Avainsana: lutuisia natsiötököitä

  • Mata-Hari

    Nainen harppoi läpi ikuisen — uudestaan ja uudestaan. Ja niin harppoi myös Punainen mies.

    Salamatar ei ollut koskaan matkannut tällä tavalla, vaikka telesiirtymät ja kualsit olivatkin hänelle tuttuja. Välimatkat kaikkosivat ja muuttuivat merkityksettömäksi.

    Kuten myös aika.

    Matka oli kestänyt pidempään kuin hän oli odottanut. Osa siitä unenomaisella joella, joka halkoi kalpeaa suola-aavikkoa. Osa siitä lihallisen todellisuuden puolella. Muutama pysähdys ympäri sakaroita. Punaisen Miehen lautturille etäisyydet olivat kaikki yhtä pitkiä.

    Punainen Mies oli ottanut pari pitkää pysähdystä: toisen jossain, joka tuntui ilmastolta ja luonnoltaan hänelle tutulta. Eteläinen Manner, kauppapaikka? Jossain rannikolla, ehkä pohjoispuolella. Avde oli ollut vaiti tarkasta pysähdyspaikasta. Ei tuntunut turvalliselta kysellä liikaa paikallisilta, missä oli — sellainen herätti huomiota. Ohimennen hän oli kuullut parin muun matkalaisen, vanhan matoralaispariskunnan, viittaavan Steltinmereen. Oletettavasti juuri sen levotonta aallokkoa Sheelika oli päässyt seuraamaan rantatuolista käsin. Moni puhui suuresta myrskystä, joka teki tulojaan joka päivä. Sellainen raivosi Sheelikan sisälläkin, kun hän yritti rentoutua.

    Avdella oli ollut täälläkin paljon tehtävää. Kohtaaminen kahden nazorakin kanssa oli jäänyt merkitykseltään Sheelikalle kryptiseksi — mutta oletettavasti se oli kaikki pohjatyötä Kenraalinsatamaan saapumiseen. Nazorakit eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä palaamaan pesäänsä, mutta informaatiota siitä he olivat auliisti tarjonneet.

    Joitakin päiviä sitten Punainen Mies oli vihjannut suunnanneensa joitakin pelinappuloitaan jahtaamaan pikkutekijää, joka hiipi liian lähellä totuutta. Sheelika ei kyseenalaistanut. Arsteinin rahat, rantabaari etelässä, paikallisia juomia, hetki aikaa kerrata suunnitelmaa päässään. Elämän pienet nautinnot täytyi ottaa siellä, missä niitä sai.

    Tai ehkä joku muu olisi kyennyt nauttimaan siitä. Aina kun pimeä laskeutui, vain yksi asia ajoi Sheelikaa eteenpäin: tehtävä. Ja eräänä aivan tavallisena aurinkoisena iltapäivänä tarjosi Avde lauttureineen taas ovea tyhjään valkeuteen.

    Suola-aavikko. Käsittämätön valo taivaalta. Iäisyyden matka.

    ”Ole valmiina”, Punainen Mies sanoi.

    Toisella puolella kylmä merituuli räjähti Sheelikan kasvoille ja ravisteli tämän harjaa. Sheelikan silmillä kesti hetki – vain hetki – tottua pimeyden ja valosekasorron kontrastiin. Taivaalta ripsivä tihkusade sai hänen silmänsä sulkeutumaan refleksinomaisesti. Kun hän sai katseensa kohdistettua johonkin, näki hän teräspalkkeja, nostokurkia ja mustalle merelle suuntailevia valonheittimiä. He olivat tulleet satamaan. Sheelika itse seisoi laiturirakennelmalla, joka kurottui aaltojen keskellä ulos saaren kivikkoisesta pohjoisrannikosta.

    Feterra-aseman kliinisen puhtaat tilat olivat vaihtuneet sotilaallisen mahtailevaan kompleksiin. Nazorakein Imperiumin Kenraalinsatama esittäytyi pröystäilevänä ja suurieleisenä voiman osoituksena. Aluksia siellä kuitenkin näkyi odotettua vähemmän – ne olivat luultavasti hajautettu laajemmalle alalle viimekuisen ilmaiskun jälkeen. Sheelika oli saanut kertauksen Imperiumin asioista juuri ennen matkaa — ja pikku paketin niiltä kahdelta loikkarilta, joihin Avde oli hänet tutustuttanut.

    Sheelika asteli nyt ensiaskeliaan nazorakien tukikohdissa. Hän ja hänen mestarinsa olivat sekaantuneet Allianssiin lähinnä mukana matkanneen Punaisen miehen kautta. Zorakin orkesteri oli tähän asti jättänyt hyönteisimperiumin omaan arvoonsa, vaikka molemmilla osapuolilla olikin intressejä Bio-Klaanin suhteen. Vääjäämätöntä ei auttanut väistellä loputtomiin. Juuri nyt heillä oli intressejä Bio-Klaanin vihollisiin.

    Punainen Mies seisoi samassa syvässä pimeydessä hänen kanssaan laiturilla. Tämä käänsi sinistä pakariaan Sheelikaa kohti ja vilkaisi häntä yhdellä pimeässä hehkuvista punaisista silmistään.

    ”Älä aiheuta ongelmia”, Avde sanoi yllättävän topakasti.

    Ennen kuin Sheelika ehti edes vastata, sokaisi kirkas valo hänet täysin.

    Huutoa. Komentoja. Äänet eivät kuulostaneet matoralaisilta, skakdeilta tai miltään muultakaan Sheelikalle tutulta. Kielikään ei kuulostanut – siitä sai hädin tuskin selvää. Sanat kuulostivat siltä kuin tulisivat louskuvista pihtileuoista, ja ennen kaikkea ne kuulostivat vihaisilta ja nopeilta. Sheelika nosti kättään valon tielle. Hetken kesti, ennen kuin hän sai selvää edes omasta kädestään.

    Kirkkaus raastoi silmiä. Yksi suurista valonheittimistä oli suunnattu heitä kohti. Huudot jatkuivat, hyönteisjalkojen juoksuaskeleet lähestyivät. Punaisen Miehen varjo lankesi vierellä tämän taakse valtavaksi. Vaikka Sheelika oli oppinut olemaan tuijottamatta sitä liikoja, näki hän sivusilmällä sen suuruuden ja epämuodostuneisuuden. Epäilemättä varjo kasvoi isommaksi jokaisella hyönteissilmäparilla, joka heitä lähestyi havainnoimaan.

    Avde nosti pieniä käsiään hyvin hitaasti ja rauhallisesti ylös.
    ”On parasta olla hyvin yhteistyökykyinen”, hän sanoi. ”He eivät nimittäin ole.”

    Sheelikakin nosti kätensä ilmaan rauhallisesti. Valonheitin poltti naisen silmiä ja varjon merkitsemää kehoa. Oli parasta seurata Punaisen miehen esimerkkiä. Kontrasti matoranin ja tämän varjon välillä oli valtava. Varjot olivat hänelle tuttuja, mutta matoralaisen varjossa oli silti aina ollut jotain todella väärää. Se ei kuiskinut hänelle samalla tavalla kuin muut heittimen langettamat varjot.

    Valokiilaan juoksi kiväärit tanassa muutama olento, jotka olivat lähempänä Sheelikan kuin Avden pituutta. Niillä oli kaksi jalkaa, vartalo ja pää, mutta siihen yhtäläisyydet heidän kanssaan loppuivatkin. Kiväärejä piteli kaksi pitempää kättä, kun taas muutama kitukasvuinen käsi keskivartalossa oikaisi kiväärin hihnaa. Hyönteismäisen pään päällä tuntosarvien välissä keikkui sininen laivastobaretti. Vihreät silmät tuijottivat tähtäimen takaa häneen, ja louskuvat leuat huusivat vihaisia äänteitä. Sheelika tunnisti äänteistä vain muutaman sanan: ”Ma tora! Toa!”

    Sheelika pani merkille, että hyönteisten päät muistuttivat rahkshien kalloja. Hän ei ymmärtänyt, mitä olennot puhuivat – rau ei kuulunut hänen suvansa arsenaaliin, vaikka juuri nyt se olisikin ollut käytännöllinen.

    ”Ei paniikkia, ystävät”, Avde sanoi nazorakeja kohti. ”Minä se vain olen.”

    Nazorakit käänsivät piippunsa ensin Punaista Miestä kohti, näyttivät hämmentyneiltä ja sitten nostivat ne Sheelikaan. Etummaisten taakse juoksi yksi samanlaisessa univormussa ja huusi jotain laatikkomaiseen radiopuhelimeen. Sanat olivat yhä pääosin vieraita, mutta nyt niistä tunnisti ”toan” lisäksi Avden nimen. Punaisella Miehellä lieni jo jonkin verran mainetta täällä.

    Toinen etummaisista torakoista heilutti kivääriään alaspäin. Tämä kivahti hieman epävarmana: ”Toa. Toa. Alas!”

    Lauseet olivat tottumattomia ja karkeita. Hyönteisillä oli selvästi vaikeaa matoralaissanojen kanssa.
    ”Olen Toa Sheelika”, hän vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta.

    Nazorak vilkaisi Punaista Miestä vihaisesti.
    ”Toa-vihollinen. Toa-vanki?” se puski sanoja ulos.

    Avde – kädet yhä rauhallisesti ylhäällä – pudisti päätään ja vastasi.

    ”Toa-ystävä. Toa-liittolainen.”

    Nazorak näytti Sheelikan silmiin epäuskoiselta. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai siitä, mitä hyönteiset laajemmin ajattelivat toa-sotureista. Tämä kuitenkin nosti toisen yläkätensä ylös ja pyöritti sitä jonkinlaisen komennon merkiksi huutaen samalla pari kiivasta sanaa. Muutama rannikkojääkäri tämän takana lähti juoksemaan poispäin. Aseet pidettiin yhä tiukasti hänessä.

    Avde kääntyi Sheelikaa kohti ja kumartui hieman lähemmäs. Hän puhui hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
    ”Ensinnäkin: uskoisin että he haluavat, että menet polvillesi. Ja toiseksi: jos sinulla on piilotettuja aseita, nyt lienee paras hetki tuoda asia esille.”

    ”Jätin keihään ja volo-lutun Feterra-asemalle, kuten sovimme”, Sheelika sanoi. ”En halunnut menettää aseitani. Minulla ei ole yhtään.”

    ”Paitsi sinä itse.”

    Siinä Avde oli oikeassa. Sheelika oli tottunut taistelemaan ilman aseita. Jokaisella toalla oli potentiaalia siihen, ja hagah-koulutus oli vain hionut hänen tekniikoitaan ja taitojaan.

    ”Jokainen asia jättää jälkeensä varjon”, nainen lausui ja meni polvilleen.

    ”Heidän ei tarvitse tietää sitä, mutta he tietävät kyllä, että voit aiheuttaa vahinkoa näinkin. Parasta mitä voimme tehdä on olla hyvin, hyvin nöyriä.”

    Nöyrän näyttelyä Sheelika oli oppinut vuosien varrella. Hän oli ollut nöyrä Tawalle, Makutalle ja Zorakille. Avde ja nazorakit eivät tulisi olemaan poikkeus.

    Kaksi vartijaa palasi valokeilaan ja heistä toinen astui Sheelikan eteen. Tämä ojensi alakäsillään hänelle jotain: rujot käsiraudat. Sheelika nyökkäsi ja pujotti ne itse ranteisiinsa. Sitten vartija nykäisi varustevyöltään tumman kangassäkin ja heilutti sitä ivallisesti Sheelikan kanohin edessä.

