Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon’” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta’”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi’”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Oli sarastuksen toinen aamu, kun Vaeltaja heräsi. Oli loputtomat mannut, metsät ja aavikot. Oli tasangot, oli meret. Oli syksyn sade ja viilenneet ilmat. Sille tielle Vaeltaja astui. Sielu oli intoa täynnä. Hengitys kulki kevyesti ja askel oli varma.
Sillä vielä ei silloin Vaeltaja tiennyt, millaiset murheet tiellä odottaisivat. Hän vaelsi vain. Päämääränään vain se, mikä vastaan sattui tulemaan.
Sillä hän rakasti tietä. Rakasti tuntematonta. Rakasti kaikkea sitä, mikä oli vielä näkemättä. Hän rakasti sitä huolimatta siitä, kuinka paljon se häntä myöhemmin satuttaisi…
Metru Nui, kaksi vuotta Kohiki-salmen taistelun jälkeen
Vain hetkeä aikaisemmin Mustan Käden lastausalue oli ollut tyhjä. Se oli ollut tavallinen näky hiljattain. Sodan päätyttyä suurin osa järjestön henkilökunnasta oli palannut takaisin kotikonnuilleen. Metrut olivat täyttyneet jälleenrakentajista. Toat olivat matkanneet etelään kohti kotisaariaan – tai niiden kotisaaria, joiden toa-kivet olivat heille voimansa antaneet. Muukalaislegioonankin jäsenet olivat yksi kerrallaan lähteneet rakentamaan itselleen uutta elämää. Kaiken sen jälkeen Mustan Käden käytävillä vaeltelivat lähinnä koneet. Koneet, ja ne muutamat, jotka olivat yhä uskollisia kenraalille, joka oli kiskonut heidät Onu-Metrun mudista takaisin päivänvaloon.
Mutta metalliset käytävät kaikuivat sinä iltana taas askeleista. Tukikohdan lastausaluetta kohti matkusti joukko, jollaista ei oltu nähty kuukausiin, kun Nui-Kralhi marssitti tuhatpäistä koneiden pataljoonaa kohti Onu-Metrun kolkkoa yötä.
Ne harvat, jotka tukikohdassa tarvitsivat unta, olivat heränneet metalliseen marssiin. Moni pomppasi ylös hädän kirvoittama hiki otsallaan. Lastausalueen reunoille yksi kerrallaan kerääntyneet katseet pelkäsivät, että sota oli syttynyt uudestaan. Mutta he saapuivatkin todistamaan aivan toisenlaista käännekohtaa Metru Nuin historiassa. Nui-Kralhin mahtikäsky oli yksiselitteinen: Mustan Käden oli aika päättyä.
Vain yksi asia seisoi hänen, hänen koneidensa ja ulkona jylisevän sotalaivan tiellä. Valkoiseen takkiin hätäisesti kietounut veden toa oli asettunut täsmälleen kenraalin kulkuväylälle.
Nui-Kralhin käsi nousi pystyyn ja tuhat jalkaparia otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin kunnes ne taas pysähtyivät. Marssimisen jylyn lakatessa kuului ainoastaan tuhannen täydellisesti synkronoidun kellokoneiston tikitys.
Ne olivat pysähtyneet kauas toasta. Eivät siksi, että tämä olisi ollut varteenotettava uhka, vaan koska joukkoa johtava kralhi ei tahtonut nähdä tämän kasvoja läheltä.
Ulkona ujeltava tuuli puhalsi tukikohdan sisälle heiluttaen Nizin takin helmaa väkivaltaisesti. Hän laittoi kädet taskuihinsa pitääkseen sen kurissa. Hän oli onnistunut pyyhkimään surun hetkeksi kasvoiltaan. Siinä oli auttanut se perusteellinen röyhkeys, jota hänen aviomiehensä parhaillaan harjoitti.
”Sinun tulisi astua sivuun”, Nui-Kralhin korotettu ääni kaikui. Tuhannen ja yhden silmäparin läpitunkeva tuijotus ei kuitenkaan saanut Niziä edes värähtämään.
”Tai mitä? Marssit päältäni?”
”Jos minun täytyy”, Nui-Kralhi vastasi. Tämän äänestä paistoi ennenkuulumaton happamuus. Sanat lausuttiin raivoa pidätellen.
”Liiku”, hän jatkoi. Niz vastasi vain pudistelemalla hitaasti päätään.
Kralhin käsi nousi jälleen pystyyn ja tämän etusormi puristui koukkuun. Pataljoona hänen takanaan otti täsmälleen yhden askeleen eteenpäin. Jyly oli hiljaisuuden jälkeen korviahuumaava. Alueen laitamilta kuului tapahtumia seuraavien kauhistuneita parahduksia. Nizin katse pysyi kuitenkin lujana. Hän nosti katsettaan uhmaavasti ja tuijotti Nui-Kralhia nyt visiirinsä ali nenänvarttaan pitkin.
Kaksi sormea. Kaksi askelta lisää. Tällä kertaa kralhinkin täytyi liikkua pataljoonansa mukana estääkseen muutaman jalanmitan rakoa itsensä ja pataljoonansa välissä kuroutumasta umpeen. Hän erotti yksityiskohdat vaimonsa Rurulta nyt hieman tarkemmin. Ja niin myös tämän murheen murtaman, mutta päättäväisen ilmeen.
”Jatka vain. Minä en aio liikkua”, Niz tiuskaisi. Vastaukseksi siihen pataljoona otti kolme askelta lisää. Ja kun veden toa ei siihen reagoinut, ottivat ne taas kolme lisää. Hampaitaan kiristelevä Nui-Kralhi oli nyt jo niin lähellä vaimoaan, että tämän läpitunkevan katseen välttely oli muuttunut mahdottomaksi.
”Miksi sinä et väisty?” Nui-Kralhi parkaisi epäusko äänessään. ”Mitä sinä kuvittelet saavuttavasti sillä, että tallaudut jalkoihimme?”
”Näytän sinulle, millaiset seuraukset päätöksilläsi on”, Niz vastasi.
”Luuletko, etten tiedä?”
”Tiedän, ettet tiedä.”
”Liiku”, Nui-Kralhi vaati vielä kerran.
”En liiku.”
Miruaan sen otsasta hierova kenraali huokaisi syvään. Tämän ryhti huononi Nizin jokaisen sanan seurauksena.
”Etkä taaskaan suostu selittämään? Seisot vain siinä nokka pystyssä etkä anna minulle mahdollisuutta ymmärtää.”
”Sinä… et ole valmis”, Niz huokaisi, mutta silminnähden katui sanojaan heti ne suusta päästettyään. Nui-Kralhi irvisti naamionsa kasvosuojan takana. Hän oli kuullut ne sanat niin monta kertaa, että ne aiheuttivat hänessä välittömän inhoreaktion.
”Niin minä vähän arvelinkin.”
”Minä… en tarkoittanut –”
”Niinkö? Nytkö et sitten tarkoittanut? Mutta edellisellä sadalla kerralla, kun tivasin sinulta vastauksia ja vain suljit oven nenäni edestä –”
”KOSKA SINÄ TEET JOTAIN KAUHEAA, JOS MINÄ KERRON!” Niz kiljaisi keuhkojensa pohjalta sävähdyttäen Nui-Kralhin ottamaan askeleen taaksepäin melkein suoraan takanaan seisovan vahkin päälle. ”KOSKA SINÄ OLET AINA SELLAINEN! JOS MINÄ KERRON SINULLE EDES PIENEN MURUSEN SIITÄ, MITÄ MEILLE TAPAHTUU, SINÄ JUOKSET VÄLITTÖMÄSTI SITÄ PÄIN VÄLITTÄMÄTTÄ SEURAUKSISTA!”
Nizin sanat tukahtuivat viimein palaan hänen kurkussaan. Hänen aviomiehensä röyhkeä temppu oli toistaiseksi onnistunut pitämään kyyneleet loitolla, mutta pato, jonka hän oli mieleensä rakentanut, oli saavuttanut murtumispisteen.
”Miksi sinä edes välität, mitä tekisin?”
Nui-Kralhin sanat aidosti hämmensivät veden toaa, joka vastasi kuin lihasmuistista. Jostain niin syvästä automaattisesta olettamuksesta, että hän ei onnistunut estämään sanoja karkaamasta huuliltaan.
”Koska minä rakastan sinua.”
”Niin kuin rakastit Ficustakin?”
Pala Nizin kurkussa katosi samassa tahdissa, kun Nui-Kralhi lausui sanansa. Keltaiset silmät Rurun takana laajenivat sekä kauhusta että häpeästä.
”Tuo… tuo ei ole reilua.”
”Aika rohkeaa puhua reiluudesta sen jälkeen, kun hylkäsit meidät. Toivottavasti Tarkastajan helmoissa oli helpompaa. Hän nyt ainakin varmaan puolsi Ficusta -”
”Lopeta…”
”Ehkä ensi kerralla mietit kahdesti, ennen kuin jätät tyttäresi tuollaisella tavalla. Tiedän, että minä en siinä vaakakupissa paljoa paina, mutta voisit edes –”
”Ole kiltti ja lopeta…”
Nui-Kralhin suu oli jo auennut sylkeäkseen ulos lisää happamia syytöksiä. Sanat kuitenkin pysähtyivät jonnekin kralhin kurkkuun, kun tämä oli huomannut silmäkulmassaan tutun hahmon seisomassa lastausalueen reunalla.
Vahkityttö oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tilanne kuitenkin paiskasi itsensä uudelle vaihteelle välittömästi, kun vahki huomasi isänsä kääntyneen tuijottamaan tätä.
Xen liikkui nopeasti, mutta jalkansa maahan päättäväisesti juurruttanut Niz ei liikahtanutkaan, kun tämän käteen tartuttiin. Xen yritti kaikin voimin vetää äitiään pois Nui-Kralhin ja tätä sokeasti seuraavan pataljoonan tieltä, mutta sai käteensä ainoastaan valkoisen takin hihan, joka repeytyi irti Xenin riuhtaisusta.
Niz ei saanut sanaakaan suustaan. Hän vain tuijotti hädän vallannutta tytärtään tämän silmiin, kun tämä aneli häntä tulemaan mukaansa. Hän tiesi oikein hyvin, ettei Xen ollut se viaton pieni sielu, jolle hän oli elämän antanut. He molemmat tiesivät, että surun murtama Nui-Kralhi oli todella valmis marssimaan veden toan yli katkeruuttaan purkaakseen.
Ja Nizin mieli oli muuttumassa nopeasti. Itsevarmuus hänen asennossaan varisi jokaisen Xenin anelevan lauseen myötä. Veri kohisi hänen korvissaan niin lujaa, että hänen alkoi olla vaikea kuulla enää yksityiskohtia, mutta tyttärensä huuliltaankin hän sai luettua ne sanat, jotka hänet lopulta rikkoivat.
”En halua menettää sinuakin.”
Hänen jalkansa nousi. Sitten toinen. Hän ei ollut enää omien liikkeidensä ohjaksissa, vaan antoi itsensä seurata Xeniä, joka kädestä pitäen raahasi häntä sivummalle. Niz ei enää katsonut taakseen. Hänen rintaansa kuristava sydänkivi pamppaili niin kovaa, että se olisi hetkenä minä hyvänsä räjähtää. Mutta hänen oli pakko keskittyä juoksemaan, jotta pysyisi tyttärensä hätääntyneiden askelien perässä.
Jos hän olisi silloin tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun hän koskaan näki hopeisen Mirun takana tätä seuraavaa katsetta, kenties hän olisi valinnut sanansa toisin. Tosin kenties hän ajatteli niin vain, koska hän ei ollut kuullut sitä, mitä Nui-Kralhi oli ärjäissyt hänen peräänsä.
Xen sen sijaan kuuli. Ja ne sanat paloivat lopullisesti hänen mieleensä.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän.”
Koko elämänsä ajan Xen oli ajatellut niitä sanoja paksuimman mahdollisen kaunan ja katkeruuden lävitse. Joka päivä pitkän vankeutensa aikana, joka päivä sen jälkeen. Ja kun hän viimein kohtasi isänsä uudelleen Onu-Metrun syvyyksissä, hänen mielessään kelautuivat vain ne myrkylliset sanat.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän…” Xen kokeili niitä omassa suussaan. Niiden maku oli muuttunut vuosikymmenien saatossa, mutta kaikkein suurimman osuman niihin oli tehnyt ne Nurukanin muistoissa vellovat hetket, jotka olivat viimein selittäneet hänelle, mistä Nui-Kralhin petos oli saanut alkunsa.
Metallisen kaiteen päällä jalkojaan roikottava Xen kelasi muistoa edestakaisin uudelleen ja uudelleen. Joka kerta hän pysähtyi samoihin hetkiin. Nui-Kralhin sanoihin, hänen äitinsä suruun ja viimeiseen hetkeen, kun hän oli juossut paikalle kiskomaan tämän pois isänsä marssin tieltä. Hän palasi uudestaan ja uudestaan takaisin muiston alkuun. Hän tiesi vallan hyvin, mitä sen lopussa tapahtui. Tukikohdan eteen parkkeerattu pieni laivasto lensi pois jättäen heidät suojattomiksi. Yksin Metru Nuille aina siihen asti, kunnes Bio-Klaanin sankarit katkaisivat siitä alkaneen murheiden ja tragedioiden kierteen.
Xen oli vältellyt muistoa tietoisesti jo pitkään. Kokemus oli myös hyvin erilainen siitä, millaista Nurukanin unenomaisissa muistoissa oli ollut. Xen muisti omistaan jokaisen yksityiskohdan valokuvantarkasti. Jokaisen äänen kuin hän olisi kuullut ne vain sekunteja sitten. Jokainen tunne, jonka hetki oli herättänyt, viilsi kuin hän olisi kokenut ne ensimmäistä kertaa.
Mutta siitä huolimatta hän ei tehnyt elettäkään muistosta irtautuakseen. Jo mittaamattoman pitkän ajan hän oli vain elänyt sen uudelleen ja uudelleen. Ja joka kerta viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen omat nuoremmat kasvonsa täynnä hätää ja murhetta. Vaikkakin hän tiesi niiden olevan nuoremmat ainoastaan muutaman kolhun puutteesta.
”Olet yhä täällä.”
Yllättävä ääni sai Xenin sätkähtämään. Hän melkein tipahti lastausalueen yläpuolella kulkevan kävelytien reunalta, mutta onnistui pitämään tasapainonsa. Häntä ei erityisesti houkuttanut selvittää, mitä tapahtuisi, jos hän rämähtäisi naama edellä vahkirivistöihin. Hänellä oli huonoja kokemuksia pään sisällä syntyvästä kivusta.
Yllättävä äänen lähdettä ei tarvinnut kauaa etsiskellä. Kaiteelle hänen viereensä oli ilmestynyt pitkä hahmo, joka heilutteli jalkojaan miltei identtiseen tahtiin Xenin kanssa. Trynakasvoinen makuta tuijotteli alla avautuvaa näkyä ja erityisesti paikalleen jähmettynyttä veden toaa, jota muiston nuorempi Xen veti perässään. Hetken tuijoteltuaan tämä kuitenkin käänsi kasvonsa tätä suu ammollaan ihmettelevään vahkiin.
”Tuskin tämä on kuitenkaan muistoistasi murheellisin?”
”M- mitä?” Xen sai kakistettua. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta, mistä makuta oli hänen mieleensä ilmestynyt, tai mistä tämä oikein puhui.
”Tämä muisto”, Tarkastaja täsmensi. ”Onko se todella se, mikä kalvaa sinua kaikkein eniten?”
Xen onnistui työntämään lukemattomat kysymyksensä syrjään pieneksi hetkeksi. Hän tuijotti hetken aikaa omia hätääntyneitä kasvojaan, sitten äitiään ja lopuksi isäänsä, jonka ilmeestä sai naamion vuoksi kaikkein huonoiten selvää. Sitten hän nosti katseensa takaisin Tarkastajaan, joka katsoi yhä läpitunkevasti hänen silmiinsä.
”Onko… onko sillä jotain väliä?”
”Paljonkin. Niin kauan, kun vellot epäolennaisessa, olet jumissa täällä. Vankina omissa ajatuksissasi.”
”Jumissa täällä”, Xen toisti. Hän ei ymmärtänyt, millä tapaa hän oli ”jumissa”. Kaikki oli juuri niin kuin hän tahtoikin. Muisto, joka hänen allaan itseään toisti, täytyi olla vastaus hänen syvimpiin mietteisiinsä. Sen täytyi sisältää kaikki ne vastaukset, mitä hän kaikkein palavimmin tarvitsi. Miksi ihmeessä se olisi jumissa olemista? Tarkastajan sanoissa ei tuntunut olevan mitään tolkkua.
”Oletko edes hetkeksi pysähtynyt miettimään, miksi olet täällä?”
Xen tuhahti. Ei hän tietenkään ollut. Ainoa asia, millä juuri nyt oli väliä, olivat ne sanat, joilla Nui-Kralhi oli Nizin hyvästellyt. Se oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun hän oli herännyt Nurukanin vierestä pää täynnä menneisyyden kaikuja. Hänen oli pakko ymmärtää, oliko hän ollut väärässä kaiken aikaa. Oliko hänen äitinsä aivan sitä, mitä hän oli koko lapsuutensa kuvitellut?
”Xen, sinä olet täällä ikuisesti, jos et myönnä sitä itsellesi?”
”Myönnä mitä?”
”Kuten sanoin. Että tämä ei ole murheistasi suurin.”
”Miksi se on huono asia?”
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
Tarkastajan sanat upposivat Xenissä jonnekin syvälle. Ne kouraisivat häntä sydänalasta tavalla, jota hän ei odottanut. Kuin hän olisi unohtanut jotain ja nyt muisti yhtäkkiä uudestaan. Muisti, että…
”… kun me kuolemme.”
Se oli kuin tulppa olisi poistettu hänen muistojensa kuvainnollisen altaan pohjasta. Kaikki ne asiat, jotka hän oli epätoivoisesti yrittänyt työntää pois tajunnastaan tulvivat takaisin hyökyaallon lailla. Pakomatka tukikohdan syvyyksiin. Hirviöt hänen kintereillään. Kipu. Tuska. Makuta Abzumo…
Makuta Abzumo.
Hänen verensä seisahtui. Se, että hän oli kuollut, tuntui murheista pienimmältä. Hänen kurkkuaan kohti nouseva ahdistus ei ollut peräisin siitä, että makuta oli päättänyt hänen elämänsä, vaan siitä, mitä tämä oli tehnyt ennen sitä.
”Hän… hän…”
”Minä tiedän”, Tarkastaja vastasi ja laski kylmän kalmaisen kätensä Xenin olkapäälle. Normaalisti sellaisessa kosketuksessa ei olisi ollut mitään lohduttavaa, mutta Xen tarttui siihen kuin makutan kämmen olisi ollut maailman lämpimin takkatuli. Vanhan ystävän kosketus oli ainoa asia, joka esti häntä hyperventiloimasta itseään tukehduksiin. Hetket ennen hänen kuolemaansa vilisivät hänen silmissään yhtä valokuvantarkasti kuin muisto hänen edessäänkin. Hän näki kaiken. Tunsi kaiken. Maistoi ja haistoi…
Se tuntui epäreilulta. Jos hänen piti kerran olla kuollut, miksi hän muisti? Eikö olemattomuuden olisi pitänyt tuoda mukanaan rauha? Paniikki Xenin suonissa alkoi pisara pisaralta korvautua vihalla. Miksi hän ei olisi vain saanut kadota ajatuksineen ja muistoineen?
Tarkastaja ei sanonut mitään, vaan puristi lujempaa. Ele väänsi lopulta Xenin katseen väkisin omista jaloistaan takaisin ylös Tarkastajan tyhjäkatseiseen Trynaan.
”… miksi juuri minä?”
Tarkastaja ei selvästi halunnut vastata Xenin kysymykseen. Hänen piti tulla johtopäätökseen omin neuvoin. Kaikesta surusta ja tuskastakin huolimatta, Xenin piti ymmärtää se itse.
Mutta Makuta Abzumon läpitunkeva nauru ei jättänyt häntä rauhaan. Xen ei ymmärtänyt, miten kukaan – tai mikään – pystyi tekemään jotain niin hirveää ja nauraa samaan aikaan.
Jos hän ei olisi niin määrätietoisesti halunnut suojella Nimdaa… ehkä asiat olisivat menneet toisin. Ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos Matoro ei koskaan olisi antanut Nimdaa hänelle, ehkä Abzumo ei olisi…
Ei. Jos hän olisi vain sanonut ei.
Siitähän se kaikki oli lähtenyt. Ensin Bio-Klaanista saapuneet soturit olivat antaneet hänelle vapauden. Ja vapauden jälkeen Matoro antoi hänelle valinnan.
Siitähän se kaikki johtui. Helvetin valinnoista. Vapaus oli työntänyt hänet suoraan murheeseen.
Ei kukaan ollut kertonut hänelle, kuinka valita oikein. Ei varsinkaan hänen äitinsä, joka hänen muistoversionsa vanavedessä katosi jonnekin tukikohdan syövereihin.
Eikä hän voinut kuin arvailla, olisiko hänen isänsä opettanut hänelle toisin. Ei hän koskaan ollut edes harkinnut mahdollisuutta kysyä.
Koska, mitä Nui-Kralhi oli marssinsa päätteeksi sanonut, piti täysin paikkansa.
Hän oli aina välittänyt äidistään enemmän.
Ja nyt hän epäröi, oliko sekin ollut väärä valinta, kun hän tiesi, mitä tämä oli tehnyt saadakseen Nui-Kralhin sanomaan kaikki ne myrkylliset sanat.
”Minulla ei ole sanoja, jotka saisivat olosi tuntumaan paremmalta”, Tarkastaja vastasi viimein Xenin anelevilla silmillään esittämään kysymykseen.
Xen käänsi katseensa pettyneenä taas kohti maata. Hän vilkaisi kohti lastausalueen auki ammottavasta seinästä ulos Metru Nuin yöhön. Valosaaste piti kuitenkin huolta, ettei tähtitaivasta pystynyt paljain silmin juuri sillä hetkellä näkemään. Edes se kirkkaimpana loistava punainen pirulainen ei siunannut Xeniä läsnäolollaan.
”Miksi sitten edes olet siinä?” hän tiuskaisi. Vanhan ystävänsä näkeminen pitkästä aikaa ei ollut tuonut hänelle toivomaansa lohtua. Tarkastajan käsi nousi hitaasti hänen olkapäältään.
”Tuon vuoksi”, Tarkastaja kuitenkin vastasi kärsivällisesti ja osoitti sormellaan alaspäin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että tämä ei osoittanut alhaalla itseään kelaavaan muistoon, vaan Xenin omaan kämmeneen. Siihen, josta versosi jotain hentoa ja vihreää.
Kummallisinta oli, ettei hän ollut siihen saakka huomannut sitä laisinkaan, vaikka hän muisti oikein hyvin, mistä se oli peräisin. Hehkuva kasvi Mustan Käden tukikohdassa oli valinnut hänet uudeksi kasvualustakseen.
”Jokaisessa luomuksessani on pieni pala minua. Niin paljon minä pelkäsin kuolemaa. Vuodatin itseäni kaikkeen, jotta kaikuni saisi kärsiä ikuisesti.”
”Sinä olit todellisuudessa paljon parempi lohduttaja”, Xenin sai ajatuksensa viimein sanoiksi. ”Nyt saat kaiken kuulostamaan vain pahemmalta…”
”Mutta se on kaikki totta.”
Tarkastajan katseen oli vuoro harhailla kohti heikosti siintävää tähtitaivasta. Päätellen siitä, kuinka valo himmeni ja voimistui rytmikkäästi Trynan silmäkuopissa, Xen päätteli, että makuta näki siellä jotain, mitä hän ei.
”Tiedät varmasti sanonnan siitä, kuinka elämämme vilisee silmissämme, kun kuolemme. Se on aivan totta, mutta tuo miete saa sen kuulostamaan siltä kuin meitä siunattaisiin läpiluvulla elämämme parhaista hetkistä. Se on kuitenkin valhe, joka on keksitty lohduttamaan niitä, jotka jäävät elävien kirjoihin menehtyneitä suremaan.”
Xen huokaisi syvään, mutta makuta ei ollut aikeissa päästää tätä vielä sanojensa otteesta.
”Kun loppumme koittaa, näemme kaikki ne hetket, joita kadumme kaikkein eniten. Muistamme asiat, joiden sanominen satutti, ja kuulemme ne sanat, jotka jätimme sanomatta, vaikka olisi pitänyt. Kun elämä jättää meidät, maksamme hinnan jokaisesta virheestä.”
Xen pudisteli päätään. Hän ei enää halunnut Tarkastajan jatkavan. Hänen vanhempiensa kivulias keskustelukin oli ollut tätä parempi kohtalo.
”Ja siksi tiedän, Xen, että tämä ei ole se. Tämä muisto ei ole suurin katumuksesi. Äitisi pelastaminen marssivan Nui-Kralhin edestä ei ollut virhe. Eivätkä tuolla lausutut sanat koskaan olleet sinun vikasi.”
Vahkin katse nousi takaisin makutaan, jonka kasvot olivat kuitenkin yhä naulittuina yötaivaaseen.
”Joten mikä on?” Tarkastaja kysyi kääntäen samalla katseensa vastaten Xenin tuijotukseen. ”Mikä on se muisto, jota olet täällä pakoilemassa? Se asia, jonka vuoksi katsot mieluummin vaikka eroavia vanhempiasi.”
Xen puri hammastaan niin kovaa, että sattui. Hän nosti molemmat kätensä silmiensä eteen ja seurasi, kuinka halkeamia alkoi ilmestymään niissä sinne, missä Tarkastajan kasvi ei kukkinut. Hennot metallin raksahtelut kertoivat Xenille kaiken tarpeellisen. Hänen mielensä sisäinen minänsä oli alkanut ottamaan kiinni sitä, mitä hänen ruumiilleen oli tosimaailmassa tapahtunut.
”… kyllä sinä tiedät, mikä se on.”
”Niinkin paljon kuin se siltä ehkä näyttää, minä en ole pääsi sisäinen tuotos. Enkä todellakaan osaa lukea ajatuksiasi.”
Xen hymähti. Hän ei ollut laisinkaan varma siitä, kuinka rehellinen makutan kuvajainen hänen vierellään oikein oli. Räsähtely hänen raajoissaan kieli kuitenkin siitä, että Xeniltä oli loppumassa aika. Jos hän oli aikeissa vastata Tarkastajan kysymykseen, oli hänen toimittava nopeasti.
Yhdellä kevyellä loikalla Xen laskeutui kaiteelta lastausalueen metalliselle lattialle. Hänen molemmat jalkansa rutisivat uhkaavasti niiden tehdessä kontaktin maan kanssa, mutta ainakin toistaiseksi ne näyttivät olevan yhä ehjät. Tarkastaja lipui vilkkaasti tämän perään ja seurasi vahkia ulos. Siellä Xen pysähtyi, mutta tällä kertaa hän ei edes yrittänyt tähystää taivaalle, vaan suuntasi katseensa suoraan kohti eteläistä horisonttia.
Tarkastajan katse seurasi perässä. Mielimakutan yllätykseksi Ko-Metrun siluetti ei ollutkaan sellainen kuin sen olisi muiston kontekstissa kuulunut. Sillä Tiedon Torneista yksi puuttui käytännössä kokonaan ja kaksi sen viereistä näytti olevan edelleen ilmiliekeissä. Se hetki, jota Xen pakoili, oli siellä. Vain sykähdyksiä sen jälkeen, kun XMS Angonce oli jauhanut yhden torneista tomuksi.
Xenin kädestä kuuluva rasahtelu oli levinnyt nyt myös jalkoihin. Tarkastaja ei halunnut huomioida sitä ääneen, mutta tämä näki selvästi, kuinka Xenin vasempaan jalkaan ilmestyi ammottava halkeama.
”Sinun tulee kohdata se.”
”Miksi? Minä olen jo kuollut. Enkö minä saisi… levätä rauhassa?”
”Kenties sekin päivä koittaa, mutta tänään luomakunta tahtoo sinun vielä kärsivän.”
Xen vilkaisi ystäväänsä kulmat kurtussa. Tämän sanat olivat täydellisesti ristiriidassa koko heidän aikaisemmin käymän keskustelun kanssa.
”Mutta juurihan sinä sanoit –”
”Että olet täällä ikuisesti, jos et kohtaa katumustasi. Aivan. Sillä jos sinulla ei ole voimaa kamppailla elämästäsi, et saa tietoisuuttasi enää takaisin.”
Tarkastajan jähmettyneeltä naamiolta ei koskaan erottanut ilmeitä, mutta violettihopeinen savu sen takana velloi nyt kovempaa kuin se oli koskaan ennen Xenin läsnäollessa. Vahkin katse harhaili edestakaisin makutan ja palavan horisontin välillä. Sitten hän huomasi, että kasvin vihreä hohde hänen sormessaan oli myös kirkkaampi kuin vielä kertaakaan.
”Se pieni pala minua on ainoa asia, joka pitää sinua rajan tällä puolella, Xen. Mutta jos pysähdyt liian pitkäksi aikaa, niin sekin oljenkorsi on käytetty. Ja se, Xen, todellakin on, mihin sinun tarinasi päättyy.”
”Minun kai pitäisi olla onnellinen siitä, että kävi näin hyvä tuuri”, Xen sanoi happamasti. ”Että satuinkin löytämään sen sinun kasvisi sieltä kaiken kuolleen keskeltä.”
Jostain makutan haarniskan sisältä kuului vilpitön naurahdus. Xen ei edes ollut varma, oliko hän koskaan kuullut Tarkastajan nauravan.
”Tuuri, neiti Xen. Se, että uskot yhä tuuriin kertoo minulle luonteestasi paljon. Isäsi jätti sinuun paljon enemmän kuin luuletkaan.”
Xen ei tiennyt, kuinka suhtautua Tarkastajan huomioon. Ajatus siitä, että se olisikin ollut kohtalo, joka häntä elävien kirjoissa piti, ei lohduttanut häntä laisinkaan.
”Entä jos… minä en halua takaisin?”
”Sitten sinulla on oikeus istua alas ja luovuttaa. Et olisi meistä ensimmäinen.”
Xen ei saanut silmiään irti horisontissa palavista torneista. Hän tiesi täsmälleen, mikä muisto häntä niiden juurella odotti. Mutta vaikka hän tiesi, että hän ei välttämättä kestäisi sitä tuskaa, jonka sen kohtaaminen aiheuttaisi, olivat hänen ajatuksensa myös varmoja yhdestä asiasta: Se kipu ainakin harhauttaisi häntä niistä vielä kamalammista ajatuksista. Niistä ikuisuuksilta tuntuneista hetkistä, kun Abzumo oli-
”Ehkä minä menen sitten”, Xen sanoi yllättäen itsensäkin määrätietoisuudellaan.
”Ehkä sinä menet sitten”, Tarkastaja myönsi. Xenin hajoavista raajoista kuuluvaa natinaa alkoi olla jo vaikeaa jättää huomiotta. Vahkilla alkoi olla kiire. Tosimaailma otti tätä kiinni vauhdilla.
Xen otti muutaman askeleen eteenpäin. Niiden aiheuttama efekti sai hänet pyörälle päästään. Sen sijaan, että hän olisi itse lähestynyt Ko-Metrua, Ko-Metru olikin tullut lähemmäksi häntä. Tarkastaja oli sillä aikaa ristinyt kädet selkänsä taakse. Tämä nyökkäsi kannustavasti vahkille, joka oli kääntynyt hakemaan hyväksyntää ystävältään. Viimeisen varmistuksen siitä, että se, mitä hän oli tekemässä, oli oikein.
Nyökkäyksen rohkaisemana Xen otti taas muutaman askeleen eteenpäin, ja maasto liikkui jälleen. Hän seisoi jo Ko-Metrun rajalla. Hän erotti edessäpäin siintävän lentokoneen, joka oli parkkeerattu savuavien tornien juurelle.
”Kai sinä olet tulossa kanssani?” Xen ehti kysyä, mutta kun hän seuraavan kerran käänsi katseensa taakseen, oli Tarkastaja kadonnut kuin aave syystuuleen. Xen pälyili hetken ympärilleen, mutta hyvin nopeasti hän alkoi kyseenalaistaa, kuinka paljon hänen keskustelukumppanistaan oli alun alkaenkaan ollut läsnä. Vaikka toisaalta tämän naamion takaa oli purkautunut myös paljon sanoja, jollaisia Xen ei itse olisi koskaan osannut lausua.
Hän olisi voinut mainita Tarkastajalle jotain siitä, että hänellä oli ystäviä, jotka olivat silläkin hetkellä etsimässä tätä Kristallisaarilla. Sellaiset maalliset seikat tuntuivat kuitenkin piirun verran liian kaukaisilta. Makutan kaiun kaikotessa Xenin ajatukset täyttyivät selkäpiitä kylmäävästä ymmärryksestä. Siitä, mitä, tai ketä kohti hän oli jälleen kulkemassa.
Tulen kajo maalasi Ko-Metrun kristallit purppuran ja punaisen sävyillä. Lumi narisi Xenin jalkojen alla. Kylmässä tuulessa oli polttoaineen katku. Jään toa, joka istui tuhon juurella, vältteli selvästi Xenin katsetta.
Delta hehkui Matoron valkean, veren tahriman käden läpi. Miten sen vetovoima olikaan kasvanut muistoissa. Sinisen ja punaisen väreissä säkenöivä siru tuntui värjäävän koko ajatuksen.
Xen peitti valon omalla kädellään ja katsoi vaivalloisesti istuvaa miestä edessään. Hän ei ollut aivan varma, mitä he olivat sanoneet toisilleen. Se tuntui toissijaiselta. Hän vain tuijotti Matoron kasvoja ja rikki viillettyä naamiota. Tämän siniset silmät olivat kuolemanväsyneet, mutta silti Xen saattoi erottaa niistä heikon pilkahduksen jotakin inspiroivaa ja kaunista. Jotakin, mikä vakuutti sen olevan vain väliaikainen vastoinkäyminen muiden joukossa.
Vaaleansininen veri tahri Matoron leuan ja posket, ja oli sotkenut sekä tämän haarniskan jäänteet että Xenin omat kädet. Mies oli lysähtänyt raunio, tuhat vuotta vanhempi kuin heidän viime tapaamisellansa.
He sanoivat jotakin, yhdentekevää tiedon vaihtamista, mikä ei jättänyt suurta muistijälkeä. Xen vain katsoi surkeaa sotilasta hetkeksi muun unohtaneena. Mitä jos hän olisi vain halannut toaa tiukasti siinä paikassa eikä päästänyt irti?
Jossakin taustalla jotakin suurta romahti, mutta sillä oli tuskin väliä. Taustalla olevassa maailmassa välkkyivät hälytysvalot ja huudot. Bettyn moottorien ääni, kun se nousi jossain hänen takanaan.
”Ja sinä? Sattuiko se sinuun?” Matoro sai kysytyksi pehmeästi.
”Olisin mielelläni halkaissut kalloni”, Xen tapaili sanoja, jotka muisti kuin unesta.
”Niin… minä saatoin halkaista kalloni mielelläni.”
Sille oli pakko hymähtää. Siinäkö olivat kaikki sanat, mitkä vahki osasi siinä tilanteessa tuoda mieleensä? Se yksi typerä sananvaihto, mikä hänelle oli jäänyt mieleen lähtemättömänä viiltona?
Se sai hänet melkein unohtamaan, miten tähtitaivas hukkui purppuraan heidän ympärillään, ja maailmoja rikkova ärjäisy levitti verestävät lepakonsiipensä yli horisontin pimentäen tähdet ja kuut. Abzumon lihakone oli silloin ollut vain kammottava kuriositeetti, jotakin mistä Matoro oli vain ylimalkaisesti kertonut. Xen ymmärsi jo siinä hetkessä kaataneensa ensimmäisen purppuroista palikoista.
Taivaan pimetessä ja kaiken valon kadotessa vain Delta Matoron kädessä jäi valaisemaan heidän kahden kohtaamistaan.
Xen oli kysynyt, mitä helvettiä sieltä mielisairaalasta oli oikein löytynyt. Hänen ei tarvinnut kysyä muistossa. Matoro avasi nyrkkinsä yhtä kaikki.
Toinen palikka kaatui, kun Xen loi katseensa siruun. ”Tuo ase… olisitte jättäneet sen sinne”, hän protestoi, mutta ei kääntänyt katsettaan. Kuka ikinä käänsi katsettaan Nimdasta? Hän ei kuullut Matoron vastausta, vaan katsoi haltioituneena Deltaa: sen puhdasta, eheää hohtoa, ainoaa kaunista asiaa Ko-Metrussa sinä yönä.
Matoro tarttui hatarasti Xenin käteen. Delta heidän kämmeniensä välissä.
”Tämä on ensimmäinen oikea valintani tänään”, sanoi Matoro, ja veti eroon kätensä. Jos kivi oli kaikonnut yhdeltä sydämeltä, se oli juuri asettunut toiselle.
Xen katsoi sirua kädessään. Hän katsoi sitä ja katui. Hänen olisi pitänyt kieltäytyä. Ojentaa se takaisin. Heittää se hankeen. Parempaa, mereen. Suuren Ahjon syövereihin tai Arkistojen syvimpiin uumeniin. Haudata se kaiken muun mukana. Ampua se tähtiin. Mitä vain, mutta ei sulkea sitä omaan käteensä.
Mutta sitten hän kuuli sen viettelyksen ensimmäistä kertaa. Hän ei ollut sairas tyranni eikä sinisilmäinen sankari. Ei hän yrittäisi sitä käyttää. Sitä paitsi oli satoja rationaalisia syitä, miksi Deltan oikea paikka oli juuri hänellä. Käden suojissa.
Ensimmäinen oikea valinta, Xen ajatteli katastrofaalista päiväänsä, ja sinetöi kohtalonsa sulkemalla sirun nyrkkiinsä.
”Pidä se”, sanoi Matoro. ”Sulje se jonnekin holviin Käden raunioihin. Ja lupaa minulle, ettet yritä käyttää sitä aseena.”
”En koskaan”, sanoi Xen, mutta hän tuskin kuuli sanojaan. Hänen rinnassaan kouristi tavalla, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Kuin hänen koko kehonsa olisi halunnut vääntyä väkisin mutkalle.
Hän oli käynyt sitä hetkeä mielessään läpi monta kertaa. Hän olisi voinut tehdä sirulle suurin piirtein mitä tahansa paitsi pitää sen aina mukanaan. Kai Matoro ymmärsi, miten vaarallinen siru oli. Eikö hän olisi voinut edes varoittaa sen voimasta? Oliko hän vain heittänyt sirun ensimmäiselle surkimukselle, jonka näki ymmärrettyään vaaran? Laittanut vahingon kiertämään?
Hän katsoi Matoroa vieressään ja tahtoi huutaa tälle. Kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen tämä oli vielä keksinyt yhden huonomman. Jotakin, joka alitti sen päivän surkeimmatkin hetket. Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman. Tokihan tämä tiesi…
Abzumosta ja kaikista muista vaaroista, mitä siruun sisältyi… Matoro, jos kuka, olisi ymmärtänyt!
Mutta silti Xen löysi itsensä siru kädessään. Sen lohduttava kajastus oli muuttunut vihaksi. Katkeruudeksi. Jään toan anelevia kasvoja tuijottaessaan hän ymmärsi, miltä hänen isästään oli tuntunut.
Hän ymmärsi, miksi ne myrkylliset sanat olivat valuneet tämän suusta. Ymmärsi, mikä sai veren kiehumaan sellaisella tavalla.
Ja kuten Nui-Kralhi oli vältellyt toa Nizin kasvoja, vältteli nyt Xen Matoron. Tilanteen ironia ei jäänyt Xeniltä tajuamatta. Se sama viha, joka oli katkonut hänen välit isäänsä, valui nyt hänestä jään toaan, jota hän oli luullut rakastaneensa.
”Rakastaneensa?”
He olivat tunteneet hädin tuskin viikkoa. Miten hän saattoi edes käyttää sellaista sanaa?
Delta nauroi hänen kämmenellään, mutta ei sillä irstaalla tai ivallisella tavalla, johon Xen oli tottunut. Sirun äänessä oli ensimmäistä kertaa koskaan jotain vilpitöntä.
Kolmas ja viimeinen palikka kaatui. Jossain kaukana Makuta Abzumo hukkui omaan jumalkompleksiinsa. Sillä siru puristui edelleen Xenin kourassa.
Huolimatta siitä, miten hän oli saanut siitä kärsiä, Matoro oli ollut oikeassa. Musta Käsi oli ollut oikea paikka jättää siru. Ja vaikka Xen kamppaili edelleen halusta paiskata se hankeen, hänen kätensä puristui entistä lujempaa sen ympärille.
Hän puristi. Kovempaa ja kovempaa. Matoron katse laajeni kauhusta, kun vahkin käsi mureni sormien päästä olkapäähän.
Liian kovaa. Hän oli puristanut liian kovaa. Polvilleen lumihankeen romahtanut Xen kuunteli kauhulla, kuinka hänen polvensa pettivät seuraavaksi.
Jalaton torso teki, minkä pystyi. Xenin ainoa ehjä käsi kurotteli kohti lumeen tipahtanutta sirua. Matoro oli jäätynyt paikalleen. Epätoivon valtaama rikkinäinen mieli ei enää tiennyt, kuinka auttaa. Hän oli tehnyt jo kaiken, minkä pystyi. Päivän ainoan hyvän päätöksen. Kun jään toan olemus haihtui Ko-Metrua riepottelevaan syysmyrskyyn, jäi jäljelle ainoastaan haljennut naamio, joka katsoi Xeniä lumihangesta. Ilman Matoroakin Cencord näytti tietävän, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
”Emme me voi luovuttaa…”
Xenin sormenpäät kurottelivat edelleen, mutta siru oli hänen ulottumattomissaan. Vihasta kihisten Xen yritti, mutta epäonnistui. Se oli senteistä kiinni…
… kunnes musta haarniskoitu käsi kaapaisi sirun maasta ja ojensi sen hellästi takaisin Xenin ainoalle ehjälle kämmenelle.
Viimeinen asia, jonka Xen näki, oli punainen kypärä, joka katsoi häntä korkeuksista. Matoro oli kadonnut. Tiedon tornit olivat tiessään. Lumi oli sulanut heidän altaan alkaneen vesisateen voimasta.
Killjoyn katse oli irtautunut sirusta. Tämä vilkaisi ensin taakseen maassa makaavaa kanohi Cencordia. Sitten katse nauliintui takaisin Xeniin.
Siru puristuksessaan hän voisi viimein luovuttaa. Uhrauksellaan hän oli varmistanut, että Matoron ainoa hyvä valinta pysyi sellaisena.
Kouristus, joka iski hänen rintaansa, oli kuitenkin eri mieltä.
Typerä tyttö.
Ei hyviä valintoja ollut koskaan olemassakaan…
Tarkastajan sanat olivat käyneet toteen.
Kuoleman kielissä Xenin elämä vilisi hänen silmissään.
Mutta eivät hyvät hetket.
Vaan ne kaikkein pahimmat.
Jokainen hetki, jota hän katui.
Jokainen teko, jonka hän olisi halunnut olla tekemättä.
Jokainen sana, jonka hän olisi voinut olla lausumatta…
I should have known
I’d leave alone
Just goes to show
That the blood you bleed is just the blood you owe
Sininen tähti taivaalla oli laskeutunut Matoron ojennettuun käteen.
Se paistoi tämän sormien välistä.
Katse miehen kasvoilla oli enemmän surua kuin helpotusta.
Oliko se ihastus vai jotain oikeaa? Muutakin kuin syntien siirtämistä kädestä toiseen?
Was I stupid to love you?
Was I reckless to help?
Was it obvious to everybody else?
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Xenin käsi kurotteli Matoron haihtuvia kasvoja kohti.
Tarkastajan verso veteli viimeisiään hänen sormessaan.
Kuihtuvan kukan hiipuessa Xenin mieli vaipui syvälle mereen.
Hän oli valmis jättämään sen kaiken taakseen.
Jättämään kivun, tuskan ja katumuksen.
Muistot kaikista menetyksistään.
Ja jään toan haljenneen katseen…
… to learn
That I’d fallen for a lie
You were never on my side
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Mutta aika ei ollut vielä tyytyväinen Xenin suoritukseen.
No time to die
Kylmyys väistyi, kun tunto palasi hänen ruumiiseensa.
No time to die
Sillä myrsky oli nousemassa. Ja se kutsui Xeniä luokseen…
Fool me once, fool me twice
Are you death or paradise?
Now you’ll never see me cry
There’s just no time to die
Isiemme synnit
Elämän luomisen prosessi ei ollut lopulta lainkaan niin monimutkaista kuin Ficus oli teorisoinut. Sähköimpulssien ohjaaminen oikeisiin lohkoihin oli triviaali prosessi. Refleksien ohjelmointi oli keksitty jo niin monella robotiikan alalla, että sen kopioiminen olisi onnistunut amatööriltäkin. Havainnointiin ja informaation tallentamiseen liittyvät prosessit oli mahdollista lainata mistä tahansa lukuisasta Metru Nuita jo valmiiksi valvovasta järjestelmästä. Elämän aikaansaamisen mekaanisessa prosessissa ei ollut mitään sellaista, mikä olisi tuottanut vaikeuksia. Se oli Ficukselle niin luonnollista, että olisi voinut luulla, että hän oli käyttänyt jonkin kauan sitten unohdetun elämänsä samanlaisen luomistyön parissa.
Mutta työn viimeinen askel oli se, joka osoittautui haastavimmaksi. Sillä pelkässä elämän luomisessa ei ollut enää mitään vaikuttavaa. Olivathan sen tehneet lukemattomat ennen häntäkin. Carnium Enten luomukset vaeltelivat jo xialaisten kaduilla. Selecius-säätiön holveista kaivetut kävelevät reliikit olivat huonoimmin pidettyjä salaisuuksia pohjoisen maailman tieteilijöiden keskuudessa. Jopa Metru Nui itse lakia valvovine koneineen oli liittynyt uuteen koneistettuun maailmaan. Mutta kaikista maailmassa vaeltavista ainoastaan yhdellä oli jotain, mikä teki hänestä muita todellisemman. Ainoastaan yhdellä oli sielu.
Ainoastaan Sarajilla.
Mutta edes poikansa kautta ei Ficuksen mieli tyyntynyt. Se ammottava, synkkä aukko, joka poltti sekä hänen tietoisuuttaan että yöllistä taivasta koordinaateissa 104;252.6, ei jättänyt häntä rauhaan.
Mutta vaikka Saraji ei koskaan saanut vanhemmaltaan kylmiä katseita tai kolkkoja määräyksiä enempää, oli hänen perintönsä enemmän kuin hän koskaan eläessään ymmärsi. Perintö, joka oli paljon enemmän kuin virtaviivaiset kehot, tuliterät aseet tai edes kanohi-naamioiden voima, joka muovattiin virtaamaan hänen suoniinsa. Hänen todellinen perintönsä oli inspiraatio. Kipinä, joka tarttui lopulta siihen ainoaan, joka Ficuksen alkuperäistä prosessia oli todistamassa.
Mutta se kipinä ei olisi muuttunut todelliseksi pelkästään toa Nizin tahdosta. Ja vaikka olisi, lopputulos olisi ollut jotain aivan muuta. Asia, joka siitä olisi syntynyt, ei olisi ollut Xen.
Xen vaati vielä yhden kriittisen ainesosan ollakseen hän. Ollakseen itsensä. Sillä Nui-Kralhi ei vuodattanut tyttäreensä ainoastaan omaa palavaa oikeudentuntoaan. Kaiken sen lisäksi hän oli antanut Xenille jotain, mitä ilman hänen elämänsä olisi varmasti päättynyt makuta Abzumon kynsiin.
Nimittäin huonoimman kaapelimanageroinnin, mitä yksikään teknologian parissa työskennellyt oli nähnyt.
Xenin sisällä risteilevä johtojen sekamelska oli kietoutunut toisiinsa niin tiukkaan, että tähän kohdistunut silmitön väkivaltakaan ei ollut onnistunut katkomaan niitä kaikkia. Toisiaan mytyssä kannatellen ne pitivät sisällään viimeisiä vahkin vanhan veren rippeitä.
Kuula, joka kohisi tytön sisällä, oli leikannut kiinni kolmen suurimman laskimon katketessa, mutta Tarkastajan kasvi oli kaapannut mukaansa juuri kriittisen määrän elintoiminnoille kriittisiä nesteitä, ja kierrätti niitä Nui-Kralhin tyttärensä sisään jättämässä kaapelien ja suonien mytyssä.
Sekään tuskin olisi riittänyt pelastamaan tyttöä, jos Nui-Kralhi ei olisi ollut paikalla. Jos kuka tahansa muu kuin Killjoy olisi saapunut leikkauspöydän äärelle.
Nuparu oli tehnyt voitavansa. Loput olivat kenraalin omissa käsissä. Ja hän muisti jokaisen johdon. Jokaisen suonen ja virtapiirin. Hän muisti ne, koska hän oli ne sinne alun perinkin laittanut.
Vyyhdin purkaminen oli vienyt silti tunnin. Sekin sen jälkeen, kun leikkaussalin lattialle nukahtanut Nuparu oli käyttänyt melkein kokonaisen kellon kierroksen Xenin elintoimintojen tasapainottamiseen ja uuden verenkiertojärjestelmän rakentamiseen. Koko sinä aikana Xen ei ollut osoittanut minkäänlaisia elonmerkkejä. Silmät olivat tyhjät ja pimeät. Hento valo, joka Tarkastajan versostakin oli vielä aikaisemmin kajastanut, oli kuihtunut pois leikkauksen aikana.
Killjoyn vuoroa pöydän ääressä oli kestänyt neljä tuntia, kun epätoivo oli alkanut hiipimään häneen. Siihen asti hän oli jaksanut pelkällä päättäväisyyden voimalla. Kymmeniä virtapiirejä odotti vaihtamista. Jokainen liikkumiseen vaadittava johto uusittava. Vaikka Xenissä olisi ollut edes piiru elämää jäljellä, ilman niitä hänellä ei ollut tapaa osoittaa sitä.
Mutta juotto juotolta isän huoli syveni. Tunti tunnilta Xenin herääminen näytti epätoivoisemmalta. Jotakin olisi pitänyt jo tapahtua. Mitä tahansa. Ihan mitä tahansa…
Intensiivinen keskittyminen oli ainoa asia, joka esti Killjoyta alkamasta paiskomaan tavaroita ympäriinsä. Xenin kehon nesteitä käsittelevä suodatin liitettiin piiriin 15C. Hän oli tehnyt niin aikaisemminkin. Täsmälleen kerran aikaisemmin, mutta kuitenkin.
Juottolinja oli Killjoyn henkisestä tilasta huolimatta siisti ja pitävä. Pieni valo Xenin avoimesta alaruumiista pilkottavan selkärangan tyvessä paloi moninaisissa eri väreissä ja viimeisin syttyvä sininen valo kertoi Killjoylle, että hän oli liittänyt suodattimen onnistuneesti takaisin piiriin.
Seuraavaksi vuorossa oli vasemman käden sormien puristusvoimaa säätelevä piiri, joka oli hölskynyt irrallisena Xenin sisällä. Yllättäen piirissä itsessään ei näkynyt fyysisiä vaurioita, mutta yksikään siitä juontava kuparijohto ei ollut pysynyt kasassa. Ne vaativat kaikki vaihtamista. Nuparun mukanaan tuoma laatikko lepäsi avonaisena Killjoyn jaloissa. Sieltä hän löytäisi kaiken tarvittavan.
”Minä en… tunne jalkojani…”
Johdot, jotka Killjoy oli ehtinyt kaapata kouriinsa, tipahtivat maahan. Ääni oli ollut hento. Niin hiljainen, että sitä olisi helposti voinut luulla vain väsymyksen mukanaan tuomaksi hallusinaatioksi. Mutta kun Killjoy katsoi pöydälle, paloi Xenin silmissä valo. Pieni, himmeä punainen häivähdys, jonka vaivoin erotti leikkaussalin sokaisevan kirkkaassa valossa. Xenin suu oli raollaan. Killjoy ei suostunut uskomaan, että ääni olisi tullut mistään muualta kuin hänen tyttärensä suusta.
”Se… se johtuu siitä, että sinulla ei ole jalkoja”, Killjoy pusersi sanat suustaan toivoen enemmän kuin mitään, että hän saisi niihin vastauksen. Ja että hän näkisi omin silmin, kun Xenin suu aukeaisi sen hänelle antamaan.
Ja kun se teki niin, Killjoyn jalat viimein pettivät.
”No se… se tietenkin selittää…”
Punamusta kypärä kolahti leikkauspöydän reunaan Xenin kasvojen vieressä. Killjoy oli raahannut itsensä siihen käsillään. Xenillä ei ollut voimia kääntää päätään kohtaamaan isäänsä, mutta tunsi kyllä tämän läsnäolon.
”Kuinka paha…”
”Älä kuluta voimiasi”, Killjoy aneli. Hän kaappasi Xenin ainoan ehjän käden puristukseensa. ”Ole rauhassa.”
Xenin huulien välistä pääsi pieni huvittunut tuhahdus. Hänen kasvonsa hädin tuskin liikkuivat edes puhuessaan.
Killjoy pakotti itsensä jalat yhä vapisten pystyyn. Hän kumartui tyttärensä yläpuolelle, jotta tämä näkisi hänet kunnolla. Silloin Xenin kasvoille nousi maailman hienovaraisin virne. Hänen ainoa etusormensa nousi osoittamaan kohti Killjoyn päätä.
”Et edes ottanut… kypärää pois.”
Killjoy naurahti. Hänellä oli sille hyvä syy, mutta sen kertominen ei siinä hetkessä tuntunut tärkeältä.
”Ovatko kaikki… mitä… mitä oikeastaan…”
”Kaikki olivat hengissä, kun viimeksi näin heidät”, Killjoy keskeytti Xenin puoliväkisin kakistamat sanat.
”Hyvä… hyvä… Ja… siru. Onko se –”
”Nurukanin kaulassa tälläkin hetkellä”, Killjoy vastasi. Xenin kasvoille levisi silminnähtävä huojennus. Killjoy ei halunnut pilata sitä menemällä yksityiskohtiin. Kaikki olivat totta tosiaan hengissä, mutta Mexxin tila ei ollut asia, jota hän juuri nyt olisi halunnut tyttärelleen kertoa.
Näennäisen tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin Xen antoi itsensä vaipua taas tajuttomuuden rajamaille. Killjoy antoi sen tapahtua, mutta seurasi koko ajan tiiviisti Xenin hitaasti kohoilevaa rintakehää. Kirkkaan kuulan käynnistämä liike ei enää lakannut. Sen tiedon turvin Killjoy jatkoi työtään. Johto toisensa perään löysi paikkansa Xenin silvotun ruhon sisältä. Seuraavan tunnin ajan ainoat asiat, jotka leikkaussalissa kuuluivat, olivat lattialla seinää vasten istuvan Nuparun kuorsaus, Killjoyn työskentely ja Xenin ajoittaiset tuhahdukset, kun uusi palanen hänestä alkoi taas tottelemaan hänen käskyjään.
Punainen valo Xenin silmissä muuttui kirkkaammaksi minuutti minuutilta. Jossakin vaiheessa niissä alkoi näkyä myös liikettä. Killjoyn suljettua Xenin puuttuvan käden aukko väliaikaisella tulpalla, tämä huomasi Xenin jo katselevan hiljaa ympärilleen. Tämän huomio oli kiinnittynyt viiteen lasiseen pulloon apupöydän sivulla. Niissä hohti yhä valkoisia rippeitä siitä, mitä ne olivat sisältäneet.
”Uusi veresi”, Killjoy vastasi, ennen kuin Xen ehti saamaan kysymystä ulos suustaan. ”Meillä ei ollut Eldaa, jolla korvata vanhasi, joten jouduimme vähän improvisoimaan.”
”Se tuntuu… lämpimältä”, Xen huokaisi. Tämän äänessä alkoi olla jo voimaa. Nuparu vaihtoi asentoaan lattialla reaktiona ääneen, mutta jatkoi yhä unten mailla.
Xenin tuntoaisti oli palaamassa, joten Killjoy varmisti vielä kertaalleen, että mikään kipureseptoreihin viittaava Xenin rangassa ei ollut vielä kytkettynä.
”Täällä on niin… valkoista”, Xen jatkoi ympäristönsä huomioimista. ”Missä me olemme?”
Xen sulatteli saamaansa informaatiota hetken. Hänellä oli yhä vaikeuksia muistaa, mutta pieniä välähdyksiä hänen lähihistoriassaan vilisi kuitenkin hänen silmissään.
”Ai… sitä se siis oli…”
”Mitä niin?” Killjoy ihmetteli, mutta piti katseensa tiukasti synteettisessä jänteessä, jota hän pingotti Xenin sisuksiin.
”Naho… Animus-paristoja… luuli etten hoksaisi.”
Killjoyn oli vaikea sulkea sisäänsä sitä riemua, jonka hän sai siitä, että Xen osoitti oman välkyn itsensä olevan yhä tallella. Kokonaisen laivastotukikohdan piilottaminen Xeniltä olisikin kuulunut olla mahdotonta. Varsinkin huomioiden, kuinka huono valehtelija Naho oli. Tai oli ainakin ollut vielä silloin, kun Killjoy oli edellisen kerran hänen kanssaan keskustellut.
He vaipuivat jälleen hiljaisuuteen. Xen ylitsepääsemättömästä väsymyksestä ja Killjoy työhön jälleen uppoutuen. Piirejä paikalleen asetellessaan Killjoy kuitenkin huomasi Xenin kuulan pinnalla liikkuvan hitaan kirkkaan pisaran. Hän kaappasi paperinpalasen sivupöydältä ja pyyhki sen pois. Verta se oli. Jossakin täytyi olla vuoto. Hän etsisi sen heti, kun Xenin sisustan paineistaminen muuttuisi ajankohtaiseksi. Yksi pisara ei ollut paljoa.
Killjoy jatkoi. Jälleen kerran he viettivät tovin aikaa hiljaa, kunnes Xen rikkoi taas hiljaisuuden tällä kertaa jo hieman voimaa äänessään.
”Minä tiedän, miksi sinä lähdit…”
”Sinun pitäisi säästää voimiasi”, Killjoy sanoi.
”Sinä olit niin vihainen hänelle.”
Killjoyn ruuvimeisseli pysähtyi ilmaan. Hän ymmärsi, ettei Xen puhunut siitä, kun hän oli viimeksi lentänyt Onu-Metrusta kohti Nascostoa. Tämä puhui siitä edellisestä kerrasta. Siitä, jonka oli tarkoitus olla lopullinen.
”Isä, minä näin… mitä äiti teki…”
Killjoyn täytyi laskea työkalut käsistään. Ei siksi, että se, mistä Xen puhui olisi järkyttänyt häntä. Häntä ei juuri sillä hetkellä edes kiinnostanut, oliko Xen todellisuudessa nähnyt jotain vai tulivatko tämän kuoleman kielissä näkemät houreet jotenkin läpi tosimaailmaan. Ei. Killjoy tarvitsi hetken, koska hän ei ollut kuullut Xenin kutsuvan häntä isäkseen kertaakaan sen jälkeen, kun kohtalo oli tuonut heidät takaisin yhteen.
Xen oli näennäisesti uuvuttanut itsensä jälleen tajuttomuuteen, mutta Killjoy seisoi huoneessa silti hetken paikallaan. Kenraalin ryhti oli kadoksissa. Valo kypärän sisällä oli himmeämpi kuin kertaakaan aiemmin sinä päivänä. Yhdellä sanalla Xen oli onnistunut riisumaan hänen päältään kaikki tämän rakentamat henkiset suojat ja jättämään jäljelle vain yksinäisen miehen, joka katui enemmän kuin mitään sitä, että oli koskaan jättänyt tyttärensä taakseen.
Xenin sanojen jäljiltä huoneessa seisoi Killjoyn sijasta Nui-Kralhi.
Sellaisia hetkiä ei kuitenkaan oltu tehty kestämään, sillä ensimmäistä kertaa vajaaseen vuorokauteen leikkaussalin ulkopuolelta kajahteli ääniä. Killjoy ei kuitenkaan olisi havahtunut pelkkään kolahdukseen tai tavalliseen keskusteluun. Käytävällä huusi joku. Ja se joku oli äärimmäisen tuohtunut.
”Ala mennä”, kuului unenpöpperöinen käsky leikkaussalin lattialta. ”Minä jatkan tästä.”
Nuparu venytteli jäseniään ja kampesi itsensä ylös käyttämällä yhtä työkaluja sisältävää apupöytää tukena. Killjoy vilkaisi Xeniin, joka yritti selvästi itsekin saada selvää siitä, mitä käytävällä tapahtui. Nuparun kyllästyneen näköinen murjotus kuitenkin kertoi Killjoylle, että tämän oli parempi vain mennä.
”Jossain saattaa olla vuoto. Voisitko vilkaista sitä?”
”Vilkaisen vilkaisen”, Nuparu ähkäisi. ”Ala jo mennä.”
Killjoy nyökkäsi kiitollisena, vilkaisi vielä kerran Xeniin ja läimäisi sitten kätensä napille, joka avasi leikkaussalin ovet. Hänelle teki hyvää päästä sieltä hetkeksi pois. Kellokoneistot hänen alitajunnassaan olivat käyneet hiljaisuudessa taas sietämättömän äänekkäiksi.
Käytävä salin ovien takana näytti olevan tyhjä, mutta aivan kulman takana selvästi tapahtui jotain. Äänieristetystä salista poistuttuaan Killjoy kuuli heti, kuka siellä meuhkasi.
”Te revitte sen hirviön ulos sieltä salista vaikka väkisin! Kenen helvetin luvalla te edes toitte sen maanpetturin tänne? Tämä on korkeimman suojausdirektiivin armeija-installaatio, eikä kenelläkään muulla kuin minulla ole valtuuksia myöntää kulkulupia!”
Lhikanin ääntä oli anteliasta kutsua enää edes korotetuksi. Puolihuutoa ärjyvän toan suu roiski sylkeä tämän jokaisella sanalla. Tämän tielle käytävälle asettunut kolmikko ei kuitenkaan ollut aikeissa päästää tätä ohitseen.
”Iso Kiho ottaa nyt ainakin kolmesti syvään henkeä ja käyttää vähän järkeään”, kätensä ryhmän kärjessä ristinyt Cody sanoi. ”Naho valtuutti koko Mustan Käden integroitumaan tänne siinä vaiheessa, kun –”
”Hitot Nahosta!” Lhikan karjahti ja työnsi syyttävän sormensa niin lähelle Codyn ehjää silmää kuin oli mahdollista koskematta siihen. ”Hänellä ei ole sellaista toimivaltaa! Täällä noudatetaan turagamme ja sen myötä minun käskyjäni. Te marssitte välittömästi perässäni sinne leikkaussaliin tai leikkaan tieni läpi teistä väkisin.”
”Suuri toa Lhikan valmiina tekemään jotain omilla käsillään. Kaikkea sitä eläessään näkee”, Killjoy huokaisi niin kovaan ääneen, että käytävän vielä toisessa päässä mekastava tulen toa varmasti kuuli. ”Olet tervetullut yrittämään.”
Mavrah ja Vakama siirtyivät välittömästi käytävän sivuille antaakseen sitä pitkin marssivalle kenraalille tilaa. Cody jäi kuitenkin seisomaan Killjoyn rinnalle pitääkseen huolta, ettei Lhikanille jäänyt millimetriäkään tilaa yrittää päästä heistä ohi. Muutama ko-metrulainen sotilas kultaisissa kaartin haarniskoissa oli saapunut Lhikanin mukana, mutta yksikään heistä ei ilmeiden perusteella ollut innokas seuraamaan toan esimerkkiä.
”Sinä… kehtaatkin näyttää naamaasi täällä. Varjotun sylikoira!”
Lhikanin käsi oli eksynyt tämän selälle, epäilemättä miekkansa kahvalle. Killjoy vain risti kätensä tylysti ja piti katsekontaktin tätä ainakin päätä lyhyemmässä toassa.
”Sotapoika on jäänyt jumiin menneeseen”, Cody huokaisi, mutta virnisti Killjoylle vähän leveämmin kuin olisi ollut tarpeen.
”En ole yllättynyt, että hän ei ymmärrä”, Killjoy myönsi kovaan ääneen. ”Dumen alaisuudessa tuskin oppii käyttämään tervettä järkeä.”
Sanat saivat Lhikanin näkyvästi hikoilemaan. Tämä puristi kättään selkänsä takana nyt entistä tiukemmin pitäen raivoa edessään seisovaa kaksikkoa kohtaan sisällään vain vaivoin.
”Ei”, Killjoy kuitenkin keskeytti, ennen kuin Lhikan sai seuraavaa vastalausetta huulilleen. ”Sinulla ei ole oikeutta olla vihainen. Saavuit paikalle niin myöhään, että olisit ihan hyvin voinut jättää näyttämättä naamaasi.”
”Ja antaa sinun räjäyttää toinenkin Metru? Sinä ja läpeensä mätä tyttösi olisitte saaneet korventua sen enkelin lieskoihin. Maailma olisi kiittänyt.”
Sanojensa päätteeksi Lhikan sylkäisi suoraan Killjoyn kypärälle. Codyn ainoa silmä laajeni kauhusta. Tämän kädet puristuivat nyrkkiin valmistautuen rytinään, jota hänen ja jokaisen muun käytävällä olevan yllätykseksi ei tullut.
Kenties se johtui Killjoyn ylitsepääsemättömästä väsymyksestä. Miltei vuorokauden leikkaussalissa vietettyään kuka tahansa olisi liian poikki kamppaillakseen Metru Nuin suojelijan kanssa. Mutta Cody tunnisti kenraalinsa ryhdistä muutakin kuin pelkkää fyysistä loppuunpalamista…
”Sinusta on tullut surullinen”, Killjoy huokaisi ja antoi käsiensä laskeutua rennosti sivuilleen. ”Mene kotiin ja lakkaa vaivaamasta meitä.”
”Tai muuten?” Lhikan kysyi. Kaartilaiset tämän takana vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Jokainen heistä tiesi vastauksen toan kysymykseen ilman täsmennystäkin.
”Tai tiputan päällesi kymmenen sellaista pommia kuin tiputin Ficuksen päälle”, Killjoy vastasi.
Kaksikon tuijotuskilpailu jatkui hiljaisuudessa. Lhikanin takana sauvojaan puristavat matoranit pälyilivät kauhistuneina ympärilleen. Cody ja Mavrah vaihtelivat myös katseita. Lhikanin nyrkkiin puristetut kädet tärisivät. Killjoy kuitenkin tiesi, että jääräpäisyydestään huolimatta Lhikan ei ollut täysi idiootti. Kaikki käytävällä tiesivät, että toa käytännössä haastoi riitaa pienen valtion asevoimien kanssa.
Lopulta Lhikanin ote miekkansa kahvalta irtosi ja tämän hartiat lysähtivät. Hampaitaan kirskutellen tämä kääntyi ja sanaakaan sanomatta huitoi perässään kulkeneita matoraneja tekemään tietä. Cody huokaisi jo helpotuksesta. Valitettavasti Killjoy ei kuitenkaan voinut estää itseään heittämästä vielä yhtä herjaa vanhaa rintamatoveriaan päin.
”Pelkuri.”
Lhikanin käsi liikkui niin nopeasti, että edes iskua odottanut Cody ehti vain niukin naukin kumartua kaksiteräisen miekan ilmestyessä kuin tyhjästä ja sinkouduttua heitä kohti. Se kulki sellaisella vauhdilla heidän ylitse, että korviavihlovasti vinkuen se upotti itsensä syvälle käytävän perimmäiseen seinään. Codylta kesti tovi edes tajuta, mitä oli tapahtunut. Lopulta hän kuitenkin tajusi, että Killjoy ei ollut ehtinyt väistää.
Miekka oli lävistänyt tämän täsmälleen kaulan kohdalta. Oli kuin aika itsessään olisi hidastunut, kun iskun voimasta hieman horjahtaneen Killjoyn pää kallistui riti tämän harteilta ja iskeytyi maahan tämän jalkoihin.
Kukaan ei sanonut mitään. Epäuskoisena tilannetta seurannut Mavrah nosti kädet suulleen estääkseen itseään parahtamasta ääneen. Jopa takaisin heitä kohti kääntynyt Lhikan näytti järkyttyneen omasta teostaan. Miekka oli lävistänyt Killjoyn kaulan kuin sitä ei olisi ollutkaan.
Sitten, kaikkien jatkuvaksi järkytykseksi, Killjoyn irtonainen pää alkoi puhumaan.
”Tuota teidän ei ollut tarkoitus nähdä…”
Päätön haarniska kumartui nostamaan oman päänsä lattialta. Niin tehdessään Mavrah ja Vakama näkivät vilaukselta punaisen kypärän sisälle. Se ammotti pelkkiä vilkkuvia valoja ja tyhjyyttä.
Killjoy kaappasi tyhjän kypärän kainaloonsa samalla, kun Cody marssi takaisin tämän vierelle, kiskaisi tämän kovakouraisesti lähemmäs itseään ja vilkaisi Killjoyn avonaisesta kaulasta sisään. Haarniskan sisälläkin oli pelkkää sysimustaa tyhjyyttä, eikä merkkiäkään miehestä itsestään.
”Mitä helvettiä?”
”Ah, pieni varotoimi Ficuksen varalta”, Killjoy vastasi komentajansa perusteellisen järkyttyneeseen ilmeeseen. ”Tuli myös tarpeeseen. Kävi kerran aika lähellä, että hän olisi päässyt arkkikranaani käsiksi.”
Lhikan oli jähmettynyt täysin paikalleen. Tämän jokainen nivel oli mennyt lukkoon puhtaasta hämmennyksestä.
”Mitä… mitä sinä olet oikein tehnyt?” Cody sai suustaan käytävän ensimmäisen selkeästi muotoillun kysymyksen.
”Varastin sivun Biancan kirjasta”, kypärä Killjoyn kainalossa selvitti. Tämä nosti sen varovaisesti takaisin hartioilleen ja työnsi lujaa. Kuului mekaaninen naksahdus ja paineilman ininää, kun kypärä asettui takaisin anatomisesti korrektille paikalleen.
”Rakensin kellon”, Killjoy jatkoi, mutta yhä hämmentynyt ilme Codyn kasvoilla kertoi, että hänen oli selitettävä perusteellisemmin.
Nascosto
Hangaarin kaksi keskelle pystytetty monoliitti tikitti ja raksutti. Aivan yhtä mahtipontisesti se ei käynyt kuin Valkoisen Kuningattaren messinkinen koneisto, mutta se oli silti tarpeeksi, että sen läheisyydessä viettäneet selakhisiskokset olivat jo perusteellisesti ärsyyntyneet sen meteliin.
Hangaarin sivulle pystytetyn taisteluaseman luona päivysti enää kaksi nynrahlaista insinööriä, joista kumpikaan ei ollut vilkaissut näyttöjään muutamaan tuntiin. Se tauko keskeytyi, kun punaiset hälytykset soivat ja ilmoittivat, että heidän vartioimansa kohteen kimppuun oli hyökätty. Jokin oli lävistänyt Kal-haarniska 02:n täsmälleen kaulan kohdalta. Monoliitin sisältä tuli kuitenkin nopeasti rauhoitteleva viesti: Tilanne oli yhä hallinnassa.
Läsnä olevista Breznikovista nuorempi, kolmikon keskimmäinen, rynnisti monoliitin vasemmalle sivulle hälytyksen kuullessaan ja väänsi sivuun metallisen luukun kurkistaakseen sisälle. Siellä neljän metallista rakennetun sauvan varassa Killjoyn haarniskaton keho yhä roikkui kuin syvään uneen vaipuneena. Tämän ääni kuitenkin kajahteli hangaarin kaiuttimista, vaikka kenraalin suu ei liikkunut.
Taisteluaseman näytöillä Metru Nuilta saapuva kuva nousi takaisin paikalleen, kun Killjoyn eloton haarniska nosti kypärän takaisin harteilleen ja painoi sen uomiinsa. Leukansa auki loksauttanut Lhikan ei saanut kuvan perusteella sanaakaan suustaan. Codyn kysyvä ilme sen sijaan vaati lisää vastauksia.
”Jos Bianca ja Ficus pystyvät yhdellätoista arkkikranalla ohjaamaan tuhansia vahkeja, ajattelin, että kaipa minä pystyisin ohjaamaan yhdellä, noh, yhtä”, Killjoy sanoi.
Breznikova vilkaisi monoliitin sivussa vilkkuvia Killjoyn elintoimintojen mittareita. Kaikki näytti olevan kunnossa, lukuun ottamatta koholla olevia stressitasoja, jotka varmasti johtuivat vuorokauden mittaisesta leikkausoperaatiosta ja siitä, että tämä oli juuri yritetty teloittaa Lhikanin toimesta. Brez sulki luukun ja jätti Killjoyn roikkumaan taas yksin pimeyteen. Selakhi kaappasi tuolin alleen, rojahti siihen ja vieritti itsensä kahden Nynrah-haamun seuraksi komentokeskukseen seuraamaan tilanteen kehittymistä.
Ko-Metru
”Sinä… et ole täällä? Et oikeasti?” Cody ähkäisi epäuskoisena. Killjoy kohautti olkiaan. Vastaus ei ollut aivan niinkään helppo.
”Minusta tuntuu kuin olisin”, Killjoy vastasi. ”Pakko antaa vihollisellemme hieman kunniaa, tämä linkki on täysin saumaton. Roikun oikeasti pienessä viritelmässä etelässä.”
”Mutta missä linkki?” Mavrahin uteliaisuus heräsi tarpeeksi karistaakseen viimein tämän järkytyksen. ”Valkoisen verkko toimii kranojen kautta. Sinulla pitäisi olla todella voimakas yhteyspiste siirtääksesi tietoisuutesi –”
”Pitkästä aikaa, professori Mavrah”, Killjoy keskeytti, ennen kuin onu-matoralainen ehti vallata koko keskustelua spekulaatiollaan. Vastauksena tälle Killjoy väänsi vasemman käden rannepanssarinsa auki. Mutta sen sijaan, että siellä olisi ollut samaa pimeyttä kuin muuallakin haarniskassa, pieni harmaaruskea lihaisa olento tuijotteli sieltä käytävän väkeä. Se heilutti pikaisesti pientä ulokettaan kuin tervehtiäkseen ja kiskaisi sitten luukun takaisin kiinni, ennen kuin Lhikan tekisi taas jotain hätiköityä.
”Moi oon Miksu”, kuului metallin puoliksi tukahduttama ääni.
”Sinä olet hullu”, Cody ähkäisi, vaikkakin peitteli vaikuttuneisuuttaan erittäin huonosti.
”Xen oli aivan oikeassa, kun moralisoi minua viime reissulla. Oli vaarallista tuoda viimeinen arkkikrana Metru Nuille, kun vihollisiamme oli läsnä. Tällä kertaa en ottanut riskiä.”
”SITÄ PAITSI TÄMÄ ÄÄLIÖ KÄVI UIMASSA EIKÄ OLE VIELÄKÄÄN TAISTELUKUNNOSSA!” kuului nuoren naisen ääni Killjoyn kypärän sisältä. Lhikan hätkähti näkyvimmin. Cody tunnisti jo äänen yhdeksi niistä selakheista, joiden kanssa hän oli aikaisemmin Nurukanin kanssa keskustellut.
”… kiitos, Brez”, Killjoy mutisi nyrpeänä.
Rattaat raksuttivat selvästi Lhikanin päässä, kun tämä vilkuili käytävän väkeä näitä mittaillen. Hänen katseensa pysähtyi lopulta Codyyn, joka virnuili tälle vahingoniloisena tämän hyökkäyksen nolosta lopputulemasta.
Sillä aikaa, kun kultahaarniskainen toa yritti epätoivoisesti keksiä seuraavaa liikettään, käveli Killjoy käytävän perälle ja kiskaisi Lhikanin miekan kevyesti irti seinän syövereistä. Sitten hän marssi takaisin toan eteen ja iski aseen maahan tämän eteen upottaen sen puoli metriä metallisen lattian sisään.
”Jokainen veteraani Metru Nuilla tietää, että olet pelkkää puhetta”, Killjoy kumartui Lhikanin viereen ja puhui miltei kuiskaten. ”He tietävät, että sota voitettiin Kohiki-salmella, kun sinä märehdit turagasi kanssa Ta-Metrussa. Joten mieti tarkkaan, ketä päin tuon miekkasi osoitat. Saatat yllättyä siitä, kuinka harva on valmis seuraamaan sen suuntaa.”
Killjoy suoristi selkänsä. Kypärän takana ei ollut kasvoja, jotka olisivat voineet irvistää Lhikanille, joka puri hammastaan. Mavrah ja Vakama odottivat jo kauhuissaan uuden konfliktin syntyä, ja sellaisen saivatkin, mutta eivät suunnasta, mitä he olivat odottaneet.
Lhikanin happama tuijotus Killjoyn suuntaan keskeytyi, kun leikkaussali ykkösen ovi räjähti auki käytävän Lhikanin puoleisessa päässä. Sieltä ulos marssiva veden toa oli yltä päältä veressä, mutta oli sen värin perusteella selvää, että ei hänen omassaan.
”LHIKAN!”
Tulen toa oli jo avaamassa suutaan tukea pyytääkseen, mutta nähdessään tätä päin marssivan Nahon ilmeen, tarttuikin miekkaansa puolustautuakseen. Killjoy oli kuitenkin upottanut sen niin syvälle lattiaan, että kaikin voimin kiskaistessaankaan se ei liikkunut. Hänen kätensä olivat yhä kiinni siinä, kun juoksuun kiihdyttänyt Naho potkaisi häntä suoraan rintakehään. Ilma pakeni Lhikanin keuhkoista, kun tämä mätkähti väkivaltaisesti maahan.
”PASKIAINEN!” Naho huusi ja hyppäsi maassa makaavan Lhikanin päälle vangiten tämän jalat niin, ettei tämä päässyt enää nousemaan. Nahon nyrkit takoivat kultaista Hauta ja täräyttivät tulen toalta tajun niin nopeasti kankaalta, ettei tämä kyennyt vastustelemaan.
”Sinä! Olisit! Voinut! Auttaa!”
Nyrkki löi jokaisen sanan jälkeen. Cody oli ottamassa askelta Nahoa kohti pysäyttääkseen tämän, mutta käytävän seinissä kulkevat vesiputket alkoivat natisemaan ja ryöppy vettä ilmaantui laastin saattelemana hänen ja veden toan väliin. Cody joutui pysähtymään paikalleen ja Naho valjasti veden nopeasti antamaan lisää voimaa iskuilleen. Lhikanin vartiosto oli juossut kauhuissaan paikalta suuntanaan lähin kenttälääkärin toimisto. Lhikan korisi veren täyttäessä tämän suun. Kultainen naamio alkoi menettää muotoaan.
”Olisit voinut auttaa… olisit voinut… muttet auttanut… hän voisi olla vielä… Mexxi voisi olla vielä…”
Nahon ääni särkyi Mexxin nimen mainittuaan. Hänen nyrkkinsä eivät kuitenkaan hidastaneet. Kultaisesta naamiosta lohkeili pois valtavia kappaleita. Sen sirpaleet upposivat syvälle omistajansa kasvoihin. Verinen mössö, joka hetki sitten oli vielä muistuttanut Lhikania, ei pystynyt enää edes anomaan armoa. Vakama uikutti kauhistuneena seinää vasten litistyneenä. Mavrah oli liian järkyttynyt sanoakseen mitään.
Yksikin lyönti enemmän ja kasvot olisivat antaneet myöten. Yksi lyönti ja Naho olisi läpäissyt haurastuneen kallon ja murskannut tulen toan pään. Killjoy kuitenkin tarttui Nahon kohotettuun käteen pysäyttäen sen. Sitten toinen Killjoyn käsistä laskeutui Nahon olkapäälle.
”Eiköhän hän ymmärtänyt jo.”
Se muutaman sekunnin pysähdys, johon Killjoy oli Nahon pakottanut, oli tarpeeksi. Naho tajusi yhtäkkiä, kuinka uupunut hän oli. Taistelu Onu-Metrussa, tuntikausia Mexxin parannuskuplan ylläpitoa, sitten Lhikan. Adrenaliinin kaikottua Naho ymmärsi, ettei hänen käsissään ollut enää piiruakaan voimaa. Hän nousi pystyyn ja irrotti Hunansa visiirin pyyhkiäkseen sen sisäpinnan kyyneleistä. Hän kuitenkin vain onnistui sotkemaan sen verellä, joten turhautuneena hän kompuroi kohti ensimmäistä tyhjää vastaanottohuonetta, minkä käytävältä löysi ja romahti äänekkäästi sen toiselle puolelle.
Killjoy ja Cody vaihtoivat huolestuneita katseita juuri, kun Lhikanin kaartilaiset palasivat viiden valkotakkisen lääkintämatoralaisen kanssa. Kaksi niistä kiljahti ääneen. Kun henkilöstö alkoi kasaamaan paareja liikkumattoman Lhikanin alle, käänsi kolmas kaartilainen, se, joka näytti vähiten järkkyneeltä, katseensa kohti Killjoyta kuin käskyjä pyytääkseen.
”Tehkää voitavanne ja viekää hänet pois Ko-Metrusta niin nopeasti kuin voitte. Naho tarvitsee… aikaa.”
Kaartilainen nyökkäsi ja joukkio alkoi kantamaan johtajansa niukin naukin hengittäviä jäänteitä pois. Jäljelle jäi verinen läntti, valtava määrä pirstoutuneen Haun kappaleita ja keskellä lattiaa törröttävä miekka, jonka Killjoy päätti lopulta jättää paikalleen.
”Minä… puhun hänelle”, Killjoy tuumasi viitaten läheiseen huoneeseen kompuroineeseen Nahoon. Cody nyökkäsi, mutta tämän tuijotuksesta pystyi päättelemään, että Killjoy ei ollut vastannut siihen tärkeimpään kysymykseen, mitä kukaan ei ollut vielä ehtinyt esittää ääneen.
”Hän on hereillä”, Killjoy sanoi. Leveä virne nousi Codyn kasvoille. Mavrah näytti siltä kuin olisi voinut purskahtaa itkuun onnesta.
”Mutta hän tarvitsee aikaa. Nuparu jatkaa hänen kanssaan”. Killjoy jatkoi.
Cody nyökkäsi. Hän kuuli Killjoyn äänestä, että edellinen vuorokausi oli ollut tämän elämän pisin. Killjoy nyökkäsi takaisin ja lähti Nahon perään sulkien oven perässään. Vasta silloin tilannetta suu auki tuijottanut Mavrah kääntyi takaisin Vakaman puoleen. Tämä ei ollut vieläkään irrottanut katsettaan siitä, missä Lhikanin muussatut kasvot olivat hetki sitten maanneet.
Kun matoranien katseet kohtasivat, Vakama yritti parhaansa esittääkseen, että kaikki oli kunnossa. Sekä Mavrah että Cody kuitenkin ymmärsivät, että jokin oli pielessä. He jäivät kahdestaan tuijottamaan ta-matoralaisen perään, kun tämä rynnisti jotain kahvista mumisten samaan suuntaan, mihin Lhikania kantanut lääkintähenkilökunta oli hetkeä aikaisemmin kadonnut.
