Avainsana: Ruinaaja

  • Odina

    Kuivuneen joen rantaviivaa pitkin käveli yksinäinen sielu. Hän oli kaukana kotoa. Ja toisaalta kotonaan, sillä tämä saari oli monelle heistä turvapaikka. Lohduton, autio maa avautui jokaiseen suuntaan. Vain kaukana siintävä sinertävä horisontti vihjasi jonkin muun olemassaolosta. Siellä maasto muuttui karuiksi kukkuloiksi ja lopulta vuoriksi. Linnaketta, kaupunkia ja pientä vehreää kaistaletta niiden takana ei voinut nähdä. Mutta siellä, missä vaeltaja kulki, ei kasvanut edes peruna.

    Ei se ollut hänelle mitään uutta.

    Ainakin aavikolla oli rauhallinen olla. Ja värejäkin oli pari enemmän kuin kotona.

    Shasaalin taivallus ei ollut nopeaa. Dyynit pettivät jalan alla, ja kivikot olivat petollisia. Mutta hänen askeelensa oli vakaa. Hän oli tottunut kulkemaan niitä lohduttomia polkuja. Moni oli vitsaillut hänelle, että tundran kasvattina hän ei pärjäisi aavikolla, mutta he eivät ymmärtäneet olennaista. He katsoivat vain pintaa, eivät olemusta. He eivät nähneet autiota kaikilta asioilta.
    Kaupungissa suunniteltiin jo juhlia, mutta se ei ollut syynä Spesialistin tavallista suorempaan paluumatkaan. Toisinaan hän vaelteli niillä lakeuksilla päiviä vain ajatellen. Mutta tänä iltana hän oli luvannut olla paikalla.

    Shasaali laittoi siis jalkaa toisen eteen. Vain lintuja lensi aurinkojen korventaman aavikon yllä. Se ei ollut enää keskikesän paahde, vaan kesän viimeisten aurinkojen kamppailu vääjäämättä saapuvaa talvea ja yötä vastaan. Ei tämän saaren talvet kylmiä tai pimeitä hänelle olleet, mutta viileitä ja sateisia. Moni piti niistä enemmän kuin kesästä. Shasaalin paksu kuori ei välittänyt, sillä se kesti niin paahteessa kuin myrskyssä.

    Kuivunut joki, jota Spesialisti seurasi, täyttyisi pian suurten sateiden jälkeen vedellä. Se virtaisi iloisesti läpi Odinan kuivimman ja karuimman keskitasangon aina luoteisen rannan dyyneille asti, joiden loputon jano joisi veden ennen merta. Se oli kuitenkin hänen selkänsä takana. Hän nousi hitaasti kohti korkeampaa maata, kohti Kirkukukkuloita, ohi Varjovuorten ja lopulta etelärannikon Linnoitukseen ja Odinan kaupunkiin. Rannalta rannalle kulkeminen oli vienyt häneltä viikon. Vähemmän sitkeä kulkija, sellainen joka ei tullut toimeen päiviä ilman vettä, ei matkaa taittaisi niin nopeasti, eikä välttämättä elossa.

    Aavikolla sai ajatella ja olla rauhassa. Toisinaan Spesialisti pohti, että ne olivat harvinaisia nautintoja tällä saarella; ajattelu ja rauha. Mutta yhtä kaikki, tämä karu koillinen saari oli hänen kotinsa…

    ODINA

    Pilvien tasalla
    Kristallisaarten yllä

    Kaksoisaurinkojen kirkas valo välkkyi läpi pilvipeitteestä tavalla, joka sai Puhdistajan toivomaan, ettei hänen epätavallinen näköelimensä olisi toiminut samaan tapaan kuin silmät. Hän joutui laskemaan verkkoverhon ikkunan eteen vähentääkseen pahoinvointia aiheuttavaa välkkymistä. DHS Transformer oli päättänyt halkoa pilvipeitteen juuri sillä hetkellä, kun Puhdistaja oli astellut katselemaan maisemia. Lentokoneen kiihdyttävien moottorien jylinä peitti alleen VIP-matkustamossa käytävän keskustelun. Ei sen sisältö toisaalta Puhdistajalle kuulunutkaan, ja hän oli valinnut kaukaisen ikkunan puhtaasta hienotunteisuudesta. Ainakaan häntä ei voitaisi syyttää salakuuntelusta.

    Taistelussa rikkoutuneen keltaisen haarniskan palasia varisi Puhdistajan jalkoihin edelleen, vaikka tämä oli jo riuhtaissut puoliksi sulaneen liekinheittimensä irti ja asettanut sen matkatavaroidensa vierelle istuimensa ylähyllylle. Mustaa luisevaa kättä, joka haarniskan alta nyt pilkotti, jomotti. Hän tiesi, että se menisi ohi pian, mutta oli silti epätavanomaista, että vamma kesti näin pitkään.

    Pilvipeitteen jäädessä heidän alapuolelleen sai Puhdistaja viimein esteettömän näkymän taivaankannelle. Sen luonnetta ei pystynyt siltä etäisyydeltä vielä näkemään, mutta jos sen tiesi, pystyi helposti ymmärtämään, miksi aurinkojen valo käyttäytyi juuri sillä tavalla: säteet rikkoutuivat, kun osa niistä ei läpäissytkään katon pintaa täysin esteettä. Niin lähellä taivasta hänen olisi varmaan kuulunut tuntea olonsa kotoisaksi, mutta todellisuudessa Puhdistaja oli aina vihannut lentämistä. Se kouraisi häntä aina vatsasta tavalla, josta hän ei nauttinut. Ja kaipa se myös muistutti häntä sellaisista tuttavista, joiden kohtaamista hän ei mielellään ajatellut.

    Puhdistajan repäisi lopulta mietteistään raskaat askeleet, jotka tömistelivät hänen takaansa. Häntää perässään laahaava sininen draakki oli naulinnut polttavan katseensa Puhdistajaan tästä ohi kulkiessaan. Ainaisen kultaiset panssarilevyt helisivät toisiaan vasten, kun tämä käveli matkustamon perälle ja katosi sen liukuvista ovista jonnekin DHS Transformerin muihin osiin. Läpitunkevasta mulkoilusta huolimatta Puhdistaja oli huojentunut. Se tarkoitti, että hän oli jäänyt viimein kahden lähellä aluksen keulaa istuvan toisen draakin kanssa.

    Sivusilmälläänkin Puhdistaja näki, kuinka oranssit sormet viittoilivat häntä lähestymään. Selin tähän istuvan draakin häntä luikerteli valtavan tuolin läpi kulkevasta reiästä. Tämän rinnalle astellessaan Puhdistaja tajusi, miten paljon paremmat näköalat draakilla oli. Tämän edessä avautuva kaareva ikkuna osoitti suoraan heidän kulkusuuntaansa. Tummennetun lasin läpi auringot hädin tuskin häikäisivät. Näkymät maailman kanteen sen sijaan olivat sitäkin makeammat, kun horisontti värjäytyi loputtomiin punaisen ja sinisen eri sävyihin.

    ”Nautitko näköaloista?” Varjottu kysyi. Tämän ääni oli karhea. Vuosituhansien kuluttama, mutta syvä ja rauhallinen.

    Puhdistaja tarttui kypäräänsä ja kiskoi sen hieman vaivalloisemmin päästään kuin oli tarkoittanut. Hän laski sen ikkunalaudalle vieressään ja hieroi kipeytyneitä leukaperiään. Kypärän sisällä oli kiusallisen ahdasta eikä hänen purukalustonsa asettunut sen sisään lainkaan mukavasti.

    ”Kovastikin”, Puhdistaja lopulta vastasi. ”Väreistä oikein erityisesti. Taivaankannessa on tänään eräänlaista… kosmista ironiaa.”

    Varjottu nyökkäsi. Tämän tuolia pitkin valuva varjo ei. Puhdistaja ei voinut estää vilkuilemasta sitä päin joka kerta, kun Varjottu yhtään liikkui. Jokin siinä, että varjo ei liikkunut omistajansa mukana, vangitsi aina läsnäolijoiden katseet.

    ”Luin selontekosi Ath-Korosta. Yllätyin kuullessani, että Tuomari ja Ilonpilaaja työskentelevät yhdessä.”

    Draakin kasvot eivät olleet vieläkään irtautuneet ulkona avautuvasta näystä.

    ”Olen pahoillani, etten päihittänyt heitä”, Puhdistaja murahti. Hän olisi jatkanutkin, mutta Varjotun kohotettu käsi keskeytti hänet.

    ”Minä en lähettänyt sinua metsästämään vanhoja murheita, Ficus hyvä. Minä lähetin sinut hakemaan minulle sen sirun… ja palasit kahden kanssa. Suoriuduit paremmin kuin olisin koskaan voinut unelmoida.”

    Varjotun punaisena hohtavat silmät kääntyivät viimein huomioimaan Puhdistajan läsnäolon. Draakin ilmeestä paistoi vilpitön ylpeys, mutta kuten aina, katseessa oli jotain hieman rikkinäistä.

    ”Mahdollisuus nosti päätään ja tartuin siihen”, Puhdistaja selitti ja nyökkäsi kiitokseksi. Sen jälkeen heidän molempien katseensa kääntyivät takaisin ulos. Sininen hetki oli miltei ohi. Punainen väri oli voittamassa horisontissa käytävän värien ja valojen kamppailun.

    ”Erinomaisesti toimittu. Kahdella sirulla voimasuhteet pysyvät meille suotuisina.”

    Puhdistaja hätkähti siniseen loimuun, joka leijaili kevyesti Varjotun ojennetulla kämmenen päällä. Siru oli vain ilmestynyt jostakin pimeydestä. Alfan kelmeä loiste valaisi matkustamoa aurinkojen valojen vähetessä hetki hetkeltä.

    ”Joten miksi jättää yksi Xialle?” Puhdistaja sai viimein kysytyksi häntä kaikkein eniten polttaneen kysymyksen. Tämän katse ei kuitenkaan irronnut sirusta, eikä irronnut Varjotunkaan.

    ”Kun on kulkenut tämän taivaan alla niin pitkään kuin olen, vallan jakautumisesta oppii yhtä ja toista. Kerrohan, Ficus, oletko kuullut näistä aikaisemmin? Oletko tietoinen Nimdan legendasta?”

    Puhdistaja hätkähti, kun Varjottu puhutteli häntä vanhalla nimellään. Hän kuitenkin työnsi kummastuksen nopeasti syrjään ja nyökkäsi.

    ”Olen hyvinkin.”

    ”Siinä tapauksessa tiedät, miksi kahden pitäminen yhdessä on niin vaarallista.”

    Varjottu sulki kämmenensä nyrkkiin ja siru katosi jonnekin tämän sulkeutuneiden sormien luomiin varjoihin.

    ”Kahdella peittoat pahuuden…” tämä vielä mutisi. Puhdistaja ei aivan kuullut tämän sanoja, mutta ei myöskään kehdannut pyytää täsmennystä.

    ”Ja jos koittaa päivä, jolloin joudut kohtaamaan jonkun, jolla on… useampi?”
    Puhdistaja katui sanojaan välittömästi. Hän oli johdatellut tarpeettoman paljon. Tulevien aikojen raottaminen ei koskaan ollut viisasta.

    ”Ficus, armas”, Varjottu huokaisi ja käänsi jakamattoman huomionsa rinnallaan seisovaan olentoon. ”Olet tuntenut minut tarpeeksi kauan tietääksesi, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta käyttää siruista kumpaakaan.”

    Puhdistaja tuijotti draakkia tämän väsyneisiin silmiin. Varjo Varjotun selän takana nauroi. Oli mahdotonta sanoa, oliko se ivaa vai jotakin muuta.
    Ja kyllähän Ficus tiesi. Koko Puhdistaja tiesi. Hän oli vain halunnut varmistaa.

    ”Ymmärrän.”

    Varjottu nyökkäsi ja murahti hiljaa. Se ei ollut aivan hyväksyvä murahdus. Enemmänkin sellainen, joka vain huomioi Puhdistajan puhuneen.

    Laskeutuneesta hiljaisuudesta Puhdistaja päätteli, että oli aika palata omalle paikalleen. Tämä oli ehtinyt ottaa muutaman askeleenkin, kun Varjotun seuraavat sanat jäädyttivät hänet paikalleen.

    ”Koska saan tavata sen ’kaikkinäkevän’ ystäväsi, joka meille Ath-Koron tapahtumista vinkkasi?”

    Puhdistaja käänsi katseensa vielä kerran, mutta ainoastaan valtavalle istuimelle ja sen lävitse kulkevalle valtavalle hännälle.

    ”Hänellä… tuota, on vaikeuksia liikkumisen kanssa.”

    Varjottu hymähti kuuluvasti. Ehkä jopa hieman… huvittuneesti?

    ”Voimme varmasti järjestää kyydityksen ja tarvittavat apuvälineet. Tahtoisin kovasti tavata hänet. Eikö ole kuitenkin ihan reilua väittää, että tämä voitto on yhtä paljon hänen ansiotaan kuin sinunkin?”

    Puhdistaja kiristeli hampaitaan. Estääkseen sitä kuulumasta hän painoi mukaan kaappaaman kypärän takaisin päähänsä.

    ”Lupaan mainita asiasta seuraavalla kerralla, kun tapaan hänet”, hän yritti parhaansa mukaan kuulostaa vilpittömältä.

    ”Pidäkin huolta, että teet niin”, Varjottu sanoi. Draakki jäi kuuntelemaan, kuinka Puhdistajan askeleet kaikkosivat hitaasti ja oven avautumisen ääni kertoi tälle laskeutuneesta rauhasta.

    Heti yksin jäätyään hän avasi taas kämmenensä ja Alfa ilmestyi hänen kämmenelleen. Hän antoi sen laskeutua ja puristi sitten sitä lujaa tunteakseen sen pinnan ja kulmat mahdollisimman hyvin. Sitten hän avasi kämmenensä taas ja jäi tuijottamaan sen hiljaista kauneutta.

    ”Se ei katko kahleitasi, vanhus”, varjo ivaili langettajalleen. Draakin irvistyksen mukana ulos pääsi väsynyt huokaisu. Käsi sulkeutui jälleen ja siru katosi jonnekin varjojen yhteiseen kätköön.

    Siellä se saisi odottaa päivää, kun voimasuhteiden herkkää tasapainoa taas uhattaisiin.

    Taivas Varjotun edessä oli vaiennut jo hämärän puolelle. Hänen langettamansa pimento kuristaisi häntä taas hetken hieman lujempaa.

    Ainakin sarastukseen asti. Ainakin siihen saakka, kunnes kotilinnakkeen muurit tervehtisivät heitä jälleen.

    Odina

    Suurin osa DHS Transformerin kyydittämistä jäivät aluksesta Odinan keskikaupungin lentokentällä. Niin myös Puhdistaja, joka jäi hetkeksi kentän reunalle seuraamaan, kuinka kone jatkoi matkaansa kohti linnaketta kyydissään lähinnä draakkeja.

    Alkavan syksyn myrskyt olivat puhaltaneet kaupungin jälleen täyteen hiekkaa. Se narskui Puhdistajan jalkojen ja kuuman asfaltin välissä, kun hän suuntasi askeleensa kohti keskustan vilinää. Hän lähti tutulle reitille rinnettä alaspäin viettävälle kadulle, jonka keskellä ajoi toinen toistaan kummallisempia ajoneuvoja. Vaikka Odinan kadut eivät olleet yhtä vilkkaita kuin Xian vastaavat, vihasi Puhdistaja silti enemmän metsästäjien kotikontujen liikennekäyttäytymistä. Jalan kulkiessa sai väistellä kaiken näköisiä moottoroituja kulkijoita. Säännöt olivat selvät: Kävele itsevarmasti tiet ylittäen, mutta älä niin itsevarmasti, että jäät telaketjujen alle.

    Kolmikätinen matoran yritti tuloksetta lakaista liiketilansa eteen kertynyttä hiekkaa. Puhdistaja päätteli tämän olevan kaupungissa uusi, sillä suurin osa tiesi, ettei hiekan lakaisusta olisi mitään hyötyä syyskauden aikana. Siinä missä mantereilla alettaisiin pian kokemaan ruskaa ja teille pudonneita kuivuneita lehtiä, Odinalla siedettiin hiekkaa siihen saakka, että talvi tulisi ja säät tyyntyisivät. Puhdistajan kypärän visiiri sai osansa lakaisun johdosta pöllyävästä tomusta, mutta siitä välittämättä hän jatkoi matkaansa määrätietoisesti. Hänellä oli useampi asia hoidettavana ja aikaa – ironisesti – hyvin rajallisesti.

    Mitä lähemmäksi ydinkeskustaa hän asteli, sitä vilkkaammaksi kadut muuttuivat. Koko kaupunki oli ahdettu kapealle alueelle rannan ja vuorten väliin, ja Varjotun linnoitus kohosi kaupungin yllä ylärinteessä. Odinan katukuva oli yhä sellainen kuin hän muisti. Joukko oli kirjavampaa kuin missään toisessa suuressa kaupungissa, ja meteli sen mukainen. Hiljaisuutta arvostava Puhdistaja oli jo oppinut, että Odinalla ei keskusteltu tai hoidettu asioita ulkona. Hänen onnekseen kaupungissa palveli paljon sellaista liiketoimintaa, joka otti Varjotun palkkalistoilla olevat mielellään hoiviinsa katujen melskeestä rauhoittumaan. Yksi niistä oli noin vartin kävelymatkan jälkeen Puhdistajan edessä. Kello kilahti, kun hän astui sisään Ravinnoittajan Rasvaisiin Roiskaleisiin, keskustan ainoaan juottolaan, jonne Puhdistaja suostui jalallaan astumaan.

    Paikka oli tomuinen, sopivan hämärä ja sen ilmaan oli pinttynyt pysyvä keitetyn rasvan ja mattoihin liuenneen alkoholin hajut. Ravinnoittaja itse hääräili tiskin takana. Shasaali oli kaltaisekseen valtava. Ei kuitenkaan korkeudessaan vaan täsmälleen keskivartalon kohdalta. Ei ollut salaisuus, että puljun omistaja nautti annoksistaan itse kaikkein eniten.

    ”Purry katos perkelettä. Luultiin jo eukon kanssa, että ne salskeiden kuntahaamut on viimein syöneet sut. Perinteistäkö sitä oltaisi vailla?”

    Ravinnoittaja, joka jostain käsittämättömästä syystä yhä palveli metsästäjien riveissä, vaikka edellisestä kenttätehtävästä oli ainakin vuosisata, pyyhki hikinorot otsaltaan kuvottavan likaiseen punaiseen rättiin, joka sattui lojumaan tiskin reunalla. Puhdistaja oli melko varma, että ainoa syys shasaalin statuksen säilymiseen oli se, että joku korkea-arvoinen Odinan johtoportaasta oli koukussa tämän annoksiin, eikä tahtonut asettaa niitä vaaraan lähettämällä tätä tehtäville. Puhdistaja ei olisi ollut yllättynyt, jos se joku olisi ollut Varjottu itse. Tai ehkä Ainainen sopi roskaruokaprofiiliin paremmin…

    ”Mielellään. Tahtoisin myös käyttää päätettäsi. Viestintä sakkaa taas Xian suuntaan ja tahdon varmistaa, että siellä ollaan valmiita paluuseeni.”

    ”No ne on semmossii ne liskot. Meikäläiset valittaa huonoista yhteyksistä ja kukaan ei tee mittään, mutta anna olla, kun joku vähänkään paikallisempi ulisee räpyttellee tekoripsijjään niin siellä on Carnium Enten pojat minuutissa rassaamassa kaapeleita. Kyl mä vaan sanon.”

    ”Niin”, Puhdistaja myönsi. Hän vilkuili ravintolan tiskistä kaukaisinta penkkiä tomusta sakeutuneen visiirinsä lävitse. Hän jäi kuitenkin odottamaan, kun Ravinnoittaja kumartui tiskin alle ja nosti sieltä vanhan mallisen, hädin tuskin mukana kulkevan tietokoneen ja ojensi sen Puhdistajan kouriin.

    ”Minä tuon sen sun tillauksen suoraan pöytään nin varro hetkonen. Pittää käyvä hakemassa se varastosta, kun ei sitä täällä kukkaan muu käytä.”

    Puhdistaja nyökkäsi ja suuntasi kohti nurkkapöytää. Se oli hänen vakiopisteensä. Siitä näki juuri sopivasti ulos niin, että ei kuitenkaan tuntunut, että hän olisi siinä koko maailman tuijoteltavana. Siinä auttoi se, että ikkunat olivat juuri sillä hetkellä ulkoa aivan hiekassa ja sisältä ikuisesti vain kaiken maailman rähmässä. Paikka ei ollut sellainen, mistä yksikään Puhdistajan sielun asukeista olisi normaalisti nauttinut, paitsi ehkä Azglar, mutta se ajoi asiansa hiljaisena sijaintina, jonne oli hyvä tulla karkuun kaupungin vilinää.

    Puhdistaja istuutui puiselle penkille, avasi tietokoneen kannen ja käynnisti sen. Tuulettimet sulkivat pölyä hänen jo valmiiksi tomuiselle haarniskalle ja laitteen tuulettimet humisivat korviahuumaavalla voimalla, kun vanha rakkine teki parhaansa käynnistääkseen käyttöliittymänsä. Noin minuutin päästä prosessi oli valmis ja Puhdistaja pääsi viimein kirjautumaan Odinan sisäiseen verkkoon. Lukemattomia viestejä oli kymmeniä. Insinööriosastolta tulleiden pyyntöjen ohi hän selasi surutta. Kirjanpidosta tulleet viestitkin hän varmisti vain otsikkotasolla. Suurin osa niistä merkkasi tapahtuneita tilisiirtoja – palkkaa. Viimeisin oli tullut vain muutama tunti sitten. Varjotun listoilla rahaliikenteen täytyi toimia sulavasti. Se oli varmasti syy sille, miksi tämän linnakkeesta niin suuri osa oli omistettu toimistoille.

    Vähän aikaa selattuaan Puhdistaja kuitenkin löysi sen viestin, mitä etsi. Metorakk-nimiseltä skakdilta välitetty viesti vahvisti kaiken tarpeellisen. Yhteistyökumppanit Xialla olivat enemmän tai vähemmän siirtymässä asemiin. Puhdistaja vastasi viestiin lyhyesti. Tämän pitkillä sormilla oli vaikeuksia asettua tahmealle ja hieman liian pienelle läppäimistölle. Eikäpä hänellä paljoa sanottavaa muutenkaan ollut. Tulevan tapaamisen yksityiskohdista oli sovittu jo aikaisemmin.

    Roiskaleiden ovi kävi uudestaan ja kello kilahti siitä merkiksi. Puhdistaja nosti katseensa yllättyneenä. Hyvin usein hän sai olla paikan ainoa asiakas, ainakin niin kauan kun ei viettänyt aikaa siellä liian myöhään. Nyt sinne kuitenkin asteli hopeiseen haarniskaan sonnustautunut titaani, joka pälyili ympärilleen Ravinnoittajaa selvästi etsien.

    ”Lähti käymään takahuoneessa”, Puhdistaja karjahti. Titaani käänsi katseensa peräpöytää kohti ja tämän kypärän ristikonkin läpi näki, että tämän kasvoille oli noussut virne.

    ”Ficus, hitto vie”, Titaani naurahti ja käveli Puhdistajan luokse lattiamattoa tömistellen.

    ”L’or”, Ficus tervehti takaisin. ”Luulin, että sinut oli pysyvästi siirretty Metru Nuille.”

    ”Luulit ihan oikein. Olen täällä vain täydentämässä varastoja. Uppiniskaisiksi lahkoilijoiksi Metrun väelle kyllä kelpaa etelän herkut. Onko sinulla jotain kesken vai…”

    ”Istu vain”, Ficus myöntyi ja sulku koneen kannen kirjauduttuaan ensi tunnuksiltaan ulos. ”Sain viestit jo luettua.”

    L’or kiskoi viereisestä pöydästä alleen vähän suuremman jakkaran ja istuutui Puhdistajaa vastapäätä. Kovaääninen moottoriajoneuvo ravintolan ulkopuolella keskeytti keskustelun hetkeksi. Pakokaasujen hälvennyttyä kadulta titaani nojasi lähemmäksi keskustelukumppaniaan silmin nähden uteliaana.

    ”No mitens ison kihon iso tehtävä meni? Olin aika yllättynyt, kun kuulin, että Puhdistaja on lähtenyt kenttähommiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.”

    ”Sen verran tärkeä tehtävä, että suostuin tekemään poikkeuksen”, Ficus huokaisi. ”Tulin takaisin ehjänä, enkö vain?”

    ”No juu sitähän minä en epäillytkään. Pomolleko jotain vohkimassa vai…”

    ”Jotain sen tyylistä.”

    ”Noh, ei kun tervetuloa takaisin vaan. Meille vanhuksille sopii kyllä tällaiset adoriumhommat paljon paremmin. Ei minun selällä enää lähdettäisi seivästämään ketään. Ihme, että sinä vielä tuossa iässä jaksat.”

    Ficus hymähti hyväksyvästi. Hän oli tuntenut titaanin niin pitkään, että tällä oli lupa väittää heitä molempia vanhoiksi. Tosin edes L’or ei tiennyt, kuinka varhaisesta historiasta Ficus todella juonsi, vaikka heidän molempien läsnäolo Aderidonian ensimmäisessä vallankumouksessa antoikin ihan hyvää osviittaa. Sinunkaupat oli tehty kuitenkin vasta metsästäjien riveissä, sillä sodan he olivat viettäneet suurimmaksi osaksi vielä rähinän vastakkaisilla puolilla.

    Jostain kaukaa tiskin takaa kuului sulkeutuvan oven ääni ja sitten askeleita. Ravinnoittaja saapui varastoretkeltään käsissään valkoinen muovinen pullo. Hän pasautti sen pöytään Ficuksen ja L’orin väliin, johon Puhdistaja reagoi ojentamalla haarniskansa syvyyksistä muutaman mutterin. Ravinnoitsija ja L’or kyllä tervehtivät toisiaan ja näistä jälkimmäinen lupasi saapua hetken päästä tiskille keskustelemaan, mutta titaanin katse oli toistaiseksi jäänyt jumiin pulloon Sinolia, joka pöytään oli täräytetty. Ficus kaappasi sen sen kummempaa miettimättä ja avasi korkin.

    ”Juotko… juotko sinä helvetti soikoon tuota? Olisit sanonut jotain silloin Rumis-Nuin reissulla. Olisin tarjonnut jotain vähän vahvempaa.”

    Ficus oli sillä aikaa kiskonut kypärän päästään ja kykeni välittämään perusteellisen hämmentyneen ilmeensä keskustelukumppanilleen.

    ”Miksi… miksi sinä luulet, että minä joisin sitä?”

    L’or ei ehtinyt saada vastaustaan ulos, ennen kuin Ficus oli kaivanut esiin pienen valkoisen liinan, kastanut sen Sinoliin ja alkanut puhdistamaan kypäränsä punaista visiiriä sitä piinanneilta elementeiltä.

    ”Puolustuksekseni olemme ravintolassa, ja tuo on vain kolmanneksi oudoin asia, minkä olisin nähnyt kumottavan kurkusta alas”, L’or huomautti. ”Varopa muuten sen kanssa. Nuo sinun selkäjutut tupruttaa edelleen.”

    Ficus kohautti olkiaan huolettomasti, eikä edes kääntynyt vilkaisemaan, mitä hänen haarniskansa selkäpuolen venttiileissä tapahtui. Hänen olonsa oli mukiinmenevä, joten koneisto purki hänessä virtaavaa energiaa oletettavasti täysin oikein.

    L’or jäi hetkeksi tuijottamaan, kuinka lika katosi kypärän visiiristä tyydyttävästi kaistale kerrallaan. Sivusilmällään Ficus näki, että titaanin suunpieli nyki. Hän tunsi L’orin tarpeeksi hyvin arvellakseen, että tämä kehitteli päässään jotain ”puhdistamiseen” liittyvää letkautusta. Ficus kuitenkin ehti jatkamaan keskustelua ennen kuin titaani sai siihen mahdollisuutta.

    ”Se sinun ravintolasi otti sitten ilmeisesti tuulta alleen? Oletan, että olet pitänyt siksi radiohiljaisuutta?”

    ”No niinkin voisi sanoa”, L’or myönsi. Joskin hiljaisuus johtuu ihan matalan profiilin ylläpitämisestä. Parempi, että ulospäin ei kulje liikaa viestiliikennettä, ettei epäilykset herää. Meikäläisen näköisiä ukkeleita pidetään siellä muutenkin aika tarkkaan silmällä.”

    ”Siihen nähden käytät kyllä omaa nimeäsi aika liberaalisti”, Ficus huomautti. Hän oli Ficus aika harvassa pöydässä. L’or sen sijaan ei ollut käyttänyt koodinimeään kertaakaan Ficuksen kuullen.

    ”Jos armas johtajamme olisi nimennyt sinut ’Kebabkuninkaaksi’ niin et käyttäisi sitä kyllä itsekään.”

    Puhdistaja naurahti. Kebabkuningas oli siinä ihan oikeassa. Suurimmalle osalle metsästäjistä ei annettu vapautta nimetä itseään. L’or suoristi selkänsä ja kampesi itsensä sitten vähän vaivalloisen näköisesti pystyyn. Löysästi kiinnitetyt haarniskankappaleet kilahtelivat toisiaan vasten, kun titaani naksautteli niveliään paremmin paikoilleen.

    ”Noh, minä lähden isännän juttusille, ennen kuin se ehtii myydä kaikki ta-ppurit sille Lörtsyn puoskarille. Meinasitko tulla juhlimaan tänään? Kuulemma melkoiset pirskeet taas luvassa.”

    Puhdistaja kohautti olkiaan. Hän oli käyttänyt seuraavan annoksen Sinolia kypäränsä keltaisen metallin kiillottamiseen ja pystyi nyt käytännössä näkemään itsensä sen pinnan heijastuksesta.

    ”Minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Paluulentoni Xialle on vasta ylihuomenna ja Varjottu tuskin uskoisi ainuttakaan tekosyistäni.”

    ”Hah”, L’or tuuletti voitonriemuisesti. ”No nähdään siellä. Hyvästelen sinut sitten vasta vähän ennen kuin ne joutuvat kantamaan sammuneen ruhoni ulos sieltä.”

    Puhdistaja kohotti kulmiaan L’orin sanoille. Tämä kuitenkin vain nauraa hekotteli makeasti matkallaan Ravinnottajan tiskille. Kaksikko vaipui nopeasti kovaääniseen keskusteluun, joka sivukorvallakin kuunneltuna hädin tuskin kuulosti liittyvän millään tapaa ravintolayrittäjyyteen. Puhdistaja katsoi parhaakseen jatkaa matkaa. Hän nappasi pullon mukaansa ja heilautti vielä kättään ravintolan ovella, mutta kumpikin etelämantereella syntyneistä ei sitä huomannut. Paikallisjuorujen jauhaminen oli vienyt heidän molempien jakamattoman huomion.

    Puhdistaja käänsi katseensa kohti linnaketta. Sinne menisi varmasti jossakin kohtaa raideyhteys, joka jouduttaisi matkaa huomattavasti. Hän lähti astelemaan kohti asemaa kypärä tiukasti kainalossaan, valkoinen pullo kypärän sisällä hölskyen. Hänellä olisi vielä yksi polttava asia ennen iltaa, mutta määränpäähänsä päästäkseen hän tarvitsisi yhden hyvin täsmällisen selakhin apua…


    Useimmat eivät huomanneet sinikasvoista selakhia, joka saapui suureen kammioon sivuovesta. Varjottu kuitenkin huomasi tämän välittömästi – kuten kaiken muunkin, mitä hänen saleissaan tapahtui. Kukaan ei ollut aivan varma, miten.

    ”Hovi” sijaitsi syvällä linnoituksen ytimessä, kiveen kaiverretuissa holveissa. Jokainen seinä oli huolellinen taideteos, joihin oli ikuistettu Varjotun voitot – ja taidemaku. Kaiverrokset ja maalaukset vetivät vertoja hienoimmalle palatsille, mutta siellä syvällä kiven sisässä niillä oli hädin tuskin yleisöä. Tila oli yleensä hämyisä, jopa kolkko, mikä Odinan aurinkojen alla oli mieluisaa vaihtelua. Draakkiruhtinas otti salissa vastaan alaisiaan ja delegaatioita, ja hänen lähipiirinsä – hovinsa – sai kuulla siellä asioita, jotka jäivät suurimmalta osalta pimentoon.

    ”Rautakala. Kellon lyömällä, kuten tavallista”, Varjottu sanoi ja viittoi yhdellä sormen heilautuksella: astele eteeni.

    Selakhi huokaisi syvään kuin kooten itsensä ja asteli lähemmäksi. Hovissa oli vain tusina henkilöä, melkein kaikki draakkeja. Heidän katseensa seurasi selakhia hiljaa. Hän kyllä tunsi heidät kaikki nimeltä, eikä pitänyt juuri ainoastakaan. Tila tuntui piinallisen suurelta, vaikkei matka ollut oikeasti juuri mitään. Rautakalaksi puhuteltu selakhi niiasi.
    ”Kutsuitte, mestari.”

    Rautakala oli pukeutunut arvokkaasti lumenvalkeaan haarniskaan ja yönsiniseen hameeseen. Hän olisi ulkoasunsa puolesta sopinut parempiinkin steltläisiin pitoihin. Huolitellusta ulkomuodosta huolimatta hänen katseensa oli arka ja vältteli Varjottua. Niin lähellä pimeys draakin ympärillä tuntui tavallistakin painostavammalta.

    ”Minun haltuuni on siunattu jälleen uusi sirpale muinaista maailmaa”, Varjottu kertoi hitaasti. ”Minä tahtoisin kuulla, mitä sinä tiedät Nimdasta, Rautakala.”

    Nainen mietti hetken omia sanojaan, ja sitten, mitä sanoja Varjottu haluaisi kuulla.
    ”Nimdalla on pitkä ja verinen historia pyhänä aseena, mutta jopa Selakhiassa tieto siitä säilyi vain legendoina. Minä en ehkä ole paras taruntuntija, kuten tiedätte.”

    Varjottu mietti hetken.
    ”Olenko ymmärtänyt väärin, että sirut kietoutuivat myös sinun kansasi tuhoon?”

    ”Ette tietenkään”, Angien nyökkäsi. ”Mutta ne tapahtumat, mitä voi Selakhian tarustosta tulkita myyteiksi Nimdasta, olivat kaukaista tarinaa jo silloin, kun minä avasin silmäni.”
    Hänen aikanaan tuho oli tullut jo paljon tavanomaisemmista lähteistä: tulesta ja raudasta.

    ”Kerro minulle näistä tarinoista.”

    Selakhi tunsi olonsa hieman typeräksi niiden satujen keskellä, mutta puri hammasta ja yritti olla vakuuttava.
    ”Sen vähän perusteella, mitä minulla on tästä kertoa, selakhit halusivat Nimdan samasta syystä, kuin kaikki muutkin: koska he uskoivat sen toteuttavan heidän jokaisen haaveensa, palauttavan menneen suuruuden ajan. He uskoivat, että sirut voisivat muuttaa heidän uskostaan totta ja kääntää kellot. Mutta tämänkaltaiset harhat ovat ymmärtääkseni hyvin yleisiä Nimdan historiassa. Kuulemani tarut eivät tunne tapauksia, joissa Nimdalla olisi saavutettu mitään kovin hyvää tai pysyvää. Mutta minä en tiedä sirusta sen enempää, en ilman tarkempaa tutkimusta.”

    Oli vaikea lukea Varjotun reaktioita. Hän kuunteli pistävä katse silmillään.
    ”Kääntää kellot”, draakki maisteli hiljaa. ”Niin, voin ymmärtää. Haluaisitko sinä tehdä niin, Rautakala? Kääntää kellot kansallenne.”
    Kristallisaaria käytännössä hallitsevan draakkikuninkaan suusta se kuulosti vieläkin ivallisemmalta. Esitaruista alkaen draakkikuninkaat olivat olleet vihollisia, ja Varjotun henkilökohtainen tuhon työ ylsi myös nykyajan Selakhiaan. Hänen kädenjälkensä oli ollut ilmiselvä myös sisällissodassa ja tasavallan tuhossa sen jälkeen.

    ”Tiedätte hyvin, että viihdyn täällä”, selakhi vastasi varovaisesti. Kun Varjotun hiljaisuus osoitti tyytymättömyytensä vastaukseen, Rautakala jatkoi.
    ”Selakhi, joka ei kaipaa kotiin, on sydämetön, mutta sellainen, joka sinne palaa, on typerä”, hän lopulta sanoi. Se ei ollut hänen mietelauseensa, mutta se oli surullisen osuva.

    ”Uskosi on heikko”, Varjottu tuhahti, mutta se oli enemmän ankea kuin ivallinen ääni. Selakhi valahti melkein kuoleman valkeaksi tajutessaan lukeneensa mestariaan väärin.
    ”Kenties se ei yllätä minua. Vain epätoivo tai sydämettömyys ajaa jonkun palvelemaan vihollistaan niin nopeasti, kuin sinä teit.”

    Rautakalan pelonsekainen tunne piti raivon aisoissa. Jollekulle muulle hän olisi huutanut, että oli ollut käytännössä vanki, ja että mitä muita vaihtoehtoja oli muka ollut. Mutta Varjotun leikkien kanssa hänen oli vain nieltävä ylpeytensä… ja ehkä synkkinä hetkinä pohdittava, että ehkä Varjottu oli kuin olikin oikeassa. Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän vain hammasta purren hyväksyi Varjotun todellisuuden ylitse omansa.

    Lopulta Varjottu vain naurahti kuivasti. ”Rauhoitu, tyttö. Selvitä, mitä pystyt. Voit poistua.”

    ”Kyllä, mestari”, hän niiasi ja yritti pitää itsensä kasassa parhaansa mukaan. Selakhi käveli pois salista niin nopeasti kuin saattoi.


    Selakhi pakeni saman tien huoneistoonsa, joka sijaitsi linnakkeen paremmissa osissa. Satunnaiset hahmot, joiden ohi hän oli kulkenut, eivät saaneet vihiä mitään hänen surkeasta olostaan. Odinalla ei kannattanut näyttää sitä. Vasta päästyään sisälle ja lukittuaan oven hän uskalsi romahtaa leveälle sängylle ja huusi tyynyyn. Hänen miehensä ei ollut paikalla. Angien ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia.

    Huoneistosta avautui mukava näkymä yli Odinan kaupungin, kallioisille rannoille ja lopulta merelle. Seinät olivat hiekan väristä kiveä, mutta niitä oli koristeltu värikkäillä verhoilla ja vanhoilla puukalusteilla. Sivuhuoneessa oli Angienin toimisto ja kirjasto. Keittiö oli hyvin varusteltu ja kieli siitä, että taloudessa ymmärrettiin hyvän ruoan päälle. Viinakaappi oli pieni mutta valikoimaltaan laadukas. Makuuhuoneen kaapeista toisessa oli lähinnä uusselakhialaista muotia ja toisessa erittäin käytännönläheisiä toa-haarniskan osia.

    Angien kaivoi esiin puolillaan olevan konjakkipullon ja kumosi puoli lasillista suoraa päätä. Kovin paljoa ei voisi ottaa, koska hänellä oli vielä velvollisuuksia, mutta jotakin oli pakko saada hermojen nollaamiseksi. Varjotun tapaaminen oli aina sellaista helvetin munankuorilla tanssimista… mutta vaikka hän oli miten vihainen, hänen oli kai oikeasti oltava Varjotulle kiitollinen. Olihan se yksin hänen hirmuisuutensa armosta ja luottamuksesta, että Rautakala oli niinkin mukavassa asemassa kuin oli. Tai… ylipäänsä elossa. Kyllä tämä taisi oikeasti tietää paremmin… Ei auttanut kuin vetää hymy kasvoille ja mennä pitämään huoli, että draakin legioonilla riitti aseita jatkossakin.

    Selakhi kasasi itsensä vielä tipalla konjakkia ja avasi väsyneesti kangaskantisen kalenterinsa, joka toimitti myös juoksevien asioiden muistikirjan virkaa. Illalla olisi Varjotun juhlat (ihanaa) mutta valitettavasti Halawe myös lähtisi jollekin tehtävälle niiden jälkeen. Mutta sitä ennen hänen pitäisi vielä hoitaa pari proteesia ja tarkastuskäynti tiedeosastolla ja pari muuta juttua, joita hän tiedeosaston ainoana järkevänä ja järjestelmällisenä henkilönä saattoi tehdä. Oli noin 60% mahdollisuus, että Tohtori Tritonus vielä räjäyttäisi jotakin tänään.

    Hän veti valkoisen laboratoriotakin haarniskansa suojaksi, nappasi tyylikkäät suojalasit sen taskuun ja lähti suunnistamaan kohti tutkimusosastoa.


    Odinan linnoituksen syvälle peruskallioon kaivetut osat olivat mukavan viileitä jopa sellaisina hiostavina päivinä. ”Tutkimukselle” oli varattu linnakkeesta kokonainen siipi – mittava kompleksi, mistä löytyi työpajoja, laboratorioita, äärimmäisen vaarallisia aineita ja pääsy mittavaan asevarastoon. Kun laskeutui Odinan valtaistuinsalista läpi tutkimussiiven, kulki ensin ohi mutaatio- ja fuusiotieteiden kerroksen (”biologinen”) ja saapui sitten mekaanisen teknologian osioon (”tekninen”). Mutaatiokiihdyttimestä kuului karmaisevia huutoja, kun Puhdistaja marssi huoneiden ohi kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tutkimushuoneiden valkoisessa steriiliydessä oli voimakas kontrasti käytävien luonnonkiveen ja hämärään valaistukseen.

    Hän saapui lopulta Proteesilaboratorio 1:een. Työpajan pöydät ja tuolit olivat täynnä erilaisia teknisiä vimpaimia. Tilassa oli vain kaksi henkilöä.

    Suurikokoinen, piikikäs ja lihaksikas pimeyden metsästäjä istui yksinkertaisella penkillä turhautuneen näköisenä. Tämä oli draakki, jonka silmistä toinen oli punainen ja toinen vihreä. Kaoottisesta haarniskasta näki lukemattomat sodan jäljet. Verikosto-niminen metsästäjä vihelteli ärsyttävästi.

    Puhdistajaa ei kiinnostanut toverin tervehdys. Hän löysi draakin selkäpuolelta etsimänsä. Sininen selakhi-neito valkotakissa sääti jotakin porakoneen kanssa draakin selkäpuolella, missä tämän ylimääräinen kanoka-laukaisin-käsi yhdistyi metsästäjän selkärankaan. Selakhilla, joka tunnettiin Rautakalana, oli pari lisäruuvia hampaissaan. Vieressä oli liikuteltavalla pöydällä kasa muitakin instrumentteja: kristalliskalpelli, magneettiavain, sarja teriä ja koukkuja.

    ”Hetki”, selakhi mumisi ruuvien läpi. Verikosto ulvahti ikävästi. ”Lopeta se liikkuminen”, selakhi kivahti. Toinen ruuvi sisään. Koko prosessi vaikutti melko vastuuttomalta, mutta tehokasta se oli.
    ”Helvetti sinun kanssasi”, Verikosto mutisi, mutta ei uskaltanut olla tottelematta porakonetta.
    ”Voin laittaa lisää puudutusainetta, jos tarvitset.”
    ”Ei helvetissä.”
    Selakhi huokaisi. Mikä siinä on, että jokainen metsästäjä esitti aina niin pirun kovaa, että puudutusainekin oli heikkouden merkki. Mikä idioottien saari.

    ”No niin”, sai selakhi työn tehtyä parin minuutin jälkeen. ”Nyt sen pitäisi pysyä kiinni. Älä tee sillä mitään tyhmää pariin päivään, sen pitää saada integroitua haarniskaasi.” Hän napautti omituista toista häntää, joka miehellä oli. Se kiemurteli ylös kanoka-laukaisin kärjessään.

    Verikosto mutisi jotakin testatessaan, että mekaaninen häntä toimi kuten piti. Se luikerteli ympäriinsä ja toi laukaisimen tämän pään yläpuolelle.
    ”Hei, Puhdistaja”, hän sanoi. ”Milloin palataan Metru Nuille? Kuulin että toit kaiken muuttavan aseen… Saa Lhikan sitten maistaa sitä!”
    Puhdistaja kohautti olkiaan, tai ainakin yritti. Sellaiset eleet eivät olleet helppoja niin paksussa haarniskassa.
    ”Taitaa olla Varjotun eikä minun asiani”, hän vastasi.

    ”Tapoitko edes Ilonpilaajan?” Verikosto kysyi.
    ”Se ei ollut prioriteetti”, Puhdistaja vastasi. Lyhytsanaisuuteen kyllästynyt draakki mutisi jotakin ja poistui paikalta. ”Nähdään illalla juhlissa!” hän vielä julisti kovaan ääneen.

    Puhdistaja ja Rautakala jäivät kaksin. Rautakala oli lähes aina lyhyempi kuin juuri kukaan muu Varjotun palveluksessa oleva, mutta hänen valtakunnassaan robottiselkärankojen ja plasmalaukaisimien maailmassa isotkin korstot olivat yleensä nöyrää poikaa. Ei ehkä kannattanut ärsyttää tyyppiä, joka korjaisi luuytimesi kun seuraavan kerran joudut katastrofaaliseen onnettomuuteen. Sekin auttoi, että hän oli Varjotun uskottuja.

