa lähettelee teille kirjoja haudan takaa. Kai tämä on teistäkin outoa?”

    ”On toki”, Geevee nielaisi kuuluvasti. ”Mutta myös mahdollisesti sattumaa. Tiedämmekö me, mitä tiedekuntaa hän oikein edusti?”

    ”Neurotieteitä”, Vaehran vastasi, ennen kuin Suga ehti edes kaivella sitä faktaa muistinsa perukoilta. ”Löysin hänen gradunsa. Muita julkaisuja hänellä ei näemmä edes ole. Sota varmaan sotki lupaavan akateemikon uran.”

    Geevee ja Suga tuijottivat kirjaa, jonka Vaehran oli Nizin nimellä hakemistosta löytänyt. Se ei päällepäin näyttänyt hirveän merkittävältä, vaan juuri sellaiselta pääosin viimeisenä yönä ennen palautusta valmiiksi saatetulta analyysiltä kuin nuorelta yliopisto-opiskelijalta saattoi odottaa.

    Samalla hetkellä Vaehranin näytön vasempaan alakulmaan siirtämä latauspalkki katosi merkiksi siitä, että siirto oli valmis. Se tarkoitti sitä, että heidän ei tarvinnut enää ainoastaan arvailla. Modernin tiedonhakujärjestelmän voima oli nyt heidän käsissään valmiina avaamaan digitaalisen kirjaston salat.

    Vaehran oli erotellut kirjat omaksi kategoriakseen, johon ainoastaan hänen tunnuksillaan pääsi käsiksi. Hän nimesi sen nopeasti nimellä ”niz” ja avasi sitten arkistojen oman hakutoiminnon. Sanan ”Baterra” hän näpytteli sinne ensiksi. Kaikkien kolmen pettymykseksi se sana ei sisältynyt ainoaankaan muistissa olevaan teokseen. Vaehran ei kuitenkaan jäänyt märehtimään, vaan hänen sormensa näppäilivät nopeasti sen toisen sanan. Sen, joka oli muistilapun pintaan käsin kirjoitettuna tuijottanut häntä jo kuukauden.

    ”Demiurgi” – Yksi täsmäävä hakutulos.

    Kaikki kolme hengittivät syvään. Vaehran klikkasi löytyneen ilmoituksen pois näytöltä ja avasi hakutuloksen osoittaman kirjan sen kummempia miettimättä.

    He tuijottivat sen mustavalkoisena skannattua kantta pitkään. Suga oli ollut oikeassa. ”Pieni piiri pyörii”.

    Tri Delekin Tähtikartasto ei ollut kirja, jonka olemassaolosta kumpikaan arkistomaakareista oli edes tiennyt, mutta siinä se nyt oli. Kaikki 733 sivua kuvineen teksteineen päivineen. Suga ei tiennyt, mitä sanoa. Geevee tiesi, mutta ei saanut suutaan muodostamaan sanoja. Vaehranin käsi taas oli alkanut vapisemaan. Hänen oli pakko nostaa kätensä hetkeksi hiireltä.

    ”Mitä… mitä se meidän kokoamamme teoslista oikein sanoikaan Delekistä?” Geevee sai lopulta kysyttyä.

    ”Lähinnä aatteellisia ja filosofisia tekstejä ja se yksi, joka on kadonnut täältä meidän hyllystämme”, Vaehran nielaisi.

    ”Ja muistutatko vielä, mikä sen nimi oli?”

    ”Aivot.”

    ”Ja tohtori Niz oli?”

    ”Neurotieteilijä.”

    ”Tiedättekö pojat, kun asioissa on samaan aikaan hiton paljon järkeä ja ei lainkaan järkeä samaan aikaan?” Suga huokaisi syvään.

    Hän oli ollut paikalla silloin, kun arkistokaksikko oli edellisen kerran kaivellut tri Delekiä kokoelmistaan. Tässäkin tapauksessa aika oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä ja jäljelle ei ollut jäänyt mitään muuta kuin hajanaisia viittauksia Seleciuksessa palvelleen tohtorin ajatuksiin ja aatteisiin. Jollakin ilveellä he tiesivät hänestä vielä vähemmän kuin Kezenistä, eikä sekään ollut arkku, joka oli yllättänyt ketään aarteillaan.

    Ja nyt heillä oli edessään yksi hänen kirjoistaan. Ja vieläpä sellainen, mitä ei teoslistan mukaan edes pitänyt olla olemassa. Vaehran alkoi selaamaan. Sivu sivulta pohjustavaa tekstiä ja uskomattoman tarkkoja tähtikarttoja aukesi heidän eteensä.

    ”Tämän… tämän on täytynyt olla aikansa kattavin kartasto”, Geevee haukkoi henkeään. ”Katsokaa noita päivämääriä. Ja tuota koillissakaran kärjen kaarteesta kuvattua Initoin liikerataa. Ei tällaisia karttoja pitänyt olla kuin vasta toissa vuosituhannen taitteessa! Eihän tuonne ollut kukaan edes matkustanut, ennen kuin Ikiaikaisen suursaarto-”

    ”Geevee, hengitä”, Vaehran keskeytti. Se ei kuitenkaan ollut naljailua, vaan aitoa huolenpitoa, sillä väri Geeveen silmissä oli jo hieman himmennyt hapenpuutteen vuoksi. Tonttu teki työtä käskettyä ja sillä aikaa Suga sai mahdollisuuden esittää pyyntönsä, jota hän oli jo hetken pitänyt sisällään.

    ”Demiurgi. Missä se oikein mainitaan?”

    Sivu, jota he etsivät, oli 207. Niin arkistojärjestelmä heille kertoi. Vaehran ei jännityksessään edes tajunnut käyttää hakutoimintoa suoraan oikealle sivulle hypätäkseen, vaan selasi sinne manuaalisesti käsi edelleen täristen.

    Sivulta alkava johdanto oli pitkä. Ensimmäisen sivun puoliväliin päästyään Vaehran päätti vielä palata takaisin ja lukea sen ääneen, jotta hänen olkansa ylitse kurkisteleva Suga saisi palata hieman ergonomisempaan asentoon kuuntelemaan.

    ”Selkeyden ja karttastandardien asettamien rajoitteiden vuoksi seuraavilta sivuilta löytyvät kaaviot viittaavat kappaleeseen 104;252.6. ainoastaan sen matoraninkielisellä, laajemmin tunnetulla nimellä Demiurgi”, Vaehran lopetti urakkansa henkeään haukkoen.

    Hän oli lukenut sivut malttamattoman nopeasti, mutta maltamattomana kuunnelleet Geevee ja Suga olivat pysyneet mukana vaivatta.

    Heidän oli pakko sulatella hetki kuulemaansa. Samalla, kun he tekivät niin, Vaehran selasi sivuja eteenpäin. Ne olivat Demiurgin liikeradat jokaisen eri kupolin taivaalla mitattuna häkellyttävällä tarkkuudella. Sivujen alalaidoissa kulki valtava määrä huomioita, joista suurin osa keskittyi vertaamaan kirkkaan keltaiseksi kuvaillun tähden suhdetta Initoihin.

    ”Joten edes Delek ei ollut varma, onko Muovaajan legendalla todellisuuspohjaa, vaikka sitä kyllä tuntui kovasti toivovan”, Geevee rikkoi lopulta hiljaisuuden. ”Ja näistä teksteistä on kuitenkin ihan älyttömästi aikaa.”

    ”Sen perusteella, mitä hänestä tiesimme, en olisi myöskään uskonut tähtitieteilijäksi”, Suga tuumasi. ”Vaikka tähtitiede ja filosofia kulkevatkin kyllä usein aika käsi kädessä.”

    ”Minä… minä en ole varma auttaako tämä meitä lainkaan”, Vaehran lopetti viimein selaamisen ja nosti kätensä hiireltä laittaakseen ne puuskaan. ”Niz oli selvästi kiinnostunut Demiurgista, mutta en ole yhtään varma, että miksi. Olisin kuvitellut sen liittyvän jotenkin Muovaajan legendaan, mutta tämä tarkkailee tätä kyllä pääasiassa vain tähtitieteellisestä näkökulmasta.”

    ”Tässä on yksi tosi mielenkiintoinen seikka”, Geevee riensi puolustelemaan löytöä. Hän tarttui hiireen, selasi yhden Demiurgia esittävän kartan alareunaan ja osoitti sinne merkittyjä lukuja.

    ”Katsokaa sen magnitudia.”

    ”Magnitudia?” Suga kysyi.

    ”Sillä merkataan tähden kirkkautta. Miten kovaa se paistaa. ”Nuo luvut ovat aivan pöyristyttävän suuria. Tämän mukaan Demiurgi on ollut yötaivaan selkeästi kirkkain tähti heti Initoin jälkeen. Sen radasta tiedetään myös, että se ei ollut toa-tähti, vaan ihan ehta aito taivaankappale. Nuo luvut ovat kuitenkin paljon, paljon suurempia kuin ne, mitä olen Demiurgista itse lukenut. Paljon, paljon, paljon suurempia.”

    ”Onko sillä merkitystä? Kai tähtien magnitudi voi vaihdella?” Vaehran ihmetteli.

    ”Säästä ja tarkkailtavasta kupolista tai kulmasta riippuen, kyllä. Mutta eivät tuollaisessa mittakaavassa. Demiurgille on tapahtunut jotain aikojen saatossa. Jo siis ennen muutostaan Baterraksi.”

    ”Emmekä me ole ihan varmoja vielä Seleciuksen käyttämästä ajanlaskustakaan”, Suga muistutti. ”Se voi tarkoittaa, että aikana ennen Delekiä tähti olisi ollut vieläkin kirkkaampi.”

    Geevee nyökytteli päätään. Vaehran ei ollut täysin vakuuttunut siitä, että löydöllä oli heille suurta merkitystä. Hän pysyi kuitenkin vielä toiveikkaana. Heillä oli yhä satoja kirjoja läpi kahlattavana. Tiedä vaikka Delekin Tähtikartastostakin löytyisi vielä jotain konkreettisempaa.

    ”Näyttäisitkö sen?” Suga sitten pyysi osoittaen sanat selkeästi Geeveelle.
    ”Kaipaisin raikasta ilmaa ja mielelläni samalla näkisin tämän… Baterran.”

    Geeveetä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan tämä viittoili toat välittömästi seuraamaan itseään ulos. Vaehran oli aluksi vastahakoinen, mutta tuli siihen tulokseen, että hänkin todellisuudessa hyötyisi pienestä happihyppelystä. Suga nappasi turkiksensa mukaan naulakosta. Ei siksi, että hän olisi sitä lämpönsä puolesta oikeasti tarvinnut, vaan siksi, että hän kovasti piti siitä vaatekappaleesta.

    Kuin kohtalon sanelemana ilma oli selkeytynyt sinä aikana, kun kolmikko oli viettänyt neljän seinän sisällä. Vaehran venytteli makeasti syysilman tervehtiessä häntä. Suga taas seurasi tarkasti Geeveetä, joka pyöri ympyrää arkistojen pihalla oikeaa suuntaa etsien.

    ”Okei, eli me katsomme suurin piirtein kohti etelää, joten meidän pitää kääntyä suuntaan yksi nolla neljä, eli melkein luotisuoraan pohjoiseen. Sitten kaksi viisi kaksi, joka on siitä hieman luoteeseen ja sitten kappale kuusi, jota… ei tietenkään ole, mutta siinä se on!”

    Suga ja Vaehran seurasivat suuntaa, johon Geevee osoitti. Heiltä molemmilta kesti tovi tajuta, että heillä ei tietenkään ollut oikeasti mitään hajua, mihin kohtaan taivasta Geevee täsmälleen osoitti.

    ”Siellä se on. Iso kasa ei niin yhtään hiivatin mitään!”

    ”Sinä sanoit aiemmin, että xialaiset todistivat Demiurgin kuolemaa?” Suga kysyi.

    ”Niin tekivät. Siksi Delekin havainnot tähden magnitudista ovat minusta niin kiehtovia. Tähti, jonka katoamista vortixxit todistivat, oli mitätön. Se oli jo kuollessaankin himmeä, hädin tuskin näkyvä värähdys muiden paljon voimakkaampien tähtien seassa. Tähti, jonka Delek kuvailee, on ihan eri maata. Demiurgilla oli joskus aivan huikea valta, mitä tulee yötaivaan loisteeseen.”

    Ajatuksen karmivuus alkoi viimein laskeutua myös toa-sotureiden harteille. Kumpikin heistä oli jo katseellaan löytäneet omat toa-tähtensä. Kirkkaan kelmeä Sugan tähti pohjoisessa ja Vaehranin oranssin leiskuva miltei suoraan heidän yläpuolellaan. Kumpikin heistä tiesi, että koittaisi päivä, jolloin niiden tulisi aika sammua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kumpikaan heistä kuuli toisenlaisten tähtien kuolemasta. Ken tiesi, Demiurgi oli hyvin saattanut olla kokonainen maailma, hieman kuin heidän omansakin. Ja nyt, siellä jossain, Geeveen edelleen kohotetun sormen kohdalla, se oli vain kadonnut.

    ”Tämä ei kyllä silti auta minua ymmärtämään, miksi Niz oli kiinnostunut Demiurgista. Tai miksi hän välitti nämä sinulle näin epäkäytännöllisellä tavalla muutenkaan. Ja miksi… miksi kredipselleeni?”

    Vaehranin ääneen ajattelu ei selventänyt kolmikosta kenenkään ajatuksia. He seisoivat syysilmassa vielä muutaman minuutin tähtitaivasta tuijottaen, mutta tulivat lopulta siihen tulokseen, että he pyytäisivät Kepeä mukaansa tähtitorniin ja tarkastelisivat objektia 104;252.6. myöhemmin asiaankuuluvalla laitteistolla.

    Vaehranin sormet syyhysivät palata Tohtori Nizin kirjakokoelman pariin, joten kolmikko astui lopulta takaisin sisälle. Vain puoli tuntia myöhemmin Suga kuorsasi jo lukutuolinsa perukoilla ja jopa Geeveen oli aika myöntää tappionsa. Hän löysensi kaulassaan olevaa rusettia, kantoi kolmikon astiat tiskialtaaseen ja valmistautui lopettamaan sen illan osalta.

    ”Aiotko istua siinä koko illan?” hän kysyi Vaehranilta, jonka asento muuttui hetki hetkeltä kumarammaksi tämän työntyessä lähemmäs ja lähemmäs tietokoneen näyttöä.

    ”En saa unta, ennen kuin olen nähnyt jokaisen teoksen nimen vähintään kerran”, toa selitti. Geevee ymmärsi hyvin paloa, joka toan silmissä loisti. Kaikesta huolimatta datamuistin sisältö oli askel eteenpäin. Ja juuri sitähän Vaehran oli toivonut.

    ”Minussa ei oikein ole enää puhtia. Käykö sinulle, jos lähden jo kotiin?”

    Vaehran luki sillä hetkellä ruudullaan olevan listan loppuun ja rekisteröi vasta sitten, mitä Geevee oli hänelle sanonut. Hän kääntyi tuolissaan ystäväänsä kohti ja huomasi, kuinka lopen uupuneelta tonttu tosiaan jo näytti.

    ”Totta kai, totta kai. Tuota… oletko varmasti kunnossa? Tiedän, että se laaki ei ollut mitenkään valtava, mutta-”

    ”Olen kunnossa, Vaehran”, Geevee vakuutteli. ”Mutta tässä päivässä on tosiaan ollut jo pikkuisen liikaa jännitystä makuuni.”

    Vaehran nyökkäsi. Hän oli tuntenut Geeveen pitkään. Vaehranin saapuessa ensimmäistä kertaa Bio-Klaanin silloin alkeelliseen linnakkeeseen, oli Geevee jo silloin ollut Tawan toimiston pienen arkistohuoneen päällikkö. Kirjastorakennus oli ollut silloin haave vain. He olivat tutustuneet kuuman kupillisen ääressä linnakkeen keskustan ainoassa sellaisia tarjoavassa rakennuksessa. Jo silloin Geevee oli juonut itselleen tyypillistä vihreää teetä ja jo silloin Vaehran oli kaivannut elimistöönsä talon kitkerintä mustaa kahvia.

    He olivat tunteneet niin pitkään, että ei ollut ihme, että Geeveellä oli välillä vaikeuksia muistaa menneisyyttään. Vaehran oli lakannut kyselemästä niiden muistojen perään jo varhain. Bio-Klaanin linnakkeessa oli myös turha lähteä kyseenalaistamaan sitä, mikä joku oli. Kummallista väkeä oli maailman joka kolkasta ja jos jokaisen tallustajan lajia olisi lähtenyt kyselemään, olisi jäänyt ikuisesti jumiin epäolennaisuuksiin.

    Vaehran tiesi silti tuntevansa ystävänsä paremmin kuin kukaan muu. Siitäkin huolimatta, että ei oikeastaan tiennyt, mistä tai mikä Geevee oikeastaan oli. Niin hyvin Vaehran hänet tunsi, että hän tiesi pelkästään katsomalla, että juuri sillä hetkellä jokin oli hirvittävän pahasti pielessä.

    Ja silti hän päästi Geeveen menemään. He heiluttivat vielä käsiä toisilleen, sanoivat näkemiin ja tonttu astui sen jälkeen kylmään syysilmaan ja kohti linnaketta. Vaehran jäi katsomaan ystävänsä loittonevaa selkää ja heti sen kadottua samaan mäkeen, mihin moderaattoritkin aikaisemmin illasta, hän ravisteli nukahtaneen Sugan hereille.

    ”Voisitko tehdä minulle vielä yhden palveluksen?”

    Geevee oli istunut sänkynsä reunalla jo ainakin tunnin. Hänen silmänsä eivät olleet jättäneet pöydällään lepäävää pienoismallilaivaa rauhaan hetkeksikään sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin. Hän ihmetteli, miksi hän oli ostanut sen. Hän vihasi merenkäyntiä. Hän vihasi laivoja ja veneitä. Mikä kumma häntä oli viirannut, kun hän oli tyrkännyt kolikot kirpputorin pyörittäjän kouriin ja kantanut pienoismallin kotiin?

    Oli, kuin hän olisi unohtanut, kuinka paljon hän vihasi vettä. Vihasi merta ja siellä matkustamista.

    Ei… ei vihannut. Pelkäsi.

    Hän hieroi väsyneitä silmiään ja sammutti viimein valot. Ei ollut vielä edes oikeasti yö, mutta hän oli jo lopen uupunut omien ajatustensa kanssa kamppailuun. Hän ei saanut tohtori Nizin nimeä millään mielestään. Hänestä tuntui niin kummalliselta, että se nimi tuntui hänelle niin tutulta. Ja siitä huolimatta se oli Suga, joka osasi hänestä kertoa, eikä hän itse.

    Hän rojahti pitkälleen sänkyyn ja sulki silmänsä. Hän luotti siihen, että muutamakin tunti unta selvittäisi hänen päänsä. Tunteilla oli paha tapa nousta pintaan aina pikkutunneilla. Herättyään hän osaisi käsitellä asioita loogisemmin.

    Mutta uni ei tullut. Geevee nousi vähän ajan päästä raottamaan puutarhaansa johtavaa ovea päästääkseen sisään hieman viileää ilmaa. Hän kohotti tyynynsä sängyn päätyä vasten ja kohotti itsensä parempaan asentoon sulkien taas silmänsä. Eikä hän silti nukkunut.

    Jokainen vietetty hetki omissa ajatuksissaan tuntui vain vievän hänet kauemmaksi todellisuudesta. Hän alkoi harkitsemaan, oliko kredipselleeniannos sittenkin vaikuttanut häneen jotenkin. Vaikka Bladiskin oli myöntänyt, että annos oli pieni ja mahdollisesti jopa vanhentunut.

    Joten miksi, joka kerta, kun hän sulki silmänsä, hän näki taas aallot? Ja kivikon. Puunsäpäleet. Tunsi kivun ja hädän.

    Miksi hän muisti punaiset huolestuneet kasvot, jotka hänet olivat sieltä löytäneet?

    Joka kerta, kun hän yritti tietoisesti siirtää ajatuksensa jonnekin muualle, se muisto palasi hänen mieleensä selkeämpänä ja selkeämpänä. Hän erotti siitä jo meriveden suolaisen maun. Maistoi märän, leväisen kiven. Veren, joka valui hänen suuhunsa.

    Hän yritti kamppailla sitä vastaan. Hän ei tahtonut sitä muistoa. Hän oli ollut onnellinen, kun se oli viety häneltä.

    … viety.

    ”Hetkinen”, Geevee ajatteli mielessään.

    Miten niin viety?

    Hän ei halunnut antautua muistolle. Se tuntui väärältä. Hänen olemassaolonsa jokainen palanen tahtoi vältellä sitä. Tai kaikki paitsi yksi. Se loputon uteliaisuus, joka oli tehnyt hänestä kirjastonhoitajan alun pitäenkin, janosi ainoastaan tietää lisää.

    Kun hän lopulta antautui ja nukahti, oli hänen leponsa levotonta. Hän pyöri. Hän haukkoi henkeään. Ulkopuolinen katsoja ei olisi uskonut tontun olevan unten mailla sen perusteella, kuinka paljon hän sängyssään liikkui.

    Eikä hän kauaa nukkunutkaan. Tunnin. Ehkä puolitoista. Geevee ei tiennyt. Hän ei ollut katsonut kelloa ennen nukkumaan menoa. Jostakin syystä se sama viha, mitä hän koki pienoismallivenettään kohtaan koski myös kelloja.

    Hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Geevee tiesi, että hänen sydämensä ei ollut aivan samanlainen kuin muilla, mutta hän tiesi, että siihen ei kuulunut koskea niin kovaa.