”Mikäs hänelle tuli? Poika ei ole tainnut nähdä verta ennen?” Cody ihmetteli. Mavrah kohautti olkiaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta päivän aikana, kun hänen takojatuttunsa oli käyttäytynyt merkillisesti.
Ennen kuin hekin poistuivat, Cody yritti ohimennen kiskaista Lhikanin miekkaa mukaansa, mutta turhaan. Se oli kuin vanhasta huonosta legendasta. Miekka kivessä, jonka vain sen arvoiset saisivat sen siitä kiskaistua.
Ironista huomioiden, kenen käsistä se oli siihen jäänyt.
Huoneessa, käytävän askeleiden kaikottua, Killjoy uskalsi viimein lähestyä veden toaa, joka oli haudannut kasvot käsiinsä välittämättä siitä, että ne olivat yltä päältä kahden eri tulen toan veressä. Vastaanottohuone oli käytännössä pilkkopimeä siihen asti, että Killjoy napsautti sinne valot. Matoran-kokoon mitoitetulle tutkimuspenkille romahtanut Naho pystyi melkein nojaamaan leuallaan polviinsa. Killjoy ei edes uskaltanut testata, mitä tapahtuisi toimistotuolille, jos hän laskisi edes jalkansa sen päälle. Hän jäi lopulta vain nojailemaan vasten näöntarkastukseen tarkoitettua julistetta ja risti kätensä.
”Jos tulit moralisoimaan minua siitä, mitä juuri tein, tahdon muistuttaa, että laukaisit eilen ydinaseen Metru Nuin maaperällä etkä edes soittanut siitä etukäteen”, Naho tuhahti.
Killjoy naurahti ääneen. Naho oli pyyhkinyt kyyneleet niin nopeasti, ettei tästä päällepäin pystynyt edes päättelemään, miten tuohtunut tämä oli vielä hetkeä aikaisemmin ollut. Se oli sellaista suoraselkäisyyttä, minkä Killjoy muisti hyvin. Veden toa oli aina ollut Metru Nuin todellinen selkäranka silloinkin, kun Lhikanin hyödyttömät pyristelyt aiheuttivat muille lähinnä naamion lakin harmaantumista.
”Edellisestä kerrasta on aikaa, Killjoy”, Naho jatkoi. Merkillisestä painotuksesta huolimatta hänen äänessään ei ollut pisaraakaan ivaa.
”Niin on.”
”Miten… sinulla on mennyt?”
Killjoy ei rehellisesti tiennyt, kuinka vastata. Naho oli viimein nostanut kasvonsa pois käsistään, mutta piti katseensa yhä visusti omissa jaloissaan.
”Kuolin. Kahdesti oikeastaan.”
”Mutta olet silti täällä”, Naho naurahti.
”Suuri Henki lienee yhtä kyllästynyt Ficuksen puuhiin kuin minäkin”, Killjoy pohti. Naho hymähti, käänsi kämmenensä kasvojaan kohti ja tuijotti niistä valuvaa sotkua. Killjoy uskaltautui viimein kysymään sen kysymyksen, minkä vuoksi hän oli Nahon perään rynnännyt.
”Mexxi?”
Naho ei vastannut. Ainoastaan tuijotti käsiään. Palanen kultaista naamiota oli uponnut hänen kämmeneensä. Hän tiesi, että jos hän repisi sen irti, kolmas veri, hänen omansa, tahraisi hänet. Toistaiseksi hän vain sulki kätensä nyrkkiin ja jätti sirpaleen paikalleen.
”Olen pahoillani”, Killjoy jatkoi, mutta lopetti huomatessaan Nahon pudistelevan päätään.
”Kone hengittää hänen puolestaan. Hän on elossa vain teknisesti. Saimme pysäytettyä verenvuodon, mutta…”
Lauseen jatkaminen tuntui olevan Naholle ylitsepääsemättömän vaikeaa. Killjoy kuitenkin odotti kärsivällisesti.
”… selkäranka ja keskushermosto ovat riekaleina. Hän ei koskaan enää hengitä itse. Jos hän edes herää…”
Nahon kasvot romahtivat taas syvemmälle kohti maata. Hän hieroi otsaansa kuin migreenikohtauksen saaneena. Kasvoista näki, että hän pidätteli taas itkua, mutta jälleen kerran hän onnistui nielaisemaan tunteen jonnekin syvälle sisuksiinsa. Killjoy yllättyi, kuinka vähän toassa oli muuttunut sodan jälkeen.
”Jos Lhikan olisi tullut auttamaan. Lähettänyt jonkun… Paskiainen vain sulki linjan ja jätti Mexxin kuolemaan.”
”Sinut myös”, Killjoy huomautti, vaikka tiesi hyvin, että Nahon oma henki ei painanut sillä hetkellä paljoa tälle itselleen. ”Onneksi Cody ehti paikalle ajoissa.”
Naho hymähti myöntävästi. Killjoy uskaltautui jo astumaan hieman lähemmäksi. Hän siirtyi nojaamaan pöydän reunaan toan viereen ja huomasi nyt syyn sille, miksi Nahon katse oli yhä naulittuna jalkoihinsa. Hänestä valuvat veripisarat valuivat edelleen. Ilmastointilaitteen huminakin oli hieman hiljentynyt ja pisaroiden tipahtelun huomasi tarkkaan kuuntelemalla.
”Tätäkö vastaan sinä olet taistellut?” Naho nosti viimein katseensa Killjoyyn. Hän tiesi heti, että Nahon ”tätäkö” viittasi siihen mustaan möykkyyn lihaa, joka Mexxin oli pirstonut.
”Kokeilin eläköityä, mutta sirkus ei jättänyt minua rauhaan. Sitten sain tietää, että Xen elää.”
”… ja Xen?”
”On hereillä.”
Naho päästi pitkän huojentuneen huokauksen. Toa ei ollut valmis ottamaan toistakin uhria kontolleen.
”Hengen kiitos.”
”Ja Nuparun”, Killjoy täsmensi. ”Ilman häntä tämä ei olisi onnistunut.”
”Tyttösi on tehnyt häneen melkoisen vaikutuksen. Kuulin, että hän oli käytännössä laukannut Ko-Metruun, kun kuuli, mitä oli tapahtunut.”
Se tieto ei tullut Killjoylle yllätyksenä. Xenillä oli aina ollut uskomaton kyky hurmata kaikki vähänkään vastaanottokykyiset ympäriltään.
”Minä en enää ajatellut pahoinpidellä ketään tälle päivälle”, Naho jatkoi. ”Joten jos se on, mitä pelkäsit, voit kyllä jo mennä.”
”Tahdoin vain varmistaa, että olet…” Killjoy pysähtyi miettimään seuraavaa sanaansa. Hän ei ollut aivan varma, miksi. Sen sanominen olisi kuulunut olla helppoa.
”… kunnossa.”
Nahon Hunan vasen kulma kohosi ja utelias katse vaelteli jossain Killjoyn kypärän tienoilla.
”Sinä et kuulosta yhtään siltä kenraali Killjoylta, josta kaikki ovat puhuneet viimeiset viikot”, Naho naurahti. Killjoy kohautti olkiaan. Hän ei oikeastaan edes osannut spekuloida, mitä Xen oli hänestä kertonut.
”Toivottavasti Xen ei ole paljastanut mitään ihan hirveän noloa”, Killjoy tuumasi. Hän muisti yhä hätääntyneen puristuksen, jonka Naho oli hänelle antanut heidän teidensä erkaannuttua leikkaussalien ovilla.
”Aloitko henki paratkoon välittämään vanhoilla päivillä? Me todella elämme lopun aikoja”, Naho piikitteli. Se ei Killjoyta haitannut. Jokainen pirteyden ripe toan äänessä oli voitto.
”Xenillä on sellainen vaikutus”, Killjoy myönsi ensimmäistä kertaa koskaan ääneen. Se sai hymyn nousemaan Nahon kasvoille, vaikkakin vain hetkeksi. Sen jälkeen toan katse valui taas kohti maata. Syy, miksi hän oli olettanut Killjoyn jääneen huoneeseen hänen kanssaan, palasi hänen mieleensä. Ja vaikka oli jo selvää, ettei Killjoy ollut hänen luonaan kaivelemassa menneitä, Nahon oli vaikea siirtää ajatuksiaan muualle.
”Joten… sinä et oikeasti ole täällä murjomassa naamiotani ruttuun siitä, mitä tapahtui?”
Killjoy oli hämmentynyt. Hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta siitä, mistä toa puhui.
”En ymmärrä.”
”Jos olisin tehnyt jotain”, Naho myönsi. Tämän ääni oli muuttunut mutinaksi. Killjoyn piti todella keskittyä ymmärtääkseen Nahon sanoja.
”Jos olisin vain tehnyt jotain… olisin voinut estää, mitä tapahtui.”
Killjoy oletti Nahon puhuvan edelleen edellisestä päivästä. Hän ei kuitenkaan löytänyt skenaariota, jossa tämä olisi voinut estää sitä, mitä Mexxille ja Xenille oli tapahtunut. Ei sellaisia vihollisia vastaan.
”Naho, jos luulet, että syytän sinua jotenkin siitä, mitä Xenille tapahtui, en-”
”En tarkoittanut Xeniä…” Naho keskeytti. Hän nieleskeli edelleen sanojaan, mutta suoristi lopulta selkänsä, käänsi katseensa Killjoyyn ja lausui ne sanat, joita hän oli koko keskustelun ajan pelännyt.
”… vaan Niziä.”
Nascoston hangaari kakkosessa tikittävässä monoliitissakin oli hetken aikaa hiljaista. Kuin kellokoneisto itsessään olisi reagoinut Nahon sanoihin. Lukematon määrä ajatuksia sinkoili Killjoyn päässä. Yksikään niistä ei ollut niin eheä, että niitä olisi saanut puettua vielä sanoiksi.
”Minä… mitä?”
Naho seurasi Killjoyn reaktiota silmät pyöreinä. Hän alkoi vähitellen harkitsemaan mahdollisuutta, että tämä ei tosiaankaan ollut tiennyt. Että edes Varjotun riveissä hän ei ollut kuullut…
”Se päivä, kun hän kuoli.”
”Niin?” Killjoy vastasi kihisten halusta ymmärtää, mitä Naho tarkoitti.
”Sinä päivänä, kun Mustaan Käteen hyökättiin…”
”Niin”, Killjoy tivasi malttamattomana.
”Me tiesimme… minä tiesin, että he olivat tulossa. Olisimme voineet estää sen, mutta…”
”Dume kielsi teitä, minä tiedän”, Killjoy täydensi. Järkytys levisi Nahon kasvoille. Killjoy oli tiennyt. Totta kai hän oli tiennyt… joten miksi hän…
”Miksi ihmeessä syyttäisin sinua?”
Killjoyn kysymys iski Nahoon sellaisella voimalla, että hänen jo hetken sisuksissaan pidättelemä ilma karkasi viimein hänen keuhkoistaan. Killjoy antoi Naholle hetken, mutta päätti lopulta istua lattialle toan viereen. Kal-metallinen haarniska kipinöi vasten metallista lattiaa, kun Killjoy väänsi itsensä risti-istuntaan varoen kuitenkin Nahon edessä kiiltelevää verilammikkoa.
”Jos Metru Nuilla olisi joku, jonka pään haluaisin pölkylle, se olisi Dume, mutta kaiken sen jälkeen, mitä Ficus teki, on vaikea syyttää edes hänen haluaan siivota Musta Käsi takapihaltaan.”
Killjoyn katse oli naulittu vastakkaiseen seinään, jossa kiilteli kehystetty juliste. Sen värikäs piirros esitti joukkoa vahkeja seisomassa sankarillisesti aurinkojen laskun edessä. Teksti sen alla kannusti Metru Nuin kansalaisia ottamaan yhteyttä viranomaisiin epäilyttävää kansalaistoimintaa havaitessaan. Täydellinen esimerkki todellisuudesta, jollaista ei olisi päässyt syntymään, jos Musta Käsi olisi saanut jatkaa Metru Nuin maaperällä. Tai niin Killjoy ainakin itselleen uskotteli.
”Mutta syy sille, miksi en syytä edes Dumea on se, että todellisia syyllisiä Nizin kuolemaan on täsmälleen ja ainoastaan yksi.”
He käänsivät katseensa toisiinsa. Naholle ei tarvinnut edes kertoa ääneen, että Killjoy tarkoitti itseään.
”Kun aika minusta viimein jättää, se on se asia, jonka joudun näkemään, ennen kuin Suuri Henki minut hylkää.”
Naho ei tiennyt, mitä sanoa. Killjoy itsekin hiljeni hetkeksi. Hän oli elänyt sen tapahtumaketjun ajatuksissaan niin monta kertaa, että jopa hänen päässään loisiva kellonainen oli kyllästynyt sen uusintoihin. Nizin surun musertamat kasvot. Xenin paniikin täyttämä ilme. Jokainen sana, jonka hän oli itse suustaan päästänyt. Ne kaikki olivat syöpyneet valokuvantarkasti hänen mieleensä.
”Minä olin unohtanut, että te tunsitte toisenne”, Killjoy sanoi keskeyttäen huomiolla kierteen, johon oli ajatuksiaan punomassa. Naho nyökytteli hitaasti.
”Metru Nuilla syntyneitä veden toia ei ollut alun perin montaa. Sodan alettua emme enää nähneet usein. Hän oli Mustassa Kädessä tutkimuspöydän ääressä ja minä rintamalla… mutta me olimme ystäviä.”
”Ga-Metrun ritari kiiltävässä haarniskassaan ja se… nörtti”, Killjoy naurahti. ”Te olette olleet melkoinen näky.”
Nahokaan ei voinut olla hörähtelemättä huomiolle. Toan muistot ajalta ennen sotaa olivat hämärtyneet tuhkan ja tulikiven alle, mutta hän muisti silti elävästi, millaista oli kulkea lampien ja purojen täyttämillä kampusalueilla häntä yli päätä lyhyemmän rurukasvoisen akateemikon kanssa. Toa Niz oli muodonmuutoksensakin jäljiltä ollut vain vastaväitellyt neurotieteilijä. Autuaan ymmärtämätön toauden mukanaan tuomasta taakasta.
”Hän oli nörtti, totta tosiaan”, Naho hekotteli ja leukaansa epähuomiossa koskettaessaan tahrasi sen kuivuneella verellä. ”Miten te kaksi oikeastaan… tai siis, sinäkin olit aina toiminnan mies. Kun taas Niz oli sellainen… toimistorotta.”
Killjoy kohautti vaistomaisesti olkiaan, mutta pysähtyi hetkeksi miettimään. Hän muisti heidän ensikohtaamisensa kuin eilisen. Muisti, miltä se oli tuntunut. Siinä oli ollut kyse hyvin vähän järjestä ja hyvin paljon sellaisesta lohdun tunteesta, millaista hän ei ollut koskaan kokenut kenenkään muun kanssa. Heti ensimmäisestä kosketuksesta ikuisesti kilkattavat kellokoneistot hänen mielensä perukoilla olivat hetkeksi vaimenneet.
”Jos tietäisinkin vastauksen tuohon”, hän vastasi lopulta kierrellen hieman totuutta. ”Alussa se vain tuntui oikealta. Ja silloinkin, kun asiat tuntuivat vaikealta, meillä oli Xen. Hän piti meidät yhdessä pidempään kuin olisimme koskaan muuten pysyneet.”
Naho oli viimein alkanut hahmottaa kokonaisuutta. Xenin puolen tarinasta saatuaan olisi ollut helppoa kuvitella, että Killjoy oli oman tyranniansa vuoksi lapsensa hylännyt sekopää. Mutta mitä enemmän palasia Naho sai, sitä paremmin hän ymmärsi, millaisessa tunteiden myllerryksessä kaikki oli tapahtunut. Killjoyn katseen harhaillessa pitkin huoneen seiniä, Naho ymmärsi, millaista vaikeiden asioiden kimppua Killjoy edelleen piilotteli.
”Sinäkö vain aiot pitää tuon päässäsi?” Naho paukautti ääneen. Killjoy havahtui takaisin nykyhetkeen yrittäen epätoivoisesti miettiä, kuinka kertoa tällä kertaa, ettei hänen kypäränsä alla ollut yhtään mitään. Hän ei kuitenkaan saanut siihen mahdollisuutta, kun Miksun päällä sijaitseva paneeli alkoi vilkkumaan keltaisena. Naho kuunteli vierestä, kun Killjoy avasi radioyhteyden nappia painamalla ja Codyn ääni alkoi puhuttelemaan heitä.
”Öh, anteeksi, jos häiritsen, mutta meillä on pikku tilanne täällä.”
”Antaa tulla vain.”
”Se peltipurkki, jonka toit mukanasi. Tuota… sillä ei ole kohta kaikki hyvin.”
Yhteyden taustalta kuului jotain muutakin. Naho irvisti ja loi katseensa Killjoyyn, joka nyökkäsi vahvistaakseen kuulleensa saman. Puhelun taustalla karjuttiin suoraa huutoa.
”Nurukan?” Killjoy ihmetteli.
”En ole koskaan nähnyt hänen kilahtavan tuolla tavalla.”
”Kaksi minuuttia”, Killjoy vastasi ja sulki yhteyden. Hän lähti marssimaan pitkin askelin ulos huoneesta, kunnes huomasi Nahon lähtemässä hänen peräänsä.
”Sinä jäät lepäämään. Minä hoidan tämän.”
Naho oli jo siirtämässä vastalausetta ajatuksista huulilleen, mutta pelkkä levon mainitseminen sai hänet tajuamaan, miten lopen uupunut hän oli. Eikä hän lopulta oikeasti edes tahtonut asettaa itseään vielä yhteen konfliktiin, vaikka osana Amajikaa hänellä olikin sellaista ymmärrystä Nurukanista, mitä kovin monella muulla ei ollut. Hän kuitenkin antoi lopulta itsensä luovuttaa ja romahti takaisin penkille.
Killjoy nyökkäsi ja marssi ulos. Naho jäi tuijottamaan suljettua ovea, jonka taakse kenraali oli kadonnut. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän saisi nukuttua, mutta hän päätti sulkea silmänsä siitäkin huolimatta. Kirurgien armeija, jonka hän oli jättänyt Mexxin rinnalle saisi pärjätä vielä pienen hetken ilman häntä. Tärinä, joka oli hiipinyt hänen käsiinsä viesti, että ainakin toistaiseksi hän oli tehnyt kaiken voitavansa.
Ko-Metrun alla risteilevän laivastotukikohdan tuoreudesta kertoivat parhaiten sen lukuisat varastohallit, joita aika ei ollut vielä onnistunut täyttämään rojulla. Lähimpänä maan pintaa olevan kerroksen isoimman hallin reunalla oli ainoastaan kaksi tyhjää konttia ja muutama avaamaton ammuslaatikko. Varasto oli siis omiaan Mustan Käden väistötiloiksi. Sen kylmää lattiaa koristivat nyt lukuisat makuupussit ja pieni määrä niitä käyttävien irtaimistoa.
Mikäli Nurukan olisi saanut asiasta päättää, yksi vierailijoista ei olisi kuitenkaan ollut sinne tervetullut. Killjoyn mukana saapunut nelikätinen vempele oli leijaillut varoittamatta sisään etsien paikkaa, johon pysäyttää itsensä. Edellisen yön alusta loppuun valvonut maakenraali ei enää onnistunut pitämään tunteita sisällään ja paikalle lipunut Feterra oli ollut täydellinen kohde niiden purkamiselle.
Ja vaikea häntä oli syyttää. Varaston oven toisella puolella kuunteleva Cody ymmärsi Nurukanin tuskan. Vaikka Xenin ja Mexxin tilanteet olivat syösseet toan jälleen stressin ja huolen äärirajoille, painoi tämän vaakakupissa myös paljon vanhempi ystävä, jonka kohtalon koukerot häneltä oli tähän saakka evätty.
“Minne veitte Valotun? Missä on Toa Umbra?” Nurukan tivasi jo ainakin kolmatta kertaa. Tämän ääni oli alkanut rahisemaan rasituksen voimasta.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Näitte kaiken tuon vaivan hänen nappaamiseksi ja päästitte hänet menemään? Ja minun pitäisi muka uskoa, rautaäpärä? Pah!”
Nurukanin sormet puristuivat nyrkkiin. Hänen teki valtavasti mieli runnoa Feterraa tämän tuhoutumattomaan eksokutikulaan. Ja jos peltipurkki jatkaisi röyhkeää valehteluaan, hän myös tasan tarkkaan niin tekisi.
”Ehdotus: Valotun ystävän adrenaliinitasot ovat huomattavasti koholla. Yleisen turvallisuuden nimissä syvät hengenvedot ovat suositeltavia.”
Kenties Nurukan olisi vielä sietänyt peltipurkin kyvyttömyyttä tarjota todenmukaista informaatiota, mutta monotonisesta sävystä huolimatta toa oli varma, että Feterran ääni tihkui ivaa. Nurukanin kohoavan verenpaineen mukana varaston seinät alkoivat konkreettisesti värähtelemään. He olivat sen verran syvällä maan alla, että hän olisi voinut rutistaa koko kerroksen kasaan heidän ympäriltään. Värähtely ei jäänyt Feterraltakaan huomaamatta. Se katseli ympärilleen niin huolestuneena kuin ilmeetön sylinteri suinkin pystyi.
”Pyyntö: Valotun ystävä keskeyttää tarpeettomat aggressiot ja luopuu irrationaalisista tunnetiloista, jotka vaarantavat hänen itsensä lisäksi-”
Nurukan oli kuullut tarpeeksi. Viha, jota hän oli padonnut sisäänsä pääsi jälleen irti. Yhdelläkään Umbraan kajonnella ei ollut lupaa vaatia häntä rauhoittumaan.
Kynnet iskivät kipinää Feterran haarniskaan. Iskun tehnyt mies muistutti enemmän raivoisaa tuhka-ahmaa kuin jaloa toaa. Jo muutaman sivalluksen jälkeen hän kuitenkin pysähtyi. Hän ei ollut saanut Z.M.A:n koneeseen naarmuakaan. Se ei ollut myöskään laittanut lainkaan hanttiin, vaan ainoastaan lukitsi kätensä selkänsä taakse ja otti iskut vastaan sanaakaan sanomatta.
Hampaitaan yhteen kiristelevä Nurukan keräsi kaiken voimansa ja iski Feterraa kohti tämän keskussilmää. Tällä kertaa kone joutui väistämään. Se leijaili taaksepäin toan iskuja vältellen. Se ojensi raajansa eteenpäin estääkseen Nurukania tulemasta lähemmäksi. Turhautunut kenraali sai leikistä nopeasti tarpeekseen. Järinä tutkikohan ympärillä palasi. Jos hän ei saisi upotettua Feterraan kunnollista iskua, hän täräyttäisi sitä jollain, jota ei voisi väistää. Koko metru heidän yläpuolellaan saisi riittää…
Hän tuli järkiinsä vasta, kun varastohallin kattoon asennetut loisteputkivalot tipahtivat miltei hänen päälleen. Totuutta olisi vaikeaa selvittää, jos hän ei onnistuisi jotenkin estämään katon romahtamista myös hänen itsensä niskaan. Tärinä lakkasi hitaasti Nurukanin hengitystä mukaillen.
“VASTAUS: Valottu on vapautettu. Mestari Z.M.A. takaa hänen turvallisuutensa.”
“Valehtelet!” Nurukan raivosi. Itseään toistavan koneen jääräpäisyys turhautti. Kredipselleeniseikkailun jälkeen Nurukan oli muuttunut. Vanha sotilas oli syntynyt uudelleen ja sen mukana paloi jälleen kyky ja tahto käyttää voimaa. Jos hän kiskoisi edes paakun maa-ainesta käsiinsä… Feterran haarniskassa täytyi olla rakoja. Jos hän vain täyttäisi sen ja puristaisi ulos sen, mikä sen sisällä asusti. Räjäyttäisi sen sisältäpäin. Se ei toisi Umbraa takaisin, mutta se tuntuisi varmasti silti hyvältä…
”Se ei valehtele, Nurukan”, uusi ääni huomautti hänen takaansa. Nurukan ei ollut raivonpurkauksensa keskellä huomannut, kuinka varaston ovi oli auennut ja punamustaan haarniskaan pukeutunut jättiläinen oli astellut hänen rinnalleen.
“Minä tiedän, miltä tämä näyttää, mutta minulla on eläviä todisteita siitä, että Umbra on vapaalla jalalla”, Killjoy jatkoi.
Nurukanin hengitys tasaantui hieman. Vaikka hänellä ei ollut varsinaisesti syytä uskoa Killjoyta yhtään sen enempää kuin Feterraakaan, ainakin kralhikenraali osasi ilmaista sanansa ivailematta.
”… todisteita?” Nurukan puuskutti. ”Parempi iskeä niitä pöytään tai jatkan kynsieni kiillottamista tuohon rautaäpärään.”
Killjoy huokaisi syvään, mutta käänsi kätensä poikittain eteensä ja avasi pienen projektoidun kartan itsensä ja Nurukanin väliin pitäen kuitenkin turvallisen etäisyyden toaan.
”Miksu, näytä Lunariuksen raportti.”
Kartta zoomasi itseään, kunnes se saavutti pohjoisen mantereen kaakkoisrannikon. Välisaaria kohti piirretyt kauppareitit kulkivat aivan pienen punaisena hohtavan pisteen vierellä.
”Rannikkopartiomme ovat pitäneet heitä silmällä jo muutaman päivän. Vene on aika muinainen, mutta Umbra on matkannut tasaisesti kohti Välisaaria. Hän on menossa kotiin ja hänellä vaikuttaisi olevan seuraa.”
Nurukan tuijotti pistettä silmät kiiluen. Hän oli toivonut kuvaa. Jotain konkreettista todistetta siitä, että hänen ystävällään oli kaikki hyvin, mutta Killjoyn latelema informaatio oli alku.
Nurukan hengityksen tahti alkoi lopulta rauhoittua ja viimein hän tarttui kynsiinsä ja veti ne takaisin kehikkonsa sisään. Hän antoi hartioidensa lysähtää väsymyksestä. Maakin oli lakannut värähtelemästä heidän ympäriltään.
”Se oli ensimmäinen asia, mitä kysyin, kun sain kuulla, että hänet oli viety”, Killjoy vakuutteli. ”Hän oli minunkin ystäväni.”
Nurukan ei pysähtynyt kyseenalaistamaan, miksi Killjoy puhui ystävyydestään menneessä aikamuodossa. Hän vilkaisi takanaan leijailevaa Feterraa, joka ei ollut uskaltanut sanoa enää sanaakaan. Sitten hän tuijotti taas karttaa aina siihen asti, että Killjoy sulki sen ja risti tietokoneen sisältämän kätensä toisen kanssa.
”Olette pitäneet heitä silmällä?” Nurukan toisti kysyvästi.
”Ilmakuvamme ovat aika huonoja ja tosi kaukaa, mutta Umbralla on seuraa. Joku hattupäinen. Huomioiden, että he ovat matkalla kohti Klaania, veikkaan Domekia, Etsivää tai Notfun-Gusia. Tosin… oikeasti veikkaan lähinnä Domekia”, Killjoy selitti.
Nurukan huokaisi syvään. Toisen Valotun läsnäolossa oli sinällään järkeä. Ehkä he olivat paenneet yhdessä.
“Tuo kartta valaa minuun toivoa, mutta ihmettelen, miksi Z.M.A päästi Umbran lähtemään. Ei käy yksiin sen kanssa, että hän etsii käsiinsä Valottuja”, Nurukan puhisi. “Olisit voinut kertoa tästä minulle aikaisemmin. Olisimme voineet tehdä jotain…”
”Kenties”, Killjoy myönsi, ”mutta Xen tarvitsi etäisyyttä. Hän olisi paiskannut metallisen ahterini mereen, jos olisin jäänyt päällepäsmäröimään. Minäkin sain tietää Umbrasta vasta sen jälkeen, kun hän oli jo vapaalla jalalla.”
Nurukan huokaisi syvään. Vaikka tämän ryhti valui, olivat tämän silmät yhä naulittuina Killjoyyn. Tältä ei jäänyt huomaamatta, kuinka paljon Nurukanin olemus oli muuttunut sitten heidän edellisen tapaamisensa.
”Xen?” Nurukan kysyi lopulta. Killjoy oletti sen olevan merkki siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä enää hautautuvansa spontaanin maanvyöryn alle.
”Hereillä.”
Nurukan nyökkäsi. Uutinen lohdutti hieman. Ensimmäinen multakasaan paistava aurinko oli Umbran oletettu vapaus. Toista aurinkoa edusti Xen. Kenties elämä jatkuisi vielä…
“Yritin opettaa tyttärellesi kaiken, mitä muistan ja osaan. Sääli, että olen ollut oma itseni vasta hetken. Meillä olisi voinut olla enemmänkin aikaa.”
Killjoy rentoutui jo hieman. Feterra heidän takanaan oli kaikessa hiljaisuudessa leijaillut syrjemmälle.. Nurukanin sydänkiven syke oli hidastunut jo lähelle normaalia.
Vaikka se ei ollut kysymys, Killjoyn toteamus oli selvästi muotoiltu sellaiseksi.
“Xen avasi muistoni, jotka Ficus oli sulkenut. Sai sellaisen annoksen sotaa, että en ole varma itsekään, oliko se täysin hyvä idea”, Nurukan muisteli seikkailuaan. Hänellä oli ikävä tyttöä. Naho ei ollut ainoa tukikohdassa märehtivä toa, joka toivoi, että olisi kyennyt tekemään enemmän.
”Ficus oli sulkenut? Oliko hänellä siihen joku metodi? Luulin, että hän oli kolauttanut sinua vain tosi lujaa päähän”, Killjoy ihmetteli. Hän ei voinut olla tarttumatta tiedonjyväsiin siellä, missä niihin törmäsi.
“Sininen koneellinen käsi”, Nurukan sanoi lyhyesti. “Jäljitimme sitä vielä tukikohdassa seikkailumme jälkeen.”
Nurukanilta ei jäänyt huomaamatta, kuinka Killjoy jäätyi sanoista paikalleen. Toalle ei tullut yllätyksenä, että Killjoy tiesi aiheesta jotain. Vielä vähemmän yllätyksenä hänelle tuli, että Killjoy ei sanallakaan selitellyt reaktiotaan, vaan ainoastaan loi merkitsevän katseen omalle rannepanssarilleen, jonka sisältä kuului hiljainen huolestunut ulahdus.
”Ettekä ilmeisesti saaneet kiinni?”
“Emme. Oletettavasti se tuhoutui tukikohdan mukana. Mitä sinä tiedät siitä?”
”Tarpeeksi huolestuakseni.”
Killjoy vilkaisi rannetietokoneensa kelloa varmistaakseen, että hänellä oli vielä aikaa. Nuparun vuoroa oli vielä runsaasti jäljellä. Jos he liikkuisivat nopeasti, siinä ajassa ehtisi tekemään yhden nopean menopaluun.
”Mennään.”
”Mennään minne?”
”Onu-Metruun”, Killjoy vastasi. ”Jos olet valmis hautaamaan sotakirveen hetkeksi, tahtoisin käydä tonkimassa niitä raunioita. Tahdon sinut mukaan.”
Nurukan pysähtyi miettimään hetkeksi. Se, että Killjoy oli valmis irtautumaan Ko-Metrusta toivottavasti tarkoitti sitä, että Xenillä alkoi todella olla asiat paremmin. Mexxistä hän ei ollut edes vielä kuullut, eikä hän ollut aivan varma, tahtoiko hän enempää suru-uutisia. Hän oli nähnyt jäljen, minkä Puhdistajan isku oli Mangai-sisarukseen jättänyt. Ehkäpä Onu-Metru oli tosiaan hyväksyttävä harhautus kaikista niistä ajatuksista.
“Mennään siis. Ehkä se vietävä sininen rakkine on jossain raunioissa”, Nurukan sanoi. Hän myöntyi Killjoyn mukaan siitäkin huolimatta, että linkki Z.M.A:han oli käytännössä yhä selittämättä. Hän puristaisi lisää tietoa ulos myöhemmin. Killjoyn voisi aina vain painaa kanveesiin, jos tämä ei vastaisi kysymyksiin.
Nurukan muistutti omaa vanhaa itseään niin paljon, että Killjoyn selkäpiitään kylmäsi. Olemuksen vaihdos kuumapäisestä sotilaasta maanläheiseen neuvottelijaan oli tyypillinen sille Nurukanille, joka oli johtanut häntä vielä sodan aikaan.
”Käydään katsomassa Lhikanin autotalliin, josko sieltä irtoaisi jotain nopeaa.”
Purppuran piiparin jälkeensä jättämä tuho levittäytyi valtavana kraatterina Onu-Metrun karulta pinnalta kohti sen synkkiä syvyyksiä. Mikään näyssä ei viitannut siihen, että vain päivää aikaisemmin siinä oli sijainnut vanhan Metru Nuin uljain sotilastukikohta. Niin perusteellinen oli Pimeyden valtiaan työn jälki. Ja se oli pelkkää esisoittoa siitä, mitä tapahtuisi, jos lisää siruja jotenkin valuisi tämän käsiin.
Myrkyllinen paksu kerros tuhkaa peitti alleen hajanaiset betonin ja metallin kappaleet, joita oli jäänyt rotkon pohjalle. Se ei ravinnut maaperää, vaan kuristi sitä. Nurukan aisti jo kaukaa maan organismien kuolleen perusteellisesti. Se ei ollut pelkkä vapauden liekki, joka maassa kyti. Varjot itsessään olivat jättäneet metruun pysyvät jälkensä.
Nurukan oli laskeutunut monttuun edeltä. Matkustaminen sedimenttiaallonharjalla oli tuntunut suorastaan terapeuttiselta, vaikka matkan kohde olikin täynnä murhetta ja romahtaneita muistoja. Matkansa aikana toa oli nähnyt paljon. Aukon seinämistä törröti katkenneita putkia ja kaapeleita. Osasta valui edelleen vettä. Osa kipinöi sähköä. Suurin osa tukikohdan varsinaisista kerroksista oli kuitenkin pyyhkiytynyt niin perusteellisesti olemattomiin, ettei niissä ollut mitään tutkittavaa. Jos sininen käsi oli ollut tukikohdassa räjähdyshetkellä, sen selviytymisen mahdollisuudet olivat täydellinen nolla.
Suihkumoottorien lähestyvä ääni sai Nurukanin kääntämään katseensa ylös. Sitä seurasi metallinen jysähdys, kun Killjoy laskeutui tämän vierelle. Tämä ei ollut havainnut ylilentonsa aikana minkäänlaista elämää tai edes liikettä tukikohdan raunioista. Viimeiset lämpöjäljetkin olivat peräisin vain viimeisistä sinisistä liekeistä, joita aamupäivän sadekuurot eivät olleet vielä tukahduttaneet.
Pohjallakaan hävityksen keskeltä ei aluksi tunnistanut enää mitään muuta kuin suurimpien tukipilarien pirstaleet. Räjähdys oli jauhanut tukikohdan päällimmäiset kerrokset niin hienoksi tomuksi, että niitä ei käytännössä ollut enää olemassa. Ainoa kerros, josta oli jäljellä mitään tunnistettavaa, oli pohjimmainen. Mutta vähän aikaa sen sisällä vaelleltuaan Nurukan ja Killjoy molemmat yllättyivät, että pieni osa kerroksen seinistä oli yhä pystyssä. Vaikka kerroksen niskaan oli romahtanut yhdentoista muun verran materiaa, oli erityisesti pohjakerroksen luoteiskulma yhä häkellyttävän eheässä kunnossa.
Nurukan oli painanut kämmenensä vasten maata ja silmät suljettuna kuunteli sen kuiskauksia. Killjoy seurasi sivusta sanaakaan sanomatta. Hän odotti kärsivällisesti toan analyysiä.
“Ei sinistä kättä missään. En aisti sen sielua kylmäävää koleutta. Sen pitäisi säteillä tämän materiaalin alla, jos se on enää olemassa.”
Nurukan pysähtyi taas hetkeksi kuuntelemaan. Tämän seuraavat sanat tulivat ulos miltei kuiskaten.
“Voimakas esine.”
Killjoy ei ollut yllättynyt. Hän toivoi hartaasti, että heidän jäljityksen kohteensa olisi vain rusentunut jonkin tukikohdan kerroksista mukana.
Hän jätti Nurukanin vielä kuuntelemaan maaperää ja käänsi askeleensa kohti itää. Hän ei ollut paljastanut Nurukanille vielä todellista syytä sille, miksi hän oli tahtonut kaivelemaan raunioita. Nurukan kuitenkin ymmärsi seurata, kun Killjoy vei heidät keskelle pohjakerroksen sokkeloita. Päivä paistoi sielläkin sisään, vaikka kerroksen päälle romahtanut romu olikin muodostanut kerrokselle melkein kuin uuden katon. Yksi tukikohdan tukipilareista törrötti siinä, mistä Killjoy oli Xen käsivarsillaan ampaissut kohti pintaa.
Kun paikalla ei näkynyt jälkiäkään mistään elävästä tai… epäkuolleesta, Killjoy oli viimein valmis paljastamaan korttinsa.
”Kerro, Nurukan, miten hyvin tunsit toa Lhekon?”
Maakenraali pysähtyi. Se ei ollut kysymys, jota hän oli odottanut.
“Hän… kuuli Metru Nuin kutsun, kun toia tarvittiin. Otin hänet vastaan itse, kun hän saapui saarelle”, Nurukan muisteli. ”Hän oli aika naiivi. Saarnasi usein valoista ja varjoista, mutta ne muutamat päivät paraakeissa ennen rintamalle lähtöä kuluivat silti hyvässä hengessä. Valitettavasti hän kaatui ensimmäisten toain joukossa.”
Killjoy kuunteli tarkkaan, vaikka hänen katseensa harhailikin koko ajan ympärilleen.
”Me annoimme hänelle vain hautapaikan. Ruumista ei koskaan löydetty. Tai niin luulimme… kunnes Lheko, Svarle ja muut väännettiin vääriksi.”
Nurukan muisti sen kuin eilisen, kiitos Xenin, joka oli hiljattain kokenut Lhekon hautajaiset hänen muistoissaan.
“Umbra kertoi kohdanneensa hänet silloin, kun he olivat täällä Matoron kanssa. Hänen toa-kivensä oli Lhekolta. Paljoa muuta hän ei jälkeensä jättänytkään.”
Killjoy ei ollut löytänyt sillä aikaa mitään mainitsemisen arvoista. Valottu ei ollut jättänyt peräänsä jälkeäkään läsnäolostaan. Tämä ja muut kuolleet laahustajat olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen. Lhekon viimeiset sanat kuitenkin kalvoivat yhä Killjoyn päässä.
”Hän oli täällä”, Killjoy paljasti.
”Tiedän”, Nurukan vastasi. ”Xen avasi heihin neuvotteluyhteyden ihan vähän aikaa sitten.”
Killjoy murahti. Hän ei suoraan sanottuna osannut olla yllättynyt tyttärensä rohkeudesta.
”Ne pelastivat hänet. Odottivat minua Xen kourissaan, kun saavuin.”
Nurukan ei keskeyttänyt Killjoyn selityksen hidasta etenemistä.
Hän ei tiennyt tarkalleen, mitä Killjoy oli Xenin pelastaessaan nähnyt, mutta tämän vaitonaisuus kertoi aivan tarpeeksi.
”Pystytkö aistimaan niiden metallin? Onko siinä mitään sellaista, jota pystyt tuntemaan?” Killjoy kysyi.
“Metalleihin jää aina hiukan epäpuhtauksia maaperästä, mutta Kaleissa niitä hädin tuskin on. En ole raudan tai magnetismin taitaja, mutta voin yrittää.”
Nurukanin mieli yritti tunnustella maaperää ympärillään. Hän kyllä aisti metallit maaperässä. Muinaisten sotien jälkeensä jättämiä panssareita ja hylsyjä. Rautaioneja, savea. Lyijyä. Nurukanin mielikoura siivilöi kuoppaa ja sen lähialueita. Mutta vaikka hän löysi paljon, hyvin vähän siitä muistutti häntä siitä, mitä hän yritti etsiä.
“Liikaa erilaisia palasia. Me maan toat emme erottele partikkeleita ja ioneita yhtälöstä. Puunjuuret, metallit, kivet ja hiekat tottelevat ja kuuntelevat meitä kaikki yhdessä. Sieltä on vaikeaa erottaa mitään kovin yksityiskohtaista.”
Killjoy murahti ymmärtäväisesti. Hän oli usein kuullut Herralta samanlaisia mietteitä maan muovaamisesta.
”Jos niissä olisi jotain edes piirun vertaa modernimpaa, kenties niiden jäljittäminen muilla keinoilla olisi mahdollista”, Killjoy tuhahti.
Nurukan nosti kämmenensä irti maasta, nuuhkaisi tuhkaista ilmaa ja suoristi selkänsä. Hän pälyili ympärilleen samaan tapaan kuin Killjoykin oli hetki sitten tehnyt, mutta tuho ja hävitys oli peittänyt kaikki ilmiselvät jäljet. Silloin uusi ajatus nosti päätään Nurukanin Kakaman takana. Ilmiselvät jäljet, totta tosiaan.
“Minulla voi olla yksi kikka”, hän sanoi ja vihreä hohde hänen silmissään voimistui. Toa alkoi skannata maaperää sen suhteen, mistä oli kaivettu viimeksi. Oli helppo jättää huomiotta mikro-organismeista kuollut maa-aines, kun hävitystä oli ympärillä niin paljon. Se kuitenkin tuotti tulosta nopeasti. Näivettynyttä maa-ainesta oli tosiaan jo pidemmältä ajalta kuin ainoastaan edelliseltä päivältä. Ne johdattivat heitä kohti länttä.
Killjoy ymmärsi seurata, kun Nurukan lähtikin äkillisesti liikkeelle. Heidän tiensä vietti ensin takaisin avoimelle ja sen jälkeen kohti ahtaampaa romun peittämää koloa onkalon seinässä.
“Tuolla on jotain jälkiä. Hienovaraisempaa mylläystä kuin tämä, missä nyt seisomme”, Nurukan totesi ja alkoi kiskomaan kolon päälle kasautuneita putkia ja betonia syrjään. Killjoy liittyi tämän seuraan ja lopulta maan toa väistyi kolossin tieltä, sillä näytösti, että tavaran siirtely sujui Killjoylta paljon vaivattomammin.
Killjoylta kesti silti useampi minuutti raivata tie Nurukanin osoittamaan suuntaan. Siihen romahtanut kerroksen yksitoista hiiltynyt irtaimisto antoi lopulta myöten Killjoyn rannetykin sulattaessa viimeiset niiden jäänteet. Nurukan oli ristinyt kätensä ja seurasi sivusta, kunnes uteliaisuus otti vallan ja hänkin siristeli silmiään Killjoyn kypärän sytyttämän valokeilan paljastaessa pyöreäseinäisen onkalon, joka näytti jatkuvan nopealla vilkauksella loputtomiin.
Nurukan painoi kätensä taas maahan ja sulki silmänsä.
”Se jatkuu merelle asti.”
Nurukan oli oikeassa. Reikä haisikin merivedelle ja johti täsmällisesti kohti Onu-Metrun rannikkoa.
Kaksikko asettui seisomaan sen eteen samalla, kun Killjoy ampui olkapäistään pienen valopallon tunnelin sisään. Se vain yksinkertaisesti katosi. Jos se joskus osui johonkin, he eivät sitä kuulleet eivätkä nähneet. Se vain valaisi tunnelin sileät seinät hetkeksi ja katosi.
”Kalit taisivat olla lähdöllään kaiken tämän aikaa. Tätä ei ole kaivettu lyhyessä ajassa”, Killjoy päätteli.
“Ei ainakaan ilman, että olisimme huomanneet”, Nurukan myönsi. “Seuraammeko tunnelia vai oletammeko sen vain päätyvän rantaan?”
Killjoy tuijotti tunnelia hetken sanaakaan sanomatta. Hän jauhoi Lhekon hyvästiksi jättämiä sanoja edelleen päässään. Ne palasivat hänen mieleensä jatkuvasti, ja joka kerta kellokoneiston korviahuumaavan raksutuksen kanssa.
”Me tapaamme hänen haudassaan”, Killjoy toisti sanat ääneen. Nurukan kohotti kulmiaan. Hän oletti sanojen kuuluvan Lhekolle, mutta hän ei silti ymmärtänyt niiden merkitystä.
”Kenen haudassa?”
”Silvotun äidin”, Killjoy mutisi.
”Ja silvottu äiti on..?”
Mutta siihen Killjoy ei enää vastannut. Rehellisyyden nimissä hän ei ollut vastauksesta myöskään aivan varma, mutta hetki ei tuntunut oikealle selittää koko Steltinmerellä tapahtunut episodi muutaman päivän takaa. Hän tietoisesti yritti olla ajattelematta sitä, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että Killjoyn ei kirjaimellisesti olisi kuulunut ajatella yhtään mitään muuta.
Se asia meressä, joka oli kutsunut itseään Killjoyn äidiksi, oli varoittanut häntä siitä, että Xen oli vaarassa, Ja kun hän oli seurannut tämän asettamaa polkua, oli sen toisessa päässä ollut Lheko. Xen käsivarsillaan, silvotun äidin nimi kalmaisilla huulillaan.
Se oli auttanut häntä pelastamaan tyttärensä. Ja nyt hänet oli kutsuttu sen hautaan.
”Jätämme loput Naholle, jahka hän saa myös hieman unta alleen”, Killjoy murahti. Nurukan ei vastustellut ideaa. Ajatus vedessä möyrimisestä ei innostanut häntä sen enempää kuin Killjoytakaan. He kuitenkin jäivät seisomaan aukon eteen vielä toviksi. Nurukan maaperää herkästi kuunnellen, Killjoy ajatuuksiinsa uppoutuneena.
”Mitä seuraavaksi?” Nurukan lopulta rikkoi hiljaisuuden.
”Minulla on muutama idea”, Killjoy myönsi. ”Valitettavasti suurin osa niistä sisältää sellaisessa paikassa käymistä, mitä yritän normaalisti vältellä.”
Nurukanin kulmat kohosivat. Hän oli melko varma, että tiesi täsmälleen, mistä Killjoy puhui. Hän ei olisi halunnut sinne itsekään. Valkoisen valtakunta oli kuitenkin melkein kirjaimellisesti murskannut hänet alleen edellisellä visiitillä.
He keskustelivat paluumatkan aikana vielä vähemmän kuin saapuessaan. Killjoyn olisi ollut paljon helpompi lentää takaisin kuin jumittaa Nurukanin kanssa metrujen välisien putkiliittymien liikenneruuhkissa. Hän kuitenkin toivotti toimettomat hetket tervetulleeksi. Nurukanin keskittyessä ajamiseen Killjoy risti kätensä, antoi päänsä valahtaa ja mietti.
Kellokoneistot raksuttivat. Oli mahdotonta sanoa, oliko Bianca uskaltautunut taas kuuntelemaan. Varmuuden vuoksi Killjoy täytti hetkeksi ajatuksensa törkyisimmillä sanoilla ja mielikuvilla kuin suinkin osasi. Näytettyään mielessään keskisormea mahdollisille vakoojille, hän huokaisi syvään ja vaipui jälleen syvemmälle alitajuntansa syövereihin.
Hän vihasi Valkoisessa valtakunnassa vierailemista. Sen tyhjyys ja tapa taivuttaa aikaa hallitsemattomilla tavoilla turhauttivat häntä. Hän oli jo aikoja sitten luvannut itselleen, että se ei olisi rintama, jota hän suostuisi avamaan – murehdittavaa oli tarpeeksi omassakin maailmassa. Mutta mitä syvemmälle kaninkoloon hän upposi sitä selvempää oli, että Biancan valkoinen todellisuus oli murhe, johon hän vääjäämättä vielä törmäisi.
Hänen edellinen vierailunsa ei ollut suunniteltu. Kenraalinsataman yläpuolella tehty päätös kiskoa Sarajin mieli hetkellisesti valkoisiin syövereihin oli ollut nopea. Hän ei kuitenkaan poistunut sieltä tyhjin käsin. Hän oli pohtinut sitä paljon Sarajin hautaamisen jälkeen. Miten Biancan maailma oli näyttänyt vielä vähän vähemmän aidolta kuin sitä edeltäneillä kerroilla.
Killjoylla oli aina ollut kyky matkustaa sinne. Toki vain sielullaan, eikä ruumiissaan. Jo sotilasakatemiassa vietettyinä vuosinaan siitä oli tullut hänelle pakopaikka. Tyhjyys, jossa vaellella silloin, kun todellinen maailma kävi liian raskaaksi. Jo silloin hänelle oli ollut selvää, että se oli hänen tajunnassaan raksuttavien kellokoneistojen lähde. Hän oli alkanut välttelemään paikkaa heti, kun oli tajunnut, että jokainen tienviitta siellä johti Biancaan.
Bio-Klaanista poistumisen jälkeen hän ei ollut käynyt siellä kertaakaan. Niinkin suureksi riskiksi kuin Killjoy sen tiesi – takaportiksi Biancalle vakoilla häntä – oli pakko myöntää, että valtakunnalla oli käyttönsä. Muutama viesti oli kulkeutunut hänelle sen läpi edellisten viikkojen aikana. Nyt oli aika purra hammasta ja ottaa kontaktit käyttöön.
Tämä matka olisi lyhyt. Vain yhden viestin viennin mittainen. Sitten hän odottaisi. Hänen kontaktinsa toisessa päässä tarvitsisi aikaa valmistellakseen asioita.
Nurukanista näytti siltä, että Killjoy nukkui, mutta hän aavisteli kyllä, mitä todellisuudessa tapahtui. Liikennevalojen vaihduttua vihreäksi hän viimein käänsi Lhikanin omistuksista anastetun auton kohti Ko-Metrua ja kiihdytti ohituskaistalla tämän edessä hidastelleen tavarakuljetuksen ohitse.
Hän purki omia ajatuksiaan kaasupolkimeen ja rattiin. Niinkin vähän kuin piti siitä, että Killjoylla oli ideoita, hänen oli pakko myöntää, että oli hyvä, että edes jollakulla oli. Sillä vaikka kralhinkenraalin seuraavat liikkeet upottaisivat heidät syvemmälle murheen suohon, ainakin he olisivat yrittäneet tehdä jotain toimettomaksi jäämisen sijasta.
Seuraavana päivänä
Se, mitä Killjoy oli yön aikana kokenut, oli hädin tuskin tuntunut unelta. Nascoston monoliitin kylmässä pimeydessä hänellä oli ollut aikaa velloa ajatuksissaan. Hän oli torkahtanut korkeintaan tunniksi, mutta unessa hän tunsi viettäneensä kokonaisia viikkoja. Hän oli herännyt hämmentyneenä ja turhautuneena.
Mustan Käden väistötilan lattialle seinää vasten istahtanut kenraali – tai tämän haarniska – väänsi itsensä ylös. Hänen todellisuudentajunsa oli hämärtynyt sen verran, että hän ei enää tiennyt, johtuiko hänen selkänsä kolotus Nascostossa roikkuvan itsensä kivuista vaiko Ko-Metrussa torkkuneen haarniskan surkeasta asennosta. Se, missä hänen tuntoaistinsa konkreettisesti sijaitsi, oli mysteeri hänen itsensä lisäksi Miksulle, joka ei ollut puhunut sanaakaan tuntikausiin. Killjoy havaitsi pohtivansa, tarvitsivatko kranat unta samalla tavalla kuin muut.
Kolme MNS Kikanalon miehistön jäsentä nosti kätensä lippaan Killjoyn laahustaessa heidän ohitseen käytävällä. Hän havahtui viimein siihen, ettei ollut ehtinyt kiertää tukikohtaa läpi niin tarkkaan, että olisi tiennyt, mitä kaikkea se piti sisällään. Miehistön läsnäolosta päätellen laivat oli kuitenkin telakoitu jonnekin heidän alapuolelleen sinä aikana, kun Killjoy oli viettänyt elämänsä stressaavimman kellonkierron leikkaussalissa.
Hän kääntyi jälleen salia kohti, mutta yllätyksekseen tapasikin pakarikasvoisen insinöörin laukut käsissään sen ovella. Tämän puuskaan ristityistä käsistä ja tuimasta ilmeestä pystyi päättelemään tämän tyytymättömyyden Killjoyn saapumisen ajankohtaan.
”Väitetysti nopean toiminnan mieheksi sinua saa kyllä odottaa”, Nuparu tuhahti. Killjoy ei ottanut matoranin sanoja kuuleviin korviinsa, vaan osoitti tämän selän takana kiiltelevää leikkaussalin ovea.
”Oletko valmis?”
”Niin valmis kuin voin näillä välineillä. Liitoskohdat on siistitty ja tyttö höpisee niin paljon, että keskittymisen ilot saa unohtaa. Elintoiminnoilla kestää ainakin vuorokausi palautua entiselleen, mutta muuten häntä pidättelee enää raajojen puute.”
”Kiitos, Nuparu”, Killjoy lausui vilpittömästi. Nuparun niskat olivat taittua kun tämä tuijotteli kohti Killjoyn kypärää. Insinööri huokaisi syvään, suoristi selkänsä ja käänsi katseensa vastakkaiseen seinään, jolloin hänen rankansa ei yrittänyt vääntää tietään ulos hänen ruumiistaan. Matoranin kasvoilta oli valahtanut väri. Killjoy tuijotti tätä hetken kummastuneena. Nuparu ei näyttänyt aivan itseltään.
”Onko jokin pielessä?”
Nuparu jatkoi seinän tuijottamista. Tämä haki sanojaan paljon tavanomaista pidempään.
”Olit kytkenyt putket ihan oikein”, matoran sanoi. Killjoy hymähti. Tieto yllätti hänet. Hän oli ollut varma, että oman urakkansa loppupäässä hänen kätensä olivat olleet jo niin väsyneet, että jotakin olisi jäänyt kiristämättä.
”Hyvä. Ja hyvä, että tarkistit.”
”Nui-Kralhi”, Nuparu jatkoi. Tämä sai katseensa nostettua seinästä. ”Siellä ei ollut vuotoja.”
”No niin voisi päätellä siitä, että kaikki olikin kunnossa.”
”Niin, mutta se neste…”
Killjoyn sydänkuula oli pysähtyä. Hän oli yhtäkkiä tajunnut, kuinka Nuparu yritti johdatella tätä. Tai oikeastaan, mihin asiaan.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minullakin oli pisaroita. Vain muutama, mutta niiden ei olisi kuulunut olla siellä lainkaan, kun kaikki venttiilit oli tiivistetty. Tutkittuani sitä ymmärsin, että se ei edes ollut verta. Kanohimassa on paksumpaa. Tämä oli kiiltävämpää. Sitä kondensoitui kuulan pintaan, josta sitä aika-ajoin tippuu.”
Killjoyn läpitunkeva tuijotus vaati Nuparua jatkamaan, vaikka hän ei olisi oikeasti halunnut kuulla enää yhtään enempää huonoja uutisia.
”Xenin kuulan pinta on täynnä hiusmurtumia. Niitä ei näe paljaalla silmällä, mutta niitä on paljon. Kuinka kauan luulet, että hän vietti aikaa ilman vertaan?”
”Ainakin tunnin, ennen kuin saimme kytkettyä hänet koneistoon”, Killjoy sanoi. Hän tiesi jo, mitä Nuparu yritti hänelle kertoa. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa sielukuulien valmistukseen, mutta tiesi kyllä, miksi Xenin kaltaisten vahkien veren täytyi sisältää kanohi-naamioiden voimaa. Ilman sitä kuulat olivat valtavan epävakaita.
”Kuulan rakenne on pysyvästi vaurioitunut”, Nuparu jatkoi. ”Huolimatta Xenin uudesta verestä, emme voi estää sen fyysisen kuoren haurastumista ajan mittaan. Kun katsoin sitä mikroskoopilla, näin yhden halkeaman ilmestyvän silmieni edessä.”
”Eli meidän täytyy korjata se kuori. Kauanko meillä on aikaa?” Killjoy kysyi. Hänen äänensä pysyi vielä kasassa. Kyseessä olisi vain mekaaninen prosessi. Nuparu osaisi varmasti tehdä sen.
”Nui-Kralhi, minä en edes tiedä, mitä materiaalia se on. Pelkästään sen selvittämiseen voi mennä viikkoja. Xenillä ei ole niin pitkään… enkä minä muutenkaan ymmärrä Mustan Käden taikakalujen päälle. Minä olen insinööri, en noita.”
”En ole varma… tuolla vauhdilla viikko. Ehkä kaksi. Kuulan materiaali on onneksi aika sidoksista. Se ei vaikuta asialta, joka pirstaloituisi omasta painostaan, joten puhkeamaa tuskin syntyy, ennen kuin halkeamia on tarpeeksi.”
Killjoy ei enää katsonut Nuparua silmiin, vaan tuijotteli leikkaussalin ovea tämän takana.
”Mutta minun on varoitettava sinua”, Nuparu jatkoi. ”Jos ette toimi nopeasti, kuula varmasti murtuu. Jonka jälkeen Xen on pelkkiä automatisoituja prosesseja ja robotiikkaa. Jos teidän tiedeosastostanne on vielä jotain jäljellä, suosittelen valjastamaan heidät nopeasti.”
Killjoy ei irrottanut katsettaan ovesta. Koko maailmassa oli koskaan ollut ehkä kolme kolme henkilöä, jotka tiesivät, kuinka kuulat todella toimivat. Ja ne kaikki kolme olivat osa sitä mustaa massaa, jonka päälle Killjoy oli vain päivää aikaisemmin tiputtanut ydinaseen.
”Helvetti…”
”Olen… pahoillani, ettei minulla ole parempia uutisia”, Nuparu sanoi. Sanat kuulostivat olevan matoranille aidosti vaikeita. Hienotunteisuus ei ollut insinöörin vahvimpia puolia, mutta jostakin tämä sitä nyt oli onnistunut puristamaan.
”Minulla on muutama idea paikkausnesteeksi”, Nuparu myönsi. ”Se ei estä kuulan kuorta haurastumasta, mutta jos jokin niistä toimii, voimme ainakin estää sitä vuotamasta enempää, ennen kuin kriittinen vaihe ylitetään.”
Killjoyn asennosta oli kadonnut viimeisetkin ryhdin rippeet. Hän ei vielä ollut täysin sisäistänyt kuulemaansa. Se oli kai jonkinlainen shokki, joka häntä sillä hetkellä esti ymmärtämästä. Hän ei kyennyt tai halunnut uskoa, että kaiken sen pyristelyn jälkeen Xen oli edelleen kuolemanvaarassa.
”Kiitos”, hän sitten lopulta sanoi. Matoran näytti kiitoksesta hieman nolostuneelta, mutta Killjoyn ääni kuulosti kyllä vilpittömältä. Nuparusta kuitenkin tuntui, että jättiläisen sanat olivat pääasiassa käsky poistua.
Matoran murahti hyväksyvästi, mutta ennen poistumistaan naulitsi vielä kerran katseensa Killjoyn kypärään. Yksi asia oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun Killjoyn pyyntö tulla auttamaan Xeniä oli saapunut.
”Siellä sisälläsi ei taida olla mitään jäljellä omasta kädenjäljestäni”, Nuparu mietti. Killjoy tuhahti ääneen. Killjoy ei ollut aivan varma, tarkoittiko kysymys sitä, että Cody oli kertonut tälle Killjoyn läsnäolon kummallisuuksista. Kysymyksessä tosin oli kaiketi järkeä kummin vain.
”Ei, eipä taida olla”, Killjoy myönsi.
Nuparu mutristi suutaan hieman pettyneenä ja käänsi katseensa lopulta pois Killjoyn visiiristä näkyvästä omien kasvojensa heijastuksesta. Hän nappasi laukkunsa kainaloon ja lähti marssimaan työtunteihinsa nähden yllättävän virkeän näköisenä kohti hangaaria.
”Sääli. Olit paras asia, minkä olen koskaan rakentanut.”
Insinöörin sanat jäivät kaikumaan tyhjän käytävän lisäksi Killjoyn mieleen. Oli kulunut vuosisata siitä, kun hän oli viimeksi vaihtanut sanoja luojansa kanssa. He eivät koskaan olleet erityisen läheisiä, Nuparu oli irrottanut otteensa hänestä pian sen jälkeen, kun Herra oli pelastanut Killjoyn Metru Nuin kaduilta Mustan Käden palvelukseen. Mutta oli ollut aina selvää, että insinööri oli ollut ylpeä kädenjäljestään.
Hän työnsi leikkaussalin oven auki. Vaihtoehtoja ei ollut paljoa. Vaikka hänen olisi oikeasti tehnyt mieli lyödä tukikohdan jokainen seinä hajalle, tiesi hän, että oli vielä asioita, jotka hän voisi tehdä tyttärensä hyväksi. Hänen olisi pakko unohtaa Nuparun sanat vielä hetkeksi.
Xen makasi silmät suljettuina, mutta yläselkä tyynyllä tuettuna sängyssä, jonka henkilökunta oli käynyt vaihtamassa pian sen jälkeen, kun tämä oli herännyt. Hiljaisesta tuhinasta Killjoy päätteli, että Xen nukkui tajuttomuuden sijasta. Hän ei tohtinut herättää tytärtään, vaan tarttui mutterinvääntimeen ja ryhtyi tarkistamaan tämän raajantynkien liitoskohtia.
Nuparu oli tehnyt loistavaa työtä. Jokainen sauma oli virheetön ja jokainen liitin mikroskooppisen suorassa. Xenin kasvoissa kiilteleviä naarmuja lukuun ottamatta tämän yläruumis kiilteli uutuuttaan. Viimeinen vaihe oli uusien raajojen liittäminen. Puuttuva käsi ja jalat olivat kuitenkin jääneet Killjoyn kontolle. Vanha insinööri ei ollut suostunut temppuilemaan ”tarpeettoman taikametallin” kanssa.
Killjoyta se ei erityisesti haitannut. Kal-metallisten hopeisena kiiltelevien raajojen liittäminen tuntui helpolta kaiken aikaisemman jäljiltä.
Tietokoneen näyttö röntgenkuvineen kertoi Killjoylle sen, minkä hän oli unohtanut Nuparulta varmistaa. Raajojen liittimet oli oikeaoppisesti laitettu suoraan Xenin tukirankaan. Se oli ollut tarpeellinen toimenpide. Muuten metallilla oli vaarana vääntää hajalle itseään paljon hauraampi protodermispolymeri.
Killjoy nosti ensimmäisen hopeisen jalan pöydältä Xenin vierestä, tutkaili hetken sen lantioon kiinnittyvää tyveä ja alkoi töihin. Hermoston virkaa ajavat johdot pitäisi kiinnittää ensin, ennen kuin vahkin uusittua verenkiertoa pystyi ohjaamaan niihin. Rakenne oli sama, millaista Mustan Käden insinöörit olivat harjoittaneet iät ja ajat, mutta Kal-metalli ei antanut myötä piiruakaan, mikä tarkoitti, että suurin osa kiinnityksistä tulisi vaatimaan paljon normaalia enemmän työtä. Xen ansaitsi kuitenkin vain parasta. Killjoy korvaisi menetetyn sellaisella, mitä ei helposti uudelleen rikottaisi. Siitäkin huolimatta, että ne jäisivät lyhyeksi iloksi…
Killjoy puri hammastaan Nascoston syvyyksissä. Niille ajatuksille ei vielä ollut sijaa, vaikka hän kävikin läpi päässään jo listaa kaikista niistä, jotka hän etsintäkuuluttaisi löytämään ratkaisua kuulaongelmaan. Brosni, Aderidonian mukana Nascostolle saapunut insinööri, se Slizer, joka vastasi lajinsa tiedeosastosta. Turaga Siuksen kautta hän saisi kiinni pohjoisen mantereen parhaat. Xialla ja Odinalla oli paljon kontakteja. Nynrah-aaveilla oli varmasti joku. Sitten oli Kepe, mutta hän ei ollut varma, olisiko hänellä edes mahdollisuuksia saada yhteyttä Bio-Klaaniin Metru Nuin meriporttien lävitse.
Ensin pitäisi kuitenkin selvittää, millaisen ongelman kanssa he edes kamppailivat. Kenestäkään ei olisi hyötyä, ennen kuin hän selvittäisi, mistä kuulien pinta koostui.
Hän huokaisi ääneen. Se siitä ajatusten rauhoittamisesta. Hän oli kestänyt ehkä viisi sekuntia ja hänen ajatuksensa olivat taas livenneet pahimpaan mahdolliseen skenaarioon.
Hän oli päässyt noin puoleenväliin ensimmäisen jalan kiinnitämistä, kun tyynyn päällä tuhisevien huulien välistä mongerrettiin jotain sekavaa. Killjoy lopetti työskentelyn hetkeksi ja huomasi, että Xenin silmät olivat auki. Niiden kelmeää hehkua oli kuitenkin vaikeaa erottaa leikkaussalin kirkkaassa valaistuksessa. Killjoy jatkoi työskentelyä hetken tyttärensä tilaa tarkkailtuaan.
”Tulit… takaisin”, Xen pihahti. Killjoy murahti myöntävästi ja kiinnitti jälleen yhden hermopidikkeen paikalleen.
”Nuparu oli täällä”, Xen jatkoi.
”Niin oli”, Killjoy myönsi.
”Hän ei tainnut pitää siitä, että juttelin hänelle koko ajan.”
Killjoy hymähti. Hän ei epäillyt sitä laisinkaan.
”Minua ei haittaa, jos puhut”, hän lohdutti.
Xen huokaisi syvään ja antoi niskojensa rentoutua. Hänen katseensa nousi salin kattoon, joka tuntui hänen vinkkelistään olevan mahdottoman korkealla matoraneille mitoitetuksi.
”Minä en tiedä, mitä sanoisin”, Xen myönsi. Hän joutui odottamaan Killjoyn vastausta hetken. Tämän Xenin jalan sisältä kiskomat pihdit olivat melkein kiskoneet yhden vastavedetyn hermon mukanaan.
”Mistä sinä puhuit Nuparulle?”
”Kyselin tyhmiä”, Xen myönsi. ”Kuten sitä, onko hänellä nättiä puolisoa… tai sitä, mistä hän ostaa työkalunsa nyt, kun se Reisrakkin kauppa Vanhassa Onussa suljettiin.”
”Ne sulkivat sen?” Killjoy esitti hieman yllättyneempää kuin oikeasti oli.
”Lhikan pidätti hänet odinalaisena vakoojana”, Xen huokaisi. Killjoy murahti turhautuneena. Hän oli varma siitä, ettei Reisrakk ollut koskaan Varjotun leivissä. Hän kuitenkin myös tiesi, ettei Lhikan välittänyt faktoista.
”No, mistä muusta te keskustelitte?” Killjoy yritti pitää Xenin ajatukset liikkeellä. Hän ei halunnut jäädä jumiin Metru Nuin politiikkaan, vaikka tiesikin, että ennen makuta Abzumoa se oli ollut Xenille aktiivinen huolenaihe.
”Noh, niitä näitä”, Xen pinnisteli muistoja mieleensä. ”Kyselin, miten kaivauksilla menee. Ja yritin udella, mistä hän oli saanut sen nätin koristekallon, mikä sillä on hyllyssä.”
”Kaivauksilla?”
”Minä löysin… asioita. Luola Onu-Metrun alla… enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Olet pitänyt itsesi kiireisenä.”
”Niin varmaan olen”, Xen hieman epäröi sanoissaan. Hän ei halunnut miettiä edellisiä viikkoja enempää, joten hän väänsi katsettaan niin alas kuin suinkin pystyi vakoillakseen, mitä hänen isänsä oikein puuhasi.
”Ne ovat kauhean tönkön näköiset”, hän kommentoi uusia jalkojaan. Niskojen pitäminen sellaisessa asennossa kävi kuitenkin raskaaksi, joten hän antoi päänsä rojahtaa takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä.
”Sitä äidin metallia?” hän sai kuitenkin vielä kysyttyä. Killjoy hymähti myöntävästi, eikä kommentoinut Xenin hieman pettyneen kuuloista reaktiota. Hetken päästä salissa alkoi taas kuulua tuhinaa, kun Xen vajosi jälleen uneen. Se tarkoitti, että Killjoy sai työskennellä jälleen ainoastaan omien ajatuksiensa kanssa.
Sitä kesti melkein tunnin. Eikä hän voinut lakata koko aikana ajattelemasta, kuinka paljon Xenin uusien raajojen asennus muistutti sitä, kuinka hän kasasi aina itseään. Hänen elämäänsä Bio-Klaanin saarella oli kulunut lukemattomia tunteja raajojen ruuvailun parissa.
Oli pakko myöntää, että hän kaipasi mökkiään Kaya-Wahissa. Sen tuhoutumisen jälkeen hänellä ei ollut paljoakaan aikaa hengähtää. Mikä tarkoitti sitä, ettei hän ollut ehtinyt käsitellä sen menettämistäkään. Jostain syystä juuri nyt häntä harmitti sen hökkelin menetys enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Sen mukana oli palanut paljon muistoja. Vaikka hän tiesikin, että vääjäämättä se olisi kuitenkin jäänyt nazorakien jalkoihin. Ellei ollut jo jäänytkin.
Kun Xen seuraavan kerran heräsi, oli Killjoy ilmestynyt hänen vierelleen. Sen täytyi tarkoittaa, että jalat olivat jo paikallaan.
”Mistä sinä edes kaivoit nämä?” Xen herätteli kysymyksellä lähinnä itseään. Killjoy ei halunnut vastata liian tarkkaan. Cody oli ollut näkemässä, kun Killjoy oli ruuvannut kypäränsä irti – tällä kertaa omaehtoisesti – ja oksentanut Xenin uudet raajat kaulanreiässään ammottavasta tyhjyydestä. Codyn ilme olisi ollut näkemisen arvoinen. Killjoyn ilahtuneet kommentit Brosnin työskentelyn nopeudesta olivat menneet ohi korvien.
”Muuannen hyväntekijän varastoista”, Killjoy vastasi. ”Ostin aluksi omiin tarpeisiini, mutta näistä on ollut hyötyä pitkin matkaa.”
Xen pudisteli päätään kuin olisi yrittänyt häätää päänsä ympärillä pörräävää kärpästä. Todellisuudessa hän yritti saada paremmin selvää Killjoyn sanoista. Hän alkoi epäilemään, että hänen kuuloaistissaan oli jäänyt jotain kytkemättä, kunnes hän kuuli sen taas. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut merkillisen sivuäänen päälle ja Xen kuuli sen paremmin.
”Sotatyttö ihan hajalla. Kamalaa. Ihan hirveää.”
”Mitäh?”
Killjoy nosti katseensa Xeniin, joka näytti pöllämystyneeltä.
”Kuka se oli?”
”Kukaan ei sanonut mitään”, Killjoy murahti. Hän päätteli tytön olevan yhä tajunnaltaan hauraassa tilassa. Tämä kuuli varmasti vain omiaan. Tai ainakin toivottavasti.
Hetken aikaa vallitsi taas hiljaisuus. Killjoy työskenteli. Xen hengitti raskaasti. Sitten se kuului taas. Ja tällä kertaa Xen oli varma, että todella kuuli sen. Kuin joku kolmas olisi puhunut huoneessa aivan hänen korvansa juuressa.
”Sotatytön uudet sotajalat on kyllä aika hienot.”
”Hei, minä kuulin sen taas!”
”Kukaan ei ole pihahtanutkaan”, Killjoy tuhahti jo hieman kärsimättömänä.
”Ei, kun minä kuulin sen!” Xen kivahti. ”Puhui… sotatytöstä. Tarkoittiko se minua? Kuka hitto se oli?”
Killjoy laski työkalunsa kummastuneena. ”Sotatyttö” saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, mutta miten se oli muka edes mahdollista. Oliko hän keskittynyt niin intensiivisesti, että ei ollut kuullut, kun olento hänen haarniskansa ranteessa oli avannut suunsa.
Vastauksia kuumeisesti etsiessään hän kuitenkin tajusi jotain. Ajatus oli vieraillut hänen mielessään kerran aikaisemminkin, mutta se oli jäänyt suurempien murheiden alle. Hän näki Matoron kasvot sielunsa silmin.
”Sinun veresi”, Killjoy tajusi ja käänsi diagnostiikkanäytön itseään päin. Mittari dialyysikoneen näytöllä ilmaisi sataprosenttista kanohi-integraatiota.
”Matoron naamio”, Killjoy ähkäisi. Xen tuijotti isäänsä silmät pyöreänä. Hän ei ymmärtänyt laisinkaan, mitä tapahtui, kunnes ääni kuului taas.
”Voi kun nyt ei vaan sattuisi–”
”Miksu, taitaa olla taas aika esittäytyä”, Killjoy keskeytti. Xen tuijotti ihmeissään, kun pienen epäröinnin jälkeen Killjoyn vasen rannepanssari aukesi, pieni lihatyyppi heilutteli siellä ulokettaan ja sulki luukun välittömästi takaisin säppiin.
”Moi oon Miksu.”
”Täh?” Xen yskäisi.
”Hän on autellut siellä täällä”, Killjoy selitti ottamatta kantaa epärelevantteihin yksityiskohtiin, kuten siihen, että Miksu mahdollisti hänen ruumiillisen läsnä olemattomuutensa.
”Ja hänen pitää näemmä opetella ajattelemaan pikkuisen hiljempaa”, Killjoy jatkoi. Miksu ulahti hieman huolestuneena. Xen ei näyttänyt viisastuneen selityksestä paljoa.
Hän oli laittanut kuudennen aistinsa puutteen hirvittävien vammojensa piikkiin. Hänen kykynsä tuntea aina, missä muut olivat, oli loistanut poissaolollaan. Valveilla vietetyt tunnit, vaikkakin sumuiset, olivat silti tuntuneet jotenkin väärältä. Kuin häneltä olisi viety puolet näöstä tai tunnosta pois. Kanohi Eldasta koostuva veri oli aina ollut osa häntä, ja sen puuttumisen oli huomannut.
Sen tilalle oli kuitenkin kasvanut uusi tunne. Hän ei ollut aikaisemmin osannut selittää sitä, mutta nyt hän ymmärsi sitä paremmin.
”Joko tässä tukikohdassa ei ole suvaa tai Naho ei tahtonut verottaa omaansa. Tarvitsimme jonkin aika voimakkaan naamion korvaamaan sen vanhan Eldasi, ja Vakama oli pilkkonut Cencordin jo sopivan pieniksi palasiksi…”
Xen kuvitteli Matoron hymyilemässä. Se oli se naamio, joka toalla oli ollut kasvoillaan, kun he olivat tuijottaneet toisiaan silmiin ensimmäisen kerran.
Se oli myös se naamio, joka Matorolla oli ollut kasvoillaan, kun tämä ojensi Nimdan sirun hänelle Ko-Metrun hangessa.
Lämmin ajatus yritti paeta Xenin ruokatorven kautta. Killjoy tarttui hätääntyneenä tytärtään tämän olkapäistä, kun oksennusreaktio ravisteli tämän koko ruumista. Mitään ei tietenkään tullut ulos, mutta vahkin koko keho, myös ne osat, joissa virtasi jo veri, valahtivat jääkylmäksi. Hiki oli kirvonnut Xenin otsalle ja Killjoy pyyhki sitä pois pahimpien kouristuksien mentyä ohitse.
Xen rojahti takaisin tyynylle. Sen lisäksi, että hän vapisi, hänen sydämeensä sattui. Sitä kivisti. Tuntui kuin se olisi halkeamassa keskeltä kahtia. Killjoylta ei jäänyt huomaamatta, kuinka vahki oli hetkellisesti puristanut rintaansa vanhalla kädellään.
”Xen?” Killjoy kysyi. Vahki oli sulkenut silmänsä ja valahtanut veltoksi.
”Minä… taidan taas levätä pienen hetken.”
Killjoy seisoi voimattomana tyttärensä vieressä. Hän jäi seuraamaan Xenin rintakehän kohoilua. Ei kestänyt kauaa tajuta, että Xen ei ollut nukahtanut, sillä tälle ominainen tuhina loisti poissaolollaan. Hän ei kuitenkaan halunnut vaikuttaa liian huolestuneelta… tai tivata liikaa tyttärensä olotilasta. Vaikka todellisuudessä hänellä olisi ollut miljoona asiaa, jotka hän olisi tahtonut tälle kertoa.
Toistensa tietämättä he molemmat tekivät samoin. Kumpikaan ei halunnut sanoa toiselle sitä asiaa, mikä kalvoi heidän mieltään eniten. Killjoy jatkoi työskentelyä hiljaisuudessa. Xen makasi silmät kiinni, mutta ilmiselvästi valveilla samalla, kun Killjoy kiinnitti uuden hopeisen käden hermo ja suoni kerrallaan paikalleen. Intensiivinen keskittyminen antoi hänelle rauhaa aina muutaman minuutin pätkissä, mutta aina, kun hän herpaantui, palasivat ajatukset siihen yhteen asiaan, joka hänen olisi pitänyt sanoa ääneen.
Hän ei todellakaan tiennyt, kuinka Xenin kuula olisi pitänyt korjata, ja mitä pidempään hän oli sanomatta sitä, sitä enemmän hän pelkäsi, että Cencordin avulla Xen kaivaisi sen hänen päästään.
Pitkät illat admintornissa Visokin kanssa oli pakko palauttaa mieleen. Tasaa hengitys. Tyhjennä mielesi. Keskity, mutta älä keskity samaan aikaan. Älä kuvittele asiaa, vaan tila. Anna mielen levätä sellaisessa paikassa, mitä ajatukset eivät läpäisisi.
Visokin kuvittelu ei kuitenkaan parantanut Killjoyn oloa lainkaan. Hän kuuli hämähäkin syyllistävät sanat kuin ne olisi lausuttu hänen edessään.
”Lopeta turha salailu”, oli tämä sanonut jo vain muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli saapunut Bio-Klaaniin. ”Jos peittelet sen noin huonosti, valat ympärillesi pelkkää epäluottamusta.”
Xen inahti hiljaa, kun Killjoy kytki uuden käden tuntoaistin päälle. Hän säikähti ensin, oliko jokin hermoista puristuksissa, mutta Xenin hengitys tasaantui sen verran nopeasti, että hän päätteli kaiken olevan kunnossa.
Hän laski ruuvimeisselin käsistään kiristettyään viimeiset niveltuet vielä kertaalleen. Hänen tyttönsä näytti taas kokonaiselta. Hopeiset osat vaativat vielä maalipintaa, mutta se ei ollut kovin korkealla prioriteettilistalla.
Viimeisten osien ruuvaamisen aikana Xen oli viimein nukahtanut. Killjoyn olo alkoi olla tukala. Kiusallinen tunne huomioiden, ettei hän voinut edes ottaa kypärää päästään viilentyäkseen.
Ennen poistumistaan hän nosti kytkintä Xenin vanhassa ranteessa. Tämän rintakehä aukesi kahden luukun väistyttyä sivuun. Killjoy oli epätoivoisesti kuvitellut, että kenties ongelma kuulassa oli vain pahaa unta, mutta jälleen kerran sen pintaan oli kondensoitunut pisara. Hän pyyhki sen pois samalla rätillä, mihin oli pyyhkinyt edellisetkin. Sitten, kun hän oli jättämässä sen jälkeensä, hänen nyrkkinsä sulkeutui sen ympärille ja hetken päästä rätti löysi paikkansa Killjoyn reisipanssarien sisältä.
Niinkin vähän kuin hän halusi sitä ajatella, ne pisarat olivat Xenin sielua. Ja ajatus siitä, että se valui pisara kerrallaan pois oli viedä hänen jalkansa alta jo toista kertaa siinä huoneessa…
”Tervetuloa kello kahdentoista uutisiin. Minä olen Ronka ja tässä viimeisimmät uutiset Onu-Metrun tapahtumista. Toimittajamme Meshu on paikan päällä Mustan Käden kraaterin reunalla. Meshu, miltä siellä näyttää?”
Lähetys leikkasi mikrofonia pitelevään le-matoraniin, joka joutui huutamaan melko kovaäänisesti tuulenpuuskien huminan ylitse.
”Kiitos, Ronka! Kuten näette, aamun sateet ovat sammuttaneet loputkin kytevistä liekeistä. Raporttien mukaan Mustan Käden henkilöstöä on vieraillut jo aiemmin kraaterissa, mutta tuho on ollut sen verran perusteellista, että on epätodennäköistä, että kukaan tukikohdassa mahdollisesti ollut olisi selviytynyt. Arkistoista kraateriin valuneet kerrokset ovat myös suureksi osaksi tuhoutuneet, mutta arkistopäällikkö Kajin eilen illalla pitämän tiedotustilaisuuden perusteella arkistot evakuoitiin jo ensimmäisen, pienemmän räjähdyksen jälkeen, joten niiltä osin henkilövahingoilta vältyttiin.”
”Kiitos, Meshu”, Ronka vahvisti. Kuva Onu-Metrusta oli katkennut ja palannut takaisin studioon.
”Silminnäkijähavainnot tapahtumista tuntuvat vahvistavan epäillyn pimeyden metsästäjän ja Metru Nuin entisen kenraalin Killjoyn olleen paikalla tapahtumien aikaan. Emme ole vieläkään tavoittaneet Lhikania kommentoimaan asiaa, mutta toa Nahon eilinen ulostulo vahvistanee Killjoyn läsnäolon saarella.”
Kuva vaihtui jälleen pois studiosta jo edellisenä päivänä kertaalleen esitettyihin silminnäkijähaastatteluihin.
“… sillee, olin palaamas kaupoist, ja sit kuulin räjähdyksen ja tärinää ja kaaduin. Sen jälkeen näin vaan kaikki pakenemas siit toisest pääst”, ko-matoralainen kertoi haastattelijalle.
“Olin tosiaan merellä siihen aikaan ja olin purjehtimassa Onu-Metrua päin. Näin sitten ison valonvälähdyksen siellä kauempaa, kun olin laittamassa verkkoja veteen, ja hyökyaalto melkein kaatoi koko veneen nurin”, ga-matoralainen kalastaja hieroi ohimoaan muistellessaan päivän tapahtumia.
”Anteeksi, voisitteko tehdä tietä. Täältä on paareja tulossa!”
po-matoralainen järjestysmies työnsi kameraa ja sen pitelijää syrjään. Onumetrulaisen tehdashallin poikki kannettiin useita loukkaantuneita. Jonon ensimmäisenä kannettavan matoranin kämmenselät olivat täynnä lasinsirpaleita.
”Emme ole nähneet tällaista laukaustenvaihtoa sitten metsästäjien perääntymisen”, asiallisesti pukeutunut tametrulainen ”asiantuntija” selitti kolmoskanavan aamutelevisiossa.
”Jos kenraali Killjoy aikoo sotia sotaansa Metru Nuin maaperällä, tulisi meidän ensi töissä varmistaa, että vahkit saadaan mahdollisimman pian takaisin kadulle!”
Lähetyksen äänet katosivat, kun punaisen turagan käsi painoi kaukosäätimen painiketta. Asiantuntijan haastattelu jäi pyörimään ruudulle, mutta liikkuvien huulien sanat eivät enää kuuluneet.
