Eräs nazorak-pesän tärkeimmistä ominaisuuksista oli tiedon täsmällinen ja oikeansuuntainen kulku. Valvontakamerat tuijottivat, tiedusteluosasto kuratoi, ja päällystö sai tietää. Tieto toi valtaa, valta toi voimaa, voima toi turvaa. Turvaa poikkeamilta, turvaa epäpuhtauksilta, turvaa sekasorrolta. Pesän kokoisessa kompleksissa tapahtui paljon, mutta paljon oli imperiumin johtaja myös nähnyt vaivaa sen eteen, että kaikki liian oudot asiat tulivat hänen tietoonsa.
Kenraali 001 nojautui eteenpäin tuolissaan ja siristi silmiään. Suuri näyttö hänen edessään lähetti valvontakamerakuvaa. Siinä ei näkynyt liikettä, mutta Kenraali näki lähetyksen olevan reaaliaikainen. Kuvan kohina viesti siitä, että lähetys kyllä pyöri — kuvassa itsessään ei vain liikkunut mikään.
Kenraali oli kuullut merkillisestä, toistuvasta näytelmästä, joka toteutui Tohtori 006:n laboratorio-osastolla joka päivä, ja olikin katsonut tallenteet läpi. Tänään hän seurasi tilannetta sitä mukaa, kun se toteutui — tai pikemminkin ”ei-toteutui”: Harmaa Aine, Abzumon mekaaninen lähetti, oli jälleen kerran Uuden Sukupolven horrossalissa. Ja jälleen kerran Harmaa Aine ei tehnyt siellä mitään.
Kenraali kurtisti kulmiaan. Abzumon outo lakeija vietti joka päivä hieman yli tunnin Uuden Sukupolven tutkimustiloissa eikä tehnyt siellä yhtään mitään. Rullasi sisään, asettui horrostavien supersotilaiden kapseleiden luokse, odotti yli tunnin ja rullasi tiehensä.
Ja siellä se taas oli. Valvontakamerakuva oli niin terävä, että Kenraali erotti Harmaan Aineen aivojen kiillon ja kuplat nesteessä kupolikypärän läpi. Siellä se taas oli, tekemättä mitään. Tai ainakaan mitään silmin havaittavaa.
Kenraali naksautti radioyhteyden auki.
”Tuokaa se kuulustelutila neloseen. Taas.”
Näytelmä jatkui tiedustelupalvelun kuulustelutiloissa. Tilojen numerointi viesti useista asioista: tilan koosta ja käyttöasteesta mutta ennen kaikkea viihtyisyydestä. Kuulustelutila 1 oli kutsuvasti sisustettu ja valaistu, 7 oli hieman epämiellyttävän hämärä ja kolkko, kun taas 12 oli varattu ”ehostetun kuulustelun” toimiin. Nouseva numerointi ennusti kuulusteltaville surullista loppua jopa silloin, kun nämä päättivät lopulta laulaa.
Tämä kyseinen kuulusteltava oli määrätty lähemmäs kuulusteluhierarkian ylä- kuin alapäätä. Kuulustelutila 4 oli lähinnä kuolettavan tylsä. Istuimet olivat toimivia ja kohtuullisen ergonomisia, seinillä ei ollut turhia harhautuksia, ja kirkas sinertävä valo toi esille kaikki henkilön epäimartelevimmat piirteet ja uurteet. Tässä olennossa oli paljon sellaisia.
Aivojen ajama haarniska pyöritteli mekaanisia peukaloitaan metallisen pöydän ääressä. Kenraali yritti etsiä tämän ”kasvoissa” paikkaa, johon pureutua katseellaan, mutta Abzumo ei ollut siunannut luomustaan silmillä. Aivopoimut kiiltelivät kylmässä valossa, ja läpikuultava neste lotisi maljassaan.
”Muistat varmasti, kuka olen”, Kenraali sanoi.
”Kenraali 001, nazorak-imperiumin johtaja”, Harmaa Aine vastasi täydellisen kohteliaan neutraalisti. Kenraali ei ollut aivan varma, mistä kohdasta Abzumon palvelijaa ääni kuului, mutta jokin äänilaatikko sen syövereissä täytyi olla.
”Ja mitä olen sinulle ja mestarillesi?”
Mietintätauko kesti kauemmin kuin Kenraalista oli sopivaa. Lopulta Aine kuitenkin vastasi.
”Minulle Mestari Abzumo on kaikki kaikessa, ja te olette liittoutunut Mestari Abzumon kanssa.”
”Eli olemme samaa mieltä siitä, että sinulla ei ole meiltä mitään piilotettavaa?”
”Minähän en voi tietää, mitä mieltä te olette asiasta. Mutta minulla ei ole salaisuuksia.”
”Hyvä”, Kenraali 001 sanoi nojautuen kyynärpäillään pöydän yli. ”Tiedätkö, mikä on Uusi Sukupolvi?”
”Tiedän. Uusi Sukupolvi on nazorak-imperiumin eliittisotilasjoukko. Heistä on saatu edistyksellisen tieteen avulla äärimmäisen voimakkaita.” Aivopuku piti pienen tauon. ”Ja jos saan muistuttaa, kysyitte tätä edellisilläkin kerroilla.”
”Muistan”, Kenraali sanoi tympeästi. ”Hyvä, että sinäkin.”
Keskustelu ei ollut valitettavasti ensimmäinen laatuaan. 001 piti mielensä tyynenä — jos Abzumon luomus esitti tyhmää, sellaiseen provokaatioon hän ei saisi taipua. Ja jos tämä oli oikeasti tyhmä, siitä provosoituminen olisi vain hänen oma tappionsa.
”Mitä olit tekemässä Uuden Sukupolven luona?” hän kysyi kylmänviileästi.
”Olin… olin… olin… olin…”
Kenraali laski leukaperiään rintaansa kohti ja tuijotti aivoihin räpäyttämättä.
”Olit?”
”Olin… olen toteuttanut tehtäväni Mestari Abzumolle. Olin viettämässä vapaa-aikaa.”
001:n itsehillintä oli raudanluja, mutta Harmaa Aine oli koetellut sitä jo tositarkoituksella. Tavallisesti tällaiset kuulustelut olivat alempiarvoisten tehtäviä ja näin hankalat vastaukset johtaisivat pikku seisomis- ja paastoharjoitukseen kuulustelutila 12:ssa, tai pahempaa. Valitettavasti nyt ei kuulusteltu sotavankia vaan teknisesti ottaen liittolaista, vaikka tämä ei kovin yhteistyökykyinen ollutkaan. Diplomatia oli raskas taakka kantaa. 001 veti syvään henkeä ja jatkoi:
”Tiedät varmasti, että mestarisi on ollut mukana Uusi Sukupolvi -projektissa.”
”Mestari Abzumo oli tärkeässä roolissa erityisesti siinä, että Uuden Sukupolven mielet kestivät nopean kypsymisen ja että jokainen sotilas on varmasti väkevän lisäksi myös huippuälykäs.”
”Hyvä. Tiedätkö, miten hän sai sen aikaan?”
”Mestari Abzumo laittoi Uuden Sukupolven soturien kehoihin nerokkaiden nazorak-tiedemiesten aivot.”
Kenenköhän aivot sinulla on, Kenraali mietti tuijottaessaan lasikupuun. Ei selvästikään kenenkään kovin nerokkaan… vai oliko? Ymmärsikö Harmaa Aine poliittisen tilanteensa niin hyvin, että se tiesi voivansa pimittää tärkeitä tietoja ilman merkittävää riskiä? 001 kirosi varmasti neljättä täysin identtisen turhauttavaa keskustelua päässään — tämänköhän takia Abzumo ei ollut antanut luomukselleen mitään, mistä tulkita tunnetiloja? Tiedustelupalvelun ammattikuulustelijoiden psykologisen profiilin arviot olivat olleet yhtä hyödyttömiä kuin jokainen vastaus tähän asti. Kallonmittaukseen ja silmien väreihin erikoistuneella osastolla oli hyvin vähän sanottavaa olennosta, jolla ei ollut kumpaakaan näistä ominaisuuksista.
Oli myös tietenkin täysin mahdollista, että he kaikki tuhlasivat aikaa typerään ja hyödyttömään rakkineeseen, jossa mätäni iljettävä sisäelin. Mutta silti… jostain syystä se oli täällä Abzumon käskystä.
”Tutkitko Uutta Sukupolvea mestarisi pyynnöstä?” Kenraali kysyi.
”En. Kuten mainittua, olen toteuttanut tehtäväni, ja olen viettänyt siellä vapaa-aikaani.”
Asia selvä. Oli aika siirtyä taas kerran tähän keskusteluun.
”Mikä oli tehtäväsi?”
”Tulin ilmoittamaan Nazorak-imperiumille, että Mestarini Makuta Abzumo elää. Levittäkää ilosanomaa.” Muutoin eleetön Harmaa Aine kohotti kätensä varovaisesti kohti taivaita. Aivan kuten aina sanoessaan nuo sanat.
”Kiitos tiedosta”, Kenraali 001 sanoi täydellä automaatiolla. ”Ja hän ei ole ollut tällä saarella, koska…?”
”Mestari Abzumo on suorittanut muita tärkeitä tehtäviä muilla saarilla. Tai mantereilla, tai merillä.”
”Annoit aiemmin ymmärtää, että hän sotii pohjoisessa sotaa. Mitä sotaa?”
”Hänellä on siellä vihollisia voitettavaksi ja ystäviä autettavaksi. Sen jälkeen hän palaa taas auttamaan teitä sodassa Bio-Klaania vastaan.”
Ei mitään uutta silläkään rintamalla. Kenraali ei voinut olla miettimättä, oliko Harmaan Aineen salainen tehtävä lähinnä tuhlata hänen aikaansa.
”Selvä. Tiedätkö, missä hän on tällä hetkellä?”
Harmaa Aine piti taas pienen tauon, aivan kuin tarkistaakseen jotain tietoa.
”Mestari Abzumo on merellä. Puolitoista kilometriä sijainnistamme pohjoiseen.”
Kenraali kurtisti kulmiaan. Mitä se rakkine nyt houraili?
”Puolitoista”, Kenraali toisti. ”Oletko aivan varma?”
”Kohta enää yksi ja kaksi viidesosaa kilometriä.”
”Jos vitsailet kustannuksellani, niin voin luvata, että meillä tulee olemaan huomattavasti vähemmän mukava keskustelu tämän –”
Kuulustelutilan ovi aukesi. Sisään kurkistava tiedustelupalvelun mustavisiiri näytti pahoittelevalta keskeytyksen johdosta.
”Arvon Kenraali! Mereltä lähestyy useita liikkuvia kohteita ja… ehkä on parempi, että tulette katsomaan!”
001 nousi seisomaan ja katsoi vielä Harmaata Ainetta ennen poistumistaan. Oliko tämä vitsi hänen kustannuksellaan? Mitäköhän noiden aivojen sisällä vielä piiloteltiin?
Ensi kerralla hän kaivaisi sen esiin jollain terävällä.
Kenraali säntäsi kuulustelutilasta agentin perässä ulos, ennen kuin Harmaa Aine ehti edes heiluttaa mekaaniset heipat. Viitta hulmuten hän marssi tiedustelupalvelun vaivoin valaistuja käytäviä kohti huoltohissiä, joka veisi nopeimmiten pesän pintakerroksiin. Kulman takaa raskaasti panssaroidut kenraalinkaartilaiset lähtivät kyseenalaistamatta perään tikkusuorassa rivissä.
Hissi hurisi ja natisi pitkään. Tästä olisi tulossa näemmä kuitenkin mielenkiintoinen ilta.
Kenraalinsatama
Sade piiskasi Kenraali 001:n kasvoja, kun hän astui pimeään satamamaisemaan. Ukkonen jyrisi kaukana ulapalla, kymmeniä laivaston sotilaita juoksenteli laitureilla. Sataman vartiotornit suuntasivat valonheittimiä häkellyttävään näkyyn, joka levittäytyi myrskyävän meren yllä.
Kenraalinkaartilaiset seurasivat 001:n vanavedessä ja levittäytyivät riviksi, joka eteni aseet kädessä 001:n molemmilla puolilla. Osa asettui avainkohtiin tähtäilemään taivaalle. Myös satamatykistö tähtäili taivaalle seisahtaneita kohteita.
”Arvon kenraali, voinko puhutella?” kenraalinkaartilaisten kapteeni kysyi.
”Puhu.”
”Onko tuo… se, mikä kummitteli saaren itäpuolella alkusyksystä?”
Myrskyävän meren yllä hahmottui näky, joka sai jopa Kenraali 001:n vaikenemaan. Kaupunki leijui itsekseen aaltojen yllä. Kivisen linnakkeen terävät pinaakkelit osoittivat taivasta kohti, ja sen jylhän ikiaikaisesta seinäkivestä törrötti suuria luisia piikkejä, kuin kauan sitten surmatun jättiläispedon hampaita. Keskellä linnaketta irvisti järjettömän suuri pääkallo, jonka silmäaukoista ja pohjattomasta kidasta huokui aavemaista vihreää valoa. Aavelaivat eivät olleet harvinainen harha Laivaston raporteissa — merisairauksista kärsivät sotilaat tuottivat mitä ihmeellisimpiä taruja — mutta Lentävästä Kaupungista kertovat raportit olivat olleet yksityiskohdiltaan pelottavan yhtenäisiä… kuten myös se todistettu fakta, että kaikki näköhavaintoja tehneet sairastuivat selittämättömään ruttoon.
Omin silmin sitä todistaessaan 001:n ei sopinut päästää katseeseensa pelkoa. Tämä sota oli opettanut hänet jo varhain hyväksymään mielipuoliset asiat, ja henkilö, jota hän odotti saapuvaksi, pukeutui mielipuolisuuteen kuin viittaan.
”On se”, Kenraali vastasi. ”Ymmärtääkseni sillä ei ollut silloin seuraa.”
Lentävän linnakkeen lähiympäristö kuhisi selittämättömiä hirvityksiä. Suuret siivet vavahtelivat kantaen sairaalloisen linnoituksen saattueena toimivaa demonista armeijaa. Linnake tai sen saattue ei tehnyt kuitenkaan siirtoakaan lähestyäkseen satamaa — ne olivat pysähtyneet vajaan kilometrin päähän rantaviivasta.
Sen sijaan heitä lähestyi vääjäämättä hirvittävä asia, joka näytti osin eläimeltä, osin koneelta. Jonkinlaista lepakonsiivillä ja hainhampailla varustettua lyijyluotia muistuttava alus kiisi moottorit julmasti ärjyen sataman ylle ja alkoi kaarrella laskeutumista varten.
Lähinnä pommikoneita yleensä palveleva kiitorata peittyi punaisesta paksusta nesteestä, jota lentokoneen turbiinit sylkivät perässään, kun Arkkitehdin alus jarrutti juuri sopivasti välttääkseen lennonjohtotorniin törmäämisen. Hampaikas kita aukeni, ja jonkinlaiset portaat laskeutuivat sen sisältä.
Kenraali kaarteineen käveli kohti alusta, jonka kidasta purppurainen makuta nyt asteli ulos. Tästä huokuva kauhistuttava aura sai muutaman kaartilaisen värähtämään — mutta nämä puskivat pelon taka-alalle, kuten heidät oli koulutettu.
”Melkoinen vastaanottokomitea”, Abzumo naurahti rehvakkaasti laskeutuessaan maan tasalle. ”Vain minua varten. Olen otettu, Steve rakas.”
Kaartilaiset kokoontuivat tasaiseen riviin kenraalinsa ympärille. Aseet pysyivät rinnalla, mutta sotilaiden piippulinja valui vettä alaspäin. Punainen viitta hulmusi syysmyrskyssä, kun Kenraali astui pari askelta eteenpäin.
001 tuhahti. Makutat olivat hänen kokemuksessaan enemmän puhetta kuin tekoja, ja tällainen sisääntulo vaikutti itsessään voimannäytteeltä — tai sirkusesitykseltä. Abzumosta huokuva toismaailmallinen aura oli valmistellut odottamaan toki jotain tämän kaltaista. Jokin hänessä oli kuitenkin muuttunut sitten viime näkemän, tai sitten hän oli pudottanut jonkin naamion lopullisesti. Kuukausien takainen käärmemäinen sihinä tuntui huonolta vitsiltä, johon makuta oli vain itsekin kyllästynyt.
”Missä sinä olet ollut?” 001 kysyi jäiseen sävyyn.
”Aina niin suoraan asiaan”, Abzumo sanoi ja huokaisi dramaattisesti. ”Etkö aio edes kutsua minua sisään?”
Kenraali katsoi Abzumon ja tämän lentopelin ohitse taivaalla leijuvaan kalman kaupunkiin.
”Tuo pysyy ulapalla ainakin niin pitkään, että olemme selvittäneet, mistä tässä on kyse.”
”Tottahan toki. En suosittelisikaan ottamaan ruttosiipeä satamaan, ellet halua aiheuttaa pienimuotoista… epidemiaa.”
Kenraali lausui nopean käskysanan zankrzoraksi kaartilaiselle vieressään, ja kaartilaiset tekivät tilaa Abzumolle. Sitten hän käänsi rintamasuuntaansa Kenraalisataman sisäosien portteja kohti, ja nyökkäsi makutaa seuraamaan. Purppura olento asteli hänen rinnalleen, ja yhdessä kaartilaisten saattamina he marssivat suurta hangaariporttia kohti. Sade piiskasi heitä yhä rankemmin.
”Sanansaattajasi on täällä”, 001 sanoi kävellessään. ”Mutta hän ei joko suostu kertomaan yksityiskohtia tai sitten on täysin vajaaälyinen.”
”Pahoittelen, jos Harmaa Aine on aiheuttanut teille mielipahaa”, Abzumo irvaili. ”Hän on yleensä kovin ystävällinen. Tällä kertaa hänen roolinsa oli toimittaa teille tieto paluustani, ei enempää, ei vähempää.”
”Enempi olisi kelvannut”, 001 tuhahti.
”Ymmärrän toki. Koin taannoin pienimuotoisen takaiskun Bio-Klaanin toa-sotureita vastaan, ja siitä varmasti liioitellut huhut kuolemastani, mutta kostin sen heille moninkertaisesti. Olettekin kenties kuulleet Metru Nuin viimeviikkoisista tapahtumista. Ei ole syytä olla huolissaan: niiden vaikutus sotaamme täällä on vain positiivinen.”
Kaartilaiset kävivät huutamassa komentoja vartiopisteellä, ja hangaariportti alkoi aueta heidän edestään vaivalloisesti kalisten. Kenraali 001 antoi pitkän arvioivan katseen Abzumolle. Vesipisarat valuivat pitkin Kenraalin uurteisia kasvoja, Abzumoa ne suorastaan väistivät.
”Olet ollut kuukausia poissa. Virallisesti laskimme sinut kuolleeksi jo pitkään ennen sanansaattajasi uutisia.”
”Sangen… lyhytnäköistä”, makuta tuhahti. ”Kuolema on minulle pelkkä hidaste.”
Kenraali huokaisi. ”Toitko nuo olennot mukanasi manan majoilta?”
”Moni luulee, että Manala on jonkinlainen tuonpuoleinen, mutta se on itse asiassa konkreettinen paikka Karzahnin saaren alla. Minä räjäytin saaren auki vapauttaen nämä olennot, ja nyt niiden kuningas on minulle kiitollisuudenvelassa. Olen määrännyt hänet sotaan kenraali Killjoyta vastaan. Kuulemani mukaan se saasta on aiheuttanut, hmm, pientä harmia tälläkin puolella kupolia.”
Hangaarihalli avautui heidän edessään valtavana. Laivanvarustamolla seisoi rantautettuna muutama suuri rannikkovartioston laiva, joiden parissa hitsipilli hehkui sokaisevana. Kenraali 001 johdatti saattueen laivojen ohi.
”Kyllä, Killjoy on ollut meidänkin tutkallamme. Hän suoritti iskun satamaan ja upotti sektorin rannikkolaivat. Tiedätkö siis enemmän hänen siirroistaan?”
”Valitettavasti. Olen avustanut ystävääni Ficusta, jonka saatatte tuntea paremmin Pimeyden metsästäjä Puhdistajana. Meidän intressimme ovat olleet toistaiseksi samansuuntaisia. Killjoy havittelee jotain Taras-Silissä, ja suuri joukko tämän vastustajia on nyt kerääntymässä kukistamaan hänet siellä, Manalan voimat mukaan luettuna. Nähdäkseni meidän kaikkien eduksi on, että hän ja hänen apuvoimansa menehtyvät siellä.”
Kiinnostavaa, Kenraali mietti. Eikä täysin hyödytöntä — mutta monimutkaisti asioita.
Abzumon tavoitteet tuntuivat kerta toisensa jälkeen osuvan juuri sopivasti Imperiumin kanssa samaan linjaan… mutta käytännön voittoina ja sotatoimen tukena se ei juuri näyttäytynyt. Kaikkia tietojaan Killjoyn suhteen 001 ei halunnut vielä jakaa. Tätä luottamusta täytyisi vielä testata.
Ovet satamaupseeriston oleskelutiloihin avattiin heidän edestään. Assistentti kiiruhti riisumaan märkää viittaa Kenraalin yltä — tämä oli tarjoutumassa myös Abzumon avuksi, mutta kavahti taaksepäin nähdessään enkelin leveän virneen. Satamahangaarin pauke ja moottorin jyrinä väistyivät, kun he marssivat vettä valuen sisätiloihin, joita valaisi lämmin öljylampun valo. Huone oli sisustettu yllättävän lämpimästi. Merikarttojen seurana seiniä koristi nazoralaista realismia edustavia merellisiä maalauksia. 001 asteli sisään ja viittoi kaartilaisia jäämään ulkopuolelle vahtiin. Hän käveli suurelle karttaseinälle ja vetäisi alla olevan lipaston auki.
”Kätyrisi paljastikin, että olet auttamassa aivan toisissa sotatoimissa”, Kenraali sanoi kaataen rommilasillista. ”Minä saan tästä jokseenkin ristiriitaisia viestejä, Abzumo.”
Hän kääntyi katsomaan makutaa silmiin pyöritellen juomaa lasissaan.
”Miten sinä luulet, että minun pitäisi reagoida, kun kuulen — auttamattoman myöhässä, vielä — että olet osallisena aivan toista sotaa toisella puolen maailmaa?”
”Steve, Steve”, Abzumo huokaisi ja istahti tuolille pöydän ääreen. ”En ole nähdäkseni missään vaiheessa lupautunut olemaan eksklusiivisesti teidän sotanne tukija. Liityin kuukausia sitten seuraanne tahtonani kostaa eräille Bio-Klaanin jäsenille henkilökohtaisia kaunoja. Vaikka henkilöt, joille kostoa haudon, ovatkin tässä välissä ehtineet vaihtua, motivaationi murskata Bio-Klaani on yhä voimissaan. Sitä ei heikennä se, että käyn sotaa — nähdäkseni vieläpä samaa sotaa, koska Killjoy on kaikesta huolimatta yhä Bio-Klaanin jäsen — myös toisella rintamalla.”
Kenraali 001 siemaisi rommia ja katsoi Abzumon ohi.
”Henkilökohtaisten kaunojen jahtaaminen ei vielä aivan kuulosta, että teet sotapanoksesi. Miten se sitten etenee?”
”Sota Killjoyta vastaan? Minä henkilökohtaisesti tuhosin Mustan Käden päätukikohdan ja kaiken sen sisällä olevan sotakaluston. He juoksivat häntä koipien välissä pakoon, eikä Metru Nuilta enää varmasti tipu heille apua.”
Ennen kuin kenraali ehti esittää seuraavan huomion, makutan vasemmasta käsivarresta tunkeutui esiin pitkä, ohut lonkero, joka syöksyi nappaamaan rommipullon pöydältä hänen edestään. Alta aikayksikön pullo valutti sisältönsä Abzumon avoimeen kitaan. Kenraali nyrpisti otsaansa ärtyneenä. Täyttä tuhlausta. Suuren hengen langennut enkeli ei voinut varmaan edes humaltua.
”Saanen myös huomauttaa”, makuta jatkoi huuliaan kielellä lipaisten, ”että Musta Käsi, tai se mitä siitä on jäljellä, on Bio-Klaanin potentiaalisista liittolaisista sotavoimiltaan globaalilla tasolla vaikuttavin, myös Onu-Metrun tornin luhistumisen jälkeen. Ja heidän niin nykyisellä kuin entiselläkin johtajistollaan on henkilökohtaisia, jopa intiimejä suhteita Bio-Klaanin jäseniin. En yllättyisi laisinkaan, jos siltä suunnalta saapuisi vahvistuksia klaanilaisten sotavoimiin hyvinkin pian.”
Kenraali 001 maisteli rommin kylkiäisenä makutan sanoja. Abzumo oli vähintään hyvin valmistautunut. Tieto Onu-Metrun tapahtumista oli vielä ristiriitaista, eikä edes 007:n tiukka haravointi ollut saanut muodostettua tarkkaa kuvaa tilanteesta. Jos se, mitä makuta puhui, oli totta, tämä oli suorittanut iskun Metru Nuita vastaan — ylittänyt yhden niistä rajoista, joita Imperiumikaan ei ollut vielä saanut kunniaa ylittää.
Abzumon kaltainen vapaa toimija oli kaaoksen airut, jonka kaltaiset kaipasivat hihnaa. Mutta toisaalta Metru Nuita vastaan tehty isku, jota ei sidottu suoraan Imperiumiin, oli kuin lahja. Heillä ei ollut aikaa olla hippasilla kenraali Lhikanin kanssa, mutta jos Abzumo halusi leikkiä tulella, hän saisi luvan tehdä niin. Mikä tahansa, mikä poltti matoralaista ylivaltaa hitaalla liekillä, oli tervetullutta.
”Mikäli kaikki kertomasi pitää paikkansa, ei toimintasi pohjoisessa ole aivan hyödytöntä”, 001 sanoi. ”Mutta tarvitsen todisteita siitä, että olet sitoutunut tähän. Imperiumi ei kaipaa arvaamattomia tekijöitä pyörimään jalkoihinsa… ja minulla ei ole sanalla sanoen aavistustakaan, kuka tämä ’Puhdistaja’ on.”
Nimen ’Puhdistaja’ hän suorastaan sylkäisi ulos. Kuinka joku, joka ei ollut nazorak, julkesikaan väittää edustavansa puhtautta?
”Ehkä teidän tiedustelupalvelunne pitäisi olla tarkemmin perillä Odinan liikkeistä”, Abzumo huomautti. ”Puhdistaja on ollut mukana alusta asti — jo silloin, kun lähetit ylimielisen yliluutnanttisi Guardianin perään, hän oli siellä keräämässä itselleen Nimdan sirut.”
Kenraali 001 nosti toista tuntosarveaan ja tuijotti Abzumoa kulmat kurtussa.
”Pitäisikö minun vakuuttua siitä, että tähän Pimeyden metsästäjääsi kannattaa luottaa?”
”Ei missään nimessä. Pimeyden metsästäjät ovat potentiaalisia vihollisia, sillä hekin tavoittelevat Nimdan siruja, joita Bio-Klaani — sekä myös yhteinen ystävämme Avde, jos saan muistuttaa — havittelee. On melkein varmaa, että joudumme jossain vaiheessa ottamaan yhteen heidän kanssaan. Puhdistaja ei itse asiassa enää työskentele Varjotulle, joten hänkin on potentiaalisessa ristiriidassa Odinan oikkujen kanssa. Mutta sekin on vain meille eduksi: mitä enemmän muut osapuolet taistelevat keskenään, sitä parempi meidän kannaltamme.”
Siinä Kenraali oli samaa mieltä — eikä hänellä ollut aikaa kalistella sapelia Varjotunkaan kanssa. Ainakaan vielä. Maailmassa oli paljon armeijoita muserrettavaksi sitten, kun tämä taisto olisi ohi.
Kyllä hän kunnioitti Varjotun kaltaista suurta sotaherraa siitä, että tämä oli kerran yrittänyt kaataa Metru Nuin. Mutta parempi maailma ei syntynyt mutatoitujen epäsikiöiden ja sivistymättömien raakalaisten oikuista.
”Minä olen katsellut teidän kinasteluanne taikakaluista sormieni läpi niin pitkään, kunhan se ei tule lopullisen voittomme tielle”, Kenraali tuhahti. ”Älä pistä minua katumaan sitä valintaa, Abzumo.”
”Puhut kuin täällä olisi saavutettu suuriakin voittoja sillä välin, kun olin rappeuttamassa pohjoista maailmanjärjestystä”, Abzumo myhäili. ”Ehkä haluatkin saattaa minut siis ajan tasalle siitä, mitä täällä on saatu aikaan.”
Kenraali 001 otti uuden pullon lipastosta ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. Sitten hän kääntyi seinälle nastoitettua Bio-Klaanin ja lähisaarten merikarttaa kohti, irrotti korkkitaulusta pari nuppineulaa ja alkoi iskeä nastoja avainkohtiin.
”Entisen Ämkoon veljeskunnan saari miehitettiin, ja sittemmin viidakko raivattiin Lennoston uuden lentosataman tieltä. Miehityksen yhteydessä saimme sotavangiksi admin Ämkoon, joka pienen taivuttelun jälkeen liittyi riveihimme Allianssin erikoisjoukkojen everstinä.”
001 vilkaisi sivusilmällä Abzumoa.
”Meillä on nyt riveissämme myös makuta, joka tottelee käskyjä”, hän sanoi raskaalla äänellä.
Abzumo oli hetken hiljaa.
”Miekkapiru epäilemättä palvelee lähinnä itseään. Kuvitteletko voivasi ansaita hänen aidon uskollisuutensa?”
”Eversti Ämkoo metsästää entistä aseveljeään, eversti Guardiania, tällä hetkellä Lehun uumenissa. Hänessä on lupausta. Ajan kanssa hänenkin päänsä kääntyy lopullisesti. Ja jos ei, ripustan sen seinälleni Yöntuojan kallon vierelle.”
”Entä onko hänen uskollisuutensa sattumoisin kytköksissä Avdeen?”
”Punainen Mies saa yrittää kuiskia käärmeenkielellään, jos haluaa”, 001 sanoi irvistäen pihtiensä välistä. ”Eversti Ämkoo on tarkassa Metastaasin järjestelmien valvonnassa 24 tuntia vuorokaudessa. Hän on Imperiumin oma.”
”Ympärivuorokautinen valvonta onkin tunnetusti merkki pohjattomasta lojaaliudesta”, Abzumo naurahti.
”Se ei ole merkki siitä”, 001 sanoi kylmästi. ”Se on ehto sille.”
Abzumo kohotti ensin kulmaansa ja purskahti sitten räkättävään nauruun.
”Ymmärrän näkemyksesi, arvon kenraali. Ihannetilanteessahan sinä olisit kaiken aikaa yhteydessä aivan alaistesi pohjimmaisiin ajatuksiinkin, mutta valitettavasti sellaisessa yhteismielessä on omat ongelmansa, ja se onkin epäilemättä syy siihen, miksi näin ei nazorakien yhteiskunnassa ole. Lähinnä varoitan sinua luottamasta Punaiseen Mieheen — saati sitten tämän Syvään Nauruun. Minulla on syitä olettaa, että hän on liittoutunut erään tahon kanssa, jonka intresseissä ei ole meidän menestyksemme.”
Taas tämä, Kenraali 001 ajatteli. Punainen Mies ja Makuta Abzumo yrittivät vuorotellen kuiskia hänen olkapäiltään. Liittolaisia nimellisesti — mutta käytännössä molemmat sekavien Nimda-satujen pauloissa. Jossain vaiheessa tämä kuminauha ratkeaisi ja vaaka kallistuisi jompaankumpaan suuntaan… mutta niin pitkään kuin he yrittäisivät pelata tätä peliä hienovaraisesti eivätkä olisi kiinni toistensa kurkuissa, hän aikoisi raastaa heistä molemmista kaiken tarvitsemansa hyödyn irti.
Pelimerkki toista vastaan oli naru, josta vetää. Ja he tuntuivat ojentavan sellaisia toisistaan varsin auliisti.
”Nimeä epäilyksesi”, Kenraali sanoi hiljempaa.
”Metru Nuin operaation aikana Killjoyn seuraan liittyi kaksi varsin hienostunutta tappokonetta. Ficus totesi nämä Avrahk Feterroiksi, Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiksi. Toisin sanoen tämä Arstein on Killjoyn kanssa jonkinasteisessa liitossa. Ja teillä on epäilemättä tiedustelutietoa näiden feterrojen Bio-Klaaniin kohdistuneesta hyökkäyksestä jokunen kuukausi sitten — sekä Avden kytköksistä siihen.”
Vai sellaista peliä sinä pelaat, Kenraali 001 mietti. Kävivätkö Avde ja Abzumo hiljaista sotaa poissa Imperiumin näköpiiristä toisiaan vastaan? Mikäli Abzumon kertoma oli totta, tämä Zorak von Maxitrillian Arstein toimi jonkinlaisena välikätenä Punaiselle Miehelle pelata omaa pitkää peliään Abzumon varalta.
Imperiumille Zorak von Maxitrillian Arstein oli osoittautunut tähän asti hyödylliseksi. Öinen hyökkäys Bio-Klaanin linnakkeeseen oli jättänyt syvät arvet, joita heidän vihollisensa nuoli edelleen. Silti mysteerien Arsteinilta ei kuulunut hakemuskirjettä Allianssiin liittymiseen: ”feterrojen” mestari pysytteli tiiviisti poissa heidän näkökentästään.
Paitsi mitä ilmeisimmin yhden agentin kautta, kuten hän oli hyvin vähän aikaa sitten oppinut. Abzumo ei kertonut kaikkea, joten Kenraalikaan ei. Siihen hän oli ehdollistunut jo tämän liittolaisuuden alussa.
”Vai niin”, hän sanoi katse kartassa. ”Vaikka olisit oikeassa, tämä ei ole vielä silti todiste Punaista Miestä vastaan. Mutta toivon, että pidät minut kartalla, jos opit lisää tästä… Arsteinista.”
”Minulla ei ole vedenpitäviä todisteita Avden petoksesta, mutta arvelin varoituksen olevan paikallaan”, Abzumo sanoi. ”Minä en ole nähdäkseni suoraan häntä vastaan rikkonut, mutta mikäli Arstein avustaa Killjoyta minua vastaan Avden kehotuksesta, Avde pelaa tämän saaren sodan molempia osapuolia.”
”Avde on osoittanut lupausta vihollisen näivettämiseen sisältä käsin, mutta luotanko häneen? Hädin tuskin. Jokainen tiedustelupalvelun silmäpari, joka siihen irtoaa, tarkkailee Avdea ja hänen orjiaan. Niin pitkään kuin konkreettisia todisteita ei ole, toivon että te kaksi leikitte nätisti. Edes tämän liittouman vuoksi. Mikäli Nimda ajaa teidät toisianne vastaan, en aio olla katsomassa.”
”Voi, mutta tottahan toki. Elän palvellakseni.”
001 piti enemmät manauksensa sisällään.
”Ja sitä paitsi”, hän tuhahti, ”keskeytit minut.”
Kitiinikuorinen sormenpää napsahti vasten saaren keskiosaa kartalla.
”Myös Nui-Koro sekä sen nummet on vallattu. Hallitsemme käytännössä koko Suurkylän pohjoispuolista saarta sekä kuristamme Bio-Klaania hengiltä pohjoisesta ja etelästä. Lehu-metsän alue hidastaa moottorin kulkua vihollisen sissisodankäynnillä, mutta sekin sortuu vääjäämättä. Merisaartorengas pitää jopa ilman Rautasiipeä, joka suorittaa tärkeää tehtävää pohjoisessa.”
”Vaikuttavaa, kenraali. Ja tällä tahdilla saisitte varmasti saaren hallintaanne muutamassa kuukaudessa muuttamatta strategiaanne. Mutta…”
Makuta hieroi leukaansa tavalla, jonka olisi voinut tulkita mietteliääksi.
”Mitä ajattelitte tehdä, kun talvi saapuu?”