    Sheelika vilautti pientä hymyä torakalle. ”Vieraanvaraista.”

    Musta säkki avattiin, ja se työnnettiin kohti Sheelikan kasvoja. Sheelika vilkaisi Avdea vielä kerran.

    ”Tästä eteenpäin olet luultavasti omillasi”, Avde sanoi hyvin hiljaa. ”Muista, miksi olemme täällä.”

    Sheelika tiesi kyllä. Tietyllä tavalla koko hänen elämänsä oli valmistellut häntä sitä varten. Siitä hetkestä asti, kun Toa Tawa oli pelastanut hänen kylänsä varjon äpäriltä, oli lähtenyt sortumaan ketjureaktio, jonka lopputulosta hän nyt osasi kutsua vain kohtalokseen. Se oli johtanut hänet läpi kidutuksen ja varjon polttomerkin, läpi toinen toistaan ahtaamman vankilan ja toinen toistaan pahemman valheen. Tästä hänen kostonsa kuitenkin alkaisi – sama, jonka Arstein oli hänelle luvannut. Ja vaikka sen ensimmäinen kohde ei ollut Sheelikaa henkilökohtaisesti rikkonut, ehtisi tuomio ennen pitkään niihin, jotka hän halusi polttaa.

    ”Kaataaksemme Piiparin”, Sheelika sanoi hiljaa.

    ”Kaataaksemme Piiparin”, Avde sanoi hymyillen. ”Mutta älä ikinä myönnä sitä niille, jotka hänen pillinsä mukaan tanssivat.”

    Säkki vedettiin hänen päänsä yli, ja pimeys peitti kaiken.

    Kuulusteluhuone

    Voimakkaat käsiparit rutistivat Sheelikan käsivarsia, kun häntä retuutettiin ja riuhdottiin pitkin tukikohdan käytäviä. Nainen oli yrittänyt painaa mieleensä heidän kulkemansa reitin, mutta ilman näkökykyä se oli jopa varjojen kasvatille mahdotonta. Lopulta he astuivat kaiuttomaan tilaan, ja Sheelika painettiin kovakouraisesti istumaan. Hänen vangitsijansa sähisivät toisilleen jotain, ja toinen näistä nykäisi säkin Sheelikan kasvoilta. Hänet jätettiin yksin huoneeseen.

    Tiedustelupalvelun kuulustelutila oli karu. Kliinisen sotilaalliset seinät lannistivat jo olemuksellaan kaiken vastarinnan, mitä kuulusteltavalla mahdollisesti oli. Sheelikalle nämä tilanteet olivat tuttuja.

    Aika mateli eteenpäin. Pidettiinköhän häntä odottamassa tarkoituksella, vai odottiko hän jonkun korkea-arvoisemman upseerin saapumista? Sheelika sai vartoa panssarihuoneessa vielä tunnin, ennen kuin raskas ovi avattiin uudelleen.

    Sisään marssi ensin kaksi tummahaarniskaista nazorakia pistoolit käsissään, jotka ottivat paikat oven kummaltakin puolen. Hartiat jäykkinä, pistoolit valmiina mutta alas laskettuina. Mustista visiireistä huolimatta Sheelikalle oli selvää, että he tarkkailivat hänen jokaista liikettään. Kolmantena huoneeseen astui huonoryhtisempi hyönteinen lähes identtisessä haarniskassa ja silmälapussa. Tulija oli selvästi vanha. Ajan jäljet näkyivät tämän tummanruskealta kuorelta. Heikkoutta hänen askelluksessaan ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin rutiinia.

    Hän loi toaan pitkän silmäyksen ja istuutui.

    ”Ensin, säännöt”, aloitti Arkkiagentti. Hän risti kätensä pöydälle leukansa alle.
    ”Jos tuo naamio edes välähtää – sinut ammutaan. Jos näemme yhdenkin varjokipinän – tai mitä sinä ikinä teetkään – sinut ammutaan. Jos liikahdatkaan liian nopeasti – sinut ammutaan. Onko tämä selvä, neiti toa?”

    ”Selvä on”, Sheelika vastasi. Silmälappu kiinnosti yksityiskohtana häntä suunnattomasti. Miten täydellisyyttä korkealle arvottava yhteiskunta salli moiset virheet?

    Tämä nazorak puhui myös lähes virheetöntä matorania. Korostus oli selvä, mutta se oli kaukana aiemman nazorakin surkeista yrityksistä taivuttaa suunsa matoranien tapoihin. Tietenkin oli loogista, että salaisessa poliisissa osattaisiin kieliä.

    Toa ei ollut edes värähtänyt uhkauksista. Odotettavaa Avden ystävistä, 007 pani merkille.

    ”Haluatko tietää maailmasta tämän pienen tukikohtasi ulkopuolelta?” Sheelika heitti takaisin nazorakille. Vain virnistyksen häivähdys nazorakin kasvoilla kertoi siitä, miten väärään Sheelika oli osunut. Toa yritti hallita tilanteen tempoa esittämällä avuliasta ja helppoa kuulusteltavaa.

    ”Juuri nyt minä haluan tietää, miksi sinä olet täällä. ’Mestarisi’ asioilla?” Arkkiagentti kysyi.

    ”Zorak von Maxitrillian Arstein Kahdeksas ei teistä juuri piittaa”, Sheelika vastasi totuudenmukaisesti. ”Hän tähtää korkeammalle. Tämä saari on vain pieni osa suuressa palapelissä.”

    Nainen puhui mestaristaan silmät loistaen. 007 pysähtyi hetkeksi ajatukseen. Arsteinista kysyminen saattaisi olla ensiarvoisen tärkeää informaatiota – tällä toalla olisi luultavasti valtavasti nazorakeita hyödyttävää tietoa. Arstein oli tehnyt tuhoisan iskun Bio-Klaaniin jo ennen nazorakien ensimmäisiä suursotatoimia saarella… mutta pidättäytynyt poissa heidän silmistään Punaisen Miehen selän takana?
    Aihe oli kiehtova, mutta 007 ei myöskään voinut antaa toan määrätä keskustelun tahtia ja aihetta, saatika luottaa tähän.

    ”Hyvä on. Miksi sinä olet täällä, Sheelika?”

    ”Punainen mies ja hänen lautturinsa toivat minut tänne. Avde haluaa tietää enemmän siitä, mitä te teette. Punainen mies itse on Mestarini vanha pelitoveri. Voisi kai sanoa, että olen Avdella lainassa”, varjotar kertoi.

    Ulkomaailman tietojen hitaasti ruokkiminen oli hedelmällistä, mutta Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, mitä Nazorakien johto jo tiesi. Hän ei tosin saanut kertoa kaikkea – vielä.

    ”Eli vakoilet Imperiumin asioita Avden ja Arsteinin hyväksi.”

    ”En luottaisi liikaa, että heitä kiinnostaa teidän pikku sotanne tai pesähierarkianne. Paholaisen shakkilauta ei kaipaa enempää pelaajia. Eliittinne kohtaaminen sekä audienssi Kenraalin kanssa ovat asioita, joita minulta odotetaan.”

    ”Mitä jos kieltäydymme, ja käskemme Avdea hankkimaan jonkun, joka ei pelkällä olemassaolollaan uhkaa koko Pesän turvallisuutta?”

    ”On jotenkin kiltimpää lähettää paikalle henkilö”, Sheelika virnisti. ”Olisitte voineet saada jonkun Punaisen miehen nukeista tai Zorakin aseen tilalleni. Minua te sentään voitte ymmärtää – konseptin tasolla. En aivan ymmärrä varovaisuuttanne. Onhan teillä täällä se paakari kavereineen myös: kuuluisa sotalordi Gaggulabio.”

    ”Hänestä ei ole juuri turvallisuusuhaksi, toisin kuin sinusta”, Arkkiagentti tuhahti. Huumori toimi yhtenä tapana harhauttaa kuulustelua.

    ”En sanoisi samaa Metorakkista, tosin. Sellainen tyyppi paloittelee hyvänkin nazorak-sotilaan. Kuten paloitteli jo useita toia.”

    Toa on kyllä perillä heidän liittolaisistaan, 007 pani merkille.

    Sinä olet toa, Sheelika. Pystyisit räjäyttämään tämän huoneen tahdonvoimallasi. Luultavasti paljon enemmänkin. Kyllä sinä ymmärrät, miksi sinun päästämisesi Pesään tulee vaatimaan… järjestelyjä.”

    ”Kai teillä nyt on jotain turvatoimia. Tämä saari taitaa kuhista toia muutenkin. Tawa osaa kutsua veljet ja sisaret paikalle.” Tawan mainitseminen oli virhe, Sheelika ymmärsi. Se sai hänen itsevarman kuorensa säröilemään aavistuksen verran.
    ”Minä ja Zorak laitoimme sille päämoderaattorille kahleet, jotka estivät tämän elementtivoimien käytön. Kai teidän kaltaisellanne mahtavalla imperiumilla nyt on jotain vähintään yhtä uraauurtavaa?”

    ”Meidän turvatoimemme on yleensä ampua toia päähän”, 007 murahti. ”Tai tehdä jotakin yhtäläisen epämiellyttävää. Tässä tilanteessa se olisi kiusallista – sinun pitää kuitenkin palata ehjänä mestarillesi. Joten menemme diplomaattisemmalla ratkaisulla.”

    Nazorak kaivoi alakädellään haarniskansa uumenista jotakin ja ojensi sen pöydälle. Se oli punaisesta silkkinauhasta riippuva solmiokoru, jota koristi Imperiumin heptagrammi sekä seitsenkulmioksi tyylitelty etelämanterelainen A. Mitä hän ei nähnyt – 007 toivoi – oli jäljitin ja pieni räjähde, jonka tekniikan väki oli upottanut korun sisäpintaan. Jo Eversti Ämkoon kanssa taktiikka oli osoittautunut toimivaksi. 001:n rakkikoira pysyi tiukalla valvonnalla ruodussa – miksipä keksiä pyörää uudestaan.

    ”Käytä sitä. Tiedämme, jos teet jotakin typerää sen kanssa. Tunnus toimii myös merkkinä liittolaisuudestasi Imperiumin kanssa. Pidän myös muutaman agentin seuraamassa sinua. Ajattele heitä vaikka oppainasi.”

    ”No niin. Pääsimme vihdoin yhteisymmärrykseen.” Sheelika otti kaulanauhan ja kiinnitti sen niskansa taakse. Se oli tiukka, mutta ei täysin epämiellyttävä.

    Kaulapanta. Hah, klassista…

    Sheelika korjasi ryhtinsä ja suoristi harjaansa, sitten hän otti jälleen katsekontaktin nazorakiin. ”Haluatko sinä tietää jotain ulkomaailmasta? Bio-Klaani tiesi häkellyttävän vähän esimerkiksi Feterroista, kun kuulustelimme viikkoja toa Umbraa.”

    Kysymys oli yhtä aikaa ansa että tarjous. Jokainen kysymys, minkä Arkkiagentti esittäisi, kertoisi mitä hän ei tiedä… mikä itsessään on hyödyllistä tietoa muille pelaajille. Jollain tasolla hän oli löytänyt hienoisen arvostuksen toaa kohtaan. Hän ymmärsi tietojen hankinnan logiikan ja sen katseilla käytävän miekkailun, jossa kaksi tahtoa yrittivät nitistää toisensa. Hänellä oli selvästi laaja koulutus ja kokemus Arkkiagentin omalta alalta. Arstein ei ollut lähettänyt diplomaattia vaan vakoojan – mikä tosin ei ollut erityisen yllättävää.