“Mitä se karzahnin äpärä kuvittelee tekevänsä!?” Dume kirosi pöydän päässä. Soikean muotoisen pöydän äärellä istui ryhmä kaupungin matoralaisia vakavat ilmeet kasvoillaan. Titteleistään huolimatta heidän merkityksensä kaupungin hallintoelimessä oli aktiivisesti pienenemään päin, mutta Turagan käskyn alla he olivat jälleen kerran vastanneet velvollisuuden kutsuun.
Jokainen matoralainen pöydän äärellä istui vaiti. Kukaan ei halunnut olla ensimmäinen, joka keskeyttäisi Dumen, kunnes kuljetuskapteeni Tuuli päätti kokeilla onneaan.
“Arvon Turaga, tiedustelumme mukaan tämä oli yksilön toimintaa, eikä suinkaan Metsästäjien sponsoroimaa isku, mutta –”
“Tiedustelijat kehtaavat spekuloida motivaatiota, mutta eivät osanneet ennustaa iskun saapumista?” Dume ähkäisi. Tuuli oli loukussa.
“… no siis, kaikki on vielä spekulaatiota, mutta voin vannoa, arvon Turaga, että minulla on parhaat mieheni asi-”
“Ja miksi minä haluaisin tietää jostain saatanan arvauksista? Olitko ajatellut sanomaasi ollenkaan, ennen kuin avasit lärvisi?”
Tuuli luhistui tuoliinsa.
“Kuolleita on toistaiseksi viisi. Ensimmäisen räjähdyksen paineaalto pirstoi ikkunat aika isolla säteellä tapahtumapaikalta. Kuolonuhrit ovat peräisin toisesta räjähdyksestä, joka ylikuormitti reaktorit Vanhan Onun elektroniikkatehtaalta. Totaalinen tuho on kuitenkin keskittynyt suhteellisen pienelle alueelle”, Arkistopäällikkö Kaj hyppäsi keskusteluun. Tämän sanat olivat paljon tuulispäistä toveriaan harkitumpia. Dumen nykivä otsa ei muuttunut ainakaan paljoa tummemmaksi tämän selostuksen aikana.
“Yleinen mielipide on vielä hallinnassa, mutta verkkokeskustelussa on muutamia huomattavia Killjoylle sympatiaa kerääviä julkaisuja”, Pääkaivertaja Pekka käänsi kansionsa papereita.
Dume hieroi leukaansa.”Kuinka moni niistä julkisuushenkilöitä?”
“Vain kaksi, arvon Turaga. Molemmat sotaveteraaneja.”
“Kutsukaa heidät teelle. Muut jääkööt tarkkailtavaksi. Jos he yrittävät jatkaa linjallaan, varoittakaa massapaniikista ja huhujen leviämisestä. Metru Nuin täytyy tuomita nämä iskut yhdessä.”
Tohtori Jaa istui pöydän Turagaa kaukaisimmassa päässä tuijotellen Dumen virneen alkua.
“Valitettavasti Mexxin tapausta emme voi peitellä yhtä helposti. On vain ajan kysymys, että Turaga Pedro vaatii meiltä selvitystä hänen sijainnistaan.”
Turaga ei katsonut kuin hetken Jaata päin, kun muut taas pitivät katsettaan pöydän pinnassa tai papereissaan.
“Kannattaako meidän huolehtia Meksi-Koron reaktiosta? Meillä ei ollut mitään osallisuutta tapahtumien kanssa. Kantakoon Mustan Käden väki vastuun”, Marka kommentoi.
“Niin, mutta kansa tulee vaatimaan, että otamme vastuuta”, Tiribomba vastasi tiukasti. “Mexxi on suosittu sankari sotaa kokeneiden keskuudessa. Ja erityisesti Ga-Metrussa, jossa Nahon mielipiteitä kuunnellaan tarkkaan.”
“Siksi meidän on osoitettava, että olemme tilanteen tasalla”, Dume pamautti nyrkkinsä pöytään, ”Oli Naholta oikein vaatia Mexxille hoitoa Yliopistollisesta. Se ei vie meidän resurssejamme paljon, mutta näyttää, että teimme kaikkemme hänen pelastamisekseen.”
“Onko meillä varaa myöntää julkisesti, mitä hänelle on tapahtunut?” Jaa kysyi tyytymättömästi. ”Meksi-Koro on juurtunut tiukasti Metsästäjien vaikutuspiiriin. Jos aiomme sekä syyttää Killjoyta tapahtumista että pahoitella Mexxin tilaa…”
“Se on ristiriita, jonka kanssa meidän on elettävä”, Dume ärjähti. ”Teemme myönnytyksiä tapahtumista vain sen verran kuin on pakko. Minua ei kiinnosta, mitä Varjotun fanit ovat asiasta mieltä. Tärkeintä on, että lähin naapurimme ei pääse käyttämään tapahtumia aseena meitä vastaan.”
Pöydän ympäriltä kuului hyväksyvää mutinaa. Jopa Jaa, jonka tyyliin kuului Dumen pitäminen varpaillaan, myöntyi ajatukseen. Mexxin vammat olivat ulkopoliittisista uhkista kauaskantoisimmat. Valumestari Tiribombaa kuitenkin kalvoi edelleen ajatukset siitä, mitä Lhikan oli tälle radiossa kertonut. He kaikki tiesivät sen. Vieraiden valtojen agentit olivat todellisuudessa hyökkäyksen takana. Ja raportit siitä, että enkelin ja pimeyden metsästäjän riveissä oli taistellut vahkeja, oli tarpeeksi syödäkseen kenen tahansa neuvoston jäsenen yöunet.
Dume joko ei välittänyt, tai oli aidosti niin keskittynyt Metru Nuin julkisuuskuvaan, ettei tämä yksinkertaisesti ajatellut asiaa. Tiribomba kuitenkin tiesi, mitä muuta turagan agendaan kuului. Kadut olivat olleet ilman lainvalvojiaan jo liian monta viikkoa. Kokouksen alussa pidetty äänestystulos oli kuitenkin selvä. Dumen johdolla oli päätetty, että vahkit palaavat kaduille. Jaa oli Tiribomban lisäksi ainoa, joka olisi halunnut antaa Mustan Käden jatkaa tutkintansa loppuun.
”Entä mitä tiedämme Lhikanin tilasta?” Marka kysyi. ”Häntä ei ole tuotu ainakaan MNYOsiin.”
”Saimme järjestettyä hänelle ensiapua Ko-Metrussa”, Jaa vahvisti. ”Ta-Metrun ja kaartilaisten edustajat ovat siellä hänen rinnallaan.”
“Mitä helvettiä hänelle oikein tapahtui?”, Dume kirosi. Hän tiesi vallan hyvin, ettei kenelläkään läsnäolevalla ollut siihen sellaisia vastauksia, mitä hän ei jo tiennyt.
“No siis”, Tiribomba aloitti, “se on ainakin varmaa, että hän ei enää ole kriittisessä tilassa. Mitään tietoa ei myöskään ole vuotanut. Hänen mukanaan olleet kaartilaiset väittävät, etteivät olleet paikalla, kun Lhikan sai vammansa.”
Dume osasi kyllä tehdä mielessään useita valistuneita arvauksia totuudesta. Turagan naamalta näki, että tapahtumaketjusta tämä oli ainoa seikka, joka oikeasti huolestutti häntä. Ei ollut salaisuus kenellekään, että toa Mangain virallisen hajottamisen jälkeen Lhikan oli ollut hänen kultapoikansa.
“Varmistakaa, että asia pysyy pois julkisuudesta. Pitäkää hänet jatkuvan tarkkailun alaisena”, Dume teroitti. ”Jos joku kyselee, hän on tutkimassa ulkovaltojen osallisuutta Onu-Metrun tapahtumiin ja palaa lehdistön eteen sen jälkeen.”
Neuvoston jäsenet nyökyttelivät. Elektroninen summeri piippasi jossain kokoushuoneen ulkopuolella merkiksi siitä, että tunti oli täynnä.
”Voitte poistua”, Dume sanoi. Neuvostolaiset kaappasivat pöydälle tunnin aikana levinneet tavaransa ja poistuivat yksi kerrallaan. Dume jäi istumaan huoneeseen yksin. Kun ovi sulkeutui viimeisenä poistuneen Pekan perästä, tarttui turaga takanaan olevan valtavan näytön ohjaimiin. Mykistetty uutislähetys oli jo päättynyt ja kanavalla esitettiin jo uusintoja Skakdinavia’s got Talentista. Dume käänsi monitorin lähetystaajuudelle, valitsi pitkästä listasta oikean kohteen ja painoi vihreää painiketta.
Neuvoston selonteot eivät olleet valaisseet tilannetta paljoakaan, mutta se ei estänyt turagaa laskemasta kaikkea tapahtunutta suosikki-syntipukkiensa harteille.
Selontekoa oli kestänyt jo pienen hetken, kun Cody käveli kokoushuoneen ovesta sisään. Keskellä huonetta seisova Nurukan hieroi otsaansa silminnähden turhautuneena. Nahon kanssa he seisoivat suoraselkäisinä kokoushuoneen valtavan videonäytön edessä. Cody asteli Nurukanin rinnalle näytöltä syljettyjä sanoja kuunnellen. Siihen saakka se ”selonteko” oli muistuttanut enemmän ”yksipuoleista huutokilpailua”.
Kaupungin turaga oli puhunut – tai ehkä oikeaoppisemmin ärjynyt heille jo minuutteja yhteen hengenvetoon. Tämän kasvot täyttivät koko kometrulaisen kristallinäytön. Tämän naama punoitti silminnähden jopa tämän verenpunaisen naamion lävitse.
”– te saatanan tunarit olisitte voineet edes räjähtää sen paskakasanne mukana! Metru Nui on seissyt vailla hyökkäyksiä maaperällemme jo vuosisadan ajan, mutta teidän valuaivojen paluun jälkeen meillä on ollut niitä kaksi kuukauden sisään!”
Dumen kasvot olivat niin suuret ja lähellä omaa kameraansa, että tämän lentelevät sylkipisarat näki selvästi.
“Arvon turaga”, Naho viimein ahtautui Dumen sanojen väliin, vaikka tiesi ettei mikään, mitä hän voisi sanoa, pelastaisi tilannetta.
”Pyydän hartaasti, että ymmärrät tilanteen olevan vaikea. Me emme ole kohdanneet tällaista vihollista ennen.”
Nurukan ei ollut kuullut Dumea näin vihaisena sitten sota-aikojen. Turaga ei säästellyt sanojaan. Nurukanista näki, miten pahalta Dumen epäreilu höykytys tuntui. Naho oli arvaillut aikaisemmin ääneen, että Musta Käsi saisi syyt niskoilleen Abzumon ja Puhdistajan hyökkäyksestä. Se tuntui maakenraalista silti petokselta heitä kohtaan.
“Piipari ja Puhdistaja tämän attentaatin saivat aikaan. Menetimme koko tukikohtamme ja kenraali Xen –”
“Teidän säätiöllänne oli täsmälleen yksi tehtävä ja se oli tämän saaren suojeleminen, Nurukan! Pah! On meillä siinä kasa suojelijoita”, Dume ärjyi. Codyn olisi koko ajan tehnyt mieli sanoa jotain todella rumaa, mutta hillitsi itsensä poikkeuksellisen taitavasti.
“Edes Varjottua vastaan emme kutsuneet pyhää Kaitaa apuun”, Nurukan huomautti, vaikka olisi tahtonut huutaa. “Tilanne oli todella niin vakava. Jos kenraali Killjoy ei olisi tuonut mukanaan apuvoimia, olisimme riskeeranneet koko Metrun menettämisen. Moista voimain ponnistusta ei ole koettu Legendojen kaupungissa vuosikausiin.”
Nurukanin muhkeat termit ja kaupunkiin kohdistuvat ylistykset eivät näyttäneet paljoa Dumen verenpainetta laskevan. Naho oli ensin ollut aikeissa keskeyttää Nurukan ja tämän puolustuspuhe, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, että turagan tunteisiin vetoaminen saattoi itse asiassa olla hyvä veto.
“Tulin Legendojen kaupunkiin Lhikanin pyynnöstä jo Kanohikäärmeen aikoihin”, Nurukan tilitti. ”Suojelin kaupunkia Mustan Käden kenraalina ja suojelen sitä vastaisuudessakin! En suostu antamaan Mustaa Kättä medialle syntipukiksi, kun todelliset roistot ovat edelleen –”
”Minua ei kiinnosta Mustan Käden perintö, Nurukan!” Dume sylkäisi. ”Minua kiinnostaa se, kuinka magneetin lailla te vedätte Pimeyden Metsästäjiä puoleenne. Huolimatta siitä, miten uskollinen väität olevan kaupungillemme, se ei muuta sitä faktaa, että tuhoutunut infrastruktuuri tuhoaa turvallisuudentunnetta ja luottamusta kykyyni pitää Suuren Hengen lapsia turvassa!”
Ei sanaakaan kuolonurheista. Naho ei ollut yllättynyt. Ei myöskään siitä, että turagaa kiinnosti enemmän oman uskottavuutensa ylläpitäminen kuin totuuden puolustaminen. Dumen katse näytöllä kääntyi hitusen. Aivan kuin tämä olisi jotenkin kuullut Nahon ajatukset.
”Entä kuinka kauan te meinasitte piilotella minulta sitä, mitä Lhikanille tapahtui? Kaikki tietävät, että hän palasi tehtävältä kunnossa. Jos te jatkatte valehtelua tällä tavalla, kaartilleni ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sulkea koko operaationne terroriuhan nojalla.”
Nahon nielaisu oli niin kuuluva, että Nurukankin kääntyi tämän puoleen. Veden toa oli osannut odottaa aihetta. Silti hän ei ollut täysin valmistautunut puolustautumaan.
Oli selvää, että Musta Käsi oli heikoilla jäillä. Ainoa asia, mitä hän pystyi asialle tekemään, oli myöntää osallisuutensa. Seurauksista välittämättä hän päätti yrittää olla rehellinen. Se oli kenties ainoa keino saada edes rahtunen huonosta karmasta jonnekin muualle kuin Nurukanin niskaan.
”Turaga Dume, minä –”
”Me emme tiedä sen vatipään liikkeistä mitään”, Cody ärjähti Nahon päälle. Veden toa katsoi vahkia kummastuneena, mutta joutui väistymään, kun Cody valtasi puheenvuoron itselleen.
”Ehkä sinun täytyisi pitää häntä hieman lyhyemmässä hihnassa, niin hän ei pääsisi kompastelemaan naamalleen omia aikojaan. Hyvällä tuurilla hän kolautti päänsä niin kovaa, että emme joudu kuuntelemaan tuota samaa mussutusta enää hänenkin suustaan.”
Toat katsoivat Codya kauhistuneena. Dumen silmäkulmassa väpätti. Turaga ei edes vetänyt henkeä. Sanat vain lipesivät tämän suusta kuin käärme kiven alta.
”Pois minun kaupungistani.”
”Sinun kaupungistasi?” Cody naurahti. ”Paksua puhetta mieheltä, joka ei olisi heittänyt tikkua ristiin sodan aikana, jos ei olisi itse hyötynyt siitä.”
”Ulos. Minun. Kaupungistani”, Dume ähkäisi. Tämän jokainen sana sai kuvan tärisemään entistä pahemmin. Oli mahdotonta sanoa, oliko se peräisin kamerasta vai vapisiko turaga todella niin paljon.
”Jos yksikään teistä Mustan Käden maanpettureista on yhä täällä huomenna, minä käsken laivastoa ampumaan teitä sellaisella määrällä tulivoimaa, että se roisto Killjoy saa tuntea kateutta viimeisinä hetkinään.”
”Wau. Pelottaa ihan”, Cody naurahti.
”POIS MINUN KAUPUNGISTANI SAATANAN ÄPÄRÄT!”
Turagan nyrkki iskeytyi johonkin tämän kameran lähistölle, sillä kuva keikahti kallelleen ja tästä näkyi nyt ainoastaan kaistale kaapua.
”Saamasi pitää”, Cody myöntyi. ”Mutta lähdemme sellaisella tahdilla kuin tilanne sallii. Jos se ei sinulle sovi, ymmärrät varmasti, että joudumme ottamaan uhkauksesi melko vakavasti. Kenraali Killjoylla on onneksi niitä ydinaseita vielä vaikka joka metrulle. Tai yhden itseään täynnä olevan turagan toimistolle…”
Raivosta karjuva Dume oli saanut tarpeekseen. Kuva katkesi, mutta ääni kuului yhä. Narskuvasta äänestä päätellen turagan nyrkit olivat uponneet syvälle oman päätynsä näyttöruutuun.
”Vahkit syököön teidät elävältä”, turaga sopersi.
Kun yhteys lopulta katkesi, laskeutui huoneeseen kiusaantunut hiljaisuus. Naholla erityisesti oli vaikeuksia löytää sanoja.
”Sinun… ei olisi pitänyt sanoa noin.”
”Ja sinun on ihan turha uhrata itseäsi meidän vuoksemme. Arvostan, mitä yritit tehdä, mutta fakta on, että meidän ovemme on sulkeutumassa joka tapauksessa. Parempi lähteä omilla ehdoilla kuin häntä koipien välissä.”
Naho huokaisi syvään. Hän oli melko varma, että väliintulollaan Cody oli lähinnä suojellut hänen ylpeyttään. Dume tuskin olisi voinut tehdä hänelle paljoakaan. Ilman Mustaa Kättä saarella olisi kaksi toaa. Hän ja Lhikan. Se olisi varmasti antanut Naholle edes jonkinlaisen immuniteetin.
Nurukankaan ei näyttänyt erityisen iloiselta Codyn tempusta. Hän yritti pitää naamansa kovana, vaikka hänen sielunsa itki vuolaasti. Koti, jonka hän oli Avra-Nuin jälkeen taas löytänyt, oli osoittanut kasvonsa hänelle. Ei ollut Codyn vika, että heidät karkotettiin. Fakta oli, että sadan vuoden poissaolonsa aikana Metru Nui oli muuttunut. Nurukan tuskin olisi saanut siitä enää uutta kotia, vaikka hän oli sitä niin hartaasti toivonut.
”Kiitos”, Naho sopersi. Sanat oli osoitettu Codylle, mutta se oli Nurukan, jonka olkapäälle hän lopulta laski kätensä. Amajikan kutsuessaan hän oli hetkellisesti tuntenut Nurukanin syvimmät toiveet. Dume oli juuri iskenyt meriportin verran metallia niiden päälle rusentaen ne.
He astuivat lopulta ulos kokoushuoneesta. Naho läimäisi oven voimalla kiinni perässään.
”Jos vahkit ovat palaamassa kaduille, meiltä loppuu pian aika toimia salassa viholliseltamme”, Nurukan mutisi. ”Valkoisen kuningattaren katse vainoaa meitä jokaisella kadulla.”
Cody ja Naho tiesivät sen molemmat. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ehtinyt sanoa Nurukanin huomioon mitään, kun käytävää pitkin heitä laahusti harvinaisen väsyneen näköinen punamusta jättiläinen.
”Mikä ihmeen torikokous teillä täällä on?” Killjoy ihmetteli. ”Ja miksi Nurukan näyttää siltä kuin maailmanloppu olisi tullut etuajassa?”
”Meidät karkotettiin juuri Metru Nuilta”, Cody selitti. Killjoy tiesi, kenen kanssa näiden palaveri oli käyty. Hän oli jättäytynyt siitä pois aivan tarkoituksella.
”Dumella on varmaan kiire saada meidät pois, mutta toistaiseksi en usko, että hän uskaltaa hoputtaa meitä hirveästi”, Cody jatkoi.
”Cody myös uhkasi, että käyt tiputtamassa ydinaseen Dumen päälle, jos hän yrittää jotain”, Naho tarkensi. Killjoy ei osannut olla hykertelemättä sille.
”En voi väittää olevani hirveän yllättynyt”, Killjoy myönsi. Nurukanin oli valitettavasti yhdyttävä tämän huomioon.
”Meidän täytyy alkaa valmistelemaan. Tarvitsemme kyydin. Varusteita. Paikan, jonne jatkaa täältä.”
”Minulla on siihen liittyen idea”, Naho sanoi. Toien katseet kohtasivat. Naho yritti selvästi viestiä jotain muutakin kuin sen, minkä sanoi.
”Tule, Nurukan. Minulla on sinulle jotain näytettävää.”
Maakenraalin mielenkiinto oli selvästi herätetty. Nurukan lähti marssimaan Nahon perään jonnekin tukikohdan päähissin suuntaan jättäen Codyn ja Killjoyn tuijottamaan näiden perään.
”Ehtisitkö vaihtamaan muutaman sanasen?” Cody lopulta kysyi.
Killjoy nyökkäsi. Kummallakaan heistä ei ollut kulkulupaa lähimpänä maan pintaa olevaa hangaaria alemmaksi, joten he eivät olisi voineet seurata toia, vaikka olisivat tahtoneetkin. Cody viittoili kenraalia kävelemään kanssaan MNS Kikanalon hangaariin, joka näin iltaa vasten alkoi olla hiljainen kaikkien muiden paitsi päivystyshenkilöstön lähdettyä koteihinsa.
Hyvä ja hiljainen paikka löytyi lopulta Kikanalon yläpuolella kulkevalta kävelysillalta, jonka kaiteeseen Killjoy rojahti välittömästi nojaamaan. Cody asettui hieman suoraryhtisempänä kenraalinsa vierelle ja tuijotteli uudenkiiltävää alusta jakaen kenraalin selvän mielenkiinnon sitä kohtaan.
”Oletan, että et tiedä tästä paikasta enempää kuin minäkään”, Killjoy mietti. Cody pudisteli päätään.
”Tätä paikkaa kutsutaan Nivawk-asemaksi. Oli kai vain ajan kysymys, että Dume korvaisi Mustan Käden laivaston omallaan. Silti aika vaikuttavaa, että Naho ei lipsauttanut mitään, vaikka olemme olleet samoissa hommissa jo kuukausia.”
Xenin kommentti Nahosta ja animus-paristoista palasi Killjoyn mieleen.
”Luuletko, että se kapteeni Ronvoyan epäonnistunut tutkimusretki oli täältä peräisin?” Cody jatkoi ajatustaan. Killjoy kohautti olkiaan. Hänkin oli kuullut tapauksesta. Ko-Metrun viimeinen Mangai oli jäänyt aluksensa neitsytmatkalle ja kadonnut kuin tuhka tuuleen. Huomioiden, kuinka paljon infraa heidän ympärillään oli, Killjoy uskoi kyllä, että se kaikki oli ollut valmisteilla vuosikymmeniä.
”En missään vaiheessa ehtinyt kysymään, kuinka voit”, Cody sitten paukautti Killjoyn hiljaisuuden kestettyä tarpeeksi pitkään. Kenraali ei nostanut katsettaan Kikanalosta, vaikka hänen komentajansa vilkuilikin ehjällä silmällään jatkuvasti tätä päin.
”Xen on edelleen kuolemanvaarassa”, Killjoy sanoi. Häntä helpotti vähän sanoa se Codylle, joskin häntä kalvoi edelleen huono omatunto siitä, ettei ollut kertonut sitä välittömästi Xenille itselleen
”Päättelinkin jotain sellaista”, Cody myönsi. Merkit olivat olleet ilmassa. Edes väsynyt Killjoy ei ollut niin poissaoleva kuin se tyhjä kuori, joka nojaili kaiteeseen hänen vierellään.
”Täytyy löytää keino korjata kuula nopeasti”, Killjoy jatkoi. ”Kasailin jo alustavaa listaa sellaisista, joista voisi olla apua.”
”Hyvä. Cody nyökkäsi. ”Ja ymmärrän, missä ajatuksesi ovat, mutta minä kysyin sinun voinnistasi, enkä Xenin.”
Killjoy vilkaisi komentajaansa kuin olisi tullut loukatuksi.
”Sillä ei ole väliä. Vain Xenillä on.”
”Killjoy”, Cody aloitti. Hän tiesi, että aihe oli herkkä, mutta siitä oli pakko puhua. ”Meitä on tässä taistelussa aika vähän. Jokaisella on väliä. Tiedän, että sinä laitat nyt kaikki paukut Xenin terveyteen, mutta minun työtäni on ajatella, kuinka jatkamme sen jälkeen.”
”Me emme jatka, jos menetämme Xenin”, Killjoy sanoi. Cody huokaisi syvään. Hän oli alkanut arvelemaan, että oli ehkä liian aikaista avata keskustelua heidän tulevaisuudestaan.
”Sinä saavuit tänne ydinaseilla varustautuneena täydessä sotamoodissa. Kai sinulla oli joku ajatus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu? Me emme ole ottaneet turpaan tällaisella tavalla… koskaan. Pitää kartoittaa resurssit. Miettiä, kuinka siirrämme selviytyneen kaluston pois Metru Nuilta. Täytyy laittaa pyyntöjä uuden tukikohdan perustamiseksi. Ota-Metrussa olisi ainakin –”
”Cody”, Killjoy keskeytti. ”Minun ainoa suunnitelmani on ensin etsiä Matoro, tappaa hänet hitaasti, ja sen jälkeen suunnata joka helvetin ase Nascostossa kohti Makuta Abzumon päätä.”
Codyn suu jäi auki Killjoyta kuunnellessaan.
”Tuossa… tuossako järjestyksessä?”
Killjoy ei vastannut, mutta siitä, kuinka kovaa tämä puristi kaidetta, saattoi päätellä jotain.
”En tiedä vitsailisinko itse sen poikarukan surmaamisella.”
”Minä en vitsaillut”, Killjoy sanoi. Hän käänsi katseensa Codyyn vahvistaakseen, että hän oli tosissaan.
”Se ei auta mitään…” Cody yritti argumentoida, mutta Killjoyta ei olisi vähempää kiinnostanut kuunnella komentajan järkipohjaisia mielipiteitä, kun hänen tyttärensä henki oli edelleen vaakalaudalla.
”Ei myöskään auttanut, että sinä et ollut täällä”, Killjoy sylkäisi. Codyn silmä ja silmäkuoppa laajenivat. Tästäkö tässä olikin kysymys.
”Mitä sinä yrität sanoa?”
”Sinä vannoit minulle katsovasi Xenin perään. Minä pyysin sinua suojelemaan häntä. Missä sinä olit, kun Abzumo hyökkäsi?”
Cody oli täysin pöllämystynyt Killjoyn syytöksistä. Ne olivat niin paksuja, että hän oli valmis tiputtamaan sotilasarvot laittaakseen samalla mitalla takaisin.
”Kai sinä nyt tiedät, miksi. Sinä tiedät, kuka vei klaanilaiset kotiin. Ja tiedät varmasti, miksi siellä kesti niin pitkään.”
”Sinä lupasit”, Killjoy äyskäisi.
”Entäpä sen sijaan, että sysäät syyt minun niskaan, olisit itse jäänyt Metru Nuille?”
”Xen ei halunnut minua luoks-”
”Mitä siitä?” Cody keskeytti. ”Olisit voinut silti jäädä. Kohdata vaikean tilanteen pakenemisen sijaan.”
”Olet typerys, jos ajattelet, että se olisi noin helppoa”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinä olet lyhytnäköinen ääliö, joka ei joko ymmärrä tai välitä tekojensa seurauksista!” Cody ärjäisi. Killjoyn hiljaisuus kertoi vahkille tarpeeksi. Kenraali oli todella niin puupäinen, että ei ymmärtänyt, mitä Codylle oli Bio-Klaanissa tapahtunut.
”Haloo?” Cody tivasi. ”Onko siellä tyhjiössä yhtään aivosolua jäljellä vai joko pääsi unohtumaan, millaiseen tilanteeseen sen saaren jätit?”
Killjoy ei saanut sanaakaan suustaan. Codya tämän tyhjä tuijotus alkoi vain ärsyttää entistä enemmän. Vahki levitteli käsiään kummastuneena siitä, kuinka ulapalla Killjoy oli.
”Kaksi viikkoa”, Cody tilitti. ”Minä olin jumissa siellä kaksi viikkoa, koska HE halusivat kuulustella MINUA kaikesta siitä, mitä SINÄ olit tehnyt! Arvaa vaan raastoiko hermoja odottaa telakalla päivästä toiseen ja odottaa kuulustelua, jonka pointti ei edes ollut se Metru Nuille jäänyt siru, vaan se, miten helvetin tyhmiä valintoja sinä olit mennyt tekemään.”
Killjoy olisi tahtonut puolustautua, mutta Cody ei antanut tälle siihen sijaa.
”Ja kyllä, minä juttelin Bladiksen kanssa. Ei vaatinut kovin montaa tuopillista, kun sain kuulla koko tarinan siitä, mitä siellä linnakkeessa oli tapahtunut. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että se väistötiloissa suriseva peltipurkki näyttää kovasti niiltä asioilta, jotka modejen mukaan hyökkäsivät Bio-Klaaniin. Ja arvaa, kuka joutui selittelemään senkin parhain päin. Jokaisen mahdollisuuden tullen sanoin sinusta jokaisen positiivisen asian, minkä keksin, ja usko pois, se kävi tylsäksi aika äkkiä. Se ei ole kovin pitkä lista.”
Killjoy oli nostanut sormensa pystyyn, mutta Codya ei vieläkään kiinnostanut tämän palannut tahto sanoa jotain.
”Joten ensi kerralla, ennen kuin syytät minua siitä, mitä tapahtui, pidä ensin huolta, että en jää jumiin siivoamaan jälkiäsi, kun et suostu ikinä puhumaan kenellekään suoraan. Tiedätkö, millaista on selitellä kaupungilliselle sotaa pelkääviä tyyppejä, että kenraali Killjoy tulee kyllä takaisin suojelemaan kotianne, ja sitten lukea seuraavana aamuna lehdestä, että olet räjäyttänyt jonkun helvetin hammaslääkärin kiinteistön kuin pahainen terroristi. Millaiset helvetin prioriteetit sinulla oikein on?”
Killjoy oli luovuttanut puheenvuoron saamisen suhteen. Cody sen sijaan pysähtyi viimein haukkomaan henkeään. Itseään tyynnytelläkseen hän käänsi katseensa pois kenraalista ja otti tämän paikan metallikaiteen puristajana.
”Minä ansaitsen tietää”, Cody huokaisi, ”otitko sinä sen Avden diilin vastaan? Minulle on ihan yksi hailee, teitkö sen vaiko et, mutta ansaitsen tietää, valehtelinko minä sinun puolestasi, kun sanoin, että et koskaan pettäisi Bio-Klaania.”
”Keskustelitko sinä lainkaan Visokin kanssa?” Killjoy yritti pyristellä, mutta Cody ei suostunut lähtemään mukaan tämän iänikuiseen kiertelyyn ja kaarteluun.
”Killjoy, otitko sinä sen helvetin diilin vastaan vaiko et?”
”NO EN TIETENKÄÄN OTTANUT!” Killjoy karjaisi. Cody hiljeni viimein.
”Helvetti soikoon, Cody, se saari oli ainoa paikka, mikä koskaan tuntui…”
”Niin?” Cody tivasi. Killjoyn kesken jäänyt lause kuristi keskustelua jokaisen hiljaisen sekunnin ajan.
”… kodilta”, Killjoy mutisi lopulta luovuttaneena.
Cody nyökytteli hiljaa. Hän ei epäillyt Killjoyn sanoja, mutta sen myöntäminen hänelle ei ollut se, mitä hän halusi.
”Sinun pitäisi kertoa tuo heille.”
Killjoy ärjähti ja romahti kaidetta vasten kyynärpäillään molemmat kädet kypäräänsä puristaen.
”Visokki tietää…”
”Mutta he muut eivät”, Cody huomautti. ”Kuule, minä olen viettänyt edelliset neljä vuosikymmentä Xialla ja sen jälkeen kuukausia tämän sirkuksen keskellä. Vaikka se niiden selakhi leikki pahaa kyttää aika epähienovaraisesti, oli se paikka silti tuulahdus ihan erilaisesta maailmasta. Justiinsa sellaisesta, jonka puolesta me tähän sotaan ylipäätään ryhdyttiin.”
”Bio-Klaanin pelastaminen ei pelasta Xeniä.”
”Ei, mutta minä en yritä pelastaa Xeniä. Se on sinun heiniä. Minä yritän pelastaa sinut.”
Codyn katse ei värähtänytkään. Sivusilmälläänkin vilkaisten Killjoyn huomasi sen.
”Vaikka saisinkin Xenin kuntoon…” Killjoy väläytti toivoa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana, ”meillä on silti valtavasti tehtävää, ennen kuin Bio-Klaani muuttuu taas aiheelliseksi.”
”Vielä kaksi päivää sitten olisin ollut kanssasi samaa mieltä, mutta asiat ovat nyt toisin. Katso nyt meitä! Me hävittiin tämä. Me hävittiin tämä lujaa. Tässä ei ole kyse enää Ficuksesta. Ja ollaan nyt rehellisiä, hänenkin päihittäminen oli aina enemmän haave kuin realistinen todellisuus. Mutta tämä Makuta Abzumo kääntää vaakakupit niin törkeästi meitä vastaan, että olisi sama heiluttaa valkoista lippua.”
Killjoy ei ollut odottanut sellaista tappiomielialaa Codylta. Tämä oli tietenkin oikeassa. Ja oikeastaanhan he olivat asiasta samaa mieltä. Ei Killjoykaan ollut enää edellisiin tunteihin elätellyt toivoa heidän vastarintansa suhteen.
”Ole rehellinen itsellesi”, Cody jatkoi painostamista. ”Meillä olisi mahdollisuus kasata se, mitä jäljelle jäi. Lähteä ojentamaan käsi Tawalle, ennen kuin on liian myöhäistä. Pelastetaan maailma sitten sen jälkeen. Tai kokeillaan ainakin.”
”Sinä todella taisit rakastua siihen paikkaan”, Killjoy huokaisi.
”Ja sinäkin niiden vuosien aikana, jotka vietit siellä. Ja tiedätkö, ymmärrän hyvin, miksi. Sinäkin varmaan huomasit, kuinka paljon se paikka muistuttaa Mustaa Kättä.”
Killjoy huokaisi. Heidän nykyinen tilanteensa ei toivottavasti vertautunut vielä Bio-Klaaniin.
”Enkä tarkoita tätä katastrofia, missä nyt olemme, vaan niitä hyviä vanhoja päiviä”, Cody tarkensi. ”Kun Herra istui vielä adminin paikalla ja välitti siitä, millaista tulevaisuutta me yritettiin täällä rakentaa. ’Tunteet johtavat’ ja sitä rataa.”
Killjoy ymmärsi kyllä, mitä Cody tarkoitti. Ei ollut vaikea kuvitella Metru Nuita, jossa Musta Käsi olisi edelleen vaikuttamassa. Olisipahan ollut joku äänekäs pistämässä Dumelle hanttiin. Olisi ollut väkeä pitämässä huolta, että Lhikanin kaltaiset sylikoirat eivät olisi päässeet pysyvästi lainvalvonnan kahvaan kiinni.
”Tämä koko homma taisi mennä päin helvettiä”, Killjoy myönsi. Cody kohautti olkapäitään. Niinhän se oli mennyt, mutta se ei tarkoittanut, että epätoivoon vaipumisesta oli mitään hyötyä.
”Ja menee vielä enemmän, jos luulet, että Mustalumen nirhaaminen saa olosi yhtään paremmaksi.”
Killjoy ei sanonut taas hetkeen mitään. Miljoonaa eri ajatusta varjosti koko ajan ajatus Xenistä. Vaikka hänellä oli huono omatunto siitä, että oli syyttänyt Codya tämän kohtalosta, hän ei kuitenkaan löytänyt oikeita sanoja anteeksipyyntöä varten.
”Kaipaan raitista ilmaa”, Killjoy sanoi ja lähti kävelemään pois. Cody levitteli käsiään hämmentyneenä.
”Miten niin raitista ilmaa? Ethän sinä edes oikeasti ole täällä!”
Killjoy jätti komentajan turhautuneet huudot tylysti taakseen ja jatkoi kävelemistä. Hänen oli pakko päästä jonnekin muualle. Pakko edes hetkeksi nähdä jotain muuta kuin ko-metrulaisille ominaiset valkoiset seinät. Vahkin anelevat pyynnöt vaimenivat Killjoyn kallossa raksuttavien kellokoneistojen alle. Sumu hänen aivoissaan oli viedä tasapainonkin mennessään. Sydänkuula tykytti tavalla, jollaista hän ei ollut tuntenut vuosiin.
Seinistä tukea ottaen hän kuitenkin sai haparoitua itsensä hangaarin komentotornin portaikkoon. Niiden nouseminen oli kuitenkin työlästä. Kesti useita minuutteja kavuta ne, sillä Killjoyn vinkkelistä ne kaartoivat koko ajan kummallisesti hänestä poispäin. Aistiharhat peitottuaan häntä kuitenkin odotti Ko-Metrun ulkoilma ja sen raju syystuuli.
Sitä horisonttia hän oli suurimman osan elämästään tuijottanut. Pilvenpiirtäjät kajastivat sumun takana aurinkojen valoa vasten. Coliseumin ja Ta-Metrussa kohoavan vahkien komentotornin siluetit hallitsivat näkyä idässä. Pyöreän tornin huipulla saattoi kuitenkin valita, mihin katsoi, joten Killjoy valitsi tuijottaa Matoro Mustalumen perintöä. Tiedon torneja, joista yhden rippeet oli vasta hiljattain purettu maan tasalle.
Hän katsoi mieluummin sitäkin murheenkryyniä kuin kaupunkimaisemaa. Huolimatta siitä, että se oli pystyssä isoilta osin hänen ansiostaan, se ei ollut tuntunut kodilta enää vuosikymmeniin. Verrattuna siihen jopa Odinan kattohuoneisto tuntui nyt kutsuvammalta, vaikka hän muistikin kuinka raskaaksi jatkuva hiekan lapioiminen alas parvekkeelta oli käynyt.
Mutta kaiken sen jälkeen, mitä Cody oli sanonut, ikävöi hän kaikkein eniten välisaarilla sijaitsevaa linnoitusta, jota hän ei ollut edellisellä käynnillään osannut arvostaa tarpeeksi. Tietäen – tai ehkä enemmänkin uumoillen – mitä tulevaisuus toisi mukanaan, hänen ajatuksensa lipesivät väkisinkin miettimään, näkisikö hän niitä muureja enää koskaan… tai näkisikö Xen niitä koskaan.
Kului minuutteja. Kylmä tunne hiipi Killjoyn selkäpiitä pitkin koko tämän ruumiiseen. Häneltä kesti hetki tajuta, että musta piste lumihangessa, jota hän oli jo hetken kaukaisuudessa tuijotellut, katsoi häntä takaisin.
Hän suoristi selkänsä ja yritti siristellä silmiään. Siitä ei ollut tietenkään mitään hyötyä, sillä hänen silmänsä sijaitsivat fyysisesti Nascostossa ja todellisuudessa kaikki hänen kokemansa suodattui kypärän visiirin lävitse. Hän oli kuitenkin vakuuttunut, että mikä, tai kuka ikinä se piste olikaan, tuijotti häntä yhtä intensiivisesti kuin Killjoy oli tuijottanut sitä.
Hän oli valitsemassa kypärästään digitaalista zoomia, kun rautainen luukku hänen takanaan aukesi äänekkäästi narahdellen. Killjoy kääntyi odottaen näkevänsä Codyn, mutta järkyttyikin aivan toisen vahkin kammetessa itseään ulkoilmaan.
”Xen, helvetti soikoon”, hän parkaisi ja juoksi haparoivan tyttärensä tueksi. Tytön jokainen askel oli vino ja likellä astua harhaan. Xen naurahti heikosti isänsä loikalle, mutta otti avun silti vastaan. Lopulta Xen rojahti istumaan tornin metallista seinää vasten uupuneena huokaillen. Matka ylös oli ollut paljon pidempi kuin hän oli alun perin arvellut.
”Sinun ei missään tapauksessa kuuluisi olla vielä ylhäällä”, Killjoy sanoi tuimasti.
”Jos et halua, että kävelen, miksi asensit minulle jalat?”
Xenin hieman pihisevä, mutta hyväntahtoiseen sävyyn esittämä kysymys osui ja upposi. Aito hörähdys keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun ja saarnaamisen sijasta tämä päätti rojahtaa tyttärensä vierelle tornin katon lattialle. Sitä ennen hän kuitenkin vilkaisi vielä Ko-Metrun hankiin huomatakseen vain, että häntä tuijotellut musta piste oli kadonnut.
”Miten Cody ei estänyt sinua?” Killjoy ihmetteli. ”Hän oli aivan siinä matkan varrella.”
”Hän ei huomannut minua. Livahdin huonon silmän puolelta”, Xen naurahti.
Tornin reunojen kaiteet olivat sen verran ohuet, että he näkivät Tiedon Tornit edessään istuma-asennossakin. Xen tuijotti niitä hetken hiljaa, sitten hänen rintaansa kouristi taas. Hän peitti sen hyvin, mutta se ei jäänyt Killjoylta huomaamatta. Sen jälkeen Xenin katse pysyi omissa jaloissaan. Tornien näkeminen oli nostanut jotain pintaan.
He istuivat hiljaa vierekkäin tovin. Xen tasaili yhä hengitystään eikä Killjoylla ollut mikään kiire hoputtaa tytärtään. Oikeastaan, elleivät kellokoneistot olisi pauhanneet hänen mielessään, olisi kaikki kiireen tuntu sulanut tiehensä. Vaikka Metru Nui ei ollut koti Killjoylle, se oli sitä Xenille. Ja niin kauan kuin se oli koti Xenille, Killjoy tiesi, että se oli, missä hänen kuului olla.
”Kun olin… kuollut, minä… ajattelin paljon sitä päivää, kun lähdit.”
Xenin katse ei ollut noussut jaloistaan, mutta ääni oli löytänyt jostain rahtusen voimaa.
Killjoyn sydänkuula tykytti. Hänenkin katseensa laskeutui pois torneista. Xen kuitenkin jatkoi, ennen kuin hän sai mahdollisuutta muodostaa anteeksipyyntöä.
”Silloin siis, kun olimme kaikki viimeistä kertaa yhdessä ”, Xen täsmensi.
Killjoy tiesi. Kuvat vahkeja täynnä olevasta lastausalueesta piirtyi elävänä hänen mieleensä. Hän näki koneiden rivistöt, joilla hän olisi ollut valmis marssimaan Nizin ylitse, jos Xen ei olisi viime hetkellä saapunut pelastamaan äitiään. Hän oli edelleen varma siitä, ettei hän olisi pysähtynyt ilman väliintuloa.
”Muistan myös, mitkä olivat viimeiset sanat, jotka sanoit, ennen kuin katosit”, Xen jatkoi. Huolimatta siitä, että todellinen Killjoy oli meriporttien takana etelässä, hänen haarniskansa kädet tärisivät.
”Hän välittikin aina sinusta enemmän”, Xen toisti sanat, ennen kuin Killjoy ehti sanoa mitään. Itsensäkin yllättäen Xen onnistui sanomaan ne sanat ääneen ilman happamuuden häivähdystäkään. Killjoylla hänen vieressään olisi tehnyt mieli heittäytyä alas tornista häpeästä.
”Kaikki ne vuodet siellä alhaalla jumissa minä aina kuvittelin, että jos saisin sanoa ne sanat joskus sinulle takaisin, tekisin ne hyppypotkun ja kuristusotteen kera. Näyttää vain pahasti siltä, että sata vuotta jumissa ei ole läheskään niin tehokas antamaan perspektiiviä kuin… kuoleminen.”
Killjoy ei enää ollut varma, millaista reittiä Xenin ajatukset kulkivat. Hän päätti, että tässä kohtaa ei enää kannattanut sanoa mitään, joten tytärtään imitoiden hän käänsi katseensa syvemmälle maahan ja antoi tämän jatkaa.
”Vaikka minä tiedän, että sanoit niin, koska olit vihainen, ymmärsin viimein, että… olit myös aivan oikeassa”, Xen huokaisi. ”Minä rakastin äitiä niin paljon…”
”Tiedän”, Killjoy sanoi. Heidän katseensa eivät olleet kohdanneet kertaakaan keskustelun aikana, mutta nyt Xen oli nostanut omansa.
”Rakastitteko te oikeasti toisianne joskus?”
Killjoy vastasi katseeseen, joskin lähinnä hämmennyksestä. Hän oli viettänyt edelliset vuosikymmenet yrittäen parhaansa mukaan olla miettimättä vastausta siihen kysymykseen. Päällimmäinen tunne oli ollut jo pienen iäisyyden katkeruus, joka maistui yhä niin tuoreelta, että se pilasi kaiken, mihin koski.
Siitäkin huolimatta sinä päivänä, kun tieto Nizin kuolemasta oli saapunut Odinalle, hänen oli tehnyt mieli heittäytyä alas asuntonsa ikkunasta. Vaikka hän oli aina valehdellut itselleen surreensa lähinnä Xeniä, oli todellisuus jotain aivan muuta.
Hänen riutunut rankansa Nascostossa oli siitä elävä todiste. Hän oli ollut valmis polttamaan kaiken koston vuoksi. Jälkikäteen mietittynä se oli tietenkin ollut typerää. Rakkautta ei olisi saanut takaisin, vaikka toa ei koskaan olisi kohdannut loppuaan. Killjoyn suru koski enemmän sitä, minkä hän oli menettänyt jo kauan ennen lähtöään Metru Nuilta.
Mutta Xen ansaitsi vastauksen kysymykseensä. Ja sen löytämiseksi oli pakko puskea läpi harmaasta ja katsoa sen taakse. Ja kun hän niin teki, löysi hän jotain muutakin kuin petetyksi tulemisen karvauden.
Siniset hymyilevät kasvot olivat olleet hänen ensimmäinen lämmin muistonsa. Killjoyn ensimmäinen elinvuosi Po-Metrun syrjäkujilla oli nyt lähinnä sumua, mutta kaikki oli muuttunut, kun Niz oli löytänyt hänet. Hän oli sitonut Killjoyn haavat ja sen jälkeen antanut hänelle kodin. Ne vuodet ennen sodan alkamista olivat täynnä hyviä muistoja. Sellaisia, joiden takaisinsaamiseksi Killjoy olisi ollut valmis tekemään mitä vain.
Xen odotti hiljaa Killjoyn vastausta. Kralhin haaveileva katse oli noussut takaisin horisonttiin. Onu-Metrun rakennukset eivät olleet kovin korkeita verrattuna sitä ympäröiviin metruihin, mutta muutama teollisuusalueen piippu näkyi komentotornin lattiallekin asti.
”Ainakin minä rakastin”, Killjoy myönsi. Hän ei halunnut sanoa ääneen, miksi oli muotoillut sanansa niin. Xen ei kuitenkaan tarvinnut niitä ymmärtääkseen.
”Sitten teimme sinut”, Killjoy jatkoi. ”Enkä usko, että olisimme pysyneet yhdessä niin pitkään ilman sinua. Olit paras asia, mitä kumpikaan meistä oli koskaan tehnyt.”
Sanat olivat kiltit, mutta sitä ei Xenin reaktiosta olisi huomannut. Hän huokaisi syvään Killjoyn odottaessa taas kärsivällisesti. Vahki harkitsi seuraavia sanojaan tavallistakin tarkemmin.
”Minä en syytä sinua siitä, että lähdit.”
Killjoy joutui tarttumaan omaan vasempaan käteensä estääkseen sitä vapisemasta. Hän käänsi katseensa tyttärensä surullisiin silmiin etsien niistä syitä sille, miksi tämä oli sanonut niin.
”Sinun pitäisi.”
”Eikä pitäisi”, Xen kivahti. ”Voisin ehkä olla vihainen siitä, että et tullut etsimään minua aiemmin, mutta… minä ymmärrän nyt, miltä tuntuu, kun tahtoo vain luovuttaa.”
Heidän katseensa kohtasivat viimein. Kaikki ne asiat, mitkä Killjoy olisi halunnut sanoa, takertuivat hänen kurkkuunsa.
”Isä… minä tiedän, että olen yhä kuolemassa.”
Killjoyn kuula jätti useamman kohahduksen välistä. Hän oli iloinen, että hän oli jo istuaaltaan. Xenin paljastus oli muuttanut kaikki raajat velliksi.
”Xen… minä…”
”Osaat pitää ajatuksesi aika hiljaa, mutta… Miksu ei tosiaankaan osaa. Kuulin… koko jutun.”
Xen pakotti kasvoilleen hymyn, jonka hän suuntasi kohti Killjoyn rannepanssaria. Kuului ulahdus ja kiireisiä anteeksipyyntöjä. Normaalisti vain Killjoy olisi kuullut ne, mutta Cencordilla salakuunteleva Xen kuuli ne myös.
He tuijottivat toisiaan hetken. Killjoy etsi vieläkin oikeita sanoja, kun Xenin alaleuka alkoi väpättämään. Kaikkien tämän sanomien asioiden painolasti rysähti kerralla tämän harteille. Väkisillä ylläpidetty tyyneys pirstoutui lopulta, kun kyyneleet alkoivat valumaan Xenin silmistä.
”Sinun olisi pitänyt vain antaa minun kuolla.”
Sanojensa päätteeksi Xenin pää romahti käsiinsä. Killjoy lakkasi välittämästä siitä, että ei tuntunut löytävän oikeita sanoja, ja syöksyi tyttärensä tueksi. Vahki romahti punaista haarniskaa vasten ja vaistomaisesti Killjoy kiersi kätensä tyttärensä ympärille ja puristi niin kovaa kuin uskalsi.
”Se ei ollut vaihtoehto”, Killjoy sanoi. Xen valui hänen otteessaan ja hänen täytyi pitää kiinni koko ajan lujempaa estääkseen tätä valumasta pois.
”Sinun olisi pitänyt”, Xen parahti kyynelten välissä. ”Joka kerta, kun ajatukseni harhautuvat… minä tunnen sen, mitä tapahtui…”
Killjoy puristi kovempaa ja kovempaa. Xenin sanat katosivat puoliksi hänen haarniskaansa vasten.
”Hän teki minulle asioita”, Xen parkui. Jokaisesta lauseesta sai selvää hieman huonommin, kun suruun vajoava tyttö menetti kontrollin sanoistaan. ”Hän… koski minuun… ja satutti… ja joka kerta, kun suljen silmät… se tapahtuu uudestaan.”
Xenin kuulasta lähti jälleen uusi kouristus, mutta se ei päässyt vääntämään hänen lihaksiaan isänsä tiukan otteen ansiosta. Killjoy kuitenkin tunsi, kun kouristuksen voima yritti väkisin vääntää hänen tyttärensä kasaan.
Hänen ei tarvinnut tietää, ketä Xen tarkoitti ”hänellä”. Abzumon vahingoniloinen katse Mustan Käden tukikohdan suulla oli kummitellut hänen ajatuksissaan kaiken aikaa.
Killjoy olisi tavallisesti tehnyt sen, minkä osasi parhaiten; aseistanut puoli maailmaa polttaakseen makutan ja kaikki ne, jotka olivat satuttaneet hänen tytärtään. Mutta sellaiseen tarvittava voima oli edellisten päivien aikana piiskattu hänestä ulos. Ainoa asia, josta Killjoy välitti, oli tyttö, joka veti itkunpurkausten välissä niin hysteerisiä hengenvetoja, että Killjoy pelkäsi tämän tukehtuvan.
Mutta silti hän puristi. Kovempaa kuin koskaan ennen.
”Kaikki järjestyy”, hän hyssytteli. ”Me keksimme jotain… minä lupaan…”
Sen sanottuaan Killjoynkin oli pakko lopettaa puhuminen. Pala hänen kurkussaan oli muuttunut liian suureksi. Hänen päänsä romahti tyttärensä päätä vasten, kun he vähitellen hiljenivät toistensa otteeseen.
Kuului kumahdus. Ta-Metrusta kajahteli valtavien kellojen äänet. Hitaasti toisiaan seuraavat helähdykset kuuluivat yhteensä kaksitoista kertaa. Kumpikaan heistä ei sitä nähnyt, mutta valtavan rakennuksen siivekkeet horisontissa heidän takanaan aukesivat.
Vahkitorni ilmoitti Metru Nuille, että koneet olivat palaamassa kaduille. Killjoy tiesi, mitä se tarkoitti. Viimeisetkin rippeet turvallisuuden tunteesta olivat tiessään, kun vihollisen loputtomat silmät levittäytyivät jälleen pitkin metruja. Dume oli toteuttanut uhkauksensa, ja Killjoy tiesi, että saari, joka oli ollut hänen ensimmäinen kotinsa, oli viimein hylännyt hänet ja hänen perheensä.
Aikaa kului. Xenin itkettyä kaikki voimansa isäänsä vasten, tämä oli hiljentynyt rauhattomasti tajuttomuuden rajamaille. Mutta Killjoyn ote piti. Xenin kuoleman rauhaa anelevat sanat olivat raastaneet ikuiset jäljet.
Mutta vaikka hän katui niin paljoa ja niin montaa asiaa menneisyydestään – erityisesti sitä yötä, kun hän oli miltei marssinut Nizin ylitse ja jättänyt hätääntyneen tyttärensä murheen murtamana jälkeen – hän tiesi, että oli tehnyt yhden asian oikein.
Hän oli siinä ja nyt. Tyttärensä kanssa, kun tämä tarvitsi isäänsä kaikkein eniten. Ja vaikka Killjoylla ei ollut paljoa lohduttavia sanoja, oli heltymätön puristus tehnyt enemmän kuin hän osasi edes arvailla.
Sillä Xen ei ollut tullut torniin Killjoyta seuratakseen. Oli ollut kohtalon ivaa, että minuuttien tuskallisen kiipeämisen jälkeen se oli juuri hänen isänsä, johon Xen oli huipulla törmännyt. Kylmän pudotuksen sijasta hän oli löytänyt täsmälleen sen asian, mitä hän siihen hetkeen tarvitsi. Siinä, isäänsä vasten, Xen kuunteli kellojen sointia, ja antoi puristuksen pitää hänet kaiteiden sillä puolella.
Hänen nimensä oli Corrodér, ja hän oli voro.
Ei varas, sillä varkaat olivat kunniattomia. Jos hän oli jotain, niin kunnian mies. Jos hän oli jotain, niin professionnell.
Kun hän kävi yötä vasten, hän teki vain työtään. Toisten mielestä hänen työnsä – espionagen ja baguetten salat – olivat kunniattomia. Ne toiset olivat niitä, jotka tulisivat aina pelkäämään yötä ja sen hiljaista kutsua.
Merellä oli pilkkopimeää kuiden kelmeää hohdetta lukuun ottamatta. Kuohuvan hopeisen pinnan vaahtopäät iskivät vasten maailman seiniä. Täällä, tiukimmassa railossa, jossa vallit lähes suutelivat toisiaan, olivat kuohut toisinaan huumaavat. Joskus tyrskyt sulkivat meriportit täysin matkaajilta – ainakin niiltä, jotka eivät olleet tarpeeksi hulluja uhmaamaan riskiä paiskautua vasten maailman seinää.
Tuona yönä aaltoja halkoi virtaviivainen, pitkulainen alus. Pimeässä aallokossa se oli niin matala, että kauempaa mereltä sitä ei olisi juuri edes huomannut. Ei, vaikka se näytti lähinnä valtavalta, pitkältä, vaalealta leivältä.
Sisällä ohjaamossa syväläisen vihreät räpyläkädet pyörittivät ruoria. Lopulta ne kehtasivat päästää irti sytyttääkseen savukkeen. Kurssi oli aallokosta huolimatta vakaa. Pari napinpainallusta, ja VKS Panini Deathstructionin autopilotti otti ohjat.
Autopilotti oli lihasta tehty, putkinaamainen silmätön naamio, joka lepäsi vasten metallista pääkalloa. Kallo oli kytketty ruoriin johtojen sikermällä.
Corrodér kutsui sitä nimellä Pierre. Näillä pitkillä merimatkoilla se oli hänen ainoa seuralaisensa.
Pierre muljahteli ja sykki vasten kalloa. Syväläinen ja silmätön naamio jakoivat henkevän yhteisymmärryksen hetken. Tämän kaltaisilla matkoilla Corrodér arvosti sitä, että ainoa matkakumppani ymmärsi olla hiljaa silloin, kun mitään ei erityisemmin kysytty.
Se, että Pierrellä ei ollut karkeasti sanottuna suuta, oli pelkkää bonusta. Sen yhden kerran kun sille oli annettu keho omalla puhe-elimellä, ei puheesta meinannut tulla loppua. Rehellisesti hän pärjäsi ilman ainaista ”puhdista kaikki”-mantraakin, joten Pierre sai nyt lähinnä keskittyä ohjaamiseen.
Ainakin Pierre oli ennen kaikkea yhteistyökykyinen. Kunhan sen antoi ohjata vain aluksia, joilla ei ollut liikaa tulivoimaa.
Syväläinen veti syvään henkeä savukkeesta ja avasi toisella kädellään ohjaamon oven. Meri-ilma puhalsi jääkylmiä pisaroita vasten kasvoja. Hän asteli räpyläjaloillaan kannella, tarttui märästä metallikaiteesta ja tuijotti sysipimeään, jossa aallotkin erottuivat vain kuiden heijastusten hajoilevina kaistaleina. Savukkeen tulipunainen kärki hohkasi ainoana valopisteenä pimeän laivan yllä, kun kelluskeleva jättiläisleipä puski päättäväisenä rajun aallokon läpi.
Jotakuta muuta valvominen olisi alkanut jo unettaa, mutta Corrodérin hermot olivat kireimmillään. Hän sytytti uuden savukkeen. Tämän yön operaatio poikkesi hieman standarditehtävistä, joita hän paronin palkkalistoilla pääsi toteuttamaan. Yritysvakoilutyön riskit olivat pienempiä kuin kriisinaikaisen Legendojen Kaupungin aluevesillä lorvailu.
Useimmiten pienempiä, hän muistutti itselleen. Xialaiset hunter-killer-laivueet suhtautuivat tekijänoikeusrikoksiin hyvin suurella intohimolla. Jokin tässä operaatiossa kuitenkin maistui muulta kuin standarditason Korporaatio-keikalta. Paronilla oli paljon ylväitä ja kohteliaita sanoja uusista liittolaisistaan, joiden kalustoa hän oli Metru Nuille kuljettamassa. Corrodér ymmärsi, että paroni oli nero, mutta ei ollut aivan varma, tiesikö tämä minkälaisten henkilöiden kanssa työskenteli.
Corrodérille ei ollut laisinkaan epäselvää, mihin uudet työkumppanit olivat valmiita. Se vei hänet jonnekin kauemmas. Näinä päivinä hän asioi tappajien kanssa harvemmin kuin joskus ennen. Se tuntui taas hieman enemmän sodalta. Tavalla tai toisella tämä tulisi olemaan tulevan sodan ensimmäinen siirto paronin puolelta. Nui-Kralhi oli aloittanut sen kaatamalla Voitonhampaan, ja pian paronin liittolaiset ottaisivat seuraavan askeleen.
Ei Corrodér. Corrodér ei kysellyt. Hän kuljettaisi kaluston paikalle, eikä jäisi vastaamaan seuraamuksista. Ei, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan illuusiota siitä, että seuraamukset saattaisivat olla veriset. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen rodeonsa.
Corrodér sytytti savukkeen. Hän seurasi katseellaan aaltojen taistoa. Tuuli sai tuuheat viikset viipottamaan suomuisia kasvoja vasten.
Hetken hän oli taas siellä: Al-Mahrian rantaviivalla seitsemättä kuukautta vihollisten rivien takana. Rivien keskellä, rivien jatkeena. Seitsemäs valenimi, seitsemäs valeasu, seitsemäs valepersoona. Osaa valenimistä hän oli totellut niin pitkään, että se ensimmäisenä nimeämispäivänä saatu ei tuntunut juuri mielekkäämmältä kuin yksikään sen jälkeen tullut.
Maurice Corrodér ei ollut valeasuista hänen suosikkinsa, mutta se sai nyt kelvata. Corrodér oli se, jolla oli vielä ystäviä. Corrodér ei ollut se, joka ystävystyi syvällä vihollislinjojen takana, ja sitten myi ne ystävät.
Hän sytytti savukkeen.
Vorot olivat harvoin suosittuja. Sanottiin, että heidän kaltaisillaan ei ollut kunniaa. Se ei ollut totta. Vaati suuria määriä kunniaa tehdä loppuun kunniaton työ – siitäkin huolimatta, että siten menetti ystäviä.
Oliko kunniatonta myydä entiset ystävänsä lopettaakseen Välisaarten merien suurin verenvuodatus? Corrodér seisoi sen takana yhä. Se mies, jonka nimeen hän oli silloin pukeutunut, ei ehkä seisoisi.
Tuon paljon nuoremman miehen suomuista kättä oli ohjannut muukin kuin kunnia saattaa tehtävä päätökseen. Houkka, Corrodér sanoi itselleen. Vorolla ei voinut olla rakastettua.
Mutta silti… usein juuri tällaisina öinä häntä kummitteli se yksi nimi, joka oli melkein saanut hänet horjumaan tehtävästään.
Margaux…
Menneitä aaltoja. Menneitä tuulia. Horisonttiin jo kauan sitten kadonneita.
Corrodér sytytti savukkeen. Yö ei ollut vielä ohi. Hän asteli Paninin takakannelle, avasi leipäluukun ja laskeutui syvemmälle alukseen metallitikkaita pitkin. Aaltojen pauhu hukkui teräs- ja vehnälevyin suojeltujen seinien sisälle.
Hän laskeutui kalpeille lattiakaakeleille ja sytytti öljylampun valaisemaan hämärää tilaa. Lukemattomien puisten työtasojen päällä oli seitsemän kappaletta valtavia kumpareita ruudullisten kankaiden alla. Corrodér asteli varovaisesti lähemmäs yhtä kumparetta, ja nosti kangasta sen kulmasta.
Öljylampun valossa hän näki vaalean, vielä raa’an taikinakuoren valtaisassa metallisessa vuoassa – niin isossa, että hän voisi mennä sille makaamaan. Piiras oli uunivalmis. Keikkataikinan resepti tuli hänelle tässä vaiheessa suoraan selkärangasta.
Lepattava valo paljasti metrin päässä jättiläispiiraista seisovat suuret synkeät hiiliteräksiset uunit. Ne olivat tärkeä osa laivan runkoa – hitsattu saumoistaan kiinni paatin kannatteleviin rakenteisiin.
Corrodérin yön viimeinen työsarka oli tekemättä. Piiraat olivat valmiita paistettavaksi. Hän huokaisi ja sytytti savukkeen. Panini Deathstructionin paistojärjestelmä ei ollut helpoimmasta päästä, vaikkakin se oli pelkkä vääjäämättömyys siitä, että sillä täytyi kyetä leipomaan merillä. Mikä oli toki elintärkeää, sillä erään vielä voimassa olevan etsintäkuulutuksen ansiosta Corrodérilla oli laillinen este leipoa suurimmassa osassa sakaroita. Merellä ne lait eivät päteneet.
Corrodér laski lampun ja tarttui kaksin käsin häntä pidempään metallivarteen. Sen kärkeen oli hitsattu hopeinen kiekko. Hän pyyhkäisi sen pinnalta vanhat karstat, puhalsi sitä ja kalautti kiekkoa vasten uunin teräspintaa.
Metallisen kaiun myötä kiekko aktivoitui hohkaamaan kelmeän vihreää valoa. Sen liikuttelu alkoi vaatia enemmän voimaa – oli kuin kiekko olisi hieman taistellut vastaan.
Corroder vitkutti varren päässä olevan levitaatiokanokan yhden piiraista alle ja kampesi – ja pian häntä kaksi kertaa isompi piiras nousi alustaltaan kuin leikiten.
Hetken huhkimista se vaati, mutta yksi kerrallaan valtavat piiraat päätyivät uuniaukkoihin viimeistä myöten. Corroder pyyhkäisi hikeä otsaltaan, antoi kanoka-leipälapion kolahtaa vasten seinää ja sytytti savukkeen. Hän nykäisi ruutukankaat pois piiraiden päältä ja silmäili suuria leivoksia savun läpi. Kuusi lihapiirasta, yksi kasvisvaihtoehto, hän kertasi itselleen. Aivan kuten asiakas tilasi.
Sitten oli valitettavasti luvassa vielä paistaminen. Corrodér kurtisti kulmiaan ja sytytti savukkeen. Uunien lämmittäminen perinteisin menetelmin vaatisi tunteja, joita hänellä ei ollut, ja määrää sytykettä, jota Paninin matkassa ei ollut järkeä kantaa.
”Bordel de merde”, Corrodér kirosi ja alkoi nousta tikkaita yläkannelle.
Kaikki oli suunnilleen valmista paisto-operaatioon. Corrodér seisoi räpyläjaloillaan sateisella etukannella ja nykäisi suuren hormiluukun auki edessään. Sitten hän, uusi savuke huulessa, otti muutaman askeleen kauemmas luukulta ja nykäisi vyötäröltään radiopäätteen, jonka johdot luikertelivat kantta pitkin ohjaamoon asti.
Räpyläkädet pyörittelivät taajuusvalitsinta pari tovia ennen kuin löysivät suurpiirteisesti oikean.
”Panini Deathstruction kutsuu Sputvikiä”, Corrodér lausui luuriin. ”Kuuleeko Sputvik?”
Linja kohisi hetken, ja sitten sitä pitkin vyöryi kumiseva ääni.
”Sputvik kuulee.”
”Vauhti kaksi solmua. Une laser lunaire lähettämiini koordinaatteihin.”
”Saisinko ensin herkun, toveri?”
Corrodér kurtisti kulmiaan.
”Non. Ei ole mahdollista.”
”Miksi ei?”
Typerä piski.
”En nyt vain voi valitettavasti toimittaa sinulle sellaista yläilmakehään.”
”Kuulostaa tekosyiltä, toveri. Eikö itse Voron pitänyt pystyä toimittamaan mitä tahansa minne tahansa?”
”Hyvä on. Saat sitten kun tulen käymään siellä.”
Corrodér huokaisi.
”Hyvä tyttö.”
Linjalta kuului tyytyväistä hännänheilutusta vasten ohjaamon lasia. Sekuntien kuluttua taivas aukesi.
Jostain kupolin katosta pimeästä myrsky-yöstä alas syöksyi kuin jumalten vasama, sokaisevan kirkkaana hehkuva helvetillinen patsas valoa ja lämpöä. Sentinkin väärin tähdättynä se olisi grillannut Panini Deathstructionin kylkeen reiän, mutta nyt se osui tismalleen hormiaukkoon, jonka Corrodér oli etukanteen avannut.
Corrodér astui lähemmäs valopatsasta, tökkäsi sytyttämättömän savukkeen kärjen siihen, asetti sen huulilleen ja veti syvään henkeä.
Hehkua kesti vain kymmenen sekuntia. Kun se katosi, se jätti jälkeensä vain lämpimänä hohkaavan yläkannen, jolta vesipisarat höyrystyivät. Corrodér veti patakintaan käteensä ja kalautti kannen takaisin kiinni.
Sitten hän suuntasi alakertaan tarkastelemaan työnsä tuloksia. Tuoreen paistotuotteen tuoksu sai veden hänen kielelleen. Vielä mansikanpunaisena hehkuvien hiiliteräsuunien sisällä odotti rivistö kuohkeita, täydellisen ruskeita piiraita, jotka sihisivät uunituoreuttaan. Tuo oli varmasti se ääni, joka kuului ilman vapautuessa piiraista, Corrodér päätti, ja vältti tietoisesti ajattelemasta louskuvia leukoja, jotka kirkuivat palaessaan.
Liha piiraiden sisällä kuulosti murealta. Niin murealta, että joku olisi voinut kuvitella sen sihisevän kuulaserin jälkipoltteessa ja regeneroituvan hirveää tahtia helvetillisissä kivuissa. Corrodérilla ei ollut niin hyvää mielikuvitusta.
Kasvisvaihtoehdonkin sisältä kuului vastaavaa tohinaa. Corrodér oli hyvin tyytyväinen, että kaikki seitsemän olisivat kohta jonkun muun herkkusuun ongelmia.
Osoite oli varmasti oikea, vaikka paronin käsialaa saisi tavan mukaan tulkita Onu-Metrun arkeologisella laitoksella. Hetken häntä huvitti ajatus viedä se samalla sinne. Alus rantautuisi kuitenkin juuri oikeaan metruun.
Leikki leikkinä. Sisään, ulos ja seuraaviin ajatuksiin. Töidensä seuraamuksia ei saanut jäädä miettimään.
Corrodér asteli poispäin kirkuvista piiraista ja alkoi nousta tikkaita pitkin kannelle.
Ei enää kauaa.
Sinä haluat antaa kaiken
Sinä haluat tehdä kaiken
Kaiken olet saanut ja kaiken vienyt
Voiko kuolioituneen sydämen pelastaa
jos oikein kovasti parempaan uskoo
vai onko siinä vielä veitselle tilaa?
Pilvien musta viitta
suruhuntuna kasvoillesi putoaa
Joka päivä suurempi kipu kuin koskaan ennen
Sydämesi paketoitu lasinsirpaleisiin
Sinä halusit antaa kaiken
Sinä halusit tehdä kaiken
Viha kuin tuli leimahtaa
Se ylleen veren värin saa
Sinä tiedät: paholainen elää siellä missä sinäkin
Surutulitus
Lattialle Xenin viereen oli kasautunut aamun aikana kolme pinoa. Ensimmäinen, kaikkein korkein, sisälsi jokaisen paleontologisiin löydöksiin edes sivulauseessa viittaavan kirjan, joka Mustan Käden tukikohdasta löytyi. Pino koostui lähinnä gametrulaisista oppikirjoista, mutta joukossa oli myös muutama harvinaisempi teos. Harvinaisempi siinä mielessä, ettei niitä enää löytynyt Onu-Metrun suurista arkistoista. Mustan Käden kopiot kirjoista Bohrok: Syvyyksien luolasto ja Conux – Maailma jalkojemme alla saattoivat hyvinkin olla viimeiset laatuaan.
Toinen pino oli paljon ensimmäistä matalampi. Oikeastaan se koostui täsmälleen viidestä kirjasta, joita yhdisti maininta Adorium Seleciuksesta. Xen oli alkanut laittaa niitä syrjään täysin hetken mielijohteesta. Nuparun luona vierailemisen jälkeen nimi oli soinut hänen ajatuksissaan tarpeeksi, että hän oli alkanut kiinnittää sen esiintymisiin huomiota.
Kolmas pino koostui lehdistä. Niiden kansissa keikistelevät piirrokset Metru Nuin toa-sankareista eivät jättäneet paljoa mielikuvituksen varaan. Xen ottaisi ne talteen, jotta ne eivät sotkisi enää Mustan Käden kirjaston järjestystä. Eikä hän missään nimessä siirtäisi niitä omaan työhuoneeseensa jemmaan. Ei, pois se hänestä. Sillä hän oli jo vienyt sinne satsin Gladiaattorien sellaisia numeroita, jotka oli julkaistu sodan aikana. Sellaisia, joilla oli… nostalgia-arvoa. Pinoon lattialle jääneet olivat myöhemmin julkaistuja numeroita, jotka olivat jo menettäneet journalistisen teränsä.
Yön pikkutunneilta asti kirjastoa lajitellut vahki puhalsi kämmeniinsä kertyneen staattisen pölyn taas kerran ilmoille. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan käsiensä ehjää pintaa. Nurukanin muistoissa ne olivat kuluneet melkein hänen rankaansa asti, mutta tietenkään toan päässä saadut vammat eivät olleet seuranneet häntä todellisuuteen. Se kuitenkin aiheutti Xenin päässä joka kerta pienen katkoksen. Se, mitä hän oli kokenut, ja se, mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut, eivät olleet enää yhteydessä toisiinsa. Hän tiesi, että häneltä kestäisi pitkään ymmärtää, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Juuri nyt sille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hänellä oli vielä ainakin viisi hyllyä läpi käytävänä, eikä hän osaisi levätä, ennen kuin olisi kahlannut läpi niistä jokaisen.
Hylly, jonka sisällön hän oli vain surutta kaatanut vierelleen, alkoi lähestyä valmista. Viimeiset kirjat hylkypinoon siirrettyään hän epäristi jalkansa ja pomppasi palauttamaan turhiksi osoittautuneet teokset takaisin paikoilleen. Hänen verensä kohahti merkiksi siitä, että jokin muukin oli reagoinut hänen äkilliseen liikkeeseensä. Ilmastointikanavassa kipitti taas jotain. Se oli vältellyt Mavrahin asettamia loukkuja taitavasti, mutta se ei voinut piileskellä kanohin voimaa, joka virtasi Xenin veressä. Hänen jokainen yrityksensä kaapata sininen viisisorminen vipeltäjä oli kuitenkin vain tehnyt siitä entistä varovaisemman.
Xen pysähtyi seuraavan hyllyn eteen vain kuuntelemaan, kuinka kipitys kaikkosi jälleen syvemmälle tukikohtaan. Kerroksesta hänen yläpuolellaan sen sijaan kuului kymmeniä hiljaa laahustavia askeleita. Ne pelottivat häntä ihan vähän vähemmän kuin ennen. Hän oli ainakin melko varma siitä, että hänen äitinsä luomukset eivät aktiivisesti tahtoneet hänelle pahaa.
Jos Xen olisi luottanut ainoastaan kuuloonsa, olisi hän varmasti saanut nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, mutta Elda hänessä oli sitä mieltä, että hänen täytyi tietää täsmälleen, mistä kaikki hänen ympärillään liikkuvat asiat löytyivät. Hän sai harhautettua itseään lopulta kaulassaan roikkuvilla siruilla leikitellen. Niiden kilinä rauhoitti häntä tarpeeksi, että hän sai katseensa takaisin tomuisten kirjojen selkämyksiin.
Se keskittyminen herpaantui kuitenkin välittömästi, kun radioyhteys hänen korvanapissaan särähti päälle. Hän oli osannut odottaa sitä mutta säikähti ääntä silti. Maakansalaisten paperien plärääminen ja näyttöpäätteiden naputtelu kajahteli läpi ensimmäisenä. Sitten kuului ärsyttävää rahinaa, kun matoran-professori kohensi oman korvanappinsa paikkaa.
”Löysimme jotain, Xen. Nurukan lukee parhaillaan. Alaviite Oms Eebensin apurahapäätöksissä”, Mavrah selitti. Xenin vireystila kohosi välittömästi. Hän oli ollut varma, ettei heidän etsimäänsä ollut voitu hävittää kokonaan. Ei ainakaan Suurten Arkistojen kokoisesta paikasta.
”Eli ainakin paleontologi nimeltä Nace oli joskus olemassa?” Xen haukotteli syrjään uupumustaan.
”Kyllä. Vahvistaa, että nimemme on oikein”, Nurukanin ääni ilmestyi linjoille. ”Vaikka sitä ei löydykään enää Bauinuvan asiakasrekisteristä.”
”Ficus varmasti huolehtinut turvallisuudesta. Tiedot vaihdettu sen jälkeen, kun hänet melkein löydettiin. Uusi nimi myös.”
”Nimi, jota ei varmasti löydy enää mistään teoksesta”, Xen huokaisi. ”Pitäisi päästä jotenkin Bauinuvaan sisälle nuuskimaan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty. He eivät tuntuneet kovin tyytyväisiltä läsnäolooni. Eivät päästäneet aulaa pidemälle edes tutkimusluvan kanssa”, Nurukan murahti.
Maan toan aamuhämärissä tekemä tiedustelumatka oli ollut huomattava pettymys. Kauhusta kankean aulapalvelijan selityksistä oli jäänyt käteen ainoastaan tieto siitä, että ketään Nace-nimistä ei heidän potilaistaan löytynyt. Tämän jälkeen kaksi huomattavan hermorauniota mutta toimintakykyistä vartijaa oli asettunut Nurukanin eteen joka kerta, kun tämä oli yrittänyt kurkkia laitoksen käytäville. Tämä oli näiden pyynnöstä lopulta poistunut. Sekä Nurukan että radioyhteyden kautta kuunnellut Xen olivat päätelleet, että siellä oli tapahtunut edellisenä yönä jotain, sillä paikalla oli kaartilaisia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Nopeasti sen jälkeen he olivat turvautuneet taas tallennetun tiedon voimaan, vaikka siihenkin oli selvästi kajottu.
”Apua Naholta?” Mavrah pohti. ”Xenillä hyvät välit Mangaihin. Kenties Dumen toimistolta lisäresursseja tutkintaan.”
”En pidättelisi hengitystä. Naholla on salaisuuksia ihan yhtä lailla, eikä hän ole tuntunut kovin halukkaalta puhumaan.”
Xen muisteli edelleen kummastellen hiljattaista kohtaamistaan veden toan kanssa. Hän oli kyllä osannut jo päätellä, miksi tällä oli tarve peitellä Le-Metrussa tapahtuvaa tavaraliikennettä. Se, että tämä teki niin, tarkoitti kuitenkin, ettei tämänkään apuun voinut välttämättä täysin luottaa. Luottamuksessa oli vielä yksi loikka tekemättä.
Korviariipivä merkkiääni säikäytti niin vahkin kuin tämän korvassa höpisevän kaksikonkin. Tukikohdan yläkertaan viritetty sireeni törähti kahdesti merkiksi siitä, että joku odotti lastausalueella. Hätkähtäessään Xen onnistui kaatamaan paleontologian pinonsa suoraan Selecius-pinon päälle.
”Äh, odottakaas hetki”, Xen mutisi turhautuneena ja nappasi takkinsa läheisen tuolin selkämykseltä. Hän mykisti oman äänensä korvanappiaan painamalla ja lähti marssimaan kohti hissiä. Nurukanin ja Mavrahin keskustelu jatkui hänen korvassaan, kuten jatkui myös näiden mikrofonien vieressä tapahtuva kovaääninen paperien rahina.
Hissimatka ylös tuntui jälleen ikuisuudelta. Nurukan oli epäillyt, että osa sen kaapeleista oli alkanut löystyä. Hän oli luvannut jossakin vaiheessa vilkaista kuilun rakenteisiin. Siihen asti Xen saisi tuijotella omaa kuvajaistaan tylsistyksiin asti hissin peilistä. Toien ja matoranien keskellä koko elämänsä elettyään hän ei ollut koskaan kunnolla ajatellut, kuinka paljon hänen kallonsa muistuttikaan koillissakaran liskoväkeä. Nyt, osittain siksi, että hänellä oli aikaa, hän oli alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Hän oli jo tovi sitten päättänyt, että vierailisi Nuparun luona uudestaan, tahtoi pappa sitä tai ei.
Kello kilahti lopulta saapumisen merkiksi. Metalliset ovet aukenivat niin hitaasti, että Xen luikki niiden raosta ulos, kun ne olivat vasta puolivälissä. Hän näki jo lastausalueen ulos johtavalle oviaukolle, jonne oli ilmestynyt valtava puinen paletti. Sen vieressä seisoi oranssiin haalariin pukeutunut hunakasvoinen le-matoran, joka naputteli rahtikirjaa käsissään kärsimättömänä.
”Olen kauhean pahoillani, kun kesti. Olin tuolla ihan alhaalla ja –”
”Kenraali Xen, otaksun”, le-matoran töksäytti keskeyttäen vahkin anteeksipyynnöt ja työnsi rahtikirjaa väkisin tämän käsiin.
”Öh, mikä tämä oikein on?” Xen ihmetteli ja kierteli katseellaan palettia, jonka päälle oli sidottu seitsemän suurikokoista läpinäkyvää kääröä. Niiden sisällä näytti olevan jonkinlaista tunnistamatonta massaa. Rahtausmatoran näytti suorastaan loukkaantuneelta, että lähetyksen vastaanottaja tiedusteli häneltä sen sisältöä.
”Anteeksi, mutta kai sinä nyt itse tiedät, mitä olet tilannut?”
Xenin suu jäi hämmennyksestä auki, kun hän mietti, kuinka saisi purettua kiusallisen tilanteen. Lopulta hän päätyi vain raapustamaan nimensä hätäisesti vastaanottolomakkeeseen ja tyrkkäsi sen matoranille, joka päätään pudistellen riensi takaisin ulos tukikohdasta johtaviin käytäviin. Xen jäi kuuntelemaan, kuinka tämän vaunu surahti liikkeelle ja lähti ajamaan Onu-Metrun erämaahan. Vasta sen jälkeen hän käänsi katseena rahtikirjaan, jonka sisältö ei valaissut asiaa kovinkaan paljoa.
Lähetyksen sisältö oli merkitty elintarvikkeiksi. Lähettäjän osoite oli merkattu niin suttuisella käsialalla, että siitä ei saanut millään selvää. Hänelle se kuitenkin oli osoitettu. ”Kenraali Xen”, siinä luki. Tämä teksti oli muista poiketen lisätty lomakkeeseen koneella.
”Onko joku teistä tilannut… seitsemän tosi isoa piirasta minun nimissäni?” Xen ohjasi kysymyksensä korvanappinsa kautta arkistoja tonkivalle kaksikolle. Vastaukset ”häh” ja ”miten niin piirasta?” kertoivat, että lisäkysymysten esittäminen oli turhaa. Lopulta hän päätteli, että Naho tai Mexxi oli tahtonut avustaa heitä. Se ei kuitenkaan selittänyt piirasoletettujen käsittämättömän suurta kokoa. Seitsemännen, hieman muita huonommin sidotun yksilön kylkeen oli myös jätetty keltainen lappu, jossa luki ”kasvisvaihtoehto”.
Hän päätti lopulta jättää molemmille Mangaille viestin. Jonkinlainen selitys tarvittiin, ennen kuin hän alkaisi repiä klönttejä irti alustastaan. Hän marssi suoraan oleskelutilan päätteelle ja alkoi kaivella yhteystietoluetteloaan. Hän ei voinut olla välillä vilkuilematta näytön ylitse kohti sitä nojatuolia, jonka pohjalla Nurukan oli viettänyt suurimman osan edellisistä viikoistaan. Sen tyhjyys oli selvä merkki siitä, että asiat olivat muuttuneet. Se sai Xenin väkisinkin hymyilemään, vaikka tukikohdan äkillinen hiljaisuus tuntui välillä omituiselta.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Xen painoi lähetä ja nosti sormensa näppäimistöltä. Hän oli yhä turhautunut siitä, kuinka paljon Metru Nuin kommunikaatiovälineet olivat ottaneet takapakkia sodan jälkeen. Ennen tällaisiakin viestejä varten oli olemassa kannettavat laitteet, joilla sai kenet tahansa kiinni reaaliajassa. Nyt hän joutui aina odottamaan, että vastaanottaja avaisi sähköpostinsa. Barbaarista, hän sanoi melkein ääneen.
”Kirjoja ollut ennen lukuisia. Koko osasto menettänyt useita teoksia. Joku yrittänyt pyyhkiä koko tutkimukset arkistoista. Jäljet Bohrok-tutkinnan alkuvuosista puutteellisia”, keskustelu arkistoissa, ja täten myös Xenin korvassa, jatkui.
”Ei tarvitse miettiä kauaa, kuka”, Nurukan huomautti happamana. ”Arkistoihin iskettiin sodan aikana ainakin kolmesti. En ihmettelisi, jos ne olivat kaikki Ficuksen keinoja päästä käsiksi tallenteisiin.”
”Niinkö tosiaan? En ollut tietoinen. Sodan aikaan matkustin etelämantereen merillä tutkimustarkoituksissa. Palattuani oletin puutteet metsästäjien syyksi”, Mavrah muisteli.