Kenraali 001 kirosi äänettömästi. Abzumo oli osunut kipukohtaan sotasuunnitelmassa — jälleen osoittamalla ymmärrystään heidän täydellisyyttä hipovien kehojensa harvoista epätäydellisyyksistä. Kylmä tulisi hidastamaan sotakonetta ja sitä ajavia kitiinikuoria, varsinkin nyt, kun Vuoritukikohdan kryotekniikkahanke oli ottanut takaiskun kapinallisten väliintulon myötä. Toisaalta Abzumo ei olisi voinut ymmärtääkään, kuinka pitkällä he olivat lopullisen puhtauden saavuttamisessa. Jossain Luvatun Maan maaperällä osasto Sonnenradin urheat jääkärit ottivat ensiaskeleitaan.
Mutta ennen kuin se kaunis ideaali voitaisiin kahmaista käsiin, ennen kuin heidän torninsa koskettaisivat aurinkoa, olisi päihitettävä lihan epätäydellisyys.
”Jatkamme etenemistä”, 001 päätyi lopulta sanomaan. ”Talvi hidastaa koneistoa, mutta ei pysäytä sitä. Ja talven tullen linnake alkaa nääntyä hengiltä, mutta meidän ruokavarantomme kyllä riittävät.”
”Toivon, että olet oikeassa”, Abzumo tuumasi. ”Nyt, jos sallit, tahtoisin Harmaan Aineeni takaisin. Minulla on hänelle pari tehtävää.”
”Pidä hyvänäsi. En ole saanut hänestä raastettua hyötyä aiemminkaan. Oletko siis jo lähdössä?”
”Steltinmerellä tapahtuu mielenkiintoisia asioita, joista haluan olla perillä. Ja minun on tehtävä seuraavat siirtoni Arsteinia vastaan. Hänen sijaintinsa selvittäminen on osoittautunut… haastavaksi.”
007:n raportti oli kulkeutunut Kenraalin silmien alta aiemmin tänään — Allianssin riveissä marssi nykyään toinenkin toa… ja tällä oli suora yhteys Arsteiniin. Tätä pelimerkkiä hän ei Abzumolle paljastaisi, ainakaan vielä. Ei, ennen kuin hän olisi selvittänyt, kuinka suurella hinnalla se kannattaisi myydä. 001 piti pokerinaamansa ja katsoi Abzumoa silmiin.
”Mitä Steltinmerellä tapahtuu?” hän kysyi laskien rommilasin käsistään.
”Tämä sade”, Abzumo sanoi osoittaen ylöspäin kohti peltikattoa, joka kumisi sateen ropistessa, ”ei ole täysin luonnollinen. On tulossa valtava myrsky. Suosittelen pitämään pienemmät laivat satamassa jonkin aikaa.”
Kenraali oli hetken hiljaa ja sitten vilkaisi merikarttoja sivusilmällään.
”Siltä se on vaikuttanut. Meri on ollut armoton viime päivät. Osaatko arvioida tarkemmin, milloin itse myrsky iskee?”
”Tarkkaan en osaa sanoa. Voi mennä muutama päivä, viikko jopa.”
”Ja aiot syöksyä suoraan sen silmään?”
Pieni hymynkare hiipi Abzumon kasvoille.
”Lentäminen ei ole läheskään yhtä vaarallista.”
001 nyökkäsi hiljaa. Tahtomattaankin hän havaitsi ajatustensa lipuvan Amiraali 002:n merimatkaan, joka kulki — tai oli toivon mukaan jo kulkenut — Steltinmeren läpi. Yltyvät syysmyrskyt eivät olleet pelottaneet Imperiumin laivaston lippulaivaa vuosikausiin. Rautasiipi oli kulkenut läpi niin monta helvetillistä kurimusta ja merellistä taistelua, että se ei vähästä hetkahtaisi.
Silti — tuskin makuta varoitti tällaisesta puhtaasti isotellakseen. Ehkäpä yhteydenotto Rautasiipeen voisi olla viisasta.
”Mutta älä huolehdi”, Abzumo sanoi yhtäkkiä, kavalasti hymyillen. ”Rautasiipi on niin valtava, että sillä tuskin on suurta hätää edes epäluonnollisemmassa myrskyssä.”
Luetko ajatuksiani?
Kenraali 001 tuijotti Abzumoon tuimasti. Tämä ei sanonut mitään vastauksena. Jos makuta oli ylittänyt rajan heidän välillään telepaattisesti, tämä kyllä tietäisi, mitä 001 sellaisesta ajatteli. Harva kykeni lukemaan hänen ilmeitään — hän oli pitänyt siitä huolen vuosien harjoittelulla.
”Oliko sinulla vielä muuta”, 001 lopulta sanoi, ”vai kutsuuko myrskyn silmä sinua jo?”
”Suurempi maailma odottaa”, Abzumo myönsi. ”Kutsu Harmaa Aine, niin otan hänet saman tien mukaani.”
Tiedustelupalvelun agentit saattoivat Harmaata Ainetta Laivaston esikuntatiloihin. Kenraali 001 seurasi sivusta Arkkitehdin ja tämän luomuksen kohtaamista hallin keskellä. Kone ja makuta nyökkäsivät toisilleen sanattomasti.
”Liikuttava jälleennäkeminen”, Kenraali 001 sanoi. ”Älä huoli, olemme kohdelleet häntä parhaaksi katsomallamme tavalla.”
”Varmasti”, Abzumo tuhahti.
Purppura enkeli käänsi selkänsä telakan meluisalle näkymälle, ja alkoi astella kohti suuria ovia. Harmaa Aine lähti rullaamaan mestarinsa vanavedessä, ja hetken päästä 001 saattueineen seurasi perässä.
Entistä rankempi sade ja tuuli piiskasivat suoraan heitä kasvoihin. Harmaa Aine hoiperteli hetken liukkaalla betonilla, kunnes sai selvästi kytkettyä kovemman vaihteen jalkarulliinsa. Kenraali 001 oli lähteä viittansa kanssa lentoon ensi puuskasta. Piiskaava sade kirveli hänen silmiään, mutta hän jatkoi makutan seuraamista. Tämä asteli sateen ja puhurin keskellä sellaisella varmuudella, että 001 ei yhtään epäillyt tämän aikovan syöksyä tulossa olevan kurimuksen syövereihin.
Hän joutui huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan: ”Kun saat sodittua sotasi pohjoisessa, voimmeko luottaa, että näemme sinut tällä rintamalla?”
”Tottahan toki”, Abzumo lausui maireasti tuulen yli. ”Mutta turha sinun on odottaa, että asiointini pohjoisessa tulee päätökseensä. En minä tullut tänään käymään täysin vailla tuliaisia. Katso.”
Makuta osoitti kohti kiitorataa, jonne oli laskeutunut hirveitä ja vääristyneitä asioita. Pienten epämuodostuneiden sarvipäisten olentojen saattueessa vaappui jyrisevin askelin jotain, joka näytti ensisilmäyksellä valtavalta sammakolta. Mitä lähemmäs se sadesumussa ja pimeässä löntysti, sitä vähemmän siinä kuvailussa oli enää järkeä. Demoni riuhtoi ja karjui maahisten tiukassa otteessa — kahleet kilisivät sen kaikissa raajoissa. Hirvityksen tumma panssari kiilteli märkänä sateesta. Suuri musta suu oli kiinni, mutta karjuminen kuului silti jostain, kuin lihaisan kuoren vaimentamana. Kysymys sai kauhealla tavalla vastauksen, kun sammakkomainen kita aukesi paljastaen huutavat kasvot, jotka näyttivät valtavalta naamiottomalta matoralaiselta. Olento valitti itkuvirttä, joka puski tiensä satamamiehistön painajaisiin.
Jostain demonin takaa kipitti kuudella rivakalla niveljalalla esiin toinen. Pienempi olento oli epämuodostunut ja groteski, mutta kantoi itseään ensimmäistä arvokkaammin — pikku maahiset katsoivat tätä kunnioittaen ja peläten. Demonin lihavaa ylävartaloa kannatteli kuusi rapujalkaa, jotka saivat sen etenemään huomattavasti vauhdikkaammin kuin sen pyylevästä yleisolemuksesta olisi arvannut. Olennon yllä oli surmattujen vihollisten nahoista parsittu sotisopa valtaisilla olkapäillä ja kauluksella, joka nousi majesteettisesti sen pään taakse, sen painavat kädet lepäsivät suuren vatsan päällä sekä pyöreästä, punaisen kypärän koristamasta päästä tuijotti epäsymmetrisesti viisi silmää suoraan Kenraaliin — kaksi vasemmalla, kolme oikealla puolella. Kaksoisleuan yllä oli leveä, virkamiesmäinen hymy, ja rintapanssaria koristi kuolinhuutoon ikuisesti juuttunut Kanohi.
001 katsoi hymyilevää Abzumoa. Totta kai tämä toi lahjan korvatakseen poissaoloaan. Nuorempaan ja naiivimpaan moinen liehittely olisi purrut, mutta hän oli oppinut, että kukaan ei tehnyt palveluksia ilman odotusta vastapalveluksesta.
”Saanen esittäytyä”, kuului hihittävä, hersyvä, korkea ääni. ”Olen paroni Pyllirka, Manalan kuninkaan uskollinen palvelija. Mikä lämmin ilo vihdoin astella kanssanne pintamaailmassa ikuisen vankeuden vuosien jälkeen. Olen jo kuullut teistä paljon, suuri Kenraali! Vapauttajamme, Makuta Abzumo, kertoi teidän tarvitsevan tukea sodassanne suurta vihollista vastaan.”
001 seurasi hätkähtämättä groteskin olennon esittäytymistä. Nahkoihin pukeutuva irvikuva vaikutti suurelta aristokraatilta alisessa maailmassa — mutta täällä hän näyttäytyi lähinnä juuri sellaisena hirviönä, joita Makuta Abzumo oli ehdollistanut häntä odottamaan. Oli kuin olento ei olisi aivan tiennyt, kuinka vastenmielinen se oli, vaan esittäytyi kuin suurena ritarina.
”Mitä teillä on tarjota, paroni?”
”Olentoja alemmista kupoleista”, Pyllirka hihitti. ”Kuninkaamme suuruudessaan on sitoutunut suureen taisteluun pohjoisessa. Ruttosiipi Samarxxan ja manalalliset sotajoukot braskentankkeineen, mana-toraneineen ja dinosaureineen lähtevät jakamaan Kaaoksen Keisarin ilosanomaa… mutta hyvän tahdon eleenä vapauttajallemme, Makuta Abzumolle, siunaamme vahvistuksen myös tähän suureen sotaan.”
Rapujalat joustivat alta, kun Pyllirka kumarsi hieman 001:n suuntaan.
”Näen, että ette ole mikä tahansa komentaja, vaan suuri sotilas. Itsekin nousin Hyveiden Näivettäjän ritaristoon surmattuani viisisataa braskentankkia Syvyyksien luolan synkissä tunneleissa. Vihollisteni lihat ovat omaisuuteni, ja kannan niitä ylpeydellä. Kunnian kentät ovat minullekin tuttuja, ja johdan taistoa täälläkin ilomielin. Mukanani tuon palvelusväkeni ja sotilaani, Manalan maahisten mahtavan manipulin sekä kolmekymmentäkaksi hirveää saurusta valmiina palvelemaan teitä…”
Pyllirkan ravunpunainen käsi osoitti kammottavaan sammakkomaiseen olentoon, joka kirkui ja huusi kuin kuoleva.
”… ja upean, kauhistuttavan manalanlunkin, pedon vailla vertaistaan! Jokainen sen kitaan uhrattu sielu on uhraus myös suurelle kuninkaallemme!”
Pyllirka päästi ulos kimeän hihityksen ja raotti hieman rintapanssariaan kyljessä olevien solkien kohdalta. Olennon ylävartalosta paljastui rivistö hirvittäviä, syviä raateluarpia, joista osa meni luuhun asti.
”Ja minähän sen kidasta tietäisin”, Pyllirka sanoi. ”Tämä peto on kerran yrittänyt nielaista minutkin — me olemme vanhoja tuttuja.”
”Vaikuttava olento”, 001 sanoi hiljaa. ”Voinko luottaa vakaumukseenne?”
”Pohjoisen sota on ensiaskeleemme uudella kamaralla”, Pyllirka nauroi. ”Ehkä sen voitettuaan kuninkaamme voi kääntää huomionsa täysin saarellenne? Kuka tietää — mutta sen voi vain aika näyttää. Vaan älkää huoliko — Makuta Abzumon ystävät ovat minunkin ystäviäni. Olen miekkanne ja kilpenne tässä sodassa, suuri Kenraali.”
Kenraali 001 luotti olentoon yhtä paljon kuin siihen, jonka lahja tämä oli ollut. Pyllirka vaikutti jälleen yhdeltä arvaamattomalta hirviöltä kaunopuheisessa paketissa. Silti — sellaisillekin oli paikkansa. Zyglakit olivat olleet Allianssissa lähinnä kompastuskivi tiellä suuruuden saavuttamiseksi, mutta 001 otti ilomielin raakalaismaisen sekä arvaamattoman toiminnan Lehu-metsässä, kunhan se kohdistui Imperiumin vihollisiin.
Kun ei itse uskonut jumaliin, demonien pelko tuntuisi sitäkin naurettavammalta. Mutta jos matoralainen kansa pelkäsi jumalaa, se huutaisi kurkkunsa tärviölle demoneja kohdatessaan.
Silti, tämä niin kutsuttu ”ruttosiipi” miehistöineen oli arvaamaton toimija. Hän ottaisi paronin tarjouksen vastaan mutta suhtautuisi tähän samoin kuin kehen tahansa liittolaiseen — toinen käsi aseella.
”Tervetuloa osaksi taistelua, paroni Pyllirka”, Kenraali 001 sanoi asiallisen jäisesti. ”Toivon, että olette sanojenne arvoinen.”
Pyllirkan kuusi jalkaa laskivat hänen suuren kehonsa hieman alemmas. Hän laski toisella kädellä kypäränsä päästään paljastaen pienen terävän päälaen ja kumarsi entistä syvempään.
”Kuten Biolzebub on herrani, seison rinnallanne — aina, kunnes Bio-Klaani on tuhkaa.”
Kenraali vain murahti vastaukseksi ja vilkaisi jälleen sivusilmällään Abzumoa — tai olisi vilkaissut, jos tämä olisi yhä ollut hänen vierellään. Hän katsoi kunnolla ympärilleen ja lopulta huomasi Abzumon sivummalla puhumassa jollekulle. Hän kurtisti kulmiaan ärtyneesti.
”Pahoittelut”, hän ärähti Pyllirkalle ja lähti marssimaan kohti makutaa. Rapujalkainen demoni kumarsi jälleen kohteliaasti ja jäi paikalleen.
Ennen kuin 001 ehti Abzumon luokse tämä kääntyi häntä kohti. Tämän takana nazorak-sotilas lähti kohti viestimiesten parakkia.
”Steve”, Abzumo huokaisi. ”Eikö Paroni Pyllirka viihdyttänyt sinua riittävän pitkään?”
”Hän vaikutti innokkaalta liittymään taisteluumme. Mitä sinä teet?”
Välinpitämätön hymy ei poistunut makutan kasvoilta, kun tämä sanoi:
”Älä vaivaa pientä mieltäsi niin mitättömillä asioilla. Keskity sen sijaan tulevaan: miten aiot panna uudet demoniset vahvistuksesi töihin?”
Abzumo lähti harppomaan takaisin kohti kiitoradalla seisoskelevia demoneja sellaista vauhtia, että Kenraali oli vähällä jäädä jälkeen. Hän jäi tuijottamaan viestimiestä, joka käveli sadesumun läpi suorastaan hätäisesti poispäin Abzumosta.
001 kumartui yhtä kaartilaisistaan kohti:
”Kuulustelkaa häntä. Kysykää häneltä, mitä makuta sanoi hänelle. Käyttäkää tehostetun kuulustelun metodeja, jos on pakko.”
Kaartilainen nyökkäsi ja irtosi muodostelmasta seuraamaan nazorakia. 001 seurasi makutaa lennonjohtotornin juurelle asti. Verta syöksevä ilmahirvitys avasi kitansa valmiina vastaanottamaan matkustajansa. Ennen koneeseen astumista Abzumo kääntyi vielä kohti Kenraali 001:tä.
”Emme varmaan näe pitkään hetkeen”, 001 huusi tuulen yli. ”Kiitos vahvistuksistasi ja informaatiosta.”
”Anna terveiseni myös Stephenille”, Abzumo sanoi äänellä, jonka ei olisi kuulunut kantaa myrskyn metelin yli mutta kantoi kuitenkin. ”Anteeksi, tarkoitan tietysti Tohtori 006:tta.”
Kenraali nyökkäsi vain vastaukseksi. Oli hyviä syitä puhua Tohtorille tästä kohtaamisesta — mutta mitä, siitä hän ei Abzumolle tahtonut sanoa.
Enkeli rullaluistelevine käskyläisineen nousi kirottuun koneeseensa, jonka leuat loksahtivat kiinni välittömästi näiden perässä. Kenraali saattueineen otti etäisyyttä, kun laite haki vauhtia satamakiitoradalla, nousi lentoon ja syöksyi kohti tuhoisia myrskypilviä punaista nestettä ilmoille suihkien. Mielipuolisten lentoliskojen saattue kirkaisi yhteen ääneen ja lähti seuraamaan laitetta. Kuolleiden kaupunki valui sadesumuun hiljalleen ja katosi lopulta näkyvistä.
Paroni Pyllirka antoi kunnioittavan kumarruksen vielä kohti loittonevaa ruttosiipeä, ja asteli pikkupirujen ja sairauden saurusten rivistöjen eteen antamaan komentojaan. 001 kuunteli sateen yli karjahduksia karulla kielellä, jota kukaan pintamaailmassa ei puhunut. Kahlittu manalanlunkki valitti hyytävästi myrskyn läpi.
Allianssi oli jälleen vahvempi — mutta kuten kaikki lahjat, tämä tuli mukana listalla ehtoja.
Horisontissa jyrähti. Aallokko tuntui vain yltyvän yötä myöten.
Sateen piiskaama Kenraali matkusti raidekuljetuksella Pesän syvempien osien läpi. Sukkula pysähtyi vain esikuntaupseeristoa varten varatulla pysäkillä Pesän toiseksi sisimmän ringin uumenissa. Saattue kaartilaisia johdatti hänet läpi lastauslaiturin valtavassa luolakompleksissa. Korkealla luolan katossa upseeristoravintola Riippuva Smaragdi heijasti ikkunoistaan lämmintä valoa stalaktiitteihin ja allaan levittäytyvään stalagmiittimetsään. Ravintolan sisältä kuuluva klassinen nazoralaisvalssi kaikui etäisesti pesänsisäisten moottoriajoneuvojen ja lastauslaiturin kuhinan alta.
001 oli hyvin tietoinen, että 005 siellä järjesti karonkkaa viimeisimmän elokuvaprojektinsa kuvausjakson päättymisen kunniaksi. Ei totta kai totuusministeriön päällystöä alemmille — ja mikäli tämä halusi ylläpitää Pesän turvallisuutta, tuskin edes pääosan esittäjälle.
Saattuettaan hädin tuskin huomioiden Kenraali astui kenraalillisen komentobunkkerin kiviportaita alas, ohitti pokkuroivat esikuntajääkärit tylysti ja marssi sanaakaan sanomatta toimistoonsa. Hän sulki oven perässään, ripusti litimärän viitan naulakkoon ja näppäili työpöydällään olevaan kommunikaattoriin kolminumeroisen tunnisteen — sekä yhdellä napinpainalluksella varmisti, että puhelu ohittaisi kiireellisenä kaiken muun vastaanottajapäädyssä.
Näyttö pöytää vastapäätä alkoi yhdistää vaikeasti saavutettavaan vastaanottajaan. Hetken päästä ruudulle ilmestyi tutut vanhat kasvot, joille heijastui kirkkaan valkeaa näytön valoa muuten pimeässä tilassa.
”-itäs? OOOH, JOHTAJANI! Tai siis, khrm! Arvon Kenraali, mitä asiaa teillä minulle on?” Päätutkijan nasaali ääni kaikui linjoja pitkin. Kenraali näki tiedemiehen pitelevän lankapuhelinta ohimollaan.
”Päätutkija”, Kenraali murahti. ”Keskeytänkö jotain?”
”Olin juuri ottamassa aivosähkökäyröjä Pesän vesijohtoputkistoista löytyneistä vesisiiroista! Todella kiehtovaa! Niistä voimme saada vaikka mitä dataa nazorakien elinym-”
”Siirrä kaikki muut projektisi sivuun. Saat kiireellisen tehtävänannon.”
Päätutkija häkeltyi näkyvästi ruudulla ja katsoi odottavana.
”Osaatko sinä suojata mieliä hyökkäävää telepatiaa vastaan?” Kenraali kysyi.
Päätutkija mutristi uurteista suutaan mietteliäänä. ”Kyllä osaan, ainakin teoriassa. On olemassa eri metodeja suojautua erityyppisiä psyykkisiä tietomurtoja vastaan. Yleisin ’mielenluku’ on sitä, kun tunkeutuja yrittää virittää mielensä samalle taajuudelle omasi kanssa. Silmien räpyttely nopeassa sarjassa voi nostattaa sykettäsi ja vireystasoasi tarpeeksi hämmentääkseen mahdollisen tunkeutujan. Myös päivittäinen annos kalanmaksaöljyä on hyväksi telepaattiselle vastustuskyvylle.”
Kenraali huokaisi.
”Luuletko, että niin voi pysäyttää makutaa lukemasta ajatuksiaan?”
”Se… voi olla haastavampaa. Makutojen tietoisuudet leviävät paaaljon laajemmalle kuin muiden rotujen ja kykenevät helposti murtamaan suojauksia pelkällä massallaan”, Päätutkija totesi uutta vakavuutta äänessään. ”Mutta uskon siihenkin löytyvän metodin. Minulla ei juuri nyt ole mitään valmiina. Kuinka pian tarvitsette suojauksen?”
”Niin pian kuin mahdollista. En halua, että hairahdat mihinkään harhautuksiin.”
Oli toisinaan haaste puhtausaatteen sisäiselle koherenssille, että muuten täydellisiä tieteilijöitä kirottiin niin monella tavalla epätäydellisillä kehoilla ja mielillä. Hajamielinen professori oli saavuttanut aivan liikaa suuruuksia ollakseen helposti korvattavissa. Ja oli tämä joissain asioissa valitettavasti paras rotuaan.
Kenraali jatkoi:
”Tarvitsen toimivan suojauksen varasuunnitelmaksi tiettyjen osapuolien varalle… mikäli ne valitsevat toimia Imperiumin etujen vastaisesti. Kerro minulle, mitä resursseja tarvitset tutkimukseen. Saan ne tapahtumaan.”
”Odottakaas…” Päätutkija mumisi laskien luurinsa alas ja katosi hetkeksi videokuvasta. Lankoja pitkin kuului kaappien kolahtelua ja hektistä paperien pläräystä. Sitten Päätutkija horjahti takaisin videokuvassa näkyvälle tuolilleen pidellen valtavaa toimistokansiota.
”Ah, löytyi! Minulla saattaa olla idea”, Päätutkija hihkaisi asettaen luurinsa leukansa ja olkapäänsä väliin. Kenraali näki, kuinka kansiosta varisi irtonaisia sivuja ja muistilappuja jonnekin lattialle, mutta se ei näyttänyt professoria haittaavan. ”Hmm. Saatan tarvita prototyyppiä varten vähän harvinaisempaa materiaalia…”
”Mitä materiaalia?”
”Toa-kiven.”
Kenraalin silmät ohenivat viiruiksi.
”Minä olin muistavinani, että osastosi viiden vuoden budjetti käytettiin jo yhteen sellaiseen.”
”Mutta eikö, arvon Kenraali, sellaisen viimeinen sovellukseni ollut hintansa väärti?” Päätutkijan äänessä oli ylpeyttä.
Kenraali tuhahti.
”Kieltämättä. Älä silti oleta, että sellainen resurssi putkahtaa käsiisi aina, kun haaveilet siitä. Matoralaisten supersotilaita ei ilmesty maailmaan millään järjellä tai logiikalla — ja ymmärrät varmasti, kuinka vaikeaa on metsästää sellaisia noitia, jotka osaavat noitua matoranista toan.”
”Tietysti ymmärrän, oi johtajani”, Päätutkija nyökkäsi kameralle. ”Käsittääkseni yliopiston kokoelmissa on yksi kappale. Tosin en usko, että Rehtori 038 luopuu helposti omastaan.”
Kenraali pysähtyi miettimään. Käydäkö kauppaa yliopiston kokoelmien kallisarvoisimmalla resurssilla vai lähteä metsästämään uutta? Toisaalta saarella oli enemmän toia kuin yhdelläkään, jonka he olivat valloittaneet tätä ennen. Jos toan päästi lisääntymään, se vääjäämättä teki niin. Kuten kaikki syöpäläiset.
Vaihtoehtoja hänellä oli — mutta ei välttämättä aikaa. Ja valitettavasti Päätutkija oli aiemminkin luonut menestystä kyseenalaisista sijoituksista.
”Luopuu, jos se haltuunotetaan suurempaa tarkoitusta varten. Aion olettaa, että et tule palauttamaan sitä kokeidesi jälkeen.”
”Mitä todennäkösimmin en. Ai niin, saatan myös tarvita näytteen makutan — tai tarpeeksi samankaltaisen olennon — biologista materiaa. Pienikin määrä riittää.”
”Minulla on yksi sellainen talutushihnassa Lehu-metsässä. Saatan teidät yhteen pikimmiten. Älä leikkele häntä… enemmän kuin tarvitsee.”
”Fantastista! Ole huoleti, oi johtajani, olen hyvä lemmikkien kanssa!”
”Varmistan, että saat kaiken tarvitsemasi.”
001 katkaisi puhelun Päätutkijalle. Hän kirjoitti parit nopeat muistiinpanot paperiin katsomatta ja näppäili kommunikaattoriin seuraavan tunnisteen. Pesäasiainministeri 008 sai tehtävänannon delegoida toa-kiven haltuunoton Yliopistolta ja Prikaatinkenraali 088 saisi välittää Eversti Ämkoolle käskyn yllättävään terveystarkastukseen.
Illan loput työasiat hoituivat puolella ajatuksella. 007 raportoi osasto Sonnenradin löydöksistä, 003 lentoaseman rakennusaikatauluista ja 004 uuden luotijunaprojektin maansiirtotyöstä. Viimeisenä ennen toimistosta lähtemistään hän pysähtyi muistelemaan Abzumon sanoja ja avasi vielä yhden kiireisen puhelun.
Abzumo oli sanonut monta asiaa, jotka herättivät hänessä tarpeita toimenpiteisiin — mutta kaikkein suurimman tarpeen toimia oli herättänyt tämän sanansaattaja.
Vai että Abzumo oli tärkeässä roolissa Uuden Sukupolven suhteen?
Ruudun kohina tasautui ja paljasti nazorak-tiedeyhteisön entisen kirkkaimman tähden väsyneet kasvot. Tutkimukset entisen Veljeskunnan saarella pitivät Tohtoria kiireisempänä kuin aikoihin.
”Arvon Kenraali”, Tohtori 006 vastasi. Ruudun alareunassa kiilteli sekava kattaus hänen työpisteensä instrumentteja. Yhä huonommin nukutut yöt näkyivät kalpean tiedemiehen silmissä.
”Tohtori. Makuta Abzumo kävi Kenraalinsatamassa.”
006 haukkaisi henkeään tavalla, joka sai Kenralin miettimään, oliko tämä saamassa paniikkikohtauksen välittömästi. Tämä hillitsi itsensä vain vaivoin.
”J-ja lähtikö hän jo?”
”Lähti. Ja jätti terveisiä sinulle. Mikä valmiustaso Uudella Sukupolvella on?”
Sen jälkeen, kun Rautasiipi oli suunnannut uutta tehtävää kohti ja Uusi Sukupolvi oli siirretty pois sen tiloista, Tohtori oli määrätty taas projektin vastaavaksi tiedeupseeriksi. Tämä vaikutti päivä päivältä heikommalta ja väsyneemmältä mutta pysyi aikatauluissa — joten ei ollut korvausvaarassa ainakaan välittömästi.
006 keräili itseään, selvästi Abzumon maininnasta järkyttyneenä.
”S-se… on 99 % valmis yltiöharjoitukseen, arvon Kenraali. Organismi SLT:n toimintavika lienee nyt ohitettu — h-heh. P-paljastui, että joku oli itse asiassa tuonut saarelle Kanohi Suletun, joka teki tahtomattamme yhteyden siihen. Uskon, että käyttäjä ei ole silti voinut oppia mitään — tuskin Suletun omistaja osaisi kieltämme. Ja on epätodennäköistä että hän on tajunnut, että mitään on tapahtunut.”
”Hyvä”, Kenraali sanoi. ”Olet toiminut esimerkillisesti paineistetussa tilanteessa, 006. Annan uuden mahtikäskyn Uuden Sukupolven suhteen.”
006 suoristi selkänsä ja vetäisi syvään henkeä.
”… a-arvon Kenraali?”
Kenraalin asunto
Pitkä ilta sai päätöksensä takkatulen äärellä. 001 asteli silkkisessä tulenpunaisessa kylpytakissa henkilökohtaisissa majoitustiloissaan. Kristallilevy soitti sotilasmarsseja, viskilasi tummanpuhuvine sisältöineen kimaltelivat liekin valossa. Kenraali istahti alas mukaunnahkaiseen nojatuoliin, tarttui lasista ja nautiskeli juoman kipakasta mausta.
Normaalisti hän vältteli nautintoaineita ennen nukkumaanmenoa — ne heikensivät unenlaatua ja tulevan päivän fyysisiä suorituksia. Hän oli kuitenkin havainnut, että kiireisen päivän jälkeen se auttoi saamaan unen päästä kiinni paremmin. Eikä hänellä ollut muutenkaan taipumus nukkua kovin paljoa.
Sitä paitsi, ei hän edes huomenna aamulla astuisikaan harjoitehuoneeseensa. Ei, ennen kuin kokeellisen tieteen osasto saisi häädettyä sen klaanilaislähtöisen räyhähengen, joka kuulemma kummitteli kuntosalilaitteissa. Kaikenlaisia kammotuksia Toa Tawakin hyysäsi. Ei ihme, että rapulinnake oli sortumassa omaan mahdottomuuteensa. Ehkä hänen vähäinen luottamuksensa Avdeen oli ollut täysin perusteetonta: petturit ja vähäinen lojaliteetti olivat vain vääjäämättömiä tuollaisessa sekasorron pesäkkeessä. Sellaisen esiin kaivaminen ei vaatinut mestarimanipulaattoria.
Kuntosalin kummitus saisi säästää holhoavat sanansa jollekulle muulle. Ennen tämän karkottamista hän hoitaisi lihaskuntonsa kehonpainoharjoittelulla.
Kenraali 001 antoi katseensa vaellella seinillä miettien monivaiheista päivää. Vielä ennen saapumistaan asunnolleen hän oli saanut tiedustelun raportin kuulustelusta. Abzumon jututtama nazorak ei tuntunut muistavan koko keskustelua — eikä edes kuuden tunnin vierailu kuulustelutila 13:een tuntunut virkistävän tämän muistia. Ilman todisteita Imperiumin vastaisesta vehkeilystä Tiedustelupalvelun edustajat olivat pitäneet aiheellisena palauttaa sotilaan takaisin tehtäviensä pariin — vain toinen tuntosarvi hieman taittuneena.
Puhuiko tämä totta? Oliko Abzumo sorkkinut tämän mieltä jotenkin? 007 oli luvannut, että pesän sisäinen tiedustelu tarkkailisi tilannetta ainakin vielä parin päivän ajan.
001 makusteli juomaa. Hänen oli vaikea kytkeä pois ongelmia ratkovaa osaa päässään. Katseellaan hän kohtasi maalauksen, jossa kaksi uljasta nuorta nazorakia pystyttivät Imperiumin lipun kotisaarensa santaan kukistettuaan matoralaiset vorot ja varkaat. Meri kuohui veljeskaksikon takana, kun he hymyilivät toisilleen.
Taiteilijan idealistinen näkemys ajasta, jota kukaan muu kuin he ei oikeasti muistanut. Turhaa nuoleskelua sellaisilta, jotka luulivat että Imperiumissa voisi ansaita paikkansa kehuilla ja kumartelulla. Mutta silti… hän piti sitä täällä, takkatulen yllä.
Koska oli taiteilija kai jotain todellista teoksellaan saavuttanut: sen lapsellisen, naiivin uskon, joka noilla veljeksillä oli ollut parempaan maailmaan ja siihen, miten sen voisi vain löytää.
Hän oli oppinut pois siitä naiivista uskosta — vaikka tavoite olikin heillä edelleen sama kuin noina päivinä.
001 siirsi katseensa huoneen peräseinällä olevaan kommunikaattorinäyttöön ja huokaisi. Hän vetäytyi syvemmälle nojatuoliinsa ja käynnisti näytön kaukosäätimen napista. Seuraava puhelu ei toimisi enää Pesän sisäisillä yhteyksillä. Silloin, kun tämä yhteys toimi, se luotti täysin Metastaasin järjestelmiin. Sekään ei ollut pomminvarmaa, sillä matkaa kohteeseen alkoi vääjäämättä olla puolentoista meren verran.
Kenraali ei muistanut, milloin Rautasiipi oli kulkenut näin kaukana hänestä viimeksi. Ajat olivat muuttuneet siinä, että edellisessä kolmessa sodassa tämänkaltaisista etäyhteyksistä ei ollut edes unelmoitu. Rautasiipi kulki yleensä siellä, missä Imperiumikin.
Vaikka joskus olikin ollut aika, jolloin se oli saanut kartoittaa sakaroita vapaana kuin viiden sakarameren linnut. Ehkä sen komentaja oli unohtanut nuo ajat, ehkä ei.
Näyttöön aukesi rakeinen näkymä puupaneloituun työhuoneeseen, jonka seiniä koristivat kaukomaiden aarteet ja jonka hyllyllä oli suuri akvaario. Huoneen mestari oli selin kameraan ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos, mutta käänsi rintamasuuntansa Kenraaliin päin huomattuaan videoyhteyden auenneen.
”Kenraali”, Amiraalin ääni kuului kaiuttimista.
”Amiraali”, Kenraali vastasi. ”Missä purjehditte?”
”Lähempänä vielä mannerta kuin Zakazia”, 002 kertoi istuutuessaan työpöytänsä ääreen. Hän katsoi raportteja pöydällään. ”Matkanteon vauhti on ollut hitaammasta päästä arvioitamme. Näillä vesillä tuntuu aina olevan joitain satunnaisia kohtaamisia… ja olemme tietenkin toimineet varman päälle.”
Kenraali tiesi, että 002 vältteli sanomasta ”merirosvoja” — ja oli siitä kiitollinen, vaikka niitä oli mahdoton olla ajattelematta. Erityisesti Välisaaria ympäröivällä alueella syöpäläisiä riitti. Kun he olisivat saavuttaneet direktiivi 6:n ja musertaneet Bio-Klaanin sen tieltä, seuraava askel olisi puhdistaa ympäröivät merialueet lopuistakin tuholaisista.
Kenraali vilkaisi seinällään olevaan viiden sakaran merikarttaan.
”Kuljetteko Zakazin pohjois- vai eteläpuolelta?” hän kysyi.
”Pohjoisesta. Matkaa tulee enemmän, mutta risteämme isot merireitit nopeammin.” Amiraali piti pienen tauon ja murahti. ”Lisäksi Steltinmeren suurilla selillä riehuu melkoinen myrsky. Enteilen, että menee rankemmaksi, ennen kuin hellittää.”
Kenraali pyöritteli juomaa lasissaan ja seurasi katseellaan Amiraalin reittiä merikartalla.
”Kuljette lähempää Metru Nuita kuin olemme koskaan kulkeneet”, hän totesi.
Amiraali nyökkäsi.
”Meri on onneksi suuri. Tehtävän pitäisi olla suoritettu ennen kuin mata-kansa viisastuu siitä, mitä tarkkaan ottaen teemme. Rautasiipi koristaa varmasti Metru Nuin esikunnan tiedusteluraportteja tulevina kuukausina, mutta ovat ne laivastani tienneet aiemminkin.”