    Kun hänelle valkeni, miksi, hän säntäsi ulos asunnostaan sellaisella vauhdilla, että pidempijalkainen olisi jäänyt helposti jälkeen. Rintaansa puristava pieni mies säntäsi Bio-Klaanin hiljeneville kaduille herättäen kulman takana turkisviittaan kietoutuneen hiljaisen tarkkailijan ajatuksistaan. Vaehran oli ollut oikeassa.

    Vaehran oli jo lukitsemassa arkiston ovia, kun Suga marssi niistä vielä sisään. Asiakastietokoneessa paloi yhä valot, mutta Vaehran ei ollut ymmärtänyt lukemaansa enää pitkään aikaan. Hänkin olisi mielellään lähtenyt yöpuulle, mutta huolestuneella ilmeellä varustettu jään toa pisti stopin niille haaveille.

    He käytännössä katsoen juoksivat linnakkeeseen. Suga kuitenkin johdatteli heidät reilusti ohi Geeveen asunnosta ja suoraan adminaukiolle. Vaehranille selvisi nopeasti, että he marssivat määrätietoisesti kohti admintornia.

    ”Päätellen siitä, että hän ei tullut välittömästi ulos, se, ketä hän tuli tänne tapaamaan, otti hänet vastaan”, Suga selvitti. ”Ja… olen melko varma, että hän itki koko matkan tänne.”

    Vaehranin sydänkivi jätti lyönnin välistä. Hän ei ollut nähnyt Geeveen itkevän kertaakaan. Ei koskaan. Sympaattisesta ja hellästä ulosannistaan huolimatta Geevee ei ollut koskaan ollut hänestä erityisen herkkä. Tontun jalat olivat aina niin tukevasti maassa, että surulle ei jäänyt paikkaa. Mutta ei hän Sugan sanoja myöskään epäillyt. Hän tiesi, että jokin oli pielessä. Oli nähnyt sen ystävänsä kasvoilta… eikä hän ollut sanonut mitään.

    ”Hitto soikoon…”

    Suga kuuli huolen Vaehranin äänestä, mutta keskittyi saattamaan toan oikeaan osoitteeseen. Hän toivoi hartaasti, että Geevee oli yhä sisällä. Ketä ikinä hän olikaan mennyt torniin tapaamaan, varmasti päästäisi heidät sisään…

    … tai olisi heitä alhaalla jo vastassa.

    ”Olette myöhässä. Hän lähti aivan muutama hetki sitten”, Xela huusi adminaukion halki harppovalle kaksikolle jo hyvän matkan päästä. Tawan sihteeri oli kietonut itsensä useampaan paksuun kaulahuiviin ja nojaili kädet ristittynä admintornin sisäänkäynnin viereiseen seinustaan. Hän korjasi valuvia silmälasejaan ja odotti kärsivällisesti, että toat saapuisivat puhe-etäisyydelle, ennen kuin jatkoi.

    ”Hän saapui tapaamaan Tawaa, mutta keskustelu jäi aika lyhyeksi. Pinkoi tovi sitten jo pihalle.”

    ”Tawaa?” Vaehran ihmetteli. ”Millä asialla?”

    ”Vaikka tietäisinkin, minulla ei ole tapana paljastaa muille adminin ja klaanilaisten kahdenkeskisiä keskusteluja, vaikka… olisinkin sattunut ne kuulemaan”, Xela selitti hieman vaivaantuneena.

    ”Ehkä voisitte kysyä Geeveeltä itseltään.”

    ”Tiedätkö, minne hän meni?” Vaehran kysyi toiveikkaana. Ja toiveeseen vastattiin. Xela nyökytteli päätään tietäväisesti.

    ”Veikkaisin hautuumaata. Seurasin häntä kaksi korttelia, kunnes en enää tohtinut jatkaa.”

    Vaehran ja Suga vilkaisivat toisiaan. Kumpikaan ei äkkiseltään keksinyt, miksi Geevee sinne oli rynnännyt.

    ”Kiitos, Xela”, Suga kumarsi. Toa-kaksikko oli jo ryntäämässä Geeveen kintereille, mutta Xela huikkasi kovaan ääneen pitääkseen heidän huomionsa vielä hetken.

    ”Itse asiassa, Tawa tahtoisi puhua tänään vielä sinun kanssasi.”

    Tämän sanat oli ilmiselvästi tarkoitettu Sugalle, joka pysähtyi paikalleen hämmentyneenä.

    ”Tänään? Onko jotain tapahtunut?”

    ”Mm-h. Peelo on tullut takaisin”, Xela selitti.

    ”Takaisin?” Suga ähkäisi. ”En… tiennyt että hän oli koskaan poistunut.”

    ”Hän saa selittää itse. He keskustelevat Tawan huoneessa parhaillaan.”

    Suga ja Vaehran tuijottivat toisiaan hetken, mutta tulen toa taipui nopeasti ja nyökkäsi Sugalle myöntymisen merkiksi.

    ”Etsi ystäväsi”, Suga pyysi.

    ”Etsin. Kiitos.”

    Vaehran puristi vielä tiukasti Sugan olkapäätä kiitoksensa vahvistamiseksi ja lähti sitten juoksuun kohti Xelan osoittamaa suuntaa. Perään jäänyt kaksikko seurasi hetken tämän menoa, mutta kääntyivät sitten pikaisesti tornin sisäänkäynnille ja Xelan johdattelemana he lähtivät kiipeämään pitkää portaikkoa ylöspäin. Reipasta kävelyä illan harjoittanut Suga pohti jälleen kerran ääneen sitä, miksi admintorniin ei ollut asennettu hissiä. Xela naurahti ääneen toan kommentille ja päätti olla kertomatta tälle tavarahissistä, jolla hän itse yleensä tornissa liikkui.

    Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti.

    Oli kulunut neljä päivää siitä, kun he olivat hyvästelleet Lähetin Xialla. Matka oli siitä jatkunut pitkin saarijonojen ja pohjoisen mantereen rannikkoja kohti etelää. Tarkastajalta saadussa veneessä ei ollut paljoa tilaa, mutta nyt, kun heitä oli enää kaksi, se riitti vallan mainiosti. Omaan päätyynsä käpertynyt Arkistoija ei ollut sanonut muutamaan tuntiin sanaakaan, vaikka häntä vastapäätä istuva Etsivä oli kovasti yrittänyt pitää tunnelmaa yllä kertomalla tarinoita, joita tämä oli Kristallisaarillaan aikaa viettäessään lukenut.

    Arkistoijan hiljaisuudelle oli kuitenkin hyvä syy, eikä se ollut minkäänlainen kaunan kanto suurikokoista ystäväänsä kohtaan. Arkistoija sattui vain olemaan pahasti merisairas. Fakta, jota hän ei aikaisemmin tiennyt, sillä Mustan Käden palveluksessa hänet oli aina kuskattu uusiin paikkoihin lentäen.

    Tunti tunnilta paheneva aallokko ja horisontissa näkyvät sysimustat pilvet eivät varsinaisesti helpottaneet hänen oloaan. Tarkastajan taialla liikkuva vene pysyi paremmin reitillä kuin se olisi kummankaan heistä ohjaamana pysynyt, mutta sekin siunaus alkoi löytää rajansa. Mitä pidemmälle pohjoisen mantereen rantaviivaa he etenivät, sitä korkeammiksi aallot muuttuivat. Eikä kumpikaan heistä tiennyt, kuinka muuttaa kurssia. Tapaa rantautua ei yksinkertaisesti ollut.

    Kun myrsky lopulta iski, vene pysyi reitillään vain muutaman minuutin. Se yritti epätoivoisesti korjata kurssiaan, mutta aaltoja vastaan kamppaileminen oli täysin turhaa.

    Oli kohtalon ivaa, että he kääntyivät ympäri sen rantatörmän läheisyydessä. Puhdasta sattumaa, että meren ikuisen syleilyn sijasta he iskeytyivätkin märälle, mutta silti kiinteälle maalle.

    He olivat vain tehneet sen aivan liian lujaa.

    Kun hän avasi silmänsä, näki hän ensimmäisenä veljensä. Valtava lommo Etsivän kallossaan ei vuotanut, mutta mytty johtoja pursusi siitä ulos ja luikerteli pitkin lohkaretta, johon tämän haaksirikko oli vauhdilla päättynyt.

    Arkistoija yritti kutsua tätä, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen pinnistellessään hän tajusi, kuinka paljon vettä hän oli niellyt. Ja silloin kaikki pimeni.

    Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka kauan he olivat siinä maanneet. Sen olisi pitänyt olla heidän loppunsa. Mutta niin vain kävi, että pieni Arkistoija avasi vielä silmänsä. Aurinko paistoi. Valo hänen veljensä silmissä paistoi, mutta kumpikaan heistä ei ollut liikkunut senttiäkään. He makasivat yhä siinä keskellä kivikkoa, veneen puisten säpäleiden muodostamassa pedissä.

    Sitten hän ymmärsi, mihin hän oli havahtunut. Hän oli kuullut huutoa. Sitten askeleita. Lopulta pienet punaiset jalat astelivat heidän eteensä. Oli liian vaikea nähdä. Kaikki oli sumuista. Arkistoija oli varma, että hänen keuhkoissaan oli yhä desitolkulla merivettä.

    Hahmo kumartui. Mekaanikon huolestuneet kasvot tervehtivät häntä ensimmäistä kertaa vuosiin.

    Arkistoija menetti tajuntansa, mutta tällä kertaa hymy kasvoillaan.

    Hän oli saanut viltin harteilleen. Useamman valveilla vietetyn harhaisen hetken jälkeen hän oli viimein tullut pysyvästi tajuihinsa. Siinä vaiheessa he olivat kuitenkin jo päässeet perille. Laiva, joka heidät oli mukaansa noukkinut, oli seilannut heidät päämääräänsä.

    Puinen alkeellinen linnake ei ollut sitä, mitä Arkistoija oli odottanut. Siellä vaelteleva kirjava väki eleli pääosin teltoissa, jotka avattiin päiväsaikaan torinkaltaiseksi pieneksi kokoontumispaikaksi. Muutamaa varsinaista rakennusta asuttivat pääasiassa linnakkeen asioista päättävät olennot. Niihin kuului ainakin punainen hämähäkki, jonka Arkistoija oli nähnyt pariin otteeseen vaeltamassa pitkin pientä kylää. Niihin kuului myös toa Tawa, joka oli ottanut hänet vastaan avosylin.

    Etsivä oli viety jonnekin pois. Arkistoija ei ollut kuullut hänestä sen jälkeen paljoa, mutta ei kuulemma ollut varmaa, selviäisikö tämä päähän kohdistuneesta vammastaan. Tawa oli lohduttanut häntä. Se oli ollut mukava ele. Keltainen toa oli kuitenkin niin kiireisen oloinen, että Mekaanikko oli nopeasti ottanut tehtäväkseen pysyä Arkistoijan rinnalla tämän toipuessa kivikkoisesta matkastaan.

    Heillä oli niin paljon puhuttavaa. Niin paljon, mitä heidän tulisi kertoa toisilleen. He eivät olleet nähneet toisiaan sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Sen jälkeen, kun Musta Käsi oli luhistunut oman painonsa alla.

    Kumpikaan ei vain löytänyt oikeita sanoja. Sen sijaan Mekaanikon punainen käsi oli puristunut Arkistoijan sinisen käden ympärille, eikä päästänyt enää irti. Arkistoija ei valittanut. Hänen rakkaan veljensä läsnäolo oli ainoa asia, joka häntä lohdutti.

    Tawa löysi kaksikon linnakkeen rannasta pelastusta seuraavan aamun jo vaihtuessa päiväksi. Hän pyysi Mekaanikkoa näyttämään Arkistoijalle paikkoja. Olihan tämä viettänyt jo useamman kuukauden linnakkeessa veljiään odottaen. Hän kuitenkin ilmoitti myös, että heitä odottaisi linnakkeessa vieras, joka tapaisi heidät ihan muutaman hetken päästä.

    Mekaanikko virnuili. Arkistoija päätteli siitä, että tämä tiesi jo, kuka vieras oli. Arkistoija ei kuitenkaan kysellyt sen enempää. Hän tiesi, että se selviäisi hänelle pian.

    He olivat kiertäneet toripisteet jo kahdesti läpi, kun keltainen toa viittoili heitä astumaan takaisin rantaa päin. Siellä Arkistoija näki hänet. Hän ei ollut uskoa silmiään. Hän oli varma, että haaksirikko oli varmasti koitunut hänen kohtalokseen ja nyt hän oli tuonpuoleisessa näkemässä harhoja.

    Mutta totta se oli. Vesirajassa seisoi toinen toa. Veden toa. Hymy jalon Rurun peittämillä kasvoillaan.

    ”Tiesimme etsiä teitä, kun venettänne ei alkanut kuulumaan. Ja sitten se kauhea myrsky iski. Onneksi löysimme teidät niin pian sen jälkeen”, Tawa selitti taluttaessaan kaksikkoa lähemmäksi heitä odottavaa naista.

    ”Siinä ajassa… hän kuitenkin ehti lähtemään Metru Nuilta. Oli teistä niin huolissaan. Halusi varmistaa, että pääsette perille.”

    Arkistoija ei ollut nähnyt Niziä monestikaan ilman tavaramerkikseen muodostunutta valkoista takkiaan. Ilman sitä toa näytti jotenkin yllättävän arkiselta. Tai olisi näyttänyt, jos toan olemusta ei olisi hallinnut se loputon uupumus ja suru, jonka läpi hän oli tiensä Klaanin saarelle raivannut. Tämä kuitenkin otti tätä kohti juoksevan Arkistoijan välittömästi syleilyynsä. Toa ei katunut hetkeäkään, että oli lähtenyt pienten perään. Eivätkä Arkistoija ja Mekaanikko sitä silloin tienneet, mutta se tapaaminen totta kai oli heidän viimeisensä.

    ”Kiitos”, Niz lausui halauksensa ylitse Tawalle, joka seisoi sivummalla Mekaanikon kanssa seuraamassa onnellista jälleennäkemistä.

    ”Olen vain onnellinen, että kaikki ovat hengissä”, Tawa naurahti. Arkistoija irtosi silloin Nizin otteesta ja käänsi katseensa toiveikkaana keltaisen toan hymyileviin kasvoihin.

    ”Etsivä siis…”

    ”Elää”, Tawa vahvisti. ”Hän ei… ehkä ole aivan oma itsensä, mutta uskomme, että saamme hänet tuosta vielä pystyyn.”

    Mekaanikko hyppi paikallaan innoissaan. Niz nousi pystyyn polviltaan, jonne oli laskeutunut Arkistoijan tavatakseen. Tawa ja veden toa tuijottivat toisiaan hetken merkitsevästi.

    ”Saisinko vielä hetken heidän kanssaan”, Niz pyysi. Tawa nyökkäsi, mutta kääntyi vielä kertaalleen veden toan puoleen, vaikka tiesikin jo, mikä tämän vastaus oli.

    ”Tiedätkö, täällä olisi paikka myös sinulle.”

    Niz vastasi pyörittelemällä päätään, mutta ei voinut estää itseään hymyilemästä toan ehdotukselle.

    ”Ei vielä, toa Tawa. Ei vielä… mutta kiitos tarjouksesta.”

    Tawa nyökkäsi hiljaa, pakotti kasvoilleen vielä yhden lempeän virnistyksen ja lähti kävelemään kohti telttakylää jättäen Mekaanikon ja Arkistoijan Nizin hoiviin.

    ”Tule tänne”, toa viittaili Mekaanikolle, joka loikki alamäkeä rantaviivaan Arkistoijan rinnalle. Niz laski kätensä näiden olkapäille – vasemman Mekaanikon ja oikean Arkistoijan. Oli kivuliaan selvää, että toa pidätteli itkua. Eikä kumpikaan pienistä miehistä oikein ymmärtänyt, miksi.

    He keskustelivat siinä vielä pitkään, mutta Geevee ei muistanut siitä sanaakaan. Ei, vaikka kaikki muu siitä päivästä oli palannut niin elävänä hänen muistoihinsa.

    Hän kuitenkin muisti yhden asian. Yhden yksityiskohdan, jota hän ei ollut silloin ajatellut tarpeeksi.

    Hetkeä ennen kuin meri oli nielaissut toa Nizin heidän silmiensä edessä, oli hän vuorotellen laskenut kätensä sekä Arkistoijan että Mekaanikon päiden päälle.

    Se oli tuntunut vain ystävälliseltä puristukselta. Äidilliseltä rakkaudelta.

    Mutta vasta nyt Geevee tajusi, että siinä hetkessä, toa Nizin oikea käsi oli hohtanut eri sinisenä kuin se normaalisti teki.

    Vaehran löysi ystävänsä polviltaan kivisen pienen hautakiven edestä. Toa ei ajatellut, vaan ainoastaan juoksi. Juoksi, kunnes saavutti ystävänsä ja tarttui tätä niin tiukasti kuin suinkin pystyi.

    Kyyneleet olivat muodostaneet pienen lammikon multaan Geeveen eteen. Hysteerisesti hengittävä arkistoija tarttui ystävänsä puristettuihin käsiin kuin ne olisivat olleet viimeinen meressä kelluva parru, joka piti häntä pinnalla.

    ”Vaehran…”

    ”Minun ei olisi pitänyt päästää sinua menemään. Olen pahoillani. Olisi pitänyt sanoa jotain… Minä…”

    ”Vaehran, minulla oli veli.”

    Itkunparahdusten seasta ilmoille puristetut sanat saivat Vaehranin viimein nostamaan katseensa hautakiveen, jonka eteen Geevee oli lysähtänyt.

    Creedy.

    ”Vaehran, minulla oli veli ja… ja…”

    Vaehran puristi ystäväänsä yhä lujempaa. Hän toivoi, että se jotenkin siirtäisi Geeveelle sen verran rohkeutta, että tämä saisi sanansa sanotuksi.

    ”Minä… minä en muistanut häntä, Vaehran. Minä unohdin oman veljeni…”

    ”Geevee.”

    ”Me ohitimme toisemme melkein joka päivä. Tervehdimme. Jatkoimme matkaa. Ihan kuin kenet tahansa. Mutta Vaehran… hän oli minun veljeni…”

    ”Geevee…”

    ”Tiesin, että hänet oli haudattu, mutta… Vaehran minä unohdin… minä en tiennyt… miten minä en tiennyt?”

    Geeveen ääni rikkoutui taas ja hänen sanansa hajosivat kyyneltensekaiseksi sotkuksi. Vaehran puristi nyt niin lujaa kuin vain uskalsi. Hän ei voinut estää palaa nousemasta omaan kurkkuunsa. Joten hän puristi yhä vain polvet hiljalleen upoten hautausmaan multaan.

    ”Kuinka minä saatoin unohtaa… ja miksi minä nyt muistan?” Geevee tukahdutti sanansa ystävänsä käsivarsiin.

    Tuoreet kanervat Mekaanikon haudalla värähtelivät kevyessä syystuulessa. Hautakivi, joka tämän viimeiselle leposijalle oli tilattu, ei sisältänyt muuta kuin nimen. Kuten Arkistoijakin, Mekaanikkokin oli saanut itselleen Bio-Klaanissa nimen.

    Arkistoija ja Mekaanikko. Geevee ja Creedy. Veljekset. Rakkaat veljekset, jotka olivat vain unohtaneet.

    Taivaalla. Siinä, missä kappale 104;252.6. oli joskus loistanut, oli nyt pelkkää pimeyttä.

    Sen saman taivaan alla Delek oli joskus istunut karttojaan piirrellen. Nyt sen saman taivaan alla pieni arkistoija kaipasi veljeään.

    Sen arkistoijan ja tämän toa-ystävän taivas oli pimeämpi kuin se, mikä Delekin. Heidän taivaassaan siinä, missä ennen paistoi Muovaajan legendan mukaan nimetty tähti, oli nyt pelkkää tyhjää.

    Mutta kun Geeveen viimeisetkin voimat kaikkosivat ja tämä lysähti pelkästään rakkaan ystävänsä kannateltavaksi, ei kumpikaan heistä suonut ajatustakaan sille, mikä loisti tai oli loistamatta heidän yläpuolellaan.

    Sillä mitä väliä oli, jos tähdet kuolivat? Olivat ne sitten loppuvia maailmoja tai oman painonsa alle luhistuvia kaasupalloja.

    Väliä oli vain yhdellä asialla.

    Geeveellä oli veli. Ja hän rakasti sitä veljeä enemmän kuin ketään maailmassa.

    Ja nyt hän muisti.

    Jostain syystä, hän muisti.

  • XII

    Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun kellosepän lahoavat askeleet häpäisivät kaksoiskunigattarien valtakuntaa. Lihakasvojen hallitsijat aistivat, että tällä kertaa jokin oli toisin. Hopeisia tasankoja pitkin liikkuva musta hahmo eteni määrätietoisesti kohti parvien pesää. Kohti myrkynvihreän taivaan alla sykkivää pyhää kotia.

    Tasangoilla vaeltavat Va:t väistyivät sepän tieltä vasten kuningatarten käskyjä. Vaistot olivat parven tahtoa voimakkaampia. Ne haistoivat sepän rinnassa vellovan säihkeen. Samat voimat, jotka olivat muovanneet maailman heidän ympärillään, sykkivät nyt tunkeutujan sisällä. Vääjäämättömän tuomion tunne matkusti pitki parven tietoisuutta aina todellisuuden kaukaisimpia kolkkia myöten.

    Ei ollut hallitsijoiden halu päästää seppää etenemään, mutta ajan alkuvoiman edessä kavahtaneet lapset eivät käyneet sotaan tätä vastaan. Tunkeilijan väännettyä syrjään pesän verhonneet valheet, astuivat viimein esiin kaartilaiset. Sepän ja vallitsijoiden välissä seisoi kuusi hopeista soturia kilvet tanassa. Lihakasvojen koloissa silmät kiiluivat, kun ne mittailivat tunkeilijaa. Valmiina karkottamaan tämän takaisin materiaaliseen todellisuuteen, josta tämän vääristynyt ruumis oli siinnyt.