    ”Mitä hyötyä Imperiumille olisi edes tietää Feterroistanne?”

    ”Feterrat laittoivat Bio-Klaanin polvilleen muutama kuukausi sitten. Zyglakien ja teidän pommituksenne olivat vain pieniä yrityksiä siihen mahtiin verrattuna. Ja Mestarini vasta testasi orkesteriaan.”

    ”Ja mitä mestarisi sitten aikoo näin voimakkaalla aseella tehdä?”

    Sheelika mietti. Oliko hän astumassa itse ansaan Arkkiagentin kysymyksellä? Kuinka lojaaleja nazorakit olivat Abzumolle?

    ”Maailman status quo on muutettava”, Sheelika lopulta vastasi. ”Liian monet varjoista vaikuttavat järjestöt vetelevät naruista ja vannovat suojelevansa järjestystä jumalten nimeen.”

    ”Niin, et olisi ensimmäinen Allianssin toa, jonka salaperäinen taho on yrittänyt murhata”, 007 testasi jäätä.

    ”Ah. Admin Ämkoo”, Sheelika hymähti. ”Muistan hänet siltä päivältä, kun minut karkoitettiin: Miekkapiru pysyi vain hiljaa kun Tuomari nuiji tuomionsa. Eipä hänenkään takkinsa kääntäminen paljoa vaatinut. Tawan rivit rakoilevat liitoksistaan.”
    Taas virhe. Miksi hän oli palannut siihen päivään pelkästä Ämkoon ajattelemisesta? Ryhdistäydy, Sheelika.
    ”Ämkoota on yritetty salamurhata?” hän kysyi — toivoen sen toimivan harhautuksena.

    007 vaikutti ohittavan huomion täysin.

    ”Mikä sai sinut jättämään Bio-Klaanin?” Arkkiagentti kysyi. Toan motivaatiot olivat vahvin kulma varmistua hänen hyödyllisyydestään. Ämkoohon ei voinut luottaa, mutta hänen haluunsa saada armas miekkansa saattoi luottaa. Jos Sheelikalla oli jokin naru, se tulisi löytää.

    ”Minut tuomittiin yhden pikku kusipäisen matoranin murhasta. Sekin… oli lähinnä vahinko. Putkinaamainen skakdi halusi minut pois rapulinnasta ja karkotti minut. Vain varjo ja itse tyhjyys ottivat minut vastaan.”

    Oli kuin pieni kylmyys olisi paistanut huoneen varjoista.

    Se osui johonkin henkilökohtaiseen, 007 pani merkille. Hyvä. Jotain, mitä käyttää.

    ”Ja mitä haluat Klaanista nyt? Lupasiko mestarisi koston?”

    ”Epäonnistuin jo kerran kostossani”, Sheelika huokaisi. ”Heidän selliosastonsa tulivat perin tutuiksi sinä aikana. On siinäkin sankarten järjestö. Hah.”
    Sheelika häpesi typerää epäonnistumistaan, mutta hänen ilmeensä ei sitä kavaltanut. Ja senkin oli hänen mestarinsa kääntänyt voitoksi.

    ”Emme voi luottaa toisiimme alkuperämme puolesta, mutta ehkä jaettu tavoite Klaanin suhteen riittää – sanokaamme – ammattimaiseen yhteistyöhön.”

    ”Eikö se ole koko Allianssin idea? Nujertaa Tawan porukka. Miten muuten nazorakit, zyglakit, skakdit ja muut olisivat samalla puolella?”

    Allianssi on Punaisen Miehen markkinointitemppu. Kenties se kuulostaa muille paremmalta kuin ’Nazorakein Imperiumin palveleminen’”, 007 naurahti.

    Myös Sheelika naurahti.
    ”Upposi ainakin Bio-Klaaniin ihan täysin.”

    ”Nazorakit eivät juuri tee ’alliansseja.’ Se viestii tasa-arvoisuudesta. Ja kaikella kunnioituksella liittolaistemme tiettyjä hyödyllisyyksiä kohtaan: tähän mennessä he eivät ole vakuuttaneet. Mutta tiedä, vaikka sinä yllättäisit.”

    ”Olen minä ainakin hyödyllisempi kuin ne liskot. Miten helposti höynäytettäviä hölmöjä ne ovatkaan”, Sheelika sanoi ja muisteli Zorakin koetta, joka oli räjähtänyt Bio-Klaanin linnoituksen pihalla. Se ei ollut näyttänyt nätiltä. Mutta mitä tahansa hänen pelastamisekseen sellistä – kyllä Mestari oikeasti välitti.

    007 ei totta kai tiennyt, mihin hän viittasi zyglakien höynäyttämisellä. Mutta oletettavasti siihen koko hyönteisten ja liskojen liittolaisuus pohjautui.

    ”No, ehkä me pääsemme tällä alkuun”, Arkkiagentti lopulta sanoi. ”Pahoittelen uhkauksia ampua sinut – ne ovat edelleen voimassa, mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.”

    Hän kääntyi kahden agentin puoleen ja ohjeisti jotakin lyhyesti zankrzoraksi. Nämä nyökkäsivät.

    ”Agentit saattavat sinut miellyttävämpiin oleskelutiloihin”, 007 katsoi vielä Sheelikaa. ”Voitte poistua.”

    Kolkko kuulustelutila jäi toan taakse. Kuulustelu tuntui edenneen hyvin, Sheelika pohti. Silmäpuoli nazorak oli saanut tarpeeksi tietoa vakuuttuakseen vangin/diplomaatin hyödyllisyydestä, mutta ei tarpeeksi saadakseen yliotetta. Epäilemättä tulevilla kohtaamisilla Sheelika oppisi enemmän. Juuri nyt hän ei ollut kuullut edes kuulustelijansa nimeä tai asemaa, mutta sen oli pakko olla korkealla.

    Asuintilat

    Kuulustelijan lupaama miellyttävämpi oleskelutila oli Feterra-asemalla vietettyjen vuosienkin jälkeen kolkko.

    Tiedustelupalvelun toimistotila sijaitsi todella lähellä toan majapaikkaa, ja huoneen takana tuntui olevan jatkuvasti joku vartioimassa häntä. Feterratkin tuntuivat ystävällisemmiltä olennoilta kuin nämä itseään täynnä olevat hyönteiset. Sheelika piti ajatuksensa omana tietonaan.

    007 jättämät vartijat olivat tuoneet toalle jotain säilykkeitä syötäväksi. Rakenne oli sanalla sanoen kuvottava, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Hän todella kaipasi Zorakin tarjoamia illallisia. Toivottavasti nazorakien johtoportaassa oli enemmän matoranien ruokamieltymyksiin taipuvaisia. Toinen vaihtoehto olivat erilaiset sieniruoat, jotka jo ajatuksen tasolla hiukan kammottivat häntä. Säikeinen muhennos tuntui kosteana yhä jossain hänen kitalaessaan.
    Ainakin hän oli saanut takaisin hänen vähäiset matkatavaransa, luultavasti Tiedustelupalvelun tiukan seulan läpi laitettuna. Hänellä oli käsilaukku (jonka sai helposti kiinni hänen haarniskaansa) ja pieni määrä henkilökohtaisia tarvikkeita.

    Sheelika nousi metalliselta tuoliltaan ja venytteli selkäänsä. Hänen katseensa osui huoneen perällä olevaan ”sänkyyn”: mustasta metallista rujosti kasaan pultattuun arkkuun. Todellako kaikki nazorakit nukkuivat tuollaisessa vai oliko upseereilla omat mukavat sängyt? Sheelika käveli unikapselin luo ja avasi sen kannen. Kapseli oli sentään sisältä pehmustettu punaisella muovikankaalla. Unikapselin kannessa oli kapea lasi-ikkuna juuri kasvojen kohdalla, ehkä kenties lievittämään nukkujan kokemaa klaustrofobiaa? Sheelikaa ahdisti jo nyt viettää seuraava yö tuossa arkussa. Hän tulisi varmasti näkemään painajaista, jossa hänet haudattaisiin elävältä.

    Sheelika huomasi vielä, että arkun sisäseinästä törrötti pieni metallisuutin jossa oli myös venttiili. Sheelika päätti uteliaisuutta vääntää venttiiliä, joka aukesi sihahtaen. Sheelika kurtisti kulmiaan. Päästikö suutin arkun sisään kaasua? Miksi ihmeessä? Tukehtuisiko hän siihen? Sheelika etsi kaasun lähdettä, kunnes äkkäsi unikapselin ulkokyljessä olevan alumiinipullon. Pullosta johti putki unikapselin sisään, ja pullon pinnassa oli tekstiä, jota Sheelika ei vielä osannut lukea. Hän irrottaisi kaasupullon heti, kun kukaan ei vahtinut liian tarkkaan.

    Sheelika havahtui, kun huoneen oven takaa alkoi kuulua puhetta. Jotkut selvästi väittelivät kiivaasti. Kesti hetken, ennen kuin oveen koputettiin ja se avattiin.

    ”Hyvää fäivää, öh, neiti Sheelika”, ovesta astunut, pieniä silmälaseja kuononsa päässä pitävä nazorak tervehti. ”Toivottavasti tiedustelupalvelumme ja hyvä Arkkiagentti eivät kohdellut sinua liian töykeästi. Oletko jo ehtinyt asettua aloillesi?”

    Sheelika mittaili tulijan päästä varpaisiin. Tämä oli selvästi iso kiho. Hyönteisellä oli päällään harmaa, kaksirivinen puku sekä viininpunainen solmuke kaulassaan. Sotilaalta tämä ei vaikuttanut – tällä oli elintasovatsaa ja selvästi huono näkö.
    ”Kunnianarvoisa herra, ah anteeksi. En tiedä arvonimeänne,” Sheelika sanoi.

    ”Ah, niinfä tietysti! Totuusministeri 005. Olette saattaneet kuulla fuhettani keskusradiossa…”

    005 kohotti tuntosarveaan toiveikkaana, mutta Sheelika joutui puistelemaan päätään. Tämän hymy rakoili hieman, mutta sitten hän jatkoi: ”Noh, joka tapauksessa tahdon toivottaa sinut itseni ja osastoni puolesta tervetulleeksi Fesäämme. On fantastista saada sinunlaisesi Imferiumimme liittolaiseksi! Täytyy sanoa, odotan innolla yhteistyötämme…”

    Sheelika hymähti.
    Ei selvästi niin suuri ilo, että vaivautuisit teitittelemään…

    Lipevä nazorak-pomo vaikutti liian kiinnostuneelta Toan läsnäolosta Pesässä.
    ”Mitä asia koskee?”

    Totuusministeri selvästi yllättyi toan suorasanaisuudesta. Sitten hän hymähti, riisui silmälasit kuonoltaan ja alkoi kiillottaa linssejään.

    ”Hyvä on, menen suoraan asiaan. Fyydän falveluksiasi työn alla olevaan lyhytelokuvaani. Oikeastaan, tahdon tarjota sinulle fääosan roolia!”

    Sheelika mietti. Elokuvarooli – ei kovin suunnitelmien mukaista. Mutta ehkä tämä auttaisi Avden tehtävässä livahtaa eliitin keskuuteen?

