”Avde lähetti meille toisen toan”, Arkkiagentti murahti kuin ohimennen ja nojasi adjutanttinsa pöytään melko epäsotilaallisesti.
Pöydän takana Yliagentti 057 nyökkäsi, suoristi ryhtiään (vaikka se oli yleensä moitteeton joka tapauksessa), viimeisteli kirjoituskoneluiskan sen rivin ja katsoi sitten esimiestään. 057:n eli ”Särmän” nousu tiedustelupalvelussa oli ollut melko ilmiömäinen ja herättänyt kyllä närää, mutta 007 tunnisti lahjakkuuden missä sen näki.
Tämä oli nimitetty Pesän Sisäisen Tiedustelun (PSIT) varapäälliköksi Seiskan siunauksella, ja tämän rooli oli vain kasvanut Sonnenradin viedessä enemmän ja enemmän Seiskan aikaa ja huomiota hänen tavallisimmilta velvollisuuksiltaan. Käytännössä 057:sta oli muodostunut Seiskan esikuntapäällikkö, jos asevoimien puolelta lainattua termiä sopi käyttää tiedustelu-organisaatiossa.
”Näin litteroinnin kuulustelusta, arvon arkkiagentti”, 057 vastasi. ”Otin vapauden vilkaista, oliko meillä tästä Toa Sheelikasta mitään muuta. Hänen ’tapauksensa’ on tullut esille ainakin yhdessä klaanilaisen sotavangin kuulustelussa.”
Hän ojensi lyhyen sivun Seiskan eteen, joka vilkaisi sen läpi ylimalkaisesti. Siinä oli muutama sellainen yksityskohta, joita Sheelika ei ollut maininnut kuulustelussa, mutta ei mitään erityisen tärkeää.
”Niin. Hän on selvästi koulutettu vakooja, kaukana sellaisista toista joiden kanssa olemme yleensä tekemisissä”, Seiska sanoi ja raapi leukaansa.
”Jos enemmän toia toimisi kuin me toimimme, he olisivat paljon suurempi uhka”, 057 vastasi. ”Toa Sheelikan on täytynyt saada hyvin poikkeuksellista koulutusta jostakin.”
”Avdella on ystävänsä”, Seiska murahti. Ja heitä oli täysin mahdoton valvoa, kummatkin tiesivät. Tiedustelupalvelu oli vetänyt tarpeeksi monta vesiperää yrittäessään seurata Punaisen Miehen tai tämän juoksupoikien liikkeitä.
”Haluatteko minun tutkivan Toa Sheelikaa?” 057 kysyi. ”Sonnenrad vaatii kaiken huomionne.”
Vanha nazorak huokaisi. Hän oli saanut parit hyvät yöunet, mutta tilanne ei ollut varsinaisesti hellittänyt. Sonnenradin johto ja kontaktin ylläpitäminen Sinisiin Käsiin oli jotakin, mitä hän ei voinut delegoida kenellekään muulle. Lisäksi uneksijoiden organisoiminen vei suuren osan Tiedustelupalvelun parhaasta väestä. Yliagentti 018 oli käytännössä johtanut Pesän Ulkoista Tiedustelua (PULT) yhä itsenäisemmin viime viikkoina, ja samaa saattoi sanoa Särmästä ja sisäisestä tiedustelusta.
”Kunnianarvoisa totuusministeri otti välittömäksi tavoitteekseen liehitellä toan puolelleen”, Seiska sanoi, ja äänestä saattoi kuulla ivan häntä kahta numeroa ylempää kohtaan. ”Kolmonen on eittämättä samassa jonossa.”
”Jos toa osaa asiansa, hän hyväksikäyttää esikunnan sisäisiä jakolinjoja hankkiakseen liittolaisia ja tietoa”, 057 sanoi.
”Niin”, Seiska vastasi. ”Mutta miksi?”
Särmä oli hetken hiljaa.
”Meillä ei ole mitään syytä uskoa, että Avde olisi aktiivisesti vihamielinen Imperiumia kohtaan”, hän lopulta sanoi melko varovaisesti. ”Mutta hän eittämättä hyötyy meidän epäyhtenäisyydestämme. Meillä ei ole vieläkään aavistustakaan hänen tarkoitusperistään.”
”Niin. Emmekä tiedä myöskään, miksi toa toimii Avden kanssa. Minusta tuntuu, että Avde järjesti meille koko asian tuhlatakseen aikaamme ja laittamaan meidät varuillemme samalla, kun hän itse puuhaa jotakin tärkeämpää, mistä meillä ei ole aavistustakaan.”
Seiska pohti hetken ajoitusta. Oliko Avde voinut tietää Koodi Sinisestä? Miksi hän järjesti vakoojan pesään juuri, kun Sonnenrad oli alkanut?
Liian monta sattumaa lakkaa olemasta sattumia. Organisaatio E:n toteuttama yllätyshyökkäys kummitteli vielä 007:n mielessä ratkaisemattomana mysteerinä.
”Jos saan ehdottaa”, Särmä sanoi. ”Nähdäkseni meillä on parhaat kortit voittaa Toa Sheelikan luottamus. Mikäli hän ajattelee kuin vakooja, hän on täällä hankkimassa informaatiota. Meillä on lähtökohtaisesti enemmän informaatiota kuin totuusministerillä tai ilmavoimien komentajalla – tai millään muullakaan taholla Pesässä. Me voimme vaihtaa tietoja. Informaatiota informaatiosta.”
Seiska naksutteli leukojaan mietteliäänä. Tämä oli juuri se syy, miksi hän Särmästä piti. Vaikka tämä vaikutti olemukseltaan kuolettavan tylsältä ja muodolliselta esikuntaupseerilta, hänellä oli tietty… uhkapelurin tyyli, jossa ei kyselty liikoja ohjesäännöltä (muussa kuin pukeutumisessa).
”Saat järjestää asian, Särmä”, 007 sanoi. Hänen ei tarvinnut sanoa muuta. 057 kyllä ymmärsi kaikki muut asiaan liittyvät näkökulmat, eikä jättäisi mitään todisteita siitä, että Tiedustelupalvelu ehkä vaihtaisi tietoa vieraan tahon kanssa.
”Suoraan sanottuna… minä en tiedä, kuinka paljon tällä on enää väliä. Sinä kyllä ensimmäisenä ymmärrät, että minä en ole innostunut palopuheiden toistamisesta, mutta emme ole milloinkaan olleet näin lähellä lopullista voittoa. Se on vielä raadannan takana, mutta… se on jotakin aivan uutta, Särmä. Jotakin, mitä sinä tai minä emme osanneet edes kuvitella. Tämä on ehkä viimeinen sotamme. Koskaan.”
Nuori nazorak katsoi esimiestään tuntosarvet yllätyksestä ylhäällä.
”Ette tosiaan ole kyyninen itsenne, arvon arkkiagentti. Oletteko aivan varmasti työkunnossa?”
Äänensävystä kyllä ymmärsi, että se oli tarkoitettu vitsiksi.
”Paremmassa kuin koskaan”, Seiska sanoi, ja valehteli ainostaan hieman.
Särmä nyökkäsi.
”Yliagentti 018 halusi nähdä teidät”, hän sanoi vielä. Seiska ymmärsi välittömästi, että ohjesäännön mukaan 057:n olisi pitänyt priorisoida 018:n määräykset ja välittää viesti saman tien… mutta tämä oli antanut asian olla. Ei ihme, että 018 tuntui kokevan, ettei tosiasiassa ollut Tiedustelupalvelun varapäällikkö, vaikka numeronsa puolesta olikin toiseksi korkein.
No, ainakin hänellä oli silti loputtomasti enemmän valtaa kuin konttoristi 019:llä ja arkistoija 020:lla, joiden tehtävä oli lähinnä lämmittää Sinisten Käsien numeroita väestötietojärjestelmissä.
”Saimme erän aivan uutta energiajuomaa. Siinä on vielä enemmän piristeitä kuin tavanomaisissa. Otin vapauden tilata sitä. Viime viikkojen kulutuksen perusteella Imperiumien salaisuuksien varjeleminen vaatii loputtomasti kofeiinia.”
Seiska naurahti väsyneesti. ”Hemmetin hyvä.”
Samalla kun heidän toverinsa nukkuivat Sonnenradin kapseleissa, operaatiota pyörittävä väki pysyi valveilla lähinnä piristeillä. Siinä oli ironiaa, mitä hän arvosti.
Yliagentti Kahdeksantoista piti majaa Tiedustelupalvelun operatiivisella osastolla vain parin käytävän päässä Arkkiagentin omasta toimistosta. Johtaja ohitti psykologisen ja elektronisen sodankäynnin osastot. Vastaan tulevat sinivisiirit tekivät kunniaa Seiskalle tämän nähdessään, mutta tiedusteluosastossa oli silmiinpitävää tietty epäjärjestelmällisyys. Se jakautui moniin alaosastoihin, joilla oli melko laajat vapaudet toimia oman tehtävänsä toteuttamisessa, ja yksittäisten osastojen ja solujen johtajille oli huomattava valta, joka ei usein seurannut numerosarjoja vaan toimenkuvia ja persoonallisuuksia. Siitä muodostui kyllä pyramidimainen hierarkia, mutta ei sellainen, joka määrittyi yksinkertaisesti sotilasarvoilla ja numeroilla. Ei, pyramidi muodostui henkilökohtaisista suhteista ja luottamuksesta, missä Seiska oli huipulla, ja oli lopulta ainoa, joka tunsi koko verkon ja kaikki sen osat. Oli täysin tarkoituksellista, että hän oli tehnyt itsestään korvaamattoman osastonsa johtamisen kannalta.
”Ettekö te nyt HELVETTI ole vieläkään saaneet 683:n ryhmää sieltä pois?” huusi 018 puhelimeen. ”Aivan sama se minulle! Tuhotkaa kelat, jos ette saa niitä mukaan. Mutta kentälle ei ole kyllä uudestaan asiaa tuon jälkeen!”
Huoneessa oli rivi suuria pöytiä täynnä karttoja sekä Pesäsaaresta että lukuisista Imperiumin etäpesäkkeistä. Ne olivat täynnä pieniä nuppineuloja ja merkintöjä erinäisistä operaatioista, joita Tiedustelupalvelu joko organisoi tai joissa se avusti. Seiska osasi jo arvata, mitä tukikohtaa aiempi puhelu oli koskenut. Bio-Klaani ei ollut ainoa paikka, missä toa-sotureista oli harmia.
Tilassa oli tusina muutakin nazorakia, kaikki tummissa ja siisteissä esikuntahaarniskoissa. Kauluksien siniset laatat kiiltelivät. He nyökkäsivät esimiehelleen, mutta käytäntö oli, ettei töitä keskeytetty pokkurointiin. Asennossa seisomiseen oli kyllä aikaa silloin, kun ei tehnyt mitään olennaisempaa.
Tuntui ironiselta, että niinkin tärkeällä organisaatiolla kuin Imperiumin tiedustelupalvelulla oli jatkuva pula työvoimasta. Sinivisiirit vitsailivat usein, että syynä oli Puhtauspoliisi ja muut tyhjänpäiväiset kyttäysporukat, jotka kilpailivat samoista resursseista. Todellisuudessa Puhtauspoliisissa oli hyvin vähän sen kaliiberin nazorakeja, joita Tiedustelupalvelun tärkeissä tehtävissä palveli. Moni tiedustelu-nazorak oli tietysti sitä tarkoitusta varten kasvatettu, sillä tehtävässä suoriutuivat parhaiten ne, jotka olivat jossakin sotilaan ja tiedemiehen välimaastosta. Tämän lisäksi 007 pyrki kaappaamaan lahjakkuuksia sekä armeijan että yliopiston palveluksesta. Mutta mikään ei muuttanut sitä tosiasiaa, että Tiedustelupalvelun henkilöstövaatimukset olivat todella korkeat, jopa perustehtävissä toimiville agenteille. Se vaati tiettyä luonnetta ja järkähtämätöntä vakaumusta. Ketä tahansa luutnanttia ei voinut päästää käsittelemään edes vähäisempiä Imperiumin salaisuuksista, ei vaikka tämä olisi valmistunut miten parhailla arvosanoilla.
Ei, sinivisiirinä toimiminen vaati poikkeuksellisen yhdistelmän fanaattista uskoa mutta pragmaattista ymmärrystä tosiasioista. Pelkkä usko oli typerää ja pelkkä pragmaattisuus epäluotettavaa.
”Mitään Organisaatio E:stä?” Arkkiagentti kysyi 018:lta. Tämä nyökkäsi kunnioittavasti. 018 oli kunnioitettavan kokoinen hahmo, jolla oli ollut aikanaan ura erikoisjoukoissa. Yli 60 onnistunutta kenttätehtävää oli jotakin, millä harva agentti saattoi kerskailla, vaikka agentti 720 taisikin olla ohittamassa 018:n tällä menolla. 018 oli edennyt aina Tiedustelupalvelun varapäälliköksi, vaikka vielä toisinaan johti tärkeimpiä ulkomaailmaan suuntautuvia kenttäoperaatioita henkilökohtaisesti. Hän oli nimenomaan mies, joka piti silmällä Imperiumin ilmiselviä vihollisia, näiden vahvuuksia ja toimia. Hän ajatteli sodan numeroin, kuten Kenraali, ja sellainen mies oli paikallaan juuri siinä tehtävässä.
”289 kaiveli niitä vihjeitä mitä olitte saaneet”, varapäällikkö vastasi. ”Mutta ei siinä pitkälle päästy. Se on Veljeskunta, sano minun sanoneen.”
Arkkiagentti nyökkäsi, mutta ei ollut erityisen vakuuttunut. Hän kääntyi katsomaan tilannepöytää 018:n edessä. Toisinaan oli terapeuttista vain antautua sotilastiedustelun arkisille ongelmille kaiken maailman kryptisen sotkun sijaan. Mutta viime päivinä… kaikki aika, mitä hän ei käyttänyt Sonnenradin parissa kalvoi häntä. Direktiivi kuusi oli prioriteetti yksi, niin Kenraali oli teroittanut hänelle.
Hän silmäili yhden raportin pöydältä. Sekin perustui valtavaan määrään Metastaasin kuvaamaa aineistoa, ja näytti… ilmeisesti uuden laivan, joka kuului Kenraali Gaggulabiolle. Kuulemma siellä oli jotakin salaista, koska Gaggulabio ei ollut asiasta halunnut puhua asiasta tiedustelleelle laivaston huoltoupseerille ja oli sanonut, että se oli vain ”näitä perus hommia.” Seiska oli tottunut jättämään ne asiat omaan arvoonsa, sillä ”Kenraalista” oli hänelle hyötyä hyvänä linkkinä muuhun maailmaan. Hänellä oli tarpeeksi tietoja tuhotakseen Gaggulabio Kenraalin silmissä, jos tarve oli, mutta toistaiseksi Liekkimiehistä oli silti paljon enemmän hyötyä kuin haittaa Imperiumille. Heille oli hyvä ulkoistaa sellaisia turhia asioita kuten Direktiivi 98, minkä puolesta Seiska ei haluaisi vuodattaa tippaakaan Imperiumin verta.
Vuoroaan kärsivällisesti odottanut vankeinprosessoinnin päällikkö 063 nosti hieman kättään Arkkiagentin suuntaan ja astui tämän luokse. Hän vaikutti hyvin huolitellulta ja sotilaalliselta, mutta oli vilkaisulla selvää, ettei hän ollut juuri käynyt oikeissa sotilasoperaatioissa.
”Arvon Arkkiagentti, saimme edistystä entisen 106:n tapauksessa, mutta ette ehtineet vastata lähettämääni muistoon. Voisin-”
Entisen Eversti 106:n tapaus, Seiska irvisti. Uskomaton sotku. Hänen turvallisuuskomppaniansa oli ollut alistettu Makuta Abzumolle, ja alkujaan aivan mallikelpoinen osasto oli nopeasti hajonnut uuden esimiehensä mielivaltaan ja sadismiin. Satunnaiset teloitukset harvoin auttoivat moraalissa, Seiska mietti kuivasti. Koko homma oli päättynyt siihen, että suuri osa komppaniasta oli mennyt lakkoon – eli kapinaan – ja kadonnut metsään, ketkä olivat selvinneet hengissä. Everstin oma ruumis oli löytynyt, vaikka tätä oli jostakin syystä ammuttu singolla päähän. 106:n komppanian miehistä oli kadoksissa vielä melkein kolme tusinaa.