    Liha kaartilaisten sisällä sykki kuningatarten raivon tahtiin. Korkeuksista tunkeilijaa tuijottavat kolossit haistoivat saman kuin näiden tasangoilla vaeltavat lapsetkin. Sepän rinnassa sykki jo kahdeksan arkkilihan lähteistä. Pyhäinhäväistys, joka ei jäisi rankaisematta. Siskojen valtakuntaa, ja näiden silvotun äidin perintöä, ei seppä anastaisi.

    Korviahuumaavasta karjahduksesta kaartilaiset aloittivat rynnäkkönsä. Hopeiset soturit poistaisivat ensin sepän turmelluille kasvoille nousseen virneen, ja sitten sepän itsensä.

    Tuomionpäivä
    Teknisesti Ottaen Kaikkialla

    Valkosävyisen kaartilaisen hyökkäys pysähtyi sepän kouraan. Väkevä käsi puristi kasaan kilven, josta purkautuva infernaalinen kakofonia tukahtui tunkeilijan torjuntaan. Maahan rusennettu kaartilainen sivummalla onnistui viimeisillä voimillaan läpäistä sepän laukauksella kuumaa energiaa estäen tätä repimästä kourissaan sätkivän kaartilaisen kasvoja tämän sisuksista.

    Kaartilaisista musta, pinnaltaan yhtä synkkä kuin seppäkin, oli kuitenkin vartonut hetkeään. Yhdellä kilpien heilautuksella ampumahaavaa puristava tunkeilija menetti tasapainonsa ja lähti putoamaan kohti vihreää taivasta kuin painovoima itsessään olisi hänet pettänyt.

    Sepän sinkoutuessa kohti taivasta iskivät kuningattaret valtaistuimeltaan. Udusta tunkeilijan ympäriltä kuului ensin kaksi karjahdusta. Sitten laskeutui hiljaisuus. Sepän suuntavaisto oli kuitenkin täysin kadoksissa painovoimaa taivuttavan hyökkäyksen vuoksi, eikä tämä kyennyt paikantamaan äänen suuntaa ajoissa.

    Sumusta iskevä punainen kita vei mukanaan sepän vasemman käden. Ennen kuin tämä ehti tuskastaan edes parahtaa, iski samalla voimalla sininen kita, jonka mukana repeytyi irti kaikki vyötäröstä alaspäin. Hyökkäyksen jälkeen musta kaartilainen käänsi taas kilpiään ja matka pinnalle alkoi. Painovoima noudatti jälleen lakejaan. Kellosepän runneltu ruho nesteytyi iskun voimasta.

    Sen olisi kuulunut merkitä voittoa, mutta lihan kanssa liittoutunut tunkeilija ei ollut enää oman olemassaolonsa ohjaksissa. Kirkuva luuranko kasasi itsensä siinä, mihin sepän elämä oli hetki sitten päättynyt. Musta liha kietoi itsensä rangan ympärille ja terävät hampaat purskahtivat jälleen ulos repien auki silmättömät kasvot.

    Kaksi viimeistä kaartilaista, ne jotka olivat säästyneet sepän raivolta, eivät epäröineet tehdä vastaiskua. Energia rätisi sotureiden välillä, kun nämä valmistautuivat polttamaan sepän uuden ruumiin karrelle. Mutta arkkilihan kärsivällisyys oli tullut päätökseensä. Seppä oli pelannut aikaa riittävästi. Kuningattaret katsoivat avuttomina, kuinka näiden viimeiset suojelijat lävistettiin, kun hopeisen maan sisältä purkautui kaksi pilaria kiiltävää messinkiä ja tunkeilijan tahto puristi otteeseensa valtakunnan sisällä sykkivän voiman.

    Kunnes seuraava hyökkäys kahlitsi heidätkin. Sepän kädet kohosivat hitaasti kohti taivaita ja niiden mukana nousi teknisesti olemassaolevan maailman ytimessä raksuttava koneisto. Valtavat tikittävät rattaat ja messinkiset kiinnikkeet kuristivat kuningattaret otteeseensa. Kaulojen ympärille puristuvat kellokoneiston palaset alkoivat vetämään hallitsijoita kohti maata. Pyristelystään huolimatta sisarusten voima ei riittänyt murtamaan kahleita. Raivon vallassa kihisevät, henkeä haukkovat sisarukset kirosivat sepän siihen samaan maan rakoon, johon he olivat itse parhaillaan vajoamassa. Ja seppä nauroi vanhan parven vanhoille hallitsijoille. Hänen uusi, puhdas maailma ottaisi paikkansa muinaisen monarkian synnyinpaikassa. Aika itsessään taipuisi hänen tahtoonsa.

    Ja viimeisenä pilkan eleenään hän näytti sisaruksille Totuuden. Mustat kädet puristuivat nyrkkiin ja arkkilihan voima vavisutti todellisuutta sen syvää, mekaanista ydintä myöten.

    Vanha Parvi kuningattarineen katsoi kauhuissaan, kuinka taivas heidän yläpuolellaan pirstoutui. Tyhjyys, joka oli sen rikkonut, velloi kaiken peittävänä massana todellisuuden keskellä. Kuin musta aurinko, se paistoi, ja paisteellaan söi kaiken, mikä ei ollut puhdasta. Kellosepän virne saattoi vanhat kuningattaret hautaansa, kun kellokoneisto veti nämä hopeisine suojelijoineen kohti tuntemattomia syvyyksiä. Maailman ytimeen, jossa vain aika hallitsi.

    Ja silloin taivaankannen hiljainen kuolema söi väritkin.

    Aikaakin vanhemmat tasangot valkaistuivat hetkessä. Kellokoneiston kaunis messinki haalistui. Sepän musta pinta kului, kunnes oli vain valkoista. Taivas söi, kunnes syötävää ei enää ollut. Totuus syrjäytti vanhan koneiston ja jätti tilalle puhtauden.

    Hän asteli koneistoon sen uutena kuningattarena ja jätti kelloon käen, joka alkoi laskemaan kohti seuraavaa keskiyötä.

    Kaksitoista

    Se alkoi heti keskiyön lyötyä.

    Lastaushallin ovet räjähtivät saranoiltaan sellaisella voimalla, että niitä lähimpänä torkkunut yövuorolainen lensi maahan lepopaikkana toimineelta penkiltään. Maassa verta vuotavia korviaan puristava le-matoran uikutti ääneen, kun tummiin pukeutuneet tunkeilijat rynnivät halliin sisään aseet kattoa kohti rätisten.

    Alueen ainoa vartija oli juossut halliin kiekonheitintä hätäisesti ladaten. Hälytykset olivat soineet aivan liian myöhään eikä puoliksi univormuunsa päässyt vahti ehtinyt saada kiekkoa edes paikalleen, kun energia-aseen laukaus repi hänen rintakehäänsä niin valtavan reiän, että hänen henkensä loppui siihen paikkaan. Eloton ruumis tömähti maahan ja kolmet valtavat askeleet rynnivät surutta tämän ylitse.

    Joukkoa johtava korsto, tavanomaistakin raskaammin pukeutunut steltinpeikko ärjyi komentoja kahdelle rikoskumppanilleen. Skakdit laskivat vihreähohtoiset lasit silmilleen ja alkoivat skannailla varastohallia katseillaan. He löysivät etsimänsä nopeasti.

    Toinen näistä riensi välittömästi iskua johtavan peikon luokse ja viittoili hallin toiselle laidalle, jossa heidän huomionsa oli kiinnittänyt kaksi erityisen suurikokoista metallista konttia. Steltiläinen nyökkäsi ja käänsi kenelle tahansa muulle epäkäytännöllisen suuren aseensa kohti nurkkaan ahdistettuja varaston työntekijöitä.

    ”Kuka teistä osaa käyttää tuota nosturia?”

    Kysymystään painottaakseen peikko painoi kevyesti aseensa liipaisinta ja antoi pienen määrän sinistä energiaa purkautua sen piipusta. Viisi kauhuissaan konttaavaa työntekijää vilkaisivat yksissä tuumin ensin toisiaan ja sitten neljän heistä katseet kääntyivät porukan oranssihenkseliseen päällikköön. Peikko virnisti ja kaappasi matoranin puristuksiinsa.

    ”Alus”, hän huusi seuraavaksi ja kontteja lähempää tutkinut skakdi nyökkäsi ja lähti juoksemaan ulos. Sillä aikaa peikko survoi varaston työnjohtajan kovakouraisesti keskellä hallia sijaitsevan kattonosturin ohjaimiin. Aseen piippu liittyi matoranin seuraksi ohjaamoon.

    ”Nuo kaksi”, peikko ärjähti ja osoitti kohti kätyriensä valitsemia kontteja. ”Perälle.”

    ”M- minkä perälle?” työnjohtaja ehti kysyä, ennen kuin paikan valmiiksi pirstaloitu oviaukko räjähti. Koko hallin seinä romahti kasaan, kun kanokakäyttöinen leijurekka peruutti siitä läpi takaluukku ammollaan.

    Peikon murhaava katse ja pienieleinen vilkaisu kohti alusta oli tarpeeksi viestimään matoranille, mitä häneltä odotettiin. Hän työnsi avaimen koloon ja katossa kahden akselin mukaisesti siirtyvä nosturi hyrähti käyntiin. Halliin peikon kanssa jäänyt skakdi oli sillä aikaa ottanut vastuun muista työntekijöistä ja piti nämä ruodussa lepuuttamalla kiväärinsä piippua korvista edelleen vuotavan le-matoranin ohimolla.

    Aseen piipulla motivoitu johtaja työskenteli tehokkaammin kuin koskaan eläessään. Kontit siirtyivät vauhdilla hädin tuskin paikallaan pysyvän leijurekan perälle. Tasapainoiseksi lastausta ei voinut kutsua, ajoneuvo hädin tuskin pysyi enää suorassa epäsymmetrisen lastauksen jäljiltä, mutta kiireen puristamalle peikolle työ oli tyydyttävästi suoritettu. Tästä kiitokseksi työnjohtaja sai iskun kiväärin perästä ja tämä menetti tajuntansa nosturin ohjaimia vasten.

    ”Pomo, entäs nämä?” karjahti työntekijöitä vahtiva skakdi, kun peikkopäällikkö viittoili tätä liukenemaan kanssaan kohti lastattua ajokkia.

    ”Siivoa pois. Turha jättää todistajia.”

    Mustaan, peittävään kankaaseen pukeutunut harjakas irvisti kädet päänsä päälle nostaneille työläisille, jotka vapisivat holtittomasti peikon käskyn kuultuaan. Skakdi nosti kiväärinsä panttivangeista tätä lähimpänä uikuttavaa miestä päin.

    ”Bisnes on bisnestä”, korsto tuumasi ääneen. Todellisuus oli viimein uponnut myös muiden varaston työntekijöiden kalloon. Yksi alkoi viimein huutamaan apua. Toinen oli jo purskahtanut kyyneliin. Skakdin sormi puristui liipaisimelle, eikä sivummalla korviaan yhä pitelevä matorankaan voinut kuin katsoa voimattomana.

    Kivääri laukesi. Skakdi ei ollut ehtinyt huomaamaan pientä metallista esinettä, joka oli sekuntia aikaisemmin liukunut hänen jalkojensa juureen.

    Punainen ionikilpi purkautui esineestä viime hetkellä matoranien ja näiden teloittajan väliin. Zamor, joka skakdin piipusta oli lauennut, kimposi luotisuoraan takaisin sinne, mistä se oli lähtenytkin. Ammus pirstoutui skakdin kasvot kohdatessaan. Lentävät metallinsirpaleet lävistivät tämän kallon lukemattomista kohdista. Maahan tömähtänyt kirkuva, verta vuotava tunkeilija sai rekan perälle kapuavan peikon kääntymään. Häneltä kesti yksi hetki liian kauan ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Kreivin aikaan välintulon tehnyt vahki oli sillä aikaa ehtinyt jo niin lähelle alusta, ettei tämän hyökkäystä pystynyt enää estämään.

    Salamannopeudella liikkuva Xen taklasi peikon aluksen perukoille sellaisella voimalla, että sinne lastatut kontit työntyivät aivan tavaratilan perälle. Kokoisekseen aivan liian väkevän vahkin kuristusotteestakin peikko onnistui huutamaan ohjaimissa istuvalle skakdille iskemään nastan lautaan.

    Rekka-aluksen perällä kamppaileva kaksikko irtosi toisistaan viimein, kun ajoneuvo kiihdytti tuhatta ja sataa ulos varastohallista Le-Metrun öisille kaduille. Ioniteränsä sytyttänyt Xen yritti sivaltaa kohti puolelta toiselle heittelehtivää peikkoa, mutta saikin tiukan käännökseen mukanaan heittämän korston yhteiselle törmäyskurssille. Molemmat rämähtivät lattialle, Xen peikon valtavasta massasta ja peikko Xenin lujasta metallisesta rangasta.

    Pystyyn yrittäminen oli turhaa. Xen tajusi sen kamppailijoista ensimmäisenä. Peikon ylös kampeaminen vesittyi kivuliaaseen potkuun takakontin lattialla edelleen makaavasta vahkista. Peikon polvi irtosi sijoiltaan iskun voimasta ja voivotellen tämäkin jäi nyt makaamaan. Xenille tarjoutui pieni hengähdystauko, jonka aikana tämä ehti pohtimaan, kuinka pysäyttää liikkuva, heittelehtivä vempele.

    Hän mietti vain hetken liian pitkään. Raivon valtaama peikko ehti tarttua vahkia tämän kallosta. Ote puristi kovempaa ja kovempaa, mutta Xenin pään lujatekoinen metalli ei antanut myöten. Ymmärrettyään, että vahki oli liian vankkaa tehoa hänen otteelleen, päätti peikko hankkiutua kiusasta eroon vain heittämällä tämä avonaisesta aluksen takaovesta ulos. Viimeisellä hetkellä Xen yritti tarttua rekan takapuskuriin, mutta hän liikkui liian nopeasti. Hän iskeytyi naama edellä asfalttiin ja hetken kipua kirottuaan nousi katsomaan, kuinka rekka kaahasi kohti satamaa peikko takakontista käsin ilkkuen.

    Ryöstäjien suunnitelmassa oli vain yksi ongelma. Näiden määränpääksi valikoituneen sataman läheisyys tarkoitti myös sitä, että lähistöllä oli vettä. Ja se, että lähellä oli vettä, tarkoitti, että sen mestarille riitti, mistä ammentaa.

    Peikon ja tämän kuskin matka päättyi valtavaan vedestä koostuvaan seinään, joka oli varoittamatta kohonnut keskelle Le-Metrun öisiä katuja. Läheisiä varastorakennuksiakin korkeampi seinämä loiski äänekkäästi, kun rekka-alus ajoi täyttä vauhtia sen sisään. Siellä sen matka pysähtyi kuitenkin nopeasti. Alus jäi kellumaan keskelle vetistä vallia ja sen sisältä purkautui kaksi hahmoa, joista isompi ei selvästi ollut uinut eläessään.

    Xen loikki lommoutunutta leukaansa sivellen kadun halki nähdäkseen yllättävän luonnonvoiman tarkemmin. Vihreätiilisen tehdasrakennuksen kulman takaa häntä käveli vastaan tutun naisen siluetti. Kadun valaistuksen osuttua tätä kasvoihin, tunnisti Xen niiden kuuluvan kaupungin ainoalle henkilölle, jolla oli voima tehdä moinen temppu niin pienellä vaivalla. Naho virnuili vasen käsi kohti taivasta kohotettuna. Pienoiskokoinen vetinen laatta leijui hänen kätensä yläpuolella matkien täydellisesti suuremman seinän vellovia aaltoja… tai kenties juuri toisinpäin.

    ”Tulin niin nopeasti kuin pääsin. Mitä luulet, joko nuo pitäisi päästää alas?”

    Nahon kysymys sai Xenin vilkaisemaan takaisin vesiseinän sisälle, jossa rekkansa kanssa uiskentelevat varkaat yrittivät tuloksetta polskia kohti vallin reunoja. Joka kerta, kun toinen näistä näytti onnistuvan, valtava aalto läimäisi nämä takaisin kohti seinän keskustaa. Edestakaisin pulikoivalla skakdilla tuntui kuitenkin menevän paljon paremmin kuin tämän pomolla, jonka naama oli jo muuttunut punaiseksi hengityksensä pidättämisestä. Paniikki tuhosi vauhdilla viimeisiäkin hapenrippeitä tämän verenkierrosta. Hukkuminen oli ainoastaan yhden ison henkäyksen päässä.

    Xen kohautti olkiaan ja se riitti Naholle, joka sulki kohotetun kätensä ja laski sen alas. Vesiseinä valahti maahan ja kasteli koko kadunkulman. Putoava rekka ohitti skakdin ainoastaan vaivoin. Isku asfalttiin rysäytti tältä kuitenkin tajun välittömästi kankaalle. Henkeään haukkova peikko rysähti maahan melkein yhtä kovalla äänellä kuin ajoneuvonsakin. Lähellä käyneestä kylmästä kuolemastaan huolimatta tämä kuitenkin tokeni nopeasti. Nähdessään Metru Nuin suuren suojelijan ja häntä jo aiemmin pahoinpidelleen vahkin lähestyvän häntä, lähti varas kuitenkin vielä kerran yrittämään pakoa. Tällä kertaa jalkaisin.

    Matka loppui kuitenkin taas lyhyeen. Xenin aikaisemmin perille saama potku oli tehnyt tehtävänsä. Liukkaalla maalla peikon jalka petti lopullisesti, kun tämä yritti nostaa koko elopainonsa sen varaan. Kuului inhottava raksahdus ja uikuttava korsto rysähti maahan eikä enää noussut.

    ”Sinun tekosia?” Naho ihmetteli ja tutkaili peikon jalkaa, josta törrötti luu sellaisesta paikasta, mistä sen ehdottomasti ei olisi kuulunut. Vesi toan jalkojen juuressa oli alkanut värjäytymään verestä.

    ”Sain yhden aika hyvän potkun sisään”, Xen myönsi. Naho hymähti tyytyväisenä ja talsi sitten vatsallaan makaavan skakdin vierelle potkaisten tätä kulkiessaan. Vaimeasta ynähdyksestä päätellen tämäkään ei ollut kuollut pudotukseen.

    Kyljelleen kaatuneen aluksen takaosa toimi erinomaisena väliaikaissellinä kahdelle tajuttomuuden rajamailla seilaavalle rikolliselle. Kultakanohiset Metru Nuin kaartilaiset saapuivat muutamaa minuuttia Nahon perästä ja alkoivat hinaamaan rekkaa sisältöineen kohti lähintä asemaa. Normaalisti vahkien työ, mutta vapaaehtoisvoimilla vahvistetut Lhikanin uskolliset saivat lastinsa liikkeelle yhden ajoneuvon ja neljän keihäin varustautuneen vartijan voimin.

    Kaksi Ga-Metrusta saapunutta kaartilaista jäi Nahon ja Xenin kanssa katsomaan, kuinka joukkio katosi käännyttyään seuraavasta kadunkulmasta oikealle. Vahkilla oli kuitenkin kiire kääntyä jo takaisin. Kun Naho tiedusteli, minne hän oli menossa, vastasi Xen ainoastaan: ”Siellä oli kolmas.”

    Näkymä varastohallissa oli lohduton. Kun Xen palasi sinne Naho ja kaartilaiset vanavedessään, kyhjöttivät matoranit yhä ionikilven takana piilossa. Korviaan pitelevä toveri oltiin vedetty kilven taakse muiden joukkoon. Niin oli myös nosturista kiskottu työnjohtaja, joka ei ollut vieläkään palannut tajuihinsa. Murheellisen näyn kruunasivat kuollut yövartija ja kuiviin kilven eteen vuotanut skakdi, joka ei ollut liikkunut enää toviin.

    ”Mata Nui… auttakaa heidät pois täältä… ja soittakaa lääkintäyksikkö”, Naho parahti kaartilaisille, joista toinen puhui jo korvaradioonsa apuvoimia kutsuakseen. Xenin ja edelleen tolpillaan olevien varastotyöntekijöiden voimalla haavoittuneet kannettiin ulos odottamaan lääkintähenkilökunnan saapumista. Kun Xen viimein palasi sisälle, oli Naho kumartuneena ensi-iskun vastaanottaneen kuolleen yövartijan yläpuolella.

    ”En ehtinyt ajoissa…” Xen pahoitteli, mutta Naho ei suostunut ottamaan vastaan vahkin vaatimattomuutta.

    ”Ja olit silti paikalla minua nopeammin. Piru vie, meillä olisi pelkkiä ruumiita täällä, jos et olisi sattunut olemaan lähistöllä.”

    Nahon sanat eivät lohduttaneet Xeniä hirvittävän paljoa, vaikka hän tiesi kyllä itsekin, että hän oli liikkunut niin nopeasti kuin mahdollista. Ohikulkumatkallaan Xen oli kuullut, kuinka varkaiden rekka oli täräyttänyt varaston ovesta läpi. Protokollan mukaisesti hän oli soittanut heti lähimpänä partioivalle toalle. Hänen mielessään ei ollut kuitenkaan edes käynyt ajatus apuvoimien odottamisesta. Sisään rientänyt vahki oli siihen päätökseen tyytyväinen. Ionikilpi oli ehtinyt skakdin ja matoranien väliin viimeisellä mahdollisella sekunnilla.

    ”Tämä on julmaa… jopa xialaisten standardeilla”, Naho mutisi ja siveli sormellaan pitkin yövartijan auki ammottavaa rintakehää. Näky muistutti toaa aivan liikaa vanhoista päivistä.