    Teknisellä osastolla Rautakalan alaisuudessa työskenteli kolmisen tusinaa insinööriä (oikeilla tai väärennetyillä papereilla) ja hullua neroa, joista enemmän kuin yksi olivat mutatoituneita entisiä Nynrah-aaveita. Biologisella osastolla oli pari tusinaa lisää, ja se porukka oli vielä oudompaa. Osa heistä oli ihan okei, mutta kaikki eivät olleet ihan… kiinteässä olomuodossa.

    ”Minun pitää päästä Asevarasto vitoseen”, Puhdistaja meni suoraan asiaan. Selakhi pyyhki verta ja öljyä käsistään pyyhkeeseen ja mittaili metsästäjää.
    ”Rikoitko taas aseesi?” selakhi kysyi kuivasti.
    ”Siihen ammuttiin plasmaa.”
    ”No ei se tietenkään kestä sitä. Se on liekinheitin.”
    ”Ei se kestänytkään.”
    ”Ampuiko joku toa?”
    ”Tapasin Tuomarin.”

    Tuomarin mukana Odinalta oli karannut ainoa alkuperäinen Vartija-kivääri, Rautakala mietti surumielisesti. Odinalla kyllä tehtiin sen halpaa kopiota, mutta alkuperäistä hän ei ollut saanut käsiinsä. Selakhi mietti hetken, millainen Puhdistajan, Ilonpilaajan ja Tuomarin taistelun oli täytynyt olla. Odinalaisia legendoja joka lähtöön…

    Selakhi huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja lähti saattamaan Metsästäjää kokeellisten aseiden arsenaalille. Teknisen osaston päällikkönä Rautakala oli yksi niistä harvoista, joilla oli valtuudet käydä siellä. Hän lukitsi työpajansa perässään. Osasto oli jo melko hiljainen, ja suurin osa hänen väestään oli päässyt jo vapaalle.

    ”Ainakaan Ilonpilaaja ei ampunut sinua millään isolla”, Rautakala ylläpiti väkinäistä keskustelua samalla, kun he marssivat pitkin kompleksin käytäviä kohti asevarasto viittä. ”Hävittäjä oli törmännyt siihen Xialla ja kokeillut onneaan vähän liiaksi. Takaisin saatiin purkillinen jotain epämääräistä mössöä, josta suurin osa ei ollut koskaan kuulunutkaan Hävittäjälle…”

    Puhdistaja murahti tyytymättömästi. Rautakala oli melko varma, että tämä kyllä tiesi metsästäjä-toverinsa kohtalosta.

    ”Hän oli varustautunut aika kevyesti. En usko, että hän odotti joutuvansa taisteluun”, Puhdistaja huomioi.

    ”Omituista häneltä”, Rautakala ihmetteli. ”Ne sirut ovat pistäneet maailman kirjat sekaisin.”

    Puhdistaja käänsi katseensa rinnallaan kävelevään selakhiin hieman kummastuneena, mutta vaihtoi rintamasuuntansa takaisin eteenpäin, kun he joutuivat väistämään käytävällä vastaan tullutta leveyssuunnassa mutatoitunutta titaania.

    ”Olet jo kuullut siitä.”

    ”Ohimennen”, Rautakala muunteli hieman totuutta. ”Kolmas ovi vasemmalla.”

    He olivat saapuneet määränpäähänsä. Tutkimussiiven yhteyteen rakennetut varastot oli tarkoitettu pääasiassa kentällä työskentelevien metsästäjien käytännön tarpeiden säilöntään. Varastot neljästä kahdeksaan oli kuitenkin varattu erikoisemmille varusteille. Varasto viiden sisältöön eivät päässeet käsiksi monet. Puhdistaja oli yksi harvoista ja valituista lähinnä siksi, että puolet sen sisällöstä oli hänen alun alkaenkin mukanaan tuomaa.

    Angienin avainkristalli salli oven avaamisen ja selakhi edellä he astuivat sisään. Heti ensimmäisellä vilkaisulla oli selvää, mitä siinä nimenomaisessa varastossa säilytettiin. Mustan Käden logot koristivat esineistä käytännössä jokaista. Ainoastaan kaksi hyllyä varaston vasemmalla laidalla oli merkattu muilla xialaisilla merkinnöillä.

    Puhdistaja käveli edeltä hyllyjen kolme ja neljä väliin, jossa aivan tämän punaisen visiirin tasalla lepäsi juuri sellainen panssariin kiinnitettävä liekinheitin, millaisen hän oli menettänyt. Hän kaappasi viimeisen kappaleen mukaansa. Seuraavaa esinettä hän kuitenkin joutui etsimään. Tämän katseen harhailtua tovin Rautakala kyllästyi odotteluun.

    ”Mitä etsit?”

    ”Niitä Nyrkin vanhoja kiitoreppuja. Onko niitä vielä?”

    ”Niitä ionisiivellisiä ainakin”, Rautakala totesi ja kumartui lähimpänä sisäänkäyntiä sijaitsevan hyllyn pohjalle. ”Saako olla sinistä vai punaista?”

    ”En kaipaa mitään niin näyttävää. Sellainen kertakäyttöinen riittää.”

    Angien oli jo nostamassa suurempaa metallista laattaa, mutta Puhdistajan täsmennyksen kuultuaan kaivoikin sen takaa paljon pienemmän, hädin tuskin rakettireppua muistuttavan vempeleen.

    ”Se ei kyllä anna sinulle ilmaherruutta Ilonpilaajaa vastaan”, Rautakala huomautti, suoristi selkänsä ja ojensi repun Puhdistajan odottaviin kouriin.

    ”Eikä tarvitsekaan. Tahdon vain jotain sille varalle, että joudun tekemisiin korkeuksien kanssa.”

    Selakhi hymähti ymmärtäväisesti. Hänen katseensa harhaili pitkin hyllyjä, joihin oli alkanut muodostumaan tavaran puutteesta huomattavan suuria koloja. Vuosikymmenet eivät olleet armollisia kulumalle. Ja Puhdistajalla oli paha tapa joutua tehtävillään aina tilanteisiin, jotka verottivat varusteiden määrää pysyvästi.

    ”Korkeuksista puheen ollen, insinööripuolelta kyseltiin sinua taas. En luvannut tietenkään mitään, mutta Herra Rakennusmestari alkaa kuulostaa kärsimättömältä.”

    Puhdistaja huokaisi syvään ja käveli kaksikosta ensimmäisenä ulos asevarastosta täydennykset kainalossaan.

    ”Hän saa luvan odottaa. Palaan Xialle ylihuomenna enkä ole aikeissa tulla takaisin toviin.”

    ”Kertoisit tuon hänellekin, niin ehkä hän lakkaisi vaivaamasta minun osastoani asialla”, Rautakala murahti ja asteli ulos Puhdistajan perässä. Oven sulkeuduttua sähkölukko surahti merkiksi siitä, että se oli tosiaan kiinni.

    ”Suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen jatkuva tarpeensa stressitesteille. Valaa vain vainoharhaa, vaikka tiedämme, että laskelmat ovat oikein.”

    ”Noh, sen siitä saa kun hankkii sata tuhatta teräspalkkia Varjotun laskuun. Hänellä on oikeus pitää silmällä sijoitustaan”, Rautakala huomautti.

    ”Hänellä on. Insinööreillä ei. Olisivat vain tyytyväisiä, että projekti on valmis.”

    Puhdistajan rakennuttama kokeellinen taivasasema oli ollut pääasiallinen syy sille, miksi tämä ei ollut viettänyt kentällä kovinkaan paljoa aikaa edelliseen kahteen vuosikymmeneen. Varjottu oli hehkuttanut hanketta uuden turvallisemman ajan alkuna. Projektia johtanut Puhdistaja ei ollut jakanut Odinan valtiaan intoa, vaan oli runnonut projektia eteenpäin kuin tämän henki olisi ollut sen valmistumisesta kiinni. Asema oli ollut virallisesti valmis jo yli vuoden, mutta sen sijainti oli silti salaisuus kaikille muille paitsi harvoille ja valituille.

    Rautakala ymmärsi hyvin, mistä insinöörien turhautuminen johtui. Astronominen määrä rahaa oli uponnut projektiin, jonka hedelmiä heidän ei sallittu edes näkevän. Selakhi oli melko varma, että hänenkään ei virallisesti olisi kuulunut tietää aseman olemassaolosta, mutta tieto oli valunut hänen käsiinsä siinä vaiheessa, kun häneltä tilattiin modifikaatioita BH-15-sarjan ohjuslaukaisimiin, jotta ne voitaisiin kytkeä tuhannen sarjoihin. Rautakala tiesi, että sen mittakaavan projektista tiesi varmasti moni sellainen, joka vain osasi pitää suunsa supussa.

    Äkkiä Rautakalan radiopuhelin huusi. Se oli hänen takkinsa rinnuksissa. ”KRZ. Hälytys, kemiallinen vuoto Mutaatiokiihdytinkammiossa! KRZ.”
    Syvä huokaus. Miksi juuri tänään?
    ”Kuinka paha?” hän kysyi puhelimeen.
    ”Mitään ei tainnut sulaa”, vastasi tuttu ääni toisesta päästä. ”Kovin pahasti…”
    ”Tulen katsomaan”, Rautakala sanoi, ja mutta ei pitänyt erityisen suurta kiirettä.

    Puhdistaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lähti marssimaan tulosuuntaansa varusteet kourassaan. Rautakala ei hyvästellyt senkään vertaa, vaan lähti harppomaan nopeasti toiseen suuntaan.

    Mutaatiokammiosta levisi tajunnan sammuttava löyhkä. Ilmalukossa oli vihreitä sadetakkeja ja kaasunaamareita. Hän veti ne päälleen hyvin rutiininomaisesti.

    ”No niin, mitä destralia täällä on tapahtunut?” Rautakala kysyi kun asteli kammioon, mikä höyrysi ja haisi. Siellä oli lukematon määrä erilaisia myrkkyjä, joiden käyttö oli kielletty suurimmalla osalla sakaroista. Mutta joskus tieteen eteen piti tehdä uhrauksia.

    Kaksi henkilöä tuli häntä vastaan kaasunaamareittensa ja suoja-asujensa kera. He olivat avanneet kaikki ikkunat tuulettaakseen tilaa. Se teki huoneesta ällöttävän lämpimän, mutta ainakin myrkkyhöyryt huuhtoutuivat Odinan taivaalle.
    ”Homma räjähti kun säteilytimme yhtä vankia mutageenipadassa. Siitä piti tehdä uusi-”
    ”Hittoako mitä siitä mitä te yrittite tehdä. Mikä tilanne on nyt?” selakhi tivasi.
    ”No… tuolla”, vastasi toinen suojapukuisista tutkijoista ja osoitti kädellään ylikuumenneen kammion kulmaa. Siellä höyrysi joku tyyppi.

    Rautakala otti olennon suuntaan pari päättäväistä askelta. Se oli valtava, draakkia suurempi, ja se lojui nelin kontin lattialla. Olennolla oli ainakin neljä uskomattoman lihaksikasta kättä ja sairaalloisen vihreä iho josta pisti läpi teriä ja hammasrattaita. Se hengitti raskaasti.

    ”No niin, hei vain!” Rautakala huusi ja käveli olennon eteen. Hän heilutti kättään, mutta ei saanut vastausta. Osa laboratoriosta savusi vielä. Sähköjohtoja roikkui vaarallisesti kemikaalisammioiden päällä.

    ”Hei, kuuletko sinä minua? Tyyppi hei!” selakhi jatkoi. Lopulta mutantti käänsi päänsä.

    ”Olit onnettomuudessa. Osaatko vielä puhua?”

    Mutantti näytti hämmentyneeltä. Lopulta hän tavasi matoraniksi varovaisen myöntävän vastauksen.

    ”Loistavaa. Tässä on Pimeyden Metsästäjien jäsenhakemus. Onnea uudelle urallenne. Nyt, sinä valut jotakin myrkyllistä mönjää laboratorion lattialle, joten voisitko poistua.” Rautakala sanoi, ojensi paperin savuavalle mutantille ja kääntyi pois. Mutaatiokammion sivussa pidettiin aina liittymislomakkeita ja mainoskuulakärkikyniä, sillä sellaiset tapaukset olivat murheellisen yleisiä.
    ”Järjestäkää sille joku säteilysuojattu huone”, hän sanoi kahdelle tyrmistyneelle laboratoriotyöntekijälle, kiersi jonkun lattialla sulavan ruumiinosan ja poistui. Uusi Pimeyden Metsästäjä Varjotun riveihin, selakhi mietti.
    ”Ja opetelkaa helvetti olemaan”, hän vielä hihkaisi laboratorion porukalle.


    Ennen kuin Rautakala ehti poistua biologiselta osastolta, hän kävi hyvin lähellä kuolemaa: noin kolmen metrin päässä käytävää eteenpäin hänen kulkusuunnassaan ovi paiskautui saranoiltaan suuren räjähdyksen voimasta. Räjähdys vei mukanaan suuren osan käytävää ja jätti kraatterin siihen, mistä selakhi olisi noin sekunnin kuluttua kävellyt. Hän kiljaisi, lensi paineaallon voimasta takamuksilleen lattialle ja tunsi polttavan kuumuuden ihollaan.

    Räjähdyksen keskipisteenä olleesta huoneesta, tai siitä, mitä siitä oli jäljellä, saapasteli ulos siivekäs hahmo, joka taputteli neljällä kädellään vielä kytevää labratakkiaan.
    ”Auts, auts, kuumaa, kuumaa”, tämä puuskutti. Nähdessään pöllämystyneen Rautakalan istumassa lattialla tämä totesi: ”Tuota, ampu tulee?”
    ”Mitä absoluuttista karzahnia?” selakhi huusi.

    Liekkimerestä pelastautunut otus olisi ollut vaikea tunnistaa schiludomilaiseksi, ellei Rautakala olisi tiennyt, että tämä oli sellainen: tämä oli täysin karvaton ja tämän pää niin sileä, että kallonmuodot olivat hyvin näkyvissä. Tämän tumma prototeräksinen haarniska, joka pilkotti liekeissä mustuneen ja reikiintyneen labratakin alta useista kohtaa, oli täynnä outoja pieniä nystyröitä.

    ”Tulen toan veri oli hieman, hmm, potentimpaa kuin odotin”, luurankomainen schiludomilainen murahti ja yski hieman savua. ”Ihan saatanan räjähdysherkkää!”

    ”Sen jälkeen, kun…?” Rautakala puuskahti nousten seisomaan.

    ”Sen jälkeen, kun mitä?”

    ”Ei tasan räjähdä tuolla tavalla, jos et tehnyt jotain!”

    ”Sekoitin siihen vain glyseryylitrinitraattia ja vähän diasetyyliperoksidia. Syttyi, perkele, heti, kun panin sekaan diiseliä.”

    Rautakala oli sanaton. Hän huokaisi ja pudisteli takistaan nokea, mikä lähinnä levisi siihen pahemmin.
    ”Kai sinä ymmärrät, että jos räjäytät puolet osastoa ilmaan, se tulee aika kalliiksi?”

    Schiludomilainen mulkaisi Rautakalaa ärtyneesti.
    ”Kuka nyt välittää jostain rahasta. Mutta käy nyt peremmälle, kun kerran tulit vierailemaan.”

    Varjottu, olisi Rautakala halunnut sanoa mutta jätti sanomatta.

    Lepakkoi marssi välittömästi takaisin huoneeseen, joka oli paikoitellen vielä ilmiliekeissä. Rautakala katsoi tämän perään epäuskoisesti. Sitten hänen katseensa kääntyi käytävän lattiaan tulleen railon toiselle puolelle, jossa kaksi niinikään pöllämystynyttä metsästäjää – matoralainen ja kromidi – tuijotti takaisin.

    ”Sinäkin tulossa Tritonusta tapaamaan?” pienempi metsästäjistä, Tärvelijä, kysyi häneltä. Tämä oli tapansa mukaan pukeutunut mustaan japanuilaisten taistelulajiharrastajien suosimaan asuun. Rautakalalla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi taistelulajiasiantuntijan koodinimi oli ”Tärvelijä”. Mitä tämän oli tarkoitus tärvellä nyrkiniskujen ja hyppypotkujen avulla?

    Pariskunnan pidempi ja jäntevämpi osapuoli, Virittäjä, oli tänäänkin vähänsanainen. Hän vain seisoi Tärvelijän takana hiljaa Rautakalaa tuijottaen, riittävän lähellä työpariaan, että hänen pitkä lonkeropartansa kutitteli tämän päälakea. Tärvelijä puolestaan yritti hätyyttää lonkeroita pois päältään hieman ärsyyntyneenä.

    Rautakalalla olisi ollut parempaakin tekemistä kuin jäädä näiden urpojen kanssa juttelemaan, mutta häntä kiinnosti kuitenkin hieman, mitä ihmettä Tritonus puuhasi.
    ”Niinpä kai”, hän puuskahti ja käveli savuavaan huoneeseen. Tiedemiestä ihan oikeasti tapaamaan tullut kaksikko asteli hänen perässään sisään.

    Schiludomilainen oli tarttunut vaahtosammuttimeen ja suihkutteli sillä kyteviä seiniä. Ei kestänyt kovin montaa minuuttia, kun huone oli jo enimmäkseen sammunut, ja käytävän seinässä olevan reiän kautta veti sen verran hyvin, että hengitysilmastakaan ei saanut enää syöpää.

    Tritonus oli räjähteiden asiantuntija, mutta hän työskenteli biologisella osastolla siksi, että Varjottu tahtoi jonkun kehittävän biologisia räjähteitä. Rautakala joutui onneksi harvoin olemaan tekemisissä tämän kanssa, sillä tämä oli hänen mielestään suoraan sanottuna karmiva tapaus.

    ”Tritonus hei!” huudahti matoralainen Rautakalan takana. ”Tultiin käymään.”

    ”Ah, sehän on Örveltäjä ja Räpeltäjä”, schiludomilainen tuhahti. ”Taasko loppui paukut kesken? Sanoin, ettei lisää tipu, ennen kuin tuotte lisää absinttia.”

    ”Viimeisen kerran”, matoran älähti. ”Me ollaan Tärvelijä ja Virittäjä!”

    ”Joo joo”, Tritonus sanoi ja penkoi jotain kaapistaan.

    Rautakala tutkaili huonetta. Keskellä tilaa oli leikkauspöytä, johon oli sidottu tulen toa, joka taisi olla hengetön. Huoneen reunamilla olevien pöytien päällä sijainneet pullot ja rasiat olivat tuhoutuneet räjähdyksessä, ja ikkunat olivat paiskautuneet irti.

    ”Mitä sinä oikeastaan teet?” Rautakala kysyi pälyillen yhä ympärilleen.

    ”Sitä, mihin minut on palkattu, tietenkin”, Tritonus vastasi, ”biologisia aseita.”

    Hän löysi etsimänsä – ampullin jonkinlaista nestettä – ja marssi huoneen keskelle sidotun toan luokse.

    ”Hei, tota, me tarvittais vielä kolmetoista uutta kranaattiomenaa”, Tärvelijä sanoi varovasti. ”Kyllä me tuotiin absinttia.”

    Virittäjä asetti pullon vihertävää nestettä sivupöydälle. Jättäen kaksikon täysin huomiotta Tritonus veti injektioneulan täyteen ampullissa olevaa nestettä ja puukotti sen sitten suoraan tulen toan kaulaan. Tämä päästi korviahuumaavan rääkäisyn ja rupesi välittömästi rimpuilemaan lepositeissään.

    ”Mitä hittoa, se oli elossa?” Tärvelijä parahti.

    ”No niin, Rautakala”, Tritonus tuhahti ja läimäytti toaa avokämmenellä kasvoille. ”Annapa näkemyksesi: haluaisin pumpata testosteronia suoraan tämän aivoihin nähdäkseni, mitä se tekee veren räjähdysherkkyydelle, mutta minulla on vaikeuksia tehdä se kallon läpi. Sitten taasen testosteroni ei läpäise veri-aivoestettä, joten sen saaminen sisään verenkierron kautta on haastavaa! Miten ehdotat, että ratkaisen ongelman? Saat palkinnoksi fentanyyliä. No niin, kello käy.”

    ”… mitä… miksi, äh, mistä minä tietäisin?” Rautakala ähkäisi. ”En minä ole mikään kemisti.”

    ”’En minä ole mikään kemisti’, nännännää”, Tritonus matki. ”Helvetin hammasaivo. Ei sinusta koskaan ole mitään iloa! Kunnon tieteilijä ei välitä rajoista, niin eettisistä kuin tieteenalojen rajoista! Kyllä olisi Tohtori Synti osannut minulle tämän kertoa.”

    ”Voi nyt yhden kerran”, Rautakala kivahti. ”Syntiä ei ole näkynyt vuosikausiin, ja vieläkin sinä urputat siitä, että se katosi! Siirry jo elämässä eteenpäin.”

    ”Ei täällä mikään tunnu pyörivän ilman sitä kusipäätä!” Tritonus huudahti. ”Sillä oli kuule visiota! Sillä oli ideoita! Sillä oli ymmärrystä maailman rakenteesta! Ja sitä kiinnosti, mitä täällä puuhataan!”

    ”No voi voi, mutta minulla on oma osastoni pyöritettävänä”, Rautakala huokaisi syvään. Tohtori Synti oli ollut kyllä mäntti, mutta ainakin tämä oli ollut hurmaava mäntti, toisin kuin kukaan muu näistä tyypeistä.

    ”Niin tuota, mites ne kranaattiomenat?” Tärvelijä yritti. Siihen Tritonus vastasi kaivamalla huoneen perällä olevasta laatikosta koomisen näköisen pyöreän, mustan, sytytyslangallisen pommin, jonka tämä heitti päin kysyjän naamaa. Tärvelijä sai juuri ja juuri otettua kopin metallikuulasta, ennen kuin se olisi osunut häntä naamaan, vain huomatakseen, että sen sytytyslanka oli sytytetty.

    ”AAAA MITÄ MINÄ TEEN TÄLLÄ?” hän huusi ja juoksi huonetta ympäri kuin hahmo koomisista piirrosanimaatioista.

    ”Mietipä sitä”, Tritonus sanoi. Rautakala tarttui matorania kauluksesta pysäyttäen tämän ja otti pommin tämän kädestä. Hän lipaisi sormenpäitään ja yksinkertaisesti puristi sytytyslangan pään sammuksiin.
    ”Idiootti, käyttäisit joskus päätäsi”, hän huokaisi.

    ”Mitä odotit äijältä, jonka nimi on Örveltäjä”, Tritonus mainitsi piikittäessään jälleen jotain nestettä leikkauspöydällä möllöttävään uhriin. Tällä kertaa toan iho tosin alkoi hehkua oranssina.

    ”… minä taidankin tästä lähteä, ennen kuin menetän kriittisiä määriä aivosoluja”, Rautakala sanoi ja kiirehti ulos huoneesta. Hän oli jo useiden metrien päässä, kun hänen takaansa kuului jysähdys liekkien kuumuuden hohkatessa vielä hänen niskassaan ja Tärvelijän epätoivoisen parahduksen kaikuessa käytävää pitkin.

    ”Ei saatana, sehän toimi hyvin!” kuului Tritonuksen innostunut rääkäisy ja kahden metsästäjän yskintää. Selakhi kiihdytti tahtiaan vaistomaisesti, kuin yrittäen saada etäisyyttä itsensä ja seuraavan vääjäämättömän räjähdyksen väliin. Ehkä siihen sai lopettaa työpäivän…


    Monta kerrosta alempana steltinpeikko nimeltä Kersantti ei pahemmin piitannut räjähdyksestä, joka kaikui jostakin Linnakkeen tiedeosaston suunnasta. Sellaista sattui! Linnake kohosi mustana ja jättiläismäisenä hänen takanaan. Se oli louhittu puoliksi vuoren sisään vuosisatojen aikana. Reitti pääportilta kohti kaupunkia kulki pengerrettynä tienä, mikä oli tarpeeksi leveä kokonaiselle kolonnalle sotilaita.

    Linnakkeen raitiovaunupysäkki oli ihan siinä portin lähellä. Kersantin ei tarvinnut odotella kauaa. Hänen päivänsä oli kulunut parin vastavärvätyn koulimisessa sotilaiksi – huonolla menestyksellä – ja nyt teki mieli irroitella. Ottaa vähän etkot ennen iltaa. Ja sitä varten hänellä oli vakiopaikka.

    Vihreä ratikka pysähtyi. Sen ensimmäinen vaunu muistutti aivan tavallista xialaista raitiovaunua, mutta muut näyttivät enemmän karjavaunuilta, ja niiden penkit olivat metalliset ja minimalistiset. Odinalla kaikki oli tehty suureen mittakaavaan, toisin kuin lilliputtien Metru Nuilla. Kun suurin osa Metsästäjistä oli jonkinlaisia mutantteja, xialainen mittakaava oli kaikkein yleisintä. Se harmitti Kersanttia. Kaikki muut peikot olivat häntä isompia, mutta hän kyllä kompensoi sitä kovalla äänellä ja häijyllä luonteella. Liian isot penkit olivat silti muistutus hänelle. Yhdellä istui valtava, humanoidimainen härkä, joka murisi hänelle. Rynkky oli aina ollut vähän kusipää. Toisella puolella oli pienempi, ison koiran kokoinen härkä, joka yhtä lailla murisi hänelle. Sen mukana oli vortixx. Jäljittäjä se vasta outo olikin.
    Kersantti vaihtoi vaunun takaosaan. Pari muutakin oli siellä. Vahva koura läimäisi Kersanttia olkapäälle.
    ”Kessu! Vapaalla jo?”

    Puhuja oli Lurkki. Lurkkikin oli peikko – iso, kirkkaan punainen ja komea. Hänen haarniskassaan oli kaksi rumaa naamiota, sotasaaliina saatu tuhotuilta toilta. Selästä nousi kaksi pitkää kokonaan mekaanista kättä, joiden päissä oli ikävän näköiset pihdit. Rautakalan väki oli viritellyt ne Lurkin proteeseiksi, kun hän oli halunnut ”enemmän käsiä.” Hänellä oli myös pistinhäntä, jonka oli voittanut korttipelissä.

    ”Juu ei näistä alokkaista ole mihinkään nykyään, taso sen kun laskee. Hävittäisi sota, jos semmonen syttyisi nyt”, Kersantti valitti.
    ”No mehän hävittiin jo yksi”, Lurkki vastasi. Kumpikin nauroi.
    ”Joo mutta näillä ei olisi edes mahiksia. Ihan nulikoita kaikki.”
    ”Kyllä niistä vielä miehiä saadaan”, Lurkki sanoi. He hyppäsivät ratikkaan ja puhelivat niitä näitä.

    Rata kulki Linnakkeelta rinnettä alas kohti Odinan kaupungin keskustaa. Väliä ei ollut oikeasti kuin päälle kio, mutta kun Linnakkeen ja sataman väli oli niin kiireinen, julkinen liikenne oli ollut erinomainen investointi. Sen käyttäminen oli ilmaista Odinan asukkaille. Eihän sitä julkista liikennettä kovin paljoa muuten ollut, mutta toisaalta miksi kukaan haluaisi aavikolle?

    Odinan kaupunki oli rakennettu ahtaalle alueelle Varjovuorten ja Vesilahden väliin, ja se levisi pitkin kallioista rannikkoa pitkälle kumpaankin suuntaan. Xialaistyyliset tornitalot hallitsivat maisemaa keskustassa. Niiden seassa näkyi myös ”Tiedon torni” – tai ainakin sen muotoinen kivi- ja lasirakennus, joka yritti parhaansa mukaan näyttää Ko-Metrulta. Siellä sijaitsi kaupunginkirjasto.

    Ah, Odinan kaupunki, Xian ruma pikkuserkku! Voiko mistään muualta löytää niin suurta määrää oman etunsa tavoittelijoita, luikureita ja varkaita? Palkkasotilaita ja maanpakolaisia? Metsästäjien operaatio oli kasvanut aikojen saatossa pieneksi imperiumiksi, ja se oli houkutellut Odinalle kaupungillisen väkeä. Tehtaat tuottivat aseita ja huumeita omaan käyttöön ja myytäväksi. Jos ura epäonnistui Xialla, aina saattoi tulla yrittämään uudestaan Metsästäjien valvovan silmän alle.

    He jäivät ratikasta Seleciuksenkadulla, mistä oli vain parin korttelin matka Kersantin suosikkipaikkaan kaupungissa, Lörtsyn peikkobaariin. Kadut vilisivät elämää. Oli skakdeja myymässä tavaraa kaduilla, oli asioillaan juoksevia vortixxeja, oli kiireisen oloisia aristokraatteja ja nauravia peikkoja. Kyllä matoralaisiakin näki, mutta useimmat heistä pysyttelivät vähän syrjemmällä pikku jäbien kaupunginosassa tonttujen ja muiden kanssa.

    Vaikka Lörtsy oli peikkobaari, sen ylivertaisuuden myönsivät myös moni muu väki. Kessu ja Lurkki marssivat sisään. Suurin osa siellä olijoista tunsi toisensa.
    ”Parit kaljat, Jerry!” Kersantti huusi baaritiskille. Kaksikko katseli hetken vapaita paikkoja, ja menivät sitten isoon pöytään, missä pelattiin korttipelien aatelia, srekajaa.

    ”Skrää skrää, saatiinks me lisää pelaajia, saatiinks me?” Pelipöytää dominoi Kraata-Kal, kuten tavallista.

    ”No kyllä minä aina sinut rökitän, mato”, Lurkki uhosi.

    ”Joo ja mä olen korttipelien TITAANI”, Kersantti jatkoi.

    He hävisivät ensimmäisen erän. Kysymys siitä, huijasiko Kraata-Kal peleissä, oli yleinen puheenaihe. Erityisen paljon tappiossa pisteli hävitä jonkinlaiselle tietoisuuden saavuttaneelle kraatalle, joka asui metallihaarniskassa. Hänellä oli kyllä varjon, tulen ja veden elementtivoimat, mutta suoraan sanottuna hänen korttipelivoimansa taisivat perustua lähinnä täydelliseen pokerinaamaan: Kraata-Kal ei elehtinyt. Se oli eleetön haarniska, ja jos sisällä olevan kraatan pokerinaama petti, kukaan ei sitä nähnyt.

    ”Ja taas voitto, voitto kaikkien kraatojen kraatalle!” Kraata-Kal iloitsi ja kahmi krediittejä. Huonot häviäjät valittivat kovaäänisesti. Pöytään taottiin nyrkkiä, kunnes Kraata-Kal päätti mennä terrorisoimaan jotakin toista peliluolaa.

    ”Hitto mikä äijä”, Kersantti mutisi.

    ”Kai se voi nainenkin olla. Se on joku kraata”, Lurkki mietti.

    ”Säkki, yritä olla miettimättä naisia koko ajan.”

    ”Täytyy olla harrastuksia”, Lurkki puolustautui.

    ”Mites, kuulitko että Puhdistaja tuli ihan Pomon kanssa samaa matkaa kotiin? Oli vissiin onnistunut oikein kunnolla”, Kersantti sanoi ja kittasi kaljaa.

    ”Saikohan se Ilonpilaajan vihdoin niitattua?”

    ”Ei mä kuulin että se olisi ollut joku aarre. Vorokeikka.”

    Samassa pöydässä ristisanatehtävää täyttänyt Keräilijä puuttui keskusteluun. Hänen huhuttiin olevan matoran, mutta hänen massiivinen haarniskansa teki hänestä ainakin peikon kokoisen.

    ”Minä kuulin, että kyse oli jostakin suunnattoman arvokkaasta voimaesineestä”, hän sanoi. Hänen äänensä oli kummallinen ja tuntui olevan aivan liian pieni sen kokoiselle olennolle.
    ”Kenties Varjottu tekee niin kuin edellisenkin kanssa. Jakaa sen kuuteen osaan, ja myy jokaisen osan eniten tarjoavalle. Nerokasta, sanon minä.”
    ”Joo se oli kyllä Jakajan paras idea.”

    ”Kuulin että se olisi oikeasti tullut Panostajalta.”

    ”No, ne jakavat yhdessä yhden aivosolun.” Vastauksena nousi naurunremakka.

    ”Ei tuommoisia pitäisi sanoa kummipojista”, varoitti yksi vanhemmasta väestä, Vartija. ”Vähemmästäkin hirtetään väkeä.”

    Uusia käsiä srekajaa jaettiin ja monet palkkapussit meni siinä onnekkaampiin käsiin. Pöytään liittyi pian Gladiaattori. Lörtsy oli hänenkin kantapaikkansa, vaikka hän olikin gladiaattorilajin jäsenenä melko lailla isompi kuin tavanomainen peikko. Peikoilla ja gladiaattoreilla vaan sattui usein olemaan sama maku. Steltin duunarien piti pitää yhtä, Kersantti usein sanoi.

    ”Äijät, katsokaapa tätä. Kasvostaja lähetti postikortin.”
    Suuri soturi istuutui pelipöytään tuopin kanssa ja läimäisi kortin väen nähtäväksi. Siihen oli kuvattuna kaunis, vaalea linna, jonka katot olivat punaiset ja jonka lipputangoissa liehuivat siniset ussalit. Kaupunki sen edustalla näytti hieman pohjoismanterelaiselta. Auringot paistoivat tornien takana, ja puut olivat vehreitä.

    ”Se kirjoittaa, että on nyt täällä Bio-Klaanissa, ja että niillä oli juuri joku loppukesän festivaali. Kunnon rantakelit ja kaikki. Puhuu kivoista kahvioista ja loistavista baareista, ja kävi jokiristeilylläkin. Vissiin siellä on niin paljon isoa väkeä että melkein kaikki paikat huomioi sen, ja että ei ole ollut mitään ongelmia viranomaisten kanssa. Antaa 6/6 tähteä lomakohteena”, Gladiaattori kertoi hymyillen ystävänsä puolesta.

    ”Ai että se on helvetin leso”, Lurkki nauroi.

    ”Niin siis missä se on?” Kersantti kysyi.

    ”Siis Bio-Klaani on Välisaarilla oleva mesta”, Lurkki kertoi. ”Olin siellä jotain kolme vuotta sitten.”

    ”Keikalla?”

    ”Ei kun ihan lomalla”, Lurkki sanoi. ”Se on outo mesta. Siellä on useampia entisiä meikäläisiä, ihan niiden johtokunnassa asti. Tuomari on meinaan yksi pomoista.”

    ”Oikeasti? Luulin, että Varjottu listisi porukan, jotka lähtee”, Gladiaattori sanoi hämmentyneenä.

    ”Niin siis kai siinä on joku diili”, Kersantti korjasi. ”Ehkä Tuomari on vaan soluttautunut sinne.”

    ”Jaa-a”, Lurkki raapi leukaansa. ”Siellä on siis varmaan pari kymmentä toaa, ja paljon muita taisteluäijiä. Se olisi aika rankka pala meillekin, tai että ei maksa vaivaa.”

    ”Onko se merirosvokaupunki?” Gladiaattori kysyi.

    ”Rumisgone on ihan siinä lähistöllä”, Lurkki kertoi. ”Mutta siellä Bio-Klaanissa on joku järjestys. Koko paikkaa johtaa yksi sähkö-toa, mutta käsittääkseni Tuomari on silleen kakkosmies. Ja johtajista puhutaan oudompaakin.”

    ”Ai toa?” Kersantti kysyi. ”Ei kuulosta kovin tooalaiselta paikalta.”

    ”No siis juttelin siellä parin kanssa”, Lurkki kertoi. ”Ja aika moni siellä ei kauheasti piittaa sellaisesta turagoiden hurskastelusta ja muusta. Niin kuin toia jotka haluaa päättää itse, mitä tekee. Ei ne siellä mitään rosvoamista kattele, mutta antavat muuten olla, jos on ihmisiksi.”

    ”Niin, onhan meilläkin Hammasratas, ei ne kaikki toat ole samanlaisia”, Gladiaattori mietti.

    ”No se kyllä on rosvojen rosvo”, Kersantti nauroi. ”Tiedättekö te siitä kerrasta kun se pölli koko helvetin kassaholvin Novarattaalta? Leijutti sen noin vaan, sormen napautuksella!” Peikko napsautti sormiaan dramaattisesti. ”Ei saatana kun meillä olisi lisää toia.”

    ”Parempi on, että pysyvät kaukana”, Gladiaatori mutisi. ”Vaikka kyllä se Bio-Klaani vaikuttaa ihan hyvältä lomapaikalta. Liian monessa paikassa ei tykätä, jos on yhtään oudon näköinen.”

    ”Juu ehkä seuraavilla lomilla voisi”, Kersantti mietti. ”Samalla voisi käydä Rumisgonen, se on kuulemma Välisaarien kovin mesta, Luikuri kertoi just miten siellä on niin monta baaria, ettei edes se ehtinyt mennä niitä päivässä…”


    Samaan aikaan naapuritalon kellarissa Triglax selasi tylsistyneenä kansainvälistä uutisvirtaa kahdeksalta näytöltä nojatuolinsa pohjalta. Päivän pääuutinen oli yksiselitteinen: Esto-Metrun uppoaminen. Kaikki muu oli epäselvää. Kuten se, miten jäävuori muka ilmestyi ”tyhjästä” ja kuinka monen eri vieraan vallan sukellusveneitä oli paikalla. Juuri mikään uutislähde ei kehdannut tehdä liian suoria johtopäätöksiä juonittelevista osapuolista tai vallitsevista agendoista. Ainoat kiveenhakatut faktat olivat, että metrunuilainen matkustaja-alus oli törmännyt jäävuoreen Zakazin itäpuolella ja satoja oli kuollut. Uutistoimistot kuitenkin etenivät asian suhteen kuin tulisilla hiilillä, eivätkä tarttuneet todellisiin kysymyksiin. Niin kuin siihen, miksi alus oli tehnyt salaisen pysähdyksen ko-metrulaiseen sotilassatamaan matkansa alussa, ja siihen, miksi tapausta tutki kolmen eri tahon tutkimuskomissiot, joilla kaikilla oli tapahtumalle eri selitykset. Hah, frostelukset taas? Niillä seuduilla? Keksikää parempia juttuja.

    Tappavan tylsää, Triglax huokaili. Kunnon polemiikin ainekset oli kyllä jaettu – mutta eikö kukaan halunnut yrittää ottaa tapauksesta koppia, osoittaa syyttäviä sormia tai hyväksikäyttää kaaosta? Oli kuin kaikki tahot yrittivät välttää eskaloimista, ja takertuivat tylsimpään mahdolliseen selitykseen. Hei, entäs ne havainnot siitä sukellusveneestä, joka oli ilmiselvästi xialais- tai odinalaisvalmisteinen? Haloo? Ei, se jäävuori varmaan vain ilmestyi siihen tyhjästä. Mutta miksei edes pahimmat korppikotkat eivät kehdanneet herkutella ruumiilla vielä?

    Paskan marjat, ajatteli Triglax. Kukaan ei ollut vain vielä heittänyt ensimmäistä kiveä, koska tapaus oli niin tabula rasa, että sitä voisi käyttää minkä tahansa poliittisen agendan puolesta. Siinä oli jopa liikaa mahdollisuuksia. Oliko Dumen salainen asekuljetus vaarantanut kansalaisten henget, kun xialaiset tai odinalaiset olivat saaneet vihiä siitä? Vai oliko xialainen terroristisolu iskenyt ajaakseen maailmaa kohti uutta sotaa, vai vielä parempaa, Dume tilannut iskun pönkittääkseen omaa valtaansa? Hitto mitä mahdollisuuksia, kunhan joku päättäisi, että mikä vaihtoehto olisi rahakkain.

    Triglax avasi toisen ikkunan ja tarkisti laudat läpi tuoreen keskustelun kannalta. Totuustehtaan muut puuhakkaimmat kävivät kiivasta keskustelua. /pol/ oli tulessa.

    #42778990

    Tietääkö kukaan ketä tosta sopii oikeesti syyttää? Mutu sanoo että jotain suurvaltapolitiikkaa tässä on. Varjotun ops jos pitäis lähteä veikkaamaan.

    #3111850

    >#42778990

    huutista valuaivolle, ei saleen oo varjottu :DDD Dume siellä vaan jälleen pistänyt inside jobin että tohungat ja matkut voi leikkiä uhria vaikka ne hallitsee maailmaa

    #50001778

    Lol mikä valakki, Varjottu on tylsin vaihtoehto. Mun lähteet sanois että jotain makuta-hommia mut ei sellaisesta kannata tehdä mitään juttua. Makutoita voi nyt syyttää ihan mistä vaan eikä herätä oikeestaan tässä kohtaa enää mitään tunteita.

    Triglax ei ollut vielä juuri osallistunut keskusteluun. Totuustehtaalla käytiin samaan aikaan kahta sotaa: kaikki halusivat tietää tapauksesta enemmän, mutta kukaan ei halunnut osoittaa olevansa tietämätön. Dumellahan ei tässä tapauksessa ollut osaa eikä arpaa, sen hän nyt hyvin tiesi – kuten tiesivät myös hänen lajitoverinsa muissa organisaatioissa ympäri universumia. Triglax kyllä tiesi, että siellä oli ollut Jäätiköittäjä ja sukelluspuolen pojat hommissa, kun oltiin saatu vihiä salaisesta metru-teknologian kuljetuksesta matkustaja-aluksessa. Tapaus oli aivan tarkoituksella toteutettu niin helvetin sotkuisesti, että kukaan ei oikein tiennyt, mihin koukkuun tarttua. Ah, se xialainen sukellusvene oli kirsikka kakun päälle – kunnon sopan hämmennystä!

    Triglaxilla ei ollut liiemmin lojaliteettia Odinalle, tai oikeastaan minnekään. Saari oli kotipaikkana aika lailla yhtä paha läävä kuin mikä tahansa muukin. ”Imperiumi” ei velvoittanut häneltä mitään, eikä se nyt kovin keskusjohdettu ollutkaan. Varjottu maksoi hyvin, ja työ oli toisinaan mielekästä – eikä hänen sivubisneksiään totuustehtaalla tarkastellut kukaan liian kriittisesti. Muodonmuuttajana sai metsästäjissä paljon helppoja tehtäviä – vakoilua, pikku kähveltämistä, helppoa mustamaalaamista – ja siinä kyljessä oli aikaa ottaa sivubisneksenä toimeksiantoja muilta tekijöiltä. Maustaa vähän totuuksia, Triglax tykkäsi sanoa. Toisinaan hän maustoi niitä täälläkin.

    Jotkut valakit edelleen luulivat, että hän oli viimeinen Keltainen jättiläinen, koska hän oli ilmaantunut sen näköisenä Varjotun vuosikirjan kuvauksiin. Pikku väännön myötä se kuva oli päätynyt jopa kanteen. Huutista, helvetisti huutista. Jengi uskoi mitä tahansa paskaa. Koko maailma oli ihan saatanan tyhmiä tyyppejä täynnä.

    Triglax vilkaisi kelloa. Pari tuntia voitonjuhliin, hän muistutti itseään. Kai siellä pitäisi näyttäytyä, mutta hän ei ollut vain vielä ihan varma missä hahmossa. Olisi kyllä hauska aiheuttaa ongelmia ja esim. joku kolmiodraama, mutta hän oli ylittänyt viimeaikaisesti vähän turhan auliisti vastaavia rajoja. Jengi ei vaan ymmärtänyt hyvän trollin päälle. Se oli vitsiä.

    Jengi oli yhä väärässä samassa langassa. Triglax näki tilaisuutensa, avasi kommenttikentän ja alkoi kirjoittaa viestiä.

    #05396591

    saatana te ootte kaikki ihan tyhmiä, totta kai toi on inside job. Totta kai Dume on se joka tässä voittaa haloo. Tän laudan jengi muuttuu kyllä vuosi vuodelta tyhmemmiksi, ei mitään mediakritiikkiä.


    Tärvelijä ja Virittäjä kävelivät yhdellä kaupungin vilkkaimmista toreista. Heidän oli tarkoitus hankkia välipalaa seuraavaan operaatioon varustautumisen ohessa ja illan gaalaa odotellessa. Virittäjä kantoi kaksin käsin laatikollista kranaattiomenoita, josta he olivat lopulta saaneet suostuteltua Tritonuksen luopumaan.

    Tärvelijä pysähtyi ostamaan japanuilaisittain grillatut kahu-vartaat. Hän antoi toisen niistä Virittäjän partalonkeron pideltäväksi ja rupesi mussuttamaan omaansa hyvällä ruokahalulla. Tritonuksen pompotuksen jälkeen hän ansaitsi pienen herkun.

    Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään.

    ”No mutta Tärkki ja Virkki! Pitkästä aikaa!” sanoi hyväntuulinen ääni. Tärvelijä katsoi olkansa yli ja näki päivänsä toisen schiludomilaisen.

    ”Kappas, sehän on itse Eeru vatseru!” Tärvelijä lohkaisi varrastaan mussuttaen ja näpäytti tämän käden pois olkapäältään. Lepakkoi irvisti järkyttyneenä.

    ”Älä helvetissä tuollaista sano”, hän murahti. ”Vietät aivan liikaa aikaa Japa Nuilla.”

    ”… minä olen kotoisin Japa Nuilta.”

    ”No olet viettänyt siellä liikaa aikaa!”

    ”Keksisit itse hyvän käännöksen. Minun xian taitoni ei ole kovin kummoinen, ’Eör votser’ ei taivu kovin hyvin suuhuni.”

    ”Se on Airwatcher!”