”Niin?” Seitsemän kysyi hieman turhautuneena 063:n oma-alotteisuuden puutteeseen.
”Niin, kapinallisten ryhmä antautui, ja heitä pidetään osastolla 3. Standarditoimintamalli olisi muistinpyyhintä, mutta Agentit 019 ja 020 eivät ole ollut käytettävissä, joten toivoisin saavani selvennyksen siihen, miten toimimme.”
”Agenteilla 019 ja 020 on tällä hetkellä käynnissä valtavasti tärkeämpi tehtävä kuin kapinallisten muistinpyyhintä. He eivät ole käytettävissä välttämättä pitkään aikaan. Kuulustelkaa, mitä saatte kapinallisista irti, ja likvidoikaa sitten. Sama pätee muihin karkulaisiin. Kuulustelutiedot agentti 225:lle, kuten tavallista.”
”Käskystä”, 063 nyökkäsi ja poistui puoliksi juoksujalkaa oman aliosastonsa suuntaan, minne oli vain pari huonetta. Vankiloiden ja työlaitosten järjestelyssä 063 oli pätevä mies, sillä siihen tarvittiin uskomattoman tylsämielinen byrokraatti, mutta muuten hän ei ollut koskaan Tiedustelupalvelun parhaimmistoa Seiskan mielessä.
”Saimme johtolangan klaanilaisten tukikohdan suhteen”, 018 yritti siirtyä johonkin, mistä hänellä oli tuloksia. ”Akustinen osasto kaappasi taistelun ääniä Länsi-Lehussa, mutta siellä ei ollut meikäläisten joukkoja. Metastaasin materiaali näyttää, että tulen toa taisteli läpi yön ryhmän kanssa jotakin vastaan. Veikkaamme, että zyglakeja – se olisi ainoa porukka, mikä tekisi tuollaista ilman, että tietäisimme.”
Pöydällä oli kuin kuittinauhaa, johon oli tulostettu valokuvia hetki hetkeltä. Ne lähinnä näyttivät kirkkaita valoja Rapulatvan myötäisesti pitkin yötä. Heillä on myös huonolaatuinen ilmakuva uudesta valosta Klaanin linnan katolla, minkä todellisesta luonteesta Metastaasin analyytikot ovat kiistelleet. Paras arvaus on lähinnä, että se on uusi, vähän erilainen ilmavalvontavalo, vaikka teknikkokapteeni 305 pitää sitä huonona selityksenä.
”Ja he johdattivat meidät tukikohdalleen?”
”No ei varsinaisesti, mutta siitä saa suuntaa, minne he pyrkivät.”
Sitten hän kohautti leveitä olkiaan.
”Tosin on pakko sanoa, että se on varmaan liian myöhäistä – klaanilaiset vaihtavat paikkaa, kun epäilevät mitään. Ne kyllä osaa tämän homman pirun hyvin. Käyttää pelkkiä lyhytaaltoradioita, ei mitään ylimääräisiä valoja, aina ilmasuojassa. Hemmetti, kun meidänkin maaväellä olisi semmoinen kuri.”
”Toimitamme Kiro-Wahin kuunteluasemalle paraikaa laitteita, minkä pitäisi auttaa”, Seiska sanoi. ”Valitettavasti asia on viivästynyt, koska Yhdentoista pioneerit ovat olleet kiireisempiä sisustamaan Kenraaliamajurin esikuntaa.”
018 naurahti hieman. Niillä numeroilla sellainenkin röyhkeys sallittiin. ”Juu, Kapteeni 641:n käämit ovat palaneet sen kanssa jo pari kertaa. Mutta no, maavoimissa ollaan vähän yksinkertaisia, ei siinä mitään, mutta ottaa päähän kun pitää tehdä meidän hommat niin perkeleen vaikeiksi.”
”No, valitettavasti en ole maavoimien komentaja”, 007 sanoi kuivasti. Hänellä kyllä oli paljonkin mielipiteitä siitä, miten paljon armeijan toiminnassa olisi parannettavaa Suurkylän seudulla, mutta kukapa hän oli Kenraalimajuri 011:n sotastrategiaa kritisoimaan. Hän kyllä ymmärsi Kenraalin näkökulman – rintamalla piti kuitenkin pitää aloite armeijan taisteluhengen ylläpitämiseksi, vaikka todellinen taistelu käytiinkin aivan toisaalla. Enemmän ärsytti pinta-armeijan pamput, jotka tehtaili operaatioita omaksi kunniakseen, ja joista yleensä seurasi lähinnä kuolleita nazorakeja kun joku toa-joukko iski niiden kimppuun erämaa-alueella.
Mutta eipä ollut Seiskan paikka puhua asiasta. Kahdeksantoista jakoi monet näistä ajatuksista, mutta ei ollut hiiskahtanutkaan niistä erään upseeriklubin tapauksen jälkeen, jossa hieman liikaa nauttinut yliagentti oli joutunut sanaharkkaan erään korkea-arvoisen pinta-armeijan upseerin kanssa. Vain Seiskan interventio oli pelastanut Kahdeksantoista uran.
Suoraan sanottuna koko pintasota tuntui Seiskasta tyhjänpäiväiseltä juuri nyt, mutta hän ei tietenkään voinut sitä sanoa kenellekään. Hän oli läpikäynyt muutoksen syvästä skeptikosta Sonnenradiin uskovaksi vain viikossa – mutta kuka muka ei vakuuttuisi jostakin sellaisesta, kun sen kerran omin silmin näki ja ymmärsi? Se ei ollut enää uskon kysymys, ainoastaan järjestelyn. Direktiivi kuusi oli nyt yksi konkreettinen rintama muiden joukossa – ja lopulta ainoa, millä oli oikeasti merkitystä. Maarintama oli enää olemassa ainoastaan Sonnenradin tukitoimena, keinona antaa uneksijoille työrauha ja näiden tarvitsemat resurssit.
Sonnenrad oli viimeinen rintama, jonka rinnalla pinta-armeijan toimet jäivät marginaaliksi Imperiumin historiassa.
Sonnenrad oli viimeinen voitto, joka vihdoin lunastaisi kaiken sen veren, mikä Imperiumin edestä oli vuodatettu.
Osasto Sonnenrad sijaitsi syvällä, niin syvissä osissa Pesää kuin vain oli. Sinne pääsi vain sitä varten tehdyillä luotihisseillä Tiedusteluosastolta sekä Nimettömältä osastolta. Kouraisi vatsan pohjasta, kun hissi kiisi alaspäin pienessä metalliputkessa. Kuin luoti aseen piipussa.
Mustan Auringon osasto oli kuin oma pieni Pesänsä. Siellä oli omat asumistilat, oma ruokala ja jopa oma elokuvateatteri ja virkailijaklubi. Mutta suurin osa tilasta oli varattu alati kasvavalle määrälle unikapseleita, ja valtavalle määrää koneita, joissa ne olivat kiinni. Kokonainen tutkimusosasto raatoi siellä Osasto Sonnenradin syvyyksissä. Imperiumin lahjakkaimmat olivat ottaneet kantaakseen erityksen taakan. Yksikään sillä osastolla palvelevista ei saisi nähdä muuta Pesää ennen lopullista voittoa, sillä riskit olivat liian suuret. Vain kourallinen Imperiumin johtoa sai vierailla osastolla. Arkkiagentti oli kaikkien yleisin vieras, sillä lukuisat asiat olivat vaatineet hänen henkilökohtaista huomiotaan. Moni osastolla oli hänen luottomiehiään, joskaan sen laajuista projektia ei tietenkään pelkällä Tiedustelun voimalla tehtäisi.
Mutta ne, jotka olivat vain lukittu Osasto Sonnenradille, olivat kuitenkin vielä samassa maailmassa kuolevaisten kanssa.
Imperiumin kirkkaimmat tähdet, ne joiden usko oli murtumaton, nukkuivat Mustin Auringoin merkityissä unikapseleissa unta, joka päättyisi ei milloinkaan.
Arkkiagentti jäi katselemaan yhtä kapseleista. Hän oli tuntenut Kapteeni 679:n tämän edellisessä elämässä. Tämä oli ollut ensiluokkainen tiedusteluryhmän kapteeni, ja taistellut monissa Imperiumin sodista. Hän oli aina uskonut siihen, että jonakin päivänä Imperiumi voittaisi maailman, ja voisi keskittyä rauhan rakentamiseen. Että Ensimmäisestä Imperiumista tulisi viimein Viimeinen. Luonnollisesti hän oli yksi niistä, jotka olivat vannoneet antavansa kaikkensa Imperiumille vajotessaan uneen.
007 ei tiennyt, miten paljon hänen toveristaan oli enää jäljellä. Ainakin kaikki heidän yhteiset muistonsa oli hävinneet – mutta 679:n sielun pitäisi olla tallella, tämän murtumattoman uskon ja vision, tahdonvoiman ja neuvokkuuden tuhon edessä. Hän näytti suunnattoman rauhalliselta kapselissa uinuessaan.
Seiska kiskoi itsensä sentimentaalisesta muistelusta ja jatkoi matkaa ohi uneksijoiden rivistön. Hän saapui kiireiseen esikuntaan, jossa valtavat tietokoneet käsittelivät dataa ja huokailivat synkästi. Jokaisella koneella oli mustapukuinen nazorak, joka sitä käytti, ja kaikkea organisoi Osasto Sonnenradin esikuntapäällikkö, laiha ja hiljainen 447, joka oli hänkin 007:n tuttu. Hän ei olisi halunnut tehtävää, mutta oli lopulta alistunut velvollisuuden kutsuun.
”Saanko edellispäivien raportit”, Seiska käski ja istuutui tyhjän pöydän ääreen. Hänelle toimitettiin monta sivua paperia.
”Hmm, pahoittelen, kommunikaatio on toistaiseksi ollut epäsäännöllistä”, kertoi 447. ”Mutta he kertovat saavansa viestikeskuksen pian toimintaan, ja keskittävät univiestintä-upseerit sinne.”
Nippu paksuja johtoja tuli seinän läpi uneksijoiden kammioista, ja ne liittyivät koko seinän kokoiseen tietokoneeseen, jossa puolestaan oli kiinni lukuisia tulostimia. Yksinkertainen näyttö pyöritti jotakin, mikä näytti siniseltä aivosähkökäyrältä, ja rulla selasi läpi uneksijoiden. Vain pieni osa heistä oli tarpeeksi harjaantunut raportoidakseen toiselta puolelta, mutta ainakaan se ei enää vaatinut vain Sinisten Käsien omaa kirottua kommunikaattoria.
Seitsemän nosti esiin viimeisimmän ja toistaiseksi laajimman tekstin.
Transkriptio Unitutkija 176:n raportista
Olemme laskeneet Viimeisen Imperiumin perustukset tuhoutuneen kuun temppelin raunioihin. Olemme nimenneet linnoitteen nimellä Irminsul, sillä siitä vielä kasvaa torni, joka tavoittelee itseään Aurinkoa – mikäli sallitte runollisuuden tällaisena historiallisena hetkenä.
Täällä kaikki on uutta, ja samalla niin vanhaa. Aivan kuin koko rotumme historia olisi valmistellut meitä tähän. Maa on karu ja raunioitunut, mutta eittämättä kaunis ja täynnä mahdollisuuksia. Sitä ei ole vaikea puhdistaa ja rakentaa meidän omaksemme. Aurinkomme siunaa meitä, ja ohjaa meidän uurrastustamme.
019 ja 020 ovat johtaneet pitkän matkan tiedustelupartioita. Kartoituksemme on kohdannut haasteita, sillä etäisyydet ja suunnat tässä maailmassa eivät vaikuta täsmällisiltä. Mutta me voimme tehdä niistä täsmällisiä.
Toistaiseksi kaukaisin partiomatka löysi reitin merelle. Monia muitakin ihmeellisiä paikkoja olemme nähneet, kuin keitaita pitkin valkoista. Ne tarjoavat meille lisää resursseja, joita hyödyntää.
Olemme jo aloittaneet infrastruktuurin rakentamisen. Olen tehnyt mittauksia maaperästä. Me pystymme hyödyntämään sen suolaa ja metalleja, kun olemme rakentaneet tarpeellisen teollisen prosessin. Kun organisaatio on tehokas, vähäkin työ riittää maailman luomiseen.
Maailman asukkaat eivät yleensä ole vaarallisia, mutta eivät myöskään yhteistyökykyisiä. Kävimme ensimmäisen taistelumme 11. päivä, kun pari ritareita asettui vastustamaan 3. Keräysryhmää. Kärsimme yhden tappion. Olemme varovaisia, kunnes saamme asetuotannon aloitettua täydessä mittakaavassa.
Niin paljon mahdollisuuksia. 239 työskentelee aurinkopaneelien kanssa virrantuotannon aloittamiseksi. Olemme käyttäneet vankeja lihasvoimana rakentamisessa. Ennakoimme, että kasvusta tulee eksponentaalista 60-90 päivän kuluttua, kun olemme saaneet välttämättömät tuotantolaitokset toimintaan. Tarvitsemme erityisesti lisää insinöörejä.
Pahoittelen, mikäli raportissa ilmenee epäselvyyksiä. Pyrin ajattelemaan sen mahdollisimman selkeästi. Uskon, että myös te, arvoisa esikunta meren takana, tulette seuraamaan meitä ennemmin kuin myöhemmin. Na zora!
Nainen harppoi läpi ikuisen — uudestaan ja uudestaan. Ja niin harppoi myös Punainen mies.
Salamatar ei ollut koskaan matkannut tällä tavalla, vaikka telesiirtymät ja kualsit olivatkin hänelle tuttuja. Välimatkat kaikkosivat ja muuttuivat merkityksettömäksi.
Kuten myös aika.
Matka oli kestänyt pidempään kuin hän oli odottanut. Osa siitä unenomaisella joella, joka halkoi kalpeaa suola-aavikkoa. Osa siitä lihallisen todellisuuden puolella. Muutama pysähdys ympäri sakaroita. Punaisen Miehen lautturille etäisyydet olivat kaikki yhtä pitkiä.
Punainen Mies oli ottanut pari pitkää pysähdystä: toisen jossain, joka tuntui ilmastolta ja luonnoltaan hänelle tutulta. Eteläinen Manner, kauppapaikka? Jossain rannikolla, ehkä pohjoispuolella. Avde oli ollut vaiti tarkasta pysähdyspaikasta. Ei tuntunut turvalliselta kysellä liikaa paikallisilta, missä oli — sellainen herätti huomiota. Ohimennen hän oli kuullut parin muun matkalaisen, vanhan matoralaispariskunnan, viittaavan Steltinmereen. Oletettavasti juuri sen levotonta aallokkoa Sheelika oli päässyt seuraamaan rantatuolista käsin. Moni puhui suuresta myrskystä, joka teki tulojaan joka päivä. Sellainen raivosi Sheelikan sisälläkin, kun hän yritti rentoutua.
Avdella oli ollut täälläkin paljon tehtävää. Kohtaaminen kahden nazorakin kanssa oli jäänyt merkitykseltään Sheelikalle kryptiseksi — mutta oletettavasti se oli kaikki pohjatyötä Kenraalinsatamaan saapumiseen. Nazorakit eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä palaamaan pesäänsä, mutta informaatiota siitä he olivat auliisti tarjonneet.
Joitakin päiviä sitten Punainen Mies oli vihjannut suunnanneensa joitakin pelinappuloitaan jahtaamaan pikkutekijää, joka hiipi liian lähellä totuutta. Sheelika ei kyseenalaistanut. Arsteinin rahat, rantabaari etelässä, paikallisia juomia, hetki aikaa kerrata suunnitelmaa päässään. Elämän pienet nautinnot täytyi ottaa siellä, missä niitä sai.