    ”Mistä tiedät, että juuri xialaiset?” Xen ihmetteli. ”Eikä esimerkiksi metsästäjät.”

    ”Nämä ovat palkkasotureita”, Naho viittasi sivummalla omassa veressään makaavaan skakdiin. ”Metsästäjillä ei ole paljoa syytä palkata ketään tekemään omaa työtään. Ja minä tunnistin sen peikon. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku on maksanut hänet terrorisoimaan satamiamme.”

    ”Ne olivat valmiita teloittamaan koko poppoon. Mitä hittoa ne tahtoivat näin kovasti?” Xen pohti ääneen. Kontit, jotka varkaat olivat yrittäneet viedä mukanaan, olivat jo matkalla kohti asemaa, eikä Xen ollut ehtinyt edes ajatella niiden sisään vilkuilemista. Hänen onnekseen siellä, mistä kontit oli nostettu, oli pieni metallinen pöytä. Pöydän päällä taas lepäsi muutama kansio ja pino työnjohtajan muistiinpanoja. Ennen kuin Naho ehti edes älähtää väliin, vahki oli rynnännyt niiden luokse ja löysi päällimmäisen kansion ensimmäiseltä sivulta täsmälleen sen, mitä etsikin.

    ”Animus-paristoja…”

    ”Kuulostat siltä, että tiedät niistä jotain”, Xenin taakse astellut Naho tuhahti vähän liiankin äkkipikaisesti.

    ”Minä vietin puolet nuorista päivistäni sotalaivoilla, Naho”, Xen muistutti. ”Tai… nuoremmista päivistäni? Osaisin vaihtaa tällaisen unissani. Ja vaihdoinkin. Xcution söi tällaisen yhdellä lennolla.”

    Xen vilkaisi taakseen toaa, jonka kasvoilta oli kadonnut kaikki väri. Sitten hän vilkaisi takaisin kansioon. Sitten taas Nahoon, joka yritti parhaansa suoristaa ryhtiään.

    ”Miiiksi te muuten edes valmistatte näitä enää? Ei kai Metru Nuilla ole edes mitään näiden kanssa yhteensopivaa.”

    ”Yllättyisit, jos tietäisit, kuinka paljon Ta-Metrusta pyörii edelleen sota-ajan vempeleillä”, Naho korjasi jälleen kuin olisi harjoitellut argumenttinsa etukäteen.

    ”No olipa miten hyvänsä, näitä ei ehkä kannattaisi säilyttää enää vartioimatta. Jos xialaiset ovat valmiita tappamaan näiden vuoksi. Mitähän hittoa ne edes…”

    ”Sitä paremmalla syyllä me tarvitsemme vahkit takaisin kaduille”, Naho keskeytti. ”Oli ihme, että satuimme molemmat olemaan kulmilla. Kuinka monta tragediaa Metru Nuilla tapahtuu tänä yönä ilman, että saamme edes tietää?”

    ”Ei, et kai sinäkin puolla sitä kamalaa aloitetta…” Xen ähkäisi. Normaalisti Nahon pelkkä läsnäolo olisi saanut hänen mielensä perukat kutisemaan jännityksestä, mutta yhdellä vaivaisella mielipiteellä kuva, jonka hän oli sota-ajan sankarista mieleensä rakentanut, menetti tukipilarin, jos kaksikin.

    ”Minä tiedän, että olette huolissaan… Valkoisesta Kuningattaresta, mutta tämä kaupunki leviää käsiin ilman poliisivoimia. Hitto, minä en ole nukkunut melkein viikkoon. Eikä Lhikan. Ja jos väität itse pärjänneesi paremmin niin en usko. Musta Käsi voi jatkaa vahkitekoälyn tutkimista aivan vapaasti senkin jälkeen, kun ne on saatu takaisin virkaan.”

    Xenin päähän sattui. Ei siksi, että hänkään ei ollut unta paljoa viime aikoina harrastanut, eikä edes siksi, että hänen motivaationsa vääntää aiheesta oli pohjamudissa. Naho ei sitä tiennyt, mutta vahkin päässä käytiin parhaillaan täysin ääliömäistä keskustelua aiheen tiimoilta, eikä Xenillä itsellään ollut siihen sananvaltaa. Äänien kakofonian keskeltäkin hän kuitenkin onnistui viittomaan käsillään merkin, että hän ei halunnut jatkaa aiheen käsittelyä. Hän oli saanut tehdä sitä tarpeeksi jo paikallisen lehdistön kanssa.

    Xenin herpaannutti ulkoa kuuluvat hälytysajoneuvojen äänet. Apu oli saapunut traumatisoituneiden varastotyöläisten tueksi. Kun vahki ja toa saapuivat ulos, olivat fyysisesti loukkaantuneet jo henkilökunnan hoivissa kanokoilla leijuvan ambulanssin takana. Naho ohjeisti kaartilaisia ja hoitohenkilökuntaa myös hakemaan sisällä makaavat ruumiit. Rikostutkinta saapuisi seuraavana aamuna paikalle ja siivoaisi hallin.

    Puoliksi räjähtäneeseen ulkoseinään nojaileva Xen katsoi, kuinka tilanne viimein purkautui. Ambulanssin poistumisen myötä satama-alue hiljeni jälleen ja kauemmaksi kadunvarteen kerääntyneet yökyöpelit sivustaseuraajatkin lähtivät kohti kotejaan. Naho asteli Xenin vierelle nojaamaan samaiseen seinään. Hetken aikaa kumpikaan ei sanonut mitään, mutta lopulta Naho avasi suunsa ja sanoi ääneen sen, mikä illan kohtaamisessa oli ollut ilmiselvimmin pielessä.

    ”Jotakin on tapahtunut. Sinä et koskaan ole näin hiljainen.”

    Xenillä ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka vastata. Onu-Metrun syvyyksissä edellisenä päivänä tapahtunut kohtaaminen oli luonteeltaan niin toismaailmallinen, ettei hän olisi osannut kuvailla sitä ilman, että hän kuulosti seinähullulta. Hänen ajatuksensa viilettivät edestakaisin jossain silvotun äidin ja kranakuningattarien myrkynvihreän maailman välillä. Mikään siitä ei muotoutunut niin selkeäksi ajatukseksi, että sen olisi voinut jakaa. Toisaalta Xen ei ollut edes varma, oliko Naho sellainen, jolle hän olisi edes tahtonut.

    Mangai jäi lopulta ilman vastausta. Hän huokaisi syvään ja taputti Xeniä toverillisesti olkapäälle. Niin tehdessään hän huomasi viimein myös vahkin leukaan ilmestyneen jurmun, jonka aikaisempi taistelu oli aiheuttanut.

    ”Kuule, Xen. Äitisi ei koskaan ollut mikään runoniekka, luoja paratkoon ei ollut, mutta hänellä oli yksi ihan hyvä sanonta, joka jäi elämään Ga-Metrun prikaatissa sodan aikaan.”

    Xen ei ollut odottanut Niz-korttia tällaisessa tilanteessa. Kyllähän hän tiesi, että Ga-Metrun toat olivat historiallisesti aina pitäneet yhtä. Tämä ei silti tuntunut hänestä sopivalta hetkeltä nostaa asiaa esille.

    ”’Yö on pitkä, jos aamua pelkää.’ Lyhyt, ytimekäs ja täyttä totta. Se oli hänen tapansa KÄSKEÄ KOKO JENGI NUKKUMAAN JA VÄHÄNKÖ ÄKÄISEEN!”

    Xen ei voinut olla tirskahtamatta. Nahon kovaääninen imitaatio kuulosti paljon enemmän hänen äidiltään kuin sanonta itsessään. Hän pystyi helposti kuvittelemaan valkotakkisen veden toan ärjymässä sotilaille siitä, kuinka tärkeää uni oli aivojen toiminnalle.

    ”Niin, ehkä minun pitäisi”, hän sai lopulta kakistettua ulos. Naho ei näyttänyt millään tapaa tyytyväiseltä vastaukseen, mutta hän ei myöskään kokenut tehtäväkseen puristaa vahkista ulos mitään vasten tämän tahtoa.

    ”Kuule, en ole oikeasti kovin hyvä pitämään kannustuspuheita. Ne oli aina enemmän Mexxin heiniä.”

    ”Ei… tarvitsekaan”, Xen keskeytti. Enemmän kuin yhdellä tavalla, hän toivoi, että se olisi ollut juuri Mexxi, joka häntä yritti tsempata. ”Kuule… öh, ei ole oikeastaan edes minun partiovuoroni. Joten jos minä nyt sitten kuuntelen neuvoa ja lähtisin kotiin nukkumaan.”

    He tuijottivat hetken toisiaan. Sitten Naho kohautti olkiaan hyväksyvästi.
    ”Minunkin pitäisi palata takaisin toimistolle. Mexxin on parempi tehdä oma vuoronsa. Hän on jättänyt liian monta välistä ilmoittamatta…”

    Veden toa toivotti Xenille hyvää yötä ja lähti talsimaan katua pitkin kohti etelää. Hän huikkasi vielä viemään terveiset Nurukanille ja kiihdytti sitten täyteen juoksuun. Xen jäi katsomaan toan perään, mutta hänen keskittymisensä katkesi ällöttävään kommenttiin ajatustoimintansa keskellä.

    ♫Se on treenannu. Jumalauta, mitkä pakarat.~♫

    Xen huokaisi syvään ja hautasi kasvot syvälle käsiinsä. Hän olisi tahtonut jättää kommentin kokonaan omaan arvoonsa, vaikka muutaman vuosikymmenen takainen Xen olisi unelmoinut pidempäänkin sitä faktaa, että Naho oli selvästi elämänsä kunnossa ja sai Lhikaninkin näyttämään kukkakepiltä rinnallaan. Tämän päivän Xen olisi kuitenkin toivonut, että siruneito olisi ollut edes hetken hiljaa.

    Kuten myös ne kaksi uutta ääntä, jotka sen kanssa kinastelivat.

    Nahon uidessa täyttä vauhtia kohti etelää, suuntasi Xen pohjoiseen. Liittymä Onu-Metruun oli jo kaukana takana, kun vihreä moottoripyörä kiihdytti kohti Ga-Metrua pitkin tyhjiä katuja, joilla raitis ilma piiskasi virkistävästi Xenin kasvoille. Vauhdin hurma ja syysilman kirpeä puraisu antoivat hänelle tarvittavan piristysruiskeen jatkaa vielä hetki. Vaikka uuvuttava väsymys painoi hänen harteillaan, hän ei ollut vielä valmis palaamaan takaisin kolkkoon Käteen ja sen maanalaiseen loukkoon. Ei ennen kunnollista maisemakierrosta.

    Muusta liikenteestä ei tähän kellonaikaan tarvinnut murehtia, joten vahki nosti nopeutensa surutta lävitse raja-alueen rajoituksista. Hänen kiireisessä mielessään pyöri nyt liian paljon ajatuksia. Hän tarvitsi pienen hetken vain itselleen.

    Paikka löytyi lopulta Ga-Metrun rajan jälkeen. Pyörälle löytyi turvallinen pysäköintipaikka ja tikkaat kerrostalon katolle olivat helposti saavutettavissa. Pieni metallinen rasia kainalossaan Xen kapusi talon huipulle, astui huimaamatta sen reunalle ja roikotti jalkojaan kevyessä syystuulessa. Näkymä oli juuri sitä, mitä hän oli etsinyt. Ga-Metru sen kaikessa kauneudessaan avautui hänen edessään. Hän ei ollut saanut siitä vieläkään tarpeekseen. Se oli aina ollut hänen suosikkimetrunsa. Rakennuksien välissä soliseva vesi ja niitä pitkin kiipeilevät köynnökset muistuttivat häntä retkistä äitinsä kanssa.

    Ennen vuosikymmenien vankeuttaan kaupungin horisontti oli aina täynnä savua, sumua ja murhetta. Jokainen vilkaisu suuntaan, jos toiseenkin koostui ikävästä ja kaipuusta. Xen oli varma, että hän ei koskaan kyllästyisi siihen, mitä hän näki nyt. Metropoli oli eheämpi kuin koskaan. Se oli kaunis kaikilla niillä tavoilla, millä Nizin ja Killjoyn tarinat sitä hänen nuoruudessaan kuvailivat. Xenillä oli edelleen vaikeuksia käsittää, että sinä aikana, kun hän oli virunut Onu-Metrun pohjalla, kaikki hänen tuntemansa oli korjattu ja rakennettu uudelleen. Tämä ei ollut ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun hän kapuaisi jonnekin korkealle sitä ihastelemaan.

    Näkyä hetken aikaa ihailtuaan Xen avasi rasian, jonka hän oli kantanut katolle mukanaan. Eväsleipiä mutustellessaan hän unohti hetkeksi varaston lattialla kuolleena maanneen matoranin. Ja sen, kuinka oudosti Naho oli käyttäytynyt, kun hän oli saanut tietää, mitä sieltä oli yritetty varastaa.

    Sitä mielen selkeyttä kesti kuitenkin vain voileivän syönnin ajan, mikä ei ollut kovin pitkään, koska ruokaa suuhunsa saatuaan Xen tajusi, kuinka nälkä hänellä olikaan. Rasia tyhjeni nopeasti. Kävipä hänellä mielessään ajatus siitäkin, että kenties toisissa todellisuuksissa mielellään matkaaminen kuluttaisi energiaa jotenkin tavanomaista enemmän.

    ”Ei”, ääni hänen päässään tuumasi.
    ”Ei niin”, vahvisti toinen.
    ♫Pfff, bälälälälälä~♫, pärisytteli kolmas, omaan ääneensä rakastunut.
    ”Miksi se niin toimisi?” Ihmetteli neljäs, Mekaanikolle kuuluva, muita arkisempi ääni.
    ”…” mutisi Lähetti hädin tuskin ääneen.

    Xen pyöritteli silmiään, sulki tyhjäksi rouskutetun eväslaatikkonsa ja asetti kätensä taakseen niin, että hän pystyi nojaamaan niihin.

    ”Se teidän tarinanne taisi muuten jäädä kesken”, Xen sitten mutisi huomioiden päässään tapahtuvan keskustelun ensimmäistä kertaa sitten Nahoon törmäämisen. Hänen sanansa oli tarkoitettu erityisesti pääkoppansa kahdelle uusimmalle vierailijalle, jotka olivat seuranneet häntä sen jälkeen, kun hän oli kavunnut ylös Nuparun kaivauksilta.

    ”Päätökseen pääsimme.”
    ”Tarinan loppuun.”

    ”Seppä riisti.”
    ”Seppä anasti.”

    ”Kello jäi.”
    ”Kello tikittää.”

    ”Pesä, häpäisty.”
    ”Koti, riistetty.”

    Oli vaikea olla tuntematta hieman sympatiaa lihasiskoksia kohtaan. Tai ainakin niin kauan, kun Xen ei muistellut, miltä nämä todellisuudessa näyttivät. Hän oli luvannut jo itselleen, että ”lihaa” ei pidä miettiä liikaa.

    ”Hei, mikä se kellojuttu oikein nyt on? Minä kuulin ne silloin, kun Ko-Metrussa ryskyi. Kuulosti siltä kuin ne olisivat tikittäneet…”

    ”Kaikkialla.”
    ”Teknisesti ottaen.”

    ”Mutta ei paikassa.”
    ”Vaan ajassa.”

    ”Kellot ovat.”
    ”Aina ovat.”

    ”Aina olleet.”
    ”Ja aina tulevat olemaan.”

    ”Ei ole sinistä.”
    ”Ilman punaista.”

    ”Ei punaista.”
    ”Ilman keltaista.”

    ♫Aika kuluu!~♫, keskeytti Siru. Kaikki muut äänet odottivat kärsivällisesti, että hihitys lakkaisi.

    ”Koneisto on aina ollut täällä”, viimeisien naurunpurskahduksien päälle puhuva Mekaanikko täsmensi. ”Seppä nimestään huolimatta ei sitä takonut. Vain… ööh, manasi sen esiin. Taivutti tahtoonsa.”

    ”Mutta sehän on vain iso kello!” Xen huomautti ehkä hieman liiankin kovaan ääneen. Jossain alempana itsekseen puhelevaan vahkiin herännyt Ga-Matoralainen kurkkasi ulos tuuletusikkunastaan, ennen kuin palasi takaisin nukkumaan.

    ”Tai siis”, Xen jatkoi nyt paljon hillitymmällä volyymillä. ”Mihin hän sitä tarvitsee? Onko hänellä niin huono näkö, että tarvitsee tosi… tosi ison kellon?”

    ”Ei kello.”
    ”Vaan aika.”

    ”Totuuden ystävä.”
    ”Avain tuomioon.”

    ”Kun näkee ajan.”
    ”Näkee kaiken.”

    ”Näkee menneen.”
    ”Näkee tulevan.”
    ♫Näkee perseen!~♫

    Xen teki tietoisen valinnan jättää huomiotta äänistä viimeisen.
    ”Mitä… äh, mitä se edes tarkoittaa, että näkee aikaa? Sitäkö se lätinä kaikkinäkevyydestä tarkoittikin?”

    ♫”Se tarkoittaa, että persettä on sekä edessä että takana.”~♫

    ”Pystyykö tuon naisen äänenvoimakkuutta säätämään?” mekaanikko parahti.
    ”Ärsyttää pahasti.”
    ”Harmittaa semisti.”

    ”Voisitko sinä Siru kiltti antaa meille hetkeksi rauhan, jooko?” Xen yritti maanitella lempeimmällä mahdollisella äänellään. ”Minun pääni sopassa on jo aika monta kokkia, ja olisi kiva rauhoittua edes vähän.”

    ♫Hullu akka! Ääniä pää täynnä. Ei edes aikaa ajatella kauniita, hyllyviä, mmmmuhkeita pak-.~♫

    ”Joo, nyt saa riittää”, Xen keskeytti siruneidon lauseen, ennen kuin se pääsi kiusaannuttamaan ketään. Yhdellä rivakalla repäisyllä vahki irrotti Nimdan ketjustaan ja laski sen vierelleen harmaalle katolle. Hän ei yleensä riisunut sirua, ei edes nukkuessaan, mutta päänsärkyä valmiiksi potiessaan hän oli valmis ottamaan sen riskin, että Ga-Metrulainen vesilintu kävisi sen hänen vierestään kaappaamassa.

    ”Parempi?”

    ”Parempi.”
    ”Parempi.”
    ”Parempi.”
    ”…”

    Viisikko nautti pienen hetken siitä, että oli hiljaista. Erityisen paljon siitä nautti pääkopan omistaja, joka kuitenkin todellisuudessa janosi ymmärtää lisää. Kuningatarten elävääkin elävämpi tarina Sepän saapumisesta oli katkennut varaston ryöstöön juuri, kun Xen koki osaavansa kysyä oikeita kysymyksiä.

    ”Mitä tulee kaikkinäkevyyteen”, Mekaanikko jatkoi keskeytynyttä mietettään, ”se ei ole täydellinen. Kellonkin kanssa hän näkee vain sen, mikä on ennalta määrätty.”

    ”Tuo saa sen silti kuulostamaan siltä, että hän näkee sillä tulevaisuuteen…” Xen sanoi.

    ”Parempi sana lienee ’ennustaa’, koska eiväthän nekään aina toteen käy. Ongelma taitaa kuitenkin olla siinä, että kaikkia ei ole sidottu kelloon. Valkoinen kuningatar ei näe sellaista, mikä ei jo valmiiksi tikitä.”

    ”En ymmärrä…”

    ”Äpärät välttää.”
    ”Äpärät karttaa.”

    ”Kaikkinäkevä näkee vain kanisterista tulleet.”
    ”Uusi elämä silmiä kääntää.”

    ”…” Lähetti argumentoi.

    ”Niin minäkin luulen”, Mekaanikko myönsi. ”Ei voi olla sattumaa, että Seppä polkaisi suunnitelmansa käyntiin juuri silloin, kun nazorakit alkoivat saamaan jalansijaa välisaarilla.”

    ”Joten… kuningatar ei näe heitä… ajassa?”

    ”Niin minä luulen. Hän ei voi nähdä maailmassa, jota marssittaisi toisenlainen kone.”

    Xen huokaisi. Matoro oli kertonut hänelle paljon tämän saarta piirittävästä voimasta, mutta toistaiseksi hän ei edes tiennyt, miltä ”nazorak” näytti tai kuulosti. Klaanilaisten puheiden ja Mekaanikon teorian myötä hän oli kuitenkin vakuuttunut, että uhkan täytyi olla todellinen, jos se sai myös Valkoisen Kuningattaren ja tämän Sepän kaltaiset kiirehtimään.

    Hänen katseensa nauliintui taivaalle. Tarkemmin ottaen siihen pieneen mustaan pisteeseen, joka velloi tähtien loisteen lomassa. Mutta muutama strateginen pilvi peitti suurimmaksi osaksi hänen näkyvyytensä. Pelkkä tieto sen olemassaolosta kuitenkin vietti hänen ajatuksensa siihen, mitä kuningattaret olivat hänelle kuvailleet. Musta aurinko, joka oli repeytynyt heidän kotinsa taivaalle, oli syönyt…

    ”… väritkin?”

    ”Yksi, nolla, neljä.”
    ”Kaksi, viisi, kaksi, kuusi.”

    ”Taivaan pirstoja.”
    ”Hiljainen kuolema.”

    ”Meidän maailmamme ei ensimmäisenä kaatunut.”
    ”Toisaalla on jo maailma taipunut.”

    ”Ennen meitä on aurinko syönyt.”
    ”Ja syö vielä meidän jälkeenkin.”

    ”Ellet seppää estä.”
    ”Ellet taivasta varjele.”