    ”Niinhän minä sanoin!”

    Tässä kohtaa vartaansa loppuun syönyt Virittäjä nyökkäsi Airwatcherin suuntaan tervehdykseksi ja pysähtyi heittämään jäljelle jääneen puisen tikun kojun viereiseen roskakoriin.

    ”No kun mikään ei oikein tunnu toimivan matoraniksi”, schiludomilainen huokaisi. ”Kokeilin Ilmatarkkailijaa, mutta se on vähän laimea. Taivasvahdissa on kiva sointu, mutta se ei ole kovin linjakas. Tämä on kovin vaikeaa!”

    ”No joo”, Tärvelijä sanoi. ”Minulla on vähän sama mutta toisin päin. Mietin itse omani matoraniksi ja kokeilin kääntää xiaksi, ja kun hittolainen, ’Tärvelijä’ kääntyisi tosi hyvin ’Ruineriksi’, mutta se on jo varattu.”

    ”Ai joo, niin on”, Airwatcher hekotti. ”Se ääliö taas käänsi ’Ruinerin’ ’Ruinaajaksi’. Mikä dorka.”

    ”Mutta ’ruinaajahan’ tarkoittaa… tyyppiä, joka ruinaa?”

    ”Niin. Niin tarkoittaa.”

    ”Aika pöyristyttävää.”

    ”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin myös Airwatcher on vähän kompromissi. Mietin sen omalla kielelläni alun perin, kun meillä on ilmalle ja lentämiselle tosi paljon kivoja sanoja! Ja lampuille kyllä myös, mutta eksyn aiheesta.”

    ”Minä päädyin lopulta ’Marreriin’, se on aika harvinainen. Kukaan tuskin keksii samaa.”

    ”En edes tietäisi, mitä se tarkoittaa. Miksikäs sinä muuten olet ’Tärvelijä’, mitä sinä tärvelet?”

    ”Ei mennä siihen”, Tärvelijä sanoi hieman kiusaantuneena. ”Me ollaan tässä varustautumassa hitaasti mutta varmasti seuraavaan operaatioon Eteläisen mantereen rannikolla. Mutta illalla on myös se gaala, johon pitäisi vähän valmistautua. Onko siellä joku pukukoodi?”

    ”En muista”, Airwatcher myönsi. ”Kai te kuulitte, että pelastin vähän aikaa sitten Purifierin ruman perseen pulasta, mikä tavallaan johti tähän koko gaalaan?”

    ”Niin siis”, Tärvelijä vastasi, ”tarkoitat, että täytit vähimmäisvaatimukset etukäteen sovitun operaation osallistujana?”

    ”Älä ala mulle”, Airwatcher varoitti. Tärvelijä nosti kätensä pystyyn ikään kuin antautumisen merkiksi ja samalla sinkosi tyhjäksi kalutun varrastikkunsa häntä päin. Tikku osui schiludomilaista suoraan silmään.

    ”Ai saatana, miksi noin teit?”

    ”Ei pidä liian leuhkaksi ruveta”, Tärvelijä läksytti.

    ”No kun totta se on, Purry pölli jonkun ison aarteen, jonka Varjottu halusi, ja olin, öö, ’kuskina’ paikalla. Ilman minua olisi ollut ihan kusessa. Jäbä on muuten ihan sairaan painava.”

    ”Voin kuvitella. Se sen kenttähaarniska näyttää aika raskaalta.”

    ”Siellä oli myös jotain Bio-Klaanin isoja kihoja paikalla. Oli Tuomaria juoksemasa Purryn perässä, ja siellä rannalla oli myös se yksi toinen admin. Äh, en minä enää muista, jotain näistä kyllä briiffattiin etukäteen. Se oli se musta toa, jolla on vihreä naama. Jotain Japa Nui -juttuja silläkin, sellainen katanaäijä. Kovat vibat. Se oli pilkkonut jonkun robottityypin sinne rannalle, ihan sairasta.”

    ”… puhutko sinä nyt Ämkoosta?” Tärvelijä henkäisi ällistyneenä.

    ”Joo, se se oli!”

    ”Se… se kurja…”

    ”Tunnetko sen? Mikä juttu tämä on?”

    Tärvelijä ei ollut koskaan tavannut Ämkoota mutta muisti opetuksensa hyvin.

    Dojon paperisten seinien puiset kehykset olivat vavahdelleet ja huoneen perällä olevalla alttarilla palava rituaalikynttilä sammunut ilmavirran vaikutuksesta, kun hänen selkänsä oli iskeytynyt väkivaltaisesti vasten tatamia. Hänen keuhkonsa olivat tyhjentyneet täydellisesti, eikä hän ollut saanut happea kymmeneen sekuntiin. Ilman maton hieman pehmentävää vaikutusta hänen selkänsä olisi saattanut murtua. Isku oli selvästi ollut laskelmoitu juuri niin kovaksi, että näin ei tapahtunut.

    ”Tämä on pientä verrattuna siihen, mitä Valkoinen Turaga sinulle tekisi!” oli hänen mestarinsa huutanut täyttä kurkkua. ”Jos et ole parempi, sinusta tehdään pientä silppua sekunneissa!”

    Hän oli noussut ylös niin pian kuin suinkin ja kumartanut anteeksi anoen. Mutta Musta Turaga oli armoton luonne. Tämän koruton musta keikogi oli ollut moitteettomasti aseteltu ja musta vyö mustan vaatteen päällä tiukasti sidottu. Tämän mustan jalon Kanohi Hunan silmäaukoista olivat paistaneet julmat punaiset silmät, jotka eivät olleet ilmentäneet tippaakaan sääliä – niin tämän vihollisia kuin tämän oppipoikiaankaan kohtaan.

    ”Bakmei ei tunne armoa”, tämä oli sanonut. ”Ja jopa hänen viimeinen oppilaansa, Miekkapiru, on vaarallisempi kuin useimmat asiat, mitä tulet ikinä kohtaamaan! Jos pysyt noin pehmeänä, et tule koskaan saavuttamaan kostoamme! TAISTELE! TATAKAE!”

    ”Teen kaikkeni, jotta saavutamme tavoitteemme!” Tärvelijä oli julistanut ja ottanut jälleen taisteluasennon. Hän oli hyökännyt varoittamatta pistäen käärmeen päätä muistuttavaan asentoon asetetulla kämmenellään suoraan kohti Mustan Turagan silmää, mutta yhtäkkinen hyppykierrepotku oli vetänyt hänet suoraan kanveesiin.

    Dojon seinälle suurin kirjaimin kirjaillut sanat,

    白騎士を殺せ
    Tapa Valkea Soturi,

    olivat porautuneet hänen mieleensä. Hänen elämäntehtävänsä. Hänen tarkoituksensa.

    Musta Turaga oli ollut omien sanojensa mukaan Valkoisen Turagan arkkivihollinen – ja vannonut pyhää kostoa tätä vastaan. Tärvelijän tuo sekopäinen vanhus oli suoraan asettanut Ämkoon vastustajaksi. Ja vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt edes kuvaa Ämkoosta, pystyi hän silti tunnistamaan jo pelkästä kuvauksesta, kenestä oli kyse. Eikä hänellä ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Miekkapiru olisi ollut yhtä hurja kuin Mustan Turagan kertomuksista kävi ilmi.

    Mutta Musta Turaga oli menehtynyt muutama vuosi sitten sepelvaltimotautiin. Tärvelijän koulutus ei ollut koskaan tullut päätökseen. Hänestä oli tullut taitavampi kuin yksikään toinen Japa Nuin budoka, mutta Valkoista Turagaa vastaan, taikka edes tämän oppilaita, hän ei pärjäisi. Siksi hän oli alun alkaen liittynyt Pimeyden Metsästäjiin: Varjottu oli luvannut, että hänestä koulittaisiin taistelija, joka voisi vastustaa… jos ei nyt Turaga Bakmeita, niin edes Miekkapirua.

    ”Olisi kuule paljon informatiivisempaa”, Airwatcher sanoi, ”jos vaikka selittäisit ääneen, mitä ajattelet, sen sijaan, että muistelet ihan vain omassa päässäsi. Tämä hiljaisuus alkaa olla vähän kiusallinen.”

    Tärvelijä palasi todellisuuteen ja vilkaisi ensin aisapariinsa Virittäjään ja sitten heidän seuraansa väkisin tuppautuneeseen schiludomilaiseen.
    ”Näitkö Miekkapirun taistelevan?” hän kysyi.

    ”En helvetissä”, Airwatcher vastasi. ”Se vain seisoi siellä ja katsoi, kun sieppasin Puhdistajan mukaani.”

    ”Sääli”, Tärvelijä sanoi. ”Tai oikeastaan, hyvä sinulle, koska muuten olisit aivan hiton kuollut.”

    Tämän hän sanoi sellaisella vakaumuksella, että se sai kylmät väreet hiipimään Airwatcherin selkäpiitä pitkin.
    ”Onko se… ihan oikeasti niin kova äijä?” tämä kysyi.

    ”On. Se tekisi sinusta silppua sekunneissa”, hän vastasi.

    Airwatcher nielaisi.
    ”No hyvä, ettemme jääneet jahkailemaan. Adminit jäi rannalle ruikuttamaan. Niin ja Killjoy myös! Killjoy oli siellä! En tiedä, miksi se ei lentänyt meitä kiinni. Ehkä sen rakettimoottorit oli paskana?”

    ”Killjoykin on kyllä sellainen sotakone, että en ymmärrä, miten pääsitte niin helposti karkuun”, Tärvelijä mietti.

    ”No niinpä! Varmaan se kauhistui upeita selkälihaksiani? Tarvitaan tosi kovat muskelit tuonne siipiosastolle, että saa liekinheitinmiehen kannettua meren yli.”

    ”Eikö Purifier ole nainen?”

    ”… onko??”

    ”Sinä… etkö sinä… tehnyt hänen kanssaan töitä?”

    ”No ei se kuulosta mitenkään kovin feminiiniltä? Sen ääni on silleen vähän outo.”

    ”Miten niin outo?”

    ”No siis… äh, unohda. Ei se ole kuitenkaan hirveän selvää.”

    ”Jaa.”

    Tässä kohtaa Virittäjä näpäytti Tärvelijää päälakeen lonkerollaan merkiksi siitä, että aika riensi.

    ”Ahaa, meillä taitaa alkaa olla vähän kiire”, Tärvelijä sanoi. ”Pitää valmistella pari juttua matkaa varten ennen kuin gaala alkaa. Ja pitää vielä selvittää, oliko sinne pukukoodia, kun sinä et edes sitä osannut kertoa.”

    ”No hei, kai se minunkin pitää nyt selvittää”, Airwatcher puolustautui. ”En voi mennä sinne näin, jos on. Ehkä pitää muutenkin käydä siistiytymässä!”

    ”No, nähdään pirskeissä”, Tärvelijä sanoi. ”Toivotaan, että Varjottu tunnistaa suuret saavutuksesi Purfifierin avustamisessa.”

    ”Naljaile minkä haluat, näet vielä, että olen aika big deal”, Airwatcher huikkasi heidän lähtiessä eri suuntiin. Virittäjä nyökkäsi hyvästiksi, ja yhdessä Tärvelijän kanssa he suuntasivat takaisin kohti linnoitusta Airwatcherin marssiessa torin kojuja tutkimaan.

    Hänkään ei ollut nimittäin syönyt tänään yhtikäs mitään. Ei parhaita mahdollisia elämänvalintoja ottaen huomioon, että oli jo iltapäivä, mutta joskus sitä teki mieli herätä myöhään edellisen illan biletysten jälkeen. Ehkä hän menisi hakemaan vanhasta kunnon Satamakapakasta jotain välipalaa.


    Odinan kaupungissa sijaitsi luultavasti sakaran vilkkain satama – joskin Koillissakara ei nyt ollut mitenkään erityisen tiuhaan liikennöity, ei ollut sitten Selakhian loiston päivien. Pitkään kalliovuonoon kaupungista itään oli kaiverrettu kokonainen sotilassatama ja telakka Metru Nuin sotaa edeltäneinä vuosina. Pitkä vuono, Draakinhäntä, oli muuttunut suojasatamaksi Varjotun omalle laivastolle. Tusinoittain suuria ja pieniä sotalaivoja reunusti vuonon kumpaakin sivua, jättäen keskelle kuitenkin tarpeeksi tilaa vuonosta poistumiseen. Sen harjalle oli rakennettu puolustustorneja säännöllisin välimatkoin.

    Moni mieltää Pimeyden Metsästäjät lähtökohtaisesti maalla toimivana joukkiona, mutta totta kai kuka tahansa Sakaroilla sotiva tarvitsee oman merirosvolaivastonsa. Odinan laivasto ei ole mikä tahansa merirosvolaivasto, vaan teknologian tasossa se vetää melkein vertoja Xian mahtavalle laivastolle, vaikka koossa se jääkin kauas jälkeen. Mutta toisaalta kaikki laivastot jäävät koossa jälkeen Xiasta. Metru Nuin taistelulaivasto puolestaan kykenee käyttämään suunnattomia määriä kanokoita, ja taistelee aivan eri sarjassa – taivaalla. Mutta useimmissa tilanteissa Varjotun sotalaivat hallitsivat meriä. Merisaarto siellä, kaapparitoimintaa tuolla. Kevyt risteilijä parkkeerattuna pienen kuningaskunnan edustalle jouduttamaan neuvotteluja.

    Amiraali Amphibax huuteli kärttyisänä käskyjä ja huitoi ruoskallaan, jolla oli korvannut merillä menettämän kätensä. Hänestä liikkui loputtomasti juttuja. Vaikutti totuudenmukaiselta, että kyborgi-syväläinen oli joskus ollut Kuningas Ehlekin laivastossa luutnanttina. Itsenäisen kaapparikapteenin uralta Varjottu oli hänet löytänyt, ja raahannut tämän Odinalle säkissä. Oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, kunnes legendaarinen piraatti-amiraali oltiin saatu hyväksymään uusi työpaikkansa. Ylpeyttään hän ei ollut suostunut edes ottamaan koodinimeä – Amiraali Amphibaxin nimi herättää kauhua Välisaarilta Steltinmerelle, hän oli uhonnut. Mutta Varjottu sieti hupsuttelua, jos mies oli muuten pätevä.

    Amphibax oli johtanut Varjotun laivaston sukellusvenelaivastoa Metru Nuin sodassa, ja ylläpitään saartoa hinnalla millä hyvänsä. Kun koko laivaston komentaja, Amiraali Ankeuttaja, päätyi Varjotun epäsuosioon Kohiki-salmen meritaistelun jälkeen Amphibax ylennettiin korkeimmaksi komentajaksi. Ja Odinan laivasto oli hänen silmäteränsä! Sen koko oli pienentynyt huomattavasti sitten sodan päivien – ja se oli aina ollut tietysti vain toinen pyörä Xian laivaston rinnalla – mutta oli ollut taas aika kasvattaa sen taistelukykyä.

    Ampbibax asteli ulos tuoreimmasta aluksesta, risteilijä DHS Takeasta. Se oli uljas teräksinen kaunokainen, parhaalla xialaisilta varastetulta tyylillä rakennettu. Malli oli hyvin funktionaalinen ja epämukava sekä miehistölle että niille joita kohti alus ampuisi. Keulan suuri plasmatykki vaati niin paljon jäähdytystä, että käytössä ollessaan meri höyrysi nopeasti. Asejärjestelmiä oli monta muutakin – laivaston taisteludoktriini oli ampua niin paljon ensikontaktissa, että vihollinen joko tuhoutuisi tai vetäytyisi. Vaikka Varjottu pystyi hamstraamaan aluksia sekä Odinan omilta telakoilta että suuremmilta telakoilta ympäri maailmaa, resurssipeliä Metsästäjät eivät merellä voittaisi. Pitäisi siis voittaa taistelut mahdollisimman nopeasti. Se oli kuin kammottava pelote – meritaistelu Odinan edustalla johtaisi massiivisiin tappioihin jokaiselle osapuolelle.

    Vaikka se ei ollut yleisesti tiedossa, Amphibax tiesi, että Varjottu oli kasvattamassa sotilasmahtiaan jälleen kerran. Uusia aluksia valmistui, ja vanhoja, vuonon perällä vuosikaudet maanneita aluksia oli kunnostettu. Kukaan muu kuin Varjottu ei tiennyt, mikä sota alkaisi, mutta sodan synkät pilvet olivat yhtä kaikki ilmassa.

    Alus, joka silloin saapui Draakinhäntään oli kuitenkin kevyempi ja kenties metsästäjille tyypillisempi. Se oli pitkä ja nopea ”kaapparivene”, kuten niitä nimitettiin, vaikka jonkun muun palveluksessa ne olisivat kenties olleet partioveneitä. Alus oli kuluneen violetti, sen ohjaamo oli suojattu kevyillä panssarilevyillä ja siinä oli kyllä aseistusta, mutta ensisijainen tehtävä oli aivan muu kuin suora taistelu.

    Aluksesta laiturille astui kaksi vortixxia, Rienaaja ja Ruinaaja, sekä suuri maasukelluspuvussa raskaasti hengittävä syväläinen, Ilmanautti. Rutiininomaisesti satamahenkilökunta alkoi purkaa ryöstösaalista satamamakasiineihin samalla kun vortixxit kiistelivät jostakin äänekkäästi. Ilmanautti katosi pian satama-altaaseen ansaituille iltavapaille.

    ”Hävitittekö sukellusveneen?” Amiraali tuli kysymään tiukkana.

    ”Emme ole mitään amatöörejä. Se on Kristallimeren pohjassa”, Rienaaja raakkui vakuutukseksi. Vortixxilla oli tyylikäs nahkatakki, jota tämä käytti aina purjehtiessa, vaikka Odinalla se muuttuikin epämukavan kuumaksi. Ruinaaja raahasi aselaatikkoa maihin.

    ”Missä neljäs on?” Amphibax kysyi.

    ”Jäätiköittäjä katosi”, Rienaaja kohautti olkiaan.

    ”Katosi?”

    ”Niin. En minä ole sen lapsenvahti.”

    ”Rienaaja, sinä olit vastuussa Esto-Metrun operaatiosta.”

    ”Ja operaatio meni täydellisesti”, Rienaaja parahti. ”Laittakoot jonkun Eliminoijan selvittämään minne se yksi meni, minua se ei paljoa paina jos ei tule Varjotulta. Nyt, sallinet että poistun, kuulin että Varjotulla on kunniakseni juhlat.”

    ”Ei ne oikeastaan ole…” Amphibax yritti, mutta vortixx asteli tomerasti pois. Mikä saatanan diiva, syväläinen mietti ja meni tarkistamaan lastin. Ainakin tavara oli oikeaa, suoraan upotetun matkustaja-aluksen salaruumasta haettua. Se oli ollut kunnon merirosvoutta syväläiseen tapaan, hän mietti ylpeänä. Kyllä rosvoaminen se vaan oli kunniallinen ammatti – ei, taiteenlaji – ja merirosvot olivat rosvojen aatelia.

    ”Vauhtia niiden laatikoiden kanssa!” Amphibax huusi ja heilutteli kättään, jonka oli korvannut ruoskalla. Lastauspeikkoihin tuli nopeutta.


    Kuusisataa metriä ylempänä Hammasratas – eli Toa Halawe – kiillotti pellavaliinalla kolikkoaan, ainoaa asetta, jota hän suostui enää kantamaan. Se kyseinen metrulainen mutteri oli aikanaan surmannut suuren Toa Svarlen, ja sen jälkeen kylvänyt kuoloa ja kalmaa moneen muuhunkin kalloon. Kolikko levitoi kiinni hänen haarniskaansa. Hän tarkisti vielä violeteista elementtikivistä säkenöivät hansikkaansa rutiininomaisesti. Varjotun linnoitus ja kaupunki suorastaan huusi hänelle, kun hän sulki silmänsä ja keskittyi vain magneettisiin kenttiin ympärillään. Paikka, jota hän kutsui ”Suvaksi” sijaitsi vuoristossa Odinan kaupungin lähettyvillä, eikä sinne ollut muuta tietä kuin Kanohi Miru, eikä siitä juuri kukaan edes tiennyt. Kallionreunalta aukesi mahtavat maisemat Odinan eteläpuolisille merille. Suva se oli lähinnä, koska Halawe tuli sinne keskittymään ja valmistautumaan. Hän ei ollut aivan varma, voisiko hänellä edes olla oikeaa suvaa, ja jos olisi, olisiko se kotona Aerilla?

    Kulunut xialainen tabletti makasi kivellä. Siihen oli ladattu kaikki tarpeellinen tehtävästä: pohjapiirrustukset, vartiointi, kaikki mitä kohteesta tiedettiin, sisääntulo- ja poistumisreitit, vastustajan tunnetut taikakeinot. Hän oli painanut niitä mieleen monta päivää, vaikka se maistuikin usein puulta. Työtähän se vain oli – ja kohde oli sellainen, että maailma olisi varmasti parempi ilman tätä. Mikä lie sotaherra, joka oli joutunut Varjotun epäsuosioon. Mutta tarpeeksi merkittävä ja vainoharhainen, että tehtävä oli osoitettu Hammasrattaalle.

    Metsästäjissä ei ollut kovin montaa toaa, joilla oli yhä kaikki toan kyvyt ja järki tallella. Halawen elementtivoimat olivat suoneet hänelle arvostusta Varjotun hovissa, mikä taas oli mahdollistanut hänelle mukavat olot Odinalla. Sitä kautta hän oli myös kohdannut myös puolisonsa Angienin. Toan ensimmäinen tehtävä oli ollut lähinnä taivuttaa prototerästä sotakoneiden kehittelyyn silloin kuin Metru Nuilla vielä taisteltiin – erittäin epäkiinnostava ja epäkiitollinen tehtävä toalle. Osaston johtaja oli ollut hyinen ja penseä selakhi, jonka vietteleminen oli ollut huomattavasti kiinnostavampaa. Suoraan sanottuna Halawe oli mielestään pelastanut selakhi-paran, kun ottaa huomioon, millaiset parisuhdemarkkinat Odinalla oli. Angienilla oli ainakin pari idioottia ex-poikaystävää, ja no, ne ovat juuri sellaisia mitä Pimeyden Metsästäjistä saattaisi odottaa. No, heistä ei ollut tarvinnut murehtia pitkään aikaan.

    Matoran-väen ajatellaan jollakin tavoin kuvastavan niitä luonnonvoimia, joiden kanssa he jakavat värinsä. Fa-kansan kaksinapainen ajattelutapa oli kenties todellinen ominaisuus, tai sitten totta koska siihen uskottiin. Yhtä kaikki siitä seurasi, että joidenkin henkilöiden kanssa ei vain voinut tulla toimeen, koska heidän magneettinen auransa oli samannapainen. Se teki näiden tappamisesta paljon helpompaa.

    Toiset, erinapaiset henkilöt taas olivat vastustamattoman puoleensavetäviä, kuten Angien oli ollut alusta asti. Halawe oli joskus miettinyt, oliko se jonkinlaista Kohtalon johdatusta fa-matoralaisille – luonnonvoimien keino näyttää, kehen luottaa ja kehen ei. Tai sitten asia oli täysin mielivaltainen, mikä kyllä oli todennäköisempää. Todellisempia ominaisuuksia kyllä riitti – toisilla fa-matoraneilla oli lyömätön suuntavaisto (olipa yksi esiaikojen suurimmista löytöretkeilijästä yksi heistä) ja toiset osasivat löytää satumaisia rikkauksia maasta ylimääräisellä aistillaan.

    Mutta kun magnetismin lahja antoi myös voiman yli miltei kaikkien haarniskoiden ja kehojen, se muuttui uskomattoman vaaralliseksi. Se koitui monen fa-toan kohtaloksi. Heidän joukkonsa harvenivat alinomaan eikä uusia napalaisia syntynyt usein. Matanuistien keskuudessa levisi uskomuksia, joiden mukaan Makutan varjo nielaisi kansan, koska he tulivat liian ylpeiksi voimiensa suhteen. Halawe ei halunnut uskoa tähän ylpeyteen, sillä vastaavia uskomuksia oli niin painovoiman ja raudan taitajista. Ei kukaan siksi kuollut, että oli ylpeä, vaan siksi, että oli heikko. Painovoimaiset luhistuivat mahdottomuuteensa kuin Baterraan ja rautaiset hukkuivat Hopeameren syvyyksiin. Halawen oma teoria – mistä Angien oli samaa mieltä – oli, että pimeät voimat toimivat joskus aktiivisesti vaarallisimpia toia vastaan, ja oli hänellekin sattunut yksi omituinen tapaus, joka hieman vahvisti ajatusta.

    Mutta ei hän yleensä sellaisilla suurilla asioilla päätänsä vaivannut. Toa-armeijan petturista hän oli kavunnut korkealle, ja suoraan sanottuna korkeammalle kuin olisi koskaan yhtenä Aerin toista voinut olla. Hammasratasta arvostettiin: hänellä oli puoliso, mukava koti, hyviä työtovereita ja johtaja, jolle toa teki mielellään töitä.

    Auringot alkoivat olla niin alhaalla, että juhlat alkaisivat pian. Halawe kertasi vielä operaation viime yksityiskohdat ja laittoi tabletin laukkuunsa. Toa loikkasi Mirunsa varaan ilmaan. Kun ympärillä oli metallisia pintoja, sillä pystyi lentämään suuriakin nopeuksia, mutta Odinan vuorilta piti lähinnä liidellä alas. Valitettavasti matkaan kohti Xiaa oli lähdettävä aamuyöstä – kaikki oli koordinoitu hyvin tarkkaan – mutta kyllä hän ehtisi nauttia viimeisestä illasta kunnolla.

    Toa lensi sisään heidän asuntonsa parvekkeelta. Se oli melko yleinen näky. Hän ja Angien ehtisivät olla vähän aikaa kaksin, ennen kuin pitäisi kiirehtää Kummisedän gaalaan.


    Orkesteri loihti juhliin rennon tunnelman. Jotkut tanssivat jo hieman. Rantakartanon juhlasalissa oli monta sataa vierasta, ja auki olevissa sivusalongeissa oli vielä lisää. Itse illan isäntä ei ollut vielä saapunut, mutta Ainainen oli toivottanut väen tervetulleeksi. Suurin osa olikin jo pitkien seisovien pöytien ääressä, missä tarjoiltiin mitä ihmeellisempiä makuelämyksiä kaikilta sakaroilta. Alkoholi virtasi: oli Varjotun omaa boolia, viiniä ajalta ennen sotaa, parhaita mallasjuomia, ties mitä.

    ”Helmiä sioille”, Halawe naurahti lasi kädessään. Hänellä oli keltainen rusetti, viitta ja kiiltävä musta haarniska.
    ”Suurin osa tästä porukasta ei erottaisi laatujuomaa, vaikka pullo sitä rikottaisiin niiden kalloon.”

    ”Ehkä Varjottu vielä koulii heistä oikein kulturelleja”, Angien toan käsipuolessa vastasi. Hänellä oli pitkä tummansininen mekko ja koristeellinen valkea haarniska. Se ei ollut lähellekään niin korea kuin monella muulla juhlissa, mutta selakhi piti matalasta profiilista. Rienaajat ja muut liskot saivat paistatella parrasvaloissa, kun sinne niin kovasti änkivät.

    Pariskunta tervehti Spesialistia, joka oli laittanut kaulaansa hienon rusetin, ja vaihtoivat tämän kanssa pari sanaa. Shasaali lähti pian tapaamaan muita ystäviään.

    ”Niin… kuulin lähinnä huhuja siitä, mitä pomo on saanut käsiinsä”, Halawe yritti, kun he olivat kahden.

    Angien katsoi heidän ympärilleen. Sali oli täynnä väkeä. Hälinä peitti kaiken keskustelun… mutta Odinalla kaikella oli korvat, ja kaikki olivat lähtökohtaisesti epäluotettavia. Juhlahumussa oli hieman hankala liikkua. Moni metsästäjistä oli hyvin suuri, ja kaikenlaisia piikkejä, siipiä ja häntiä pisti esiin näistä. Useat olivat vain laittaneet rusetin kaulaansa, ja oli muuten hirmuinen itsensä. Toiset olivat tälläytyneet oikein hienoksi – etenkin enimmäkseen draakeista ja vortixxeista koostuvat Odinan yläluokan erotti kyllä selvästi, ja he pitivätkin hieman rakoa ”rahvaaseen”, vaikka juhlat olivat samat kaikille. Sitä Varjottu piti tärkeänä: että miehen mitta on tämän tekojensa summa, eikä status tai laji tai silmien väri.

    ”Mennään tanssimaan”, Angien vastasi. Niin voimme puhua huomaamatta, hän tarkoitti. He kumosivat juomansa, jättivät ne palvelijalle ja suuntasivat murhamiesten ja varkaiden väkijoukon läpi orkesterin edustalla olevalle parketille, missä tusina paria pyöri nyt hieman rauhallisemman kappaleen tahdissa. Halawe oli heistä kahdesta parempi tanssija, ja vei selakhia tottuneesti. Musiikki, hälinä ja pieni etäisyys muihin teki puhumisesta hieman turvallisempaa, ja he olivat niin lähekkäin, että ääntä ei tarvinnut käyttää kovin paljoa.

    ”Näinkö salaista?” Halawe kiusoitteli kasvot melkein selakhissa kiinni.

    ”Parempi olla varovainen”, Angien mutisi. Hidas jazz soi, ja he väistelivät sulavasti muita tanssipareja. ”Kuulit varmaan jo, että Puhdistaja toi Mestarille aseen.”

    ”Kaikkihan sen tietää.”

    ”Se on nimeltään Nimda”, Angien kertoi. ”Ja minun pitäisi kai osata sanoa siitä jotakin. Tehtäväraportti sen sijaan…”
    He pyörähtivät hieman sivummalle. Kuka tahansa ulkopuolinen olisi olettanut heidän vain lepertelevän toisilleen.
    ”Ilmeisesti Killjoy oli siellä. Hänen uudet ystävänsä jostakin Välisaarten merirosvokaupungista myös. Kuten Tuomari.”

    ”Kiehtovaa”, Halawe sanoi, mutta odotti jatkoa.

    ”Meillä on vakooja siellä kaupungissa”, Angien kertoi. ”Se on yllättävän tärkeä paikka, eräs toa pitää siellä linnoitusta, ja en tiedä, missä muualla maailmassa – Odinan lisäksi – olisi yhtä paljon… no, erityislaatuista väkeä. He ovat omassa sodassaan Välisaarilla.”

    ”Hmm”, toa maisteli sanoja ja kuljetti kättään Angienin kylkeä pitkin alas. ”Onko se syy, miksi Kummisedän laivasto on laajentunut niin kovasti viime aikoina? Minunkin tehtäväni kohteena on xialainen amiraali…”

    ”En usko, että hän aikoo purjehtia Välisaarille”, Angien puhui hiljaa toan kaulassa. ”Mutta sotaan hän valmistautuu, osastoni on tehnyt ylitöitä ties minkä parissa. En usko, että hän tietää itsekään, ketä vastaan. Taika-aseet, perinteiset aseet… kaikkeen tulee varautua.”
    Ja taivas-asemiin, hän mietti… jälleen yksi uusi merkki synkemmistä ajoista. Jos ase oli olemassa, sitä yleensä tultaisiin käyttämään.

    ”Sota olisi kyllä aika ankeaa”, Halawe mutisi. ”Pidän siitä, miten meidän asiat ovat nyt.”

    ”Niin minäkin”, Angien vastasi. ”Mutta emme taida voida vaikuttaa siihen…”

    ”Mutta”, Halawe virnisti ja vei sormensa selakhin huulille. ”Voimme ainakin vaikuttaa siihen, että meillä on hauska ilta…”

    ”Et lähtisi vielä tänään…” Angien mutisi, vaikka tiesi, ettei se ollut heidän päätettävissään.

    ”Tiedän, että olen vastustamaton, mutta uskon että selviät ilman minua jonkin aikaa”, Halawe virnisti, eikä antanut selakhille mahdollisuutta kipakkaan vastaukseen vaan suuteli tätä.

    Juhlat jatkuivat. Tanssittiin sekä klassisia steltläisiä valsseja että nopeaa peikkotanhua, millä saatiin melkein koko salin väki mukaan. Aina sattui joitakin loukkaantumisia, kun erinäiset selkäpiikit ja muut tekivät tuhojaan, mutta sitä varten oli lääkintähenkilökuntaa. Ruokaa kului ja juomaa virtasi.

    Lopulta illan isäntä ilmestyi paikalle. Koko sali hiljeni välittömästi – sekä pelosta että kunnioituksesta – kun draakeista mahtavin asteli saliin pienen seurueensa kanssa. Hän seisoi pian parvella hieman ylempänä muusta juhlasalista. Oli kuin draakki olisi heittänyt valtavan varjon taakseen, sellaisen mikä sai hänen siluettinsa näyttämään pimeyden kruunatulta kuninkaalta. Varjottu nautti hetken hiljaisuudesta ja nojasi koristeelliseen kaiteeseen edessään. Hänellä oli yksinkertainen juhla-asu, joka ei kilpaillut kalleudessa tai näyttävyydessä – siihen ei ollut mitään tarvetta.

    ”Hyvät naiset ja herrat, rakkaat ystävät”, hän sanoi. Ääni oli kuuluva mutta matala, eikä kukaan salissa uskaltanut edes kuiskia.

    ”Minä haluan kiittää teitä siitä, että olette kerääntyneet tänne kunniakseni. Me olemme saavuttaneet suuren voiton. Se on juhlimisen arvoinen.”
    Hänen sanansa tulivat hitaasti ja harkitusti. Niillä sanamuodoilla oli selvää, ettei hän aikonut kertoa tarkemmin tästä ”voitosta”.

    Varjottu katseli väkijoukkoa. Hän tunsi jokaisen salissa nimeltä. Kukaan ei tiennyt, miten monta olentoa tämä oli tuntenut loputtoman pitkän elämänsä aikana. Jopa vanhat selakhit kokivat itsensä nuoriksi Varjotun rinnalla.

    ”Mutta se, mitä olemme täällä yhdessä luoneet, on juhlan arvoinen ilman voittojakin. Kuka muu on tehnyt autiosta aavikkosaaresta sakaran mahtavimman kaupungin? Meillä ei ole metrulaisten apuja, ei helpotuksia taivaasta… jokainen täällä on takonut oman Kohtalonsa!”

    Eturivin draakkien taputtaessa selvisi muullekin salille, että niin sopi tehdä. Varjottu sai raikuvat aplodit. Lopulta ne hiipuivat, ja hän jatkoi.

    ”Pahoitteluni lyhyestä läsnäolostani”, Varjottu sanoi hieman heikommalla äänellä. ”Toivotan teille aivan erinomaista iltaa. Muistakaa, että odinalaisista pidoista ei poistuta selvin päin.”

    Vielä lisää aplodeja ja hurraa-huutoja. Laseja särkyi. Varjottu kääntyi takaisin suuntaan, josta tuli, ja lähti pois ilman seuruettaan. Salin vasemmalla laidalla seinään nojaileva Puhdistaja tuijotti pitkään katoavan siluetin perään, kunnes tämän katse herpaantui tämän seuralaisten jatkaessa äänekästä keskusteluaan.

    Draakkivanhuksen ryhti lysähti tämän päästyä ulkoparvelle illan yksinäisyyteen. Horisontti loisti vaaleanpunaisen ja purppuran sävyissä, ja aavikon kuumuus alkoi viimein väistyä. Sisältä kuului vaimeaa musiikkia. Varjottu istuutui penkille ja jäi vain katselemaan horisonttiin.

    Oli mahdoton muistaa, miten monta kertaa hän oli katsellut sitä näkyä. Suurinta osaa elämästä tuskin muisti, mutta hän ajatteli muistavansa jokaiset kasvot, joille oli tarjonnut uuden elämän Odinalla. Tai ainakin toivoi muistavansa.

    Salista kuului yhtäkkiä ensin äänekäs kohahdus ja sitten hervoton naurunremakka. Illan juomatarjoilut olivat alkaneet epäilemättä purra, ja sen mukanaan tuomat kommellukset viihdyttivät selvästi juhlaväkeä. Varjottu yllätti itsensä hymyilemästä metallisesta kaiteesta heijastuvasta peilikuvastaan. Sen tuijotteleminen liian pitkään oli kuitenkin vaarallista. Ilta-aurinkojen valossa draakin kasvojen jokainen arpi ja uurre näkyi selvänä. Hän ei varsinaisesti kaivannut lisää muistutuksia iästään, mutta se ei ollut se, mikä häntä näyssä inhotti.

    Arvet, joita hän kasvoillaan kantoi, olivat kaikki vanhoja. Suuria katumuksen aiheita draakilla ei ollut kovin montaa, mutta yksi niistä liittyi ehdottomasti juuri niihin. Sillä vaikka muinaiset taistelut olivat kaivertaneet häneen veronsa, yksikään arvista ei ollut peräisin siitä sodasta, johon hän oli viimeksi kansansa marssittanut.

    Kun he olivat nousseet Metru Nuille, Varjottu odotti. Kun odinalainen veri valui, Varjottu istui valtaistuimellaan tyhjässä linnakkeessa.

    Hän oli uskonut tarkoitukseen niin lujaa, että hän oli valmis polttamaan maailman sen vuoksi. Ja kenties, jos hän olisi nyt seisonut Coliseumin parvekkeella Ta-Metrun auringonlaskua ihastellen, olisi hän ehkä muistellut asiaa toisin.

    Mutta vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, olivat muistot sen viimeisistä päivistä piirtyneet ikuisesti hänen muistoihinsa. Kaikki maailman raha ja holvillinen maailman harvinaisimpia artefakteja ei voinut parantaa sitä kärsimystä, minkä kouriin hänen väkensä – hänen sotilaansa – olivat joutuneet. Kuinka monta oli tullut takaisin ilman raajojaan? Ilman silmiä tai mitään, millä huutaa? Moniko oli joutunut katsomaan läheisimpien ystäviensä palavan Metru Nuin koneiden tulituksessa?

    Usko oli ollut tarpeeksi vahva lähettääkseen heidät taistelemaan paremmasta maailmasta. Se sama usko oli murentunut, kun he olivat palanneet kotiin. Eikä yksikään arvista ollut Varjotun oma.

    Maailma oli jatkunut raiteillaan. Mata Nuihin uskovien järjestys raksutti eteenpäin kuin kellokoneisto vain. Historioitsijat olivat jo vuosikymmeniä kirjoittaneet, kuinka suuren kaupungin turaga nautti asemastaan lähinnä siksi, että sota hänet siihen asemaan valoi. Kohtalon viimeisenä ivan eleenä Varjotun ristiretki oli antanut tuolin miehelle, joka piti huolta siitä, ettei Odinan kansalla ollut paikkaa jumalan valitun kansan maailmassa.

    Hän oli aidosti uskonut parantavansa maailmaa. Ei se olisi ollut ensimmäinen kerta. Olihan hän se sama Varjottu, joka oli vapauttanut kansansa kärmeksien hirmuvallasta. Sama Varjottu, joka oli estänyt tuomionpäivän marssimalla Sokean Jumalattaren turmiollisiin saleihin. Sama Varjottu, joka oli rakentanut kodin kaikille niille, joita maailma ei tuntunut haluavan.

    Hänen kätensä heilahti ja Nimdan siru ilmestyi varjoista hänen kämmenelleen. Sen kelmeä hohde olisi ollut tervetullut silloin, kun hänen uskonsa vielä riitti. Nyt hän epäili, kuulisiko se koskaan hänen kutsujaan, vaikka hän yrittäisi. Mutta vaikka epätoivo nalkutti hänen harteillaan aina kun tilaisuuden sai, ei Varjottu voinut olla hakematta lohtua kaikesta siitä, mitä oli silläkin hetkellä hänen ympärillään.

    Aurinkoinlasku heitti hänen varjonsa syvänä ja voimakkaana seinään hänen takanaan. Varjottu kyllä tunsi sen, vaikkei edes katsonut sitä.

    ”Aika saa sinut lopulta.”

    ”Kaikki loppuu aikanaan”, Varjottu sanoi hiljaa, ehkä merelle.
    Mitä painavampana ikä tuntui hänen harteillaan, sitä useammin hän unohti itsensä muistelemaan. Sillä rannalla ei ollut kerrassaan mitään hänen saapuessaan saarelle ikuisuus sitten. Kaikki se kaupunki oli kasvanut hänen silmiensä alla. Tahdonvoimalla rakennettu imperiumi.

    Kukaan muu ei osaisi hallita sitä. Sitä hän pelkäsi eniten – että hänen elämäntyönsä heitettäisiin hukkaan, että pikkusieluiset sotaherrat jakaisivat sen keskenään. Suurimpana sotaherrana hän oli rauhoittanut sakaransa – verellä ja pelolla, mutta rauhoittanut kuitenkin. Hän oli tehnyt sen, jotta veri ei enää koskaan vuotaisi. Jotta jokaisella olisi paikka, jossa rauhassa katua sitä, millaisen tien he olivat sinne rakentaneet.

    Salista kuului erehtymättömästi pieniä räjähdyksen ääniä. Joku oli epäilemättä alkanut viihdyttämään yleisöä vähän rankammilla menetelmillä. Varjottu oli tarkoittanut lyhyen puheensa jokaista sanaa. Erityisesti sitä selvin päin olemattomuutta. Sellaisen väen ympäröimänä oli tottunut rätinään ja paukkeeseen. Ilkeisiin välienselvittelyihin ja barbaarisiin toimintatapoihin. Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, että niiden muurien sisällä asui hyvää väkeä. Mutta huolimatta siitä Varjottu uskoi edelleen vakaasti, että heilläkin oli oikeus kotiin.

    Usko.

    Hän oli miettinyt sitä sanaa paljon hiljattain. Ja siinä Nimdaa kädessään hiljaa puristaessaan hän mietti, josko sen uskon rippeillä hän jaksaisi vielä muutaman vuosisadan. Tai tuhannen?

    Siru katosi lopulta taas varjoihin. Tumma hahmo hänen selkäpuolensa seinällä hykerteli tyytyväisenä eleelle.

    Sillä vaikka draakkien muinaisesta kuningaskunnasta oli jäljellä pelkät aaveet ja kaiut. Vaikka suurista sotamarsseista oli aika kuluttanut sanatkin unholaan ja Metru Nuin rantahiekkaan hautautuneet luut jo kauan sitten hävitetty, oli varjojen ruhtinaalla yksi asia, jonka takia hän jaksoi vielä. Sillä vaikka hän olisi voidessaan sylkenyt kolmesta tekopyhästä hyveestä jokaisen päälle, oli hänenkin myönnettävä itselleen, että hänelläkin oli velvollisuus.

    Hänellä oli Odina.

    Varjottu will return.

  • Kalmainen Käsi

    Rúcioro
    Ennen sotaa

    Perimätiedon mukaan sillä saarella oli ollut aikanaan selakhiväen majakka, mutta niin kauan kuin he muistivat, se oli ollut Tarkastajaksi kutsutun tarun koti.
    Tuskin kukaan oikeasti tiesi, oliko tätä olemassa, ja jos oli, asuiko tämä tosiaan siinä mahtipontisessa kivikartanossa, joka nykyään hallitsi saarta uhkaavalla siluetillaan.

    Talossa oli kerros kerroksen päälle kylmiä, kivisiä seinämiä. Irvistävät olennonpäät vartioivat ikkunoita, joissa kukaan ei koskaan liikkunut. Synkeät katonharjat päättyivät teräksisiin piikkeihin, jotka tuntuivat muuttavan muotoaan, kun niitä ei katsonut.

    Kun auringot paistoivat, oli hämärää. Kun ne eivät paistaneet, saattoi toisinaan ikkunoista kajastaa sairasta valoa.

    Kukaan ei koskaan käynyt siellä.

    Ei, ennen kuin Aerin Opettaja oli vakuuttunut siitä, että kartanon asukas piti hallussaan salaisuutta tulevaisuuteen. Sillä keneltä muulta mennä kysymään kuolemattomuudesta kuin itse Kuoleman Makutalta?

    Heitä oli kuusi opetuslasta Svarlen mukana.

    Kylmän, synkän salin holvikaaret tuntuivat kohoavan ikuisuuksiin asti. Toa-joukossa ilmapiiri oli ahdistunut.

    ”Pimeys ei mahda meille mitään”, tulen toa vakuutti mahtavalla äänellään. Hän liekehti, valaisten lattian punertavaksi. ”Pimeys voi vain kätkeä.”

    Halawe hytisi kylmissään joukon hännillä. Miksi he olivat suostuneet tähän? Kuinka syvällä Svarlen pauloissa hänen ystävänsä olivatkaan? Delevakin oli menettänyt huumorintajun rippeensä. Velipoika oli rakentamassa hampaat irvessä Svarlen parempaa maailmaa.

    ”Kasvaisit joskus”, Deleva totesi. ”Olet vastahakoinen vain koska et voi hyväksyä sitä, että joku tietää sinua paremmin.”

    Halawe ei viitsinyt vastata. He olivat käyneet sen keskustelun aiemminkin. Mitä silloin muka voi edes tehdä, kun toinen on täysin vakuuttunut, että toimii oikein?

    Ja kyllähän he oikein toimivatkin. Svarlen johtamina he olivat pystyneet enempään kuin koskaan hajaantuneina. Ryövärit olivat alkaneet kiertää Aerin vedet kaukaa, ja matoralaiset kokivat olevansa paremmassa turvassa kuin koskaan.
    Mutta se ei riittänyt Svarlelle Viisalle. Se ei ollut koskaan riittänyt.