    ”Minkälaisesta elokuvasta on kyse? Olen ehkä enemmänkin ollut osa orkesteria. En ole hetkeen näytellyt.”

    Se oli totta kai valhe. Hän oli näytellyt erilaisia rooleja puoli elämäänsä – oli vain parempi antaa muiden luulla, että niin ei ollut.

    ”Ahhahaa, kiinnostavaa! Ilo kuulla, että sinulla on kokemusta show-alalta! Mutta niin, Kyseessä on tällä hetkellä vielä vain Fesän sisäiseen levitykseen suunnattu filmi. Sen tarkoituksena on valistaa sotilaita Allianssista ja muista nazorakien liittolaisista, sekä tietenkin insfiroida ja motivoida! Roolisi on esittää nazorakien rinnalla kurjaa Klaania vastaan taistelevaa toaa!”

    Propagandaelokuva Bio-Klaania vastaan – siinä vasta huvittava ajatus.
    ”Olen imarreltu, ministeri hyvä”, Sheelika sanoi räpytellen silmäripsiään. ”Mutta eikö teillä ole jo Miekkapiru?”

    005 vilkaisi toista Sheelikan vartijaksi asetettua agenttia.
    ”Heh… myönnän että Miekkafiru olisi ollut ensimmäinen valintani rooliin, mutta hän on ollut kiireinen. Ei sota yhtä miestä kaipaa, sanotaan, mutta tästä soturista kunnianarvoisa Kenraali 001 kyllä fitää kiinni! Hallussamme olevat sotavangit taas… he saattaisivat olla liian iso turvallisuusriski fäästää näyttämölle. Eikä aseella uhattu näyttelijä kovin hyvin suoriudu!”

    Sotavangit, pisti Sheelika merkille.
    ”Aivan”, hän sanoi. Ei tuntunut järkevältä piikitellä, että häntäkin oikeastaan uhattiin aseella joka sekunti.

    ”Ja tästä syystä, me tarvitsemme sinut!” Totuusministeri lausui mahtipontisesti. Nazorakin filmi vaikutti olevan tälle tärkeä. Olikohan se voimannäyttö myös muille Imperiumin johtajille?

    ”No jos te toaa tarvitsette, olen tässä”, nainen kertoi. ”Mutta mitäköhän mieltä arvoisa Arkkiagentti osallistumisestani on?”

    ”Hah, älä huoli! Kyllä minä nämä asiat hänen kanssaan setvin! Arkkiagentti Seiskan tehtävä on varmistaa, että väärät äänet hiljenevät täysin… mutta Sheelika hyvä, jonkun täytyy myös voimistaa oikeita ääniä!”

    005:n vartijat avasivat oven, ja 005 viittoili Sheelikalle tietä. Sheelika yritti piilottaa virneensä.

    Pelkäsin jo että saisin odottaa tilaisuutta edetä Pesässä päiviä tai viikkoja, mutta pääsen johtajien tiloihin jo ensimmäisenä päivänä!

    Joukko marssi Kenraalinsataman virastokäytävien poikki ja saapuivat taas kosteaan ulkoilmaan. Sheelika kohotti katsettaan. Heidän edessään kohosivat kolossaaliset teräsportit, jotka oltiin pultattu suoraan kaiverrettuun kallioseinämään. Sheelika tuijotti teräsovia vaikuttuneena.

    Mihin he tarvitsevat noin valtavaa ovea? Rakentavatkohan he osan laivoista maan alla?

    Porttia ei selvästi oltu kuitenkaan käytetty aikoihin, vaan ruoste ja kasvillisuus täplittivät sen pintaa. Sen sijaan portin molemmilla sivuilla oli joukko pienempiä ovia, joista kulki työläisiä, sotilaita ja kalustoa ristiin rastiin.

    Tarkastuskopin portinvartijat päästivät Totuusministerin seurueen ohi ilman pysäytyksiä. Astellessaan sisään kallioon hakattuun tunneliin Sheelika tunsi merkittävän imun edessään – aivan kuin valtaisa rahipeto olisi vetänyt henkeä.

    Jos he olivat äsken astuneet pedon kitaan, tämä oli sen nielu. Tunneli aukesi suureksi hangaariksi, missä hääri työläisiä, sotilaita, jeeppejä sekä trukkeja. Kymmenen metrin päässä lattia kuitenkin lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Sheelika katsoi reunan yli. Tunneli sukelsi satoja metrejä kohti syvyyksiä. Tunnelin pohjaa pitkin kulki kuudet junaraiteet, joista kuitenkin osa oltiin tukittu panssariesteillä. Sheelika näki, kuinka vinottain nouseva hissi toi juuri kuorma-autollista teräspilareita.

    ”Tätä tietä”, 005 opasti.

    Hissin liukuovi rämisi kiinni, ja he aloittivat pitkän matkan viistoa tunnelia pitkin.

    “Tiedätkös mitään juoruja ulkomaailmasta?” 005 yritti rikkoa hiljaisuutta. Hissi oli lähes äänetön, sieltä kuului vain pientä huminaa.

    “Maailma pesänne ulkopuolella on niin suuri, ja siellä tapahtuu paljon kaikenlaista. Kerro vähän esimerkkejä mitä haluat tietää. Xiaa, Steltiä, Metru Nuita? Varjotun klaania? Tahoja on niin paljon.”


    Jälleen turvatarkastus. Vartijat olivat hyvin koulutettuja – näiden ilmekään ei värähtänyt, kun Totuusministeri toi vartiopisteen läpi vieraan toan. Johtokunnan edustaja oli selvästi niin isokenkäinen (ja pieninumeroinen), että tämän ei tarvinnut juurikaan perustella seuraa, jossa kulki.

    Pääesikunta

    Seurue saapui pääesikunnan aulaan – kiiltelevästä andesiitista kaiverrettuun kammioon. Kammion perällä oli pitkä vastaanottotiski, jonka takana joukko toimistotyöläisiä vastaili puhelimiin. Tilasta johti useita käytäviä eri puolille pääesikuntaa.

    Sheelikan kopisevat korot seisahtuivat. Hänen katseensa pysähtyi yhtä seinustaa hallitsevaan patsaaseen.

    Kolme jäntevää nazorakia korostuneen majesteettisin siipineen ja koristeellisin keihäineen kohosivat kohtaamaan demonisista naamioista ja kourista koostuvan aallon. Nazorakeja puolestaan ympäröi sädekehät.

    ”Mitä tämä esittää?” Sheelika kysyi Vitoselta. ”Imperiuminne voittoa Klaanista?”

    Vitonen katsoi patsasta, sitten Sheelikaa. Lopuksi tämä purskahti nauruun. ”Oh! Ehheh ei, arvon neiti. Sotamme Klaania vastaan on vain viimeisin selkkaus osana ikuista eloonjäämistaisteluamme! Emme omistaisi sille fatsasta fääesikunnassa!”

    ”En ollut ajatellutkaan tuota”, Sheelika mutisi. ”Mitä taistelua tämä esittää?”

    Vitonen pysähtyi yläkädet selkänsä takana. Hänen katseessaan oli… haikeutta?

    ”Esinazorakeja”, Vitonen kuiskasi, ”ja heidän tuhoaan esiaikaisen vihollisen käsissä. Hetkeä, jolloin lajimme lankesi mahdistaan…”

    ”En ole tätä tarinaa kuullutkaan ennen”, Sheelika myönsi katsoessaan patsaan hahmoja.

    Hän tunsi kuinka 005 tuijotti häntä lasiensa takaa. Tämä hymähti. ”Se ei liene tarina, jota matoranit kertoisivat. Mutta vielä koittaa fäivä, jolloin kaikki tuntevat sen. ”

    ”Kuka heidän vihollisensa on?”
    Vitonen ei vastannut hetkeen mitään. Lopulta tämä sylkäisi:

    ”Entropia.”
    Eikä vaikuttanut aikovan jatkaa siitä enempää.

    ”Vai niin”, Sheelika sanoi. ”Sittenhän teillä on hyvin ylväs taistelu. Mestarini ja te tulisitte varmasti hyvin toimeen.”

    005 naurahti. ”Efäilemättä, Sheelika hyvä, efäilemättä! Mutta on faremfia aikoja istua lasillisen ääressä ja keskustella ainoasta todellisesta maailmanjärjestyksestä. Tule, neiti Sheelika.”

    Torakka kohensi lasejaan päässään, ja kelmeä tunnelivalo heijastui linssien pinnasta.
    ”Nyt, saanen osoittaa tien minun maailmaani – sinne, missä unista tehdään totta!”

    YLRA

    005 johdatti Sheelikan sisälle tilaan, jossa kirkaskontrastiset valot kimpoilivat seinistä ja lattiasta.

    ”Tervetuloa nazorakien imferiumillisen yleisradion tiloihin, Sheelika. Täällä vangitsemme totuutta monilla tavoilla. Kirjoihin, radioon, elokuviin! Viimeisimmän sodan aikana tuotantojemme koko ja määrä ovat moninkertaistuneet! Edes maailman tehokkain armeija ei marssi ilman taidetta, jolla on sanomaa!”

    Toa ja nazorak marssivat käytäviä pitkin. Lukemattomien ovien labyrintti oli täynnä valoa, ääntä ja inspiroivia julisteita tulevista ja vanhoista propagandaelokuvista. Niiden tekstiä Sheelika ei ymmärtänyt, mutta hän näki ylväyden kuvissa täydellisyyteen hiotuista hyönteisvartaloista, jotka seisoivat rohkeina epäoikeudenmukaisuuksien ja moraalittomuuksien edessä.

    ”Melko suuri studiotila teillä”, Sheelika sanoi.

    ”Ha, todella – ja suuremfi on tulossa, kun saamme valloitettua saaren Toa Tawan tyrannialta. Voin meidän kahden kesken kertoa, että Kaya-Wahin kurjaan erämaahan tulee nousemaan todellinen unten tehdas – maailmanluokan studiokylä, jossa tulemme tuottamaan suuremfia tuotantoja kuin olemme koskaan tehneet! Kohta koko maailma on näkevä valtakuntamme suunnattoman mahdin!”
    005 naurahti, ja alkoi avata Sheelikalle suurta ovea.
    ”Sitä ennen meidän täytyy tyytyä tähän vaatimattomaan studioon. Teidän jälkeenne, neiti hyvä.”

    Sähkökaapelit kiertelivät ristiin rastiin Ylran päästudion lattioilla. Käytävillä vallitsi hirveä kakofonia. Kiireisiä kuvaajia, teknikkoja, sähköasentajia, lavastajia ja pukijoita hääri ympäriinsä. Joukko kuvaajia tuli välittömästi kysymään Totuusministerin mielipidettä jostakin, mutta tuli tämän pois toppuuttamaksi.

    Yrittäessään väistellä alaisiaan Totuusministeri viiletti vauhtia, jonka kaltaista hänen jaloistaan ei ollut lähtenyt aiemmin.

    ”HUOMIO, VÄTYKSET! ”Na-toan” pääosa on löytynyt!” Vitonen karjui. ”Valmistakaa kuvaustila 1, kamerat, äänet, valot! Pistäkää vauhtia – meillä ei ole paljoa aikaa! Ja kukaan ÄÄLIÖ ei nyt saatana kuse tätä! Hopi hopi!”

    … eikä Sheelika ymmärtänyt sanoja suoraan, mutta jotain tällaista hän kuvitteli kuulevansa.