Xen ei varsinaisesti yllättynyt, että sota oli ollut vain alaviite ympäriinsä viilettävän professorin elämässä. Hän oli nostanut jalkansa tietokonepöydän päälle lähetettyään viestit eteenpäin. Yllätyksekseen hän sai Naholta vastauksen lähes välittömästi. Tämän täytyi olla toimistollaan, mikä taas tarkoitti, että päivän partiovuoro oli Mexxillä.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Mitä hiivatin piiraita?
Tulen vilkaisemaan kunhan ehdin. Joku Le-Metrussa sekoilee.
Xen alkoi jo naputella vastausta, mutta sovelluksessa Nahon nimen kohdalla näkyvä vihreä pallo oli jo muuttunut harmaaksi. Xenin mielestä piiraat eivät olleet välittömän selvityksen arvoinen asia, mutta ei häntä toisaalta haitannut saada seuraakaan.
”Tuo ylhäällä. Ojentaisitko?” Mavrah pyysi. Rahinasta päätellen Nurukan oli kurotellut tälle jotain jostain korkealta. Siitä johtuen Xen ei kuullut sitä, mitä tapahtui lastausalueella hänen selkänsä takana. Yksi piiraista oli alkanut valuttaa sisältöään tukikohdan metalliselle lattialle. Siitä lähtevä lirinä peittyi korvanapista kuuluvan metelin alle.
”Katso tuota”, Mavrah hihkaisi. Nurukanin mikistä kuului hetken mutinaa, kun tämä luki tälle ojennettua asiakirjaa puoliääneen. Kun sen jälkeen ei sitten kuulunutkaan mitään, piti Xenin vaatia löytöä lausuttavaksi ääneen.
”Taas yksi rahoituspäätös”, Nurukan vastasi pahoiteltuaan. ”Ficus taisi unohtaa, että rahaliikenteestä jää jäljet aina jokaiselle osapuolelle. Tämä on Xian keskuspankin kulttuurirahastosta. Tutkimusretki Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla paljastuneeseen kammioon yhdessä Ga-Metrun paleontologisen yhteisön kanssa.”
”Tuo se on!” Xen hihkaisi. ”Se sama, jossa Nuparu nykyään lymyilee. Mainitaako Naceä siinä nimeltä?”
”Ei ainoastaan häntä, vaan Ficus myös. Tästä rahaliikenteestä voisi myös päätellä, että molemmat olivat täällä Xian palkkalistoilla, kun loput henkilökunnasta oli Metru Nuilta. Täällä on myös mainintoja aikaisemmasta tutkimusretkestä vanhan Selakhian alueilla. Näyttäisi olevan suoraa jatkoa sille.”
Taas jälkiä, jotka johtivat salskeiden alueille. Xenille tuli heti mieleen yrittää ottaa yhteyttä Delevan retkikuntaan, josta ei huolestuttavasti ollut kuulunut mitään pitkään toviin. Häntä hillitsi kuitenkin tieto siitä, kuinka suuri alue vanha Selakhia oli. Heillä tuskin oli varaa poiketa paljoa reitiltään.
”Tuo paleontologinen yhteisö. Vieläkö se on olemassa?”
”Tukikaudet päättyivät jo ennen sotaa. Tunnen muutaman entisen jäsenen. Voin jututtaa. Tuurilla Ficus ei ole tajunnut kajota heihin”, Mavrah tuumasi.
”Varovaisesti!” Xen huudahti. ”Emme tahdo, että Kaikkinäkevä huomaa. Hoida asia niin hiljaa ja huomaamatta kuin suinkin voit. Emme aseta sivullisia vaaraan oman työmme vuoksi.”
Mavrah hymähti myöntävästi. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Xen tajusi viimein, että hänen selkänsä takana tapahtui jotain. Taikinasta kantautuva lirinä muuttui hetkellisesti ryöpsähdykseksi, jonka jälkeen valumisen äänet voimistuivat entisestään. Hän pomppasi ylös tuolilta ja kurkkasi lastausalueelle ihmeissään. Kasvisvaihtoehto oli räjähtänyt sisältäpäin roiskien herkullisen tuoksuista sisältöään pitkin lattiaa.
”Mitäs persettiä nyt oikein…”
Xen osasi ilman Eldaakin päätellä, että jotakin oli purskahtanut ulos kasvisvaihtoehdosta, kammennut läheisen ilmastointikanavan luukun auki ja luikerrellut siitä sisään. Se, mikä se sitten olikaan, matkusti kovaa vauhtia pitkin tukikohdan alempia kerroksia. Sillä oli tarpeeksi vauhtia, että se nopeasti katosi Xenin aistien kantamattomiin. Ainakaan merkintä paketin kyljessä ei ollut valehdellut, sillä ilmastointikanavaan syöksynyt olento oli hänen verensä mukaan ehottomasti ollut jonkinlainen kasvi.
”Xen, mitä siellä tapahtuu?” Nurukan kyseli huolestuneena.
”Jotakin purkautui ulos taikinasta…”
”Anteeksi mitä?”
”Se liikkuu nopeasti. Ei helvetti, jos noissa muissakin on…”
Hän kurotteli taas syvimpään sisäänsä ja antoi kanohi Eldan verenkierrossaan tehdä taikansa. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuuden muun piiraan sisältä mitään. Jos niidenkin sisällä olisi ollut elämää, hän olisi varmasti huomannut sen.
Hän oli aina voinut luottaa siihen kykyyn. Mikään ei liikkunut, hengittänyt tai edes räpäyttänyt silmiään hänen läheisyydessään ilman, että hän tiesi siitä. Kenties juuri siksi hän vain jähmettyi paikalleen, kun loputkin kuusi leivonnaista alkoivat tutista.
”Nurukan…”
”Xen, mitä siellä tapahtuu?”
Ensimmäinen valtava koura purskahti ulos Xeniä lähimmästä piirakasta. Se liikkui, mutta hän ei tuntenut sitä. Se repi tietään ulos sellaisella vimmalla, että taikinan litinä täytti koko lastausalueen. Eikä Xen tuntenut sitäkään. Kuusi hirviötä, jotka kaapivat tietään kohti Xeniä, olivat siinä aivan ilmiselvästi, mutta jokin… tai joku oli verhonnut ne hänen aisteiltaan.
”Nurukan!”
Muutaman kilometrin päässä, syvällä Onu-Metrun arkistoissa
”Nurukan!” oli viimeinen asia, joka yhteyden toisessa päästä kuultiin. Karmiva hiljaisuus vallitsi Nurukanin ja Mavrahin välillä, kun nämä tuijottivat toisiaan huolen murtamina. Nurukan ei kuitenkaan jäänyt odottamaan sekuntiakaan pidempään. Kakama hänen kasvoillaan loisti, kun hän valmistautui ryntäämään täydellä vauhdilla takaisin tukikohtaan.
”Mavrah, tiedät, mitä tehdä.”
Professori nyökkäsi. Tämä taputteli pientä nahkaista reppuaan varmistaakseen, että kaikki tärkeä oli mukana ja valmistautui pinkomaan kohti pintaa niin nopeasti kuin matoranin jaloillaan olisi pystynyt. Taival jäi kuitenkin lyhyeksi, kun tämä nuuhkaisi arkistojen ilmaa, johon oli ilmestynyt pistävä uusi haju.
”Nurukan. Haistatko –”
Räjähdys paiskasi Nurukanin maahan sellaisella voimalla, että tämän vasen olkapanssari pirstoutui iskun voimasta. Tyhjästä ilmestynyt tulipallo poltti Mavrahin kasvoja raivotessaan maakaksikon lävitse. Heidän korvansa soivat, ja shokki valtasi molempien kehon. Sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuksia, kun Nurukan kampesi itseään ylös ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
Valtava palanen arkistoja oli romahtanut. Kaikki elektroniikka ja fyysiset tallenteet heidän ympärillään olivat ilmiliekeissä. Nurukanille valkeni kuitenkin nopeasti, että räjähdys oli osunut heihin vain sattumalta. Se, minkä isku oli tuhonnut, oli heidän reittinsä takaisin. Tonneittain ja taas tonneittain palavaa rojua oli nyt siinä, missä arkistojen ja Mustan Käden välinen käytävä oli vielä hetkeä aikaisemmin kulkenut.
”Mavrah, sinun täytyy mennä”, Nurukan yski pölyä suustaan. Professori oli kuitenkin jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän jalat olivat kuin naulattu arkistojen tuhkan peittämään lattiaan.
”Akamain nimeen, Mavrah! Tämä on tärkeää!”
Pahimman tinnituksen kaikottua Mavrah sai niukin naukin selvää Nurukanin sanoista. Toa oli kumartunut tämän yläpuolelle peittääkseen hirvittävän näkymän, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
”Mavrah…”
”Kyllä… kyllä… öh, aivan…”
”Mavrah. Ko-Metru. Sinä osaat sinne. Käänny. Juokse. Älä katso taaksesi. Minä lähden hakemaan Xenin.”
”Mutta… sisäänpääsy…”
”On vain yksi kahdesta. Minä lähden pinnalle… ja sinä lähdet Ko-Metruun.”
Nurukan painotti viimeisiä sanojaan niin tarkkaan, että Mavrah ei järkytykseltäänkään voinut olla ymmärtämättä. Nurukan kiristi professorille tämän repun nyörit ja työnsi tätä kannustavasti kohti vastakkaista suuntaa, jossa tunnelit Metrun keskiosiin loistivat vielä ehjinä. Mavrah loi vielä yhden huolestuneen vilkaisun Nurukania kohti mutta lähti kuitenkin juoksemaan. Nurukan odotti, että tämän askeleet kaikkosivat, ja repi sitten tuhoutuneet haarniskan rippeet irti olkapäästään. Sen vaaleammat osat olivat täysin räjähdyksen lämmön ja pölyn tummentamia. Hän oli ollut vain muutaman metrin päässä väkivaltaisesta mutta nopeasta kuolemasta.
Hetkeäkään enempää empimättä hän kuitenkin loikkasi. Räjähdys oli paljastanut hänen yläpuoleltaan juuri sen verran Onu-Metrun luonnollista maata, että hän pystyi kutsumaan sen avukseen. Sora ja sedimentti nielaisivat toan kokonaisena ja kiidättivät tämän vauhdilla kohti pintaa. Xenin mikrofoni oli edelleen täysin hiljainen. Hän vain toivoi, että ehtisi paikalle ajoissa.
Tesserakti Onu-Metrun yllä
Keskellä avaruuden tyhjyyttä tähtien ympäröimänä leijailevalle kivenmurikalle istutetulla obsidiaanisella valtaistuimella rötköttävän makutan silmien edessä leijaili näyttöpäätteenomaisia reikiä todellisuudessa. Maailman menoa kuvaavista hehkuvareunaisista suorakulmioista ensimmäisen läpi näkyi ilmakuvaa Mustan Käden tornin maanpäällisten jäänteiden ylle rakennetun suojakupolin ympäristöstä. Keskimmäisen ikkunan sisällä puolestaan avautui näkymä tuoreen kenraalin ponnisteluihin neljämetristen hirvitysten salamannopeiden hyökkäysten väistämiseksi. Viimeisestä ikkunasta tuijottivat – joskaan eivät sanan varsinaisessa merkityksessä – Valkean kuningattaren kasvot.
”TILANNEPÄIVITYS?” Bianca kysyi.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Makuta Abzumo vastasi maireasti. Tämä oli vajonnut istuimensa perälle niin, että tämän kasvot jäivät varjoihin. ”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?”
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN.”
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Valkoinen ei vastannut mitään. Punaiset silmät tuijottivat nyt Onu-Metrun surullista tasankoa vasemmanpuolimmaisessa virtuaalinäytössä: toa oli purskahtanut juuri läpi maan pinnasta. Makuta nojautui eteenpäin jopa hieman riemukas ilme kasvoillaan.
”Ja show alkaa!”
Ne olivat uskomattoman nopeita. Jos niitä olisikin ollut vain yksi, olisi Xen pystynyt suhteellisen helposti välttelemään hyökkäyksiä, mutta kuutta vastaan hänellä oli täysi työ yksinkertaisesti olla siivuttumatta pieneksi silpuksi. Ne eivät olleet aivan yhtä nopeita kuin Saraji oli ollut, mutta Sarajin liikkeet hän oli pystynyt ennakoimaan – Sarajin läsnäolon hän oli tuntenut. Nämä hirvitykset sen sijaan eivät hänen verensä mielestä olleet olemassa.
Ennen kaaoksen alkamista Xen oli saanut varsin hyvän vilkaisun yhteen olennoista: ensimmäisenä piiraasta ulos tunkeutunut oli ryöminyt lattialle, ravistellut päältään taikinan kuin energiakoira ja tuijottanut Xenia pitkään ja hartaasti, ja hän oli tuijottanut takaisin paikalleen jähmettyneenä. Siinä köyristellessään se oli näyttänyt melkein kuin jonkinlaiselta linnulta: sen jalkojen kynnet muistuttivat kahujen omia, ja sen käsissä, tai ehkäpä siivissä, oli pitkiä sulkamaisia teriä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa, ja jännitys oli käsinkosketeltava.
Sitten otus oli noussut täyteen mittaansa – joka oli kaksinkertainen Xeniin verrattuna – ja mylväissyt hirvittävän korviaraastavan kirkaisun. Siipimäisten raajojen alta oli paljastunut toinen käsipari, josta törrötti anatomisen järkevyyden kannalta aivan liian monia raateluun selvästi tarkoitettuja kynsiä. Otuksen päästä sojotti kaksi pitkää sarvea ja suusta pitkä rivi hainhampaita, jotka paljastuivat sen rääkyessä.
Tässä vaiheessa muistakin piiraista oli ollut jäljellä lähinnä möhnää lattialla ja viisi samanlaista groteskia hirviötä rynnännyt toverinsa rinnalla saatanallisesti kirkuen Xeniä kohti.
Xen oli sytyttänyt ionikyntensä ja nopeasti perääntynyt syvemmälle oleskelutiloihin, mutta otusten brutaalien iskujen edessä huonekalut ja jopa väliseinät olivat vain menneet palasiksi. Hän toivoi, että Nurukanin irtaimisto kuului kotivakuutuksen piiriin, sillä siitä ei olisi kyllä tämän jälkeen juuri mitään jäljellä. Hänen onnekseen huonekorkeus oli oleskelutiloissa riittävän matala, jotta hirviöt eivät kyenneet seisomaan suorassa ja hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Niitä oli kuitenkin kuusi, ja hänen elintilansa väheni huolestuttavalla vauhdilla.
”Nurukan! Nyt olisi tosi hyvä hetki vastata!” Xen huusi, mutta tajusi liian myöhään, että hänen korvanappinsa oli lentänyt maahan jossakin kohtaa rytinää. Hän sadatteli tilannetta mielessään. Tämä oli selvästi hyökkäys heitä vastaan, eikä hänen ollut vaikea päätellä, kuka oli hyökkäyksen takana.
Hän yritti muutamaankin otteeseen iskeä takaisin otuksia kohti, mutta ahtaasta tilasta huolimatta nämä onnistuivat aina välttämään ionikynsien raapaisut. Hänen oli täysin mahdoton ennustaa, missä ne olisivat seuraavaksi. Tilanne tuntui hirvittävän lisäksi absurdilta – kuin hänelle aina luontainen kyky tuntea, missä kaikki oli ja mitä ympärillä tapahtui, olisi yhtäkkiä yksinkertaisesti lakannut toimimasta.
Yksi pedoista sai raapaistua Xenin kylkeä terävällä siipisulallaan, mutta hänen onnistui käyttää tilaisuus hyväkseen ja viiltää siitä ionikynsillään pala irti. Kun olento perääntyi särisevällä äänellään kirkaisten, kivusta irvistävä Xen ehti repiä reiän seinään, jota vasten tämä oli pakottanut hänet perääntymään, ja kierähtää siitä sisään. Hän huomasi olevansa keittiössä ja lähti välittömästi juoksemaan kohti ruokasalia. Ei mennyt montaa sekuntia, kun hirviöt olivat purkaneet koko oleskelutiloja ja keittiötä toisistaan erottavan seinän ja alkaneet vipeltää liskomaisesti hänen peräänsä. Niitä mahtui tulemaan vain kaksi rinnakkain, mutta kaksi oli enemmän kuin tarpeeksi harmia.
Xen vain juoksi, minkä kintuistaan pääsi. Hän kuuli, ja ennen kaikkea tunsi Elda-aistillaan, baaritiskin ja kaiken sen lähistöön säilötyn lasiastiaston pirstoutumisen miljooniksi siruiksi. Hänen kykynsä selvästi toimi, mutta hirviöitä perässään hän nimenomaan ei aistinut: oli kuin alkoholipullot ja huonekalut olisivat sirpaloituneet aivan itsekseen. Jos hän ei olisi kirjaimellisesti paennut henkensä edestä, hän olisi ehkä uskaltanut uhrata edes yhden ajatuksen kaiken sen hukkaan heitetyn vettä vahvemman suremiseen, mutta nyt hänen korkein prioriteettinsa oli kuitenkin läpäistä ruokasalin seinä. Ja aivan tietystä kohtaa.
Xen tunsi ilmavirran takamuksissaan, kun raatelukynnet haparoivat häntä kohti. Hän oli kuitenkin riittävän nopea, ja ehti syöksyä, ennakoivilla pikaisilla ionikynneniskuilla betonia ja terästä haperruttaen, seinän läpi suoraan sen takana odottavaan hissiin. Hänen liike-energiansa riitti iskemään hänen päänsä hissin vastakkaiseen seinään, mutta tälli ei onneksi vienyt hänen tajuntaansa. Häntä jahtaavan hirvityksen koura työntyi hänen peräänsä mutta ei yltänyt aivan hissin perälle asti.
Xen rämpytti pohjakerroksen nappulaa paniikinomaisesti.
”Kamoon, kamoon! Äkkiä nyt!”
Hissi alkoi liikkua alaspäin, mutta sitten ovi vääntyi väkisin auki, kun yksi hirviöistä tunkeutui sen läpi.
”MENE POIS!” Xen kiljaisi ja huitaisi kynsillään petoa kohti. Pedon naama otti vastaan ionikynsien raapaisun ja päästi ilmoille vihaisen rääkäisyn. Hissi oli jo kulkemassa alaspäin ja jatkoi sitä, vaikka ovi olikin revitty auki, jolloin ovensuuhun tunkeutunut hirviö jäi puristuksiin hissin ja kerroksen väliin. Sen kirkuna oli saada Xenin menettämään tajuntansa, mutta ainakaan se ei pystynyt enää keskittymään hänen elämänsä päättämiseen siinä rimpuillessaan. Toisaalta hissin liike oli nyt täysin pysähtynyt, ja otuksen hänen perässään ruokasalin poikki seuranneet ja nyt sivuseinän läpi yrittävät lajitoverit olivat hyvää vauhtia suurentamassa seinässä olevaa reikää niin suureksi, että pian yltäisivät häneen.
Xen valui istumaan lattialle hissin nurkkaan päätään pidellen ja mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hyökkääjät olivat aivan satavarmasti odottamassa tukikohdan ulkopuolella, joten ulos hänellä ei ollut mitään asiaa ennen apujoukkojen saapumista. Ulko-oven lisäksi ainoat muut pakovaihtoehdot olivat tunneli Arkistoihin sekä hissi alas. Nurukan toivottavasti saapuisi tunnelia pitkin, joten koska hän ei halunnut johdattaa petoja suoraan vanhan kenraalin kimppuun ilman varoitusta, hän oli tehnyt nopean valinnan vetäytyä alakertaan. Mutta nyt hän oli jumissa hississä, eikä alas sitä paitsi ollut muita suoria reittejä (paloturvallisuuden kannalta varsin huono arkkitehtorinen valinta).
Valtavat kourivat kynnet vetivät syvän railon hissin lattiaan vain tuuman verran hänen jalkansa vieressä. Hän veti nopeasti jalkansa vasten kehoaan ja keinui siinä hetken.
Hiivatin idiootti. Meillä on protokollat juuri tällaisia tilanteita varten, mutta mitä helvetin hyötyä niistä on, jos ne joutuu toteuttamaan yksin? Miten kaukana Nurukan on? Onko Mavrah lähetetty pois? Mitä he oikein tekisivät?
… tai mitä Matoro tekisi?
Totta tosiaan? Mitä Matoro tekisi tässä tilanteessa?
Harppuuna, Xen päätteli. Hänellä ei sellaista ollut, mutta ehkä silti…
Xen huitaisi ionikynsillään seinän läpi häntä kourivia raajoja kohti viiltäen muutamat kynnet irti. Olennot lisäsivät oman kirskuntansa hissin ja kerroksen väliin jääneen rimpuilevan toverinsa infernaaliseen kuoroon ja vetivät nopeasti kätensä pois, joskin varmasti vain hetkellisesti. Xen käytti ajan hyväkseen ja leikkasi hissin lattiaan juuri ja juuri hänen siron kehonsa mentävän aukon ja pujahti siitä sitten läpi.
Hän roikkui ilmassa pohjattomalta näyttävän hissikuilun yllä pidellen kiinni aukon reunoista ja tutkaili vaihtoehtojaan. Kuilu oli, hissikuiluille tyypilliseen tapaan, karu ja kalsea, mutta sileitä metalliseiniä pitkin koko matkan alas kulkivat palkit, joita pitkin hän pääsisi kenties kiipeämään alas. Matkaa valaisivat himmeät huoltovalot, jotka epäilemättä saivat virtansa samasta lähteestä kuin hissi. Xen mietti hetken ja tuli sitten lopputulokseen, että oli ehkä parempi kuolla pudotukseen laskeutumista yrittäessä kuin vain antautua pedoille, joita hänen oli nykyisellään hyvin vaikea vältellä.
Hissi tärisi, ja sen kulkua pidättelevä hirviö oven välissä korisi ja rimpuili yhä kovempaa. Jotain oli tehtävä. Xen alkoi keinuttaa kehoaan edestakaisin saadakseen lisää momenttia. Muutaman heilahduksen jälkeen hän päästi irti ja heilahti kohti seinää. Hän sai kiinni metallipalkista, luisui hieman alaspäin ja lopulta sai pysäytettyä itsensä vakaaseen otteeseen.
No niin, ei mitään hätää, Xen ajatteli. Pystyt tähän.
Vähä vähältä jalka siirtyi ottamaan tukea hieman alempaa, toinen seurasi, ja lopulta kädet. Pikkuhiljaa hirviöiden kirkuna kävi etäisemmäksi. Toivoa oli yhä.
Onu-Metrun erämaa sylkäisi Nurukanin ulos sellaisella vauhdilla, että hänellä oli vaikeuksia laskeutua jaloilleen. Joko niin, tai hän ei ollut vielä kunnolla toipunut saamastaan tällistä. Hän kuitenkin vain puri hammasta ja suuntasi katseensa kohti kotia.
Metrun sydänmaat olivat aina näyttäneet kirotuilta. Suurimman osan arkistoista sijaitessa maan alla olivat keskellä tyhjyyttä seisovat Mustan Käden maanpäällisen tornin rippeet aina näyttäneet siltä kuin ne olisivat eksyksissä. Sulaneen reaktorin ympärille rakennettu valtava kupu oli surullinen muistutus siitä, millaisen jäljen Musta Käsi oli Metru Nuille jättänyt. Ainoa muutos maisemaan oli edellisen kuukauden aikana luonnostaan muodostunut tientapainen, joka oli syntynyt edestakaisin tukikohtaan kulkevasta rahtiliikenteestä. Nyt se sai toimia hädässä viilettävän toan kiitotienä. Hän juoksi, minkä pystyi. Kutsui kanohistaan kaiken, minkä irti sai. Matkaa ei todellisuudessa ollut pitkälti, mutta jokainen sekunti siitä tuntui sietämättömältä.
Kunnes hänen oli pakko pysähtyä. Muutaman sadan metrin päässä syvyyksiin johtavasta kupolin juureen avatusta sisäänkäynnistä seisoi joku. Ja korkealla sen jonkun yläpuolella väreili… jotain: taivas tukikohdan yläpuolella kupli, kuin jokin valtava aiheuttaisi häiriöitä todellisuuteen itseensä. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla se asia, joka Nurukanin pysäytti, mutta pysähdykseen syypää oli kuitenkin se silmätön katse, joka häntä tukikohdan ainoan sisäänkäynnin edessä odotti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki omin silmin, mitä Ficukselle oli tapahtunut, eivätkä tarinat vetäneet vertoja sille, miten hirvittävä näky oli. Mustan lihan päälle oli pingotettu hopeisia haarniskanpalasia, ja niihin kiinnitettyjen putkien toiset päät oli upotettu syvälle mustaan lihaan. Koneisto tämän selässä sylki ulos sateenkaaren väreissä leiskuvaa höyryä. Irvistys tämän kasvoilla muistutti huomattavasti Valkoista Kuningatarta.
Nurukanin askellus jatkui, mutta hitaasti. Hän tunnusteli kasvojaan sivelevää syysilmaa kaikilla aisteillaan ja aneli voimaa kaikkein vanhimmilta. Yksin marssiva toa ei kuitenkaan saanut hengiltä vastakaikua. Hän kohtaisi menneisyytensä yksin.
Puhdistajan ilme kääntyi mutrulle, kun tämä näki, että toa ei ollut aikeissa pysähtyä.
”Ehdit vielä kääntyä takaisin”, äänet Puhdistajan suulla anelivat. ”Lupaan olla seuraamatta.”
”Ficus. Sinun ei tarvitse tehdä tätä!” Nurukan huusi. ”Anna Xenin mennä kanssani. Meidän ei tarvitse jatkaa tällä polulla.”
”Sinä olit aina meistä kolmesta rohkein. Herrakin tiesi sen”, äänet Puhdistajan kirskuvien hampaiden takana jatkoivat. ”Mutta tämä ei ole taistelu, jota voit voittaa. Älä heitä hukkaan mahdollisuutta, jonka sinulle annoin.”
”Mahdollisuutta”, Nurukan toisti happamana. ”Sinä ja kuningattaresi vieläkin julkeatte kutsua mieleni pirstomista mahdollisuudeksi.”
Ficus ei vastannut. Nurukanin nyrkkiin puristuneet kädet tärisivät sekä raivosta että innosta pureutua tämän tiellä seisovan hirviön lihaan.
”Liiku”, Nurukan toisti, vaikka tiesi varsin hyvin, mihin keskustelu oli johtamassa.
”En voi tehdä sitä.”
”Sitten minulla ei ole muuta vaihtoehto kuin toivottaa sinut tervetulleeksi Onu-Metruun”, Nurukan julisti. Vihreä Kakama alkoi loistaa, kun toa kiihdytti itsensä kohti mielensä pirstojaa.
Taitava elementti- ja naamiovoiman yhteiskäyttö sai Nurukanin näyttämään sedimenteistä koostuvalta junalta, joka säkenöi vihreitä fosforivaloja. Kaikkialta hänen ympäriltään kerääntyi silttiä ja savea mukaan hänen rynnäkköönsä.
Kun toan maahaarniskainen liike-energia saavutti Ficuksen järkähtämättömän olemuksen, kumpikin lensi iskun voimasta kauemmaksi toisesta. Maa-ainesta lensi ympäriinsä, ja ilma oli sakeana nousseesta pölystä. Näkyvyys oli alkanut heiketä vauhdilla.
Kumpikin pyrki jaloilleen niin nopeasti kuin pääsi. Ficus odotti rauhallisesti toan seuraavaa iskua. Hän tiesi, miten Nurukan toimi. Hän venytteli lihaksiaan: arkkikranojen raaka voima oli alkanut vasta heräillä.
Hiki virtasi Nurukanin naamiolla ja sekoittui maa-ainekseen. Hän pyyhki kädellään nopeat taistelukuviot naamiolleen. Viiksissä oli savea, mutta hän ei välittänyt.
Toa lennätti niin paljon morkulaa Ficusta päin kuin vain pystyi. Mutaa lensi kaikkialta Puhdistajan ympäriltä tätä kohti. Maaperästä muovattu tykistökeskitys osui kohteeseensa, mutta Silmätön torjui osan kokkareista vain laiskasti niitä huitaisemalla. Osa aineksesta ropisi tämän metalliseen haarniskaan. Savipaakut ja muut isommat kappaleet muuttuivat tomuksi Puhdistajan käsittelyssä. Ficuksen raaka fyysinen voima oli käsittämättömällä tasolla. Nurukan tiesi, ettei halunnut itse joutua samaan käsittelyyn. Tämä ei ollut mitään akilinia – kuolemanvaara oli todellinen ja välitön.
Maahyökkäykset eivät vaikuttaneet tekevän vahinkoa. Lihavuoren mekaaninen koneisto puski yhä höyryä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nurukanin tehokkaimmat aseet olivat tämän nopeus ja kynnet. Jälkimmäisten teho piti kuitenkin vielä testata. Silmättömään vastustajaan eivät toimineet edes vanhat kunnon maata silmiin -iskut, joilla vastustajan yleensä sai sokeaksi.
Toa kiihdytti naamiollaan uuteen hyökkäykseen. Teräskynnet säkenöivät. Ficus otti kynsien vahingon vastaan ilman pienintäkään aikomusta väistää. Verta valui viiltokohdasta. Nurukanin liikerata loppui jonkin matkaa Ficuksen taakse. Nyt hän toivoi, että mutaatiotykki olisi ollut mukana. Hän ei olisi tuntenut omantunnontuskia sen käyttämisestä nyt.
Ficus kääntyi Nurukania päin ja ryntäsi vastaiskuun. Nurukan loi maasta savipaasia ja kivisiä kilpiä iskujen tielle. Ficuksen raaka voima rikkoi kuitenkin kaikki rakennelmat leikiten. Nurukan sivalsi vastavuoroisesti Ficusta kynsillään ja kiihdytti sitten Kakamallaan loitommaksi. Lihavuori uusiutui lähes välittömästi kynsien liikkuessa toan mukana pois. Verta valui mutavelliksi muuttuneelle taistelukentälle ja sekoittui maa-ainekseen.
Oli leikittävä väsytystaistelua. Kuin legenda yksinäisestä toasta ja kivileijonasta. Rinnastus oli liiankin ilmiselvä. Puhdistaja oli hänen torahampainen petonsa ja hän yksinäinen toa, joka pyrki todistamaan arvonsa Suurelle Hengelle.
Nurukan pyöri Puhdistajan ympärillä kehää, vaihdellen suuntaa ja iskukohtaa. Kynnet osuivat hampaisiin, panssariin ja lihaan. Torahampaita ja haarniskan kappaleita oli varissut ympäri kaksikon taistelukenttää. Hampaat palasivat, haarniska ei. Hiljalleen Puhdistajan lihaan kiinnitetyt putket karsiutuivat pois. Vaikka metalli oli selvästi Kal-peräistä eikä taipunut Nurukanin käsittelyssä, liha, johon se oli kiinnitetty kuitenkin taipui.
Kenraali ei saanut kuluttaa itseään loppuun, sillä jos hän väsyisi, Ficuksen iskut osuisivat häneen varmasti. Tämä oli antanut hänen iskeä tätä kerta toisensa jälkeen, välittämättä kulumisesta – aika oli peruuttamattomasti tämän puolella. Ficuksen liikkeissä oli kuitenkin huolestuttavaa suunnitelmallisuutta. Vaikka Nurukan oli nopea, joka kerta, kun hän yritti löytää linjan vain irtautua taistelusta kohti tukikohtaa ja Xenin ahdinkoa, löysi vanha kenraali Ficuksen äkkiä aina edestään.
Nurukan päätti kokeilla jotain uutta. Hammasrivien välistä pääsi taistelun ensimmäinen parahdus, kun maa Puhdistajan alla antoi yhtäkkiä myöten, jolloin tämä alkoi hautautua sedimentteihin. Höyrykoneisto olennon selässä, tai se, mitä siitä oli jäljellä, raksutti ja Ficus sai tilanteen ainakin osittain takaisin hallintaansa. Musta liha supisteli. Tämä ui maavyöryssä läpi kovan maa-aineksen.
Vaikka Nurukan kuinka keskittyi, Ficus pääsi vapaaksi maakerrosten kahleista kerta toisensa jälkeen. Jossain piraijan sisällä oli maantaitajia, vaikka Ficus itse ei ollut enää vuosiin ollut yhtä alkuvoimiensa kanssa.
Nurukanin kontrolli maaperän humuskerroksista oli kuitenkin taidokas, ja tämä oli saanut sidottua vastustajansa käytännössä paikalleen. Oli kuin kenttä olisi muuttunut nesteeksi, jossa vihertävät fosforiaallot kulkivat paineaaltojen lailla vangiten Puhdistajan otteeseensa. Maapiraija ui kuitenkin hänen luomansa onumeren läpi vaivattomasti. Ainoa vaihtoehto oli vyöryttää jatkuvasti lisää ainesta tämän niskaan. Nurukanilla oli kuitenkin ongelma: hän ei voinut jatkaa sellaista ryöpytystä loputtomiin. Hänen oli pakko käyttää tilaisuus hyväkseen ja hyökättävä.
Ficus otti elementti-iskut vastaan kylmän viileästi. Kynnen sivalluksen siellä, maapaakun iskun täällä. Välitön uusiutuminen. Edes maaherran viiksekäs Kakama ei ollut yhtä nopea kuin Ficuksen kyky uudistua.
Nurukanin ote maamerestä oli viimein lipsumassa, mutta vain, koska tämän huomio oli kiinnittynyt jo toisaalle. Ficus oli keskittynyt liiaksi muuttuneessa maastossa navigoimiseen huomatakseen, että Nurukan oli kerännyt suuren osan sora-aaltojen materiasta hänen ympärilleen. Aikaa reagoida ei ollut, kun meri hetkessä kiinteytyi neljäksi valtavaksi kallionlohkareeksi, jotka murskasivat Puhdistajan sisäänsä.
Nurukan tiesi, että hänen palapelin tavoin kasaamansa murskauspallo ei pitäisi Ficusta sisällään kauaa. Hän kutsui ympärillään leijuvaa soraa ja ohjasi sen kiertämään vastustajansa kivistä vankilaa. Hän läimäisi kätensä yhteen, ja sora yhdistyi ilmassa valtaviksi kivisiksi seipäiksi, jotka yhdestä käskystä lävistivät kiven ja kranavaltiaan sen sisällä.
Jos Nurukanilla koskaan oli mahdollisuus irroittaa itsensä kamppailusta ja suunnata kohti tukikohtaa, se oli nyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltaan, kun lohkare murtui. Turhautuneena huohottavan Ficuksen lävistäneet piikit törröttivät yhä hänen lihastaan, vaikka kiihtyvä regeneraatio puskikin niitä ulos kovalla tahdilla. Nurukanin hyökkäys oli onnistunut lopullisesti pirstomaan kaiken koneellisen Ficuksen päältä. Kaikki arkkikranojen energia kerääntyi nyt taas Ficuksen kehoon vailla tietä ulos. Hänen lihansa sykki polttavasta halusta päästä purkamaan sitä johonkin.
”Sinä… olet aivan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin”, Ficus ähkäisi ja repäisi viimeisen tätä lävistäneen piikin lihastaan irti omin käsin. Nurukan tuijotti vihollistaan happamana.
”Ilo tuottaa pettymys.”
Edes Nurukanin ajatusten perukoilla kolkuttavat kosmiset totuudet eivät antaneet hänelle työkaluja ymmärtää, millaiseksi hirviöksi Ficus oli itsensä muuttanut. Tunnistamattomilta kasvoilta ei paistanut enää hiventäkään siitä nerokkaasta tieteilijästä, jonka kanssa hän oli Mustan Käden perustanut. Vaihtoehtoja ei ollut. Xenin pelastaakseen hänen täytyisi jauhaa vanha kollegansa tomuksi.
Hänen mieleensä tuli vielä uusi idea, joka vaatisi hänen astuvan entistä röyhkeämmin kiven toain toimialueelle. Hän lähti jälleen kiihdyttämään kohti Ficusta, joka valmistautui ottamaan vastaan hänen nyrkkinsä. Hän ei kuitenkaan edes yrittänyt osua tähän vaan sinkoutui tahallaan tämän ohi. Ficus kääntyi yllättyneenä hänen peräänsä, mutta siinä vaiheessa maasta syöksähti valtaisalla nopeudella kaksi teräväkärkistä kivipaatta, joista kumpainenkin leikkasi Ficuksen käsivarren irti olkapään kohdalta.
Nurukan pysähtyi niille sijoilleen ja loihti välittömästi toisen parin stalagmiitteja, jotka erottivat kivusta ärjyvän Puhdistajan torson tämän jaloista. Ficuksen raajattoman kehon vielä kaatuessa maahan viimeinen terä leikkasi tämän pään siististi irti kaulan tyvestä, ja lopulta kovaksi pakkautuneet maa-ainekset paketoivat päättömän ja raajattoman ruhon tiukkaan puristukseen.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Ficus ollut ehtinyt regeneroida raajojaan ennen suppuun puristumista. Nurukan käytti nyt kaiken tahdonvoimansa paketin kasassa pitämiseen. Hän ei voinut estää Ficusta regeneroitumasta mutta hän pystyi tekemään siitä mahdollisimman tuskallista ja kuluttavaa.
Maa-aineksen seasta valui ulos mustaa massaa, kun arkkikranojen tuottama liha pursottui läpi sedimenttien välissä olevista pienistä rei’istä, kun mitään muuta paikkaa minne mennä ei ollut saatavilla. Maamöykkyyn kohdistuva sisäinen paine oli kuitenkin valtava, ja hiki valui valtoimenaan luomuksensa kasassa sinnikkäästi pitävän Nurukanin otsaa pitkin ja tippui viiksistä.
Puristusta kesti parikymmentä sekuntia, ennen kuin Nurukan päätti luovuttaa. Maaperästä rakennettu hauta-arkku revähti auki päästäen lähes nestemäiseksi muuttuneen Puhdistajan sisältään. Tämä alkoi kirkua välittömästi pään muodostuttua tämän uusiutuneille harteille ja suun tämän uusiutuneeseen päähän. Nurukan irvisti. Mikään ei tuntunut tepsivän.
Nurukan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja lähti vielä viimeiseen rynnäkköönsä kohti koettelemuksen heikentämää Ficusta. Kynnet kimalsivat vihreitä alkuvoimia, Kakaman viikset väpättivät tuulessa. Hikeä ja multaa valui ympäri toan kehoa.
Hänen lihaksiinsa koski. Hänen sieluunsa koski. Mutta kivulle oli aikaa myöhemmin. Xen piti pelastaa hirviöiltä.
Xen oli kiivennyt jo useiden minuuttien ajan. Hänen hermostunut mielensä oli seonnut jo laskuissa, mutta hän oli ohittanut ainakin seitsemän ovea. Alas olisi vielä matkaa.
Matka oli vaarallinen mutta lopulta yllättävän helppo. Alkuvaiheessa hän oli kolme kertaa lähes pudonnut alas, mutta pian hän oli oppinut parhaan tavan edetä, jolloin loppumatka oli sujunut suhteellisen sutjakkaasti.
Hän pysähtyi seuraavan oven kohdalle hengähtämään hieman. Hirviöiden kirkuna oli jäänyt vain etäisiksi kaiuiksi hissikuilussa.
Ehkä tämä tästä, hän ajatteli.
Mutta kohtalolla, tai ainakin Makuta Abzumolla, oli muuta mielessä.
Yhtäkkiä Xen tunsi sen: jokin lähestyi häntä ylhäältä päin. Jokin tuli häntä kohti hyvin nopeasti. Ei, putosi.
Hissi! Xen tajusi. Ne ovat katkaisseet vaijerin!
Ei syytä paniikkiin. Täytyi vain avata ovi. Xen asettui oviaukon kohdalla kahden palkin väliin niin, että pysyi siinä tukevasti paikallaan työntämällä jaloillaan eri puolilla olevia palkkeja niin lujaa kuin pystyi. Sitten hän asetti sormensa hissin ovien väliin niin syvälle kuin vain sai ne ängettyä ja alkoi vetää kaikin voimin.
Hissin ovi oli yllättävän jämäkkä, ja sen vetäminen auki ei näyttänyt Xeninkään valtavilla voimilla olevan helppoa. Se kuitenkin avautui hiljalleen. Mutta hissi oli jo lähellä.
Aukea nyt, hitto soikoon! Mitä varten minä sitä salia oikein käytän?! Xen manasi.
Kun ovi oli viimein niin auki, että Xen mahtui sen välistä, oli jo lähes myöhäistä. Kun hän hivuttautui ovesta, hän tunsi hissin juuri ja juuri viistävän olkapäätään. Ja se muuten sattui. Hän tarttui kiinni hissin ovesta, ettei olisi pudonnut kuiluun osuman otettuaan. Sitten hän huomasi, kuinka hissin perässä putosi jonkinlainen pienempi möhkäle, jota hän ei aistinut verellään mutta joka hänen silmiinsä näytti hirvittävän olennon irti silpoutuneelta peräpäältä. Hissin ja ykköskerroksen väliin jäänyt hirviö oli ilmeisestikin kohdannut loppunsa.
Xen istui huohottaen hissin puoliksi avatun oven edessä seinää vasten selkänsä nojaten ja piteli olkapäätään. Hänen silmissään vilisi, joten hän sulki ne suosiolla. Hetken hengähdettyään hän avasi uudelleen silmänsä ja yritti tihrustaa seinässä olevaa kerrosnumeroa. Se oli vaikeaa pelkkien hissikuilussa hehkuvien huoltoledien himmeässä paisteessa, mutta hän erotti symbolit ”F-9”.
Ysikerros. Kolme kerrosta pohjalle. Nyt, kun hän asiaa mietti, hän ei todellakaan muistanut, mitä tarkoitusta yhdeksäs kerros oli edes palvellut. Kukaan ei ollut käynyt siellä sitten sodan päättymisen, eikä kerroksessa ollut virtaa.
Hänen ajatuksensa keskeytyi, kun hirvittävän kirkunan säestämä nopeasti liikkuva objekti syöksyi läpi hissikuilun ja meni ohi hänen kerroksestaan.
Voi ei.
Kuului raapiva ääni, kun otus ilmeisesti jarrutti käyttämällä kynsiään. Sitten kuului jonkinlaista nuuhkimista. Lähestyviä tömähdyksiä: hirviö kiipesi takaisinpäin. Sitten toisen samanlaisen rähinä sekä hieman kärsivällisempiä tömähdyksiä kantautui ylempää hissikuilusta, joten ainakin kaksi niistä oli välittömästi Xenin jäljillä. Ylhäällä käydyn ajojahdin perusteella hän oli päätynyt johtopäätökseen, että pystyisi ehkä tasaväkisen taistelun lopputuloksena päihittämään yhden otuksista, mutta kahteen hänen täytyi tehdä eroa mahdollisimman nopeasti, jos hän halusi selvitä.
Hän vilkuili ympärilleen. Käytävä, joka johti hissille, oli vailla minkäänlaisia ovia. Ainoa suunta oli siis käytävää pitkin minne ikinä se johtikaan. Hän työnsi särkevän olkapäänsä ja vihlovan kylkensä ajattelemisen taka-alalle ja lähti juoksemaan kohti pimeyttä.
Lopulta vastaan tuli ovi. Se oli totta kai sähköisesti lukossa mutta riittävän heikkoa tekoa, että Xen saisi potkaistua sen sisään pienellä vauhdinotolla. Oven murrettuaan ja siitä lähtenyttä meteliä irvisteltyään hän aisti astuneensa jonkinlaiseen isoon pyöreään halliin. Hän ei nähnyt mitään, joten Eldan voima oli ainoa asia, johon hän pystyi luottamaan suunnistaessaan huoneessa. Huoneen reunoilla oli jonkinlaisia laakeita astioita, joista monista törrötti jonkinlaisia oksamaisia hökötyksiä. Keskellä salia oli niinikään koroke, josta nousi ikään kuin puun runkoa muistuttava objekti.
Xeniltä kesti lyhyt hetki tajuta, että nämä tuntemukset olivat hyvin kirjaimellisia. Ulkoreunan ruukuissa todella oli ajat sitten valon ja kastelun puutteessa kuihtuneita kasveja, ja huoneen keskellä seisoi jo ammoin kuolleen puun raato.
Näky – tai tässä tapauksessa kai tunne – oli apea. Mustan Käden historian tuntien kuolleet kasvit eivät olleet olleet mitään Ga-Metrun puutarhoista yleisesti löytyviä saniaisia. Apeuden kuitenkin rikkoi himmeän valon syttyminen pimeyteen. Xen katsoi valon suuntaan ja näki toisella puolella huonetta olevan kasvin hedelmien alkaneen hohtaa heikkoa kellertävää valoa.
Hetkinen, hedelmien? Kasvi oli elossa ja vieläpä tuotti hedelmiä?
Hän miltei juoksi huoneen toiselle laidalle omituisen bioluminenssia tuottavan eliön luokse. Tässä vaiheessa valoa oli riittävästi erottamaan hieman jopa katon muotoja. Kasvi oli jonkinlainen köynnös, joka oli kietoutunut ruukkuun asetetun kivipaaden ympärille. Mullan tilalla ruukun pohjalla oli jonkinlaista ehkäpä punertavaa ainetta, jonka koostumus muistutti multaa enemmän hiekkaa. Jos kasvin väri oli vuosikymmenten saatossa haalistunut, sitä ei huomannut – niin vihreä se oli. Pyöreät, kullankeltaiset hedelmät, tai ehkä marjat, sykkivät nyt valoa. Niissä oli jotain hyvin toismaailmallista.
Tarkastaja, Xen päätteli. Kuka muukaan?
Kasvi liikkui. Se kurotti lonkeromaisia ulokkeitaan kohti Xeniä, joka kavahti hieman taaemmas mutta uskaltautui lopulta palaamaan kasvin luokse.
Omituista. Xen kosketti etusormellaan varovaisesti häntä kohti kurottelevaa köynnöstä. Se kietoutui hellästi hänen sormensa ympärille ja… kasvatti välittömästi pienen, kauniin, vaaleanpunaisen kukan. Hän oli hieman pöllämystynyt tapahtuneesta. Kasvi veti lonkeroitaan pois, mutta kukka jäi: se oli itse asiassa juurtunut hänen sormeensa.
”Okei”, Xen sanoi, huomaamattaan ääneen eikä vain ajatuksissaan. Sitten hän ymmärsi ehkä tehneensä virheen ja veti kämmenensä suulleen. Hän kuulosteli hetken, mutta toistaiseksi mistään ei kuulunut hänen vainoajiensa mölyä.
Kasvaakohan minussa nyt joku hemmetin loiseliö? Xen mietti hiukan huolestuneena. Ei sillä, etteikö potentiaalinen toismaailmallinen loiskasvi hänen kehossaan olisi ollut hänen murheistaan pienimmästä päästä siinä kohtaa.
Kasvin hedelmien valossa hän näki nyt huoneen seinille maalatut kuvat. Pyöreän huoneen koko seinustan täyttävä muraali esitti aurinkojen ja kuiden kiertoa päivän aikana. Pyöreä kupolikatto oli läpinäkyvä, varmaankin vain lasia, ja sen yläpuolella Xen arveli ainakin aiemmin olleen keinotekoisen aurinkoinvaloa jäljittelevän valonlähteen.
Xen havahtui ajatuksistaan, ja pelko iski häneen jälleen. Hän oli käyttänyt ihmettelyyn jo useamman minuutin arvokast aikaa, jonka hän olisi voinut sen sijaan kuluttaa hänen ja hirviöiden välisen pesäeron kasvattamiseen. Täytyi jatkaa matkaa. Se oli jo varsin epäilyttävää, että hän ei ollut kuullut häntä hissikuilusta käsin nuuskineiden hirviöiden ääniä pitkään aikaan.
Huoneesta lähti neljä ovea, yksi jokaiseen ilmansuuntaan. Hän oli tullut eteläisestä sisäänkäynnistä, joten hänen kannatti valita ehkäpä pohjoinen seuraavaksi. Pohjoinen ovi kampeutui saranoiltaan aivan yhtä helposti kuin eteläinenkin, ja käytävä oli aivan yhtä pimeä kuin mistä hän oli tullut. Hänen onnekseen hohtavat marjat valaisivat käytävää edes jonkin matkaa. Jälleen oven läpi murtautuminen oli tuottanut epämiellyttävän paljon ääntä, joten hänen oli liikuttava nopeasti.
Xen hiippaili pimeää käytävää pitkin ja tunnusteli ympäristöään Eldan voimalla. Hedelmien valo himmeni etäisyyden kasvaessa.
Sitten, täysin varoittamatta, lattiasta hänen jalkojensa alta tunkeutui läpi koura, joka nappasi armotta kiinni hänen vasemmasta reidestään. Hirvittävä hampaiden kirskunta tunkeutui hänen kuuloelimiinsä, ja hänen jalkaansa rutistava ote veti häntä kohti alempaa kerrosta. Hän vilkaisi jalkoihinsa ja, hedelmien valon rippeiden avittamana, näki hirvittävän ammottavan kidan valmiina ahmaisemaan hänet, sekä valtavien julmuutta uhkuvien silmien tuijotuksen.
Xen potkaisi vapaalla jalallaan olentoa suoraan silmään ja sytytti jälleen ionikyntensä. Olento rääkäisi ja huitaisi häntä kohti toisella kädellään, mutta sen ote oli herpaantunut riittävästi, että hän sai pyristeltyä jalkansa irti. Hän nousi nopeasti ylös ja astui vasemmalle jalalleen arasti selvittääkseen, onnistuisiko juoksu. Hirviö alakerrassa yritti tarttua häneen uudelleen, joten pidempään pohtimatta Xen pyrähti juoksuun. Jalkaan sattui mutta ei rampauttavasti.
Hän juoksi pitkin pimeää käytävää, ja yhä uudestaan ja uudestaan lattian läpi iskeytyi nyrkki siitä kohtaa, missä hän oli juuri ollut, aivan kuin lattia hänen vanavedessään olisi räjähdellyt rikki. Vastaan tuli seuraava ovi, josta Xen käytännöllisesti katsoen juoksi läpi: hän paiskautui suoraan sitä kohti koko kehonsa painolla, jolloin sen saranat antoivat periksi, ja jatkoi sitten juoksua seuraavaan suuntaan. Hänellä ei ollut aikaa jäädä selvittämään, mitä huoneissa, joiden läpi hän juoksi, oikeastaan oli, sillä kaikki aika Elda-informaation tulkitsemiseen kului sen päättelemiseen, mistä löytyi uusi reitti, johon paeta.
Yhtäkkiä hän tunsi seinän vasemmalla puolellaan rikkoutuvan ja onnistui täpärästi väistämään toisen olennon, joka syöksyi sen läpi. Hirviö tuli käytävään niin vauhdikkaasti, että tuli runnoneeksi itsensä läpi myös vastakkaisesta seinästä. Xen, joka oli kierähtänyt ketterästi lattiaa pitkin väistääkseen seinän läpi tullutta otusta, oli melkein jäänyt lattian alta metsästävän yksilön kynsiin jo toistamiseen. Jotenkin hän kuitenkin pääsi taas jalkeille ja adrenaliinihöyryissään onnistui jopa kiihdyttämään vauhtiaan entisestään. Nyt hänen perässään oli kaksi olentoa, toinen lattian alla vipeltävä ja toinen seiniä pitkin hyppelevä.
Xen kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle – ja juuri ajoissa väistääkseen tällä kertaa yläkerrasta katon läpi tunkeutuvan kouran. Häntä uhattiin nyt alta, yltä ja takaapäin. Paniikki alkoi olla jo todellinen.
Seuraava ovi johdatti hänet avoimeen huoneeseen, joka vaikutti olevan tyhjillään. Huone oli aivan tukikohdan ulkoseinällä, sillä yksi sen seinistä oli täynnä ikkunoita ulkona ammottavaan kuiluun. Valtavan luolan seinillä hehkuvat valokivet kirkastivat kelmeällä hehkullaan sisätiloja edes hitusen.
Tilanne oli erittäin paha. Täällä hän oli helppo maali, eikä huoneessa ollut edes huonekaluja, joita käyttää kilpenä. Missä olisi seuraava ovi, josta paeta taas uuteen käytävään? Hänen perässään tullut hirviö oli pysähtynyt ovensuuhun, ja Xen pystyi juuri ja juuri näkemään sen silmien kiiluvan ikkunoiden läpi pääsevässä valossa. Hirviö päästi kurkustaan omituisen kurlauksen, jota hän ei voinut olla tulkitsematta ivalliseksi nauruksi. Ehkäpä otus oli tietoinen siitä hänen juuri ymmärtämästään pelottavasta faktasta, että se seisoi huoneen ainoan sisäänkäynnin tiellä. Vahkitytön aisti ei löytänyt huoneesta mitään muuta ulospääsyä. Hän yritti rauhoittaa mielensä ja keskittyä. Hänen verensä ei auttaisi häntä, mutta jokin hänen alitajunnassaan käski häntä väistämään nyt.
Xen hyppäsi välittömästi syrjään, ja juuri sillä hetkellä sekä lattian että katon läpi kauhaisi koura siitä kohtaa, missä oli seisonut. Kovaäänistä rääkynää. Ovensuussa seisonut hyökkäsi. Xen päätti kokeilla aggressiivisempaa taktiikkaa ja rynnisti sitä vastaan ionikynnet ojossa. Kynsien valo auttoi häntä edes hiukan näkemään, mihin hän oli osumassa. Liskomainen peto iski sekä vasemmalla kourallaan että terävillä siipimäisillä ulokkeillaan häntä kohti, mutta hänen onnistui kierähtää iskujen ali ja vetää kunnon viilto olennon mahaan. Tämän kirkuna muuttui raivosta tuskaksi, ja lyhyt häntä osui Xeniä takaraivoon hänen pujahtaessaan tämän jalkojen välistä.
Ovensuuhun oli ilmestynyt neljäs olento. Samalla katon ja lattian läpi kähmivät kynnet pyrkivät tekemään Xenistä silppua. Ne selvästi koordinoivat hyökkäyksiään keskenään. Katosta ja lattiasta kummastakin oli tullut kuin reikäjuustoa, mikä teki iskujen väistelemisestä entistä hankalampaa. Hän ei pystyisi välttelemään petoja enää yhtään pidempään, eikä reittiä pois ollut.
Paitsi yksi. Reitti, jota hän ei ollut edes harkinnut, sillä se ei johtanut muualle kuin kuolemaan. Reitti ulos ikkunasta. Mutta kenties…
Xen juoksi kohti ikkunaa hirviö perässään ja mielessään strategia. Kun peto oli lähes saavuttanut hänet, hän heittäytyi vatsalleen lattialle, jolloin liikaa liike-energiaa kerännyt olento sujahti suoraan hänen ylitseen lävitse ikkunasta. Kolme muuta olentoa rääkyivät häntä kohti sylki roiskuen, mutta hän oli jo hypännyt ikkunankarmille. Ikkunan läpi syöksynyt hirviö oli jäänyt roikkumaan karmista vasemmalla kourallaan ja kirskutti hampaitaan korviariipivästi. Se huitoi Xeniä kohti vapaalla kädellään, mutta ei osunut.
Xen yritti arvioida etäisyyksiä, mutta kiire teki siitä vaikeaa. Kolme muuta petoa syöksyivät nyt häntä kohti toveriaan hieman varovaisemmalla nopeudella. Hän voisi edetä joko ylös tai alas. Ehkä olisi helpompaa mennä ylös. Xen päätti luottaa intuitioonsa ja käytti ikkunankarmista roikkuvan olennon kuvottavaa naamaa ponnahduslautana ponkaistakseen itsensä riittävän korkealle, että sai otteen ylemmän kerroksen ikkunankarmeista.
Uhkarohkea temppu oli toiminut. Kahden särkymisäänen saattelemana loput kolme hirviötä olivat jo saapuneet hänen pakoikkunaansa ja sen kumpaisellakin puolella olevalle ikkunalle rähisemään. Hänen oli pakko vetää itsensä seisomaan ylemmälle karmille, jotteivät näiden valtavat kourat olisi saaneet hänen jaloistaan otetta.
Siinä hän nyt seisoi, vain muutaman sentin syvyisellä kielekkeellä, alla pohjaton rotko ja eläimelliset vainoajat vain muutaman kouraisun päässä. Tuulenvireen tapainen hiveli hänen kasvojaan. Hän ei tiennyt, oliko se vain kuvitelmaa, vai pääsikö Onu-Metrun uumenia rei’ittävään luolastoon jostain oikeasti ilmaa niin kovalla paineella, että hän pystyi tuntemaan virtauksen kasvoillaan.
Ikkunasta roikkuva peto alkoi heilutella siipimäisiä ulokkeitaan villisti. Olivatkohan ne oikeita siipiä? Pystyikö otus lentämään? Siinä tapauksessa hän olisi vielä nykyistäkin isommassa pulassa. Tässä kohtaa hän tosin huomasi merkittävän yksityiskohdan, jota hän ei ollut pystynyt huomaamaan F-9:n pimeydessä, mutta jonka luolan valokivien hehku nyt paljasti hänelle: pedon rinnassa jonkinlaisen läpinäkyvän paneelin takana tuijottivat lihaisat kasvot.
”Krana”, Xen kuiskasi ääneen. Hän rohkeni olettaa kranan asuvan myös muiden hyökkääjien rinnassa. Se tarkoitti, että otukset ehkä talttuisivat, jos niiden kranan tappaisi.
Hengähdystauko päättyi äkkiä siihen hirvittävään huomioon, että yksi kolmesta hirviöstä oli kadonnut ikkunasta kahden muun yhä kirkuessa ja raapiessa seinää hänen allaan. Xenin mieli prosessoi: vain hetki sitten yksi olennoista oli jakanut iskujaan kasikerroksen kautta, ja hän seisoi juuri nyt kasikerroksen ikkunankarmilla. Hän ei ollut todella turvassa. Liian hätäinen suunnitelma oli pettänyt hänet. Ja melkein kuin vastauksena kylmän hien tuovaan oivallukseen, brutaali isku läpäisi ikkunan hänen takanaan ja tarttui häntä vyötäröstä.
Xenin refleksit olivat ilman Eldan tuomaa etuakin ensiluokkaiset, ja hän sai iskettyä ionikyntensä häntä musertavasti puristavan käden ranteesta läpi. Mutta kirkuva olento ei päästänyt irti vaan tarttui hänen yläruumiistaan toisella kourallaan lukiten hänen käsivartensa vasten hänen kylkiään ja veti hänet takaisin sisätiloihin.
Hänen silmänsä alkoivat sumeta. Ehkä oli parempi, jos loppu tuli nopeasti.
Matoro joutuisi tanssittamaan häntä vasta Punaisella tähdellä. Jos sinne vahkeja edes huolittiin…
Sitten jotain tapahtui. Xen ymmärsi kierivänsä lattialla vapaana puristuksesta. Hän yski kivuliaasti ja yritti raottaa silmiään. Hämärässä oli vaikea nähdä, ja kaikkialla leijaili pölyä. Elda-aisti kertoi hänelle, että F-8:n huoneen reikäinen lattia oli kokonaisuudessaan pettänyt, ja he olivat pudonneet läpi. Hän nousi istuma-asentoon ja tunnusteli ympäristöään lisää. Hän istui pienellä kaistaleella ysikerroksen huoneen lattiaa, joka oli sekin suurilta osin romahtanut. Kun hänen silmänsä olivat taas hieman näkökykyisemmät, hän huomasi, että kolme hirviötä makasi silminnähden hämmentyneinä tapahtumista kaksi kerrosta alempana: ysikerroksessa reikäjuustoksi tuikittu lattia oli pettänyt liian painon alla, ja koska Nurukan oli aiemmin hävittänyt koko kymppikerroksen, olivat pedot päätyneet kerrokseen F-11. Sellainen tälli ei vaikuttanut niillekään olevan mikään pikku juttu.
”No kannattaako olla niin hiton läskejä!” Xen huusi heikosti ja yski. ”Ei meidän lattiat kestä tuollaista riehumista!”
Vastaukseksi hän sai äänekästä sähinää. Vaivalloisesti hän nousi seisomaan. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin joku hirviöistä päättäisi ponkaista takaisin ylös häntä kohti. Ja hän aikoi olla kaukana ennen sitä. Vaikkakin… se oli hieman helpommin sanottu kuin tehty. Huoneen ovi oli nyt vapaa tukoksista, mutta hänen ja sen välissä ei enää ollut ehjää lattiaa laisinkaan. Hän kirosi. Hänen täytyisi kiertää huoneen reunoja pitkin, missä jalansijaa vielä riitti.
Yksi kolmesta pedosta oli ehtinyt kuitenkin jo loikata takaisin huoneeseen, Xenin vasemmalle puolelle, ja ikkunasta roikkunut, nyt hänen oikealla puolellaan seisova, oli päässyt takaisin huoneeseen, joko kiipeämällä tai ehkä lentämällä, mikä oli vielä vähän kamalampi ajatus. Xenin vetäytyminen muuttui välittömästi todella hankalaksi.
”No niin, antaa tulla, lällärit!” Xen huusi. Hän ei uskaltanut toivoa, että hirviöt hyökkäisivät yhtä aikaa ja osuisivat toisiinsa kömpelyksissään – niin koordinoituja niiden hyökkäykset olivat aiemmin olleet. Sitten alhaalta kuului hätääntynyt rääkäisy. Toinen alas jääneistä hirviöistä vedettiin yllättäen pimeyteen, ja jäljelle jäävä sähisi siihen suuntaan kuin viimeistä päivää. Yläkerran yksilötkin ärisivät alaspäin hieman varuillaan, ja Xen käytti tilaisuuden hyväkseen luikahtaen toisen olennon jalkojen välistä viiltäen samalla tämän jalan lähes poikki. Toisella puolella odottava peto havahtui toverinsa tuskanrääkäisyyn ja loikkasi Xeniä kohti, mutta onnistui lähinnä survomaan päänsä läpi vastakkaisesta seinästä.
”Hyvästi, perslävet!” Xen kirkui maanisesti juostessaan takaisin käytävään. Hänen oli ehkä parempi peruuttaa takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ysikerros oli hänelle niin tuntematon, ettei hän tuntenut oloaan turvalliseksi hortoillessaan siellä. Ikään kuin hän olisi juuri nyt tuntenut olonsa turvalliseksi missään.
Hän ehti juosta yhden käytävän ja kääntyä yhdestä kulmasta, kun valtava karjahdus pysäytti hänet. Viides pedoista oli osoittanut häkellyttävää suunnitelmallisuutta ja käyttänyt aikansa Xenin pakoreitin katkaisemiseksi. Hänen piti loikata seinästä vauhtia ottaen väistääkseen häntä kohti tulleen sivalluksen. Kapealle käytävälle pakeneminen olisi ollut ilmiselvä taktinen virhe, jos Xen ei olisi jättänyt itselleen varasuunnitelmaa. Hän syöksyi maahan kohti selustaansa rynnistävän olennon jalkoja ja sivalsi. Ilmastointikanavan ritilä hajosi ja Xen tippui sen päällä seisoneen hirviön kanssa ensimmäiseen kanavan mutkaan.
Xen oli jaloillaan ensimmäisenä. Kanavan koko oli valitettavasti tarpeeksi suuri, jotta tätä metsästävät mahtuivat seuraamaan. Hän oli kuitenkin saanut muutaman sekunnin verran etumatkaa. Kyntensä metalliin upottamalla hän onnistui hidastamaan suurimpia pudotuksia ja pitämään itsensä sulavasti liikkeessä.
Hän oli lähellä pysähtyä huomatessaan vihreitä taikinaa jälkeensä valuttavia lonkeroita kiemurtelemassa kerroksien välissä vaakasuuntaan kulkevassa kanavassa, mutta seuraava pudotus vietti häntä jo vauhdilla alaspäin, kunnes hän viimein mätkähti uutta ritilää vasten. Yläpuoleltaan kuuluvaa kolinaa ja karjumista kammoten hän leikkasi jälleen. Hän nirhaisi olkapäänsä vielä savuavaan metalliseen reunaan, mutta onnistui pudottautumaan alempaan kerrokseen jaloilleen.
Hän oli vaeltanut kerroksen F-11 käytävillä täsmälleen kahdesti, mutta edellisestä ei ollut kovinkaan pitkä aika. Vilunväreet, joita kerros aiheutti, olivat kuitenkin ennallaan. Laboratorioista valuneet kemikaalit olivat syövyttäneet seinät reikäisiksi ja hauraiksi. Käytävillä kajahtelevat ulahtelut muistuttivat viimeistään vetelevien koneistojen kuolonkorahduksia. Sinne tiputtautuminen oli ollut joko Xenin päivän paras tai huonoin idea. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa arvioida, kumpi.
Sätkivään läjään hänen taakseen pudottautuneet pedot saivat sotkunsa nopeasti selvitettyä ja jatkoivat hänen jahtaamistaan. Alimmasta kerroksesta käsin Xen oli vuosien varrella saanut luotua varovaisen arvion siitä, miten kerros F-11 toimi. Reitti hänen tutuille mailleen olisi vain muutaman käytävän päässä. Siellä, minne toat olivat sinisillä liekeillä polttaneet reitin. Se ei kuitenkaan ollut häneen päämääränsä. Ei vielä.
Keskittyessään viiden hänen perässään seuraavan hirviön pakoiluun, Xen ei kuitenkaan edes tajunnut katsoa suoraan eteensä. Hän tajusi virheensä, kun valtava koura tarttui hänen nilkkaansa. Xen käänsi katseensa alas ja näki viimeisen, hissin väliin jääneen kuudennen hirviön irtonaisen ylätorson ilmestyneen hänen tielleen. Kohdasta, josta hissi oli leikannut irti otuksen alaruumiin, sätki lonkeromaisia ulokkeita, joiden päähän oli alkanut muodostumaan jotain, mikä muistutti uusia pieniä jalkoja. Sen perästä valuva kellertävä neste oli tahrinut koko sen ryömimän reitin.
Pedon ote hänen jalastaan oli voimakas, mutta otus oli menettänyt nopeutensa ja ketteryytensä. Xen veti nopealla ionikynsien huitaisulla tämän ranteen poikki ja potkaisi tätä päähän niin lujaa, että jalaton ruho pyörähti pituussuunnassa ympäri ja lätsähti selälleen maahan. Ja siinä se tuijotti: kranan silmät mulkoilivat häntä vatsapanssarin takaa. Xen yritti upottaa kyntensä lasimaisen esteen läpi suoraan lihaan, mutta jokin vastusti ioneiden kulkua. Olento huitaisi häntä jäljellä olevalla kourallaan, mutta hän onnistui väistämään. Torso oli kuitenkin onnistunut ainoassa tehtävässään: viivytä vahkia kymmenen sekuntia.
Ja sitten ne olivat hänen kimpussaan. Neljä hyökkääjää oli saapunut ja piirittänyt hänet; ilmeisesti viides, joka oli raahattu pimeyteen, ei ollut selvinnyt kohtaamastaan. Jäljelle jääneet saalistajat kiertelivät hänen ympärillään kuin muakalauma valmiina iskemään riistansa kimppuun. Xen olisi voinut vannoa, että niiden kasvoilla oli pirullinen virne, mutta todellisuudessa petojen kidoista oli vaikea tulkita ilmeitä.
Yksi niistä syöksyi päin, mutta Xen kierähti viiltävien siipisulkien vierestä. Teräkäs raaja vetäytyi nopeasti takaisin välttäen ionikynsien iskun viiltäen hänen poskeaan mennessään.
Rinki Xenin ympärillä tiivistyi jälleen. Hänen liikkumavaransa väheni uhkaavasti. Käytävillä ujeltava tuuli antoi hänelle kuitenkin idean, jonka tiellä seisoi sarvipäinen vihollinen. Kaksi takaa ilmestynyttä sivallusta väistettyään hän ryntäsi täysillä päin edessään olevaa petoa ionikynnet ojossa. Juuri ennen lyöntiä hän kuitenkin sammutti ioniteränsä. Peto ei odottanut nyrkkiä, joka tärähti lihakasvoa suojaavaan paneeliin sellaisella voimalla, että siihen ilmestyi valtava halkeama. Loput Xenin liike-energiasta työnsi hirviön hauraasta seinästä läpi syvemmälle laboratorioiden katkuun.
Tärähdys, jonka pedon krana oli ottanut vastaan, sai sen hetkeksi tainnuksiin. Sitä seuraavat kolme ja puoli petoa joutuivat kiertämään toverinsa jatkaakseen Xenin jahtaamista. Hänen hetki hetkeltä väsyneemmät liikkeensä kuitenkin lannistuivat, kun hän huomasi, että huone oli umpikuja.
Yksikään hylätyn laboratorion seinistä ei näyttänyt niin hauraalta, että niistä olisi päässyt läpi yhtä helposti. Ainoa silminnähtävä reitti oli siellä, mistä hän oli tullutkin. Hän oli unohtanut tarkistaa huoneen aisteillaan ennakkoon. Viiden kynsiparin väistely oli ollut hänelle viimein liikaa. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja nyt hän maksaisi siitä hinnan. Hän väläytti ionikynnet suojakseen selkä laboratorion seinää vasten. Ensimmäistä iskua odottaessaan hän ei edes huomannut, kuinka yksi vielä käytävän puolella vartonut peto oli kääntynyt kamppailemaan jotakuta taakseen ilmestynyttä vastaan.
Xen onnistui torjumaan ensimmäisen hänen kasvoihinsa osoitetun iskun, mutta hänen olemattoman liikkumavaransa vuoksi seuraavaa oli mahdotonta väistää. Vasemmalta hyökänneen hirviön kynsi lävisti Xenin kämmenen ja tuhosi ionireseptorit hänen sormiensa tyvestä. Ioniterät sammuivat, ja Xen parahti tuskasta. Hän ei ehtinyt sammuttaa kätensä hermopäätteitä, kun pedon yhä häneen upotettu raaja riuhtaisi. Sen ote irtosi, mutta sen voima onnistui kiskomaan Xenin olkapään sijoiltaan.
Kipu sokaisi hänet. Hän sulki viimein silmänsä, sillä hän tiesi, ettei pystyisi enää torjumaan ainuttakaan iskua. Hän oli lamautunut päästä varpaisiin. Seuraava kynsien sivallus olisi hänen elämänsä päätös.
Ensimmäistä kertaa koskaan hän katui sitä, että oli ottanut sirun vastaan. Vaikka se hetki, kun hänen ja Matoron kädet olivat koskettaneet toisiaan, olikin hänen hartaimpia muistojaan, oli sirun kylmä metallinen pinta pilannut sen pysyvästi.
Kipu jatkui, mutta hän onnistui sittenkin avaamaan silmänsä. Hän oli kadonnut ajatuksiinsa useiksi sekunneiksi, mutta oli herpaantunut, kun hänet viimeistelevää hyökkäystä ei tullutkaan. Hänen aistinsa heräsivät yksi kerrallaan. Ensin hän kuuli huoneessa raivoavan kamppailun äänet. Sitten hän näki.
Niitä oli neljä. Hopeiset haarniskat kiiltelivät Xenin jäljelle jääneiden ioniterien loisteessa, kun ne takoivat hajalle hirviöiden suojakuoria. Xeniä lähimpänä uhanneen pedon irti kiskonut Kal oli parhaassa kunnossa, sillä se oli miltei kokonaan hopeisen haarniskan peittämä. Ainoastaan sen vasemmasta luisesta kädestä puuttui suojus. Sillä se piteli petoa sarvesta tiukasti otteessaan samalla, kun toinen panssaroitu käsi takoi. Kilpi murtui; krana oli paljas. Hirviö sai kompuroitua itsensä irti viime hetkellä, ennen kuin väkivahvat iskut ehtivät repiä tämän kappaleiksi. Sen takana kompuroivalla toverilla ei mennyt edes niin hyvin. Xen tuijotti suu auki, kun sitä vastaan kamppaileva luuranko nosti sen ilmaan ja riuhtaisi. Olento repeytyi kahtia täsmälleen keskeltä. Sen molemmat kasvot, varsinaiset ja kranan, jäivät kirkumaan, kun puolikkaiden hermoyhteydet toisiinsa katosivat.
Voiton vihollistestaan ottanut Kal käänsi sinisenä hohtavan katseensa kohti Xeniä ja nyökkäsi. Sen kasvoja peittävän puolikkaan naamion takaa repsotti paljasta harmaata materiaa. Xen tuijotti pelastajiaan hetken henki salpautuneena ja kokeili sitten olkapäätään. Sen runnominen takaisin paikalleen vaatisi aikaa, mitä hänellä ei juuri nyt ollut. Adrenaliini oli kuitenkin palannut hänen suoniinsa riittävissä määrin, että hän sai jalkansa takaisin liikkeelle.
Hän onnistui luikkimaan läpi kamppailujen täyttämästä reiästä seinässä. Yksi epäkuollut taklattiin niin väkivaltaisesti seinään, että tämän vähäiset luut murskaantuivat tämän omien panssarien lujuuden alle. Xen kuuli takaansa kantautuvista askeleista, että häntä oli lähdetty seuraamaan. Ei kuitenkaan ainoastaan hirviöiden toimesta.
Xenin pakomatka oli kuitenkin viimein tulossa päätökseensä. Petojen rynnäkköä hidastivat niitä päin seinien läpi rynnistävät epäkuolleet. Se antoi Xenille juuri tarpeeksi etumatkaa, että hän ehti hengähtää hetken perille saavuttuaan.
Alue, jolle hän oli saapunut, oli käytännössä tyhjä, lukuun ottamatta valtavaa Nimdan polttamaa ammottavaa reikää, joka johti suoraan tukikohdan alimpaan kerrokseen. Siniset liekit kytivät edelleen alueen reunoilla, jonne Matoron ja Umbran taannoinen kamppailu oli jättänyt peruuttamattomat jäljet. Alueen keskelle oli kasattu kasa sinisten liekkien korventamia luurankoja, joiden haarniskat oli jo aikoja sitten kerätty käyttöön. Xenin paras vaihtoehto oli ottaa asema sen huipulta. Hänellä oli viimein tilaa, etäisyyttä vihollisiinsa ja groteski mutta todellinen etulyöntiasema. Ja mikä tärkeintä, kerroksellinen kuolleita toia, jotka eivät suhtautuneet äänekkäisiin tunkeilijoihin lämmöllä. Tuuli ujelsi ammottavasta railosta hänen takanaan.
Ionikynnet syttyivät jälleen. Ilman toista kättäänkin Xen arvioi olevansa tarpeeksi nopea aiheuttamaan merkityksellistä vahinkoa. Kolme petoa rynnisti alueelle, mutta ne pysähtyivät hetkeksi arvioimaan tilannetta. Valtava hohtava reikä, uhmakkaana kuolleiden päälle kavunnut vahki ja takaa käytäviltä kuuluva metallin kalina olisivat jättäneet suurimman osan niille sijoilleen, mutta näitä hirviöitä ajoi ainoastaan Xenin rintapanssarien sisältä kajastava sininen hohde.
Se, jonka kilpi lihakasvon edestä oli murtunut, jäi vartomaan hetkeään, kun kaksi muuta hyökkäsi. Xen onnistui loikkaamaan ensimmäisen tieltä pois ja viiltämään irti toisen edellisessä kamppailussa jo haurastuneen käden. Kun kaksi innokkainta petoa olivat päätyneet hänen taakseen, Xen hyödynsi luurankotörmän pitoa ja loikkasi suoraan kohti kolmannen paljasta vatsaa. Etäisyyttä oli kuitenkin liikaa, ja peto ehti väistämään. Xen laskeutui kuitenkin jaloilleen. Nyt kaikki kolme vihollista olivat auki revityn alueen puolella, kun Xenin selkä oli takaisin vasten käytävää. Sitä käytävää, mitä pitkin apuvoimat parhaillaan kolistelivat.
Vahkia metsästävät seurasivat, kuinka rivistö Xenin taakse kokoontui. Sinisenä hohtavia katseita saapui paikalle hetki hetkeltä enemmän. Vaikka yksi Kal oli kaatunut jo edellisen kamppailun päätteeksi, olivat sen veljet ja siskot vastanneet Mustan Käden kenraalin ahdinkoon. Kaksitoista hopeista haarniskaa, yksi vahki, kolme vihollista. Xenin oli vaikeaa olla virnistämästä. Näihin todennäköisyyksiin hän uskalsi viimein luottaa.
Hopeinen rynnäkkö alkoi kuin yhteisestä käskystä. Puolustuskannalle pakotettujen petojen iskut kilpistyivät näitä puoliympyrässä piirittävään metalliin. Yhden käteen tartuttiin, kun tämä yritti murtautua Kal-kaartin lävitse kohti vaikuttuneena seuraavaa Xeniä, mutta tämä kiskaistiinkin keskelle toien joukkoa ja revittiin hetkessä palasiksi. Kaksi muuta oli alkanut ymmärtää, että tätä taistelua he eivät tulisi voittamaan. Piikikkäät siivet levittyivät. Tilaa oli juuri sen verran paljon, että muutama voimakas heilautus ja jalkojen ponnistus nostivat ne ilmaan. Xen ei ollut halunnut uskoa, että ne pystyisivät siihen. Kalit olivat sitä mieltä, että eivät pystyneetkään. Käytännössä panssariton epäkuollut loikkasi rivistön sivusta sisäelimet hölskyen ja tarttui pedon selkään. Tämän siivet pirstoivat luurankoa kappaleiksi, mutta tämä onnistui riuhtaisemaan niin kovaa, että pedon selkää peittävä liha repesi Kalin otteeseen ja tömähti maahan sen kanssa. Olennon lentorata sekosi täydellisesti. Se mätkähti maahan, jossa se tallottiin nopeasti murskaksi.
Viimeinen, se jonka vatsan lihakasvo pilkisti paljaana, oli kuitenkin päässyt ilmaan. Siltä ei kestänyt kauaa syöksyä hopeisen linjan ylitse ja kohti vahkia, jolla oli kuitenkin ollut aikaa valmistautua. Hirviö törmäsi seinään hänen takanaan, mutta kimposi siitä nopeasti takaisin Xenin kimppuun. Raskaimmin panssaroitu Kal oli kuitenkin jo rynnistänyt avuksi. Pedon iskut osuivat kuitenkin paljon paremmin hitaaseen epäkuolleeseen. Luinen käsi murskaantui hirviön hampaissa. Sen elopaino kellisti Kalin alleen, kun hampaat iskivät jälleen. Ne puristuivat toan naamion ympärille valmiina repimään sen väkisin irti tämän kasvoilta.
Mutta Xenin potkussa oli vihaa. Se lennätti pedon irti Kalin kimpusta niin, että vahkin osumaa seuraannut rynnäkkö osui perille asti. Ioniterät upposivat kranaan. Xen puski. Kivusta kirkuva peto peruutti. Xen puski kovempaa. Hänen kätensä upposi sen sisuksiin lihakasvon antaessa lopullisesti periksi. Pystyyn itsensä kammennut Kal tovereineen seurasivat katseellaan, kun raivosta vimmastunut huutava Xen puski pedon alueen reunalle asti… ja siitä alas.
Noin kolme sekuntia kestävän hiljaisuuden jälkeen kuului raskas tömähdys. Joukko sinisiä silmiä asteli aukon reunalle ja käänsi katseensa kohti pimeyttä. Katseeseen ei kuitenkaan ensin vastattu. Sitten kuului naisen kipeää sadattelua ja lihan litinää. Lopulta punainen valo syttyi pudotuksen pohjalta, kun Xen repäisi kätensä kaadetun hirviön sisuksista. Se oli pehmentänyt laskeutumista huomattavasti, mutta rytäkässä hän oli onnistunut kolauttamaan sijoiltaan revityn kätensä. Kipu säteili taas sietämättömänä ympäri hänen kehoaan.
Yhdeksät hopeiset jalkaparit tömähtivät hänen vierelleen. Yksi oli jäänyt ylös huolehtimaan loukkaantuneesta toveristaan, samoin kuin kätensä menettänyt Kal, jonka Xen oli täpärästi onnistunut pelastamaan. Hohtavat katseet nauliintuivat Xeniin, joka kampesi itseään pystyyn olkapäätään puristaen.
”Öh… kiitos”, hän onnistui mutisemaan. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, ainoastaan tyhjät tuijotukset.
Sitten ylemmästä kerroksesta kuului taas meteliä. Ensin rääkäistiin kovaan ääneen. Sitten kuului tukehtumisen ääniä. Ylös jäänyt Xenin pelastama Kal oli kaapannut jotain otteeseensa ja roikotti sitä ainoalla kädellään aukon yläpuolella. Sen toverien katseet nousivat ja loivat valoa viimeiseen alaruumiittomaan petoon, joka kuristui toan otteessa.
”UNOHDIT YHDEN”, se lausui ja irroitti otteensa. Kirkuva yläruumis mäjähti Xenin jalkonen juureen, jossa sen kallo murskautui hiljentäen sen. Kal pudottautui lopulta itsekin reunalta ja rysähti jaloilleen Xenin eteen. Hän näki nyt sen naamion. Kuolleita kasvoja oli taottu peittämään hopeinen Hau. Se oli ainoa naamio, jonka Xen joukosta tunnisti. Kaikkien muiden kasvot olivat joko liian keskeneräiset tunnistettavaksi tai puuttuivat kokonaan.
”MAJAKKA ON HARKINNUT EHDOTUSTASI, SANANSAATTAJA. HÄN EHDOTTAA VAIHTOKAUPPAA.”
Xenin täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa ymmärtääkseen kajahtelevia sanoja. Taistelu oli verottanut häntä. Hän oli väsynyt, kolauttanut päänsä useammin kuin kerran ja niin kovissa kivuissa, että hän olisi vain tahtonut romahtaa maahan itkemään. Ikävä ääni hänen takaraivossaan kuitenkin epäili, että hän ei ollut vielä turvassa. Niinpä hän käytti kaiken voimansa Kalin sanojen ymmärtämiseen.
”Vaihtokauppaa… mitä hän oikein tarkoittaa?”
”VIHOLLISEN LÖYHKÄ PIINAA SUURTA KAUPUNKIA. HOPEINEN KAARTI LUPAA AUTTAA MUSTAA KÄTTÄ YHDEN KERRAN VASTINEEKSI VAPAUDESTAAN.”
”Te… te tahdotte ulos?”
Xen ei ollut edes harkinnut sitä vaihtoehtoa. Nurukanin läpi unelmoituaan hän oli melkein välittömästi rynnännyt alas neuvottelemaan. Hän tiesi, että hänen äitinsä tekoja anteeksi pyytämällä hän saattaisi saada keskusteluyhteyden muodostettua. Hän oli ollut oikeassa ainakin osittain. Majakaksi kutsuttu Kal oli silloin vastannut hänen kutsuunsa. Hänen ympärillään seisovien toien ryhmän täytyi olla tämän seuraajia.
”MEITÄ KUTSUTAAN. HOPEINEN KAARTI TAHTOO VASTATA SIIHEN. MAJAKAN VIESTI ON SELVÄ. YKSI PALVELUS VAPAUDESTAMME.”
Xenin ei tarvinnut harkita pitkään. Nurukania ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Ulkomaailmasta ei ollut kuulunut yhtään mitään koko taistelun aikana. Oli mahdotonta sanoa, kuinka laaja hyökkäys oli. Tapahtuiko ylhäälläkin jotain, mikä –
Valtaisa jyrähdys.