Tai ehkä joku muu olisi kyennyt nauttimaan siitä. Aina kun pimeä laskeutui, vain yksi asia ajoi Sheelikaa eteenpäin: tehtävä. Ja eräänä aivan tavallisena aurinkoisena iltapäivänä tarjosi Avde lauttureineen taas ovea tyhjään valkeuteen.
Suola-aavikko. Käsittämätön valo taivaalta. Iäisyyden matka.
”Ole valmiina”, Punainen Mies sanoi.
Toisella puolella kylmä merituuli räjähti Sheelikan kasvoille ja ravisteli tämän harjaa. Sheelikan silmillä kesti hetki – vain hetki – tottua pimeyden ja valosekasorron kontrastiin. Taivaalta ripsivä tihkusade sai hänen silmänsä sulkeutumaan refleksinomaisesti. Kun hän sai katseensa kohdistettua johonkin, näki hän teräspalkkeja, nostokurkia ja mustalle merelle suuntailevia valonheittimiä. He olivat tulleet satamaan. Sheelika itse seisoi laiturirakennelmalla, joka kurottui aaltojen keskellä ulos saaren kivikkoisesta pohjoisrannikosta.
Feterra-aseman kliinisen puhtaat tilat olivat vaihtuneet sotilaallisen mahtailevaan kompleksiin. Nazorakein Imperiumin Kenraalinsatama esittäytyi pröystäilevänä ja suurieleisenä voiman osoituksena. Aluksia siellä kuitenkin näkyi odotettua vähemmän – ne olivat luultavasti hajautettu laajemmalle alalle viimekuisen ilmaiskun jälkeen. Sheelika oli saanut kertauksen Imperiumin asioista juuri ennen matkaa — ja pikku paketin niiltä kahdelta loikkarilta, joihin Avde oli hänet tutustuttanut.
Sheelika asteli nyt ensiaskeliaan nazorakien tukikohdissa. Hän ja hänen mestarinsa olivat sekaantuneet Allianssiin lähinnä mukana matkanneen Punaisen miehen kautta. Zorakin orkesteri oli tähän asti jättänyt hyönteisimperiumin omaan arvoonsa, vaikka molemmilla osapuolilla olikin intressejä Bio-Klaanin suhteen. Vääjäämätöntä ei auttanut väistellä loputtomiin. Juuri nyt heillä oli intressejä Bio-Klaanin vihollisiin.
Punainen Mies seisoi samassa syvässä pimeydessä hänen kanssaan laiturilla. Tämä käänsi sinistä pakariaan Sheelikaa kohti ja vilkaisi häntä yhdellä pimeässä hehkuvista punaisista silmistään.
”Älä aiheuta ongelmia”, Avde sanoi yllättävän topakasti.
Ennen kuin Sheelika ehti edes vastata, sokaisi kirkas valo hänet täysin.
Huutoa. Komentoja. Äänet eivät kuulostaneet matoralaisilta, skakdeilta tai miltään muultakaan Sheelikalle tutulta. Kielikään ei kuulostanut – siitä sai hädin tuskin selvää. Sanat kuulostivat siltä kuin tulisivat louskuvista pihtileuoista, ja ennen kaikkea ne kuulostivat vihaisilta ja nopeilta. Sheelika nosti kättään valon tielle. Hetken kesti, ennen kuin hän sai selvää edes omasta kädestään.
Kirkkaus raastoi silmiä. Yksi suurista valonheittimistä oli suunnattu heitä kohti. Huudot jatkuivat, hyönteisjalkojen juoksuaskeleet lähestyivät. Punaisen Miehen varjo lankesi vierellä tämän taakse valtavaksi. Vaikka Sheelika oli oppinut olemaan tuijottamatta sitä liikoja, näki hän sivusilmällä sen suuruuden ja epämuodostuneisuuden. Epäilemättä varjo kasvoi isommaksi jokaisella hyönteissilmäparilla, joka heitä lähestyi havainnoimaan.
Avde nosti pieniä käsiään hyvin hitaasti ja rauhallisesti ylös.
”On parasta olla hyvin yhteistyökykyinen”, hän sanoi. ”He eivät nimittäin ole.”
Sheelikakin nosti kätensä ilmaan rauhallisesti. Valonheitin poltti naisen silmiä ja varjon merkitsemää kehoa. Oli parasta seurata Punaisen miehen esimerkkiä. Kontrasti matoranin ja tämän varjon välillä oli valtava. Varjot olivat hänelle tuttuja, mutta matoralaisen varjossa oli silti aina ollut jotain todella väärää. Se ei kuiskinut hänelle samalla tavalla kuin muut heittimen langettamat varjot.
Valokiilaan juoksi kiväärit tanassa muutama olento, jotka olivat lähempänä Sheelikan kuin Avden pituutta. Niillä oli kaksi jalkaa, vartalo ja pää, mutta siihen yhtäläisyydet heidän kanssaan loppuivatkin. Kiväärejä piteli kaksi pitempää kättä, kun taas muutama kitukasvuinen käsi keskivartalossa oikaisi kiväärin hihnaa. Hyönteismäisen pään päällä tuntosarvien välissä keikkui sininen laivastobaretti. Vihreät silmät tuijottivat tähtäimen takaa häneen, ja louskuvat leuat huusivat vihaisia äänteitä. Sheelika tunnisti äänteistä vain muutaman sanan: ”Ma tora! Toa!”
Sheelika pani merkille, että hyönteisten päät muistuttivat rahkshien kalloja. Hän ei ymmärtänyt, mitä olennot puhuivat – rau ei kuulunut hänen suvansa arsenaaliin, vaikka juuri nyt se olisikin ollut käytännöllinen.
”Ei paniikkia, ystävät”, Avde sanoi nazorakeja kohti. ”Minä se vain olen.”
Nazorakit käänsivät piippunsa ensin Punaista Miestä kohti, näyttivät hämmentyneiltä ja sitten nostivat ne Sheelikaan. Etummaisten taakse juoksi yksi samanlaisessa univormussa ja huusi jotain laatikkomaiseen radiopuhelimeen. Sanat olivat yhä pääosin vieraita, mutta nyt niistä tunnisti ”toan” lisäksi Avden nimen. Punaisella Miehellä lieni jo jonkin verran mainetta täällä.
Toinen etummaisista torakoista heilutti kivääriään alaspäin. Tämä kivahti hieman epävarmana: ”Toa. Toa. Alas!”
Lauseet olivat tottumattomia ja karkeita. Hyönteisillä oli selvästi vaikeaa matoralaissanojen kanssa.
”Olen Toa Sheelika”, hän vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta.
Nazorak vilkaisi Punaista Miestä vihaisesti.
”Toa-vihollinen. Toa-vanki?” se puski sanoja ulos.
Avde – kädet yhä rauhallisesti ylhäällä – pudisti päätään ja vastasi.
”Toa-ystävä. Toa-liittolainen.”
Nazorak näytti Sheelikan silmiin epäuskoiselta. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai siitä, mitä hyönteiset laajemmin ajattelivat toa-sotureista. Tämä kuitenkin nosti toisen yläkätensä ylös ja pyöritti sitä jonkinlaisen komennon merkiksi huutaen samalla pari kiivasta sanaa. Muutama rannikkojääkäri tämän takana lähti juoksemaan poispäin. Aseet pidettiin yhä tiukasti hänessä.
Avde kääntyi Sheelikaa kohti ja kumartui hieman lähemmäs. Hän puhui hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
”Ensinnäkin: uskoisin että he haluavat, että menet polvillesi. Ja toiseksi: jos sinulla on piilotettuja aseita, nyt lienee paras hetki tuoda asia esille.”
”Jätin keihään ja volo-lutun Feterra-asemalle, kuten sovimme”, Sheelika sanoi. ”En halunnut menettää aseitani. Minulla ei ole yhtään.”
”Paitsi sinä itse.”
Siinä Avde oli oikeassa. Sheelika oli tottunut taistelemaan ilman aseita. Jokaisella toalla oli potentiaalia siihen, ja hagah-koulutus oli vain hionut hänen tekniikoitaan ja taitojaan.
”Jokainen asia jättää jälkeensä varjon”, nainen lausui ja meni polvilleen.
”Heidän ei tarvitse tietää sitä, mutta he tietävät kyllä, että voit aiheuttaa vahinkoa näinkin. Parasta mitä voimme tehdä on olla hyvin, hyvin nöyriä.”
Nöyrän näyttelyä Sheelika oli oppinut vuosien varrella. Hän oli ollut nöyrä Tawalle, Makutalle ja Zorakille. Avde ja nazorakit eivät tulisi olemaan poikkeus.
Kaksi vartijaa palasi valokeilaan ja heistä toinen astui Sheelikan eteen. Tämä ojensi alakäsillään hänelle jotain: rujot käsiraudat. Sheelika nyökkäsi ja pujotti ne itse ranteisiinsa. Sitten vartija nykäisi varustevyöltään tumman kangassäkin ja heilutti sitä ivallisesti Sheelikan kanohin edessä.
Sheelika vilautti pientä hymyä torakalle. ”Vieraanvaraista.”
Musta säkki avattiin, ja se työnnettiin kohti Sheelikan kasvoja. Sheelika vilkaisi Avdea vielä kerran.
”Tästä eteenpäin olet luultavasti omillasi”, Avde sanoi hyvin hiljaa. ”Muista, miksi olemme täällä.”
Sheelika tiesi kyllä. Tietyllä tavalla koko hänen elämänsä oli valmistellut häntä sitä varten. Siitä hetkestä asti, kun Toa Tawa oli pelastanut hänen kylänsä varjon äpäriltä, oli lähtenyt sortumaan ketjureaktio, jonka lopputulosta hän nyt osasi kutsua vain kohtalokseen. Se oli johtanut hänet läpi kidutuksen ja varjon polttomerkin, läpi toinen toistaan ahtaamman vankilan ja toinen toistaan pahemman valheen. Tästä hänen kostonsa kuitenkin alkaisi – sama, jonka Arstein oli hänelle luvannut. Ja vaikka sen ensimmäinen kohde ei ollut Sheelikaa henkilökohtaisesti rikkonut, ehtisi tuomio ennen pitkään niihin, jotka hän halusi polttaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Sheelika sanoi hiljaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Avde sanoi hymyillen. ”Mutta älä ikinä myönnä sitä niille, jotka hänen pillinsä mukaan tanssivat.”
Säkki vedettiin hänen päänsä yli, ja pimeys peitti kaiken.
Kuulusteluhuone
Voimakkaat käsiparit rutistivat Sheelikan käsivarsia, kun häntä retuutettiin ja riuhdottiin pitkin tukikohdan käytäviä. Nainen oli yrittänyt painaa mieleensä heidän kulkemansa reitin, mutta ilman näkökykyä se oli jopa varjojen kasvatille mahdotonta. Lopulta he astuivat kaiuttomaan tilaan, ja Sheelika painettiin kovakouraisesti istumaan. Hänen vangitsijansa sähisivät toisilleen jotain, ja toinen näistä nykäisi säkin Sheelikan kasvoilta. Hänet jätettiin yksin huoneeseen.
Tiedustelupalvelun kuulustelutila oli karu. Kliinisen sotilaalliset seinät lannistivat jo olemuksellaan kaiken vastarinnan, mitä kuulusteltavalla mahdollisesti oli. Sheelikalle nämä tilanteet olivat tuttuja.
Aika mateli eteenpäin. Pidettiinköhän häntä odottamassa tarkoituksella, vai odottiko hän jonkun korkea-arvoisemman upseerin saapumista? Sheelika sai vartoa panssarihuoneessa vielä tunnin, ennen kuin raskas ovi avattiin uudelleen.
Sisään marssi ensin kaksi tummahaarniskaista nazorakia pistoolit käsissään, jotka ottivat paikat oven kummaltakin puolen. Hartiat jäykkinä, pistoolit valmiina mutta alas laskettuina. Mustista visiireistä huolimatta Sheelikalle oli selvää, että he tarkkailivat hänen jokaista liikettään. Kolmantena huoneeseen astui huonoryhtisempi hyönteinen lähes identtisessä haarniskassa ja silmälapussa. Tulija oli selvästi vanha. Ajan jäljet näkyivät tämän tummanruskealta kuorelta. Heikkoutta hänen askelluksessaan ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin rutiinia.
Hän loi toaan pitkän silmäyksen ja istuutui.
”Ensin, säännöt”, aloitti Arkkiagentti. Hän risti kätensä pöydälle leukansa alle.
”Jos tuo naamio edes välähtää – sinut ammutaan. Jos näemme yhdenkin varjokipinän – tai mitä sinä ikinä teetkään – sinut ammutaan. Jos liikahdatkaan liian nopeasti – sinut ammutaan. Onko tämä selvä, neiti toa?”
”Selvä on”, Sheelika vastasi. Silmälappu kiinnosti yksityiskohtana häntä suunnattomasti. Miten täydellisyyttä korkealle arvottava yhteiskunta salli moiset virheet?
Tämä nazorak puhui myös lähes virheetöntä matorania. Korostus oli selvä, mutta se oli kaukana aiemman nazorakin surkeista yrityksistä taivuttaa suunsa matoranien tapoihin. Tietenkin oli loogista, että salaisessa poliisissa osattaisiin kieliä.
Toa ei ollut edes värähtänyt uhkauksista. Odotettavaa Avden ystävistä, 007 pani merkille.
”Haluatko tietää maailmasta tämän pienen tukikohtasi ulkopuolelta?” Sheelika heitti takaisin nazorakille. Vain virnistyksen häivähdys nazorakin kasvoilla kertoi siitä, miten väärään Sheelika oli osunut. Toa yritti hallita tilanteen tempoa esittämällä avuliasta ja helppoa kuulusteltavaa.
”Juuri nyt minä haluan tietää, miksi sinä olet täällä. ’Mestarisi’ asioilla?” Arkkiagentti kysyi.
”Zorak von Maxitrillian Arstein Kahdeksas ei teistä juuri piittaa”, Sheelika vastasi totuudenmukaisesti. ”Hän tähtää korkeammalle. Tämä saari on vain pieni osa suuressa palapelissä.”
Nainen puhui mestaristaan silmät loistaen. 007 pysähtyi hetkeksi ajatukseen. Arsteinista kysyminen saattaisi olla ensiarvoisen tärkeää informaatiota – tällä toalla olisi luultavasti valtavasti nazorakeita hyödyttävää tietoa. Arstein oli tehnyt tuhoisan iskun Bio-Klaaniin jo ennen nazorakien ensimmäisiä suursotatoimia saarella… mutta pidättäytynyt poissa heidän silmistään Punaisen Miehen selän takana?
Aihe oli kiehtova, mutta 007 ei myöskään voinut antaa toan määrätä keskustelun tahtia ja aihetta, saatika luottaa tähän.
”Hyvä on. Miksi sinä olet täällä, Sheelika?”
”Punainen mies ja hänen lautturinsa toivat minut tänne. Avde haluaa tietää enemmän siitä, mitä te teette. Punainen mies itse on Mestarini vanha pelitoveri. Voisi kai sanoa, että olen Avdella lainassa”, varjotar kertoi.
Ulkomaailman tietojen hitaasti ruokkiminen oli hedelmällistä, mutta Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, mitä Nazorakien johto jo tiesi. Hän ei tosin saanut kertoa kaikkea – vielä.
”Eli vakoilet Imperiumin asioita Avden ja Arsteinin hyväksi.”
”En luottaisi liikaa, että heitä kiinnostaa teidän pikku sotanne tai pesähierarkianne. Paholaisen shakkilauta ei kaipaa enempää pelaajia. Eliittinne kohtaaminen sekä audienssi Kenraalin kanssa ovat asioita, joita minulta odotetaan.”
”Mitä jos kieltäydymme, ja käskemme Avdea hankkimaan jonkun, joka ei pelkällä olemassaolollaan uhkaa koko Pesän turvallisuutta?”