Kenraali nyökkäsi. Imperiumin toisen äänensävyssä ei ollut pelkoa, vaikka Rautasiipi lähestyi kaikkien sakaroiden mahtimiehien vartioimia ja hallitsemia vesiä. Nazorakien johtokunta oli täysin tietoinen siitä, että välienselvittely Metru Nuin laivaston kanssa olisi täysin typerää. Mutta niin kauan kuin Imperiumi ei tehnyt avoimen vihamielistä aloitetta Turaga Dumen suuntaan, ei Dumenkaan laskelmissa olisi järkevää käydä nazorakien kimppuun.
Vielä he kävisivät senkin sodan. 001 oli ollut kärsivällinen. Vielä hän leikkaisi käärmeeltä pään.
”Älkää riskeeratko tehtävää muilla välienselvittelyillä, mikäli mahdollista. Säästäkää ammuksia ensisijaiseen kohteeseen.”
”Tietenkin. Avomerellä on tilaa väistää suurin osa turhista tappeluista. Meillä on varmasti vielä matkan jälkeenkin tulivoimaa Nascoston hoitamiseen.”
001 käänsi katseensa taas ruudulle.
”Onko tiedustelu löytänyt todisteita heidän tarkasta sijainnistaan?”
Amiraali irvisti. ”Kohtalaisesti… En pidä uudesta tutkatornista, jonka 007:n väki asennutti yläkannelle, mutta sen pitäisi auttaa operaatio maaliin asti.”
Kenraali nousi tuoliltaan ja lähestyi karttaa. Laivaston ja tiedustelupalvelun yhteistyö oli onnistunut rajaamaan Kenraalinsatamaan iskeneiden erikoisjoukkojen oletetun tukikohdan sijaintia jonnekin Zakazin, Xian ja Karzahnin muodostaman kolmion sisälle… mutta liukkaita ne yhä olivat. Saapuivat ja katosivat haamujen lailla.
”En odota löytäväni mitään niiden nimikkomajakkaa, mutta kyllä me vielä saamme ne esiin”, Amiraali vielä vahvisti.
”Toivon, että hoidatte sen niin nopeasti kuin mahdollista”, Kenraali sanoi siemaisten juomaansa. ”Rautasiipeä tarvitaan täälläkin.”
”Parasta vauhtia, tietenkin. Mutta tämä on pakko tehdä huolella. Sillä on oltava seurauksia, että sotilaskunniaamme loukataan.”
”Niin. Niin sillä ehdottomasti on.”
Joistain asioista imperiumin ensimmäinen ja toinen olivat erittäin samanmielisiä. Ennen kuin kumpikaan ehti jatkaa, videokuva pätkäisi hetkeksi. Kun se palasi, Kenraali näki Amiraalin pitävän pöytänsä irtaimistoa paikallaan. Videokuvasta sitä oli vaikea havaita, mutta voimakas myrskytuuli oli kaikesta päätellen tarrannut Rautasiipeen.
001 katsoi veljeään pitkään.
”Miltä myrskyt näyttävät siellä?”
Amiraali hymähti ilottomasti. ”Joko vätysteleminen Välisaarten matalissa vesissä on pehmentänyt minua, tai sitten tästä on tulossa jotain suurta. Tuulee, sataa ja ukkostaa, mutta siltikin tämä taitaa olla vasta alkusoittoa. Saapahan nuorempi miehistö oppia kunnon merenkäynnistä… ja on tässä sekin etu, muuta liikennettä on vähemmän. Rautasiiven kurssi pitää kyllä.”
Tumma juoma muodosti yhä suurempia aaltoja lasissa, kun Kenraali pyöritteli sitä.
”Kuulemani mukaan se ei ole mikään tavallinen myrsky, ja sen silmä on jossain Steltinmerellä. Täälläkin myrskyää… mutta en ole varma, onko tämä sama myrsky. Makuta Abzumo kertoi, että se tulee vielä yltymään.”
”Hrm… inhottaa olla sen kanssa samaa mieltä, mutta tästä asiasta olen.”
”Ilmeisesti olemme hänen kanssaan myös samaa mieltä Killjoystä. Mutta en kokenut tarpeelliseksi kertoa, että aiomme hoidella hänet, ennen kuin makuta ehtii edes paikalle.”
”Killjoy saa tietää, että vaikka hänellä on monta ohjusta, minulla on monta tykkiä. Ja mitä tulee Makuta Abzumoon… mitä vähemmän nojaudumme hänen tukeensa, sen parempi.”
”Vaikka olemme liittolaisia, minulla on yhä ylpeys”, Kenraali sanoi irvistäen. ”Ja hän loukkasi sitä tänään useilla tavoilla. Lohdutuspalkintona saimme jonkinlaisen osaston uusia hirvityksiä, jotka hän kävi kaivamassa maanraosta. Aion laittaa ne töihin, totta kai — jonnekin, missä asioita ei tarvitse hoitaa siististi.”
Amiraali suoristi viittansa kauluksia. ”Tämä sota on tuonut mukanaan paljon liittolaisia, joista on lähinnä likaisiin töihin. Arveletko, että Abzumon onkalo-olennoista on kouriintuntuvaa etua rintamalla?”
”Vähintään pelon herättämiseen. Kuitenkin… aion suhtautua niihin myös hänelle lojaaleina silminä ja korvina. En tiedä, mikä hänen loppupelinsä saaren sodan suhteen todella on, eikä ole laisinkaan selvää, miksi hänen sanansaattajansa kävi… tarkkailemassa Uuden Sukupolven unta.”
Uusi Sukupolvi oli veljesten välillä arka aihe. 001:n ja 002:n arvovaltaiset asemat olivat kolisseet toisiaan vasten projektin aiempien vaiheiden tiimoilta, ja etenkin Amiraali oli ottanut hankkeen etenemisen ja takaiskut henkilökohtaisesti — varsinkin hänen menetettyään 1034:n, jolle oli pedattu erityistä roolia Uudessa Sukupolvessa.
”Hmm, vai sellaista…” Amiraali mutisi. ”En olekaan saanut pöydälleni raportteja Uuden Sukupolven viimeisistä vaiheista.”
Kenraali ei tarttunut pikkuveljensä syöttiin vaan odotti. Kohta Amiraali jatkoi.
”Mutta niin… onhan se outoa. Tekikö se aivotyyppi sitten jotain?”
”Ei. Tarkkaili vain. Enkä voi ymmärtää, miksi.”
001 siemaisi juomaansa, ja perinpohjaisen vastenmielinen ajatus läpäisi hänen tajuntansa. Ei. Eihän? Eihän se voisi olla… sentimentaalisista syistä? Abzumo oli kopeloinut tälle kuulumattomia aivoja jo aiemminkin. Kokiko makutan luomus jonkinlaista… sisaruutta Uutta Sukupolvea kohtaan? Oliko Harmaa Aine Uuden Sukupolven prototyyppi? Eräänlainen isoveli?
001 olisi halunnut sylkäistä, jos viski ei olisi ollut liian kallista siihen. Hän nielaisi väkipakolla ja irvisti näkyvästi.
”No, mitä nyt?” Amiraali kysyi linjoja pitkin. ”Liittyikö siihen jotain muutakin?”
”Hyllytin Uuden Sukupolven”, 001 totesi.
Ja jätti jälkeensä tyrmistyneen hiljaisuuden.
”Hyllytit”, Amiraali lopulta sanoi.
”Tohtori 006 siirtää heitä parhaillaan kryojäähän. Odottamaan, että heidät hyödynnetään — sellaisinaan, tai vaikka sitten varaosina.”
Kenraali ei aikonut ottaa mitään ylimääräisiä riskejä Abzumon tai tämän käskyläisten suhteen. Hän ei osannut vielä sanoa rakeisen videokuvan perusteella, ajatteliko hänen veljensä samoin. Toistaiseksi Amiraalin ilme näytti lähinnä tyrmistyneeltä.
”Me päästimme Makuta Abzumon liian lähelle, 002… ja hän hyödynsi mahdollisuuden. Hän nauttii aivojemme sorkkimisesta, ja me olemme päästäneet hänet sinne uudestaan ja uudestaan. En voi tietää, mitä varasuunnitelmia hän on niiden suhteen punonut… emmekä me voi antaa kunniaa hänelle matkastamme lopulliseen puhtauteen.”
Amiraali ei vieläkään vastannut mitään. Kenraalin vapaa käsi puristui nyrkkiin.
”Lopussa me itse olemme kuitenkin ainoat, joihin voimme luottaa. Emme skakdeihin, jotka tottelevat vain rahaa. Emme zyglakeihin, jotka ovat lopulta pelkkiä eläimiä. Emmekä makutoihin — kuten siihen, joka kerran satoja vuosia sitten yritti kaitsea meitä kuin lampaita. Siihen, joka yritti surmata Äidin.”
Amiraali nojautui taaksepäin ja katsoi ikkunan takana myrskyävää merta.
”Niin”, hän lopulta vastasi hiljaisella äänellä. ”Virhe tapahtui siis jo, kun päästimme Abzumon mukaan projektiin. Hmm…”
Kenraali odotti, kun hänen veljensä keräsi ajatuksia. Antoi veljelleen aikaa tulla oikeisiin johtopäätöksiin.
”Ehkä se ei ole nyt tärkeää”, Amiraali jatkoi hitaasti puhuen. ”Syyllisten etsiminen virheisiin, siis. Olet… oikeassa sen suhteen, että me emme voi käyttää asetta, joka saattaa räjähtää naamallemme. Emme niin pitkään, kuin luotettaviakin aseita on.”
Amiraali pudisti päätään. Kenraali ei videokuvasta sitä nähnyt, mutta hän arveli 002:n purevan leukojaan yhteen. Tämä teki niin niellessään ylpeytensä. Kenraali oli tyytyväinen, että tätä ei ollut täytynyt erikseen kehottaa nielemään sitä.
”Tulemme tekemään päätöksen siitä, mitä ajattelemme Abzumon liittolaisuudesta, jos hän ikinä palaa pohjoiselta ristiretkeltään. Mikäli hän ei siis käy taas kuolemassa samaiseen myrskyyn. Todella tahdon valjastaa makutan voimat käyttöömme… mutta minulla on siihen muitakin vaihtoehtoja.”
Ja toinen Imperiumin erikoisjoukkojen eversti varmistamassa, että edes tämä makuta tiesi paikkansa.
”Mainitsit Äidin”, Amiraali puhui ja kääntyi taas kameran puoleen. ”Luuletko klaanilaisten yrittävän taas jotain? Tai jonkun muun?”
”Varovaisuus Abzumon suhteen on myös varovaisuutta Makuta Nuin suhteen. Se, että he pääsivät viimeksi niin pitkälle, tuntuu vain kohtalon oikulta… tai makutan mielipuoliselta vitsiltä. Äidin kammion vartiointia on kolminkertaistettu. Suojelemme lajimme tulevaisuutta kaikkia niitä vastaan, jotka sen yrittävät riistää. Tai hallita sitä.”
Amiraali nyökkäsi jäykästi. Hän näytti siltä, kuin olisi tahtonut vielä sanoa jotain, muttei jatkanut aiheesta.
”Oliko vielä muuta? Minun täytyy pian varmistaa kurssi — nuoremmilla navigaattoreilla ei ole kokemusta tällaisista myrskytuulista.”
Kenraali tuijotti merikarttoja ja antoi veljensä odottaa hetken. Tai mahdollisuuden tälle palata vielä keskusteluun Uudesta Sukupolvesta — onneksi tämä oli kuitenkin ymmärtänyt paremmin.
”Ei. Pysykää pinnalla. Ja voittakaa taistelu.”
”Na Zora.”
Yhteys pimeni kuin loputon Steltinmeren myrsky olisi nielaissut Amiraalin laivoineen. Se riski oli toki aina, kuten Kenraalinkin riski oli menettää henkensä rintamalla. Silti he molemmat taistelivat edelleen.
Kuoleminen oli nuoremmille. Amiraali tulisi viemään pohjoisen operaation loppuun kunnialla. Siihen, jos johonkin, täytyi Kenraalin uskoa. Kaikesta huolimatta 002 oli ainoa, johon hän lopulta voisi luottaa. Todellinen veljeys merkitsi sitä, että tiesi paikkansa — ja 002 jos joku tiesi.
Sitä ajatusta ajatellessaan 001 laski katseensa liekkeihin. Eikä voinut olla miettimättä Abzumoa.
Hän todella oli tehnyt nuoren houkan virheen ja päästänyt tämän lähelleen. Päästänyt tämän tunkemaan pitkät sormensa omiinkin aivoihinsa. Sillä oli eräs ajatus Abzumoon liittyen, joka piti pintansa jopa Kenraalin järkähtämättömässä mielessä.
Tämä todella tiesi paljon nazorakien täydellisyyttä hipovista kehoista. Tämä todella osasi leikellä heitä ammattilaisen elkein.
Eikä hän ollut päässyt vain Kenraalin päähän: Tohtori 006:n sanat palasivat mieleen.
”Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”
006 oli toki hermoraunio ja heikko yksilö ollakseen niin älykäs. Mutta 001 ei voinut olla miettimättä tämän pakkomiellettä.
Ja sitä, mitä tämä yritti vihjata.
”Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!”
Ei.
Tämän ajatuksen hän kuristaisi kehtoonsa. Tämän, kuten muutkin epäpuhtaat ajatukset, hän langettaisi synkkään vankilaan kuolemaan ja kuihtumaan. Hänen aivonsa olivat hänen omansa. Hän ei ollut kone ohjailtavaksi. Eikä hän antaisi tällaiselle minkäänlaista jalansijaa. Jos Tohtori 006 aikoisi jatkaa moista polkua, tämä saisi vastata seuraamuksista.
Puhtaus ei ollut lopullinen voitto, joka noin vain saavutettiin. Sen säilyttämisen puolesta täytyisi taistella.
Kaikkea ja kaikkia vastaan. Kunnes vain puhtaat seisoisivat.
Muutaman kilometrin päässä Kenraalista, hänen mukaansa nimetyssä satamassa, jatkoi myrsky yltymistään. Pian se nielaisisi kaiken.
Nainen harppoi läpi ikuisen — uudestaan ja uudestaan. Ja niin harppoi myös Punainen mies.
Salamatar ei ollut koskaan matkannut tällä tavalla, vaikka telesiirtymät ja kualsit olivatkin hänelle tuttuja. Välimatkat kaikkosivat ja muuttuivat merkityksettömäksi.
Kuten myös aika.
Matka oli kestänyt pidempään kuin hän oli odottanut. Osa siitä unenomaisella joella, joka halkoi kalpeaa suola-aavikkoa. Osa siitä lihallisen todellisuuden puolella. Muutama pysähdys ympäri sakaroita. Punaisen Miehen lautturille etäisyydet olivat kaikki yhtä pitkiä.
Punainen Mies oli ottanut pari pitkää pysähdystä: toisen jossain, joka tuntui ilmastolta ja luonnoltaan hänelle tutulta. Eteläinen Manner, kauppapaikka? Jossain rannikolla, ehkä pohjoispuolella. Avde oli ollut vaiti tarkasta pysähdyspaikasta. Ei tuntunut turvalliselta kysellä liikaa paikallisilta, missä oli — sellainen herätti huomiota. Ohimennen hän oli kuullut parin muun matkalaisen, vanhan matoralaispariskunnan, viittaavan Steltinmereen. Oletettavasti juuri sen levotonta aallokkoa Sheelika oli päässyt seuraamaan rantatuolista käsin. Moni puhui suuresta myrskystä, joka teki tulojaan joka päivä. Sellainen raivosi Sheelikan sisälläkin, kun hän yritti rentoutua.
Avdella oli ollut täälläkin paljon tehtävää. Kohtaaminen kahden nazorakin kanssa oli jäänyt merkitykseltään Sheelikalle kryptiseksi — mutta oletettavasti se oli kaikki pohjatyötä Kenraalinsatamaan saapumiseen. Nazorakit eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä palaamaan pesäänsä, mutta informaatiota siitä he olivat auliisti tarjonneet.
Joitakin päiviä sitten Punainen Mies oli vihjannut suunnanneensa joitakin pelinappuloitaan jahtaamaan pikkutekijää, joka hiipi liian lähellä totuutta. Sheelika ei kyseenalaistanut. Arsteinin rahat, rantabaari etelässä, paikallisia juomia, hetki aikaa kerrata suunnitelmaa päässään. Elämän pienet nautinnot täytyi ottaa siellä, missä niitä sai.
Tai ehkä joku muu olisi kyennyt nauttimaan siitä. Aina kun pimeä laskeutui, vain yksi asia ajoi Sheelikaa eteenpäin: tehtävä. Ja eräänä aivan tavallisena aurinkoisena iltapäivänä tarjosi Avde lauttureineen taas ovea tyhjään valkeuteen.
Suola-aavikko. Käsittämätön valo taivaalta. Iäisyyden matka.
”Ole valmiina”, Punainen Mies sanoi.
Toisella puolella kylmä merituuli räjähti Sheelikan kasvoille ja ravisteli tämän harjaa. Sheelikan silmillä kesti hetki – vain hetki – tottua pimeyden ja valosekasorron kontrastiin. Taivaalta ripsivä tihkusade sai hänen silmänsä sulkeutumaan refleksinomaisesti. Kun hän sai katseensa kohdistettua johonkin, näki hän teräspalkkeja, nostokurkia ja mustalle merelle suuntailevia valonheittimiä. He olivat tulleet satamaan. Sheelika itse seisoi laiturirakennelmalla, joka kurottui aaltojen keskellä ulos saaren kivikkoisesta pohjoisrannikosta.
Feterra-aseman kliinisen puhtaat tilat olivat vaihtuneet sotilaallisen mahtailevaan kompleksiin. Nazorakein Imperiumin Kenraalinsatama esittäytyi pröystäilevänä ja suurieleisenä voiman osoituksena. Aluksia siellä kuitenkin näkyi odotettua vähemmän – ne olivat luultavasti hajautettu laajemmalle alalle viimekuisen ilmaiskun jälkeen. Sheelika oli saanut kertauksen Imperiumin asioista juuri ennen matkaa — ja pikku paketin niiltä kahdelta loikkarilta, joihin Avde oli hänet tutustuttanut.
Sheelika asteli nyt ensiaskeliaan nazorakien tukikohdissa. Hän ja hänen mestarinsa olivat sekaantuneet Allianssiin lähinnä mukana matkanneen Punaisen miehen kautta. Zorakin orkesteri oli tähän asti jättänyt hyönteisimperiumin omaan arvoonsa, vaikka molemmilla osapuolilla olikin intressejä Bio-Klaanin suhteen. Vääjäämätöntä ei auttanut väistellä loputtomiin. Juuri nyt heillä oli intressejä Bio-Klaanin vihollisiin.
Punainen Mies seisoi samassa syvässä pimeydessä hänen kanssaan laiturilla. Tämä käänsi sinistä pakariaan Sheelikaa kohti ja vilkaisi häntä yhdellä pimeässä hehkuvista punaisista silmistään.
”Älä aiheuta ongelmia”, Avde sanoi yllättävän topakasti.
Ennen kuin Sheelika ehti edes vastata, sokaisi kirkas valo hänet täysin.
Huutoa. Komentoja. Äänet eivät kuulostaneet matoralaisilta, skakdeilta tai miltään muultakaan Sheelikalle tutulta. Kielikään ei kuulostanut – siitä sai hädin tuskin selvää. Sanat kuulostivat siltä kuin tulisivat louskuvista pihtileuoista, ja ennen kaikkea ne kuulostivat vihaisilta ja nopeilta. Sheelika nosti kättään valon tielle. Hetken kesti, ennen kuin hän sai selvää edes omasta kädestään.
Kirkkaus raastoi silmiä. Yksi suurista valonheittimistä oli suunnattu heitä kohti. Huudot jatkuivat, hyönteisjalkojen juoksuaskeleet lähestyivät. Punaisen Miehen varjo lankesi vierellä tämän taakse valtavaksi. Vaikka Sheelika oli oppinut olemaan tuijottamatta sitä liikoja, näki hän sivusilmällä sen suuruuden ja epämuodostuneisuuden. Epäilemättä varjo kasvoi isommaksi jokaisella hyönteissilmäparilla, joka heitä lähestyi havainnoimaan.
Avde nosti pieniä käsiään hyvin hitaasti ja rauhallisesti ylös.
”On parasta olla hyvin yhteistyökykyinen”, hän sanoi. ”He eivät nimittäin ole.”
Sheelikakin nosti kätensä ilmaan rauhallisesti. Valonheitin poltti naisen silmiä ja varjon merkitsemää kehoa. Oli parasta seurata Punaisen miehen esimerkkiä. Kontrasti matoranin ja tämän varjon välillä oli valtava. Varjot olivat hänelle tuttuja, mutta matoralaisen varjossa oli silti aina ollut jotain todella väärää. Se ei kuiskinut hänelle samalla tavalla kuin muut heittimen langettamat varjot.
Valokiilaan juoksi kiväärit tanassa muutama olento, jotka olivat lähempänä Sheelikan kuin Avden pituutta. Niillä oli kaksi jalkaa, vartalo ja pää, mutta siihen yhtäläisyydet heidän kanssaan loppuivatkin. Kiväärejä piteli kaksi pitempää kättä, kun taas muutama kitukasvuinen käsi keskivartalossa oikaisi kiväärin hihnaa. Hyönteismäisen pään päällä tuntosarvien välissä keikkui sininen laivastobaretti. Vihreät silmät tuijottivat tähtäimen takaa häneen, ja louskuvat leuat huusivat vihaisia äänteitä. Sheelika tunnisti äänteistä vain muutaman sanan: ”Ma tora! Toa!”
Sheelika pani merkille, että hyönteisten päät muistuttivat rahkshien kalloja. Hän ei ymmärtänyt, mitä olennot puhuivat – rau ei kuulunut hänen suvansa arsenaaliin, vaikka juuri nyt se olisikin ollut käytännöllinen.
”Ei paniikkia, ystävät”, Avde sanoi nazorakeja kohti. ”Minä se vain olen.”
Nazorakit käänsivät piippunsa ensin Punaista Miestä kohti, näyttivät hämmentyneiltä ja sitten nostivat ne Sheelikaan. Etummaisten taakse juoksi yksi samanlaisessa univormussa ja huusi jotain laatikkomaiseen radiopuhelimeen. Sanat olivat yhä pääosin vieraita, mutta nyt niistä tunnisti ”toan” lisäksi Avden nimen. Punaisella Miehellä lieni jo jonkin verran mainetta täällä.
Toinen etummaisista torakoista heilutti kivääriään alaspäin. Tämä kivahti hieman epävarmana: ”Toa. Toa. Alas!”
Lauseet olivat tottumattomia ja karkeita. Hyönteisillä oli selvästi vaikeaa matoralaissanojen kanssa.
”Olen Toa Sheelika”, hän vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta.
Nazorak vilkaisi Punaista Miestä vihaisesti.
”Toa-vihollinen. Toa-vanki?” se puski sanoja ulos.
Avde – kädet yhä rauhallisesti ylhäällä – pudisti päätään ja vastasi.
”Toa-ystävä. Toa-liittolainen.”
Nazorak näytti Sheelikan silmiin epäuskoiselta. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai siitä, mitä hyönteiset laajemmin ajattelivat toa-sotureista. Tämä kuitenkin nosti toisen yläkätensä ylös ja pyöritti sitä jonkinlaisen komennon merkiksi huutaen samalla pari kiivasta sanaa. Muutama rannikkojääkäri tämän takana lähti juoksemaan poispäin. Aseet pidettiin yhä tiukasti hänessä.
Avde kääntyi Sheelikaa kohti ja kumartui hieman lähemmäs. Hän puhui hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
”Ensinnäkin: uskoisin että he haluavat, että menet polvillesi. Ja toiseksi: jos sinulla on piilotettuja aseita, nyt lienee paras hetki tuoda asia esille.”
”Jätin keihään ja volo-lutun Feterra-asemalle, kuten sovimme”, Sheelika sanoi. ”En halunnut menettää aseitani. Minulla ei ole yhtään.”
”Paitsi sinä itse.”
Siinä Avde oli oikeassa. Sheelika oli tottunut taistelemaan ilman aseita. Jokaisella toalla oli potentiaalia siihen, ja hagah-koulutus oli vain hionut hänen tekniikoitaan ja taitojaan.
”Jokainen asia jättää jälkeensä varjon”, nainen lausui ja meni polvilleen.
”Heidän ei tarvitse tietää sitä, mutta he tietävät kyllä, että voit aiheuttaa vahinkoa näinkin. Parasta mitä voimme tehdä on olla hyvin, hyvin nöyriä.”
Nöyrän näyttelyä Sheelika oli oppinut vuosien varrella. Hän oli ollut nöyrä Tawalle, Makutalle ja Zorakille. Avde ja nazorakit eivät tulisi olemaan poikkeus.
Kaksi vartijaa palasi valokeilaan ja heistä toinen astui Sheelikan eteen. Tämä ojensi alakäsillään hänelle jotain: rujot käsiraudat. Sheelika nyökkäsi ja pujotti ne itse ranteisiinsa. Sitten vartija nykäisi varustevyöltään tumman kangassäkin ja heilutti sitä ivallisesti Sheelikan kanohin edessä.
Sheelika vilautti pientä hymyä torakalle. ”Vieraanvaraista.”
Musta säkki avattiin, ja se työnnettiin kohti Sheelikan kasvoja. Sheelika vilkaisi Avdea vielä kerran.
”Tästä eteenpäin olet luultavasti omillasi”, Avde sanoi hyvin hiljaa. ”Muista, miksi olemme täällä.”
Sheelika tiesi kyllä. Tietyllä tavalla koko hänen elämänsä oli valmistellut häntä sitä varten. Siitä hetkestä asti, kun Toa Tawa oli pelastanut hänen kylänsä varjon äpäriltä, oli lähtenyt sortumaan ketjureaktio, jonka lopputulosta hän nyt osasi kutsua vain kohtalokseen. Se oli johtanut hänet läpi kidutuksen ja varjon polttomerkin, läpi toinen toistaan ahtaamman vankilan ja toinen toistaan pahemman valheen. Tästä hänen kostonsa kuitenkin alkaisi – sama, jonka Arstein oli hänelle luvannut. Ja vaikka sen ensimmäinen kohde ei ollut Sheelikaa henkilökohtaisesti rikkonut, ehtisi tuomio ennen pitkään niihin, jotka hän halusi polttaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Sheelika sanoi hiljaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Avde sanoi hymyillen. ”Mutta älä ikinä myönnä sitä niille, jotka hänen pillinsä mukaan tanssivat.”
Säkki vedettiin hänen päänsä yli, ja pimeys peitti kaiken.
Kuulusteluhuone
Voimakkaat käsiparit rutistivat Sheelikan käsivarsia, kun häntä retuutettiin ja riuhdottiin pitkin tukikohdan käytäviä. Nainen oli yrittänyt painaa mieleensä heidän kulkemansa reitin, mutta ilman näkökykyä se oli jopa varjojen kasvatille mahdotonta. Lopulta he astuivat kaiuttomaan tilaan, ja Sheelika painettiin kovakouraisesti istumaan. Hänen vangitsijansa sähisivät toisilleen jotain, ja toinen näistä nykäisi säkin Sheelikan kasvoilta. Hänet jätettiin yksin huoneeseen.
Tiedustelupalvelun kuulustelutila oli karu. Kliinisen sotilaalliset seinät lannistivat jo olemuksellaan kaiken vastarinnan, mitä kuulusteltavalla mahdollisesti oli. Sheelikalle nämä tilanteet olivat tuttuja.
Aika mateli eteenpäin. Pidettiinköhän häntä odottamassa tarkoituksella, vai odottiko hän jonkun korkea-arvoisemman upseerin saapumista? Sheelika sai vartoa panssarihuoneessa vielä tunnin, ennen kuin raskas ovi avattiin uudelleen.
Sisään marssi ensin kaksi tummahaarniskaista nazorakia pistoolit käsissään, jotka ottivat paikat oven kummaltakin puolen. Hartiat jäykkinä, pistoolit valmiina mutta alas laskettuina. Mustista visiireistä huolimatta Sheelikalle oli selvää, että he tarkkailivat hänen jokaista liikettään. Kolmantena huoneeseen astui huonoryhtisempi hyönteinen lähes identtisessä haarniskassa ja silmälapussa. Tulija oli selvästi vanha. Ajan jäljet näkyivät tämän tummanruskealta kuorelta. Heikkoutta hänen askelluksessaan ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin rutiinia.
Hän loi toaan pitkän silmäyksen ja istuutui.
”Ensin, säännöt”, aloitti Arkkiagentti. Hän risti kätensä pöydälle leukansa alle.
”Jos tuo naamio edes välähtää – sinut ammutaan. Jos näemme yhdenkin varjokipinän – tai mitä sinä ikinä teetkään – sinut ammutaan. Jos liikahdatkaan liian nopeasti – sinut ammutaan. Onko tämä selvä, neiti toa?”
”Selvä on”, Sheelika vastasi. Silmälappu kiinnosti yksityiskohtana häntä suunnattomasti. Miten täydellisyyttä korkealle arvottava yhteiskunta salli moiset virheet?
Tämä nazorak puhui myös lähes virheetöntä matorania. Korostus oli selvä, mutta se oli kaukana aiemman nazorakin surkeista yrityksistä taivuttaa suunsa matoranien tapoihin. Tietenkin oli loogista, että salaisessa poliisissa osattaisiin kieliä.
Toa ei ollut edes värähtänyt uhkauksista. Odotettavaa Avden ystävistä, 007 pani merkille.
”Haluatko tietää maailmasta tämän pienen tukikohtasi ulkopuolelta?” Sheelika heitti takaisin nazorakille. Vain virnistyksen häivähdys nazorakin kasvoilla kertoi siitä, miten väärään Sheelika oli osunut. Toa yritti hallita tilanteen tempoa esittämällä avuliasta ja helppoa kuulusteltavaa.
”Juuri nyt minä haluan tietää, miksi sinä olet täällä. ’Mestarisi’ asioilla?” Arkkiagentti kysyi.
”Zorak von Maxitrillian Arstein Kahdeksas ei teistä juuri piittaa”, Sheelika vastasi totuudenmukaisesti. ”Hän tähtää korkeammalle. Tämä saari on vain pieni osa suuressa palapelissä.”
Nainen puhui mestaristaan silmät loistaen. 007 pysähtyi hetkeksi ajatukseen. Arsteinista kysyminen saattaisi olla ensiarvoisen tärkeää informaatiota – tällä toalla olisi luultavasti valtavasti nazorakeita hyödyttävää tietoa. Arstein oli tehnyt tuhoisan iskun Bio-Klaaniin jo ennen nazorakien ensimmäisiä suursotatoimia saarella… mutta pidättäytynyt poissa heidän silmistään Punaisen Miehen selän takana?
Aihe oli kiehtova, mutta 007 ei myöskään voinut antaa toan määrätä keskustelun tahtia ja aihetta, saatika luottaa tähän.
”Hyvä on. Miksi sinä olet täällä, Sheelika?”
”Punainen mies ja hänen lautturinsa toivat minut tänne. Avde haluaa tietää enemmän siitä, mitä te teette. Punainen mies itse on Mestarini vanha pelitoveri. Voisi kai sanoa, että olen Avdella lainassa”, varjotar kertoi.
Ulkomaailman tietojen hitaasti ruokkiminen oli hedelmällistä, mutta Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, mitä Nazorakien johto jo tiesi. Hän ei tosin saanut kertoa kaikkea – vielä.
”Eli vakoilet Imperiumin asioita Avden ja Arsteinin hyväksi.”
”En luottaisi liikaa, että heitä kiinnostaa teidän pikku sotanne tai pesähierarkianne. Paholaisen shakkilauta ei kaipaa enempää pelaajia. Eliittinne kohtaaminen sekä audienssi Kenraalin kanssa ovat asioita, joita minulta odotetaan.”
”Mitä jos kieltäydymme, ja käskemme Avdea hankkimaan jonkun, joka ei pelkällä olemassaolollaan uhkaa koko Pesän turvallisuutta?”
”On jotenkin kiltimpää lähettää paikalle henkilö”, Sheelika virnisti. ”Olisitte voineet saada jonkun Punaisen miehen nukeista tai Zorakin aseen tilalleni. Minua te sentään voitte ymmärtää – konseptin tasolla. En aivan ymmärrä varovaisuuttanne. Onhan teillä täällä se paakari kavereineen myös: kuuluisa sotalordi Gaggulabio.”
”Hänestä ei ole juuri turvallisuusuhaksi, toisin kuin sinusta”, Arkkiagentti tuhahti. Huumori toimi yhtenä tapana harhauttaa kuulustelua.
”En sanoisi samaa Metorakkista, tosin. Sellainen tyyppi paloittelee hyvänkin nazorak-sotilaan. Kuten paloitteli jo useita toia.”
Toa on kyllä perillä heidän liittolaisistaan, 007 pani merkille.
”Sinä olet toa, Sheelika. Pystyisit räjäyttämään tämän huoneen tahdonvoimallasi. Luultavasti paljon enemmänkin. Kyllä sinä ymmärrät, miksi sinun päästämisesi Pesään tulee vaatimaan… järjestelyjä.”
”Kai teillä nyt on jotain turvatoimia. Tämä saari taitaa kuhista toia muutenkin. Tawa osaa kutsua veljet ja sisaret paikalle.” Tawan mainitseminen oli virhe, Sheelika ymmärsi. Se sai hänen itsevarman kuorensa säröilemään aavistuksen verran.
”Minä ja Zorak laitoimme sille päämoderaattorille kahleet, jotka estivät tämän elementtivoimien käytön. Kai teidän kaltaisellanne mahtavalla imperiumilla nyt on jotain vähintään yhtä uraauurtavaa?”
”Meidän turvatoimemme on yleensä ampua toia päähän”, 007 murahti. ”Tai tehdä jotakin yhtäläisen epämiellyttävää. Tässä tilanteessa se olisi kiusallista – sinun pitää kuitenkin palata ehjänä mestarillesi. Joten menemme diplomaattisemmalla ratkaisulla.”
Nazorak kaivoi alakädellään haarniskansa uumenista jotakin ja ojensi sen pöydälle. Se oli punaisesta silkkinauhasta riippuva solmiokoru, jota koristi Imperiumin heptagrammi sekä seitsenkulmioksi tyylitelty etelämanterelainen A. Mitä hän ei nähnyt – 007 toivoi – oli jäljitin ja pieni räjähde, jonka tekniikan väki oli upottanut korun sisäpintaan. Jo Eversti Ämkoon kanssa taktiikka oli osoittautunut toimivaksi. 001:n rakkikoira pysyi tiukalla valvonnalla ruodussa – miksipä keksiä pyörää uudestaan.
”Käytä sitä. Tiedämme, jos teet jotakin typerää sen kanssa. Tunnus toimii myös merkkinä liittolaisuudestasi Imperiumin kanssa. Pidän myös muutaman agentin seuraamassa sinua. Ajattele heitä vaikka oppainasi.”
”No niin. Pääsimme vihdoin yhteisymmärrykseen.” Sheelika otti kaulanauhan ja kiinnitti sen niskansa taakse. Se oli tiukka, mutta ei täysin epämiellyttävä.
Kaulapanta. Hah, klassista…
Sheelika korjasi ryhtinsä ja suoristi harjaansa, sitten hän otti jälleen katsekontaktin nazorakiin. ”Haluatko sinä tietää jotain ulkomaailmasta? Bio-Klaani tiesi häkellyttävän vähän esimerkiksi Feterroista, kun kuulustelimme viikkoja toa Umbraa.”
Kysymys oli yhtä aikaa ansa että tarjous. Jokainen kysymys, minkä Arkkiagentti esittäisi, kertoisi mitä hän ei tiedä… mikä itsessään on hyödyllistä tietoa muille pelaajille. Jollain tasolla hän oli löytänyt hienoisen arvostuksen toaa kohtaan. Hän ymmärsi tietojen hankinnan logiikan ja sen katseilla käytävän miekkailun, jossa kaksi tahtoa yrittivät nitistää toisensa. Hänellä oli selvästi laaja koulutus ja kokemus Arkkiagentin omalta alalta. Arstein ei ollut lähettänyt diplomaattia vaan vakoojan – mikä tosin ei ollut erityisen yllättävää.
”Mitä hyötyä Imperiumille olisi edes tietää Feterroistanne?”
”Feterrat laittoivat Bio-Klaanin polvilleen muutama kuukausi sitten. Zyglakien ja teidän pommituksenne olivat vain pieniä yrityksiä siihen mahtiin verrattuna. Ja Mestarini vasta testasi orkesteriaan.”