    Vitonen napsutti sormiaan, ja essuihin pukeutuneet maskeeraajat kipittävät heidän luokseen.
    ”Sheelika, he laittavat sinut valmiiksi. Tässä kässäri, käy se samalla läfi.”
    ”Selvä”, nainen tarttui käsikirjoitukseen ja silmäili sitä vauhdikkaasti. Nazorakit kiillottivat hänen otsaansa ja puuteroivat hänen poskiaan.

    Klaanilaisen vangin pahoinpitely, nainen pohti. Tässä oli jotain herkullista ironiaa, jota hän ei juuri nyt ehtinyt pysähtyä arvostamaan. Klaanilaiset, jotka ajoivat hänet pois, mutta jotka myös vangitsivat hänet tyrmiin moniksi viikoiksi. Ne yli-innokkaat vartija-toat jäivät hänen mieleensä hyvin.

    Olikohan Umbra päässyt jo Klaaninsa pariin?
    Ei. Ei harhautuksia. Hänen piti jättää Valottu omaan arvoonsa. Avden tehtävä oli tärkeämpi. Ja juuri nyt hänen oli uskottava Imperiumin sanomaan enemmän kuin niihin asioihin, jotka pyörivät hänen mielessään oikeasti.

    Sheelika tiesi hyvin olevansa vain nappula vaikutusvaltaisten miesten peleissä. Rowash, Zorak, Avde, 007 ja 005 olivat kaikki valtaa havittelevia persoonia, joiden leikkiin hän ryhtyi selviytyäkseen. Mutta se oli myös hänen valtansa. Hän osasi sanoa sellaista, mitä he haluaisivat kuulla. Parempi siis opiskella repliikit.

    Sheelika jatkoi käsikirjoituksen selailua. Taustalla Totuusministeri 005 käskytti kuvausryhmää. Kesken olivat olleet selvästi aivan toiset kuvaukset, ja ministeri päätyi sanaharkkaan sekä kohtauksen ohjaajan että pääosanesittäjän kanssa. Studio esitti tällä hetkellä jonkinlaista ruokasalia, mutta säikähtäneet avustajat alkoivat kerätä huonekaluja ja rekvisiittaa pois alta.

    Pääosanesittäjä, näyttäväksi maskeerattu nazorak siististi istuvassa puvussa, väistyi happamana ja lähti kävelemään Sheelikan ohi kohti pukuhuoneita. Sivusilmällä Sheelika näki tämän nykivän silmän ja vihamieliset vilkuilut hänen suuntaansa.

    Ohjaaja-oletettu jatkoi kiivasta sanaharkkaa Totuusministerin kanssa. Totuusministeri oli hiljentynyt kuuntelemaan, kuinka uhmakas kuulokepäinen torakka siistissä takissa ja solmukkeessa sylki kovia konsonantteja tätä kohti savuke huulessa. Nousevista sormista päätellen tämä luetteli jotain – ei välttämättä kehuja.

    Sheelikaa valmisteli kolme nazorakia: yksi heistä oli maskeeraaja, yksi mittanauhasta solmittua lenkkiä kaulassaan pitävä pukija sekä joku kolmas, joka oli ilmeisesti kolmikon johtaja. Kyseinen johtaja mittaili Sheelikaa ylimalkaisesti katseellaan ja tuhahti jotain kahdelle muulle. Maskeeraaja vastasi maltillisemmalla äänensävyllä. Pukija taas näytti epätoivoisesti selaavansa papereitaan. Sitten hän viittoi kömpelösti Sheelikan suuntaan ja sanoi hänelle jotain zankrzoraksi.

    “… anteeksi, en nyt ymmärtänyt.”

    Pukijoiden johtaja sähähti samat sanat Sheelikalle. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä häneltä haluttiin.

    Viimein maskeeraja kumartui Sheelikan korvan viereen ja kuiskasi: “Hän fitää ottaa mitat. Ylös, kiitän.”

    Sheelika nousi seisomaan, ja pukija alkoi saman tien ottaa mittoja. Pukijan otteet olivat huomattavasti hapuilevampia kuin kenenkään muun vaatturin, jonka luona Sheelika oli asioinnut. Hän ei ollut varma, johtuiko tämän vapina kokemattomuudesta, pelosta, stressistä vai kaikista kolmesta. Kyseessä oli selvästi harjoittelija. Neljä kättä eivät olleet yhtä elegantit kuin rautaisten kuolemien vastaavat.

    Pukija kirjasi lukuja ylös lehtiöönsä pudistellen päätään. Hän parahti jotain johtajalleen, joka lähinnä pyöräytti silmiään ja levitti kätensä ilmaan. Pukijan leuat loksahtivat auki. Sitten hän lähti salamana pinkomaan rakennuksen uumeniin.

    Pukijoitten johtaja risti alakätensä ja lähti itsekin muualle. Maskeeraaja viittoi häntä istumaan.

    Sheelika huomasi sivusilmällä, että Totuusministeri 005:n saattajina toimineet vartijat olivat vetäneet jostain mustan kangassäkin, ja katkaisivat riitatilanteen vetämällä pussin kiukkuisen ohjaajan päähän Vartijat alkoivat raahaamaan ohjaajaa pois setiltä, ja tumman kankaan supistamat hätääntyneet huudot loittonivat pois ja pois, kunnes katosivat lopulta elokuvastudion yleiseen hälyyn. 005 käänsi selkänsä tapahtumalle, istui itse ohjaajantuoliin ja nappasi lattialta megafonin.

    Sheelika huokaisi syvään ja yritti rentoutua samalla, kun maskeeraaja piirsi siveltimellä hänen kulmiaan.
    “Fst!”
    Sheelika kohotti katseensa nazorakiin, joka hänen yllätyksekseen ojensi hänelle energiajuomatölkin. “Ota, valoissa kuuma.” Tölkissä komeili tumma, täydellisen lihaksikas ja adonisvartaloinen soturi – 666, Sheelika osasi lukea numerosarjan. Eteläisen mantereen loikkaritorakat olivat opettaneet hänelle hieman aakkostoa. Numerot olivat intuitiivisia, mutta slogania Sheelika ei osannut lukea. Energiajuomatölkki sihahti avautuessaan.
    Outo umamin maku nousi nesteestä vahvana. Hän ei ollut kiinnittänyt ympäröivään hajuun huomiota, mutta vastaava tuoksu tuntui lievänä kaikkialla Kenraalinsatamassa. Sieni. Se sen täytyi olla.

    “Mielenkiintoinen maku tässä”, Sheelika kehui ääneen. Huuliin tarttui outo sienen ja sokerin sekainen maku, mutta siinä oli mukana myös piristeitä.

    Maskeeraja kohautti hartioitaan. “Fahemfaa on.”

    “Miten osaat näin hyvää matorania?” Sheelika uteli sokerijuomaa siemaillessaan.
    “TTTO:n kurssit. Öh, siis kielikurssi. Lue myös faljon lehtiä. Magazines! FZV?

    “Oh you mean BZV? Yes, I read that one sometimes.”
    Pääasiassa xialaisia seurapiirien juoruja hän ajatteli, muttei sanonut tätä ääneen. Informaatioarvo lähellä nollaa.

    Maskeeraajan silmiin syttyi uudenlainen kipinä. Hän nyökytteli hymyillen. “Oo yes! I like that magazine a lot. The ones we have here at Ylra are not new. They are educational furfoses. We aren’t allowed to like them, fut… I think it’s quite common.”

    “Ah. Good to know that you have some way to get information from other islands. Xians have quite a sphere of influence around the world.” Tuntui edistykseltä löytää yhteinen kieli nazorakin kanssa.

    Sheelika hätkähti: takaa kuului hirvittävä määrä nazoralaista sadattelua. Hän oli kääntymässä katsomaan, mutta raastava valo sattui hänen silmiinsä. Mitä ilmeisimmin joku oli käynnistänyt todella kirkkaan studiovalaisimen varoittamatta, ja sai kuulla nyt 005:ltä kunniansa.

    Hänen ajatuksensa katkesi jälleen, kun muutama varusteliiveihin sonnustautunut lippispäinen nazorak murahti vieressä ja viittoi heitä siirtymään. Pian toinen näistä veti sylillistä sähkökaapeleita siitä kohtaa, missä he olivat äsken istuneet, ja toinen teippaili sitä paikoilleen studion lattiapaneeleihin. Täällä oli todella vaikea keskittyä lukemaan käsikirjoitusta – ja kaikesta päätellen se oli kirjoitettu aivan toinen toa mielessä. Sheelika oli melko varma, että ylälaidan mustekynäsutun alla oli lukenut aiemmin ”Ämkoo.” Toivottavasti ministerille sopi improvisoidumpi ote.

    Maskeeraaja jatkoi hääräämistä toan kasvojen parissa. Sheelika yritti ylläpitää keskustelua.
    “Do you remember any details from the magazines you read?”

    “The last article was afout Ferike’s concert. Verike? Feri… ah, sorry! I don’t know how to say that name. They are a famous singer.”

    ”You mean Berike?” Sheelika kysyi. ”She is a quite well known pop star.”

    “Yes, her! There was many fages afout her. When I saw the fictures afout her make uf and her costume… I don’t know, it just looked so cool! I tried to study her glitter highlights. I tried to make ones to 21229 but she didn’t like the idea.”
    Sheelika oli tarpeeksi perillä Xian asioista muistaakseen, että keikka oli ollut joskus kesällä, ennen kuin Berike oli omistautunut politiikalle Roodakan seuraajana. Hän oli kyllä ollut parempi laulajana. Mestari oli aina kuvannut Xian politiikkaa turhamaisuuden sirkuksena jossa on vain rahaa, ja kaikkea mitä sillä saa, eikä vision häivääkään. Sheelika oli samaa mieltä.

    Hän oli sanomassa jotakin, mutta elokuvan taika keskeytti hänet: tällä kertaa se manifestoitui hirvittävänä lasin pirstaloitumisen äänenä.

    Sheelika kääntyi. Aiemmin testattu studiolamppu metallisine kolmijalkaisine telineineen oli kaatunut sotavasaran voimalla singoten lasia ympäri melkein valmista lavastusta. Nolostuneen oloinen avustaja-nazorak piti kädessään painavaa hiekkasäkkiä, joka olisi oletettavasti auttanut tätä olemaan tapahtumatta.

    005 aloitti raivoamisen. Sheelika päätti jättää tilanteen omaan arvoonsa ja kääntyi jälleen maskeeraajan pariin.
    ”So… what should I call you? I assume you already heard my name.”

    “Was it Shelika or Sheelika? I am 4313, the makeup artist.”

    ”Two e’s”, Sheelika selvensi. ”It is nice to meet you, 4313. You seem much more pleasant company than many others I have met here today. Thank you for the drink, Glitter!”

    “Glitteri” virnisti pihtihampaillaan ja heilautti kättään vähättelevästi. Samassa kaksikko havahtui kun puvustaja 21229 saapui läähkien ja puuhkien kantaen mustia vaatteita henkarissa. Glitteri vilkaisi rannekelloaan (Ylran kellot olivat keskimääräistä kivemman näköisiä, mutta vähän heikossa maineessa etenkin rintamalla) ja myhäili. “Monta minuuttia etuajassa. Loistava!”

    Kaksikko auttoi toaa pukemaan rooliasunsa ylleen. Mustasta sieninahasta ommeltu paraatiasu istui yllättävän hyvin mutta tuntui painavalta päällä. Puvustaja kiinnitti mitä kiiltävämpiä kunniamerkkejä Sheelikan rintaan ja Glitteri yritti parhaansa mukaan kiinnittää suikkaa toan karisman naamion päälle.