”On jotenkin kiltimpää lähettää paikalle henkilö”, Sheelika virnisti. ”Olisitte voineet saada jonkun Punaisen miehen nukeista tai Zorakin aseen tilalleni. Minua te sentään voitte ymmärtää – konseptin tasolla. En aivan ymmärrä varovaisuuttanne. Onhan teillä täällä se paakari kavereineen myös: kuuluisa sotalordi Gaggulabio.”
”Hänestä ei ole juuri turvallisuusuhaksi, toisin kuin sinusta”, Arkkiagentti tuhahti. Huumori toimi yhtenä tapana harhauttaa kuulustelua.
”En sanoisi samaa Metorakkista, tosin. Sellainen tyyppi paloittelee hyvänkin nazorak-sotilaan. Kuten paloitteli jo useita toia.”
Toa on kyllä perillä heidän liittolaisistaan, 007 pani merkille.
”Sinä olet toa, Sheelika. Pystyisit räjäyttämään tämän huoneen tahdonvoimallasi. Luultavasti paljon enemmänkin. Kyllä sinä ymmärrät, miksi sinun päästämisesi Pesään tulee vaatimaan… järjestelyjä.”
”Kai teillä nyt on jotain turvatoimia. Tämä saari taitaa kuhista toia muutenkin. Tawa osaa kutsua veljet ja sisaret paikalle.” Tawan mainitseminen oli virhe, Sheelika ymmärsi. Se sai hänen itsevarman kuorensa säröilemään aavistuksen verran.
”Minä ja Zorak laitoimme sille päämoderaattorille kahleet, jotka estivät tämän elementtivoimien käytön. Kai teidän kaltaisellanne mahtavalla imperiumilla nyt on jotain vähintään yhtä uraauurtavaa?”
”Meidän turvatoimemme on yleensä ampua toia päähän”, 007 murahti. ”Tai tehdä jotakin yhtäläisen epämiellyttävää. Tässä tilanteessa se olisi kiusallista – sinun pitää kuitenkin palata ehjänä mestarillesi. Joten menemme diplomaattisemmalla ratkaisulla.”
Nazorak kaivoi alakädellään haarniskansa uumenista jotakin ja ojensi sen pöydälle. Se oli punaisesta silkkinauhasta riippuva solmiokoru, jota koristi Imperiumin heptagrammi sekä seitsenkulmioksi tyylitelty etelämanterelainen A. Mitä hän ei nähnyt – 007 toivoi – oli jäljitin ja pieni räjähde, jonka tekniikan väki oli upottanut korun sisäpintaan. Jo Eversti Ämkoon kanssa taktiikka oli osoittautunut toimivaksi. 001:n rakkikoira pysyi tiukalla valvonnalla ruodussa – miksipä keksiä pyörää uudestaan.
”Käytä sitä. Tiedämme, jos teet jotakin typerää sen kanssa. Tunnus toimii myös merkkinä liittolaisuudestasi Imperiumin kanssa. Pidän myös muutaman agentin seuraamassa sinua. Ajattele heitä vaikka oppainasi.”
”No niin. Pääsimme vihdoin yhteisymmärrykseen.” Sheelika otti kaulanauhan ja kiinnitti sen niskansa taakse. Se oli tiukka, mutta ei täysin epämiellyttävä.
Kaulapanta. Hah, klassista…
Sheelika korjasi ryhtinsä ja suoristi harjaansa, sitten hän otti jälleen katsekontaktin nazorakiin. ”Haluatko sinä tietää jotain ulkomaailmasta? Bio-Klaani tiesi häkellyttävän vähän esimerkiksi Feterroista, kun kuulustelimme viikkoja toa Umbraa.”
Kysymys oli yhtä aikaa ansa että tarjous. Jokainen kysymys, minkä Arkkiagentti esittäisi, kertoisi mitä hän ei tiedä… mikä itsessään on hyödyllistä tietoa muille pelaajille. Jollain tasolla hän oli löytänyt hienoisen arvostuksen toaa kohtaan. Hän ymmärsi tietojen hankinnan logiikan ja sen katseilla käytävän miekkailun, jossa kaksi tahtoa yrittivät nitistää toisensa. Hänellä oli selvästi laaja koulutus ja kokemus Arkkiagentin omalta alalta. Arstein ei ollut lähettänyt diplomaattia vaan vakoojan – mikä tosin ei ollut erityisen yllättävää.
”Mitä hyötyä Imperiumille olisi edes tietää Feterroistanne?”
”Feterrat laittoivat Bio-Klaanin polvilleen muutama kuukausi sitten. Zyglakien ja teidän pommituksenne olivat vain pieniä yrityksiä siihen mahtiin verrattuna. Ja Mestarini vasta testasi orkesteriaan.”
”Ja mitä mestarisi sitten aikoo näin voimakkaalla aseella tehdä?”
Sheelika mietti. Oliko hän astumassa itse ansaan Arkkiagentin kysymyksellä? Kuinka lojaaleja nazorakit olivat Abzumolle?
”Maailman status quo on muutettava”, Sheelika lopulta vastasi. ”Liian monet varjoista vaikuttavat järjestöt vetelevät naruista ja vannovat suojelevansa järjestystä jumalten nimeen.”
”Niin, et olisi ensimmäinen Allianssin toa, jonka salaperäinen taho on yrittänyt murhata”, 007 testasi jäätä.
”Ah. Admin Ämkoo”, Sheelika hymähti. ”Muistan hänet siltä päivältä, kun minut karkoitettiin: Miekkapiru pysyi vain hiljaa kun Tuomari nuiji tuomionsa. Eipä hänenkään takkinsa kääntäminen paljoa vaatinut. Tawan rivit rakoilevat liitoksistaan.”
Taas virhe. Miksi hän oli palannut siihen päivään pelkästä Ämkoon ajattelemisesta? Ryhdistäydy, Sheelika.
”Ämkoota on yritetty salamurhata?” hän kysyi — toivoen sen toimivan harhautuksena.
007 vaikutti ohittavan huomion täysin.
”Mikä sai sinut jättämään Bio-Klaanin?” Arkkiagentti kysyi. Toan motivaatiot olivat vahvin kulma varmistua hänen hyödyllisyydestään. Ämkoohon ei voinut luottaa, mutta hänen haluunsa saada armas miekkansa saattoi luottaa. Jos Sheelikalla oli jokin naru, se tulisi löytää.
”Minut tuomittiin yhden pikku kusipäisen matoranin murhasta. Sekin… oli lähinnä vahinko. Putkinaamainen skakdi halusi minut pois rapulinnasta ja karkotti minut. Vain varjo ja itse tyhjyys ottivat minut vastaan.”
Oli kuin pieni kylmyys olisi paistanut huoneen varjoista.
Se osui johonkin henkilökohtaiseen, 007 pani merkille. Hyvä. Jotain, mitä käyttää.
”Ja mitä haluat Klaanista nyt? Lupasiko mestarisi koston?”
”Epäonnistuin jo kerran kostossani”, Sheelika huokaisi. ”Heidän selliosastonsa tulivat perin tutuiksi sinä aikana. On siinäkin sankarten järjestö. Hah.”
Sheelika häpesi typerää epäonnistumistaan, mutta hänen ilmeensä ei sitä kavaltanut. Ja senkin oli hänen mestarinsa kääntänyt voitoksi.
”Emme voi luottaa toisiimme alkuperämme puolesta, mutta ehkä jaettu tavoite Klaanin suhteen riittää – sanokaamme – ammattimaiseen yhteistyöhön.”
”Eikö se ole koko Allianssin idea? Nujertaa Tawan porukka. Miten muuten nazorakit, zyglakit, skakdit ja muut olisivat samalla puolella?”
”Allianssi on Punaisen Miehen markkinointitemppu. Kenties se kuulostaa muille paremmalta kuin ’Nazorakein Imperiumin palveleminen’”, 007 naurahti.
Myös Sheelika naurahti.
”Upposi ainakin Bio-Klaaniin ihan täysin.”
”Nazorakit eivät juuri tee ’alliansseja.’ Se viestii tasa-arvoisuudesta. Ja kaikella kunnioituksella liittolaistemme tiettyjä hyödyllisyyksiä kohtaan: tähän mennessä he eivät ole vakuuttaneet. Mutta tiedä, vaikka sinä yllättäisit.”
”Olen minä ainakin hyödyllisempi kuin ne liskot. Miten helposti höynäytettäviä hölmöjä ne ovatkaan”, Sheelika sanoi ja muisteli Zorakin koetta, joka oli räjähtänyt Bio-Klaanin linnoituksen pihalla. Se ei ollut näyttänyt nätiltä. Mutta mitä tahansa hänen pelastamisekseen sellistä – kyllä Mestari oikeasti välitti.
007 ei totta kai tiennyt, mihin hän viittasi zyglakien höynäyttämisellä. Mutta oletettavasti siihen koko hyönteisten ja liskojen liittolaisuus pohjautui.
”No, ehkä me pääsemme tällä alkuun”, Arkkiagentti lopulta sanoi. ”Pahoittelen uhkauksia ampua sinut – ne ovat edelleen voimassa, mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.”
Hän kääntyi kahden agentin puoleen ja ohjeisti jotakin lyhyesti zankrzoraksi. Nämä nyökkäsivät.
”Agentit saattavat sinut miellyttävämpiin oleskelutiloihin”, 007 katsoi vielä Sheelikaa. ”Voitte poistua.”
Kolkko kuulustelutila jäi toan taakse. Kuulustelu tuntui edenneen hyvin, Sheelika pohti. Silmäpuoli nazorak oli saanut tarpeeksi tietoa vakuuttuakseen vangin/diplomaatin hyödyllisyydestä, mutta ei tarpeeksi saadakseen yliotetta. Epäilemättä tulevilla kohtaamisilla Sheelika oppisi enemmän. Juuri nyt hän ei ollut kuullut edes kuulustelijansa nimeä tai asemaa, mutta sen oli pakko olla korkealla.
Asuintilat
Kuulustelijan lupaama miellyttävämpi oleskelutila oli Feterra-asemalla vietettyjen vuosienkin jälkeen kolkko.
Tiedustelupalvelun toimistotila sijaitsi todella lähellä toan majapaikkaa, ja huoneen takana tuntui olevan jatkuvasti joku vartioimassa häntä. Feterratkin tuntuivat ystävällisemmiltä olennoilta kuin nämä itseään täynnä olevat hyönteiset. Sheelika piti ajatuksensa omana tietonaan.
007 jättämät vartijat olivat tuoneet toalle jotain säilykkeitä syötäväksi. Rakenne oli sanalla sanoen kuvottava, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Hän todella kaipasi Zorakin tarjoamia illallisia. Toivottavasti nazorakien johtoportaassa oli enemmän matoranien ruokamieltymyksiin taipuvaisia. Toinen vaihtoehto olivat erilaiset sieniruoat, jotka jo ajatuksen tasolla hiukan kammottivat häntä. Säikeinen muhennos tuntui kosteana yhä jossain hänen kitalaessaan.
Ainakin hän oli saanut takaisin hänen vähäiset matkatavaransa, luultavasti Tiedustelupalvelun tiukan seulan läpi laitettuna. Hänellä oli käsilaukku (jonka sai helposti kiinni hänen haarniskaansa) ja pieni määrä henkilökohtaisia tarvikkeita.
Sheelika nousi metalliselta tuoliltaan ja venytteli selkäänsä. Hänen katseensa osui huoneen perällä olevaan ”sänkyyn”: mustasta metallista rujosti kasaan pultattuun arkkuun. Todellako kaikki nazorakit nukkuivat tuollaisessa vai oliko upseereilla omat mukavat sängyt? Sheelika käveli unikapselin luo ja avasi sen kannen. Kapseli oli sentään sisältä pehmustettu punaisella muovikankaalla. Unikapselin kannessa oli kapea lasi-ikkuna juuri kasvojen kohdalla, ehkä kenties lievittämään nukkujan kokemaa klaustrofobiaa? Sheelikaa ahdisti jo nyt viettää seuraava yö tuossa arkussa. Hän tulisi varmasti näkemään painajaista, jossa hänet haudattaisiin elävältä.
Sheelika huomasi vielä, että arkun sisäseinästä törrötti pieni metallisuutin jossa oli myös venttiili. Sheelika päätti uteliaisuutta vääntää venttiiliä, joka aukesi sihahtaen. Sheelika kurtisti kulmiaan. Päästikö suutin arkun sisään kaasua? Miksi ihmeessä? Tukehtuisiko hän siihen? Sheelika etsi kaasun lähdettä, kunnes äkkäsi unikapselin ulkokyljessä olevan alumiinipullon. Pullosta johti putki unikapselin sisään, ja pullon pinnassa oli tekstiä, jota Sheelika ei vielä osannut lukea. Hän irrottaisi kaasupullon heti, kun kukaan ei vahtinut liian tarkkaan.
Sheelika havahtui, kun huoneen oven takaa alkoi kuulua puhetta. Jotkut selvästi väittelivät kiivaasti. Kesti hetken, ennen kuin oveen koputettiin ja se avattiin.
”Hyvää fäivää, öh, neiti Sheelika”, ovesta astunut, pieniä silmälaseja kuononsa päässä pitävä nazorak tervehti. ”Toivottavasti tiedustelupalvelumme ja hyvä Arkkiagentti eivät kohdellut sinua liian töykeästi. Oletko jo ehtinyt asettua aloillesi?”
Sheelika mittaili tulijan päästä varpaisiin. Tämä oli selvästi iso kiho. Hyönteisellä oli päällään harmaa, kaksirivinen puku sekä viininpunainen solmuke kaulassaan. Sotilaalta tämä ei vaikuttanut – tällä oli elintasovatsaa ja selvästi huono näkö.
”Kunnianarvoisa herra, ah anteeksi. En tiedä arvonimeänne,” Sheelika sanoi.
”Ah, niinfä tietysti! Totuusministeri 005. Olette saattaneet kuulla fuhettani keskusradiossa…”
005 kohotti tuntosarveaan toiveikkaana, mutta Sheelika joutui puistelemaan päätään. Tämän hymy rakoili hieman, mutta sitten hän jatkoi: ”Noh, joka tapauksessa tahdon toivottaa sinut itseni ja osastoni puolesta tervetulleeksi Fesäämme. On fantastista saada sinunlaisesi Imferiumimme liittolaiseksi! Täytyy sanoa, odotan innolla yhteistyötämme…”
Sheelika hymähti. Ei selvästi niin suuri ilo, että vaivautuisit teitittelemään…
Lipevä nazorak-pomo vaikutti liian kiinnostuneelta Toan läsnäolosta Pesässä.
”Mitä asia koskee?”
Totuusministeri selvästi yllättyi toan suorasanaisuudesta. Sitten hän hymähti, riisui silmälasit kuonoltaan ja alkoi kiillottaa linssejään.
”Hyvä on, menen suoraan asiaan. Fyydän falveluksiasi työn alla olevaan lyhytelokuvaani. Oikeastaan, tahdon tarjota sinulle fääosan roolia!”
Sheelika mietti. Elokuvarooli – ei kovin suunnitelmien mukaista. Mutta ehkä tämä auttaisi Avden tehtävässä livahtaa eliitin keskuuteen?
”Minkälaisesta elokuvasta on kyse? Olen ehkä enemmänkin ollut osa orkesteria. En ole hetkeen näytellyt.”
Se oli totta kai valhe. Hän oli näytellyt erilaisia rooleja puoli elämäänsä – oli vain parempi antaa muiden luulla, että niin ei ollut.
”Ahhahaa, kiinnostavaa! Ilo kuulla, että sinulla on kokemusta show-alalta! Mutta niin, Kyseessä on tällä hetkellä vielä vain Fesän sisäiseen levitykseen suunnattu filmi. Sen tarkoituksena on valistaa sotilaita Allianssista ja muista nazorakien liittolaisista, sekä tietenkin insfiroida ja motivoida! Roolisi on esittää nazorakien rinnalla kurjaa Klaania vastaan taistelevaa toaa!”
Propagandaelokuva Bio-Klaania vastaan – siinä vasta huvittava ajatus.
”Olen imarreltu, ministeri hyvä”, Sheelika sanoi räpytellen silmäripsiään. ”Mutta eikö teillä ole jo Miekkapiru?”