”Ja mitä mestarisi sitten aikoo näin voimakkaalla aseella tehdä?”
Sheelika mietti. Oliko hän astumassa itse ansaan Arkkiagentin kysymyksellä? Kuinka lojaaleja nazorakit olivat Abzumolle?
”Maailman status quo on muutettava”, Sheelika lopulta vastasi. ”Liian monet varjoista vaikuttavat järjestöt vetelevät naruista ja vannovat suojelevansa järjestystä jumalten nimeen.”
”Niin, et olisi ensimmäinen Allianssin toa, jonka salaperäinen taho on yrittänyt murhata”, 007 testasi jäätä.
”Ah. Admin Ämkoo”, Sheelika hymähti. ”Muistan hänet siltä päivältä, kun minut karkoitettiin: Miekkapiru pysyi vain hiljaa kun Tuomari nuiji tuomionsa. Eipä hänenkään takkinsa kääntäminen paljoa vaatinut. Tawan rivit rakoilevat liitoksistaan.”
Taas virhe. Miksi hän oli palannut siihen päivään pelkästä Ämkoon ajattelemisesta? Ryhdistäydy, Sheelika.
”Ämkoota on yritetty salamurhata?” hän kysyi — toivoen sen toimivan harhautuksena.
007 vaikutti ohittavan huomion täysin.
”Mikä sai sinut jättämään Bio-Klaanin?” Arkkiagentti kysyi. Toan motivaatiot olivat vahvin kulma varmistua hänen hyödyllisyydestään. Ämkoohon ei voinut luottaa, mutta hänen haluunsa saada armas miekkansa saattoi luottaa. Jos Sheelikalla oli jokin naru, se tulisi löytää.
”Minut tuomittiin yhden pikku kusipäisen matoranin murhasta. Sekin… oli lähinnä vahinko. Putkinaamainen skakdi halusi minut pois rapulinnasta ja karkotti minut. Vain varjo ja itse tyhjyys ottivat minut vastaan.”
Oli kuin pieni kylmyys olisi paistanut huoneen varjoista.
Se osui johonkin henkilökohtaiseen, 007 pani merkille. Hyvä. Jotain, mitä käyttää.
”Ja mitä haluat Klaanista nyt? Lupasiko mestarisi koston?”
”Epäonnistuin jo kerran kostossani”, Sheelika huokaisi. ”Heidän selliosastonsa tulivat perin tutuiksi sinä aikana. On siinäkin sankarten järjestö. Hah.”
Sheelika häpesi typerää epäonnistumistaan, mutta hänen ilmeensä ei sitä kavaltanut. Ja senkin oli hänen mestarinsa kääntänyt voitoksi.
”Emme voi luottaa toisiimme alkuperämme puolesta, mutta ehkä jaettu tavoite Klaanin suhteen riittää – sanokaamme – ammattimaiseen yhteistyöhön.”
”Eikö se ole koko Allianssin idea? Nujertaa Tawan porukka. Miten muuten nazorakit, zyglakit, skakdit ja muut olisivat samalla puolella?”
”Allianssi on Punaisen Miehen markkinointitemppu. Kenties se kuulostaa muille paremmalta kuin ’Nazorakein Imperiumin palveleminen’”, 007 naurahti.
Myös Sheelika naurahti.
”Upposi ainakin Bio-Klaaniin ihan täysin.”
”Nazorakit eivät juuri tee ’alliansseja.’ Se viestii tasa-arvoisuudesta. Ja kaikella kunnioituksella liittolaistemme tiettyjä hyödyllisyyksiä kohtaan: tähän mennessä he eivät ole vakuuttaneet. Mutta tiedä, vaikka sinä yllättäisit.”
”Olen minä ainakin hyödyllisempi kuin ne liskot. Miten helposti höynäytettäviä hölmöjä ne ovatkaan”, Sheelika sanoi ja muisteli Zorakin koetta, joka oli räjähtänyt Bio-Klaanin linnoituksen pihalla. Se ei ollut näyttänyt nätiltä. Mutta mitä tahansa hänen pelastamisekseen sellistä – kyllä Mestari oikeasti välitti.
007 ei totta kai tiennyt, mihin hän viittasi zyglakien höynäyttämisellä. Mutta oletettavasti siihen koko hyönteisten ja liskojen liittolaisuus pohjautui.
”No, ehkä me pääsemme tällä alkuun”, Arkkiagentti lopulta sanoi. ”Pahoittelen uhkauksia ampua sinut – ne ovat edelleen voimassa, mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.”
Hän kääntyi kahden agentin puoleen ja ohjeisti jotakin lyhyesti zankrzoraksi. Nämä nyökkäsivät.
”Agentit saattavat sinut miellyttävämpiin oleskelutiloihin”, 007 katsoi vielä Sheelikaa. ”Voitte poistua.”
Kolkko kuulustelutila jäi toan taakse. Kuulustelu tuntui edenneen hyvin, Sheelika pohti. Silmäpuoli nazorak oli saanut tarpeeksi tietoa vakuuttuakseen vangin/diplomaatin hyödyllisyydestä, mutta ei tarpeeksi saadakseen yliotetta. Epäilemättä tulevilla kohtaamisilla Sheelika oppisi enemmän. Juuri nyt hän ei ollut kuullut edes kuulustelijansa nimeä tai asemaa, mutta sen oli pakko olla korkealla.
Asuintilat
Kuulustelijan lupaama miellyttävämpi oleskelutila oli Feterra-asemalla vietettyjen vuosienkin jälkeen kolkko.
Tiedustelupalvelun toimistotila sijaitsi todella lähellä toan majapaikkaa, ja huoneen takana tuntui olevan jatkuvasti joku vartioimassa häntä. Feterratkin tuntuivat ystävällisemmiltä olennoilta kuin nämä itseään täynnä olevat hyönteiset. Sheelika piti ajatuksensa omana tietonaan.
007 jättämät vartijat olivat tuoneet toalle jotain säilykkeitä syötäväksi. Rakenne oli sanalla sanoen kuvottava, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Hän todella kaipasi Zorakin tarjoamia illallisia. Toivottavasti nazorakien johtoportaassa oli enemmän matoranien ruokamieltymyksiin taipuvaisia. Toinen vaihtoehto olivat erilaiset sieniruoat, jotka jo ajatuksen tasolla hiukan kammottivat häntä. Säikeinen muhennos tuntui kosteana yhä jossain hänen kitalaessaan.
Ainakin hän oli saanut takaisin hänen vähäiset matkatavaransa, luultavasti Tiedustelupalvelun tiukan seulan läpi laitettuna. Hänellä oli käsilaukku (jonka sai helposti kiinni hänen haarniskaansa) ja pieni määrä henkilökohtaisia tarvikkeita.
Sheelika nousi metalliselta tuoliltaan ja venytteli selkäänsä. Hänen katseensa osui huoneen perällä olevaan ”sänkyyn”: mustasta metallista rujosti kasaan pultattuun arkkuun. Todellako kaikki nazorakit nukkuivat tuollaisessa vai oliko upseereilla omat mukavat sängyt? Sheelika käveli unikapselin luo ja avasi sen kannen. Kapseli oli sentään sisältä pehmustettu punaisella muovikankaalla. Unikapselin kannessa oli kapea lasi-ikkuna juuri kasvojen kohdalla, ehkä kenties lievittämään nukkujan kokemaa klaustrofobiaa? Sheelikaa ahdisti jo nyt viettää seuraava yö tuossa arkussa. Hän tulisi varmasti näkemään painajaista, jossa hänet haudattaisiin elävältä.
Sheelika huomasi vielä, että arkun sisäseinästä törrötti pieni metallisuutin jossa oli myös venttiili. Sheelika päätti uteliaisuutta vääntää venttiiliä, joka aukesi sihahtaen. Sheelika kurtisti kulmiaan. Päästikö suutin arkun sisään kaasua? Miksi ihmeessä? Tukehtuisiko hän siihen? Sheelika etsi kaasun lähdettä, kunnes äkkäsi unikapselin ulkokyljessä olevan alumiinipullon. Pullosta johti putki unikapselin sisään, ja pullon pinnassa oli tekstiä, jota Sheelika ei vielä osannut lukea. Hän irrottaisi kaasupullon heti, kun kukaan ei vahtinut liian tarkkaan.
Sheelika havahtui, kun huoneen oven takaa alkoi kuulua puhetta. Jotkut selvästi väittelivät kiivaasti. Kesti hetken, ennen kuin oveen koputettiin ja se avattiin.
”Hyvää fäivää, öh, neiti Sheelika”, ovesta astunut, pieniä silmälaseja kuononsa päässä pitävä nazorak tervehti. ”Toivottavasti tiedustelupalvelumme ja hyvä Arkkiagentti eivät kohdellut sinua liian töykeästi. Oletko jo ehtinyt asettua aloillesi?”
Sheelika mittaili tulijan päästä varpaisiin. Tämä oli selvästi iso kiho. Hyönteisellä oli päällään harmaa, kaksirivinen puku sekä viininpunainen solmuke kaulassaan. Sotilaalta tämä ei vaikuttanut – tällä oli elintasovatsaa ja selvästi huono näkö.
”Kunnianarvoisa herra, ah anteeksi. En tiedä arvonimeänne,” Sheelika sanoi.
”Ah, niinfä tietysti! Totuusministeri 005. Olette saattaneet kuulla fuhettani keskusradiossa…”
005 kohotti tuntosarveaan toiveikkaana, mutta Sheelika joutui puistelemaan päätään. Tämän hymy rakoili hieman, mutta sitten hän jatkoi: ”Noh, joka tapauksessa tahdon toivottaa sinut itseni ja osastoni puolesta tervetulleeksi Fesäämme. On fantastista saada sinunlaisesi Imferiumimme liittolaiseksi! Täytyy sanoa, odotan innolla yhteistyötämme…”
Sheelika hymähti. Ei selvästi niin suuri ilo, että vaivautuisit teitittelemään…
Lipevä nazorak-pomo vaikutti liian kiinnostuneelta Toan läsnäolosta Pesässä.
”Mitä asia koskee?”
Totuusministeri selvästi yllättyi toan suorasanaisuudesta. Sitten hän hymähti, riisui silmälasit kuonoltaan ja alkoi kiillottaa linssejään.
”Hyvä on, menen suoraan asiaan. Fyydän falveluksiasi työn alla olevaan lyhytelokuvaani. Oikeastaan, tahdon tarjota sinulle fääosan roolia!”
Sheelika mietti. Elokuvarooli – ei kovin suunnitelmien mukaista. Mutta ehkä tämä auttaisi Avden tehtävässä livahtaa eliitin keskuuteen?
”Minkälaisesta elokuvasta on kyse? Olen ehkä enemmänkin ollut osa orkesteria. En ole hetkeen näytellyt.”
Se oli totta kai valhe. Hän oli näytellyt erilaisia rooleja puoli elämäänsä – oli vain parempi antaa muiden luulla, että niin ei ollut.
”Ahhahaa, kiinnostavaa! Ilo kuulla, että sinulla on kokemusta show-alalta! Mutta niin, Kyseessä on tällä hetkellä vielä vain Fesän sisäiseen levitykseen suunnattu filmi. Sen tarkoituksena on valistaa sotilaita Allianssista ja muista nazorakien liittolaisista, sekä tietenkin insfiroida ja motivoida! Roolisi on esittää nazorakien rinnalla kurjaa Klaania vastaan taistelevaa toaa!”
Propagandaelokuva Bio-Klaania vastaan – siinä vasta huvittava ajatus.
”Olen imarreltu, ministeri hyvä”, Sheelika sanoi räpytellen silmäripsiään. ”Mutta eikö teillä ole jo Miekkapiru?”
005 vilkaisi toista Sheelikan vartijaksi asetettua agenttia.
”Heh… myönnän että Miekkafiru olisi ollut ensimmäinen valintani rooliin, mutta hän on ollut kiireinen. Ei sota yhtä miestä kaipaa, sanotaan, mutta tästä soturista kunnianarvoisa Kenraali 001 kyllä fitää kiinni! Hallussamme olevat sotavangit taas… he saattaisivat olla liian iso turvallisuusriski fäästää näyttämölle. Eikä aseella uhattu näyttelijä kovin hyvin suoriudu!”
Sotavangit, pisti Sheelika merkille.
”Aivan”, hän sanoi. Ei tuntunut järkevältä piikitellä, että häntäkin oikeastaan uhattiin aseella joka sekunti.
”Ja tästä syystä, me tarvitsemme sinut!” Totuusministeri lausui mahtipontisesti. Nazorakin filmi vaikutti olevan tälle tärkeä. Olikohan se voimannäyttö myös muille Imperiumin johtajille?
”No jos te toaa tarvitsette, olen tässä”, nainen kertoi. ”Mutta mitäköhän mieltä arvoisa Arkkiagentti osallistumisestani on?”
”Hah, älä huoli! Kyllä minä nämä asiat hänen kanssaan setvin! Arkkiagentti Seiskan tehtävä on varmistaa, että väärät äänet hiljenevät täysin… mutta Sheelika hyvä, jonkun täytyy myös voimistaa oikeita ääniä!”
005:n vartijat avasivat oven, ja 005 viittoili Sheelikalle tietä. Sheelika yritti piilottaa virneensä.
Pelkäsin jo että saisin odottaa tilaisuutta edetä Pesässä päiviä tai viikkoja, mutta pääsen johtajien tiloihin jo ensimmäisenä päivänä!
Joukko marssi Kenraalinsataman virastokäytävien poikki ja saapuivat taas kosteaan ulkoilmaan. Sheelika kohotti katsettaan. Heidän edessään kohosivat kolossaaliset teräsportit, jotka oltiin pultattu suoraan kaiverrettuun kallioseinämään. Sheelika tuijotti teräsovia vaikuttuneena.
Mihin he tarvitsevat noin valtavaa ovea? Rakentavatkohan he osan laivoista maan alla?
Porttia ei selvästi oltu kuitenkaan käytetty aikoihin, vaan ruoste ja kasvillisuus täplittivät sen pintaa. Sen sijaan portin molemmilla sivuilla oli joukko pienempiä ovia, joista kulki työläisiä, sotilaita ja kalustoa ristiin rastiin.
Tarkastuskopin portinvartijat päästivät Totuusministerin seurueen ohi ilman pysäytyksiä. Astellessaan sisään kallioon hakattuun tunneliin Sheelika tunsi merkittävän imun edessään – aivan kuin valtaisa rahipeto olisi vetänyt henkeä.
Jos he olivat äsken astuneet pedon kitaan, tämä oli sen nielu. Tunneli aukesi suureksi hangaariksi, missä hääri työläisiä, sotilaita, jeeppejä sekä trukkeja. Kymmenen metrin päässä lattia kuitenkin lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Sheelika katsoi reunan yli. Tunneli sukelsi satoja metrejä kohti syvyyksiä. Tunnelin pohjaa pitkin kulki kuudet junaraiteet, joista kuitenkin osa oltiin tukittu panssariesteillä. Sheelika näki, kuinka vinottain nouseva hissi toi juuri kuorma-autollista teräspilareita.
”Tätä tietä”, 005 opasti.
Hissin liukuovi rämisi kiinni, ja he aloittivat pitkän matkan viistoa tunnelia pitkin.
“Tiedätkös mitään juoruja ulkomaailmasta?” 005 yritti rikkoa hiljaisuutta. Hissi oli lähes äänetön, sieltä kuului vain pientä huminaa.
“Maailma pesänne ulkopuolella on niin suuri, ja siellä tapahtuu paljon kaikenlaista. Kerro vähän esimerkkejä mitä haluat tietää. Xiaa, Steltiä, Metru Nuita? Varjotun klaania? Tahoja on niin paljon.”
Jälleen turvatarkastus. Vartijat olivat hyvin koulutettuja – näiden ilmekään ei värähtänyt, kun Totuusministeri toi vartiopisteen läpi vieraan toan. Johtokunnan edustaja oli selvästi niin isokenkäinen (ja pieninumeroinen), että tämän ei tarvinnut juurikaan perustella seuraa, jossa kulki.
Pääesikunta
Seurue saapui pääesikunnan aulaan – kiiltelevästä andesiitista kaiverrettuun kammioon. Kammion perällä oli pitkä vastaanottotiski, jonka takana joukko toimistotyöläisiä vastaili puhelimiin. Tilasta johti useita käytäviä eri puolille pääesikuntaa.
Sheelikan kopisevat korot seisahtuivat. Hänen katseensa pysähtyi yhtä seinustaa hallitsevaan patsaaseen.
Kolme jäntevää nazorakia korostuneen majesteettisin siipineen ja koristeellisin keihäineen kohosivat kohtaamaan demonisista naamioista ja kourista koostuvan aallon. Nazorakeja puolestaan ympäröi sädekehät.
”Mitä tämä esittää?” Sheelika kysyi Vitoselta. ”Imperiuminne voittoa Klaanista?”
Vitonen katsoi patsasta, sitten Sheelikaa. Lopuksi tämä purskahti nauruun. ”Oh! Ehheh ei, arvon neiti. Sotamme Klaania vastaan on vain viimeisin selkkaus osana ikuista eloonjäämistaisteluamme! Emme omistaisi sille fatsasta fääesikunnassa!”
”En ollut ajatellutkaan tuota”, Sheelika mutisi. ”Mitä taistelua tämä esittää?”
Vitonen pysähtyi yläkädet selkänsä takana. Hänen katseessaan oli… haikeutta?
”Esinazorakeja”, Vitonen kuiskasi, ”ja heidän tuhoaan esiaikaisen vihollisen käsissä. Hetkeä, jolloin lajimme lankesi mahdistaan…”
”En ole tätä tarinaa kuullutkaan ennen”, Sheelika myönsi katsoessaan patsaan hahmoja.
Hän tunsi kuinka 005 tuijotti häntä lasiensa takaa. Tämä hymähti. ”Se ei liene tarina, jota matoranit kertoisivat. Mutta vielä koittaa fäivä, jolloin kaikki tuntevat sen. ”
”Kuka heidän vihollisensa on?”
Vitonen ei vastannut hetkeen mitään. Lopulta tämä sylkäisi:
”Entropia.”
Eikä vaikuttanut aikovan jatkaa siitä enempää.
”Vai niin”, Sheelika sanoi. ”Sittenhän teillä on hyvin ylväs taistelu. Mestarini ja te tulisitte varmasti hyvin toimeen.”
005 naurahti. ”Efäilemättä, Sheelika hyvä, efäilemättä! Mutta on faremfia aikoja istua lasillisen ääressä ja keskustella ainoasta todellisesta maailmanjärjestyksestä. Tule, neiti Sheelika.”
Torakka kohensi lasejaan päässään, ja kelmeä tunnelivalo heijastui linssien pinnasta.
”Nyt, saanen osoittaa tien minun maailmaani – sinne, missä unista tehdään totta!”
YLRA
005 johdatti Sheelikan sisälle tilaan, jossa kirkaskontrastiset valot kimpoilivat seinistä ja lattiasta.
”Tervetuloa nazorakien imferiumillisen yleisradion tiloihin, Sheelika. Täällä vangitsemme totuutta monilla tavoilla. Kirjoihin, radioon, elokuviin! Viimeisimmän sodan aikana tuotantojemme koko ja määrä ovat moninkertaistuneet! Edes maailman tehokkain armeija ei marssi ilman taidetta, jolla on sanomaa!”
Toa ja nazorak marssivat käytäviä pitkin. Lukemattomien ovien labyrintti oli täynnä valoa, ääntä ja inspiroivia julisteita tulevista ja vanhoista propagandaelokuvista. Niiden tekstiä Sheelika ei ymmärtänyt, mutta hän näki ylväyden kuvissa täydellisyyteen hiotuista hyönteisvartaloista, jotka seisoivat rohkeina epäoikeudenmukaisuuksien ja moraalittomuuksien edessä.
”Melko suuri studiotila teillä”, Sheelika sanoi.
”Ha, todella – ja suuremfi on tulossa, kun saamme valloitettua saaren Toa Tawan tyrannialta. Voin meidän kahden kesken kertoa, että Kaya-Wahin kurjaan erämaahan tulee nousemaan todellinen unten tehdas – maailmanluokan studiokylä, jossa tulemme tuottamaan suuremfia tuotantoja kuin olemme koskaan tehneet! Kohta koko maailma on näkevä valtakuntamme suunnattoman mahdin!”
005 naurahti, ja alkoi avata Sheelikalle suurta ovea.
”Sitä ennen meidän täytyy tyytyä tähän vaatimattomaan studioon. Teidän jälkeenne, neiti hyvä.”
Sähkökaapelit kiertelivät ristiin rastiin Ylran päästudion lattioilla. Käytävillä vallitsi hirveä kakofonia. Kiireisiä kuvaajia, teknikkoja, sähköasentajia, lavastajia ja pukijoita hääri ympäriinsä. Joukko kuvaajia tuli välittömästi kysymään Totuusministerin mielipidettä jostakin, mutta tuli tämän pois toppuuttamaksi.
Yrittäessään väistellä alaisiaan Totuusministeri viiletti vauhtia, jonka kaltaista hänen jaloistaan ei ollut lähtenyt aiemmin.
”HUOMIO, VÄTYKSET! ”Na-toan” pääosa on löytynyt!” Vitonen karjui. ”Valmistakaa kuvaustila 1, kamerat, äänet, valot! Pistäkää vauhtia – meillä ei ole paljoa aikaa! Ja kukaan ÄÄLIÖ ei nyt saatana kuse tätä! Hopi hopi!”
… eikä Sheelika ymmärtänyt sanoja suoraan, mutta jotain tällaista hän kuvitteli kuulevansa.
Vitonen napsutti sormiaan, ja essuihin pukeutuneet maskeeraajat kipittävät heidän luokseen.
”Sheelika, he laittavat sinut valmiiksi. Tässä kässäri, käy se samalla läfi.”
”Selvä”, nainen tarttui käsikirjoitukseen ja silmäili sitä vauhdikkaasti. Nazorakit kiillottivat hänen otsaansa ja puuteroivat hänen poskiaan.
Klaanilaisen vangin pahoinpitely, nainen pohti. Tässä oli jotain herkullista ironiaa, jota hän ei juuri nyt ehtinyt pysähtyä arvostamaan. Klaanilaiset, jotka ajoivat hänet pois, mutta jotka myös vangitsivat hänet tyrmiin moniksi viikoiksi. Ne yli-innokkaat vartija-toat jäivät hänen mieleensä hyvin.
Olikohan Umbra päässyt jo Klaaninsa pariin?
Ei. Ei harhautuksia. Hänen piti jättää Valottu omaan arvoonsa. Avden tehtävä oli tärkeämpi. Ja juuri nyt hänen oli uskottava Imperiumin sanomaan enemmän kuin niihin asioihin, jotka pyörivät hänen mielessään oikeasti.
Sheelika tiesi hyvin olevansa vain nappula vaikutusvaltaisten miesten peleissä. Rowash, Zorak, Avde, 007 ja 005 olivat kaikki valtaa havittelevia persoonia, joiden leikkiin hän ryhtyi selviytyäkseen. Mutta se oli myös hänen valtansa. Hän osasi sanoa sellaista, mitä he haluaisivat kuulla. Parempi siis opiskella repliikit.
Sheelika jatkoi käsikirjoituksen selailua. Taustalla Totuusministeri 005 käskytti kuvausryhmää. Kesken olivat olleet selvästi aivan toiset kuvaukset, ja ministeri päätyi sanaharkkaan sekä kohtauksen ohjaajan että pääosanesittäjän kanssa. Studio esitti tällä hetkellä jonkinlaista ruokasalia, mutta säikähtäneet avustajat alkoivat kerätä huonekaluja ja rekvisiittaa pois alta.
Pääosanesittäjä, näyttäväksi maskeerattu nazorak siististi istuvassa puvussa, väistyi happamana ja lähti kävelemään Sheelikan ohi kohti pukuhuoneita. Sivusilmällä Sheelika näki tämän nykivän silmän ja vihamieliset vilkuilut hänen suuntaansa.
Ohjaaja-oletettu jatkoi kiivasta sanaharkkaa Totuusministerin kanssa. Totuusministeri oli hiljentynyt kuuntelemaan, kuinka uhmakas kuulokepäinen torakka siistissä takissa ja solmukkeessa sylki kovia konsonantteja tätä kohti savuke huulessa. Nousevista sormista päätellen tämä luetteli jotain – ei välttämättä kehuja.
Sheelikaa valmisteli kolme nazorakia: yksi heistä oli maskeeraaja, yksi mittanauhasta solmittua lenkkiä kaulassaan pitävä pukija sekä joku kolmas, joka oli ilmeisesti kolmikon johtaja. Kyseinen johtaja mittaili Sheelikaa ylimalkaisesti katseellaan ja tuhahti jotain kahdelle muulle. Maskeeraaja vastasi maltillisemmalla äänensävyllä. Pukija taas näytti epätoivoisesti selaavansa papereitaan. Sitten hän viittoi kömpelösti Sheelikan suuntaan ja sanoi hänelle jotain zankrzoraksi.
“… anteeksi, en nyt ymmärtänyt.”
Pukijoiden johtaja sähähti samat sanat Sheelikalle. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä häneltä haluttiin.
Viimein maskeeraja kumartui Sheelikan korvan viereen ja kuiskasi: “Hän fitää ottaa mitat. Ylös, kiitän.”
Sheelika nousi seisomaan, ja pukija alkoi saman tien ottaa mittoja. Pukijan otteet olivat huomattavasti hapuilevampia kuin kenenkään muun vaatturin, jonka luona Sheelika oli asioinnut. Hän ei ollut varma, johtuiko tämän vapina kokemattomuudesta, pelosta, stressistä vai kaikista kolmesta. Kyseessä oli selvästi harjoittelija. Neljä kättä eivät olleet yhtä elegantit kuin rautaisten kuolemien vastaavat.
Pukija kirjasi lukuja ylös lehtiöönsä pudistellen päätään. Hän parahti jotain johtajalleen, joka lähinnä pyöräytti silmiään ja levitti kätensä ilmaan. Pukijan leuat loksahtivat auki. Sitten hän lähti salamana pinkomaan rakennuksen uumeniin.
Pukijoitten johtaja risti alakätensä ja lähti itsekin muualle. Maskeeraaja viittoi häntä istumaan.
Sheelika huomasi sivusilmällä, että Totuusministeri 005:n saattajina toimineet vartijat olivat vetäneet jostain mustan kangassäkin, ja katkaisivat riitatilanteen vetämällä pussin kiukkuisen ohjaajan päähän Vartijat alkoivat raahaamaan ohjaajaa pois setiltä, ja tumman kankaan supistamat hätääntyneet huudot loittonivat pois ja pois, kunnes katosivat lopulta elokuvastudion yleiseen hälyyn. 005 käänsi selkänsä tapahtumalle, istui itse ohjaajantuoliin ja nappasi lattialta megafonin.
Sheelika huokaisi syvään ja yritti rentoutua samalla, kun maskeeraaja piirsi siveltimellä hänen kulmiaan.
“Fst!”
Sheelika kohotti katseensa nazorakiin, joka hänen yllätyksekseen ojensi hänelle energiajuomatölkin. “Ota, valoissa kuuma.” Tölkissä komeili tumma, täydellisen lihaksikas ja adonisvartaloinen soturi – 666, Sheelika osasi lukea numerosarjan. Eteläisen mantereen loikkaritorakat olivat opettaneet hänelle hieman aakkostoa. Numerot olivat intuitiivisia, mutta slogania Sheelika ei osannut lukea. Energiajuomatölkki sihahti avautuessaan.
Outo umamin maku nousi nesteestä vahvana. Hän ei ollut kiinnittänyt ympäröivään hajuun huomiota, mutta vastaava tuoksu tuntui lievänä kaikkialla Kenraalinsatamassa. Sieni. Se sen täytyi olla.
“Mielenkiintoinen maku tässä”, Sheelika kehui ääneen. Huuliin tarttui outo sienen ja sokerin sekainen maku, mutta siinä oli mukana myös piristeitä.
Maskeeraja kohautti hartioitaan. “Fahemfaa on.”
“Miten osaat näin hyvää matorania?” Sheelika uteli sokerijuomaa siemaillessaan.
“TTTO:n kurssit. Öh, siis kielikurssi. Lue myös faljon lehtiä. Magazines! FZV?”
“Oh you mean BZV? Yes, I read that one sometimes.”
Pääasiassa xialaisia seurapiirien juoruja hän ajatteli, muttei sanonut tätä ääneen. Informaatioarvo lähellä nollaa.
Maskeeraajan silmiin syttyi uudenlainen kipinä. Hän nyökytteli hymyillen. “Oo yes! I like that magazine a lot. The ones we have here at Ylra are not new. They are educational furfoses. We aren’t allowed to like them, fut… I think it’s quite common.”
“Ah. Good to know that you have some way to get information from other islands. Xians have quite a sphere of influence around the world.” Tuntui edistykseltä löytää yhteinen kieli nazorakin kanssa.
Sheelika hätkähti: takaa kuului hirvittävä määrä nazoralaista sadattelua. Hän oli kääntymässä katsomaan, mutta raastava valo sattui hänen silmiinsä. Mitä ilmeisimmin joku oli käynnistänyt todella kirkkaan studiovalaisimen varoittamatta, ja sai kuulla nyt 005:ltä kunniansa.
Hänen ajatuksensa katkesi jälleen, kun muutama varusteliiveihin sonnustautunut lippispäinen nazorak murahti vieressä ja viittoi heitä siirtymään. Pian toinen näistä veti sylillistä sähkökaapeleita siitä kohtaa, missä he olivat äsken istuneet, ja toinen teippaili sitä paikoilleen studion lattiapaneeleihin. Täällä oli todella vaikea keskittyä lukemaan käsikirjoitusta – ja kaikesta päätellen se oli kirjoitettu aivan toinen toa mielessä. Sheelika oli melko varma, että ylälaidan mustekynäsutun alla oli lukenut aiemmin ”Ämkoo.” Toivottavasti ministerille sopi improvisoidumpi ote.
Maskeeraaja jatkoi hääräämistä toan kasvojen parissa. Sheelika yritti ylläpitää keskustelua.
“Do you remember any details from the magazines you read?”
“The last article was afout Ferike’s concert. Verike? Feri… ah, sorry! I don’t know how to say that name. They are a famous singer.”
”You mean Berike?” Sheelika kysyi. ”She is a quite well known pop star.”
“Yes, her! There was many fages afout her. When I saw the fictures afout her make uf and her costume… I don’t know, it just looked so cool! I tried to study her glitter highlights. I tried to make ones to 21229 but she didn’t like the idea.”
Sheelika oli tarpeeksi perillä Xian asioista muistaakseen, että keikka oli ollut joskus kesällä, ennen kuin Berike oli omistautunut politiikalle Roodakan seuraajana. Hän oli kyllä ollut parempi laulajana. Mestari oli aina kuvannut Xian politiikkaa turhamaisuuden sirkuksena jossa on vain rahaa, ja kaikkea mitä sillä saa, eikä vision häivääkään. Sheelika oli samaa mieltä.
Hän oli sanomassa jotakin, mutta elokuvan taika keskeytti hänet: tällä kertaa se manifestoitui hirvittävänä lasin pirstaloitumisen äänenä.
Sheelika kääntyi. Aiemmin testattu studiolamppu metallisine kolmijalkaisine telineineen oli kaatunut sotavasaran voimalla singoten lasia ympäri melkein valmista lavastusta. Nolostuneen oloinen avustaja-nazorak piti kädessään painavaa hiekkasäkkiä, joka olisi oletettavasti auttanut tätä olemaan tapahtumatta.
005 aloitti raivoamisen. Sheelika päätti jättää tilanteen omaan arvoonsa ja kääntyi jälleen maskeeraajan pariin.
”So… what should I call you? I assume you already heard my name.”
“Was it Shelika or Sheelika? I am 4313, the makeup artist.”
”Two e’s”, Sheelika selvensi. ”It is nice to meet you, 4313. You seem much more pleasant company than many others I have met here today. Thank you for the drink, Glitter!”
“Glitteri” virnisti pihtihampaillaan ja heilautti kättään vähättelevästi. Samassa kaksikko havahtui kun puvustaja 21229 saapui läähkien ja puuhkien kantaen mustia vaatteita henkarissa. Glitteri vilkaisi rannekelloaan (Ylran kellot olivat keskimääräistä kivemman näköisiä, mutta vähän heikossa maineessa etenkin rintamalla) ja myhäili. “Monta minuuttia etuajassa. Loistava!”
Kaksikko auttoi toaa pukemaan rooliasunsa ylleen. Mustasta sieninahasta ommeltu paraatiasu istui yllättävän hyvin mutta tuntui painavalta päällä. Puvustaja kiinnitti mitä kiiltävämpiä kunniamerkkejä Sheelikan rintaan ja Glitteri yritti parhaansa mukaan kiinnittää suikkaa toan karisman naamion päälle.
Sheelika sysättiin monimutkaisten koreografioiden keskelle. Hänen ympärillään tapahtui jonkinlainen tanssinumero – joskin se oli tanssia, joka korosti koordinaatiota ja koko tanssiryhmän yhtenäisyyttä. Sen liikkeet toivat Sheelikan mieleen taistelun, ei tangon. Suuret liput hallitsivat näyttämön taustaa. Musiikki saavutti crescendonsa samaan aikaan suunnattoman monimutkaisen tanssikuvion kanssa.
005 istahti ohjaajantuoliinsa ja huusi jotain megafoniin. Seuraava kohtaus! Lavasteissa hälistiin. Sheelika näki, kuinka kaksi aseistautunutta puhtauspoliisia retuutti hallin perältä jotakuta.
Aseistautuneet nazorakit taluttivat raskaisiin ketjuihin kahlittua matorania. Sheelika ei nähnyt vielä tämän kasvoja, mutta tämän askel ontui.
Matoran paiskattiin lavalle, ja tämä lyyhistyi polvilleen. 005 raapi myhäillen leukaansa. ”Nyt, neiti Shelika, kohtaus 11! Fotki vankia oikein kunnolla – tunteella! Saat itse valita tavan, mutta ehdottaisin joko vatsaan tai leukaan. Yritetään pitää kuvakulma selkeänä!”
Kun Sheelika oli muuttunut vuosia sitten toaksi matoranista, oli hän aina ihaillut Toa Tawaa. Idealistinen ajatus oli lopulta vaihtunut kyyniseen ja katkeraan ajatusmaailmaan koko toan konseptista. He olivat vain olentoja, joilla oli enemmän voimia kuin muilla. Silti matoranien pahoinpitely tuntui Sheelikasta pahalta. Tämä oli syy, miksi Bio-Klaani hänet hylkäsi. Se Karzahnin Rowash.
Matoralainen oli tuskin tehnyt mitään ansaitakseen tätä, mutta taas kerran hänen oli otettava tämä rooli harteilleen.
”Parhaan otoksen saisimme, jos tähtään leukaan ja kanohi irtoaa iskun voimasta”, Sheelika sanoi kylmän viileästi ja ammattimaisesti.
”Hyvä, hyvä”, 005 myhäili. ”Siirrytäänfä siinä tafauksessa lähikuvaan. 5 minuuttia kameroiden ja valojen säätöä. Varaudu loistamaan!”
Matoran yskäisi ja kohotti päätään. Tämän naamio oli haljennut ja painunut kuperaksi vasemman silmän kohdalta. Matoranin katse harhaili lopulta Sheelikaan.
”… t-toa? Toa! Ma-mata Nuille kiitos… pyydän, auta minua ja ystäviäni”, matoran sopersi heikosti Sheelikalle. ”Meille… meidän ei ole annettu pitää kanoheja nukkuessamme. Olemme liian heikkoja.”
Sheelika katsoi häntä hetken hiljaa.
”Oletko Tawan kyläläisiä?” Sheelika korotti ääntään. ”On siinä teillä yksi toa. Hylkäsi siskonsa.”
”E-etelän toa Tawa? Ei… olen V-v-västornu… Rol-Horiin kylästä. Oletko sinä Klaanista…? Mitä väliä. Voi, auta meitä!”
Rol-Horii? Sehän oli yksi tämän saaren pohjoisista kylistä. Hän ei ole edes Klaanista?
Sheelika puri hammastaan. Hän vilkaisi taakseen. Totuusministeri 005 seurasi kohtausta tyytyväisenä tuolistaan. … hän suunnitteli tämän alusta asti. Hän testaa kuuliaisuuttani.