    Se oli vain ensimmäinen askel, hän oli sanonut. Se oli vain laastaria rikkinäisen maailman haavoihin. Toat olivat vastuussa, ja heidän velvollisuutensa oli kehittyä.

    Halawe oli aina ollut kapinallinen, mutta hän alkoi huolestua toden teolla vasta kuullessaan Svarlen öistä temppelissä hänen lähimmän oppilaansa kanssa. Huhut kertoivat rituaaleista, voimakivistä ja kielletyistä naamioista.

    Heidän johtajansa oli nähty usein muinaisilla kaivauksilla. Selakhien, draakkien, kenen vain. Tulen toa oli ollut erityisen haltioissaan vanhan draakkipyramidin raunioista, jotka kiven toa Ilveria oli löytänyt Ehreninlahden pohjasta. Opettaja oli viettänyt siellä viikkoja vain kääntäen ikivanhoja tekstejä. Joku oli väittänyt nähneensä liekkien lyöneen taivaisiin Aer-Kinillä.

    Opettaja uskoi, että jossakin piili salaisuus täydellisyyteen, ja hänen piti vain löytää se. Hänen piti olla hyvin vakuuttunut siitä tuodakseen heidät varjojen kartanoon.

    Ja oppilaiden piti olla hyvin vakuuttuneita opettajastaan seuratakseen tätä.

    Deleva kulki vain vähän opettajan takana. Tämän liekit valaisivat ja lämmittivät heidän askeleensa. Savun haju nousi jonnekin holvikaariin. Seinien varjot kätkivät loputtomat hyllyrivit, kirjat, kivitabletit ja esineet, joiden käyttötarkoituksen vain varjojen herrat tiesivät.

    Plasmahenki ei tuntenut pelkoa tai epävarmuutta. Toien ei tarvinnut. Hän oli oppinut sen Svarlelta.

    ”Yhdessä voitamme kaikki haasteet”, Svarlella oli tapana toistella. Se oli jäänyt syvälle Delevan mieleen. Niillä sanoilla tulen toa oli valanut uskoa tiimiin, kun kaksi heistä oli haavoittunut vakavasti kohtaamisessa koillisen draakkiroistoja vastaan.

    ”Jos Pimeys olisi paikalla, olisimme tavanneet hänet jo”, Svarle vakuutti. Hänen äänensä kaikui seinästä seinään. Se peitti alleen varjojen hiljaisen kuiskinnan.

    He jatkoivat läpi kartanon hämäryyden. Matka tuntui suhteettoman pitkältä. Koko paikka oli kasvanut kieroon.

    ”Olen varma, että kuljimme tästä jo”, Halawe kuiskasi takaa.
    ”Olen varma, että Svarle tietää, minne olemme menossa”, plasmahenki tuhahti vastaukseksi. ”Emme me muuten olisi täällä.”

    Halawe ei voinut muuta kuin kulkea mukana.

    Siinäkään huoneessa ei tuntunut olevan kattoa, vaan ylhäällä ammotti pelkkää pimeyttä.
    Se täyttyi lyhyiksi hetkiksi, kun hopeiset lieskat valaisivat toviksi koko salin.

    He katsoivat alas portailta. Syvennyksessä, suuren holvin keskellä, hohti allas hopeaa. Se kupli ja purkaili syösten salamoita kohti kattoa. Jokaista purkausta sävelsi voimakas repeämisen ääni. Oli kuin todellisuuden takana olisi ollut pelkkää hopeaa.

    ”Jokaisella matkalla on määränpää”, Svarle julisti pyhiä sanoja ylpeänä astuessaan alas tasanteelta. ”Jokaisella toalla on Kohtalo. Jokaisella etsinnällä on päätös.”

    He muut, opetuslapset, seurasivat paimentaan. Kun allas räsähti ja valaisi huoneen, osa säpsähti. Toisten kasvoilla oli haltioitunut ilme kuin se näky olisi ollut heidän elämänsä kaunein. He vaihtoivat hiljaa ajatuksiaan. Mikä se oli? Mitä se tekisi?

    ”Etsintämme on ohi”, tulen toa kertoi. ”Olemme löytäneet alkuenergian lähteen. Olemme löytäneet oven täydelliseen.”

    Svarle heitti pitkän, majesteettisen varjon taakseen, kun allas välähti. Ilmassa säihkyi hopeisia kiehkuroita jokaisen purkauksen jälkeen. Kammion voima tuntui jokaisen selkäpiissä. Se oli sähköistä, silmät auki räväyttävää ja koko kehoa kihelmöivää. Oli vaikea sanoa, oliko sen lähellä kylmä vai kuuma. Se tuntui säteilevän tietynlaista olemattomuutta, Deleva ajatteli astuessaan eteenpäin.

    Yksi heistä, Toa Vorink, asteli Svarlen viereen. Askeettinen ja hintelä hahmo kumarsi mestariaan syvään.

    ”Opettaja, olen ollut mukanasi alusta asti. Enkö saisi olla ensimmäinen?” hän kysyi anellen. Kun sali välähti, se heijastui hänen kristallihaarniskastaan.

    ”Kuulen toiveesi, Vorink. Olet ollut aina uskollinen aatteellemme.”
    Tulen toa iski nyrkin yhteen oppilaansa kanssa. ”Mene. Mene ja ole Nuva.”

    Deleva ei tiennyt, mitä odottaa. Se oli hetki, josta Svarle oli puhunut niin monesti, mutta koskaan kukaan ei ollut kuvitellut pääsevänsä näin pitkälle. Mitä altaassa tapahtuisi? Millaisia olisivat Täydelliset Toat?

    Monen mielikuvissa heistä tulisi jotakin enkelimäistä. Kuin makutoita, jotka eivät koskaan langenneet. Hohtavia ja voimallisia.
    Toiset ajattelivat, että kyse oli vain sisäisestä muutoksesta. Ei hohtavia kehoja, vain täydellinen mielen kirkkaus. Svarlen mukaan vain yksin Suuri Henki tiesi. Heistä tulisi sellaisia, mitä Henki tarvitsisi. Suuria ja mahtavia, kyllä, mutta enempää ei voinut kuolevainen sanoa.

    Tulen toa aloitti muinaismatoraninkielisen rituaalirunon, ja pian muutkin yhtyivät siihen. Kuoron loitsu kaikui kohti kattoa heistä ensimmäisen astellessa kohti hopeaa.

    Antai amu Voli Kal
    Mi-ma oa Nuva Nui

    Vorink oli pelkkä siluetti astellessaan hopeista valoa vasten. Hän ei piitannut lainkaan jyrähdyksistä ja lieskoista ja asteli vain eteenpäin suurella mielen lujuudella.

    Hetken hän seisoi aivan altaan reunalla.

    Antai amu Voli Kal
    Mi-ma oa Nuva Nui

    Sitten hän antoi itsensä kaatua kuin Suuren Hengen siluetti ikään. Hopea ei loiskahtanut, kun hän syöksyi sen pinnan läpi.

    Mutta oli kuin allas ei olisi välittänyt.

    Mitään ei tapahtunut.

    Ei hetkeen.

    Karmaiseva huuto riipi heidän selkäpiitään, kun Vorink nousi pintaan. Hän yritti ottaa kiinni reunasta, mutta hänen kätensä suli hopeaksi. Raaja sähisi kuin se olisi palanut sähköpurkauksessa. Hänen päänsä kirkui, kun hänen silmistään syöksyi valkoisia liekkejä. Toa katosi pinnan alle.

    He odottivat minuutteja kuin transsissa. Eräs heistä oli yrittänyt lähestyä allasta, mutta Svarle oli kiskonut hänet takaisin. Opettaja ei sanonut mitään. Eikö hän ollut tiennyt? Mikä oli mennyt vikaan?

    Hopeinen allas jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Salamat lensivät kattoon ja valaisivat huonetta.

    ”M-mitä tapahtui?” kysyi Ilveria epäuskoisena. Kiven toa oli vakuuttunut vuosien saatossa Opettajan ajatuksista, mutta nyt hän muisti Halawen skeptisyyden.

    ”Me emme voi jättää häntä tuonne”, Deleva parahti.
    ”Hän suli”, yksi uudemmista tiimiläisistä kauhisteli ääni värähdellen.
    ”Oletteko nyt tyytyväisiä?” Halawe mutisi. Puheensorina muuttui kovaäänisemmäksi väittelyksi. He olivat lammaslauma, joiden paimen oli neuvoton.

    ”Toat”, Svarle huusi. ”Oletteko unohtaneet, keitä olemme? Me emme murru vastoinkäymisten edessä!”

    ”M-mutta… hän kuoli!” Ilveria huusi.
    ”Sanoit, että hän muuttuisi täydelliseksi!” toinen säesti.

    ”Joten me yritämme uudelleen. Aloitamme alusta. Olemme parempia!” Svarle valoi järjestystä katraaseensa. ”Tulemme paremmiksi!”

    ”Paremmiksi…” kartano yllättäen toisti Svarlen sanat kuin ilkkuen. Äänellä ei ollut ainoastaan yhtä suuntaa. Se sekä alkoi että kaikui kaikkialla toien ympärillä. ”Luuletko, että ystäväsi on nyt… parempi?”

    Pettymys huokui valtavasta äänestä. Muutama toa pälyili ympärilleen aseidensa kahvoja sormillaan tapaillen, mutta Svarlen usko ei vielä horjunut. Hän nosti kätensä merkiksi, jotta hänen opetuslapsensa eivät tekisi mitään hätiköityä.

    ”Vai onko tämä todella sitä, mitä kohtalo on teille varannut…”

    Kukaan läsnäolevista ei ollut ehtinyt järkytyksestään kiinnittää huomiota siihen, että altaan kuplinnan rytmi oli muuttunut merkittävästi tiheämmäksi sen jälkeen, kun kartanon ääni oli alkanut puhuttelemaan heitä. Syy sille kuitenkin antoi itsensä ilmi ennen kuin kukaan muu ehti sanomaan mitään.

    Paksu, nestemäinen käsi nousi altaasta ja tarttui kiinni sen reunasta. Sen perässä seurasi toinen. Altaan aines valui hitaasti pois hiiltyneen luurangon tieltä. Kalman karun korvennuksen jäljiltä nousi pintaan viimein myös sulanut naamio, joka valui sekin hitaasti Vorinkin kasvoilta. Ei ollut enää lihasta pitämään hänen leukaansa suljettuna, ei silmiä näkemässä tyhjistä kuopistaan. Salamat iskivät rangan raoista, kun korvenunut luuranko kampesi itsensä toa-joukkion eteen ja suoristi selkänsä.

    ”Minun kotoaniko te luulette löytävänne tarkoituksen?” ääni jatkoi taas, mutta tällä kertaa se kuului ainoastaan Vorinkin kallellaan kalisevasta kallosta. Opetuslapsista moni kavahti kauhuissaan taaksepäin, mutta heidän paimenensa ei. Svarle katsoi entistä oppilastaan suoraan tämän tyhjiin silmiin. Sanoja hän ei kyennyt silti muodostamaan. Kuoleman puhuttelussa rohkeinkin jäi hiljaiseksi.

    Sitten Vorinkin ranka otti viimeisen askeleensa ja lyhistyi savuten opettajansa jalkoihin. Samassa tahdissa, jossa sitä ohjastanut luiseva käsikin laskeutui. Deleva huomasi sen ensin. Muiden katse seurasi vain hetken perästä. Jokin seurasi heitä altaan toisessa päässä.

    Kartanon ruhtinaan tuijotus oli yhtä tyhjä kuin Vorinkin kadonnut katse. Siron, valkoisen panssarinkin läpi oli selvää, ettei toia katseellaan tuomitseva henki ollut itsekään kaukana kalmistomaisesta, altaan runtelemasta olemuksesta. Luu paistoi haarniskan raoista. Lihas venyi välillä sen päältä. Ainoa valo, jonka ruhtinas saleihinsa loi, oli peräisin kahdesta palasta koostuvasta sädekehästä tämän Trynan yläpuolella.

    Kalman kreivi astui varjoista toain eteen. Majesteettisuus oli tästä hengestä kauan sitten kaikonnut. Jäljellä oli pelkkä kuoleman läpitunkeva löyhkä.

    ”Kuolema ottaa meidät lopulta omakseen. Me kaikki olemme vain sirpaleita kosmoksessa”, Tarkastaja lausui. Nyt ääni kuului ilmiselvästi hänen kolkon kanohinsa takaa. Ryhmää lähestyessään makutan naamio loi lyhyen säälivän katseen edessään makaavan toan jäännöksille.

    ”Mutta kenties yhdessä me voimme nujertaa kohtalon…”

    Svarlen ei tarvinnut miettiä hetkeäkään. Hän tarttui Tarkastajan ojennettuun käteen. Paimentajallakin oli vielä varaa oppia…

    … ettei kuoleman kanssa käyty kauppaa ilman hirvittävää hintaa.

    Loispistiäinen 6
    eli

    Nykyhetki

    Oli synkkä ja myrskyinen yö.

    Meri pauhasi jossakin heidän takanaan. Kuoleman kartano katseli sen rantatörmälle noussutta kolmikkoa, kahta heistä jo toista kertaa. Deleva oli jättänyt kosteaan maahan syvät jäljet pudotessaan. Angien oli vielä polvillaan märällä nurmella. Heidät siihen lennättänyt Halawe haukkoi henkeään selällään maassa.

    ”Tämän takia…” hän sai sanotuksi, ”… elementti- ja naamionvoimaa ei yleensä käytetä samaan aikaan… Ei ainakaan tällä tuulella.”

    ”Oletko kunnossa?” Selakhi kysyi ja kyykistyi toan vierelle. Halawe nyökkäili mahdollisimman huolettomana.

    ”Hetki vain”, toa vakuutti.

    Deleva asteli majakkana rannalle ja yritti tähystää merta, mutta pimeys teki sen mahdottomaksi. Yö oli räntäinen. Tiheät kaislikot huojuivat rannalla. Deleva huomasi, miten niitä pitkin kiipesi korennontoukkia. Nymfit kiemurtelivat korsiin ja jähmettyivät paikalleen, kun aistivat jonkun katsovan. Kal-toa jäi seuraamaan, miten tuhannet ja tuhannet tyrskykorennon toukat kiipesivät merestä maalle valmistautuen metamorfoosin viimeiseen vaiheeseen. Ne, jotka selvisivät petolinnut kokivat lopulta muodonmuutoksen ja nousivat ilmojen pedoiksi.

    Kuin se muuttuisi toaksi, Deleva mietti ja polvistui seuraamaan luonnon ihmettä.

    Toukkavaiheen nymfi kuin hytkyi kaislallaan. Sen selkä repeytyi auki ja ulos työntyi korento. Pitkä kraatamainen ruumis nousi ilmaan, jättäen siivet vapaiksi maan kahleista. Rahin siipiin levisi puna, kun se syöksyi vankilastaan kohti taivasta. Mustapunainen korento jätti jälkeensä vain hopeisen kuoren.

    Hänkin taisi olla vain kuori, toa mietti ankeana. Sankari hänen sisältään oli kiitänyt taivaalle ajat sitten, ja hän oli jäänyt rantakalliolle. Turagat olivat kertoneet sudenkorentojen olevan täydellisiä olentoja siitä huolimatta, että ne kävivät läpi epätäydellisen muodonvaihdoksen. Mitä lie sekin sitten tarkoitti – hän ei ollut koskaan niitä parhaita kuuntelemaan vanhuksia.

    Vaikka siellä sateisella saarella hän olisi antanut aika paljon päästäkseen kuuntelemaan vaikka sitten Nurukanin jorinoita.

    ”Ne joutuvat kiertämään kaukaa”, Halawen havainto herätti Delevan takaisin Rúcioron lohduttomaan arkeen.

    ”Hmm?” hän kysyi.

    ”Metsästäjät”, toa vastasi. ”Joutuvat kiertämään, että pääsevät maihin. Meillä pitäisi olla aika hyvin aikaa.”

    ”Toivottavasti”, Deleva vastasi synkästi.

    ”Tuota, pojat”, selakhi kysyi varovaisesti. ”Pitäisikö meidän mennä? Meillä oli kiire mennä kuolemaan sinne makutakartanoon. En usko, että juuri kun pääsin yhdestä ääliöstä peikosta eroon, saan pelätä seuraavaa.”

    Deleva lähti talsimaan etunenässä pienen metsän takana kohoavan kartanon suuntaan. Sieltä ei ollut koskaan kulkenut tietä minnekään. Lehto oli käytännössä vallannut talon lähimaaston, mutta puut olivat vältelleet itse makutan pihamaata parhaansa mukaan. Tuuheat kuusipuut olivat tukahduttaneet kaiken paitsi sitkeimmät tuulen pieksemät taimet. Siellä täällä maasta oli putkahdellut mitä mielikuvituksellisimpia sieniä, joista osa valaisi ympäristöään ja osa päästi pöllähdyksittäin itiöitä, kun niiden päälle astui.

    “Hei, täällähän on ruokasieniä”, yritti Halawe pysyä pirteänä. Kaksi muuta eivät olleet edes kiinnittäneet niihin huomiota.
    ”Mahikäävistä saisi mahtavia pihvejä ja kaneratateista voisi tehdä… no, vaikka jotain hyvää soppaa”, mirukasvo selitti puoliksi itseään harhauttaakseen ja puoliksi, koska purkkimuona alkoi tulla jo korvista.

    “No ainakin sinulla on hauskaa”, Deleva totesi varuillaan. “Syksy on muutenkin vuodenaika jota vihaan. Toivottavasti tämä haarniska ei ole yhtä altis vedelle kuin mitä vahkit ovat.”

    “Optimisti, kuten aina”, mirukasvo huokaisi.

    ”Sinut ongittiin silloin Hopeisesta merestä, Deleva. Kyllä se vettä kestää”, Angien huomautti.

    ”No jotain hyvää”, hopeahaarniska mutisi. Syksyisistä puista putoili pisaroita heidän päälleen.

    Ikivihreät kuuset jatkuivat aina pihaan asti. Puut tosiaankin karttoivat kartanoa.
    Niiden oksat olivat vuosikymmenten aikoina oppineet levittäytymään niin, etteivät ne koskeneet makutan kiroukseen. Lehvästöt olivat alkaneet muodostaa kuin suuren kupolin reunoja pihalle, jolla ei kasvanut mitään sinne kuulumatonta. Kaikki oli kuin vastikään hoidettua, vaikka he tiesivät, että kartanossa ei asunut sieluakaan.
    Tai noh, ehkäpä yksi sielu. Mutta se ei pystyisi käyttelemään puutarhasaksia kovin hyvin.

    “Tämä kaikki näyttää niin makutalta. Se karmii minua”, Deleva sanoi hiljaa. ”Mistä tiedämme, että paikan henki tunnistaa meidät kaikista muista onnenonkijoista?”

    ”Emme tiedä”, Halawe sanoi. Hän katseli puolelta toiselle kuin odottaen hyökkäystä joka hetki.

    ”Edes luonto ei halua mennä tuonne”, Angien kuiskasi. ”En olisi uskonut, että korennoilla on enemmän järkeä kuin meillä.”

    ”Onko teillä legendoja tästä paikasta?” Halawe kysyi katsellen kaartuvia puita mietteliäänä. ”Hän kuitenkin on Selakhian makuta. Luulisi, että teikäläisillä olisi tarinoita.”

    ”Cestainu Kuolematon ei välitä”, selakhi vastasi vaitonaisesti. ”Joten emme ole ole välittäneet mekään. Aina joskus joku hullu on yrittänyt käydä täällä, Sokean johdattamana tai jotakin muuta järjetöntä… mutta ei, emme käy täällä.”

    ”No, jos hän olisi välittänyt, hän ei olisi paennut piiloon korpikartanoonsa silloin, kun Metru Nuilla peli meni kuumaksi”, Deleva mutisi ja astui varovaisesti autiolle pihanurmikolle. Rautaiset, piikikkäät portit olivat ainoa asia, mikä erotti seikkailijat kartanon hämärästä sisäpihasta. Vastoin kaikkia odotuksia ne eivät edes narahtaneet kal-toan työntäessä ne auki.

    ”Me taidamme olla ensimmäiset vieraat vuosikymmeniin”, hän sanoi johtaessaan heidät sisään.

    Kukaan kolmesta ei huomioinut ääneen kuolonkorahdukselta kuulostavaa huokaisua, joka sekoittui ulvovaan merituuleen. Sen voima oli tarpeeksi paiskatakseen rautaportit kiinni heidän takaansa. Mukulakivinen pihatie ja sen rinnalla kulkevat havuaidat näyttivät kaikesta huolimatta siltä, että kartanoon oli tarkoituksellista kulkea myös ei-makutamaisin keinoin.

    Äkkiä kaikki tuntui turhankin tavanomaiselta. Erityisesti kolmikon huomion kiinnitti vielä merkillisen hyvässä kunnossa oleva kasvimaa, joka sekin heilui tuulen mukana.

    Tai kenties he kiinnittivät kasvimaan huomion, sillä istutuksen osittain mädät, oranssit köynnöshedelmät kääntyivät katsomaan kulkijoita kuin ne olisivat olleet tietoisia.

    Sitten yksi niistä puhui. Tai oikeastaan itki.

    Kurpitsaa kauhuissaan tuijottava kolmikko otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Angien peruutti niin kauas, että hän törmäsi takanaan olevaan kuusiaitaan. Kurpitsa näytti päällepäin aivan tavanomaiselta. Se oli suuri, toiselta puolelta ajan jo hieman pehmentämä, mutta sen sisältä kuului pelottavan selkeä, parkuva ääni. Niiskutteleva olemus jatkoi kuitenkin vain pienen hetken. Hiljaisuus saapui yhtä nopeasti kuin se oli rikkoutunutkin, ja kasvimaan oranssit otukset käänsivät taas etupuolensa kanssa käytännössä identtiset selkänsä kolmikolle.

    ”No mitä pirua edes”, Deleva puki sanoiksi ilmassa vallitsevan mielentilan.

    ”Ehkä… ehkä nekin ovat kirottuja”, Halawe mietti. Hän ei halunnut käsitellä ajatusta, että Tarkastajan keittiössä hedelmätkin pitäisi teurastaa ennen valmistusta. Angien vain katsoi kurpitsoja puoliksi kauhuissaan ja puoliksi ajatuksissaan.

    ”Jos niissä on joidenkin kova-onnisten sieluja, ehkä ne voisivat tietää jotakin?” kakamakasvo kysyi. Kumpikin toista katsoi selakhia ja tämän laukusta pilkistävää Ideniä.

    ”Deleva, se on kurpitsa”, Angien protestoi.
    ”Melko eläväinen tosin”, toa vastasi. ”En minä tiedä, miten haamut toimivat.”

    Selakhi huokaisi. ”Hyvä on, minä kokeilen. Hyvällä tuurilla kurpitsa osaakin puhua, ja saamme siltä kaikki vastaukset saman tien…”

    Hailtia tarttui laukkuunsa ja veti sieltä Xialta saadun kalmanvalkean kanohin. Tavallinen Iden oli jokseenkin leppoisan näköinen naamio, mutta selakhi-iden oli melkoisen paljon kulmikkaampi. Sen suunnittelijat olivat luoneet sen noituuteen, ja siltä se näyttikin. Angien nosti sen kasvojensa tasalle ja vain katseli sitä sen silmättömiin kasvoihin.

    ”Tavallinen Iden irroittaa sielun ruumiista, mutta pitää sen materiaalisessa maailmassa eräänlaisena aaveena”, selakhi selvensi ja istui varovaisesti pihan kylmälle kivetykselle. ”Tämä vie sen pidemmälle. Jos Iden ainoastaan… erottaa sielun ruumiista väliaikaisesti, selakhi-iden tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti.”

    Toat katsoivat naista äimistyneitä.
    ”Se… tappaa käyttäjänsä väliaikaisesti? Naamio, jonka voima on tappaa käyttäjänsä?” Deleva kysyi epäuskoisena.
    ”Oletko varma, että se on aivan turvallista?” Halawe huoli.

    ”No tuota, en oikeastaan”, Angien myönsi. ”Olen lykännyt tämän yrittämistä syystä. En… en ole ihan varma, mitä löydän toiselta puolelta.”

    Iden oli sokea ja silmätön, kuten itse Jumalatarkin. Ei sillä kanohilla ollutkaan tarkoitus nähdä mitään, mitä voisi silmillä nähdä.

    ”Hetkinen. Sinä et tiedä miten se toimii?” Halawe kysyi.
    Selakhi pudisti päätään. ”No tuota… teoria on tuttu! Tai legenda. Pappimme käyttävät näitä loveen langetakseen… eli, no, saadakseen jotakin kuiskauksia toiselta puolen. Ehkä jopa nähdäkseen vilahduksen jostakusta kauan sitten haipuneesta. Mutta en ole koskaan tehnyt niin itse.”

    ”Jos sen voima on tappaa käyttäjänsä”, Deleva hämmästeli. ”Miten voit… no, epäkuolla?”

    ”En ole aivan varma”, selakhi myönsi. ”Tiedän vain, että naamiota ei saa missään nimessä ottaa pois oikeilta kasvoiltani sillä välin, kun olen toisella puolella.”

    Toat nyökkäilivät. Jos Deleva oli huolissaan, hän ei näyttänyt sitä. Halawe sen sijaan näytti.
    ”Jos olet yhtään epävarma…” hän yritti antaa selakhille mahdollisuutta perääntyä.

    ”Hyss!” Angien sanoi. ”Täytyyhän minusta olla hyötyä edes jossain tämän matkan aikana… ja jos vaikka tapaan itse Selakhian makutan, niin minulla on hänelle pari valittua sanaa.”
    Eikä hän ehtinyt kuulla toien mahdollisia epäilyksiä, sillä hän painoi naamion kasvoilleen ja kuoli.

    Pienen hetken kaikki oli punaista, ja viiltävä kipu iski läpi hänen ruumiinsa. Sitten oli vain tyhjää, ja hän avasi silmänsä… meren pohjassa.

    Se näytti mereltä, mutta vettä se ei ollut. Se oli vain tyhjyyttä. Syvän sinistä tyhjyyttä.

    Selakhi kääntyi katsoakseen alas. Merenpohjan läpi hän näki hohtavat toa-hahmot kuin kirkkana hohtavat valosiluetit. Kartanon puutarha erottui aavemaisena, aaltoilevana varjokuvana hänen allaan. Hänen oma ruumiinsa makasi sydänvalo sammuneena pihakivetyksellä.

    Kun selakhi tajusi, ettei tuntenut kehoaan enää lainkaan, syvä kauhun tunne oli vallata hänet. Oli täysi työ vakuuttaa, että kyllä, naamio toimi, ja hän pääsisi vielä takaisin, mutta silti
    epäilys kouristi selakhin mieltä. Hänen teki vain mieli palata ja tarkistaa, että olisi vielä elossa. Mutta moni oli tehnyt tätä häntä aiemmin, eikö ollutkin? Hän oli tuntenut pappeja ja papittaria jotka olivat kertoneet sieluvaeltaneensa. Kyllä hän pääsisi takaisin!

    Hän kääntyi katsomaan ympärilleen karkoittaakseen epävarmuutensa jollakin, mihin keskittyä… mutta sitä ei ollut paljoa. Oli vain tyhjää, jonka läpi hän ui… tai leijui. Tavallaan siinä oli järkeä, sillä hänen naamiossaan ei ollut silmiä… mutta hän oli odottanut näkevänsä edes jotakin.

    Ja kuin taikaiskusta, hänen toiveeseensa vastattiin kuiskauksella. Sielunvaeltaja ei saanut siitä selvää… oliko se jotakin äärimmäisen muinaista selakhin murretta? Karmaiseva, kylmä tunne täytti hänen astraalikehonsa, sillä seuraava kuiskaus kuului paljon lähempää.

    ”Tule lähemmäksi”, syvä miesääni kuin huusi jostain kaukaa. Angien oli melko varma siitä, ettei se kuulunut kurpitsalle.

    Hän kääntyi hitaasti ja ehti nähdä vain olemattomuuteen hajoavan kurpitsanoranssin kuvajaisen, jonka tuoma kylmä tunne katosi tämän mukana. Suu auki hän tuijotti tyhjyyteen… miten niin tule lähemmäksi?

    Hän tuskin löytäisi sillä erää enää mitään. Ehkä olisi parempi palata elävien kirjoihin ja ottaa aavenaamio pois kasvoilta. Vaikka hän tiesi, että astraali-idenin irroittaminen on täysin eri asia kuin fyysisen naamion, häntä hirvitti silti tehdä se… mutta eipä hänellä muutakaan vaihtoehtoa ollut.

    Punaisen välähdyksen saattelemana hän palasi lihaksi ja vereksi.

    Selakhin hengitys kävi ylikierroksilla, kun hän riuhtoi manausnaamion kasvoiltaan. Hän tunsi nojaavansa Halawea vasten, joka oli estänyt häntä kaatumasta. Vasta fyysisessä maailmassa hän muisti, miltä massa tuntui. Hän ei ponkaissutkaan ilmaan ensi yrittämällä.
    ”Oletko kunnossa?” mirukasvo kysyi kädet naisen hartioilla.
    ”Mitä näit?” kysyi Deleva, joka oli korkeassa polviasennossa kaksikon vieressä.

    Angienin kesti hetki kasata ajatuksiaan. ”En mitään kai?” hän vastasi kysymyksistä konkreettisempaan. ”Näin… tai kuulin jonkun. Luulen, että se käski meitä syvemmälle.”

    ”Siinä on järkeä”, plasma-toa mutisi. ”Olemme vasta pihamaalla.”

    ”Hyvä on, mennään syvemälle”, Halawe sanoi. ”Mutta varovaisesti. En… en pidä tästä lainkaan.”

    Deleva virnisti heidän jatkaessaan matkaa. ”Vai niin. Ei kerskailua tällä kertaa?”
    Se ei näyttänyt huvittavan toista toaa lainkaan.

    ”Tämä vain tuo mieleeni viime kerran”, Halawe sanoi hiljaa. ”Kun olimme nuoria ja typeriä.”

    ”Hmm”, Deleva murahti vastaukseksi ja katseli kartanoa mietteliäänä. ”Selvisimme elävästä Tarkastajasta. Ehkä pärjäämme kuolleen kanssa.”

    ”Uskotko, että… unesi ovat häneltä?” Halawe kysyi.

    ”Tiedä sitten”, Deleva myönsi. ”Mutta me kävimme täällä Svarlen kanssa, ja joku syy sille on oltava miksei sen sekopään kummitus ole jättänyt minua rauhaan. Ehkä tämä kaikki on hopeisen nukkemestarin aikaansaannosta.”

    ”Tuota”, keskeytti selakhin huolestunut ääni heidät. Angien oli jo hieman edempänä. Tämä oli jäänyt kartanon pääoven eteen tuijottamaan ruusupenkkiin kaatunutta haarniskaa. ”Hopeisesta puheen ollen… taidamme olla oikeilla jäljillä.

    Harmaa hahmo makasi maahan lysähtäneenä ovenpielessä. Toat harppoivat lähemmäksi nähdäkseen paremmin, ja he huomasivat pian hopeahaarniskan toverin toiselta puolelta portaikkoa. Ne olivat eittämättä joskus vartioineet etuovea ylpeinä ja kiiltävinä. Nyt ne makasivat märkinä ja hiljaisina lakastuneiden ruusujen lomassa.

    “Kal-haarniskoja. Olipa yllättävää”, Deleva tokaisi, mutta hetken niitä katseltuaan hänestä tuntui kuin se ei olisi ollut koko totuus. Haarniskat, tai mitä niistä oli jäljellä, olivat kyllä hopeisia, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuivatkin. Niiden panssarilevyt lähempänä orgaanisia kaaria kuin niitä selkeän mekaanisia hirvityksiä, mitä kolmikko oli tähän mennessä nähnyt. Nämä haarniskat eivät olleet rujoja sota-aseita. Nämä olivat muodoiltaan virtaviivaisempia, lähes kauniita.

    “… Hal, voitko tunnustella onko niissä mitään outoa?” Kal kysyi.

    “Oh, toki”, magnetismin toa nyökkäsi ja sulki silmänsä. Hän kohotti kätensä kuin ruumiita siunatakseen, vaikka todellisuudessa pureutui niiden molekyylirakenteen pienimpäänkin piirtoon.

    ”Näissä on paljon tuttua sen tavaran kanssa, mitä sinussa on”, hän kertoi. ”Kylmää ja vahvaa… mutta jotenkin… elävää? Vähemmän keinotekoista.”

    Deleva kohotti kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”

    ”En ole varma”, Halawe myönsi. ”Se on vain tunne.”

    Hailtia kumartui hänen viereensä nähdäkseen hopeisen paremmin. ”Näissä… näissä on jotakin makutamaista, eikö olekin?”

    “On loogista, että makuta jättäisi jälkensä kokeisiinsa. Niin tekevät kaikki luojat”, Halawe mietti. “Ei millään pahalla Del, mutta nämä ovat paljon laadukkaampia kuin se kama, mistä sinut on parsittu.”

    “Hmh. No en valinnut tätä muotoa”, plasmahenki murahti.

    ”Jos se piristää sinua yhtään, ehkä voimme napata yhden tällaisen ja päivittää kehosi”, selakhi heitti puolivakavissaan.

    “Toivottavasti ei tarvitse. Ei huvita olla koekaniini kolmatta kertaa”, Deleva sanoi ja oli jo marssimassa portaita ylös oven suuntaan.

    ”Odotas”, Angien sanoi edelleen Kalin kehon viereen kyykistyneenä. Hän sai hetken vääntämisen jälkeen haarniskan kypärän – vai naamion? – irtoamaan.
    ”Nämä eivät sen sijaan näytä siltä, että olisivat olleet koekaniineita”, hän kertoi ja näytti kypärän sisältöä. Tai pikemminkin sen olemattomuutta. Hopeakallo oli nimittäin täysin tyhjä.

    “Ei jälkiä aivoista? Outoa”, Halawe mietti ääneen.

    ”Ehkä näissä on vain ollut samaan tapaan kuulat kuin vahkeissa… Muutenhan nämä olisivat vain haarniskoita, joita ei voi edes pukea päälleen.” Selakhi pyöritteli kypärää käsissään. Sen muoto muistutti häntä suojauksen naamiosta… samankaltaiselta, kuin mitä niillä vuosituhansia vanhoilla metallikehoilla Käden holveissa oli.

    “Makutalla on keinonsa” Halawe mietti. ”Kenties niissä on ollut enkelten iilimatoja.”

    Angien irvisti ja irroitti kypärästä toivoen, ettei ollut koskenut mihinkään, mistä kraata olisi joskus kulkenut.

    ”No se olisi ainakin uutta”, hän mutisi. ”Voitteko avata tämän? Haluan nähdä, onko sillä luurankoa.”

    ”Mitä uskot löytäväsi?” Delevan äänestä kuuli skeptisyyden, mutta hän auttoi yhtä kaikki.
    ”Jos sillä on… kuula, se olisi varmasti sisältä joko tyhjä tai umpimetallia”, selakhi mietti seuratessaan, miten Delevan vasen etusormi alkoi hohtaa kuin hitsauslaite. Toa liu’utti sormeaan haarniskaa pitkin, avaten sitä kohtisuorassa keskeltä. Yhtä kirurgisesti kuin Metorakk konsanaan…

    Aukko, jonka Deleva sai aikaan ei ollut suuri. Vuosikymmeniä ovenkulmassa haurastuessaankin kal-metalli osoittautui plasmahengen voimia vastustavaksi. Kylkeen syntynyt aukko paljasti kuitenkin tarpeeksi, että Angien sai tehtyä johtopäätöksen.

    ”Sillä… sillä on luuranko”, selakhi sanoi ja miltei poltti näppinsä vielä tulikuumana hehkuvaan haarniskan pintaan.

    ”Ja niillä toisillako ei?” Halawe kysyi. He kuulivat pieniä sihahduksia, kun harvoja vesipisaroita osui kuumaan metalliin. Hopeakuori kylmeni nopeasti, ja hehku himmeni haarniskan pinnasta.

    ”Ei”, Angien kertoi. ”Ne ovat vain mekaanisia haarniskoja.”
    Hän tunnusteli avonaisia, sateesta jäähtyneitä kylkiluita sormillaan. ”Ja nämä ovat vielä… oikeita luita. Deleva, voitko leikata tästä palasen? Näytteestä voisi selvittää kuka tämä oikein oli…”

    Deleva näytti epäilevältä. ”Tarkoitatko, että… siinä oli joskus ruumis sisällä? Siksikö hänellä on luuranko?”

    ”Kenties”, selakhi mietti. Tuolta Delevakin luultavasti näyttäisi, jos olisi maannut vuosikymmenen mädäntyvänä jonkun kartanon pihalla.

    ”Ja sinusta palasten irroittaminen siitä on hyvä idea? Se ei ole haarniska, Angien, se on ruumis…”

    ”No, ero on kieltämättä monesti häilyvä…” selakhi kiemurteli, mutta Deleva ei näyttänyt innostuvan.

    ”En ala leikkelemään sitä”, plasman toa murahti. ”Jatketaan, meillä ei ole koko yötä aikaa.”

    Hän seurasi hetken, miten seikkailullinen korento lensi pihamaan poikki vailla kahleita tai kuoria. Joskus hän vain toivoi, että saisi vain olla sellainen, kaukana maailman murheista.

    Kartano oli kaikkea muuta kuin mitä makutan piilopaikalta saattoi odottaa. Vaikka kaikkialla olikin sellainen selkäpiitä karmiva kylmyys, joka sai jatkuvasti katsomaan olkansa yli peloissaan, mikään ei ollut näennäisesti pielessä. Aula oli avara, ja jossakin toisissa oloissa se olisi voinut olla jopa kutsuva.

    Deleva työnsi raskaan puuoven kiinni ja raahasi melko vaivattomasti suuren vaatekaapin oven eteen. ”Me saamme seuraa vääjäämättä”, hän mutisi. ”Parempi tehdä niiden sisäänpääsy mahdollisimman vaikeaksi.”

    ”Hyvin ajateltu”, Halawe myönsi. ”Mutta turha hikoilla niin paljoa.” Hän osoitti sormellaan ovea, ja pienen ”krunts”-äänen saattelemana sen lukko ja saranat vääntyivät käyttökelvottomiksi.

    ”Taas show päällä”, Deleva tokaisi ja työnsi oven eteen vielä toisen hyllyn ihan vain saadakseen viimeisen sanan. Toinen toa oli jo kävellyt pidemmälle kauniiseen aulaan.

    “En tiedä onko se vain edelliskerran kauhu”, Halawe muisteli. “Mutta nyt tämä muistuttaa paljon enemmän paikkaa, jossa joku voisi asua oikeasti…”

    “Se vihreä valo olikin vähän liian hallitseva sisutuselementti”, Deleva naurahti.

    ”Te vain naureskelette”, Angien parahti. ”Anteeksi vain, mutta tämä on silti makutan koti… eikä makuta ole täysin poissa.”

    Hän katsoi ympärilleen heidän astellessaan syvemmälle upeaan klassistiseen eteissaliin, mutta kaikki näytti kammottavalla tavalla tavanomaiselta.
    ”Makuta, joka etsi kuolemattomuutta?” hän jatkoi hiljaa. ”Ikään kuin demonit eivät olisi tarpeeksi kuolemattomia ilmankin…”

    “Kuolemattomuus ja epäkuolleet toat menevät hyvin yhteen”, Deleva naurahti kuivasti. ”Noidilla on omat juttunsa joita he tutkivat, ja niitä meidän on vaikea käsittää.”

    ”Onneksi noitia on moneen lähtöön”, selakhi sanoi ja kaivoi laukustaan häntä silmättömänä takaisin katsovan Idenin. ”Sanoisin, että mennään vähän syvemmälle, niin katson, löydämmekö Cestainun kaikuja joille keskustella.”

    Halawe oli jo edennyt yläkertaan omin päin. Pieni hammasratas leijaili toan edeltä ilmassa kuin noidu ase ampumavalmiina.
    “Hei, tulkaa tänne. Täällä on… nähtävää”, hän hihkaisi.

    Sali vaikutti herrasväen olohuoneelta. Sen vihreäverhoillut puusohvat olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa. Kulmassa näkyi upea mahonkinen viinikaappi, joka näytti olevan edelleen tarjoiluvalmiina.

    Mutta se, mihin toa oli kiinnittänyt huomionsa heti viinien jälkeen oli rivi tauluja, jotka koristivat takanpäällystää. Muut keskittyivät viinien sijaan suoraan tauluihin.

    Neljä koristereunaiset taulut roikkuivat vieretysten. Ensimmäisen he kaikki tunnistivat – olihan se sama vahki, joka oli heidät tälle tutkimusmatkalle lähettänyt. Toisen taulun hahmo oli heille vain etäisesti tuttu, mutta valkotakkisen toan päätteleminen Niziksi sopi kuvaan.

    Kolmannen taulun hahmo näytti kellankultaista kualsia kantavalta surumieliseltä toalta, jonka haarniskassa vuorottelivat harmaa ja kulta. Kukaan kolmikosta ei voinut väittää tunnistavansa, ketä maalaus esitti.

    Sen sijaan viimeinen oli Delevalle liiankin tuttu. Neljännen taulun kuvassa oli hänen hyvä ystävänsä Umbra. Kuvan valottu näytti olevan ajalta ennen kuin Deleva edes tunsi häntä. Eli jostain Metru Nuin sodan ajoilta, hän päätteli. Niiltä ajoilta, kun tästä oli ylipäänsä tullut toa.
    “Mitä Umbran kuva täällä tekee?” hän puki hölmistyksensä sanoiksi.

    ”Jaa-a”, Halawe kuittasi kädet puuskassa. ”Sinähän hänet tunsit. Kertoiko hän koskaan mitään… Tarkastajasta?”

    Deleva näytti miettivän hetken ennen.
    “Umbralla on kyllä jokin yhteys makutoihin… Olimme kerran Avra-Nuilla hoitelemassa erästä Kraata.”

    ”Kraataa?” Angien korjasi.

    ”Ei, olento siis kertoi nimekseen Kraa. Väitti itseään makutaksi ja osaksi Umbraa. Mitä se sitten ikinä tarkoittikaan”, Deleva kertoi. Koko kirotun saaren muisteleminen sai hänen päänsä särkemään.

    ”Sen perusteella mitä minä hänet tunsin…” Angien sanoi hiljaa, mielessään Ancongen kansi ja se, miten valon toan purkaus oli lähes tappanut heidät kaikki. ”… hänellä taisi olla yleensäkin vähän ongelmia.”

    “Oi kuule”, Deleva hymähti synkästi. ”Tuskin olisin tällä reissulla ilman Umbran ongelmia. Lähdimme Avra-Nuilta Bio-Klaaniin Nurukanin kanssa kuukausia sitten. Toisaalta sen jälkeen menimme Metru Nuille kohtaamaan Nurukanin ongelmia… sääli, etteivät he ole täällä nyt selvittämässä minun ongelmiani.”

    ”No, toivottavasti me olemme tarpeeksi”, Halawe mietti kierrellessään huonetta ympäri. Mirukasvo oli käynyt läpi lipastoja kuin mikäkin varas, paikantaen kaikkea pöytähopeista vanhoihin akryyliväreihin.

    ”Onko teistäkin hieman outoa, että… makutalla olisi takka ja viinivarasto?” hän kysyi. ”Ne ovat kuitenkin… jotain myrkkyä haarniskan sisällä.”

    Selakhi nyökkäsi. ”Kuulostaa kieltämättä melko arkipäiväiseltä pimeyden enkeleille.”

    “Ehkä täällä on joku muu sisustanut sitten Tarkastajan päivien”, kakamakasvo mietti.

    Halawe oli keskittynyt tutkimaan makutan viinivarastoja. Ilmeisesti makutan juomamakua hallitsi Legendojen kaupungin puna, sini ja keltaviini, joita oli vuosisatojen ajalta. Kristallisaarten tuotantoa ei ollut kuin pari pulloa, mutta ne olivat vieläkin vanhempaa satoa. Alahyllyltä löytyi yhtä tiettyä punaviiniä ties miten monta pulloa.

    ”Nämä ovat yllättävän halpaa tavaraa”, Halawe hihkaisi. ”En olisi uskonut makutan olevan laatikkoviinien ystävä.”

    ”Tämä näyttää asuinhuoneelta”, Angien hihkaisi sivuovelta. ”Tai… toimistolta?”

    Hänen tietääkseen makutat eivät yleensä tarvinneet sänkyjä, mutta sellainenkin isosta puuhuoneesta löytyi. Tavarat olivat yllättävän hyvässä järjestyksessä – työpöytä oli siisti, kirjahylly huoliteltu ja sänky pedattu. Jos aiemmat huoneet olivat olleet tavanomaisia, tämä oli suorastaan arkinen.

    “Tämä muistuttaa ihan Xenin huonetta, jos se olisi siivottu tämän vuosikymmenen puolella”, Deleva naurahti.

    Tilan tavallisuudesta rohkaistuneena Angien uskalsi mennä tutkimaan sitä tarkemmin. Kulmassa oli naulakko, mutta siinä ei roikkunut mitään. Suuresta mahonkikaapista sen sijaan löytyi kokoelma takkeja ja kevyitä arkihaarniskoita, jotka eivät juuri huutaneet hänelle makutaa.