    Sheelika sysättiin monimutkaisten koreografioiden keskelle. Hänen ympärillään tapahtui jonkinlainen tanssinumero – joskin se oli tanssia, joka korosti koordinaatiota ja koko tanssiryhmän yhtenäisyyttä. Sen liikkeet toivat Sheelikan mieleen taistelun, ei tangon. Suuret liput hallitsivat näyttämön taustaa. Musiikki saavutti crescendonsa samaan aikaan suunnattoman monimutkaisen tanssikuvion kanssa.

    005 istahti ohjaajantuoliinsa ja huusi jotain megafoniin. Seuraava kohtaus! Lavasteissa hälistiin. Sheelika näki, kuinka kaksi aseistautunutta puhtauspoliisia retuutti hallin perältä jotakuta.

    Aseistautuneet nazorakit taluttivat raskaisiin ketjuihin kahlittua matorania. Sheelika ei nähnyt vielä tämän kasvoja, mutta tämän askel ontui.

    Matoran paiskattiin lavalle, ja tämä lyyhistyi polvilleen. 005 raapi myhäillen leukaansa. ”Nyt, neiti Shelika, kohtaus 11! Fotki vankia oikein kunnolla – tunteella! Saat itse valita tavan, mutta ehdottaisin joko vatsaan tai leukaan. Yritetään pitää kuvakulma selkeänä!”

    Kun Sheelika oli muuttunut vuosia sitten toaksi matoranista, oli hän aina ihaillut Toa Tawaa. Idealistinen ajatus oli lopulta vaihtunut kyyniseen ja katkeraan ajatusmaailmaan koko toan konseptista. He olivat vain olentoja, joilla oli enemmän voimia kuin muilla. Silti matoranien pahoinpitely tuntui Sheelikasta pahalta. Tämä oli syy, miksi Bio-Klaani hänet hylkäsi. Se Karzahnin Rowash.

    Matoralainen oli tuskin tehnyt mitään ansaitakseen tätä, mutta taas kerran hänen oli otettava tämä rooli harteilleen.

    ”Parhaan otoksen saisimme, jos tähtään leukaan ja kanohi irtoaa iskun voimasta”, Sheelika sanoi kylmän viileästi ja ammattimaisesti.

    ”Hyvä, hyvä”, 005 myhäili. ”Siirrytäänfä siinä tafauksessa lähikuvaan. 5 minuuttia kameroiden ja valojen säätöä. Varaudu loistamaan!”

    Matoran yskäisi ja kohotti päätään. Tämän naamio oli haljennut ja painunut kuperaksi vasemman silmän kohdalta. Matoranin katse harhaili lopulta Sheelikaan.

    ”… t-toa? Toa! Ma-mata Nuille kiitos… pyydän, auta minua ja ystäviäni”, matoran sopersi heikosti Sheelikalle. ”Meille… meidän ei ole annettu pitää kanoheja nukkuessamme. Olemme liian heikkoja.”

    Sheelika katsoi häntä hetken hiljaa.

    ”Oletko Tawan kyläläisiä?” Sheelika korotti ääntään. ”On siinä teillä yksi toa. Hylkäsi siskonsa.”

    ”E-etelän toa Tawa? Ei… olen V-v-västornu… Rol-Horiin kylästä. Oletko sinä Klaanista…? Mitä väliä. Voi, auta meitä!”

    Rol-Horii? Sehän oli yksi tämän saaren pohjoisista kylistä. Hän ei ole edes Klaanista?

    Sheelika puri hammastaan. Hän vilkaisi taakseen. Totuusministeri 005 seurasi kohtausta tyytyväisenä tuolistaan.
    … hän suunnitteli tämän alusta asti. Hän testaa kuuliaisuuttani.

    005 naputti käsinojaansa kynnellään. ”Sheelika! Puoli minuuttia ja käy!”
    ”Kyllä, ministeri!”

    Kerta toisensa jälkeen hänet laitettiin tekemään ikäviä asioita, jotka hyödyttävät todellisia konnia. Hänen oli näyteltävä roolinsa. Avden tehtävä vaati pääsyä eliitin piiriin.

    Matorania Sheelikalla kävi sääliksi jossain omatuntonsa perukoilla. Tämä oli vain viaton olento, joka jäi konfliktin jalkoihin. Sellaiset tunteet saisivat kuitenkin nyt väistyä. Sellainen sentimentaalisuus oli nuorten tyttöjen ongelmia.

    Sentimentaalisuus oli ollut tappaa hänet aiemminkin.

    Filmikela alkoi pyöriä. Hänen takanaan kuvausryhmä vaihtoi matoranin kieleen:
    ”Kamera käy!”
    ”Ääni käy!”

    Totuusministeri antoi merkin:
    ”Ole hyvä.”

    Ei voi mitään. Liian myöhäistä perääntyä.

    Sheelika astui lattialla makaavan matoranin ylle. Tämä katsoi toaa epäuskoisesti.

    ”A- auta mei-”
    Matoranin sana katkesi, kun Sheelikan kengänkärki jysähti hänen naamaansa. Matoran kierähti ympäri. Tämä yritti ulisten nousta käsiensä varaan, kunnes toa potkaisi häntä uudelleen.

    Sheelikan sydänvalo tykytti. Hän ei tiennyt, uskalsiko lopettaa. Hän vilkaisi Totuusministeriin, joka viittoi käsillään jatkamaan. Kasvoilleen Sheelika puki tappajan katseen, suupielet nousivat ylös mielihyvän merkiksi.

    Sheelika kohotti jalkansa, ja polkaisi korkokenkänsä matoranin ristiselkään. Jokin kuulosti rikkoutuvan. Matoran parkaisi ja huusi armoa.

    Filmikela surisi. Zankrzoralainen ooppera pauhasi taustalla. Taustanäyttelijät liikkuivat hiotun koreografian mukaan. He tanssivat kuolettavaa tanssiaan, joka mukaili esinazorakein eleganssia. Matoranin huuto riipi tiensä musiikin yli. Julma leikki heijastui hymyilevän Totuusministerin silmälaseista.

    ”Foikki, foikki! Loistavaa, Sheelika! Tiesin että olisit juuri oikea näyttelijä fäärooliin!”

    Sheelika huohotti. Hiki valui hänen kanohiaan pitkin. Tiukasti istuva esiintymisasu kuristi ja tukehdutti häntä. Sheelika astui askeleen taaksepäin. Hänen kenkänsä jätti verisen jäljen lavan parkettiin. Avustaja juoksi suihkuttamaan puhdistusainetta suihkepullosta ja jynssäämään parkettia.

    Matoranin hengitys pihisi, kun tämä lojui maassa puolitajuttomana.

    ”Kohtaus 12! Sheelika! Riisu matoranin naamio ja murskaa se! Fuoli minuuttia ja käy!”

    Sheelika henkäisi syvään ja ummisti silmänsä.

    ”Kamera käy!”
    ”Ääni käy!”
    ”Ole hyvä.”

    Sheelika harppoi varmoin askelin kyläläisen luo. Hän tarttui tämän kovia kokeneeseen naamioon, ja repäisi sen irti. Matoran ulvahti.

    Kanohi kilahti näyttämölle. Sitten se halkesi toan koron alle.

    ”Kohtaus 13! Sheelika, poimi lippu ja ota asento!”
    Sheelika teki niin kuin häntä käskettiin.

    Sheelika kääntyi kohti linssiä, painoi lapaluunsa yhteen, laski leukaansa ja tuijotti kameran ahneeseen mustaan silmään päättäväisenä. Hän avasi suunsa ja antoi käsikirjoituksen julmien sanojen kaikua tilassa. Ensimmäisissä sanoista oli ollut vain zankrzoralainen lausumaohje. Hän ei tiennyt edes, mitä sanoi, mutta hänen täytyi uskoa siihen koko sielullaan. Seuraavat sanat hän sanoi matoraniksi, ja syöksi niihin kaiken vihan ja myrkyn sydämestään:

    ”Ylistetty olkoon Ensimmäinen ja Viimeinen Imperiumi, sillä vihdoin jopa minä, toa-soturi, olen nähnyt todellisen Puhtauden. Polvistu, Toa Tawa – ehkä niin sinut säästetään!”

    Hetken oli hiljaista, mutta sitten…

    ”Foikki”, 005 käski. ”Kiitos, Sheelika.”

    Filmikela pysähtyi. Raikuvat aplodit halki studiotilan. Ihailua ja arvostusta ja innostuneita huutoja.

  • Das essen des Alten blutes

    Pesä
    Riippuva Smaragdi

    Tohtori 006 avasi koristeellisen parioven ja saapui upseeriravintolan hämyiseen yksityiskabinettiin, joka oltiin varattu vain johtoportaan korkeimmalle kärjelle. Tohtorin katse kohtasi pitkän pöydän päässä istuvan nazorakin. Ensimmäinen kohotti katseensa häneen ja nyökkäsi.

    ”Arvon Kenraali”, Kutonen tervehti ja kumarsi johtajaansa.

    ”Tohtori. Istu.”

    Kutonen asteli Kenraalin vasemmalle puolelle, laski salkkunsa alas ja vilkaisi ruokalistaa. Hänen katseensa kulki listaa ylös ja alas ainakin kolmesti, ennen kuin hän tajusi ettei ollut juuri rekisteröinyt lukemaansa. Kohtaamiset Imperiumin ykkösen kanssa olivat luonteeltaan aina liian stressaavia, että mahdollisuudesta syödä kunnon lounas Riippuvassa Smaragdissa ei edes pystynyt innostumaan etukäteen. Eipä Kutosen ruokahalukaan ollut hetkeen ollut entisensä.

    Silloin kun hänen olisi pitänyt tutkia ruokalistaa, hän havaitsi itsensä tuijottamasta asiakirjapinoa tummanpuhuvalla puupöydällä Kenraali 001:n edessä.
    ”Tohtori?” Kenraali sanoi yhtäkkiä ja sai hänet hätkähtämään. Tiukasta katseestaan päätellen tämä tiesi täysin, mitä Kutonen oli yrittänyt vilkuilla.

    ”P-pahoittelen, Kenraali”, Kutonen sopersi. Isolla ”Erittäin salainen” -leimalla merkitty paperi veti ristiriitaisesti itseensä tarpeettoman paljon huomiota.
    ”Paperi ei ole minun osastoltani?”

    ”Ei”, 001 sihahti. ”Ja viimeksi kun muistin, irtisanouduit kaikkeen siihen liittyvästä jo vuosia sitten.”

    Kutonen hätkähti. Mitä Kenraali tarkoitti? Viittasiko hän johonkin aikaisempaan projekt-

    Oh… hänen on viitattava direktiivi kuuteen, ja…

    … Sinisiin käsiin.

    Kutosen silmissä välähti näky mustista agenteista poistumassa labrasta, missä hänen oppilaidensa ruumiit makasivat.

    Kutonen inahti muistosta hohkavasta kivusta. Hän painoi silmänsä kiinni ja pudisti päätään. Kenraali huomasi tämän ja kohotti kulmiaan.

    Lopulta Kutonen sai työnnettyä muiston taka-alalle. ”A-arvon Kenraali, en voinut olla vilkuilematta, ja minun on pakko kysyä… onko Operaatio Sonnenrad jo käynnistetty?”

    ”Mikä saa sinut ajattelemaan, että olisi?” vastasi Kenraali jäisen neutraalisti.