005 vilkaisi toista Sheelikan vartijaksi asetettua agenttia.
”Heh… myönnän että Miekkafiru olisi ollut ensimmäinen valintani rooliin, mutta hän on ollut kiireinen. Ei sota yhtä miestä kaipaa, sanotaan, mutta tästä soturista kunnianarvoisa Kenraali 001 kyllä fitää kiinni! Hallussamme olevat sotavangit taas… he saattaisivat olla liian iso turvallisuusriski fäästää näyttämölle. Eikä aseella uhattu näyttelijä kovin hyvin suoriudu!”
Sotavangit, pisti Sheelika merkille.
”Aivan”, hän sanoi. Ei tuntunut järkevältä piikitellä, että häntäkin oikeastaan uhattiin aseella joka sekunti.
”Ja tästä syystä, me tarvitsemme sinut!” Totuusministeri lausui mahtipontisesti. Nazorakin filmi vaikutti olevan tälle tärkeä. Olikohan se voimannäyttö myös muille Imperiumin johtajille?
”No jos te toaa tarvitsette, olen tässä”, nainen kertoi. ”Mutta mitäköhän mieltä arvoisa Arkkiagentti osallistumisestani on?”
”Hah, älä huoli! Kyllä minä nämä asiat hänen kanssaan setvin! Arkkiagentti Seiskan tehtävä on varmistaa, että väärät äänet hiljenevät täysin… mutta Sheelika hyvä, jonkun täytyy myös voimistaa oikeita ääniä!”
005:n vartijat avasivat oven, ja 005 viittoili Sheelikalle tietä. Sheelika yritti piilottaa virneensä.
Pelkäsin jo että saisin odottaa tilaisuutta edetä Pesässä päiviä tai viikkoja, mutta pääsen johtajien tiloihin jo ensimmäisenä päivänä!
Joukko marssi Kenraalinsataman virastokäytävien poikki ja saapuivat taas kosteaan ulkoilmaan. Sheelika kohotti katsettaan. Heidän edessään kohosivat kolossaaliset teräsportit, jotka oltiin pultattu suoraan kaiverrettuun kallioseinämään. Sheelika tuijotti teräsovia vaikuttuneena.
Mihin he tarvitsevat noin valtavaa ovea? Rakentavatkohan he osan laivoista maan alla?
Porttia ei selvästi oltu kuitenkaan käytetty aikoihin, vaan ruoste ja kasvillisuus täplittivät sen pintaa. Sen sijaan portin molemmilla sivuilla oli joukko pienempiä ovia, joista kulki työläisiä, sotilaita ja kalustoa ristiin rastiin.
Tarkastuskopin portinvartijat päästivät Totuusministerin seurueen ohi ilman pysäytyksiä. Astellessaan sisään kallioon hakattuun tunneliin Sheelika tunsi merkittävän imun edessään – aivan kuin valtaisa rahipeto olisi vetänyt henkeä.
Jos he olivat äsken astuneet pedon kitaan, tämä oli sen nielu. Tunneli aukesi suureksi hangaariksi, missä hääri työläisiä, sotilaita, jeeppejä sekä trukkeja. Kymmenen metrin päässä lattia kuitenkin lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Sheelika katsoi reunan yli. Tunneli sukelsi satoja metrejä kohti syvyyksiä. Tunnelin pohjaa pitkin kulki kuudet junaraiteet, joista kuitenkin osa oltiin tukittu panssariesteillä. Sheelika näki, kuinka vinottain nouseva hissi toi juuri kuorma-autollista teräspilareita.
”Tätä tietä”, 005 opasti.
Hissin liukuovi rämisi kiinni, ja he aloittivat pitkän matkan viistoa tunnelia pitkin.
“Tiedätkös mitään juoruja ulkomaailmasta?” 005 yritti rikkoa hiljaisuutta. Hissi oli lähes äänetön, sieltä kuului vain pientä huminaa.
“Maailma pesänne ulkopuolella on niin suuri, ja siellä tapahtuu paljon kaikenlaista. Kerro vähän esimerkkejä mitä haluat tietää. Xiaa, Steltiä, Metru Nuita? Varjotun klaania? Tahoja on niin paljon.”
Jälleen turvatarkastus. Vartijat olivat hyvin koulutettuja – näiden ilmekään ei värähtänyt, kun Totuusministeri toi vartiopisteen läpi vieraan toan. Johtokunnan edustaja oli selvästi niin isokenkäinen (ja pieninumeroinen), että tämän ei tarvinnut juurikaan perustella seuraa, jossa kulki.
Pääesikunta
Seurue saapui pääesikunnan aulaan – kiiltelevästä andesiitista kaiverrettuun kammioon. Kammion perällä oli pitkä vastaanottotiski, jonka takana joukko toimistotyöläisiä vastaili puhelimiin. Tilasta johti useita käytäviä eri puolille pääesikuntaa.
Sheelikan kopisevat korot seisahtuivat. Hänen katseensa pysähtyi yhtä seinustaa hallitsevaan patsaaseen.
Kolme jäntevää nazorakia korostuneen majesteettisin siipineen ja koristeellisin keihäineen kohosivat kohtaamaan demonisista naamioista ja kourista koostuvan aallon. Nazorakeja puolestaan ympäröi sädekehät.
”Mitä tämä esittää?” Sheelika kysyi Vitoselta. ”Imperiuminne voittoa Klaanista?”
Vitonen katsoi patsasta, sitten Sheelikaa. Lopuksi tämä purskahti nauruun. ”Oh! Ehheh ei, arvon neiti. Sotamme Klaania vastaan on vain viimeisin selkkaus osana ikuista eloonjäämistaisteluamme! Emme omistaisi sille fatsasta fääesikunnassa!”
”En ollut ajatellutkaan tuota”, Sheelika mutisi. ”Mitä taistelua tämä esittää?”
Vitonen pysähtyi yläkädet selkänsä takana. Hänen katseessaan oli… haikeutta?
”Esinazorakeja”, Vitonen kuiskasi, ”ja heidän tuhoaan esiaikaisen vihollisen käsissä. Hetkeä, jolloin lajimme lankesi mahdistaan…”
”En ole tätä tarinaa kuullutkaan ennen”, Sheelika myönsi katsoessaan patsaan hahmoja.
Hän tunsi kuinka 005 tuijotti häntä lasiensa takaa. Tämä hymähti. ”Se ei liene tarina, jota matoranit kertoisivat. Mutta vielä koittaa fäivä, jolloin kaikki tuntevat sen. ”
”Kuka heidän vihollisensa on?”
Vitonen ei vastannut hetkeen mitään. Lopulta tämä sylkäisi:
”Entropia.”
Eikä vaikuttanut aikovan jatkaa siitä enempää.
”Vai niin”, Sheelika sanoi. ”Sittenhän teillä on hyvin ylväs taistelu. Mestarini ja te tulisitte varmasti hyvin toimeen.”
005 naurahti. ”Efäilemättä, Sheelika hyvä, efäilemättä! Mutta on faremfia aikoja istua lasillisen ääressä ja keskustella ainoasta todellisesta maailmanjärjestyksestä. Tule, neiti Sheelika.”
Torakka kohensi lasejaan päässään, ja kelmeä tunnelivalo heijastui linssien pinnasta.
”Nyt, saanen osoittaa tien minun maailmaani – sinne, missä unista tehdään totta!”
YLRA
005 johdatti Sheelikan sisälle tilaan, jossa kirkaskontrastiset valot kimpoilivat seinistä ja lattiasta.
”Tervetuloa nazorakien imferiumillisen yleisradion tiloihin, Sheelika. Täällä vangitsemme totuutta monilla tavoilla. Kirjoihin, radioon, elokuviin! Viimeisimmän sodan aikana tuotantojemme koko ja määrä ovat moninkertaistuneet! Edes maailman tehokkain armeija ei marssi ilman taidetta, jolla on sanomaa!”
Toa ja nazorak marssivat käytäviä pitkin. Lukemattomien ovien labyrintti oli täynnä valoa, ääntä ja inspiroivia julisteita tulevista ja vanhoista propagandaelokuvista. Niiden tekstiä Sheelika ei ymmärtänyt, mutta hän näki ylväyden kuvissa täydellisyyteen hiotuista hyönteisvartaloista, jotka seisoivat rohkeina epäoikeudenmukaisuuksien ja moraalittomuuksien edessä.
”Melko suuri studiotila teillä”, Sheelika sanoi.
”Ha, todella – ja suuremfi on tulossa, kun saamme valloitettua saaren Toa Tawan tyrannialta. Voin meidän kahden kesken kertoa, että Kaya-Wahin kurjaan erämaahan tulee nousemaan todellinen unten tehdas – maailmanluokan studiokylä, jossa tulemme tuottamaan suuremfia tuotantoja kuin olemme koskaan tehneet! Kohta koko maailma on näkevä valtakuntamme suunnattoman mahdin!”
005 naurahti, ja alkoi avata Sheelikalle suurta ovea.
”Sitä ennen meidän täytyy tyytyä tähän vaatimattomaan studioon. Teidän jälkeenne, neiti hyvä.”
Sähkökaapelit kiertelivät ristiin rastiin Ylran päästudion lattioilla. Käytävillä vallitsi hirveä kakofonia. Kiireisiä kuvaajia, teknikkoja, sähköasentajia, lavastajia ja pukijoita hääri ympäriinsä. Joukko kuvaajia tuli välittömästi kysymään Totuusministerin mielipidettä jostakin, mutta tuli tämän pois toppuuttamaksi.
Yrittäessään väistellä alaisiaan Totuusministeri viiletti vauhtia, jonka kaltaista hänen jaloistaan ei ollut lähtenyt aiemmin.
”HUOMIO, VÄTYKSET! ”Na-toan” pääosa on löytynyt!” Vitonen karjui. ”Valmistakaa kuvaustila 1, kamerat, äänet, valot! Pistäkää vauhtia – meillä ei ole paljoa aikaa! Ja kukaan ÄÄLIÖ ei nyt saatana kuse tätä! Hopi hopi!”
… eikä Sheelika ymmärtänyt sanoja suoraan, mutta jotain tällaista hän kuvitteli kuulevansa.
Vitonen napsutti sormiaan, ja essuihin pukeutuneet maskeeraajat kipittävät heidän luokseen.
”Sheelika, he laittavat sinut valmiiksi. Tässä kässäri, käy se samalla läfi.”
”Selvä”, nainen tarttui käsikirjoitukseen ja silmäili sitä vauhdikkaasti. Nazorakit kiillottivat hänen otsaansa ja puuteroivat hänen poskiaan.
Klaanilaisen vangin pahoinpitely, nainen pohti. Tässä oli jotain herkullista ironiaa, jota hän ei juuri nyt ehtinyt pysähtyä arvostamaan. Klaanilaiset, jotka ajoivat hänet pois, mutta jotka myös vangitsivat hänet tyrmiin moniksi viikoiksi. Ne yli-innokkaat vartija-toat jäivät hänen mieleensä hyvin.
Olikohan Umbra päässyt jo Klaaninsa pariin?
Ei. Ei harhautuksia. Hänen piti jättää Valottu omaan arvoonsa. Avden tehtävä oli tärkeämpi. Ja juuri nyt hänen oli uskottava Imperiumin sanomaan enemmän kuin niihin asioihin, jotka pyörivät hänen mielessään oikeasti.
Sheelika tiesi hyvin olevansa vain nappula vaikutusvaltaisten miesten peleissä. Rowash, Zorak, Avde, 007 ja 005 olivat kaikki valtaa havittelevia persoonia, joiden leikkiin hän ryhtyi selviytyäkseen. Mutta se oli myös hänen valtansa. Hän osasi sanoa sellaista, mitä he haluaisivat kuulla. Parempi siis opiskella repliikit.
Sheelika jatkoi käsikirjoituksen selailua. Taustalla Totuusministeri 005 käskytti kuvausryhmää. Kesken olivat olleet selvästi aivan toiset kuvaukset, ja ministeri päätyi sanaharkkaan sekä kohtauksen ohjaajan että pääosanesittäjän kanssa. Studio esitti tällä hetkellä jonkinlaista ruokasalia, mutta säikähtäneet avustajat alkoivat kerätä huonekaluja ja rekvisiittaa pois alta.
Pääosanesittäjä, näyttäväksi maskeerattu nazorak siististi istuvassa puvussa, väistyi happamana ja lähti kävelemään Sheelikan ohi kohti pukuhuoneita. Sivusilmällä Sheelika näki tämän nykivän silmän ja vihamieliset vilkuilut hänen suuntaansa.
Ohjaaja-oletettu jatkoi kiivasta sanaharkkaa Totuusministerin kanssa. Totuusministeri oli hiljentynyt kuuntelemaan, kuinka uhmakas kuulokepäinen torakka siistissä takissa ja solmukkeessa sylki kovia konsonantteja tätä kohti savuke huulessa. Nousevista sormista päätellen tämä luetteli jotain – ei välttämättä kehuja.
Sheelikaa valmisteli kolme nazorakia: yksi heistä oli maskeeraaja, yksi mittanauhasta solmittua lenkkiä kaulassaan pitävä pukija sekä joku kolmas, joka oli ilmeisesti kolmikon johtaja. Kyseinen johtaja mittaili Sheelikaa ylimalkaisesti katseellaan ja tuhahti jotain kahdelle muulle. Maskeeraaja vastasi maltillisemmalla äänensävyllä. Pukija taas näytti epätoivoisesti selaavansa papereitaan. Sitten hän viittoi kömpelösti Sheelikan suuntaan ja sanoi hänelle jotain zankrzoraksi.
“… anteeksi, en nyt ymmärtänyt.”
Pukijoiden johtaja sähähti samat sanat Sheelikalle. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä häneltä haluttiin.
Viimein maskeeraja kumartui Sheelikan korvan viereen ja kuiskasi: “Hän fitää ottaa mitat. Ylös, kiitän.”
Sheelika nousi seisomaan, ja pukija alkoi saman tien ottaa mittoja. Pukijan otteet olivat huomattavasti hapuilevampia kuin kenenkään muun vaatturin, jonka luona Sheelika oli asioinnut. Hän ei ollut varma, johtuiko tämän vapina kokemattomuudesta, pelosta, stressistä vai kaikista kolmesta. Kyseessä oli selvästi harjoittelija. Neljä kättä eivät olleet yhtä elegantit kuin rautaisten kuolemien vastaavat.
Pukija kirjasi lukuja ylös lehtiöönsä pudistellen päätään. Hän parahti jotain johtajalleen, joka lähinnä pyöräytti silmiään ja levitti kätensä ilmaan. Pukijan leuat loksahtivat auki. Sitten hän lähti salamana pinkomaan rakennuksen uumeniin.
Pukijoitten johtaja risti alakätensä ja lähti itsekin muualle. Maskeeraaja viittoi häntä istumaan.
Sheelika huomasi sivusilmällä, että Totuusministeri 005:n saattajina toimineet vartijat olivat vetäneet jostain mustan kangassäkin, ja katkaisivat riitatilanteen vetämällä pussin kiukkuisen ohjaajan päähän Vartijat alkoivat raahaamaan ohjaajaa pois setiltä, ja tumman kankaan supistamat hätääntyneet huudot loittonivat pois ja pois, kunnes katosivat lopulta elokuvastudion yleiseen hälyyn. 005 käänsi selkänsä tapahtumalle, istui itse ohjaajantuoliin ja nappasi lattialta megafonin.
Sheelika huokaisi syvään ja yritti rentoutua samalla, kun maskeeraaja piirsi siveltimellä hänen kulmiaan.
“Fst!”
Sheelika kohotti katseensa nazorakiin, joka hänen yllätyksekseen ojensi hänelle energiajuomatölkin. “Ota, valoissa kuuma.” Tölkissä komeili tumma, täydellisen lihaksikas ja adonisvartaloinen soturi – 666, Sheelika osasi lukea numerosarjan. Eteläisen mantereen loikkaritorakat olivat opettaneet hänelle hieman aakkostoa. Numerot olivat intuitiivisia, mutta slogania Sheelika ei osannut lukea. Energiajuomatölkki sihahti avautuessaan.