    ”Arvostan luottamusta, mutta… te pyydätte ihan kohtuuttomia. Hän repi reiän maailmanne kattoon ja kiskoi teidät maan ytimeen kellotaululla! Mitä hiivattia minun kuuluisi tehdä? En yhtä matorania edes ennättänyt pelastamaan…”

    ”Ah, mutta äpärän tie kulkee Sepältä piilossa!” Mekaanikko yritti parhaansa mukaan lohduttaa. ”Valkoinen Kuningatar kuulee vain sen, minkä annat hänen kuulla. Älä aliarvioi yllätyksen voimaa sellaista vastaan, joka luottaa näkevänsä kaiken.”

    ”Ei kyllä tunnu siltä, että olen piilossa, kun päässäkin vilisee tuhat ääntä yötä päivää.”

    ”Itsepähän pidät linjaa auki”, Mekaanikko huomautti.
    ”…” Lähetti myöntyi.

    ”Helpompaa pitää se suljettuna silloin, kun on saanut edes vähän nukkua”, Xen marisi vastaan.

    ”Meidän pitää muuten ehkä tehdä asialle jotain. Parempi opetella sulkemaan mielesi kunnolla, että ei käy niin kuin Sarajille.”

    ”Sarajille…” Xen toisti. ”Hetkonen… mitä Sarajille on tapahtunut?”

    Kiusaantunut hiljaisuus. Kuningattaret eivät halunneet osaa eikä arpaa tähän keskusteluun. Mekaanikkokin tajusi lipsauttaneensa jotain sellaista, joka olisi ehkä pitänyt esitellä hienovaraisemmin.

    ”Hän… ööh…”

    ”Isä?” Xen tivasi.

    ”No se oli vähän monimutkaisempi juttu.”

    ”Mutta se oli isä, eikö ollutkin?”

    ”Niin…” Mekaanikko myönsi. Xen antoi käsiensä valua, kunnes hän rojahti taaksepäin selälleen. Kylmä katto otti hänen takaraivonsa vastaan vähän liian lujaa. Se ei ainakaan parantaisi hänen päänsärkyään.

    ”Voi helvetti…”

    Xenin edelliset muistot Sarajista eivät olleet edes millään tapaa miellyttäviä. Kohtaamisesta Onu-Metrun pohjallakin tuntui olevan jo vuosia, vaikka siitä oli todellisuudessa kulunut vain kourallinen viikkoja. Siltikin häntä kouraisi nyt kuulan alta tavalla, joka salpasi hänen hengityksensä. Ennen sitä hirvittävää yötä, joka Xenin kellariin vangitsi, hän muisti Sarajin sinä siistinä isoveljenä, joka sai astua taistelukentälle Nurukanin ja Ficuksen rinnalle. Mutta myös isoveljenä, joka oli aina valmis hiipimään hänen kanssaan ulos katsomaan kaupunkien vilkkuvia valoja silloin, kun olisi pitänyt olla nukkumassa. Ajatus siitä, että se isoveli oli nyt poissa, teki kipeämpää kuin Xen olisi koskaan uskaltanut arvata.

    ”Hänellä on hauta Bio-Klaanin saarella”, Mekaanikko rikkoi taas hiljaisuuden. ”Ehkä pääset joskus käymään siellä.”

    Mekaanikko ei edes tajunnut sitä ironiaa, että hänelläkin oli hauta sillä samaisella saarella. Hauta, jota yhä huolsi musta androidi, jonka elintehtävä oli pitää huolta, että sille istutetut kanervat voivat hyvin.

    ”Päähän sattuu”, Xen ulvahti vastaukseksi. Hän ei enää tiennyt, oliko hänen vasemmalle silmälleen kirvonnut kyynel peräisin jomottavasta kivusta, Sarajin poismenosta vaiko kaikista niistä samaan aikaan. Tällaisina hetkinä häntä turhautti kuitenkin suunnattomasti, kuinka vähän hän tuntui pystyvän tekemään. Sepän ja kuningattarien taistelukin tuntuivat kuin tarujen suurelta sodalta. Vaivattomuus, jolla Naho pysäytti rikollisten pakoretken, oli kuin suoraan sarjakuvien sivuilta. Ja tässä hän nyt makasi, katolla itkemässä veljeä, joka edellisellä tapaamisella oli yrittänyt tappaa hänet.

    ”Sano jotain tyhmää”, hän sitten aneli ja tarttui vieressään makaavaan siruun kuin vanhaan rakastajattareeseen. Hylätyksi tulemisesta mustasukkaistunut neito kuitenkin vain tuhautti tympääntyneesti ♫no en♫ ja jatkoi sitten mykkäkouluaan. Hiljaisuus oli äkkiä muuttunut meteliä tuskastuttavammaksi.

    ”Kuule, jos haluat ajatukseksi hetkeksi jonnekin toisaalle…”

    ”Kiitos, mutta enempi ajatteleminenkin kuulostaa kivuliaalta.”

    ”… niin minä kyllä näyttäisi sinulle mielelläni jotain”, Mekaanikko runnoi ehdotuksensa väkisillä loppuun. ”Muistatko silloin, kun näytimme Matorolle, miltä sinusta tuntui? Mitä kaikkea olit nähnyt. Silloin, kun he päästivät sinut vapaaksi.”

    Muistihan hän. Oli vaatinut vain yhden harppauksen kohti Xenin mielen perukoilla tikittäviä kelloja, ja muistojen padot olivat auenneet avoimella sydämellä saapuneelle toalle. Hän olisi antanut puolet raajoistaan, jos olisi vain saanut palata siihen hetkeen.

    ”Minulla ei ole ehkä näyttää sinulle mitään niin… korkealentoista, mutta se, mitä Naho aiemmin sinulle sanoi, herätti minussa yhden muiston. Tahtoisitko katsoa sen kanssani?”

    Xen nousi hitaasti takaisin istuma-asentoon ja huokaisi väsyneesti. Hänen leukansa lommokin oli alkanut jomottamaan. Vahkin pääkopassa oli jo meneillään aivan tarpeeksi, vaikka hänen täytyi myöntää, että Mekaanikon tarinatuokio tuskin ainakaan pahentaisi tilaa enempää.

    ”Hyvä on, mutta ei mitään romaania. Minä meinasin ihan oikeasti yrittää nukkua vielä tänään.”

    ”Sulje silmäsi ja hengitä syvään.”

    Mutta Xen tiesi jo, miten tontun temput toimivat. Hän luovutti osan mielestään kranaverkon toiselle päälle ja elävät kuvat alkoivat välittömästi täyttää hänen verkkokalvojaan. Unessa hän ei ollut, mutta sisällä tarinassa kylläkin, samaan tapaan kuin kuningattarien kertoessa kamppailustaan Seppää vastaan.

    Ilma tuoksui edelleen vesistölle, maa hänen allaan oli yhä tornitalon katto, mutta hänen näköaistinsa oli vienyt hänet puiseen mökkiin jonnekin aivan toisaalle, aivan toiseen aikaan.

    Pieni punainen tonttu seisoi hänen edessään. Varpaillaan tälle aivan liian korkealle pöydälle kurotteleva Mekaanikko oli syventynyt keskustelemaan punamustahaarniskaisen teknojätin kanssa, jolle pöytä taas oli suhteessa humoristisen pieni. Xen ei ollut uskoa näkemäänsä. Mekaanikko oli tuonut hänet muistoonsa Killjoyn kanssa.

    Ennen kuin Xen ehti valittaa Mekaanikon surkeasta tilannetajusta ja siitä, kuinka hänen isänsä oli juuri nyt viimeinen henkilö, jonka hän halusi nähdä, keskeytti Mekaanikon, sen nykyhetkessä olevan, ääni hänet ennen kuin hän sai sanaakaan suustaan.

    ”Hän kirjoitti kirjaa.”

    ”Täh?”

    ”Katso pöydälle.”

    Xen otti askeleen eteenpäin puisella lattialla ja kuikki isänsä olan ylitse, mitä tämä puuhasi. Jätin oikeaan käteen oli puristunut tuiki tavallinen lyijykynä ja sen alla lepäsi vino pino suttuisia papereita, jotka oli raapustettu täyteen pienen pientä tekstiä. Päällimmäisen paperin yläreunassa komeili kuitenkin otsikko, johon oli nähty selvästi muuta tekstiä enemmän vaivaa.

    Hunter’s Joyrney.

    ”Elä helvetissä.”

    ”Mm-h.”

    ”Se ääliö laittoi otsikkoon punin omasta nimestään.”

    ”Jep.”

    ”Ei saakeli.”

    Muistomekaanikko, tai Creedy oikeastaan, ei tuntunut välittävän kirjan vakavuuden rajoja koettelevasta otsikosta, vaan jatkoi ideointia ison ukkelin kanssa. Xen hädin tuskin sai selvää näiden keskustelusta, mutta siitä ei silti jäänyt epäselväksi, että kyseessä oli jonkinlainen omaelämänkerta.

    ”Kelataanpas hieman”, äänitasolla olemassa oleva Mekaanikko tuumasi. Ja aika, se pirullinen aika, alkoi juosta nopeammin. Xen otti vaistomaisesti ison harppauksen taaksepäin, kun hahmot huoneessa alkoivat vilistä edestakaisin. Ikkunasta kajastavasta valosta saattoi päätellä, että päivät kuluivat kuin sekunnit. Vaan paperipino pöydällä liikkui ja kasvoi. Puutasolla lojuvat tavarat sinkoilivat puolelta toiselle kuukausien ja vuosien vieriessä. Kaikki liikkui, paitsi kolmea hahmoa esittävä valokuva pöydän kulmassa, joka pysyi täydellisen paikallaan koko kelauksen ajan.

    ”Kirja oli minun ideani, oikeastaan”, Mekaanikko kehuskeli. ”Ja vaati hieman suostuttelua. Killjoy ei koskaan ollut kovin hyvä kynän kanssa, mutta vuodet opettivat. Tekstikin parani loppua kohden. Ja… kas tässä!”

    Aika alkoi jälleen tikittää rauhallisempaan tahtiin. Se hidastui, hidastui ja hidastui, kunnes hahmot Xenin edessä liikkuivat jo paljon hitaammin kuin niiden olisi normaalistikaan kuulunut. Lopulta liike pysähtyi kokonaan. Sivu jäi keskeneräiseksi Killjoyn sormien alle ja Xen uteliaana marssi vakoilemaan, mitä siihen oli kirjoitettu. Kappale, jonka keskeneräistä tekstiä hän luki, oli selvästi jatkoa edelliseltä sivulta. Se oli keskustelu Killjoyn ja Mustan Käden muinaisen turvallisuuspäällikön välillä. Tärkeää, ja se, mihin Xen kiinnitti kuitenkin huomionsa, oli lainaus aivan kappaleen lopussa.

    ”Yö on pitkä, jos aamua pelkää. Aika taipuu kyllä mielen edessä. Toivota sarastus tervetulleeksi ja katso, kuinka viisarit saavat vauhtia alleen.”

    Xen huokaisi syvään. Naho oli ollut oikeassa siinä, että Nizin runosuoni ei olisi moiseen taipunut.

    ”Se oli siis isän sanonta.”

    ”Ja äitisi muisti siitä hädin tuskin ensimmäiset sanat. Ihan hyvästä neuvosta jäi elämään vain irtonainen lause. Vähän surullista sinänsä, mutta sen jälkeen, mitä isällesi tapahtui Klaanissa, häntä ei olisi vähempää voinut kiinnostaa korjata sitä väärin lainaavia.”

    ”Kunnes hän alkoi kirjoittaa?”

    ”Kunnes hän alkoi kirjoittaa.”

    Xen ei voinut olla huomaamatta, kuinka pahasti Killjoyn haarniska oli kulunut vuosien varrella. Missä tämä mökki sijaitsikaan, ei se selvästi tarjonnut tälle paljoakaan rauhaa. Samalla tavalla kulunut oli mökkikin. Puinen lattia oli ainakin sentin matalampi kuin muiston alussa. Eittämättä kulunut Killjoyn raskaiden askelien alla. Tavaraa oli kertynyt jokaiseen nurkkaan. Sanomalehtien pino etuovella kasvanut miehen itsensä kokoiseksi. Tämä ei ollut se ympäristö, mihin Xen oli isänsä eläkepäivät kuvitellut.

    Mutta ennen kuin hän ehti sitä enempää märehtimään, alkoi muisto jo hälvenemään. Ensin katosi mökki, sitten sen omistaja. Viimeiseksi hävisi sen muistelija, pieni mekaanikko, joka myhäili tyytyväisenä Nui-Kralhin edistykselle. Sitten oli taas vain katto, kaupungin valot ja syystuuli, joka puuskallaan puhalsi Xenin hupun miltei tämän päästä.

    ”En olisi uskonut isästä kirjailijaksi. En ainakaan kovin hyväksi sellaiseksi.”

    ”Voi, älä ymmärrä väärin. Se teksti oli suureksi osaksi aivan kammottavaa. Luin sen keskeneräisenä ainakin kolmesti ja erityisesti ne varhaisten vuosien luvut olivat aika kivuliasta pureskeltavaa. Mutta eipä se sen pointti ollutkaan. Se oli enemmän terapiaa. Paljon kaivattua sellaista.”

    Xen naurahti. Mielikuva Mekaanikosta lukemassa vanhan miehen jaaritteluja oli kieltämättä humoristinen.

    ”Saiko hän sitä valmiiksi?”

    ”Tuo viimeinen hetki oli noin vuosi takaperin. Hän arvioi silloin, että hän oli puolivälissä prosessia.”

    ”Ja kauanko hän kirjoitti sitä?”

    ”Kaksitoista vuotta.”

    Xenin leuka loksahti auki. Hän tavaili Mekaanikon sanat uudestaan, mutta ääntäkään päästämättä.

    ”Hän tiesi jo tovi sitten, että hänen aikansa on käymässä vähiin, ja että hän tuskin saisi sitä koskaan valmiiksi. Hän ei kuitenkaan tuntunut olevan siitä pahoillaan. Matka oli tässä tapauksessa määränpäätä tärkeämpi.”

    ”Niin varmaan…”

    Kärsivälliseksi Xen ei Killjoyta koskaan olisi tuominnut. Ei ainakaan omien muistojensa perusteella. Mutta jokainen hetki, jonka hän sitä mietti, häntä pelotti entistä enemmän, että hän ei ehkä koskaan tuntenut tätä kovin hyvin.

    ”Ja öh, se mökki räjähti hiljattain, joten alusta se pitäisi kumminkin aloittaa”, Mekaanikko täydensi.

    ”No niinpä tietenkin.”

    Xenin ajatukset harhailivat edelleen Killjoyn pöydällä olleessa valokuvassa. Hän muisti, kun se otettiin. Muisti, kuinka innoissaan hän oli. Killjoyn oli täytynyt kantaa sitä mukanaan kaiken tämän… aikaa.

    Hän sai viimein kammettua itsensä takaisin seisomaan. Metru Nuin horisontti jatkoi vain olemistaan. Vaikka aika olikin rakentanut sen aivan uudenlaiseksi, Xen tunnisti sen silti kodiksi. Siitäkin huolimatta, että se muistutti aika vähän sitä, millaisena hän sen muisti. Hän oli alkanut ymmärtää sitä voimaa, minkä muistot ja aika yhdessä loivat.

    ”Kiitos kannustuspuheesta”, hän sai lopulta sanotuksi. Mekaanikko hymähti tyytyväisesti ja Xenin katse kääntyi jo takaisin horisonttiin. Aamu tosiaan saapui nopeammin, kun ei pelännyt yötä. Kaksoisauringot nousivat jo. Muistelujen aikana Ga-Metru oli alkanut kylpemään taas päivänvalossa sitä siunaavien aurinkojen alla. Eikä kumpikaan niistä ollut musta ja värejä syövä. Ei vielä. Elämä jatkui, vaikka se tekikin välillä niin kovin kipeää.

    Lyhyet torkut nukuttuaan Xen oli viimein valmis takaisin pyöränsä ohjaksiin. Hän kumartui nostamaan lounaslaatikkonsa ja valmistautui kapuamaan alas taukopaikkanaan toimineelta katolta. Hänen olonsa ei ollut varsinaisesti parantunut, mutta pieni lepotauko oli pitänyt huolta, ettei hänen mielenmaisema ollut ainakaan mustunut enempää.

    ”Kaikki kyydissä?” hän vielä varmisti leikkimielisesti tietäen hyvin, että hänen päässään pälisevät äänet olivat aina hänen mukanaan.

    ”Menoksi vain”, vastasi Mekaanikko.
    ”…” sanoi Lähetti.
    ”Aina lähellä.”
    ”Aina täällä.”
    ♫Älä kaiva nenää samalla sormella, jolla kaivat perrr-~♫

    ”NYT HEI!”
    ”…”
    ”Ei ole hauskaa.”
    ”Hauska on kuollut.”
    ”Moi, minun nimeni on Peelo. Missä minä olen?”

    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ”…”
    ♫…♫

    ”Väärä numero?”

  • Sokeattaren tanssi

    Rapusaaren pohjoiskärjen ulkoilualue oli nähnyt iloisempia päiviä. Jonain toisena vuonna Bio-Klaanin kaupungin musiikkitapahtumista, ulkoilmateatterista ja kesähäistä tunnettu jokisaari olisi ehkä kelvannut vielä loppusyksystäkin miellyttäväksi piknik- ja grillausmaastoksi. Nyt siellä oli kuitenkin puistoakilinin ja pussikaljoittelun sijasta vain parakkeja ja väliaikaisia telttamajoituksia kaupungin vajavaisten puolustusvoimien koulutukseen.

    Nurminiittyjen ympäröimällä hiekkakentällä oli meneillään poikkeuksellisen intensiivinen harjoitustaistelu. Kaksi haukasvoa mittailivat toisiaan. Samen tuimat silmät porautuivat Tawan visiiriin. Soturien lihakset olivat jännittyneet odottamaan vastustajan ensimmäistä liikettä. Kumpikaan ei halunnut joutua hyökkäämään ensin.

    Same taipui lopulta. Hän otti sulavan sivuaskeleen, sitten toisen. Tawan katse seurasi häntä kohti kaartavaa Samea, jonka eteen hän kohotti kilpeään. Tawa otti hikoavalla kädellään tukevamman otteen puukeihäästä ja henkäisi syvään.

    Same ampaisi toaa kohti. Tylpän keihään pisto kolahti Tawan nostamaan kilpeen. Samoin toinen ja kolmas. Same veti salamannopeasti aseensa ja iski alas kohti toan paljastuneita jalkoja. Tawa kavahti taaksepäin häkeltyneenä.

    Hän oli kuitenkin valmiina seuraavaan hyökkäykseen. Tai olisi ollut, jos häntä ei olisi keskeytetty.

    ”Anteeksi”, sanoi ääni Tawan takaa.

    Tawa pyörähti ympäri kiivaasti ja taisteluvalmiudessa. Hänen katseensa törmäsi vieraisiin naamioituihin kasvoihin. Tawan hengitys pysähtyi, ja vain silmänräpäyksen ajan sähkö kipinöi toan sormenpäissä.

    ”I-iltafäivää, admin Tawa”, 273 tervehti hymyillen. ”En kai häiritse?”

    ”Jäätutkija”, Tawa huohotti hämmentyneenä. ”Helei. Et suinkaan! Miten sinä tänne eksyit?”

    ”Kävin ensin toimistossanne kyselemässä teitä. Sihteerinne sanoi, ettei teillä ole tänään muuta aikaa tavata minua kuin nyt… öh, asiani on fikainen. En häiritse kauaa.”

    Tawa vilkaisi Sameen olkansa yli ja nyökkäsi tälle. Selakhi laski aseensa ja rentoutti ryhtinsä, mutta ei täysin tyytyväisenä. Tawa tiesi hyvin, kuinka tarkkaan aikataulutettu Samen loppuilta oli ja kuinka jokainen viivästys aiheutti siihen lisää viivästyksiä. Uusi päämoderaattori ei olisi silti ikinä sanonut poikkipuolista sanaa tässä tilanteessa.

    Tawa iski keihäänsä pystyyn maahan.
    ”Onko asia kahdenkeskeinen?”

    ”Ei, ei! Oikeastaan tämä koskee moderaattoreitakin. Niin. Olisiko minun mahdollista saada moderaattorien takavarikoimat varusteeni jo takaisin? Tarkoitan lähinnä hanskaani ja elementtikiveäni, joka on nyt Kefen tutkittavana”, 273 kysyi varovaisesti.
    Hän vilkaisi Tawan olan yli Sameen, jonka hän tunsi tuijottavan häntä sivusilmällä. Kelvin arveli moderaattorin juuri punnitsevan riskejä aseenkantoluvan antamisessa karkuri-nazorakille.
    ”Ja oli minulla tärkeämfikin asia: Manu ja minä olemme suunnitelleet lähtevämme hetkeksi fois Klaanista. Manu on aikeissa tutkia Avden taustoja.”

    Tawa oli tarttumassa ensimmäiseen aiheeseen ja tunsi Samen pistävän katseen, mutta jälkimmäinen 273:n sanoma asia pysäytti sen ajatuksen täysin.
    ”Pois Klaanista?” Tawa toisti hämillään. ”Kuinka kauas?”

    ”Manu sanoi, että menemme aluksi Etelämantereelle, mutta siitä eteenpäin emme tiedä. Tai… minä en ainakaan.”

    ”Ja tarvitset varusteesi itsesi puolustamiseen?” Same kysyi.

    Kelvin nyökkäsi. ”Manu on hankkinut meille kyydin saartorenkaan läfi, mutta no… mitä tahansa voi käydä. Kokisin oloni ainakin turvallisemmaksi, jos minulla olisi hanskani mukanani.”

    Same nosti kätensä leualleen ja vilkuili jonnekin sataman suuntaan mietteliään näköisenä.
    ”Pelkästään saarron ohi pääseminen on tässä tilanteessa erittäin vaikeaa ja vaarallista. Ymmärräthän sen?”