Se olisi paiskannut Xenin maahan, jos hänen takanaan seisova Kal ei olisi ehtinyt kaapata häntä otteeseensa. Kaukaa ylhäältä kaikuva räjähdys oli niin voimakas, että koko tukikohta natisi liitoksistaan. Valtava määrä sinisten liekkien haurastuttamaa metallia murtui ja pirstoutui heidän ympärillään. Räjähdyksen, mikä sen olikaan aiheuttanut, täytyi olla massiivinen. He olivat syvällä. Niin syvällä, että sen ei järjen mukaan olisi kuulunut kantautua alas niin voimakkaana.
”Mitä ihmettä…”
”KAMPPAILU PINNASTA ON ALKANUT, SANANSAATTAJA. AIKA EI OLE PUOLELLASI. MIKÄ ON MAHTIKÄSKYSI?”
”Jos tahdotte vapaiksi… minä en aio estää.”
Kalit vilkaisivat toisiaan. Xeniä puhutteleva mittaili vahkia ensin katseellaan ja sitten nyökkäsi.
”HYVÄ ON. HOPEINEN KAARTI JULISTAA PALVELUKSENA MUSTALLE KÄDELLE SODAN VARJOJA VASTAAN. SISKOT JA VELJET, TÄNÄÄN ME TAISTELEMME VAPAUDESTAMME.”
Kymmenen metallista jalkaparia polkaisi maata yhteisymmärryksen merkiksi. Xenin kasvoille oli kuitenkin noussut huoli. Yksi asia Kalin sanavalinnoissa huolestutti häntä.
”Sanoit… ’varjot’.”
”MAKUTAN LÖYHKÄ ON PISTÄVÄ, SANANSAATTAJA. ON PARASTA, ETTÄ VALMISTAUDUMME TULEVAAN KOITOKSEEN.”
Makuta. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, mutta Xen ei ollut halunnut hyväksyä sitä mahdollisuutta. Hän puristi kaulaketjuaan tiukasti ja käänsi sitten katseensa taakseen. Kalien takana seisoi barrikadi, jonka Nurukan oli nostattanut romahtaneen alueen ja lopun kerroksesta F-12 väliin. Räjähdys ylhäällä oli kuitenkin aiheuttanut siihen valtavan aukon, kun Nimdan polttamaa metallia oli sinkoutunut sen päälle. Xen ei ollut kaukana tutuista maisemista, omasta huoneestaan tai…
”… asevarasto.”
”SE ON SINUN REITTISI. ME ASETUMME VARJOJEN TIELLE. YHTENÄISYYTEMME MURTAKOON NIIDEN OTTEEN.”
Xen asetti kätensä toverillisesti Kalin olkapäälle ja puristi. Toat nyökkäsivät ja Xen vastasi. Ja olkapäätään pidellen hän lähti pinkomaan barrikadin aukosta kohti tuttuja käytäviä. Hänen vanhaa vankilaansa, jonka sisällä piilivät hänen parhaat mahdollisuutensa itsensä puolustamiseen.
Kiveä ja soraa oli kaikkialla. Paksu tomu, joka peitti taistelukenttää tukikohdan edessä, oli tehnyt näkyvyydestä heikon. Koko metrunmaaston avukseen kutsuneen Nurukanin viimeisin rynnäkkö oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi. Taivaalla hänen yläpuolellaan tapahtui jotain, mikä varasti hänen jakamattoman huomionsa: ilmaa halkova ujellus huipentui kymmeneen välähdykseen. Eteläiseltä taivaalta satoi tulta ja kiveä. Nurukanin jalat ottivat tukevan asennon ja maata nousi hänen eteensä suojaksi, kun meteoriitit iskeytyivät joutomaalle Puhdistajan taakse hänen ja tukikohdan väliin.
Iskuista juontavat tärähdykset saivat Onu-Metrun maan värähtelemään. Nurukan tunsi välittömästi, että kyseessä ei ollut maailman katon painovoimalle lahjoittamaa kiveä eikä kylmän kosmoksen suoltamia ajelehtijoita vaan kellokoneiston julmia lähettiläitä.
Musta lihakasa oli saanut sillä aikaa tukirankansa takaisin suoraksi. Virne, joka oli noussut tämän kasvoille, viesti Nurukanille, että tämä oli saanut tahtomansa.
Pölyisistä, liekehtivistä kraattereista nousi koneita. Hohtavat silmät ja suuret metalliset leuat tunnisti kaukaakin. Neljällä raajalla kapseleistaan kiemurtelevat vahkit puristivat hohtavia kiekkoja laukaisuvalmiina. Etäisyyttä Nurukanin ja niiden välillä oli vain muutamia satoja metrejä. Puhdistajan vahvistukset olivat saapuneet juuri oikealla hetkellä.
Nurukanin Kakama hohti. Vihollisia oli ilmestynyt nopealla vilkaisulla useita kymmeniä. Jos hän kiihdyttäisi täyteen vauhtiin, olisiko hänen mahdollista väistää jokainen laukaus?
Puhdistaja huokaisi syvään ja käytti Nurukanin strategiointiin kuluttaman hetken hyväkseen. Viesti oli kantautunut hänen tietoisuuteensa heti, kun hänen aivonsa olivat saaneet itsensä taas kasaan. Liha ympäri tämän ruumista oli alkanut kuplia ja miltei samalla hetkellä väreilystä tukikohdan yläpuolella tiputtautui alas jotain. Tumma siivekäs hahmo katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Sen mukana kulki varjojen läpitunkematon löyhkä, jonka lähdettä Nurukanin ei tarvinnut arvailla. Tukikohta oli ahmaissut hahmon sisäänsä hetkessä, ja sen jälkeen lakkasi myös Puhdistajan lihassäikeiden merkillinen värähtely.
Kiekko. Se kilpistyi noin viiden metrin päähän Nurukanista, kun tämän kiireellä nostama kivipaasi pysäytti sen etenemisen. Räjähdys oli kuitenkin niin julma, että sen lämpö poltteli hänen kasvojaan. Ryhmä vahkeja oli jo kiertämässä hänen sivustaansa. Hänen ympärilleen oli muodostumassa puolikaari raskaasti aseistautuneita koneita. Puhdistaja itse seisoi edelleen suorimman reitin tukkeena. Vaihtoehdot vähenivät koko ajan, eikä tilannetta auttanut Nurukanin jalkoihin ilmestynyt tärinä, joka juonsi hetkeä sitten liikkuneesta siivekkäästä olennosta. Joko Xen oli onnistunut välttelemään, mitä ikinä tämän kimppuun olikaan käynyt, tai tämä oli jo…
”Sinulla on 45 sekuntia aikaa saada kilometri itsesi ja Ficuksen väliin.”
Nurukan nosti luonnostaan kätensä korvanapilleen, joka kuin ihmeen kummassa oli pysynyt hänen ohimollaan koko taistelun ajan. Hän tunnisti äänen välittömästi. Joku oli tunkeutunut hänen salaiselle taajuudelleen. Maailmassa oli hänen, Xenin ja Mavrahin lisäksi vain yksi, joka tiesi, mikä se oli.
”Abzumo laskeutui juuri sisään. Meillä ei ole paljoa aikaa.”
”Tiedän. Mene hakemaan apua.”
Nurukan nyökkäsi, vaikka tiesi, että ääni radion toisessa päässä sitä tuskin näki. Kakama loisti kirkkaampana kuin se oli sinä päivänä vielä tehnyt, mutta Ficuksen tyrmistykseksi Nurukanin askeleet veivät häntä valtavalla vauhdilla poispäin hänestä kohti etelää.
Hän kirskutteli hampaitaan kipeästi toisiaan vasten. Oli vaikeaa uskoa, että Nurukan vain yhtäkkiä perääntyi. Toa oli kuitenkin jo kadonnut horisonttiin. Hän raksautti olkapäidensä nikamat paremmin paikoilleen ja huokaisi syvään.
”JOTAKIN SAAPUI HETKI SITTEN ONU-METRUN ILMATILAAN”, ääni hänen päässään ilmoitti. ”SE LIIKKUU NOPEASTI. TULOSSA SUORAAN KOHTI.”
Puhdistaja vilkaisi ympärillään ryhmittyviä vahkeja ja tunnusteli niiden lukumäärää. Sata yksikköä. Täsmälleen sen verran kuin hän oli tilannutkin. Matkalla ei pitäisi olla yhtään enempää. Ei hän kyllä horisontissakaan nähnyt yhtään mitään. Eikä taivaallakaan.
”Minä en näe mitään. Oletko aivan varma, että –”
Ajatuksetkin paloivat, kun hänen päänsä räjähti. Tulipallo oli saanut alkunsa ohjuksesta, joka oli ääntä nopeammin lentänyt hänen raollaan olevasta suusta sisään. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan ehtinyt maahan asti, kun hänen rintakehäänsä iskeytyi seuraava. Ja seuraava. Ja sitten neljä lisää.
Tulipallon keskellä Puhdistajan ruumis paloi pois, kun siihen iskeytyi patterillinen ohjuksia lisää. Kaksi raidetykin laukaisua puolivälistä Onu-Metrua syvensi kraatteria, joka tämän tilalle oli ilmestynyt. Viisi tätä lähimpänä seisonutta vahkia iskeytyi maahan niin lujaa pelkistä paineaalloista, etteivät enää koskaan nousseet.
Sitten seuraava aalto alkoi. Räjähtäviä panoksia iskeytyi Puhdistajan rippeisiin kymmenen lisää. Kaksikymmentä. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä…
Punamustan hahmon silmitön raivo repi joutomaata kappaleiksi. Melkein täsmälleen kilometrin päässä Killjoyn olkapäillä savuavat ohjuspatterit tipahtivat maahan vain tullakseen korvatuiksi pimeydestä hänen sisältään esiin tunkeutuvilla uusilla. Hänen ranteistaan pilkistävät raidetykit sihahtivat kolmen sekunnin välein, kun uudet kiihdytetyt sirpaleet aloittivat matkan kohti vihollistaan. Hänen nilkkojensa luukut aukesivat paljastaen kahdeksantoista reikää, joista purkautui ilmoille pieniä raketteja, jotka lensivät suoraan iskukohteen yläpuolelle ja halkesivat palasiksi.
Satakahdeksankymmentä pienempää räjähdystä tasoitti alueen, jossa Purifierin ruumis oli hetki sitten sijainnut. Killjoyn nyrkit vetäytyivät jonnekin syvälle punamustaan haarniskaan ja tilalle liukuneet tykit jyrähtivät kerran. Niiden osuman luoma kuumuus oli saanut kiven sulamaan tuhkaan peittyneen taistelukentän alla. Kymmenkunta vahkia lisää oli joutunut maaliinsa osuneiden räjähteiden uhriksi. Loput ottivat jo askeleita taaksepäin. Ele ei jäänyt hyökkääjältä huomaamatta. Seuraavat raidetykin laukaukset poistivat päät kahdelta Purifieria lähimpänä vielä seisoneelta.
Killjoyn kypärän antennit vetäytyivät sisään, ja Voitonhampaalta anastetut valoa sykkivät piiput liukuivat niiden tilalle. Ensimmäiset laukaukset kaatoivat taas muutaman koneen niin nopeasti, ettei yksikään niistä ehtinyt edes ajatella tuleen vastaamista. Seuraavat laserien välähdykset syöksyivät samaan kraatteriin, jonka edellinen räjähdysten ryöppy oli synnyttänyt.
Ryhmä vahkeja oli kuitenkin kaiken aikaa lähestynyt häntä vasemmalta. Viisi kiekkoa sinkoutui häntä kohti, ennen kuin hän ehti vastata tuleen. Etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että kaksi niistä meni ohi. Seuraavat kaksi kilpistyivät punamustaan haarniskaan jälkeäkään jättämättä viides osui jo tyhjentyneeseen ohjuspatteriin hänen olkapäällään. Kiekosta purkautuva happo alkoi välittömästi sulattaa sen metallia. Killjoy mursi sulavan patterin Kal-metallin peittämällä kädellään surutta irti ja laukaisi jääneestä aukosta ilmoille ryhmittymän ohjautuvia zamoreita, jotka pirstoivat tämän kimppuun käyneet koneet hetkessä.
”Yksitoista arkkikranan signaalia tarkennettu. Meillä on lukitus”, tiedotti Breznikovan ääni Killjoyn kypärän sisällä. Savuavat ylikuumenemisen partaalla vikisevät aseet vetäytyivät takaisin haarniskan uumeniin samalla, kun panssarit hänen vasemmassa kädessään irtosivat ja lähtivät lentoon. Pieni kuva Killjoyn näkökentän vasemmassa laidassa näytti hänelle sen etenemisen. Palanen Kal-metallia syöksyi täydellä vauhdilla vasta aiheutettuun kraatteriin ja iskeytyi sen pohjalla sateenkaaren väreissä hohtavaan kuulaan. Se avasi pienet raajat, jolla se porasi itsensä maahan kuulan ympärille ja puristi sen otteeseensa. Musta liha, joka yritti kuplia siitä ulos, kilpistyi metalliin, joka puristi koko ajan tiukempaa.
”Puristin kohteessa”, Breznikova julisti radiossa.
”Novaohjus ladattu ja viritetty, kenraali. Tuli on vapaa”, jatkoi Brosnin lievästi hengästynyt ääni. Killjoy ei jäänyt odottamaan enempää ohjeita. Hänen selkänsä aukesi koko mitaltaan ja sauvat hänen sisuksissaan työnsivät esiin ohjuksen, jollaista Metru Nuin maaperällä ei ollut ammuttu sitten sodan.
Jos silloinkaan. Se oli niin painava, että laukaisunkin jälkeen sillä kesti useita sekunteja kiihdyttää vauhtiin, jolla se lopulta irtosi. Vaarallisen laiskan näköisessä kaaressa se aloitti matkansa kohti arkkikranoja. Vahkit Puhdistajan kraatterin ympärillä tiesivät jo, mitä oli tapahtumassa, ja aloittivat ravin kohti tukikohdan tarjoamaa suojaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että niiden pyristely oli turhaa.
”Seitsemän sekuntia kohteeseen”, Brosni kailotti. Killjoyn haarniska oli herännyt eloon. Sen jokainen rako tiivistyi, kun uusia panssarilevyjä purkautui pinnalle sen uumenista. Punainen Hau loisti hänen kypäränsä sisäpinnalla, ja haarniskan lukittua itsensä paikalleen punainen ionikilpi ilmestyi hänen ympärilleen, kun hän valmistautui iskuun.
”… kolme, kaksi, yksi –”
Nurukan oli ehtinyt miltei Ko-Metrun rajalle, kun hänen oli pakko pysähtyä. Kamppailu Ficuksen kanssa oli väsyttänyt hänet, mutta silti hän oli pinkonut nopeampaa kuin koskaan eläessään. Hän vilkaisi juuri taakseen, kun näki valon.
Muutaman sekunnin ajan horisonttia ei ollut. Oli pelkkä valkoinen kirkas loiste ja sen aiheuttama silmiä poltteleva palo. Nurukanin oli suljettava silmänsä ja käännyttävä poispäin – hetkikin pidempään, ja hän olisi menettänyt sille näkönsä.
Kun hän raotti silmiään muutamaa sekuntia myöhemmin, oli valo vetäytynyt jo iskupisteeseensä. Horisonttia peitti nyt sienen muotoinen pilvi, joka kurotteli ja velloi tasaisesti kohti taivasta. Hän ei saanut ihastella sen hirvittävää kauneutta kuitenkaan kauaa, kun paineaalto paiskasi hänet maahan. Sitten, viimein, saapui jyrähdys, joka kilometrien säteellä pirstoi kaiken lasisen.
Aivan liian lähellä iskupistettä kumartelevan Killjoyn ionikilpi pirstoutui viimein. Suurimman osan iskusta vastaanottanut energiasuoja oli puskettu äärimmilleen, ja sen savuavat reseptorit irrottivat itsensä haarniskan pinnasta ja kilahtivat maahan. Aistinsa sulkenut Killjoy avasi silmänsä ja tuijotti työnsä jälkeä. Räjähdyksestä aiheutunut pilvi peitti hänen koko näkökenttänsä. Hädin tuskin tilanteen tasalla pysyvät sensorit ilmoittivat, että räjähdyksen keskipisteessä oli edelleen niin kuuma, että hänen haarniskansa olisi sulanut siellä.
Kun radioyhteys viimein palasi, kuului sieltä valtavan väkijoukon taputtamista ja hurraamista. ”Täysosuma. Alueen kaikki arkkikranasignaalit ovat kadonneet!” mikrofoniin rahinan perusteella vauhdista tarttunut keskimmäinen Brez julisti. Killjoy ei kuitenkaan liittynyt komentokeskuksen riemuun. Hän tiesi, että ydinlatauksen aiheuttama säteily peittäisi alleen kaikki muut signaalit. Hänellä ei kuitenkaan ollut pienintäkään aikomusta jäädä tutkimaan tarkemmin, millaista jälkeä hän oli saanut aikaan. Häntä lujittaneet haarniskan osat katosivat takaisin pimeyteen, ja raketit hänen selässään nostivat hänet taivaalle. Ilmasta käsin hän näki savunkin läpi, miten perusteellista tuhoa novaohjus oli saanut aikaan. Mustan Käden tukikohdan päälle rakennettu rautakupoli alueen takana oli yhä ehjä, mutta täysin mustan noen ja kivisen aineksen peittämä.
Iskusta oli selvinnyt täsmälleen yksi vahki. Se oli ehtinyt tukikohdan vankkojen metallipalkkien suojaan viime hetkellä, mutta sen näköreseptorit olivat palaneet karrelle räjähdystä tuijottaessa. Killjoyn jalat murskasivat laskeutuessaan sen pään. Sisäänkäyntiä tutkikohtaan oli selvästi laajennettu hiljattain. Nurukanin työtä epäilemättä. Siitä kohtaa, mistä olisi kuulunut päästä sisään, värähteli kuitenkin valtava seinämä mustaa lihaa. Punaiset ioniterät syttyivät Killjoyn käsiin, ja empimättä hän upotti ne Ficuksen groteskiin barrikadiin.
Killjoyn tyrmistykseksi seinämällä oli paksuutta enemmän kuin hän pystyi terillään läpäisemään. Sen lisäksi jokainen viilto umpeutui sitä mukaa, kun hän niitä leikkasi. Hän päätyi jo muutaman sivalluksen jälkeen sammuttamaan terät ja vaihtoi suunnitelmaa. Hän ohjasi purkauksen virtaa oikean kätensä pneumatiikkaan ja iski. Hänen nyrkkinsä voima vavisutti seinää, mutta ei onnistunut murtamaan sitä.
”Mitä helvettiä…”
”Materiaalin koostumus on identtinen arkkikranan materian kanssa”, Miksu ulahti hätääntyneenä. Killjoy oli tajunnut sen omillaan jo monta sekuntia sitten mutta ei naljaillut huomiosta kranalleen. Hän kutsui raidetykkejä ulos ranteistaan, mutta komentokeskuksen punainen kieltomerkki esti niitä purkautumasta ulos.
”Asejärjestelmät ovat edelleen ylikuormittuneet alfaiskusta, kenraali. Tarvitsemme ainakin viisi minuuttia jäähdytysoperaatioon”, Brosni tiedotti, ennen kuin Killjoy ehti edes kysymään.
”Analyysi barrikadia ympäröivän rakenteen kestävyydestä”, hän käski. Miksu käytti hetken ympäristön tarkkailuun, ja onneksi vain hetken. Teknosaatanan kärsivällisyys oli nimittäin kovaa vauhtia loppumassa.
”Se on rakennettu kestämään ydinlataus Mustan Käden vanhan reaktorin sulamisen varalta. Prototeräskiinnikkeitä joka puolella. Nykyisillä järjestelmillä menisi ainakin kymmenen minuuttia kaivertaa tie lävitse”, Brez tulkkasi Miksun lähettämiä lukuja. Killjoy tiesi oikein hyvin, että niin paljon aikaa hänellä ei ollut. Xen oli ollut alhaalla yksin Abzumon kanssa jo liian monta minuuttia. Mutta liha ei antanut periksi. Killjoyn huomio kuitenkin herpaantui, kun kraatterista hänen takanaan alkoi kuulua hysteeristä kirkumista.
”Älä viitsi…”
Ilma väreili yhä siellä, missä novapommi oli räjähtänyt. Sen jättämä kraatteri ei ollut erityisen syvä, mutta Onu-Metrun mustastakin maastosta erotti satoja metrejä halkaisijaltaan oleva uran, josta maaperä oli höyrystynyt. Sen keskellä huutavan luurangon kylkiluut purskahtivat ulos selkärangasta ja kurottelivat suojelemaan kirkkaana hohtavaa kuulaa, joka ei ollut vahingoittunut silminnähden lainkaan. Korviariipivä rääkyminen oli peräisin äänihuulista, jotka olivat vaivoin saaneet itsensä muodostuttua. Suurin osa Puhdistajan lihasta kuitenkin suli samaa vauhtia kuin se kasvoi. Kraatterin ytimen kuumuutta vastaan kamppailevat arkkikranat olivat kuitenkin valinneet uusia Puhdistajan juuri siihen paikkaan. Ja hyvin hitaasti ja kivuliaasti ne myös olivat onnistumassa siinä.
Komentokeskuksessa äänet vaimenivat siihen paikkaan. Miksun sensorit jäivät tarkkailemaan lihahirviötä sillä aikaa, kun Killjoyn oma huomio siirtyi takaisin barrikadiin. Iskuista ei epätoivon motivoimanakaan ollut hyötyä. Sekunti runnomisen jälkeen lihan säikeet olivat jo palanneet muotoonsa.
”Ööh, setäää…” Miksu parahti saaden Killjoyn nopeasti taas kiinnittämään huomionsa taakseen. Kraatterin reunaa kiipeävä Puhdistaja oli saanut alaleukansa hampaat takaisin. Ne tukahduttivat tämän huudoista vain osan, kun mustat luuta pilkistävät kädet yrittivät epätoivoisesti vetää tätä pois novapommin infernosta.
Punainen ioniterä upposi seinään. Puhdistaja parahti. Terä viilsi. Seinä uusiutui. Palanen Puhdistajan rintakehässä suli takaisin arkkikranan sisään.
”Katsos tuota”, Brez huomioi. Killjoy oli nähnyt sen myös. Sitä oli ollut mahdotonta erottaa, kun väärän bahragin koko keho oli vellonut sulamisen partaalla, mutta nyt sen näki ilmiselvästi. Barrikadin runnominen heikensi Puhdistajan regeneraatiota…
… joten heikentäisikö Puhdistajan runnominen barrikadin?
Killjoy ei estänyt, kun Ficus viimein sai selkäänsä lihakset joilla suoristaa itsensä. Tämän askeleet haparoivat edelleen, mutta ne suuntasivat määrätietoisesti kohti Killjoyta. Kivunhuudot olivat vaihtuneet raivostuneeksi kähinäksi.
”Kaikki käytössä oleva virta pneumatiikkaan”, Killjoy käski. ”Varavirta ionikilpiin. Ja repikää Hyväntekijä linjoille. On tullut aika.”
”Eikö tämän koko jutun pointti ollut, että pysymme niin kaukana Ficuksesta kuin suinkin mahdollista?” Brez osoitti mieltään linjan toisessa päässä.
”Brosni sen sanoi. Aseiden pitää jäähtyä. Teemme tämän vanhanaikaisesti”, Killjoy tuhahti. ”Miksu, kilpemme tuskin kestävät osumaa enempää, joten tarkkana niiden kanssa.”
Krana ulahti kauhuissaan. Killjoy tulkitsi sen myöntymiseksi. Jokainen mäntä hänen haarniskassaan sihahti, kun virta punamustassa haarniskassa priorisoi järjestelmiä uudelleen. Luita peittävän lihakerroksen hädin tuskin päälleen saanut Puhdistaja oli saanut askeleisiinsa jo vauhtia. Killjoy kuitenkin odotti yhä. Hänellä ei ollut mitään tarvetta liikkua. Hän antaisi ensimmäisen siirron Ficukselle.
”Virtaprioriteetit uudelleenkirjoitettu!” kiljaisi järjestyksessä yksi nuorempi Breznikova jostain isosiskonsa mikrofonin sivusta. ”Piekse se jauhelihaksi!”
”Meille!” Ficuksen puoliksi paljas kallo kirkui. ”Meille!” hän jatkoi ja kurotteli kohti Killjoyn rintakehää. Uusi ryhmä valoja syttyi Killjoyn kypärän sisäpuolelle.
”Meil-”
Metallinen nyrkki mursi jokaisen hampaan Puhdistajan suusta. Sekunnin kymmenyksen iskun perässä tullut paineaalto räjäytti loput kallosta pois Puhdistajan harteilta. Killjoyn vasen nyrkki oli yhä mustan massan peitossa, kun oikea iski alhaalta. Musta ruumis repesi auki arkkikranaan asti. Samaan hyökkäykseen Killjoy tarttui kiinni paljastuneesta selkärangasta ja kiskoi leiskuvan sydänkuulan kohotettuun polveensa. Syntyi kirskahdus, joka kaikui Vanhaan Onuun asti. Maalipinta polvesta katosi Kal-haarniskan ja muinaisen taikakalun yhteentörmäyksestä. Lommoakaan Killjoy ei kuitenkaan saanut aikaan. Hän otti harppauksen taaksepäin, kun Ficuksen pää oli alkanut kasvaa takaisin.
Killjoyn hyökkäyksen pöllämystyttämä Puhdistaja haparoi hetken paikallaan. Nascostosta taistelua seuraavat selakhit eivät vieläkään voineet uskoa silmiään. Vain muutamassa sekunnissa koko kehonsa uusineen Ficuksen pysäyttäminen näytti mahdottomalta. Killjoyta se tieto vain piiskasi jatkamaan. Jos hänen vastustajansa keskittyisi itsensä uusimiseen, kenties barrikadi hänen takanaan olisi mahdollista murtaa.
Puhdistajan vasta alettua ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut, saapui seuraava iskujen sarja. Ensimmäiset kevyemmät lyönnit pirstoivat hänen olkapäänsä niin, että vastahyökkäys muuttui mahdottomaksi. Seuraavat kaksi iskua saapuivat lujempaa. Liha puristui kasaan ja lopulta irtosi hänen kyljistään. Hänen ohitseen liukunut Teknosaatana päätti hyökkäyksensä murtamalla hänen selkärankansa. Luunpirstaleet sinkoilivat pitkin joutomaata lihanpalasten sekaan. Se, mitä Puhdistajan ruumiista oli jäljellä, mätkähti maahan vain, jotta arkkikranojen elvyttävät sykähdykset pakottaisivat tämän takaisin pystyyn. Hänen rankansa repsotti vasemmalle vielä monta sekuntia senkin jälkeen, kun hän jo seisoi. Lopulta se napsahti takaisin paikalleen vain murtuakseen uudestaan. Killjoyn seuraava nyrkki oli lävistänyt hänet kokonaan.
Kralhin katse oli silläkin hetkellä ohi vihollisestaan. Silmä kovana hän seurasi lihaesteen tilannetta. Ja kuten hän oli arvellutkin, joka kerta, kun Ficus joutui uusimaan itsensä, väreili seinä hieman. Sen ylläpito vaati arkkikranoilta työtä. Ja sitä Killjoy oli niille valmis antamaan.
Seuraavat kaksi iskua osuivat Puhdistajaa jalkoihin. Tällä kertaa hänelle jäi viimein aikaa ymmärtää kunnolla, mitä hänelle tehtiin. Killjoyn vauhdikas hyökkäys oli pitänyt huolta siitä, että hänellä ei puolet ajasta ollut aivoja, joilla muodostaa strategiaa vastahyökkäykselle. Ensimmäinen hetki oli nyt, mutta hänen kehonsa järjestelmällinen tuhoutuminen kerta toisensa jälkeen jätti vaihtoehtoja hyvin vähän. Hänen oli pakko kiihdyttää regeneraatiotaan, jos hän tahtoi pysyä Killjoyn perässä. Se oli ainoa tapa, jolla kralhin sisällä lepäävä kahdestoista kuula olisi hänen.
Killjoylta muutos Ficuksen taistelutavassa jäi huomioimatta. Ensimmäistä kertaa Puhdistaja sai pehmennettyä tätä päin saapuvia iskuja laittamalla kätensä iskujen tielle. Rautaiset nyrkit murskasivat ne joka kerta pirstaleiksi, mutta Puhdistajan aivot säästyivät kriittiseltä vahingolta taas useiksi sekunneiksi. Ja vaikka kaksikon liikkeistä oli ilmiselvää, kumpi oli viettänyt elämänsä sotatantereella ja kumpi laboratoriossa, oli Ficuksen puolella näennäisen kuolemattomuuden lisäksi yksi etu: Killjoy väsyi, hän ei.
Mahdollisuus nosti päätään, kun yhdeltä Killjoyn lyönneistä kesti puoli sekuntia liian kauan osua. Puskemalla lihaksensa äärimmilleen Puhdistaja onnistui viimein väistämään hyökkäyksen. Killjoy oli niin yllättynyt, että hän ei ehtinyt reagoimaan vastahyökkäykseen. Nyrkkiin puristettu käsi osui maaliinsa Killjoyn rintakehässä. Mutta vaikka Killjoy ei itse ollut tarpeeksi nopea, tämän krana-avustaja oli. Punainen ionikilpi ilmestyi lihan ja Kal-metallin iskeytymispaikkaan. Korviahuumaavan räsähdyksen saattelemana punainen valo pirstoutui. Syntyneen paineaallon turvin Killjoy loikkasi taaksepäin ja loi muutaman metrin itsensä ja Ficuksen väliin. Hän oli tajunnut, että arkkikranat laittoivat pökköä pesään. Se oli täsmälleen, mitä hän oli toivonut, mutta teki jokaisesta hyökkäyksestä leikkiä kuoleman kanssa.
”Jos ne apujoukot ovat täällä jossain, nyt olisi ihan saatanan hyvä hetki”, Killjoy ärähti. Hänen onnekseen Nascosto oli onnistunut yhteyden luomisessa. Hyväntekijän signaali kulki hänen kypäräänsä kristallinkirkkaana.
”Selviydy vielä 30 sekuntia, Nui-Kralhi! Muuten sinun velkasi periytyy tyttärellesi.”
Hyväntekijän ääntä verhosi tuttuun tapaan äänenmuunnin, jonka kaiku jäi Killjoyn päähän hetkeksi soimaan. Ennen kuin hän edes ehti miettiä vastaamista, alkoi 30 sekuntia tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Ficus ei ollut löytänyt nopeutta vain iskuihinsa. Taklaus syöksi Killjoyn maahan sellaisella voimalla, että Puhdistaja päällään hän liukui metritolkulla pitkin Onu-Metrun maastoa. Ficuksen kädet puristivat Killjoyn omat kenttään niin lujaa, että osa pneumatiikasta menetti välittömästi toimintakykynsä. Voitonsekainen riemu oli noussut silmättömille kasvoille, kun tämä nopeasti irroitti toisen kouransa ja iski keskelle Killjoyn sydäntä.
Miksu ei ehtinyt saada virtaa uutta ionikilpeä varten. Kal-metalli mahdottomasta lujuudestaan huolimatta pirstoutui Ficuksen iskusta kuin se olisi ollut lasia. Kralhin avoin rintakehä oli kaikkien näiden vuosien jälkeen Ficuksen ulottuvissa. Hitot ennustuksista. Hitot siitä, mitä hän oli kaikkinäkevän katseella nähnyt. Hän oli valmis saamaan kaiken nyt. Hänen tuomionsa alkaisi etuajassa. Sen päivä oli koittanut.
Vasta hänen pahimman huumansa laannuttua hän ymmärsi, että viimeinen arkkikrana ei loistanutkaan Killjoyn sisällä. Itse asiassa Killjoyn sisällä ei loistanut yhtään mitään. Haarniskan sisällä oli pimeyttä. Täydellistä, absoluuttista pimeyttä. Valo ei taittunut aukossa lainkaan. Puhdistajan kauhistunut katse kääntyi kypärään, jolta ei saanut luettua eleen elettä.
”Mitä… mitä sinä olet tehnyt?”
”Yllätys”, Killjoy myhäili omahyväisesti, vaikka olikin kykenemätön rimpuilemaan itseään irti otteesta.
Raivon partaalla tärisevä Ficus nosti nyrkkinsä ilmaan ja pudotti sen kohti Killjoyn kalloa. Hän ei tiennyt, millä noituudella hänen palkintonsa verhottiin häneltä, mutta hän repisi kralhin silpuksi saadakseen selvää.
Plasma-aseiden laukaukset tuhosivat senkin suunnitelman. Puhdistajaa oli ammuttu ja hänen kätensä mätkähtivät irtonaisina maahan, kun kuumuus repi ne hänen kehostaan. Killjoy käytti tilanteen hyödyksi välittömästi ja raketoi itsensä irti. Kun Ficuksen kädet olivat uusineet itsensä, hän kääntyi katsomaan, mikä hänen kimppuunsa oli käynyt. Niitä oli kaksi, ja niiden ilmeetön katse oli naulittu Ficukseen. Killjoy suoristi selkänsä niiden takana ja lisäsi oman katseensa hopeisten hiljaiseen kuoroon.
”Heikko kohta on arkkikranojen ympärillä”, Killjoy jakoi huomionsa. ”Yksi osuma hänestä tappaa, joten pitäkää etäisyyttä.”
”Vahvistus: Aseet kalibroitu pitkälle kantamalle”, feterroista se, joka oli ampunut, sanoi.
Ficus ei järkytykseltään ehtinyt reagoimaan, kun Zorakin koneet yhdessä Nui-Kralhin kanssa avasivat tulen. Feterrojen olkapäille asennetut plasma-aseet lauloivat samalla, kun Killjoyn raidetykit olivat viimein palanneet toimintakuntoon. Jokainen panos osui maaliinsa, ja vaikka ammukset pysähtyivätkin lihan läpi edettyään Puhdistajan sydänkuulaan sitä vahingoittamatta, oli vaikutus selvä. Arkkikranat joutuivat työskentelemään tuplateholla silloin, kun ne joutuivat suojaamaan itseään Ficuksen uudistamisen lisäksi.
Killjoy näki mahdollisuutensa. Barrikadi oli heikoilla.
”Turvatkaa selustani. Yritän päästä sisään.”
”Ymmärretty: Lisätään tulivoimaa.”
Puhdistaja yritti epätoivoisesti seurata, kun Killjoy lensi tämän ylitse. Feterrojen tulitus kuitenkin nopeutui koko ajan. Kaikessa viisaudessaan arkkikranat olivat päättäneet ottaa ylimääräisen massan pois hänen jalkojensa lihaksista suojatakseen itseään. Pohdinnat siitä, saisiko hän uuden aallon Baterra-aseman vahkeja kamppailemaan feterroja vastaan, keskeytyivät plasma-ammukseen, joka läpäisi hänen päänsä. Kuin hänen lentävät vihollisensa olisivat tienneet, mitä hän yritti.
Killjoy työnsi sillä aikaa nyrkkinsä läpi lihaseinästä. Se uusiutui yhä, mutta vauhti oli hidastunut. Niin paljon, että tarpeeksi ison aukon luominen kerralla olisi kenties antanut hänelle tilaisuuden lentää siitä sisään. Maalaamaton panssarilevy oli ilmestynyt jostain hänen sisällään vellovasta tyhjyydestä ja hitsautui kuin itsestään paikalleen. Se ei ollut Kal-metallin veroista mutta teki tehtävänsä.
”Ficus leikkii feterrojen kanssa. Nyt on tilaisuutemme. Miltä asetilanne näyttää?”
”Kaksitoista kappaletta CE18-ohjuksia laukaisuvalmiina, kenraali”, Brosni kailotti radioon.
”Se saa luvan riittää.”
Hän valmistautui ampaisemaan taivaalle löytääkseen sopivan tulitusetäisyyden, kun hän tunsi jotain jalkojensa juuressa. Päätön vahki – se, jonka hän oli saapuessaan jalkansa alle murskannut – oli tarttunut häntä jalasta.
”MOI”, kuului naisen ääni sen sisältä. Sitten räjähti.
Vahkinrippeet sinkoilivat tukikohtaa suojelevan kupolin edustalle ja lennättivät Killjoyn ryminällä taaksepäin. Tälli oli kova, vaikka räjähdys ei ollutkaan tarpeeksi läpäisemään tämän haarniskaa. Temppu oli kuitenkin pienentänyt eroa feterrojen kanssa tuskailevan Puhdistajan ja Killjoyn välissä. Killjoy sai itsensä takaisin pystyyn vain vaivoin, ennen kuin hän oli jälleen Ficuksen kourien ulottuvissa. Hän yritti lentää karkuun, mutta plasmahelvetin keskeltäkin musta liha ehti tarttua häneen kesken nousun ja paiskata hänet maahan. Ficus oli saanut hänet nalkkiin uudestaan.
”Huomio: Nui-Kralhi vaarassa jäädä tulilinjalle”, toinen feterroista tiedotti. Ne joutuivat valitsemaan laukauksensa nyt paljon harkitummin Killjoyn ja Ficuksen kieriessä pitkin maata toisiaan vuorotellen kellistäen. Ja sitä mukaa, kun arkkikranoihin kohdistuva paine helpotti, sitä paremmin Ficus sai taas keskityttyä siihen, että Killjoy ei ehtinyt lamaannuttaa häntä.
”Kredipselleeniä!” Killjoy kähisi väistäessään mustan nyrkin, joka oli lähellä repiä häneltä pään. ”Kredipselleeniä, nyt!”
”Yleishyödyllinen tiedote: Kredipselleenin markkinahinta on nous-”
”Ampukaa, saatana!”
Feterrat keskeyttivät varoituksensa ja ojensivat ylempien käsipariensa kämmenet Ficusta kohti. Sanan ”kredipselleeni” kuultuaan Ficus oli herpaantunut juuri sen verran, että hänen katseensa nousi. Kohde oli selvä. Aseet feterrojen käsissä laukesivat, ja neljä pientä kapselia lensi ja upposi syvälle Ficuksen kalloon.
Puhdistajan ilme lasittui sen verran kuin sen oli mahdollista. Kirkas höyry, joka purkautui hänen hengityksen mukana, sai Killjoyn toimiin. Tämä sai jälleen kamppailtua itsensä irti hänen otteestaan.
Oli laskeutunut hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan Puhdistajan raskas hengitys ja kahden feterran leijumisesta peräisin oleva hiljainen humina. Polvilleen maahan jäätynyt Ficus näytti menettäneen otteensa todellisuudesta. Hänen katseensa kääntyi hitaasti kralhiin, joka oli tällä kertaa ottanut niin pitkän harppauksen taaksepäin, että tämä hädin tuskin kuuli Ficuksen sanoja.
”Sinä… et ole Totuus.”
”Mitä…”, Killjoy ihmetteli. Hän ei tiennyt, mitä Puhdistaja yritti, mutta hän silti nosti kätensä merkiksi feterroille olla ampumatta. Credox Selecium oli saanut Ficuksen jonkinlaiseen transsiin, eikä hän juuri nyt tahtonut rikkoa sitä.
”Sinä olet… vanha.”
Killjoy ei ymmärtänyt. Hän mittaili jo suorinta tietä takaisin barrikadille. Näytti siltä, että se menisi suoraan Ficuksen ylitse.
”Sinä olet…”
”Hiljaa”, Killjoy keskeytti. Hän ei tahtonut kuulla enempää.
”… rakas?”
Killjoy pysähtyi. Se ei voinut olla niin…
Puhdistajan viimeinen sana ei kuulostanut tältä itseltään. Tai ei ainakaan Ficukselta. Oli kulunut niin kauan siitä, kun Killjoy oli viimeksi kuullut sen äänen, että hänen piti ravistella päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan.
”Missä… missä minä olen?” ääni jatkoi. Puhdistajan suu liikkui, mutta ääni oli ilmiselvästi…
”… Niz?”
Kredipselleeni höyrysi edelleen valtavien hampaiden raoista, kun Puhdistaja kampesi itsensä seisomaan. Feterrat vilkaisivat toisiaan kummastuneena, mutta Killjoy ei antanut käskyä jatkaa tulitusta.
”Minä… en näe… muuta kuin sinut… Missä minä olen?”
”Kotona”, Killjoy vastasi. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Hänen järkensä kertoi, että kyseessä oli vain Ficuksen katala metku. Mutta hänen sydämensä tiesi totuuden. Se tiesi, kuka oli saanut vallan Puhdistajan mielisekamelskasta.
”Kotona?”
”Xen on vaarassa.”
”… Xen. Miksi?”
”Koska sinä myit hänet Abzumolle”, Killjoy syytti. Hän ei voinut estää sanojaan happamoitumasta. Hän tiesi jokaisen niistä olevan totta.
Puhdistajan katse kääntyi takaisin maahan kuin tämä olisi yrittänyt katsoa alas tukikohtaan läpi kiven ja metallin.
”Kuinka me… kuinka…?”
”Seinä, jonka olet tehnyt”, Killjoy selitti toiveikkaana. ”Se estää pääsyni sisään.”
”Seinä…” Niz tapaili. Hän kääntyi, mutta ei saanut kohdistettua katsettaan oikeaan paikkaan.
”En… en näe. Rakas, minä en näe mitään…”
Killjoy punnitsi vaihtoehtojaan. Edes vaimonsa äänen kuullessaan hän ei uskaltanut ottaa askelta lähemmäksi. Vaikka Puhdistajan suusta valuvat sanat vaikuttivat vilpittömiltä, Killjoy ei laittaisi itseään tulilinjalle kolmatta kertaa.
Feterrat laskeutuivat Puhdistajan molemmille puolille ja tarttuivat tätä olkapäistä ja ranteista. Killjoy laahusti mustaa lihaa taluttavien hopeisten sylinterien takana varovaisesti mutta jalat silminnähden vapisten. Matkaa barrikadille ei ollut paljoa, mutta Puhdistajan haparoiva askellus sai sen tuntumaan ikuisuudelta. Perillä feterrat irrottivat otteensa vihollisestaan ja antoivat tämän romahtaa vasten omasta lihastaan koostuvaa seinämää. Killjoy piti edelleen turvallisen välimatkan mutta oli nyt saapunut sen verran lähelle, että kuuli paremmin, mitä hänelle sanottiin.
”Tunnen sen…”
”Poista se”, Killjoy käski. Puhdistaja siveli seinämän mustaa pintaa yrittäen ymmärtää sen koostumusta. Sitten hän painoi kämmenensä sitä vasten ja huokaisi syvään. Tavanomaista suurempi määrä kredipselleeniä purkautui ulos tämän kallosta.
”Poista se…” Nizin ääni toisti. Tämä huokaisi syvään ja puristi kätensä nyrkkiin. Killjoy katsoi sanaakaan sanomatta, kun barrikadi alkoi liueta takaisin Puhdistajan kehoon. Reikä, joka seinään oli syntynyt, oli aluksi pieni, mutta se kasvoi silminnähden. Killjoy uskoi viimein. Hän marssi Puhdistajan rinnalle ja valmistautui kumartumaan aukosta läpi. Raskaasti huohottava liharuho hänen vieressään nosti katsettaan. Seinän ottaminen osaksi itseään otti selvästi voimille. Nizin oli ponnisteltava lisää. Hänen piti saada arkkikranat työskentelemään kanssaan. Hänen oli tehtävä se tyttärensä vuoksi. Mutta muinaista voimaa kutsuessaan hän manasi esiin jotain muutakin. Jotain, joka oli viimeiset minuutit viettänyt huutaen kauhusta oman mielensä pohjalla.
”… rakas.”
”Niz?”
Aukko oli miltei tarpeeksi suuri Killjoyta varten. Enää hetki. Aivan pienen pieni hetki.
”Väistä.”
Killjoyn ajatus ei kulkenut tarpeeksi nopeasti. Hän oli liian lumoutunut edessään aukeavasta reitistä. Liian tunteidensa sokaisema, että hän olisi osannut päätellä, mitä Niz tarkoitti.
Miksu oli kuitenkin kaiken aikaa tilanteen tasalla. Killjoyn haarniska liikkui kuin itsestään, kun Puhdistaja loikkasi häntä päin. Kralhi käytännössä taklasi itsensä pois hyökkäyksen tieltä. Katseen maan tomusta nostaessaan Killjoy huusi turhautuneena. Reikä seinässä oli alkanut sulkeutua samalla hetkellä, kun Puhdistaja oli irroittanut siitä otteensa. Oli toimittava nopeasti. Rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin, kun hän aloitti matkansa kohti sulkeutuvaa lihasta.
Matka kilpistyi feterraan, joka oli heitetty häntä päin. Molemmat rysähtivät maahan. Vaikka Killjoy sai itsensä irti metallisten käsien sotkusta nopeasti, tajusi hän heti joutuneensa ansaan.
Feterraa oli käytetty estämään Killjoyn näkyvyys siksi aikaa, että Ficus rynnisti eteenpäin. Tämän jalkojen lihaksilla oli ollut viimein niin pitkä hetki toipua, että tämän loikan taakse kerääntyi suunnaton määrä energiaa. Hiiltynyt maa murtui askeleen alla. Ficuksen isku lähestyi sellaisella vauhdilla, että Killjoylla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää sitä.
Mutta jollakin oli aikaa asettua väliin. Sivummalle käskytetty feterra oli alkanut toimia heti tilaisuuden tullen. Protokolla oli selvä. Killjoyn potentiaali orkesterin hyödyksi oli yhden feterran elämää suurempi.
Ficuksen isku osui hopeiseen rintakehään ja pirstoi sen. Jotain orgaanista hyllyi sen sisällä, kun isku paiskasi sen maahan. Yhdentoista sielun lihasvoima oli murtanut metallin kuin se olisi ollut posliinia. Feterra mätkähti maahan Ficuksen edessä antaen Killjoylle tämän tarvitsemat sekunnit kompuroida muutaman askeleen taaksepäin. Ficus yritti loikata tämän perään, mutta yritys kilpistyi hopeiseen kouraan, joka kamppasi tämän siihen paikkaan. Killjoyn raidetykit olivat heränneet ja repivät reikiä Ficuksen kehoon, mutta raivo piiskasi tämän arkkikranat parantamaan tavanomaistakin tehokkaammin. Tämän kulkua estävä feterra veti puoleensa Puhdistajan raivon ja jakamattoman huomion. Ennen kuin sen tykit ehtivät reagoida, oli Ficus jo nostanut sen tiukkaan puristusotteeseen. Killjoyn ja toisen feterran ei auttanut kuin lakata tulittamasta.
”Ongelma: Ote on luja. En pääse –”
Ääni tukahtui, kun Puhdistaja puristi feterran kasaan. Mustat lihakset pullistuivat ja arkkikranat kohisivat, kun pohjoisen maailman kestävin metalli kääntyi mutkalle hänen otteessaan. Kolme sen neljästä kädestä repeytyi irti, kun olento sisuksineen rutistui. Jotain ryöpsähti ulos sen rintakehään lyödystä reiästä, kun Ficuksen ote viimein hellitti. Feterran eloton ruumis rojahti maahan Killjoyn ja tämän avhrak-toverin järkytykseksi.
”… tulta”, Killjoy sai parahdettua, mutta Ficus oli jo loikannut. Ilman halki kiitävä potku ei läpäissyt kralhin rinnalla leijunutta hopeista purkkia, mutta tyrmäsi sen maahan, jonne se jäi sätkimään. Puhdistajan suusta purkautuvat höyryt olivat piiskanneet tämän raivohulluuden partaalle. Tämän sanoista ei saanut enää selvää. Itselleen karjuva musta peto käänsi seuraavaksi katseensa taas tätä piinaavaan teknodemoniin. Killjoyn ohjuspatterit reagoivat ilmestymällä puvun olkapäistä, mutta niiden laukaisu siltä etäisyydeltä olisi räjäyttänyt heidät molemmat infernoon. Siksi Miksu, tai Killjoykaan, ei avannut tulta. Vahingoittuneella pneumatiikalla he eivät ottaisi iskua vastaan myöskään käsin. Ilmaankaan ei ehtisi. Vaihtoehdot olivat vähissä.
Puhdistajan loikka kuitenkin keskeytyi. Ilmaan. Eikä Killjoylla, Miksulla, näiden komentokeskuksellisella apureita tai kummastuneella feterralla ollut mitään tekemistä ihmepelastuksen kanssa.
Vesikupla, jonne raivokkaan brakaksen tavoin huitova Puhdistaja oli joutunut, täyttyi kaasusta, joka pääsi viimein purkautumaan ulos tämän kallosta. Veden vellovaa kurimusta tämän ympärillä pyörittelevä hunakasvoinen toa tuijotti vakavana olentoa, jonka hän oli ansaansa napannut. Hän ei ollut uskoa, mitä Toa Ficuksesta oli tullut. Melkein yhtä hämmentynyt hän oli siitä, mitä oli tapahtunut Nui-Kralhille, mutta tämän hän kuitenkin tunnisti, joskin pääasiassa Xenin kertomusten perusteella.
”Pikästä aikaa, Killjoy”, Naho sanoi ja puristi kätensä yhteen. Maaperästä toan ympäriltä purskahti lisää vettä kuplaan, joka Puhdistajaa kahlitsi.
Killjoy huokaisi syvään. Ei ainoastaan täpärästä pelastuksesta, vaan myös siitä, keitä vanhan rintamatoverin mukana oli saapunut.
Nurukan oli hengästynyt mutta siitä huolimatta vetänyt kyntensä jälleen esiin. Hänen rinnallaan seisova sheriffi nosti hattua pois kasvojensa edestä nähdäkseen paremmin, mitä hänen siskonsa oli kaapannut kuplan sisään.
”Mexxi”, Killjoy tervehti. Tulen toa ei vastannut; tällä oli kiire vihata vedessä vellovaa näkyä. Ficus oli vain antautunut veden vietäväksi. Hän ei edes yrittänyt kamppailla kuplan sisällä kulkevaa virtausta vastaan. Kredipselleenikatkuista viimein eroon päästyään hänellä oli taas kärsivällisyyttä odottaa.
”Vaikea uskoa, että hän aiheuttaa niin paljon päänvaivaa”, Naho tuhahti itsevarmasti.
”Vangitseminen ei riitä”, Killjoy täsmensi. ”Emme pääse sisään ellemme polta tietämme läpi hänestä.”
”Kuuntelimme radiokeskustelujasi matkalla tänne. Tiedämme”, Naho jatkoi.
”Ja meillä on muutama idea”, Nurukan täydensi. ”Jätä Ficus meille ja valmistaudu murtamaan tiesi läpi heti tilaisuuden tullen.”
Killjoy ei voinut olla huomioimatta, millaisella varmuudella Nurukan jakeli käskyjä. Jotain oli tapahtunut hänen poissaolonsa aikana. Toan sanoissa oli enemmän sota-ajan kenraalia kuin koko siinä keskustelussa, jonka Killjoy oli tämän kanssa kuukautta takaperin käynyt.
”DIREKTIIVI: SUKULAISET?”
Killjoy nyökkäsi vastaukseksi feterran tiedusteluun. Hänen suurimman kaliiperin aseensa olivat edelleen jäähyllä. He tarvitsivat lisää tulivoimaa barrikadin murjomiseen, ja Killjoy tiesi täsmälleen, mistä sitä saisi.
Nurukan käänsi katseensa yläpuolellaan leijailevaan feterraan, avasi suunsa ammolleen ja käänsi katseensa kohti Killjoyta.
”Myöhemmin”, Killjoy aneli. Hän tiesi täsmälleen, mitä Nurukanin katse tarkoitti. ”Tapa minut myöhemmin.”
Mexxin käsi laskeutui maan toan olkapäälle ja auttoi tätä tasaamaan hengityksensä. Naho kiristeli hampaitaan samalla, kun Puhdistaja kuunteli orastavaa konfliktia leveästi virnuillen.
”Valmista?” Naho kysyi Killjoylta varmistuttuaan siitä, että Nurukan ei ollut tekemässä mitään hätiköityä.
”Minulla on idea”, Killjoy nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Jäljelle jäänyt feterra syöksyi tämän mukaan. Nurukan ja Mexxi ottivat asemansa Puhdistajan ympäriltä, kun Nahon kupla puhkesi ja päästi vankinsa vapaaksi kastellen maan heidän välistään.
Ficus laskeutui jaloilleen toajoukkion keskelle. Hän huokaisi syvään, venytteli niskojaan ja raksautti nivelet sormistaan malttamattomana.
”Kuin vanhoina hyvinä aikoina, ystävät?” hän pihahti. Revolverin laukaus Mexxin käsissä teki savuavan reiän Puhdistajan sanoihin ja kalloon. Yllättyneenä toan nopeasta reaktiosta ja pöyristyneenä tämän röyhkeydestä Ficus puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Mangain rippeet pystyisivät repimään häntä pahemmin kappaleiksi kuin Killjoy oli oli jo repinyt.
Kolmannella kerralla hervottoman pitkä salasana meni oikein. Ovesta kuului sihahdus lukituksen avautuessa. Salamannopeassa viuhahduksessa Xen oli sisällä ja ovi taas lukossa.
Hengästynyt vahkityttö nojasi selkänsä asevaraston jälleen sulkeutuneeseen oveen ja antoi kehonsa valua lattialle istumaan. Hänellä oli toivottavasti riittävästi etumatkaa, mutta aikaa ei silti ollut hukattavaksi. Hän vilkaisi sormeaan, johon omituinen kasvi oli kasvattanut kukkansa. Taistelun tiimellyksessä se oli menettänyt kaikki terälehtensä ja näytti nyt lähinnä surulliselta.
Xen huokaisi. Ensi töikseen hänen tuli saada olkapäänsä takaisin sijoilleen. Se ei ollut helppoa eikä varsinkaan kivutonta, mutta käyttämällä kaiken tahdonvoimansa hän sai sen tehtyä. Seuraavan minuutin hän käytti lähinnä huohottaen ja voimia keräten.
Pinnalla tapahtunut räjähdys kaiversi yhä hänen mieltään. Normaalitilanteessa hän olisi kysynyt Codylta, mikä sen olisi voinut aiheuttaa, mutta nyt hän osasi esittää vain valistuneen arvauksen, että niin suuren räjähdyksen voisi aiheuttaa vain sellaisen kaliiperin pommi, jonka räjähdysvoimakkuus mitattiin vähintään kilotonneissa. Oliko Ficuksella riittävästi tulivoimaa siihen, vai oliko kyseessä joku, joka taisteli tätä vastaan?
Siinä samaisessa huoneessa, jossa hän nyt istui, löytyi varmasti saman luokan räjähteitä. Hänen oli parempi ryhtyä tutkimaan asiaa. Jos hän pystyisi käyttämään makutaa panttivankina tätä itseään vastaan, hänellä olisi etulyöntiasema.
Asevarasto oli vain yksi monista mutta varmasti viime aikojen vierailluin. Cody oli näyttänyt Matorolle ja Umbralle paikkoja ennen näiden lähtöä Aft-Amanaan, ja Ko-Metrun katastrofin jälkeen myös Delevalle, Angienille ja Halawelle. Hyllyrivit ulottuivat silmänkantamattomiin. Vaikka hän ei ollutkaan Codyn kaltainen sotavälinemaanikko, hän muisti varaston pohjaratkaisun ja sisällön melko hyvin.
Täytyi liikkua. Xen huokaisi syvään ja nousi lattialta. Hänen olkaansa sattui yhä, mutta käsi toimi normaalisti. Hän nappasi viereiseltä hyllyltä kätevän näköisen varustevyön ja kiinnitti sen vyötäisilleen. Seuraavaksi mukaan lähti kertakäyttöinen ionilataus (pieni, moottoroitu, kiekkomainen kotelo), sitten kuusi minikokoista elementaalimiinaa (litteää, mustaa neliötä elementtiä vastaavan värisellä kuvakkeella), kolme savupommia ja lopuksi holosekoitin (kämmenen kokoinen pallo, josta ulkoni pieniä nuppeja).
Xen halusi korvata vammautuneen kätensä menetetyt ionikynnet edes jollakin, joten hän siirtyi hansikasosastolle. Nopealla silmäilyllä eniten joukosta erottui koodia BH-17 kantava käsine, jonka työnimeksi oli annettu ”Turmion Hansikas”. Xen luki tuoteselostetta.
Syöksee ranteestaan TurmanMunia®, joista kuoriutuu Turmion Agentteja. Agentit hakeutuvat kohdetta kohti automaattisesti.
Xenillä oli paljon kysymyksiä. Mitä olivat ”Turmion Agentit”? Ja miksi ”TurmanMuna” ensinnäkin kirjoitettiin noin ja toisekseen oli rekisteröity tavaramerkki? Ja omistiko Musta Käsi sen tavaramerkin?
Huone tärähti hieman, eikä Xen tiennyt, johtuiko se yläkerrassa tapahtuvasta räiskinnästä vai siitä, että joku jossain alhaalla oli alkanut myskää jotakin. Xen asetti Turmion Hansikkaan nopeasti käteensä sen kummempia ajattelematta ja siirtyi sitten BFG-osastolle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi käyttämään tuliaseita, mutta hänellä ei myöskään ollut nyt varaa nirsoiluun. Hänen täytyisi vain valita jotain, minkä käyttäminen oli automatisoitu mahdollisimman pitkälle, jolloin hänen ei tarvitsisi opetella ampumaan sillä.
Hän saapui oikealle hyllylle, jossa hänen eteensä levittäytyi mitä monipuolisin lajitelma ihan helvetin isoja pyssyjä. Puoliakaan niistä hän ei jaksaisi kantaa ulos huoneesta, joten vaihtoehdot rajautuivat kätevästi seitsemään pyssyyn. Xen selaili nopeasti aseiden kuvauksia ja päätyi siihen, että BH-64, työnimeltään ”Revin Sinulle Uuden”, oli se, mitä hän etsi. Lähes automaattinen olkapäällä kannettava sarjaminiohjuslaukaisin, jossa oli yhdeksän piippua aseteltuna kolmeen riviin. Kantamisen realistisuuden lisäksi se vaikutti siltä, että se toteuttaisi myös hänen toisen kriteerinsä pyssylle: kuvauksen mukaan ohjukset olivat riittävän kevyitä, että ase ei romahduttaisi kattoa vihollisen lisäksi myös hänen niskaansa.
Xen poimi tykin vierestä ammuspatteriston, joka oli rakennettu repuksi, ja nosti sen selkäänsä. Pari muuta yleishyödyllistä tarviketta päätyi hänen tarvikevyölleen vielä paluumatkalla ovelle. Hän oli niin valmis kuin sillä valmistautumisella pystyi olemaan, ja hän oli käyttänyt jo enemmän aikaa kuin hänen panikoiva mielensä halusi hänelle sallia.
Lopuksi Xen kävi vielä vilkaisemassa ydinräjähteiden osaston. Tultuaan lopputulokseen, ettei hän saisi kätevästi kannettua mukanaan mitään isompaa pommia muuttumatta hitaaksi ja kömpelöksi, hän hautasi ajatuksen makutan uhkailemisesta massatuhoaseella ja poistui varastosta.
Asevarastoihin johtava käytävä oli täydellisen hiljainen. Sentään pohjakerroksessa oli valot eikä hänen tarvinnut haparoida pimeässä tietämättä, tulisiko vastaan hänen kuudennelle aistilleen näkymättömiä perversioita. Kuudennesta aistista puheen ollen, hän alkoi saavuttaa aulatiloja ja tunsi viiden Kalin läsnäolon siellä. Xen pisti juoksuksi ja taittoi loput sata metriä käytävästä parissakymmenessä sekunnissa.
Hän saapui avaraan aulasaliin, ja näki ensimmäiseksi Kalit, jotka olivat asettuneet jonkinasteiseen taistelumuodostelmaan, kuin odottaen. Etummaisena seisoi häntä aiemmin puhutellut Hau-kasvo pidellen vaikuttavan näköistä miekkaa ja tämän takana neljä toveria: yksi, jonka haarniska oli lähes täysin valmis; toinen, jonka kasvoilla oli pystysuunnassa täsmälleen puolikas naamio ja jonka panssari oli niinikään täydellisen puolitiessä; kolmas, joka kantoi massiivista ja näyttävää keihästä; ja neljäs, jonka vasen ja oikea käsi vaikuttivat olevan eri paria. Keihäsmiehen keihästä ja Hau-kasvoisen miekkaa lukuun ottamatta epäkuolleet olivat löytäneet aseikseen vain satunnaisia metalliputkia. Jokainen kuitenkin piti kädessään jotain lyömäkelpoista. Rintamasuunta ei ollut hissikuilua kohti, jossa Xen sivusilmällä näki pudonneen hissin hieman kasaan menneen rungon kököttävän, vaan käytävään, joka oli lyhyin reitti aulasta henkilökunnan virkistäytymistiloina ennen tunnetulle osastolle. Sinne, missä Nimdan tuho oli romahduttanut ylemmän kerroksen ja mistä Xen oli joitain minuutteja sitten juossut asevarastoa kohti.
”Missä muut ov-” ”HILJAISUUS.”
Xen vaikeni välittömästi ja tuijotti intensiivisesti käytävään yhdessä Kalien kanssa. Hänen verensä ei aistinut mitään, eikä mistään kuulunut pihahdustakaan. Valot hieman välkkyivät, mikä oli hitusen huolestuttavaa.
He seisoivat siinä valmiudessa ainakin minuutin, eikä mitään tapahtunut. Xenin veri ei aistinut vieläkään mitään.
”Oletteko varmoja, että –”
Ja sitten hän tunsi sen. Jokin lähestyi nopeasti. Hän ehti hypätä taaemmas ja suojata kasvojaan uudella hanskallaan, kun koko virkistäytymistilojen suuntainen osa huoneen seinustasta räjähti helvettiin. Teräs- ja betonimurskaa lensi häntä kohti, mutta suurin osa isoista möhkäleistä ei yltänyt ihan häneen asti, vaikka hän tunsi pienempien murujen osuvan hanskaansa ja käsivarsiinsa.
Osa valoista oli rikkoutunut räjähdyksessä, mikä oli himmentänyt aulan valaistusta huomattavasti. Kalit seisoivat hievahtamatta paikallaan samassa muodostelmassa kuin hetki sitten. Xen oli vaikuttunut niiden määrätietoisuudesta.
Sitten jokin astui esiin savun ja pöllyävän tomun keskeltä. Xen huomasi nielaisevansa. Tilaan oli saapunut pitkä hahmo mustan ja purppuran väreissä. Jokin vaalea, hieman käärinliinaa muistuttava luikerteli tämän vartalon ympärillä eläväisesti, ikään kuin sillä olisi ollut oma tahto. Olennon naamion, jonka Xen tunnisti kyllä näkemiensä kuvien perusteella etäisesti suureksi Kanohi Avsaksi, läpi tuijotti pari julmia punaisia silmiä, ja terävähampainen suu oli levitetty katalaan virneeseen.
Kuin venytelläkseen, demoni levitti suuria, tummien sulkien peittämiä siipiään. Xen kavahti hieman huomatessaan siivistä tuijottavan häntä kohti herkeämättä useita lisäsilmiä, jotka eivät tuntuneet koskaan räpyttävän.
Makuta Abzumon fyysinen olemus ei kuitenkaan ollut se, joka herätti Xenissä pelonsekaista kunnioitusta. Kun Xen hapuili tätä kohti Elda-verensä voimalla, hän aisti jotain paljon suurempaa kuin mitä hänen edessään seisoi, aivan kuin makuta ei olisi kokonaan mahtunut kehoonsa. Tästä huokui jonkinlainen kauhistuttava aura, joka tuntui täyttävän koko huoneen.
Oliko Tarkastajankin läsnäolo ollut tällainen, ja oliko tämä vain kaikessa kohteliaisuudessaan peittänyt sen?
”Kas, teitä on lisää”, makuta totesi kolkosti kääntäen katseensa epäkuolleisiin. ”Tähän mennessä täytyy sanoa, että olen hieman pettynyt Kal-projektin hedelmiin. Odotin Tarkastajalta parempaa. Olisitteko te erilaisia? Voitte kokeilla onneanne tai vain poistua tieltäni. Sinänsä yhdentekevää.” ”VAITI, MAKUTA”, tätä lähin Kal sanoi lujasti. ”MAJAKKA ON TEHNYT PÄÄTÖKSENSÄ. VASTUSTAMME SINUA LOPPUUN ASTI.”
”Vai Majakka”, makuta naurahti. ”Aistinkin täällä alhaalla poikkeuksellisen valon kuvottavan läsnäolon… ja ehdin jo toivoa, että Ficus-kulta olisi epäonnistunut informoimaan minua varteenotettavan vastustajan läsnäolosta. Mutta joudun pettymään – täällä ei ole kuin uljaan Pakangan tähden tomuksi jauhetut tähteet.”
Xen yritti perääntyä hieman, mutta makuta käänsi katseensa jälleen takaisin häneen.
”Pahoittelut epäkohteliaisuudestani, arvon kenraali. Meitä ei olekaan esitelty. Minua kutsutaan Arkkitehdiksi. Ystävien kesken olen Abzumo, ja meistähän tulee pian ylimmät ystävät, eikö totta, kenraali? Vai saanko sanoa Xen?”
Makuta lipaisi huuliaan pitkän, liskomaisen kielen nopealla liikkeellä.
”VASTUSTAJASI EI OLE SANANSAATTAJA”, huusi toinen Kaleista, täysin haarniskoitu. Jokainen viidestä osoitti aseensa kohti makutaa entistä tanakammin.
”Teitä ei ole edes standardin toa-tiimin verran, raukkaparat”, Abzumo voivotteli rehellistä tavoittelevalla äänensävyllä, mutta tämän suupielet pyrkivät vienoon hymyyn. Xeniä kuvotti.
Sitten hän yhtäkkiä kuuli mielessään telepaattisen äänen.
”HYÖKKÄÄMME MERKISTÄSI. LAUKAISE HOLOSEKOITIN.”
Xen teki työtä käskettyä. Hän veti mainitun vempaimen tarvikevyöltään, käynnisti sen ja heitti sen sitten makutaa kohti. Pallomaisen esineen jokaisesta nystyrästä sinkoutui kirkas valonsäde, jolta Xen oli jo ehtinyt suojata itsensä sulkemalla silmänsä ja peittämällä kasvonsa.
Kuului Xeniä aiemmin metsästäneiden hirviöiden rääkäisyillekin vertoja vetävä korviariipivä kirkaisu. Kaikkien viiden Kalin hurjan sotahuudon kaiku kimpoili aulan korkeista seinistä.
Xen varmisti pakoreittinsä. Hän siirtyisi seuraavaksi lähellä olevaan avokonttorihuoneeseen. Hän asetti kaikki elementaalimiinansa seinään konttoreille johtavan käytävän oven ympärille.
Tähän oli kulunut noin kymmenen sekuntia. Xen kääntyi takaisin väliaikaisia aseveljiään kohti vain huomatakseen kauhukseen, että kolme viidestä oli jo kokenut hirvittävän tappion.
Kal, jonka haarniska ja kanohi peittivät täsmälleen vasemman puolen tämän kehosta, oli revitty kauttaaltaan kahtia pystysuunnassa niin, että haarniskan peittämä puolikas lojui makutan oikealla ja haarniskoimaton vasemmalla puolella.
Kal, jonka kädet olivat eri paria, oli kokenut kohtalonsa sillä, että sen selkäranka oli revitty irti sen kehosta, ja nyt painajaismaista tuhatjalkaista muistuttava ranka, jonka kärjessä Kalin pää vielä haukkoi henkeä, jota se ei enää koskaan saisi, makasi irrallaan päättömästä kehosta, joka oli vajonnut polvilleen lattialle.
Keihästä kantava Kal oli vielä hengissä, mutta liikkumaan se ei enää päässyt, sillä sen kaikki raajat olivat pirstoutuneet kymmeniksi sirpaleiksi lattialle – palasien seassa lojui sormia. Raajaton toan raato vain makasi avuttomana mahallaan lattialla irvistäen Xenin suuntaan. Keihäs lojui sen vieressä muutaman metrin päässä raajansirpaleiden joukossa.
Xen ei ymmärtänyt, miten kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti. Hauta kantava sekä täysin haarniskoitu Kal välttelivät makutaa parhaansa mukaan. Tämä oli aloittanut verkkaisen kävelyn kohti Xeniä samalla, kun Kal-soturit torjuivat aseillaan huoneen pimeiden nurkkien syövereistä syöksyvien mustien piikikkäiden lonkeroiden nopeita iskuja.
”Kenraali, tuollainen valopommi on vallan epämiellyttävä kokemus”, Abzumo tuumasi astellessaan lähemmäs ja lähemmäs. ”Minä luulen, että me aloitimme vähän väärällä jalalla.”
”Väärällä jalalla?” Xen naurahti hermostuneesti perääntyen käytävää kohti. ”Oletko tosissasi?”
”Tule suosiolla”, makuta maanitteli. ”Minä haluan satuttaa sinua, mutta kunnioituksestani Ficusta kohtaan lupaan olla tekemättä niin, jos vain luovutat minulle sen, mitä tulin hakemaan.”
Xenin hansikoimaton käsi nousi vaistomaisesti tarttumaan hänen kaulallaan painovoiman lakeja uhmaavaan riipukseen. Abzumo hymyili viekkaasti.
”Pyydän kauniisti. Nimdan siru. Minulle. Ja pääset vapaaksi. Enkä satuta, hmm, ystäviäsi enempää.”
”Pidätkö minua hulluna?”
”En hulluna vaan tyhmänä. Jos käyttäisit hieman sitä, mikä sinulla on aivojen paikalla, huomaisit, että vaihtoehtoja on kaksi: minä astun sirun saadakseni joko sinun kuolleen taikka sitten elävän ruumiisi yli. Sinä päätät, kumman.”
Xen pudisti päätään ja vastasi uhmakkaasti:
”Sinä olet vain paha, toisin kuin Matoro. Ja Matorokin onnistui aiheuttamaan pahaa jälkeä siruilla. Joten jos minulle on yksi oikea velvollisuus siunattu, se on olla luovuttamatta ainuttakaan niistä sinulle.”
”Lyhytnäköinen hölmö”, Abzumo naurahti ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Kapea moraalitulkintasi ei kiinnosta minua. Olen kaiken yläpuolella – hyvän ja pahan!”
”Ja luulet, että annan sirun jollekin, joka on moraalin yläpuolella?” Xen sanoi ivallisesti. Abzumon suu vääntyi irvistykseen.
”Hyvä on. Kunnioitan valintaasi.”
Varjolonkero läiskäisi väkivaltaisella liikkeellä Hau-kasvoisen Kalin toiselle puolelle huonetta.
”Olen kuullut Kal-metallista paljon hyvää”, Abzumo sanoi kääntyen täyshaarniskaisen Kalin puoleen. ”Ja sinä saat luvan ruokkia mielenkiintoani.”
Makutan rinnassa kylkiluut vääntyivät ulospäin repien tiensä ulos tämän lihasta ja paljastaen mustan kuilun tämän sisuksissa. Sitten verenpunainen, teräväkyntinen, valtava koura syöksähti ulos reiästä, tarttui Kaliin lukiten tämän kädet tämän kehoa vasten ja kiskoi tämän mukanaan kohti pahansuovasti hymyilevää mustaa enkeliä. Xen katsoi jähmettyneenä, kuinka Kal vain imeytyi makutan sisuksiin jälkeäkään jättämättä – ja sen tehdäkseen vääntyi väkivaltaisesti myttyyn mahtuakseen sisään reiästä. Hetken aikaa makutan olkapäässä kupli ja näytti siltä, kuin kirkuvat kasvot olisivat yrittäneet tunkeutua tämän ihosta ulos, mutta sitten se lakkasi. Kylkiluut palasivat luonnolliseen asentoonsa, ja liha kuroutui umpeen.
”Kiitos ruoasta”, Abzumo sanoi ja lipaisi huuliaan.
Sitten jotain odottamatonta tapahtui: makuta alkoi kiemurrella tuskissaan. Tämä oli itsekin siitä silminnähden hämmentynyt.
”Mitä…”
Xen oli kaikessa yllättyneisyydessään unohtanut, että hänen järkevin valintansa tässä kohtaa olisi ollut perääntyä käytävään, jonka oven hän oli valmistellut, sillä nyt hän todisti näkyä, johon ei todellakaan ollut valmistautunut: Makuta Abzumon lihasta alkoi sinkoilla Kal-metallin palasia ympäri huonetta. Suurimman osan romumetallista tämä syöksi ulos rinnassaan olevasta uudelleen avautuneesta reiästä, jonka sisään tämä oli Kal-soturin syönytkin, mutta jonkin verran erinäisiä palasia myös ikään kuin valui läpi makutan jaloista ja käsistä, niin kuin tämän liha olisi nestemäistä.
Sitten Xen kuuli viimeisen Kalin telepaattisen varoituksen jälleen päässään. ”MENE NYT, KUN MAKUTAN AJATUKSET OVAT MUUALLA!”
Xen havahtui siihen, että oli vain seisonut paikoillaan. Hän valmistautui perääntymään samalla, kun Hau-kasvoinen soturi hyökkäsi makutaa kohti. Se löi makutaa miekallaan, ja isku meni perille. Miekka ei ollut tarpeeksi terävä tai isku tarpeeksi vahva, jotta terä olisi lävistänyt makutan siiven, mutta tämä ainakin menetti tasapainonsa ja horjahti kauemmas Kalista.
Abzumo, joka oli lakannut oksentamasta metalliosia sisuksistaan, nauroi pöyristynyttä naurua.
”Hyvä on, Cestainu. Löysin hieman uutta kunnioitusta.”
Viimeinen terässoturi perääntyi muutaman askeleen ja otti taisteluasennon valmiina kohtaamaan makutan vastaiskun. Makuta kuitenkin vain nosti kätensä pystyyn kasvojensa vierelle ja napsautti sormiaan lakonisesti. Sillä samalla sekunnilla Kalin alle lattiaan syttyi jokin, joka näytti purppurasta valosta koostuvalta ympyrältä. Ympyrän sisällä oli jonkinlainen monimutkainen kuvio, mutta käytävän ovensuuhun tilannetta jännittämään jäänyt Xen ei ehtinyt nähdä sitä sen tarkemmin, kun ympyrän sisään jäänyt yllättynyt Kal syttyi välittömästi mustiin liekkeihin, jotka löivät kattoon asti.
Makuta alkoi ottaa jälleen laiskan hitaita askeleita Xeniä kohti. Vain parin askeleen jälkeen Kal oli jo sammunut, ja mustunut raato kaatui lattialle. Xen päätti viimein vetäytyä pakoreitilleen.
”Saan sinut kyllä kiinni”, kuului makutan vastalause, mutta Xen juoksi. Ja kun hänen aistinsa kertoi makutan olevan ovella, hän räjäytti miinat etälaukaisimella. Kaikkien kuuden eri pääelementin elementaalienergia purkautui yhtä aikaa ilmoille ja romahdutti käytävän päädyn Xenin takana.
Hetken kuluttua Xen oli saapunut konttoritiloihin. Sähköt olivat alkaneet pätkiä, ja täältäkin valot olivat enimmäkseen pois päältä, eikä katkaisijan rämpyttäminen vaikuttanut auttavan. Sabotaasia? Oliko makuta, tai kenties joku ylhäällä, tehnyt jotakin virransyötölle?
Xen mietti hartaasti, missä hän olisi parhaassa piilossa. Oliko piiloutumisessa edes mitään järkeä? Hänen täytyi tosissaan miettiä taktiikkaansa, jos hän halusi yrittää selvitä ulos tilanteesta. Kalit eivät olleet kestäneet kauaa makutaa vastaan. Xen valitsi satunnaisen työpisteen ja juoksi sen luokse. Hän vilkaisi käytävään, jonka toisen pään oli hetki sitten romahduttanut, eikä nähnyt ketään. Mutta hän tunsi makutan lähestyvän läsnäolon. Hän kyyristyi pöydän alle ja jäi odottamaan oikeaa hetkeä hyökätä.
Valot välkähtivät viimeisen kerran ja sammuivat sitten kokonaan; pelkästään tietokoneiden merkkivalot loivat pienenpientä himmeää hohtoaan niin, että huoneessa ei ollut aivan säkkipimeää. Xen tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäpiitään pitkin ja havaitsi jonkinlaisen sumuntapaisen leviävän lattialle peittämään koko huoneen. Tämä ei voinut luvata hyvää.
”Kenraali, kenraali”, kuului ääni varjoista. Xen yritti tunnustella makutan sijaintia aistillaan, mutta tämä vaikutti olevan… kaikkialla? Ja ei missään yhtä aikaa. ”Missä oletkaan? Tule leikkimään! Et voi pysytellä piilossa kauaa!”
Xen yritti hillitä ajatuksiaan. Makutat olivat telepaatteja. Voisiko tämä saada vihiä hänen sijainnistaan pelkästään ajatusten voimalla?
”Käy tanssiin, kanssani valssiin”, alkoi laulu kuulua pimeydestä. ”Kohta kuolema kiinni saa.”
Karmiva melodia vain lisäsi Xenin ahdistusta. Ääni kaikui ympäri huonetta, eikä sen lähdettä ollut helppo paikallistaa kuulonkaan avulla. Lattialla vellovaa usvaa kerääntyi hänen jalkoihinsa. Sitten yhtäkkiä viereinen työpiste pirstoutui romuksi väkivaltaisesti räsähtäen.
Tällä kertaa huoneen vastakkaisella puolella oleva työpiste murskaantui. Rauhoitu, Xen, nuori kenraali yritti tolkutella itselleen. Se yrittää vain saada sinut hermostumaan ja tulemaan esiin.
Niin, paitsi jos se sattui osumaan juuri siihen työpisteeseen, jonka suojassa hän juuri nyt kökötti. Kaiken lisäksi hänestä tuntui kuin jokin olisi kosketellut hänen kallonsa sisäpintaa. Yrittikö makuta murtautua hänen mieleensä juuri silläkin hetkellä? Se ei tosin tuntunut kovin väkivaltaiselta, niin kuin hän olisi kuvitellut, vaan lähinnä melko epämiellyttävältä.
”Käy tanssiin, kanssani valssiin, eikä meitä voi koskettaa.”
Jos Xen olisi uskaltanut, hän olisi halunnut nauraa halveksivasti. Hän ei kyllä tanssisi kenenkään muun kuin Matoron kanssa. Muutama rivi Xenin takana jälleen yksi työpiste rusentui.
”Kohta liekkiin leimahtaa, katoaa ilma ympäriltä kahden.”
Matoro oli voittanut tämän hirviön kerran, se ei siis voinut olla mahdotonta. Hänen vain täytyisi keksiä keino. Mitä hän tiesikään makutoista?
”Minä rakastan sinua.”
Ei. Tätä hän ei aikonut sietää.
Xen pomppasi pystyyn piilopaikastaan ja antoi rakentinheittimensä laulaa. Joka liipasimenvedolla yhdeksän pientä ohjusta syöksyi siihen suuntaan, mihin laitteen intuitiojärjestelmä ikinä tulkitsikaan Xenin tähtäävän. Koska makutaa ei näkynyt missään, Xen räiski miniraketteja hieman joka suuntaan.
Pimeydestä kuului naurua ohjusten räjähdellessä pitkin seiniä. ”Vai Kuralumi”, sanoi ääni kaikkialta. ”Todellako, kenraali? Hänkö lupasi sinulle tanssin? Voi, niin sääli…”
Sitten Xen tunsi pahansuovan läsnäolon vahvasti takanaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki makutan vain puolen metrin päässä itsestään. Siinä hetkessä hänen ainoa perääntymisvaihtoehtonsa huonekaluihin törmäämättä oli taaksepäinvoltti, jossa hän onnistui juuri, kun makutan pitkä käsivarsi kurottui häntä kohti. Hän tunsi, kuinka huoneen jokaiselta reunalta sinkoutui piikikkäitä lonkeroita häntä kohti, mutta onnistui väistämään niidenkin sivallukset ja perääntymään edelleen huoneen takaosaa kohti.
”Sinuun upotettu Kanohi Eldan mahti on kyllä kieltämättä hieman kiusallinen”, makuta tuhahti ärtyneenä. Punaiset silmät hehkuivat pimeydessä. ”Voisimme tehdä asialle jotakin.”
Xen oli laskeutunut pöydälle yhdellä reunimmaisista työpisteistä tehtyään tilaa itsensä ja makutan väliin puolen huoneen verran. Ammukset olivat jo lopussa, joten hän heitti raketinheittimensä sivuun ja pudotti ammusrepun selästään. Oli aika testata, miten typerän hanskan hän oli tullut valinneeksi asevarastosta. Hän osoitti nyrkkiin puristetun kämmenensä vastustajaansa kohti ja painoi nappia hansikkaassaan, jolloin sen ranteessa olevasta säiliöstä ampaisi biljardipallon kokoinen möykky kohti makutaa.
”Liian hidas!” makuta karjahti samaan aikaan kuin Xen ampui, ja varjolonkero viilsi ilmaa Xenin lähellä. Xen ei tuntenut mitään, mutta hänen verensä kertoi hänelle hänen kyynärvartensa tekevän ilmalentoa kohti naapurityöpistettä. Hänen verensä myös teki parhaansa antaakseen sille pöydälle, jonka päällä hän juuri seisoi, uuden pinnoitteen. Kipu iski hetkeä myöhemmin, ikään kuin hänen kehonsa olisi tajunnut viiveellä jotain tapahtuneen. Hän vajosi vasemman polvensa varaan yrittäen tukahduttaa tuskanparahduksensa ja tarttui vaistomaisesti kädentynkäänsä.
Sillä välin ammus, jonka hänen juuri menettämänsä raaja hanskoineen oli laukaissut, oli poksahtanut ilmassa ja levittänyt sisältönsä makutan ympärille. Makuta kurtisti kulmiaan epäuskosta.
”Kenraali, mitä ihmettä sinä –”
Tämä ei ehtinyt viimeistellä lausettaan, kun kymmenet pienet, noin jalanmittaiset mekaaniset biomenninkäiset alkoivat kaikki juosta tätä päin. Saavutettuaan tämän ensimmäinen robottimenninkäinen tarttui kiinni tämän kehosta, käänsi pienen katseensa suoraan ylöspäin kohti tämän kasvoja, rääkäisi korviahuumaavasti ja tuhosi lopuksi itsensä aivan tarpeettoman isolla räjähdyksellä.
Xen tunsi kuumuuden toiselle puolelle huonetta asti. Tietokonesali oli muuttunut nopeasti sotatantereeksi, kun makuta oli joutunut silmittömän tykityksen kohteeksi. Tämä yritti tuhota kimppuunsa käyvät pikku tuholaiset, mutta niitä tuli juuri niin eri suunnista ja riittävän usein, että se ei kummemmin auttanut. Kattoi alkoi sulaa räjähdysten kuumuudessa, ja kaikki makutan lähistöllä olevat kalusteet lentelivät ympäri nurkkia.
Räjähdysten lieskat paljastivat Xenille, kuinka paljon verta hänen katkenneesta kädestään oli roiskunut pöydälle ja lattialle. Hän väisti nopeasti päänsä yli seuraavan räjähdyksen voimasta lentävää pöytää ja haki sitten vyöltään ilmastointiteippiä, jolla yritti yhdellä kädellä epätoivoisesti teipata toista kättään pysäyttääkseen vuodon. Onneksi pimeyden valtiaan huomio oli jossain aivan muualla pienten robottien juostessa yksi kerrallaan itsemurhapommittamaan tätä.
Nopeaan teippaukseensa tyydyttyään Xen lähti kaaoksen turvin jälleen juoksuun räjähdysten säestämänä. Hän tiesi, että tässä kohtaa hänen ainoa toivonsa oli vain pelata aikaa, kunnes apujoukot saapuisivat.