005 naputti käsinojaansa kynnellään. ”Sheelika! Puoli minuuttia ja käy!”
”Kyllä, ministeri!”
Kerta toisensa jälkeen hänet laitettiin tekemään ikäviä asioita, jotka hyödyttävät todellisia konnia. Hänen oli näyteltävä roolinsa. Avden tehtävä vaati pääsyä eliitin piiriin.
Matorania Sheelikalla kävi sääliksi jossain omatuntonsa perukoilla. Tämä oli vain viaton olento, joka jäi konfliktin jalkoihin. Sellaiset tunteet saisivat kuitenkin nyt väistyä. Sellainen sentimentaalisuus oli nuorten tyttöjen ongelmia.
Sentimentaalisuus oli ollut tappaa hänet aiemminkin.
Filmikela alkoi pyöriä. Hänen takanaan kuvausryhmä vaihtoi matoranin kieleen:
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
Totuusministeri antoi merkin:
”Ole hyvä.”
Ei voi mitään. Liian myöhäistä perääntyä.
Sheelika astui lattialla makaavan matoranin ylle. Tämä katsoi toaa epäuskoisesti.
”A- auta mei-”
Matoranin sana katkesi, kun Sheelikan kengänkärki jysähti hänen naamaansa. Matoran kierähti ympäri. Tämä yritti ulisten nousta käsiensä varaan, kunnes toa potkaisi häntä uudelleen.
Sheelikan sydänvalo tykytti. Hän ei tiennyt, uskalsiko lopettaa. Hän vilkaisi Totuusministeriin, joka viittoi käsillään jatkamaan. Kasvoilleen Sheelika puki tappajan katseen, suupielet nousivat ylös mielihyvän merkiksi.
Sheelika kohotti jalkansa, ja polkaisi korkokenkänsä matoranin ristiselkään. Jokin kuulosti rikkoutuvan. Matoran parkaisi ja huusi armoa.
Filmikela surisi. Zankrzoralainen ooppera pauhasi taustalla. Taustanäyttelijät liikkuivat hiotun koreografian mukaan. He tanssivat kuolettavaa tanssiaan, joka mukaili esinazorakein eleganssia. Matoranin huuto riipi tiensä musiikin yli. Julma leikki heijastui hymyilevän Totuusministerin silmälaseista.
”Foikki, foikki! Loistavaa, Sheelika! Tiesin että olisit juuri oikea näyttelijä fäärooliin!”
Sheelika huohotti. Hiki valui hänen kanohiaan pitkin. Tiukasti istuva esiintymisasu kuristi ja tukehdutti häntä. Sheelika astui askeleen taaksepäin. Hänen kenkänsä jätti verisen jäljen lavan parkettiin. Avustaja juoksi suihkuttamaan puhdistusainetta suihkepullosta ja jynssäämään parkettia.
Matoranin hengitys pihisi, kun tämä lojui maassa puolitajuttomana.
”Kohtaus 12! Sheelika! Riisu matoranin naamio ja murskaa se! Fuoli minuuttia ja käy!”
Sheelika henkäisi syvään ja ummisti silmänsä.
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
”Ole hyvä.”
Sheelika harppoi varmoin askelin kyläläisen luo. Hän tarttui tämän kovia kokeneeseen naamioon, ja repäisi sen irti. Matoran ulvahti.
Kanohi kilahti näyttämölle. Sitten se halkesi toan koron alle.
”Kohtaus 13! Sheelika, poimi lippu ja ota asento!”
Sheelika teki niin kuin häntä käskettiin.
Sheelika kääntyi kohti linssiä, painoi lapaluunsa yhteen, laski leukaansa ja tuijotti kameran ahneeseen mustaan silmään päättäväisenä. Hän avasi suunsa ja antoi käsikirjoituksen julmien sanojen kaikua tilassa. Ensimmäisissä sanoista oli ollut vain zankrzoralainen lausumaohje. Hän ei tiennyt edes, mitä sanoi, mutta hänen täytyi uskoa siihen koko sielullaan. Seuraavat sanat hän sanoi matoraniksi, ja syöksi niihin kaiken vihan ja myrkyn sydämestään:
”Ylistetty olkoon Ensimmäinen ja Viimeinen Imperiumi, sillä vihdoin jopa minä, toa-soturi, olen nähnyt todellisen Puhtauden. Polvistu, Toa Tawa – ehkä niin sinut säästetään!”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten…
”Foikki”, 005 käski. ”Kiitos, Sheelika.”
Filmikela pysähtyi. Raikuvat aplodit halki studiotilan. Ihailua ja arvostusta ja innostuneita huutoja.
“… täyttäkää säiliöt i-6 sekä i-8. Ohjatkaa kaasuvirta kanaviin. Aloitamme mahdollisimman pian.”
“Mmh! Mm-mmpf!”
Äänet herättivät 13259:n hiljalleen todellisuuteen. Hän raotti silmiään. Kaikki hänen näkökentässään oli sumeaa ja muodotonta – aivan kuin vettä olisi ollut hänen silmissään.
“MMMH! Ag-phhff!” kuului jostain.
13259 hätkähti. Hän ravisteli päätään yrittäen täten taistella takaisin tajuttomuuteen vajoamista vastaan. Hänestä tuntui aivan kuin hänen aivonsa olisivat hölskyneet hänen päänsä liikkeiden mukana. Näin sekavaa oloa “Häväri” 13259 ei ollut saanut edes silloin kun hänen joukkueensa kersantti – “Jäärä” 8774 – oli tarjonnut koko porukalle ryypyt Rol-Horiin valtaamisen jälkeen. Hänen tuntosarvissaan kihelmöi.
Mmmh… mitä tapahtui? Missä olen?
Nazorak koetti hengittää syvään, mutta jokin hänen suussaan oleva esine vaikeutti hengittämistä.
… häh? Mitä… mitä minulla on suussa?
Hän puri leukojaan yhteen. Pihtileukojen rosoiset hampaat yrittivät pureutua objektin pintaan mutta turhaan. Hän kokeili kovempaa. Se ei hievahtanutkaan.
“HMM!” omituinen mumiseva ääni kuului jälleen suoraan hänen edestään.
Viimein Häväri sai silmänsä auki, ja hänen näkönsä alkoi selkiytyä.
Sotilas räpäytti silmiään. Mitä…
Mitä ihmettä?
Hänen edessään teräksisen pöydän takana istui tuoliin kahlittu nazorak. Tämä nytkähti välittömästi häntä kohti. Tämän eriparisista silmistä paistoi hätä.
“AAFMAA!” tämän epätoivoinen huuto tukahtui tämän suuhun lukittuun suukapulaan.
Häväriltä kesti hetki prosessoida näkemäänsä. Oliko tämä jälleen niitä aamuöisen kipinävuoron jälkeisiä houreunia? Eh. Mitä tapahtuu? Mitä ihmettä minä olen juonut? Missä ovat kaikki muu-
Häväri yritti nousta pystyyn, mutta hänen kehonsa ei liikkunut. Jokin piteli häntä.
”Aagh”, hän yritti puhua.
Hänen silmänsä revähtivät auki. Ei, tämä ei ollut unta. Hän oli täysin hereillä. Hän tunsi kylmän kouraisun vatsassaan alkaessaan käsittää tilanteen vakavuuden.
Nimittäin myös hän oli täysin samassa jamassa edessään olevan nazorakin kanssa.
”MMH!” Häväri huudahti suukapulansa läpi. Ei! Ehhehhe-ei! Mitä pirua täällä tapahtuu!?
Hän katsahti alas kehoonsa. Jokainen hänen neljästä kädestään oli puristunut tiukasti metallisen tuolin käsinojaa vasten mekaanisten kahleitten alle. Häväri kokeili nykiä kättään, mutta kahleet pitivät. Hän yritti potkia jaloillaan, mutta myös nekin olivat lukitut. Hänen hengityksensä kiihtyi. Okei, okei! Mitä… mitä pirua! Missä olen? Kuinka ihmeen kauan olin unessa? Missä komppaniani on? 26651!? Sipa!? Jäärä!?
Mikä oli viimeisin asia, jonka hän muisti? Heidän joukkue oli palannut pintaesikuntaan, ja Häväri oli jostain syystä saanut määräyksen mennä terveystarkastukseen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Miksei hän muistanut?
”Hmph!”
Toisen nazorakin ynähdys havahdutti Hävärin. Tämä katsoi häntä tuimasti silmiin. Häväri ei tiennyt mitä tämä yritti viestiä, mutta ele sai hänet rauhoittumaan hieman.
Tummanpunaisesta kuoresta sekä leveistä hartioista Häväri tajusi välittömästi tämän olevan myös sotilas. Tällä oli kuitenkin yksi merkillinen piirre: tämän vasen silmä oli kirkkaan turkoosi. Häväri muisteli taudin hienon nimen olevan heterokromia. Miehistön keskuudessa se tunnettiin vääräsilmäisyytenä. Äh, mahtavaa. Epäpuhdas…
Häväri laski katseensa sotilan silmistä tämän rintaan. Siihen oli mustalla tussilla kirjoitettu… numero 9?
Hän pudisteli päätään. Epäpuhdas tai ei, meidän on päästävä pois täältä! Jäimmekö vihollisten vangiksi? Onko tämä niiden kirottujen klaanilaisten tekosia!?
Toinen nazorak ynähti jälleen ja nyökkäsi vasemmalle. Häväri seurasi tämän katsetta heitä ympäröivään tilaan. He olivat jonkinlaisessa… lasihäkissä. Epäsäännöllisen monikulmion muotoisen häkin seinät olivat paksuja lasipaneeleja, jotka oli pultattu kulmistaan tukevasti yhteen. Tilaan ei ollut ovea. Mistä meidät on teljetty tänne?
Häkki ei ollut sisältä kovin tilava. Iso, lattiaan pultattu laitospöytä vei suurimman osan tilasta yhdessä pakkotuolien kanssa. Kaikki pinnat olivat kiiltävää terästä. Häväri ei ollut eläessään nähnyt näin kliinisen puhdasta tilaa – ei edes Sipan siivouksen jälkeen.
Heidän yläpuolellaan katossa paloi sokaisevan kirkkaana tilan ainoa valonlähde. Lasihäkin ulkopuolella odotti sankka pimeys.
Häväri mumisi takaisin toiselle sotilaalle miettien, mitä tämä katsoi. Tämä ei tietenkään pystynyt vastaamaan, vaan nyökkäsi taas kohti pimeyttä.
Häväri keskittyi. Hetken aikaa hän mietti, tekikö ”Ysin” vääräsilmäisyys tästä paremman näkemään pimeässä. Hän ei erottanut ympäröivästä tilasta mitään. Mutta sitten hän alkoi kuulla jotain: Vaimeita askelia. Vaatteiden kahinaa. Matalaa keskustelun ääntä, josta hän ei ihan saanut selvää. Joku jopa naurahti!
Häväriä kylmäsi jälleen. He eivät olleet tilassa yksin. Joku – tai jotkut – tarkkailivat heitä pimeydestä.
Sitten kuului kirkas ääni: “Koehenkilö nro 10 on herännyt. Voimme aloittaa.”
Häväri hätkähti. Hei, hetkinen! Tuo ääni… mistä se tuli? Se oli zankrzoraa! Täällä on nazorakeja! Omat ovat tulleet apuun!
”HEEF! THÄÄMÄH!” Häväri alkoi karjua niin kovaa kuin pystyi.
Ysi kääntyi katsomaan Häväriä kysyvästi. Hän yritti suhista jotain kapulansa takaa. Häväri ei kuunnellut, vaan huusi ja nyökkäili riemuissaan Ysille.
”HEEF! AAHMAA!”
”Koe alkaa. Pyydän hiljaisuutta kokeen ajaksi”, nazorak-ääni totesi lakonisesti.
Häväri hiljeni.
Ei… He ovat vangitsijoitamme.
Olemmeko… Olemmeko me Pesässä?
Häväri alkoi rimpuilla tuolissaan, mutta siteet eivät antaneet myöten. Onko tämä vankila!? Ei… ei ei ei! Miksi minä olen täällä!? En ole tehnyt mitään väärää! Tuo vääräsilmä voi olla täällä ihan syystä, mutta minä en! Päästäkää!
Häväri jähmettyi, kun häkin kattoon ilmestynyt luukku sihahti auki. Sotilaiden hämmennykseksi aukosta kurottui alas kaksi mekaanista kättä. Kuin kaksi eleganttia tanssijaa, käsien mekaaniset varret taittuivat harmonisesti auki ja laskivat pöydälle…
Kaksi tikaria.
Häh…?
Häväri tuijotti tikarin koristeltua väistintä. Ne olivat selvästi upseerien kunniatikareita. Hän oli nähnyt yhden maajoukkojen majurilla sulkeisharjoituksissa. Pyhä heptagrammi sekä Esinazorakein siunaus erottuivat huolellisesti kiillotetun terän pinnasta. Ysi katsoi tikaria edessään, sitten Häväriä.
Sitten pimeydestä särähti terävä piippaus. Katossa olevat ilmanvaihtoluukut avautuivat ja alkoivat puhaltaa. Molemmat nazorakit pälyilivät säikähtäneenä ympärilleen.
Sitten Hävärin tuntosarvet alkoivat väpättää. Hetkinen… mikä tuo haju on? Enkö minä ole-
Hävärin keho jähmettyi. Hän lakkasi hengittämästä. Hänen pupillinsa pienenivät.
Vangitut sotilaat kääntyivät katsomaan toisiaan. Lähes synkronoidusti kumpainenkin kumartui tuolillaan toista kohti. Molempien tuntosarvet kohosivat väristen korkealle.
Hävärin pulssi kohosi. He tuijottivat värähtämättömästi toisiaan. Nazorakin kynnet pureutuivat metallisiin käsinojiin.
Mekaaniset siteet kalahtivat auki, ja sotilaat loikkasivat tuoleiltaan räjähtävällä voimalla. Yhdellä sulavalla liikkeellä Häväri repäisi suukapulan kasvoiltaan paljastaen vaahtoavan suunsa. Ysi teki saman.
Molemmat rämähtivät pöytää vasten ja tarttuivat tikareihin. Ysi yritti välittömästi sivaltaa Häväriä käteen, mutta tämä väisti sivuun. Ysi sähisi, naksutteli kuolaa tihkuvia pihtihampaitaan ja nousi seisomaan pöydälle tömisten.
Häväri tuijotti yläpuolelleen kohoavaa sotilasta. Hänen sydämensä jyskytti hänen päässään, eikä hän kyennyt ajattelemaan selkeästi. Kiihtynyt syke pumppasi happea ja adrenaliinia hänen jännittyneen ruumiinsa joka kolkkaan. Raskaasti hengittäen hän kohotti tikarinsa odottamaan iskua.
Vääräsilmä… uhka!
Vääräsilmä… tapa! Tapa! Tapa!
ANNA TULLA!
Ysi huitaisi aseellaan hätäisesti. Häväri nytkähti taaksepäin ja sohaisi takaisin. Tikarit kalahtelivat ilmassa toisiinsa.
Yhtäkkiä Ysi loikkasi pöydältä. Häväri tunsi, kuinka tämän massa iskeytyi häneen ja hänen selkänsä panssarilasiin. Ysi painoi kasvonsa kiinni hänen omiinsa ja puski hänen kehoaan lasia vasten. Häväri haistoi tämän hengityksen. Ysin kourat vangitsivat hänet pihtiotteeseensa.
Ysi kohotti tikarinsa ja iski kohti Hävärin kasvoja. Häväri onnistui painamaan päänsä alas, ja terä pisti monta kertaa siihen kohtaan, missä hänen kasvonsa olivat olleet.
Lasi särähti, ja Ysin terä jäi kiinni. Häväri vilkaisi silmänsä viereen nirhannutta terää, sitten Ysiä.
Sinä…
Sinä pirun vääräsilmä. Sinä et silmiäni PUHKAISE!
”RRRAAAAAH!”
Häväri mursi Ysin otteen ja tönäisi tämän kauemmas. Tämä kompuroi ja törmäsi pöytään. Tämä oli juuri nostamassa aseensa, kun Häväri sivalsi. Ysi kiljaisi kivusta. Tikari sekä verinen kappale Ysin rannetta putosivat lattialle.
Irvistellen Ysi piteli haavoittunutta kättään. Hän huohotti raskaasti ja alkoi perääntyä. Häväri virnisti. Hän otti askeleen tätä kohti, sitten toisen. Ysi kaarsi tuolin taakse.
TÄNNE SIELTÄ LÄLLÄRI!
Nazorakin reisilihakset jännittyivät, ja Häväri loikkasi tilan halki. Hän lensi tuolin selkänojaa vasten ja sivalsi, mutta Ysi sukelsi pois alta. Häväri karjaisi ja hyppäsi perään. Kirkas tila kiisi hänen silmissään. Hetken sotilaat sinkoilivat pitkin häkkiä niin, että lasiseinät helisivät.
Häväri tömähti jaloilleen pöydän päälle mutta horjahti. Ysi ei epäröinyt vaan tönäisi jalat Hävärin alta. Hän horjahti. Pudotessaan hän löi kylkensä tuolin käsinojaan. Kipu leimahti hänen kehonsa läpi, salpasi hengityksen, pyyhkäisi yli jokaisen aistin ja väreili aina nazorakin sormenpäihin asti.
Häväri avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen terän heilahtavan kohti hänen kasvojaan. KLANG! Tikari kalahti lattiaa vasten. Häväri ehti pyörähtää pois alta. Hän ei kyennyt hengittämään. Häntä pyörrytti. Huone vilisi hänen silmissään. Hän ryömi ja löysi itsensä pöydän alta.
Häväri tunsi käden tarttuvan hänen nilkkaansa. Hän pyörähti ympäri ja näki Ysin kumartumassa häntä kohti. Hän potkaisi molemmilla jaloillaan, jolloin Ysi löi päänsä pöydän pohjaa vasten pudottaen tikarinsa. Välittömästi Häväri potkaisi tikarin häkin toiseen päätyyn.
Irvistäen Häväri veti itsensä pois pöydän alta. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen.
Veitsiveitsiveitsi missä veitsi!?
Häväri käänsi päänsä, ja Ysin jalka jysähti hänen ohimoonsa. Tähdet räjähtivät hänen silmissään. Hän kierähti ympäri. Seuraava potku osui hänen vatsaansa. Hän yski hallitsemattomasti. Hän ei saanut silmiään auki vaan käpertyi nurkkaan.
Ysi ei enää edes vaivautunut etsimään tikariaan vaan alkoi hakata Häväriä paljailla käsillään. Häväri kohotti kätensä suojaamaan kasvojaan.
Iskut tärähtivät hänen käsivarsiaan vasten. Ysi ärisi ja karjui hänen yllään. Häväri käpertyi yhä pienemmäksi kasaksi. Hänen keuhkojaan pisti. Oliko tämä loppu?
Häväri raotti silmäänsä. Oikealla, juuri ja juuri hänen yläkätensä ulottumattomissa, lojui toinen tikari tuolin juurella. Hän hengitti katkonaisesti. Miten hän saisi sen?
Jokin narisi hänen takamuksensa alla. Nazorak laski alakätensä ja tunnusteli. Se oli toinen suukapuloista.
Ysi tarrasi Hävärin tuntosarvista. Epäpuhtaan sotilaan kasvot venyivät sairaalloiseen hymyyn, kun hän nykäisi vastustajansa maasta ja kohotti nyrkkinsä. Hävärin käsi heilahti ja suukapula osui Ysin turkoosiin silmään. Ysi kavahti ja päästi irti. Kun hän avasi silmänsä Häväri survaisi tikarin suoraan hänen rintaansa.
Ysi perääntyi horjahdellen. Hän katsoi typertyneenä rinnastaan sojottavaa tikaria, sitten Häväriä. Hän sähisi edelleen ja naksutteli uhmakkaasti leukojaan, mutta hänen voimansa selvästi hupenivat joka askeleella. Hän lyyhistyi lattialle nojaten selkänsä pöydän jalkaan.
Häväri nousi hengästyneenä pystyyn. Hän piti katseensa lukittuna korahtelevassa Ysissä. Tämän turkoosi silmä vuosi vihreää verta. Hyvä…
Häväri piteli edelleen kolauttamaansa kylkeä. Hänen lantionsa kitiinilevyt olivat halkeamilla. Veri valui hänen kuonoaan pitkin hänen suuhunsa.
Häväri henkäisi syvään ilmassa leijailevia höyryjä, ja vadelmainen tuoksu täytti hänen tuntosarvensa. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, kun hän alkoi astella kohti Ysiä. Oli aika lopettaa tämä.
Ysi kohotti katseensa Häväriin. Hän oli juuri avaamassa hampaansa irvistääkseen, kun Häväri survaisi kätensä hänen kitaansa. Ysi kauhistui, kun tämä tarrasi lujilla yläkäsillä hänen pihtileuoista ja alkoi vääntää niitä ääriasentoon. Ysi kakoi ja sätki, mutta Hävärin ote ei pettänyt. Kitiini nitisi ja paukkui. Häväri piti armottoman katseensa tiukasti Ysin silmissä.
Kuului kova rusahdus, ja Ysin eloton ruumis kaatui lattialle.
“RRRAAAAAAAAAAAH!” Häväri karjaisi ilmaan. Hän takoi käsillään raivoisasti rintaansa ja sähisi voittamansa vastustajan ruumiille.
Sitten ilmassa kajahti uudelleen piippaus. Ilmanvaihtoluukut alkoivat taas puhaltamaan. “Koehenkilö nro 9 menehtyi. Rauhoittakaa nro 10. Koe päättyy.”
Nazorakin olkapäät huojuivat, kun tämä hengitti raskaasti. Sitten hän käänsi viiruiksi puristuneet silmänsä kohti pimeyttä. Hän tiesi, että jossain tuolla pimeydessä oli uhka.
Hän tarttui Ysin ruumiista törröttävään tikariin ja nykäisi sen irti. Paksuja veritippoja ropisi kiiltävälle lattialle. Hän huohotti ja painui kyyryyn. Hänen jalkansa jännittyivät.
Sitten hän ampaisi tilan halki, loikkasi pöydän yli ja iski tikarinsa lasiseinään. Kuului korvia riipivä rasahdus ja narske, kun verinen terä iskeytyi panssarilasin läpi. Häväri katsoi raivosta palavilla silmillään pimeyteen ja huusi. Hän huusi, karjui ja sähisi samalla, kun takoi lasia lajitoverinsa vereen tahriintuneilla käsillään.
Hän pääsisi tästä häkistä pois. Hän palaisi komppaniansa luo. Hän murtaisi tämän lasin vaikka paljain käsin, ja hän tappaisi joka ikisen joka uhkaisi häntä!
Nazorak iski kasvonsa lasiin.
“MINÄ LAHTAAN TEIDÄT KUIN MATORANIT!”
Lopulta hänen nyrkiniskunsa hidastuivat. Hän tunsi silmiensä painuvan kiinni. Tämä haju… Eih…
Häväri yritti taistella sitä vastaan, mutta lopulta hän painautui lasia vasten ja lyyhistyi lattialle. Hän huohotti raskaasti.
Hän nosti katseensa kasvojensa edessä olevaan lasiin ja siitä heijastuvaan peilikuvaansa. Hän räpäytti silmiään. Oliko toinen hänen silmistään sininen?
Testi oli päättynyt. Tutkimustulokset kirjattiin ylös. Kameran filmikela vaihdettiin. Lasihäkin valo sammutettiin, ja sali vajosi pimeyteen.
Arkkiagentti pysähtyi jämerän metallioven eteen hengästyneenä ja tuskin silmäystäkään nukkuneena. Molemmilla puolilla päivystävät barettipäiset kenraalinkaartilaiset käänsivät vain hieman niskojaan katsoessaan häntä kohti. Imperiumin parhaimmistoon kuuluvat jämerät harteikkaat sotilaat oli verhottu kiiltäviin kunniamerkeillä somistettuihin haarniskoihin, mutta käsissään nämä pitivät ladattuja pistooleja.
”Arkkiagentti”, toinen korstoista sanoi rouhealla äänellä ja nyökkäsi tätä kohti. 007 nyökkäsi takaisin. Nazorak-hierarkiaan vihkiytymättömästä barettipää olisi vaikuttanut selvästi korkea-arvoisemmalta, sillä valvottu yö, vierailu osastolla vailla nimeä ja pimeän auringon näkeminen olivat imeneet tiedustelu-upseerista kaiken ryhdin.
”Onko kenraali paikalla?” hän kysyi.
”Kenraalin aamuharjoite on kesken”, sotilas sanoi kuin se ei olisi ollut päivän ensimmäinen kerta. ”Hän on tavattavissa tunnin päästä.”
”Hän haluaa varmasti kuulla asiani siitä huolimatta”, Arkkiagentti sanoi ja yritti kaivaa ääneensä kaiken määrätietoisuuden, jonka siinä mielentilassa löysi. ”Ette varmasti tahdo estää häntä kuulemasta uutisia Direktiivi Kuudesta mitä pikimmiten.”
Molemmat kenraalinkaartilaiset olivat hiljaa muutaman merkitsevän sekunnin. Sitten toinen heistä nosti vasemman yläkätensä aseelta ja painoi nappia oikeaa leukaansa vasten lepäävässä mikrofonissa.
”Herra Kenraali. Pahoittelut keskeytyksestä. Arkkiagentti 007 vaatii päästä puheillenne.”
Oli hetken niin hiljaista, että jopa 007 kuuli etäisen suhinan ja häivähdyksen puheäänestä linjan toisesta päästä.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Asia koskee direktiivi kuutta.”
Hetken aikaa oli taas hiljaista. Linjalta ei vastattu.
Sitten automatisoitu ovi aukesi kalahtaen kaartilaisten välistä. Arkkiagentti veti tottuneesti oman aseensa esiin ja ojensi pistoolin vartijalle sanaakaan sanomatta. Tärisivätkö hänen kätensä vieläkin? Se johtui varmasti vain väsymyksestä. Sääli, ettei kenraali varmaan tarjoilisi mitään piristävää. Koskaan.
Agentti marssi sisään kenraalin asuinhuoneistoon. Hän ohitti siististi järjestellyn rivin takkeja ja haarniskoja. 007 kohotti kätensä laiskasti tervehtiäkseen Kenraalin eteisaulan synkkää vartijaa, itse Yöntuojaa, jonka irtonainen pää tuijotti häntä katonrajasta. Massiivisen visorak-kallon kulta oli haalistunut aikojen saatossa, mutta se sai silti kylmät väreet kenen tahansa kitiinikuoreen.
Miekka, joka oli lävistänyt Yöntuojan kallon vain silmänräpäys ennen, kuin tämä olisi tuominnut taistelun kammottavalla kutsuvoimallaan, lepäsi askeettisella alustalla kahgarakinkallon alla. Arkkiagentti ohitti sen ja kulki tottuneesti makuuhuoneen läpi kenraalin ”harjoitehuoneeseen”, kuten sitä virallisesti kutsuttiin. Niille, jotka eivät olleet syöneet palvelusohjesääntöä aamupalaksi se oli vain ”kuntosali.” Tilanteen epävirallisuudesta huolimatta agentti koputti jämäkästi harjoitehuoneen oveen ennen kuin astui sisään.
Kliinisen valkeaa valoa täynnä oleva tila täynnä metallista kuntosalilaitteistoa toivotti 007:n tervetulleeksi perällä. Kenraali 001 ei siunannut hänen suuntaansa vilkaisuakaan aamuharjoitteidensa keskeltä. Vuorotellen ylemmillä ja alemmilla käsipareillaan Imperiumin ylin riuhtoi suurta kuormaa lyijylevyjä vaijereiden päässä. Suoritteiden välissä oli hädin tuskin kokonaista sekuntia, kun suurempi ja pienempi kuorma liukuivat toistensa ohi kojeen raiteita pitkin.
Kenraalin paljas ylävartalo oli jännittynyt monumentiksi puhtauden lajin kauneudelle ja fyysiselle ylivertaisuudelle, ja hän tuijotti eteenpäin päättäväisenä edes vilkaisematta saapunutta Arkkiagenttia.
”Arvon Kenraali”, Arkkiagentti aloitti sillä pakollisella alulla, johon kumpikaan heistä ei enää kiinnittänyt mitään huomiota. ”Siniset Kädet”, hän jatkoi hieman hiljempaa, kuin peläten ylimääräisiä kuulijoita jopa täällä. ”Ne löysivät sen. Ne löysivät Direktiivi Kuuden.”
Kenraali 001 lopetti suoritteensa kesken, mutta ei nostanut katsettaan Arkkiagenttiin. Hetken 007 ehtikin odotella vastausta… mutta Kenraali vain asteli kuntolaitteen teräsrungolle, nappasi sokan irti lyijylevyistä ja lisäsi kuormaan muutaman painon lisää.
001 asteli täysin tyynesti takaisin matolle ja tarttui uudestaan laitteen kahvoista. Metalli kirskui, kun hän jatkoi harjoitettaan.
”Tällä kertaa uskon heidän todellakin osuneen oikeaan”, hieman harmistunut Arkkiagentti jatkoi ja keskittyi hetkeksi kaivamaan nuhjuisesta nahkalaukustaan kiireisesti tulostamiaan terveisiä agenteiltaan toisessa todellisuudessa. Hän otti valokuvanipun käsiinsä ja ojensi sen suoraan Kenraalin eteen.
”Nämä tulivat juuri”, hän sanoi ja antoi mustan auringon synkän siluetin puhua puolestaan.
Kuin valmiiksi hänen löydöksiinsä pettyneenä Kenraali jatkoi suoritteensa loppuun. Pihtihampaat kiristyivät tämän kasvoilla irvistykseen, kun hänen vihreät silmänsä porautuivat suoraan 007:n läpi. Sitten lähes huolettomasti Kenraali laski valtavan kuorman hitaasti maahan ja jätti kojeen kahvat roikkumaan vapaina.
001 siemaisi pitkään kenttäjuomapullostaan ja tarttui Arkkiagentin ojentamiin kuviin.
007 oli tuntenut johtajansa tarpeeksi pitkään tietääkseen, että tällä hetkellä tämän hiljaisuus oli vakaan epäuskoinen. Vääriä hälytyksiä löydöksien suhteen oli ollut kymmeniä jo parin viime vuosikymmenen sisään. Hiljaisuutta kesti kuitenkin tarpeeksi pitkään, että Arkkiagentti muuttui itsekin vakuuttuneemmaksi siitä jostain käsittämättömästä, mikä papereilla loisti.
Kenraali nosti ensimmäistä kertaa katseensa hänen silmäänsä.
”Milloin?” tämä kysyi.
”He raportoivat kaksi tuntia sitten”, agentti vastasi.
001 nyökkäsi.
”Onko tässä kaikki?”
Arkkiagentti kaivoi laukustaan vielä lyhyen raportin, joka oli tulostunut kiusallisesti vartioilmoituksiin käytetylle vakiopohjalle. Se sai tekstin tuntumaan vieläkin lyhyemmältä. Hän ojensi sen esimiehelleen.
VASTARINTA: PUHDISTETTU
ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN
”Onko se siellä, missä uskoimmekin?”
Arkkiagentti nyökkäsi. Kenraali ojensi kuvat takaisin hänelle.
”Siinä tapauksessa olemme vihdoin sillä saarella, missä meidän kuuluukin olla.”
”Eli…” 007 aloitti selvästi hieman hermostuneena siitä, että se kaikki todellakin saattoi olla otta. ”… mitä seuraavaksi?”
”Onko meillä toimiva kommunikaatioyhteys agentteihin?”
”Kaikesta päätellen kyllä”, toinen vastasi. ”Vaikka se onkin varsin… epätyypillinen.”
Hän ei halunnut edes miettiä, miten viestiyhteys toimi. Minkä läpi viestien täytyi kulkea, ja millaisella epäpyhällä laitteistolla yhteys oltiin saatu pystytettyä. Minkään ei olisi pitänyt toimia niin.
”Pysykää yhteydessä heihin”, Kenraali sanoi mietteliäänä. ”Ota selvää, mitä voimme mahdollisesti kohdata siellä. Mikä on osasto Sonnenradin tilanne?”
”Ensimmäisen joukkueen tyhjentäminen on jo aloitettu”, 007 sanoi epäröiden hetken jopa omaa sanavalintaansa. ”Koko komppania on laskuvalmiudessa huomiseen mennessä.”
001 nyökkäsi. ”Haluan välittömän ilmoituksen, kun olette valmiina maihinlaskuun.”
”Luonnollisesti”, 007 suoristi ryhtiään. ”Direktiivi kuusi on nyt prioriteettini yksi.”
Se tuntui riittävän Kenraalille ja hän alkoi astella ulos harjoitehuoneesta. 007 otti tämän merkiksi seurata perässä. Hänen johtajansa mielentilan muutoksia oli yleisesti ottaen vaikea arvioida, mutta tämän kaltainen hiljaisuus tarkoitti useimmiten tyytyväisyyttä.
”Hyvä”, hän lopulta sanoi. ”Älä kuitenkaan laske vielä Pesän sisäisen valvonnan valmiustasoa. Meillä ei ole varaa horjua nyt. Vähemmän kuin koskaan.”
”Vaikea uskoa, että olemme todella näin pitkällä”, Arkkiagentti hämmästeli hiljaa. ”Miten monta väärää hälytystä onkaan ollut?”
”Emme tarvinneet kuin yhden oikean”, Kenraali sanoi.
Joku naiivimpi tiedustelu-upseeri olisi voinut erehtyä luulemaan sitä kohdistetuksi kehuksi, mutta 007 tiesi paremmin.
”Saako muu johtoporras tietää tästä?” agentti kysyi. ”Se voisi valaa joihinkin heistä enemmän uskoa mikäli he saisivat kuulla, että olemme ottaneet askeleen eteenpäin.”
”007”, Kenraali sanoi hiljempaa. ”Niitä, joissa ei ole uskoa, ei voi siihen vakuuttaa lupauksilla. Nykyinen salaustaso pysyy siihen asti, kunnes tilanne on kehittynyt tarpeeksi. Olemme lähempänä lopullista voittoa kuin koskaan, mutta vihollinen vastustaa kaikella, mitä heillä vielä on.”
001 pysähtyi visorakin kallon eteen, joten pysähtyi myös Arkkiagentti. Hetken Kenraali katseli sitä ja uppoutui selvästi muistoihinsa, ennen kuin jatkoi.
”Siitä on jo viisi kuukautta, kun Toa Tawa vakuutti meille, että he eivät piilottele mitään. En ylläty, että rapulinnake on rakennettu valheiden päälle.”
Arkkiagentti ei uskaltanut mainita, että samaa voisi sanoa myös Kenraalin omasta korttitalosta.
”Ennen pitkää he sotkeutuvat omiin valheisiinsa”, agentti sanoi. ”Niin heille aina käy.”
”Silti, olisi virhe tehdä vielä suorempia siirtoja ennen varmuutta siitä, mitä kaikkea linnan alla odottaa. Tai minkälaisella myrkyllä he hyökkäävät meitä vastaan etelärannikon metsistä.”
001 hymähti kylmästi katsekontakti visorakin kallon kanssa.
”Muistat varmasti Yöntuojan.”
Ensimmäistä kertaa yön aikana agenttikin päästi ääneensä hymyä.
”Yksinkertaisempia aikoja, vai mitä?”
”Jos kadun jotain, niin sitä, kuinka nopeasti se kuoli. Paljon hyviä sotilaita menetettiin silloin, kun se avasi taivaat ja kutsui Kuusisaksen. Jos Yöntuoja olisi onnistunut kutsumaan sen myös toisessa kohtaamisessamme, en usko, että kumpikaan meistä seisoisi tässä.”
”Ainoa, mitä pystyn ajattelemaan, on miten suurin osa johtokunnasta käyttäisi tilaisuuden ylistääkseen sinua”, 007 myönsi. ”Vaikka en kyllä muista, että olisit päässyt mittelemään minkään isomman kanssa sen jälkeen.”
”Mikäli tilaisuus tulee”, 001 korotti ääntään. ”On Rautasiivellä protokolla siitä, että yksi täyslaidallinen on aina valmiina ammuttavaksi Kuusisaksen sairaan ruhon läpi.”
”Olettaen, että seuraava kerta ei tapahdu taas Rautasiiven kannella.”