Outo umamin maku nousi nesteestä vahvana. Hän ei ollut kiinnittänyt ympäröivään hajuun huomiota, mutta vastaava tuoksu tuntui lievänä kaikkialla Kenraalinsatamassa. Sieni. Se sen täytyi olla.
“Mielenkiintoinen maku tässä”, Sheelika kehui ääneen. Huuliin tarttui outo sienen ja sokerin sekainen maku, mutta siinä oli mukana myös piristeitä.
Maskeeraja kohautti hartioitaan. “Fahemfaa on.”
“Miten osaat näin hyvää matorania?” Sheelika uteli sokerijuomaa siemaillessaan.
“TTTO:n kurssit. Öh, siis kielikurssi. Lue myös faljon lehtiä. Magazines! FZV?”
“Oh you mean BZV? Yes, I read that one sometimes.”
Pääasiassa xialaisia seurapiirien juoruja hän ajatteli, muttei sanonut tätä ääneen. Informaatioarvo lähellä nollaa.
Maskeeraajan silmiin syttyi uudenlainen kipinä. Hän nyökytteli hymyillen. “Oo yes! I like that magazine a lot. The ones we have here at Ylra are not new. They are educational furfoses. We aren’t allowed to like them, fut… I think it’s quite common.”
“Ah. Good to know that you have some way to get information from other islands. Xians have quite a sphere of influence around the world.” Tuntui edistykseltä löytää yhteinen kieli nazorakin kanssa.
Sheelika hätkähti: takaa kuului hirvittävä määrä nazoralaista sadattelua. Hän oli kääntymässä katsomaan, mutta raastava valo sattui hänen silmiinsä. Mitä ilmeisimmin joku oli käynnistänyt todella kirkkaan studiovalaisimen varoittamatta, ja sai kuulla nyt 005:ltä kunniansa.
Hänen ajatuksensa katkesi jälleen, kun muutama varusteliiveihin sonnustautunut lippispäinen nazorak murahti vieressä ja viittoi heitä siirtymään. Pian toinen näistä veti sylillistä sähkökaapeleita siitä kohtaa, missä he olivat äsken istuneet, ja toinen teippaili sitä paikoilleen studion lattiapaneeleihin. Täällä oli todella vaikea keskittyä lukemaan käsikirjoitusta – ja kaikesta päätellen se oli kirjoitettu aivan toinen toa mielessä. Sheelika oli melko varma, että ylälaidan mustekynäsutun alla oli lukenut aiemmin ”Ämkoo.” Toivottavasti ministerille sopi improvisoidumpi ote.
Maskeeraaja jatkoi hääräämistä toan kasvojen parissa. Sheelika yritti ylläpitää keskustelua.
“Do you remember any details from the magazines you read?”
“The last article was afout Ferike’s concert. Verike? Feri… ah, sorry! I don’t know how to say that name. They are a famous singer.”
”You mean Berike?” Sheelika kysyi. ”She is a quite well known pop star.”
“Yes, her! There was many fages afout her. When I saw the fictures afout her make uf and her costume… I don’t know, it just looked so cool! I tried to study her glitter highlights. I tried to make ones to 21229 but she didn’t like the idea.”
Sheelika oli tarpeeksi perillä Xian asioista muistaakseen, että keikka oli ollut joskus kesällä, ennen kuin Berike oli omistautunut politiikalle Roodakan seuraajana. Hän oli kyllä ollut parempi laulajana. Mestari oli aina kuvannut Xian politiikkaa turhamaisuuden sirkuksena jossa on vain rahaa, ja kaikkea mitä sillä saa, eikä vision häivääkään. Sheelika oli samaa mieltä.
Hän oli sanomassa jotakin, mutta elokuvan taika keskeytti hänet: tällä kertaa se manifestoitui hirvittävänä lasin pirstaloitumisen äänenä.
Sheelika kääntyi. Aiemmin testattu studiolamppu metallisine kolmijalkaisine telineineen oli kaatunut sotavasaran voimalla singoten lasia ympäri melkein valmista lavastusta. Nolostuneen oloinen avustaja-nazorak piti kädessään painavaa hiekkasäkkiä, joka olisi oletettavasti auttanut tätä olemaan tapahtumatta.
005 aloitti raivoamisen. Sheelika päätti jättää tilanteen omaan arvoonsa ja kääntyi jälleen maskeeraajan pariin.
”So… what should I call you? I assume you already heard my name.”
“Was it Shelika or Sheelika? I am 4313, the makeup artist.”
”Two e’s”, Sheelika selvensi. ”It is nice to meet you, 4313. You seem much more pleasant company than many others I have met here today. Thank you for the drink, Glitter!”
“Glitteri” virnisti pihtihampaillaan ja heilautti kättään vähättelevästi. Samassa kaksikko havahtui kun puvustaja 21229 saapui läähkien ja puuhkien kantaen mustia vaatteita henkarissa. Glitteri vilkaisi rannekelloaan (Ylran kellot olivat keskimääräistä kivemman näköisiä, mutta vähän heikossa maineessa etenkin rintamalla) ja myhäili. “Monta minuuttia etuajassa. Loistava!”
Kaksikko auttoi toaa pukemaan rooliasunsa ylleen. Mustasta sieninahasta ommeltu paraatiasu istui yllättävän hyvin mutta tuntui painavalta päällä. Puvustaja kiinnitti mitä kiiltävämpiä kunniamerkkejä Sheelikan rintaan ja Glitteri yritti parhaansa mukaan kiinnittää suikkaa toan karisman naamion päälle.
Sheelika sysättiin monimutkaisten koreografioiden keskelle. Hänen ympärillään tapahtui jonkinlainen tanssinumero – joskin se oli tanssia, joka korosti koordinaatiota ja koko tanssiryhmän yhtenäisyyttä. Sen liikkeet toivat Sheelikan mieleen taistelun, ei tangon. Suuret liput hallitsivat näyttämön taustaa. Musiikki saavutti crescendonsa samaan aikaan suunnattoman monimutkaisen tanssikuvion kanssa.
005 istahti ohjaajantuoliinsa ja huusi jotain megafoniin. Seuraava kohtaus! Lavasteissa hälistiin. Sheelika näki, kuinka kaksi aseistautunutta puhtauspoliisia retuutti hallin perältä jotakuta.
Aseistautuneet nazorakit taluttivat raskaisiin ketjuihin kahlittua matorania. Sheelika ei nähnyt vielä tämän kasvoja, mutta tämän askel ontui.
Matoran paiskattiin lavalle, ja tämä lyyhistyi polvilleen. 005 raapi myhäillen leukaansa. ”Nyt, neiti Shelika, kohtaus 11! Fotki vankia oikein kunnolla – tunteella! Saat itse valita tavan, mutta ehdottaisin joko vatsaan tai leukaan. Yritetään pitää kuvakulma selkeänä!”
Kun Sheelika oli muuttunut vuosia sitten toaksi matoranista, oli hän aina ihaillut Toa Tawaa. Idealistinen ajatus oli lopulta vaihtunut kyyniseen ja katkeraan ajatusmaailmaan koko toan konseptista. He olivat vain olentoja, joilla oli enemmän voimia kuin muilla. Silti matoranien pahoinpitely tuntui Sheelikasta pahalta. Tämä oli syy, miksi Bio-Klaani hänet hylkäsi. Se Karzahnin Rowash.
Matoralainen oli tuskin tehnyt mitään ansaitakseen tätä, mutta taas kerran hänen oli otettava tämä rooli harteilleen.
”Parhaan otoksen saisimme, jos tähtään leukaan ja kanohi irtoaa iskun voimasta”, Sheelika sanoi kylmän viileästi ja ammattimaisesti.
”Hyvä, hyvä”, 005 myhäili. ”Siirrytäänfä siinä tafauksessa lähikuvaan. 5 minuuttia kameroiden ja valojen säätöä. Varaudu loistamaan!”
Matoran yskäisi ja kohotti päätään. Tämän naamio oli haljennut ja painunut kuperaksi vasemman silmän kohdalta. Matoranin katse harhaili lopulta Sheelikaan.
”… t-toa? Toa! Ma-mata Nuille kiitos… pyydän, auta minua ja ystäviäni”, matoran sopersi heikosti Sheelikalle. ”Meille… meidän ei ole annettu pitää kanoheja nukkuessamme. Olemme liian heikkoja.”
Sheelika katsoi häntä hetken hiljaa.
”Oletko Tawan kyläläisiä?” Sheelika korotti ääntään. ”On siinä teillä yksi toa. Hylkäsi siskonsa.”
”E-etelän toa Tawa? Ei… olen V-v-västornu… Rol-Horiin kylästä. Oletko sinä Klaanista…? Mitä väliä. Voi, auta meitä!”
Rol-Horii? Sehän oli yksi tämän saaren pohjoisista kylistä. Hän ei ole edes Klaanista?
Sheelika puri hammastaan. Hän vilkaisi taakseen. Totuusministeri 005 seurasi kohtausta tyytyväisenä tuolistaan. … hän suunnitteli tämän alusta asti. Hän testaa kuuliaisuuttani.
005 naputti käsinojaansa kynnellään. ”Sheelika! Puoli minuuttia ja käy!”
”Kyllä, ministeri!”
Kerta toisensa jälkeen hänet laitettiin tekemään ikäviä asioita, jotka hyödyttävät todellisia konnia. Hänen oli näyteltävä roolinsa. Avden tehtävä vaati pääsyä eliitin piiriin.
Matorania Sheelikalla kävi sääliksi jossain omatuntonsa perukoilla. Tämä oli vain viaton olento, joka jäi konfliktin jalkoihin. Sellaiset tunteet saisivat kuitenkin nyt väistyä. Sellainen sentimentaalisuus oli nuorten tyttöjen ongelmia.
Sentimentaalisuus oli ollut tappaa hänet aiemminkin.
Filmikela alkoi pyöriä. Hänen takanaan kuvausryhmä vaihtoi matoranin kieleen:
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
Totuusministeri antoi merkin:
”Ole hyvä.”
Ei voi mitään. Liian myöhäistä perääntyä.
Sheelika astui lattialla makaavan matoranin ylle. Tämä katsoi toaa epäuskoisesti.
”A- auta mei-”
Matoranin sana katkesi, kun Sheelikan kengänkärki jysähti hänen naamaansa. Matoran kierähti ympäri. Tämä yritti ulisten nousta käsiensä varaan, kunnes toa potkaisi häntä uudelleen.
Sheelikan sydänvalo tykytti. Hän ei tiennyt, uskalsiko lopettaa. Hän vilkaisi Totuusministeriin, joka viittoi käsillään jatkamaan. Kasvoilleen Sheelika puki tappajan katseen, suupielet nousivat ylös mielihyvän merkiksi.
Sheelika kohotti jalkansa, ja polkaisi korkokenkänsä matoranin ristiselkään. Jokin kuulosti rikkoutuvan. Matoran parkaisi ja huusi armoa.
Filmikela surisi. Zankrzoralainen ooppera pauhasi taustalla. Taustanäyttelijät liikkuivat hiotun koreografian mukaan. He tanssivat kuolettavaa tanssiaan, joka mukaili esinazorakein eleganssia. Matoranin huuto riipi tiensä musiikin yli. Julma leikki heijastui hymyilevän Totuusministerin silmälaseista.
”Foikki, foikki! Loistavaa, Sheelika! Tiesin että olisit juuri oikea näyttelijä fäärooliin!”
Sheelika huohotti. Hiki valui hänen kanohiaan pitkin. Tiukasti istuva esiintymisasu kuristi ja tukehdutti häntä. Sheelika astui askeleen taaksepäin. Hänen kenkänsä jätti verisen jäljen lavan parkettiin. Avustaja juoksi suihkuttamaan puhdistusainetta suihkepullosta ja jynssäämään parkettia.
Matoranin hengitys pihisi, kun tämä lojui maassa puolitajuttomana.
”Kohtaus 12! Sheelika! Riisu matoranin naamio ja murskaa se! Fuoli minuuttia ja käy!”
Sheelika henkäisi syvään ja ummisti silmänsä.
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
”Ole hyvä.”
Sheelika harppoi varmoin askelin kyläläisen luo. Hän tarttui tämän kovia kokeneeseen naamioon, ja repäisi sen irti. Matoran ulvahti.
Kanohi kilahti näyttämölle. Sitten se halkesi toan koron alle.
”Kohtaus 13! Sheelika, poimi lippu ja ota asento!”
Sheelika teki niin kuin häntä käskettiin.
Sheelika kääntyi kohti linssiä, painoi lapaluunsa yhteen, laski leukaansa ja tuijotti kameran ahneeseen mustaan silmään päättäväisenä. Hän avasi suunsa ja antoi käsikirjoituksen julmien sanojen kaikua tilassa. Ensimmäisissä sanoista oli ollut vain zankrzoralainen lausumaohje. Hän ei tiennyt edes, mitä sanoi, mutta hänen täytyi uskoa siihen koko sielullaan. Seuraavat sanat hän sanoi matoraniksi, ja syöksi niihin kaiken vihan ja myrkyn sydämestään:
”Ylistetty olkoon Ensimmäinen ja Viimeinen Imperiumi, sillä vihdoin jopa minä, toa-soturi, olen nähnyt todellisen Puhtauden. Polvistu, Toa Tawa – ehkä niin sinut säästetään!”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten…
”Foikki”, 005 käski. ”Kiitos, Sheelika.”
Filmikela pysähtyi. Raikuvat aplodit halki studiotilan. Ihailua ja arvostusta ja innostuneita huutoja.
Arkkiagentti pysähtyi jämerän metallioven eteen hengästyneenä ja tuskin silmäystäkään nukkuneena. Molemmilla puolilla päivystävät barettipäiset kenraalinkaartilaiset käänsivät vain hieman niskojaan katsoessaan häntä kohti. Imperiumin parhaimmistoon kuuluvat jämerät harteikkaat sotilaat oli verhottu kiiltäviin kunniamerkeillä somistettuihin haarniskoihin, mutta käsissään nämä pitivät ladattuja pistooleja.
”Arkkiagentti”, toinen korstoista sanoi rouhealla äänellä ja nyökkäsi tätä kohti. 007 nyökkäsi takaisin. Nazorak-hierarkiaan vihkiytymättömästä barettipää olisi vaikuttanut selvästi korkea-arvoisemmalta, sillä valvottu yö, vierailu osastolla vailla nimeä ja pimeän auringon näkeminen olivat imeneet tiedustelu-upseerista kaiken ryhdin.
”Onko kenraali paikalla?” hän kysyi.
”Kenraalin aamuharjoite on kesken”, sotilas sanoi kuin se ei olisi ollut päivän ensimmäinen kerta. ”Hän on tavattavissa tunnin päästä.”
”Hän haluaa varmasti kuulla asiani siitä huolimatta”, Arkkiagentti sanoi ja yritti kaivaa ääneensä kaiken määrätietoisuuden, jonka siinä mielentilassa löysi. ”Ette varmasti tahdo estää häntä kuulemasta uutisia Direktiivi Kuudesta mitä pikimmiten.”
Molemmat kenraalinkaartilaiset olivat hiljaa muutaman merkitsevän sekunnin. Sitten toinen heistä nosti vasemman yläkätensä aseelta ja painoi nappia oikeaa leukaansa vasten lepäävässä mikrofonissa.
”Herra Kenraali. Pahoittelut keskeytyksestä. Arkkiagentti 007 vaatii päästä puheillenne.”
Oli hetken niin hiljaista, että jopa 007 kuuli etäisen suhinan ja häivähdyksen puheäänestä linjan toisesta päästä.
”Ymmärrän, arvon Kenraali. Asia koskee direktiivi kuutta.”
Hetken aikaa oli taas hiljaista. Linjalta ei vastattu.
Sitten automatisoitu ovi aukesi kalahtaen kaartilaisten välistä. Arkkiagentti veti tottuneesti oman aseensa esiin ja ojensi pistoolin vartijalle sanaakaan sanomatta. Tärisivätkö hänen kätensä vieläkin? Se johtui varmasti vain väsymyksestä. Sääli, ettei kenraali varmaan tarjoilisi mitään piristävää. Koskaan.