    Kutonen nielaisi. Tästä ei enää voinut perääntyä, joten oli parempi olla rehellinen.
    ”Kaikella kunnioituksella, Kenraali hyvä, en usko, että teille toimitettaisiin heidän kenttäraporttiaan pelkän harjoitusleirin takia…”

    Kenraali vastasi hiljaisuudella ja siirtämällä raporttipinon sivuun suoraan edestään. Siinä samassa yksi paikan tarjoilijoista asetteli alkuruokalautasen hänen eteensä. Kenraali laski katseensa juureskeittoon ja alkoi lusikoida sitä.

    ”Olet hyvin kartalla, 006. Mutta jos tämä olisi se, mistä haluaisit kanssani puhua, olisit vieläkin mukana Direktiivi 6:ssa.”

    ”En, en…” Kuudes kiirehti selittämään, ”minulla on teille kerrottavaa. Harmaa Aine saapui osastolleni kertomaan, että makuta Abzumo on… elossa.”

    Maininta Abzumon mekaanisesta kuriirista ei aiheuttanut 001:n kasvoissa kovin kummoisia reaktioita. Mikäli Kenraalilla oli listaus Imperiumin liittolaisista korvaamattomuusjärjestyksessä, Kutonen epäili rullailevien aivojen olevan lähinnä alaviite. Sanalla sanoen hänestä tuntui, että tämä oli herralleen ja luojalleenkin lähinnä alaviite. Kuriirin lähettäminen hänen puheilleen alkoi tuntua vain yhdeltä tämän julmista vitseistä.

    Loputtomiin ei 001:n ilme kuitenkaan pysynyt välinpitämättömänä. Abzumon nimen maininta upposi selvästi hitaasti, mutta sai lopulta tämän laskemaan lusikan käsistään ja nostamaan hämmentyneen katseensa Tohtoriin.

    ”Abzumo on elossa”, Kenraali toisti epäuskoisena.

    Kutonen tunsi harvinaisen yhteisymmärryksen tunteen hänen ja kenraalinsa välillä. Hän nyökkäsi vakavasti.
    ”Kyllä. Aineen kertoman mukaan hän ’nousi kuolleista’, mitä se tarkoittaakaan… tällä hetkellä hän on hoitamassa muita projektejaan. Aine kertoi, että niiden jälkeen hän aikoo p-palata Pesään.”

    ”’Muita projektejaan’”, Kenraali tuhahti halveksuvaan sävyyn. ”Mitä se tarkoittaa?”

    ”Aine puhui ystävästä ja kukistettavasta vihollisesta. E-en tiedä tarkemmin, arvon Kenraali. Aine odottaa audienssia sodanjohdon puheille.”

    Hetken päästä hän lisäsi: ”Abzumo oli kuitenkin yhä kiinnostunut… Uuden sukupolven valmistumisesta.”

    Kenraalin kulmat kurtistuivat. ”Ei selvästi niin kiinnostunut, että tulisi itse tarkistamaan asian. En tiedä sinusta, mutta en ole aivan tyytyväinen liittolaisemme kommunikaatioon. Varsinkin, kun hän on ollut kirjoissamme kuollut jo kuukausia.”

    Hän siemaisi mietteliäästi juureskeittoa. ”Voin kyllä puhua tälle… ’Harmaalle Aineelle’, mutta hän joutuu odottamaan. 008 saa löytää välin aikataulussani.”

    Kutosen sydän pamppaili. Kun Kenraali oli nostamassa jälleen toista lusikallista huulilleen Kutonen parahti: ”Arvon Kenraali, tarvitsemmeko me Abzumoa? Hän on jakanut meille kattavasti tietämystään geenimuokkauksesta, ja hän teki jo osansa Sukupolvesta. Emme tarvitse häntä enää. Hänen toimintatavoistaan on vain harmia!”

    Kutonen tajusi vasta nyt kiivastuneensa. Hän ymmärsi myös — ehkä liian myöhään — että ei ollut puhunut näin suorasanaisesti Imperiumin ensimmäiselle koko heidän pitkän yhteisen historiansa ajan. Se tuntui virheeltä lähes välittömästi, mutta Kenraalin ilme ei kuitenkaan näyttänyt… välittömän pettyneeltä häneen?

    ”Kiitän mielipiteestäsi”, Kenraali lausui hämmentävän asiallisesti, ja siemaisi keittoa. Kutonen tunsi olonsa suorastaan huojentuneeksi.

    ”Tiedät varmasti hyvin, että jokainen liittolaisistamme on epäpuhdas eikä ehkä ikinä voi ottaa sieluunsa ideologiaamme. Makuta Abzumo ei ole tässä erityinen vain siksi, että hän on makuta. Ei etenkään siksi. Kuitenkin… hänestä on liikaa hyötyä, että voisimme vielä luopua hänestä.”

    001 pyyhki servetillä pihtileukansa ja laski lusikan tyhjälle alkuruokalautaselle.

    ”Ehkä meidän pitää ensin kuunnella, mikä häntä viivästytti, ennen kuin luovumme Suuren hengen enkelin avusta.”

    Kutosen ilme synkkeni näkyvästi. Hän piilotti pettyneen katseensa takaisin ruokalistaan.
    ”A- aivan…”

    Kutonen tunsi yhä Kenraalin katseen polttavan hänen kuortaan kuin Kaksoisaurinkojen hehku. Tämä odotti hetken, ja sitten kysyi: ”Tohtori. Pelkäätkö Abzumoa?”

    Ruokalista meinasi livetä Kutosen alakäsistä. ”E-en tietenkään, hyvä Kenraali! Mi-minä…”

    Kutonen yritti kiireesti kasata mielessään vastausta. Kenraali oli tietenkin osunut oikeaan — Kutonen kammosi Abzumoa — mutta ei hän voisi myöntää sitä. Ei nazorak saanut näyttää johtajalleen heikkouttaan.

    ”Minä…”

    ”Minä… en vain pysty antamaan hänelle anteeksi”, Kutonen vastasi viimein. Nuo sanat sihahtivat hänen suustaan. Sitten hän nosti kasvonsa kohtaamaan Kenraalin katseen.

    Kenraali oli hetken vaiti. Sitten hän risti kätensä ja nojasi niihin, pitäen yhä ilmeettömän katseensa Kutosessa.
    ”Ymmärrän. Jos tässä on kyse Uuden Sukupolven eteen tehdyistä uhrauksista, niin… sanotaanko, että olisin suonut edistysaskelten tapahtuvan meidän ehdoillamme, ei hänen.”

    Kutonen nyökkäsi varovaisesti ja laski katseensa taas alas. Kenraalin vastaus oli ollut ymmärtäväisempi kuin Kutonen oli uskaltanut odottaa.

    Olisiko… olisiko nyt hetki kysyä siitä?

    Miten… miten Abzumo tietää niin paljon nazorakeista?

    ”Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”

    Kutonen piti tauon ja vilkaisi Kenraalia. Tämä siemaisi vettä ja tuntui vain odottavan, että hän jatkaisi.

    ”… hän tuntuu tietävän asioita, joita hänen olisi mahdotonta tietää niin intiimisti.”

    ”Onko sinulla syytä pelätä, että hänelle on vuotanut jotain sellaista, joka on liittolaistemme turvallisuustason yläpuolella?”

    Kutonen pudisti päätään. ”En usko että Abzumolle on vuodettu tietoa. Hän… saattaa vain tietää meistä jotain, mitä me emme ehkä itsekään tiedä. Jotain… ikiaikaista.”

    Sen sanominen ääneen tuntui yhdeltä päivän virheistä. Ei ehkä pahimmalta — se oli ollut varmaan tämän keskustelun aloittaminen. Tapansa mukaan Kenraali 001 ei suostunut vastaamaan siihen heti, vaan antoi epämiellyttävän epätietoisuuden hiljaisuuden laskeutua. Tai eihän siellä hiljaista ollut ruokasalin puolelta kantautuvan ruokailuvälineiden kalkkeen myötä, mutta siltä se 006:sta tuntui. Musiikki olisi voinut soida vielä hitusen kovempaa.

    ”Suhtautuisin kriittisesti siihen, mitä makutat väittävät tietävänsä, Tohtori. Suuret totuudet maailmasta ovat vallankäytön väline siinä missä myös miekka ja tuli… hän saattaa olla hyvin voimakas, mutta jumala hän on vain omissa kuvitelmissaan.”

    ”Niin, niin ehkä”, 006 sanoi ja haki sanoja pitkään, ”mutta minä olen nähnyt läheltä hänen työskentelevän geeniperimämme parissa. Hänellä on kokemusta.”

    ”En ole varma, mitä haet, Tohto-”

    ”Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!” Kutonen viimein töksäytti.

    Huoneilma viileni entisestään. Tai sitten se oli vain Kenraalin katse. Kutonen ei uskaltanut katsoa poispäin. Se hetki tuntui siltä kuin Kenraali olisi työntänyt miekkaansa todella hitaasti hänen kurkustaan läpi.

    ”… arvon Kenraali”, hän lisäsi vaisusti.

    Se ei jotenkin parantanut tilannetta. Tohtori ei tiennyt, mitä sellaista olisi enää sanonut, joka ei olisi pahentanut tilannetta entisestään.

    ”Hyvää päivää, arvon Tohtori!” tärähti pirteä ääni takaa ja oli lähes pudottaa Kutosen tuolilta. ”Oletteko tutustuneet jo päivän lounaslistaan?”

    Kutonen katsoi suu ammollaan taakseen ilmestynyttä tarjoilijaa, sitten Kenraalia.

    ”Öh… mi-mitä ikinä kokki suosittelee! Kiitän!” Kutonen tiuskaisi ja hätyytti tarjoilijan matkoihinsa. Leveästi virnuileva tarjoilija poistui vauhdikkaasti keittiötä kohti frakin hännykset viipottaen. Hetkellinen keskeytys jäi Kenraalilta täysin rekisteröimättä, kun tämä suuntasi tavaramerkkituijotuksensa suoraan Kutosen kallon läpi. Kutonen säpsähti kääntäessään katseensa takaisin siihen.

    ”Suosittelen Tohtoria olemaan antamatta vihollisen, tai makutojen, propagandalle sijaa mielessä”, Kenraali lausui hitaasti. ”Sellaisista munista voi kuoriutua jotain hyvin vaarallista…”

    Hyytävät mutta samalla viileän rauhalliset sanat saivat Kutosen leuat tärisemään. ”Pa-pahoittelen, arvon Kenraali… o-olen hyvin pahoillani…”

    Kenraali ei vastannut. Se keskustelu taisikin olla sillä käsitelty. Kabinetin oven ulkopuolelta alkoi kantautua äänekästä puheensorinaa. Pariovesta astelivat sisään tukeva Totuusministeri 005 sekä ryhdikkääseen pukuun sonnustautunut Pesäasiainministeri 008.

    ”Arvon Kenraali”, 008 nyökkäsi sekä Kenraalille että Tohtorille, ”voimmeko liittyä seuraanne?”

    ”Istukaa”, 001 murahti ja irroitti katseensa Kutosesta. 006 tunsi sykkeensä tasaantuvan. Ehkä hän saisi nyt edes vähemmän huomiota…

    ”Oh, arvon Kenraali! Ehdittekö jo lukea esitelmäni seuraavasta asevoimien arvomerkki- ja tunnusuudistuksesta? Kuulisin mielelläni mielipiteenne — etenkin maavoimien uusiin tunnuksiin! Sain jo vihreää valoa niille 004:ltä ja 010:lta!” Totuusministeri selitti tohkeissaan.