”APUJOUKOT EIVÄT SAAVU, XEN!” makuta ärjyi taakse jääneestä huoneesta kuin vastatakseen Xenin ajatuksiin. Xen oli viimein saanut tämän todella suuttumaan. Joko siis hanska oli ollut todella hyvä tai todella, todella huono valinta, näkökulmasta riippuen.
Seuraava etappi oli huone, johon he olivat lukinneet karanteeniin asetetut vahkit. Se oli ehkä koko kerroksen huonoin paikka hänelle paeta, sillä jos Bianca pystyisi jotenkin käynnistämään nukkuvat vahkit, hän olisi entistä pahemmassa pulassa. Muualla ei kuitenkaan ollut yhtä avonaisia huoneita, eikä hän ollut lainkaan varma pystyvänsä välttelemään makutaa ahtaissa tiloissa.
Xen juoksi läpi käytävän katsomatta taakseen. Hänen kädentynkäänsä särki armottomasti, ja takaa yhä kuuluvat räjähdykset saivat korvat soimaan. Viimein päästyään heidän leikkimielisesti vahkityrmäksi ristimänsä holvin ovelle hän uhrasi vielä muutaman kalliin sekunnin sille, että kääräisi lisää teippiä kädentynkänsä ympärille. Sitten hän pyöräytti holvin oven lukituksen auki, mikä oli melko vaikeaa yhdellä kädellä, ja astui sisään. Ovea ei saanut lukkoon sisäpuolelta, joten hän ei voinut edes muuttaa sitä vielä yhdeksi esteeksi makutalle.
Huoneen valot syttyivät ja paljastivat avoimen, pyöreän tilan keskellä holvia. Kattoa kannattelevat metallipalkit kehystivät keskellä olevaa tyhjää tilaa kuin pilarit; ehkäpä huoneen suunnittelija oli ottanut mallia kaupungin suvien klassisesta arkkitehtuurista. Holvi oli ehkä alun perin suunniteltu arvotavaroiden säilyttämiseen, mutta niin kauan kuin Xen vain muisti, se oli ollut tyhjillään, tähän asti. Nyt seinien ja pilarien väliin jäävä tila oli täytetty kokonaan vieri viereen asetetuilla vahkiyksiköillä. Ne vaikuttivat täysin sammutetuilta, mutta epäilys kalvoi Xenin sielua. Heräisivätkö ne hetkenä minä hyvänsä ja alkaisivat puhua kellonaisen äänellä?
Xen asettui pilarimaisten palkkien reunustaman kehän ovea vastakkaiselle puolelle ja valmistautui. Hänen päässään alkoi muodostua viimeinen hyökkäysstrategia.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun ovi aukesi aavemaisesti naristen. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä koko sen ajan, kun makuta asteli varjoista valokeilaan, joka valaisi hyvin koko kehän. Tämä pysähtyi muutaman metrin päähän Xenistä ja arvioi häntä hieman katseellaan. Sitten tämä levitti kätensä kuin kutsuksi astua syleilyyn ja sanoi: ”Pistä pahintasi, Sanansaattaja. Anna minulle kaikkesi.”
Xen sytytti ehjän kätensä ionikynnet. Purppurat salamat alkoivat säkenöidä Abzumon sormissa. Xen ampaisi niin nopeaan syöksyyn kuin vain suinkin pystyi. Makuta osoitti kätensä hänen suuntaansa, ja purppuraiselta sähkövirralta näyttävä räiskyi häntä kohti. Hän kierähti nopeasti pois alta ja jatkoi syöksyään hieman eri kulmasta. Abzumo osoitti toisen kätensä häntä kohti, ja sähkö virtasi sinnekin. Xen kierähti jälleen, ja savupommi iski lattiaa. Näkyvyys heikkeni huomattavasti.
”Savu ei auta sinua, Xen-rakas. Minun ei tarvitse nähdä sinua tuhotakseni sinut.”
Xen iski loputkin savupommit maahan hieman etäämmällä. Sitten hän viritti ionilatauksen ja jätti sen lattialle. Purppurat salamat kiersivät huonetta, ja Xenin täytyi väistää niitä useita kertoja lähes kirjaimellisen salamannopeilla liikkeillä.
Sitten voimakas ilmavirta puhalsi kaiken savun syrjään. Abzumo oli yksinkertaisesti heilauttanut siipiään kertaalleen voimakkaasti.
”On aika lopettaa leikki”, tämä sanoi astellen Xeniä kohti.
”Enpä usko”, vahkityttö vastasi ja laukaisi ionilatauksen, jonka päälle makuta oli juuri astunut. Ionihäkki purkautui laitteesta ja sulki makutan sisäänsä. Tämä rääkäisi yllättyneesti, mutta ei ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Xen oli jo häkin vieressä. Hän puukotti häkin läpi kynsillään useita kertoja; luonteensa vuoksi häkki päästi ionihyökkäykset lävitseen vaivatta. Näytti siltä, että ionikynsien pistot upposivat makutaan hyvin.
”Älä aliarvioi minua, tyttö!” makuta ärjäisi. Sitten tämän keho alkoi paisua joka suuntaan ja vain sekunnin murto-osissa se oli jo täyttänyt koko ionihäkin massallaan. Xen hypähti refleksinomaisesti taaemmas ja juuri ajoissa, kun ionihäkki räjähti väkivaltaisesti kappaleiksi.
Abzumon paisuvasta kehosta kasvoi kaksitoista pitkää, luisevaa hämähäkkimäistä raajaa, samalla kun alkuperäiset jäsenet olivat kaikki kadonneet mustaan massaan. Jokainen jalka iski kiinni johonkin kohtaan holvin kattoa tai seinää niin, että se möhkäle, joka makutasta oli tullut, roikkui ilmassa useiden metrien korkeudessa. Sitten möhkäleestä työntyi ulos paksu, pitkä lonkeromainen uloke, jonka kärkeen alkoi muodostua makutan alkuperäisiä kasvoja jonkin verran muistuttava pää. Käärmemäiseen päähän avautui kahden perinteisillä paikoilla olevan silmän lisäksi useita muita silmiä, ja kun se avasi valtavan kitansa, se paljasti kymmenien terävien hampaiden rivistöt. Seuraavaksi makutan kehosta putkahti ulos kolme paria pitkiä käsivarsia. Jokaisen kämmenen sormet olivat kuin raateluun tarkoitettuja teriä.
Makuta ei edes liikuttanut suutaan, kun demoninen nauru kaikui ympäri huonetta.
”MITÄ MATORO TEKISI NYT, XEN? MIETI TARKKAAN!”
Tämän ääni oli yhtä aikaa todella korkeaa kirkunaa ja todella matala mörinää, ja äänen voimakkuus tuntui kuurouttavan kovalta.
Xen huitoi ainoan kätensä ionikynsillä makutan häntä kohti iskevien kourien suuntaan pitääkseen niitä loitolla, mutta lopulta hän ymmärsi, että siitä ei ollut mitään hyötyä. Hän laittoi nyt kaiken energiansa nopeuteen väistelläkseen kuuden eri käden silpovia iskuja ja haukkaavan kidan syöksyjä.
Koska Xen onnistui väistämään kaikki makutan fyysiset iskut täpärästi, tämä näytti vaihtavan taktiikkaa ja nosti kehonsa Xenin ulottumattomiin lähelle kattoa. Sitten lattia alkoi täyttyä noin Xenin sisäänsä sulkevan kokoisista purppuraisista valoympyröistä. Jokaisen sisällä oli kuusikulmainen tähti, ja ympyröiden reunoja pitkin kulki tekstiä Xenille tuntemattomalla kielellä. Xen ei halunnut jäädä yhdenkään ympyrän sisään. Hän hyppeli sinne tänne välttäen alleen syttyviä ympyröitä kuin ruttoa. Ja hänen pelkonsa lunastettiin, kun yksi kerrallaan ympyröistä suihkusi jotain, mikä näytti nestemäiseltä valolta sekä mustalta savulta pienimuotoisen räjähdyksen saattelemana.
Xenin onnistui välttää jokainen ympyrän aktivoituminen, mutta ongelmat alkoivat, kun hän huomasi, mitä ne olivat jättäneet jälkeensä. Aina siinä kohtaa, missä ympyrä oli aktivoinut, oli lattiassa reikä – aina loppuun saakka. Makutan räjähdykset olivat polttaneet tiensä läpi kymmenestä metristä betonia, terästä ja maa-ainesta paljastaen alla odottavan loputtoman kuilun, jonka yllä koko tukikohta lepäsi. Lattian pinta-ala oli kutistunut kymmenekseen alkuperäisestä, ja tarvittiin kaikki Xenin ketteryys ja huomiokyky, että hän ei vain pudonnut kuolemaansa.
Hän hyppäsi pois viimeisen taikaympyrän alta ja oli tähdännyt laskeutuvansa holvin sisäkehän reunalle teräspalkkien sekaan. Mutta hän ei ollut päässyt perille asti tuntiessaan valtavien leukojen puristuvan kummankin jalkansa ympärille. Tuntui voimakas puristuksen tunne polvien yläpuolelta, ja Xen näki epäterveen määrän vaaleanpunaista verta roiskuvan pitkässä kaaressa pitkin pilarimaisia palkkeja ja tiedottomina seisovien vahkien päälle. Hänen pohjattoman kuilun suunnakseen ottanut ilmalentonsa päättyi siihen, kun lattian rippeistä sinkoutui kahdesta eri suunnasta musta piikki, joista kumpainenkin lävisti hänet, yksi rinnan ja toinen selän puolelta.
Xen tunsi kuuman verensä valuvan piikkejä pitkin. Osa siitä tippui kuiluun – ainakin siihen asti, että kaikki lattiassa olevat aukot peitti sama musta, kova materia, josta piikitkin koostuivat. Hän käänsi katseensa kohti huoneen kattoa. Hirviömäinen otus oli kadonnut, ja kun hän laski katsettaan sen verran, mitä siinä lävistettynä roikkuessaan pystyi, hän näki makutan alkuperäisessä muodossaan kävelevän häntä kohti ja taputtavan hitaasti käsiään. Hän ei kuullut muuta kuin kimeää vinkunaa. Kipu oli viedä häneltä tajun. Sitten makutan läpitunkeva puhe repi tiensä läpi hänen kuuloelimiään vaivaavasta tinnituksesta.
”Hyvin taisteltu, kenraali Xen. Ottaen huomioon, että sinua ei todellakaan ole suunniteltu taisteludroidiksi, olen jopa melko vaikuttunut.”
Mustalla massalla paikatulle lattialle Xenin alla oli alkanut muodostua mittava lammikko. Makuta katseli veren valumista mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Kuinka paljon sinun pitää menettää verta, että kuolet? Kuulemani mukaan se on ainoa riski tässä. Voin tehdä sinulle lähes mitä vain, etkä sinä edes kuole siihen. Täydellinen asiakas!”
Xenin suusta ei lähtenyt muuta kuin ähinää.
”Tiedätkö, kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti ja siveli kämmenellään tämän poskea, ”rakkaus on tunteista vaarallisin. Nimdan sirun vastaanottaminen Kuralumelta on melko varmasti elämäsi huonoin päätös.”
Xenin silmissä sumeni. Hänen tietoisuutensa alkoi himmetä. Makutan sanat iskivät kuin veitsenterät hänen kalloonsa.
”Kenraali, kenraali. Sinulla ei ole vielä lupaa kuolla.”
Xen tunsi, kuinka hänen silmänsä avautuivat väkisin. Makuta tarttui kämmenellään hänen leuastaan ja väänsi hänen katseensa kohtaamaan omansa. Terävät kynnet naarmuttivat hänen kasvojaan. Hän olisi tuntenut enemmänkin inhoa, mutta ymmärrys siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, oli siirtänyt henkeäsalpaavan hädän kaikkien muiden tunteiden päälle. Tapa, jolla häntä tarkoituksenomaisesti silvottiin, oli viimein iskostunut häneen. Hän ei kuitenkaan kyennyt enää rimpuilemaan. Hän olisi epätoivoisesti halunnut ilmentää hätäänsä jotenkin, mutta ainoaksi vaihtoehdosti makutan otteessa jäi huutaa. Eikä huuto ollut hallittu tai kohdennettu kenellekään. Se oli kuollettava, suodattamaton hätä, joka purkautui hänen sisältään, koska se oli ainoa ja viimeinen asia, johon hän enää kykeni.
”Nyt, kun tiedän tästä ihanasta vuosisadan rakkaustarinasta”, Abzumo sanoi ja virnisti häijysti, ”minun on aivan pakko lähettää viesti!”
Taistelu pinnalla muistutti vanhoja päiviä. Niitä, joiden aikana Metrut ja niiden suojelijat olivat kamppailleet olemassaolostaan, kun varjot idästä olivat halunneet ne kouriinsa. Kolmen toan elementtihyökkäykset leiskuivat Onu-Metrua pitkin, kuin sota olisi yhä raivonnut. Toien liikkeistä ajan kulkua ei nähnyt. Jokaisella oli vyön alla lukematon määrä kamppailuja. Nimi ”Mangai” oli siunattu heille syystä. Ja vaikka Ficusta runnottiin nyt ohjusten sijasta häntä ympäröivillä elementeillä, oli hänen myönnettävä, että hänen aikaisempi arvionsa oli ollut väärässä. Mangain rippeet pystyivät sittenkin repimään hänet kappaleiksi.
”Luovuta jo, ääliö!” Mexxi huusi samalla, kun Puhdistajan liha paloi hänen revolverinsa laukauksien jäljiltä. Elementaalienergian luomat luodit korvensivat mustaa massaa karrelle vielä pitkään senkin jälkeen, kun ne olivat läpäisseet sen. Arkkikranat sykkivät kuitenkin ehtymättä Puhdistajan sisällä, kun tämä rynni taas toia kohti.
Nahon silmät hohtivat hänen ottaessaan yhteyden veden alkuvoimaan. Hän kurkotti kohti Ficusta ja alkoi repiä irti tämän kehossa olevaa kosteutta. Ficus kuivui hetkessä luurankomaiseksi rusinaksi veren ja kudosnesteiden jättäessä tämän kehon. Solina täytti taistelukentän, kun loputon virta Ficuksesta kiskottua nestettä pyyhkäisi entisen omistajansa lävitse. Sietämätön olotila ei tietenkään kestänyt pitkään arkkikranan uusiessa tämän tuhoutuneet kudokset, mutta heti uudestaan Nahon käsivarsien pyörivät liikeet kutsuivat vesimolekyylit tämän sisästä. Joka kerta, kun Naho kiskaisi, olivat Mexxin luodit hetken aikaa entistä tehokkaampia.
Kirkkaana loimuava uppopaistettu Ficus ei saanut enää askeltakaan eteenpäin, kun Nurukanin kiviesteet nousivat kuin tyhjästä pysäyttämään hänen etenemisensä. Hän kiinnitti kuitenkin huomionsa siihen, että Nurukanin päivän toinen kamppailu alkoi nyt viimein pikku hiljaa näkyä tämän liikkeissä. Maaesteet, joita tämä hänen eteensä nosti, alkoivat ilmestyä hitaammin ja hitaammin. Lopulta hän löysi mahdollisuutensa. Ilmiliekeissäkin hän onnistui keräämään tarpeeksi liike-energiaa loikatakseen kitukasvuiseksi jääneen esteen ylitse.
Mexxin Hau-suojakenttä torjui kuitenkin Ficuksen hyökkäyksen, ja hänen laukauksensa osuivat tämän selkään ja jalkoihin. Omasta virheestään toivuttuaan Nurukan veti kirjaimellisesti maan Ficuksen alta, ja Naho sulki tämän tämän omasta lihasta revityn nesteen sisään.
”Mexxi, painekattila?” Naho murahti. Mexxi nyökkäsi ja huusi:
”Nurukan, väistä!”
Nurukan hypähti ilmaan ja laskeutuessaan painui syvälle maan sisään. Ficus pääsi ulos kuplasta ja lähti syöksymään naisia kohti kuin höyryjuna. Naho keräsi kaiken liikenevän energiansa ja alkoi syöstä tasaista vesisuihkua tätä kohti. Ficuksen täytyi olla hieman vaikuttunut veden määrästä, koska hän tiesi, miten kuluttavaa elementaalienergian muuttaminen materiaksi oli. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, miten ärsyttävää tsunamin alle jääminen oli.
Ficukselta meni veden seassa pyristellessään täysin ohi, että Mexxi oli hypännyt hänen ylitseen. Naho varmisti, että Ficuksen yli vellonut vesi palasi aina takaisin kiertoon. Paine oli valtava. Mexxi keskittyi luomaan niin kuuman liekin kuin suinkin mahdollista ja vapautti Ficuksen läpi syöksyvää vettä kohti niin kuuman aallon, että se lähestulkoon muutti maan tämän alta plasmaksi. Välittömästi suurin osa vedestä muuttui vesihöyryksi ja kuumeni siitä vielä pidemmälle repien kaiken lihan Ficuksen ympäriltä. Mexxi itse säästyi brutaalilta kasvokuorinnalta naamiovoimansa avulla.
Sisäelimet valuivat savuavan Puhdistajan lähes luihin asti sulaneille reisille. Tämän luuranko oli selkeästi nähtävissä. Naho ja Mexxi juoksivat syrjemmälle ja löivät kämmenensä yhteen onnistumista riemuiten. Hieman heidän takanaan Nurukanin pää putkahti pilkistämään ulos maankuoresta.
”Neidit voivat jättää juhlimisen myöhemmäksi”, hän totesi sylkien multaa suustaan. ”Tuo ei toimi kovin pitkäksi aikaa.”
Ja niin tosiaan Puhdistajan keho regeneroitui jälleen ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Ficuksen mitta alkoi olla täynnä. Tämä avasi suunsa heti, kun uusi sellainen oli valmistunut, ja huokaisi:
”Kai te ymmärrätte tekevänne turhaa työtä?”
Kolme toaa katsoivat jälleen ehjäksi uusiutunutta vastustajaansa turhautuneina.
”Kauanko voimme jatkaa tätä?” Naho parahti järkyttyneenä siitä, että hänen Mexxin kanssa suunnittelemansa pomminvarma, kenties sotarikokseksikin laskettava tekniikka ei ollut täydellisesti tuhonnut vihollista. Hän kutsui jo maaperän kosteutta puolelleen, mutta hänenkin liikkeissään alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Lihabarrikadi Ficuksen takana oli säilynyt koko taistelun ajan täysin ehjänä. Mangain yhteyshyökkäys ei ollut saanut aikaan sen enempää kuin Killjoyn pommituskaan.
”Ficus näkee tulevaan. Hän vain pelaa aikaa”, Nurukan huusi Nahon veden kohinan ylitse. Mexxiltä Nurukanin selitys jäi kuulematta. Tämä oli laukaissut lippaallisen luoteja hitaasti lähestyvän Puhdistajan päähän tuloksetta.
Nahon uusi kupla oli sitonut Ficuksen jälleen paikalleen, mutta tällä kertaa se onnistui vain vaivoin pysäyttämään tämän kulun. Virtaava vesi esti tätä kyllä astumasta eteenpäin, mutta edes Mexxin avustuksella he eivät enää saaneet tätä enää perääntymään. Oli mahdotonta sanoa johtuiko se pitkittyneen taistelun aiheuttamasta väsymyksestä vaiko siitä, että Ficus oli lopen kyllästynyt murjotuksi tulemiseen ja vain päättänyt puskea vastaan kovempaa.
Nurukanilla oli kuitenkin ässä hihassaan. Ajatus, jota hän ei ollut verestänyt vuosikymmeniin, mutta jonka mahdollisuus oli vellonut hänen muistoissaan siitä lähtien, kun hän oli saanut ne takaisin. Hän oli alkanut ajatella sen mahdollisuutta välittömästi Nahon ja Mexxin Ko-Metrun puolella tavattuaan. Viimeinen valttikortti epätoivoiseen tilanteeseen.
”Muistatteko mitä teimme kanohikäärmettä vastaan? Ehkä on sen aika taas?”
”Nyt? Täällä?” Naho muisti. ”Emme ole nähneet häntä vuosiin.”
”Nyt jos koskaan on hänen aikansa astua estradille”, Nurukan sanoi jämäkästi.
Ficusta pidättelivät sillä aikaa lähinnä Mexxin luodit, eikä häntäkään tarvinnut paljoa suostutella. Kaikki oli laitettava peliin. Nahon pöyristynyt katse kulki hänen veljestään hänen siskoonsa ja takaisin. Kaksi kolmesta oli vakuuttunut siitä, että heidän vanha ystävänsä olisi oikea ratkaisu. Kaksi kolmesta. Hänen tarvitsisi ainoastaan antautua heidän tahdolleen.
Kupla, jossa Ficus räpiköi, alkoi kuplia, kun Mexxi lämmitti sen kiehuvan kuumaksi ja täydessä harmoniassa siskonsa kanssa leijutti porisevan pallon kohti taivasta. Nurukan nosti kätensä pystyyn, ja taistelun pirstoma maa totteli. Maa-ainesta virtasi kuplaan tonnikaupalla juuri, kun tuskasta huutava Puhdistaja oli ponkaisemassa kuplasta irti. Maa puristi tämän takaisin kuplan sisään ja sekoittui kahden muun elementin joukkoon. Mexxi puristi silloin kätensä nyrkkiin ja puski kaiken irti saamansa lämmön kuplaan. Maa-aineskin suli lopulta sen sisään sulautuen Ficuksen massaan. Vesipallo oli sulanut yhtenäiseksi laavamamöhkäleeksi, jonka seassa Puhdistajan tietoisuudet nyt velloivat. Hetki oli täydellinen. Naho läimäisi kätensä voimalla yhteen ja elementtipallo räjähti korviahuumaavasti.
Haju oli hirvittävä. Laavassa ja omassa kudosnesteessään keitetty kasa vetelää mössöä yritti nousta seisomaan, vaikka sen luut olivat käytännössä sulaneet kasaan. Vanha kuollut aines valui pois uuden tilalta. Mutta ei riittävän nopeasti. Ficus tiesi oikein hyvin, mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hän tiesi, että hän ei ollut tarpeeksi nopea estääkseen sitä. Välittömästi, kun hänen aivonsa olivat regeneroituneet, hän tunsi sen, mitä tapahtui. Kun jokin muinainen laskeutui hengellään Onu-Metrun sydämeen.
”Tulkaa luoksemme, Akamain ja Wairuhan veljet ja siskot. Siunatkaa meitä läsnäolollanne!” toat huusivat yhteen ääneen. Kaikki kolme iskivät nyrkkinsä yhteen niin, että kipinä lensi. Toa-voima virtasi heidän välillään ja heidän lävitseen. Valoa alkoi purkautua ensin kunkin heistä silmistä, sitten myös suusta. Kolmikko peittyi kokonaan taivaalliseen valoon, joka olisi häikäissyt Ficuksen, jos tällä vain olisi ollut silmät, joilla sokaistua.
Toat olivat yhtä taistelukentällä. He olivat yhtä ajassa, paikassa ja mielessä. Empatia, tieto ja taito virtasivat heidän lävitseen. He näkivät, mitä muut näkivät; aistivat, mitä muut aistivat; tunsivat, mitä muut tunsivat. Syvän huolen, mutta myös määrätietoisen taistelutahdon. Jokainen toa oli alkuvoimansa majakka maailman pimeyden merellä. Ja nyt heidän valonsa oli suurimmillaan.
He olivat yhtä. He kaivoivat yhdessä läpi sedimenttien, sukelsivat läpi merihaudan, astuivat läpi vulkaanisen pätsin.
Kolme toaa oli yhtynyt niin mielessä kuin ruumiissa. Ei ollut Toa Nurukania, Toa Mexxiä tai Toa Nahoa. Oli vain Amajika – Totuuden henki, tulen, maan ja veden valtias.
Ficuksen edessä kohosi kuusimetrinen hahmo, jonka kuulas panssari kiilteli vuoroin mustan, punaisen ja sinisen väreissä. Tätä tuijotti tuomitsevalla katseellaan jylhä olento täysin tuntemattoman kanohi-naamion lävitse. Jykevä kalpa tämän toisessa kädessä osoitti tuomitsevasti kohti Puhdistajaa ja kimaltava kilpi tämän toisessa uhkui Kanohi Haun suojaavaa voimaa.
”Turmion aika on tullut päätökseen!” jylhä ääni julisti. Ficus tunnisti sekä Nurukanin, Mexxin että Nahon äänen jumalallisesta pauhusta, mutta ääni oli enemmän kuin vain kolmen toan kuoro. Sanojen tahto oli toien, mutta lausuja joku heitä suurempi. Tomua olkapäiltään karisteleva Puhdistaja irvisti. Tämän aivoissa tulevia kuiskutteleva nainenkin oli hiljentynyt. Edellisestä kerrasta oli tosiaan kulunut hetki. Sitten sodan ei kaita ollut siunannut kaupunkia läsnäolollaan.
Hän oli päässyt ponnistamaan itsensä pois mutakylvystä ja katsoi nyt hampaat irvessä, kuinka alkuvoimat saapuivat hänen vastustajiensa avuksi. Hän ei voinut kuin huokaista syvään. Kaikkinäkevän katsekin oli naulittu majesteettiseen joskin hänen näkökulmastaan yhtä lailla pelottavaan näkyyn.
”Tämä päivä…” Ficus manasi, puristi kätensä nyrkkiin ja lähti empimättä tarpomaan eteenpäin. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katsomaan, mihin hänen vihollisensa kykeni. Toain mielet olivat kuitenkin yhtenä entistä tehokkaampia. Ficuksen rynnäkköön vastattiin salaman nopeudella.
Maata, tulta ja vettä pyöri kiertoradoillaan kaitan ympärillä. Kolmen toan yhdistetty naamio leiskui aamuaurinkojakin kirkkaampana. Mutageysireitä nousi maasta ja puski kiehuvaa massaa vasten Ficuksen lihaa. Paine lennätti tämän korkealle, mutta painovoima palautti tämän nopeasti takaisin kohti maata.
Tämän nielaisi alastulon päätteeksi sellainen tulimyrsky, ettei moista ollut nähty Metru Nuilla sitten Kanohikäärmeen. Kolmen toan raivo virtasi polttoaineen tavoin liekkimereen sitä ruokkien. Ficuksen eteneminen oli pysäytetty, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, eikä Amajikan ollut tarvinnut vielä liikauttaa lihastakaan – tämän tahtoon taipuneet elementit tekivät työn tämän puolesta. Bahragin sitominen paikalleen oli kuitenkin vasta suunnitelman ensimmäinen vaihe.
Kimaltavan haarniskan peittämä soturi säkenöi vihreää, punaista ja sinistä valoa, kun sen moniääniset taivaalliset sanat kirosivat Ficuksen alkuvoimain pyörteeseen. Kuin olennon äänessä olisi kuulunut itse maan jyrinä, tulen polte ja meren raivo. Kuin Mata Nui itse olisi saapunut kiroamaan Puhdistajan.
Ficus oli tajunnut jo aikaa sitten, mitä Amajika yritti. Turmiolliseksi sulaneesta maastosta oli päästävä pois nopeasti. Yhdestätoista sielusta ainoastaan yksi – se joka ennen oli majaillut Rúciorossa – osasi spekuloida, kuinka arkkikranojen loputtomasti pumppaavalle massalle kävisi, jos se altistettaisiin…
Kaikki yksitoista ajatusketjua katkesivat, kun tervamaiseksi kuumaksi keitoksi muuttunut maa nielaisi molemmat Puhdistajan jaloista. Kranat sen kun uusivat, mutta ongelmaksi ei muodostunut enää se vauhti, jolla orgaaninen ruumis suli, vaan se aines, joksi totuuden hengen elementaaliaines oli muuttumassa.
”Tämä kirottu Metru olkoon viimeinen hautasi”, taivaallinen soturi julisti. Amajika oli viimein kohottanut miekkansa. Hyökkäys, jonka se manasi Puhdistajaa kohti, vaati jokaisen osaa ottavan sielun täyden keskittymisen. Maa, tuli ja vesi tapasivat hopeisessa säteessä, jota oli alkanut virrata tämän terästä.
Säde kerääntyi Ficuksen ympärille nousevissa kaksoisauringoissa kimallellen. Ensimmäiset sen muodostamat kristallit muodostuivat hitaasti mutta kerääntyivät nopeasti toistensa ympärille. Puhdistajan riuhtominen rikkoi niitä, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kun yhdistyneet elementit pääsivät vauhtiin, ei niitä enää voinut pysäyttää. Mangain kiistaton paikka Metru Nuin suojelijoina oli kirjoitettu itse elementteihin. Kolmenkin voima, yhdistettynä Kaita-hengen ikiaikaiseen viisauteen, riitti luomaan protodermislukon, jollaisesta nuoremmat toat saivat ainoastaan unelmoida.
Hyökkäyksen vaikutus oli silminnähtävä. Puhdistajan raivon huutojen tukahtuessa kristallien alle, oli muutos alkanut myös barrikadissa Mustan Käden tornin sisäänkäynnillä. Amajika oli taivuttanut Ficuksen materian niin perusteellisesti tahtoonsa, että se huijasi jopa arkkikranoja. Kaikki Ficuksesta juontava liha seurasi esimerkkiä. Mustan Käden tukikohtaa tukkiva seinä oli alkanut kristallisoitua Puhdistajan mukana.
”Killjoy, tilaisuutesi on nyt”, Amajika jylisi niin, että koko Metru vavahteli tämän sanojen voimasta.
Satojen metrien päässä taistelusta pienen kivisen törmän päällä, maa värähteli. Sen sisältä purkautuivat ensin skorpionihännät ja niiden perässä neljän valtavan kone-eläimen ruumiit. Metrun reunalta matkan tehneet kralhit tottelivat kyseenalaistamatta heistä suurimman käskyjä. Ne osoittivat häntänsä kohti taivasta ja, kuin tarkkaan koordinoitu tykistö, laukaisivat energiasäteet, jotka kaaressa aloittivat matkansa kohti Ficuksen barrikadia.
Amajikan ja tämän kristallilukon vangin ylitse ampaisi ohjuksen tavoin ensin punamusta ja sen perässä hopeinen vilahdus. Haarniskansa lukinnut Killjoy ja tämän perässä seuraava feterra kisasivat kralhien tykistötulen kanssa siitä, kuka pääsisi perille ensin. Mutta kuten Killjoy oli suunnitellutkin, ja Miksu sen laskenut, he saapuivat kohteeseensa täsmälleen samalla hetkellä.
Neljän energia-ammuksen, yhden Kal-haarniskaisen elävän ohjuksen ja Avhrak Feterran täydellisesti ajoitetun plasmalaukauksen saattelemana kristallisoituva musta liha pirstoutui viimein. Amajika antoi otteensa elementeistä herpaantua. Mittaamattomat määrät energiaa vaativa hyökkäys tuli päätökseensä, kun tämä näki Killjoyn ja tämän vanavedessä seuraavan feterran katoavan tukikohdan sisuksiin. He olivat viimein onnistuneet. Mikäli Xen vain oli yhä hengissä…
Amajikan jokaista osanottajaa kouraisi sydänalasta, kun ensimmäinen vinkki vahkin kohtalosta ilmaantui. Vain muutamaa hetkeä sen jälkeen, kun Killjoy ja tämän mekanisoitu apu olivat sukeltaneet tukikohdan syvyyksiin, nousi noista samoista syvyyksistä vastineeksi jokin tapaamaan totuuden henkeä, joka jo kaukaa aisti lähestyvän vastavoiman.
Kristallisoituneen lihabarrikadin jäänteiden ylitse ulos ulkoilmaan astui tumma, siivekäs hahmo, joka varasti välittömästi Amajikan koko huomion kukistetulta Puhdistajalta. Tulija ei edes yrittänyt piilottaa synkkää auraansa, joka täytti tukahduttavasti koko lähiympäristön kuin polttoaineenkatku konehuoneen. Amajikan näkökulmasta oli kuin valtava verenpunainen liekki olisi loimunnut makutan ympärillä.
Pimeyden valtiaan suupielet kääntyivät alaspäin, kun tämä loi säälivän katseen lähes kokonaan kristallisoituneeseen protodermikseen peittyneeseen vihasta korisevaan Puhdistajaan.
”Olen pahoillani”, Makuta Abzumo kuiskasi äänellä, joka kuitenkin saavutti kaitan hiljaisuudestaan huolimatta, ”mutta en voi antaa teidän jatkaa ystäväni satuttamista.” ”Luovu taistosta suosiolla, makuta. Aika loppuu. Ethän halua Hovimestarin huomaavan syntejäsi”, Kaita pauhasi kolmen toan yhteisellä suulla.
”Houkka!” makuta mylväisi ja osoitti syyttävän sormensa kohti henkiolentoa eleellä, jota olisi melkein voinut kuvailla lyönniksi. ”Olen jo saanut, mitä tulin hakemaan. Ja sinä olet poistumiseni edessä pelkkä hidaste.”
Kuoleman löyhkän lailla näkymätön, synkkä energia pursusi makutan kädestä ja tarttui kaikkeen, mihin koski. Se kietoutui Toa Kaitan ympärille ja alkoi tukahduttaa tätä. Järkälemäinen ritari pudotti aseensa ja tarttui päähänsä: oli kuin sadat veitset olisivat alkaneet pistellä sen kalloa ja tuhannet äänet kirkua sen päässä taukoamatta. Aistit pettivät, ja tuntui kuin jokin olisi repinyt sitä väkivaltaisesti palasiksi kolmeen eri suuntaan. Kipu yltyi yltymistään – ja sitten kaikki pimeni hetkeksi.
Nurukan avasi silmänsä. Edessään hän näki pelkkää taivasta. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän tunsi makaavansa maassa, joten hän nousi vaivalloisesti istumaan ja näki Onu-Metrun synkät tasangot. Aivan, hän oli ollut Onu-Metrussa, pinnalla. Ei Arkistoissa. Miksi ihmeessä? Hän käänsi hieman päätään ja näki vahkien raatoja ympäri tannerta. Kaukaisuudessa näkyi kralhi-lauman siluetti. Pää kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Synkkä, pitkä hahmo levitti valtavat siipensä ja syöksyi ilmaan. Abzumo.
Abzumo! Nurukan, Naho ja Mexxi olivat olleet yhtä, muodostaneet totuuden hengen, mutta makuta oli jotenkin hajottanut heidän kaitansa. Missä muut olivat? Missä oli Ficus?
Nurukan nousi seisomaan. Hänen jalkansa olivat hieman huterat, mutta hän pysyi pystyssä. Sitten hän kääntyi suuntaan, jossa oletti Ficuksen olevan. Ja teki sen juuri ajoissa todistaakseen hirvittävää tragediaa.
Naho avasi silmänsä. Hän haistoi palaneen käryä. Hän nousi istuma-asentoon ja näki muutaman metrin päässä makaavan Nurukanin kömpimässä myös pystyyn. Aivan kuin hänen aivonsa olisivat vääntyneet jotenkin väärään asentoon, kaikki tuntui ja näytti väärältä. Hetken he olivat olleet yhtä, osa jotain suurempaa, jotain taivaallista, jotain hyvin uutta mutta toisaalta muinaista. Ja nyt yhtenäisyyden tunne oli poissa. Tilalla oli turhautuneisuus ja ahdistus.
Ahdistus? Miksi? Ja hänen mielensä oli kankea, kuin routaa olisi kertynyt sen pintaan, ja hänen tunteitaan jäyti nälkä, kuin hän ei olisi päässyt kokemaan inhimillisyyttä vuosikausiin.
Makuta oli tehnyt jotain. Jotain kamalaa. Missä Ficus oli? Naho pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Ei ollut aikaa hukattavaksi, tai he olisivat pian kaikki kuolleita. Sitten Nurukan rääkäisi järkyttyneenä vetäen Nahon silmät välittömästi itseensä. Kun Naho siirsi nopeasti katseensa Nurukanin tuijottamaan suuntaan, paniikki iski häneenkin.
Mexxi avasi silmänsä. Hän ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta jokin oli osunut häneen, ja nyt hän makasi maassa. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja koko hänen kehonsa oli vallannut lämmin tunne, kuin kuumaa nestettä valuisi pitkin hänen vartaloaan. Sitten iski silmitön kipu. Hänen kasvonsa eivät silmiä lukuun ottamatta liikkuneet, joten hän ei voinut edes irvistää. Hän kuuli Nurukanin raivoisan karjaisun ja Nahon järkyttyneen kirkumisen. Valoja välähteli. Metallin kolinaa. Lihaa lyötiin jollain kovalla. Silpoutumisen ääntä.
Nahon kasvot hänen edessään. Silmät täynnä kyyneleitä. Häntä sattui niin paljon, että hän ei oikeastaan välittänyt. Kunpa kipu vain loppuisi.
Mexxin tietoisuus himmeni vauhdilla. Verta oli kaikkialla. Sitä pulppusi ulos toan selästä sellaisella vauhdilla, että se välittömästi kasteli Nahon, joka oli rientänyt tämän rinnalle kääntämään tätä kyljelleen. Aukko oli valtava. Yksi osuma Ficuksen nyrkistä oli pirstonut kaiken panssarin Mexxin selästä ja jättänyt aukon siihen, missä hänen selkärankansa oli sijainnut. Sen tilalla oli nyt pelkkiä valkoisia luunsirpaleita keskellä veristä onkaloa. Miten se oli edes tapahtunut? Makuta oli saapunut, ja kaikki oli vain pimentynyt. Ficus oli vapautunut niin nopeasti, ettei kukaan heistä ollut ehtinyt reagoimaan.
Sivummalla Nurukan antoi Ficukselle ennennäkemätöntä löylytystä. Tämä oli joutunut hillittömän raivon valtaan, eikä Ficus ehtinyt tehdä mitään väistääkseen tämän alkukantaisella raivolla jakamia iskuja. Veripisaroita lenteli ympäri joutomaata jokaisesta Nurukanin lyönnistä, mutta ei Ficuksen verta. Roiskeiden lähde oli Ficuksen valuva oikea nyrkki, joka oli yhä Mexxin sisusten peittämä.
Nahon kädet tärisivät mutta onnistuivat pyörittämään hataran värähtelevän kuplan Mexxin ympärille. Veri teki kuitenkin vedestä sameaa. Nahon vispaavilla sormilla oli täysi työ yrittää pitää violettia virtaa ystävänsä sisällä.
”Nurukan…” hän pihisi. Järkytyksen ja ankaran keskittymisen raoista puserretut sanat hädin tuskin tavoittivat maan toaa, joka oli murjonut Puhdistajan palasia pitkin taistelutannerta. Metrien päässä itseään jälleen kasaava Ficus huohotti syvään. Nurukanin raivohulluuden vallassa tehdystä hyökkäyksestä viis, hän oli sentään välttynyt täydelliseen protodermislukkoon vangitsemiselta.
Nurukan käänsi katseensa vihollisen irvistyksestä Nahoon, joka polvillaan yritti nyt estää Mexxin yläruumista romahtamasta sisäisen tukirangan puutteesta. Lisää vettä virtasi Onu-Metrun halkeamista toan kuplaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Verta oli liikaa. Mexxin jokainen suuri valtimo pumppasi sitä ulos hänen kehostaan, ja Naho sai vain osan siitä takaisin siskonsa verenkiertoon. He tarvitsivat apua ja nopeasti.
Apua, jota oli Ficuksen odotusten mukaisesti jo muutamia minuutteja sitten ilmestynyt Onu-Metrun eteläiseen horisonttiin, ja nyt apujoukkojen ehdittyä lähelle toatkin ne jo huomasivat. Kellot tikittivät. Aika ei ollut enää hyökkääjien puolella.
Ne olivat alkaneet vain harmaina pisteinä aamuista kellertävää taivasta vasten. Niiden vauhti oli kuitenkin suuri, ja niiden siluetit olivat paljastaneet niiden todellisen luonteen nopeasti.
Niitä oli kaksitoista ja ne lensivät juuri sen verran alhaalla, että niiden muotoilusta alkoi saada selvää. Valkeanharmaiden ilma-alusten siivet uhkuivat menneiden vuosikymmenien sotilaallista mahtia, ja niiden massiiviset rungot myötäilivät modernia kometrulaista muotoilua.
Se oli ensimmäinen kerta sitten sodan, kun Metru Nui esitteli sotilasmahtiaan. Muodostelmassa kohti Onu-Metrua lipuvat sotalaivat olivat kooltaan Mustan Käden vanhojen lippulaivojen veroisia. Muodostelman kärjessä lipuvan punakultaisilla viivoilla koristellun laivan massiiviset tykit oli jo suunnattu kohti tunkeilijoita. Valkoisen kuningattaren varoittavat sanat kajahtelivat hyökkääjien ajatuksissa. Oli ollut vain ajan kysymys, että Metru Nuin turaga reagoisi heidän läsnäoloonsa.
Lippulaivan kannella kädet selkänsä taakse ristinyt kultakasvoinen toa mittaili alhaalla siintävän taistelun jälkiä katseellaan. Aluetta halkovan kraatterin täytyi olla jäänne siitä räjähdyksestä, joka Ko-Metrun lennonjohdon oli havahduttanut. Asiat olivat edenneet sen jälkeen nopeasti. Dumen käsky oli selvä. Tästä hetkestä eteenpäin Metru Nui vastaisi eteläisen maailman tunkeilijoiden röyhkeyteen voimakeinoin.
”Yksi kilometri tulitusetäisyydelle”, Lhikanin tarkkailuasemaa lähimpänä istuva le-matoran kuulutti kovaan ääneen. Lhikan nyökkäsi. Tutkat olivat havainneet Onu-Metrun yläpuolella vellovan vihollisaluksen jo kaukaa, joskin siihen nähden heillä olisi pitänyt olla siihen jo näköyhteys. Sen puuttumisesta huolimatta Metru Nuin laivasto järjestäytyi Lhikanin takana hyökkäysmuodostelmaan.
Nahon katse herpaantui Mexxistä ainoastaan hetkeksi. Nurukan näpytteli korvanappiaan kuumeisesti laivaston radiolinjaa etsien.
”Tämä on Mustan Käden kenraali Nurukan. Tarvitsemme evakuointiapua. Toistan, meillä on haavoittuneita. Me tarvitsemme apua.”
Laivaston kommunikaatiopäälliköltä ei kestänyt kauaa kaapata Nurukanin viesti, ja tämän sanat kajahtelivat pian lippulaivan komentokeskuksessa. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen linja Nurukanin korvassa aukesi ja Lhikanin sanat tavoittivat sekä hänet että Nahon.
”Tässä on amiraali Lhikan MNS Kikanalolta. Meillä on vaikeuksia paikantaa vihollisalusta. Onko teillä näköyhteyttä?”
Nurukan vilkaisi hämmentyneenä kohti Nahoa, joka oli kuitenkin naulinnut katseensa takaisin siskoonsa.
”Ei ole, Lhikan. Meillä on näköyhteys ainoastaan Puhdistajaan ja Makuta Abzumoon. Toistan pyynnön. Meillä on haavoittunut! Mexxi vuotaa kuiviin!”
Kikanalon komentokeskuksessa vaihdettiin huolestuneita katseita. Ruorin ja kommunikaatio-osaston matoranien katseet olivat naulittuina Lhikaniin, jonka pään sisässä alkoi tahtojen kamppailua välittömästi, kun Mexxin nimi mainittiin. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä ulospäin. Metru Nuin suojelija yllätti lopulta itsensäkin sillä, kuinka kylmäksi hänen ajatuksensa olivat jäähtyneet.
Naho ja tämän vierelle kumartunut Nurukan jakoivat huolestuneen vilkaisun. Laivaston radiosta ei enää vastattu.
”He lähettävät apua, lähettäväthän?” Naho parkaisi. Nurukan ei tiennyt, kuinka vastata.
Vain hetkeä aikaisemmin uusiutuneilla raajoillaan haparoiva Ficus loi katseensa ilmassa Onu-Metrun yllä leijuvaan makutaan, jonka pään yläpuolella leijuivat kolme säihkyvää Nimdan sirua. Perääntymishetkestä oli sovittu etukäteen; Lhikanin luotsaaman laivaston saapuminen ei ollut tullut heille yllätyksenä. Biancan sanat mukailivat Ficuksen ajatuksia. Perääntyminen tesseraktille oli aloitettava nyt, jos he tahtoisivat pois saaren ilmatilasta, ennen kuin Metru Nuin suojeluskaarti saavuttaisi tulitusetäisyyden.
”Nuo eivät ole Mustan Käden raidetykkejä”, Ficus mutisi horisonttia vilkuillessaan. Hänen askeleensa olivat alkaneet löytää vauhtia. ”Olemmeko varmoja, että he eivät ole valmiita avaamaan tulta?”
”EMME OLE”, Bianca myönsi. ”MUTTA HEILLÄ ON VAIKEUKSIA KOHDENTAA TYKISTÖÄÄN. TESSERAKTIN HÄIVEJÄRJESTELMÄT TOIMIVAT ODOTETUSTI.”
Kikanalon kannella tuskailtiin Valkoisenkin tunnistaman ongelman parissa. Asejärjestelmät olivat näyttäneet vihreää jo kymmeniä sekunteja, mutta ilman kohdetietokoneen laskelmia he eivät voineet ampua laukaustakaan. Pohjoisessa siintävät Ga-Metrun kaupunginosat olisivat saaneet osansa jokaisesta kohteen ohi kiitävästä raidetykin laukauksesta.
Sen sijaan ilmassa leijuvaan makutaan heillä oli varsin mainio näkymä.
”Kohdistakaa kaikki aseet kohti langennutta enkeliä”, Lhikan julisti. ”Ammumme terroristin suoraan alas taivaalta!”’
Silloin tuntematon häiveobjekti kuitenkin avasi tulen heitä päin. Jonkinlainen ammus osui suoraan Kikanaloon vapauttaen sisältään valtavan määrän punaista nestettä, joka peitti aluksen keulan ja roiskui myös muutaman lähimmän aluksen päälle. Sinne, mihin ainetta oli levinnyt, alkoi pikkuhiljaa nousta savua metallisen pinnan alkaessa syöpyä. Aluksen etukamerat, jotka myös olivat saaneet osansa roiskeista, alkoivat näyttää näytöillä hieman häiriöitä mutta jatkoivat silti toimintaansa. Samaan aikaan fysiikan lakeja rikkovasta reiästä avaruudessa syöksyi kaarrellen ulos kymmeniä pieniä lentäviä objekteja, jotka rupesivat kiihdyttämään laivaston suuntaan.
”Lähikuvaa”, Lhikan määräsi. Näytöille pamahti kuva ohitse lentävistä, suunnilleen gukon kokoisista otuksista, jotka olivat muodoiltaan kuin sysimustia teräväkulmaisia lintuja mutta joiden kasvojen tilalla oli pelkkä terävähampainen ammottava kita.
”Herra amiraali”, eräs le-matoran huomautti hätääntyneenä, ”ne rupesivat järsimään aluksen runkoa!”
”Ne myös peittivät näköyhteyden makutaan”, ilmoitti toinen. ”Niitä on aika paljon!”
Jälkimmäinen huomioista oli Lhikanille turha. Komentosillan tarkkailuaseman ikkunan oli peittänyt kuhiseva kasa vihollissiivekkäitä. Ne yrittivät nokkia tietään sisälle, mutta niiden lyönnit kilpistyivät panssarilasiin. Ne kuitenkin jatkoivat. Ja jatkoivat. Jatkoivat, kunnes niiden kallot alkoivat pettää. Nyt Lhikanin edessä kuhisevien lintujen lisäksi hänen ikkunansa täyttyivät mustasta verestä.
”Aktivoikaa komentosillan visuaalisen sektorin puhdistusjärjestelmät!” Lhikan käskytti.
”Herra amiraali, tarkoitatteko tuulilasinpyyhkimiä?” linnuista tiedottanut le-matoran ihmetteli ääneen.
”Kuulitte, mitä sanoin!” Lhikan ärjähti. Le-matoran käänsi kiireenvilkkaa kytkimestä, ja kaksi tonnien painoista rautaista lastaa lähti liikkeelle ikkunoiden sivuilta. Kuului korviahuumaava rusahdus, kun kymmeniä lintuja murskaantui niiden väliin ja raahautui sitten mustan verivanan jälkeensä jättäen pois Kikanalon pinnalta.
Kirkuvan kaaoksen levitessä laivaston päälle Ficus kiinnitti huomion lihabarrikadin jäänteiden yli luikertelevaan kasviin. Zairyh raahasi mukanaan jonkinlaista lemmikinkantohäkkiä, jonka sisältä kuului epämääräistä kolinaa ja näkyi himmeää sinistä hohdetta. Perääntymisen aika oli nyt. Ficus tarttui kaatuneen feterran ruhoon ja välitti signaalin ylös. Tesserakti syöksähti ällistyttävällä nopeudella maahan Ficuksen ja Zairyhin kohdalla, peitti nämä näkyvistä ja palasi ilmaan jättäen jälkeensä pelkkää tyhjää siinä kohdassa, missä nämä olivat hetki sitten olleet.
Ylhäällä Lhikanin kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Suurin osa linnuista oli joko pyyhitty tai ammuttu pois, mutta vihollisaluksen lakattua tulittamasta siihen tähtääminen oli muuttunut taas mahdottomaksi. Keskustelu Lhikanin ympärillä oli kiivasta. Käsky siirtyä asejärjestelmien manuaaliohjaukseen oli jo nousemassa Lhikanin huulille. Heidän oli tavalla tai toisella vastattava vihollisaluksen tuleen. Maan yläpuolella leijaileva makuta oli laskeutunut uhkien prioriteettilistassa kakkoseksi.
Lhikanin huulille nousseen käskyn keskeytti kuitenkin radion rasahdus, kun laivaston radiolinjalle ilmestyi vielä yksi ääni, joka ei ollut peräisin yhdeltäkään hajonneen kaitan jäseneltä.
”Pojat taitaa kaivata pikkuisen apua”, ääni kajahteli laivojen komentokeskuksien lisäksi Nurukanin ja Nahon korvissa. Ensimmäistä kertaa koko päivän aikana Nurukanista tuntui, että heitä kuristavaan synkkyyteen oli ilmestynyt rako.
”Amiraali. Onu-Metrun ilmatilaan on saapunut uusi lentävä kohde. Xialaisvalmisteinen, lähestyy idästä”, kommunikaatiomatoran huudahti. Lhikanin katse kääntyi kohti tutkaa, johon oli ilmestynyt nopeasti liikkuva punainen piste. Kikanalon automaattiset asejärjestelmät eivät kuitenkaan lukittautuneet siihen. Alus liikkui jossain pilvien korkeudella heidän yläpuolellaan.
”Tunnistaudu”, Lhikan vaati silminnähden ärtyneenä uudesta muuttujasta.
”Komentaja Cody Mustasta Kädestä. Vihollisalus on verhottu hyvin, mutta sain ylhäältä käsin vilkaistua sitä hyvällä silmälläni. Voin maalata kohteen teille.”
Onu-Metrun pinnalla Nurukan oli kääntänyt katseensa suoraan ylöspäin. Tutun pommikoneen ujellus oli täyttänyt ilman. Hopeinen vilahdus pilvien raosta vahvisti vahkin sanat. Cody oli palannut kreivin aikaan.
MNS Kikanaloa lähimpänä molemmilla puolilla seuraavat kaksi sotalaivaa odottivat käskyjä malttamattomana. Lopulta molemmista uskallettiin lähettää pyyntö Lhikanin alukselle. Yllättävän liittolaisen tarjous toivottiin otettavaksi vastaan.
”Tuli vapaa, komentaja”, Lhikan lopulta myöntyi. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin he kaikki näkivät sen. BHS Betty oli laskeutunut pilvistä syöksyyn. Hirvittävän jyrkässä kulmassa kohti maata kiitävä pommikone aiheutti kohahduksia laivaston ohjaksissa toimivien matoralaisten keskuudessa. Nurukania ei edes jännittänyt. Hän muisti nähneensä Codyn tekevän saman liikkeen kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Betty pudotti lastinsa viimeisellä mahdollisella hetkellä ja suoristi nokkansa vain hetkeä ennen kuin ujeltavat palopommit osuivat kohteeseensa. Nurukan suojasi Nahoa ja Mexxiä maasuojalla, kun matalalta heidän ylitseen kiitävä Cody piiskasi taisteluissa irronnutta maata heidän päälleen.
Kuului viisi korviahuumaavaa räjähdystä, yksi valtava korahdus ja groteskia litinää. Kikanalo saattueineen oli jo niin lähellä kohdetta, että valo oli lähestulkoon sokaiseva. Lhikan joutui nostamaan käden naamiolleen silmiään siristellen. Räjähdyksen laannuttua jäivät jäljelle ainoastaan liekit ja se asia, mitä ne peittivät.
Aiemmasta tesseraktin nesteammuksesta vielä hieman häiriöiset etukamerat zoomasivat kohti liekehtivää objektia. Tilannetta oli hyvin vaikea kuvailla, mutta näytti siltä kuin heidän edessään olisi leijunut liekeistä muodostuva vinhasti pyörivä kuutio, jonka pinnan läpi sen sisästä työntyi esiin toinen, pienempi kuutio. Tämä sisempi kuutio sitten suureni ulomman kuution pienentyessä, ja nämä pyörähtivät niin, että ennen ulompi kuutio sujahti ennen sisemmän, nyt suurentuneen kuution sisään. Tätä jatkui: kuutiot vaihtoivat paikkaa vuorotellen koskaan pysähtymättä ja iäti pyörien.
”No… nyt se ainakin, öh, näkyy”, kommunikaatiomatoran sanoi hermostuneesti.
”Kaikki yksiköt, tulta”, Lhikan murahti.
Kaikkien kahdentoista aluksen raidetykit aloittivat armottoman laulunsa kohti liekehtivää merkillistä kappaletta. Suurin osa ammuksista näytti kosketusta kohteen kanssa tehdessään vain katoavan, ikään kuin ne lakkaisivat olemasta, mutta osa jätti jälkeensä savuavan räjähdyksen. Jäljelle jääneet demoniset lennokit jättivät kaiken aiemman toimintansa ja ryhtyivät syöksymään ammusten eteen. Ennen pitkää ne loppuivat kesken, eikä mikään seissyt enää kohteen ja tykityksen tiellä – kunnes patteriston ammukset loppuivat.
”Ladatkaa”, Lhikan määräsi.
”Herra amiraali, ylikuumenemisen välttämiseksi joudumme odottamaan noin kaksikymmentä sekuntia ennen seuraavaa keskitystä”, tulenjohtajamatoran ilmoitti.
Laukausten hiljettyä Nurukan sulki viimein yhteyden Kikanaloon ymmärrettyään, että paljon kaipaamiinsa sota-aikoihin takaisin matkustanut Lhikan ei ollut aikeissakaan vastata heidän avunpyyntöihinsä. Sen sijaan tauko raidetykkien laulussa antoi mahdollisuuden pommikoneen pilotille lähestyä heitä kierroksensa päätteeksi.
Cody onnistui kääntämään Bettyn lastausalueen toia kohti taitavasti puolivälissä laskeutumistaan. Bettyn jalakset koskettivat maata samalla hetkellä, kun valtava tärähdys maaperässä alkoi horjuttaa sitä ja kaikkea muutakin Onu-Metrun pinnalla.
Sitten Mustan Käden tukikohdan suunnassa välähti, ja valtava jyly peitti kaiken. Kaikki katseet Kikanalon komentosillalla siirtyivät välittömästi paikalle osoittavan kameran näyttämään kuvaan.
”Mitä saatanaa!” Lhikan ärjäisi.
Hetki sitten
Makuta Abzumo leijui ilmassa kymmeniä metrejä Onu-Metrun yläpuolella. Hän oli levittänyt kätensä sivuilleen, ja kaikki kolme Nimdan sirua leijailivat itsekseen kiertäen ympyrää hänen päänsä ympärillä. Hänen siipensä hädin tuskin löivät, vaikka hänellä ei selvästikään ollut mitään vaikeuksia pysyä ilmassa.
Makuta sulki hitaan nautiskelevasti silmänsä ja löysi, mielensä syövereissä, itsensä seisomassa valtavan, synkän katedraalin sisuksissa. Salin korkeus oli niin suuri, että kattoa ei näkynyt vaan sitä kannattelevat pilarit häipyivät pimeyteen. Siinä kohtaa salia, missä perinteisesti olisi kenties ollut alttari, oli kymmenien metrien korkuinen luista kasattu häkki. Ja häkin sisällä oli jotakin yhtä valtavaa.
Musta massa muodosti jylhän, jumalaisen hahmon, jonka kasvojen kohdalla hehkui punaisena suuren tasasivuisen kolmion ääriviivat. Ja kolmion keskeltä tuijotti yksi ainoa punainen silmä.
”Pidätkö näkemästäsi?” makuta ilkkui, eikä suinkaan viitannut sanoillaan mielimaiseman sisältöön. ”Syvä Nauru paheksuu valintojasi”, loinen vastasi. Tämän massiivisesta varresta huolimatta tämän ääni kaikui huoneessa vain hieman vaisusti. Makuta alkoi nauraa kolkkoa naurua, jonka kaiku sen sijaan jäi pomppimaan villisti pitkin salin seiniä.
”Kerro Naurulle, että tulen lopulta ottamaan hänenkin sirunsa.”
Makutan takaa asteli kristallinen nainen, jonka nähtyään Matoro Mustalumi olisi kavahtanut kauhusta. Tämän vartalonmuodot olivat nimittäin vinksallaan kuin kubistisessa taideteoksessa, ja tämän suu oli vääntynyt ikuiseen groteskiin irvistykseen.
𝅘𝅥𝅯Kuinka julkeaa~𝅘𝅥𝅯 se kikatti. 𝅘𝅥𝅯Mahtaa Punaista Miestä harmittaa~𝅘𝅥𝅯
Makuta viittoi sirua vaikenemaan, jolloin tämän suu kirjaimellisesti muurautui umpeen kristallista, josta tämän koko keho koostui. Silmistä paistoi närkästys.
”Se, mikä on julkeaa”, makuta julisti osoittaen sanansa jälleen loiselleen, ”on kuinka se pieni sielunvihollinen on onnistunut levittämään kasvaintaan niin laajalle, että käytännöllisesti katsoen jokaisella merkityksellisellä olennolla on kaltaisesi syöpäläinen.”
Loinen ei vastannut mitään, sen punainen silmä vain tuijotti herkeämättä sen isäntää. Delta olisi kenties kikattanut, jos sillä olisi ollut vielä suu. Makuta osoitti syyttävällä sormellaan loista kohti ja lausui:
”En aio antaa minkään seisoa tielläni. Avde lähettäköön vaikka nukkensa perääni, mutta kohtalo on sama, yhtä kaikki. Kenties kaipaatte pientä osoitusta mahdistani.”
Niine sanoineen Makuta Abzumo avasi jälleen silmänsä Onu-Metrun taivaalla.
”Mustan Käden aika on viimein päättynyt”, hän julisti äänellä, joka kaikui varmasti Arkistojen syvyyksiin asti. ”On aika lukea hautakirjoitus.”
Hänen ympärillään leijailevat Nimdan sirut alkoivat hehkua sinertävää valoaan. Sama sininen hehku paistoi nyt myös Abzumon silmistä, kun hän lausui:
Muutoksen tuulet.
Sanansaattajan uhka
e͕̮̞̼̰̻̦̦̦k̭̹͔̮͚̟͔̹ș̟͚̖͈y̝̯̲͔y̮͓̺ ̺̭̦̬̘̥p͖̺̠̘̲̟̫͕i̼̥̖̖̺̣̹m̺̞͔ẹ̩͚͙y̝̦̱t̳̩͚e̤̦͎̼e̙̯̜̯̥̺ṋ͎̣͎̩̗̤̤̞.
Abzumo vilkaisi nopeasti oikeaa kämmentään, jonka sisäpintaa Arkkienkelin taistelussa Epsilonin polttama arpi yhä koristi. Myös arven läpi näytti tihkuvan sinertävää valoa, ikään kuin käsi olisi repeämässä arven kohdalta ja purskauttamassa hohtavan sisältönsä ulos. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin.
Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. Aika on jo kypsä meille.
Kuoleman soittaessa viimeisen hitaan on elämän aika poistua Tuonelan kitaan.
Jumalan voimaa. Mielen voimaa.
Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.
Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista. Ja niin oli oikein.
Tuhannet suuttuneet sielut kyynelsateen maahan sataa.
Aamukasteen lailla kärsimysten haudat peittoaa.
Kuvittele mielikuvitus vapautettuna vankilastaan!
Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.
Ath ko relthe Nimda.
Luuletko sinä, että tämä nälkä loppuu syömällä?
Sinä olisit hyvä jumala.
Ei väliä. He ovat lihaa.
Liha ruokkii pyörää. Pyörä pyörii. Jauhaa sitä lisää.
Kuin huulille kuivunut kuiskaus, jonka ikävä ei kelvannut…
𝅘𝅥𝅯Kolmella ohjaat kohtalon~𝅘𝅥𝅯
Rauhaan vaaditaan uusi jumala.
Abzumon suu vääntyi kirjaimellisesti tämän kasvoja leveämpään kuvottavaan virnistykseen, ja silmät kapenivat viiruiksi. Hän heitti nopealla hartialiikkeellä molemmat kätensä osoittamaan tukikohdan suuntaan, ja Nimdan sirujen hohde saavutti kliimaksinsa. Maa alkoi täristä, koko Onu-Metru tunsi sen. Ja sitten…
𝅘𝅥𝅯Boom~𝅘𝅥𝅯
Katastrofaalinen jysähdys. Kallio tukikohdan maanpäälliset jäänteet peittävän kupolin ympärillä murtui sadoiksi tuhansiksi ellei miljooniksi murusiksi. Kaikki tukirakenteet yksinkertaisesti pettivät, ja maanalainen torni raastoi kaiken sitä pintaan kiinnittäneen rakenteen sekä koko maanpäällisen massan mukanaan pohjattoman onkalon syvyyksiin valtavien sinisten liekkien saattelemana. Tumma sinisensekainen savu peitti taivaan hetkeksi lieskojen lyödessä naapurimetrun pilvenpiirtäjien korkeudelle. Ja yhtä nopeasti liekit myös katosivat jättäen jäljelle pelkän suunnattomana ammottavan reiän maankuoressa.
”Tanssii tyttö, liekeissä tanssii”, totesi Kaaoksen Arkkitehti. Sanat kaikuivat kuuroille korville – metelin alta ei voinut kukaan kuulla mitään.
Maailman romahtaessa Abzumon suupielet nytkähtivät hieman alaspäin, aivan kuin jokin olisi tahrannut tämän voittoa. Ilmassa leijuneet sirut laskeutuivat tämän kämmenelle. Makuta loi vielä viimeisen, hieman tyytymättömän katseen Deltaan, ennen kuin sujautti aarteensa talteen.
Noin viisi minuuttia aikaisemmin
Kristallisoituneesta lihasta koostunut seinä ei yksinään riittänyt purkamaan täyttä vauhtia sitä päin lentäneen Killjoyn liike-energiaa. Sen teki Mustan Käden sulanutta reaktoria suojaavan rautasinetin lattia, joka raastoi mennessään loputkin tämän Kal-haarniskan taistelun haalistamasta maalipinnasta. Killjoy kuitenkin sai itsensä pystyyn nopeammin kuin sellaisen tällin jälkeen olisi kuulunut. Suriseva metallinen olento leijaili hänen vierellään arvioiden hänen kuntoaan. Käsky kävi kuitenkin välittömästi. He suuntaisivat syvyyksiin. Lieskat purskahtivat jälleen Killjoyn rakettimoottoreista ja tämä ampaisi kolhuistaan välittämättä lävitse Nurukanin kaivamista tunneleista.
Matkaa tukikohtaa sisällään pitävälle onkalolle ei ollut paljoa, mutta siitä oli aikaa, kun Killjoy oli viimeksi nähnyt sen kaikessa jylhyydessään. Pienen kaupungin kokoinen lieriönmuotoinen onkalo oli kolmen maan toan, satojen matoranien ja lukemattomien koneiden vuosia kestäneen työn aikaansaannosta. Sen keskellä kohoava metallinen pilvenpiirtäjä kohahdutti korkeudellaan, vaikka sen maanpäällinen puolikas olikin jo kauan sitten romuttunut. Kymmenien metrien paksuiset metalliset palkit pitivät rakennelmaa onkalon seinien tiukassa otteessa. Killjoy olisi jäänyt ihastelemaan kotoisaa näkyä, jos kiire ei olisi ollut hänen elämänsä polttavin.
Miksun havaintolaitteet kävivät kuumempana kuin koskaan. Krana-asiasta kuuluva kuumeinen tikitys kaikui jopa Killjoyn haarniskan lävitse. Se ei kuitenkaan saanut Xenin olemassaolosta normaalisti leiskuvasta energiasta otetta, ennen kuin heidät keskeytettiin. Killjoy havaitsi alhaalta saapuvan liikkeen ensimmäiseksi. Syvyyksistä aivan tukikohdan pohjalta nousi jotain suurta. Killjoy ei ollut koskaan kohdannut sitä täsmälleen sen näköisenä, mutta hänen ei silti tarvinnut arvuutella kauaa, mikä siipiään iskevä kammotus häntä oikein lähestyi.
Nui-Kralhin arkkikrana jätti lyöntejä välistä. Hän tiesi välittömästi, mitä se tarkoitti. Hän ei voinut olla myöhässä. Ei kaiken tämän jälkeen.
Makuta Abzumo pysäytti lentonsa Killjoyn korkeudelle ja arvioi katseellaan ensin läpi hänet ja sitten hänen vieressään leijuvan feterran. Tämän tuijotettua feterraa hetken tämän silmät kapenivat viiruiksi. Sitten katse siirtyi takaisin kenraaliin, mutta se ei ottanut kontaktia Killjoyn silmiin vaan tämän oikean käden ranteeseen. Miksusta alkoi kuulua huolestunutta voihkintaa.
”Iltaa, kenraali”, makuta sanoi, katse yhä osoitettuna Miksuun. ”Pitkästä aikaa. Valitettavasti sinulla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Arvioisin sinulle…”
Makuta näytti puolisen sekuntia mietteliäältä, ennen kuin jatkoi.
”… noin neljä ja puoli minuuttia. Nyt, suonette anteeksi.”
Sen sanottuaan hirvitys sinkoutui jälleen vauhtiin ja katosi Nurukanin kaivamiin tunneleihin ja kohti uloskäyntiä.
Oli kiire. Eikä ainoastaan makutan uhkauksen vuoksi.
”Miksu. Lukitse kohteeksi kanohi Eldan signaali. Niitä ei pitäisi olla kuin –”
”Apua…”
”Miksu?”
”Apua… sitä…”
”MIKSU!”
”Kanohi Eldaa… on kaikkialla. Herra Killjoy… sitä on ihan kaikkialla…”
Hän ei ollut koskaan lentänyt niin nopeasti. Punaisena hohtavat signaalit Killjoyn kypärän sisäpinnalla viestivät hänelle tukikohdan pohjakerroksessa tapahtuneesta hirmuteosta. Xenin kanohilla kyllästettyä verta oli kerroksen seinillä, lattiassa, katossa…
Hän lensi tukikohdan kammion pohjalle vauhdilla, jota hän ei olisi normaalisti uskaltanut ylläpitää edes taivaankantta halkoessaan. Hänen katseensa oli sumentunut niin pahasti, että hän ei edes huomannut feterran plasmalaukausta, joka heikensi tornin rakenteita hänen edestään, kun hän oli hakannut koko elopainoaan sitä vasten ainakin neljä kertaa. Kun tukikohdan ajan ja plasman haurastama ulkoseinä viimein mureni hänen tieltään, aukesi hänen eteensä se Mustan Käden vahkien varastotila, josta hän oli vain viikkoja aikaisemmin ampaissut ulos kohti Nascostoa. Nyt sitä kuitenkin peitti veri. Xenin veri. Se kaikkialle levinnyt nestemäisen kanohin katku, jota Miksu oli Killjoylle välittänyt.
Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja kääntyä takaisin. Hän ei ollut valmis näkemään oman tyttärensä ruumista. Hätä ja pelko piiskasivat häneen kuitenkin vauhtia. Hengityksen salpaava epätoivon tunne ei ollut sellaisena vieraillut hänen rinnassaan vuosikymmeniin. Se muistutti häntä edellisestä kerrasta, kun hän oli lentänyt Metru Nuille tyttärensä vuoksi. Silloin hän oli löytänyt räjähtäneen tukikohdan ja virheellisen raportin selviytyneiden puutteesta. Hän pelkäsi tällä kertaa olevansa oikeasti myöhässä.
Mutta Killjoyn pahimpien pelkojen sijasta vahkien tyrmien edessä kuitenkin seisoi joku, joka oli käyttänyt mahdollisuutensa välittömästi makutan poistuttua. Joku, jonka Killjoy oli tavannut ainoastaan kerran aikaisemmin ja silloinkin vain vilaukselta. Hän kuitenkin tiesi Tarkastajan tarinoiden perusteella täsmälleen, kuka hopeinen hahmo oli. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä – tai ketä – hahmo piteli käsivarsillaan.
Xenillä ei ollut enää jalkoja. Ne oli revitty, eikä lainkaan siististi, irti hänen torsostaan. Käsiä oli enää yksi, ja se roikkui velttona kohti lattiaa. Toisen käden tynkä oli sidottu teipillä. Valo vahkin lommoutuneilla kasvoilla oli jo sammunut, eikä elonmerkkejä ollut. Kaikki veri oli vuotanut tytöstä jo ulos, ja jäljelle oli jätetty vain runneltu torso.
”VIELÄ ON AIKAA, NUI-KRALHI. KUULASSA KIERTÄÄ SIELUN RIPPEITÄ. JOS VAIN KIIREHDIT…”
”Lheko…” Killjoy sai sanotuksi. Hopeisen soturin kasvoissa oli yhä häivähdys kultaista. Tämän haarniska oli Kaliksi poikkeuksellisesti miltei kokonainen. Ei takojiensa toimesta tosin, vaan koska toa oli täydentänyt sitä itse, selvästi miltei millä tahansa metallisella, mitä tämä oli saanut käsiinsä.
”ME”, Lheko myönsi ja ojensi Xenin runnellun ruumiin Killjoyn syliin. Se retkahti ääntäkään päästämättä Killjoyn kouriin, jotka puristuivat sen ympärille tiukasti. Hän ei tahtonut mitään enempää kuin luottaa Kalin sanaan. Lhekon huomio näytti kuitenkin pitävän paikkansa. Xenin kuula kajasti hänen reikiä täynnä olevasta torsostaan himmeänä, mutta kajasti kuitenkin. Samassa tahdissa kuulan kanssa kajasti myös kevyesti sykkivä kasvi, joka versosi Xenin veltosta sormesta.
Majakan ja Kralhin keskustelu uhkasi kuitenkin jäädä lyhyeksi. Jotakin tapahtui ylämaailmassa. Tukikohdan rakenteet olivat alkaneet natista. Killjoy kiinnitti huomiota ketjuun, joka oli kiinnitetty roikkumaan Xenin lanteille. Siinä oli ainoastaan yksi hely, eikä se ollut Nimda. Eikä Killjoy epäillyt hetkeäkään, etteikö Abzumo käyttäisi anastamaasa Mustan Käden upottamiseen.
”Meidän täytyy poistua välittömästi”, Killjoy sanoi, mutta Lheko ei näyttänyt siltä, että olisi ollut lähdössä mihinkään.
”SINUN TÄYTYY POISTUA, NUI-KRALHI. MEITÄ ODOTTAA SILVOTUN ÄIDIN SYLEILY. MUSTAN KÄDEN PÄÄTTYESSÄ MATKAAMME VIIMEIN HÄNEN LUOKSEEN.”
Tukikohdan vavahtelu paheni sellaisella vauhdilla, että Lhekon hohtava hahmo tärisi Killjoyn silmissä. Miksun ulahtelu viesti kuitenkin siitä, että jotain muutakin oli tekeillä. Sinisenä hohtavia silmäpareja oli syttynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Lhekon ”me” oli läsnä täydessä vahvuudessaan.
Hetkessä olisi ollut jonkinlaista hiljaista kunniaa, ellei jokin tukikohdan rakenteissa olisi juuri sillä hetkellä pettänyt. Killjoyn diagnostiikkatiedot viestivät valtavista vaurioista kaikkialla heidän yläpuolellaan. Sinisissä liekeissä kytevä Musta Käsi oli viimein tullut tiensä päähän. Killjoyn rinnalla leijuva Avhrak Feterra tuijotti valon Kalia intensiivisesti – kuin se olisi kohdannut kauan sitten kadonneen sisaruksensa.
”ME TAPAAMME HÄNEN HAUDASSAAN”, Lheko nyökkäsi. Killjoy ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta vanhan valotun sanat olivat niin selvät ja itsevarmat, että hänen oli luotettava niin tapahtuvan.
Särö, joka oli ilmestynyt kattoon Killjoyn yläpuolelle, laajeni sellaista vauhtia, että kerroksen 11 kalusto oli alkanut valua hänen ja Lhekon väliin. Pimeydestä katsovien Kalien tuijotus ei kuitenkaan herpaantunut. Rakettimoottorinsa käynnistänyt Killjoy näki omien liekkiensä valossa viimein, mitä oli tapahtunut tyrmään suljetuille vahkeille. Hopeiset seisoivat niiden pirstottujen ruhojen päällä. Loputkin Svarlen hylkäämistä olivat saapuneet tapaamaan kenraalia, joka viimeistä kertaa oli saapunut siunaamaan heitä läsnäolollaan.
Killjoy nyökkäsi. Lheko nyökkäsi. Kenraalin, tämän runnellun tyttären ja tämän vanavedessä leijailevan peltipurkin matka ylös alkoi juuri, kun kerroksen katto romahti heidän niskaansa.
Hetki sitten
Mexxin saaminen Bettyyn sisälle ilman kolhuja oli osoittautunut vaikeaksi. Nurukan oli joutunut repimään muutaman penkin aluksen matkustajatilasta, jotta toa ja tätä elämän syrjässä kiinni pitävä Naho saatiin turvallisesti sisään. Aluksen ohjaamossa Cody käänsi katseensa Nurukaniin, jonka askel haparoi syvyyksistä kantautuvasta tärinästä. Maa oli alkanut halkeilla Bettyn alla. Koko tukikohtaa ympäröivä kammio oli luhistumassa kasaan.
”Missä Xen?” Cody kysyi. Nurukanin vastaukseksi antama murheellinen katse ja vilkaisu kohti makutan aiheuttamaa tuhoa saivat Codyn sydänkuulan kohisemaan. Killjoystakaan ei ollut kuulunut mitään minuutteihin.
Raidetykkien pauke heidän yläpuolellaan jatkui. Vaikka suurin osa laukauksista vain katosi jonnekin tesseraktin vellovan massan sisään, oli Metru Nuin laivaston armoton tulitus alkanut taivuttaa sen heidän kolmeen ulottuvuuteensa näkyvää pintaa. Betty oli puun ja kuoren välissä. Luhistuva maa heidän allaan ja yläpuolella raivoava taistelu eivät jättäneet Codylle vaihtoehtoja. Heidän täytyi lähteä. Vaikka sen tekeminen ilman Xeniä riipaisi häntä sietämättömän paljon.
Bettyn apumoottorit jyrähtivät käyntiin juuri, kun valtava laatta Onu-Metrun pintaa luhistui sen alta. Siniset liekit puskivat tietään ulos sieltä, missä Mustan Käden tukikohta oli vielä hetki sitten sijainnut. Bettyn moottorit kääntyivät ja puskivat aluksen kohti taivasta raidetykkien laukauksien yhä jylistessa. Kikanalon kannella Lhikan vilkaisi poistuvaa alusta vain sivusilmällään. Hänen huomionsa oli varastanut sininen hohde, joka söi Metrua heidän alapuolellaan.
Bettyn avonaisen luukun äärellä Nurukan puristi kiinni katon metallisesta palkista, joka oli ainoa asia, joka esti häntä valumasta ulos koneesta. Kilometrin mittainen railo maassa oli alkanut luhistua sisäänpäin. Kaikki irtonainen oli valunut Mustan Käden onkalon pohjalle ja kasaantunut yhteen pisteeseen luhistuneen tornin kohdalle. Lyhyeksi hetkeksi tärinä lakkasi. Tesseraktia rankaisevan laivaston tulituskin oli tauonnut. Siniset liekit Onu-Metrun sisällä näyttivät hetken kuin ne olisivat tukahtumaisillaan, kunnes niiden valo yhtäkkiä muuttuikin kirkkaamaksi kuin koskaan. Sitten räjähti.
Nurukan joutui suojaamaan silmänsä vapaalla kädellään, kun Nimdan polttaman tukikohdan rippeet laajenivat räjähdysmäisesti. Loputkin tukikohtaa peittäneestä maasta sinkoutui tonnien painoisina lohkareina korkealle ilmaan. Betty vavahteli holtittomasti syntyneen paineaallon voimasta. Kolme Lhikanin laivoista joutui tekemään äkkikäännöksen kivisadetta väistääkseen.
Nurukanin sydän pamppaili. Xen ei voinut olla siellä. Ei vain voinut. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet, tämä ei voinut olla se, kuinka kaikki päättyi.
Silloin hän näki, mitä taivaalle sinkoutui lohkareiden seassa. Jotakin kiilsi metallinhohtoisena niiden keskellä. Sen vanavedessä taivaalle ilmestyi liekkien keskeltä jotain punamustaa ja virtaviivaista. Siniset liekit kannoillaan ne olivat irtautuneet pätsistä viimeisellä mahdollisella hetkellä.
”Minä näen heidät!” Nurukan huudahti jylyn ylitse. Cody puristi koneensa ohjaussauvoja niin tiukkaan kuin oli suinkin mahdollista. Hän teki parhaansa vakauttaakseen Bettyn ottamaan kenraalin vastaan. Nurukan siristi silmiään ja huokaisi jo helpotuksesta nähdessään, että Killjoylla oli joku tiukasti otteessaan.
Hän joutui kuitenkin nielemään kaikki sanansa, kun Killjoyn jalat osuivat Bettyn lastausalueen lattiaan ja hän näki kunnolla, mitä Killjoyn käsivarsilla lepäsi. Nahonkin henki salpautui, kun Killjoy marssi tämän vierelle ja laski Xenin jäänteet Mexxin kuplan vierelle. He jakoivat katseen ja vilkaisivat toistensa murrettuja läheisiä mutta keskittyivät nopeasti takaisin oleelliseen. Nurukanin kädet tottelivat vielä sen verran, että tämä sai kiskottua pommikoneen takaluukun kiinni yhdessä feterran kanssa, joka oli lentänyt sisään vain hetkeä Killjoyn jälkeen.
Kenelläkään ei ollut aikaa katsoa ulos. Kuoleman partaalle pirstottujen ystävien yläpuolelle kumartuneet käänsivät selkänsä sille, mitä ulkona tapahtui. Katastrofin jyly jäi taakse. Musta Käsi oli tullut päätökseensä. Palanut Nimdan sinisissä liekeissä ja jauhautunut tomuksi. Mutta kenties kaikkein eniten muutoksesta kertoi se, että vaikka vuosisadan seissyt tukikohta saikin lopulta luhistua tuleen ja tappuraan, ei Bettyn sisällä ollut ainuttakaan sielua, joka olisi jäänyt suremaan sen perään. Ei silloin, kun heille kaikkein tärkeimmät makasivat heidän edessään viimeisiä hengenvetojaan vartoessaan.
Vain yksi katse sääli näkemäänsä. Katse, joka viimeisenä Metru Nuin suojelijoista kaipasi takaisin sodan korventaviin liekkeihin. Lhikanin kasvot synkistyivät, kun siniset lieskat viimein himmenivät. Tulituskäsky kävi, ja laivasto jatkoi tesseraktin tulittamista.
”Me tarvitsemme apua”, Naho kuiskasi tykistön jylyn miltei peittäessä hänen sanansa alleen. Hiki valui pitkin hänen sinistä Hunaansa, kun hän parhaansa mukaan yritti korjailla siskonsa ympärille luotua suojaa. Romahduspisteen rajamailla nuokkuva veden toa oli jo antanut Amajikalle suurimman osan voimastaan, ja hänen epätoivoinen yrityksensä estää Mexxiä vuotamasta kuiviin puski häntä äärirajoille. Hän yritti epätoivoisesti olla vilkuilematta Xeniin päin. Sen tekeminen ei olisi ainakaan helpottanut hänen oloaan.
”Olen antanut Codylle sijainnin”, Nurukan huokaisi ja puristi Xenin ainoan käden omiinsa. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin kasviin, joka versosi vahkin sormesta. Se sykki samaan tahtiin tämän kuolonkorahduksia päästelevän kuulan kanssa. Killjoy tuijotti sitä myös, ja toisin kuin Nurukanilla, hänellä oli yksi arvaus sen alkuperästä.
”Hänen pitäisi olla kuollut.”
Nurukan nosti katseensa Killjoyhin, jonka kypärä oli kuitenkin naulittuna tämän tyttäreen.
”Et saa luovuttaa nyt”, Killjoy jatkoi osoittaen sanansa nyt suoraan Xenille. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Nurukan kuuli säröjä Nui-Kralhin äänessä.
”Vauhtia”, Nurukan mutisi. Cody kuuli sen vaivoin, mutta häntä ei olisi tarvinnut käskeä. Bettyn kurssi oli jo asetettu kohti Ko-Metrua. Xenin ruumis tärähti ilmakuopan vuoksi. Tämän sammuneet silmät tuijottivat Mexxin selässä ammottavaa reikää mutta eivät reagoineet siihen mitenkään.
Kikanalon komentosillalla Lhikan katsoi happamana, kuinka tulitusta yhä osakseen ottava tesserakti kääntyi itsensä sisään sellaisella vauhdilla, että se alkoi työntyä sysäyksittäin kohti rannikkoa kuin absurdi leijuva meduusa. Laivaston asejärjestelmät pysyivät sen perässä vielä, mutta vaivoin. Tähtäämisestä vastaava po-matoran oli vakuuttanut, että vihollisaluksen pinnassa oli viimein alettu havaita murtumisen merkkejä. Seuraavien laukausten ryöppy ei kuitenkaan ehtinyt valmistelua pidemmälle, kun seuraavat kolme sykähdystä objektin kiihdyttämisen lisäksi häivyttivät sen pois heille näkyvästä todellisuudesta. Lhikanin kultainen nyrkki pamautti särön Kikanalon kannen ikkunalasiin. Turhautuneen karjaisun päätteeksi toa potkaisi oman jalkateränsä kolhuille komentosillan metalliseen kaiteeseen. Vaikka laivaston skannerit näkivät vihollisen tutkassaan vielä ohikiitävän hetken, oli sen perään turha enää ampua. He katsoivat voimattomina, kuinka piste tutkassa katosi kohti etelää. Kikanalon kannella kukaan ei yrittänyt estää, kun raivosta kihisevä amiraali kaatoi komentokeskusen kalusteita kulkiessaan pettyneen miehistönsä lävitse kohti laivan hiljaisempaa takaosaa.
Ko-Metrussa aamu oli oli ollut merkillinen. Ensin etelästä kantautunut räjähdys oli pirstonut suuren osan Onu-Metrun rajalla sijaitsevien rakennuksien ikkunoista. Vain vähän aikaa sen jälkeen maa Tiedon Tornien takana oli auennut ja kaksitoista virtaviivaista sotalaivaa noussut syntyneen aukon uumenista. Nyt heidän taivastaan halkoi xialainen pommikone, joka oli matkalla kohti sitä samaista aukkoa.