    ”Tuota, käyttiköhän Tarkastaja korkokenkiä?” Angien kysyi. ”Koska jos ei, niin… joku joka täällä asui, käytti. Ja ihan tyylikkäitä vielä!”

    Halawe seurasi selakhia ja painoi kirjoituspöydällä olevan näytön uteliaisuuttaan päälle. Se näytti olevan jätetty siihen kuin tarkoituksella. Ruutu oli samanlaista teknologiaa kuin Mustan Käden tukikohdassa: ei uusinta uutta, mutta tarpeeksi lähelle ollakseen helppo käyttää.

    Angien asetteli takaisin hyllyyn sieltä kaappaamansa kopion Tri. Delekin teoksesta Aivot yllätyttyään sen sisältämien teesien ajantasaisuudesta kirjan niteiden muinaisuudesta huolimatta. Kirjahyllyn sisältö viittasi muutenkin lähinnä biologiaan. Tämä ei ollut täysin yllättävää huomioiden, mitä kartanossa oltiin luotu.

    “Hei. Tämä laite toimii. Tulkaa katsomaan, josko tästä olisi apua”, Halawe viittilöi muille. Sen edellinen käyttäjä oli jättänyt levyn sisään, sillä tutkijoiden ei tarvinnut tehdä mitään saadakseen nauhan pyörimään. Huoneen omistaja oli selvästi jättänyt sen löydettäväksi.

    Kameralta kesti hetki tarkentua naisen sinisiin kasvoihin. Tämän käsi peitti vielä puolet ruudusta säätäessään näyttöpäätteen yläpuolelle sijoitettua tallennuslaitetta. Tallenteen toa istui ilmiselvästi sillä samalla tuolilla, joka nyt natisi päätettä käyttävän magnetismin toan alla. Kaikki kolme kyllä tunnistivat Nizin ulkonäöltään, ja muistivat mitä Xen ja Nurukan olivat hänestä haikeina kertoneet, mutta siihen heidän tietämyksensä sitten rajoittuikin. Ainakin se selitti kaikki ne kovin tavalliset asiat, mitä makutan kartanosta lötyi, Angien mietti.

    Naisen jalon Rurun takaa loistavista keltaisista silmistä paistoi murhe ja väsymys. Valkoista takkia harteillaan kohennettuaan Niz huokaisi syvään ja lukitsi katseensa tiiviisti kameraan.

    ”Minä en ole yleensä kovin hyvä puhumaan”, hän aloitti ja vilkaisi melkein välittömästi alaspäin kuin muistiinpanoihinsa, mutta nosti katseensa pian takaisin kohti kameraa. ”Mutta minusta tuntuu, että menetän järkeni jos en edes yritä.”

    Niz vilkaisi taas papereitaan, mutta jätti ne taas nopeasti huomioimatta. Lopulta toa vain päätti laskea molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja nojata käsiinsä.

    ”Xen, jos olet tullut tänne itse tai lähettänyt jonkun muun etsimään Tarkastajaa… olen hirvittävän pahoillani. Koko tämä typerä suunnitelma… kaikki tämä ympärilläni… minä rukoilin, ettei sen koskaan tarvitsisi olla sinun murheesi. Mutta päätellen siitä, että olet täällä nyt… tai missä sitten ikinä katsotkaan tätä, jokin on varmasti mennyt pieleen. Ja minä toivon hartaasti, että sinä olet kunnossa.”

    ”Olisipa ollut kätevää, jos tyttö olisi tullut itse paikalle”, Angien kuiskasi.

    Murhe Nizin äänessä välittyi selvästi tallenteenkin välityksellä. Hänen katseensa harhaili välillä reilusti ohi kamerasta, mikä oli outoa, koska tallennetta tuijottava kolmikko näki selvästi, ettei tietokoneen ympärillä ollut muuta kuin tyhjää seinää. Vaikka he eivät täysin ymmärtäneet naisen sanoja, niiden sävy täytti heidän sydämensä huolella.

    ”Minun piti lähettää sinulle viesti. Pyytää anteeksi sitä, että lähdin. Ja sitten, aikaa kului, ja sitten minun pitikin jo lähettää sinulle viesti, että minä jäin… Ja nyt siitäkin tuntuu olevan niin pitkä aika, enkä enää tiedä mitä sanoisin. Eivät sanat enää poista sitä, että minä hylkäsin teidät.”

    Nizin masentunut katse säilyi kuitenkin tällä kertaa kamerassa ja videon katsojissa. Veden toa piti tauon puheessaan kuin anteeksipyyntönä niille, joille viesti oli tarkoitettu. Jokin Nizin vakavuudessa sai asian tuntumaan paljon mittavammalta. Kuin hän olisi pahoitellut hylänneensä koko maailman, eikä vain läheisiään.

    ”Mutta se ei ole se syy miksi sinä tai… te tätä katsotte”, hän myönsi. ”Minä oletan, että olette täällä etsimässä vastauksia. Ellette sitten ole maailman onnekkain ryhmä ryöstelijöitä, jotka jotenkin pääsivät ohi porteista, joista asiattomien ei kuuluisi…”

    Oli mahdotonta sanoa, paistoiko Nizin äänestä oikea syyllistävyys vaiko sarkasmi. Hän kuitenkin otti viimein hieman rennomman asennon ja antoi käsiensäkin valahtaa jonnekin kameran alapuolelle.

    ”Valitettava totuushan on, että mekään emme tiedä kaikkea. Mutta me tiedämme, että se mitä Mustassa Kädessä tapahtui on tapahtunut ennenkin. Ei tietenkään täsmälleen samalla tavalla, mutta isot linjat ovat… hälyttäviä. Ficus on löytänyt jotain todella, todella vanhaa. Puhumme sellaisesta historiasta, jonka muistaminen tuottaa vaikeuksia Tarkastajallekin.”

    Deleva muisti kyllä Kal-haarniskojen metallin ikiaikaisuuden. Hän hädin tuskin ymmärsi, miten muinaisista palasista hänen koko kehonsa oli kyhätty.

    ”Olemme koonneet kaiken tälle levykkeelle. Sen pitäisi sisältää kaikkein tärkeimmät johtolangat. Curuvar kolmannen tekstit, Taras-Silin piiritys ja tuho, kaikuluotauskartat kaikista niistä tunneleista, jotka johtavat poispäin Metru Nuista… ne ovat kaikki tässä. Lisäsin jopa…” Niz keskeytti ja kumartui nostamaan jotain pöydän alta. ”… omat muistinpanoni”, hän lopulta sanoi ja heilutteli paksuhkoa paperipinoa kameran edessä.

    ”Meillä on melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus on tekemässä. Meillä vain on… vaikeuksia ymmärtää miksi. Ehkä minä olen väärässä ja tämä kaikki on vain menneisyyttä. Ehkä te olette täällä vain tutkimassa palasta historiaa, joka on jo miltei painunut unholaan… mutta ehkä asiat ovat, kuten pelkään ja te taistelette edelleen. Ja siinä tapauksessa minä toivon, että te ymmärtäisitte meitä paremmin.”

    Puhuja laski paperinsa jonnekin kameran katseen ulkopuolelle, ja tiedekapteenin viimeinen viesti pimeni pieneksi hetkeksi. Jonkinlainen häiriö oli selvästi katkonut Nizin yhteydet. Kuvan palattua toa oli kääntynyt selin kameraan ja puhui mikrofonistaan ohi jollekulle huoneen oven suulla. Luiset, valkoharmaat jalat talsivat hetken kuluttua pois toan huoneesta, ja rurukasvon tuimaksi muuttunut katse nauliintui takaisin kameraan.

    ”Xen… Ficuksesta on tullut jotain hirveää. Hän on vanha. Ja minä tarkoitan sitä. Hän on tehnyt tätä pitkään. Rakentanut koneistoaan kaikessa hiljaisuudessa meidän katseiltamme piilossa. Minä… pelkään häntä. Enkä ole enää varma tunsinko häntä oikeasti koskaan. Hänen sokea kuningattarensa on kuiskinut hänelle ties kuinka pitkään. He tahtovat tehdä jotain kammottavaa…”

    Toa hieraisi kasvojaan väsymyksestä. Hänen silmänsä näyttivät hädin tuskin pysyvän enää avoinna. Katkoksen aikana oli mahdollisesti kulunut paljon enemmän aikaa kuin ensivilkauksella oli näyttänyt.

    ”Minä en tahtonut sinua maailmaan, joka uhkaisi päättyä näin, rakas. Isäsi vielä vähemmän. Jos hän on vielä siellä… pyydä anteeksi puolestani. Sillä vaikka minä vielä palaisin… en voi enää koskaan katsoa häntä silmiin. Hänelle en koskaan voisi itse myöntää, että rakastin Ficusta enemmän…”

    Niz huokaisi. Hänen kätensä oli taas kurottunut puoliksi kameran päälle valmiina sulkemaan sen.

    ”… ja vihaan itseäni sen vuoksi. Hyvästi, rakas Xen. Ja anna minulle anteeksi se, kuinka huono äiti sinulle olin.”

    Surusta värähtelevät kasvot katosivat, ennen kuin kanohille valuvat kyyneleet ehtivät kunnolla rekisteröityä tallennetta tuijottavaan kolmikkoon. Vallitsi hetken hiljaisuus. Heillä oli sellainen olo, että he olivat olleet ehdottoman väärät henkilöt kuulemaan tiedekapteenin tunnustukset.

    Olivat he oikeat henkilöt tai eivät, sellaisen avautumisen jälkeen oli vaikea löytää paljoa sanottavaa.

    ”Hän siis pakeni tänne kaiken sen jälkeen”, Angien sanoi hiljaa ja otti levykkeen laukkunsa suojiin. ”Xenin pitää nähdä tämä.”
    “Hm. Ainakin selittää, kuka täällä on makutan jälkeen asunut”, Deleva mutisi.

    ”Tämä… tämä taitaa olla paljon meitä suurempaa”, salskean oli pakko todeta lopulta. Heillä oli vain hämärä käsitys siitä, mitä Puhdistaja puuhasi, mutta… puhtaasti veden toan kasvoilla valvonut pelko oli kertonut kaiken tärkeän.

    ”Ne nimet, mitä hän mainitsi”, Halawe pohti. ”Curuvar ja Taras-Sil. Sanovatko ne sinulle mitään, Ang?”

    ”Taras-Sil? Sokean Jumalattaren kuolema? Eikö tämä ole täkäläisille yleissivistystä?” Angien kysyi ja katsoi toa-veljiä aidosti hämmentyneenä.

    ”Hei, voin opetella taruntietoa kun sitten joskus eläköidyn”, Halawe puolustautui.
    Se kirvoitti hymyn hailtian kasvoilta. ”Sen kun näkisi! Mutta siis… Taras-Sil oli Qwiennen – Sokean Jumalattaren – temppeleistä suurin, ja myös se… se, minne hän hautautui käärmeiden murskatessa Curuvar Ensimmäisen ja muut opetuslapsista. Minun on vaikea käsittää, miksi se liittyisi… no, tähän kaikkeen.”

    ”Ne kuulat ainakin mainittiin todella vanhoiksi”, Deleva mietti. ”Samoin haarniskat. Olemme vain uusin kierros sairaassa pelissä, joka on pyörinyt läpi ajan.”

    ”Seis”, Halawe sähähti hiljaa ja nosti kätensä. ”Kuuletteko?”

    He sähköistyivät välittömästi. ”Mitä?” Angien kysyi.

    ”Puhetta”, tumma toa kuiskasi. ”Ehkä ulkoa.”

    “Nyt ne metsästäjät ovat siis täällä. Ovi tuskin pidättelee niitä kauhean pitkään”, Deleva mietti. Konetoa lähestulkoon kuuli kellon, joka mittasi aikaa vääjäämättömään kohtaamiseen murhaajajoukon kanssa.

    ”Tuota… pystyttekö hoitelemaan ne?” Angien kysyi. ”Ettekö te nyt ole niitä kuuluisia toa-sankareita.”

    “Emme vielä tiedä koplan määrää tai miten he ovat varustautuneet”, Deleva tokaisi. “Aft-Amanassa hoitelimme parin toan kanssa sen tiimisi.” Ilmanautin palavan lihan haju syöksyi muistona plasmahengen mielessä esiin.

    ”Vaihtaisin sinut Spesialistiin koska vain”, selakhi pyöräytti silmiään.

    “Ainakin se oli hyvä katoamistempuissa”, Deleva tokaisi.

    ”Olisi kätevä taito juuri nyt”, Angien sanoi surkeana.

    Kaksikon sanaillessa Halawe oli palannut aiempaan huoneeseen. Hän raotti varovaisesti yläikkunan verhoja. ”Hei”, hän yritti kiinnittää tovereidensa huomiota. ”Näen ne.”

    Yläkerran ikkunasta joukkio näki, miten joukko raskaasti aseistettuja metsästäjiä liikkui pihalla sotilaallisen koordinoidusti asentamassa räjähteitä. Iso steltinpeikko – Moukari, Halawe osasi sanoa – haukkui käskyjä. Tähdet olivat olleet peikon syntyhetkinä suotuisat, sillä hänet oli siunattu sekä suurella voimalla että terävällä älyllä.

    “Ai nämä ovat tuttujasi?” Deleva mietti. “Kai tiedät jotain näiden tyyppien heikkouksia? Siis muitakin kuin ilmiselvä tuli ja se, että kaikessa on metallia.”

    “No en minä nyt ihan kaikkia metsästäjiä sentään tunne, höntti. Ei meillä ole mitään yleistä jäsenluetteloa missä luetellaan kaikkien voimat ja heikkoudet. Osaan kyllä olen törmännyt Odinan kapakoissa.”

    Angienkin uskaltautui vilkaisemaan ikkunan kulmasta. Odinalaiset eivät tosiaankaan näyttäneet vielä nähneen heitä.
    ”Voi ei, tuo yksi taitaa olla Ruinaaja”, Angien kuiskasi. ”Tuo, joka asentaa räjähteitä.”

    “Ruinaaja? Ette ole tosissanne. Nämä koodinimet ovat toistaan tyhmempiä”, Deleva mietti ääneen.

    Halawen voimillaan salpaaman oven ääressä hääri toinenkin tummanpuhuva vortixx. Tämä keskusteli hiljaa Ruinaajan kanssa räjähteitä asentaessaan.

    “Ah. Tuo sen toveri on Rienaaja. Älkää antako nimien hämätä”, Halawe tokaisi. “Lisäksi tuo yksi krickit taitaa olla legendaarinen Skalpelli. Tämä kokoonpano on ihan eri luokkaa kuin Aft-Amanassa”, Halawe kiristeli hampaitaan.

    “Tuo nelikäsi puolestaan on Kuolonruoska. Muistaakseni näimme sen jo Meksi-Korossa. Tuo, joka kantaa tuolla kauempana… kokonaista tykkiä. Tyyppi voitti minut aina kädenväännössä”, Hammasratas vain jatkoi. Punamusta akshikromidi toimi lisälihaksina Inozyan jo valmiiksi treenatulle tiimille. Tämän singatuuriruoska roikkui tämän vyöllä hehkuen hailakan punaisena.

    ”En pidä tästä”, Deleva sanoi hiljaa sivussa ikkunasta. ”Meidän pitäisi mennä.”

    ”Meidän ei olisi pitänyt tulla tänne”, selakhi huokaisi. ”Olisi pitänyt tietää, että Varjottu ei jättäisi meitä rauhaan…”

    ”No aina voi siitä huolimatta yrittää”, Deleva mutisi ja vilkuili varovaisesti ulos.

    ”Mutta se on Varjottu!” Odinan neito jatkoi. ”Hänellä on silmänsä kaikkialla… ei maailmassa ole ainuttakaan paikkaa, mistä hän ei löytäisi meitä lopulta! Ihan sama, vaikka pakoilisimme vuosia, hän onnistuu aina lopulta…”

    Halawe nyökkäili hiljaa, mutta keskittyi mieluummin tilanteeseen. Deleva sen sijaan ei aikonut kuunnella tappiomielialaa hetkeäkään pidempään.

    ”Entä sitten?” hän parahti niin kovaa, että he pelkäsivät metsästäjien huomaavan heidät. ”Hittoako sillä on väliä, saako se luihu teidät kiinni joskus tulevaisuudessa. Mitä aiot tehdä ennen sitä? Synkistellä kurjaa kohtaloa vai tehdä jotakin sille?

    Se hiljensi hailtian.

    ”Tuota, kokeile taas naamiotasi”, Halawe ehdotti varovaisesti. ”Selvitä suunta ja me ostamme sillä välin vähän aikaa.”

    Kumpikin toista vilkaisi selakhia. Nainen nosti katseensa ja nyökkäsi lopulta.
    ”Hyvä on, voin yrittää”, tämä myöntyi. Vaikka ajatus tiedottomana lattialla lojumisesta ei kyllä tuntunut kovin rohkaisevalta, kun parin kymmenen metrin päässä väijyi Varjotun murhajoukko.

    ”Pitäkääkin minut elossa”, hän sanoi hiljaa ja kaivoi Idenin esiin.

    ”Älä huoli, rakas!” Halawe virnisti ja katsoi taas metsästäjiä verhon raosta. Angien puolestaan veti syvään henkeä, painoi sen kasvoilleen ja tunsi, miten kylmä kanohi imi hänen sielunsa jälleen kerran Tuonelan syvyyksiin.

    Toa-pari vilkaisi toisiaan ja nousivat samaan aikaan ikkunaan. Se suli kappaleiksi, kun Delevan loihtima liekkiryöppy syöksyi sen läpi alas pihamaalle. Metsästäjä huusivat ja maastoutuivat oven edestä.

    Kosteus sammutti liekit nopeasti, mutta Varjotun verikoirat eivät nostaneet päitään kovin korkealle. Sen sijaan peikkosotilaan käskyjen karjuminen kuului selvästi tuulenkin yli.

    “Hei peikonrumilus!” huusi Halawe, joka ilmestyi veljensä viereen hammasratas vinhasti ympärillään pyörien. ”Lähettikö kummisetä tänne Shrekan vai Krekan? Olette kaikki ihan samanlaisia paukapäitä!”

    “Shrekka sentään on lähes kosmista kauhua kun sinä olet vain valkea möykky!” Deleva tuki toveriaan, vaikkei edes tiennyt mikä on Shrekka.

    Kaksikko sai vastalaukaukset itseään kohti kirjaimellisina, kun metsästäjät rei’ittivät ikkunan plasmasarjalla.

    ”Ziellä ze luopio huutelee!” Skalpelli osoitteli yläikkunaa. Hänen yönäkökiikariensa punainen valo erottui pimeässä kiiluvana silmäparina. Krickit jäi tuijottamaan ikkunaa niin paikallaan, että hänen saattoi luulla vaanivan jotakin.

    ”Hah, tulisi tänne alas taistelemaan!” Inozyan mahtava ääni pauhasi. ”Mutta Hammasratas taitaakin olla pelkuri!”

    “Ai pelkuri vai? Minä olen sentään maineikkaan Toa-soturi Svarlen surmaaja”, Hal huusi vastaukseksi yläkerrasta.

    “Itsehän murskasin sodassa Valotun Lhekon! Edes kaksoisauringot eivät suojelleet häntä moukareiltani!” Inozya nosti moukarimaiset kätensä ilmaan ja astui uhmakkaasti avoimelle.

    ”Joo siis meidän pomo syö toia aamupalaksi!” Rienaaja toimi Moukarin taustakuorona.
    ”Ja makutoita välipalaksi!” Ruinaaja pisti paremmaksi.

    Peikkojohtaja näytti sanovan jotakin hiljaa alaisilleen vaimentaakseen heidät takaisin työn touhuun. Taempana Kuolonruoska käänteli pientä ovelle koottua suorasuuntaustykkiä ikkunaa kohti.

    ”Ne aina sanoivat, että olet tarpeeksi nopea torjumaan luoteja”, Moukari huusi ja taputti tykin piippua. ”Olen aina halunnut nähdä, osaatko todella.”

    Toa-pari katsoi tykkiä ja sitten toisiaan. Mörssäri näytti tarpeeksi järeältä räjäyttääkseen koko kakkoskerroksen ikkunat parin metrin säteeltä. Angien oli vieläkin tiedottomana heidän takanaan, mikä asetti tämänkin vaaravyöhykkeelle.

    ”Anna tulla vain!” Halawe hihkui. ”Tuon pitäisi olla pikku juttuja niihin tykistökeskityksiin verrattuna, mitä pysäytin Metru-!”

    Lause katkesi, kun kanuuna lauloi, ja Halawe ehti juuri nousta ikkunaan heittääkseen tykinkranaatin kauas yläilmoihin. Hän oli näkyvillä vain pienen hetken, mutta se riitti – sillä krickitin kasvoilla oleva hyönteisnaamio välähti.

    Se oli yksi kammottavimpia tunteita, mitä toa saattoi kokea. Oli kuin Felnas olisi sammuttanut osan sielusta. Kadottanut sen palasen, joka oli aina yhteydessä kaikkeen ympäröivään.

    Magnetismin toa syöksyi alas henkeään haukkoen niin nopeasti kuin pystyi. Hän kuuli, miten metsästäjät latasivat jo uutta ammusta. Felnasin vaikutus tuntui hiljalleen hiipuvan, kun hän ei enää ollut sen käyttäjän näkökentässä, mutta kyllä se silti vielä kirpaisi.
    ”Meidän pitää mennä”, Deleva vilkuili vuoroin ulos ja vuoroin tovereitaan. ”Vaikka minä kestäisin tuon mörssärin laukauksen, te ette.”

    Selakhi oli edelleen tiedottomana. Halawe kirosi huolimattomuuttaan ja päätti siirtyä isoihin aseisiin.

    ”Onko totta, että teidän peikkojen taipumus unohtaa painovoima antaa teille lentotaidon?” hän huusi niin kovaa kuin pystyi. ”Olen aina miettinyt! Oletteko tosiaan niin tyhmiä, että jos unohdatte painovoiman, kohoatte taivaalle?”

    He kuulivat ulkoa, kuinka jotakin putosi maahan.

    Sitten peikko alkoi jylistä.

    ”Mitä helvettiä sinä juuri sanoit, sinä rahinpenikka? Valmistuin luokkani parhaana Odinan sota-akatemiasta ja olen ollut mukana useissa salaisissa iskuissa Nascostoa vastaan, ja minulla on yli 300 varmistettua tappoa. Minut on koulutettu brakas-sodankäynnistä ja olen koko Varjotun legioonan paras tarkka-ampuja! Et ole mitään muuta kuin vain uusi kohde. Tuhoan sinut tarkkuudella, jota ei ole nähty koko sakaroilla, olen helvetti tosissani! Luuletko että selviät tästä? Mieti uudestaan, kusipää. Tälläkin hetkellä salainen odinalainen vakoojaverkosto ympäri Kristallisaaria jäljittää sinua, joten parempi valmistautua myrskyyn, mato! Myrskyyn, joka romuttaa koko säälittävän asian jota kutsut elämäksesi. Olet ihan helvetin kuollut, äpärä. Voin olla missä tahansa, milloin vain ja voin tappaa sinut yli yhdeksälläsadalla eri tavalla, ja se on vain paljailla käsilläni. En ole ainoastaan täydellisesti koulutettu kaikissa taistelulajeissa, minulla on käytössäni koko Odinan arsenaali ja käytän sitä sen täydessä skaalassa poistaakseni sinut tästä surkeasta maailmasta, senkin säälittävä rotta. Jos olisit tajunnut, minkä epäpyhän koston hyökyaallon pikku loikkauksesi aiheuttaisi, olisit ehkä pysynyt Varjotun puolella! Mutta et voinut tajuta, ja nyt saat maksaa siitä hintaa, sinä jumalan hylkäämä idiootti. Hukutan sinut raivooni. Olet ihan helvetin kuollut, penska.”

    Toat eivät kuunnelleet saarnaa loppuun vaan olivat kadonneet syvemmälle kartanon uumeniin suurinpiirtein sanan ”brakas-sodankäynti” kohdalla. Halawen kolauksen kokenut ylpeys toipui pikku hiljaa. Hän kantoi edelleen manan majoilla olevaa selakhia, kun taas Deleva toimi päättäväisenä johtajana, vaikka hänellä ei ollut muita enempää käsitystä sitä, minne heidän pitäisi labyrinttimaisessa kartanossa suunnistaa.

    ”Hiivatti kun menimme helppoon sen Felnasin kanssa”, hän kirosi. ”Tämä sakki onkin varautunut toa-taisteluun. Hitto, miksi tuollainen kanohi on keksitty.”

    “Juuri meidänlaisiamme varten”, Halawe tokaisi ei niin pirteänä. ”Ehkä saamme ne eksytettyä tähän kirottuun taloon.”

    ”Hyvä jos emme eksytä itseäämme”, Deleva vastasi. ”Toivottavasti Angien saa edes jotain suuntia.”

    Tällä kertaa tuonpuoleisen horisontissa avautui aavekaupunki.

    Se ei ollut mikä tahansa kaupunki, vaan kaupunki salskean kansan muistoista ja raunioista. Kristallitornit kohosivat häilyvinä kuvajaisina valkeiden kattojen lomasta. Temppelit ja linnoitukset kohosivat kauniina kuin liekit, hädin tuskin todellisina. Eetterin aallot saivat koko kaupungin häilymään kuin kangastuksen.

    Hänen välittömässä läheisyydessään oli edelleen vain synkkä tyhjyys, mutta nyt tämä tyhjyys oli täynnä ääniä. Kuiskauksia, kylmiä väreitä. Kuvajaisia ja kappaleita kuolleista. Minne hyvänsä hän katsoikin, sitä enemmän hän näki heikkoja hahmoja ja kuuli heiveröisiä huokauksia. Ne olivat vain hentoja kynttilänliekkejä tuulessa, joille pelkkä tulessa pysyminen näytti olevan ylitsepääsemättömän rasittava haastee.

    Osaa äänistä hän ei ymmärtänyt. Kuiske oli hänen kansansa kieltä sen kaikilla eri puheenparsilla. Yläselakhia, etelänselakhia, Misecasin murretta. Kuoron laulajat olivat välähdyksiä kauniista kasvoista kaikilta ajoilta, mutta millään niistä ei ollut voimaa jäädä siihen Angienin kanssa. Joku vanhempien aikojen hailtia olisi ehkä jäänyt siihen kuuntelemaan kuolleita oppiakseen niiden salaisuuksia, mutta Odinan tyttärellä oli tarpeeksi suuri työ pelkästään tilanteensa sisäistämisessä.

    Oliko täällä todella kaikkien salskeiden sielut? Tämäkö oli se kirottu lahja, jonka Cestainu oli hänen kansalleen antanut?

    Selakhi sukelsi läpi sielujen virran. Oli vain jatkuva joki kesken lentonsa katkottuja kaikilta ajoilta. Vaikka harva itki, kaiho oli käsin kosketeltava. Angienkin tunsi sen haikeuden ja surun sydämessään, vaikka hän oli aina yrittänyt pitää etäisyyttä itsensä ja kaltaistensa kohtalon välillä.

    ”Te… te olette kaikki kuolleita”, tuonelan tutkija sanoi enimmäkseen itselleen. Vaikka hän tiesi, että hänen kansansa oli keskustellut kaatuneiden kuvajaisten kanssa niin kauan kuin Kuolleiden Makuta oli heidän keskuudessaan vaeltanut, oli kokemus silti epätodellinen. Näin jälkikäteen tuntui siltä, että kenties niihin Jumalattaren opetuksiin olisi pitänyt keskittyä hieman tarkemmin.

    Tämäkö oli ollut Qwiennen viisauden lähde? Näinkö Sokea Jumalatar oli nähnyt totuuden? Kysymällä kuolleilta?

    Keskity, Angien, hän parahti itselleen. Etsi Cestainu. Kello käy.

    Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Vailla parempaakaan ideaa hän päätti vain esittää kysymyksensä ääneen, ja toivoa, että ehkä kuolleet tarttuisivat siihen.
    ”Mistä löydän makutan? Mistä löydän Kuolemattoman?” hän kysyi kuiskeelta.

    Mutta kuoro ei vastannut hänelle. Hänestä tuntui vain yhdeltä vainajalta muiden joukossa, kysymässä samoja katkeria kysymyksiä kuin kaikki muutkin.

    ”Mitä etsit, papitar?” Angien kuuli vaimean äänen selkänsä takana, mutta tällä kertaa hän ei uskaltanut kääntyä. Ei, koska pelkäsi sen kadottavan puhujan.
    ”En minä oikeastaan ole…” hän aloitti, mutta päätti, ettei se ole tärkeää juuri nyt. ”Etsin Tuonelan herraa”, sokeakasvo lopulta sanoi. ”Osaatko auttaa minua?”

    ”Hän istuu valtaistuimellaan”, ääni kertoi. Se oli hieman selvempi kuin aiemmin – haikea ja matala, mutta siitä saattoi kuulla ripauksen innostusta. ”Mutta saavut liian myöhään, papitar, sillä hänet on jo puhdistettu.”

    ”Puhdistettu?” selakhi kysyi. ”Jopa täältä?” Selakhi tunsi kylmän virran kiertävän häntä kuin astraalikäärme.

    ”Hänestä on täällä vain sirpaleita, kuten meistäkin”, sointuvat sanat kertoivat. ”Kuolemattoman kappaleet katselevat kaupunkinsa keskeltä.”

    ”Ja kaupunki… vastaa valtaistuinsalia?” selakhi kysyi.

    ”Niin, Kuolematon maailmamme rakensi”, astraaliopas kertoi.

    Ja kun Angien katsoi kaupunkiin, tuli tutkija tietoiseksi siellä asuvasta tyhjyydestä. Tuonpuoleisen tarkastajan, enkelinkappaleen. Ja vaikka se oli vain kappale makutaa, se sai hänen verensä jäätymään yhtä kaikki.

    Tyhjyys oli selakheille kovin tuttu tunne. Nekin, jotka eivät olleet eläneet kauniin keisarikunnan aikaa tiesivät kyllä tarinan sen kaatumisesta. Kertomuksen siitä, miten epäpyhän oikeuden varjo oli pimentänyt Selakhian ja satanut sinne rangaistusta sen hallitsijan ylitsevuotaneen ylpeyden vuoksi. Miten Harventaja oli kiitänyt läpi Tähtien kaupungin ja kaatanut sen safiiritornit mustalla helmallaan. Miten Sotaherran katse oli hukuttanut horisontin vereen. Miten Käskynhaltija oli vuodattanut taivaallisen vihan maljan heidän kansansa päälle ja hajottanut sen tuuleen rikoksiensa vuoksi. Eikä Tarkastaja ollut nostanut sormeakaan auttaakseen lapsiaan.

    Pimeänpelko oli sinä päivänä istutettu jokaisen salskean sydämeen. Pelko ja katkeruus siitä, ettei edes Selakhian suojelusenkeli ollut välittänyt.

    Ja nyt hän tiesi Cestainu Kuolemattoman sirpaleiden lepäävät siellä kaupungin keskellä, valtaistuinsalinsa alla, kaatuneena lopulta itsekin.

    Nainen kiskoi Idenin kasvoiltaan, ja hänet riuhtaistiin punaisena välähdyksenä takaisin maalliseen maailmaan.

    Hänen sydämensä pamppaili ylikierroksilla, kun hänen materiaalinen kehonsa alkoi jälleen hengittää. Angien kiskoi naamion kasvoiltaan niin pian kuin suinkin pystyi… ja melkein pudotti sen, sillä tajusi keikkuvansa Halawen käsissä.

    ”Ette kai te tehneet jotakin typerää?” hän parahti herätessään parivaljakon pikasiirtymän keskeltä.

    ”Tuo suututti sen peikon oikein kunnolla”, Deleva vastasi. He kuulivat, miten valtava räjähdys räjäytti kartanon etuoven puusilpuksi. Se sai kirjoja putoilemaan hyllyiltä ja kattokruunut heilumaan uhkaavasti.

    ”Oletko kunnossa?” Halawe kysyi sivuuttaen mahdolliset oman virheensä. He pysähtyivät pienen pieneksi hetkeksi laskeakseen selakhin omille jaloilleen, jotka tuntuivat vielä hieman hatarilta tuonelanvierailun jäljiltä.

    ”Hänen pitäisi olla valtaistuinsalissa”, Angien kertoi ja katseli hetken ympärilleen. ”Tuossa suunnassa…” hän osoitti yhtä isommista aulan ovista enemmän intuitiosta kuin oikeasta ymmärryksestä.

    ”Se siis toimi. En ollut optimistinen”, Deleva kohotti kulmiaan. ”Tarkastaja siis tosiaan on… vielä täällä?”

    ”Jokin osa ainakin”, hailtia vastasi. ”Mennään, en halua jäädä peikonruoaksi.”

    Kartano tuntui äkkiä kovin paljon ahdistavammalta. He yrittivät liikkua niin hiljaa kuin pystyivät, mutta etenkin Delevalle se oli helpommin sanottu kuin tehty. Minkä he epäonnistuivat hiiviskelyssä Halawe yritti kompensoida jumittamalla jokaisen rautalukon ja ovensaranan, jonka he jättivät taakseen. Tasaisin väliajoin kaikuvat pamahdukset kertoivat heidän takaa-ajajien hankkiutuneen jälleen yhdestä ovesta eroon.

    “Hitto soikoon”, Deleva murahti hiljaa. ”Vaikka tämä labyrintti onkin, meitä ei ole siunattu ajalla tämän kanssa.”

    ”Ne epäilemättä jäljittävät meitä ties millä. Olen itsekin käyttänyt joskus sellaista lämpöjäljet paljastavaa visiiriä, mikä yhdellä niistä on”, Halawe kertoi.

    ”Jos pääsisin niitä lähelle, voisin varmaan vain murskata sen pirun Felnasin Skalpellin naamalta”, Deleva mietti. ”Mutta kun niillä on melkoinen kasa tulivoimaa… eikä sitä voi neutraloida plasmalla kaukaa niin kauan kuin niillä on se hiton naamio. Olisi pitänyt käristää se Kuolonruoska silloin Meksi-Korossa kun oli mahdollisuus.”

    ”He kyllä tiesivät, että päätyisivät minua vastaan”, Halawe vastasi hiljaa. ”Ovat valmistautuneet sen mukaisesti. Varjottu tuntee minut aivan liian hyvin.”

    ”Jos emme olisi täällä etsimässä vastauksia, voisin vain polttaa tämän hiivatin ladon niiden päälle”, Deleva jatkoi. ”Mutta siitä ei ole kauheasti hyötyä, kun te ette ole yhtä tuhoutumattomia kuin minä.”

    ”Vältetään kartanon romauttamista, jooko?” Angien vastasi hiljaa pari harppausta toia edeltä. Hän toivoi, ettei ollut hukannut valtaistuinsalin suuntaa… miten pirussa yksi kartano saattoi olla niin iso? Ei se ollut ulkoa niin valtavalta tuntunut.

    Huone, johon he hiipivät, näytti jonkinlaiselta merilaboratoriolta. Valtavista akvaarioista päätellen merenelävien tutkimus näytti olleen eräitä kartanon herran mielenkiinnonkohteita. Tilanteen vakavuuteen sopivasti kaikki tankeissa ollut oli kuollut jo aikaa sitten.

    ”Ai kuolema ja kalat olivat Tarkastajan juttu?” Halawe mietti hiljaa. ”… nyt kun mietin selakheita, niin tässähän on järkeä.”
    Angien vastasi huokauksella. ”No näköjään hän ei ollut yhtään parempi akvaariokalojen kanssa kuin mitä oli meille”, hän mutisi. Kaikenkirjavat merenelävät särjistä barrakudoihin kelluivat vatsat ylöspäin akvaariotankeissaan isäntänsä unohtamina.

    “Niin paljon kuolleita kaloja. Sääli, etteivät ne päässeet mereen vapaiksi”, Deleva mietti hiljaa. Miksi hän edes välitti? Ne ovat vain jotain hiton kaloja.

    “Ehkä jotkut pääsivätkin”, Halawe huomautti ja osoitti valtavaa hajonnutta tankkia. ”Kenties tuolta luikerteli jokin pakoon.”

    “Jokin… todella voimakas”, Angien henkäisi. ”Se on leikannut terästä.”

    “Se tästä vielä puuttuisi, että moinen otus tulisi meitä vastaan jossain täällä kartanolla”, Deleva murahti. Ajatus metallia murtavasta kalasta ei ollut metallimiehen mieleen.

    “Tämä on murrettu vuosia sitten. Se on varmaan osa merien ravintoketjua nyt”, Halawe rauhoitteli, vaikka se olikin pieni lohtu. Jostain kaukaa takaa kuului raskaiden askeleiden ja huutojen jyly. Halawe käytti jälleen hetken väännelläkseen yhden rikkinäisen kalatankin teräksestä barrikadin oven eteen. Deleva sulatti siitä muodottaman metallikuoren, josta läpi pääseminen veisi toivottavasti edes vähän aikaa.

    ”Suljemme tiemme takanamme”, Deleva mietti. ”Toivottavasti piru vie löydämme mitä etsimme.”

    ”No, jos emme, niin Moukarin miehet varmaan tappavat meidät”, Angien huokaisi. ”Tai pahempaa, vievät Odinalle.”

    ”Hei, minne se ’ehkä voimme puhua tämän Varjotun kanssa, ehkä hän ymmärtää’-puhe on kadonnut?” Deleva kiusasi.

    ”No, kun ottaa huomioon miten paljon meitä on ammuttu tämän matkan aikana…” hailtia huokaisi. ”Ehkä pitää alkaa hyväksyä se, että olemme karkureita lopun ikämme.”

    ”No, sitten ainakin ainoa suunta on eteenpäin”, Deleva vastasi. Oli vaikea sanoa, oliko se tarkoitettu rohkaisuksi vai yleiseksi ankeaksi toteamukseksi. ”Jatketaan. Jos vaikka Tarkastaja saisi meidät tästä tilanteesta.”

    ”Tarkastaja on makuta”, Halawe muistutti heidän kulkiessaan. ”Jos hän on täällä, kai hän nyt voi jotakin tehdä.”

    ”Anteeksi, mutta olen vähän skeptinen”, hailtia mutisi. ”Cestainua ei tunneta siitä, että hän… noh, välittäisi kovin paljoa. Kerrotaan, että hän näyttäytyi selakheille vain, kun tarvitsi näiltä joitakin näiden taikakaluista.”

    ”Sen olisi hitto vie parempi auttaa meitä kaiken tämän jälkeen”, Deleva murahti. ”Tai meille voi tulla kuumat oltavat.”

    ”En tiedä, kumpi on ankeampi ajatus”, Angien mietti. ”Se, että enkeli ei välitä tarpeeksi auttaakseen, vai se, että hän ei ole tarpeeksi voimakas auttaakseen.”

    ”Yksi asia kerrallaan”, Halawe sanoi äänellä, joka ei kuulostanut niin lohduttavalta kuin mitä hän oli yrittänyt. ”Kun nyt vain löytäisimme sen ukon ensin.”

    Askeltamista kului taas tovi. Delevan töminä vasten puulautoja varmisti, että takaa-ajajilla oli koko ajan heidän suurpiirteinen sijaintinsa.

    ”Olenko se vain minä, vai onko näitä käytäviä paljon enemmän kuin tähän taloon pitäisi mahtua?” Angien huomioi.

    ”Ehkä?” Deleva mietti. ”Muistikuvat siitä viime kerrasta eivät ole kovin selvät. Olisipa kiinnittänyt asioihin itse huomiota silloin eikä vain seurannut sokeana Svarlen jalanjälkiä.”

    ”Ainakin matka on pitkä myös Moukarin jengille”, Halawe huomautti, vaikka vilkuilikin olkansa yli kiusallisen tiheään.

    ”Svarle”, selakhi aloitti. ”Se, joka päätyi Mustan Käden Kal-ohjelmaan kuoltuaan. Mitä… mitä hän oikeastaan puhui Tarkastajan kanssa, kun kävitte täällä?”

    Toat vilkaisivat toisiaan.

    ”Riiteli Kohtalosta, kuvitteli tietävänsä kaiken. Sitä sen Nuva-juttua. Ei ollut hirveän tyytyväinen makutan asenteeseen”, Halawe kertoi lyhyesti. ”Lähdimme paikalta aika pian.”

    ”Tarkastaja tulee olemaan niin pettynyt meihin”, Deleva naurahti kuivasti. ”Täällä taas. Mitä nyt minä olen puolikuollut, sinä tapoit Svarlen ja muut ovat ties missä…” Hän työnsi edellisiä paksumman, koristeellisen puuoven auki puhuessaan.

    ”… hei, tämä se on”, Halawen keltaiset silmät kirkastuivat. ”Se hopeahuone.”

    Delevakin tunnisti sen. Miten hän voisi unohtaa?
    Hämärää tilaa hallitsi valtaisa allas täynnä tuhannen tarun elohopeaa, joka säkenöi harmaata valoaan karun kammion nurkkiin. Muutoksen allas sähisi kuin jatkuvasti kiehuen ja kuplien, ikuisessa liikkeessä. Sen toisella puolella oli ovista suurin.

    Selakhi irvisti torahampaillaan. ”Lisää makutanoituutta.”
    ”Voima tuhota ja syntyä uudelleen”, Deleva sanoi. ”Sopii makutoille. Tuho ja luominen samassa paketissa.”

    ”Viimeksi, kun näimme jonkun putoavan tuone, tämä lähinnä suli…” Halawe katsoi säkenöivää allasta kauhulla. ”Kierretään se kaukaa.”

    “Vorink uskoi hartaasti syntyvänsä uudelleen parempana kuin me muut. Meistä kaikista piti tulla Nuvia”, Deleva muisteli. “Ajatella, että minäkin uskoin hetken, että voisin itsekin muuttua paremmaksi toaksi tuolla taika-aineella.”

    ”Te toat olette kyllä hulluja”, selakhi mietti. ”Kenenkään ei tiedetä oikeasti muuttuneen miksikään Nuvaksi, mutta silti jaksatte uskoa siihen? Että mitä jos vaikka minä en sulaisi vaan muuttuisinkin kauniiksi kiiltäväksi perhoseksi?”

    “Legenda Nuvasta on toain piirissä yhtä syvällä kuin Valottujen taru av-toain keskuudessa. Jotkut uskovat siihen, mutta useimmat Nuvaan pyrkivät epäonnistuvat siinä”, Deleva kertoi. ”Kai sitä voi ajatella Toan täydellisenä Kohtalona.”

    ”Matoranit sitten ovat pakkomielteisiä täydellisyytensä kanssa”, selakhi huokaisi. ”Sokea Jumalatar sentään tajusi opettaa, että täydellisyys on mahdoton tavoite, mutta sitä kohti kulkeminen on siitä huolimatta kaunis tapa elää.”

    ”Ehkä me emme halua tyytyä niin vähään”, Deleva naurahti. ”Svarle halusi olla täydellinen. Fyysistesti, henkisesti, kaikissa elämän alueissa. Hänelle koko Nuva oli enemmän uskonto, ja hän tuntui todella uskovan siihen.”

    Metallitoa sai veljeltään vastaukseksi tikareita täynnä olevan katseen.
    “Häh? Svarle ansaitsi kuoleman. Hän oli menettänyt toa-hyveet jo vuosia ennen Metru Nuin sotaa”, tämä älähti.

    “Toa-hyveet metsästäjä-toan suusta on kyllä aika ironista”, kal töksäytti. He eivät puhuneet siitä kovin usein, mutta kumpikin tiesi Delevan kannan tapahtuneeseen: vaikka Svarle oli ollut miten paha, ei loikkarin tekemä salamurha ollut silti oikeutettu.

    “Kaikki mikä meillä meni pieleen johtui Svarlesta”, Halawe puolustautui. ”Ilman sitä hullua et olisi ollut Aerilla silloin yksin.”

    Plasman toa ei vastannut. Haamukivut tuntuivat kauan sitten menetetyissä raajoissa. Silkalla tahdonvoimalla kalittu sysäsi ne mielensä perälle vangiten ne hopeiseen kuoreen. Niiden ajattelu saisi jäädä toiseen aikaan ja paikkaan.

    He kiersivät varmuuden vuoksi altaan niin kaukaa kuin suinkin mahdollista. Ketään ei huvittanut selvittää, mitä pisarakaan kalmanainetta teki. Kammion perällä oli kartanon sisäovista suurin. Angien oli melko varma sen olevan vihdoinkin tie valtaistuinsaliin.

    ”Mihinköhän makuta on tarvinnut kokonaisen altaan tätä ainetta”, hän kysäisi toilta.

    “Ymmärtääkseni ne ainakin tekevät sillä rahksheja”, Halawe mutisi. ”Jotenkin.”

    ”Joku on ollut hereillä”, Angien virnisti.

    “No siinä on vain järkeä, että Varjottu olisi kouluttanut meitä metallin taitajia makutoja varten. Enkelten haarniskat ovat niiden haavoittuvampia kohtia”, Halawe kertoi. Sääli vain, ettei niistä ollut hirveästi hyötyä enkelin esiin manaamisessa.

    ”Jäin vain miettimään”, selakhi mutisi ja katseli hopeisia kipinöinä. ”Ettemme ole nähneet ainuttakaan rahkshia.”

    ”Totta”, Deleva vastasi. ”Rahkshit tästä vielä puuttuisivatkin.”

    Halawe etummaisena yritti avata toivottavasti viimeistä ovea aggressiivisella olkapäätaktiikalla, kunnes tajusi sen avautuvan häneen päin. Onneksi hänen seuralaisensa eivät näyttäneet huomanneen mitään. Toan ego säilyi ehjänä, kun hän sai kiskottua makutan oven auki toisella yrittämällä.