”No… uskon, että Amiraali on valmis ottamaan sen haasteen vastaan.”
”Se kieltämättä tarjoaisi hänen pikku projektilleen kiinnostavan kenraaliharjoituksen.”
Kenraali hymähti jälleen. Hetkeksi hän uppoutui muistoihinsa taas, eikä Arkkiagentti kokenut asiakseen keskeyttää häntä.
”Sinä päivänä, kun näin Yöntuojan ampuvan maailmaan reiän ja kutsumaan sen läpi kuusisaksisen irvikuvan syömään sotilaitani, ymmärsin että kaikki on täynnä kulisseja. Ei kestänyt kauaa sen jälkeen, että 006 sai valmiiksi raporttinsa eteläisen tähtitaivaan kartoituksesta. Ha, taivaan. Vai pitäisikö sanoa katon. Tietty vain matoralaisen maailmankuvaan sopivaa pitää kiinni joistakin ajatuksista, jotka tiedetään valheiksi. Tunnen pientä voitonriemua, kun näemme, mitä Bio-Klaanin rauhan ja rakkauden kulissin alta hiljalleen paljastuu.”
”Tietävätkö he sitä itsekään?” 007 kysyi. ”Jos olen jotakin oppinut, niin olemme taipuvaisia pitämään kiinni kulisseista loppuun asti. Jos sallit minun sanovan, mutta on imperiumimmekin suurimmalle osalle meistä koottu kulisseista, ja silti he uskovat imperiumiin enemmän kuin mihinkään muuhun.”
001 nyökkäsi.
”Ideologia voi olla kulissi, mutta se ei ole valhetta. Kerro minulle, mikä on Toa Tawan ideologia?”
”Toa-koodi”, Arkkiagentti vastasi. ”Suuri Henki. Rauha ja rakkaus. Nykyisin heidän luonaan on jopa etelän Athiin uskovia. Matoralaisilla on ideologioita perustelemaan mikä tahansa näkemys.”
”Ehkä tuo on se, miten he voivat vain istua päämäärämme tiellä valheiden linnakkeessaan… eivätkä edes näe ristiriitaa.”
Kenraali 001 laski katseensa Yöntuojan kuolleista kasvoista ja käänsi selkänsä myös 007:lle. Arkkiagentti aavisti, että aika pienelle pysähdykselle heidän molempien päiväohjelmassa oli päättymässä.
”Mahtavatko he edes ymmärtää, minkä päällä istuvat”, 007 pohti, mutta vaihtoi pian sävynsä ammattimaisemmaksi. ”Mikäli he ovat jo siellä, Sonnenrad kyllä saattaa heidät ulos.”
Siitä, miten Kenraali marssi kohti henkilökohtaisia pesutilojaan, päätteli Arkkiagentti, että hänen oli aika poistua.
”Jätän tämän sinun käsiisi”, 001 sanoi vielä.
Osaston ovea vartioi tyylitelty musta auringonkehä. Arkkiagentti oli kulkenut siitä lukemattomia kertoja, mutta milloinkaan symbolin synkät säteet eivät olleet tuntuneet hänestä yhtä konkreettisilta. Paksut metalliovet – ja toisetkin – aukeilivat hänen marssiessa niitä vartioivien tummanpuhuvien vartiomiesten välistä.
Hän ohitti metallikehikossa riippuvien suurihartiaisten sotisopien rivistön, joihin kytketty johtoviidakko latasi virtaa. Raskaiden haarniskoiden pinta hehkui kirkkaan vaaleansinisinä pimeässä kuin pieni joukko-osasto kummituksia. Mikäli jossain syvällä Nimettömän osaston uumenissa odotti sellainenkin, se ei kuulunut Arkkiagentin toimenkuvaan.
Se, mitä hän valmisteli… ei omalla tavallaan ollut kovinkaan kaukana siitä.
Tiedustelupalvelun insinööri ei noussut tervehtimään häntä työnsä parista, vaan jatkoi läpikuultavien letkujen kytkentää mustiin kivääreihin. Toinen tämän kaltainen kalibroi näyttöpäätteensä kanssa erikoisvalmisteisia mustia visiirejä, joiden näkökentän keskelle oli istutettu musta metallinen kehä kuin yksinäinen silmä.
Kammio kammiolta täynnä 007:n luotettavimpia valmisteli operaation kalustoa. Viimeisessä tilassa odotti kuitenkin sen tärkein osa.
Jokin osa hänestä oli ehkä jopa kateellinen lasikanistereissa uinuville erikoissotilaille, joiden kapselit reunustivat Osasto Sonnenradin salaista kasarmia. Vilkaisu niihin ei kertonut paljoakaan – uinuvat olennot olisivat voineet kuulua mihin tahansa Imperiumin lukuisista sotilasosastoista.
Mutta Sonnenradiin ei valittu sotilaita siksi, että he olisivat olleet muita suurempia tai kestävämpiä. Heidät valittiin, koska he olivat hengeltään valmiita olemaan Imperiumin etujoukko taistelussa viimeisestä voitosta.
Ainakin he saivat nukkua, 007 mietti tarpoessaan tilan läpi. Ja pian he pääsisivät todella uneksimaan.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.
”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”
Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.
”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”
Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.
Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.
Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.
Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.
Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.
Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.
Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.
”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”
Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.
”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”
”Kaikki?”
Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”
”Sota on ohi?”
Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”
Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.
Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.
Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.
Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”
He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.
”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”
Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”
”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”
”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”
Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.
”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”
Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.
”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”
Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.
Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.
Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.
”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”
Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.
Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”
Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.
Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.
Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.
Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.
Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.
Heitä ympäröivä syke huusi apua.
”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”
Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”
Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”
”Petturi?”
Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”
Visokki hätkähti. petturi!?
”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”
”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”
”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”
”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”
”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”
Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.
Entä… entä mitä petturi teki?
”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”
”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”
Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.
”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”
Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.
Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.
Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.
Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.
Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.
Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.
Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.
Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.
Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.
Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.
Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.
”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”
Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”
Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.
”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.
”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”
Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”
”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”
Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.
Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.
Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.
Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.
Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.
Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?
Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.
Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.
”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”
”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”
”Ei. Tämä on väliaikaista.”
SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.
Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.
Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.
Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.
Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.
Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.
Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.
Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?
Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.
Manu palasi.
Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.
”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.
Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”
”Missä… missä sinä olet ollut?”
”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”
Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”
”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”
”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”
”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”
”Mene jo asiaan.”
”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”
”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”
”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”
”Sinäkö sen tiedät?”
”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”
Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.
”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”
Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”
”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.
Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.
Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”
”Niinkö ajattelet?”
Visokki oli hiljaa.
”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”
Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”
”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.
”Manu kävi täällä.”
Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.
”M-mitä? Missä hän…”
”Lähti kohti Selakhiaa.”
Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”
Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.
Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.
Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.
Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.
Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.
Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.
Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.
Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.
Kesä saapui.
Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.
Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.
Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.
Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.
Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.
Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.
Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.
Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.
He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.
”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”
Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?
Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?
”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.
Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?
”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.
”E-ei mitään. Unohda.”
Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.
”Visokki, onko kaikki kunnossa?”
Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”
”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”
Onhan?
Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?
”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”
Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.
”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”
Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.
Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.
”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”
Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”
”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”
”Minä… mistä?”
Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.
”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”
Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.
Mutta tämän ääni oli kirkas.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”Tawa, minä…”
Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.
”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”
Sen sanottuaan Tawa oli poissa.
Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.
Sitten hän kuuli koneiston.
Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.
Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.
Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.
Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.
Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.
Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.
Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.
Päivänsarastus
Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.
”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”
Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.
”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”
”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”
Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä. ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”
Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.
Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.
”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”
Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.
”Täytyykö minun antaa niille nimi?”
Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.
”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”
Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.
”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”
Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”
Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.
”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”
Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.
”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”
Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.
Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…
… sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.
”Sinä.”
Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”
”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”
Avde oli hiljaa.
”Siinä kaikki?”
”Siinä kaikki.”
Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”
Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.
”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”
Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”
Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.
”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”
Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.
”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”
Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.
”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”
Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.
”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”
Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.
”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”
Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.
”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”
Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.
”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”
Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.
”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”
Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.
”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”
Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.
”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”
Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”
Avden katse oli silminnähden pettynyt.
”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”
”Oletko sinä todellinen?”
Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”
”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”
”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”
Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”
Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.
”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”
Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.
”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”
Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.
”Sinä. Kaiken aikaa.”
Sininen pakari hymyili.
”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”
”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”
”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”
Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”
Punainen Mies oli hetken hiljaa.
”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”
Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”
”Tuo ei ole vastaus, Avde.”
Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.
”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”
”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.
”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”
Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
”Mitä ne ilmentävät?”
”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”
Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”
”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”
”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”
Avde oli hiljaa.
”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”
Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.
”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”
Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.
”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”
”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”
”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”
Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.
”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”
”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”
”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”
Visokki tuhahti.
”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”
”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”
”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”
”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”
”Tänään, Avde.”
Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.
”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”
”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”
”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”
”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”
Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.
”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”
”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”
Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.
Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.
Mitä sinä teet, Visokki?
Mitä sinä teet?
Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.
Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.
Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…
… Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.
Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.
Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
Jopa Rakentajan metallinen ääni.
Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.
Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.
Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.
”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”
”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”
”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”
Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.
”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”
Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.
Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.
”Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”
Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.
Ja antoi itsensä pudota.
Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…
Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.
”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”
Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.
”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”
Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”
Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?
Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.
”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”
”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.
Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.
Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”
”En ole unohtanut sanaakaan.”
”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”
”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”
”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”
”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”
Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.
”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”
Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”
”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”
Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.
”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”
”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”
Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”
Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.
”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”
”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”
Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.
”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”
Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”
Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”
Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”
Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.
”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”
”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”
Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.
”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”
Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.
”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.
”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”
Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.
Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.
”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”
”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”
Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.
”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.
”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”
Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.
”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”
”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”
Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”
”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”
Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.
”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”
”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”
”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”
”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”
Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.
”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”
Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.
”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”
”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”
”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”
Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
”Kiitos, Visokki.”
”Et ymmärrä nyt vieläkään.”
Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.
”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”
”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”
Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi. ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”
Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.
Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.
”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”
Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.
Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.
”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”
”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”
”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”
Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.
Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.
Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.
”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”
Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.
”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”
Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.
”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.
Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.
Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.
Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.
Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.
”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”
”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”
”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”
”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”
Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?
Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.
Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.
Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.
Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.
Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.
”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”
Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.
”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”
Visokki painoi kahvan alas.
Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.
Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.
”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”
Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.
”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”
Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.
”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”
Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.
Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.
Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.
Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.
Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.
”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.
Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.
”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”
”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”
Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
”Mikä ero niissä sitten on?”
”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”
Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.
”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”
”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”
”Aika isoja sanoja.”
”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”
Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”
”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”
Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
”Nazorakien uni? Kaunis?”
”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”
Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?
Kuinka… kuinka moni heistäkin?
”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”
”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”
Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.
”Ei.”
Pimeys oli hetken hiljaa.
”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”
”Ei tule kuuloonkaan.”
Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.
”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”
”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”
Visokki napsautti sormiaan.
Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.
Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.
Ja jälleen oli pimeää.
Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.
Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.
”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”
”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”
”Mitä sitten, Verkonkutoja?”
”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”
”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”
”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”
Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.
Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.
Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.
Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.
”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.
Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.
”Ehkä. En tiedä.”
”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?
”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”
”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”
Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
”Pitäisikö tuon auttaa?”
”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”
”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”
”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”
”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”
Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.
”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
Hän hymyili.
”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”
”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”
Avde nyökkäsi.
”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”
”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”
Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.
Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?
Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.
”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”
Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.
Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.
”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”
”Halusin vain varmistaa.”
”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”
Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”
”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”
Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”
”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”
”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”
”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
Ja silloin Visokki näki ne.
Punaiset.
Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
Se vain katseli.
”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.
Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”
”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”
Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”
”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”
”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”
”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”
”Niin”, Avde sanoi.
”Mutta olet silti… punainen?”
”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”
”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”
Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”
Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.
”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”
”Niin, niin sanoin.”
”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.
”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”
”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”
Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.
Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.
Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.
Sadeviitta puhui.
”Kuka… kuka sinä olet?”
Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.
”Minä… olen Visokki.”
Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken. ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”
Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.
”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”
”K-kuka sinä olet?”
”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”
Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.
”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”
Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.
”M… mitä?”
”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”
Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?
Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.
Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.
Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.
Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?”
”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”
Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.
”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”
”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”
Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.
Ja sitten… Visokin täytti…
Liian paljon.
Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.
Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…
… ne olivat samoja silmiä.
Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.
”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”
”E-ei…” Visokki kuiskasi.
”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”
Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.
Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.
Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.
Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.
”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”
”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”
”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”
”Ole, ole…”
”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”
”OLE HILJAA!”
Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.
Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
… mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.
Sitten Visokki sulki silmänsä.
Ja oli jo jossain kaukana.
Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
Sairasosasto
Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:
Tawaan…
… ja Tawaan.
”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.
Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.
Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.
Ei. Ei voinut olla.
Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.
”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”
Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän. ”Kuka sinä olet?”
”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”
”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”
”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.
”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”
”Ja sinut!”
Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”
Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.
Voi ei.
”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”
”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.
”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.
Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.
Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.
”Nähdään myöhemmin.”
”… nähdään.”
Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.
Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.
”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”
Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.
”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”
”Tietty.”
”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”
”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”
Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin. ”… oletko sinä kunnossa?”
Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”
”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”
Tawa pudisti päätään.
”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”
”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.
”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”
Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
”Varmaan vain stressiä.”
”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
Toa pudisti päätään taas. ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”
”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”
”Sinä… et muista koko elämääsi?”
Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”
”Niin. Niin kai.”
Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.
”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”
”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”
”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”
Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.
Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”
Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään. ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”
”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”
”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä. ”… itse muista.”
Tawa hymähti.
”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”
”Ei.”
Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”
Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.
Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.
Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
Päivänsarastus
M-mitä?
Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.
Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.
Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.
Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.
”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”
Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”
”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”
Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”
”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”
”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”
Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
… joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.
”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”
Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”
Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”
Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.
Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.
”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”
Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.
Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.
Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.
Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”
Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.
Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.
Hänen oli tiedettävä totuus.
Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.
Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.
Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.
Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.
”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”
Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”
”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”
”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”
Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.
”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”
Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.
”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”
”En.”
”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”
Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
”Jatka kävelemistä.”
Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”
”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”
”Molempiin…?”
Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.
Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.
Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.
Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.
”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”
Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”
”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”
Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.
”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.
Visokki nyökkäsi.
Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.
Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.
Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.
Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.
”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”
Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.
Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
”Mitä sinä juuri näytit minulle.”
”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”
”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”
Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.
Tiesikö Tawa?
Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.
Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.
”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”
Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”
”E-en.”
Tiesikö Tawa?
”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”
”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.
Tiesikö Tawa?
”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”
… tiesikö Tawa?
Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.
”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”
”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”
Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.
”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”
”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.
Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.
Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.
Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…
”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”
Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.
Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää. ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”
Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.
”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”
Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.
”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”
Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään. ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”
Tiesikö Tawa?
Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.
”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.
”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.
Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.
”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”
Visokki ei kestänyt enää.
Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.
”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”
Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”
Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.
”… entä jos?”
Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.
Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.
Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.
”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”
Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…
Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.
”… t-tai ketään muutakaan.”
Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.
Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.
Ja Aurinko… katsoi takaisin.
Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.
Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.
Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.
Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.
Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.
Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.
Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.
Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.
Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.
Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.
Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.
Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.
Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.
Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.
Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.
Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.
Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.
Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.
Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.
”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”
Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.
”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.
Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.
”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”
”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.
Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”
Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.
”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”
Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.
Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.
Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.
Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.
Aina, paitsi nyt.
Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.
Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.
Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.
”Oletko auttanut häntä?”
”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.
Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.
Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.
Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.
”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”
”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.
”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”
Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…
”En. Hän oli ainoa.”
Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.
”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”
Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta. ”E-en ketään heistä. E-en-”
”Ei”, Luoja sanoi.
Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.
”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.
Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.
Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.
”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”
Luoja ei vastannut.
Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.
”Ä-ÄLÄ!”
Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.
Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.
”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”
Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.
”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”
Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.
Sitten… oli vain hiljaista.
Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.
Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.
”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.
”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”
Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.
”Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”
Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.
”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”
Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”
Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.
”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”
”M-minä…”
”ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”
Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”
Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.
”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”
”Pyydän… minä p-pyydän…”
”MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”
”E-e-e-ei…”
Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.
”TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”
Visokki pysähtyi paikoilleen.
Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.
”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
”OLE HILJAA!”
Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.
Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.
Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.
Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.
Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.
tyttö
hölmö pikku tyttö
hölmö, säälittävä pikku tyttö
luulit, että hän välittäisi sinusta?
luulit voivasi olla kuin hän?
vaikka sisällä, kaiken aikaa
olet eläin
rikkinäinen eläin
lihaa rattaissa
matkalla kohti loppuaan
ymmärrä, tyttö
ymmärrä totuus
ymmärrä, että
uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi
on usko tyhjyyden voittoon
Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.
Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.
Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.
Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.
Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.
Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.
Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?
Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
Niin oli ehkä vain helpompaa.
Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.
”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.
Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.
”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.
”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”
Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.
”… m-mitä?”
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”
Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.
”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”
Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”M-mene pois, Tawa… mene pois.”
”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”
”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”
”Visu.”
Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”
”Visu…”
”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”
Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.
”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”
”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”
”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”
Koska…
”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”
”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?”
Visokki hengitti syvään.
”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”
Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.
Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.
Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.
Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.
Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.
Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.
Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.
”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”
Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.
”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”
Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.
”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”
Äänien kuoro hänen takaansa puhui.
”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”
”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”
”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”
”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”
Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.
”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”
”Niin. Niin hän voi.”
Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.
”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”
Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.
”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”
Punainen mies hymähti.
”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”
Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.
”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”
Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”
Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.
Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.
Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.
Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.
Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.
”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”
Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman. ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”
”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”
”Av-Av…”
Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena. ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?
Hän oli hetken hiljaa.
”Satutat minua, ystäväni.”
”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”
Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.
”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”
Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.
Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.
Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.
Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.
Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?
Ei, ei välittänyt.
Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.
Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.
Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.
Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.
Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..
Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.
Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.
Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.
Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.
Sitten loinen revähti nauruun.
Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.
”Hahahah, älä muuta sano.”
Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.
”Heh heh.”
Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.
”Näetkö?” se kysyi.
Tarip kohotti kulmiaan.
”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”
Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.
Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.
Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.
Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.
Pisara.
Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.
Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.
Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.
Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.
”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”
Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.
”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.
Hän kuulosti säälittävältä.
Hän ei kuulostanut täydelliseltä.
”Sinä… ei. Mene.”
”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”
”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”
Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?
Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”
”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.
Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.
”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”
Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.
”Koska… maailma on hirvittävä.”
Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
”Ja jonkun on korjattava se.”
Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.
Hänen ruumiinsa ei totellut.
Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.
Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.
”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”
Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.
Ko-Metru. Laituri. Lumisade.
Desable.
Desable kurtisti kulmiaan.
Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.
Ei mikään muu.
”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
”Se on kaikki valhetta.”
”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”
Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.
Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.
”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”
”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.
”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.
”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.
”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”
”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.
Ja oli hetken vain hiljaa.
Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.
”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”
Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.
”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.
”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”
Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.
”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”
Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.
Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.
Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.
Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän oli jälleen Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Seuraavaksi todellisin asia oli kamala todellisuus, johon hän havahtui. Todellisuus täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kesti joitakin sekunteja ennen kuin Visokki ymmärsi kaiken, mitä näki. Hänen katseensa viipyili ympärillä olevissa aukeilevissa silmissä. Jäätutkija 273 tunnusteli hätääntyneenä istuma-asennossa raajojaan ja tuntui laskevan yksitellen sormiaan. Tämän vieressä Snowien massan kahlitsema Kapura hätkähti kuin painajaisesta heränneenä. Ympäriinsä pälyilevä lumiukko oli ottanut kuin lakanan muodon, josta osa painoi Kapuraa alas ja osa…
Oli kietoutunut verta kakovan Matoron kaulan ympärille.
”Joku”, Snowien hätäinen ääni huudahti. ”Äkkiä! Apua! A-apua!”
Sillä hetkellä ovi aukesi ja Visokki näki Tawan seisomassa oviaukossa.
Keltaisen naisen väsyneillä kasvoilla oli monia tunteita. Vahvimpana niistä oli shokki, jota tämä ei saanut piilotettua, kun hän näki Visokin.
Ikuiselta tuntuvan hetken ajan Visokki vain tuijotti Tawaa silmiin. Visokilla ei ollut kykyä laittaa sanoiksi tuntemuksia, joita se hänessä aiheutti. Häpeää. Pelkoa. Katumusta. Ja… vaikka se tuntui väärältä ja kamalalta, myös iloa siitä, että Tawa oli siinä.
Mutta ei kuitenkaan mitään niistä.
Ei sen jälkeen, mitä hän oli syvällä verkostossa kokenut. Siis hän jäi ainoastaan sanattomaksi. Tawasta paistoi kauhu, jota Visokki ei ollut aikoihin nähnyt. Kauhu ja täysi kyvyttömyys pitää yllä sitä kulissia, jolla hän sai kaikki uskomaan, että oli henkisesti kunnossa.
Tawan katse kääntyi Matoroon ja nauliutui siihen. Huoli ja vaikeat tunteet katosivat Tawan kasvoilta, ja ne korvasi puhdas pelko.
”Äkkiä!” Snowie huusi itku kurkussa, mutta päättäväisenä. ”Tawa… Matoro on, Matoro… äh! Kutsukaa apua, jotenkin!”
”Tuota, mitä täällä tapah-” yritti Snowie-massan alle vangittu Kapura sanoa, mutta vaikeni, kun näki Matoron verta pulppuavan kaulan.
Myös Jäätutkija oli jumittunut tuijottamaan sitä täysin sanattomana.
Ja ennen kuin Visokki, Kapura tai 273 ehti mitään muuta, Tawa singahti kultaisena salamana kohti taukohuoneen seinää, jolla roikkui metallinen laatikko. Hän potkaisi tuolin tieltään, riuhtaisi laatikon irti seinästä, avasi sen antennin ja huusi täyttä kurkkua siihen.
”Paaco!” hän huusi, ”Same, Bladis, Make! Joku, äkkiä! Tarvitsemme lääkintää!”
Tawa paukautti puhelimen seinään ja kääntyi kohti heitä. Toa oli täysin hätätilatoimintakyvyssä ja kääntyi Matoroon selvästi miettien enää vain jaloillaan. Visokista tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut vieläkään oman kehonsa hallintaa, kun hän katseli, mitä hänen edessään tapahtui.
Snowie ja Kapura – joka oli nyt selvästi enemmän oma itsensä – jakoivat pitkän katseen, jonka myötä lumiukon ote hellitti ja tokkurainen tulen toa kömpi tämän pullean valkean muodon alta esille. Sitten hän vain nousi istumaan ja juuttui tuijottamaan Matoroa silmät pyöreinä.
Se, mitä muut mahtoivat puhua ääneen Visokin ympärillä, muuttui enää vain puuroksi. Oli kuin hän ei olisi koskaan ymmärtänytkään näiden puhetta. Oli kuin hän olisi ollut taas vain… eläin. Oli kuin Sydän olisi taas vyörynyt Visokin tajunnan päälle suurena ja pelottavana ja haudannut alleen kaiken muun, mitä hän oli.
Hän raotti pihtihampaitaan ja kurkotti mielensisäisesti kohti muita yrittäen keksiä jotain sanottavaa.
Mutta mitään ei tullut. Ajatus ei edes ottanut muodostuakseen vaan jäi leijailemaan ilmaan. Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli eläimellinen kirskaisu sahahampaistaan.
Siinä kaikki. Se hävetti häntä.
Visokki yritti katsoa Tawaa silmiin uudestaan, mutta… hän ei tiennyt edes, kumpi heistä katsoi ensiksi poispäin. Oman katseensa hän laski lattialle, eikä enää tiennyt, mitä oli ikinä halunnutkaan sanoa.
Muut huusivat jotain, puhuivat jotain. Mutta se oli kaikki Visokille täysin merkityksetöntä.
Tawa huusi jotain katsoen Jäätutkijaa kohti. Jäätutkija säntäsi jalat selvästi vielä kankeina Matoron luokse ja alkoi painaa voimakkaasti tämän kaulaa. Nazorakin silmistä näki, että tämä ei tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta ei ehtinyt kyseenalaistaa sitä.
Matoron kaulasta, nazorakin sormien välistä ja valkean Snowien olemuksen alta tihkui suuria määriä sinistä verta. Visokki oli täysin voimaton tekemään sille mitään. Hän ei tiennyt eikä hän pystynyt. Hänestä tuntui enemmänkin kuin… hän ei olisi edes halunnut.
Kuin jokin estäisi häntä välittämästä. Vaikka hän tahtoi sitä kovaa. Ja tajunnassaan Visokki tunsi, kuinka jään toa sätki ja yski ja… hiipui pois. Hetki hetkeltä.
Sitten jokin punainen, kirkas ja sokaiseva välähti taukohuoneen ikkunan takana.
Sekuntien ajan Visokin katse nauliutui rotevaan toan hahmoon, joka roikkui itsekseen ilmassa ikkunan takana vasten aamutaivasta. Tämän kasvoilla hohti voimallinen kanohi.
Apuvoimat olivat saapuneet.
Toinen sokaiseva välähdys, ja hahmo katosi ikkunan takaa… ja kolahti suurella voimalla huoneen keskelle.
Punainen hohde himmeni kyyryssä huoneen keskellä seisovan toan kasvoilla. Kualsin ulkonevat leukaperät vetäytyivät sisään, kun naamio muovautui pyöreäksi ja sen otsasta työntyi ylös terävä sarvimainen muoto. Valkoinen Kanohi Kelae punaisella ristikuvioinnilla katsoi heihin, ja sitten Matoroon.
”Mikä tilanne?” vielä huoneeseen materialisoituva Kupe kysyi hengästyneenä.
Tawa nyökkäsi Matoroa kohti.
”Kaulahaava!” hän sanoi hengästyneenä, ”todella vakava!”
Punaisen välähdyksen myötä Kupen naamio vaihtui uudestaan. Hänen oikean silmänsä paikan otti suuri kiikari, joka tarkensi Matoron kaulaan ja välähteli kuin ottaen kuvia. Sitten naamio vaihtui uuden välähdyksen myötä taas Kelaeen.
”Parannuskivi”, Kapura mutisi itsekseen, ”Matorolla on… ottakaa se, ja…”
Lääkintä-toa säntäsi lattialla sätkivän Matoron luo ja alkoi käydä läpi tämän panssarin taskuja. Muut keskittyivät tuijottamaan Kupen työskentelyä, joten Visokki oli ainoa, joka huomasi, että tämä ei ollut ainoa saapunut.
Oviaukosta kurkistava Same katsoi sisään, ja sitten häneen.
Selakhin ilme oli täysin kylmä, vailla tunnistettavia tunteita. Tämän otsarypyistä tulvi Visokkia kohti vain kysymyksiä siitä, mitä oli voinut tapahtua. Visokki ei löytänyt itsestään tarpeeksi vastaamaan niihin. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa kenellekään tilanteessa, joten hän vain asteli ulos huoneesta Samen ohi käytävälle.
Hän tunsi takaansa, kuinka Tawa olisi halunnut sanoa hänelle jotain, mutta ei ikinä sanonut.
Huudot ja äänet huoneesta hiipuivat taakse, kun Visokki asteli kylmälle, pimeälle käytävälle ja rojahti vatsalleen vasten lattiaa, täysin yksin.
Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, että Jäätutkija olisi ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta, johon hän oli päätynyt. Hän löysi kätensä painamasta tajunnan rajamailla nuokkuvan Matoron kaulaa. Eriskummallinen valkoinen massa sideaineksena haavan ympärillä kostui jäänsinisestä verestä, ja hän tunsi sen lämpimänä hanskojen peittämillä sormillaan.
Paikalle taikatempun lailla leimahtanut valko-sini-punainen toa pysähtyi hänen ja Matoron eteen. Tämä vilkaisi häntä silmiin hyvin nopeasti ja sitten Matoroa… ja nosti katseensa taas 273:n kasvoihin. Jäätutkija tajusi sekunteja liian myöhään, että hänen volitakinsa repsotti hänen kaulallaan. Sen korjaaminen tuntui turhalta. Ilme toan naamiolla oli niin neutraali, että 273 ei osannut millään tasolla arvioida, mitä tämä ajatteli hänestä.
”Onko sinulla ensiapukoulutusta?” tämä lopulta kysyi kiireisen jämerästi.
273:lta kesti sekunti ennen kuin nyökkäsi: ”O-on!”
”Selvä, hyvä. Jatka potilaan haavan painamista! Ja yritä pitää hänet tajuissaan.”
”Käskystä!” nazorak vastasi vaistomaisesti. Hän kääntyi takaisin Matoroon samalla, kun vieras toa vieressä nykäisi jonkin metallisen ja mustan selästään. 273 odotti toa-työkalua, mutta toa alkoikin vain… pystyttää paareja Matoron viereen. Pitkä musta metallinen sauva pyörähti auki leveäksi kantolaitteeksi, johon toa alkoi kiinnittää jalkojen päässä olevia rullapyöriä.
273 huomasi hengityksensä kiihtyvän. Ei, minun täytyy kasata itseni!
Nazorak henkäisi syvään, kävi mielessään läpi ensiapukoulutuksen ja hengitti ulos. Hän nosti hansikoidut sormensa suulleen ja riuhtaisi nahkahanskat käsistään pihtihampailla. Toan veren maku kulkeutui hänen kielelleen.
”M-matoro! Matoro! Kuuletko minua?”
Matoro yritti pitää silmiään auki, mutta ne painuivat väkisin kiinni. ”J-jäätut-”
Toan vinkuva hengitys keskeytyi veriseen yskimiseen. Nazorak painoi toan maahan ja puristi tämän kaulaa lujemmin.
”Ei, älä yritä fuhua! Kuuntele minun ääntäni ja yritä fysyä tajuissasi.”
Sinivalkopunainen toa tarkkaili hänen työtään intensiivisesti samalla, kun kasasi paareja. Jäätutkija ei tiennyt, miten suhtautua tämän katseeseen. Aito kenttälääkinnän ammattilainen sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi omista taidoistaan, mutta… aikaa sellaiselle ei ollut. Matoron silmistä katosi väri, ja tämän hengitys rohisi. Jäätutkijaa pelotti, että hän painoi tämän kaulaa liian kovaa, mutta hän ei uskaltanut hellittääkään.
”Öh”, Snowie sanoi vierestä, ”auttaako tuo minun ’väliaikaissiteeni’ vai otanko sen pois…?”
”Se on oikein hyvä, Snowie”, Kupe sanoi nopeasti. ”Älä hellitä.”
Snowien kehon muodostamasta massasta tehty side tuntui auttavan, kuten myös toan sydänvalolle asetettu hehkuva kivi, joka teki… jotain tälle. Silti vahva ja periksiantamaton toa tuntui nyt värisevän nazorakin käsien alla heiveröiseltä, kuin tämän selviytyminen olisi vain sekunneista kiinni.
Heitä katseltiin hiljaisuudessa. Admin Tawa tuijotti toimintaa metrien päästä kauhistuneena, käsi suunsa edessä. Moderaattori Same seisoi hänen takanaan vilkuillen yhä Kapuraa kohti. Kapuran ilme oli sanoinkuvaamaton, kun tämä tuijotti Matoroa täysin sanattomana. Snowie laski hitaasti suuren valkoisen käden lepäämään tämän olkapäätä vasten.
Lääkintä-toa lopetti työskentelyn paarien parissa ja kääntyi kohti muuta seuruetta.
”Täällä tarvittaisiin nostoapua!” hän huudahti ja nyökkäsi Jäätutkijalle. ”Sinä, yritä tukea päätä samalla.”
”Aye!”
Tawa ja Same tulivat välittömästi auttamaan ja Snowie hyppelehti tulen toan ohi.
”Nostakaa kolmannella!” Kupe ohjeisti jämerästi. ”Yksi, kaksi, KOLME!”
Tawa ja Same nostivat jaloista ja Kupe ja Snowie käsistä. 273 kannatteli parhaansa mukaan toan päätä ja piteli tämän kaulasta. Matoro saatiin laskettua varovaisesti paareille.
”Hyvä. Sinä, nazorak –”
”Kelvin!” 273 sanoi juurikaan harkitsematta.
”Kupe”, lääkäri esittäytyi. ”Lähde kanssani viemään häntä sairasosastolle. Jatka potilaan kaulan painamista.”
”Minä… minä tulen mukaan!” Kapura yllättäen huusi. Hän horjahti pystyyn, mutta Same kohotti kätensä tämän eteen.
”Meillä on ehkä muuta puhuttavaa.”
”Tarvitsemme henkilöitä jotka ovat tolpillaan ja ensiaputaitoisia!” Kupe totesi väliin. ”Kapura, sinä olet liian shokissa.”
Jäätutkija vilkaisi kohti Kapuraa ja näki tämän kasvoilla aitoa hämmennystä. Ehkä pelkoa. Ei hän osannut sanoa tulen toasta kovin paljoa, vaikka oli viettänyt ties kuinka pitkään tämän mielessä.
Kapura näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta hiljeni täysin Snowien lukitessa tämän varovaiseen halaukseen.
Enempää hän ei ehtinyt jäädä sitä miettimään, kun Kupeksi kutsuttu toa alkoi rullata Matoroa hänen kanssaan pois huoneesta. Admin-tornin taukohuoneeseen jäivät hänen taakseen vain Tawa, Same, Snowie ja Kapura.
Sivusilmällä Jäätutkija näki käytävän toisessa päässä kyhjöttävän Visokin, mutta he juoksivat niin nopeasti ohi, ettei Jäätutkija ehtinyt sanomaan mitään.
Pian 273 löysi itsensä kiirehtimässä kylmällä, pimeällä admin-tornin käytävällä käsiensä alla verta vuotava jään toa sekä vierellään rullapaareja työntävä riuska lääkintä-toa täynnä nopeita ratkaisuja. Tilanteesta, johon häntä ei koskaan ollut kasvatettu. Paarien pyörät nirskuivat vasten lattioita.
Mutta Admin-tornin ikkunasta hän näki, kuinka päivän ensisäteet nousivat horisontista vielä nukkuvan kaupungin ylle.
”Kelvin, oliko se?” tohtori sanoi. ”Jatka puhumista.”
”T-tuota, mistä?”
”Mistä vain. Miten voit?”
”Öö, h-hyvin. Tai ei, ei oikeastaan. Fääni on ihan sekaisin… arvon Kufe, onko tämä todellista? Onko Matoro vaarassa?”
Jäätutkija tajusi sekunteja myöhässä, kuinka absurdilta hänen kysymyksensä mahtoi kuulostaa toasta, jota hän ei ollut tietääkseen koskaan aiemmin kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan todellisuuden kyseenalaistamiseen mitenkään. Ehkä tämä oli tottunut käsittelemään shokissa olevia.
”Tämä on aivan todellista, Kelvin. Matoron tilanne on vakava, mutta emme ole kaukana ensihoitosiivestä. Jatka painamista ja tarkkaile hänen hengitystään.”
”Kyllä!”
”Mikä on koulutuksesi? Vaikutat lääkitsijältä.”
”Öh… olen kemisti, mutta tiedemiehille annetaan lääkintäkoulutus.”
”Opetetaanko teille myös toan anatomiaa?”
”Vain sen verran että mihin amfua”, 273 vastasi rehellisesti. Vasta sen jälkeen hän tajusi, mitä oli päästänyt suustaan.
Toa Kupe otti sen hämmentävän hyvin kuten kaiken tähän asti.
”Hmm. Käy ihan järkeen. Sinä et tosin taida juuri perustaa ampumisesta?”
”Olen taffanut vain kahdesti. Ei, kolmesti. Kaikki omiani… en olisi tahtonut.”
”Ymmärrän hyvin. Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
”Minä taas… suunnittelin ammuksia. Siitä on kauan…” 273 sanoi, vaikka tajusi sen valheeksi. Siitä oli vain hieman yli kuukausi.
He kiiruhtivat pieneen ja ahtaaseen huoltohissiin. Tohtorin rullapaarit mahtuivat koppiin hädin tuskin heidän kanssaan. 273 ahtautui naama vasten pientä seinäpeiliä ja yritti vaivoin pitää kätensä yhä tiukasti Matoron kaulalla. Keskustelun ylläpitäminen tuntui entistäkin vaikeammalta, kun hissi raahautui hitaasti kohti maankamaraa.
”… mitä tapahtui?” 273 tajusi viimein kysyä. ”Miten Matoro haavoittui?”
Toa Kupe katsoi häneen hissipeilin kautta räpytellen silmiään hämmentyneenä.
”Minä en valitettavasti ollut meistä kahdesta se, joka oli huoneessa silloin kun se tapahtui”, hän sanoi. ”Ja sen selvittäminen taitaa olla muutenkin enemmän virkavallan heiniä.”
273 nyökkäili hiljaa ja katsoi Matoroa. Jään toa, jota hän ei ollut tuntenut kovin pitkään, tärisi hänen käsissään kriittisessä tilassa. Tämä hengitti rohisevasti rullapaareilla, ja aina välillä raollaan olevat siniset silmät tuntuivat katsovan häntä kohti. Tai ehkä vain hänen lävitseen.