Cody ehti vilkaisemaan Tiedon Torneja vain vilaukselta kiitäessään niistä ohi. Angoncen aiheuttaman tuhon korjaaminen ei ollut vielä edes alkanut. Metrun matoraneilla oli ollut kiire valmistella jotain aivan muuta. Isku, joka oli oli osunut pelottavan lähelle heidän salaista telakkaansa, näytti jatkuvasti vain tarkoituksellisemmalta.
”Komentaja Cody XMS Bettyltä. Saavumme hetken päästä hangaariin yksi. Tarvitsemme lääkintähenkilökuntaa välittömästi.”
”Laskeutumislupa myönnetty, komentaja Cody. Mavrah ilmoitti jo tulostanne. Lääkintähenkilökunta odottaa teitä lastausalueella”, kuuluttajan ääni vastasi radiosta.
Killjoy vilkaisi sivusilmällään koneen ikkunasta, kun maa heidän allaan oli alkanut väistyä. Hänellä oli ainoastaan arvauksia siitä, mihin he olivat saapuneet. Cody ja Nurukan kuitenkin tuntuivat tietävän täsmälleen, mitä olivat tekemässä.
Uutuuttaan kiiltelevä metallinen telakka ahmaisi heidät sisäänsä, kun Cody käänsi laskeutumista varten Bettyn moottorit osoittamaan suoraan alaspäin. He tömähtivät maahan hieman kovemmalla vauhdilla kuin Cody oli ehkä tarkoittanut. Nurukan kiskaisi aluksen takaluukun auki, ja paareja kantavia lääkintätunnuksin varustautuneita matoraneja ryntäsi välittömästi alukseen sisään arvioimaan tilannetta.
Hangaarin laidalta Bettyn laskeutumista seurannut huolesta tärisevä reppuselkäinen Mavrah sai toverillisen taputuksen olkapäälleen, kun tämän vierellä seisoskeleva hunakasvoinen ta-matoran yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan. He jäivät katsomaan murheellisena, kun juuri laskeutuneesta koneesta kiidätettiin ulos kahta hahmoa. Molempien näistä rinnalla riensivät näiden pelastajat. Nahon askel hoiperteli uupumuksesta, Killjoyn pelosta. Kaksi sodan inspiroivinta johtajaa oli viimein murjottu murtumispisteeseen.
”Minä tarvitsen Nuparun”, Killjoy aneli rinnallaan juoksevalta ga-matoranilta hangaarin sisäänkäynnille saapuessaan. Hänen pyyntönsä aiheutti ensin kummastuneita katseita, mutta lopulta joukkiosta irtautui yksi matoran tekemään vaadittavaa puhelua.
Kahden potilaan teiden oli aika erkaantua. Naho oli puristanut kenenkään huomaamatta Killjoyn rannetta hänen vasemman kätensä ylläpitäessä yhä Mexxiä suojaavaa kuplaa mutta päästi irti, kun metalliset ovet heidän edessään avattiin. Kun Naho ja Mexxi kääntyivät vasemmalle leikkaussaliin, jatkoivat Killjoy ja Xenin jäänteet suoraan eteenpäin. Mavrah oli nostanut käden suunsa suojaksi estääkseen itseään parahtamasta runnellun ystävänsä nähdessään. Kaksoisovet sulkeutuivat Killjoyn takana, ja Mavrah jäi tuijottamaan niiden edestakaista liikettä, kunnes ne pysähtyivät kokonaan.
Sotilasunivormuihin pukeutuneet ko-matoranit parveilivat Bettyn ympärillä ja ottivat vastaan murheen murtamat miehet. Nurukan, Cody ja näiden takana leijaileva feterra seisoivat keskellä hangaaria katseet naulittuna sinne, missä Xen ja Mexxi olivat hetkeä aikaisemmin kadonneet. Kummallakin oli sydänalaa kalvala pelko siitä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he koskaan näkisivät ystäviään hengissä.
Nurukan sulki silmänsä. Hän tahtoi nähdä Xenin vielä kerran eheänä. Hän pakotti mieleensä kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisten päivien aikana. Kaikki ne ikävimmätkin hetket hänen muistoissaan olivat yhtäkkiä muuttuneet varjelemisen arvoisiksi, sillä ainakin Xen oli ollut siellä hänen kanssaan. Ainakin siellä he saivat murehtia yhdessä. Mutta vaikka Nurukan kuinka yritti, jokainen kuva Xenistä oli korvautunut sillä makutan runtelemalla torsolla, jonka Killjoy oli kantanut mukanaan.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi välittömästi häntä tuijottavan vahikomentajan murheellisen katseen. Vaikka hän oli iloinen nähdessään Codyn pitkästä aikaa, olivat viimeisen tunnin tapahtumat potkineet hänestä ulos kaiken toivon. Kaiken sen vankkumattoman päättäväisyyden, jonka hänen muistojensa palautuminen oli tuonut mukanaan.
Ja vaikka koko Metru Nuin sota kauhuineen ja tappioineen pesi jälleen hänen muistoissaan, ei hän silti ollut osannut odottaa mitään tällaista.
Hän ei voinut uskoa, että kaikesta heidän pyristelystään huolimatta tämä oli, kuinka Mustan Käden tarina viimein päättyi.
To Be Contiuned…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Tämänpäiväisen kävelyretken paikaksi oli valikoitunut Ko-Metru.
Vain he kaksi olivat paikalla – Desable ja Jouera –, vaikka tässä vaiheessa isompaan piiriin kuului jo parikymmentä henkilöä. Kaksin vietetyissä hetkissä oli silti vielä jotakin erityistä; he kaksi olivat kaiken aloittaneet ja siksi luottivat eniten toisiinsa.
Kuinka tuuli puhalsikaan! Ainuttakaan vierasta olentoa ei Ko-Metrun kohmeisilla kaduilla näkynyt. Muut ajattelijat olivat kätkeytyneet sisälle Tiedon torneihinsa, koluamaan pölyisiä arkistoja ja pohtimaan vanhoja ajatuksia, lyhyesti palauttamaan yhä uudestaan mieliinsä menneitä mietintöjä. Vain he, toa ja matoran, tuli ja jää, astelivat lumisadetta uhmaten kohti rannikkoa ja hautoivat päissään jotakin uutta.
Meri pilkahti esiin viimeisen tornin takaa. Kaksoisaurinkojen lasku hehkui Hopeisen meren yllä. Desablen suuri murhenäytelmä, se, ettei kylmiin oloihin tuotu juurikaan laivaliikennettä, piti yhä paikkansa. Oli näkymä toki kaunis näinkin, ilman sen suurempia merkkejä sivilisaatiosta.
Ja kuinka kauniimmaksi se muodostuisikaan, pohti Desable, kun täydellisyyden mekaaninen mahti vyöryisi kaikkeuden yli.
Hän osasi mainiosti kuvitella, miltä se kaikki näyttäisi. Aaltoileva meri jähmettyisi, sen hopeinen pinta sileytyisi ja omaksuisi täysin tasaisen muodon. Viimeinen lumihiutale laskeutuisi maahan ja katoaisi kuten olivat kadonneet nekin, jotka olivat tulleet sitä ennen. Ja kun koneet viimein saapuisivat ja murskaisivat Legendojen kaupungin, ei yksikään elollinen olisi enää katsomassa.
Tai jos olisi, ei yksikään välittäisi.
Tietenkin se näky oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Lipumassa nykyisyyttä kohti hitaasti, mutta varmasti. Ei Desable olisi mihinkään ryhtynytkään, jos ei olisi voinut vakuuttua uuden maailman toimivuudesta ja sen synnyn vääjäämättömyydestä.
Desable astui puulaiturille, jonka tolpille oli sidottu Ko-Metrun harvat veneet – yksityiskäyttöisiä. Hän ja Jouera olivat epätavallisen hiljaa; kahdenkeskeiset hetket olivat nykyään niin harvassa, että useimmiten kaksikko käytti jokaisen tilaisuuden hyväkseen innoittuneessa ajatuksenvaihdossa.
”Mitä mietit?” kysyi Jouera, kun heidän askeleensa olivat saavuttaneet puurakennelman pään. Hänkin oli huomioinut hiljaisuuden epätavallisuuden, mikä ei yllättänyt Desablea.
Matoran oli hetken hiljaa. Liikkeillä oli huhuja siitä, että nykyiseen kokoonsa kasvanut joukkio samanmielisiä ajattelijoita olisi alkanut kiinnostaa Metru Nuin viranomaisia, mutta ne olivat vain huhuja. Tylsiä mutta tarpeellisia aiheita, jotka eivät kuuluneet tähän erityiseen hetkeen.
Sen sijaan hän lausui ääneen ajatuksen, joka oli putkahtanut hänen päähänsä pari viikkoa sitten ja muhinut siellä, kunnes oli kasvanut tarpeeksi voimakkaaksi vaatiakseen päästä esiin.
”Minä mietin”, aloitti matoran, ”olemmeko me kohottamassa maailmaa tasolle, jolla se ei ole aiemmin ollut, vai palauttamassa sen entiseen loistoonsa.”
Jouera, tottuneena siihen, että Desable kuvasi tarkasti ajatusprosessiaan ennen lopputuloksensa paljastamista, ei vastannut.
”Ymmärrettävistä syistä kaikkein aikaisimmista ajoista on vaikea haalia tietoa”, Desable sanoi, ”mutta en osaa uskoa, että kaikki on ollut aina näin.”
Jouera, joka kesti kaksikosta huonommin kylmää, otti kysyvän askeleen takaisin kohti maata taistellakseen koleaa ilmaa vastaan jaloittelulla. Desable hyväksyi ehdotuksen tekemällä samoin.
”Miksi Suuret olennot olisivat luoneet maailman, jossa on mahdollista toimia vastoin Mata Nuin hyvää, jos se kuitenkin pitää maailman paikallaan?” jatkoi Desable. ”Miksi tyytyä siihen, että minä hetkenä hyvänsä kaikki pyhä voi turmeltua, jos sen voisi triviaalisti estää? Miksi luoda Rakentajia ja Tuhoajia, jos vain Rakentaja voi maailman pelastaa?”
”Jotkut sanovat, että kaikkeuden historiassa tapahtui jonkinlainen kehitys”, sanoi Jouera. ”Että me olimme ennen yksinkertaisempia, mekaanisempia.”
”Siihen minäkin päädyin tutkittuani asiantuntijoiden näkemyksiä”, myönsi Desable. ”Mutta ei, tämä tulos ei ole täydellisen tyydyttävä. Mistä tuli siemen, joka synnytti vapauden – ja kaaoksen? Minun on yhtä vaikea uskoa, että luojat olisivat takoneet sen sisällemme, kuin että se olisi ollut osa heidän alkuperäistä visiotaan.”
Askeleet jatkuivat takaisin pitkin samaa polkua, jota ne olivat rantaan saapuneetkin.
”Tiedäthän, mitä Saritre sanoo?” sanoi Jouera lopulta.
”Tiedän”, sanoi Desable. ”Hän kuitenkin edustaa athistienkin keskuudessa melko marginaalista suuntausta. Kaikilla myyteillä on mahdollisuus pohjautua johonkin oikeaan, mutta hänen sekavat kertomuksensa eivät herätä minussa kovinkaan suurta luottamusta.”
He kävelivät sään taantuessa hieman. Liikenne ulkona pysyi silti määrältään vähäisenä.
”Kuinka paljon tunnet matematiikkaa?” Jouera sanoi, kun alkoi käydä ilmi, ettei Desable ollut saattanut pohdintojaan päätökseen, josta voisi olla varma. ”Onhan totta, että vaikkapa kompleksiset lukuarvot vaikuttavat olevan vaatimus kaikkeuden matemaattiselle kuvaamiselle, vaikka ne itsessään eivät kuvaa mitään todellista määrää. Voisiko kaaos olla samalla tavalla vain toinen puoli universumin järjestystä? Voiko samalla tavalla vaikuttaa siltä, että kaikki, mitä koemme, on osa järjestystä, mutta silti kokonaisuus on vajaa ilman kaaosta?”
”Pseudotiedettä”, lausui Desable paheksuen. ”Matematiikka kuvaa fyysistä todellisuutta, jota voimme katsoa ja kosketella. Missä on ihmeiden valtakunta, jossa voin saada imaginäärisen määrän hattuja?”
Jouera ei vastannut.
”Jos tuollainen kaaoksen valtakunta olisi, on totta, että siitä seuraisi luontevasti, että sekä järjestys että kaaos ovat todellisuuden rakennuspalikoita”, arvioi Desable. ”Mutta sellaista en ole nähnyt. On todennäköisempää, että jokin ulkopuolinen on tuonut maailmaan vapauden ja laukaissut prosessin, jonka seurauksena kaikkeus liukui kohti epäjärjestystä. Jokin, jota edes kaikista ylimmät jumalhahmot eivät voineet ottaa huomioon.”
”Tuon osoittaminen todeksi lienee yhtä vaikeaa.”
Desable huokaisi. ”Oikeassa olet, Jouera! Parempaa syytä korvata maailma uudella ei olekaan kuin se, että uutta kaikkeutta voimme itse ymmärtää täydellisesti ja siten toimia sille edullisilla tavoilla.”
He olivat saapuneet risteykseen, josta Jouera tyypillisesti suuntasi kohti Ta-Metrua. Kumpikaan ei vaikuttanut halukkaalta nostamaan esille uusia ajatuksia, joten he erosivat.
Tallustellessaan takaisin syvemmälle Ko-Metruun Desable palasi mietteissään siihen, mitä oli sanonut.
Niin, onko olemassa kaaoksen valtakuntaa, missä piileskelee ihmeiden maa? Niin kauan, kuin vaikutti siltä, että moisia ei ollut, saattoi hän luottaa suunnitelmiinsa. Siihen, että mekaaninen täydellisyys oli ainut maailman luonteva olotila.
Aihe oli perin kiinnostava, mutta kysymys ei ollut sillä hetkellä oleellisin, joten tulevina päivinä Desable keskittyi konkreettisempaan. Suuret muutokset repivät heidän muodostamaansa ryhmää ja ohjasivat pois Metru Nuilta. Mutta vaikka tilanne saarella kehittyi nopeasti, hän ei kuitenkaan onnistunut joka hetkenä estämään ajatuksen esiinlipumista. Vaikka hän nukahti uudestaan ja uudestaan sama miete mielessään, se ei lakannut piinaamasta häntä eikä kulkeutunut lainkaan lähemmäksi ratkaisua.
Ilta otti koko saaren syleilyynsä. Hämärtyvä taivas hohti punaisena. Puut ja pensaat Kapuran ympärillä loivat maahan varjot, joita Tulen takoja erehtyi välillä luulemaan olennoiksi. Mutta nyt hän oli yksin, istui kannolla ja tuijotti merelle.
Maassa hänen edessään lepäsi miekka, joka oli yhä tahriintunut vaaleansinisestä verestä.
Toa arvioi uudelleen ja uudelleen tilannetta ja päätyi joka kerta samaan lopputulokseen. Hän oli jo astellut eteenpäin polulla, joka ei sallinut kääntymistä takaisin. Siispä toa huokaisi, nousi ylös ja poimi miekan käsiinsä. Oli se kauniisti taottu, mutta aseesta luopumisen vaikeus ei liittynyt sen tunnearvoon. Tehtyään sepäntöitä vuosia Kapura ei enää kiintynyt mihinkään valmistamaansa. Aseita tuli ja meni. Katosi kaukaisille saarille kesken seikkailujen.
Tai tässä tapauksessa pudotettiin mereen tarkoituksenmukaisesti.
Helpostihan yksinäinen miekka katosi.
Kapura asteli rantahietikolle ja etsi katseellaan paikan, jossa tuli syvää lähimpänä rantaa. Tätä sapelia ei kukaan saisi löytää.
Toa varmisti vielä pikaisesti olevansa yksin ja sinkosi aseen ilmaan. Se molskahti mereen ja upposi. Valitettavan lähelle rantaa, mutta Klaanin lainvalvojilla tuskin oli aikaa haravoida koko saarta löytääkseen vain yhden miekan.
Mutta yksi todiste oli jäljellä. Toa vielä puhdisti kätensä verestä, joka oli jäänyt niihin miekasta. Vaaleansininen huuhtoutui mereen ja katosi kuin sitä ei olisi takojan kämmenissä koskaan ollutkaan.
Ja niin oli päätös tehty. Peruuttamaton päätös. Ei toan mieliala siitä kohonnut, mutta ainakin hänen ajatuksensa saattoivat keskittyä nyt johonkin muuhun.
Kuten toiseen päätökseen, jonka takia hän oli oikeastaan rannalle saapunut.
Koko paluumatkan ja päivän Klaanissa hän oli mietiskellyt. Mutta vaikka kumpikin oli ollut pitkä, yksikään havainto ei vieläkään tarjonnut mitään muuta tapaa ratkaista tilanne.
Zairyh oli tuolla jossain kera sirujen.
Zairyh oli luvannut palata tapaamispaikalle selvittyään Jouerasta.
Yksikään kaksikon muista kohtaamisista rannalla ei ollut mennyt erityisen hyvin. Eikö petollinen kasvi ollutkin vain manipuloinut toaa ja kerta kerralta käännyttänyt tätä puolelleen? Zairyhiin luottaminen ei ollut missään mielessä hyvä päätös, mutta Kapurasta tuntui, ettei muutakaan ollut. Se, että kasvi ojentaisi entiselle liittolaiselleen kummankin Nimdan sirun, oli pelkkää harhaluuloa.
Mutta mitään muutakaan ei ollut.
Olkoon itsetuhoista. Olkoon todennäköisesti ansa.
Jos oli edes pieni mahdollisuus saada tietoa, täytyi Kapuran tarttua siihen. Sitä paitsi toasta tuntui, että kaiken tapahtuneen jälkeen hän tarvitsi edes hetken rauhaa, eikä sitä ollut Klaanissa tarjolla.
Siispä tulen toa oli illan sekä tilaisuuden saavuttua poistunut Klaanista ja suunnannut askeleensa tutulle tapaamispaikalle. Tänne Zairyh osaisi tulla, mutta istuttuaan jonkin aikaa ja tuijoteltuaan aaltoja Kapuran mieleen alkoi nousta epämiellyttävä ajatus… Entä jos joku muukin osaisi?
Kapura kääntyi ympäri istuimeksi soveltamallaan kannolla. Nyt häntä ei voitaisi yllättää maalta. Ei kenenkään tai minkään toimesta.
Kuinkakohan nopeasti outo reikä fysiikassa (tai millä Zairyh olikaan päättänyt matkustaa) liikkuisi? Saapuisiko Zairyh edes tänään? Se saattoi olla mahdollista, mutta kasvin puuttumisesta ei voinut vielä vetää johtopäätöksiä. Mutta jos poissaolo toistuisi, se voisi merkitä sitä, että kasvi oli kohdannut luodolla tappion. Ja jättänyt sirunsa Joueran käytettäviksi.
Oliko Zairyhin tappio edes mahdollista? Sirut olivat toki voimakkaita, mutta Kapurasta oli kuitenkin järkevää ottaa pienikin mahdollisuus huomioon. Zairyh oli jakanut toalle luodon olinpaikan telepaattisesti, mutta mitä kasvi sillä aikoi? Halusiko kuollessaan jonkun muun tappavan Joueran? Siinä tapauksessa Kapura pelkäsi, että tieto Joueran piilopaikasta oli saattanut levitä pidemmällekin. Kuten erään makutan tietoihin.
Jos mitään ei tapahtuisi pariin päivään, Kapuran olisi kai suunnattava itse luodolle. Mieluiten vahvan tiimin kanssa, jos kilpajuoksussa olisi mukana myös makuta Abzumo. Matoroa ei seppä halunnut enää vetää mukaan sirujahtiin, mutta muita ehdokkaita varjosti se epämiellyttävä mahdollisuus, että Klaani suhtautuisi Kapuraan entistä epäilevämmin.
Jos muut eivät suostuisi mukaan, tulen takoja lähtisi vaikka itse. Sirujen päätyminen Abzumon haltuun oli päivä päivältä realistisempi uhkakuva. Saattoi olla totta, ettei Klaanikaan ollut Nimdan suhteen luotettava taho, mutta parempi se oli kuin itse varjojen herra. Ehkä Kapura voisi myös järjestää sirut toisaalle. Mieluiten jakaa ne ympäri maailmaa salaisiin ja turvallisiin paikkoihin. Deltan uskominen Uuden Käden haltuun oli ollut Matoron järkevin päätös koko matkan aikana.
Kapura havahtui mietteistään kuullessaan aluskasvillisuuden rapisevan etäällä. Toa nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen, mutta mitään tai ketään tavallisuudesta poikkeavaa ei näkynyt. Taivaalla aurinko jatkoi tasaista laskuaan aaltoilevaan mereen. Pian se katoaisi, ja silloin Kapura palaisi suosiolla linnoituksen muurien turviin.
Sikäli kun nekään olivat enää turvallisia.
Tulen takoja istuutui takaisin kannolleen ja yritti pitää vireystilansa mahdollisimman korkeana. Ehkä hänen olisi kannattanut nukkua enemmän ilma-aluksessa roolipelisuunnittelun sijaan. Mutta toisaalta nukkua voi kuolleenakin, ja suunnitteluun käytetty aika näkyisi toivottavasti kampanjan laadussa. Kapura ei väittänyt osaavansa ennustaa tulevaisuutta, mutta hän arveli uuden tähden syttyvän Klaanin legendaaristen roolipeli-iltojen joukkoon.
Myös petturitutkinnalle täytyi yhä tehdä jotain. Kapura oli ehtinyt pohtia vaihtoehtojaan useasti halki Metru Nuille tehdyn reissun, ja sirut vaikuttivat yhä helpoimmalta ratkaisulta. Kuka voi syyttää petturiksi sitä, joka tuo Klaanille kaksi sirua? Myös itsenäinen petturitutkinta toimisi, kunhan toan haalimat todisteet olisivat tarpeeksi uskottavia. Mutta kenellä järjestön jäsenellä ei ollut edes vähän salattu ja hämärä menneisyys? Oliko Snowie oikeasti liskomatoran? Mitä salattuja yhteyksiä oli Domekilla ja hallituksella?
Toa oli jälleen uppoutunut liian syvälle ajatuksiinsa. Rapisiko lähellä puskassa? Uudestaan nousi Kapura seisomaan ja teki pikaisen tarkistuskierroksen. Yhtä tuloksettoman kuin se edellinenkin. Huhut sepän vainoharhaisuudesta eivät olleet liioiteltuja, mutta toisaalta tämä keksi Zairyhin lisäksi useammankin muun tahon, jolla voisi olla syitä hiipiä hämärän suojissa. Rakkaalla merirosvolla oli monta vihollista, vaikka lause venyttikin reilusti rakkaan määritelmää.
Kapuraa alkoi kaduttaa, ettei hän ollut ottanut mukaansa minkäänlaisia muistiinpanovälineitä. Kynä ja paperi olivat klassinen mutta toimiva tapa järjestellä villinä laukkaavia ajatuksia järkevämpään muotoon. Useimmiten jonkinlainen järjestys löytyikin. Se oli yksi tapa, jolla maailma tuntui muistuttavan roolipeliä. Kaikella oli Kohtaloon, tuohon ilmiöön fysiikassa, kirjattu tarkoitus, ja yhdistämällä vihjeet saattoi sen löytää. Keräämällä tarpeeksi paloja saattoi muodostaa kuvan. Löytää viimein Totuuden.
Ja mikä oli Totuus tällä hetkellä? Zairyh saattoi olla matkalla tapaamispaikkaan toteuttamaan jonkin epämääräisen Kapuraan liittyvän juonen. Tai sitten Zairyhin kuollut juuristo saattoi maata luodolla, jossa joko hullun tiedemiehen tai hullun tiedemiehen, joka oli myös makuta, käsi kohottautui kohti kahta Nimdan sirua.
Lähtöasetelmat eivät kieltämättä olleet kovin hyvät. Kun soppaan lisättiin vielä muut tahot, jotka juoksentelivat pahaenteisen arvaamattomina ympäri maailmaa (tai jopa Klaania)…
Rits.
”Zairyh?” kysyi toa. Ei vastausta.
Mutta nyt Kapura oli varma siitä, että oli kuullut jotain. Tulen takoja nousi rauhallisesti ylös ja lausui kasvin nimen uudelleen saamatta vieläkään vastausta. Se ei siis ollut Zairyh? Vai oliko?
KAPURA
Ajan kulku hidastui. Punainen valo säteili toan näkökenttään ja peitti sen kauttaaltaan. Kipu täytti hänen mielensä, ja fyysinen maailma hälveni kuin pelkkä harha. Jossain kaukana sepän keho kaatui taaksepäin.
KAPURA
KAPURA
KAPURA
Kaikki sumeni kun punainen halkoi tulen takojan mielen. Taivaisiin kohottautuvat puut olivat enää etäisiä varjoja. Yhä uudestaan toa kuuli nimensä…
KAPURA
KAPURA
… kunnes vajosi pimeyteen.
Punasiirtymä
Abraxas
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Vain ujeltava tuuli rikkoi ajoittain hiljaisuuden Tiedon torneissa.
Ja niin oli hyvä. Legendojen kaupungin älyköt työskentelivät sanomatta toisilleen sanaakaan: tutkivat, kehittävät, pohtivat. Kristallirakennelmat seisoivat vankasti ja ylpeästi, kohosivat kohti punatähteä. Täällä taivaankappaleiden liikkeitä tulkittiin. Oppineet tarkkailivat kupolille piirtyvää tähtitaivasta ja ottivat selkoa Kohtalon verkosta, jonka osaksi Suuri Henki oli jokaisen kutonut. Muutkin tieteenalat kukoistivat, ja Ko-Metru oli selvästi koko kaupungin, ellei jopa koko maailman, ajattelun ja tieteellisen tutkimuksen keskus.
Yö oli jo laskeutunut, mutta hiljaisuus Ko-Metrussa ei sitä tavallisesti vaatinut. Kuun valo heijastui ohuista kristalliseinämistä. Korkeimpien tornien yläkerrokset olivat ikijäässä. Karussa maastossa ei viihtynyt moni Metru Nuilla yleisesti tavatuista rahilajeista.
Nimeämispäivänä tornit, kuten muutkin Metru Nuin laitokset, avattiin muiden metrujen kansalaisille. Kovin moni ulkopuolinen ei Ko-Metrussa kuitenkaan vieraillut. Kansallinen vapaapäivä käytettiin mieluummin tutustumiskäyntiin Arkistoissa tai teknologisten innovaatioiden ihailemiseen Le-Metrussa.
Jään matoranit eivät kylmästä piitanneet. Jaloa Rurua kantava kansalainen merkitsi huolellisesti muistiin Punaisen tähden paikan ja päätti työpäivänsä eräässä tornissa. Hän painoi napista sulkeakseen teleskoopin, jotta sen linssi ei huuruuntuisi. Tämä Tiedon torni oli yksi korkeimmista. Ko-matoran sulki nahkakantisen havaintovihon, laittoi sen laukkuunsa ja asteli kohti portaita.
Matoran pysähtyi hetkeksi. Torni vapisi tuulen yltyessä miltei myrskyksi. Viime nimeämispäivänä eräs matoranin ta-matoralaistuttava oli käynyt tutustumiskierroksella. Tulisielun ensimmäinen, kauhistunut kysymys oli kuulunut: “Eivätkö nämä voi sortua?”
Tietenkään Tiedon tornit eivät sortuneet.
Olisivatko tulevaisuuden näkijät tehneet niin pahaa suunnitteluvirhettä?
Keskellä tornia oli toinen työskentelypiste. Tätä huonetta ympäröivät useat kirjahyllyt. Sitä käyttävä työläinen oli jo lähtenyt. Tietenkin; hänellä ei ollut intohimoa. Ko-matoran oli työskennellyt kovasti päästäkseen nykyiseen asemaansa, eikä hän ajatellut päästää siitä irti. Kohtalon polkujen tulkitseminen oli töistä palkitsevin. Mitä kerroksessa työskentelevä Cevan edes teki? Matoran ei muistanut, mikä viittasi vahvasti siihen, ettei mitään erityistä.
Muilla ei ollut kunnianhimoa, jään matoran ajatteli laskeutuessaan tikkaita Tiedon tornin juureen. Muut tyytyivät täydentämään olemassaolevaa tietoa ja pyörittelemään vanhoja ideoita. Ko-matoranin ajatukset palasivat tämän ta-matoralaisystävään, joka oli toki taitava mekaniikassa, mutta tuhlasi taitonsa turhanpäiväiseen. Mitä hyötyä tästä on? ko-matoran oli kysynyt ystävältään tämän esiteltyä jotakin rakentamaansa laitetta. Mitä aiot tällä tehdä? Mutta tämä oli vain mutissut epäselviä lauseita siitä, kuinka etsi vielä loistoideaansa.
Ko-matoran astui ulos tornista laskeuduttuaan pohjakerrokseen. Tänään tuuli tavallista kovemmin, kuten tornin huojunta sekä viiman raivokas ääni olivat vihjanneet. Valokivet keppien päässä ohjasivat kulkijaa kohti Ko-metrun asutettuja osia. Muutamassa tornissa näkyi vielä työskentelyn merkkejä. Pian lunta alkoi sataa. Sääolosuhteet olivat tavallista kovempia, mutta eivät suinkaan kriittisiä tai odottamattomia.
Yläilmoissa, läheisen Tiedon tornin huipulla, kristallikiipijä korjasi asentoaan rakennelman huojuessa.
Vahkeja tähän aikaan? ko-matoran pohti astellessaan pitkin polkua. Näkyvyys oli heikentynyt huomattavasti, mutta hän erotti silti mekaaniset lainvalvojat selvästi. Muutama matoran oli kerääntynyt niiden ympärille.
Valkoinen keerakh viittoi ko-matorania luokseen. Hurmaava laite! Ajatus työvoiman koneellistamisesta oli jo aikoja kiehtonut Ko-Metrulaista. Eikö jokin täysin mekaaninen tehnytkin täydellistä työtä? Konepoliisit pystyivät toimimaan täsmälleen kuten ne oli ohjelmoitu. Ei epäröintiä. Ei psyykkisen paineen alla murtumista. Ja lukuunottamatta toimintahäiriöitä ei myöskään virheitä.
Uppoutuneena ajatuksiinsa matoran ei ehtinyt katsomaan ylös.
Vahkipartio oli saartanut kolme kristallikiipijää yhteen torniin. Niiden toimintaprotokollat käskivät hajauttamaan rahijoukon, sillä liiallinen paino voisi vahingoittaa tornia. Yksi lainvalvoja toimi parhaaksi katsomallaan tavalla ja loikkasi kohti kristallirakennelmaa, jonka huipulla rahit kyyhöttivät.
Ko-matoran kuuli yltään ulinaa. Nyt hän ymmärsi vahkit. Myrsky varmaankin säikäytti rahit, matoran ajatteli ja kiihdytti askeliaan kohti keerakheja.
Yläilmoissa yksi kristallikiipijä sohaisi kynsillään sen torniin hypännyttä vahkia. Lainvalvoja horjahti taaksepäin ja iski sauvansa kiinni kristalliin välttääkseen pudotuksen maahan. Toinen kristallikiipijä ulvahti ja loikkasi kohti läheistä Tiedon tornia, mutta hyppy jäi lyhyeksi. Peto törmäsi kristallirakennelmaan ja iskeytyi taaksepäin pudoten kohti maata.
Rahi karjaisi ja iski Tiedon tornia kynsillään hidastaakseen putoamistaan.
Kristalli päästi korviavihlovan äänen repeytyessään.
Ko-matoran kuuli muiden huutavan, muttei ehtinyt väistää.
Putoava kristallipiikki lävisti hänen kehonsa.
Vaaleansininen veri tahri maan. Komaukasvoinen matoran juoksi ko-matoranin viereen, mutta tämä ei saanut sanoista selvää. Etäisesti hän tunsi itsensä nostettavan ilmaan, mutta kaikki hämärtyi hiljaa ja katosi epätiedon usvaan.
Lumi putosi taivaalta kuin hidastettuna ja illan vähäinen valo heijastui kristallista hänen silmiinsä. Rahi huusi jossain kaukana.
Pimeys.
Bauinuvan parantola
Vuosia sitten
Pieni sininen nainen istui jakkaralla jalat ristissä. Ga-matoralaisen sormet näpyttelivät tottuneesti laitteen kosketusnäyttöä ilman, että tämän tarvitsi edes katsoa siihen.
”Herra… Desable?” Cehaya sanoi kysyvään ääneen. Hän käänsi tryna-kasvojaan hieman kenoon ja hapuili potilaan katsekontaktia.
”Niin, tohtori?” puhui matoran jalon Rurun takaa. Äänensävy oli neutraali, lähes pelkistetty. Mutta kuitenkin kohtelias.
”Pahoitteluni, ettemme saaneet järjestettyä omaa psykologiasi paikalle. Otin vapauden tehdä hänen vuoronsa tällä viikolla, jos se ei häiritse liikaa”, nainen totesi asiallisesti.
”Ei se mitään, tohtori. Minusta tuntuu, ettemme koskaan päässeet yhteisymmärrykseen minusta ja tilanteestani.”
Keltaiset silmät käväisivät laitteen näytöllä nopeasti tiedonjyviä noukkien.
”Haluatko siirron kokonaan toiselle psykologille? En voi vannoa pystyväni paljoon… tässä tilanteessa.”
Jos Cehaya olisi ollut yksin, hän olisi huokaissut syvään. Psykiatri tekemässä psykologin vuoroa? Dumen hallinnon skalpelli oli leikannut Bauinuvalta joka vuosi ahnaammin varoja, eikä se ollut enää salaisuus muille kuin potilaille.
”Olisi hienoa, jos edes yrittäisitte”, sanoi Desable. ”Kuten sanoin, hänen hoitomenetelmänsä eivät mielestäni sovi omaan tilanteeseeni. Minun työhöni kuuluu ajatusten toistuva työstäminen, mutta hän ei vastaa kysymyksiini. Hän ei tyydytä uteliaisuuttani.”
Sinisten sormien naputusta laitteen näyttöä vasten. ”Mm-hm”, mielilääkäri äännähti ko-matoralaista filosofia katsellen. ”Tiedätkö, kuka kysymyksiisi… osaisi vastata?”
”En tiedä, osaako kukaan”, vastasi matoran. ”Mutta se ei suinkaan ole minulle uutta. Työssäni kuljen usein kaukana konkretian maailmasta.”
Cehaya katsoi Desablea pitkään. Potilas oli hänelle täysin vieras muilta kuin kirjanpidollisilta velvollisuuksilta, eikä edes aamun ensimmäinen sellainen. Nainen ei edes vastannut itse tämän lääkityksestä – kristallitornin onnettomuuden käsittely oli ollut aivan toisenlaisten tohtorien työtä.
”Lukemani mukaan olet osoittanut kuitenkin merkkejä paremmasta”, psykiatri sanoi nousevalla äänensävyllä. ”Psykologisi ehdotti jopa siirtoa toiselle osastolle. Mitä olet siitä mieltä?”
”En vastusta ajatusta.” Tauko. Merkitsevä tauko, joka paljasti ko-matoranin keskittymisen olevan jossain muussa kuin keskustelussa.
”Oikeastaan, tohtori… ”
Ja jälleen tauko.
”… olen miettinyt, voisinko esittää sinulle kysymyksen, johon minulle ei ole annettu tyydyttävää vastausta.”
Cehaya kohotti kulmaansa ja sulki laitteen käsissään. ”Voit kysyä minulta mitä vain.”
”Hyvä on, tohtori.”
Desable katseli tohtoriaan arvioiden. Ja päätti lopulta esittää kysymyksensä.
”Tohtori Cehaya… Kuinka paljon luulette, että matoranin tai muun älyllisen, ajattelevan olennon aivotoiminnasta… voisi vain poistaa? Kuinka paljon arvioisitte, että on… ylimääräistä? Kuinka paljon voi… leikata pois?”
Kuinka helppoa joidenkin mielet olikaan myrkyttää toimimaan itseään vastaan. Aivan, Cehaya tajusi hiljaa pitäen viileytensä trynallaan. Yksi näistä tapauksista.
”Kaikelle aivoissamme on hyvin tarkka tarkoitus, Desable”, rouva tohtori sanoi pakottaen esiin hieman hymyä. ”Jopa niille tunteille, joista et pidä. En usko, että on kenenkään eduksi edes yrittää mitään sellaista.”
”Ei, tohtori, ette ymmärrä”, sanoi Desable. Hänen äänensävyssään oli erotettavissa tietynlaista harmistuneisuutta. ”Tekin pidätte minua vain hulluna. Kerroinko jo, mitä minä teen työkseni? Minä tulkitsen Ko-Metrun Tiedon torneissa tähdistöjen liikkeitä ja laadin arvioita siitä, mitä ne meille Kohtalon kautta merkitsevät.”
Ja matoran piti jälleen tauon.
”Minä olen nähnyt, kun ennustukset tulevat toteen. Mutta… minä olen myös nähnyt, kuinka saasta repii Mata Nuin tahdon palasiksi. Minä toistan kysymykseni, tohtori… ehkä vain muotoilen toisin… Onko älyllisen elämän nykytila optimaalinen Kohtalon toteutumisen kannalta?”
”En liene oikea henkilö kommentoimaan uskontoasioita, Desable”, nainen sanoi tyynesti tehden muistiinpanoja. ”Filosofiasta puhumattakaan. Luulen, että olisi parempi, jos tutkisit tätä ajatusta keskuskirjastossamme.”
”Se lienee parhainta”, sanoi Desable, mutta kylmemmin kuin aiemmin. Vastaus ei ollut ollut se, jonka matoran oli halunnut.
Ja Cehaya tiesi, ettei tässä sessiossa päästäisi sitä pidemmälle.
Bauinuvan käytävä
Vuosia sitten
”Cevan, tohtori. Tunsin Desablen työn kautta”, sanoi komaukasvo. Hänen vieressään seisoi hiljaisena tulen toa, joka oli äskettäin esittäytynyt Joueraksi. ”Lieneekö mahdollista päästä tapaamaan häntä?”
”Ei mahdotonta”, nainen vastasi hiljaa, ”mutta ikävä kyllä en voi päästää teitä sisään ilman ajanvarausta ja potilaan lupaa. Turvatoimet, ymmärrättehän.”
”Siinä tapauksessa voinemme varata ajan”, ehdotti Cevan. ”Voitko käydä kysymässä asiasta potilaalta välittömästi?”
Cehaya katseli saapunutta kaksikkoa mietteliäänä. Äskeinen potilas ei ollut väkivaltaisten osastolta, eivätkä toa ja matoran näyttäneet erityisen epäilyttäviltä, mutta nainen oli rikkonut protokollaa jo tarpeeksi yhdelle matoralaiselämälle.
”Voin välittää viestin. Onko kyseessä jotain kiireistä?”
”Ei erityisen.”
”Sitten lienee parempi odottaa. Ymmärrättehän.”
”Ymmärrämme kyllä”, sanoi nyt toa. Matoran näytti siltä, että haluaisi vielä väitellä asiasta, mutta he kuitenkin kiittivät tohtoria ja lähtivät.
”Desablen työtä, luulen”, sanoi Cevan heidän poistuttuaan tohtorin työhuoneesta.
”Siis mikä?”
”Se, ettei meitä päästetä sisään. Hän on aina ollut tuollainen. Jotain minua vastaan.”
Jouera kohautti olkapäitään. Hän itse piti todennäköisempänä sitä, että Desablen tila ollut vielä tarpeeksi hyvä. Miksi muuten rutiinionnettomuudesta selvinnyttä pidettäisiin niin kauan mielisairaalassa?
Mutta heidän varaamansa vierailuajan päivänä tulikin Bauinuvasta viesti, jossa häntä pyydettiin tulemaan yksin potilaan pyynnöstä.
Ehkä Cevanin arvaus oli mennyt edes vähän oikein.
Jouera kiitti tohtoria ja astui huoneeseen tietämättä mitä odottaa. Oikeastaan aika karun tilan ainoat huonekalut olivat sänky ja tuolipari. Toinen istuin nojasi vasten valkoista seinää, mutta toisen ko-matoran oli siirtänyt vasten pyöreää ikkunaa, josta avautui näkymä Ga-Metrun taivaaseen. Valkoisella lakanalla peitetty sänky oli pedattu siististi.
”Desable”, Jouera sanoi ja asteli sisemmälle. ”Tulin tervehtimään. Yksin, kuten toivoit.”
”Ota tuoli”, ko-matoran sanoi nostamatta katsettaan ikkunasta ja noteeraamatta huomautusta Cevanin poissaolosta. Kuin hänellä olisi ollut tärkeämpääkin pohdittavaa. Kuin tulen toan vierailu olisi ollut vain lievä epämukavuus.
Jouera päätti kuitenkin totella kehotusta ja huomasi harmikseen, että tuoli oli aavistuksen verran liian pieni, jotta täysikokoinen toa olisi kyennyt istumaan sillä mukavasti. Uusien arkkitehtuurisäädösten oli ollut tarkoitus korjata ongelma, mutta jostain syystä niin ei ollut vielä käynyt.
”Mitä kuuluu? Mitä… mitä sinulle kävi?” Jouera kysyi ohimennen, vaikka olikin lukenut tarinan lehdistä ja käynyt tapahtumapaikalla pari kertaa tavallisissa toan velvollisuuksissa.
Desable siirsi katseensa kohti vierasta ja käänsi tuoliaan, jotta pystyi istumaan tätä päin. Katse oli tutkiva ja kätki sisäänsä hämärän vaikutelman siitä, että Desable odotti Joueran tekevän tai sanovan jotain. Ymmärtävän näkymättömän vitsin, josta toa ei vielä ollut tietoinen.
”Vain pienimuotoinen onnettomuus Ko-Metrussa. Ihmettelen, jos lehdet eivät kirjoitelleet. Kristallikiipijöiden ja vahkipartion yhteenotto, joka sai osan tornista sortumaan.”
Jouera vain tuijotti ko-matorania odottaen jatkoa, sillä mikään ei varsinaisesti selventänyt, miksi tämä oli nyt Bauinuvan parantolassa. Vaikutti siltä, ettei potilas aikonut siirtää keskustelua niihin suuntiin, joten toa teki aloitteen itse.
”Mikä…?” Jouera aloitti. ”Tai siis… mikä väärinkäsitys?”
Potilas väisti kysymyksen.
”Voi, puhutaan ensin sinusta. Yllätyin kuullessani sinun saaneen toan olomuodon, mutta olet varmaankin ollut kovin kiireinen, joten emme ole ehtineet keskustella asiasta syvällisesti. Mitä olet tehnyt viime aikoina? Minkälaista on toan arki?” matoran kysyi huolettomasti. Jouera kurtisti kulmiaan ja keskeytti ko-matoranin puheen.
”Tohtori sanoi jotain sinusta, ja… miksi sinä olet mielisairaalassa, Desable?”
Desable katsoi vierastaan katseessaan varjo ärtyneisyydestä. ”Minä tulen siihen, toa. Olen odottanut tätä keskustelua.”
Tämä tiedonjyvä soitti muutamaa hälytyskelloa Joueran päässä, mutta toa ei vielä reagoinut. Vain nyökkäsi osoittaakseen, että toinen oli vapaa kertomaan asiansa.
”Puhutaan siitä, minkälaista on olla toa, Jouera. Siitä, millaista on olla tulen toa Jouera Metru Nuilla. Kerro minulle.”
”Hieman epätarkka kysymys”, Jouera naurahti. ”Kuinka niin millaista?”
”Johdatellaanpa sinua hieman, siis”, sanoi Desable. ”Mitä eroa on tuntemuksissasi nyt ja matoranina? Millaiselta tuntui muuttua toaksi?”
Joueralla oli vaikeuksia vastata, ja hän joutui itsekin miettimään ja kokoamaan ajatuksiaan. Millaiselta tuntui muuttua toaksi?
Eräänä päivänä jonkin kaukaisen saaren painovoiman elementtiä edustava turaga oli saapunut Ta-Metruun ja kertonut etsivänsä seuraajia itselleen. Seuraavan sukupolven toasotureita. Turaga oli kierrellyt halki metrun pari päivää tarkoituksenaan löytää sopiva ehdokas uudeksi tulen toaksi.
Jouera tunnettiin laajalti kaupunginosan piireissä taitavana mekaanikkona, jonka suurimpiin projekteihin kuului vanhojen vahkiprototyyppien työstäminen Nuparun kanssa. Siispä turaga oli lopulta keskeyttänyt Joueran työnteon (hän oli muistaakseen ollut takomassa suunnittelemansa kanohin ensimmäistä prototyyppiä) ja pyytänyt tätä mukaansa hetkeksi. Ta-Matoran oli suostunut, ja kaksikko oli kulkenut halki Ta-Metrun hämmentyneen Joueran esitellessä kotisaartaan turagalle.
Lopulta turaga oli vaientanut Joueran tämän selostaessa pitkästi Nuparulta kuulemiaan yksityiskohtia vahkeista.
”Vaiti, matoran”, vanhus oli sanonut. ”Minulle kerrottiin, että Jouera on nimesi.”
Jouera nyökkäsi, ja turaga jatkoi: ”Minulla on laukussani toa-kivi, ja olen varannut sen tämän saaren käytettäväksi. Ta-Metrussa syntyy tänä päivänä uusi toa. Mitä olisit mieltä, jos se olisit sinä?”
Jouera palasi nykyhetkeen ja kertoi Desablelle saman, jonka oli sanonut kaukaa saapuneelle turagalle.
”Minusta toa on luonnollinen matoranin seuraava kehitysaste”, Jouera sanoi. ”Jokaisella matoranilla on elementti, mutta lukittuna. Käyttämättömänä. Eikö vasta toana pääse sen ytimeen, mikä tekee meistä sellaisia kuin olemme? Eikö toalla ole paitsi mahdollisuus ymmärtää itsestään kaikki, myös velvollisuus käyttää tätä tietoutta ja sisäistä harmoniaa muiden hyväksi? Näin minä ainakin sanoin sille turagalle, jolta toa-kiveni sain.”
”Kuulin siitä”, Desable sanoi.
Ja laskeutui hiljaisuus.
”Vastasiko tuo kysymykseesi?” Jouera tiedusteli. ”Mitä sinä halusit tietää?”
”Kuulet sen kyllä”, ko-matoran sanoi. ”Nyt puhukaamme siitä, mitä juuri sanoit. Elementaalipsykologiaa. Senkö aatteen katsot todeksi?”
Jouera nyökkäsi varovaisesti. Mekaniikasta hän olisi puhellut itsevarmasti vaikka Xian suurille insinööreille, mutta näillä aihepiireillä liikuttaessa hänen tietämyksessään oli aukkoja. ”Eikö… eikö se ole ihan järkevää? Eikö ole totta, että elementti enemmän tai vähemmän määrää koko elämämme? Luonteemme. Työmme. Asuinpaikkamme kaupungeissa, jotka on järjestelty sen mukaan. Eikö ole loogista, että on hyväksi pyrkiä kohti elementtinsä sisäistämistä ja ymmärtämistä?”
”Toki noin voi ajatella.”
”Mutta… sinä et?” Jouera ei vieläkään ymmärtänyt, mihin keskustelu oli menossa, mutta matoran näytti joka tapauksessa määräävän sen suunnan.
”Elementti on ominaisuus siinä missä kaikki muukin”, Desable sanoi. ”Vastaa minulle, Jouera: Mikä on kaikista paras elementti? Kaikista voimakkain?”
”Järjetön kysymys”, Jouera sanoi. ”Vastaapa sinä tähän: Miksi pitää olla kaikista paras elementti?”
”Oletan, että olet perillä filosofien aatteista siitä, että me matoranit pidämme Mata Nuin elossa työllämme. Että Kohtalo on Suuren hengen työkalu, jolla hän ohjaa meitä kohti omaa – ja samalla koko maailman – hyötyä.”
Jouera nyökkäsi.
”Olen pohtinut ideaa paitsi työssäni Kohtalon tulkitsijana myös täällä, kun minulla on ollut riittävästi aikaa. Minkälaisen työn kuvittelet pitävän Mata Nuin ja koko maailman toimintakykyisenä?”
”En tiedä?”
”Kokeillaan vertauskuvaa”, Desable sanoi. ”Mielletään maailma vaikkapa joksikin koneeksesi. Mitä se tekee meistä matoraneista? Me olemme tietenkin koneen osia. Jokainen pitää laitteen käynnissä, muttei yksinään pysty käsittämään koko prosessia. Mutta miksi pystyisikään? Miksi osan täytyisi ymmärtää koko kone?”
Jouera ei vastannut mitään.
”Tulen toa Jouera. Toimiiko vertauskuva mielestäsi?”
”Täytyy myöntää, että ei”, toa vastasi. ”Miellät matoranit koneen osiksi, mutta minusta se on aika raju yksinkertaistus.”
”Olen samaa mieltä”, Desable sanoi. ”Metafora epäonnistuu. Miksi se epäonnistuu? Jos universumin rakenne on todella filosofien kuvaileman mallin kaltainen, miksei jokainen matoran ole kuin koneen osa? Miksi meillä on ominaisuuksia kuten elementti, jotka eivät suoraan liity olemassaolon ylläpitoon?”
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä”, vastasi matoran, ”että maailman nykytila ei missään nimessä ole sellainen mekanismi, joka on ideaali pitämään yllä Mata Nuin luomakuntaa.”
”En väitä ymmärtäneeni kaikkea”, Jouera sanoi, ”mutta…”
”Mutta mitä?”
Jouera oli hetken hiljaa ja tuijotti potilasta. Tästäkö tohtori oli puhunut?
Silti…
”En väitä, etteikö ajatus olisi kiehtova.”
Voisiko Jouera väittää, että maailma ei ollut hajalla? Joka päivä uusia uutisia pahuudesta ja kauhusta, joka tuntui väistämättä kuristavan maailmaa otteessaan. Matoraneja kuoli, sillä aina näillä ei ollut toia suojelemassa itseään. Maailma vaikutti päättäväisesti syövän itsensä pala palalta. Näinkö Mata Nui oli sen tarkoittanut?
”Herää kuitenkin jatkokysymyksiä”, Jouera sanoi lopulta. ”Jos asiat ovat noin… mitä sille voi tehdä? En myöskään täysin sisäistänyt mietteitäsi elementeistä.”
”Se on toisen kerran keskustelu. Pidämme sen, kunhan vapaudun Bauinuvasta.”
Lause merkitsi myös tapaamisen päättyneen. Jouera nousi ja asetti tuolin takaisin siihen, mistä oli sen ottanutkin.
”Selvä”, toa sanoi astellessaan ovelle. ”Siihen asti, Desable.”
”Siihen asti, Jouera.”
Ja toa sulki oven.
Ko-Metru, Metru Nui
Vuosia sitten
Oli myöhäinen ilta. Jouera eteni hämärtyvässä maailmassa lumihiutaleiden laskeutuessa tämän kanohille ja panssareille. Toasta oli aina tuntunut epäloogiselta, ettei tulen elementin taitavilla ollut luonnollista vastustuskykyä kylmälle, mutta kai Mata Nui oli halunnut jakaa hyödyt tasaisesti eri elementtien kesken.
Jouera asteli eteenpäin kivisellä polulla. Edessä näkyi tumma hahmo, jota toa ei hämärässä tunnistanut välittömästi Desableksi, mutta pian tämän valkoisen jalon hunan muoto paistoi läpi tuiskun. Kumpikin pysähtyi ja tarkasteli toista.
”Iltaa, Jouera”, matoran sanoi ja otti askeleen tätä kohti.
”Iltoja.”
Kauanko oli kulunut kaksikon keskustelusta Bauinuvan parantolassa? Jouera ei muistanut. Ainakin viikkoja, ja ne viikot olivat olleet toalle työntäyteisiä. Mutta eivät niin työntäyteisiä, etteikö tämä olisi ehtinyt ajattelemaan.
”Minne olemme matkalla?” toa kysyi. Kylmä ympäröi hänet ja piti tiukasti otteessaan. Ahjojen äärellä kasvanut insinööri ei ollut ominaiselementissään.
”Voimme vain kävellä Ko-Metrussa”, vastasi matoralainen ja otti askeleen kohti suuntaa, josta oli tullut. ”Täällä on tähän aikaan hiljaista. Kuten useimmiten muinakin ajankohtina.”
Jouera olisi mieluummin käyttänyt sanaa kuollutta. Ko-Metru oli hiljaisimpia metruja, sillä muiden vähemmänkin asutut osat tarjosivat oivaa liiketilaa globalisoituvan saarikaupungin yrittäjille. Ko-Metrussa tapasi vain kylmään sopeutuneita ko-matoraneja. Ero Ta-Metrun vilkkaaseen katukuvaan oli valtava.
Mutta Jouera lähti kuitenkin seuraamaan Desablea.
”Kuinka on toan elämä sinua kohdellut, Jouera?” kysyi matoran. ”Kiirettä, oletan? En myöskään epäile, ettetkö mielelläsi jatkaisi projektejasi.”
”Kyllä. Kiireellistä on ollut”, myönsi Jouera.
”Onko aikaa liiennyt ajattelemiseen?”
”Tarpeeksi”, vastasi Jouera. ”Ajatuksesi ovat… kiinnostavia, sen myönnän. Mutta kaipaan yhä jotain konkreettista. Mitä sinä aiot tehdä?”
Desable katsoi toaa kohti ja hymyili. ”Aivan! Konkretiaa. Mitä on insinöörille ajatus, joka ei auta rakentamaan entistä paremmin tai tehokkaammin? Mitä on pohdiskelu, joka ei ratkaise ongelmia? Mitä on hypoteettinen malli, joka näyttää kauniilta muttei tositilanteessa toimi?”
Hetken he kävelivät hiljaisuudessa. Kohti rannikkoa, Jouera huomasi.
”En tarkoittanut sitä–”
”Ymmärrän minä sen, Jouera”, Desable keskeytti. ”Ja oikeastaan käytännönläheinen ajatusmallisi onkin yksi niistä syistä, että tällä kävelyllä kanssani olet juuri sinä. Katsoen toisesta näkökulmasta voin todeta, että Kohtalon tulkitsijana saatan puolestani minä pysytellä liiaksi abstrakteilla tasoilla… Mutta siihen on tultava muutos. Tarvitsen erilaisia kykyjä.”
Meri näkyi jo valtavana hopeisena massana Joueran edessä. Missä oli hänen tulevaisuutensa ja onnensa, jossain siellä kaukana vaiko Metru Nuin ahjoissa?
Vai Desablen suunnitelmassa?
”Kerro toki, mitä tarkoitat”, sanoi Jouera. ”Maailma on siis… virheellinen? Huono? Eikä palvele täydellisesti Mata Nuin tahtoa? Mitä sinä sille voit?”
”Voin johdatella sinut johtopäätökseen”, Desable sanoi. ”Toisinaan ajatusprosessi on lopputulosta tärkeämpi. Eikö jokainen yksittäinen hetki, jokainen merkittävä tapahtuma olekin menneisyyksien summa? Maailma toimii syklisesti, Jouera… Sinun on nähtävä tästä asiasta kokonaiskuva. Mikä tekee maailmasta epätäydellisen?”
Tulen toa mietti, miten muotoilisi vastauksensa kunnolla. ”Ilmeisesti se, että… että maailma on vääränlainen? On asioita, joita ei tarvita. Ja sellaista, joka jopa vahingoittaa kokonaisuutta.”
Desable nyökkäsi. ”Tämä idea on muotoutunut päässäni hiljalleen vuosi vuodelta. Tunnet kai toimenkuvani? Tarkastelen tähtiä ja yritän yhdistämällä nykyhetken menneeseen selvittää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Minne Kohtalon polut meitä kuljettavat. On tietynlaisia sääntöjä, joita tähtien liikkeet noudattavat… Se, jolla on käytössään oikeat työkalut, voi mainiosti ennustaa tulevia tapahtumia.”
He kävelivät kohti rantaa. Siihen oli pystytetty laitureita, mutta vain muutamassa oli pieniä veneitä. Isommat alukset pysähtyivät mieluummin muihin metruihin.
”Ja kun sitä työtä tarpeeksi tekee…” jatkoi Desable, ”lopulta ryhtyy miettimään: ’Miksei Mata Nui vain laskeudu taivaista ja kerro, mitä meidän on tehtävä?’ Ajatus on tietenkin absurdi – en usko, että Suuri Henki välittää meistä enempää kuin me kanoheillamme asustavista protodiiteistä. Mutta kuitenkin… Miksi Kohtalon sivupolut? Miksi kansat, jotka eivät tottele Mata Nuin tahtoa? Miksi puolet meidän elämästämme kuluu sen uudelleenrakentamiseen, jonka joku toinen tuhosi? Tämäkö on paras keino toteuttaa Suuren hengen visio?”
Jouera ei sanonut mitään.
”Lopulta tulin siihen tulokseen, että ehkä me tiedämme luonnostamme, mitä tehdä”, ko-matoran sanoi. ”Ehkä Punainen tähti toimii juuri niin kuin pitääkin. Ehkä… ehkä vika on meissä.”
He astelivat erään laiturin päähän ja jäivät siihen. Muutama merilintu liiti etäämmällä syöksyen välillä nappaamaan kalaa Hopeisesta merestä, mutta muuta elämää ei heidän lisäkseen näkynyt. Hiljaisuus peitti Ko-Metrua yhtä vankasti kuin lumi, joka satoi taivaista heidän päälleen.
”Ehkä maailmankaikkeuden alussa kaikki oli paremmin”, Desable sanoi. ”Ehkä silloin matoralaiskansa eli yksinkertaisemmin. Onnellisemmin. Teki työtä Suuren Hengen hyväksi, ja tämä jatkoi meidän käsityskykymme ylittävää tehtäväänsä. Kaikki oli toimintakunnossa. Mutta… mutta jokin tuhoisa syntyi. Jokin kylvi pahan meidän sisäämme. Jokin hämärsi saumattoman kommunikaation matoranien ja heitä ohjaavan Tähden kanssa. Ja se sama levisi koko maailmaan… Ja Mata Nuin luomakuntaan ilmestyi Zakazin autio maa. Makutojen synkät linnoitukset. Pimeyden Metsästäjät ja muut rikollisliigat, jotka taistelevat kaikkeuden tuhoamisen puolesta.”
Joueralle alkoi tulla kylmä. Tämä ehdotti sanattomasti kävelyä takaisin, ja Desable otti vihjeen vastaan jatkaen yhä puhumista.
”Jokin rikkoi Kohtalon täydellisyyden”, matoran sanoi. ”Jokin mursi varman järjestelmän ja synnytti hirveän epävarmuuden tähän maailmaan. Enää ei Tähti loistanut niin kirkkaasti. Joku, jokin, aiheutti tämän kaiken ja rikkoi matorankansaa vastaan…
Eikö ole aika, että otamme ohjat takaisin käsiimme?
Eikö ole aika kiittää Suurta Henkeä poistamalla tämän maailmasta sitä peittävä pahuus?”
”Mitä ehdotat? Saritrelaista vapautta maailmasta, joka on kokenut rappion?”
”Ei, Jouera”, Desable sanoi. ”Minä en aio rikkoa Kohtaloa. Minä aion parantaa sitä. Voi olla, että yksi askel on nykyisen repiminen pois… Mutta eikö se ole väistämätöntä? Jos aikoo korjata laitteen, on vanha ensin poistettava. Tämä syöpä on kätkeytynyt liian syvälle. Sen etäpesäkkeet peittävät maatamme.”
Jouera nyökkäsi. ”Miten… miten suunnittelet tekeväsi tuon? Alan ymmärtää miksi, mutta muu on minulle vielä hämärää.”
”Hienoa, että miellät edes jotain”, Desable sanoi. ”Kuinka on muun laita? Tulemme siihen pian. Nyt toistan kysymykseni: Mikä tekee tästä maailmasta epätäydellisen?”
Tulen toa piti jälleen mietintätauon. Ilta oli jo hämärtynyt huomattavasti, ja lämpötila laski kaksoisaurinkojen mukana, mutta toan mielenkiinto oli muissa asioissa.
”Onko saritrelainen vapaus se virhe?” Jouera esitti. ”Jos jotkin valitsevat tehdä tuhoa… Miksi se valinta edes on olemassa? Sitäkö ajat takaa?”
”Juuri sitä, Jouera”, Desable sanoi. ”Yksi valitsee rakentaa ja toinen tuhota. Toinen luo, toinen pirstoo. Voiko tuollainen asetelma olla osa Mata Nuin täydellistä luomakuntaa? Voiko kaikkeuden kohtalo levätä vain sen harteilla, että tänään useampi valitsee rakentaa kuin tuhota? Entä jos huomenna on toisin? Metru Nui on Suuren Hengen hyväksi tehdyn työn keskipiste. Entä jos valtaan nousisi petollinen turaga, joka päättäisi polttaa kaupungin ja sen asukkaat? Mitä Mata Nuille kävisi, Jouera?”
”Huonosti, luulen”, Jouera vastasi. Hän muisti toki filosofien teoriat siitä, että Mata Nuin henki oli sitoutunut fyysiseen maailmaan. Että matoranien aherrus piti tämän elossa, ja että sen päättymisellä voisi olla tuhoisia seurauksia.
Mutta vasta nyt hän alkoi käsittää, mitä ajatukset käytännössä merkitsivät.
Voisiko Desablen kuvailema tilanne muuttua todeksi? Mitä jos vaikkapa jokin vieras valta päättäisi pommittaa Metru Nuin maan tasalle? Entä jos samoin tehtäisiin muille matoranien keskittymille ympäri maailmaa? Senkö varassa olemassaolo lepäsi, että kukaan ei ollut vielä päättänyt tehdä niin?
”Joten Metru Nui pitää suojata?” tulen toa arveli. ”Tai mieluummin jokainen matoranien asuinpaikka. Se kuulostaa aika mahdottomalta tehtävältä. Varsinkin, kun en väittäisi kaikkien matoranienkaan kykenevän toimimaan rakentavalla tavalla.”
”Aivan”, sanoi jään matoran. ”Virhe meissä ja muissa olennoissa – mikä se onkin – on liian syvällä. Kiinni meidän perusluonteessamme. Mikä takaa, että edes oikeisiin tavoitteisiin pyrkivä onnistuu tehtävässään? Ei, Jouera, koko järjestelmä täytyy murskata. Vapaa tahto on tuhottava kokonaan. Jos ei ole valintaa, ei ole myöskään väärää vaihtoehtoa. Meidän yksilöllisyytemme… Meidän elementtimme, nimemme… ovat yksi osa ongelmaa. Täydellisen työläisen toiminta on vain tilanteen funktio.”
”Tuo kuulostaa vielä mahdottomammalta tavoitteelta.”
He kävelivät Tiedon tornien välissä mutkittelevalla kivipolulla. Epäilemättä useampikin matoran oli vielä uppoutuneena työhönsä, mutta ulkona vain pari ko-matorania oli kävellyt heitä vastaan. Desable oli joskus kertonut, että tässä metrussa asuinpaikat ja työntekoon varatut tilat sijoitettiin toisinaan samaan torniin. Kai rakentaminen oli vaikeampaa, joten jokainen neliömetri täytyi käyttää hyödyksi.
”Niin kuulostaa”, myönsi Desable. ”Mutta eivätkö parhaat ideat ole aina sellaisia? Olen pohtinut erilaisia malleja kauan, mutta vieläkään kaikki ei ole selvää. Tiedän, miten muovaisin maailmaa vaiheittain, mutta vaiheisiin vaaditut mekanismit ovat yhä hyvin hypoteettisia. Siitä syystä otin yhteyttä sinuun, Jouera. Tarvitsen jonkun tekemään suunnitelmistani tosia. Enkä vain sinua – meidän on koottava sankka joukko asiantuntijoita eri aloilta. Mikäli olet mukana, Jouera.”
Tulen toa ei vastannut välittömästi, sillä hän ei missään nimessä halunnut tehdä hätiköityä päätöstä. Hänen oli pakko myöntää, että Desablen esittämässä teoriassa oli järkeä… Ja hänen oli myös pakko myöntää, että jonkun oli tehtävä jotain maailman tilanteelle.
Eikö juuri se ollut pelottavinta? Hän oli yrittänyt Bauinuvassa käydystä keskustelusta lähtien purkaa Desablen esittämiä väitteitä ja osoittaa niiden valheellisuuden.
Mutta nyt, kuultuaan enemmän, Jouera huomasi, että hän ei ollut löytänyt päteviä vastalauseita.
Ja sitä paitsi… Eikö hän ollut vain etsinyt itselleen tarkoitusta ensin matoranina ja sitten toana? Eikö hän ollut työskennellyt yön pimeinä tunteina vain löytääkseen sen, uuden innovaation, joka viimein tekisi hänestä jotain suurta?
Ja kaikki faktat punniten… Eikö tämä vaikuttanut juuri sellaiselta tilaisuudelta?
Tulen toa katsoi matorania.
”Minä suostun, Desable.”
”Mainiota”, matoran vastasi. ”Ehdotan, että tämä tapaaminen jää tähän – mutta että seuraava ei ole kaukana. Järjestelen muistiinpanoni, hylkään absurdeimmat ideat ja yritän hioa käyttökelpoisimpia. Sitten esittelen sinulle koko suunnitelman. Ehdotan, että pohdit sillä välillä muita innovatiivisia tuttaviasi, joita miellyttäisi olla hankkeessa mukana. Uskon, että heitä löytyy.”
Ja samaa uskoi Jouera.
”Otan ehdotuksen vastaan”, tulen toa sanoi ja lähti kävelemään kohti Ta-Metrua. ”Kunnes tapaamme, Desable.”
”Kunnes tapaamme.”
Vasta hieman kuljettuaan Jouera huomasi vapisevansa… mutta ei kylmän vuoksi.
Tämäkö oli se? Tämäkö oli viimein asia, joka tekisi Jouerasta jotain suurempaa, jotain enemmän? Enemmän kuin Ta-Matoran Jouera. Enemmän kuin toa Jouera. Koko elämänsä hän oli tiennyt haluavansa tehdä jotain merkittävää ja valmistautunut sitä varten, mutta vasta nyt hän oli löytänyt tiensä.
Jouera oli viimein löytänyt tiensä.
Niin loksahtivat palaset paikoilleen.
Ta-Metru
Vuosia sitten
Ta-Metrun matoranvilinä oli täydellinen vastakohta aiemmille tapaamispaikoille. Liittyikö Desablen valintoihin muu salattu piirre kuin se, että tapaajien kotipaikkoina ne olivat käytännöllisiä? Sitä ei Jouera tiennyt, mutta tämänkertainen oli joka tapauksessa hänelle mieluisampi. Tulen toa käveli läpi vilkkaan pääkadun, ohi kirjoihin ja työvälineisiin erikoistuneiden liikkeiden, ohi ruokapaikkojen. Oikealla käveli vahkipartio, vasemmalle oli vortixx pystyttänyt tuoreita hedelmiä myyvän kojun.
Eikö Ta-Metrusta tehnyt hienoa asuinpaikkaa juuri sen monipuolisuus? Missä oli teollisuutta ja liiketoimintaa, siellä kuuli ensiksi maailmanpolitiikan käänteistä tai uusista keksinnöistä. Ja sinne Jouera tunsi kuuluvansa. Mennyt oli kaukaisille saarille erakoituvien nerojen aika, nykyaikana edistys tapahtui kuuntelemalla vaikutteita kaikkialta.
Jos Desablen suunnitelmat todella paljastuisivat kannattaviksi… Tulen toasta tuntui, että hänestä olisi kuitenkin ikävää poistua Metru Nuilta. Mutta kai se oli väistämätöntä.
Ei Kohtalon pyörä kysynyt lupaa ennen kuin tempaisi mukaansa.
Jouera huomasi ko-matoranin. Sovitussa tapaamispaikassa kahvilan edessä sekä täsmällisesti ajallaan. Tulen toa vilkutti kättään, ja eleen huomattuaan matoran lähti kävelemään tätä kohti.
”Päivää”, matoran tervehti. ”Onko sinulla mitään… suojaisempaa paikkaa? Esimerkiksi pajaasi? Toki tuollaisella innovaattorilla on oma paikkansa, jossa takoa ideoita.”
”On minulla”, toa vastasi, ”mutta luulin meidän menevän tuohon kahvilaan.”
”Voi, en raaski jättää käyttämättä tilaisuutta tutustua tiloihisi”, sanoi Desable. ”Kykysi kiinnostavat minua kovasti, sillä tänään puhumme enemmän niistä.”
”Hyvä on”, Jouera myöntyi. ”Näytän tien. Paikka ei ole kaukana.”
”Tehdään niin.”
He etenivät puhumatta ja löysivät itsensä pian suuren teollisuushallin edestä. Vankalta näyttävä metalliovi oli suojattu vaatimalla sisäänpääsyä toivovilta kahdeksanmerkkisen numerosarjan, jonka toa näpytteli laitteistoon oven vieressä. Ovi avautui, ja he astuivat sisään.
”Kolmas kerros”, Jouera sanoi ja osoitti hissiä. Alin kerros näytti jonkinlaiselta varastotilalta. Raskaita puukontteja oli sijoitettu taaemmas, mutta etuosaan mahtui mainiosti kuljetusauto noutamaan innovaation hedelmät.
”Mitä täällä tuotetaan?” kysyi Desable, kun valomerkki syttyi osoittaakseen hissin saapuvan piakkoin.
”Teemme erilaisia erikoistilauksia. Helpommin massatuotettavat asiat – kanohit ja sen sellaiset – tehdään isommissa komplekseissa.”
Hissi saapui. ”Sota tuotti teille varmasti työtä”, sanoi Desable siihen astuessaan.
”Kyllä ja ei. Isommat metallikehikot ja vastaavat massatuotettiin meillä matoraneilla, mutta edistyneempää teknologiaa tilattiin mieluummin muualta.”
Ensimmäinen kerros jäi taakse. Hissin metallikehikosta toa ja matoran näkivät takojia työssään toisessa kerroksessa. Sekin katosi näkyvistä, ja hissin ovet aukesivat kolmanteen kerrokseen. Jouera johdatti vieraansa halki käytävien, jotka olivat täynnä yksittäisiä työtiloja. F3, ilmoitti viimein Joueran työpisteen ovi. Sekin vaati oman sisäänpääsykoodinsa.
Joueran työtilat muistuttivat pajaa enemmän toimistoa. Erilaisia dokumentteja pursuava kaappi, työpöytä sekä muutama tuoli olivat ainoita kalusteita. Jouera kehotti vierastaan istumaan ja teki itse samoin.
”Ja täällä ei ole ylimääräisiä korvia?” tiedusteli Desable.
”Ei ole. Tämä on oikeastaan toimistoni, mutta ajattelin sen sopivan sinulle paremmin, jos kaipasit rauhaa.”
”Ja siinä arvioit täysin oikein”, sanoi ko-matoran. ”En tosin pistäisi pahakseni, jos veisit minut keskustelumme jälkeen katsomaan varsinaista työntekoa.”
”Miksi?”
”Osittain pelkästä mielenkiinnosta. Osittain siksi, että tietäisin, sopivatko pohtimani ajatukset toimenkuvaasi ja taitoihisi.”
”Sen voin paljastaa, kunhan kerrot, mitä ne ovat”, tulen toa vastasi ja nousi seisomaan. ”Mutta voin esitellä sinulle arkistojani. Enimmäkseen epäonnistuneita prototyyppejä… etsin vielä sitä loistavaa ideaa. Sitä, johon pääsen vihdoinkin hyödyntämään taitojani. Voi sitä kai kohtaloksenikin kutsua.”
”Ja kohtalon polut ovat sumuisia”, sanoi Desable. ”Mutta luulen, että tässä on yksi hyvä mahdollisuus.”
Jouera katsoi kaapistaan löytämäänsä piirrosta – hänen ehdotuksensa uuden vahkimallin muotoiluun. Nuparu ei ollut pitänyt siitä, joten nytkin ulkosalla työskentelevät partiot olivat saaneet Joueran mielestä huomattavasti epämiellyttävämmän ulkomuodon.
Sen alta paljastui suunnitelma energiatehokkaasta hitsauskoneesta, jonka jatkokehityksen laitoksen johto oli hylännyt.
Jouera laittoi paperit takaisin kaappiin.
”Selitä siis ideasi.”
”Idea on tämä”, sanoi Desable. ”Viimeksi pohdimme olemassaoloamme, joka on vääjäämättömästi erilaisten virheiden peitossa. Meidän potentiaalimme Suuren Hengen palvelijoina on kahlittu maailmaa tiukasti otteessaan pitävään korruptioon ja kaaokseen. Esitän nyt ideaan lisäyksen… meistä tekee epätäydellisiä yhtä paljon kehomme kuin sielujemme rajoittuneisuus.”
”Kehomme?”
”Niin, Jouera. Kehomme. Ne vahingoittuvat, ne särkyvät, ja jos voimaa käyttää tarpeeksi, jopa kuolevat. Katso taistelukenttää peittäviä ruumiita ja kerro, että olemassaolomme fyysinen todellisuus on täydellistä! Oletko tutustunut mielenvoimia hyödyntäviin yksilöihin? Mieli on rajattoman nopea ja tehokas… mieli on sulava, elegantti, mutta kehomme rajoittavat sen toimintaa.”
”Onhan ajatus ihan järkevä”, sanoi Jouera, joka alkoi mielessään jo nähdä, mihin tämä oli menossa.
Eikä se suunta haitannut häntä lainkaan.
”Ruumiimme ovat hidaste”, jatkoi ko-matoran. ”Aistimme vain näyttävät epätarkkaa ja virheellistä kuvaa maailmasta. Mielen kuva on eheä ja virheetön. Makutain laji on lähempänä minun ihannettani täydellisestä olennosta. Makutan kehon voi särkeä, mutta antidermis jatkaa olemassaoloaan. Makutan kehon voi murskata, mutta varjojen valtias maksaa kahta kivuliaammin takaisin mielellään.”
”Ja sinä haluat… minun suunnittelevan täydellisen kehon täydelliseen maailmaan .”
”Oikein arvattu, Jouera. Minä haluan sinun tekevän mallin, joka osoittaa viat matoranin kansan nykymuodossa. Mitä voi vastustaja, jos tapettu matoran hyökkää mielellään ja etsii uuden kehon itselleen? Ja haluan paljon enemmän, Jouera – haluan sinun hiovan pois yksilöllisyyden. Haluan sinun luovan Punaisen tähden ohjaaman olennon, joka työskentelee Kohtalon mukaisesti ja Mata Nuin hyväksi vailla varaa sanoa vastaan. Vailla vaihtoehtoja, vailla valintoja. Ja kaiken yllä hallitsee valittujen joukko, jotka viimeistelevät universumin palautuksen täydellisyyteen ja sitten liittyvät itse koneeseen.”
”Siihen tarvitaan mielenvoimia, siis”, sanoi Jouera. ”Siihen, että maailman joka kolkka liitetään järjestelmään. Siihen, että joku huoltaa ja tarkkailee… Ja siihen, että virheiden ilmaantuessa joku korjaa.”
”Kyllä, Jouera. Uuden ajan jumalat nousevat Suuriksi Hengiksi Suuren Hengen rinnalle ja pitävät puolestaan olemassaolon toiminnassa. Tehtävä ei ole helppo, ja paljon on vielä selvitettävä… Miten tarkalleen matoranien työ palvelee Mata Nuita, ja miten automatisoida prosessi? Miten alistaa Punaisen tähden alle universumin pohjasakka, joka ei itse sinne ole valmis astumaan? Tähän minä tarvitsen suuria innovaattoreita… Tähän minä tarvitsen sinua.”
”Ja muita, arvaan”, sanoi Jouera. ”Siksikö pyysit viime tapaamisen lopuksi etsimään muita halukkaita suunnitelmien toimeenpanoon?”
”Oikein arvattu. Samaa olen tehnyt itse. Haluan niin monta kuin mahdollista, mutten ainuttakaan, joka ei tilaisuutta ansaitse tai joka ei ole valmis työskentelemään päämäärän hyväksi.”
Joueran mieleen iski ajatus, joka oli koko keskustelun ajan hitaasti muodostunut hänen päässään… Mitä halusi Desable? Hän ei tuntenut matorania kovinkaan hyvin, mutta ainakaan työnsä puolesta kohtalon tulkitsija vaikutti olevan hankkeessa mukana lähinnä ideapuolelta.
Mitä ko-matoran halusi itse?
”Painaako mieltäsi jokin, Jouera?” lausui tarkkaavainen matoran.
”Mitä itse hyödyt koko hankkeesta? Tarkoitan… minä saan tilaisuuden käyttää insinöörintaitojani. Sama koskee niitä, jotka aion rekrytoida mukaan. Mutta mikä on oma tavoitteesi?”
”Hyvä kysymys”, matoran vastasi eikä osoittanut kasvoiltaan tai ääneltään merkkejä siitä, että kysymys olisi jotenkin loukannut.
”Minä haluan katsoa, kun uusi Punaisen aikakausi nousee…
… ja hypätä mukaan pyörään.”
Jouera ei hetkeen vastannut mitään. ”Ymmärrän”, hän sanoi lopulta.
”Ei, et sinä ymmärrä. Sinä et ole vuosia tulkinnut Tähden liikkeitä ja katsonut päivä päivältä, kun maailma vaikuttaa ajautuvan vain suurempaan kaaokseen, vaikka meillä on jo vastaukset. Mata Nuin sanalla on vain niin paljon vaikutusvaltaa, kun sillä on kuuntelijoita… Ja minusta alkoi tuntua, ettei niitä ollut tarpeeksi. Ja että niiden määrä laski jatkuvasti. Mitä kävisi, kun yksikään korva ei enää vastaanottaisi Suuren Hengen sanomaa? Mutta se ei ole syy, jonka vuoksi pyysin sinut mukaan. Syy oli se, että sinulla oli taitoja ja halua käyttää niitä johonkin suureen.”
Ko-matoran nousi tuoliltaan. ”Esittele minulle kykysi, Jouera. Vakuuta minut siitä, että olet oikea henkilö.”
Jouera nousi myös.
”Seuraa”, tulen toa pyysi. ”Sinä onnistuit vakuuttamaan minut. Minulla on hyödyllisiä yhteyksiä, joille selitän tilanteen pikapuolin. Selvitän, kuinka realistisia ajatuksesi ovat. Varsinkaan mielestä en tiedä paljoa, mutta opiskelen. Jos… jos Punaisen uusi aikakausi tulee…
… minä toivotan sen tervetulleeksi.”
Po-Metru
Vuosia sitten
Patsaat peittivät tasankoa. Po-Metrulaisten käsityön mestariteosten lomassa käveli kaksi matorania – jään ja kiven – ja mukanaan heillä oli toa.
”Täydellisyys on hieno tavoite”, sanoi Diereue. ”Mutta mikä estää arkkitehtien virheet? Entä jos vallankumous kaataa maailman vain pystyttääkseen tilalle huonomman?”
”Hyvä huomio”, totesi tulen toa.
”Sellaisille arkkitehdeille ei meillä voi olla tilaa”, sanoi Desable.
Ta-Metru
Vuosia sitten
”Tässä suunnitelmat”, sanoi Jouera ja ojensi ko-matoranin käsiin kansion. ”Toivon, että muotoilu miellyttää silmääsi.”
Desable selasi läpi piirrosten. ”Sitä se todella tekee”, matoran virkkoi. ”Seuraavaksi jatka mielitutkimuksia ja etsi tapa, jolla me toteutamme tämän.”
”Onnistuu.”
Ko-Metru
Vuosia sitten
Desable ja Diereue seisoivat laiturilla ja katselivat merelle.
”Olen miettinyt johtajuuskysymystä”, Diereue viimein vastasi. ”Miksi huonosti päättänyt turaga saa jatkaa virassaan? Miksi maansa tuhkaksi polttanut sotalordi on yhä kiinni vallassaan? Koska me annamme sen tapahtua.”
”Mikä on ehdotuksesi, Diereue?”
”Virheistä ylin vastuu johtohenkilölle, joka maksaa niistä hengellään.”
Le-Metru
Vuosia sitten
”Mieti asiaa”, Desable sanoi vortixxille. ”Tarvitsemme kaltaistasi osaamista.”
Puhuteltu lupasi tehdä niin ja poistui hyvästellen matorankaksikon.
Tässä vaiheessa viisaiden joukko oli kasvanut jo niin suureksi, että Desablella oli vaikeuksia pysyä kärryillä kaikista ideoista… mutta hän ei pistänyt sitä pahakseen. Eikö ideoijan paras palkkio ollutkin se, että projekti lähti elämään omaa elämäänsä?
”Minä en nähnyt hänessä potentiaalia”, sanoi Diereue.
”Onko mielessäsi parempaa informaatioteknikkoa?”
”Hankin sellaisen”, lupasi po-matoran.
Ko-Metru
Vuosia sitten
Neljän ko-matoranin joukko erosi polkujen risteyksessä.
”Nouskoon Punainen tähti kaiken ylle”, hyvästeli hunakasvo.
”Niin tehköön”, vastasi Desable ja asteli kohti toista polkua. Mutta tavoitetta kohtasi uhka… eikä hän ollut vieläkään varma päätöksestä, joka hänen täytyi pian tehdä.
Yksi hänen äskettäin hyvästelemistään jään matoraneista oli Cevan, jota Desable ei ollut rekrytoinut itse. Ryhmän kasvu oli tuonut mukanaan liudan vähemmän päteviä yksilöitä.
Se sai Desablen mielen varmemmaksi.
Onu-Metru
Vuosia sitten
”Tiedän sopivan paikan”, kertoi maan toa Diereuelle. ”Paljon pikkusaaria… Vain pieniä matorankyliä, ei suurempaa vastarintaa. Etsin kartastosta esimerkkisaaren.”
”Tee se nopeasti”, kehotti po-matoran. ”Hän sanoi, että asia oli kiireellinen.”
Ta-Metru
Vuosia sitten
”Minulla on edessäni päätös, joka lopulta kertoo, onnistummeko me vai emme”, sanoi Desable.
Jouera vilkaisi vierastaan kasvoillaan aavistus huolestuneisuutta ja sulki oven. Kumpikin istuutui tuoleille kuin päivänä, joka tuntui jo hyvin kaukaiselta.
”Metru Nuin viranomaiset ovat alkaneet kiinnostua meistä”, huokaisi ko-matoran.
”M-mitä?”
”Pelkään, että kuljettavia teitä on vain yksi”, Desable sanoi. ”Meidän on mentävä. Meidän on koottava keräämämme viisaat alukseen ja lähdettävä pois. Eristykseen, jossa voimme hioa suunnitelmat loppuun ja aloittaa vihdoin oikean työn.”
Jouera katsoi matorania. ”Koska?”
”Viikkojen sisällä.”
Toisaalta tuntui kauhealta jättää Metru Nui…
… mutta eivätkö insinöörin sormet jo syyhynneet ajatuksesta, että hän pääsisi vihdoinkin rakentamaan suunnittelemansa työläiskehot?
”Minusta meidän on lähdettävä, Desable.”