    Jokaisessa valtaistuinsalissa piti olla kunniakaarti, ja niin oli myös Rúciorossa. Ne kaikki katsoivat tulijoita, jotka kehtasivat astua suureen saliin. Kolmikko pysähtyi vaistomaisesti, mutta vain hetkeksi hopeisten osoittauduttua liikkumattomiksi. Vartijat olivat kylmää, harmaata metallia, aivan kuten plasmanhenkikin. Niillä ei ollut aseita, mutta hartioista päätellen ne eivät tarvinneet sellaisia. Haarniskoiden ryhti oli hieman kumara ja niiden silmät paloivat heikkoina.

    ”Lisää Kaleja”, Deleva sanoi hiljaa.
    ”Samanlaisia kuin ulkona”, Angien vastasi. Oli kuin harmaahahmojen haukasvot olisivat seuranneet hänen jokaista askeltaan.

    Kun ne käänsivät päitään, saattoi kuulla metallin hankautuvat metalliin.

    Ne siis todella käänsivät päitään, kun tunkeilijat astelivat pidemmälle saliin. Kalit muodostivat kaksi riviä, kunniavartion salin kummallekin puolelle. Niitä oli siinä kaksi kertaa kuusi, kahdessa rivissä, ja niiden kylmät katseet pysyivät naulittuna tiukasti kolmikkoon.

    ”Ne eivät tee mitään”, Halawe sanoi hiljaa.

    ”Parempi meille”, Deleva vastasi ja vilkuili taakseen.

    ”Jos ne muuttuvat ikäviksi, en tiedä kuinka paljon minusta on hyötyä. Ne… ne eivät ole mitään tavanomaista metallia. En ole varma, mitä ne oikein ovat.”

    ”Ei huolehdita siitä juuri nyt”, Deleva vastasi. ”Tarkastaja on täällä.”

    Hämärästä huolimatta kaikki heistä erottivat makutan liikkumattoman siluetin salin perältä. Sitä valaisi vain kelmeä valo, joka tuli tähtitaivaasta valtaistuinsalin katossa. Sen kirkkaimmat kappaleet olivat Tarkastajan kruunun muotoiset kuut, jotka valaisivat taivasta Punatähden paikalla. Itse Kohtalon majakkaa ei näkynyt. Initoin puuttumisen lisäksi taivas muistuttikin enemmän satumaista kuvausta tähtitaivaasta kuin oikeaa sellaista. Lukemattomien, kuviottomien tähtien tuike oli silminnähtävää. Taivaankannen liikkeet olivat myös huomattavia. Tähtiä katosi valtaistuinsalin seinien sisään sitä mukaa, kun niitä paljastui toisesta suunnasta lisää.

    ”Ei toa-tähtiä”, Deleva mietti katse katossa.
    ”Noita toisia tähtiä on sangen paljon”, Angien huomioi, muttei täysin ymmärtänyt astronomista mysteeriä. Häntä kuitenkin kalvoi vahva aavistus siitä, että taivaskaton tarkoitus ei ollut ainoastaan koristeellinen.

    ”Mene hailtia haamuilemaan”, Kakama-kal kertoi. ”Me yritämme sillä välin tilkitä tämän salin umpeen.”

    Angien nyökkäsi ja juoksi pidemmälle, kohti perällä kohoavaa valtaistuinta. Toa-pari hänen takanaan työnsivät raskaat ovet kiinni ja sulattivat niiden saranat.

    ”Tämä on sitten ainoa ovi”, Deleva huusi niin kovaa kuin uskalsi. ”Tarkastajan olisi parempi olla avuliaalla tuulella.”

    Vasta lähempänä valtaistuinta Angien näki makutanraadon tarkemmin. Kuolemattoman katse oli sammunut jo kauan sitten. Se, kumpi Tarkastajan ilmiselvistä vammoista oli syypää tämän ennenaikaiseen kuolemaan jäi kuitenkin arvailun varaan. Rintakehän ammottavasta aukosta päätellen jokin oli tunkeutunut väkivallalla ja voimalla haarniskasta läpi ja repinyt jotain tämän sisältä… mutta myös makutan kanohi oli pirstaleina. Tämä vamma näytti kuitenkin selvemmin ampumahaavalta. Se, että joku makutahaarniskaa voimallaan pirstova olisi ampunut Tarkastajaa vielä päähän tuntui selakhista täysin turhamaiselta. Totuutta oli kuitenkin mahdoton vältellä. Tarkastaja oli kuollut, ja päätellen tämän käsinojilla lepäävien raajojen päälle muodostuneesta pölykerroksesta, valtaistuinsalin edellisen vierailijan käynnistä oli jo aikaa.

    Angienin huomio kiinnittyi lattialle, jonne makutan kaksiosainen kruunu oli pudonnut. Valojen sammuttua makutasta oli tämän itäisellä taialla paikallaan pysyvä pääkoristekin lakannut leijumasta.

    Hän astui muutaman portaan ylös kohti metallituolia. Hän odotti joka hetki vartijoiden suuttuvan ja käyvän heidän kimppuunsa, mutta ne vain katselivat heitä kahdessa puolikaaressa.
    ”Jos hän ei ole täällä, hän ei ole missään”, Angien sanoi ja kaivoi Idenin esiin vielä kerran. ”Yritän olla nopea.”
    Hän istui portaille valtaistuimen viereen, huokaisi ja kuoli vielä yhden kerran.

    Mutta tällä kertaa sukellus ei tuntunut vain maailman kääntymiseltä. Tällä kertaa se tuntui syöksyltä suoraan jään läpi. Se sattui. Pudotus oli läpi pimeän ja pahojen unien. Selakhi yritti järkeillä kokemustaan, mutta pystyi vain ajattelemaan kylmää tyhjyyden tunnetta, joka Tarkastajan maailmaan sukeltamisesta säkenöi.

    Mutta pian hän ymmärsi, ettei tyhjyys tullut kuolleesta makutasta. Se tuli tämän kuolemasta.

    Kuolemasta, joka toisti itse itseään siinä maailmojenväleisessä tyhjyydessä uudestaan ja uudestaan.

    Melodia, joka Angienin päässä soi tuntui kaikuvan kartanosta itsestään. Ei hänellä ollut mitään järkevää syytä päätellä niin, hänellä vain oli voimakas tuntemus siitä. Kaukaisten soittimien soinnut tuudittivat salskean transsiin.

    Surullinen melodia tuuditti hänet menneeseen aikaan. Haikeat sävelet olivat selvästi matkalla kohti huipennusta. Angien ymmärsi, että kartanon hiljaiset lausumat eivät olleet vielä saavuttaneet häntä. Kartanon surumieliset sanat hakivat vielä paikkaansa. Angien haukkoi sisäänsä häntä ympäröivää tyhjyyttä ja kuunteli.

    Suru vasta lähestyi ja kartano tahtoi hänen ymmärtävän. Hänen kuului odottaa kärsivällisesti.

    Odottaa, että sävel saisi seurakseen surumieliset sanat.

    En ce jour d’octobre, les chiens sentirent ma piste
    Les feuilles sur les arbres tournèrent du rouge au noir


    Ton amour se transformera en de l’indolence qui, elle
    Se transformera en peur et ta peur se transformera en haine


    Tu as transformé cette fille en monstre
    Quand tu lui as tourné le dos


    Le sang de mes victimes a taché tes mains
    Le moment précis ou tu as refusé ta responsabilité


    Et maintenant tu as les nerfs de rire de moi, ton enfant


    Ton péché sera le poids dans vos cœurs
    Et ce péché se transformera en pierre


    Je suis cette pierre. Et je grandirai
    Jusqu’à ce que j’arrache ton cœur en morceaux

    Ja yhtä matkaa Cestainun sielun kanssa hän irtaantui todellisuudesta ja päätyi jälleen kerran kartanon yllä leiskuvaan maailmaan, ja tällä kertaa hän todella oli kaupungin keskellä. Valkean, kauniin ja loistokkaan kaupungin. Sellaisen, mitä näki vain maalauksissa menneestä Selakhiasta. Ainoa ero niihin oli taivas, joka ei alun perin varmaankaan ollut merta.

    Kaupunki ei ollut autio, toisin kuin todellisuus toisella puolella. Päin vastoin, se oli täynnä… elämää. Mikäli se oli oikea sana, Angien epäili. Ainakin kaduilla kävi vilinä, kun vaitonaiset hailtiahaamut vaeltelivat pitkin pääkatua. Selakhi ei uskaltanut tehdä niihin kontaktia – eivätkä nekään näyttäneet välittävän hänestä. Luulivatko he häntäkin kuolleeksi?

    Tuonpuoleisen tutkija otti askeleita eteenpäin – ne saivat hänet kuin leijumaan – yrittäen paikantaa mitä tahansa kiintopisteitä kristallikaupungista. Pitäisikö hänen kysyä joltakulta Cestainusta? Kuvittelisi, että makutalla olisi synkeä linnoituksensa kaupungin keskellä, mutta metropolin koon huomioon ottaen sen löytämiseen voisi mennä hetki. Miksi selakhit olivatkaan niin mieltyneitä torneihinsa?

    ”Poskissasi on paljon enemmän väriä kuin paikallisilla kuuluisi”, lausui kaapunsa alta myhäilevä mies pääkadun ja yhden siltä poikkeavan sivukujan kulmalta. Tämän olemus oli aivan aavistuksen selkeämpi kuin suurimmalla osalla kaupungin muista kulkijoista. Tämän kaavun värin saattoi miltei tunnistaa siksi oranssiksi, mitä se oli vielä selakhin eläessä ollut. Hupun alla virnuileva vihreä naamio näytti luisevalta ja näivettyneeltä, mutta Angien tiesi, ettei se johtunut hänet sanoilla pysäyttäneen miehen tuonpuoleisuudesta. Curuvarien perintönaamion tunsi moni, vaikka harva tiesi, mitä sillä pystyi tekemään, jos mitään.

    ”Sinä et taida oikeasti olla kuollut, ethän?”

    ”Tuota, taidan olla, tai siis en, mutta…” Angien ei saanut aikaan kovin järkevää vastausta käsitellessään sitä tosiasiaa, että joku toinen todella oli juuri puhunut hänelle aivan normaalisti ilman mystistä kuiskimista tai muita ilmeisiä haamuasioita.
    ”… te olette vissiin kuolleet jo aika kauan sitten?” hän sai lopulta kysyttyä takaisin.

    ”Se riippuu”, seinään nojaileva mies tuumasi ja laski kohteliaasti hupun päästään Angienia puhutellessaan. ”Ajalla on tapana menettää merkityksensä sen jälkeen, kun on… noh… kuollut.”

    ”Etsin Cestainua”, tuonelan tutkija kertoi. ”Osaatko kertoa minulle, mistä löydän hänet?”

    ”Yllättävää… Harmiksesi joudun kertomaan, että se vähä, mitä arkkitehdistämme on jäljellä, on melko vaitonainen ja vastaa kysymyksiin melko huonosti. Toivottavasti asiasi ei ole hirvittävän kiireellinen. Cestainu Kuolematon on ollut hieman kehnolla tuulella sen jälkeen, kun hänen lisänimensä muuttui ironiseksi.”

    ”Niin”, Angien naurahti varovaisesti. ”Hänestä taitaa kuitenkin olla täällä jäljellä hieman enemmän kuin mitä tuolla toisella puolella, mikä on… lähinnä kylmä haarniska.”

    ”Hmm, kenties”, mies tuumasi ja asteli viitta liehuen hieman lähemmäksi Angienia. ”Olen yllättynyt, että sinua kiinnostavat juuri hänen sanansa. Yleensä kaltaisesi onnenonkijat tahtovat kuulla Jumalattaren ohjenuoria. Sinulla on enemmän tuuria. Cestainun viisauksista saanee irti hieman enemmän.”

    Jumalattaren mainitseminen sai naisen säpsähtämään. ”Onko… hänkin täällä? Qwienne?”

    Curuvarin lommoiset kasvot kurtistuivat enemmän kuin niiden luisten muotojen olisi kuulunut voida.

    ”Sinä… et taida olla täältäpäin. Eivätkö tapamme ole sinulle tuttuja? Mitäköhän sinä olet tullut tänne asti haastamaan, jos Sokean sanat eivät sinua aja?”

    Se sai selakhin epäröimään hetken. Mitä hän edes Tarkastajalta kysyisi? Hän oli ollut aivan liian keskittynyt makutan löytämiseen miettiäkseen lainkaan seuraavaa askelta.

    ”En tiedä miten paljon tiedät… ylämaailmasta”, Angien kertoi. ”Mutta tapanne – tai siis tapamme, kai – ovat… huonosti muistettuja. Etsin Cestainua, koska yritämme jatkaa jotakin, mihin hän käytti viimeiset päivänsä. Jotakin, jonka vuoksi Kuolematon oli valmis kuolemaan.”

    Angienin sanoilla oli selvä vaikutus Curuvarin olemukseen. Tapojensa – niin nykyisten kuin niidenkin, joita hän noudatti vielä hengissä ollessaan – vastaisesti hän jätti tarttumatta selakhiperinteiden hitaaseen kuolemaan ja keskittyi sen sijaan olennaiseen.

    ”Et kai… et kai sinä vain ole täällä… tuomionpäivän vuoksi?”

    ”Olenko minä?” selakhi kysyi. ”Se…. se kieltämättä selittäisi Nizin sanat”, hän mutisi vain tajutakseen, ettei hänen keskustelukumppanillaan ollut mitään syytä tietää, kenestä hän puhui.

    ”Cestainu oli jo luovuttanut”, Curuvar totesi näennäisen murheellisena. ”Kun sanot, että olette jatkamassa siitä mihin hän jäi… väitätkö, että vanhan maailman voisi vielä pelastaa?”

    Angien kohautti aavemaisia olkiaan. ”En edes tiedä, mikä sitä tarkkaan ottaen uhkaa. Minä en ole koskaan ollut kovin hyvä uskomaan, mutta jotkut, joiden puolesta olen täällä… noh, he taitavat uskoa niin.”

    Kummitusrattaat raksuttivat kummitus-Curuvarin kallossa. Tyttö ei selvästi ollut aivan tilanteen tasalla, mutta vanha ylipappi oli valmis pistämään sen ajan hampaiden kuluman piikkiin. Hänellä oli kuitenkin käsissään harvinainen tilaisuus piristää valtakunnan vanhaa valtiasta. Eikä hänellä toisaalta tärkeämpääkään tekemistä tuonpuoleisessa ollut.

    ”Hyvä on!” Curuvar sitten hihkaisi ikäisekseen yllättävän pirteästi. ”Ei sitten tuhlata aikaa. Saat esittää asiasi suoraan Cestainulle!”

    Kallokasvoinen selakhipappa lähti johdattamaan Angienia perässään taas kaupungin pääkatua pitkin kohti rakennelmia, jotka eivät oikeastaan paljoa eronneet niistä, mitkä Angien oli jo ohittanut. Curuvarin määrätietoisesta astelemisesta saattoi kuitenkin päätellä, että reitti oli oikea. Selakheista nuoremman harpottua vanhempi kiinni ojensi mies viimein kätensä itsensä esitelläkseen.

    ”Curuvar. Ensimmäinen, jos saan hieman tarkentaa. Päätellen siitä, että täällä pyörii noin kymmenen nimeni varastanutta veijaria, roolini on ilmeisesti lähtenyt… periytymään.”

    Angien tarttui ojennettuun luiseen käteen. Sen kalpeaan pintaan oli tatuoitu kaikennäkevä silmä. Se sama, joka varjeli Jumalattaren alttareita.

    Se Curuvar?” hailtia kohotti kulmiaan. ”Sokean Käsi? Se, joka… kuoli Taras-Silin taistelussa?”

    ”Ilmielävänä!” Curuvar hihkaisi ylpeänä kunnes tajusi, mitä oli juuri sanonut. ”Tai siis… en. En tiennyt, että nimeäni odottaisi niin paljon historiaa, kun annoin kasvoni, tiedäthän, ne oikeasti olemassa olevat tomppelille oppipojalleni. Ja hän oli vielä se, joka jätti ilmeisesti kuolematta! Kolmas ja neljäs saapuivat kyllä omina ylimalkaisina itseinään. Pah, mitä kerskailijoita!”

    ”Tuota, olen tosiaan Angien”, nainen esittäytyi viimein itsekin. ”Pahoittelen, olin liian ajatuksissani esittäytyäkseni. Tässä on… aika paljon kaikkea.”

    ”Voi, älä sitä surkuttele! Suurin osa tänne… pääsevistä ei edes muista omaa nimeään. Eivät ne täällä niin paljoa edes merkitse. Mutta tervetuloa joka tapauksessa, Angien. Ilo kuulla, että vanhat nimemme elävät yhä.”

    Curuvarin askeleet johtivat pääkadun päätyttyä edelleen eteenpäin. Heidän matkansa vei nyt suoraan lävitse huolitellusta puutarhasta ja sen varrelle jätetyistä penkeistä. Tarkastajaa ei paljoa kaupungin äänet kiinnostaneet, eivät edes omansa.

    ”Eli”, Angien aloitti heidän astellessaan aavekurpitsamaan ohi. Ne näyttivät olevan paljon paremmassa kunnossa kuin heidän kartanon pihalla näkemänsä kappaleet… eivätkä ne edes näyttäneet elävän. Miltäköhän astraalikurpitsa edes maistui? ”… päätyvätkö kaikki kuolleet selakhit tänne? Taidan ajatella hieman liian tieteellisesti, että olisin valmis olemaan kysymättä tätä. Mikä tämä paikka oikeastaan on?”

    ”Vaeltavat kansat puhuvat tästä Katumuksen Kaupunkina, mutta sekään ei kerro aivan koko totuutta”, Curuvar tuumasi. Hänen tottuneesta äänestään kuuli, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän tarinaa kertoi. ”Mutta olettaen että olet tullut tänne Cestainun saleista, olet varmasti nähnyt hänen taivaansa. Huomasitko, mitä sieltä puuttui?”

    ”Initoi?” selakhi kysyi. ”Kaikkien toa-tähtien lisäksi, siis.”

    Curuvar hymähti hyväksyvästi. ”Niin. Cestainun inho Initoita kohtaan kävi ilmi hänen jokaisesta opetuksestaan. Hän luonnehti sitä helvetiksi. Hän tahtoi antaa kansalleen… vaihtoehdon. Leposijan, jos tätä tahtoo sellaiseksi kutsua. Tämä kaikki on hänen anteeksipyyntönsä siitä, ettei hän estänyt varjoja nielemästä kotiamme.”

    ”Vähän laiha lohtu”, Angien tuhahti hiljaa. ”En voi olla miettimättä… mahdollisuuksia. Lähes kaiken tietomme pitää olla täällä. Mikä estää minua vain etsimästä muinaisia kristalliseppiämme ja kysymästä heidän kadonneita salaisuuksiaan?”

    ”Olisitpa edes ensimmäinen tai vaikka kuudes utelija, mutta kaikki vierailijamme saavat melko nopeasti havaita, että tänne on vaikeaa saapua kokonaisena. Minä olen tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, että sielut toimivat tavoilla, joita tieteellä ei selitetä. Suurin osa ei osaisi vastata kysymyksiisi, koska heidän tietonsa kuoli ruumiin mukana.”

    Tie johti lopulta kauniin, hailakan violetin linnan luokse. Kukaan tuonelan muista asukeista ei ollut edes yrittänyt puhua tosimaailmasta tulleelle tämän taivaltaessa. Linna heidän edessään näytti kaikkien kaupungin tornien keskellä vallan vaatimattomalta, eikä suinkaan sellaiselta palatsilta, jota selakhi olisi Kuolleiden Ruhtinaalta odottanut, vaikka Curuvar vakuuttikin Kuolemattoman asustavan juuri siellä.

    Heidän astellessa pitkin siroa kivitietä Angien huomasi jonkun heidän edellään. Kaikesta päätellen tämä ei ollut vartija, sillä olento kyhjötti surkeana linnan koristeelliseen mäntyporttiin nojaten.

    Valkoinen mytty paljastui lopulta sekin vain selakhiksi, mutta tämäkin, Curuvarin tavoin, oli sekä muodoltaan että hahmoltaan keskimääräistä tuonelan talsijaa selkeämpi. Koristeellinen, naisen ruumiin muotoon täydellisesti asettuva mekko ja valkea viitta olivat kummatkin nähneet parempiakin päiviä. Angien onnistui tällä kertaa suurimmaksi osaksi sivuuttamaan kysymyksensä siitä, miksi kummituskangas edes kuluisi.

    Idenin peittämät kasvot nousivat istuvan naisen polvista tätä kohti marssivaan kaksikkoon. Tämän silmätön, sinisen siteen peittämä katse kirkastui huomattavasti. Curuvar pysäytti Angienin kuitenkin muutaman askeleen päähän naisesta, jonka poskia pitkin valui kyyneleitä, joiden ei pitänyt olla peräisin mistään. Ainakaan kuvien ja lukuisien patsaiden perusteella Angien ei olettanut, että Sokealla Jumalattarella oli silmiä lainkaan. Se, miten side oli tämän murheen murtamille kasvoille asettunut, tuki tätä näkemystä.

    Jumalatar ei näyttänyt lainkaan siltä toivoa valavalta profeetalta, jona hänet oli kuvattu niin kauan kuin Angien saattoi muistaa. Poissa olivat sädekehät ja johdattava kirkkaus. Siinä hänen edessään perimätiedon Qwienneksi kutsuma selakhi nyhjötti surkeana, eikä Angien olisi uskonut tätä samaksi henkilöksi veistosten jumalattaren kanssa.

    ”Cestainu… avaa teille oven. Tahdon mukaanne… olkaa kilttejä… olen odottanut niin kauan.”

    ”Liiku”, Curuvar käski suorastaan tylysti. ”Nuo portit eivät aukea niin kauan, kun roikut niissä kiinni.”

    ”Eikö Cestainu päästä sinua sisään?” Angien kysyi opastaan lempeämmin ja polvistui varovaisesti surkean selakhin ääreen nähdäkseen tämän paremmin. Joku olisi saattanut odottaa jumalattaren eteen polvistumisen olevan syvän kunnioittava ele, mutta tällä kertaa se tuntui enemmän vain… myötätuntoiselta. Oli vaikea edes ajatella jotakuta niin maassa olevaa opettajista suurimmaksi.

    ”Sinulla… on minun kasvoni”, Sokea ujelsi ohittaen täysin Angienin kysymyksen. Tämän valkoinen käsi kurotteli kohti läsnäolevista hailtioista nuorinta kuitenkaan aivan yltämättä.

    ”Muistavatko… he minut? Muistavatko he sanani?”

    Se ei kieltämättä ollut se keskustelu, jonka hän oli kuvitellut käyvänsä Jumalattaren kanssa.
    ”Kyllä”, Angien vastasi tuntien jonkinlaisen piston sydämessään siitä hyvästä, ettei ollut koskaan Jumalattaren vakuuttuneimpia seuraajia. ”Paljon on hävinnyt ajan saatossa, mutta… sinua on kai vaikea unohtaa.”

    Valkoisen varovainen hymy rohkaisi lopulta Curuvarinkin astumaan hieman lähemmäksi. Jumalattaren kurotteleva käsi lysähti lopulta taas tämän sivulle ja tämän katse valahti takaisin maahan. Katumuksen täyttämä ja murheen murusiksi pirstoma kuvajainen muuttui taas surulliseksi. Hetken vieraillut ilo oli jo kadonnut ymmärryksen mukaan.

    ”Kaikki oli niin kaunista… minun maailmani. Et ymmärtäisi…”

    Curuvar ei edes antanut Angienille aikaa reagoida. Happamaksi kasvoiltaan muuttunut pappi sylki syytöksiä suustaan kamalalla tahdilla. Kuilu, joka Jumalattaren ja tämän lähimmän seuraajan välille oli tuonpuoleisessa syntynyt hämmensi kaksikon välissä polvistelevaa tieteilijää.

    ”Hän saa maksaa sinun virheistäsi”, kallonaamion takaa puhistiin melkein kuiskaten. ”Hän on täällä urheasti jatkamassa Cestainun työtä. Väisty ja anna hänelle mahdollisuus korjata se, minkä sinä rikoit.”

    ”Ei… ei niin voi tehdä. Minä tapoin teidät… minä tapoin teidät kaikki.”

    Angienilla ei ollut aavistustakaan, miten sellaiseen pitäisi reagoida. Katumus ja katkeruus kaikui niin vahvana Sokean sanoista, ettei tieteilijä osannut tuntea mitään muuta kuin myötätuntoa edessään olevaa jumalattarenrauniota kohtaan.

    ”Mitä sinä oikein tarkoitat?” hän lopulta parahti. ”Et se ollut sinä, se oli… makutat ja kaikki muut, kaikki muut paitsi sinä!”

    Angienin naiivi ihmettely tuntui rauhoittavan Valkoista hieman, vaikka mikään ele ei kertonut, että tämä olisi uskonut sanaakaan. Tämän luovuttanut asento rentoutui kuitenkin hieman, jonka jälkeen hyvin epäimartelevasti konttaava valkoinen hahmo siirtyi juuri sen verran, että suljettujen porttien luokse saattoi astella vapaasti. Curuvar mutisi jotain kielellä, jonka Angien hädin tuskin tunnisti selakhiaksi. Jumalattarelle ähisemisen sijasta mies näytti kuitenkin osoittavan sanat porteille itselleen.

    ”Nimeni on Totuus, ystäväni on Aika”, pappipappa vastasi Angienin kysyvään katseeseen. ”En ole ihan varma, miksi, mutta Cestainu tutki niitä sanoja vuosisatoja. Ne on kirjailtu monen rakennuksen sivuun täällä.”

    Curuvarin selitys muuttui todeksi heidän silmiensä edessä. Portit sisäpihalle aukesivat ääntäkään päästämättä, kuin vastauksena vanhoille sanoille.

    ”Et tiedä, miten monelle meistä olit ainoa asia, joka auttoi heitä selviämään”, Angien kääntyi vielä toisen idenkasvon puoleen. ”He kyllä uskovat sinuun yhä!”

    Lohdullisten viimeisten sanojen lausuminen aiheutti Jumalattaressa kuitenkin täysin odottamattoman reaktion. Oli kuin demoni olisikin yhtäkkiä riivannut naisen, joka hetki sitten näytti vielä käytännössä kykenemättömältä edes pysymään jaloillaan.

    ”Sinä et ymmärrä!” Jumalatar hurjistui ja yritti tarttua kaksin käsin Angienia tämän rinnuksista. Curuvarin väliintulo oli ainoa asia, joka esti sitä tapahtumasta. Tieteilijä ei oikeastaan ymmärtänyt, miksi Jumalatarta olisi edes kuulunut kavahtaa, mutta ei vastustellut, kun Curuvar ohjasi tämän muutaman askeleen ohi murtuneesta Sokeasta kohti avonaisia portteja. Angien olisi halunnut jäädä kuulemaan, mitä tällä oli vielä sanottavana, mutta tämän opas johdatti tätä määrätietoisesti sisään linnoitukseen.

    ”Sinä et ymmärrä… ” Jumalatar toisti kaksikon takana. Angien vilkaisi vielä taakseen, ja näki kyyneleiden valuvan taas pitkin murtuneen jumalattaren Ideniä. Tämä vain jatkoi vaikerrustaan.

    ”Minun kuvajaiseni… hän tappaa teidät kaikki. Teidän tähtenne ei kestä tuomiota. Ensin minä pirston taivaan… ja sitten usko loppuu. Minun nimeni unohtuu kaikkien muiden nimien mukana!”

    Angienin teki mieli kääntyä ja vain juosta takaisin lohduttamaan surkeaa selakhia, mutta Curuvar tarttui häntä ranteesta.

    ”Hänestä ei ole jäljellä tarpeeksi. Cestainu päästää puheilleen vain ne, joiden sielu on vielä ehjä.”

    Toivottavasti se sisälsi hänen omansa, Varjotun aseiden arkkitehti ajatteli.

    ”Hyvä on”, hän myöntyi. ”Luulin että te olisitte olleet… no, hyvissä väleissä. Niin meille ainakin kerrotaan. Sokea ja hänen Kätensä.”

    ”Me olimme”, Curuvar mutisi murheellisena ja johdatti Angienia viimein linnoituksen sisätiloihin. ”Hänen piti olla meidän ikkunamme tänne tuonelaan. Se katse, joka toisi mukanaan muinaisia viisauksia. Mutta lopulta… hänen tahtonsa päihittää kuolema aiheutti sitä ainoastaan lisää.”

    Curuvarin hapan katse viisti pitkin maata.

    ”Vai miksi luulet, että meitä on täällä näin paljon?”

    Kaksi toaa tunsivat itsensä auttamattoman turhiksi seistessään valtaistuimen vieressä Kaleja katsellen. Angienin tiedoton ruumis lojui portailla sydänvalo sammuneena ja kylmänä. Vain Idenin hienoinen hohde vihjasi siitä, että hän todella oli hengissä.

    ”Hän on ollut siellä jo kauan” Halawe huokaisi. Hänellä oli messinkinen taskukello, joka pyöri turhautuneena hänen ympärillään. Aina välillä hän tarkisti ajan, mutta se kulki piinallisen hitaasti.

    ”Hän osaa kyllä tulla takaisin, kun on valmis”, Deleva sanoi ja kyykistyi portaille. Hän seurasi Kaleja melkein yhtä silmä kovana kuin ne heitä. Erityisesti salin ovea lähimmän haarniskan katse tuntui muita läpitunkevammalta.
    ”Mitä luulet, mikseivät ne tee meille mitään?” hän mietti.

    Halawe käveli pientä stressaantunutta ympyrää hammasratas pyörien. ”Ehkä ne tappavat vain ryöstäjät. Tai sitten paikan henki luottaa meihin edes vähän.”

    ”Jos luottaisi, meidän ei olisi näin vaikea tavoittaa sitä”, Deleva murahti.

    ”Angilla on mennyt niin kauan, että hän on taatusti jo löytänyt makutan”, toinen toista vakuutti.

    ”Hän ei ole ainoa, joka olisi löytänyt etsimänsä”, kakamakasvo vastasi hiljaa. ”Kuuletko?”

    Halawe kuuli. Raskaat askeleet jossakin ovien takana. Hiljaisia, jämäköitä komentoja. Pamahdus, jonka he päättelivät edellisen huoneen oveksi, sai jälleen koko salin vavahtamaan.

    ”Ne ovat täällä”, magnetismin toa sanoi hiljaa ja terästäytyi katse oveen suunnattuna. Vartijat eivät äänistä huolimatta kääntyneet ovea kohti, vaan pitivät kylmät haukasvonsa tiukasti toissa.

    ”Luuletko, että nuo puuttuisivat siihen, jos Moukari tulisi paikalle?” Deleva mietti ja osoitti rautaisia vartijoita.

    ”Ehkä. Moukarilla on tuskin yhtä hyviä käytöstapoja kuin meillä. Sitäpaitsi-”
    Ääni, joka keskeytti hänet, oli jyrähdys. Jonkin suuren ja raskaan iskeytyminen oveen. Tutun peikon karjunta säesti sitä.

    ”Selakhi saisi pitää kiirettä”, kakamakasvo sanoi synkästi ja asteli oven suuntaan.
    Halawe nosti hailtian ja asetti hänet jykevän valtaistuimen sivulle parempaan suojaan. Hänellä oli täysi työ vakuuttaa itsensä siitä, että kalmankylmä keho tosiaan palaisi vielä henkiin.

    ”Pidä kiirettä”, hän kuiskasi, vaikkei tiennytkään, kykenikö selakhi edes kuulemaan sitä.

    Angien hädin tuskin ehti pysyä kartalla kaikesta, mitä makutan maailmassa näki. Portaikkojen juurella seinille nostetut muotokuvat eivät olleet lainkaan niin selkeitä kuin Tarkastajan kartanossa, mutta ripein askelin kohti linnakkeen toista laitaa viilettävä pappimies ei antanut tieteilijälle aikaa jäädä spekuloimaan, keitä potretit esittivät.

    ”Linnake on vain antamassa suojaa. Cestainu viihtyy paremmin taivasalla… tai yllä”, Curuvar selitti, ennen kuin Angien edes ehti kysyä, miksi he eivät jääneet etsimään Tarkastajaa sisältä.

    Pääkallokasvon selityksen merkillisin osa selvisi Angienille myös hyvin nopeasti. Curuvarkin, näyn lukemattomia kertoja todistaneena, pysähtyi hetkeksi nauttimaan kosmisesta kuvasta.

    Se, että linnakkeen sisäpihalta avautuva meri olikin silmänkantamattomiin johtavaa tähtitaivasta oli aivan yhtä järkeenkäypää kuin se, miten tähdet tuikkivat Tarkastajan kartanon katossakin. Kahden maailman rajapinnan yläpuolelle kulki puinen, pitkä laituri ja sen nokassa istui hahmo. Sen tunnistaminen olisi ollut varsin helppoa, jollei Angien olisi ollut niin lumoutunut näkymästä.

    Käsiinsä nojaileva Cestainu näytti olevan aivan yhtä lumoutunut näkymään kuin paikalle saapunut kaksikkokin. Laiturilla istuvan makutan jalat upposivat kosmokseen kuin se olisi ollut vettä vain. Vettä veden alla, kosmos väärällä puolella.

    ”Minä odotin Valottuani… ja sainkin Kokoon Parsitun. Minä en tahdo Delevaa. Hän on liian rikki.”

    Tarkastaja ei edes värähtänyt sanojen paetessa hänen ehjästä kanohistaan. Curuvar ja Angien olivat astelleet hänen taakseen, mutta pitivät kunnioittavan välin ulappaa tuijottavaan ruhtinaaseen. Curuvar oli tuupanut Angienin kaksikosta tuonelan makutaa lähemmäksi. Kaikkien näiden hetkien jälkeen tieteilijästä tuntui kuin hän olisi juuri kulkenut loputtoman pitkän matkan ja saapunut viimein perille lepäämään. Hänet täytti sama levollinen mutta hieman syyllinen olo, jota Tarkastaja oli jo pienen ikuisuuden tuonpuoleisessaan potenut.

    ”Valottua?” Angien ihmetteli ja vilkaisi kohti Curuvaria, joka viittansa alla vain kohautti olkapäitään. Naisen oli vaikea uskoa puhuvansa jo kolmannen uskontonsa muinaisimman hahmon kanssa tänään… eikä makutakaan tuntunut siltä Kuoleman enkeliltä, jollaisena tarut hänestä puhuivat.

    ”Minun Umbrani. Uudestisyntynyt nuva… valon ja varjon tasapaino. Mutta sinä toit minulle… puolikkaan pojan, Angien. Todella meidän toivomme on hylätty.”

    ”Tiedätte nimeni?”

    ”Minä tunnen jokaisen salskean lapsen, joita minun olisi kuulunut suojella. Sinun nimesi on piirretty tähtiin, samoin kuin kaikkien muidenkin, jotka nimeä ennen sinua kantoivat.”

    ”Me… me tulimme oikeastaan etsimään tietoa. Kaleista. Siitä, mikä teiltä jäi kesken”, Angien kysyi yrittääkseen kuulostaa vähemmän tietämättömältä. Jokainen virke, minkä hän oli tuonpuoleisessa kuullut, tuntui vain lisäävän kysymyksiä vähentämisen sijaan.

    ”Kesken…” Tarkastaja huokaisi. Makutan liikkumattomuudesta olisi voinut päätellä, ettei tämän sielussa pihissyt enää minkäänlaista elämää, mutta ääni kuului silti aivan selkeästi jostain tämän naamion uumenista.

    ”Tiedonjanosi on ihailtavaa, lapsi, mutta olet tullut pitkän matkan saadaksesi vastauksia kysymyksiin, joihin et niitä hetki sitten edes tiennyt haluavasi. Ole rehellinen, Angien, kuka sinut on luokseni lähettänyt?”

    Selakhi mietti hetken. Teknisesti ottaen ei kai kukaan oikeasti, mutta makuta ei vaikuttanut kiinnostuneelta ottamaan sitä vastaukseksi.
    ”No, kenraali Xen kai tavallaan”, hän lopulta vastasi.

    ”Vai että kenraali…”

    Tarkastaja käänsi katsettaan ensimmäistä kertaa keskustelun aikana. Hänen katseensa nauliintui siihen, missä Angienin Idenin peittämät silmät olisivat olleet. Makutan ääni kuulosti viimein etäisesti kiinnostuneelta.

    ”Hän on siis vielä elossa. Tämä uutinen täyttää minut…”

    Mutta makuta ei koskaan lopettanut lausettaan, vaan käänsi katseensa takaisin kosmokseen asetettuaan kätensä ensin huolellisesti ristiin selkänsä taakse.

    ”Niz ei olisi tahtonut häntä maailmaan, jossa epäonnistuimme.”

    ”Epäonnistuitte”, selakhi toisti ja jatkoi yllättävän vaativalla sävyllä. ”Sanotte sen kuin mitään toivoa ei olisi. Mikä muka on niin suurta, että siinä epäonnistuminen tuomitsisi kaiken?”

    ”Sinä olet nähnyt sen jo. Hänet, joka repi sielun rinnastani.”

    ”Puhdistaja?” Angien kysyi. ”Häntäkö pelkäätte?”

    ”Pelkään…” Tarkastaja toisti kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti. ”Pelkään sitä, kuinka hän tuo lopun luomakunnalle. Tuhoaa kotimme. Aivan kuten varjot tuhosivat sinun kotisi… enkä minä pystynyt estämään kumpaakaan.”

    Angien yritti sivuuttaa Selakhian ajattelemisen parhaansa mukaan. Parempi keskittyä oikeisiin kysymyksiin. Toisella puolella kartanossa aika oli kuolleita toia.

    ”Mitä te yrititte?” hän pamautti. ”Mitä te yrititte tehdä pysäyttääksenne Puhdistajan?”

    Tarkastaja huokaisi syvään. Se ei juontanut pettymyksestä tai haluttomuudesta vastata Angienin kysymykseen. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että makuta oli väsynyt kertaamaan tappioitaan. Joten sanojensa tueksi hän päätti näyttää. Luisevat sormet osoittivat kohti kosmoksen pintaa, johon alkoi piirtymään hahmoja. Curuvarinkin uteliaisuus heräsi ja hänkin asteli Angienin ja Cestainun rinnalle seuraamaan, mitä makutan mieli mereen maalasi.

    Ensimmäisen kosmokseen ilmestyneen hahmon Angien tunnisti välittömästi. Mustan Käden tutkimusjohtajan valkoinen takki ja sininen Ruru tuijottivat tuimana horisonttiin. Tämän rinnalle astui kuvajainen Tarkastajasta itsestään magenta loiste yhä rinnassaan hohtaen. Sitten ilmestyivät hopeiset rivistöt heidän taakseen. Toa Niz ja Cestainu olivat käymässä sotaan. Heidän kuvajaisensa esiintyivät majesteettisina ja suurina.

    ”Metru Nuin jälkeen me jatkoimme Ficuksen varjostamista. Ficuksen side arkkikranoihin oli jo niin syvä, että hänen kuolemansa oli varmuudella vain väliaikaista. Aikaa hänen pysäyttämisekseen ei ollut paljoa… joten yhdessä Nizin kanssa me päätimme iskeä ensin.

    Kaukaisuudesta, kaksikkoa ja näiden hopeista armadaa vastaan asteli hahmo, jonka Angien tunsi paitsi väkivaltaisesta näystään, myös omasta menneisyydestään. Toa Ficuksen kasvoille oli kuitenkin tässäkin kuvajaisessa käynyt jo jotain peruuttamattoman hirveää. Valtava joukkio särähteleviä keskushermostoja oli ilmestynyt rintamaksi hänen taakseen. Hammasrattaiden kalina ja massiivisen kellon tikitys täytti Tarkastajan piirtämän kosmoksen.

    ”Mutta tätä taistelua ei käyty teidän maailmassanne, Angien. Se käytiin maailmassa, jonka Ficus oli jo tarkoitusperiinsä vallannut. Rakentanut kellon sen keskelle. Kaikkinäkevän kuvajaisen katse osasi odottaa meitä… mutta me emme taistelleet yksin.”

    Nizin ja Tarkastajan hopeisten rivistöjen taakse alkoi piirtymään jotain muutakin. Pienet, kilpikouraiset sotilaat saapuivat täydentämään Kalien rivistöjä. Ja sitten saapuivat niiden kuningattaret. Kaksi valtavaa, pitkäkaulaista olentoa valtavine hampaineen tömistelivät kaksikon rinnalle.

    ”Maailman alkuperäiset hallitsijat tahtoivat takaisin sen, minkä Ficus oli heiltä voimalla vienyt. Yhdessä meidän rivistömme lähtivät puolustamaan oikeutta jatkaa olemassoloamme.”

    Tarkastajan maalaus muuttui sotkuksi. Värit sulautuivat toisiinsa, kun kaksi armeijaa kohtasi tähtien valaiseman kosmoksen päällä. Hopeiset rivistöt sulautuivat vihollistensa sähköiseen rätinään. Ficuksen hahmo törmäsi tätä uhmaaviin voimiin ja hajosi kappaleiksi. Mutta yhtenäisistä rivistöistään huolimatta kilvekkäiden ja kuolleiden massa ei saanut kelloa hajalle.

    Kumouksen jälkeen se tikitti yhä. Tarkastajan ja Nizin kuvajaiset katosivat samalla, kun kuningatarten siluetit katosivat jonnekin kosmoksen syvyyksiin. Lopuksi ruumiiden keskellä seisoi ainoastaan kello sekä luuranko, jonka ympärille Ficuksen liha hitaasti kasasi itseään. Kaukaisuuteen nilkuttava Tarkastajan oma kuvajainen sulautui takaisin tähtiin.

    ”Epäonnistumisemme jälkeen Ficus surmasi Nizin Suuressa Kaupungissa. Minä tiesin, että jälleen kerran olin toiminut liian myöhään. Puhdistaja oli jo porteillani, kun viesti Nizin poismenosta saavutti minut.”

    Viimeisetkin rippeet Cestainun tarinasta hälvenivät tähtitaivaan yltä. Niiden maalaaja katsoi rauhoittunutta kosmosta hetken ja kampesi itsensä sitten viimein ylös. Vasta nyt Angien todella hahmotti, kuinka suuri Tarkastaja oli. Selakheja alaspäin viistoon tuijottava makuta oli yhä oma ilmeetön itsensä, mutta tämän äänensävy kertoi kaiken tarvittavan.

    ”Minä annoin hänen pirstoa minut. Tahdoin maksaa hengelläni siitä, että yritykseni estää tuomiota tappamasta taivasta epäonnistuivat kerta toisensa jälkeen.”

    Viimeistään silloin hän ymmärsi edes jotakin kaiken sen mittakaavasta, mihin oli Metru Nuilla sotkeutunut. Ajatus tuomiopäivästä alkoi tuntua hetki hetkeltä uskottavammalta.

    ”Mutta jos te… sinä, yksi makutoista, ja kuolematon armeija, ette pystyneet pysäyttämään Puhdistajaa… miten me muka pystyisimme siihen?” selakhi vihdoinkin sai ulos enemmänkin itselleen kuin makutalle, vaikka hän osasi jo arvata vastauksen.

    ”Tuomiota ei voi estää, lapsi. Kaikki maailmat loppuvat aikanaan. Nyt on meidän tähtemme aika sammua.”

    ”Se armeija”, selakhi yritti kaivaa kertomuksesta edes ripauksen lohtua. ”Ovatko ne kaksitoista kaikki, mitä siitä on jäljellä?”

    Tarkastaja käänsi päätään hieman kallelleen kiinnittäen jakamattoman huomionsa Angieniin. Makutan sielu ei ollut uskoa, että tavalliseksi salkeaksi Angien ei ollut edes silminnähden järkkynyt juuri todistamastaan tarinasta, vaan edelleen jääräpäisesti yritti jatkaa konkreettisten päämäärien jahtaamista.

    ”Loput vaelsivat vesiin tarkoitustaan etsien. Meren Äiti otti heidät syleilyynsä. Antoi heille kodin. Minun rinnalleni jäivät vain ne, joiden usko oli järkkymätön.”

    Ja järkkymättömiä olivat myös heidän lasittuneet katseensa, jotka seurasivat sillä hetkellä Angienin yläpuolelle kumartunutta magnetismin toaa, jonka sormet rummuttivat kärsimättömänä Idenin kiiltelevällä pinnalla.

    Metsästäjien kärsimätön portin rummutus oli tauonnut, kun Moukarikin oli joutunut myöntämään makutan oven olevan raskasta tekoa. Hetken kaksi toaa olivat vain odottaneet hiljaa Kalien taakse suojautuneena, mikä odinalaisten seuraava siirto olisi.

    Halawe vilkaisi vuoroin ovea ja vuoroin valtaistuimen vieressä nukkuvaa selakhia.

    ”Suunnitelmaa?” hän kysyi enimmäkseen rauhoitellakseen hermojaan.
    ”Luulin, että tämä oli sinun alaasi”, Deleva virnisti. Pieni liekehtivä pallo syttyi hänen nyrkkiinsä.

    ”Jos näytämme päämme, saamme Felnasista naamaamme”, entinen metsästäjä huokaisi. ”Mutta jos emme näyttäydy, on tietysti hieman vaikea pistää vastaan.”

    Toisella puolella oli pelottavan hiljaista. Kumpikin toista osasi kuvitella metsästäjien virittävän ties mitä mörssäriä tehdäkseen sillä tien Tarkastajan luo.