”Minä olin vielä sisällä silloin.”
”… sisällä?”
”Kafuran mielessä. Tai siis… äh! Sitä on vaikeaa selitää”, 273 veti henkeä ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. ”Admin Visokki kutsui meidät tutkimaan Kafuran mieltä. Me etsimme Funaisen miehen loisia, mutta koko jutusta tuli hiton sekasotku!”
Hissin ovet aukenivat, ja kello niiden yllä kilahti. Kupe alkoi ohjata rullapaareja vankalla otteella edessä avautuvalle käytävälle, mutta nazorak näki tämän kasvoilla mietteliään ilmeen.
”Loisia, sinä sanoit?”
”Kyllä”, 273 nyökkäsi.
”Hmh. Siitä illasta on hetki. Toivoin, että… kenenkään ei enää tarvisi kokea sellaista.”
”Onko… näin käynyt ennenkin?”
Rullapaarin pyörät nirskuivat kiiltävillä lattioilla. Käytävän varrella oli joitakin virastotiloilta näyttäviä oviaukkoja, mutta sen päässä hohti loisteputkien valo sisäänkäynnistä, joka näytti 273:n silmään tarpeeksi kliiniseltä sairaalaksi.
”Ei tismalleen näin”, Kupe sanoi ja vilkaisi Matoroa, ”ei näin vakavasti. Pahoittelen, minulla on vaitiolovelvollisuus.”
”A-aivan.”
”Se kattaa myös sinut”, Kupe sanoi nyökäten. ”En tiedä, huomasitko, että naamiosi ei ole paikoillaan.”
273 nosti katseensa kysyvästi Kupeen, sitten volitakiin joka riippui remmistä hänen rinnallaan. ”A-ai niin!”
Nazorak nosti naamion ripeästi kasvoilleen, jolloin sen pintaan jäi sininen kädenjälki. Kupe nyökkäsi hänelle, vilkaisi vielä Matoroa ja katsoi päättäväisesti eteenpäin.
He työnsivät rullapaareilla kakovan toan yhdessä Bio-Klaanin linnakkeen sairaanhoitosiiven aulaan. Sokaiseva valkoisuus sattui Jäätutkijan unenpöpperöisiin silmiin. Huonosti paikallaan olevan volitakin silmäaukoista oli vaikea nähdä, mutta Kupe tuntui tietävän, mihin ohjata.
Jäätutkija piti tiukasti kiinni Matoron kaulasta, vaikka joukkio riuskoja hoitajamatoralaisia säntäsi hänen ympärilleen. Hän uskalsi päästää irti vasta kun näistä rotevin, vo-matoralainen nuori nainen, asetti jonkinlaisen valkean siteen tukevasti Matoron kaulalle ja nosti varoen hänen kätensä irti välistä.
Useampi hoitajista nyökkäsi Jäätutkijalle, ja tämä jäi seisomaan täysin pysähtyneenä valkoisuuttaan hehkuvaan aulaan.
Rullapaarit jään toa päällään viilettivät kauemmas hänestä, kohti sieluttoman valkeita käytäviä. Kupe jäi vielä seisomaan 273:n viereen, jakoi pari sanaa aulan takana päivystävien hoitajien kanssa ja kääntyi sitten kohti häntä.
”Suuri kiitos avustasi, Kelvin. Me jatkamme tästä eteenpäin.”
”O-onnea matkaan!” 273 huusi Kupen perään katuen kuitenkin heti sanojaan. Hän ei yhtään tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
Heiluovet kolahtivat kiinni ensihoitajien ja Matoron takana, ja 273 jäi yksin sairaalasiiven aulaan. Laskeutui kuolettava hiljaisuus.
Nazorak seisoi tovin paikallaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän vain vaistomaisesti odotti, että jonkin kulman takaa vyöryisi kone tai loinen tai nazorakit tai mikä tahansa muu adrenaliinia pumppaava uhka, joka määräisi, mihin hänen pitäisi seuraavaksi juosta. Mutta sellaista ei tullut. Oli vain hiljaisuus kuin minä vain normaalina aamuyönä.
273 hätkähti, kun äkkäsi silmäkulmassaan liikettä. Päivystäjän tiskin takaa asteli pakari-kasvoinen matoran. Tämä yritti hymyillä 273:lle rauhoittavasti.
”Hei, olen Janife. Olen hoitaja. Tohtori Kupe pyysi minua saattamaan teidät kotiin, neiti…?”
”Pahoittelen, mutta se on tohtorin määräys. Voitte olla shokissa ettekä ehkä tajua olevanne loukkaantunut. Onko teillä kipuja?”
Nazorak pudisti päätään. Vasta nyt hän tajusi miettiä, että hänenkin keholleen oli voinut sattua jotain nukkumisen aikana. Nazorakin kuitenkin valtasi tunne siitä, että hänen ei kannattaisi paljastaa identiteettiään enää yhdellekään klaanilaiselle.
Hän oli kohottamassa käsiään, kunnes muisti, ettei hänellä ollut enää hanskoja. Ne olivat pudonneet matkan varrelle. Hänen paljaat kätensä olivat yhä mustikansinisenä Matoron verestä.
Janife huomasi tämän ja kipitti vastaanottotiskin taakse. Hän palasi puhtaan valkea pyyhe käsissään. ”Kätesi ovat veressä. Pyyhi ne tähän.”
273 teki työtä käskettyä. Janife ei tuntunut tunnistavan hänen käsiään. Niin, ehkä hän ei ole tavannut nazorakia ennen…
Hoitajassa oli kuitenkin Jäätutkijasta jotain tuttua. Onu-matoranin pakarin silmillä oli haaleansininen visiiri. Ehkä hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemmin.
”Öh, arvon hoitaja. Kuinka kauan Matoron leikkaus kestää?” nazorak kysyi katsoen liukuovia päin.
Janife katsoi 273:a ja sitten tämän katseen suuntaan. Hän empi vastaustaan.
”En valitettavasti osaa sanoa. Me ilmoitamme teille kyllä sitten, kun se on ohi.”
Matoran tarttui hellästi hänen kädestään ja ohjasi vielä järkytyksestä toipuvaa nazorakia sairaalan oville. Jäätutkija ei olisi tahtonut lähteä sairaalasta. Hän pelkäsi, että ilman hänen läsnäoloaan Matorolle saattaisi tapahtua jotain pahaa.
Janifen taluttamana 273 kuitenkin poistui sairaalasiiven kirkkaudesta takaisin Klaanin pimeille käytäville. 273 ei osannut sanoa, oliko reitti sama kuin se, jota he olivat Kupen kanssa hetki sitten tulleet.
Linnakkeen hiljaisuus oli aavemaista. 273 jännitti joka käännöksessä, että joku hyppäisi hänen kimppuunsa.
Hänen rinnallaan astellut Janife vilkaisi outoa klaanilaista ja laittoi kätensä yhteen. ”Kelvin, toimit loistavasti äsken. Harva ensikertalainen pysyy näin rauhallisena.”
”Mm, niin kai.”
Aa, nyt muistan. Janife on Figan kumppani…
Visokki makasi admin-tornin lattian käytävällä liikkumattomana, mutta täysin tietoisena. Hänellä ei ollut edes väsynyt olo, mutta… jokin piti hänet vasten lattiaa. Jokin sellainen, jota hän ei osannut sanallistaa.
Kyllä hän halusi liikkua, mutta mikään hänen neljästä raajastaan ei edes nytkähtänyt. Eikä kyse ollut edes siitä, että hän ei olisi pystynyt siihen. Ajatukset ylös nousemisesta ja liikkeelle lähdöstä muodostuivat kyllä hänen päässään, ja hän tunsi lihaksistonsa kyllä tottelevan häntä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hänestä tuntui vain siltä, ettei liikkumisesta olisi mitään hyötyä. Siltä, että mikä tahansa, mitä hän tekisi seuraavaksi, olisi lopulta pelkkä virhe. Ei edes tekemisen arvoista.
Siispä hän vain makasi ja tuijotti pitkään pimeään käytävään. Hänen katseensa vaelteli ikkunoilla, joista oranssi valo pilkisti jo viiruina huoneeseen.
Takaansa hän kuuli oven käymistä ja juttelua. Äänet olivat tuttuja, mutta sanat eivät tarttuneet häneen muuna kuin äänensävyjen soljuvina melodioina.
Hän joutui pinnistämään, että pääsi takaisin kiinni siihen maailmaan, jossa hän ymmärsi tuota puhetta. Hän… ei vain välittänyt tarpeeksi. Vaikka halusi. Vaikka halusi niin paljon.
”Ymmärrän huolesi”, Tawan väsynyt ääni sanoi jostain takaa, ”mutta… Snowien sanojen mukaan Kapura ei ollut oma itsensä.”
”Admin”, Same sanoi hiljaa, ”En haluaisi sanoa tätä, mutta petturitutkinnan epäiltynä Snowien todistus ei ole valitettavasti aivan vedenpitävä. Ja vaikka Kapura olisi syyntakeeton tekemäänsä tavoilla, joita meidän ei ole mahdollista ymmärtää… olisi ehkä viisasta pitää häntä edes hetki tutkintavankeudessa.”
Tawan äänestä kuuli, kuinka paljon valinta raastoi häntä.
”Tämä ei ole se maailma, jota minä haluan johtaa…”
”Minä ymmärrän”, Same sanoi, ”mutta tämä on se maailma, joka meillä on.”
”Päästäkää hänet”.
Vaati Visokin kaikki voima saada sanottua se vähä, minkä hän Samea ja Tawaa kohti suuntasi. Lopulta hän onnistui siihen maaten yhä vatsa vasten kylmää lattiaa. ”Kapuraa ohjasi joku tai jokin, joka oli tarttunut häneen ja yritti kontrolloida häntä. Se, mitä hän teki Matorolle, ei ollut hänen omaa valintaansa. Joku käytti hänen kehoaan.”
Same nieleskeli vastaustaan hetken.
”Admin, kaikella kunnioituksella”, Same sanoi, ”voimmeko olla varmoja, että tämä ei tapahdu uudestaan?”
Visokki onnistui kääntämään itseään sen verran, että sai katsottua heihin silmäkulmallaan. ”Syöksin sen äpärän mustan sielun syvälle meren pohjaan. Päästäkää… päästäkää Kapura. Hänen tapauksensa saa kyllä käsittelyn, mutta… se, mitä Matorolle tapahtui, ei ainakaan liity siihen.”
Se tuntui vakuuttavan Samen, ja hän nyökkäsi syvään. Selakhi nyökkäsi vielä Tawalle ja asteli sitten takaisin taukohuoneeseen.
Tawa käveli väsyneen ryhdittömin askelin Visokin ohitse ja katsoi tämän silmiin. Sitten hän jatkoi matkaa kohti oman toimistonsa avonaista ovea.
Todellinen Tawa oli niin paljon väsyneempi kuin se, joka oli nostanut hänet kuilun pohjalta. Visokki ei tiennyt, mitä ajatella näkemästään.
Jotenkin hän sai silti pakotettua itsensä perään. Visokki käveli ohi avonaisen taukohuoneen ja näki Samen puhuvan jotain Kapuralle, jota Snowie yhä rutisti tiukasti.
Silkkiverhot liehuivat Tawan toimiston avonaisesta ikkunasta sisään valuvassa vedossa. Täysi pannullinen teevettä höyrysi vielä sivupöydällä. Tuuli nousevien aurinkokaksosten maisemasta hälvensi ilmaan nousevaa höyryä. Tawa asteli ikkunan luokse ja painoi sen kiinni.
Visokki rojahti voimattomana Tawan toimiston lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän uskalsi nostaa katseensa siitä keltaisen toan silmiin.
”Nyt heti paikalla”, Tawa kivahti, ja huolta täynnä olevat unettomat silmät tuijottivat Visokkiin. ”Kerrot mitä siellä tapahtui.”
”Minä… minä yritin nähdä totuuden.”
Visokilla ei ollut kykyä ymmärtää, miksi hänen sanomansa sai Tawan reagoimaan siten, miten tämä reagoi. Keltainen toa värähti voimakkaasti ja katsoi Visokkiin tavalla, josta Visokki näki, kuinka pahoin tämä voi.
”Älä tee niin”, tämä pudisti päätään, ”älä yritä tehdä niin. Siitä on yleensä pelkkää harmia.”
”Minä… minä ymmärrän ehkä.”
”Visu”, Tawa sanoi painaen kämmenensä silmiään vasten, ”Koko maailma on sillä tapaa sekaisin nyt ja minulla… minulla ei ole vastauksia, ja ne vastaukset joita tarjotaan vaikuttavat… lähinnä niin kauheilta, että minä en tarvitsisi niitä ollenkaan.”
Visokki nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisesti. Hän ei voinut tietää, mitä Tawa oli kokenut muutaman viimeisen päivän aikana. Niin perusteellinen oli heidän välisensä hiljaisuus ja railo ollut, että hän uskoi hyvin, että Tawa ei olisi välttämättä kertonut hänelle, vaikka jotain erityisen kauheaa olisi käynyt.
Ja hän ymmärsi, että mitä hänen tuntemuksensa Tawaa kohtaan nyt sitten olivatkaan, tällä oli oikeutus tuntea samoin tämän yön tapahtumista.
”Minä sain joitakin vastauksia”, hän sanoi. ”Minä uskon, että ne ovat vastauksia, joita kaipasin, mutta… vika oli ehkä vastaanottajassa.”
Tawa oli pienen hetken hiljaa.
”Mi-minulla ei ole nyt varaa menettää ketään, ymmärrätkö sinä?” Tawa sanoi itku kurkussa. ”Ei nyt. Ei tänään.”
Visokki vain nyökkäsi. Heidän keskustelunsa joidenkin päivien takaa sattui yhä, eikä hän uskaltanut ottaa askeltakaan. Ja jotkut niistä totuuksista, joita hän oli päässyt syvällä verkostossa vilkaisemaan, olivat olleet liian vaikeita.
Tawa näki sen. Hän epäröi hetken, mutta lopulta käveli hiljaa Visokkia kohti ja kumartui alas. Sitten toa sulki hänet halaukseen. Enemmän kuin aikoihin Visokki toivoi, että hänen kehonsa olisi jotenkin sallinut siihen liittymisen. Tai edes sen näyttämisen, että hän halusi sen tapahtuvan.
”Meillä on niin paljon puhuttavaa”, Visokki sanoi lopulta hiljaa. ”Minä… tiedän kuinka pahalta tämä kuulostaa, mutta minä sain sieltä irti paljon. Niin paljon, etten edes ymmärrä, enkä tiedä, haluanko ajatella sitä enempää. Ja… minun… minun pitäisi kysyä sinulta jotain.”
Sanat olivat vaikeita. Tawa kuuli sen.
”Minustakin meillä on paljon puhuttavaa”, Tawa sanoi silmät kiinni ja pää vasten Visokin kuorta. ”Mutta minua kuule kiinnostaa nyt aamuviideltä aika vähän jutella minkään sortin punaisista miehistä.”
Visokin sirkkelihampaiden välistä pääsi epämääräinen surahdus. Hän… jopa vähän säikähti sitä, kunnes tajusi, että oli ehkä taas nauranut.
Hän oli unohtanut, miltä se tuntui.
Sanat, joita Visokki siihen sanoi, tuntuivat tarpeettomilta. Mutta hän puhui ne silti.
”Niin, no. Voimme me kai… puhua vaikka ihan mistä tahansa muusta.”
”Niin. Ihan mistä tahansa.”
”Ihan… mistä tahansa.”
”Päätänän päätänä”, Tawa mutisi poski hänen otsallaan. ”Ei tämä nyt näin vaikeaa ole. Kysyinkö minä nyt sinulta sitten ikinä sitä suosikkikukkaa? Kai sinä nyt jonkun nimen edes tiedät?”
”Minä… kyllä pidän aika paljon petunioista. Mutta jotenkin tuntuu, että nekin ovat nyt tämän yön jälkeen vähän pilalla.”
”Miten niin?”
”Avde… hän antoi ymmärtää, että ne… äh, en tiedä. Liittyi johonkin aika isoon ja käsittämättömään.”
Tawa tuhahti.
”Kuules nyt. Petunioita ei pysty pilaamaan mikään.”
Visokilla oli tarve näyttää kykenevänsä hymyilemään. Vaikka hän ei halunnut sitä tai kokenut siinä järkeä… jokin ajoi häntä silti siihen haluun. Ja… ehkä se välillä riitti. Vaikka hän ei edes väittänyt enää tuntevansa naista, jolle hän olisi hymyillyt. Ei hän tiennyt, oliko koskaan oikeasti tuntenut parasta ystäväänsä.
Se sai silti nyt riittää. Hänen paras mahdollinen ystävänsä rutisti häntä kovempaa käsittämättömien mysteerien yössä. Kysymyksien kysyminen olisi pilannut sen hetken.
”Jos tuntuu siltä että tarvitset jonkun jolle puhua, psykologi Radukow tulee töihin kahdeksalta. Hän työskentelee toisessa kerroksessa”, Janife sanoi kun kaksikko saapui Jäätutkijan asunnon ovelle.
”Selvä… kiitoksia avusta”, 273 sanoi väsyneenä.
”Eipä mitään! Hyvää loppuyötä!” hoitaja toivotti.
Nainen vielä nyökkäsi hyvästiksi ennen kuin lähti ripeästi astelemaan takaisin kohti sairaalasiipeä. 273 katsoi hetken tämän perään, kunnes kaivoi oven avaimen takkinsa rintataskusta.
Hansikoidun käden painama ovi kolahti kiinni – hän oli pyytänyt hoitajalta uudet hanskat ja joutunut tyytymään hoitajien käyttämiin suojahansikkaisiin. Valepukeutunut olento seisahtui hetkeksi hämärään, joka hyväili huoneen asukin silmiä tämän naamion takana. Ainoa huoneeseen pääsevä valo loisti kiinni vedettyjen verhojen välistä.
Jäätutkija tallusti hitain askelin huoneensa poikki ikkunan luo. Hän raotti vihreitä verhoja varovaisesti, jolloin valo pääsi tulvimaan huoneeseen. Aamuauringot sarastivat viimein horisontissa. Jälleen kerran auringot nousivat uuteen päivään. Miksipä ne eivät olisi nousseet. Eihän mitään ollut lopulta tapahtunut.
273 jäi tuijottamaan sokaisevia taivaankappaleita.
Jäätutkija olisi istunut sängylleen, ellei hänen koko kehonsa olisi ollut puutunut istumisesta. Hän tunsi koko olonsa todella ristiriitaiseksi. Hän oli väsynyt — ei ruumiillisesti, mutta henkisesti.
Kysymykset eivät loppuneet kysymällä. Olivatko he onnistuneet? Oliko Rakentaja voitettu? Olivatko Tarip ja mielimaailma turvassa? Mitä loisille oli tapahtunut?
Kelvin räpäytti silmiään, ja Makutan pojan punaiset silmät välähtivät hänen edessään.
273:n väsynyt katse alkoi kierrellä pienen huoneen seinillä. Kaikki oli aivan kuten hänen herätessään keskellä yötä. Kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista, kuten oikeasti kuuluikin. Se sai 273:n varmaksi ainakin yhdestä asiasta.
Hän oli hereillä. Hän oli selvinnyt.
Nazorakin katse kiinnittyi hänen hansikoituun käteensä. Hän katsoi sitä hetken kuin arvioiden, halusiko hän tarkistaa sitä. Lopulta näppärät sormet vetivät hanskan pois, ja hän kohotti kämmenen eteensä. 273 katsoi sitä sanomatta sanaakaan.
Se oli valkoinen.
Huokaisten hän sulki silmänsä ja rojahti sängylleen. Täydellisessä hiljaisuudessa hän saattoi hetken kuvitella kuulleensa kynnekkäiden jalkojen marssin linnoituksen pihalta.
Mutta silloin hän alkoi kuulla jotain odottamatonta.
Nimittäin musiikkia. Hämmentävänpuoleista tanssimusiikkia.
Ja sielunsa silmin hän näki, kuinka lattiassa avautui luukku, josta nousi hiljalleen pyöreä koroke. Jostain ilmaantui valokeila, joka kohdistui korokkeeseen ja valaisi tämän mukana nousevan hahmon. Kattoon ilmaantui kuin taikaiskusta discopallo, joka värjäsi koko tilan lämpimillä väreillä.
Ja tämä kaikki tapahtui vain Jäätutkijan mielessä. Korokkeella hilluvalla makutalla oli omituiset tanssiliikkeet.
”Ha, ha, ha, ha!” tämä huudahteli musiikin tahtiin lannettaan hämmentävästi heiluttaen. ”Luulitko, että kuolin, häh? Luulitko, että minut voi tappaa, HÄH?”
”Ma-MANU!?” omaan mielimaisemaansa pudonnut nazorak aukoi suutaan sanoja vailla. ”Sinä elät?! Mitä sinulle tapahtui? Mi-missä sinä olit?”
Makuta hyppäsi alas korokkeelta, joka hänen siltä poistuttuaan vetäytyi takaisin lattian sisään.
”Otin turpaan insinööriltä — ei hienoin hetkeni — mutta käytin hyväkseni syntyneen hämmingin ja varastin ihan helvetin kaiken sen pirulaisen datan! HA HA HA, KUKA NYT NAURAA, MULKERO?”
273 ei tiennyt, ollako iloinen vai vihainen. ”O-olisit voinut palata auttamaan meitä! Matoro haavoittui oikeasti ja minulta katkottiin sormet!”
”Sormesi ovat ihan kunnossa”, Manu hörähti. ”Ikävä se Maton juttu, joo. Mutta valitettavasti koneeseen palaaminen sillä tavalla kuin me sinne alun perin menimme, ei ollut enää mahdollista. Olisin toki voinut ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja tuhota Kapuran kaiken aivotoiminnan, mutta se olisi ollut varmaankin epäsuotava vaihtoehto.”
Nazorak ei sanonut mitään. Hän risti neljä kättään rinnalleen kyllästyneenä ja kääntyi selin makutaan.
”No, mikäs on?”
”Sinä… sinä tapatit Arboun pelastaaksesi itsesi!” Jäätutkija sihahti.
”Niiin saatoin tehdä. Kysymyksesi osoittaa, että itse et olisi tehnyt samaa valintaa.”
”Oliko se sitten ainoa keino?! Uskon, että olisit jollakin makuta-tempulla saanut itsesi pelastettua…”
”Kiinnyitkö sinä siihen muistopiraattiin?” Manu kysyi yllättyneenä.
”Oli hän parempaa seuraa kuin sinä.”
”No nyt ammutaan kovilla”, makuta tuhahti. ”Sitä matoralaista ei ole enää olemassa. Tilanne on kuin kiintyisit mielikuvitusystävääsi ja surisit sen kuolemaa.”
”He osoittivat olevansa itsenäisesti ajattelevia olentoja. Miten heidän kuolemallaan on vähemmän merkitystä? Hän pelasti minut, ja koin koko matkan hänen kanssaan. Miten sellaiseen ei voisi kiintyä?”
”Siinähän se onkin, kun ne eivät olleet itsenäisiä ajattelevia olentoja! Ne olivat vain Kapuran ajatuksia, joten kaikki, mitä näit, oli Kapuraa.”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät.”
Jäätutkija ei vastannut, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vain tuijotti makutaa ristiriitaisin tuntein. Ja makuta jatkoi:
”Oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Pienen hiljaisuuden jälkeen 273 huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
Nazorak ei ollut uskonut, että tämä aamu voisi muuttua enää huonommaksi. Makuta nyökkäsi tavalla, joka oli jotain ymmärtäväisen ja syyttävän väliltä.
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
273 tyytyi nyökkäämään. Hän harkitsi kertovansa makutalleen Rakentajan mielen tapahtumista, muttei lopulta ollut valmis siihen.
Tawa istui huonoryhtisesti lattialla Visokin edessä nojaten omaan työpöytäänsä. Sylissään tällä höyrysi kupponen teetä. Tämän katse oli lasittunut siihen seinään, joka nyt sattui olemaan vain sopivasti edessä.
Visokki könötti hänen jalkojensa päällä hädin tuskin hereillä. He eivät olleet juuri puhuneet.
”Tiedätkö”, Visokki sanoi yhtäkkiä.
”Tietäisinpä.”
Visokki pyöräytti silmiään.
”Anteeksi. Niin mitä?”
”Minä en ole ihan hirveän varma, mikä kaikki tuosta äsken kokemastani tapahtui. Mikä osa siitä oli unta… ja mikä todellisuutta, mikä todellisuutta, joka oli tullut uneksi, ja mikä unta, joka oli tullut todellisuudeksi.”
”Niin no, ehkä se oli kaikki vain pahaa unta”, Tawa sanoi siemaisten teetä. ”Ja Kapura on oikeasti murhanhimoinen lasinsirupuukottaja. Joka etsi vain syytä tehdä sen, mitä halusi aina tehdä.”
”Voi ei. Se olisi kyllä ihan todella tyhmä käänne.”
”Liian tyhmä?”
”Minä en tiedä enää. En minä tiedä, olenko koskaan tiennytkään.”
Tawa laski kätensä Visokin päälaelle.
”Niin, minä ymmärrän kyllä jotenkin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, mitä unet saavat tekemään. Unet ja unelmat. Minä uskon, että… tavalla tai toisella uniin istutetut toiveet tulevat aina jollain tapaa todellisiksi. Käsinkosketeltaviksi.”
Tawa pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, ja sitten siemaisi lisää teetä.
”Liian syvällistä tähän aikaan. Pitäisi mennä vain takaisin nukkumaan.”
”Ei, kyllä minä ymmärrän. Ja minä haluan uskoa siihen. Mutta… minä haluan uskoa jonkun ihan muun kuin Avden unelmiin.”
”Ei niiden täydy olla vain hänen”, Tawa sanoi. ”Ei hänellä ole sellaiseen erityisoikeus.”
Visokki olisi halunnut sanoa siihen jotain, jonka hän jätti sanomatta. Hän ei voinut sille mitään, että vuosikaudet täydellisessä utopiassa, jossa kaikki oli mennyt hyvin, tuntuivat hänelle yhtä todelliselta muistolta kuin heidän ensitapaamisensa. Hänellä oli enemmän muistoja Tawan kanssa käydyistä keskusteluista viime ajoilta unessaan kuin todellisessa maailmassa.
Eniten hänen yllään langetti varjoaan se, että se kaikki oli ollut valhetta, ja totuus jotain paljon pelottavampaa. Muisto sekä Tawasta että Avdesta seisomassa majakan huipulla Nimdan sirun vieressä palasi hänelle, eikä hän voinut puskea sitä pois. Ei etenkään hohdetta Tawan sirua kohtaan suuntaamasta haltioituneesta katseesta.
Muisto sirun hohteesta kylmäsi häntä kovempaa kuin mikään kummitus voisi.
Visokki tiesi, että Tawa näki, kuinka jokin vaivasi häntä. Sähkön toalla kesti selvästi hetki keksiä, miten muotoilla lauseensa.
”Kuule, vaikka hän olisi istuttanut sinun pääkoppaasi mitä tahansa kamalaa…”
Tuo lause kuitenkin keskeytyi, kun hän huomasi Visokin yskivän kuin tukehtuen.
”… tuota… kaikki kunnossa?”
Toa säikähti, tuijotti ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä ja alkoi paremman tekemisen puutteessa takoa tätä jonnekin keskiselkään.
”Mitä? Mitä nyt? Mitä tapahtuu, Visu?”
”Minä, minä en…”
Tawa takoi ja takoi Visokin alaselkää. Jos hänestä se oli äsken tuntunut pahalta, nyt hän iski hurjalla voimalla. Visokin silmistä näki kivun. Sirkkelihampaat nykivät ja surisivat kuin jumittuva moottori, ja lopulta…
… hirvittävällä surahduksella Visokin kidoista kolahti lattialle jotain pientä, kovaa ja vihreän liman peittämää.
Molempien naisten katseet nauliutuivat siihen, eivätkä sanat ottaneet muodostuakseen.
Punaisen Miehen lähetys oli saapunut. Reitti, jonka se oli valinnut saapuakseen epätodellisuudesta todellisuuteen, ei ollut ollut ylevin mahdollinen.
273 oli hetken istunut sängyllään hiljaa.
”Tiedätkö sinä, mitä lopulta tapahtui? Onnistuimmeko?” 273 kysyi. Makuta mietti vastausta hetken ja sanoi sitten:
”En usko, että konemies potkaisi tyhjää, mutta toisaalta Kapura on kyllä varmasti vapaa hänestä Visokin käsittelyn jälkeen. Eli miten sen nyt ottaa, jos tavoitteemme oli vapauttaa Kapura koneiden hallinnasta, kaipa me onnistuimme. Kaikeksi onneksi sain kuitenkin mitä halusinkin ja tiedän nyt varmasti, miten edetä seuraavaksi.”
Tawan toimiston lattialla, vihreän liman peittämänä ja keskellä Visokin yskösten lammikkoa, lojui valkoisesta metallista irti silpaistu pala, joka hohti himmeää sinistä hohdetta huoneeseen.
Sirun pinnassa oli kirjain muinaisella kielellä.
Gamma, joku muu olisi osannut sanoa.
Sen sijaan Visokki ja Tawa sanoivat molemmat jotain paljon vähemmän arvollista.
”Mitä helvettiä.”
”Mitä täyttä helvetin pyllysirkusta.”
Heräilevä Nöpö katsoi korinsa vierelle laskeutuneeseen siruun ja vinkaisi.
Keskellä päivänsarastusta kurotti sininen siru yhä kasvavan vapauden hohteen heidän rikkinäiseen maailmaansa. Visokki oli herännyt, mutta hänestä tuntui, että tämä uni oli tullut häntä todellisemmaksi.
Ja mikä kone tämän kaiken taustalla nyt kulkikaan, se oli kaapannut heidät mukaan tervetulotoivotuksia lausumatta.
”Eli… mitä me teemme seuraavaksi?” kysyi Jäätutkija.
”Me, Kelvin hyvä, noudatamme alkuperäistä ideaani eli lähdemme eräänlaiselle… löytöretkelle.”
”Löytämään mitä?” nazorak ei aavistanut hyvää.
Nazorak-pesän tiedesiiven kyljessä sijaitsevien asuintilojen hulppeimmassa sviitissä kuului sihahdus ja kolahdus, kun unikapselin vihertävä kansi lyötiin väkivaltaisesti auki. Vaaleanruskea, lähes hiekansävyinen, käsipari työntyi ilmaan toisen käsiparin nostaessa omistajansa istuma-asentoon. Hädissään tiedemies haukkoi kapselin ulkopuolista ilmaa, kuin olisi ollut tukehtumassa.
Tohtori 006 henkäisi vielä viimeisen kerran, ennen kuin ymmärsi missä oli. Sitten hän huokaisi ja vetäytyi vielä soikean nukkumissijansa sisään. Kantta hän ei sulkenut. Siinä hän sitten tuijotti valkeata kattoa ajanjakson, joka saattoi olla jopa useita kymmeniä minuutteja.
Hän sai nykyään paremmin unta, mutta painajaiset eivät vieläkään jättäneet häntä. Nukkuessaan hän näki yhä uudestaan ja uudestaan entisten tovereidensa runnellut ruumiit, näiden auki viilletyt ja aivoista puhtaaksi kaiverretut pääkopat sekä verestä lähes lainehtivan lattian. Hän näki Sinisten käsien poistuvan labran ovesta. Ja hän näki Makuta Abzumon liekehtivän katseen ja krokotiilinvirneen, joka kutsui häntä nimeltä.
Stephen… tiede ei odota.
006 nousi kapselistaan ja astahti huoneensa kylmälle lattialle. Hänen henkilökohtaisissa asuinsijoissaan oli unikapselin lisäksi työpöytä, joka oli peittynyt epäolennaiseen paperityöhön ja muutamaan hassuun robotiikkakokeiluun. Robottiosia lojui myös lattialla, joskin hyvin järjestäytyneissä ja keskitetyissä kasoissa molemmin puolin pöytää. Kaikenkaikkiaan huone oli varsin siisti.
Tutkija käveli henkilökohtaiseen pesutilaansa ja peseytyi suihkussa. Sen jälkeen, itsensä kuivattuaan, hän venytteli hieman ja puki sitten päälleen laboratoriotakkinsa. Päivät olivat sulautuneet yhteen, ja viikot tuntuivat välillä matelevan ja välillä kiirehtivän hänen edessään. Pesän uumenissa pysytellessä ei oikein voinut selvittää edes vuorokaudenaikaa aurinkoin asemista. Täytyi vain luottaa koneen sykkeeseen.
Mitähän ohjelmaa tälle päivälle oli luvassa? Vai viikolle? Kenties kuukaudelle. Hänelle, Uuden sukupolven parissa työskentelyä jälleen kerran. Imperiumille? Vaikeampi kysymys. Hän oli kieltämättä hieman pudonnut tapahtumien kulun seuraamisen matkasta keskittyessään Uuden sukupolven valmisteluun yrittäen samalla olla muistuttamatta itseään sen hirveästä syntyprosessista, joka vainosi hänen uniaan.
Sen verran hän oli ehtinyt seurata, että tiesi Imperiumin melko vastikään, vain noin viikko sitten – vai oliko se kaksi viikkoa sitten? Kolme? – saaneen käännettyä Bio-Klaanin sabotointiyrityksen tätä itseään vastaan, mikä oli ilmeisesti ollut melko suuri voitto, ainakin moraalisesti. Lisäksi tiedustelupalvelu tutki jotain omituista uutta osapuolta, joka oli yrittänyt puuttua tähän operaatioon. Ilmeisesti Kenraali oli katsonut sopivaksi myös tulittaa tämän osapuolen edustajia raskaalla tykistöllä.
006 siirtyi työpöytänsä ääreen tutkimaan aikataulutettuja velvollisuuksiaan. Tälle päivälle näytti olevan luvassa hieman vapaata Uudesta sukupolvesta – luojan kiitos – ja…
Tarkemmin ajateltuna ei. Ei hän halunnut kiittää luojaansa ja katui jo pelkkää ajatusta. Onneksi ajatteleminen oli nykyään sallitumman tuntuista kuin ennen. Ei ollut makutaa tunkeutumassa hänen tajuntaansa ja väkivaltaisesti riistämässä hänen yksityisiksi tarkoitettuja aatoksiaan. Agentit 019 ja 020 olivat olleet hänen nähdäkseen kateissa jo pitkään, vaikkakin tiedustelupalvelun johdolla varmaankin oli tarkka kuva näiden sijainneista. Ehkäpä Direktiivi 6:n toteuttaminen oli lähellä? Hän ei näitä agentteja joka tapauksessa ollut nähnyt pesässä hyvään aikaan. Ja parempi niin, sillä muita akuutteja uhkia ajattelulle hän ei kyennyt nimeämään. Ellei sitten…
006 nielaisi. Ylikersantti 1034 oli yhä vihollisen sotavanki. Hän oli uhrannut useita ajatuksia potentiaaliselle panttivankien vaihtamiselle – Imperiumilla kun oli myös vankeja, jotka vihollinen varmastikin haluaisi takaisin –, mutta hän ei tietenkään ollut se, joka niistä asioista päätti. Hänellä oli hyvin vähän sananvaltaa sota-asioissa, elleivät ne liittyneet hyvin tiukasti tieteeseen. Eikä hän olisi tohtinut edes ehdottaa asiaa Kenraalille.
Tohtori 006 havahtui oveensa kohdistettuun koputukseen.
”Sisään”, hän henkäisi ja piilotti kaikista herkkäluontoisimmat muistiinpanot pöydän laatikkoon. Ihan vain varmuuden vuoksi.
”Kas, 402”, hän totesi nähdessään sisään astelleen alaisensa. ”Mitä asiaa?”
”Arvoisa tutkimusten johtaja”, tutkija 402 sanoi varovaisen virallisesti, ”arvelin, että teidän olisi hyvä tietää eräs asia.”
006 kohotti kulmaansa epäileväisenä.
”Asiahan on niin, että… se yksi Makuta Abzumon… öh, alaisista, saapui aikaisin aamulla takaisin pesään pitkän poissaolon jälkeen.”
Makutan nimen mainitseminen aiheutti 006:n selkäpiissä vilunvärähdyksiä.