Agentti marssi sisään kenraalin asuinhuoneistoon. Hän ohitti siististi järjestellyn rivin takkeja ja haarniskoja. 007 kohotti kätensä laiskasti tervehtiäkseen Kenraalin eteisaulan synkkää vartijaa, itse Yöntuojaa, jonka irtonainen pää tuijotti häntä katonrajasta. Massiivisen visorak-kallon kulta oli haalistunut aikojen saatossa, mutta se sai silti kylmät väreet kenen tahansa kitiinikuoreen.
Miekka, joka oli lävistänyt Yöntuojan kallon vain silmänräpäys ennen, kuin tämä olisi tuominnut taistelun kammottavalla kutsuvoimallaan, lepäsi askeettisella alustalla kahgarakinkallon alla. Arkkiagentti ohitti sen ja kulki tottuneesti makuuhuoneen läpi kenraalin ”harjoitehuoneeseen”, kuten sitä virallisesti kutsuttiin. Niille, jotka eivät olleet syöneet palvelusohjesääntöä aamupalaksi se oli vain ”kuntosali.” Tilanteen epävirallisuudesta huolimatta agentti koputti jämäkästi harjoitehuoneen oveen ennen kuin astui sisään.
Kliinisen valkeaa valoa täynnä oleva tila täynnä metallista kuntosalilaitteistoa toivotti 007:n tervetulleeksi perällä. Kenraali 001 ei siunannut hänen suuntaansa vilkaisuakaan aamuharjoitteidensa keskeltä. Vuorotellen ylemmillä ja alemmilla käsipareillaan Imperiumin ylin riuhtoi suurta kuormaa lyijylevyjä vaijereiden päässä. Suoritteiden välissä oli hädin tuskin kokonaista sekuntia, kun suurempi ja pienempi kuorma liukuivat toistensa ohi kojeen raiteita pitkin.
Kenraalin paljas ylävartalo oli jännittynyt monumentiksi puhtauden lajin kauneudelle ja fyysiselle ylivertaisuudelle, ja hän tuijotti eteenpäin päättäväisenä edes vilkaisematta saapunutta Arkkiagenttia.
”Arvon Kenraali”, Arkkiagentti aloitti sillä pakollisella alulla, johon kumpikaan heistä ei enää kiinnittänyt mitään huomiota. ”Siniset Kädet”, hän jatkoi hieman hiljempaa, kuin peläten ylimääräisiä kuulijoita jopa täällä. ”Ne löysivät sen. Ne löysivät Direktiivi Kuuden.”
Kenraali 001 lopetti suoritteensa kesken, mutta ei nostanut katsettaan Arkkiagenttiin. Hetken 007 ehtikin odotella vastausta… mutta Kenraali vain asteli kuntolaitteen teräsrungolle, nappasi sokan irti lyijylevyistä ja lisäsi kuormaan muutaman painon lisää.
001 asteli täysin tyynesti takaisin matolle ja tarttui uudestaan laitteen kahvoista. Metalli kirskui, kun hän jatkoi harjoitettaan.
”Tällä kertaa uskon heidän todellakin osuneen oikeaan”, hieman harmistunut Arkkiagentti jatkoi ja keskittyi hetkeksi kaivamaan nuhjuisesta nahkalaukustaan kiireisesti tulostamiaan terveisiä agenteiltaan toisessa todellisuudessa. Hän otti valokuvanipun käsiinsä ja ojensi sen suoraan Kenraalin eteen.
”Nämä tulivat juuri”, hän sanoi ja antoi mustan auringon synkän siluetin puhua puolestaan.
Kuin valmiiksi hänen löydöksiinsä pettyneenä Kenraali jatkoi suoritteensa loppuun. Pihtihampaat kiristyivät tämän kasvoilla irvistykseen, kun hänen vihreät silmänsä porautuivat suoraan 007:n läpi. Sitten lähes huolettomasti Kenraali laski valtavan kuorman hitaasti maahan ja jätti kojeen kahvat roikkumaan vapaina.
001 siemaisi pitkään kenttäjuomapullostaan ja tarttui Arkkiagentin ojentamiin kuviin.
007 oli tuntenut johtajansa tarpeeksi pitkään tietääkseen, että tällä hetkellä tämän hiljaisuus oli vakaan epäuskoinen. Vääriä hälytyksiä löydöksien suhteen oli ollut kymmeniä jo parin viime vuosikymmenen sisään. Hiljaisuutta kesti kuitenkin tarpeeksi pitkään, että Arkkiagentti muuttui itsekin vakuuttuneemmaksi siitä jostain käsittämättömästä, mikä papereilla loisti.
Kenraali nosti ensimmäistä kertaa katseensa hänen silmäänsä.
”Milloin?” tämä kysyi.
”He raportoivat kaksi tuntia sitten”, agentti vastasi.
001 nyökkäsi.
”Onko tässä kaikki?”
Arkkiagentti kaivoi laukustaan vielä lyhyen raportin, joka oli tulostunut kiusallisesti vartioilmoituksiin käytetylle vakiopohjalle. Se sai tekstin tuntumaan vieläkin lyhyemmältä. Hän ojensi sen esimiehelleen.
VASTARINTA: PUHDISTETTU
ILMA: HENGITETTÄVÄ
MAASTO: SUOLAA JA METALLEJA
PINTA-ALA: MITTAUKSET KESKEN
”Onko se siellä, missä uskoimmekin?”
Arkkiagentti nyökkäsi. Kenraali ojensi kuvat takaisin hänelle.
”Siinä tapauksessa olemme vihdoin sillä saarella, missä meidän kuuluukin olla.”
”Eli…” 007 aloitti selvästi hieman hermostuneena siitä, että se kaikki todellakin saattoi olla otta. ”… mitä seuraavaksi?”
”Onko meillä toimiva kommunikaatioyhteys agentteihin?”
”Kaikesta päätellen kyllä”, toinen vastasi. ”Vaikka se onkin varsin… epätyypillinen.”
Hän ei halunnut edes miettiä, miten viestiyhteys toimi. Minkä läpi viestien täytyi kulkea, ja millaisella epäpyhällä laitteistolla yhteys oltiin saatu pystytettyä. Minkään ei olisi pitänyt toimia niin.
”Pysykää yhteydessä heihin”, Kenraali sanoi mietteliäänä. ”Ota selvää, mitä voimme mahdollisesti kohdata siellä. Mikä on osasto Sonnenradin tilanne?”
”Ensimmäisen joukkueen tyhjentäminen on jo aloitettu”, 007 sanoi epäröiden hetken jopa omaa sanavalintaansa. ”Koko komppania on laskuvalmiudessa huomiseen mennessä.”
001 nyökkäsi. ”Haluan välittömän ilmoituksen, kun olette valmiina maihinlaskuun.”
”Luonnollisesti”, 007 suoristi ryhtiään. ”Direktiivi kuusi on nyt prioriteettini yksi.”
Se tuntui riittävän Kenraalille ja hän alkoi astella ulos harjoitehuoneesta. 007 otti tämän merkiksi seurata perässä. Hänen johtajansa mielentilan muutoksia oli yleisesti ottaen vaikea arvioida, mutta tämän kaltainen hiljaisuus tarkoitti useimmiten tyytyväisyyttä.
”Hyvä”, hän lopulta sanoi. ”Älä kuitenkaan laske vielä Pesän sisäisen valvonnan valmiustasoa. Meillä ei ole varaa horjua nyt. Vähemmän kuin koskaan.”
”Vaikea uskoa, että olemme todella näin pitkällä”, Arkkiagentti hämmästeli hiljaa. ”Miten monta väärää hälytystä onkaan ollut?”
”Emme tarvinneet kuin yhden oikean”, Kenraali sanoi.
Joku naiivimpi tiedustelu-upseeri olisi voinut erehtyä luulemaan sitä kohdistetuksi kehuksi, mutta 007 tiesi paremmin.
”Saako muu johtoporras tietää tästä?” agentti kysyi. ”Se voisi valaa joihinkin heistä enemmän uskoa mikäli he saisivat kuulla, että olemme ottaneet askeleen eteenpäin.”
”007”, Kenraali sanoi hiljempaa. ”Niitä, joissa ei ole uskoa, ei voi siihen vakuuttaa lupauksilla. Nykyinen salaustaso pysyy siihen asti, kunnes tilanne on kehittynyt tarpeeksi. Olemme lähempänä lopullista voittoa kuin koskaan, mutta vihollinen vastustaa kaikella, mitä heillä vielä on.”
001 pysähtyi visorakin kallon eteen, joten pysähtyi myös Arkkiagentti. Hetken Kenraali katseli sitä ja uppoutui selvästi muistoihinsa, ennen kuin jatkoi.
”Siitä on jo viisi kuukautta, kun Toa Tawa vakuutti meille, että he eivät piilottele mitään. En ylläty, että rapulinnake on rakennettu valheiden päälle.”
Arkkiagentti ei uskaltanut mainita, että samaa voisi sanoa myös Kenraalin omasta korttitalosta.
”Ennen pitkää he sotkeutuvat omiin valheisiinsa”, agentti sanoi. ”Niin heille aina käy.”
”Silti, olisi virhe tehdä vielä suorempia siirtoja ennen varmuutta siitä, mitä kaikkea linnan alla odottaa. Tai minkälaisella myrkyllä he hyökkäävät meitä vastaan etelärannikon metsistä.”
001 hymähti kylmästi katsekontakti visorakin kallon kanssa.
”Muistat varmasti Yöntuojan.”
Ensimmäistä kertaa yön aikana agenttikin päästi ääneensä hymyä.
”Yksinkertaisempia aikoja, vai mitä?”
”Jos kadun jotain, niin sitä, kuinka nopeasti se kuoli. Paljon hyviä sotilaita menetettiin silloin, kun se avasi taivaat ja kutsui Kuusisaksen. Jos Yöntuoja olisi onnistunut kutsumaan sen myös toisessa kohtaamisessamme, en usko, että kumpikaan meistä seisoisi tässä.”
”Ainoa, mitä pystyn ajattelemaan, on miten suurin osa johtokunnasta käyttäisi tilaisuuden ylistääkseen sinua”, 007 myönsi. ”Vaikka en kyllä muista, että olisit päässyt mittelemään minkään isomman kanssa sen jälkeen.”
”Mikäli tilaisuus tulee”, 001 korotti ääntään. ”On Rautasiivellä protokolla siitä, että yksi täyslaidallinen on aina valmiina ammuttavaksi Kuusisaksen sairaan ruhon läpi.”
”Olettaen, että seuraava kerta ei tapahdu taas Rautasiiven kannella.”
”No… uskon, että Amiraali on valmis ottamaan sen haasteen vastaan.”
”Se kieltämättä tarjoaisi hänen pikku projektilleen kiinnostavan kenraaliharjoituksen.”
Kenraali hymähti jälleen. Hetkeksi hän uppoutui muistoihinsa taas, eikä Arkkiagentti kokenut asiakseen keskeyttää häntä.
”Sinä päivänä, kun näin Yöntuojan ampuvan maailmaan reiän ja kutsumaan sen läpi kuusisaksisen irvikuvan syömään sotilaitani, ymmärsin että kaikki on täynnä kulisseja. Ei kestänyt kauaa sen jälkeen, että 006 sai valmiiksi raporttinsa eteläisen tähtitaivaan kartoituksesta. Ha, taivaan. Vai pitäisikö sanoa katon. Tietty vain matoralaisen maailmankuvaan sopivaa pitää kiinni joistakin ajatuksista, jotka tiedetään valheiksi. Tunnen pientä voitonriemua, kun näemme, mitä Bio-Klaanin rauhan ja rakkauden kulissin alta hiljalleen paljastuu.”
”Tietävätkö he sitä itsekään?” 007 kysyi. ”Jos olen jotakin oppinut, niin olemme taipuvaisia pitämään kiinni kulisseista loppuun asti. Jos sallit minun sanovan, mutta on imperiumimmekin suurimmalle osalle meistä koottu kulisseista, ja silti he uskovat imperiumiin enemmän kuin mihinkään muuhun.”
001 nyökkäsi.
”Ideologia voi olla kulissi, mutta se ei ole valhetta. Kerro minulle, mikä on Toa Tawan ideologia?”
”Toa-koodi”, Arkkiagentti vastasi. ”Suuri Henki. Rauha ja rakkaus. Nykyisin heidän luonaan on jopa etelän Athiin uskovia. Matoralaisilla on ideologioita perustelemaan mikä tahansa näkemys.”
”Ehkä tuo on se, miten he voivat vain istua päämäärämme tiellä valheiden linnakkeessaan… eivätkä edes näe ristiriitaa.”
Kenraali 001 laski katseensa Yöntuojan kuolleista kasvoista ja käänsi selkänsä myös 007:lle. Arkkiagentti aavisti, että aika pienelle pysähdykselle heidän molempien päiväohjelmassa oli päättymässä.
”Mahtavatko he edes ymmärtää, minkä päällä istuvat”, 007 pohti, mutta vaihtoi pian sävynsä ammattimaisemmaksi. ”Mikäli he ovat jo siellä, Sonnenrad kyllä saattaa heidät ulos.”
Siitä, miten Kenraali marssi kohti henkilökohtaisia pesutilojaan, päätteli Arkkiagentti, että hänen oli aika poistua.
”Jätän tämän sinun käsiisi”, 001 sanoi vielä.
Osaston ovea vartioi tyylitelty musta auringonkehä. Arkkiagentti oli kulkenut siitä lukemattomia kertoja, mutta milloinkaan symbolin synkät säteet eivät olleet tuntuneet hänestä yhtä konkreettisilta. Paksut metalliovet – ja toisetkin – aukeilivat hänen marssiessa niitä vartioivien tummanpuhuvien vartiomiesten välistä.
Hän ohitti metallikehikossa riippuvien suurihartiaisten sotisopien rivistön, joihin kytketty johtoviidakko latasi virtaa. Raskaiden haarniskoiden pinta hehkui kirkkaan vaaleansinisinä pimeässä kuin pieni joukko-osasto kummituksia. Mikäli jossain syvällä Nimettömän osaston uumenissa odotti sellainenkin, se ei kuulunut Arkkiagentin toimenkuvaan.
Se, mitä hän valmisteli… ei omalla tavallaan ollut kovinkaan kaukana siitä.
Tiedustelupalvelun insinööri ei noussut tervehtimään häntä työnsä parista, vaan jatkoi läpikuultavien letkujen kytkentää mustiin kivääreihin. Toinen tämän kaltainen kalibroi näyttöpäätteensä kanssa erikoisvalmisteisia mustia visiirejä, joiden näkökentän keskelle oli istutettu musta metallinen kehä kuin yksinäinen silmä.
Kammio kammiolta täynnä 007:n luotettavimpia valmisteli operaation kalustoa. Viimeisessä tilassa odotti kuitenkin sen tärkein osa.
Jokin osa hänestä oli ehkä jopa kateellinen lasikanistereissa uinuville erikoissotilaille, joiden kapselit reunustivat Osasto Sonnenradin salaista kasarmia. Vilkaisu niihin ei kertonut paljoakaan – uinuvat olennot olisivat voineet kuulua mihin tahansa Imperiumin lukuisista sotilasosastoista.
Mutta Sonnenradiin ei valittu sotilaita siksi, että he olisivat olleet muita suurempia tai kestävämpiä. Heidät valittiin, koska he olivat hengeltään valmiita olemaan Imperiumin etujoukko taistelussa viimeisestä voitosta.
Ainakin he saivat nukkua, 007 mietti tarpoessaan tilan läpi. Ja pian he pääsisivät todella uneksimaan.
Pöydällä makasi pitkällään jykevä ruho, jonka rintakehässä ammotti suuri, auki vääntynyt reikä. Se oli ainoa kohta, josta auringonsävyinen koko kehon peittävä haarniska oli läpäisty. Hahmolla oli kasvojensa peittona koristeeton kypärä, jonka silmikko muodosti Mata Nui-siluetin. Se oli ainoa symboli, mikä häneltä löytyi.