    ”Ymmärrän. Tunnen riskit aika hyvin”, Kelvin vastasi asiallisesti. Tawa mietti, jättikö hän sanomatta osan ”olenhan nazorak.”

    Tawa katseli hetken hiljaisena Jäätutkijaa yrittäen arvioida, tiesikö tämä todella, mihin oli ryhtymässä. Toisaalta nazorakina 273 varmasti itse ymmärsi parhaiten, kuinka kuolettavaa näiden laivaston uhmaaminen oli, mutta toisaalta hän tiesi omasta väestään monella tapaa vähemmän kuin näiden viholliset.

    Jäätutkija huomasi selvästi Tawan huolestuneen katseen. ”Käykö tämä teille?”

    ”Hmm.”

    Vaikeinta Tawalle oli ravistaa tuntemus siitä, että joku, jolle kuoleman riski oli äärimmäisen minimaalinen, oli liftaamassa tien ulos saarelta asettamalla Jäätutkijan vaaraan.

    Sen hän kyllä aikoi sanoa ääneen. Tawa katsoi 273:n silmiin — tai pikemminkin niiden taakse, jonnekin syvemmälle.
    ”Onko sille joku syy, miksi Manu on hiljaa?”

    ”Ah! Ai niin… Manu on jossain muualla. Hänestä ei ole kuulunut muutamaan fäivään.”

    Hetkinen, siitäkö Visu oli puhunut? Siksikö hän pyysi etsimään banaanej… ei, Tawa ei suostunut uhraamaan tälle nyt ainuttakaan ajatusta.

    Pienen tauon jälkeen 273 jatkoi: ”…tuota, fitäisikö minun olla huolestunut?”
    ”Ei”, Tawa valehteli. ”Mutta, niin… minun pitää ehkä miettiä tätä hieman.”

    Tawa vilkaisi Samea kuin hakien tältä varmistusta. Selakhin ilme ja puuskassa olevat kädet viestivät melko lailla sitä mielipidettä, mitä hän tältä odottikin. Tawa kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Jäätutkijaa kohti.

    ”Et sinä ole vanki, sinä olet jäsen. Avden salaisuuksien tutkiminen on myös hyvä peruste matkalle… ja jos sinä haluat lähteä, ei meillä ole oikeutta pitää sinun omaisuuttasi itsellämme.”

    Same nyökkäili hyväksyvänä.
    ”Jonkinlaisen aseen sinä tietenkin tarvitset.”

    ”Niin”, Tawa sanoi. ”Emme me voi sinua mitenkään estää, jos haluat lähteä Manun kanssa. Toivon vain, että tiedät, mihin olet ryhtymässä, Jäätutkija. Sinulle ei varmasti tarvitse kertoa omiesi merisaarrosta, mutta… en minä osaa edes arvata, mihin Manu sinua on sen jälkeen viemässä.”

    Kelvinin pää painui alas. ”Ymmärrän huolesi. Minä fuhuin Manun kanssa, ja hän vakuutti minut ainakin siitä ettei aio hylätä minua tilaisuuden tullen. Tahdon olla myös avuksi Klaanille, mutta, noh… enemmän minä tarvitsen nyt ehkä jotain uutta ajateltavaa. Huoneeni seinät alkavat kaatua fäälleni. E-ei siis millään fahalla!”

    ”Minä ymmärrän kyllä”, Tawa sanoi. Hän päästi ilmeeseensä hivenen empaattista hymyä, kuin vakuuttaakseen, ettei ollut ottanut sitä henkilökohtaisesti. Silti hän ei voinut olla olematta huolissaan Jäätutkijasta.

    Tawa ei ollut tuntenut nazorakia lopulta kovin kauaa, mutta ei tarvinnut Visun mielenluotaamiskykyjä nähdäkseen, kuinka paljon tämä kantoi olkapäillään. Sitä oli selvästi enemmän kuin hän olisi jaksanut kantaa.

    Rakensit utopian, jossa kuka vain voi olla oma itsensä ilman pelkoa vainosta, Tawa mietti. Ja silti joku joutuu liikkumaan täällä valepuvussa?

    Tawa ei voinut kuvitella, miltä tuntui kantaa sitä joka päivä. Pelätä sitä, että täysin hyväntahtoistenkin katseiden takana olisi jotain kylmempää, jos totuus tiedettäisiin. Hänen oli vaikea olla tuntematta siitä vastuuta.
    Ja ehkä sitä oli vaikea unohtaa, että viimeksi kun he olivat nähneet, 273 oli kiiruhtanut ulos huoneesta pidellen Matoron verta vuotavaa kaulaa. Olikohan nazorak aivan kunnossa?

    Kukapa heistä olisi näinä päivinä ollut.

    ”273? Pahoittelut, että vaihdan aihetta, mutta en olekaan ehtinyt kysyä sinulta, miltä sinusta on tuntunut sen yön tapahtumien jälkeen. Ymmärtääkseni se oli… aika paljon.”

    Tawa ei nähnyt nazorakin kasvoja tämän naamion takaa, mutta tämän päästämä huokaus kertoi tarpeeksi.
    ”Kyyyllä, olihan se… en välttämättä ole faras torakka tutkimaan loisia tai… mielimaailmoja”, Kelvin raapi ohimoaan naamionsa alta. ”mutta… selvisin. Kiitos Matoron ja Visokin. Ja teidän.”

    ”Minun?”

    ”Tai siis”, nazorak empi tajuten selvästi, kuinka hölmön asian joutuisi tiedostamaan ääneen: ”… Karuran mieliversion teistä?”

    Tawa pysähtyi tuijottamaan 273:a turhan moneksi sekunniksi. Kovin ammattilaismaiselta se ei tuntunut, mutta hän ei voinut olla vähän hymähtämättä.
    ”Anteeksi!” hän sanoi nostaen käden suulleen. ”Tai siis… ole hyvä? En kyllä tiedä, voinko ottaa kunniaa mielikuvitusversioni tekosista.”

    ”Öh, niin… tämä on todella vaikeaa selittää. Hän rohkaisi minua silloin kuin tarvitsin sitä, ja u-uskon että olisitte oikeasti – oikeassa maailmassa – siis toiminut samoin!” 273 sanoi takellellen.

    Siinä, että oli elämää suurempi hahmo oli se kiusallinen puoli, että toisinaan fiktiiviset versiot itsestä olivat todellisuutta mahtipontisempia. Tässä vaiheessa se lähinnä huvitti Tawaa. Hänen oli vaikea nähdä sitä pelkästään pahana asiana, vaikka eli omassa pääkopassaan ja tiesi, kuinka taukki osasi oikeasti olla.
    Hyvä vain, jos hänen persoonastaan oli edes jollekulle muulle iloa? Hänelle itselleen se oli ollut viime aikoina lähinnä raskasta seuraa.

    ”No, hyvä jos hän auttoi sinua”, Tawa vastasi hymyillen.

    273 nyökkäsi. Hymy volitakin takana hälveni, kun hän huomasi Samen naputtavan sormeaan rannepanssariinsa kärsimättömänä.

    ”Ai niin. A-arvon Same.”
    ”Hm?” moderaattori murahti.
    ”Tiesittekö te miten faljon Selakhian elementtikivistä?”
    Same pudisti päätään. ”En. Kysyit sitä jo aiemmin.”
    ”Ai niin. Olen yrittänyt etsiä aihetta käsitteleviä kirjoja, mutta niitä ei tunnu löytyvän juuri mistään. Asuuko Klaanissa muita Selakhian asukkaita?”
    Same mietti hetken. ”Vain muutama. Kristallit eivät ole meistä kaikkien erikoisalaa. Mutta tiedän kyllä yhden, joka voi ehkä auttaa sinua.”

    Selakhi käveli varusteidensa luo ja poimi muistivihkonsa. Hän selasi sen sivuja, kirjoitti jotain ylös ja repäisi vihkosta sivun. Hän ojensi lapun Kelvinille.
    ”Tässä hänen osoitteensa. Älä usko kaikkea, mitä hän puhuu.”
    ”… ai?”

    ”Hän kuuluu admin-valtaa vastustaviin mielenosoittajiin, mikä itsessään ei tietenkään ole kiellettyä. Hän ei ole rikkonut lakia… vielä, mutta hänen tiedetään levittävän virheellistä tietoa sekä salaliittoteorioita ylläpidosta. Asioita, mitä kaupunki ei nyt sotatilassa tarvitsisi.”

    Tawa vilkaisi Samea ja nyökkäsi. Hän taisi tietää, kenestä Same puhui… vaikka ei pitänytkään aivan yhtä kattavia riskilaskelmia kuin päämoderaattorinsa.

    ”Selvä. Pidän mielessä”, Kelvin sanoi ja taitteli lapun povitaskuunsa.
    Nazorak kääntyi vielä kerran Tawan puoleen. Tawa huomasi hänen asennostaan, että hän oli lyömässä kantapäitään yhteen, mutta jätti eleen kiusaantuneesti kesken.
    ”Öh… minun lienee aika lähteä. Kiitän faljon, arvon admin.”

    ”Toivottavasti löydät sen, mitä etsit!” Tawa sanoi. ”Oli mukava nähdä vielä, Jäätutkija.”

    Valepukuun piiloutunut klaanilainen oli hetken vaiti ennen kuin hymähti hieman. ”Oikeastaan minua kutsutaan nykyään Kelviniksi. Manu antoi minulle nimen.”
    ”Kelvin”, Tawa toisti ilahtuneena. ”Onpa kiva. Oletko itse siihen tyytyväinen?”
    ”Se… se on ihan hyvä nimi minulle.”

    ”Siinä on varmasti totuttelemista. Uuteen nimeen pitää tavallaan… kasvaa. Onko sinulla kokemusta nimeämispäivästä?”

    ”Ei juurikaan. Frofaganda-diifa daafaa. Tai no, voiko ylennystä kutsua nimeämisfäiväksi?”

    ”Heh, tavallaan sitä kai voi. Vaikka ei välittäisi siitä uskonnollisesta osasta, meillä on yleensä ollut täällä ihan hienot ilotulitukset ja nätti seremonia”, Tawa sanoi. ”Kuka tietää, ehkä me voimme tänä talvena juhlia sinunkin uutta nimeäsi?”

    ”Ai, juhlia mi-minun nimeäni…” Kelvin sanoi vaisusti. ”Olen otettu.”

    ”Totta kai! Jos se vain sinulle kelpaa.”
    Ja jos tulette takaisin, jätti Tawa sanomatta ääneen.

    ”Tuota, n-niin!” Kelvin vastasi.
    ”Keskitalven kokko on ollut tapana itseasiassa polttaa ihan tässä Rapusaaren rannassa. Ja voi kuule, näkisitpä sen aterian…”

    Tawa näki sivusilmällä Samen ilmeen, josta aisti, että tähän keskusteluun kuluneet ylimääräiset minuutit tulisivat näkymään voimakkaasti niitä seuraavissa paperitöissä. Hän nyökkäsi selakhille hiljaa ja kääntyi taas Kelviniä kohti.
    ”Mieti ainakin asiaa! Oliko sinulla vielä muuta?”

    ”Ei muuta. Kiitän!”
    Tawa nyökkäsi. ”Näkemiin! Pidä huoli itsestäsi. Ja Manusta. Ota jotain hyvää matkalukemista. Ja pakkaa reppu hyvin, että sitä jaksaa kantaa. Pidä hauskaa. Juo vettä.”

    Kelvin ei edes huomannut hymyilevänsä naamionsa takana.
    ”Sain! Näkemiin!”

    Kelvin oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun hänen kehonsa jäykistyi. Tawan hymy hyytyi nopeasti. Kelvin nosti tärisevän kätensä ohimolleen, ja hänen hattunsa lipesi hänen päästään. Vaalea ruokohattu putosi lehtien peittämälle nurmikolle paljastaen nazorakin tuntosarvet.

    ”Jäätutk… anteeksi, Kelvin, voitko hyvin…?”
    ”Hnggh! Ei tämä mitään… mutta siitä tulikin mieleeni… fuhukaa Matoron kanssa jossain vaiheessa. Hänellä voi olla- akhz! Hänellä saattaa olla tietoa, joka hyödyttää Klaania.”
    Otsaansa pidellen Kelvin poimi hattunsa maasta. Hän näytti vielä peukkua Tawalle ja Samelle ennen kuin lähti kohti linnaketta.

    Heilutettuaan kättä poistuvan nazorakin suuntaan Tawa asteli laukulleen ja otti pitkän huikan juomapullostaan. Same venytteli olkapäitään pyörittelemällä harjoituskeihäästään ja seurasi nazorakin loittonemista kuin hai laivaa.

    ”Käykö, jos otetaan enää vain muutama matsi?” Tawa kysyi. ”Ehdit valmistella huomista kunnolla.”
    ”Käy hyvin, admin.”
    ”Lisäksi, yksi lisäys huomiseen kokouslistaan”, Tawa sanoi. ”Meidän täytyy jakaa organisaatiossa laajemmin tietoa siitä, että Kelvin on… noh, nazorak. Vaikka hän on nyt lähdössä pois, en halua ottaa enää riskiä, että esimerkiksi joku Siniviitoista näkee hänet ilman naamiota ja ehtii tehdä… jotain peruuttamatonta.”
    ”Ymmärrän kyllä. Otetaan se asialistalle.”

    Tawalta ei jäänyt huomaamatta selakhin vastauksen poissaolevuus. Hän katsoi Samea, seurasi hänen katsettaan Kelviniä kohti ja sitten katsoi taas häneen.

    ”Mitä mietit?”
    ”Sallitteko mielipiteeni, admin?”
    ”Hm? Anna tulla.”
    ”Minun täytyy myöntää, että jaan Guardianin skeptisyyden hänen suhteensa.”

    Tawa pysähtyi aloilleen, pyöritti pullon korkin kiinni ja nieleskeli hetken viileää vettä.
    ”Se on aivan sallittua”, hän sanoi lopulta hiljaa. ”Kunhan et anna sen näkyä siinä, miten kohtelet häntä.”

    Samesta näki, että hän havahtui siihen, minkälainen lyömäase Geen maininta oli ollut. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva.
    ”Luonnollisesti. Nazorak on Bio-Klaanin jäsen nyt. Yritän olla antamatta henkilökohtaisten kantojeni vaikuttaa arviointikykyyni. Vakuutan, että olen oppinut läksyni sen suhteen, admin.”

    Same katsoi vakavana Tawaa silmiin. Tawalla kesti hetki saapua siihen muistoon, mihin Same viittasi.
    Hetki kuukausia sitten, kun Tawa kampesi Samen sormia Sheelikan kaulalta. Toinen, aamuöinen hetki zyglakien hyökkäyksen jälkeen, jolloin Tawa ja Same katselivat molemmat sisälle avattuun Feterran kuoreen ja näkivät sen, mikä oli saanut Samen menettämään malttinsa.

    ”Niin”, Tawa sanoi. ”Se, että sanot noin, tarkoittaa minulle paljon.”

    Same nyökkäsi.
    ”Olen luonnollisesti erittäin otettu, että uskoitte päämoderaattorin vastuun minulle. Ylilyönneistäni huolimatta.”

    ”Näin jälkikäteen… minä lähes ymmärrän sen reaktion”, Tawa sanoi. ”Vaikka en hyväksykään sitä. Se asia, minkä Takama poltti elävältä on ollut aika yleinen vieras painajaisissani.”

    Olisipa se ollut ainoastaan kasa kuvottavaa, kivuissaan kiemurtelevaa lihaa, ja huutavat kasvot sen takana, Tawa ajatteli. Olisipa se ollut vain se, eikä se jokin paljon pahempi, joka hehkui läpikuultavana sen sisältä…
    Kuin… kuin perhosena kotelossaan?

    Tawa pudisti päätään.

    ”No mutta toisaalta painajaisiini on kyllä ollut nyt ruuhkaa”, hän tuhahti.
    Same hymyili kalseasti. ”Niin.”
    ”Varaa aika, ZMA”, Tawa tuhahti pahantuulisesti. ”Minulla on yössä vain rajallinen määrä tunteja.”
    ”Ehkäpä Xela voisi aikatauluttaa myös painajaisesi.”

    ”Mitä”, Tawa naurahti. ”Kerroitko sinä juuri vitsin?”
    Selakhi pyöräytti sauvaansa kädeltä toiselle.
    ”Lupaan, että se ei toistu.”

    Viimeisen viikon Tawa oli nukkunut kaiken huomioiden melko hyvin. Jokin poikkeustilassa elämisessä turrutti itseensä. Millekään kauhulle ei vain ollut aikaa istuttaa juuriaan kovin syvälle.
    Viimeiset neljä kuukautta tuntuivat pituudeltaan kuin vuosilta. Oli vaikea uskoa, että siitäkin oli vain vähän yli kuukausi, kun nazorakit olivat polttaneet poroksi Veljeskunnan saaren. Jotkut väittivät, että ilmassa oli yhä pieni ripaus savua, mutta se saattoi johtua nykyään taukoamatta jyskyttävästä Zeruelin tehtaastakin. Joka tapauksessa se tuoksu oli tullut jäädäkseen.

    Siitä, kun Gee oli kadonnut metsään oli vähän alle kuukausi. Tawa ei miettinyt sitäkään enää aivan joka päivä. Hän huokaisi hiljaa.

    Oliko täysi tunteiden tappaminen ainoa tapa selviytyä tästä traumojen vuoristoradasta, joksi hänen elämänsä oli muuttunut? Lopulta jopa ne asiat, joiden uskoi ja ehkä toivoi olevan itselle tärkeimpiä, siirtyivät taka-alalle. Kamalinta oli, että ei hänestä ollut tuntunut pahalta muutamaan viikkoon. Ei, kamalinta oli se, että tunsi syyllisyyttä siitä, että voi välillä ihan hyvin.
    Tätäkö elämä nykyään oli? Jokaisen valonpilkahduksen kyseenalaistamista?

    ”Jatketaanko?” Same kysyi.
    ”Jatketaan aivan kohta”, Tawa sanoi. ”Minä haluaisin vain kysyä sinulta mielipidettä yhteen asiaan.”
    Same näytti vakavoituvan hieman.
    ”Totta kai.”

    Tawa keräili hetken sanoja.
    ”Eikö toivosta kiinni pitämisessä ole kuitenkin joku arvo?”

    ”Admin, mistä tämä tuli mieleesi?”

    ”Sinulla on omat syysi olla epäluuloinen Kelvinin suhteen. Miksi sinulla ei olisi? Omien riviemme syynäily on sinun koko tehtäväsi nyt… petturi on löydettävä, se on selvää. Myöskin se, että Kelvin olisi vain yksi liiveihin uinut vihollinen lisää, olisi vain… loogista? Mutta minä taas mietin, että jos voimme pelastaa yhdenkin nazorakin… ehkä voimme pelastaa monta enemmän.”

    Tawa nousi seisomaan ja tarttui taas keihäästään. Molemmat ottivat jälleen taisteluasennon. Same pyöritteli mietteliään näköisenä omaa asettaan.

    ”Idealismille on paikkansa, admin. Kaikki eivät pysty siihen.”
    ”Miksi eivät?”
    ”Uskoisin, että monille toivo on pelottavampaa kuin epätoivo.”

    Taistelu alkoi. Ilma vihelsi puukeihään sivalluksesta. Ensimmäinen Samen isku osui Tawan kilpeen, ja Tawa otti valtavalla harppauksella etäisyyttä. Samen katse oli jääkylmän keskittynyt taisteluun, mutta hän jatkoi ajatustaan ääneen.

    ”Jos annamme tuon ajatuksen elää, silloin jokainen tappamamme vihollinen on vain epäonnistuminen jonkun pelastamisessa. Kun on tappanut yhtä paljon kuin minä, ei voi uhrata ajatuksia sille, mitä ei voi ottaa enää takaisin.”
    ”Same”, Tawa sanoi, ”minä tapan joka päivä.”
    ”Admin…”

    Tawa sivalsi kohti kepillä. Same väisti sen sivuaskeleella.

    ”Jokainen minun nimessäni kuoleva klaanilainen on minun tappamani. Jokainen Bio-Klaanin lipun alla tehty tappo on minun tapponi”, Tawa huohotti. ”Kuinka- lääh- kuinka monta potentiaalista Kelviniä siellä olisi ollut?”

    Tawa suuntasi keihään kärjen Samen keskivartaloa kohti ja sysäisi.

    ”En usko Sokeaan Jumalattareen”, Same sanoi torjuttuaan iskun. ”Mutta hän sanoisi ehkä, että kaikista sokeinta on yrittää nähdä sellaiseen menneisyyteen, joka ei ikinä tapahtunut.”

    Kahden käden pyöräytys, ja Same iski omalla keihäällään Tawan hyökkäävän keihään kärjen maata kohti.

    ”Kaikella kunnioituksella, tietenkin”, hän ähkäisi. ”Haluan vain sanoa, etten usko, että voisimme koskaan pelastaa jokaista. Jokaisen synnin kantaminen omilla harteillaan on vain polku itsetuhoon.”

    Tawa otti pari ripeää perääntyvää askelta. Hän mittaili Samen asetta päästä päähän katseellaan. Keho oli täysin tässä taistelussa, vaikka mieli kävi toista taistoa.
    ”Mtä jos me voisimme pelastaa jokaisen?”

    Same pysähtyi aloilleen eikä sanonut mitään siihen.

    ”Mitä jos meillä olisi jotain, jolla voisimme lopettaa koko verenvuodatuksen?”