”Ongelmassa on toinenkin ulottuvuus”, sanoi matoran. ”Kaikki eivät halua poistua kotisaareltaan. Olemmeko helpottuneita siitä, että epäsitoutuneet yksilöt karsiutuvat pois, vai onko realistisena uhkakuvana, että projektille tärkeät henkilöt hylkäävät meidät?”
Jouera kävi läpi nimiä mielessään. Niitä, jotka hän oli itse rekrytoitunut. Niitä, joihin hän oli tutustunut tapaamisissa ja joiden kyvykkyydestä hän oli varmistunut.
”En muuta kantaani, Desable.”
”Hyvä”, sanoi ko-matoran. ”Sitten meidän on tehtävä se.”
Sali Ta-Metrussa
Vuosia sitten
”Laboratorion työntekijöinä hylkäämme nimemme. Hylkäämme yksilöllisyytemme ja omistamme itsemme tavoitteelle. Vain suurinta päätösvaltaa käyttäville suodaan identiteetti… mutta virheiden hintana on kuolema, sillä täydellinen maailma ei suvaitse muuta.”
Desable loi katseen yleisöönsä. Kukaan ei puhunut, kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan muuhun.
Oli käynyt juuri niin kuin matoran oli toivonutkin: Ilmoitus lähdöstä oli karsinut joukosta pois ne, jotka eivät olleet uskollisia.
”Mutta kun työmme on valmis… me otamme jälleen nimet”, Desable jatkoi. ”Jumaliksi jumalten viereen… Luomuksemme ylläpitäjiksi… Ikuisen kuolemattomina maailmaa ohjaavan tähtitaivaan alle.”
Ko-Metru
Vuosia sitten
Yön pimeydessä lähti rahtialus liikkeelle. Ko-Metrun syrjäisyys oli täyttänyt tehtävänsä, eikä paikalla näkynyt toimitusta seuraavia viranomaisia. Hiljaisuus oli metrussa syvä, mutta vielä syvempi se oli niiden joukossa, jotka laivassa istuivat epävarmoina tulevasta.
Desable siirsi katseensa viimeisen kerran kohti saarta, johon ei palaisi, jos kaikki menisi hyvin.
Mutta lopulta… veisi se vuosia tai vuosituhansia… vyöryisi mekaaninen valta Metru Nuin yli ja upottaisi sen koneeseen.
Zairyhin saari
Vuosia sitten
Laiva ankkuroitiin saaren hiljaisemmalle puolelle, kauas matorankylästä. Se, miten tiedemiehet aikoivat trooppisen paratiisin alkuperäisasukkaihin suhtautua, oli vielä auki, mutta ylimääräisestä kontaktista ei ollut kenenkään mielestä hyötyä.
Desable seurasi työskentelyä etäämmältä, mutta enää hän ei ollut matoran. Jään toa oli saanut nykyisen muotonsa, kun eräs rikas vortixx oli jotenkin haalinut heidän käyttöönsä kymmeniä toa-kiviä. Osalla oltiin luotu uusia toia, sillä ainakin Jouera halusi tutkia elementaalivoimia ja selvittää niiden aseellisen potentiaalin.
Joukon isompiin lajeihin kuuluvat jäsenet purkivat käyttökelpoista metallia sisältävän aluksen, sillä poispääsykeinoa he eivät tarvinneet. Sitä paitsi laiva olisi herättänyt liikaa huomiota. Rakentamalla kompleksinsa saaren viidakkoiseen keskiosaan ja enimmäkseen maan alle he toivoivat välttävänsä yhteydenoton saaren matoraneihin niin kauan kuin mahdollista.
Sillä paljon oli vielä tehtävä ennen yhteisen päämäärän saavuttamista.
Jouera oli viimeistellyt suunnitelmansa mekaanisista kehoista. Muutama mielispesialisti oli ottanut tehtäväkseen joukon mielien irrottamisen virheellisistä matoranien, toien ja muiden lajien ruumiista. Kunhan suunnitelma etenisi, Desable voisi viimein antautua pyörään, jota hän oli koko elämänsä tulkinnut.
”Mitä pohdit, Desable?”
Mainittu kääntyi ja näki tutun tulen toan takanaan.
”En paljoa, Jouera”, tämä vastasi. ”En ainakaan pian, mikäli kaikki edistyy nopeasti.”
”Kehojen valmistuminen voi viedä aikaa”, Jouera arvioi. ”Meidän on ensin rakennettava laboratoriokompleksiin luotettava energiainfrastruktuuri, jotta ne pysyvät käynnissä. Enkä tiedä, kuinka mieliprojekti etenee.”
”Siinä on saatu hienoja tuloksia. Mukaanlukien muutama onnistunut koe Metru Nuilla.”
”Sitten huoleksi jää kai itse laboratorio”, sanoi tulen toa. ”Diereue johtaa projektia, jos muistan oikein?”
”Oikein muistat. Hänen esittämänsä pohjapiirrokset olivat loistavia. Matoran on ensimmäinen ehdotukseni lajimme johtajaksi… Ja kyllä, Jouera. Pian me olemme laji. Laji paljon ylempänä kuin muut… laji jumalina jumalten rinnalla.”
”Huomioni ei kohdistunut siihen”, Jouera sanoi, ”vaan Diereueen. Hänkö?”
”Sanoin, että hän on ehdotukseni”, Desable sanoi. ”Eikä niitä, joita voisin ehdottaa, ole vähän. Kuten toivoin, nopea lähtö Legendojen kaupungista karsi pois vähiten uskolliset. Jäljelle jäi vain hyviä vaihtoehtoja.”
”Luulin, että olisit pikemminkin kannattanut minua”, insinööri sanoi. Desable katsoi suoraan tätä kohti ja näytti pohtivan, kuinka esittää asiansa.
”Olet… olet juuri sellainen innovaattori, joita me tarvitsemme. Minusta ei siksi tunnu, että aikasi olisi vielä. Kehoprojektisi on hienoa jälkeä, mutta siihenkö aiot lopettaa? Etkö aio viedä ideaasi pidemmälle? Mieliryhmämme ottaisi varmasti sinut mielellään mukaan jatkoprojekteihin psyykkisten kykyjemme kasvattamiseen. Muitakin ratkaisemattomia ongelmia on… Suurin on yhä se, kuinka saamme muun maailman mukaan koneeseen.”
”Hyvä on”, Jouera sanoi ja otti askeleen pois. ”Minä teen jotain parempaa kuin Diereue.”
”En usko, että hänkään on lopulta ensimmäinen valintamme”, Desable sanoi. ”Mukana on myös niitä, jotka ilmaisivat olevansa kiinnostuneita lähinnä projektien järjestelystä.”
”Sitten minä ylitän heidänkin saavutuksensa.”
Ja toa kääntyi viimeisen kerran katsomaan toista, jonka ansiota tämä kaikki oli.
”Mutta sinä et sitä ilmeisesti näe, koska aiot sulautua osaksi konetta.”
”Kyllä, Jouera. Niin ajattelin.”
”Sitten tapaamme koneen valmistuttua”, tulen toa sanoi astellessaan pois. ”Ja saat huomata, että todellisuus ylittää kaikki toiveesi. Koska minä aion viedä järjestelmän pidemmälle. Ja huolehtia siitä, että täydellinen maailma – säännönmukainen, ennakoitava, järjestelmällinen – nousee ja peittää ylleen kaiken muun.”
Ja sitten lausui tulen toa vain yhden merkitsevän sanan äänellä vailla muita sävyjä kuin lievää pettymystä.
”Petturi.”
Desable haki oikeita sanoja tilanteen korjaamiseen, mutta taisi olla jo liian myöhäistä. Armoton kello kulki vain eteenpäin, toan viimeinen sana oli peruuttamaton.
”Tee niin, Jouera”, jään toa sanoi lopulta tietämättä, kuuliko Jouera häntä enää. ”Tee niin.”
Kaikki eteni aikataulun mukaisesti. Maanpäällinen osa laboratoriosta nousi saaren sydämeen, mutta suurempi oli se osa, joka levittäytyi maaperään sen alla. Projektit valmistuivat. Jouera viimeisteli ensimmäisen sarjan mekaanisia kehoja, ja mielispesialistien ryhmä siirsi niihin lajin jäsenten mielet yksi kerrallaan.
Desable oli yksi ensimmäisistä.
Ja se olisi voinut olla tarinan loppu… jos ei olisi tapahtunut onnettomuutta. Virhettä. Särö suunnitelmassa puhtaasta maailmasta kasvoi vuosi vuodelta ja pirstoi lopulta kaiken.
Sillä Jouera halusi viedä projektinsa pidemmälle.
Pidemmälle kuin yksikään muu lajin jäsenistä. Pidemmälle kuin suuri osa ulkomaailmankaan tutkijoista.
Heillä ei ollut hänen kunnianhimoaan.
Laboratorio
Vuosia sitten
Mitä on täydellisyys?
Se oli yksi Joueran tutkimustyön toistuvista teemoista. Jokainen projekti suuntautui kohti samaa tavoitetta. Ei ollut yhtäkään koetta, jonka perimmäinen tarkoitus ei olisi ollut täydellisyyden luonteen löytäminen. Desable oli hoitanut teoreettisen puolen, mutta nyt oli tullut aika pelkän suunnittelun ylittämiseen.
Heillä oli laboratorionsa. Heillä oli tutkimusrauhansa. Tietä tavoitteeseen peitti vain epävarmuus siitä, kuinka toteuttaa suunnitelman vaikeammat osat – lähinnä mekaanisen kauneuden levittäminen joka osaan maailmaa.
Lajin kehityksen myöhäisvaiheessa Jouera johti Projekti Suojaa, jonka tarkoituksena oli lajin psyykkisen kyvykkyyden parantaminen. Useimmat tiedemiehet olivat yhtä mieltä siitä, että mielenvoimat olivat helpoin tapa paitsi puolustautua, myös lopulta vallata uusia alueita laboratoriokompleksin kasvattamiseen. Mikään armeija ei voisi asettua tielle, kun mieleltään täydelliset tiedemiehet jyräisivät vanhan maailman alleen ja ottaisivat paikkansa uuden ajan jumalina.
Mieli oli elegantti, nopea, rajoittamaton.
Hänen työparinaan toimi ilmeetön ja tunteeton jään toa, jonka olemus oli siirretty samaan mekaaniseen kehoon kuin muidenkin. Desable oli hylännyt vapaan tahdon ja siirtynyt lajin hierarkian alimmalle tasolle, jossa tälle ei sallittu minkäänlaista päätösvaltaa omasta tilanteestaan. Jouera ei välittänyt. Eläköön säännönmukaista ja täydellistä elämäänsä, mutta Jouera halusi enemmän.
Alkuvaiheessa projekti eteni hyvin. Jouera vertasi maailman mielitutkijoiden muistiinpanoja ja paitsi pääsi samalle tasolle, myös ylitti sen. Harvalla lajin jäsenistä oli aiemmin ollut kykyä aseistaa mielen rajatonta potentiaalia. Nyt suuri osa ylitti kyvyissään keskivertaisen mielen toan.
Mutta jokin meni pieleen.
Jouera ei tyytynyt siihen, mihin oltiin päästy.
Jouera halusi ENEMMÄN.
Jouera suoritti yhä vaarallisempia kokeita ja rikkoi rajoja, joihin yksikään mielitutkija ei ollut uskaltanut koskea. Kun koekappaleiksi hankitut ce-matoranit loppuivat, Jouera jatkoi kokeita itsellään.
Ja lopulta se kostautui.
Maan alla lajin jäsenet työskentelivät normaalisti noudattaen tarkkoja sääntöjä ja aikatauluja. Jokaisen olinpaikan suuressa keskussalissa saattoi päätellä ajasta.
Järjestys rikkoutui ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun se oli luotu.
Tiedemiehet kaatuivat joka puolella laboratorioita niiden mielten sirpaloituessa. Muutama kuoli. Loppujen mielenvoimat putosivat tasolle, jota ei lajin olemassaoloaikana enää ylitetty. Ovelalla poliittisella pelillä Jouera vältti epäonnistujia yleensä kohtaavan teloituksen, mutta hänen asemansa lajin hierarkiassa putosi alas. Entinen tulen toa karkoitettiin maanpäälliseen laboratorioon, jossa tämä jatkoi kokeitaan lähinnä yksin.
Mutta vielä ei ollut kaikki romahtanut.
Joueran tarvitsi vain keksiä jokin oikea innovaatio.
Jotain uutta.
Ja Jouera tiesi, mikä riittäisi. Lajin mielenvoimien palauttaminen huippukohtaan ja nostaminen sitäkin korkemmalle. Kokeet hän teki itsellään ja Desablella, joka asetettiin pysyvästi hänen alaisekseen, ja tulokset olivat aluksi lupaavia. Silti muut eivät suostuneet kokeiden toistamiseen lajin lopuillakin jäsenillä.
Jos mieli ei kelvannut, Jouera päätti lähteä etsimään täydellisyyttä muualta.
Elementissäkö täydellisyys oli, kuten elementaalipsykologit väittivät? Oliko matoranien ja toien rooli elementaalisina olentoina tuntea ja sisäistää oma elementtinsä, kanavoida sitä tähän maailmaan? Hypoteesi oli mielenkiintoinen, ja Jouera yrittikin useasti löytää elementaalisuuden tuottavat mekanismit. Koekappaleina toimivat saaren matoranit. Itseään Jouera ei kokeillaan riskeerannut, sillä vaikka elementti kelpasi aseeksi, ei se vaikuttanut tuovan täydellisyyttä. Elementtinsä täydellisesti sisäistäneet toatkin olivat vain nukkeja, joita Kohtalo veti naruistaan.
Pian Jouera ymmärsi lähestyneensä tehtävää väärästä näkökulmasta.
Täydellisyyttä ei tuotu lisäämällä asioita.
Täydellisyys tehtiin poistamalla. Leikkaamalla pois.
Mutta jos on leikattava, mitä leikata? Mikä on olemassaololle turhaa, mikä tarpeellista? Eräänä yönä Jouera sai oudosta tapahtumasta inspiraation. Niin syntyi Projekti Peur, jonka tarkoituksena oli tuottaa vastustajan pelkoihin mukautuva olento. Se tapa päihittää vihollinen oli nöyryyttävä, sillä pelot olivat ilmiselvästi jotain, joka ei täydellisyyteen kuulunut, mutta projektiin kätkeytyi myös toinen päämäärä.
Olento, jolla ei ole fyysistä olemusta.
Lajin keskuudessa oli jo päästy pisteeseen, jossa sekalainen joukko olentoja – toia, matoraneja, muita lajeja – oli vailla fyysisiä eroavaisuuksia. Useat projektit tähtäsivät lajin kehojen uudistamiseen, vahvistamiseen, täydellistämiseen. Joueran mielessä kypsyi radikaalimpi idea: Mitä jos keho on vain yksi suuri virhe?
Mitä jos täydellisyyteen pääsee irtautumalla fyysisen olemassaolon kahleista?
Jouerassa ei ollut jäljellä enää mitään Metru Nuilla asustaneesta tulen toasta, joten miksei kävellä askel pidemmälle? Miksei hylätä kehon konsepti kokonaan? Projekti Peur oli loistava tilaisuus kokeilla hypoteesia. Tarvittiin vain sopiva koekappale.
Siispä Jouera lähti muutaman alaisensa kanssa kohti saaren matorankylää. He tekivät saman tarjouksen kuin monet muut aiemmin: Yksi matoran lähtisi heidän avukseen laboratoriokompleksiin, ja vastalahjaksi kylälle lahjoitettaisiin erinäisiä tarvikkeita.
Mutta tällä kertaa matoranit eivät vaatineet juurikaan mielenhallintaa suostuakseen. Jouera luki kyläläisten mieltä ja löysi vain pinnan alla kytevää paniikkia sekä epäselviä muistikuvia yöstä.
Mitä saarella tapahtui?
Jouera ei välittänyt, vaan tarjosi vaihtokaupaksi muutamia toa-kiviä, joita he eivät enää tutkimuksissaan käyttäneet. Matoranit suostuivat ilmeisesti kaivaten yhteisölleen suojelijoita.
Vaihtokauppa suoritettiin. Eräs kylän matoraneista pakotettiin tiedemiesten mukaan mielenhallinnalla.
Ja välittömästi aloitti Jouera projektinsa.
Täydellisyys oli virheiden puutetta. Jokainen olento kärsi väistämättömästi fyysisistä virheistä. Kohtalo veteli mekaanisia palvelijoitaan naruista, ja ne tottelivat.
Se ei ollut TÄYDELLISTÄ.
Se piti MUUTTAA.
Se piti LEIKATA POIS.
Jouera LEIKKASI KAIKEN POIS.
Koekappale hylkäsi lopullisesti viallisen matorankehonsa. Sen ulkonäkö muuttui uudestaan ja yhä uudestaan matoranin uuden jumalan vedellessä naruja. Saarelta pyydystetty rahipeto pelkäsi isompaa rahia, joten matoran otti sen muodon. Jouera itse katsoi peiliin ja huomasi, että olento ei muuttunut miksikään.
Olento oli Joueran pelot, Joueran mielen syvimmät uhkakuvat.
Olento ei ollut mitään.
Mekanismi rikkoutui. Projekti Peur epäonnistui. Koekappale muovautui uskollisesti joissakin kokeissa, mutta toisissa sen olemus kupli vailla logiikkaa. Kaikki fysiikan lait rikkoutuivat koetta seuraavien tiedemiesten edessä.
Jouera oli tehnyt jotain väärin. Leikkinyt jollain, johon kenenkään ei ollut tarkoitus koskea. Yrittänyt toisintaa jotain, jonka hän oli kerran yössä kuvitellut näkevänsä. Jotain, jota… ei oltu tarkoitettu toisinnettavaksi.
Mutta se ei estänyt tutkimustuloksia olemasta kiehtovia.
Mieleltään olento oli yhä tiedemiesten orja, mutta Jouera katsoi viisaaksi lukita sen kapseliin ja unohtaa. Mikään niin ennalta-arvaamaton ja vailla sääntöjä toimiva ei ainakaan ollut täydellinen. Koekappaleen potentiaalinen vaarallisuus oli myös otettava huomioon. Mutta hyödytön ei projekti suinkaan ollut.
Jouera oli halunnut erottaa mielen ja kehon. Ja miten olikaan käynyt? Tulokset olivat lupaavia, mutta muut tiedemiehet eivät suostuneet idean jatkokehitykseen. Muualla laboratoriokompleksissa työskenneltiin lajin kehojen parissa ja mietittiin niiden ideaalia ulkomuotoa. Oliko humanoidi muoto täydellisin? Pitikö niitä kutistaa vai suurentaa, entä käsien määrän nostaminen?
Hyödytöntä. EPÄTÄYDELLISTÄ.
Täydellisyys ei syntynyt lisäämällä. Täydellisyyteen pyrkiessä piti LEIKATA POIS.
Täydellisyys oli jotain, joka oli jo kaiken sisällä. Jotain, jonka peittivät alleen sielun, mielen ja kehon virheet.
Joueran ymmärrys mielestä kasvoi joka kokeella. Oli tullut aika astua viimeinen askel ja osoittaa kaikille teorioiden pätevyys.
Oli tullut aika muuttua TÄYDELLISEKSI.
Oli tullut aika LEIKATA KAIKKI POIS.
Enää ei Jouera ollut metallinen tiedemies, joka leikkasi menneisyytensä pois pala palalta. Nyt hän oli se Jouera, joka oli astunut laivaan Metru Nuilla. Tulen toa, joka oli asettanut tavoitteekseen täydellisyyden.
Tulen toa, joka nyt seisoi hämärässä tilassa ja katseli ympärilleen levittäytyvää tyhjyyttä.
Maamerkkejä ei näkynyt. Eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain samaa, harmaata usvaa joka puolella. Valoa tuli ylhäältä (Jouera ei tiennyt, kutsuako sitä taivaaksi), mutta tulen toa ei arvellut näkevänsä kovin kauaksi.
Joueran askeleet kolahtivat metalliselta tuntuvaan lattiaan, kun toa kääntyi ympäri ja näki edessään peilin. Tummansiniset raamit kätkivät sisäänsä likaisen pinnan, joka kuitenkin heijasti uskollisesti Joueran kehon.
MITÄ ON TÄYDELLISYYS, JOUERA?
Ääni puhui jostain kaukaisuudesta. Jouera hätkähti ja kääntyi ympäri, mutta peili ja hän olivat yhä tilan ainoat asiat. Lähdettä puheelle ei näkynyt.
TÄYDELLISYYS ON JO SISÄLLÄMME.
MUTTA KAHLEET LUKITSEVAT MEIDÄT.
ME OLEMME EPÄTÄYDELLISIÄ, KOSKA NIIN OLIVAT MYÖS JUMALAT, JOTKA MEIDÄT TAKOIVAT.
OLETKO VALMIS IRTAUTUMAAN, JOUERA?
OLETKO VALMIS VAPAUTTAMAAN ESSENTIASI?
Jouera tiesi, mitä hänen oli tehtävä.
Kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.
TÄYDELLINEN EI TAPA KÄDELLÄÄN, JOUERA. TÄYDELLINEN TAPPAA MIELELLÄÄN.
SIIS REVI SE IRTI
Jouera tarttui vasemmalla kädellään oikeaan, puristi kiinni henkensä edestä ja repäisi. Kuului sairaalloinen irtoamisen ääni, kun raaja jätti kehonsa. Vihreä veri valui lattialle ja muodosti lammikon, johon putosi hyödytön, irvokas, irti leikattu käsi.
TÄNÄÄN SINÄ HUUDAT.
HUOMENNA SINULLA EI OLE SUUTA, JOLLA HUUTAA.
Kipu lävisti Joueran ja repi tämän mielen kappaleiksi. Tulen toa horjahti eteenpäin ja oli kaatua.
Mutta kukaan ei väittänyt, ettei täydellisyys sattuisi.
Taide on aina kipua.
Kauneus on aina kipua.
Mutta ajatus ei suinkaan tuskaa poistanut.
TÄNÄÄN SINÄ TUNNET KIPUA.
HUOMENNA SINULLA EI OLE MITÄÄN, JOLLA TUNTEA.
JOUERA
LEIKKAA VIRHEET IRTI JOUERA
LEIKKAA NE POIS
LEIKKAA KAIKKI POIS
Jouera kohotti ylöspäin toista kättään, joka oli nyt hänen ainoansa.
Kipu oli liikaa. Etäisesti Jouera ymmärsi, että oli jo astunut jonkin rajan yli. Enää hän ei olisi ehjä. Enää hän ei olisi kokonainen.
Mutta miksei hän siis lopettanut?
Miksei hän lopettanut?
Se oli ohi. Hänen elämänsä oli ohi. Miksei hän jo kuollut?
Miksei se loppunut?
VAPAUTA ESSENTIASI
LEIKKAA KAIKKI POIS
REVI IRTI VIRHEET
Kipu poltti valtavan reiän Joueran mieleen. Enää hän ei hahmottanut muuta, nyt tuska oli hänen olemassaolonsa määrittävä tekijä.
Jos hän jatkaisi, loppuisiko se?
Jouera tunsi jonkin tarttuvan käteensä. Hän itse se ei ollut, koska tulen toalla ei enää ollut mitään millä tarttua. Silti ympäristö oli yhä tyhjää, ja peili oli yhä paikallaan. Mutta kuitenkin jokin tarttui hänen toiseenkin käteensä ja repi sen irti.
Hän kuolisi pian verenhukkaan.
Se olikin Joueran viimeinen järkevä ajatus.
TÄYDELLINEN EI KULJE JALOILLAAN.
TÄYDELLINEN ON JO SIELLÄ.
Siispä Jouera repi jalkansa pois ja VAPAUTTI ESSENTIANSA. Hänellä ei ollut raajoja, joilla teko suorittaa, mutta se ei haitannut. Jouera ei myöskään kaatunut maahan.
Eikä Jouera kuollut verenhukkaan.
NIIN PALJON TURHUUKSIA, JOUERA. SIIVOUS JATKUU.
TUNTEET OVAT VAIN SURKEA YRITYS YRITTÄÄ MALLINTAA EPÄTÄYDELLISTÄ MAAILMAA.
TÄYDELLISELLE EI OLE MIELIPITEITÄ TAI PUOLITOTUUKSIA.
TÄYDELLINEN EI AJATTELE, EI POHDI.
TÄYDELLINEN TIETÄÄ.
LEIKKAA SE POIS.
Jouera leikkasi sen pois. Kanohi kolahti lattiaan.
JATKA, JOUERA. SINÄ OLET VIELÄ KESKEN. VIELÄ ET OLE VALMIS.
TAKAISIN KÄÄNTYMINEN ON VALHE.
INHOTTAVA VALHE, JOTA EI VOI SUVAITA.
JATKA, JOUERA.
Raajoilla, joita hänellä ei enää ollut, Jouera murskasi kaulansa ja repäisi päänsä irti. Samat raajat tuhosivat järjestelmällisesti ja pala palalta kaiken sen, mitä tulen toan ruumiista oli jäljellä. Lattia peittyi verestä, panssarin paloista sekä orgaanisesta massasta.
KATSO, MITÄ SINÄ OLET.
Jouera katsoi peiliin.
Ja kun hän katsoi
hän ei nähnyt mitään
koska hän ei ollut mitään
ja niin oli täydellistä.
Jouera teki tarkkaa työtä pirstoessaan sielunsa. Jokainen liike oli tarkka kuin kirurgin. Mitään ei jätetty sattuman varaan, mikään ei häirinnyt operaatiota, eikä puhettakaan siitä, että Jouera olisi huutanut.
Jouera ei huutanut.
Jouera ei enää huutanut.
Jouera viimeisteli työnsä ja keräsi talteen sen, mitä oli leikannut pois. Sen, mitä kukaan ei ollut halunnut.
Ja näistä rikki revityistä sirpaleista syntyi Zairyh.
Kasvi oli syntynyt toteutuksena eräästä vanhasta ideasta, jonka lajin jäsenet olivat keksineet ratkaistakseen hankkeen suurimman ongelman. Kuinka varmistaa, että muu maailma sortuisi uudelleenrakennetun Kohtalon alle vailla vaihtoehtoa?
Zairyh oli ratkaisu.
Kasvi leviäisi vaivattomasti halki mannerten ja repisi irti kaiken edessään. Rakennukset sortuisivat juurten murtaessa niiden perustukset. Kaupungit autioituisivat, saaret pirstoutuisivat juurten pureutuessa niiden peruskallioon.
Ja maailmaa asuttavat olennot murrettaisiin mieleltään. Se, mikä jäisi jäljelle, asetettaisiin mekaaniseen kehoon ja liitettäisiin osaksi työvoimaa, joka piti universumin kasassa työskentelyllään. Maanalainen laboratoriokompleksi kasvaisi joka suuntaan ja kattaisi kaiken. Vain tyhjän maan pinnalle jäisi raivokas kasvi, joka tekisi työnsä loppuun ja jauhaisi kaiken kappaleiksi.
Abraxas joka kaiken pirstoo. Projekti Abraxas.
Se oli Joueran alkuperäinen suunnitelma, mutta kunnianhimoisuudessaan se ylitti helposti kaikki muut. Siispä tiedemies päätyi uusiokäyttämään sielunsa palaset projektin esiasteeseen. Ehkä se vakuuttaisi muut.
Kasvin orgaanisen kehon luominen oli projektin haastavampi osa. Mielen asettaminen siihen onnistui jo lajin olemassaolon ensiaskeleilla saavutetuilla tuloksilla.
Ja Zairyh ylitti kaikki odotukset.
Jouera katsoi juuriaan vasten lasiputken seiniä kasvattavaa luomustaan. Tapaa, jolla ruskeat ulokkeet tunnustelivat lasista vankilaansa. Kömpelöä tarttumisyritystä putken kanteen ja mätkähtämistä maahan. Se, mitä Jouera ei halunnut, sätki säilössään ja käytti kehoaan lupaavan onnistuneesti.
Kasvi hyökkäsi hänen mieleensä.
Mekaaninen keho ei tehnyt elettäkään. Jouera antoi Zairyhin yrittää ja tarkasteli kasvin psyykkistä iskua. Sekavassa tilassa oleva olento ei pystynyt paljoon, mutta tulokset olivat lupaavia. Niin lupaavia.
Etäältä kantautui sarja askelia. Metalliset jalat kolahtivat lattiaan Desablen lähestyessä. Fyysisesti tiedemiehet olivat identtisiä lukuunottamatta Joueran tummansinistä viittaa, mutta alemman valtatason työntekijöillä ei liiemmin ollut sisäistä tai ulkoista identiteettiä. Tulijan tunnistaminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa, sillä entisen jään toan mielen vivahteet olivat käyneet Joueralle tutuksi vuosien varrella.
Kasvi keskitti nyt hyökkäyksensä uuteen tulokkaaseen. Heikompaan mieleen vailla aktiivista suojausta se oli onnistuneempi. Jouera tunsi, kuinka Zairyh tunkeutui tiedemiehen mieleen ja alisti sen valtansa alle…
… kunnes Jouera pysäytti kokeen. Hän lamaannutti kasvin psyykkisesti ja tappoi organismin säilöen pirstaleista rakentamansa mielen tarkasti. Sitten hän antoi alaiselleen mielensisäisen käskyn, joka rekisteröityi tiedemiehen harvoihin säilytettyihin aivotoimintoihin.
Toista muutamia kokeitani. Kirjasin kaiken lokikirjaan. Tarvitset vahvemman mielen, jotta voit työskennellä kasvin parissa.
Desable poistui äänettömästi täyttämään Joueran kehotetta, ja tiedemies itse jäi valmistelemaan projektin seuraavia vaiheita. Yksi tärkeä oli alaprojekti Suoja II, joka merkitsisi hyväksi todettujen mieliparannusten siirtämistä kaikille lajin jäsenille. Kasvi voisi toimia välineenä yhä uskaliaammille kokeiluille. Sellaisille, joita hän ei halunnut testata omalla mielellään.
Ja niin tapahtui.
Kuin symbioosissa vahvistuivat sekä kasvin että Joueran mielet. Tiedemies suoritti mielenvoimia käsitteleviä kokeita, joiden seurauksista parhaat hän valitsi myös itselleen. Kasvin kehokin koki parannuksia. Zairyh kasvoi nopeammin, hallitsi juuriaan paremmin ja kasvatti kehonsa entistä suuremmaksi.
Ja Jouera oli päivä päivältä tyytyväisempi tuloksiin. Aika kului, kokeet jatkuivat ja kello tikitti tasaisesti kohti väistämätöntä, kunnes se lopulta tapahtui.
Jokin tuli saarelle ja rikkoi tasapainon. Jokin tuli ja kuiskasi.
Voimiaan viikkojen ajan kerännyt Zairyh räjähti valtavaan hyökkäykseen, joka pirstoi jokaisen mielen laboratoriokompleksissa.
Joueraa kasvi ei kuitenkaan pystynyt tappamaan – tiedemiehen kokeet olivat voimistaneet tämän mieltä, ja Jouera tunsi Zairyhin mielen liian hyvin. Kasvi poistui lasivankilastaan, levitti juurensa ympäri saarta ja etsi sitä, jonka selviytymisestä oli varma. Toisaalla liekit polttivat matorankylän. Kumpikin viidakkosaaren asutuista alueista korventui samaan aikaan.
Mutta ajan kuluessa liekit sammuivat. Joueran etsintä jatkui, mutta päivä päivältä kävi selvemmäksi, että Zairyh oli saaren ainoa elollinen olento.
Maanalainen osa laboratoriota oli täynnä mekaanisia ruumiita, mutta niiden mielet olivat haihtuneet. Nyt ne olivat vain tunnistamattomia kasoja metallia. Zairyh kävi läpi myös matorankylän jäänteet löytämättä mitään. Tiedemiehen kohtalo jäi lopulta mysteeriksi, ja kasvi jäi yksin saarelle. Vuosien varrella ruskeat juuret valtasivat koko viidakon ja haravoivat sitä tarkasti löytämättä merkkiäkään Jouerasta.
Kunnes tulen toa saapui saarelle ja käynnisti tapahtumaketjun, joka johti Zairyhin Bio-Klaanin saarelta Metru Nuille. Kapuran muistot varmistivat Joueran elävän, ja hänen kauttaan oli kasvi löytänyt Joueran tuhoamisen mahdollistavat sirut.
Joko päättyisi tehtävä, jonka kasvi oli valinnut itselleen jo syntyessään?
Joko hän saavuttaisi tavoitteensa?
Meri
Aamupäivä
Vuorokausi oli vaihtunut. Nousevat kaksoisauringot julistivat uutta aamua. Koko matkan oli fysiikan lakeja rikkova massa kannatellut Zairyhiä kohti kaksikon yhteistä päämäärää, mutta kumpikaan ei ollut puhunut.
Meri aaltoili rauhattomana. Toisinaan he ohittivat pienen luodon tai suuremman saaren, mutta yksikään ei ollut Joueran olinpaikka. Zairyh tietäisi, kun he olisivat perillä. Samaan näytti kykenevän massakin, sillä se ei ollut kysynyt reittiohjeita. Vain lipunut halki ilman mukaillen suoraa viivaa, jonka päästä he löytäisivät tiedemiehen piilopaikan.
Sirut eivät valehdelleet.
Sen Zairyh oli niistä oppinut.
Toisin kuin muut sirujen tavoittelijat Zairyh ei ollut tarpeeksi naiivi tai megalomaaninen uskoakseen hallitsevansa niiden voimaa. Beetalla ja Epsilonilla oli oma tahto, mutta se ei kasvia häirinnyt. Entä jos Joueran luoto räjähtäisi ilmaan ja veisi heidät kaikki mukanaan?
Se ei olisi ollenkaan paha päätös matkalle.
Zairyh oli pelannut korttinsa varovasti ja yrittänyt varmistua siitä, ettei Joueralla olisi mahdollisuuttakaan selviytyä. Sekä makuta Abzumo että toa Kapura tiesivät luodon sijainnin, ja kumpikin oli halukas saamaan sirut käsiinsä. Jos kasvi epäonnistuisi, ajan myötä kumpikin löytäisi perille ja lähtisi seuraamaan Joueran jalanjälkiä… sillä tämä ottaisi sirut itselleen. Sen Zairyh tiesi.
Suunnitelman toinen osa oli aiheuttaa sirujen avulla mahdollisimman paljon vahinkoa kaikelle, mitä puuttomalla luodolla vain olisi – Joueralle, tämän kololle ja kaikelle, mitä tiedemies oli siihen säilönyt. Taistelutta ei Zairyh kaatuisi, ja sama pätisi varmasti tätä kuljettavaan reikään logiikassa. Sen todellisuutta vääristävä olemus yhdistettynä sirujen mahtiin?
Joueran aika kului jatkuvasti pois.
Mutta vielä yksi este oli selvitettävä. Sovittu taistelu kuolemaan, jolla päätettäisiin, kumpi saisi lopulta oikeuden kohdata Joueran. Zairyh tiesi, että massan tavoitteet muistuttivat paljon hänen omiaan, joten tilanne näytti Joueran kannalta huonolta riippumatta taistelun tuloksesta. Sitä paitsi hänen puolellaan oli kaksi Nimdan sirua. Metru Nui oli näyttänyt, mihin ne pystyivät, eikä Zairyhin tarvinnut pidätellä sinisinä hohtavien mielisirujen voimaa.
Tuhoutukoon Jouera. Tuhoutukoon fysiikan rikkova olento. Tuhoutukoon hän itse.
Vain sillä oli väliä, että kaikki paloi pois.
Ja päämäärä oli lähempänä kuin koskaan.
Zairyh ei edes tiennyt, mitä hänen pitäisi tuntea kohtalonsa edessä. Hän tarkasteli mieltään ja näki vain kylmää varmuutta, ehdotonta toimintakykyä. Voisi olla, että hän kuolee pian… Jos kävi vielä paremmin, hän eläisi. Tuloksella ei enää ollut väliä. Kasvin valitsema polku oli johtanut vain tähän hetkeen, eikä sillä mitä mahdollisesti tapahtuisi sen jälkeen, ollut enää merkitystä.
Ja jos hän epäonnistuisi? Jos sekä raivokas kasvi että reikä todellisuudessa menehtyisivät, ja Jouera pääsisi pakoon makutalta ja Klaanilta?
Sitä hän ei olisi enää näkemässä.
Myös selittämättömästi yllä aaltojen leijuva massa valmistautui henkisesti tulevaan kohtaamiseen.
Jos olennon kohdalla edes saattoi puhua minkään tekemisestä tietoisesti. Se vain ohjasi itseään ja mukanaan kantamaansa kasvia kohti Joueraa, ja miljoonat äänet, miljoonat vaihtoehdot myrskysivät sen päässä.
Pitäisikö Jouera tappaa nopeasti? Vai kenties laittaa kärsimään teoistaan hitaasti ja ikuisesti? Kuinka tyydyttävää olisi hukuttaa tiedemies olennon omaan massaan ja katsoa, mitä tälle kävisi? Ei tarpeeksi, se oli varmaa. Mikään ei enää tuottaisi olennolle mielihyvää joka korvaisi sen, mitä sillä oli ennen ollut: Pysyvä fyysinen olemus, oma nimi ja identiteetti.
Mutta sentään Joueran tuhoaminen oli jotain. Sama päti kasviin, joka oli vain yksi Joueran uloke, vaikka muuta väittikin. Tältä oli varastettava kaksi sirua, jotka saattoivat olla olennon viimeinen mahdollisuus olla ehjä. Ne auttaisivat myös Joueran tappamisessa… mutta olento ei ollut varma, olisiko sekään tarpeeksi.
Kasvi kuvitteli typerästi jo päihittäneensä Joueran. Halki meren lipuva massa ei ollut asiasta niin varma. Miksi Jouera oli vain pysytellyt luodolla… jos edes oli? Oliko Nimdan näyttämä paikka vain kasvin ajatuksista noussut harhakuva? Sekin oli yksi mahdollisuus. Mutta jossain Jouera oli, ja sieltä jostain olento aikoi kaivaa tiedemiehen esiin ja päättää tämän surkean elämän.
Mutta ensin kasvin täytyisi tuhoutua.
Ensin olennon täytyisi saada kumpikin siru.
Omahyväisyydessään oli Zairyh suostunut tämän tarjoukseen taistelusta, mutta olento ei ollut sen lopputuloksesta yhtä varma. Nimda oli voimakas, mutta massa kuvitteli pystyvänsä anastamaan sen kasvilta. Todellinen uhka oli se, joka oli massan olemassaoloon syyllinen – Jouera.
Jouera oli poistanut hänen mielestään kaikki muistot, suorittanut kokeitaan ja hylännyt lopulta murtamattomaan kapseliin. Paetessaan Zairyhiä tiedemies oli ottanut epäonnistuneen kokeensa mukaan ja käyttänyt tätä viestien viemiseen sekä tilanteiden vakoiluun etäältä.
Lopulta olento oli murtautunut irti Joueran kahleista, mutta samalla siltä olivat kadonneet tämän olinpaikkaan ja suunnitelmiin liittyvät muistot. Tiedemies oli tehnyt työnsä hyvin. Vailla päämäärää olento oli vaeltanut ympäri lähisaaria, kunnes Zairyh oli etsinyt tämän käsiinsä ja tarjonnut yhteistyötä Joueran löytämiseksi.
Ja nyt näytti siltä, että he olivat lähellä… vai olivatko? Jollain Zairyhin mielikuvaa muistuttavalla luodolla Jouera oli ainakin joskus ollut, mutta tarkka reitti oli kadonnut massan mielestä. Oli mahdollista, että tiedemies oli jo lähtenyt… ja jos ei, miksei? Mitä tämä suunnitteli? Jouera ei vain jäisi odottamaan kuolemaansa. Siitä massa oli varma.
Suunnitelma ei tyydyttänyt olentoa täysin, mutta muutakaan ei ollut. Siispä se tyytyi kuljettamaan Zairyhiä ja itseään kohti oletettua Joueran olinpaikkaa.
Kului vielä hetki, ja luoto ilmestyi näkyviin horisontissa.
Zairyh näki jo etäältä, että se oli täsmälleen samanlainen kuin Nimdan näyssä. Vain ohut kerros ruohoa peitti osaa luodosta. Muuten se oli vailla kasveja. Luodon huippu oli noin metrin korkeudella merenpinnasta, ja ohut suikale hiekkarantaa ympäröi sitä.
Yhä he lähestyivät, mutta merkkejä Jouerasta ei näkynyt. Oliko tämä oikea paikka?
Zairyh kysyi siruilta. Onko tämä oikea paikka?
β~ Perillä olemme, Zairyh. ~β ε~ Jouera ei ole kaukana. ~ε
Niiden vastaus täytti kasvin varmuudella ja rauhallisuudella. Koko matkan ne olivat vihjailleet hänelle tulevasta, mutta vasta nyt Zairyh kuuli niiden oikean äänen. Ja miksei olisi kuullut? Siruissa oli kätkettynä paljon viisautta. Jos ainut tapa saada se esiin oli kuvitella ne puhumaan, otti Zairyh mielellään riskin.
Massa kuljetti hänet luodon ylle ja pudotti maahan. Zairyh alkoi välittömästi kasvattaa juuriaan, mutta niin hienovaraisesti, ettei vastapuoli tulkinnut sitä aggressiiviseksi teoksi. Reikä todellisuudessa kulki itse toiseen päähän ja laskeutui hiljaa, kunnes leijui vain puoli metriä maanpinnasta.
”Zairyh. Missä on Jouera?” se sanoi äänellä, joka jäi kaikumaan kasvin mieleen.
Täällä jossain, kasvi vastasi. Sirut eivät valehtele. Jouera ei voi olla kaukana, koska luoto on sama, jonka minä näin. Ja jonka sinä näit.
”Se ei tarkoita, että Jouera olisi täällä.”
Zairyh ei vastannut mitään vaan keskittyi löytämään todisteita väitteensä tueksi. Muutama kivi sojotti ympäri luotoa kohti taivasta, mutta niiden asettelussa ei näkynyt vinkkejä Joueran olemassaolosta. Kasvi kasvatti juuriaan ympäri hiekkarantaa, joka karua luotoa ympäröi, muttei havainnut mitään epäilyttävää. Vahva merituuli sai korkeimmat ruohonkorret heilumaan.
β~ Jouera on piilossa. ~β ε~ Me revimme irti hänen muurinsa, kun aika koittaa. ~ε
Varmuus palasi kasvin mieleen… muttei niin vahvana kuin aiemmin. Jouera oli luodolla, se oli selvää, mutta miksei hänestä näkynyt merkkejä?
Olento liikahteli rauhattomasti ja sinkoili savuavia partikkeleita ympäriinsä.
”Jouera ei ole täällä, Zairyh. Meitä on petetty.”
Sirut ovat eri mieltä.
”Sekö sinut vakuuttaa, kasvi?”
Zairyh pohti kysymystä itsekseen. Oli totta, että sirut saattoivat hämätä häntä, kuten oli käynyt jään soturille… Mutta hän ei ollut pidellyt niitä kovin kauaa. Ja sitä paitsi alkuperäisen tiedon luodosta tarjosi mielisirujen avulla Itroz, jota ei tosin oikeasti ollutkaan.
Mutta silti…
Zairyh oli vakuuttunut.
Minä en aio pelata psykologisia pelejäsi. Taisteletko, vai lähdetkö suosiolla?
Olento ei aluksi vastannut, mutta sen keskustasta alkoi kuulua hiljaista ääntä, jota Zairyh ei täysin yhdistänyt mihinkään tuntemaansa.
Sitten sen massa syöksyi eteenpäin kohti paikkaa, jossa oli Zairyhin keskusta.
β~ Taistele, Zairyh. ~β ε~ Palkkasi on Joueran ruumis. Me revimme hänet kappaleiksi. ~ε
Sirujen ääni kaikui Zairyhin mielessä tämän toipuessa hyökkäyksestä. Valtaosa luodon päällä olevista juurista oli tuhoutunut, mutta niiden rinki levisi yhä hiekkarannan läpi. Ruohikon ylle oli kasvanut joka suuntaan heittelehtivästä ja savuavasta massasta koostuva torni, joka päästeli raivokkaita ääniä Zairyhin suuntaan.
Lonkeromainen uloke massaa työntyi kohti Zairyhin paksua juurikeskittymää. Kasvi väisti, ja valtaosa aineesta suuntasi mereen synnyttäen valtavan pilven vesihöyryä. Kuumuus oli sytyttää Zairyhin läheisiä juuria tuleen.
”JOUERAA EI OLE. KUOLE, PETTURI.”
Massa valehteli. Muuta selitystä ei ollut. Sirut olivat oikeassa.
Massa valehteli tuhotakseen Zairyhin mielenterveyden.
Aalto massaa syöksyi kohti Zairyhiä. Se vyöryi ylitse juurien ja sai ne katkeamaan. Yksi luodon kivistä räjähti ja lennätti palasiaan joka suuntaan aallon osuessa siihen. Loppuosa aineesta päätyi mereen, jossa se haihtui sihisten. Hiekka siltä osalta rantaa oli tummentunut ja muuttunut kiinteäksi.
Toisella puolella Zairyh nosti useaa juurta hyökkäykseen, mutta valtavaksi paisunut massa lähetti ilmassa rätisevän pilven, joka katkoi juuret ja haihtui edettyään kauemmas luodosta.
β~ Mikset käyttäisi meitä, Zairyh? ~β ε~ Se voi olla ainoa keino. ~ε
Siispä Zairyh käytti sirujaan.
Paksu juuri kohotti kirkkaansinisinä hohtavat sirpaleet ilmaan. Massa vastasi välittömästi sinkoamalla niitä kohti hehkuvia palloja, jotka jättivät jälkeensä savuvanoja. Sininen säde purskahti sirujen välistä ja räjäytti yhden pallon saaden koko luodon tärisemään.
β~ Enemmän, Zairyh! ~β ε~ Ei Joueraa voita se, joka pidättelee voimiaan. ~ε
Massa oli nyt viitisen metriä korkea. Se velloi, kasvoi joka suuntaan ja sai niin ruohon kuin kivenkin kärventymään laajetessaan. Muutamasta kohtaa se purkautui jo luotoa ympäröivälle hiekkarannalle ja pirstoi Zairyhin juuria. Vesihöyryä purkautui taivaisiin siitä, missä aines kohtasi meren.
”KÄYTÄ SIRUJASI, KASVI, TAI POLTAN SINUT TUHKAKSI.”
Zairyh tiesi, että jos hän antautuisi täysin Nimdalle, se veisi hänet mukanaan. Luoto murskautuisi, Joueraa tai ei… (olihan?)
… mutta toisaalta hänellä ei liiemmin ollut menetettävää.
Sinistä energiaa alkoi kertyä sirujen ympärille. Niitä pitelevä juuri kärventyi päästään, muttei syttynyt tuleen tai katkennut. Massa vavahti taaksepäin odottaen hyökkäyksen voimaa.
Kaksi sinistä salamaa purkautui siruista. Ne lävistivät massan ja jakaantuivat sen sisällä useiksi haaroiksi. Ääni oli sanoinkuvaamaton – aines räjähteli ja rätisi, mutta oli myös kuin se olisi huutanut.
Sitten se loppui, ja Zairyh ehti vilaukselta nähdä massan keskellä ammottavat valtavat aukot ennen kuin siitä syöksyvät lonkerot vetivät kasvin sisäänsä.
Siruineen.
Aines muovautui Zairyhin ympärillä ja sulki viimeisenkin aukon ulkoilmaan. Sirut hohtivat kirkkaina ja laukaisivat salamoita joka puolelle minkä ehtivät, mutta aukot paikkaantuivat nopeasti. Zairyhin juuret korventuivat joka puolelta, mutta hän ei voinut antaa sen luhistua hänen ympärilleen. Ruskeat juuret kasvoivat ristiin ja korvasivat palaneet osansa nopeasti sirujen avulla.
”ANNA SIRUT, ZAIRYH.”
Kasvi ei vastannut. Beeta ja Epsilon lepäsivät hänen juurissaan keskellä koloa massassa. Savuavia osia sitä sinkoili kohti siruja, mutta Zairyh pysäytti ne juurillaan.
”ET VOI KESTÄÄ IKUISESTI.”
Ja kauhukseen Zairyh huomasi, ettei massa vain ollut oikeassa, vaan pikemminkin näytti siltä, ettei Zairyh kestäisi edes kovin pitkään. Juurien määrä väheni jatkuvasti, vaikka sirut yrittivätkin auttaa niiden kasvattamisessa. Suojat niiden ympärillä rakoilivat kuumista partikkeleista, joita aines syöksi Nimdaa kohti.
Silloin lähti massasta paksu lonkero, jonka reitti osoitti suoraan kohti siruja. Zairyh iski sitä juurillaan, mutta turhaan – ne vain paloivat halki keskeltä ja putosivat hyödyttöminä alas, jossa aine nieli ne sähisten.
Uloke saavutti sirut. Se poltti helposti juuret niiden ympäriltä… ja sirut putosivat.
Kasvi hylkäsi itsepuolustuksen ja syöksyi kaikilla juurillaan kohti siruja. Lonkero rätisevää massaa halkesi kymmeniksi pienemmiksi säikeiksi, jotka risteilivät ympäri tilaa massan sisällä ja katkoivat juuret.
Ensin osui massaan Beeta. Pian seurasi Epsilon, ja kumpikin upposi hitaasti aineeseen, joka kietoi ne otteeseensa… ja imi ne sisäänsä.
Zairyh oli laiminlyönyt pahasti tilansa suojaamisen. Aines ylhäällä romahti alas ja peitti kaiken, mitä kasvista oli jäljellä.
β~ Hyvästi, Zairyh? ~β ε~ Hyvästi, Zairyh? ~ε
Silloin valkea ympäröi Zairyhin mielen, massa huusi tuskissaan ja HÄN NÄKI JOUERAN.
Metsä
Aamupäivä
Vemmelsääri haistoi aarteensa yläilmoissa ja melkein pysyi pystyssä äkillisen tunnekuohun kiihkossa. Kani kompastui. Sen luistinjalat kohosivat maasta, ja jänö iskeytyi pää edellä metsän aluskasvillisuuteen.
Mutta fyysinen kipu ei peittänyt alleen täydellistä hurmiota.
Miten kauas rannasta toa oli lentänyt? Sitä hän ei tiennyt. Kapura veti kaikin voimin sisäänsä happea noustessaan taas pintaan. Refleksien varassa toa tarrautui häntä kohti kurottavaan valkoiseen käteen ja…
… näki hopeisen Komaun tuijottavan häntä.
Hopeisen Komaun, joka yhdistyi tuttuun, valkoiseen ko-matoranin kehoon.
E-ei!
Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Vesi oli kylmää, keho voimaton ja olinpaikka tuntematon.
”Nouse veneeseen, Kapura”, matoran sanoi. Kapura tarrasi kiinni tämän käteen ja kampesi itsensä ylös. Venettä ei ilmeisesti oltu suunniteltu kuljettamaan toia (ja lisäksi se oli täynnä kaikenlaista tavaraa), mutta Kapura asettautui makaamaan miten pystyi ja tuijotti matorania pahantuulisesti tasatessaan hengitystään.
Äsken, paiskautuessaan pois Tiedon torniin iskevästä aluksesta, Kapura oli luullut kuolevansa.
Tilanne oli nyt toinen, mutta Kapuran oli vaikea uskotella itselleen, ettei matoranista koituisi ongelmia. Saman matoranin Zairyh oli ilmaissut uhaksi, ja sama matoran oli onnistunut pääsemään pakoon sekä kasvilta että Kapuralta itseltään. Se kertoi jonkinasteisista mielenvoimista, pelottavasta yhteydestä Zairyhiin ja tahdosta tehdä jotain, josta Kapura ei vielä ollut selvillä.
”Ehtoni ovat yksinkertaiset, toa”, hiljainen tarkkailija sanoi ohjatessaan alusta kohti rantaa. Kapura ei vastannut, vaan tuijotti edessään avautuvaa näkymää.
Savu kohosi vielä raunioista. XMS Angoncen palaset peittivät maata. Etäiset hahmot, jotka näyttivät matoraneilta, liikkuivat tapahtumapaikalla.
Sekavat mielikuvat tapahtumista aluksella nousivat Kapuran mieleen.
Matoro, Umbra, Deleva, Angien…
Kuka oli kuollut?
Kuka oli selvinnyt?
Miten kukaan selvisi tuosta hengissä?
”Et taida olla jutustelutuulella”, matoran sanoi. ”Vastalahjaksi henkesi pelastamisesta toivon vain sitä, että otat minut mukaasi palatessasi Bio-Klaanin saarelle.”
”Mitä?”
”Seurueesi ei pahastu yhdestä lisämatkalaisesta.”
Yhä lähestyi vene rantaa. Ilmassa näkyi liikennettä, mutta Kapura ei kiinnittänyt siihen huomiota, sillä hänen mieleensä iskeytyi kuva karusta luodosta. Puuton ja autio. Tulen toan psykeeseen pinttyi myös sen olinpaikka.
Nyt tiedät Joueran sijainnin, Kapura. Mikäli selviän, tuon sinulle tietoja tapaamispaikkaamme.
Ja kaikki se himmeni pois.
”Z-zairyh?”
”Kasvi on jo mennyt”, ko-matoran sanoi. Hetken oli hiljaista, ja Kapura yritti muodostaa päässään kuvaa kaikesta tapahtuneesta. Matoro… Sirut… Zairyh…
Ko-matoran puhui. ”Suostutko tarjoukseeni?”
”Onko minulla muutakaan vaihtoehtoa?” Kapura mutisi. ”Sinulla on jonkinnäköisiä mielenvoimia, etkä varmaankaan epäile käyttää niitä tarvittaessa.”
Matoran vain nyökkäsi lievän omahyväisesti. Rantaviiva lähestyi. Moottorin ääni lakkasi kuulumasta. Vene ohjautui laituriin, ja kumpikin matkalainen nousi sen puiselle pinnalle.
”Minne suuntaamme, kapteeni?”
Esittäisi edes, ettei lue mieltäni, Kapura ajatteli ja kuvitteli nähneensä matoranin hymyn levenevän. Sentään Zairyh esitti joskus, ettei tarkkaillut ajatusprosesseitani kaiken aikaa. Mutta ääneen hän ei sitä sanonut.
”Etkö ota mitään veneestäsi?” Kapura kysyi.
”En”, ko-matoran sanoi ja katsoi merelle. ”Tarvikkeeni olivat vain siltä varalta, että minulle tulisi tarve lähteä meriteitse. Valitettavasti poliittinen tilanne teki sen hyvin vaikeaksi. Onneksi kävi niin, että syyn ilmaantuessa tuli myös parempi tapa matkustaa.”
Kapura ei sanonut mitään. Hän katsoi törmäyksen tuhoa kauempana ja yritti antaa nimen sille tunteelle, jota koki. Epäusko meni vain vähän ohi. Uni osui vielä lähemmäs, vaikkei se tunne ollutkaan. Kapura oli kuitenkin varma, että jotain samanlaista oli tuntenut kapteeni Arupak herätessään ensimmäistä kertaa Aft-Amanassa tilaan, jota saattoi jo sanoa mielenterveydeksi.
Ehkä he kaikki olivat menehtyneet törmäyksessä.
Ehkä vain hän palaisi Klaaniin. Vailla muita, vailla siruja. Siitä tulisi varmasti mielenkiintoinen keskustelu administon kanssa!
Ryhdistäydy, Kapura komensi itseään. Eikö sinun tehtäväsi ollut järkevä ajattelu? Ajattele sitten järkevästi!
”Toistan kysymyksen, Kapura. Lisäksi tiedustelen, liekö tuo sinun.”
Kapura katsoi kohti suuntaa, johon ko-matoranin syyttävä sormi osoitti ja näki tutun kultakellon, joka oli parhaina päivinään nähnyt kaksi sirua sisällään, mutta joka oli nyt tyhjä kuin kadotus. Varmaankin oli pudonnut veneeseen hänen panssareidensa kätköistä.
Järkevän Ajattelun Yliherrana Metru Nuilla Kapura halusi jättää sen siihen. Tai viskata mereen. Mutta kumpaakaan hän ei tehnyt, vaan käveli kohti aarretta, kumartui veneeseen ja poimi sen käteensä. Jos puoletkaan esineeseen liittyvistä muistoista oli totta, se ei ollut järkevästi tehty. Mutta Kapura ei välittänyt.
Ajannäyttäjä katosi Kapuran panssareiden sisään.
”Varmasti mielenkiintoinen esine.”
Lopeta minun muistojeni skannaaminen! Kapura ärähti mielessään ja käänsi katseensa jälleen XMS Angoncen turmioon. Ehkä se auttaisi häntä keskittymään. Ko-matoran teki samoin ja hymyili mietiskelevänä kuin muistellen vanhaa vitsiä.
Matoro varmasti selvisi siruilla. Muista ei tietoa. Missä on Zairyh? Lähti pois, vai? Saiko kasvi ainuttakaan sirua haltuunsa?
Ja mitä tapahtui kaikille muille?
Kapura sulki silmänsä.
Hän ei halunnut tietää.
Hän halusi olla jossain muualla.
”L-lähdetään. Johonkin.”
Ko-matoran ei tehnyt elettäkään, joten Kapura aloitti kävelemisen tietämättä, mihin oli menossa. Yleisessä kaaoksessa matoraneja juoksi joka puolella. Huutoja taustalta. Savun tahri taivaan kuin tuhon arkkitehdin sivellin, joka viimeisteli mestariteoksen. Lumi satoi hellästi hävityksen ylle. Tunnelma oli epätodellinen.
Tämän oli pakko olla unta. Harhaa. Hallusinaatiota.
Pian Kapura heräisi Klaanissa sängyssään.
Tai Aft-Amanan pimeydessä.
Hiljainen tarkkailija seurasi toaa kuin varjo ja toisti kysymyksen, joka ei ollut vielä saanut vastausta.
”Mihin matka, kapteeni?”
Mutta nyt Kapura tiesi.
Sen luo, joka oli Arupakinkin sekavat ajatukset onnistunut kokoon parsimaan.
”Ga-Metruun”, toa sanoi. ”Minulla on tapaaminen.”
”Vai niin.”
Vastaan tuli foliolla kasvonsa peittänyt matoran, jonka Kapura tunnisti po-metrulaisesta baarista.
”Dumen tekosia”, matoran sanoi vieressään kävelevälle le-matoranille. ”Mikään polttoaine ei pysty sulattamaan kristallia.”
Kapura huokaisi ja jatkoi eteenpäin.
Ohi juoksevien matoranien lisäksi ei näkynyt mitään. Vahkipartio ei hyökännyt pidättämään Kapuraa, joka oli etsintäkuulutettu paitsi toana myös Aft-Amanaan jääneenä merirosvokapteenina, vaikkei moni sitä tiennytkään. Kai niillä oli parempaakin tekemistä. Onnettomuuden jäljet haihtuivat kävelymatkan edetessä, mutta ahdistavuuden ilmapiiri leijui yhä toan ja tämän matkakumppanin yllä. Useammastakin syystä.
Lopulta Kapura pysähtyi. Häntä seuraava ko-matoran teki samoin.
”Kerro minulle”, Kapura mutisi. ”Mitä sinä haluat?”
”Päästä Bio-Klaanin saarelle mukanasi.”
”Mitä muuta? Mitä siellä aiot tehdä? Kerro”, Kapura anoi, ”minä en pysty toimimaan näin monen tuntemattoman muuttujan kanssa.”
Nyt hän tarvitsi jotain varmaa. Jotain, josta pitää kiinni. Mutta alkaen XMS Angoncella olleiden kohtaloista ja päättyen ko-matoranin mystiseen agendaan Kapura näki ympärillään vain epävarmuutta.
Tulen toan ei tarvinnut edes vilkaista taakseen tietääkseen, että sama tuttu hymy nousi jälleen ko-matoranin jalolle hopeakomaulle.
”Se ei koske sinua, toa. Tiemme eroavat, kun käyttämämme laiva tai ilma-alus saapuu matkansa päätepisteeseen. Mikäli se on minusta kiinni, emme enää koskaan kohtaa, mutta minä en Punaisen tähden algoritmiä luonut. Vain havaitsen ja tulkitsen sitä.”
”Ai”, vastasi tulen toa kolkosti.
Eikä Kapura sanonut muuta, vaan jatkoi kävelemistä. Ei tuo vastaus mitään merkinnyt tai edes ollut uskottava, mutta oli selvää, että muuta ei matoran aikonut paljastaa. Ja tämän tiedosti kumpikin.
”Kyllä minä ahdinkosi ymmärrän”, matoran sanoi Kapuran takana. ”Suostuttuasi sopimukseeni pelkäät tehneesi virheen, vaikkei valinnanvaraa ehkä ollut.”
Tähän psykoanalyysiin Kapura ei vastannut.
”Enkä edes ole ensimmäinen, joka on moista vääryyttä sinulle tehnyt! Muistathan illan, jona päätit muodostaa lyhytikäisen liittosi Zairyhin kanssa?”
Vanha muisto. Tuntui olevan joltain toiselta aikakaudelta.
Jälleen oli Kapura hiljaa. Puhelkoon itsekseen, jos piti äänestään. Jos Kapura halusi psykiatrista analyysiä itsestään, hän suuntasi psykiatrin puheille… jonne hän oli oikeastaan menossakin.
”En suosittele katumaan päätöksiä, joissa vain yksi vaihtoehto on selvästi muita parempi”, ei-niin-hiljainen tarkkailija sanoi. ”Tätä peliä pelaavat sinua kyvykkäämmät. Ehkä sinusta tuntuu, ettet pysty määräämään omaa suuntaasi, mutta emmekö me kaikki ole toistaiseksi vain Kohtalon nukkeja?”
Kapura kuuli sanat, mutta silti hänestä tuntui, että tämä kaikki oli yksi virhe.
Oli virhe tulla Metru Nuille.
Oli virhe hakea Arupakin aarre.
Oli virhe liittoutua Zairyhin kanssa ja kuvitella pystyvänsä siten ohjaamaan tapahtumia otollisempaan suuntaan.
Ja viimeiseksi, kuorrutuksena kakun päällä, oli virhe suostua epäilyttävän ko-matoranin tarjoukseen, vaikkei valinnanvaraa ehkä ollut.
Kaikki ne virheet kummittelivat Kapuran päässä, kun tämä kulki Kohtalon hämärää polkuaan ja mietti kaikkia niitä, joiden osalta se oli saattanut jo katketa.
Steltin ja Xian välinen merialue, noin kaksikymmentä vuotta ennen Ath-Koron välikohtausta
Ilmaa tieltään riipivä moottorien jylinä olisi kuurouttanut kenet tahansa valkoisen, uutuuttaan kiiltävän ilmalaivan halkoessa kesäisen kirkasta taivasta. Laivan molemmille sivuille kiinnitetyt tehokkaat jetit kiidättivät virtaviivaista teknologista saavutusta halki korkeuksien vauhdilla, jollaista ei oltu ennen nähty. Aluksen nimi oli KMS Advancement ja aluksen vasempaan kylkeen, aivan tuon sinisen, kauniisti kirjoillun tekstin viereen oli maalattu ylväänä liitelevä Ko-Metrulainen jäätikköhaukka. Vaikka kaukana aluksen alapuolella siintävä meri oli enää vaivoin näkyvissä, oli ilmanhalkojan kurssi edelleen suunnattu aavistuksen yläviistoon. Ilmalaivan keulan, miltei kokonaan lasisen ohjaamon kimpussa hääräsi useita sinisiin ilmavoimien hattuihin pukeutuneita Matoraneja.
Kahden ohjaussauvan kimpussa hääräävä pilotti kääntyi tekemään kunniaa, kun ohjaamon ylöspäin aukeava liukuovi hänen takanaan sihahti auki ja pitkään laivastonsiniseen takkiin pukeutunut jään toa astui sisään. Teleskooppisilmällä varustettu valkoinen Volitak skannasi nopeasti ohjaamon ja siirsi sitten huomionsa Hau-kasvoiseen pilottiin.
“Miksi olemme vaihtaneet kurssia, ruorimies? Meidän kuuluisi olla jo puolimatkassa kohti kotia. Sen sijaan navigaattori Kirrahe kertoo minulle, että olemme keskellä merta, kaukana kaikista tunnetuista lentoreiteistä.”
Pilotti laski kätensä otsaltaan ja vastasi selkä suorana kapteeninsa kysymykseen.
“Herra kapteeni. Perämies Neji kertoi meille reitistä, jossa merituuli olisi jopa 56 prosenttia normaalia heikompaa. Pienestä kierrosta huolimatta hän uskoi parempien sääolosuhteiden vauhdittavan matkaamme useammalla tunnilla ja pienemmän polttoaineen kulutuksen myötä voisimme kokonaan jättää Xian telakkapysähdyksen välistä, herra kapteeni.”
Kapteeni kurtisti kulmiaan selityksen kuullessaan. Perämies Neji painoi kasvojaan alemmas ohjaamon vasemman laidan kontrollipaneelillaan. Kapteeni ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittämään huomiotaan tähän, kun pilotti jo jatkoi selitystään.
“Kaikki näytti menevän suunnitelman mukaan, kunnes sensorimme paljastivat… vähän kaikkea.”
Kapteeni näytti kummastuneelta. Pilotti kiskoi juuri printteristä ulos sujahtanutta kapeaa paperiliuskaa ja sulloi tätä kapteenin ojennettuihin käsiin. Volitakin teleskooppisilmä alkoi välittömästi ahmimaan informaatiota pilotin raportista.
“Radioaaltoja… gammasäteilyä… elektronista toimintaa ja pienen kaupungin kokoinen lämpöjälki. Mitä hittoa tämä oikein on?”
Pilotti viittoili kapteenia mukanaan ohjaamon kärkeen, jossa kaksikko käänsi katseensa aluksen menosuuntaan. Nyt pilvien sisällä edelleen korkeuksia kohti kiitävä alus oli ohjaamon matoranien mukaan lähestymässä uutta määränpäätään.
“Herra kapteeni, olemme Pimeyden Metsästäjien alueen ytimessä. Ajattelimme, että kyseessä saattaisi olla edelleen toimintakuntoinen sota-ajan taistelutorni.”
Perämies Neji oli tällä välin kerännyt rohkeutensa ja astellut kaksikon taakse, jatkaen siitä, mihin pilotti oli jäänyt.
“Sitten tarkastimme tutkamme uudelleen ja huomasimme, että… mikä ikinä tuolla onkaan. Se ei ole meressä… se näyttää siltä kuin se olisi… olisi…”
Kapteeni loi merkitsevän katseen vuorollaan molempiin juuri puhuneisiin matoraneihin ja kiinnitti sitten taas katseensa huolestuneena kohti ohjaamon ikkunaa. Hetken aikaa moottorien ja ohjaamon laitteistojen tasainen hurina oli ainoa toan ja matoranien ympärillä kaikuva ääni. Jokaisen matoranin katse oli naulittuna kapteeniinsa, joka punnitsi juuri saamaansa informaatiota tarkasti. Pilotti ja Neji vilkuilivat tosiaan huolestuneina. Kapteeni oli sulkenut silmänsä ja ristinyt kätensä.
“Jos… jos… hmm.”
Hiljaisuus jatkui taas hetken. Kapteeni avasi silmänsä ja kääntyi selkä ikkunaa kohti, puhutellakseen miehistöään.
“Jos kyseessä on todella metsestäjien sotainstallaatio, meidän on parempi varautua. Ohjatkaa 25 prosenttia työntövoimasta kilpiin. Lähestytään kohdetta varovaisessa kolmenkymmenen asteen kulmassa. Ilmoittakaa tilanteesta alakansille. Tahdon kaikki aseet tulitusvalmiuteen.”
Matoranit nyökkäilivät ja palasivat paneeleilleen, samalla kun Neji kumartui mikrofonin ylle informoidakseen muita osastoja annetuista käskyistä. Kapteeni asteli pilotin paneelin taakse pultatulle toa-kokoluokan tuolilleen ja istui odottamaan tilanteen kehittymistä. Samaan aikaan kiitävän aluksen alapinnasta esiin liukuvat ohutpiippuiset raidekanuunat valmistautuivat vastaanottamaan mahdolliset vihamieliset kohteet.
“Muistakaa, miehet ja naiset: Me lennämme Metru Nuin kilpien alla, emmekä halua aiheuttaa poliittisesti ikävää tilannetta avaamalla tulta metsästäjien päälle.”
“Mutta?”, Pilotti kysyi, päätellen kapteeninsa äänensävystä hänellä olevan lisättävää.
“Mutta… maailman kattoon pakeneminen on epäkäytännöllistä, vaarallista ja teknisesti äärimmäisen haastavaa. Näin perusteellinen piiloutuminen ei lupaa hyvää. Eikä se ole lainkaan metsästäjien tapaista… meidän on varauduttava kaikkeen.”
Naispuolinen, Kirraheksi kutsuttu le-matoran kapteenin takana pureskeli sormiaan. Neji oli uppoutunut huolestuneeseen kuiskutteluun toisen mirukasvoisen ko-matoranin kanssa. Hiljaa Advancementin miehistö odotti nousua pilvien yläpuolelle. Kapteeni oli ristinyt sormensa, odottaen kärsivällisesti ja kylmänviileästi.
Pilviverho aluksen edessä alkoi ohentua. Kirkkaat valonsäteet tunkeutuivat aluksen ohjaamoon, saaden osan matoraneista peittelemään säteitä käsillään. Pilotti kääntyi kapteeniaan kohti päättäväisen ilme kasvoillaan.
“Kapteeni, olemme perillä.”
Kapteeni kumartui eteenpäin tuolissaan, teleskooppisilmän villiinnyttyä, sen yrittäessä tarkentaa kaksoisaurinkojen täyden säteilyn pommittaessa ohjaamoa. Aiemmin sormiaan narskutellut Kirrahe näppäili paneeliaan ohjaamon takaosassa ja ohjaamon ikkunoiden väliin rakennettu himmennin alkoi laskeutua miehistön silmien suojaksi.
“Aurinkokilvet päällä. Tarkennetaan kohteeseen.”
Digitaalinen tähtäin oli ilmestynyt himmennettyyn ikkunaan. Aluksen tietokone alkoi automaattisesti hakemaan kohdettaan valomeren keskeltä. Muutaman sekunnin etsinnän jälkeen tähtäin jähmettyi ja sen keskellä siintävä kohde alkoi hiljalleen tarkentumaan. Muutama matoran haukkoi henkeään, suurin osa hiljeni pelonsekaisesta kunnioituksesta. Kaukaukasvoinen le-matoran oli taas paneelinsa kimpussa, suurentaen aluksesta aukeavaa näkymää digitaalisesti.
Matoranien aiemmat spekulaatiot osoittautuivat todeksi. Molemmat spekulaatiot. Metsästäjien sotatorni. Pilvenpiirtäjän mitoissa kohoava teräksinen tukikohta sojotti ylösalaisin maailmakupolin katosta. Neljä nivellettyä jättimäistä jalkaa pitivät tornia pultattuna kiinni maailman katossa, saaden pienen valtion kokoisen tukikohdan näyttämään jättimäiseltä mekaaniselta hämähäkiltä, joka uhkasi painovoiman lakeja teknologisella mahdillaan.
Advancementin ohjaamo oli pysähtynyt. Järkytyksestä lamaantuneet miehistön jäsenien kasvot tuijottivat edessään aukenevaa mahdottomuutta täydessä hiljaisuudessa. Lieriömäinen torni näytti olevan täynnä valoja, tornin pinnanmyötäisesti liukuvia tykkitorneja ja valtavia kirkasta ainesta pumppaavia putkia. Karmivat yksityiskohdat jäivät kuitenkin Advancementin kapteenin prioriteeteissa sijalle kaksi. Jään toa oli noussut seisomaan, osoittaen sormellaan kohti sotatornia.
“Navigaattori. Kohteen ympärillä parveilevat nopeat kohteet. Saatko tarkennettua yhteen niistä?”
Kauhusta edelleen jähmettynyt Kirrahe pyöritteli ensin päätään ja todellisuuteen palattuaan antoi ikkunan tarkentimelle uuden käskyn. Muutamaa sekuntia myöhemmin miehistöllä oli tarkkaa kuvaa Advancementia kohti lentävästä pienestä punamustasta hävittäjästä. Kapteeni käänsi katseensa kohti pilottiaan. Pilotin kauhuksi kapteenin Volitakille oli noussut aivan uusi ilme. Epäuskoinen kauhu.
“Nuo… nuo eivät ole metsästäjien hävittäjiä.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Kapteeni ei ollut ainoa, joka oli tunnistanut tornin ympärillä parveilevat koneet. Kapteeni laahusti jalat vapisten kohti ikkunaa, katse vilkuillen miehistön jäsenestä toiseen.
“Nuo ovat K-”
Keskelle Advancementin ohjaamon ikkunaa osunut ohjus höyrysti lasin silmänräpäyksessä ja sen luoma paineaalto sylkäisi edesmenneen ikkunan eteen astelleen Kapteenin väkivaltaisesti halki ohjaamon ja sen takaosassa sulkeutuneen rautaisen oven läpi aluksen käytäville. Paineaallon räjäyttämät ohjauspaneelit tappoivat niiden edessä työskennelleet matoranit välittömästi. Pilotti ehti juuri ja juuri nähdä silmäkulmastaan Nejin päättömän ruumiin lentämässä hänen ohitseen. Mutta jo samalla sekunnilla aluksen vauhdin ja sen keulan täydellisen puuttumisen summa kiskaisi loput ohjaamon matoraneista ulos ohjaamosta ja sitä myöten kohti pitkää pudotusta kohti varmaa kuolemaa. Suurin osa ulos kiskaistuista matoraneista menehtyi jo ilmassa viuhuviin tuhansiin punaisina hehkuviin ammuksiin ja leijuvaan metalliromuun. Viimeinen asia, jonka putoava Kirrahe näki ennen kuin yksi ennen Advancementin raidetykkiin kuuluvista paloista iskeytyi häntä kasvoihin oli, kun hopeisen sotatornin uumenista työntyi esiin valtava musta kiekko.
Kahdeksan, hopeista ja aseistettua Kanoka-kiekkoa muistuttavaa lentävää droidia oli ilmestynyt pilvistä samaan aikaan, kun koko tornia ympäröivien miehittämättömien hävittäjien armada oli päästänyt irti ohjuksisen voimansa. Advancementin kilvet, moottorit ja aseet repetyivät kappaleiksi sekunneissa, kun pienoiskokoinen laivasto sylki ammusvarastonsa uutuuttaan kiiltävän aluksen koneistoihin.
Sekä hävittäjien, että droidien tehtyä ensimmäisen ohilentonsa, täysin puolustuskyvytön ja liekehtivä aluksenraato kääntyi vähitellen kohti pudotusta. Mutta ennen kuin Ko-metrulainen mestariteos ehti vajota takaisin alla siintäviin pilviin, Kirrahen viime henkäyksillään näkemä musta kiekko aktivoitui. Sadalla painovoimakanokalla päällystetty levy kohdisti täyden voimansa vajoavaan alukseen ja samalla korviariipivä pamahdus täytti ilman, kun aluksenraato singahti sekunneissa halki ilman tornista kohonneeseen levyyn. Näytti siltä, kuin koko kupolista roikkuva rakennelma olisi tärähtänyt aluksen iskeytyessä painovoima-aseen pintaan. Iskun myötä raatoa ei enää tahtonut tunnistaa edes alukseksi. Vaakasuoraan levyyn kuin liimautuneet rippeet vetäytyivät hitaasti torniin, kiekossa kiinni olleen pneumaattisen varren painuessa takaisin sisään.
Pimeyteen repeytyi aukko ja himmeää valoa pääsi aluksen riutuneeseen runkoon sisälle. Mekaaniset hämärässä liikkuvat hahmot kuljettivat aluksen kasaan rutistuneesta seinästä leikattua palaa syrjään, samalla kun pitkä ja laiha hahmo astui alukseen sisälle. Hahmo pysähtyi aivan aluksen vastakkaisen seinän eteen ja pysähtyi odottamaan, kun kaksi uutta mekaanista palvelijaa asteli tämän perässä alukseen, kannettavat valonheittimet mukanaan. Kahta naksahdusta myöhemmin Vahkien osoittamat valonsäteet kohdistuivat aluksen seinään, jossa rautatangon vatsan kohdalta seivästämä toa roikkui omaa vertaan ulos yskien.
“Tämä oli aluksen ainoa selviytyjä, herra Purifier. Useita sisäisiä verenvuotoja ja ulkoisen objektin aiheuttama lävistyshaava molemmin puolin kehoa. Tärkeimmät elintoiminnot kuitenkin vakaat. Eliminoidaanko?”
Kolmen alukseen astuneen hahmon takana litteää kämmentietokonetta tutkiva vahki analysoi skannereiden antamaa infoa. Aluksen sisään astuneista pisin ja kapein asteli hitaasti kahden valonheitinvahkin parrasvaloihin. Pitkäraajainen oranssi kyklooppi tarkkaili edessään kiemurtelevaa kapteenia ainoalla punaisella mulkosilmällään. Purifier, suullaan, joka piraijamaisten hampaittensa perusteella ei kuuluisi olla kykenevä puheeseen, kuitenkin pysäytti vahkin ehdottamat toimet.
“Minä tunnen tämän. Sisukas yksilö… täydellinen lemmikki.”
Omiin nesteisiinsä miltei tukehtuva kapteeni yritti huutaa nähdessään Pimeyden Metsästäjän karmaisevan olemuksen, mutta huuto tukahtui inhottavaksi kurlaukseksi, samalla kun ylösalaisin roikkuva vammautunut ruumis yritti rimpuilla irti seipäästään. Purifierin silmä kiinnittyi toan kasvoihin, jossa vielä muutamaa minuuttia sitten sijainnut teleskooppisilmä nyt huusi poissaoloaan. Savuava reikä ja sen takaa pilkottava tulen korventama silmä kohtasi tuijottavan oranssin kykloopin.
“Paikatkaa ja heittäkää selliin.”
Irvistettyään vielä kohti kapteenia, Purifier kääntyi ja poistui aluksesta pitkin askelin. Kämmentietokonetta kantanut vahki viittoili tovereitaan laskemaan valonheittimet ja laskemaan puolirampa toa alas. Neljä mekaanista kättä tarttui kapteenin kehoon ja alkoi vetämään tätä irti rautatangosta. Kipu sokaisi toan mielen. Tämän pää retkahti kohti maata, kapteenin menettäessä tajuntansa.
Nykypäivä
Sotatornin alimmasta, aina pilvien ylärajaa hipovasta kerroksesta ulos tuijottava jään toa syytti jälleen mielessään iteään omasta tyhmyydestään. Hän olisi voinut paeta. Olisi voinut vain lentää pois. Hän olisi pystynyt siihen. Olihan toa käyttänyt viimeiset kaksikymmentä vuotta hylätyn sota-aseman ja sen alusten pyörittämiseen. Mutta Purifierin tyrannia oli tehnyt tehtävänsä. Ennen niin ylpeä kapteeni oli varjo entisestään. Silmän kohdalta romuttunut voimansa menettänyt naamio, riutuneet lihakset ja metsätäjämestarinsa vuosien aikana tekemät kokeet olivat näännyttäneet toan kehon miltei olemattomiin. Mutta mieli Kapteenissa rikki oli. Pelko ja inho siitä, mitä hänen orjuuttava mestarinsa suunnitteli oli se, joka esti toaa pakenemasta. Ympärivuorokautinen kauhu, joka lamautti täysin ja alisti toan hyödyttömän ruumiin Purifierin sätkynukeksi.
Kaksikymmentä vuotta kidutusta, orjuutta ja säälimättömyyttä olivat muovanneet Kapteenista koneen Purifierin jo valmiiksi koneistettuun palvelusväkeen. Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin toa oli pysähtynyt ajattelemaan. Katsoessaan ulos tornin valtavasta ikkunasta Kapteeni muisteli sitä päivää, kun hän ja hänen miehistönsä ajelehti Purifierin kuollettavaan ansaan. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän uskalsi spekuloida sitä, missä hän olisi, jos sitä päivää ei olisi koskaan tapahtunut.
Mutta hyvin nopeasti toan takaa kaikuva lihan ja luiden rasahtelu palautti Kapteenin takaisin todellisuuteen. Toa vilkaisi taakseen ja silmäkulmastaan tämä näki, kuinka mustasta kiehuvasta kuulasta purskahteleva orgaaninen materia muodosti uutta lihaa Purifierin murskaantuneen, pöydällä makaavan luurangon päälle. Toa ei osannut selittää sitä. Ei sitä, miksi hän oli tehnyt, kuten käskettiin. Lentänyt aina eteläisille saarille asti hakemaan mestarinsa kirkuvia jäännöksiä.
Mutta samalla uudet ajatukset olivat nousseet toan mieleen. Killjoy. Mies, jonka hänen mestarinsa oli vannonut päihittävänsä oli poistunut paikalta hengissä. Xian vahkien pommikone siinsi vielä horisontissa siinä vaiheessa, kun toa oli kääntänyt Purifierin henkilökohtaisen hävittäjän kohti mereen sortunutta metsästäjien tukikohtaa. Kaikesta päätellen hänen mestarinsa ei ollut vielä kaikkivoipa. Toivonpilkahdus syvällä toan mielessä toivoi, että muutos olisi vielä mahdollinen.
Sitten toan hengitys salpautui ja ajatuksenjuoksu pysähtyi kuin seinään. Kapteeni tajusi, että hänen mestarinsa kirkuna oli loppunut. Mustavalkoinen pitkä hahmo seisoi hänen rinnallaan, tuijottaen kohti loputonta taivasta.
Kaksikko seisoi hetken hiljaa. Toa kuunteli kauhuissaan mestarina korisevaa hengitystä. Regeneraatio oli päättynyt. Purifier oli jälleen voimissaan.
“Yhdeksän ei riitä.”
Toa käänsi katseensa nöyränä kohti maata.
“Lo-loput ovat tulossa, Mestari. Vakoojamme onnistui karkoittamaan Bio-Klaanilaiset ennen Steltiä. Hän vastaanotti lisäjoukot ja on lähtenyt jahtiin.”
Purifier käänsi silmättömän katseensa vierelleen toan päälakea kohti. Kapteeni sulki silmänsä. Yleensä tässä vaiheessa hänen mestarina iski häntä. Potkaisi, tai kidutti. Vain, koska se oli Purifierin mielestä opettavaista ja tarpellista. Olihan toa tälle pelkkä orja. Sotasaalis. Lemmikki. Tällä kertaa iskua ei kuitenkaan tullut. Toa avasi silmänsä ja huomasi, että Purifier oli jo astunut pois ikkunan äärestä ja käveli jo kohti pimeän huoneen toisessa päässä hurisevaa hissiä.
“Lähetä viesti Sarajille ja käske, ettei hän tapa Killjoyta vielä. Hän on heikko ja minä tarvitsen kiven elinvoimaisena. Komentaja Cody saa hänet takaisin kuntoon. Ja kun Killjoy taistelee taas, me johdattelemme hänet luoksemme.”
Komentaja nyökkäili hiljaa, kuulostellen samalla mestarinsa loittonevia askeleita.
“Kyllä, mestari. Heti paikalla.”
Purifier vain murahti poissaolevasti ja hetkeä myöhemmin hissin loittoneva kolistelu kertoi toalle metsästäjän poistuneen tilasta. Komentaja huokaisi helpotuksesta ja nosti katseensa takaisin kohti loputonta horisonttia. Kapteenin riutunut musta käsi puristui nyrkkiin ja toa katosi takaisin ajatuksiinsa.