007 vilkaisi aukkoa rinnassa. Sieltä levisi hirvittävä katku. Sisäelimet olivat muuttuneet vihreäksi liemeksi, kun raskas zamor oli syössyt soturin sisuksiin annoksen happoa. Haarniska ei ollut hajonnut edes siitä – se oli pitänyt hitsata myöhemmin auki, jotta kuolinsyy olisi mahdollista todeta.
”Tiedämmekö mitään hänestäkään? Ei merkkejä, nimiä, ei mitään?” tummanpuhuva nazorak kysyi selvästi melko turhautuneena.
”Emme, herra arkkiagentti”, vastasi yksi hiekansävyisistä tutkijoista. Hänen ryhmänsä hääräsi ympärillä tekemässä testejä ja ryhmittelemässä näytteitä. ”Rintapanssariin oli kaiverrettu etelän aakkosilla ’Kohtalo, varjele lapsiasi hiipuvassa maailmassa’, mutta sen kaltaisia rukouslausakkeita löytyy monelta muultakin. Ne ovat yleisiä etelän titaanien keskuudessa.”
007 hieroi toista leukaansa. ”Entä varustus? Ymmärtääkseni tämän yksilön haarniska on poikkeuksellisen kestävä.”
”Kyllä”, ruumiinavausryhmän johtaja nyökkäsi. ”Testiemme mukaan sen materiaali on jonkinlainen johdos Dermis-kilpikonnan lähes rikkoutumattomasta kilvestä. Emme tunne tällaista ainetta. Mitä muihin sotureihin tulee, monella heistä on poikkeuksellisen laadukkaat välineet. Monet ovat tehty tekniikoilla, joita emme tunne. Emme kuitenkaan löytäneet ainoastakaan aseesta takojan nimeä.”
”Joten he ovat samaan aikaan täysin tyypillisiä titaaneja että varustautuneet meille tuntemattomalla tekniikalla?” agentti kysyi. ”Hyvä on, vesiperä. Entä joukon muut jäsenet? Irtosiko heistä mitään?”
Tiedemies vilkaisi takavasemmalle, jonne zamorien silpomien ruhojen rivi jatkui vielä tusinan pöydän verran. Yksi niistä oli keltainen matoran, jonka lyhyestä vartalosta ei ollut paljoa jäljellä. Hän ei edes näyttänyt soturilta.
”Ei. Emme edes tunnista jokaisen lajia. Heidän varustuksensa muistuttaa laadultaan titaanien omaa, mutta minkäänlaista yhdenmukaisuutta ei ole löydettävissä. Eräällä oli mukanaan laukku, mutta sen sisältö tuhoutui happoampullin auettua hetki hänen kuolemansa jälkeen.”
Ammattilaisia siis, 007 merkkasi muistiin. Se tekisi tilanteesta paljon monimutkaisemman.
Arkkiagentti kumartui sivupöydän ääreen. Sille oli järjestelty joukon aseet. Moni niistä oli kärsinyt konekiväärien zamor-sateessa. Hän tarttui yhteen niistä: pitkään, punertavaan tikariin, jonka väistin oli kaiverrettu Kolmen Hyveen symbolin muotoiseksi. Sen kahva oli koristeltu yhdellä punaisella tähdellä. Hän veti sitä varovaisesti mustaa kitiinisormeaan pitkin, saaden aikaan hienoisen viillon.
Hän pyöräytti veistä ja sujautti sen panssariliiviinsä.
Synkeä nazorak huokaisi ja pohti hetken.
”Tämä on ammattilaisten työtä. Emme tule löytämään mitään hyödyllistä, mitä emme olisi jo löytäneet. Hävittäkää heidän ruumiinsa, kun olette saaneet niistä irti kaiken arvokkaan ja hyödyllisen. Lähettäkää kiinnostavat materiaalinäytteet tiedeosastolle 3”, hän lopulta ohjeisti tottuneesti. ”Eikä pihaustakaan näistä ruumiista tämän tiimin ulkopuolelle. Jatkakaa.”
007 jätti tiedeosaston miehet töihinsä. Ruumiinavaus tuotti vesiperän, mutta se oli antanut suunnan. Siitä oli pitkä aika, kun nazorak oli päässyt viimeksi selvittämään Imperiumin ulkopuolisia mysteereitä: Arkkiagentti aikoi nauttia tehtävästään täysin rinnoin.
Hän istuutui työtuoliinsa ja kaivoi kansionsa nimikkeellä ”Etelän aaveet.” Siellä oli jo nauhoite Kenraalin ja mystisen, loukusta paenneen hahmon keskustelusta sekä Metastaasin kuvaa tapahtumasta. Siinä, mitä metsässä oli oikein sinä yönä tapahtunut, oli edelleenkin aukkoja, mutta ne täyttyivät pikkuhiljaa.
Bio-Klaanin sissioperaatio tankkausasemalle oli epäonnistunut, ja oli muuttunut huterasti toteutetuksi vetäytymiseksi. Mystisen joukon ilmestyminen oli ollut kuin… sivuraide narratiivissa yön tapahtumista.
Jollakin ilveellä he olivat onnistuneet rantautumaan saarelle ilman, että merivoimat tai tiedustelupalvelu oli huomannut mitään. Epäselvä tilanne oli päättynyt raskaan tuliryhmän tulenavaukseen ja ryhmän eliminointiin.
Mitä he olivat silloin siinä metsässä tehneet? Miksi he olivat tulleet? Miten he olivat päässeet sinne?
He eivät vaikuttaneet olevan Bio-Klaanin liittolaisia. He eivät olleet valmistautuneet nazorakeihin, ja heidän huomionsa oli juuri ennen tulenavausta muualla. Eversti Ämkoo oli ollut lähettyvillä, kuten myös Guardian. Oliko joukko tullut jompaa kumpaa heistä varten?
Tiedettiin, että skakdilla oli tausta Synkkien saalistajien palveluksessa, mutta niin oli monella muullakin klaanilaisella. Ämkoon taustoista arkkiagentti ei tiennyt juuri sitäkään – vain huhuja tämän sisäisestä paholaisesta, makutasta etelän maalta.
Oliko siinä linkki? 007 merkitsi sen ylös. Olivatko etelän soturit tämän makutan perässä? Olettaen siis, että Ämkoon makuta todella oli olemassa. Se… olisi mahdollista, nazorak myönsi, mutta ymmärsi, ettei päässyt tiedoillaan kovin paljoa pidemmälle.
Turhautuneena hän vaihtoi näkökulmaa. Ajattele muuta kontekstia, 007 muistutti itseään, ja…
… avasi selvityksen Kenraalinsataman iskusta ja levitti sen pöydälleen. Kaksi tuntemattoman tahon imperiumia vastaan tekemää iskua lyhyen ajan sisään vaikutti vähintäänkin epäilyttävältä. Kenraali Killjoyn suhteet eivät olleet etelässä, mutta entä hänen mukanaan olleet kolme selakhia, jotka oli tunnistettu kuuluisaksi palkkasoturikolmikoksi, Breznikoviksi?
Oli kiehtovaa ajatella, että näillä kahdella tapauksella oli jotakin yhteistä: kenties ne olivat jopa osa jonkin ulkoisen tahon nazorak-imperiumia vastaan koordinoimaa hyökkäystä. Heillä toden totta oli vihollisia – mutta 007 ei kyllä keksinyt ainuttakaan, joka olisi ollut kykenevä moiseen mobilisaatioon.
Houkuttelevasta yhteensattumasta huolimatta 007 päätyi lopputulokseen, ettei tapahtumilla ollut yhteyttä toisiinsa. Se olisi ollut aivan liian helppoa.
Etelän aaveet, hän toisteli mielessään tuijottaessaan kuvaa ammusten silpomista sotureista. Keitä te oikein olette?
Aikanaan 007:lla oli ollut laaja verkosto kontakteja. Hän oli värvännyt ja kiristänyt muiden lajien edustajia omiksi silmikseen monilla seuduilla, joilla Pesä oli aikoinaan sijainnut. Ylimääräisistä silmistä Eteläisellä Mantereella olisi ollut tilanteessa varmasti apua, nazorak mietti. Verkosto oli lopulta kaatunut Kenraali 001:n jyrkkään kieltoon: ”Me emme ole riippuvaisia epäpuhtaista tiedustelutoiminnassamme.”
007 oli neuvotellut ja anellut, mutta ystävyydestään huolimatta Kenraali oli ollut aatteen asioissa ehdoton. Kun tiedustelupalvelu oli yhtenä päivänä lopettanut kaiken yhteydenpidon vakoojaverkostoonsa, Arkkiagentista oli tuntunut kuin olisi menettänyt toisenkin silmänsä.
Sellainen verkosto olisi ollut korvaamattoman arvokas tällaisen tapauksen selvittämisessä, agentti pohti turhautuneena.
Silloin nazorakin pöydänkulmalla oleva kommunikaattori ilmoitti puhelusta. Se oli osa koko pesän kattavaa järjestelmää, jolla johtajat saivat tehokkaasti viestinsä laajalle.
Soittaja oli ainoa arkkiagentin ulkomaailman kontakteista. Kyseessä oli innostava bisnesmies, joka oli kohtalon oikuista päätynyt rooliin, jossa myös 007 saattoi hyödyntää tämän palveluksia.
”No päivää, Seiska”, rehellinen ääni sanoi. Nazorak nappasi mikrofonin ja vei sen lähemmäs itseään.
”Palasitko matkaltasi?” 007 kysyi. Hänen matoraninsa oli yllättävän hyvää nazorakiksi. Se oli osoittautunut tiedustelualalla hyödylliseksi taidoksi. ”Kyllä, pääsin tänne reiluun leiriimme. Pojat purkavat juuri tavaroita ja muita. Katsos…”
Arkkiagentilla ei ollut kiinnostusta eikä aikaa kuunnella kontaktinsa kokonaisia matkakertomuksia. Ne usein olivat hyvin, hyvin pitkä.
”Kenraalinsatama. Saitko lisää tietoja tästä Killjoystä ja hänen organisaatiostaan?”
Langan toisesta päästä kuului, kun joku haukkasi ilmeisesti keksiä, tai jotakin muuta rapisevaa leivonnaista. ”Et ikinä usko! Minä vähän kyselin, ja Vanha-Pena tunsi erään jantterin Xialta, Heerbuka-kullan, joka oli ilmeisesti juuri myynyt tehtaansa tällaiselle Purifier-henkilölle, joka kyllä tunnetaan tämän Killjoy-miekkosen pahana vihamiehenä, mättivät toisiaan päin Xian vuorta tässä hetki aikaa sitten. Ja minäpä sitten tietysti menin tämän Purifier-veikon puheille. En kyllä muista enää, että missä sen fiini kerhotalo oikein oli, sinne kun oli melkoisen hurja matka, mutta sain siellä vähän kuulla juttuja.”
Nazorak nojasi taaksepäin tuolillaan ja keskettyi kuuntelemaan skakdin sepustuksia. Miten se mies onnistuikin tällaisissa asioissa, sitä ei 007 yksinkertaisesti ymmärtänyt, mutta toisaalta oli oppinut todellisen potentiaalin tulevan joskus yllättävistäkin paikoista.
Kuten keskivartalolihavan leipurin terävästä päästä.
”No, minähän, jutskasin vähän tämän valkean tytönhupakon kanssa, ja hän sattumoisin tiesi meidän Kenraalinsataman jutusta aika paljon, outoa sinänsä. Sain kuulla, ettei se Killjoy meidän perässä ollut, vaan yhden tuttuni, Sara-nimisen vahki-henkilön. Niillä oli jotain setvittävää, kun Killjoy sitten murhasi vahkipolon kunhan olivat taistelleet meidän satamassamme. Killjoy oli kuulemma ollut melkoinen maanvaiva muutenkin, käynyt omaa hirmuista sotaansa tätä Purifier-veitikkaa vastaan ties miten pitkään. Mätkivät toisiaan silloin kerran sitä Xian Vuortakin päin, nääs.”
”Selvä. Tämä oli erittäin hyödyllistä. Olet palkkasi väärti”, Arkkiagentti totesi. ”Loppu.”
007 oli suhteellisen tyytyväinen tietoon. Se varmisti hänen teoriansa siitä, ettei Killjoyn isku ollut ensisijaisesti nazorak-imperiumia vastaan, vaan kyse oli jostakin kenraalin yksityisestä sodasta. Näytti siltä, että kyse oli ollut pikemminkin siitä, että skakdit olivat auttaneet jonkun kontaktinsa satamaan, ja saaneet sillä tavoin Killjoyn vihan päälleen.
Arkkiagentti kirjoitti muutaman virkkeen ylös kenraalin informointia varten. Vaikutti perustellulta todeta, ettei Kenraalinsataman tapaus vaatinut välittömiä toimia (paitsi luonnollisesti hälytys- ja puolustusvalmiuden uudelleenanalysointia), eikä odotettavissa ollut jatkoiskuja.
Se oli hyvä. Yksi vihollinen vähemmän.
Takaisin alkuperäiseen mysteeriin, nazorak tuumi ja käänsi jälleen katseensa Etelän aaveiden kansioon.
Mitä me tiedämme, hän nojautui taaksepäin ja painoi laihalla sormellaan otsaansa. Yksi: He ovat etelästä.
007 asetti Kolmen Hyveen tikarin pöydälleen. Mantereella on monia veljeskuntia ja ritaristoja, jotka ottavat hyveensä aivan liian vakavasti, nazorak mietti: imperiumi on varmasti vääräuskoinen heidän näkökulmastaan, mutta miksi he välittäisivät? Eteläisillä oli yleensä tarpeeksi ongelmia kromidien kanssa. Kaksi. Heidän varustuksensa on poikkeuksellista. He saapuivat saarelle huomaamatta, eikä heillä ollut mitään, mistä heidät voisi tunnistaa. Heidän varustuksensa oli hyvin hienoa käsityötä. Kaikki puhui kivenkovien ammattilaisten puolesta. Palkkasoturijoukko? Eteläisten kuninkaiden erikoisjoukkoja? Jokin tiedustelu-organisaatio?
Kolme. He tietävät meistä enemmän kuin me heistä.
007 oli nähnyt nauhoitteen keskustelusta Kenraalin ja mystiseen joukkoon kuuluneen selakhin välillä. 001 oli näyttänyt sen ainoana hänelle, ja Arkkiagentti oli kuunnellut sen lukemattomia kertoja, analysoiden jokaista naisen sanaa. Ja tämän sanat olivat pelottaneet nazorakia.
He tiesivät eversti Ämkoosta. He tiesivät, että nazorakein johto valehteli tietyistä asioista kansalaisilleen.
Mutta yksi asia vaivasi agenttia erityisesti.
”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”
Lauseen ajatteleminen sai hyönteisen tuntosarvet väpättämään huolestuneena.
Mihin puhuja viittasi?
Arkkiagentti ajatteli välittömästi suurinta valtakunnan salaisuuksista, kätösiä noita sinisiä.
Hän tiesi, ettei niitä virallisesti ollut olemassa, mutta tiedustelupalvelussa ei tarvinnutkaan välittää virallisesta totuudesta. Tiesivätkö he Sinisistä Käsistä?
007 ei ollut varma, mitä mahdollisuudesta piti ajatella. Selvää oli, että mysteeritaho tiesi imperiumista valtavasti ja oli siksi sangen vaarallinen. Mutta miten he saattoivat tietää Käsistä? Edes 007 ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia vertahyytävästä kaksikosta, vaikka teknisesti olikin heidän pomonsa. Hän ei tiennyt eikä halunnut tietää. Eikä myöskään 001 halunnut, että hän tietäisi kaikkea.
Nazorak vei sormensa ohimoilleen ja nojasi pöytäänsä. Selakhin sanat toistuivat hänen päässään, eikä agentti tiennyt, oliko niiden sävy kiusoitteleva vai uhkaava. ”Ämkoo ei ole ainut omaisuudeksesi luulemasi asia, jonka ei kuuluisi olla käsissäsi.”