    ”Mitä luulet, sortuuko tuo tähtitaivas, jos tämä sali ottaa osumaa?” Deleva mietti.
    ”No, se taitaa olla ikään kuin katto…”
    Kal-toa hymähti kuivasti. ”Loukussa kuin rotat”, hän tuhahti lopulta. ”Ankea reissu.”

    ”Minun ei olisi pitänyt sotkea sinua tähän”, Halawe sanoi hiljaa. ”Eiväthän ne sinun perässäsi ole…”

    ”No kyllä me tämän tiesimme”, plasman toa tokaisi. ”Jos kuolisin johonkin tällaiseen, olisin taatusti jo kuollut. Ei Suuri Henki minua ole tänne asti retuuttanut ilman jotakin tarkoitusta.”

    Halawe loi toveriinsa skeptisen silmäyksen. ”Helppohan se tuhoutumattoman miehen on sanoa.”

    ”No, tuo yksi tuhoutumaton mies takanamme olisi varmaan eri mieltä.”

    Ja silloin Odinan urku soi, ja tie Cestainun hoviin pirstoutui auki. Tuhoutumattoman miehen ovi ei makutain taiasta huolimatta ollut sellainen itse…

    Toisen puolen tähtitaivaalla ei ollut enää merkkiäkään sodasta. Se oli kadonnut makutan sanojen mukana takaisin menneisyyteen.

    ”Joten…” selakhi ei antanut makutalle rauhaa. ”Mitä te oikein yrititte estää? Mikä on tuomiopäivä, Cestainu? Mikä muka voi olla niin kammottavaa, että se saa makutankin vaipumaan epätoivoon?”

    Laiturin rannanpuoleiseen päähän astellut makuta tuijotti linnansa sisäpihaa kuin olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa koskaan. Kasvit ja pensasaidat olivat kuitenkin huoliteltuja kuin niitä ei olisi koskaan hylättykään. Toisin kuin alhaalla kartanossa, jossa kasvustot joutuivat tottelemaan kasvamisen sääntöjä.

    ”Ficus on sanoinkuvaamattoman rikki. Oli jo kauan ennen matkaansa Metru Nuille ja ennen kuin hän kuuli Totuuden myrkylliset sanat, jotka hänet tälle tielle syöksivät. Historia on repinyt hänet kappaleiksi useammin kuin kukaan muistaa.”

    Makuta käänsi katseensa Angieniin kuin vannottaen tätä ymmärtämään sanojaan. Kun selakhi nyökkäsi, jatkoi Tarkastaja vasta puhumista.

    ”Hän tietää jotain hirvittävää tästä maailmasta. Jotain sellaista, joka paljastuessaan syöksisi kaiken epätasapainoon. Ja hän aikoo laittaa kaikki ymmärtämään, millaista on elää kirotun tiedon kanssa. Hänen mielestään valheen ympärille rakennettu maailma ei ole elämisen arvoinen.”

    Makuta piti tauon. Se, mitä hän aikoi sanoa seuraavaksi vaati lyhyen, pohdiskelulle omistetun hetken.

    ”Hän aikoo näyttää sen valheen kaikille… pirstomalla taivaan.”

    Selakhi olisi kuitannut suuren osan kuulemistaan sanoista Suuren hengen enkelin runollisuutena, mutta silkka suru ja katkeruus joka sanoista kaikui vakuutti hänet siitä, että Tarkastaja puhui jostakin aivan liian todellisesta. Jostakin, jonka estääkseen makutakin oli heittänyt henkensä.

    ”Tuhoamaan taivaan? Konkreettisen taivaankannen? Eivätkö monet ole jo yrittäneet päästä kupoleista läpi siinä onnistumatta…” Angien kyseenalaisti. ”… ja uskotte, että hän todella pystyisi tekemään sen?”

    ”Tappioni tarjosi hänelle kaiken ajan, minkä hän tarvitsi. Hän on miltei valmis. Ainoastaan hänen sairaalloinen halunsa koota kaikki arkkikranat pidättelee häntä.”

    ”Se, millä hän aikoo tuhota taivaan… se on jotakin todella vanhaa, eikö? Löysimme hänen holvistaan käsittämättömän muinaisia asioita. Hän… hän on vain viimeisin askel tässä, eikö olekin?”

    ”Moni on yrittänyt ennen häntä. Surkea Jumalatar porteillani itkee yhä kertaa, jolloin hän yritti samaa. Mutta silti… se olin minä, joka johdatti Ficuksen tarvitsemansa voiman lähteille. Hän ei olisi koskaan löytänyt Totuuden ovia avaavia medaljonkeja, jos minä olisin hyväksynyt kuoleman osaksi luonnollista järjestystä. ”

    Tarkastajan katse kääntyi takaisin kohti kosmosta. Se näytti muiden läsnäolijoiden silmään täysin muuttumattomalta, mutta makuta näki vaivatta sen lävitse. Tälle oli täysin selkeää, mitä hänen kartanossaan samaan aikaan tapahtui.

    ”Yritykseni päihittää kuolema toi minut Ficuksen lailla arkkikranojen luokse. Ja ilman niitä minä istuisin edelleen tuolla alhaalla. Ei minua Umbrakaan pelastamaan tullut. Eikä mukanasi tuoma puoli-toa tuo toivoa tuonpuoleiseeni.”

    ”Hetkinen. Jumalatar yritti samaa?”

    Siksikö Ficuksen suunnitelma oli suorastaan täynnä merkkejä Selakhiaan? Siksikö juuri Cestainu oli tärkeä?
    ”Taras-Silin taistelu”, Angien ajatteli ääneen. ”Yrittikö– ”

    Mutta hänen ajatuksensa keskeytyi, kun jokin lähestulkoon repi hänen sieluaan. Astraaliselakhi kaatui laiturille kasvot edellä kuin hänen jalkansa eivät olisi enää totelleet häntä. Jokin osa hänestä tunsi, miten heiveröinen yhteys hänen ja hänen todellisen maailmansa välillä oli juuri taipunut kuin oljenkorsi… mutta kipu lakkasi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Jäi vain kammottava pelko siitä, että jotakin hirvittävää oli tapahtunut toisenpuoleisessa.

    ”Voi ei”, selakhi parahti hiljaa tajutessaan, minkä keskellä mitä luultavammin oli.

    Valtaistuinsali paloi plasman toan käsissä. Oviaukko hehkui tulikuumana. Kumpikaan toista ei nähnyt kunnolla kohteitaan höyryn ja savun seasta, mutta eivät nähneet valtaistuinsalin ulkopuolelle jumittuneet odinalaisetkaan. Kumpikin puoli vaihtoi iskuja sokkona, mutta oli vain ajan kysymys, milloin palkkasoturiryhmä murtautuisi sisään raa’alla ylivoimalla.

    Kal-rivistö seisoi kaiken sen keskellä vain seuraten tapahtumia tuhoutumattomien kuoriensa takana. Edes Moukarin ryhmän harhalaukaukset eivät olleet saaneet niitä puuttumaan peliin. Yksi hopeisista oli ottanut kylkeensä suoran tykinlaukauksen, mutta oli vain noussut uudelleen pystyyn.

    ”Kauanko aiotte oikein jatkaa tätä!” he kuulivat Moukarin huudon läpi plasman toan sumuverhon. Sitä säesti sokkona ammuttu tulitus sisälle, joka teki kaiken liikkumisen hengenvaaralliseksi.

    Deleva syöksyi toa-toverinsa kylkeen ja vilkaisi sitten oviaukon suuntaan.
    ”Minulla on idea”, hän sanoi.
    Mirukasvo katsoi tätä epäilevänä. ”Olen pelkkänä korvana.”

    ”Jos pääsemme lähelle, niin voimme ehkä hoidella sen naamiomiehen”, kal kertoi. ”Tuossa on nuo haarniskat. Ne käyvät kilvestä, eivätkö käykin?” Hänen piti huutaa saadakseen äänensä kuulumaan tulituksen keskellä.

    ”En pysty niiden metalliin kovin hyvin”, Halawe protestoi. ”Se on jotakin… outoa.”
    Deleva ei moisesta piitannut, vaan loikkasi parilla juoksuaskeleella lähimmän tarkastajankaartilaisen taa. Hän tarttui siihen ja nosti metallimiehen harteilleen hämmästyttävän helposti. Jos kukaan heistä olisi nähnyt ilmettä haarniskan Haulla, he olisivat nähneen sen kylmillä kasvoilla pettymyksen hivenen.

    ”Hei, tuohan voi toimia”, Halawe hihkaisi ja hoippui toverinsa perään.
    ”Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, kun hakkaan huonoja metsästäjiä hylätyssä rakennuksessa!” Deleva huusi ja syöksyi eteenpäin toinen Kal-keho kilpenään. Himmeänä hohtavat silmät haukasvoisen kuolleen kasvoilla värähtivät ja maailman hiljaisin turhautunut huokaus pakeni tämän naamion takaa.

    Valtaistuinsalin ulkopuolelta kuului päättäväisiä huutoja, ja odinalaisten tuli kohdistui teräsjärkälettä kohti. Plasma-ammuksetkin vain sihisivät osuessaan Kal-kilpeen. Hän miltei kaatui tykinammuksen räjähtäessä suoraan hänen kilpeensä. Kipinät säkenöivät lyijyn osuessa metallipintaan. Säteet kimpoilivat ympäriinsä, mutta Deleva vain kiihdytti juoksuaan.

    Savuverhon takaa Deleva erotti vuorimaisen peikon ääriviivat. Hänen oli pitänyt etsiä Felnas-kasvo ja lamauttaa tämä, mutta Inozya oli ainoa, jonka hän näki, eikä hänellä ollut montaa sekuntia aikaa miettiä. Hän päätti pelata yllätyshyökkäyksen varaan. Toan Kakama syöksi kal-miehen ja tämän haarniskakilven valtavan massan ja siihen kytkeytyneet energiat liikkeelle. Oli kuin konetoan punainen naamio jättäisi jälkeensä punaisen vanan silkasta liike-energiasta.

    Toa sysäsi kal-haarniskan syrjään ja iski oikean koukun jättiläispeikkoa tämän massiiviseen leukaan. Irtohampaita lensi, mutta peikko oli pelissä sekunneissa. Jättiläismäinen koura tarttui Delevan kal-metallista tehtyyn käteen ja väänsi, mutta kakamakasvo ei horjunut.

    “Haa. Tulee ihan Metru Nui mieleen. Kaltaisiasi oli niin monissa väreissä, ei vain harmaan sävyissä. Yhtälailla hekin tosin kuolivat!” Moukari naureskeli.

    Delevan vastaus oli iskeä Kakamalla vahvistettu isku metsästäjään. Oli kuin pieni hopeapunainen juna osuisi lihavuoreen, mutta Inozya hädin tuskin edes horjahti. Hän heitti Delevan hirvittävän vaivattomasti käytävän seinään.

    “Tanssiako haluat, toa?” Inozya nauroi ja nosti moukarinsa ilmaan mahtaillakseen. ”Tanssin kerran jopa valotun kanssa… sääli, ettei tämän selkäranka kestänyt sitä. Sinä taidatkin olla vähän kovempaa tekoa, vai mitä?”

    Deleva nieli takaiskun eikä tuhlannut aikaa. Hän oli yhtä tulensa kanssa. Poltetta virtasi hänen kuolonkalmean ruumiinsa läpi ja se purkautui kuin öljysuihku päin kohti syöksyvää Moukaria. Valtaisa valokaari osui peikon haarniskaan, ja kartanon hiljaisuus täyttyi peikon tuskanhuudoista.

    Tämä perääntyi hetkeksi, mutta toan voitonriemu ei kestänyt kauaa. Suunnitelmasta poikkeamisella oli hintansa, ja hän tunsi karman iskevän häneen Felnasin hyydyttävän hengen muodossa. Hän tunsi kylmenevänsä sisältäpäin kuin jokin olisi sammuttanut sielun poltteen. Tältäkö kaleista tuntui? Ilman alkuvoimaa, ilman sielua?

    Deleva keräsi itsensä nopeasti ja sysäsi ajatukset taas elohopean alle kuten viimeksikin. Hän ei nähnyt naamion käyttäjää siinä kirotussa savussa ja pimeässä.

    “Zammutimme valozi, toa”, joku nauroi. Sivusilmällään Deleva näki peikon olevan taas vauhdissa. Hänellä oli sekunteja aikaa.

    ”Tietenkään te ryökäleet ette taistele reilusti”, hän irvisti.

    Ja silloin hän näki hehkuvan naamion savuverhon läpi katonrajassa. Kal lähti juoksuun väistääkseen Moukarin uuden hyökkäyksen, kiisi päin käytävän seinää, ja loihti Kal-kehostaan käsittämättömän vipuvoiman loikatakseen suoraan katonrajaan.

    Metallimiehen nyrkki osui sirkkaan katossa – se osui tismalleen tämän kirkkaana hehkuvaan naamioon – ja kumpikin heistä putosi kaaressa alas. Deleva tunsi henkensä palautuvan, kun kirottu kanohi lensi jonnekin lattialle. Hän ehti tuskin haukata happea, kun kolmas olento iski hänen kimppuunsa.

    “Nyähähää!” toan takaa kuului, kun keihäs iskeytyi häntä hartiaan. Vaaleanpunainen sairaalloinen hehku säteili Delevan kädestä, kun osumakohtaan alkoi muodostua kuin metallista syntyneitä syöpäkasvaimia. Poissa oli kiiltävä kal-metallin pinta. Se oli korvautunut oudoilla pesäkkeillä. Delevan oli koko ajan vaikeampi liikuttaa mekaanisia osiaan.

    “Nyt tiedätte miksi minua kutsutaan Ruinaajaksi!” vortixx huusi. Deleva yritti lyödä tätä, mutta onnistui vain horjahtamaan kömpelösti polvilleen. Peikko oli taas tulossa – plasmasuihkunkin jälkeen mörössä näytti olevan hämmästyttävästi virtaa.

    ”Se nimi ei edelleenkään tarkoita sitä, mitä luulet!” Halawen huuto katkaisi taistelun. Ilman läpi kiitänyt kolikko iskeytyi Ruinaajan silmään, ja liskonaivot räjähtivät sekä Delevan että Inozyan päälle. Kalmansauvasta vapaaksi päässyt Deleva ehti juuri nousta torjuakseen Moukarin yrityksen iskeä hänet maahan.

    Maahan lentänyt kanohi Felnas syöksyi läpi ilman voitonriemuisen magnetismin toan otteeseen – viimeinkin hän oli vapaa toimimaan. Hän pudotti kanohin jalkoihinsa, ja hänen hansikkaansa syttyivät violettiin hehkuun.

    ”Te olette ihan helvetin kuolleita!” hän huusi ja oli juuri tarttumassa Inozyan haarniskaan kaikella elementaalivoimallaan, kun valtaistuinsalin seinä hänen oikealta puoleltaan räjähti auki.

    Myrsky puunsäleitä ja tulta tunkeutui saliin. Paineaalto kaatoi Halawen ja heitti tämän Kal-rivistöön, joka kaatui samaisesta räjähdyksestä. Koko tähtitavas vapisi, kun yksi salin seinistä sortui.

    Miksi helvetissä sen pitää olla puuta, hän kirosi suoristaessaan naamiotaan. Terävä kappale tammea oli lävistänyt hänen poskensa. Hän oli varma murtaneensa jotakin yrittäessään nousta romun seasta, mutta viimeiset kaksi saliin syöksynyttä odinalaista eivät antaneet hänelle aikaa levätä.

    ”Petturihan se siinä”, huusi karmiini Kuolonruoska rynnätessään toaa kohti kaikilla kuudella raajallaan. Halawe ehti hädin tuskin väistää kalmarin syöksyn, jonka sivallukset jättivät Kalien pintaan syöpyneet viivat. Hän ehti hädin tuskin reagoida seuraavaan iskuun, ja ruoska kiertyi tiukasti hänen kätensä ympärille. Hän sulki silmänsä, keskittyi kolikkoonsa ja…

    … ja oli Kuolonruoskaa hitaampi, sillä Halawen hammasratas ei ehtinyt koskaan saavuttaa ruoskamurhaajan kalloa. Metsästäjän bravuuriase sivalsi, ja kolikko lohkesi ilmassa kolmeen osaan.

    ”Aina samat temput”, Halawe kuuli saadessaan päähänsä potkun, joka iski hänet maahan tuskallisen kovaa.

    ”Varjottu toivoikin saavansa teidät hengissä”, metsästäjä virnisti ja otti toan tiukasti nelikätiseen painiotteeseen. Halawe ei voinut olla katsomatta kartanon valtiaan istuimelle, jonka juuressa edelleen makasi tiedoton hailtija, jota kohti käveli vortixx pirullinen virne kasvoillaan. Kauempana Deleva mittaili voimiaan kahden muun kanssa.

    Varjotun pettäminen alkoi tuntua hetki hetkeltä huonommalta idealta. Ehkä huonoimmalta.

    ”Epäilemättä hänellä on meitä suuri ikävä”, Halawe vastasi kitkerästi.

    ”Mitä kalasi naamio tekee?” Kuolonruoska kysyi Halawe tiukasti otteessaan ja vilkaisi selakhia, jonka kasvot hehkuivat himmeästi. ”MITÄ TE TEETTE TÄÄLLÄ?”

    Toa ei uskaltanut vastata. Mitä hyvänsä hän sanoikin, siitä olisi vain haittaa. Angien, voisitko vaikka saada sen makutan puolellemme esimerkiksi tällä sekunnilla, Halawe mietti… mutta kun vortixx tarttui Ideniin kiskoakseen tämän irti, hänen oli pakko toimia. Väkivaltainen magneettinen purkaus osui vortixxin metallirankaan ja heitti tämän irti Angienista. Toaa otteessaan pitävä Kuolonruoska toimi ja kiristi otteensa.

    ”Mutta kyllä hän tyytyy teihin kuolleinakin”, metsästäjä sanoi hiljaa, ja Halawe huusi ranteensa vääntyessä sijoiltaan.

    Vortixxkin valtaistuinsalissa oli tolpillaan, ja epäilemättä taas pian selakhin kimpussa. Krickit ryömi kohti häiriönaamiota, joka oli lentänyt palavan puuromun sekaan. Halawe oli häviämässä. Kal-kaarti lojui lattialla passiivisena.

    Ja Delevalla oli täysi työ selvitä Moukarin iskuista, eikä peikoista massiivisin osoittanut mitään merkkejä väsymyksestä.

    Eikä hiljaa valtaistuimellaan istuva valtias välittänyt. Miksi välittäisikään, jos he olivat jo hävinneet?

    Haamuselakhi oli selvinnyt takaisin pystyyn. Jokin osa hänestä pelkäsi, että hän oli jo myöhässä, ja että hän heräisi Odinan tyrmästä. Jos hän heräisi lainkaan.

    ”Mitä… mitä siellä tapahtuu?” Angien parahti makutan edessä. ”MITÄ SIELLÄ TAPAHTUU?”

    Sama kysymys paistoi myös Angienia pystyyn auttamaan rientäneen Curuvarin kasvoilta. Tarkastaja seurasi naisen kivuliasta kompurointia hetken mielenkiinnolla ja käänsi sitten katseensa kosmokseen ja siihen, mitä sen toisella puolella tapahtui.

    ”Delevan pyristely osoittautuu turhaksi”, makuta tuumasi turhauttavan arkisesti, mutta piti katseensa silti tiiviisti siinä, mitä Angien ja Curuvar eivät kyenneet näkemään. ”Draakkikuninkaan lakeijat turmelevat kaiken tieltään ja sitten sinä, Angien, tyttöni, pääset viimein tänne turvaan tuomiolta.”

    ”Anteeksi vain, arvon makuta, mutta vähän laiha lohtu!” selakhi vastasi. ”Ei Selakhian makutalta kai kannatakaan apua odottaa. Sinä vain istut täällä erossa kaikesta, ja kuvittelet, ettet voi tehdä mitään. Eikö sinulla ole kokonainen vartiokaarti siellä? Etkö sinä todellakaan voi tehdä mitään?”

    ”Minä en tiedä, miten voisin lohduttaa sinua”, Tarkastaja vaikersi. Tämän naamio ei ollut liikkunut kertaakaan kohtaamisen aikana, mutta äänestä kuuli, että Cestainu alkoi turhautumaan siihen, kuinka Angien ei tahtonut päästä tämän epäonnistumisista irti.

    ”Metsästäjien pysäyttäminen ei estä tuomiota. Parempi antaa lihan kuolla kuin päästää sielu pirstoutumaan Puhdistajan pakottaman totuuden edessä.”

    ”Se ei ehkä voi pysäyttää tuomiota, mutta se voi pelastaa meidät!” selakhi parahti. ”Eikö se muka merkitse mitään?”

    ”Pelastaa…”, Cestainu toisti kuin ei olisi taaskaan ymmärtänyt sanan merkitystä. ”Koskaan en ole onnistunut pelastamaan. Ainoastaan huijaamaan kuolemaa. Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, tyttö? Miten tahtoisit, että epäonnistun tällä kertaa?”

    Angien pysähtyi hetkeksi suorastaan kihisten kiukusta. Hän puristi voimattomana aavekätensä nyrkkiin. ”Miten sinä voit puhua selakhille noin, makuta?” hän kivahti yllättyen itsekin suoruudestaan. Oli parempi tehdä edes jotakin, hän ajatteli Delevan sanoja. Edes jotakin.

    ”Meidän menneisyytemme on pelkkää epäonnistumista epäonnistumisen perään!” hän huusi. ”Sinä et tehnyt mitään, kun kotimme tuhottiin! Emme me vain lakanneet uskomasta, koska kaikki romahti joskus! Yritimme uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan! Eikä kukaan usko, että voisimme ikinä saavuttaa sitä, mitä meillä joskus oli, mutta se ei tee sen yrittämisestä toivotonta!”

    Angien hengähti hetken. Makuta puolestaan näytti lähes yhtä eleettömältä kuin tavallisesti, mutta ei tehnyt elettäkään vastatakseen.

    ”Ha, en olisi uskonut kuulevani koskaan minua luennoimasta toivosta tähän tapaan”, selakhi mutisi nyt vaitonaisemmin. ”En ole kovin hyvä uskomaan… mutta en tiedä mitään muuta vaihtoehtoa! En tosiaankaan usko, että voisin pakoilla Varjottua ikuisesti, mutta ei se tarkoita, etten aikoisi yrittää.”

    Hän ei uskaltanut ajatella, mitä toisella puolella tapahtui. Ei siitä ollut mitään hyötyä.

    ”Sinä näet vain suurimman taistelun”, Angien jatkoi hiljaa ja katsoi makutaa suoraan tämän kalmanvalkeisiin silmiin. ”Sinä yrität pelastaa maailman, mutta kun et onnistu siinä, rakennat oman pikku tuonelasi, missä saat kärsiä sitä rangaistusta, jonka luulet ansaitsevasi. Et sinä ole ansainnut mitään rangaistusta siitä, että et onnistunut pelastamaan selakheita. Tai pysäyttämään Puhdistajaa. Et sinä ole niistä yksin vastuussa. Kukaan ei ole.”

    Angien mietti hetken seuraavia sanojaan kuin keräten rohkeutta. Curuvar seurasi näytöstä kerrassaan hämmästyneenä.

    ”Sinä ansaitset rangaistuksen vain siitä, että et yrittänyt mitään muuta. Vaikka et olisi voinut pelastaa kaikkia selakheita, voit pelastaa joitakin! Vaikka et pystyisi estämään tuomiopäivää, voit silti auttaa niitä, jotka jaksavat vielä taistella! Eikö tämä maailmasikin ole vain osoitus siitä, että halusit tehdä edes jotakin hyvää? Se, että olet pelastanut tänne edes osia selakheistasi, vaikka et pystynyt pelastamaan kaikkia?”

    Selakhi oli taas hetken hiljaa.

    ”Kyllä sinä varmaan uskoit tuomiopäivän vääjäämättömyyteen silloin ennenkin, mutta se ei estänyt sinua yrittämästä. Tähtitaivaasikin sanoo, että ainoa kohtalomme on se, minkä itse taomme. Sinä vain et halua myöntää, että voit takoa sitä vieläkin.”

    Hiljaisuus, joka laskeutui Angienin puheenvuoron jälkeen oli täydellinen. Tuonpuoleisessa ääniä päästivät ainoastaan ne, jotka sitä tarkoituksella tekivät. Curuvarkaan ei uskaltanut edes värähtää. Useaan otteeseen hän olisi tahtonut estää Angienia puhumasta Cestainulle niin epäkunnioittavasti, mutta makutan värähtämätön katse oli kertonut hänelle, että se olisi ollut tarpeetonta.

    Tarkastaja vilkaisi alas kosmoksensa reunalta. Iskut, joita puoli-toa otti alhaalla vastaan olivat alkaneet tehdä tehtävänsä. Vaikka tämän keho oli lähes vahingoittumaton, jokainen liike oli hieman edellistä hitaampi ja väsyneempi. Sitten makuta vilkaisi taas Angienia. Sitten takaisin kartanoonsa. Tähtitaivas kahden todellisuuden välissä hohti edelleen ilman punaista. Initoi puuttui, koska Tarkastaja oli tahtonut tilalle jotain omaansa.

    Hän muisteli omaa tarinaansa. Kun hän oli seissyt valkotakkisen veden toan rinnalla teknisesti ottaen kaikkialle kurottuvalla taistelutantereella kruunu kiiltäen, selkä suorassa. Ja vaikka sinä päivänä hän nilkutti takaisin kartanoonsa sielu hädin tuskin kasassa pysyen, hän kykeni vielä muistamaan sen vihan, jota hän koki Ficuksen aiheuttamasta häpäisystä. Vihan, joka viime kädessä oli paljon apatiaa voimakkaampaa.

    Kal-toan askeleet peruuttivat askel askeleelta lähemmäksi valtaistuinta aina, kun hän ei joutunut vaihtamaan yhä uusia iskuja väsymättömän Moukarin kanssa. Joka kerta kun peikko hyökkäsi, hyökkäsi myös Skalpelli hänen selkäänsä. Taistelun ja tulen äänet kaikuivat Halawen korvissa, kun tämä yritti rimpuilla itseään Kuolonruoskan heltymättömästä otteesta.

    Rienaaja oli rääkäissyt äänekkäästi ja rynnännyt kahden kamppailevan ryhmän ohitse kuolleen toverinsa ruumiille tajuttuaan, mitä tälle oli tapahtunut. Ruinaajan vamman ulosmenoreikä valutti kappaleita tätä pitelevän liskon käsille. Halawe ei voinut kuin irvistää nähdessään ilmeen, joka Rienaajan kasvoille levisi. Vortixx janosi verta.

    Kartanon murtuneesta seinästä irronnut puunkappale toimi nopeasti improvisoituna kilpenä, kun peikon seuraava isku lähestyi Delevaa. Se antoi plasman toalle viimein hetken ottaa askeleen taaksepäin nyrkkien armottomasta takomisesta. Vilkaisu kohti veljeään ei valanut häneen toivoa. Hänellä oli vaikeuksia ymmärtää tämän kuristusotteesta kakistamia sanoja. Halawe kuitenkin tajusi tämän itsekin ja vaihtoi välittömästi suunnitelmaa. Hän onnistui nostamaan kättään juuri sen verran, että Deleva havahtui katsomaan tämän osoittamaan suuntaan.

    Sortuneen seinän alle jääneiden kal-haarniskojen kädet olivat kaikki kääntyneet osoittamaan kohti Kuolonruoskan takana tajuttomana makaavaa Angienia. Täsmälleen ottaen hänen kasvojaan. Valtaistuinsalin toisella puolella vielä seisova rivistö oli myös kollektiivisesti nostanut toiset kätensä osoittamaan. Näiden suuntana oli kuitenkin valtaistuimella lepäävä makutan raato.

    Inozyan seuraava isku lähestyi jo. Skalpelli oli joutunut miltei kampittamaan Rienaajan, jotta tämä ei olisi syöksynyt silpomaan Halawea kappaleiksi. Korkean palkkion kiilto kiilsi sirkan silmissä.

    Delevalla oli täsmälleen yksi hetki toimia.

    Yksi rivi osoittamassa hehkuvaa Ideniä. Toinen tuhoutuneen miehen Trynaa.

    Toa kyllä muisti selakhin varoituksen – älkää ottako Ideniä irti – mutta se, mitä selakhille tapahtuisi, jos naamio irtoaisi hänen kasvoiltaan, olisi joka tapauksessa epärelevanttia siinä vaiheessa, kun metsästäjät saisivat hänet murhattua. Mitä muuta kaksitoista kummituskalia muka saattoivat tarkoittaa? Ja juuri ennen kuin Inozyan seuraava, murskaava isku osui, antoi toan Kakama tälle elämänsä ilmiömäisimmän spurtin.

    Kuolonruoska kampesi itsensä ylös niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi. Käytännössä hänen lävitseen juossut Deleva oli iskenyt tämän voimalla maahan päästäen samalla Halawen viimein rimpuilemaan irti ruoskan kiristyksestä. Moukari, Skalpelli ja Rienaaja yrittivät kaikki ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Viimeisellä askeleellaan miltei valtaistuimen portaalle kaatunut Deleva piteli kädessään muinoin vakavaa vahinkoa vastaanottanutta Trynaa.

    Peikkometsästäjä tajusi silloin, mitä oli tapahtunut.

    Lattialla makaavalla Angienilla ei ollut enää naamiota lainkaan, mutta jäykäksi kangistunut selakhineito ei silti osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Hänen kasvoillaan vielä hetki sitten ollut Iden oli kuitenkin vaihtanut omistajaa.

    Tuolissaan istuvan makutan kasvot olivat puolestaan eheät ensimmäistä kertaa vuosiin. Tämän uuden, silmättömän katseen takaa ei kuitenkaan kuulunut mitään.

    Jokainen valtaistuinsalin kamppailijoista jähmettyi hetkeksi täysin paikalleen tuijottamaan kalmaisen kuninkaan ruumista. Harva näki sitä, miten tämän sormet viimein värähtivät. Enempää huoneen tähän asti hiljaisimmat haarniskat eivät kuitenkaan tarvinneet. Käsky oli käynyt. Kartanossa oli kutsumattomia vieraita.

    Ensimmäisenä nousivat ne viisi, jotka sisään räjähtänyt seinä oli heittänyt maahan.

    Niin teki myös se kuudes, joka Delevan improvisoituna kilpenä oli heitetty syrjään.

    Sitten heräsivät loput kuusi, joiden rivistö oli vielä koskematon.

    Kaksitoista käsiparia asettui täsmälleen samalla hetkellä eteenpäin. Sauvat ilmestyivät kuin tyhjästä. Pystysuuntaiset lovet kalien hau-kasvoissa paljastivat merkityksensä ja aukesivat. Niljakkaat, magentoina hohtavat käärmemäiset olennot purskahtivat esiin naamioiden takaa, kun kalmistojen ruhtinas otti ensimmäiset askeleensa loputtoman pitkään aikaan.

    Tarkastaja nosti ainoastaan toisen kätensä. Sen syyttävä sormi oli osoitettu kohti Inozyaa. Peikon kasvoilta oli kadonnut kaikki itsevarmuus.

    ”Kunnioitamme tänään sanansaattaja Angienin vilpitöntä pyyntöä, poikani ja tyttäreni.”

    Deleva oli ottanut askeleen sivummalle valtaistuimesta, jolle ryntääminen oli puristanut viimeisetkin energiat hänen suonistaan. Kal-soturi rojahti valtaistuimen portaalle. Angienia turvaan raahaava Halawe ei saanut katsettaan irti naisen paljaista, lasittuneista kasvoista.

    ”Draakkiruhtinaan löyhkä vierailee Kristallisaarilla viimeistä kertaa. Näyttäkää kutsumattomille vieraille, miltä kuolleiden kosto näyttää.”

    Haarniskoiden liike oli paljon nopeampaa kuin vanhoilta sotisovilta olisi saattanut odottaa. Rienaajaa lähin Kal oli ehtinyt työntää teräväpäisen sauvansa läpi liskon rintakehästä, kun Skalpelli viimein heräsi toimiin. Useita teriä lensi suoraan metsästäjiä seuraavaksi lähestyvän haarniskan silmänrei’istä sisään ilman minkäänlaista vaikutusta. Kuolonruoskalla ei mennyt sen paremmin. Päin vastoin, hän kamppaili jo kolmen kanssa.

    Hänen molemmat ruoskansa natisivat liitoksistaan, kun niihin vapaaehtoisesti jääneet Kalit puristivat niitä hajalle. Kolmas, ryhmän kärkeä pitävä haarniska teki jotain, mitä taistelua seuraava Deleva ei ollut osannut odottaa. Se avasi suunsa, eikä ääni kuulostanut edes rahkshilta.

    ”SIME, KISKAISE!”

    Kalin käskystä neljäs Kuolonruoskan kimppuun käyvä haarniska tarttui akhshikromidia selästäpäin ja riuhtaisi kerran. Veri suihkusi tahraamaan valtaistuinsalin lattiaa, kun metsästäjän kädet repeytyivät irti kahteen Kaliin yhä kiinnitettyjen ruoskien mukana.

    Inozyaa ja Skalpellia joka puolelta piirittävät rivistöt marssivat hiljaa kohti saalistaan. Napakat askeleet heidän takaansa paljastivat kuitenkin kolmannen, vielä hengissä olevan metsästäjän aikeet.

    ”TORIE, KARKULAINEN!” yksi peikkoa katseellaan mittaileva kal huudahti ja Kuolonruoskan tappokäskyn antanut haarniska lähti syöksyyn. Vakavasti haavoittuneen, täysin käsittämättömästi yhä juoksuun kykenevän Rienaajan yritys poistua valtaistuinsalista pysähtyi Torieksi kutsutun Kalin nyrkkiin, joka iskeytyi liskon ruumiiseen sellaisella voimalla, että tämän selkäranka pirstoutui vasten tämän sisuksia. Rienaaja korahti viimeisen kerran ja lysähti maahan kasaan kuolleena.

    Sitten metalli kalahti kahdesti. Inozyan ote oli kellistänyt Kaleista maahan kaksi. Koordinoidut rivistöt kuitenkin toimivat nopeasti ja pian neljät sauvat olivat osoitettu kohti hänen kalloaan. Skalpellin hätäisesti kasaan kyhäämä valoräjähde kuitenkin välähti sellaisella voimalla, että peikko pääsi kumartumalla ja täydellä voimalla rynnien rivistöistä läpi. Valtaistuinsalin sivulle peruuttava peikko kuitenkin erkani samalla viimeisestä hengissä olevasta toveristaan. Itsensäkin räjähteellä sokaissut sirkka oli kompuroinut epähuomiossaan suoraan Tarkastajan jalkojen juureen.

    Taivaista tuijottava Iden kääntyi katsomaan jaloissa räpiköivää krickitiä. Skalpellin sydän ei lyönyt enää koskaan. Ensiksi siksi, että kauhusta kangistunut olento oli liian järkyttynyt ylläpitämään enää elintoimintojaan. Sitten siksi, että Tarkastajan käsi heilahti ja valtaistuinsalin tähtitaivas heräsi eloon.

    Selakheille omistetut tähdet ja niiden raaka valo repivät Skalpellin kappaleiksi sekunneissa. Tämän rikki raastetut palaset katosivat taivaaseen sinne vetäytyvien valojen mukana.

    Taistelu oli käytännössä ohi. Viimeisenä hengitti keskellä salia polvillaan ärisevä Inozya, jota osoitti nyt jo yksitoista salkoa ja niiden päähän kiinnitettyä terää. Ainoastaan Torie seisoi sauvansa kohti kattoa osoittaen. Hän askelsi Tarkastajan rinnalle ja ojensi sitten kädellään kohti nujerrettua peikkoa.

    ”SINULLE, CESTAINU. TUNKEILIJOIDEN PÄÄLLIKKÖ.”

    Tarkastajan tyhjä katse mittaili kartanon lyhimmän sodan saalista. Kuolonruoskan veren lävitse talsinut makuta olisi todella tahtonut sääliä metsästäjää, jonka draakkiruhtinas kauempana idässä oli lähettänyt kuolemaansa. Palava viha hänen salskean väkensä kohtelusta ei kuitenkaan suonut myönteisiä tunnetiloja hautarauhaa häirinnyttä öykkäriä kohtaan.

    ”Röyhkeän mestarisi sanojen ja tekojen vuoksi en voi antaa elämäsi jatkua, synkeä saalistaja.”

    ”Saakelin raato. Olisit pysynyt kuolleena”, Inozya ärisi sylkien samalla verta rinnuksilleen. Yksi kalien iskuista oli osunut häntä kurkkuun, mutta jopa makutan lasten omaksi yllätykseksi, peikko oli ottanut sen vastaan kunnialla. Samanlainen hyökkäys oli kuitenkin pirstonut Rienaajan ilman minkäänlaisia ongelmia.

    ”Varjottu ampuu nätin kartanosi pirstaleiksi, kun saa kuulla tästä…”

    ”Tavallisesti olisit ansainnut riitin hengenpäästöllesi rikoksistasi huolimatta… mutta minä luulen, että tyttö taivaassa ei koe sinua kohtaan tarpeeksi sympatiaa.”

    Silmätön katse vilkaisi kohti ylhäällä hohtavaa taivasta, jossa tiesi Angienin makaavan Curuvarin valvovien silmien alla. Sitten makuta astui eteenpäin niin, että peikkoa sauvojen kärjillä uhkaavista Kaleista muutama joutui astumaan syrjään isänsä tieltä.

    ”Kiitä onneasi, että lihasi kuolee jo tänään. Sielusi säästyy pahemmalta kohtalolta. Lheko olisi iloinen, sillä hänen kuolemansa oikaistaan nyt. Rauha hänen sielulleen.”

    Peikon reaktio oli kuitenkin tälle turhauttavan tyypillisen uhmakas. Metsästäjä ei epäröinyt hetkeäkään neljän aseista poistuessa hänen ohimoltaan. Hän pomppasi pystyyn nyrkit ojossa, niistä ensimmäisen aloittaessa matkansa kohti Tarkastajan Ideniä. Nyrkki kuitenkin pysähtyi ilmaan. Torien sauva oli läpäissyt peikon ruumiin ennen kuin tämän kädet ehtivät häpäisemään makutaa kosketuksellaan. Torie itse ei kuitenkaan ollut sauvaa pitelemässä. Hän ei ollut kuitenkaan yrittänyt estää Delevaa, joka oli kaapannut salamannopeasti sauvan tämän käsistä ja iskenyt sen Inozyaan ennen kuin tämä oli ehtinyt suorittaa iskuaan.

    ”Sinä puhut liikaa”, Deleva yskäisi uupuneena Tarkastajalle, joka katsoi yllättyneenä vierestä, kun Deleva kiskaisi aseen väkivaltaisesti irti peikon kaatuvasta ruumiista. Vielä kuului viimeinen korahdus, ja niin viimeisenkin kolmikkoa jahdanneen metsästäjän elämä saapui päätökseensä. Deleva suoristi selkänsä, ojensi sauvan katsomatta takaisin Torien kouriin ja ryntäsi sitten Angienin ruumista yhä pitelevän Halawen tueksi.

    ”Mitä pirua sinä oikein teit”, Halawe irvisti Angien sylissään Tarkastajan tyhjän tuolin juurella. Toa olisi tahtonut konkreettisesti ravistella vastauksen ulos kal-toasta, mutta hänen polviaan vasten lepäävää hengetön haityttö esti häntä liikkumasta. Deleva ei ehtinyt miettimään vastaustaan loppuun. Kalien käskyä totellut toa astui syrjään, kun Rúcioron ruhtinas asteli Halawen viereen. Makuta tuijotti hetken epätoivon täyttämää miestä ja sitten hetken Angienin paljaita kasvoja, jossa naisen silmät toljottivat avonaisina ja kylminä kohti kartanon kattoa. Vailla henkeä, aivan kuten tuikkivat tähdetkin.

    ”Kelataan taaksepäin”, makuta julisti ja tarttui kasvoihinsa. Halawe ei voinut olla tuijottamatta näkyä, jonka Deleva oli taistelun aikana jo hetkellisesti todistanut. Idenin irrotessa Tarkastajan kasvoilta odotti Hammasratas todistavansa jotain ennennäkemätöntä. Oliko makutan todellinen muoto vain usvaa? Millaisen kosmisen kidan Cestainu paljastaisi naamion takaa? Toan omat odotukset olivat pääsyy sille, miksi naamion takaa paljastuvat kasvot olivat niin yllättävät: niissä nimittäin ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, ilmiselvää ampumahaavaa lukuunottamatta.

    Harmaat, väsyneet miehen kasvot muistuttivat lähinnä aivan tavallisesta toasta. Tarkastajan vanha Tryna, joka nyt lepäsi hänen valtaistuimellaan, oli ottanut suurimman osan tämän päähän kohdistuneesta ammuksesta vastaan. Reikä hänen vasemman silmänsä kohdalla oli huomattava, mutta vahinko ei ollut levinnyt paljoa sitä pidemmälle.

    Tarkastaja toimi nopeasti eikä antanut Angienin maata hengettömänä enää pidempään. Makuta asetti naamion takaisin selakhin kasvoille. Hailtiaa hoitamaan rientäneen kolmikon ympärille kerääntynyt Kal-kaarti kadotti sauvansa taas olemassaolemattomuuteen tehdäkseen kunniaa sanansaattajalle.

    Se hetki tuntui Halawen elämän pisimmältä, mutta lopulta veti Angien syvään henkeä niin lujaa, että hän välittömästi vääntäytyi kippuralle voimakkaan yskänkohtauksen verrytellessä hänen keuhkojaan. Hän ymmärsi olevansa todellinen vasta armaan toansa auttaessa häntä ylös.

    ”Mi- mitä… toimiko se? Missä… missä minä olen?”

    ”Takaisin valtaistuinsalissa”. Halawe vastasi huojentuneena.

    ”Entä… Cestainu… kuinka…”

    ”Jaloillani jälleen”, makuta vastasi. Angienin pää kääntyi aina jokaisen puhujan suuntaan. Hänellä kesti kiusallisen pitkään tajuta, ettei nähnyt mitään yksinkertaisesti naamion silmättömyyden takia.

    ”Se… se siis toimi! Iden toimii siis toiseenkin suuntaan… aivan upeaa! Kuinka… mutta… jos naamio on minun kasvoillani… kuinka sinä…”

    ”Sirpale minusta elää tässä kartanossa. Pysynen tolpillani vielä jonkin aikaa ilman naamiotakin.”

    Angien huokaisi helpotuksesta ja rojahti väsyneenä nojaamaan edelleen lattialla istuvaa Halawea vasten. Valtaisuimen portaalle istumaan rojahtanut Deleva tuijotteli Torien ohi salin lattialle levinnyttä veristä kaaosta. Metsästäjien tie oli päättynyt karmaisevalla tavalla, mutta toa ei paljoa sympatiaa tuntenut. Hän oli vain huojentunut, että he kaikki olivat vielä yhtenä kappaleena.

    Punaisen Kakaman ja Torien kapean, hopeisen Haun katseet kohtasivat hetkeksi. Kal-kaartin komentaja näytti kuin arvioivan Delevaa. Tämän tuijotuksen huomattuaan hopeinen soturi kuitenkin käänsi katseensa kasvottomaan mestariinsa, jonka ainoan ehjän silmän katse harhaili jo salista ulos.

    ”Tämä lieneisi erinomainen hetki juoda teetä, eikö sinustakin, Torie?”

    ”SINÄHÄN TIEDÄT, ETTÄ MINULLA EI OIKEASTI OLE EDES SUUTA, MESTARI, MUTTA KEITÄMME KYLLÄ PANNULLISEN, JOS SITÄ TOIVOT.”

    Tarkastaja nyökkäsi ja kaksitoista raskasta jalkaparia lähti marssimaan ulos valtaistuinsalista tarkoituksenaan keittää pannutolkulla parasta teetä, mitä kartanossa oltiin koskaan maisteltu. Sillä aikaa Deleva oli auttanut kaksi lattialla makoilevaa rakastavaista takaisin pystyyn. Toisiaan hiukan kiusallisesti tuijotteleva nelikko seurasi, kuinka kartanoon nyt sisälle puhaltava syystuuli sai Kuolonruoskan irronneiden käsien repeytyneen lihan väpättämään.

    Tai kaikki muut paitsi Angien, joka oli taistelun tuoksinassa kadottanut olkalaukkunsa.

    ”Onko… onko kellään minun oikeita kasvojani? Olisi… kiva nähdä jotain.”

    Valtaistuinsalin lattialle levinneistä ruumiista valui hitaasti koko lattian peittävä verien värien kuvottava sekamelska.

    ”Täällä on lähinnä… paljon verta. En tiedä, haluatko nähdä sitä”, Halawe vastasi ja toivoi, ettei joutuisi näkemään valtaistuinsalin verisateenkaarta enää koskaan.

    Cestainun olohuoneessa ei ollut vuosiin ollut elämää sillä tavalla. Pyöreän, puisen pöydän ääreen lysähtänyt kolmikko ryysti kukin suurien posliinisten kuppien sisältöä raukeana. Alas istuuntuminen oli muistuttanut heitä kaikkia siitä, miten väsyneitä he osasivatkaan olla. Angien ei edes nostanut kasvojaan kupista, kun Torie kahden muun Kalin kanssa tömisteli pöytään tarjoilemaan heille keksejä, jotka teen tavoin vaikuttivat aivan liian tuoreilta ollakseen peräisin kartanon sisältä.