    ”Niin”, Same sanoi. Hänen otteensa hellitti hieman.
    Tawa oli kertonut heidän omistamastaan sirusta Samelle samana aamuna kuin se oli… pullahtanut esiin. Kukaan muu ei vielä tiennyt. Linnoituksessa oli tällä hetkellä vain kolme henkilöä, jotka tiesivät.
    Tai, mistä Tawa tiesi, oliko Visokki kertonut kenellekään? Mutta sen huomioiden, kuinka tämä oli viettänyt kohta puolitoista viikkoa lähinnä omassa huoneessaan… se ei tuntunut ainakaan kovin todennäköiseltä.

    Voihan Visu…
    Visun olisi parempi mennä Radukowin puheille huomenna. Tawa oli valmis vaikka kantamaan hänet sinne.

    Oli miten oli, ennemmin tai myöhemmin tietoa pitäisi jakaa pidemmälle. Se ei tehnyt ajatussolmusta yhtään helpompaa.
    ”Admin. Kysyn nyt täysin rehellisesti. Haluatteko mielipiteeni Nimdan sirun käytöstä?”

    Tawa nyökkäsi.

    ”En usko, että se on hyvä idea. Meillä on todisteita tähän jo Metru Nuin perusteella.”

    Tawa väisti ilmavalla hypyllä taaksepäin ja torjui Samen sivalluksen laskeutuen toisen polvensa varaan. Nyt he tuijottelivat toisiaan silmiin hyvin läheltä aseet natisten toisiaan vasten.

    ”Eikö Metru Nui olisi sinusta voinut mennä millään tavalla toisin?” Tawa kysyi hampaat irvessä.
    ”Se olisi voinut”, Same kuiskasi. ”Emme elä siinä maailmassa, jossa niin tapahtui. Tämä on kaikki, jonka perusteella voin toimia.”
    ”Minä ymmärrän.”

    Tawa ponnisti pystyyn ja horjautti Samen keihäineen taaksepäin.
    ”Mutta en – hngh – hyväksy! Minä en voi enää toimia sen perusteella, että ainoa ratkaisumme on taistella ja kuolla. Siihen ei ole varaa!”

    Same pyörähti takaperoisella kuperkeikalla seisaalle valmiusasentoon.
    ”Idealismia tarvitaan”, hän ähki. ”Mutta ei sokeaa idealismia. On kyettävä näkemään, mikä on fyysistä ja mikä unelmaa. Jos ei osaa tehdä eroa näiden välille, astuu samalle turmiolliselle polulle kuin kotimaani pilanneet. Hah… samanlaisia ajatuksia seuraa se selakhi, jonka puheille nazorakin lähetin. Jos jotain, hänkin on idealisti. Qwyne sai pauloihinsa tuhansia.”

    ”Sokea jumalatar?” Tawa sanoi. ”Hänellä taisi olla aika kauniita ajatuksia.”

    ”Tekopyhiä. Liian kauniita, että ne selviytyisivät tulikasteesta. Niin kykenee uskomaan, jos ei näe maailmaa unelmansa takaa. Onnistui hän tietenkin jossain — muuttumaan legendaksi.”
    Same hymähti kylmästi.
    ”Hän teki itsestään kuolemattoman symbolin, johon kansani uskoi. Symbolin, joka johdatti meidät tuhoon.”

    ”Minä ymmärrän sen”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin uskoa symboleihin? Antautua tyhjyydelle?”

    He iskivät samalla hetkellä ja keihäät kolahtivat ristiin. Molemmat ottivat perääntyvän askeleen.

    ”Admin”, Same sanoi. ”En sanonut, etten uskoisi joihinkin symboleihin. Tiedäthän, miksi seison tässä?”
    ”Koska uskot Bio-Klaaniin.”
    ”Ja koska uskon teihin.”

    ”Same… vilpitön kysymys”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Onko minussa sinun mielestäsi jotain samaa kuin ’Sokeassa Jumalattaressanne’?”

    ”Epäilemättä. En voi kieltää, että hänen symbolinsa edusti asioita, joihin joskus uskoin. Ja joista osaan varmasti uskon edelleen. Mutta olen luvannut itselleni, että en enää koskaan antaudu sokean uskon valtaan. Se, jos mikä, luo hirviöitä.”

    Tawa hymyili hieman. ”Ehkä on sitten hyvä, että sinä olet minun vieressäni varmistamassa, että minä en luo hirviöitä, jos valitsenkin tarttua siruun?”

    Same oli hetken vain hiljaa. Hän laski hitaasti aseensa — Tawa seurasi sanattomasti perässä.

    ”Se olisi melkoinen sokea hyppy ottaa, admin.”

    ”Niin olisi. Enkä sano, että olisin vielä varma tästä. Mutta eikö joissakin asioissa kannata tiedostaa olevansa vähän sokea? Eikö sokean jumalattaren opetuksissa ole mitään, mistä pitäisit edelleen kiinni?”

    Same uppoutui mietteisiinsä. Tawa ei ollut varma, montako vuosisataa aikaa rullaantui hetkessä läpi hänen silmiensä takana.

    ”No, tietenkin on. Ne ajat eivät olleet pelkästään huonoja. Oli aseveljiä, ystäviä seurakunnassa, kansani vanhoja tapoja. Jos on jotain, josta pidän yhä kiinni, niin ehkä eräs rituaali.”

    Tawan mielenkiinto heräsi.
    ”Haluan tietää tästä enemmän.”

    ”Kutsumme sitä Sokeattaren tanssiksi. Oli tapamme uskoa, että sulkemalla silmät saa korotettua muut aistinsa korkeammalle. Silloin… kuulee, haistaa, maistaa ja tuntee voimakkaammin. Se, miltä todellisuus näyttää, on usein valheellista.”
    Same osoitti otsanauhaansa. ”Ehkä uskon yhä siihen, että joissakin asioissa voi nähdä paremmin sitomalla silmänsä.”

    ”Olen kiinnostunut. Same… kuinka kiire sinulla oli lepäämään?”

    Selakhi hymähti kylmänviileästi.
    ”En tiedä, voisinko kieltäytyä. En tietenkään maininnut vielä, että se on myös kuolettavan vaarallista.”

    Tawan hymy oli ratkiriemukas.
    ”Same. Minä käsken sinua opettamaan tämän minulle.”

    ”Pieni hetki. Haen meille välineet.”

    Rapusaaren yli puhalsi viilentävä iltatuuli. Tawa tunsi sen jaloissaan ja käsissään, tunsi kuinka ruoho hiveli hänen jalkojaan sen puhaltamana, tunsi kuinka hänen hameensa hulmusi hänen vyötäisillään, kuinka hänen silmänsä peittävän siteen häntä lepatti vasten niskaa. Hän kuuli etäiset kaupungin äänet, Samen jalkojen lähes äänettömät askeleet nurmella, tämän hiljaisen, lähestyvän hengityksen.

    Hän tunsi laskeutuvien ilta-aurinkojen säteet ihollaan, vaikka ei nähnyt niitä. Hän tunsi, kuinka hänen molemmat kätensä takertuivat pitkään salkoaseeseen, jonka terä oli sen painavin osa.

    Hän tunsi jokaisen lihaksensa jännittyvän valmiina taisteluun. Hän siirteli viikatetta etsien sen painopistettä. Se tuntui oudolta. Hän haki käsillään luontevaa tapaa käyttää asetta, mutta… se ei ollut keihäs. Sen hallinta tuntui vieraalta, ei hänen oman kätensä jatkeelta.

    ”Kristalliviikate ei ole ase, joka olisi suunniteltu tuntumaan hyvältä käyttää”, Samen ääni sanoi edestä. ”Sen käyttö on itsessään rituaali. Kun siihen tarttuu, sitoutuu sielujen sadonkorjuuseen.”

    Tawa kuuli, kuinka Same pyöräytti omaa asettaan muutaman metrin päässä. Hänen käsissään se kuulosti höyhenkeveältä.

    ”Tärkeintä taistossa on rituaali. Tärkeintä on tuntea aseensa paino joka hetkellä. Tärkeintä on ymmärtää, että tappamisen ei kuulu tuntua hyvältä. Sen paino tulee roikkumaan ylläsi ikuisesti.”

    ”Kuten kuuluukin”, Tawa sanoi hiljaa.

    ”Kuten kuuluukin. Rituaaleja noudatetaan, koska ne saavat siitä voimaa. Toista perässä.”

    Tuuli puhalsi hiljaa. Sitten… Tawasta tuntui, kuin hänen suunsa olisi auennut samalla hetkellä kuin Samen. Kuin he olisivat puhuneet yhdessä kuorossa. Kuin hän olisi tiennyt juuri, mitä sanoa.

    ”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”

    ”Jos kuolo minut nielee, oli jo korkea aika.”

    ”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”

    ”Jos pimeys minut ottaa, astun sinne hymyillen.”

    ”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”

    ”Jos virta vie minut Tuonelaan, levitän raajani ja annan sen viedä.”

    ”Cestainu kätensä ojentaa.”

    ”Cestainu kätensä ojentaa.”

    ”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”

    ”Elon kierrossa on sieluni pelkkää viljaa.”

    ”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”

    ”Ja ennen talvea sen viikate korjaa.”

    Sielujen sadonkorjuu

    Lähtölaukausta ei tarvittu. Tawa oli kuullut pelkästä Samen hengenvedosta, milloin Sokeattaren tanssi oli alkanut.

    Samen keveät askeleet iskeytyivät nurmea vasten jossain edessäpäin. Vailla itsesuojeluvaiston rippeitäkään Tawa juoksi yhtä kovaa niitä päin. Viikatteen paino kädessä sai hänet melkein horjahtamaan sen suuntaan maata kohti, mutta jokin vaisto otti vallan. Näköaistin puuttuessa kaikki muut aisteista kamppailivat henkensä edestä.

    Tawa ei osannut sanallistaa, mistä sen tiesi, mutta hän tiesi, että Same oli aivan edessä ja valmiina iskemään. Molemmat kätensä kipeinä viikatteesta puristaen hän nosti painavan aseen ylös.

    Metalli kirskui, kun kaksi terää lukittuivat toisiinsa. Iskun voima oli vetää Tawan jaloiltaan, mutta hän sai jalkansa puskettua maahan. Ennen kuin hän ehti edes ajatella viikatteesta irroittautumista, tunsi hän, kuinka Samen viikatteen paino oli lähtenyt siitä — ja se sama paino suuntautui suoraan hänen kylkeensä, kun viikatteen kahvan tylppä pää osui siihen. Tawa horjahti kivuissaan taaksepäin.

    ”Älä juutu siihen, mitä et näe”, Samen ääni kivahti. ”Älä juutu siihen, mitä sinulta puuttuu!”

    Tawa otti tukea maasta ja heilautti aseensa tylppää päätä suoraan eteenpäin. Kuin tuulen viemänä Same haihtui hänen edestään hyökkäyksen tieltä.
    Tawa tajusi sekunnin kuudesosaa ennen, mistä tämän isku oli tulossa. Silloin hän kutsui voimaa siitä, mitä hän paremman sanan puutteessa kutsui kasvoikseen.

    Naamion voima lankesi kuplana hänen ympärilleen ja otti vastaan Samen viikatteen. Teräs kalahti äänekkäästi. Nurmessa Tawan vasemmalla puolella kuului keveitä, tasapainoa hakevia askelia.

    Täysin harkitsematta Tawa otti aseensa tiukkaan otteeseen ja sivalsi ääniä kohti.
    Terä osui johonkin. Tawa tunsi energian virtaavan kohteestaan, kun nurminiityn toinen kanohi Hau aktivoitui.
    Oli kuin aika olisi hidastunut hetkeksi ja hänen ohjaamansa ase olisi muuttunut pelkäksi kangastuksen väreilyksi ilmassa, kunnes…

    Selakhialainen naamio iski takaisin.

    Kivulias isku, jonka Tawa tiesi täysin olevan hänen omansa kaiku, heijastui säteilevänä hänen olkapäähänsä. Tawa lankesi polvelleen.

    ”Unohda liha! Unohda teräs! Kaikki on vain viljaa, ja sinun aikasi on niittää!”

    Hän tiesi, että mikään ei ollut rikki. Hän tiesi, että se oli pelkkää kipua.

    Ennen kuin Same ehti tehdä uutta liikettä, Tawa ponnisti pystyyn ja siirsi kehonsa kaiken liike-energiaan viikatteeseen.
    Ja sillä hetkellä hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi unohtanut oman kehonsa. Kaikki mitä hän teki ja oli, oli vain koneisto aseen liikuttamiseen.

    Hän tunsi, kuinka hänen teränsä sivalsi vain millien päästä hänen vastustajansa ihoa. Hän tunsi, kuinka hänen aseensa kahvaosa kolahti vasten tämän panssaria sysäisten tämän nurminiitylle.

    Hän tunsi jokaisen liikkeen ja liikahduksen, joka olisi voinut olla häneen kohdistuva terä. Hän tunsi heinänkorret ja kukkien varret, jotka hän niitti sivaltaessaan syksyisessä ilmassa.

    Hän tunsi metallin kalinan vasten metallia, metallin kalinan vasten alkuvoimaa, metallin kalinan vasten ihoa ja luita.
    Hän tunsi mustelmat ja millien syvät haavat, jotka hänen lihallinen kehonsa otti vastaan, eikä niillä ollut väliä.

    Pienen hetken oli vain sadonkorjuu. Pienen hetken oli vain rituaali.
    Pienen hetken ei ollut väliä, elikö hän vai kuoliko.

    Ja sen tanssin katkaisi lopulta viikatteen terä, joka riisti sideharson hänen kasvoiltaan ja toi maailman takaisin hänen silmiensä eteen.
    Tawa pysäytti liikkeen kesken kuin jäätyneenä. Samen silmillä oli vielä side. Hän ei ehkä nähnyt sitä, mutta Tawa tiesi hänen tietävän, että toinen viikatteen terä oli muutaman sentin päässä hänen kaulavaltimostaan.

    Tawa laski aseensa rauhallisesti maahan ja laskeutui polvilleen. Same seurasi perässä ja riisui siteensä molemmilla käsillään.

    Molemmat auringoista olivat laskeutuneet aivan horisontin rajoille. Admin ja päämoderaattori katsoivat toisiaan hetken pelkässä hiljaisuudessa.

    ”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Same sanoi.

    ”Lopussa on vain sadonkorjuu”, Tawa toisti.

    Hengästyneisyys saavutti Tawan vasta minuutteja myöhässä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi laskeutunut omaan kehoonsa jostain aivan muualta. Tawan jännittynyt ilme rentoutui hieman.

    Siinä polvillaan hengitellessään hän katsoi Samea ja nyökkäsi.
    ”Kiitos.”

    ”Kiitos”, Same toisti. ”Toivon, että rituaali antoi sinulle jotain.”

    ”Rituaalit… yleensä antavat. Rituaalit vaativat sellaista sokeaa uskoa, johon ei ole yleensä ollut varaa. Ehkä… ehkä sen takia pidetään hautajaisia.”

    ”Tai häitä”, Same sanoi hiljaa.

    Se pysäytti Tawan aloilleen.
    ”Same?”
    ”Admin?”
    ”Tämä on ehkä vähän outo kysymys. Saanko kysyä sen?”
    ”Luulisin, että ainoa tapa tietää, on kysyä.”

    Tawa epäröi hetken, mutta puhui sitten.
    ”Uskotko sinä rakkauteen?”
    Same pysähtyi aloilleen hämmentyneenä.
    ”Admin, en täysin ymmärrä.”

    ”Niin, en ole ehkä aivan selkeä… ajattelisin, että kuten toivo, sekin on olemassa vain sen verran kuin siihen uskoo. Sekin vaatii sokeaa loikkaa.”

    Samen Haulla oli pieni asiallinen hymy.
    ”En tiedä, olenko aivan samaa mieltä. Rakkaus on kovaa työtä ja jatkuvia, konkreettisia toimenpiteitä ja tekoja. En… osaa pitää sitä uskonasiana.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä. Hän oli jo kysymässä, oliko ”rakkaus on kovaa työtä” Samen mielestä kirjaimellisesti totta. Päämoderaattorin työpöydällä oleva paperityön määrä viittasi siihen, että tämä olisi mahdollinen tulkinta. Silti, Tawa ei voinut olla jatkamatta utelua.
    ”Same… anteeksi uteliaisuuteni, mutta… onko sinulla joku?”

    ”Admin”, hän sanoi asiallisesti hymyillen. ”Minä olen naimisissa.”

    Sen tosiasian käsittämättömyys iski Tawaan todella hitaasti ja todella kovaa. Hän yritti keksiä diplomaattista ja asiallista tapaa välittää reaktionsa, mutta myönsi epäonnistumisensa lähes välittömästi avattuaan suunsa.

    ”Mitä?”

    Same nosti kätensä kaulalleen ja nykäisi rintapanssarinsa alta esille kaulakorun. Hopeinen Sokeattaren silmä kiilteli aurinkoinvalossa.
    Tawa ei voinut olla tuijottamatta. Same ei ollut uskon mies, mutta kuka se toinen sitten olikaan… näemmä oli edelleen?

    Same, sinä olet yllätyksiä täynnä…

    ”Kuinka kauan?”

    ”Seitsemänkymmentä vuotta.”

    ”Olen onnellinen puolestasi”, Tawa sanoi hämmentyneenä. ”Olenko ikinä tavannut häntä?”

    ”Uskoisin, että kerran eräissä kesän päättäjäisissä. Hän ei asu Klaanissa.”

    ”Se… selittää. Kuinka usein te näette?”

    ”Ehkä kerran kolmessa vuodessa. Saaremme talvet eivät ole hänen mieleensä.”

    Tawa katsoi hymyillen epäuskoisena.

    ”Kun on tarpeeksi kauan yhdessä, ymmärtää, että parasta, mitä voi tehdä on antaa toisen elää omaa elämäänsä. Viehätyin kumppanissani siihen, mitä hänellä oli omasta takaa. En ajatukseen siitä, että voisin omistaa hänet.”

    Kaiken vakavan ja käsittämättömän keskellä tämä pieni ilon ja toivon pilkahdus sai Tawan unohtamaan kaiken muun.
    ”Tunteeko kukaan muu häntä?”

    ”Bladis. Totta kai. He ovat aivan sietämättömiä yhdessä.”

    Tawa naurahti heleästi.
    ”Same, me emme puhu tarpeeksi tavallisesta elämästä.”

    ”Sellaiseen ei ole ollut varaa.”

    ”Ei kai”, Tawa sanoi kohauttaen olkiaan. ”Tavallisuus on muutenkin yksi iso valhe. Ja minusta nämä ovat tärkeitä asioita pitää mielessä etenkin silloin, kun toivoa tuntuu olevan vähän. Tunnelin päässä pitää olla jotain valoa. Mikä on hänen nimensä?”

    Same ei epäröinyt sekuntiakaan.
    ”Virion.”

    Tawa ei voinut olla hymyilemättä. Jollain tapaa ihan vain jo se, millä tapaa selakhi sanoi sen ääneen kuulosti vilpittömämmältä kuin tämä yleensä.
    ”Oletteko sopineet, milloin näette seuraavan kerran?”

    ”Emme. En usko, että kirjeemme kulkevat merisaarrossa.”

    ”Jos kaikki menee hyvin”, Tawa sanoi katsellen Rapusaaren niittyjä, ”niin ensi kesän päättäjäisissä?”

    ”Toivon niin”, Same sanoi.

    Tawa hymyili.
    ”Uskon niin.”

    Same katsoi häntä silmiin ja Tawasta tuntui siltä, että tämä arvosti sitä, mitä hän oli sanonut. Samalla hänestä tuntui, että hän ymmärsi enemmän kuin koskaan aiemmin, kenen kanssa puhui.

    Vaikka hierarkia toimi näin päin, Same oli häntä vanhempi. Sen Tawa hyvin tiesi. Samen olemus oli sulava ja iätön, mutta hän todella oli elänyt Tawaa pidemmän elämän. Same oli ollut täällä lähes aina. Hän oli niin merkitsevä osa Bio-Klaanin kalustoa, että häntä oli vaikea nähdä henkilönä, vaikka hänellä, kuten heillä kaikilla, oli ollut elämä Bio-Klaania ennen.
    Se kaikki kipu jonka hän oli ehtinyt kokea, ne kaikki painajaiset joita tämä oli ehtinyt nähdä, olivat Tawaan verrattuna moninkertaisia. Same oli kokenut vuosia enemmän menetyksiä. Samalla tapaa hänellä täytyi oli vuosia enemmän iloa ja riemua, joka oli sekin niin kaukaista, että hänelle se oli vain osa hänen omaa yhtälöään, ei maailman keskipiste.

    Ja silti tuo selakhi seurasi häntä, ei Tawa Samea. Tawan saavutti outo ajatus, jota hän ei täysin osannut perustella.

    Olenko minä… sinulle vain uusi Sokea Jumalatar?

    Hän nousi seisomaan.
    ”Meillä jäi voittaja hieman epäselväksi. Haluatko ottaa revanssin huomenna aamulla ennen kokousta?”
    ”Mielelläni, admin.”
    ”Hyvä kuulla. Nähdään, Same.”
    ”Nähdään, admin.”

    Tawan kävellessä lihakset jäykkänä ilta-auringossa kohti Rapusaaren läntistä siltaa ei hän voinut olla uppoamatta ajatukseen, joka oli liian iso ja epäkonkreettinen laitettavaksi todella sanoiksi.

    Siitä hetkestä, kun hän oli kohdannut Totuuden, oli jo viikkoja, mutta se ei myöskään ollut jotain, joka menisi noin vain pois. Hirvittävä olento pelkkää lihaa oli istuttanut hänen päähänsä jotain niin absurdia, että sitä oli vaikea olla kohtaamatta.

    Oli olemassa sykli, joka toistui historiassa.

    MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.

    Se, mitä Koobeen suulla puhunut olento oli sanonut, oli ollut täysin mielenvikaista. Täysin järjenvastaista. Nuoren pojan kehon haltuunsa ottanut toismaailmallinen hirvitys oli sanonut niin hulluja asioita, että niiden pelkkä harkitseminen tuntui täysin typerältä.

    MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.

    Mutta Tawa ei ollut sokea, kun näki jonkun latovan eteensä kaavan.

    JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.

    JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.

    Hän ei ollut sokea, kun näki polun, jota joku oli jo aiemmin astellut.

    Tawa pysähtyi lähes autiolle aukealle, jonka keskellä tikittävä kellotorni julisti päivän päättymistä. Vain minuuttien päästä kello soittaisi keskiyötä. Se tapahtui yhtä mekaanisella tarkkuudella kuin aurinkojen laskeminen ja kuiden nousu.

    Eikä jollain oudolla tavalla Tawa voinut olla ajattelematta Sokeaa Jumalatarta. Hänelle täysin käsittämätöntä hahmoa historian hämäristä, joka oli saanut jumalan aseman. Sitä valoa, joka oli johtanut Samen kätten tekosia häntä ennen.
    Astuiko Tawa itse jollain tapaa samaa polkua kuin Sokeatar? Oliko hän käytännössä… samassa roolissa kuin tämä oli aikoinaan ollut siinä omassa kosmisessa shakkipelissään, joka määritti kuka eli ja kuka kuoli, mitkä ajatukset saivat elää ja mitkä tukahdutettiin?

    Ajatus oli tarpeettoman iso ja häkellyttävä. Tawa ei myöskään ollut aivan sinut sen kanssa, että vertasi itseään jumalattareen. Tällaiset ajatukset tuntuivat vaarallisilta… varsinkin sellaiselta henkilöltä, jonka todellisuudentaju ei ollut vakaimmillaan, ja jolla oli hallussaan taikakalu, johon oli vangittu käsittämättömiä määriä voimaa. Ehkä jopa jumalallisia määriä.

    Ja ehkä nämä olivat ajatuksia, jotka oli pakko kohdata, jos halusi muuttaa maailmaa. Niiden väistely johti tappion hyväksymiseen tai vielä vaarallisemmille poluille.

    Hän ei ollut ensimmäinen, joka halusi muuttaa maailmaa eikä ensimmäinen, joka kohtasi vastarintaa sen takia. Kaiken maailman ennustajat, pyhimykset ja velhot olivat yrittäneet aiemminkin. Maailmassa oli paljon muutettavaa, joten niitä, jotka yrittivät muuttaa, nousisi joka aikakautena.

    Maailmassa oli liikaa väkivaltaa ja liian vähän rakkautta. Hän ei voinut olla ensimmäinen, joka ajatteli niin.
    Jopa niin väkivaltaisen elämän eläneen miehen kuin Same oli pakko olla samaa mieltä. Tawa oli varma siitä.

    Virion.

    Hän oli varmempi siitä kuin koskaan.

    Ehkäpä hän todella oli osa samaa kosmista sykliä, mistä Totuus oli puhunut. Samaa, minkä joko Sokea Jumalatar tai joku tätä aiempi oli aloittanut. Silti sen seuraaminen vaikutti siltä, että se johtaisi joko siihen, että hän myönsi olevansa matkalla tuhoon, kuten aiemmat syklillä astelleet… tai siihen, että hän kasvattaisi Nimdan sinisestä unen hehkusta tehdyt siivet, muuttuisi jonkinlaiseksi jumalattareksi ja menettäisi viimeisenkin järjen hivenensä.

    Voisiko hänen oma legendansa kasvaa niin paljon häntä isommaksi, että hän itse ei olisi enää kontrollissa? Oliko niin käynyt myös sille selakhille, jota kutsuttiin Sokeaksi Jumalattareksi?

    Tawaa olisi huvittanut puhua asiasta jonkun kanssa, mutta vaihtoehdot eivät huimanneet päätä. Perinteisin vaihtoehto makasi päivät pitkät huoneensa lattialla tuijotellen kattoon. Tornissa asui toinen vaihtoehto, mutta jopa Tawa kykeni näkemään ironian siinä, että yritti ottaa selvää oliko järjissään puhumalla omalle peilikuvalleen, jonka olemassaolosta vain hänen paras ystävänsä tiesi.

    Ehei, en ole hullu. Katsokaas, kun on kaiken aikaa ollut olemassa toinen Tawa, joka nyt sattuu vain olemaan tornissa piilossa. Se on se syy, miksi kaikki klaanilaiset ehtivät saada nimeämispäivänä lahjoja: Tawaa on vain niin monta että hän ehtii käydä kaikkien savupiiput läpi yhden yön aikana!

    Hän pyöräytti silmiään ja huokaisi. Ehkä se toinen voisi käydä läpi hänen kosmisen syklinsä ja muuttaa maailman, niin hän voisi itse kaatua vain naama edellä sängylleen ja pysyä siinä.

    Oli vielä yksi vaihtoehto, jolle tästä ehkä voisi puhua. Se vaihtoehto, jota hän juuri nyt olisi eniten kaivannut, joka oli jossain metsässä, ja josta ei ollut mitään takeita, että tämän sydän edes löi enää.

    Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.

    Siinä hän oli ollut Totuuden kanssa samaa mieltä.

    ”Pylly”, Tawa ärähti unisen pahantuulisena. Hän ei ollut varma, minkä viestin se antoi admin-tornin vartiomiehelle, jonka hän juuri ohitti. Tämä veti kätensä joka tapauksessa lippaan.

    Tawan huoneen ovi narahti auki. Huomenna oli päivä, jolloin tarvitsisi kohdata lähinnä byrokratiaa. Ehkä se riittäisi tukahduttamaan liian lennokkaat ajatukset kosmisesta syklistä ja siitä, mikä huikea Valkoinen Kuningatar hän siinä oli.

    Mutta kääriytyessään peittoonsa ja antaessaan Nöpölle hyvänyönsuukon Tawa ei voinut olla vilkaisematta siniseen hehkuun suojakapselissa yöpöydällään ja miettimättä, että…

    … entä jos?

    Kaikki maailman huonot ideat olivat varmasti alkaneet noilla sanoilla.

  • Haamujahti

    Kepen paja

    Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.

    Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.

    Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.

    ”Höhöi!” Snowie huikkasi. ”Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. ”Ai joo, niin tosiaan…”

    Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen ”oikeastiko”.

    ”Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. ”Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”

    Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. ”Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.”
    ”Niin, totta.”

    Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.

    Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.

    ”Jahas, Valvoja lepotilaan ruokatauon ajaksi”, Snowie mietiskeli. ”Mahtaakohan… hetkinen… eikö…”

    Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. ”Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”

    ”No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. ”Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”

    ”Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. ”Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”

    ”Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”

    Haamujahti

    Kahvio

    Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.

    Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.

    Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. ”Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. ”Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”

    Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. ”Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”

    ”Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”

    ”Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”

    Lumiukko hymyili. ”Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”

    Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.

    ”Kappas. Hei, Jäätutkija!”

    Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.

    ”Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.

    ”Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, ”tekö tunnette toisenne?”

    Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.

    ”Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. ”Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”

    Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. ”Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”

    ”Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.

    Lumiukko laski mukin pöydälle. ”Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”

    ”Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.

    ”Ja sitten”, Snowie jatkoi, ”hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”

    273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. ”Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”

    ”Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. ”Enkö vain olekin, Keps?”

    ”Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.

    ”… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. ”Oletko sinä… Jäätutkijassa?”

    ”Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”

    Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. ”Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”

    273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.

    ”Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”

    Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. ”Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”

    ”Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”

    ”Eipä hätää, Iggy on –”

    Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. ”Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”

    ”Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.

    Kepe pudisteli päätään. ”Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”

    Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.

    273 oli hetken hiljaa. ”Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”

    Kepen ilme oli mietteliäs. ”Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”

    ”Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. ”Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”

    273 naksutteli pihtihampaitaan. ”Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”

    ”En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.

    Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.

    ”Eiköhän se onnistu.”

    ”Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”

    ”Aa, joo, sopii.”

    Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?

    Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. ”Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”

    Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”

    Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.

    ”Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.

    ”Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”

    Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. ”Varsinaisesti.”

    ”Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.

    ”En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.

    ”Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. ”Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”

    Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.

    ”Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. ”Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”

    Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.

    ”Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.

    ”Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.

    ”Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. ”Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”

    ”Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.

    “Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”

    Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.

    Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.

    ”Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.

    ”Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.

    ”Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. ”Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”

    Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.

    ”Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.

    ”Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. ”Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”

    ”Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.

    ”Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.

    ”Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.

    ”Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.

    Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.

    Snowien ilmeestä loisti hänen ”kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.

    Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – ”Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.

    Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.

    ”Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. ”Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”

    Kelvin havahtui kuullessaan puhuttavan nazorakeista. Kantoiko tämäkin matoran kaunaa hänen lajilleen?

    ”Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. ”En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”

    Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.

    ”Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä”, Snowie myönsi. ”Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.

    ”Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.

    ”Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.

    ”Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.

    ”Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”

    Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.

    Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: ”Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”

    Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.

    Umbra haukotteli makeasti.

    ”Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.

    ”Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.

    Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.

    ”Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.

    ”Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. ”Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”

    Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.

    Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.

    ”Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. ”Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”

    ”En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”

    Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. ”Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”

    Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan ja nyökkäsivät.

    ”Toivottavasti tapaamme taas!” lumiukko hihkaisi noustessaan pöydästä.

    ”Näkemiin”, Kelvin lausui.

    ”Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. ”Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”

    ”Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.

    Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. ”Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”

    ”Juu, sopii!”

    ”Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: ”Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”

    ”Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”

    ”Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”

    ”Öö, ei?”

    Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: ”Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”

    ”Noin, sehän ratkaisee asian!”

    ”Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.

    Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.

    Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
    ”Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. ”Mutta ollaan hiljaisia.”

    Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.

    Hän muisti seuransa.

    ”Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”

    Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.

    ”Kuinka ennakkoluuloista!”

    ”Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.

    ”Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”

    Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.

    Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.

    Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.

    ”Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. ”Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”

    Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron ”kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.

    Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…

    ”No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ’historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”

    … ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.

    ”Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”

    Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.

    ”Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”

    ”Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ’tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”

    Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.

    ”Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. ”Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”

    Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ’hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta.
    ”Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”

    ”No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”

    Kepe mietti hetken. ”Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”

    Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.

    ”Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”

    Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.

    ”Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?

    ”Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”

    Kepen silmät kirkastuivat.

    ”… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”

    ”Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”

    Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ’murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.

    ”Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”

    ”Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”

    ”Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”

    Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?

    ”Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. ”Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”

    Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.

    ”Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.

    Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!

    Näinkö se meni?

    … Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.

    Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”

    Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.

    “Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.

    Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”

    Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.

    Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…

    Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.

    Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.

    Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.

    ”Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. ”No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”

    Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.

    ”Hetkinen, suola-aavikko?”

    ”Öö, joo”, Kepe vastasi. ”Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”

    ”Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”

    Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.

    ”… Mistä sinä sen tiesit?

    ”Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”

    ”Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”

    Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään.
    ”Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”

    ”Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”

    ”Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”

    Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”

    ”… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.

    ”Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”

    Kepe pureskeli tätä hetken. ”Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”

    ”Mikä homma?”

    ”No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ’uneksija’ puuttuu?”

    Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. ”Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”

    Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.

    ”Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”

    Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.

    ”Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. ”Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”

    ”Ai häneltä…”

    ”… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ’mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
    Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: ”Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”

    Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. ”… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”

    ”No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”

    Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. ”Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”

    ”Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”

    Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.

    Manu jatkoi. ”Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”

    Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.

    Makutan ääni muuttui hieman. ”Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”

    Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.

    ”Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.

    ”No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”

    Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. ”Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”

    ”Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ’super’ siitä ’superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”

    Kepe naurahti, hieman myös ääneen. ”Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”

    ”Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ’astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”

    ”Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.

    ”Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”

    ”Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
    Mutta miten?
    Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.

    ”Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”

    Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.

    Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?

    Oli. Kokonainen klaanilainen.

    Tosin…

    Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta.
    ”Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”

    Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.

    Niin usein jaloissa pyörimässä.

    Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.

    Krikcit. Jäsennumero 155.

    ”Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli ”Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”

    Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. ”Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.

    Mutta Manukin muisti Iggyn.

    Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?

    Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…

    Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.

    Kuolinsyy: onnettomuus.

    Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.

    Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?

    ”Siis astuin sokeasti tietäni
    vain unta turmioiden jahdaten
    kun kultakruunu mulle kuiskasi
    ”tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen’”

    Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
    ”Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. ”Hän lausui sen usein.”

    Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.

    ”Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. ”Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”

    ”Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. ”Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”

    ”… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”

    ”No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”

    ”…”

    ”… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ’kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”

    ”Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”

    Kepe risti kätensä. ”Mihin viittaat?”

    ”No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”

    Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.

    ”Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.

    ”Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”

    ”Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”

    ”Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”

    Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.

    ”Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.

    ”No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”

    Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.

    ”… Ei lainkaan hyvin.”

    ”En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”

    Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.

    ”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. ”Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”

    Lumiukko nielaisi. ”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”

    Snowie yritti hymyillä varovaisesti. ”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”

    ”… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.

    ”Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. ”Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”

    ”Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”

    Lumiukko hymyili alakuloisesti. ”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”

    Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. ”Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”

    ”Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. ”Kiitos.”

    Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
    ”No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”

    ”Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. ”Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”

    Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…

    ”Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. ”Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”

    Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.

    ”Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. ”Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”

    Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. ”Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”

    Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. ”Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”

    “Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”

    Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.

    “Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”

    Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
    ”Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. ”Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”

    Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: ”Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”

    Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.

    Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.

    Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. ”Hyvä seurakunta…”

    Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: ”Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”

    Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.

    ”…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”

    Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.

    ”Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”

    Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.

    ”Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. ”Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”

    Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.

    Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.

    Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.

    Kummitusimuri.

    Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.

    Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.

    Saisiko se kummituksen kiinni?

    Admin torni, yö

    ”Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”

    ”Jep, Snowie.”

    ”…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”

    ”Kyllä, Snowie.”

    ”…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”

    ”Aivan, Snowie.”

    Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.

    ”Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. ”Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”

    Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.

    ”Kepe… tämä on vähän tylsää.”

    ”Tiede usein on.”

    ”’Tiede.’”

    Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.

    Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.

    Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.

    Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. ”Kuulitko?” hän kuiskasi.
    ”Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.

    Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.

    Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…

    Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.

    ”… Snöö, näitkö sinä tuon?”

    ”Näin, Kepe.”

    ”Ne ovat siis todellisia.”

    ”Siltä vaikuttaa!”

    Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.

    Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.

    Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?

    Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.

    Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.

    Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä

    Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.

    ”Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.

    Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.

    Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.

    Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa ”tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.

    Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.

    Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.

    Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?

    Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.

    Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.

    Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.

    Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.

    Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.

    Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.

    Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.

    Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.

    Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.

    Jälleen nykyajassa

    Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.

    Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!

    Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.

    Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…

    …kummituksen rätinää.

    Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.

    Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.

    Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.

    ”Snöö! Auta!” Kepe komensi.

    ”Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…

    …ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.

    Klaanilaiset haukkoivat henkeään.

    ”Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. ”Eikös..?”

    Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. ”Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”

    ”Hehe, niin…” Snowie äimiseli. ”Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”

    ”Niin, aivan…”

    ”Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. ”Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”

    ”Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. ”Tai siis, miten niin? Totta kai olet ’kanssaseikkailijani’.”

    Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. ”No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”

    Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. ”Olet osa petturitutkintaa?”

    ”Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.

    ”Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. ”Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”

    Snowie kallisti varovaisesti päätään.

    Kepe jatkoi. ”Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”

    Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. ”Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”

    ”Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”

    ”Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”

    Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. ”Katsotaan…”

    Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. ”Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. ”…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”

    Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.

    ”Mikä suunta?” Snowie supatti.

    Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. ”Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.

    He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.

    Askel.

    Askel.

    Askel.

    Ask-

    Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…

    …kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. ”Auh!”

    ”Oho!”

    ”Äh, mitä-?”

    ”Hups, sori!”

    Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.

    Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.

    Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. ”Ah ja voih..:”

    ”Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”

    ”…huomannut.”

    ”Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. ”Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”

    Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.

    ”Eipä mitään”, Kepe tokaisi. ”Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”

    ”Sattuiko?” lumiukko kysyi. ”Ei ollut tarkoitus…”

    ”Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”

    ”Hyvä ettei!”

    Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. ”Taitaa olla taas odottelun paikka.”

    Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. ”Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”

    ”Kummituksista?”

    ”Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”

    Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.

    ”Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. ”Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.

    ”No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. ”Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”

    Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.

    ”Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. ”Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ’Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”

    Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. ”Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”

    ”Ai?”

    ”Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”

    ”Hmm”, Kepe mietiskeli. ”Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”

    ”Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”

    Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. ”Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”

    ”Noh”, Snowie kohautti olkiaan. ”Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”

    ”Ai?”

    ”Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”

    Kepe pyöritteli ajatusta. ”Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”

    ”Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”

    ”Oliko tämä…” Kepe tihrusti silmiään. ”…erittäin polveileva omakehu?”

    ”Heheh, kyllä! Juuri näin! Tahdon ajatella, että tällainen pehmeä pulla on Verstaan-tutkijoille kovaa ritaria parempi kuoma!”

    Kepe nauroi. ”Mikä mainio ajatusketju. Ilahduttavaa!”

    Lumiukko hymyili leveästi. ”Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.

    Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.

    Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.

    Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.

    He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!

    Kolme…
    Kaksi…
    Yksi…

    Kytkin pohjaan.

    Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.

    ”Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. ”Toimii! Se toimii!”

    Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!

    ”Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. ”Me teimme sen!”

    Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.

    Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.

    Ei…

    ”Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. ”Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.

    Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.

    ”Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. ”Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”

    Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. ”Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. ”Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
    ”Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. ”Mutta… miksi me..?”

    Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. ”Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. ”Se oli… jotain muuta.”

    Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.

    Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.

    ”Häh.”

    Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. ”Häh…” hän yhtyi lausuntoon.

    Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. ”Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. ”Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään ”…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”

    Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. ”Justiinsa juu.”
    ”Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. ”Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. ”…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”

    Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.

    ”Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. ”Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. ”…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”

    Tieteilijä nyökkäsi. ”Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. ”Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”

    Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
    ”Hmm, Kepe?”

    ”Mitä niin, Snowie?”

    ”Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. ”…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”

    Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. ”Niin?”

    ”…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ’käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”

    ”Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. ”Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. ”…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”

    Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. ”Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”

    Toa hymyili ovelasti. ”Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”

    Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
    ”Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”

    Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. ”Elossa… siis… mitä, häh? Se…”

    ”…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”

    Snowie rapsutti päätään. ”Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. ”Oi, voi…”

    ”Mitä nyt? Keksitkö jotain?”

    ”Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. ”Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”

    Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.

    Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.

    He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…

    Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.

    ”Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. ”Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”

    Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.

    ”Oho, hui!” Kepe säikähti.

    ”Hui, oho!” Snowie säikähti.

    Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
    ”Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.

    ”Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. ”Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.

    ”Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.

    ”Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.

    Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.

    Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.

    ”Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.

    ”Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. ”Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”

    Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: ”Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.

    ”Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. ”Mistä tuo kuula on peräisin?”

    ”Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.

    ”Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. ”…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.

    ”Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. ”Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
    ”Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.

    ”Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.

    ”Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, ”ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”

    Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.

    ”Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.

    Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: ”Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. ”Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.

    Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.

    ”Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. ”Tai siis… häh?”

    Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…

    ”Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. ”Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.

    Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.

    Ja… kuula?

    Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.

    Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…

    ”Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.

    ”Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.

    Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.

    ”Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. ”Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”

    ”Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”

    Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.

    ”Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. ”Onko… jano tai jotain..?”

    ”Hihi, hih… ei. ”

    ”Entä… entä… nälkä? Tahdotko…” Snowie muisti viimeöisen oivalluksensa. ”…halauksen..?”

    ”Hihi… hi… Tuomari ois aika jees.”

    Tuomari… Tuomari… Kepe mietti. Kuka on tuomari?

    ”Ai niinkuin Guartsu?” Snowie töräytti. ”Tahdot halata Guartsua?”

    ”Tahdon… halata Tuomaria?” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.

    ”TAHDON… TUOMARIN”, hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.

    ”TUOKAA MINULLE TUOMARI.”

    Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.

    ”TE… TE ETTE OLE TUOMARI”, Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.

    Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”

    Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. ”Kuka… tai mikä sinä olet?”

    Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.

    ”UTELIAS TIETEILIJÄ”, ääni maiskutteli. ”TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”

    ”Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? ”Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”

    ”TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”

    ”Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”

    ”TUOMARI LAUKAISEE TUOMION”, ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.

    ”VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”

    Snowie nielaisi. ”Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”

    ”KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”

    Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.

    ”Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”

    ”Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.

    ”Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. ”Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”

    ”VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”

    Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.

    ”Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. ”Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”

    Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.

    ”Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”

    Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.

    ”KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”

    Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. ”Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”

    ”EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”

    ”Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. ”Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”

    ”TUOMARIN.”

    ”… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”

    ”KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”

    ”Mutta mikä on ’totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. ”Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”

    Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.

    ”TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”

    Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? ”… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…

    ”YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA”, Totuus vielä korahti.

    ”Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: ”Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”

    Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.

    Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.

    ”Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”

    Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.

    ”Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. ”Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”

    Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.

    Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.

    ”Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. ”Peelo, kaiva tuosta.”

    Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: ”Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”

    Sitten Snowiekin tajusi. ”Ai, joo…”

    Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…

    … tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.

    ”Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. ”Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”

    Kupe nyökkäsi.

    ”…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”

    Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.

    Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?

    Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?

    ”Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. ”Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”

    Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.

    ”Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”

    Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.

    ”Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen ”Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”

    Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin ”kissa”…? Äh, huono esimerkki.

    Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.

    Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.

    Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…

    Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. ”Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. ”Pitäisikö meidän…”

    Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?

    Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.

    Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.

    Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.

    Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.

    ”Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. ”Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”

    ”Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.

    ”Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”

    Kepen katse nauliintui androidiin. ”Yksi asia?”

    ”Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. ”Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”

    ”Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.

    ”Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. ”Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?”

    ”Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. ”Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”

    ”Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. ”Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”

    ”…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.

    ”Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. ”Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”

    Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.

    ”Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”

    Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.

    Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.

    Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.

    ”Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.

    ”Mitä niin, Snöö?”

    ”Onkohan tämä nyt vähän noloa…”

    Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.

    ”…kun siis…” lumiukko sopersi. ”Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”

    Keksijä ei sanonut mitään, kuunteli vain.

    ”Kepe. Kepe me löydettiin väärät kummitukset.”

    Lumiukko heilutteli käsiään suurieleisesti. ”Väärät kummitukset, Kepe!”

    ”Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. ”Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”

    ”Kerro.”

    ”Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”

    Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…

    Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan ”taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…

    Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…

    Snowie kuorsahti sohvalla.

    … Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.

    Vuokraaja liittyi Viitoittajaan unten maille.

    Taas Valvojan valvovan silmän alle.