”Ahaa?” hän tokaisi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
”Ajattelin, että haluaisitte tietää”, 402 tuumasi. ”Viime näkemältä se oleskeli makutan entisten tilojen läheisyydessä. Anteeksi, että häiritsin.”
Alempiarvoisen tutkijan kiirehtiessä pois tämän esimies pohti, olisiko hänen tosiaan huomioitava asia jotenkin. Ehkä olisi paras kohdata tulija, ennen kuin se pyrkisi kohtaamaan hänet. Sitä paitsi makutan entiset tilat olivat nyt Uuden sukupolven käytössä, joten olisi paras tehdä selväksi, ettei makutan palvelija ollut enää tervetullut sinne. Ei sillä, että tätä olisi päästetty sisään ilman asianmukaisia kulkulupia, mutta Abzumon luomuksilla oli paha tapa murhata viattomia kansalaisia, jos nämä sattuisivat niiden mestarin tahdon tielle. Kyllä, ehkä asia pitäisi tarkistaa – ihan yleisen turvallisuuden nimissä. Hän nousi tuolistaan ja asteli ovelle. Suotuaan vielä nopean vilkaisun huoneeseen hän sammutti valot ja astui ulos ovesta.
Pesän sisimmät osat olivat yllättävän hiljaisia tänään. Vain muutama vartija pyöri rutiinitarkistuskierroksella, muutoin ketään ei tullut vastaan. 006:n asuintilasta ei ollut järin pitkä matka tiedesiiven siihen osaan, jossa Abzumo oli ennen tehnyt moraalisesti arveluttavia kokeitaan. Hän muisteli yhä kauhulla, kun makuta oli laittanut hänet ottamaan DNA-näytteen useasta päättömästä matoralaisruumiista. Yrittäessään karistaa epämiellyttävät ajatukset mielestään hän saapui käytävälle, jonka varrella sijaitsivat Uudelle sukupolvelle varatut tilat, ja totta tosiaan: tilojen ovien edessä seisoikin jämäkkä metallinen hahmo, jonka pään virkaa toimitti lasikupoli.
Voi ei, tohtori ajatteli ja tiedostamattaan hidasti kävelyvauhtiaan. Ei hän.
Ei Harmaassa Aineessa nazorakin mielestä mitään vikaa ollut, päinvastoin – kyseessähän oli miellyttävä ja ystävällinen heppu. Mutta lasikuvun alle, jonne hänen katseensa väkisinkin eksyi hetkeksi, säilötyt aivot olivat elävä muistutus kuukausia sitten sattuneista kauhuista.
”Tohtori”, Aine totesi virkeän iloisesti ja pyörähti rullaluistimillaan paikallaan pysyen häntä kohti. ”Mukava nähdä teitä.”
”Samoin”, 006 vastasi totuudenvastaisesti. ”Teitä ei ole näkynyt pesässä aikoihin.”
”Se on totta. Olen ollut matkoilla. Tiedäthän, valtiaani tahtoa toteuttamassa.”
”Aivan”, nazorak totesi poissaolevasti.
Hetken hiljaisuuden jälkeen hän havahtui jälleen mietteistään ja totesi: ”Niin, valtiaasi tahtoa. Saanko tiedustella, miksi jaksat toteuttaa hänen tahtoaan yhä hänen kuolemansa jälkeen?”
Aine olisi hymyillyt, jos tällä olisi ollut siihen tarvittava välineistö.
”Uutisetko eivät vielä tavoittaneet sinua? Hassua!”
”Mitkä uutiset?”
”Herramme ja valtiaamme Makuta Abzumo on noussut kuolleista!”
006:n sydän jätti varmasti ainakin kuusi lyöntiä välistä.
”Sepä… sepä mukavaa”, hän yskäisi. Miksi, voi miksi? Eikö tämä koskaan lopu.
”Uskon, että sotilasjohto haluaa tarkempia yksityiskohtia”, Aine sanoi iloisesti. ”Siksi odottelen tässä. Tämä on tuttu paikka.”
”Mitä hän puuhailee nykyään?” 006 kysyi, vaikkei varsinaisesti halunnut tietää. Se, ettei hän halunnut tietää, ei nimittäin tietenkään tarkoittanut, etteikö hänen olisi ollut hyödyllistä tietää.
”Hän auttaa vanhaa ystävää tiedeprojektissa”, Aine vastasi. ”Ja lisäksi heillä on eräs yhteinen vihulainen hoideltavana. Sen jälkeen liittoumamme imperiuminne kanssa yhteinen hyvä lienee jälleen prioriteetti numero yksi!”
”En malta odottaa.”
Tohtoria oksetti. Hän varmisti vielä Aineen tietävän, ettei tällä ollut asiaa laboratorioihin, ja lähti sitten takaisin kohti asuinsijojaan. Ehkä oli parempi mennä takaisin nukkumaan ja katsoa, näyttikö maailma paremmalta paikalta huomenna. Vaikka eihän se näyttäisi.
Hän pysähtyi sijoilleen, ennen kuin oli edes ehtinyt käytävän päähän. Ehkä olisi kuitenkin parempi mainita.
”Herra Aine”, hän huokaisi ja kääntyi takaisin ystävällisten aivojen ohjaamaa androidia. Tämä kääntyi vastavuoroisesti takaisin hänen puoleensa, vaikka heidän välillään olikin nyt useita kymmeniä metrejä.
”Ehkä on parempi”, tohtori jatkoi, ”että pysytte poissa… jaloista. Uuden sukupolven jaloista.”
”Niin, pyysittehän minua pysymään ulkona labrasta”, Aine tuumasi.
”Ei vain se. Uusi sukupolvi on lähes valmis. ’Yltiöharjoitus’ lähestyy, ja suosittelen pysymään poissa sen tieltä.”
Tutkimattomia olivat Harmaan Aineen tuntemukset, sillä tämän ollessa vaiti oli hyvin hankala päätellä mitään tämän ajatuksista. Lopulta tämä nyökkäsi ja sanoi:
”Valtiaani on oleva iloinen, että hänen projektinsa on saatettu loppuun. Hän odotellee mielenkiinnolla, miten olette viimeistellyt sen. Olette varmasti kunnioittanut hänen… perintöään.”
006 katsoi Harmaata Ainetta, ja ikävä tunne hiipi hänen sisuksiinsa.
Minä en ole kuin Abzumo, hän muistutti itseään. Se oli aina välillä hyvä jopa sanoa ääneen, ettei sitä unohtanut. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen ottaa Aineen sanat uhkauksena puuttua projektiin, ellei sen suunta miellyttänyt makutaa. Hän kuitenkin tahtoi uskoa olennon hyväntahtoisuuteen ja jätti tämän sanoissa piilevän vaaran sikseen. Hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa takaisin kohti asuinsijojaan.
Ennen kuin hän ehti vetäytyä huoneeseensa, lähetti keskeytti hänen matkansa.
”Tohtori 006”, kiireestä hengästynyt juoksupoika puuskutti.
”Niin?” huokaisi tohtori ovensuussa seisoen.
”Teidät on määrätty tutkimaan jotain.”
”No se ei ole uutta.”
”Tuhkasaarella. Niin pian kuin mahdollista.”
”Kenen käskystä?” tohtori kysyi, vaikka pystyi jo pelkästään oman numerosarjansa perusteella rajaamaan ehdokkaat viiteen henkilöön.
”Kenraaliluutnantti 003:n… pyynnöstä, ei varsinaisesti käskystä.”
Jälleen vaikutti siltä, että sankaruutta ja kunniaa oli jaossa vain rajallisia määriä. Kaukana etelässä, suuren vuoren toisella puolella, taisteltiin. Joukko-osastot marssivat voittoisasti kohti etelää, pistimet tanassa ja kiväärit laulaen. Kuulemma.
Täällä sen sijaan…
Pysähtyneisyys piti huonetta miehityksessään ja kolmatta viikkoa putkeen. Huonetta, tai ehkä oikeammin luolaa, valaisi ainoastaan yksi kattoon kiinnitetty valokivi, sekin himmeä, tilan tunnelmaan sopivan väsynyt. Ulkoseinä oli paksu ja kivinen, ja sen keskellä sijaitsivat rautaiset pariovet. Muut seinämät olivat kaivettua moreenia hirsillä tuettuna. Syvemmälle pesään johtava tunnelikin muuttui siloitellummaksi vasta tuntien marssin jälkeen, eihän sentään ollut syytä tuhlata hyvää rakennusmateriaalia näin syrjäisen huoltoreitin ehostamiseen. Vartioon komennetut sotilaatkaan eivät olleet varsinaisesti kurssiensa kärkeä.
Nazorak-vartiomiehet 11215 ja 11231 istuivat lyhyellä puisella penkillä, kaksikosta ensimmäinen vastuullisesti konepistoolia alakäsissään puristaen. YY tyytyi roikottamaan henkilökohtaista asetta vyöllään – eihän sentään ollut niin, että täällä olisi tapahtunut mitään kuitenkaan. Ylimääräisen ammuslaatikon hän oli ottanut jalkojensa tueksi, niin että sotilas sai suoristettua koipensa.
”Kuinka kauan vuoronvaihtoon?” 11215 rikkoi lähes tunnin jatkuneen hiljaisuuden.
Hämärässä tunnelissa oli liki mahdotonta arvioida, missä kohdassa kiertoaan vuorokausi oli. Himmeä valokivi sitä ei kertonut. 11215 vilkaisi rautaovia. Välittömästi niiden takana odotti ulkoilma ja luonto, sekä kaksoisauringot – tai ehkä mahdollisesti tähtitaivas – valmiina paljastamaan kellonajan.
”Hoaah…” 11231 haukotteli. ”Taitaa olla niin, että paikallaanoloseikkailumme on vasta puolitiessä. Tarkistan.”
Nazorak tunki kätensä vyönsä taskuun, ja tunnusteli. Pian hän löysi mekaanisen laitteen, jonka liki äänettömän raksutuksen hän tunsi sormenpäissään. Rytmi kertoi vuorokaudenajasta.
”Jep”, hän varmisti. ”Neljä tuntia vielä.”
Ja niin oli, että tämän pohjoisrinneläisen huoltokäytävän suuaukon vartiotilassa ei tapahtunut mitään. Ei tuntiin, eikä toiseen. Kolmantena tuntina sitten tapahtuikin, ja sekös vartioita hätkähdytti.
Kaksikko nousi seisomaan, ja kääntyi kohti ovea. 11215 tähtäsi aseellaan huoneen oviaukon suuntaan, ja 11231 kaivoi esiin radiota. Hän varmisti, että laite oli oikealla taajuudella, ja vei kapistuksen suunsa korkeudelle. Juuri kun hän oli aloittamassa raporttiaan, ääni kuului taas.
Se oli… jyskytystä? Jonkinlainen metallinen ääni, aivan kuin jotain olisi iskeytynyt rautaisia ovia vasten.
11215 poisti varmistimen.
11231 yritti raportoida tilannetta komentokeskukseen. Signaali oli kuitenkin heikko.
Jyskytys toistui kolmannen kerran.
”Mikä se on?” konepistoolia puristava Nazorak vinkaisi.
”E-ei aavistustakaan!”
Seuraava huoneen täyttävä ääni ei kuitenkaan ollut jyskytystä ovelta. Radiopuhelin 11231:n kourassa heräsi eloon: ”-o, päästäk- -yt -hänet sisään!”
Nazorak säpsähti laitteensa äkillistä toimimista, mutta palautui pian tilanteen tasalle. ”En kuullut, voitteko toistaa?”
Rahiseva radio puhui taas. ”Ei noin arv- -rasta voi jättä- -dottamaan! Avatk- ovi!”
Nazorak-kaksikko vilkaisi toisiaan. Molemmat nielaisivat, ja 11231 kuittasi saadut ohjeet. Hän aloitti varovaisen etenemisen ovelle, hänen taisteluparin pitäessä asetta valmiina – ei täydessä tähtäyksessä, mutta kuitenkin korkeassa asennossa. Kun 11231 oli päässyt lähes ovelle, metallinen ääni kumisi jälleen. Nazorak ei kuitenkaan enää säikähtänyt, vaan jatkoi määrätietoisesti eteenpäin. Hän laski kätensä lukolle, ja teki, mitä komentokeskus oli määrännyt. Kahva kääntyi, ja ovi narahti auki.
Samassa valo tulvi tunneliin, ja molemmat vartiomiehet nostivat yhden käsistään silmiensä suojaksi. Aurinkojen kultaiset säteet täyttivät tilan paljastaen samalla vuorokaudenajan. Nyt oli mitä ilmeisimmin aikainen aamu, sotilaiden ja palvelusväen jaettu kirous. Vaakasuoran aamuaurinkojenpaisteen keskellä seisoi myös suuri hahmo, toinen nyrkki uutta koputusta varten kohotettuna. Jykevä olento kuitenkin huomasi auenneen oven ja laski kätensä.
Kumpikaan nazorakeista ei ollut nähnyt tätä tummanharmaata olentoa aiemmin. Sen keho oli suonimaisten putkien peitossa, ja sen vartalossa oli kummallisia, kiemuraisia koristeita. Aluksi nazorakeista näytti siltä, kuin olennolla ei olisi ollut lainkaan päätä, mutta sen rullattua hieman lähemmäs, he huomasivat sen torson yläosan kupolin, ja sen sisällä vellovat aivot.
”Oletteko kuulleet luojamme ja vapahtajamme Makuta Abzumon ylösnousemuksesta?” Harmaa Aine kysyi pirteästi.
Kotipesässä oli harvoja sellaisia osia kuin Tiedustelupalvelun nimetön, kartaton alue aivan heidän imperiuminsa sydänkäytävissä.
Suurimmassa osassa pesää tuntui ja näkyi elämä. Työläiset ja sotilaat kulkivat niitä, ja seinistä saattoi nähdä jonkun työteliäiden hakuniskujen jäljet. Kammioissa saattoi haista sienien imelä tuoksu, ja monin paikoin sulattojen lämpö sai ilman väreilemään. Saattoi törmätä oveen, jonka kolhua oli korjailtu vasaroimalla siitä entistä rumempi.
Mutta ei täällä.
Nimettömällä osastolla ei ollut elämää. Nimetön osasto näytti hädin tuskin elävien tekemältä. Sen muodot olivat täydellisen suoria ja sileitä. Jokaisen askeleen ääni kaikuili ympäriinsä kuin vangittu peto, joka ei päässyt minnekään.
Arkkiagentti muisti ensimmäisen kerran, kun hän oli astellut niillä käytävillä. Silloin kammottavimmalta asialta oli tuntunut puhtaasti se fakta, että moinen osasto oli olemassa. Sen sijainnin tiesi vain aniharva, vaikka se sijaitsi keskellä Pesän tiheiten asutettua keskustaa. Sen todellisesta laajuudesta harvalla oli käsitystä: vaikka 007 oli joutunut asioimaan siellä silloin tällöin, ei hän uskaltanut väittää tuntevansa puoliakaan alueen pohjapiirroksesta.
Ne osat, jotka hän tunsi, olivat tarpeeksi kammottavia. Hän ei halunnut tietää enempää siitä, mitä Siniset Kädet osastollaan tekivät. Osastolla ei ollut toiminut ketään sitten agentti 086:n eroamisen.
Se oli luultavasti parasta.
Ovet reagoivat hänen liikkeeseensä ja avautuivat. 007 ei tiennyt, millä ne identifioivat hänet – tai identifioivatko ylipäätään. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt, vaikka ne olisi päästäneet sisälle kenet tahansa. Mihin tarvitsee turvatoimia paikassa, joka on rakennettu pelosta?
Tila, johon hän saapui, tunnettiin niiden kourallisen asiasta tietävän parissa ”Sinisenä hangaarina.” Se oli musta, yksinkertainen ja suora, aivan kuten kaikki muukin osastolla. Ainoa esine, joka tilassa oli, sai Arkkiagentin kääntämään katseensa välittömästi. Käsien ajoneuvo palasi aina takaisin. 007 ei tiennyt siitä paljoa. Hetkenä, jona hän oli tajunnut, mikä sitä ohjaa, hän oli päättänyt, ettei selvittäisi enempää. Hänen työnkuvansa oli tieto, eivät painajaiset.
Kun hän asteli pimeyden halki, hän saattoi tuntea pilotin kuolleiden silmien seuraavan häntä hitaasti. Nazorakit eivät yleensä pelänneet pimeää, tai sitä minkä se kätkee, mutta Arkkiagentin oli pakko nopeuttaa tahtiaan. Epämukava olo muistutti aivan liikaa pelkoa, eikä hän halunnut myöntää pelkäävänsä jotakin Pesän syvimmissä ja turvallisimmissa osissa. Ajoneuvo oli kenties kaikkein kammottavin asia, mikä liittyi Sinisten Käsiin. Hän ymmärsi kybernetiikan – se oli tieteenala, jonka parissa sadat insinöörit puursivat päivittäin. Hän ymmärsi muistinpyyhintäteknologian funktion – hän jopa tiesi, että se tosiaan oli heidän itse kehittämäänsä. Mutta… hän ei kyennyt selittämään itselleen ajoneuvoa.
007 ei kokenut montaa asiaa epäeettiseksi, mutta elävä reaktori pakotti hänet venyttämään moraalikäsityksensä äärimmilleen.
Sinun ei kuulu tietää, hän rauhoitti itseään. Se ei auttanut karkottamaan sitä hyytävää tosiasiaa, että hän oli sen olennon kanssa samassa tilassa. Ne olivat hänen työnsä harvoja hetkiä, joina hän olisi halunnut vain juosta pakoon minkä jaloistaan pääsi.
Sinisen hangaarin käytävä tuntui ikuisuuksien mittaiselta kunnes se loppui. Mustia seiniä ei saattanut erottaa pimeydestä, ja hän olisi törmännyt oveen, ellei se olisi avautunut itsekseen.
Huoneen ensisijainen ominaisuus oli humina, joka ei ollut tavanomaista tietokoneen rauhallista ääntä. Siinä oli jotakin väärää, kuten kaikessa sillä kirotulla osastolla. Jos 007 keskittyi kuuntelemaan, tietokoneen taustakohina oli melkein kuin jonkin elävän huokailua. Hän ei halunnut ajatella sitä. Tietokone ja sen naapurihuoneen kokoinen virtalähde olivat tarpeeksi suuria pitämään sisällään mitä tahansa.
Aika käydä töihin, Arkkiagentti tuumasi. Hänen oli pakko vielä vilkaista olkansa yli, mutta ovi oli kiinni.
Hän oli satavarma, että jos avaisi sen, ajoneuvon olento tuijottaisi häntä suoraan silmiin. Se taatusti piti katsetta ovessa. Mitä muutakaan se olisi voinut tehdä? 007 huomasi naksuttelevansa leukojaan hermostuneena. Hän yritti keskittyä ja laski tietokoneen vierelle salkkunsa. Sen salpojen naksautus oli pieni siivu rutiininomaisuutta.
Aika käydä töihin, hän toisti itselleen ja loihti Käsien tietojärjestelmän henkiin.
Hänen muistiinpanoissaan – huolimattomasti hädin tuskin ymmärrettävällä mustekynän jäljellä tehdyissä – oli lukuisia kysymyksiä, joista tärkeimpänä oli: ”MISTÄ S.K. OVAT?”
Jos oli pienikin mahdollisuus, että Käsistä löytyy jotain epäilyttävää, Kenraalin pitäisi saada tietää se. Tietenkään se ei ollut 007:n virallinen aihe – se oli lähestulkoon kielletty aihe, jopa hänelle. Virallisesti hän tutki edelleen sitä, miten Organisaatio E oli tiennyt niistä. Se oli tutkimuksen myötä tuntemattomalle osapuolelle annettu nimitys. Jos hänen oli ylipäätään mahdollista löytää tietoa siitä, saattoivatko ulkopuoliset tietää Käsistä, ainoa paikka saada se selville oli Käsien oma tietokanta.
Todennäköisesti se, mihin hän pääsi koneella käsiksi, ei todellakaan ollut kaikki. Sen informaatio oli aivan liian katkonaista ja epätarkkaa ollakseen kaikki, mitä Käsillä oli. Luultavasti hekin noudattivat imperiumissa hyvin tavanomaista käytäntöä: jos se ei saa päätyä vääriin käsiin, älä kirjoita sitä ylös.
Tiedustelupalvelussa sanontaan usein lisättiin, että mikäli sen kirjoittaa ylös, siitä pitää syyttää muita. Ainoa, joka ei niin voinut tehdä, oli Arkkiagentti. Hetken harkittuaan hän päätti laskea kynänsä ja pitää huolen siitä, ettei hänen vierailustaan jäisi todisteita minnekään muualle kuin hänen silmälappunsa taakse.
Tietokoneelle oli arkistoituna sadoittain yksinkertaisia tekstejä, enimmäkseen tehtäväraportteja. Niistä ensimmäiset ajoittuivat Setar-Dekin taisteluun lähes tulkoon yhtä pitkälle kuin imperiumin kirjoitetut lähteet ylipäätään. Siniset Kädet olivat mahdollisesti imperiumin vanhin organisaatio. Ne olivat taatusti vanhempi kuin moderni tiedustelupalvelu. Tiettävästi oli vain neljä nazorakia, jotka olivat alkuperäisiä. 001, 002, 019 ja 020 olivat ainoat, joiden numeroilla ei ollut ketään heitä aiemmin. Kaikki muut olivat tulleet myöhemmin, ja alkuperäiset johtoportaan hahmot olivat kadonneet ajan hämärään.
Luultavasti Käsien toimesta.
Arkkiagentti ei epäillyt hetkeäkään, etteikö myös häntä olisi vain hävitetty historiankirjoista, jos hän olisi ikinä päätynyt Kenraalin epäsuosioon.
007 selasi raportteja puolittaisella silmällä, mutta hänen oli hankala keskittyä. Mitä enemmän hän ajatteli huonetta, sitä enemmän se häntä hirvitti. Ainoa valonlähde oli pari sinisiä näyttöjä, ja niiden hienoisessa kajossa saattoi nähdä johtoparvien peittävän puolta huoneesta kuin jokin elävä rihmasto. Hän yritti olla kuuntelematta koneen huminaa, sillä mitä enemmän hän siihen keskittyi, sitä varmempi hän oli sen olevan peräisin jostakusta. Hän lähes erotti sanoja. Sanoja, joilla ei ollut merkitystä tai mieltä, mutta sanoja yhtä kaikki. Hän olisi vain halunnut täyttää huoneen terveellä, valkealla valolla, mutta miksipä hän olisi ottanut mukaan lamppua vain vieraillakseen tietokoneella?
Ei tarvinnut lukea monen sodan tehtäväraportteja saadakseen yleiskuvaa Käsien toiminnasta. He olivat olleet osallisena joka ikisessä sodassa, jonka Imperiumi oli käynyt, mutta Käsillä oli hädin tuskin operatiivista historiaa sotatoimissa. Käytännössä kaikissa konflikteissa heidän ensisijainen tehtävänsä oli aina ollut löytää Direktiivi 6.
Muistinpyyhintä oli toissijainen tehtävä.
Ainoastaan Visorak-sodissa Käsillä oli suurempi sotilaallinen rooli. Siitä 007 oli jo valmiiksi jollakin tavoin perillä. Kädet olivat olleet ainoa keino vastata Elämän viejien kykyyn mutatoida, indoktrinoida ja saastuttaa. 007 ei tiennyt tarkkaan, miten se oli toiminut, sillä hänellä oli aiheesta vain edeltäjänsä kirjanpito. Niistä ilmeni kuitenkin, että Kädet olivat toimineet jopa osana armeijan organisaatiota sodan pahimmat vuodet.
Visorakit olivat myös yksi niistä harvoista armeijoista, joita kohtaaminen Nazorak-imperiumin kanssa ei ollut hävittänyt viimeiseen yksilöön. Oli siis mahdollista, että Organisaatio E oli saanut tietonsa Käsistä araknidiarmeijalta. Se loisi asiaan Makuta-kytköksen, eikä 007 lainkaan pitänyt siitä suunnasta.
Toisaalta Makutain veljeskunta oli yksi niistä organisaatioista, jolla olisi kyky järjestää tapahtunut. Mikäli Veljeskunta haluaisi toimia heitä vastaan, olisi mahdollista, että he turvautuisivat värvättyihin sotureihin peittääkseen jälkensä. Makuta Abzumokaan ei ollut enää yhteyksissä Imperiumiin.
Veljeskunta vaikutti siis jopa mahdolliselta selitykseltä. Taatusti parhaimmalta tähän asti. Kuka muu olisi voinut saada tietoa visorakeilta?
007 kävi läpi muutkin raportit, mutta ei kyennyt löytämään konfliktia, josta löytyisi mielekäs linkki. Suurin osa nazorakien vihollisista ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi merkittäviä tai kyvykkäitä – eikä tarpeeksi pitkäikäisiä.
Tietysti oli mahdollista, että Kädet itse olivat yhteistyössä jonkun tahon kanssa, tai vähintäänkin jättivät tämän tahon pois tietokannastaan. Pelkästään sen ajatteleminen sai Arkkiagentin katumaan välittömästi. Hän puoliksi odotti oven aukeavan ja kirkkaan valon pyyhkivän hänen päästään kaiken, mikä oli saanut hänet kyseenalaistamaan Kädet.
Kun se ei tapahtunut niiden sekuntien aikana, 007 jatkoi kerettiläistä ajatuskulkuaan: mikäli Käsillä oli jotakin salattavaa, ne pystyisivät siihen. Miten kukaan saattoi tietää varmaksi, ettei olisi vain menettänyt tiettyjä muistoja? Oli täysin mahdollista, että Arkkiagentti oli tonkinut nämä samat tiedot aiemminkin, mutta ei vain muistanut sitä… koska se oli pyyhitty häneltä. Oli täysin mahdollista, että Kädet olisivat manipuloineet jopa Kenraalia. Pelottavaa kyllä, se selittäisi hänen pakkomielteensä Direktiivi kuuteen. Ei ollut erityiseen luonteenomaista 001:lle olla niin takertunut johonkin niin… mytologiseen. Direktiivi kuusi ei suoraan edesvaikuttanut imperiumin selviytymistä ja kasvua, vaan saattoi jopa olla aktiivisesti vastoin imperiumin periaatteita.
Arkkiagentti pakotti itsensä katkaisemaan sen ajatuskulun. Se… se tuntui maanpetokselta.
Hän päätti keskittää ajatuksensa seuraavaan kysymykseen: Organisaatio E:n ja Käsien teknologian suhteeseen. Sanojen ympärillä hänen vihkossaan oli lukuisia kysymysmerkkejä. Oli epäselvää, kuinka paljon Organisaatio E tiesi muistinpyyhintäteknologiasta, mutta he olivat mitä ilmeisemmin ymmärtäneet sen uhan. Se oli perusteltua: täydellinen muistojen pyyhkiminen oli tiettävästi ainutlaatuinen kyky, jota ei pystytty jäljentämään ainoallakaan naamiolla tai kiekolla. Tiedustelupalvelu oli tehnyt aikanaan oma tutkimusta aiheesta itsenäisesti, mutta lähes kaikkien traditionaalisten muistinpyyhintämenetelmien hävittämät ajatukset oli mahdollista palauttaa psykologisilla menetelmillä.
Ei Käsien.
Hän tiesi. He olivat yrittäneet.
Vuosia sitten
”Te ette siis onnistuneet”, 007 totesi enimmäkseen itselleen. Hän ei ollut kiinnostunut tutkijasta, joka kiiruhti selittämään hänelle koetta. Sen sijaan hän halusi nähdä koekaniinin.
”Emme. 11735 ei muista kohdepäivän tapahtumia.”
11735 oli ollut tuiki tavallinen kirjanpitäjä, kunnes hän oli ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Hän ei tietenkään itse sitä tiennyt, sillä valo oli pyyhkinyt sen muiston hänen hermokudoksestaan. Hän näytti kovin onnettomalta sellissään. Toki se oli nazorak-asumistoksi sangen viihdyttävä, eikä poloinen edes tiennyt seinien näyttävän kaiken heidän suuntaansa. Hän istui pöytänsä ääressä ja luki kirjaa, mutta vilkuili silloin tällöin ovea. Hänen katseensa oli lyöty ja pelokas.
”Ja te olette yrittäneet kaikkea?” 007 kysyi. Hänelle ojennettiin paksu raportti.
”Kävimme läpi koko psykologian kirjon keinoja. Lavastimme tilanteen uudelleen, pakotimme hänet uudelleenkokemaan traumaattisia muistojaan. Yritimme puheterapiaa.”
Arkkiagentti laski katseensa papereista. 11735 oli vain muutaman metrin päässä, mutta välissä oli kaikelta eristävä seinä. Hän ei tiennyt, missä oli ollut edelliset kuukaudet. Ainoa, mitä tiedustelupalvelu oli hänelle kertonut, oli hänen harvinainen sairautensa. Tietenkään hän ei saisi päästä muuhun yhteiskuntaan, hänhän voisi vaikka levittää tartuntaa.
Periaatteessa tämän väärän tiedon pohjalta 11735 oli täysin hyväksynyt vankeutensa. Totta kai hän, oli, hän oli uskollinen kansalainen – hän toki auttaisi, jos se tarkoittaisi vaarallisen taudin nujertamista.
Ei 007 välittänyt epäeettisistä kokeista. Se, mikä sai hänet silloin tällöin surumieliseksi oli sen lojaaliuden pettäminen, jota hänen alaisuudessaan tehtiin jatkuvasti. Toki, he toimivat kaikessa imperiumin hyväksi, mutta monesti täysin viattomat kansalaiset saivat maksaa hinnan. 11735:lla oli ollut mukava työ ja ystäviä. Nyt hän oli traumatisoitunut loppuiäkseen, joka tulisi luultavasti olemaan paljon odotettua lyhyempi.
Se oli imperiumin ikuinen ironia: koneen moitteeton toiminta vaati silloin tällöin sen sääntöjen rikkomista. Aina ei riittänyt, että oli ollut täydellinen pikku työläinen. Sattuma ja mielivalta riittivät pilaamaan elämiä kaikesta yhtenäisyyspropagandasta huolimatta. Se oli kirjaimellisesti tiedustelupalvelun tehtävä. He rikkoivat kaikkia imperiumin lakeja, jotta muiden ei tarvitsisi.
Arkkiagentti havahtui äkkiä ajatuksistaan. Tutkija jatkoi selostustaan:
”… kun mielitiede ei toiminut, kävimme läpi biokemian keinot. Yritimme stimuloida aivoja sähköllä ja useilla psykedeeleillä. Testasimme useita kokeellisia aineita. Kykenimme jopa kokeilemaan joitakin eksoottisempia voimallisia artifakteja.”
”Mutta Käsien kädenjälkiä ei pystynyt kumoamaan?”
”Kaikella kunnioituksella, arkkiagentti… kyse ei välttämättä enää ole minkään palauttamisesta. Jos muistot voisi palauttaa, me olisimme pystyneet siihen.”
”On kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuin koehenkilö ei olisi milloinkaan tavannut Sinisiä Käsiä. Neurologisesti katsoen sitä ei ole tapahtunut.”
Se oli vastaus, mitä 007 oli pelännyt.
”Aivan, selvä. Tätä on hyödytöntä jatkaa. Vapauttakaa hänet ja tuhotkaa kopiot tuloksistanne. En halua, että kukaan saa koskaan tietää meidän tutkineen tätä.”
”Mutta… emmehän me tehneet mitään kiellettyä, herra arkkiagentti? Onko tuhoaminen tarpeellista?” projektijohtaja parahti.
”Mikä tahansa Käsiin liittyvä on suurella todennäköisyydellä kiellettyä”, Arkkiagentti sanoi ja iski salainen-leiman raportin päälle. Se katosi nopeasti hänen salkkuunsa. ”Kiität minua vielä, 176. Kuvittele, mitä tekisi urallesi, jos joku saisi tietää, että tutkimme parannuskeinoa Sinisiin Käsiin.”
Nykyhetki
007 oli myöhemmin hakenut ylitutkijan tutkimusraportin projektista, johon teknologia perustui. 006 vakuutti, että aiheesta oli tieteellistä dataa, mutta se ei ole saatavilla. Tietenkään se ei ollut saatavilla. Sellaiset hetket saivat kiroamaan yhden numeron eroa enemmän kuin koskaan.
Imperiumin johto oli täynnä juonittelua ja salailua, ja vain hän oli valmis myöntämään sen. Jopa 006:n harmiton ulkokuori piilotti taakseen salaisuuksia, joilla voisi kaataa imperiumin.
Niin hän ainakin perusteli itselleen, miksi piti huolta pysyäkseen perillä myös ylempiensä salaisuuksista. Hierarkiaan oppi suhtautumaan vain numeroina, kun oli kivunnut tarpeeksi korkealle.
Sitä paitsi… Kädet eivät edes olleet hänen yläpuolellaan arvojärjestyksessä. Toki hän sai epäillä alaisiaan mistä hyvänsä. Hän olisi ollut surkea agentti, ellei olisi epäillyt.
Aina kannatti kokeilla onneaan ja tutkia, olisiko Käsien tietokannassa mahdollisesti jotakin heidän voimistaan ja tieteestä näiden unohduksen takana. Kitiinisormi ei ehtinyt painaa hakua matkaan, sillä näytöt muuttuivat puhtaan sinisiksi. Fontti oli pelkistetyn yksinkertainen.
“PYYDÄMME”, ilmestyi vasemmanpuoleiselle näytölle kirjain kerrallaan. “ODOTTAMAAN”, oikeanpuoleinen jatkoi.
007 nielaisi ja yritti pitää itsensä rauhallisena. Hän nousi ylös ja asteli nopeasti ovelle.
Se ei avautunut hänelle.
Älä huoli, hän selitti itselleen. Et ole tehnyt mitään väärää. Ainoastaan ajatellut. Eiväthän ne voi tietää ajatuksiani?
Eiväthän?
Hän yritti työntää ovea auki, mutta se ei hievahtanutkaan. Siinä ei ollut kahvaa, ei avainkoodia, ei mitään, mikä olisi ollut hänen kontrolloitavissa. Tietokoneen humina kuiski hänelle entistä kovempaa. Hetken tukahdetun pakokauhun jälkeen hän huomasi monitorien elävän jälleen. Kuva latautui pikselirivi kerrallaan.
Agentti asteli lähemmäs, varovaisesti kumarassa. Hän tarrasi kiinni näytön reunasta ja katsoi epäuskoisena sille muodostuvia pikseleitä.
Kuva… oli rakeinen ja epäselvä, kuin hyvin vanhoilla kameroilla otettu. Siitä ei voinut erottaa, oliko kyseessä mustavalkokuva vai oliko sen kuvaama maailma mustavalkoinen. Suola-aavikolla ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia, jotta 007 olisi voinut sanoa siitä mitään.
Kuvat alkoivat vaihtua. Ensin ne olivat vain kuvia autiomaasta, vailla merkitystä tai tapahtumia. Pian alkoivat kuvat tuhosta ja raunioista, kun autiomaa näytti… hajoavan kappaleiksi. Taivaan värisiä kuiluja oli auennut sen pintaan.
Se taivas oli harmaa, mutta Arkkiagentti ei uskaltanut arvata, mitä se tarkoitti. Ei se ollut mitään… mistä voisi olla olemassa valokuvia.
Dianäytöksen paikan vei hetkeksi tehtäväraportti, joka ilmestyi kirjain kerrallaan näytöille.
VASTARINTA: PUHDISTETTU
ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN
Tekstin päälle välkähti irvokas lähikuva silpoutuneista hahmoista. Olennot olivat harmaita ja epätarkkoja. Ne muistuttivat kooltaan toia, mutta niiden anatomiaa ei voinut tunnistaa miksikään olemassaolevaksi lajiksi. Viimeinen otoksista oli pilalla, ja sen esittämistä hahmoista erottui hädin tuskin siluetteja. Agentin huomio ei kuitenkaan kohdistunut varjoihin reunoilla, vaan kuvan keskiosaan. Valo oli polttanut sen puhki, eikä tämä valo ollut valkoista.
Se oli mustaa, ja se kertoi niiden löytäneen sen.
Arkkiagentti 007 tuijotti yönmustaa aurinkoa, joka paistoi hänen silmiensä edessä. Se täytti hänet kauhulla, joka ei ollut enää primitiviistä pimeänpelkoa. Tämä kauhu oli sellaista, jota pakoon ei päässyt edes kirkkaimmassa auringonvalossa.