    Oman naamionsa takaisin saaneen selakhin vieressä venyttelevä Halawe oli päätynyt tuijottelemaan jo tovin olohuoneen ikkunasta ulos, jossa meri oli viimein alkanut hieman rauhoittumaan. Delevan katse taas oli naulittuna huoneen potrettirivin viimeiseen hahmoon ja tämän keltaiseen naamioon. Kartanon vähäpuheinen ruhtinas ei ollut sanallaankaan vielä maininnut hänelle siitä, miksi hänen seinäänsä koristivat Umbran kasvot.

    Samainen makuta askelsi nyt viimein itsekin paikalle. Tämän kalmaiset kädet sovittelivat yhä Trynaa takaisin kasvoilleen. Raskas korina kaikui jossain makutan haarniskan sisällä niiltä paikkeilta, mistä Puhdistaja oli repinyt tämän rintakehän hajalle. Makuta nilkutti surkeasti. Tämän fyysinen kunto oli paljon huonompi kuin mitä oli sanoillaan antanut olettaa.

    ”Minä voisin maistaa pitkästä aikaa sitä kaikkein vanhinta, Ramel”, Tarkastaja tuumasi lähimpänä viinikaappia seisovalle Kalille. Kraata lipoi kieltään tämän Haun raosta, ja pian pöytään oli ilmestynyt neljä viinilasia ja pullollinen jotain, mitä kristallisaarilla ei oltu juotu sitten Sokean Jumalattaren päivien.

    Tarkastaja ei itse istunut ryhmän seuraksi. Sen sijaan hän asettui asemaansa nähden rentoon asentoon pöydän viereistä seinää vasten. Taulurivin alle asettunut makuta nosti punaviinillä täytetyn lasin lähelle naamiotaan, ja pieni määrä nestettä haihtui lasista ja leijaili jonnekin Tarkastajan syvyyksiin.

    Halawen silmät leiskuivat innosta viiniä maisteltuaan. Hänen tahtoaan aloittaa sen koostumuksen ääneen arviomista hillitsi ainoastaan Angienin omaan lasiinsa keskittyvä tuijotus, joka kieli, että haamumatkan jäljiltä selakhi ei ollut vielä valmis sisäistämään kylmiä nesteitä.

    Tarkastaja näytti oman ”siemaisunsa” jälkeen hieman vähemmän kasaan hajoavalta aivan kuin viini olisi sitonut tätä merkillisellä tavalla kokoon. Ramel ja Torie olivat vajonneet hiljaiseen keskusteluun olohuoneen toisessa päässä. Samaan aikaan käytävällä Sime kolmen muun kanssa kantoi ulos metsästäjien ruumiita – tai sitä, mitä niistä oli jäljellä. Skalpellin olemassaolosta ei ollut jäänyt muita todisteita kuin ympäri valtaistuinsalia levinneet teräaseet. Kuolonruoska sen sijaan jouduttiin kantamaan ulos aivan liian monessa palasessa.

    ”Juokaa, sankarit. Tee virkistää sisuksianne, viini mieltänne. Olette varmasti väsyneitä.”

    Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Havuinen, höyryävä juoma sai jopa selakhin hengen että kehon lämpiämään.

    ”Teillä lienee paljon kysymyksiä. Olette tulleet pitkän matkan… eikä minulla ole enää aikomuksia estää teitä löytämästä niihin vastauksia”, makuta myöntyi ja siemaisi uudestaan lasistaan. ”Olette ansainneet rehellisyyteni.”

    Deleva ei odottanut hetkeäkään enempää. Hänen katseensa oli harhaillut koko keskustelun ajan muotokuvarivissä Tarkastajan yläpuolella. Hän pamautti pöytään kysymyksistään suurimman.

    “Tämä Umbran kuva. Miksi sinulla on se?

    “Jos historia olisi mennyt miten toivoin, olisi hän saapunut kartanoon sijastasi”

    “Feterrat veivät hänet…” Deleva mutisi.

    “Osa minusta asuu Umbran sisällä. Pieni kraatani. Olen saanut ajoittain viestejä Mielen korpilta”, Cestainu myhäili hieman haikeasti. Makutan murentuneet suunnitelman kuoleman päihittämiseksi olivat toinen toistensa jälkeen osoittautuneet turhiksi.

    “Kraa oli sinun tekosiasi? Kraatako se on?” toa ähkäisi. ”Selittäisi Avra-Nuista…”

    Angien seurasi Delevan ja makutan keskustelua jokaisen teen siemaisun jälkeen hieman virkeämpänä. Viinilasi oli kuitenkin edelleen koskematon. Halawe oli pysäköinyt lasinsa pysyvästi naamionsa eteen voidakseen haistella sen sisältöä samalla, kun kuunteli keskustelua.

    “Avra-Nui oli vain harha-askel. Ei kukaan opettanut ajattelevalle kraatalle miten maailma toimii”, Tarkastaja jatkoi surumielisenä.

    “Mutta miksi teit sen?” Deleva kysyi. ”Se johti aika moneen kuolemaan!”

    “Kraatan piilottaminen Valotun sisään oli yritykseni voittaa kuolema. Saattaa pala varjoa niin lähelle aurinkoja kuin mahdollista. Vain yksi lukuisista epäonnistumisistani…”

    Tarkastaja oli laskenut viinilasinsa nyt hieman kauemmas kasvoistaan. Kukaan tämän kertomusta seuraavista ei huomannut vielä hiljalleen valuvaa hohdetta makutan sisuksissa.

    ”Lhekon piti olla ensimmäinen, mutta kuolemallaan hän loi uuden Valotun, ilman odotuksien ja legendojen täyttämisen luomaa varjoa. Kuin loispistiäinen, pistinkin palaseni Umbraan.”

    Deleva oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, ymmärsikö kaikkea, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä.

    “Umbran oli tarkoitus johtaa lapsiani. Valottujen potentiaali henkimaailmassa on valtava. Hän olisi ollut täydellinen. Unet, jotka hänelle lahjoitin oli tarkoitettu valmistelemaan hänet, mutta ne eivät koskaan saavuttaneet häntä. ”

    “No minäkin olen tainnut nähdä niitä elohopeaunia”, Deleva mietti ääneen. ”Vai että Umbran piti olla se suuri sankari? Ja Nurukankin paljastui joksikin paljon tärkeämmäksi. Piru vie, tein pitkän matkan kotiin vain kuullakseni, että se oli jonkun muun kohtalo. Kyllä minullakin täytyy olla jokin tarkoitus!”

    Delevan vuodatus olisi nostanut hymyn Tarkastajan kasvoille, jos Tryna olisi siihen kyennyt.

    “Olin tyrmätä sinut ennen kuin osoitit rohkeutesi valtaistuinsalissa. Kaleista kokoon parsittu loistaa Valotun voimalla. Epätäydellinen metamorfoosisi on tehnyt sinusta eheän… nuvan. Sieluttomat tarvitsevat johtajan ja nyt olen vakuuttunut siitä, että se on sinun tiesi.”

    “Hyvä, että olet sentään rehellinen. Olen saanut tarpeekseni kiertoilmaisuista ja salailusta”, Deleva vastasi, mutta oli samalla imarrellultu makutan mielenmuutoksesta. “Sanasi ja kalisi rohkaisivat minua kun olen vuosikaudet pitänyt itseäni vain kammottavana luonnonoikkuna. Luulin, että Kalit olivat vain näitä sairaita kokeita…”

    Deleva vilkaisi sivummalla vartioivaa Torieta ja tämän haarniskatovereita. ”Mutta ehkä tämä voi olla siunauskin. Tahdon vain tuntea itseni kokonaiseksi, enemmän kuin osieni summaksi. Että minulla olisikin jokin tarkoitus, joka ei ole muiden sotkujen siivoaminen….”
    Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän hymyili – oikeasti, eikä vain näyttääkseen.

    ”Mutta hetkinen”, Angien sai suunsa auki karkoitettuaan teellä tarpeeksi kalmakylmyydestä. ”Sieluttomat tarvitsevat johtajan. Mutta kyllähän he… näyttävät ja kuulostavat olevan ihan… elossa?”

    Keskustelua hiljaa seurannut Torie ei ollut irroittanut katsettaan kertaakaan Delevasta tai tämän rujosti kasatusta olemuksesta. Hän ei avannut suutaan edes Angienin suoraan häneen viitanneen kommentin perästä.

    “Kerran kuollutta ei tuoda takaisin kokonaisena. Heidän sidoksensa tähän maailmaan on lahjani varassa. Kuten Umbrassakin, palanen minua pitää heidät keskuudessamme.”

    ”Minä pohdinkin, mikä niiden salaisuus oli”, Angien myönsi. ”Miksi he tuntuvat niin erilaisilta kuin ne, jotka uinuvat Metru Nuilla.”

    “Ficuksen rujo yritys tuoda kuolleet takaisin oli heikko. Ei sieluja sidota toisiinsa voimalla. Eikä henkeä ankkuroida sotisopaan ilman sielun suostumusta.”

    Tarkastajan lähes sylkäisi Ficuksen nimen. Katse Trynan takana vilkaisi kohti hiljaista Kal-kaartin komentajaa.

    ”Vuosia kestänyt tutkimustyö Ficuksen selän takana oli avain todellisen Kalin takomiseksi. Vuosia minä varjostin häntä Onu-Metrussa. Hänen vanhoista piirustuksista jäljelle jäi vain kasvot, joiden merkityksen Puhdistajakin ymmärsi. Kahdentoista Haun katse suojelemaan maailmaa, mutta nyt meidän käsissämme, ilman Ficuksen sairaaksi mädäntynyttä visiota.

    ”MINUN VELVOLLISUUTTANI EI OLTU VIELÄ TÄYTETTY”, Torien Haun takaa lausuttiin itsevarmasti. ”NIIN KAUAN KUN METRU NUIN HAAMUT JATKAVAT MAAILMAN RUNTELEMISTA, JATKAN MINÄ TAISTELUA. CESTAINUN NIMEEN.”

    ”Kuulostaa siltä, että olet muuttanut mieltäsi luovuttamisen suhteen”, Deleva huomioi. Angien oli ehtinyt jakamaan tärkeimmät palaset Tarkastajan tuonelassa jakamasta tarinasta. Ja vaikka kummallakaan toista ei ollut järin paljoa aikaa sisäistää, mitä Puhdistajan ajama tuomio todella tarkoitti, oli Angienin epätyypillisen järkkynyt äänensävy kertonut kaiken sen vakavuudesta.

    “Älä sekoita toivettani jatkaa taistelua todelliseen toivoon, Deleva. En lue mahdollisuuksianne pysäyttää Puhdistajaa todellisiksi… mutta teidän järkkymättömyytenne tänään todisti minulle, että minun tehtäväni ei ole kieltää teitä yrittämästä.”

    Pöydässä istuva kolmikko vilkuili toisiaan. Halawella ja Angienilla oli vielä vaikeuksia sisäistää sitä syklien runtelemaa todellisuutta, johon he olivat tiedon kiroamana astumassa. Kuollettavan kivun ja sielua silpovan tuskan läpi itsensä Rúcioroon kahlannut Deleva ei kuitenkaan tarvinnut enempää vakuutteluja. Hän tiesi jo, mitä tehdä.

    ”VALTAISTUINSALISSA, HÄN ON OSOITTANUT SIELUNSA JÄRKKYMÄTTÖMYYDEN, CESTAINU.”, Torie lisäsi kääntäen katseensa viimein Delevasta mestariinsa. ”HÄN EI OLE VALOTTU… MUTTA MINÄ SEURAISIN HÄNTÄ.”

    Tarkastajan katseesta ei voinut päätellä, mitä tämä mietti, mutta hiljaisuus kertoi, että hän harkitsi sanojaan tarkkaan.

    “Mielesi on lujaa tekoa, Toa Deleva. Lapseni voivat tehdä paljon, kun sinä johdat heitä. Myös plasma valaisee pimeydessä.”

    Cestainun ajatukset vierailivat Lhekossa ja Metru Nuissa. Siitä oli ikuisuuksia. Oli kuin eilinen päivä siitä kun Makuta ja Valottu katselivat yhdessä, kuinka Legendojen kaupunki valui kaaokseen ja sotaan. Mutta heidän lapsensa ei koskaan tullut kotiin. Lhekon valon polte lämmitti kuitenkin makutan mieltä viinin toverina.

    “Kun joskus tapaan Umbran, kerron hänelle kaiken tämän. Lupaan sen”, Deleva rikkoi pienen hiljaisuuden kaksikon väliltä. ”Nurukan lupasi etsiä tietoja ZMA:sta, mutta ehkä minun pitää mennä hänen avukseen jatkamaan etsintöjä.”

    “Umbra on edelleen elossa, sen verran Kraa osaa minulle kertoa. Mutta yhteyttämme on häiritty. Se ei ole entisensä.”

    “Tätäkö Svarle tarkoitti Nuvalla?” Deleva kysyi lopulta. ”Uudestisyntyä niin fyysisesti ja henkisesti ja saada siten uuden Kohtalon?.”

    “Kuulostat niin toalta. En sano Kohtalon kirouksesta sanaakaan, mutta toden totta sinun ja Umbran tarkoitukset menivät ristiin. Jos sitä voi enää tarkoitukseksi sanoa, kun väärä mies oikeassa paikassa täyttää toisen roolin ja tekee siitä omansa. Nyt tiedän, että lopulta sinä, Deleva, olet oikea mies oikeassa paikassa.”

    Plasman toan kasvoilla vieraillut spontaani virnistys katosi nopeasti, kun Tarkastajan haarniskasta irtosi palanen kuvottavan rusahduksen saattelemana. Torie reagoi välittömästi ja riensi mestarinsa rinnalle. Revennyttä kappaletta seurasi vana paksua, magentaa nestettä, joka näytti aluksi siltä kuin se olisi yrittänyt paeta ylöspäin Cestainun ruumiista siinä kuitenkaan onnistumatta.

    Sanaakaan sanomatta makuta paiskasi kätensä vanhalle vammalleen ja seurasi, kuinka massaa tihkui lisää hänen sormiensa välistä. Trynakatse nousi pöydän ääressä istuvien sankarien huolestuneisiin ilmeisiin.

    ”Draakin roistojen tekemä vahinko näyttää olevan laajempaa kuin luulin. Minun olemassoloni täällä on sidottu kotiini… ja näyttää että molempien aika alkaa olla lopussa.”

    Halawe puristi lujaa Angienin olkapäätä, kun selakhi säpsähti pystyyn Tarkastajan vammasta. Jalat entistäkin pahemmin laahaten Cestainu laski lasinsa pöydälle ja lähti astelemaan Torien avustamana olohuoneen ovelle.

    ”Tahtoisin kutsua teidät mukaani rannalle hetkeksi. Tuulahdus raikasta meri-ilmaa tekisi varmasti hyvää, eikö vain?”

    Nilkuttava makuta ja tätä kainalosta käsin taluttava Kal eivät jääneet odottamaan kolmikon reaktioita, vaan jatkoivat hitaasti matkaansa kartanon käytäville. Deleva ja Halawe eivät sen enempää pyyntöä miettineet, vaan nousivat pöydästä ja lähtivät näiden perään, kunnes Halawe kääntyi kannoillaan huomatakseen, että sivummalle ripustettua laukkuaan vilkuileva Angien ei ollut vielä liikuttanut evääkään.

    ”Minä… tahtoisin tehdä vielä yhden asian. Menkää edeltä, tulen aivan kohta perästä.”

    ”Jos sinulle tapahtuu jotain”, Halawe aloitti vastalauseensa, mutta väkinäisen hymyn kasvoilleen nostattanut selakhi keskeytti hänet välittömästi.

    ”Yhdentoista Kal-soturin kanssa samassa kartanossa? Kaikki on hyvin, tarvitsen vain… pienen hetken.”

    Pari jakoi pitkän katseen, jonka päätteeksi Halawe kunnioitti pyyntöä ja lähti harppomaan Delevan tömisevien askeleiden perään jättäen Angienin yksin olohuoneeseen henkilökuvien tuijottavien katseiden alle. Vasta nyt Angien huomasi ilmiselvät siveltimenvedot potrettien pinnassa. Tarkastaja oli mitä luultavimmin maalannut ne itse.

    Hailla oli hoppu. Jos kartano kaatuisi Cestainun mukana, tämä olisi viimeinen mahdollisuus käydä toisella puolella.

    Tie valtaistuinsaliin oli tällä kertaa nopea. Suuri osa ovista oli jätetty auki, eikä suunnastakaan voinut erehtyä – piti vain seurata tuhkan ja kalman löyhkää, niin löysi kartanon syvimmän nopeasti.

    Selakhi vilkaisi valtaistuinsalin verisateenkaarta inhoten ja yritti löytää nurkan Tarkastajan taivaan alta, joka ei ollut täynnä odinalaisaivoja. Vaikka kyse oli jo neljännestä tuonelanmatkasta, Angien tunsi silti sykkeensä kohoavan katsoessaan sokea kanohia, mutta siitä huolimatta painoi naamion kasvoilleen ja sukelsi vielä viimeisen kerran toiselle puolelle.

    Curuvarin ilme oli kuin hän olisi nähnyt haamun. Tai siis ainoan tuonelan asian, joka ei ollut. Kaapuveikko säpsähti niin lujaa, että tämä miltei lennätti itsensä laiturilta kosmokseen. Hän ei edes halunnut ajatella, mitä siitä olisi seurannut. Papin eteen ilmestyneessä selakhissa oli niin valtavasti värejä, että hänen vanhoilla silmillään kesti taas hetki tottua näkyyn.

    ”Täällä taas, huomaan. Cestainulla tuntuu kestävän. Toivottavasti hän ei liikaa taas ihastunut tosimaailmaan”, Curuvar ähkäisi.

    ”Hän taitaa olla siellä vain vierailemassa”, Angien vastasi.

    ”Niin, niinpä tietenkin”, Curuvar vastasi ja raapi kallonaamionsa leukaa kuin siitä olisi ollut apua kummituskutinaan. ”Jätitkö jotain jälkeesi, vai mistä hoppu?”

    ”Joo, unohdin laukkuni”, toinen naurahti. ”Miten tänne edes voisi jättää jotain asioita? Äh, olisipa enemmän aikaa takertua tällaisiin metafyysisiin kysymyksiin. Aika alkaa olla loppu. Onko… Jumalatar vielä linnalla?”

    ”Itkisi siellä varmaan silmiä päästään, jos hänellä sellaiset olisi. Etköhän löydä hänet sieltä, minne hänet jätimme”, pappa puhisi kuin Jumalattaren ahdinko olisi ollut hänestä jotenkin hauskaa.

    Angien nyökkäsi. ”Haluan käydä hänen luonaan vielä”, hän selvensi ja otti askeleen kohti linnaa. Hetken harkinta sai hänet kuitenkin pysähtymään.
    ”Emme varmaan näe… pitkään aikaan. Ainakaan toivottavasti”, hän naurahti vaitonaisesti. ”Joten… kiitos avusta. Olit aika hyvä opas… ja paljon mukavampi kuin mitä historiankirjoissa.” Hän ojensi aavekätensä muinaispappia kohti.

    ”Onnea matkaan, Angien – Cestainun luotettu. Minäkin toivon, että aikasi tosimaailmassa jatkuu vielä pitkään, kun siitä niin kovasti olet valmis kamppailemaan.”

    Curuvar tarttui Angienin käteen ja puristi tälle hyvästit. Tämän ääni oli vilpitön ja toiveet todelliset.

    Hailtioista elävämpi kääntyi ja lähti juoksujalkaa kohti Cestainun linnaa. Astraalimaailmasta käsin ei voinut tietää, oliko Tarkastaja vielä voimissaan, mutta Angien yritti olla ajattelematta asiaa. Tälläkään kertaa hän ei ehtinyt jäädä tutkimaan taikalinnan maalausrivistöjä, vaan kiirehti niiden ohi portille, jonka takaa kuuli surullisen tutun vaikerruksen. Portti aukesi kuin näkymättömien käsien työntämänä hänen edellään.

    Valkea selakhi istui hiljaa seinän vieressä edelleen surulliseksi sykkyräksi käpertyneenä. Vaikka hänellä olisi ollut silmät, hän olisi tuskin niitä nostanut.

    ”Hei”, Angien sanoi hiljaa. ”Tuota, minä taas.”

    Sokean Jumalattaren katse liikkui kuin liikkuikin. Helmenvalkean mekkonsa polvista päänsä nostava nainen ei ollut uskoa, että ulkomaailman asukki oli tullut takaisin. Ja vieläpä tällä kertaa ilman Curuvaria ja tämän pistäviä sanoja.

    ”Hei…”

    Angien katsoi Sokeaa hetken ja päätti sitten itsekin istahtaa maahan tämän viereen.

    ”Cestainu kertoi minulle jotakin siitä, mitä yritit”, hän sanoi hiljaa. ”En… en oikeastaan tiedä, miksi tulin. Minusta tuntui vain siltä, että jonkun meistä elävistä piti… ja minä nyt vain satuin olemaan ainoa salskea joka tänne vielä ehti.”

    Sokea katsoi Angienia suu mutrussa. Elävän selakhin sanat eivät auttaneet häntä lainkaan ymmärtämään, minkä vuoksi he edes keskustelivat. Se ei Jumalatarta kuitenkaan haitannut, ainoastaan kummastutti. Siitä oli ikuisuuksia, kun kukaan oli tahtonut puhua hänelle.

    ”Aika on taas lopussa, eikö olekin? Ainahan se on… ainahan se aika…”

    ”Niin se taitaa olla”, selakhi vastasi ja katsoi merensinistä taivasta. ”Cestainu kävi… meidän puolellamme. Vaikka se taitaakin koitua hänen kohtalokseen. En olisi odottanut, mutta itse Selakhian makutalla lopulta oli kuin olikin sydän.”

    ”Vaikka se häneltä jo kerran varastettiin”, Sokea hymähti miltei tyytyväisenä. ”Hänellä oli aina suuret ideat… olen iloinen, että hänen sydämensä vastasi niitä, vaikka se niin kovin vuotaakin.”

    ”Niin oli sinullakin”, Angien vastasi hiljaa. ”Halusin kai vain muistuttaa sinua siitä. Mitä tahansa teitkin katuaksesi sitä lopun ikuisuuden… me muistamme vain suuret ideasi. Minä en oikein koskaan ollut kovin uskonnollinen – mikä on huvittavaa, kun ottaa huomioon, että tässä minä istun puhumassa kanssasi – mutta Sokea Jumalatar inspiroi silti minuakin.”

    Angienilla keski hetki saada sanansa kasaan. Selakhi-filosofiaan meneminen itse sen aloittaneen naisen kanssa ei tehnyt hänestä varsinaisesti itsevarmaa.

    ”Särkynyttä kristallia ei ehkä koskaan saa ehjäksi, mutta miksi täytyisi? Lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi, eikä sen hohde ole vähentynyt lainkaan”, hän lausui soljuvammin kuin odotti. ”Sinä sen meille opetit… että rikki meneminenkään ei estä eteenpäin yrittämistä. Että sekin voi olla kaunista. En tiedä, lohduttaako se sinua lainkaan, olet varmaan ehtinyt ajatella nämä läpi aika monta kertaa… mutta kun näin, miten surullinen olit… noh, nuo sanat kävivät mielessäni.”

    ”En… en minä sitä ihan niin sanonut”, valkea selakhi mutisi, mutta Angieniltakaan ei jäänyt huomaamatta, että Jumalattaren suunpielet olivat kääntyneet hieman ylöspäin.
    ”Mutta… sanoma näyttää selvinneen ajasta… kiitos, kuka lienetkin.”

    Heistä nuorempikin virnisti. ”Anteeksi, unohdin ihan… olen Angien. Hauska tutustua.”

    ”Bianca”, vanhempi lopulta vastasi. ”Se yksityiskohta on tainnut hieman unohtua…”

    ”Niin se on”, elävä vastasi. ”Mutta mitä me nimillä, kun muistamme ajatuksesi.”

    Vieno, ylöspäin suuntautuva kare Ideneistä vanhemmalla kääntyi jo miltei hymyksi. Niin kääntyi myös katse, joka oli laahannut yksinomaan maassa jo ties kuinka loputtomalta tuntuvan ajan. Eihän tuonelassa paljoa nähtävää ollut taivaalle katsomalla, mutta veden synkkyyden vellonta ja siellä täällä uiskentelevat merenelävät tuntuivat silti olevan juuri nyt… näkemisen arvoisia.

    Rehottavan metsän halki tarpominen oli osoittautunut tulomatkaa työläämmäksi. Tovin talsimisen jälkeen Tarkastajan askeleet olivat käyneet niin hauraiksi, että Deleva oli ottanut johdon sekalaisesta seurakunnasta ja raivasi nyt joukon kärjessä tietä tämän perässä laahustaville.

    Halawe kulki joukon perällä ja teki kaikkensa pitääkseen Tarkastajan haamumetallista koostuvat jalkanivelet kasassa. Torie oli kartanon kaleista ainoa, joka oli lähtenyt mestarinsa mukaan kannatellen tätä koko ajan kädestä pitäen.

    Kartanon sisäpihalta saaren toisen puolen rannalle viettävä polku alkoi kuitenkin viimein tulla päätökseensä. Yön pimeydessä talsineen ryhmän katseet osuivat välittömästi edessä siintävän rannan ainoaan rakennelmaan: parempia päiviä nähneeseen, mutta silti kasassa pysyneeseen laituriin.

    Tarkastaja irroittautui Torien otteesta kalin vastalauseista huolimatta. Halawe ei kuitenkaan uskaltanut lopettaa hiljaista työskentelyään, kun makuta asteli hitaasti laiturilleen katse naulittuna kohti taivaankantta. Cestainun harras hetki ei keskeytynyt edes siihen, kun ryhmän takaa kuului pensaita kahistelevia kevyitä juoksuaskeleita. Nelikon tietä metsän läpi ei ollut vaikea seurata.

    Deleva, Torie, Halawe ja polviinsa nojaava, maata henkeään haukkoen tuijottava Angien katsoivat, miten Tarkastaja asteli hitaasti laiturin päähän. Taivaalla hohtava Initoi heijastui makutan ainoasta ehjästä silmästä, kun tämä viimein kääntyi takaisin häntä tapaamaan tulleiden puoleen.

    ”Punaisen pirulaisen paisteesta huolimatta… maailmamme kansi on aina ollut… kaunis.”

    Cestainun katse kiersi jokaisen häntä todistamaan tulleen kasvot. Magenta massa valui jo noroina tämän rintakehän vammasta värjäten hitaasti lautoja hänen jalkojensa alla.

    ”Valhetta tai ei, sen kuuluu loistaa. Sen paikka on suojata meitä kosmoksen kylmältä. Ilman sitä… toivo kuolee.”

    Merellä alkuyöstä puhaltanut myrsky oli tyyntynyt täysin. Tarkastajan takana aukeavan meren pinta oli kuin peili. Siitä heijastuva tähtitaivas väreili vain sieltä täältä, missä itäisen sakaran merenelävät välillä kävivät pinnalla vierailemassa.

    ”Mutta se toivo elää vielä teissä. Minä ymmärrän sen nyt. Ymmärrän, että minun olisi pitänyt jatkaa työtäni.”

    Makutan sisältä valuvan aineen tiputus alkoi pitämään ääntä, kun pisarat osuivat hänen alleen syntyneeseen pieneen lammikkoon. Torien hopeiset nyrkit olivat puristuneet tiukasti kiinni. Angienin ja Halawen kädet olivat sillä aikaa löytäneet toisensa.

    Laiturilla seisovan Cestainun ja rannalla seisovan nelikon katseet kääntyivät horisonttiin, kun siellä välähti. Jossain idässä – ei välttämättä edes hirveän kaukana – nousi patsas materiaa kohti taivasta. Se ei päästänyt vielä ääntä, mutta se sai vedenpinnan väreilemään tarpeeksi, että siitä heijastuva tähtitaivas särkyi tunnistamattomaksi.

    ”Kahdestoista lapsi on aloittanut taistelunsa…”, makuta lausui, kun valopatsas jatkoi hetken vielä kirkastumistaan ennen vääjäämätöntä himmenemistään. Koko horisontin hetkeksi värjännyt välähdys oli vasta vaivoin ehtinyt kadota, kun sen perästä kaikuva jyrähdys viimein tavoitti rannalla seisovat.

    ”Teidän tulisi jatkaa matkaanne, sankarit. Otittehan matkaanne Nizin viimeiset sanat?”

    Angien taputti olkalaukkuaan ja vielä varmisti, että kaikki oli mukana. Tarkastaja nyökkäsi tyytyväisenä.

    Kenraali Xen tarvitsee ne, jos tahdotte kamppailla tuomiota vastaan.”

    Vahkitytön nimen mainittuaan makuta tarttui taas kasvoihinsa ja riisui ne. Hän käänsi Trynan rikkinäisen katseen kohti todellisia kasvojaan ja huokaisi syvään. Sitten hänen otteensa lipesi ja naamio putosi laiturin reunalle pysyen kuitenkin juuri ja juuri sen puolella välttäen mereen katoamisen. Torie oli jo taas rientämässä hauraan mestarinsa luokse, mutta pystyyn nostettu käsi viesti tälle, ettei häneen tullut nyt koskea.

    ”Voitte myös kertoa hänelle, että kaipaan syvästi pitkiä keskusteluhetkiämme. Jos olisin saanut nähdä vielä yhden paikan, se olisi ollut se kolkko kellari Onu-Metrussa…”

    Deleva hymähti ääneen. Yksi vihasi sitä kellaria koko olemuksellaan, toinen kaipasi sinne takaisin. Omaa kantaansa hän ei ollut vielä päättänyt. Sen aika tulisi myöhemmin.

    ”Menneisyys on kuollut. Jäljellä on vain se kohtalo, jonka itsellenne rakennatte. Minun on aika viedä vanhat mysteerit mukanani siihen hautaan, mihin ne kuuluvat.”

    Halawe parkaisi ääneen, kun Tarkastajan vasen jalka pirstoutui kappaleiksi. Hänen otteensa ei ei edes ollut herpaantunut, mutta jokin makutan olemassaolossa oli vain päättänyt lakata. Samaan tapaan kuin metsästäjien isku oli pirstonut hänen salinsa seinän, hajosi nyt myös hänen raajansa. Yhden polven ja kahden käden varaan romahtanut Cestainu ei enää tohtinut estää Torieta pidempään. Yhdessä kal-kaksikko nosti makutan istumaan laiturin reunalle jäljelle jäänyt jalka meren nielemänä.

    ”Toivottavasti Umbralla on kaikki hyvin”, Cestainu haikaili. Myös hänen äänensä säröili. Angien ojensi laukkunsa Halawen tyhjiin kouriin ja kiiruhti istumaan Tarkastajan viereen. Vesi oli kylmää, mutta sillä ei tuntunut nyt olevan väliä. Normaalisti selakhi olisi varmasti myös pohtinut ääneen taivaanrannassa näkyvien välähdyksien merkitystä, mutta sekin tuntui turhalta. Makuta käänsi leveästi hymyilevän katseensa vierelleen istuneeseen tyttöön ja nyökkäsi.

    ”Kiitos”, Cestainu lausui. Sitten hän käänsi katseensa takanaan seisovaan Delevaan, jonka Kakama katsoi murheen murtamana takaisin. ”Teille kaikille… että sain onnistua edes kerran.”

    Kun makutan katse kääntyi takaisin kohti horisonttia ja todellisen maailman vielä ehjää taivasta, oli valo tämän ainoasta eheästä silmästä jo sammunut. Angien huomasi sen heti, mutta ei sanonut mitään. Tovin he vain istuivat hiljaa kasvot osoitettuna kohti maailman kattoa. Delevan, Halawen ja Torien katseet seurasivat esimerkkiä. Hiljaisen hetken rikkoi lopulta merilinnun rääkäisy jossain läheisellä luodolla. Kun Angien seuraavan kerran käänsi katseensa kohti tovereitaan, oli näitä jo monin verroin enemmän.

    Torien takana, metsän siimeksestä, tuijotti yksitoista uutta silmäparia. Puiden väleistä rannalle marssivat loputkin Tarkastajan lapsista. Kaksi heistä astui päällikkönsä rinnalle sanaakaan sanomatta. He olivat tulleet hakemaan isänsä kotiin.

    Laiturille astuttuaan kolme hopeista soturia nostivat yhdessä sen, mitä Cestainusta oli jäänyt jäljelle. Muodostelmaan rannalle asettuneet kalit nostivat Rúcuoron ruhtinaan juhlavasti niin korkealle kuin vain pystyivät ja lähtivät kävelemään rantahietikkoon. Askeleet olivat hitaita mutta määrätietoisia. Laiturilla seisova kolmikko seurasi, kuinka kaikki kaksitoista valtaistuinsalin vartijaa asettui veden reunalle valmiina astumaan sen kylmään syleilyyn. Tarkastajaa hartioiden kohdalta kannatteleva Torie käänsi kuitenkin vielä kerran katseensa Delevaan.

    ”KUN TARVITSETTE MEITÄ, ME VASTAAMME KUTSUUN, SADANPÄÄMIES DELEVA.”

    ”Minne… minne te olette menossa?” uuden viran ansainnut plasmasankari ihmetteli. Kraata Torien suojeluksen naamion takana maiskutteli hetken ennen vastaamista.

    ”ETSIMÄÄN SISKOMME JA VELJEMME. ILMAN ISÄÄ MEILLÄ EI OLE MUUTA PERHETTÄ… JA HÄNEN RUUMIINSA ANSAITSEE PAIKAN MEREN ÄIDIN HOIVISTA.”

    Kun Torie sen jälkeen nyökkäsi, nyökkäsivät yksitoista muutakin. Tarkastaja harteillaan kuolleiden saattokulkue otti suunnakseen sen viimeisen paikan, jota heidän isänsä ei työstään huolimatta ollut koskaan kutsunut kodikseen. Angienin, Delevan ja Halawen katseet seurasivat, kuinka mereen kylmästi astelevat kalit upposivat sentti sentiltä syvemmälle. Rantavesi kuitenkin syveni nopeasti ja pian vesi viimein nielaisi loput niin makutasta kuin tämän viimeiseen asti palvelleista lapsistaankin.

    Hiljaisuus laskeutui. Henkiä oli Rúciorossa jälleen läsnä ainoastaan kolme.

    Kolmetoista hahmoa hetki sitten nielaissut meri oli taas tyyni. Tähtitaivas heijastui sen pinnasta aivan kuten se teki Tarkastajan tuonelassakin. Yksi asia oli kuitenkin muuttunut, eikä kummankaan maailman olennoista yksikään ollut todistamassa sitä, kuinka taivas valtaistuinsalin katossa oli pimentynyt. Ainoa suora polku maailmojen välillä oli kadonnut sen luojan mukana. Ja niin ylös taivasta katsova kolmikko kuin alaspäin sitä tuonelassa tuijottava Curuvarkin sanoivat jäähyväisensä Cestainu Kuolemattomalle, jonka nimen ironia oli juuri kasvanut siihen vuotaneen surun mukana.

    Laitureista ehjemmällä seisova pappismies havahtui lopulta kevyisiin askeliin, joiden lähde oli helmenvalkea nainen, joka ei ollut jaloitellut aikoihin.

    ”Sinun ei kuuluisi olla täällä”, Curuvar, se ehdottomasti ensimmäinen, ähkäisi. Sokean Jumalattaren askeleissa oli kuitenkin enemmän itsevarmuutta kuin aikoihin. Angienin sanat kaikuivat yhä hänen mielessään. Pian sinisen selakhin poistumisen jälkeen portit hänen selkänsä takaa olivat viimein auenneet häntä varten. Valkoinen oli kuitenkin jo osannut arvata, mistä se oli johtunut. Hän ei ollut odottanutkaan tapaavansa Cestainua enää.

    ”Hän ei taida olla tulossa takaisin…”

    Eikä Curuvarkaan tohtinut enää karkottaa niin kauan kyyneleitä vuodattanutta vanhaa ystäväänsä. Hän oli saanut omin silmin todistaa sen, minkä Jumalatar vasta nyt näki laiturilta avautuvassa kosmoksessa. Siinä, missä taivaan kuun sirpit olivat vielä hetki sitten hohtaneet, oli nyt jotain uutta. Väri, jota tuonelassa ei oltu aikaisemmin todistettu. Initoin punainen loiste hohkasi nyt Curuvarin ja Biancan meressä, aivan kuten se hohti Angienin, Delevan ja Halawen taivaallakin.

    Ja niin se hohti myös Valotun yllä. Valotun, jonka sisällä korppi heräsi viimein isänsä poismenoon. Sen rääkäisyä seurasi yksi ainoa kunnian kyynel Cestainulle.

    Sillä joitain asioita ei edes kuoleman makuta pystynyt nujertamaan.

    Mutta kaukaa saapuneet sankarit jatkaisivat työtä kuin kohtaloa ei olisi koskaan ollutkaan.

    Aamu sarasti, mutta Deleva ei ehtisi vieläkään unien maille. Viimeisen pimeän tunnin hän oli käyttänyt Inozyan torpedoveneen varastotilan tutkimiseen. Muonaa ja aseistusta löytyi pienen sotilasosaston tarpeiksi, ja suurin osa aluksen aseistakin oli ladattu ja käyttövalmiudessa. Odinalaiset olivat selvästi odottaneet pikaista kotiinpaluuta.

    Halawe ja Angien torkkuivat toisiinsa nojaten veneen kannella. Deleva ei ollut tohtinut herättää kumpaakaan. Hän otti ilolla vastaan pienen hetken ainoastaan omien ajatustensa kanssa. Torien jäähyvästiksi lausumia sanoja päässään pyöritellen hän käynnisti veneen moottorit, mutta kääntyi vielä aluksen perällä tarkistamassa, että koneistot olivat kunnossa.

    Moottorien jyrähdykseen herännyt kaksikko hieroi tovin väsyneitä silmiään, ennen kuin nousivat seuraamaan horisontista kohoavia kaksoisaurinkoja. Kumpikaan ei tuntenut oloaan virkeäksi. Angien oli ennen torkahtamistaan ehtinyt mainita ääneenkin, kuinka kuolleena oleminen ei ollut tuntunut lainkaan levolliselta.

    Kirotun kartanon ja Odinan lähivesien taakse jättäminen sen sijaan tuntui heistä suunnattoman levolliselta.

    Juuri ennen kuin plasman toa olisi kääntänyt kaasua nosti Angien kätensä pystyyn merkiksi pysäyttää. Deleva elehti lasin läpi takaisin kummastuneena, johon Halawe osasi vastata vain kohauttamalla olkapäitään. Selakhi osoitti horisonttiin, ja toatkin huomasivat sieltä lähestyvän keltaisen pisteen.

    Kolmikko seurasi, kuinka se tasaisesti lähestyi heitä. Deleva puristi kourassaan Ruinaajan henkilökohtaisista tavaroista löytynyttä sädesalkoa siltä varalta, että heitä lähestyvä paatti sisälsi lisää odinalaisia agentteja. Hän kuitenkin laski sen näkyvistä nopeasti huomatessaan, mikä heitä todellisuudessa lähestyi.

    Keltaista kumivenettä souti yksinäinen, pitkä hahmo. Hattupäisellä otuksella oli päällään merkillinen, puoliksi trenssitakkia ja puoliksi haalaria muistuttava asuste ja tämä meloi eteenpäin heltymättömällä tahdilla, täydellisessä rytmissä.

    ”HOOII!” Angien nosti kätensä suunsa ympärille ja yritti kiinnittää kummallisen veneilijän huomion. ”VOIMMEKO JOTENKIN AUTTAA?”

    Hahmo lopetti melomisen ja antoi kumiveneen lipua rauhassa lähemmäksi kolmikon venettä. Punaiset, pyöreät silmät toljottivat ylöspäin sankareiden rautaista menopeliä. Hahmo oli viimein tarpeeksi lähellä vastatakseen tälle apua tarjonneelle selakhille.

    ”OLEN TULLUT KERTOMAAN TUHOUTUMATTOMALLE MIEHELLE, ETTÄ JOKU AIKOO TAPPAA HÄNET.”

    Kolmikko vilkuili toisiaan pöllämystyneenä. Angien vilkaisi takanaan siintävää kartanoa ja käänsi sitten katseensa takaisin kumiveneen kummalliseen kapteeniin.

    ”Öh… hän tuhoutui juuri.”

    Punaiset silmät toljottivan Angienia värähätämättä.

    ”AI. SELVÄ.”

    Sen lausuttuaan Yksityisetsivä kääntyi veneessään epäkäytännöllisesti satakahdeksankymmentä astetta, tarttui uudestaan airoihinsa ja alkoi hurjalla tahdilla melomaan takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Angien toljotti horisonttiin kiitävää otusta suu auki kuin olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta ei tiennyt itsekään, mitä. Halawe sen sijaan näytti lähinnä huvittuneelta.

    ”Olisiko pitänyt tarjota kyytiä?”

    Deleva pudisti päätään sen enempää asiaa miettimättä ja tarttui vihdoin kaasuun. Yhä tasaisesti kehräävät moottorit alkoivat karjumaan karhuhain tavoin, kun metsästäjien uusiokäyttöön päässyt torpedovene lähti uhmaamaan syistä aallokkoa. Tuuli oli taas alkanut voimistumaan. Tuleva päivä näytti pilviseltä. Viileästä lämpötilasta saattoi päätellä, että alkava talvi lähestyi myös Rúcioroa.

    Saaren rantavesi velloi vielä pitkään veneen aiheuttamista väreilyistä. Viimeisienkin sielujen poistuttua kuolleiden saarelta palasi kartanon ylle taas se sama hiljaisuus, missä se oli jatkanut olemassaoloaan tätä ennenkin. Kurpitsamaa hiljeni. Laituri hiljeni. Pimeä valtaisuinsali hiljeni.

    Kannella tyrskyistä hieman sivummalle siirtynyt selakhi näperteli käsissään Trynaa, jonka hän oli napannut laiturilta mukaansa. Kalit olivat haudanneet isänsä mereen ilman sitä, ja selakhista oli tuntunut väärältä vain jättää kanohi sinne lojumaan. Hänen koko kätensä mahtui lävitse naamion väkivaltaisesti sulaneesta ampumahaavasta.

    Vasta silloin Angien tajusi kysyä itseltään kysymyksen, mikä olisi ehkä ollut aiheellista esittää Tarkastajalle itselleen. Hän oli todistanut Cestainun kohtalon Puhdistajan käsissä. Kuula oli revitty hänen rinnastaan… mutta vielä silloin hänen kasvonsa olivat olleet ehjät. Ampumavamma oli siis tullut vasta Tarkastajan ensimmäisen kuoleman jälkeen…

    … mutta kuka oli ollut niin pikkumainen, että oli ampunut päähän kuollutta makutaa?

    Matka kuitenkin jatkui vauhdilla länteen eikä selakhi mietteissään edes huomannut, kuinka hänen väkensä kotikonnut jäivät äkkiä taakse.

    Rúcioron rannan kaislikossa tyrskykorento pääsi vapaaksi merellisestä valtakunnastaan. Hopeinen kuori jäi taakse kun korento levitti punaiset läpikuultavat siipensä.

    Se oli vapaa kohtaamaan maailman haasteet.

    Pian olisi sen aika.

    Vasta hetken oot elänyt
    Nyt jo putoo hampaat suusta

    Leuka rinnassa kuljet nyt
    Vaikka äsken kävit kuussa

    Silmissäsi on öisen järven synkkyys
    Syksyä kevääsikin on

    Odotat maailmanloppua vai?
    SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ

    Se voi kestää ja minun puolestain
    (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)

    Odotat maailmanloppua vai?
    KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ

    En voi estää, kun kaikki joukoittain
    (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)

    Suret kun muut juhlivat
    Elämäsi on suurta draamaa

    Pettymykset toisiaan seuraavat
    Kunnes viimein olet vainaa

    TUOMION PASUUNAT VAIN SOIVAT
    HELVETIN LIESKAT LEIKKIÄ LYÖ

    Odotat maailmanloppua vai?
    SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ

    Se voi kestää ja minun puolestain
    (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)

    Odotat maailmanloppua vai?
    KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ

    En voi estää, kun kaikki joukoittain
    (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)

    Odotat maailmanloppua vai?
    Odotat maailmanloppua vai?
    Odotat maailmanloppua vai?
    Odotat maailmanloppua vai?

    Odotat maailmanloppua vai?
    SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ

    Se voi kestää ja minun puolestain
    (SAAT ODOTTAA MAAILMANLOPPUA)

    Odotat maailmanloppua vai?
    KURJUUTTA KUULUU, SE KUULUU KESTÄÄ

    En voi estää, kun kaikki joukoittain
    (ODOTTAA MAAILMANLOPPUA VAIN)

    Ja siellä, tekopyhän muovisen taivaan alla, kahdestoista lapsi jatkoi heltymätöntä kamppailuaan.

    Maailmanlopun uhka sai väistyä päättäväisyyden tieltä. Tuomionpäivän pasuunat eivät soisi niin kauan, kun punaisessa kuulassa kiertävä sielu oli vielä eheä.

    Taivaasta tätä tuijottavat katseet odottivat kärsivällisinä. Nui-Kralhi ei ollut enää kaukana omasta Totuudestaan. Cestainun pirstaleisen maailman viimeiset salaisuudet olivat lähellä paljastumistaan.

    Kello oli puolivälissä viimeistä kierrostaan.