    ”Liian paljon värejä”, 001 totesi lakonisesti.

    ”Mu-mutta Kenraali-”

    ”Aiheuttaa sekavuutta maastossa. Vanhat olivat selkeämpiä.”

    Sitten 001 käänsi katseensa 008:a kohti. Sivusilmällään 006 näki Totuusministerin laittavan kaikki voimansa epätoivoisen hymyn ylläpitämiseen.

    ”Aikatauluta minulle kohtaaminen Makuta Abzumon kuriirin kanssa”, 001 sanoi Pesäasiainministerille. ”Kiireellisyysluokka B.”

    ”Sain!” 008 tokaisi alkaen haparoida salkustaan muistiinpanovälineitä. ”Kuinka pian hän olisi tavattavissa? Ja, saisinko nimen vielä?”

    001 katsoi taas 006:n suuntaan ja nosti kulmaansa. 006:lta kesti kiusallisen kauan tajuta, että häneltä toivottiin vastausta.

    ”Niin! Harmaa Aine taitaa yhä odottaa tiedeosaston aulassa. Pyysin avustajaani jättämään hänelle jotain luettavaa siksi aikaa.”

    ”Mitä luettavaa?” 005 kiinnostui.

    ”Eh? Mistä minä tiedän. Kai jotain sarjakuvia…”

    Ajatus Harmaasta Aineesta — valtavasta rullaluistelevasta robottihaarniskasta — lukemassa Kapteeni Puhtaus -sarjakuvaa odotushuoneen pienellä tuolilla hymyilytti seuruetta.

    Tarjoilija kävi pöydässä tuomassa 006:n päivällisen — paistetun lohifileen ja juureksia — sekä ministerien juomat. 005 ryysti nautiskellen suoraan Nui-Koron panimosta vohkittua inkivääriolutta.

    ”Ah, hyvä että liittolaisemme hyödyntää odotusaikansa omaksumalla puhtaimmista puhtainta ideologiaa…” 005 myhäili. ”Viimeistelin itseasiassa ensiluonnoksen seuraavan albumin käsikirjoituksesta — taiteilijat työstävät tälläkin hetkellä ensimmäistä versiota. Hah, ette uskokaan, kuinka osuva se tulee olemaan nykyisessä rintamatilanteessamme…”

    Totuusministeri kumartui hieman pöydän yli, vilkuili salamyhkäisesti ympäriinsä ja kuiskasi: ”Huhut kertovat, että uudessa albumissa Kapteeni Puhtaus saa jopa mahtavan etelän toa-ritarin inspiroitua taistelemaan pyhän aatteen puolesta… ja valaa täten pelkoa Vihollisen ilkeämieliseen ’Vahtikoiraan’!”

    Jos 006 olisi halunnut simputusta yhtä numeroa korkea-arvoisemmalta, hän olisi varmaan kysynyt, miksi 005:llä oli kokonainen 20 kuoren osasto Kapteeni Puhtauden käsikirjoittamiseen, jos hän kerran teki sitä tällaisella tahdilla aivan itse. Jos, ja jos.

    ”Edelleen, kiireisyysluokka B”, 001 tokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen kohti Pesäasiainministeriä. ”Minulla on varmasti tärkeämpiä keskusteluja.”

    ”Öh, katson mitä voin tehdä, herra Kenraali”, Pesäasiainministeri mutisi kirjaten asian kalenteriinsa.

    005 nyrpisti kuonoaan. Sitten hän kääntyi 006:n puoleen. ”Tohtori. Kerros, olisiko teidän ääni-insinöörien mahdollista kehittää C15-mikrofoneista herkempää versiota? Ne eivät kaappaa basson matalimpia aaltoja.”

    ”Herkempää?”, 006 kummasteli. ”En tiedä, C15 on viritetty niin herkälle kuin nykytekniikalla kykenee. Mihin te niin herkkää tarvitsette?”

    005 pyyhki lautasliinalla silmälasejaan. ”Yritämme amfiteatterilla äänittää Sotilasmestarin puhetta. Tämän majesteettinen ääni ansaitsee tallentua filmille koko komeudessaan.”

    Aivan, 006 ymmärsi. Tämähän olikin alkanut kuulostaa vähän liian järkevältä projektilta.

    008 oli tukehtua juomaansa. ”Vieläkö sinä vakavissasi yrität saada sen villieläimen näyttelemään?”

    ”Sotilasmestari ei ole villieläin!” 005 löi nyrkkinsä pöytään. ”Sotilasmestari on Imperiumin todellinen voimannäyte — todiste ideologiamme valloitusvoimasta! Jopa Pintamaailman majesteettisin rahi kumartuu puhtautemme eteen!”

    ”Sotilasmestari syö nazorakeja!” 008 intti.

    ”Vain niitä, jotka eivät anna hänelle hänen tarvitsemaansa tilaa!”

    ”Maavoimat tarvitsevat Sotilasmestaria toimintakunnossa. Älkää tehkö sillä mitään typerää”, 001 tokaisi lakonisesti väliin. Tämä ei enää selvästi ollut henkisesti läsnä alamaistensa keskustelussa.

    ”Toki, toki, arvon Kenraali”, 005 sanoi hymisten ja nyökkäillen syvään. ”Amfiteatterin näytökset, näyttäviä vaikka ovat, ovat Sotilasmestarille pelkkää verryttelyä!”

    006 ei tahtonut myöntää Totuusministerin kuullen, että toisinaan hän pisti tallenteita niin kutsutuista ’näytöksistä’ pyörimään piirikaavioiden piirtämisen taustalle. Barbaaristahan se oli, totta kai. Moukkamaista, ehdottomasti. Anti-intellektuelismiä, takuulla. Täysin turhaa henkien heittämistä hukkaan, vailla epäilystä. Mutta toisinaan hänkin salli itselleen roskaruokaa.

    Etenkin silloin kun itse Kapteeni Puhtaus nousi estradille. Ei kovin pidettävä henkilö, mutta uskomattoman hyvä esiintyjä. Jos 005 oli jossain hyvä, niin uuden Kapteeni Puhtauden valinnassa. Edellisen traaginen menehtyminen oli ollut kyllä yleisöille hieman vaikeampi pala purra. Ei Sotilasmestarille tosin — kapteeni Puhtaus oli mennyt tämän mahtavista leuoista alas ihan kuin kuka tahansa nazorak.

    Nykyisen 666:n ensiesiintyminen oli vaatinut aika hyvää käsikirjoitusta — tosin kieltämättä tarina mahtavan pedon kidasta ulos taistelemisesta oli ollut aika hyvä veto. Se oli jopa saatu melko uskottavaksi, kunhan Sotilasmestari ensin tehtiin yhteistyökykyiseksi sellaisella määrällä rauhoittavia, että se olisi vaivuttanut puoli Pesää ikiuneen. Upea näytös jopa vei huomion pois siitä, että uusi 666 ei ollut saanut vielä virallista Kapteeni Puhtaus -kasvokirurgiaa ensiesiintymistään ennen. Kun kamerat eivät vain tarkentaneet liian lähelle, ei eroa nykyiseen juuri edes huomannut.

    005:n ajatukset kulkivat näemmä hälyttävän samoja raiteita, sillä tämä nojautui jälleen 006:ta kohti.

    ”Kuules, Tohtori hyvä”, tämä sanoi lähes kuiskaten. ”Nyt kun puhumme show-bisneksestä… onnistuisiko sinulta pieni… kasvojenkohotus 666:lle? Hän on erinomainen hommassaan — älä ymmärrä minua väärin! Mutta epäilen että muutama kuhmu rintamalla liikaa on satuttanut hänen ylivertaisia kasvojaan. ”

    006 kurtisti kulmiaan. ”Minä…”

    ”Näin meidän kesken”, 005 keskeytti, ”minusta ei ole laisinkaan perusteltua päästää häntä tositoimiin tässä rintamatilanteessa! Paremmin hän motivoisi Pesää näyttämällä kauniilta lavalla!”

    006 ei voinut olla huomaamatta penseää katsetta, jonka 001 antoi heidän suuntaansa, vaikka 005 yritti selvästi käydä tätä keskustelua tämän huomaamatta. Ei ollut vaikea päätellä, mikä oli Ykkösen mielipide propagandasankarista, joka ei oikeasti taistellut rintamalla.

    ”Minä en tee niitä hommia enää”, 006 sai lopulta sanottua hieman ärtyneenä. Hän muisti lisätä: ”… arvon Totuusministeri. Ymmärrätte varmaan, että en ole mikään rivikirurgi.”

    ”Eikä KAPTEENI PUHTAUS ole mikään rivisotilas!” 005 huomautti naurahtaen. ”Hän on kauniin narratiivimme pääosanesittäjä! Ja sano jos olet eri mieltä, mutta minun mielestäni pääosanesittäjällä pitää olla pääasiat kunnossa!”

    006 olisi halunnut vain pyöräyttää silmiään ja ähkäistä, mutta hän ei ehtinyt niin pitkälle…

    … kun ”PITÄÄ PAIKKANSA!” kajahti yllättäen heidän takaansa.

    Melkein koko pöytäseurue säpsähti, kun itse Päätutkija potkaisi yksityiskabinetin ovet selälleen ja marssi itsevarmasti sisään labratakin helmat liehuen. Välittömästi tämän kannoilla kiirehti erittäin vihaisen näköinen kenraalinkaartilainen, joka yritti tarrata Päätutkijaa kiinni tämän olkapäästä.

    ”Seis, pysähtykää! Tämä on johtokunnan yksityistilai-”

    Vartijan karjunta keskeytyi, kun luihu tiedemies taikoi takkinsa taskusta nimikylttinsä ja — vastoin kaikkia sotilasohjesäännön pykäliä taikka hyväksyttävän sosiaalisen käytöksen sääntöjä — läimäisi sen tylysti vartijan naamaan.
    ”Äläs hoppuile kloppi, en minä sentään mikään mosa ole! Turvataso 6!”

    Päätutkijan leveästi hymyilevät kasvot kääntyivät viimein pöydässä kohtausta seuranneeseen seurueeseen. ”Hyvää päivää, puhdasveriset veljeni — ja arvon Kenraali! Pääsin viimeinkin hetkeksi pois tunkkaiselta osastoltani tänne Imperiumin sykkivään ytimeen! Ah, sivistys! Voinen kai liittyä seuraan? Yksin on niin ikävä ruokailla!”

    008 kohotti tuntosarviaan pöyristyneenä.
    005 virnisti kahelin keksijän nähdessään.
    006 piilotti äkkiä kasvonsa ruokalistaan.
    001:n tuima katse porautui röyhkeän tutkijan kasvoihin. ”Kai voit…”

    ”Oi, kiitän kohtelijaisuudestanne, Ensimmäinen!” Päätutkija virkkoi ja kumarsi. Kenraalin sanat kuullessaan vartija päästi muristen tiedemiehen menemään ja palasi ovelle.

    008 nousi vaivaantuneesti seisomaan ja rykäisi: ”Khrm. Me emme liene tavanneet ennen — ainakaan nykyisen virkani aikana — arvon…?”

    ”Ah! Päätutkija, Päätutkijan osastolta! Olen kirurgi, neurologi, radioinsinööri, fyysikko sekä keksijä!”

    Päätutkija… kuka? Mikä numero? 008 pohti.
    ”Ööh… Pesäasiainministeri 008. Kunnia tavata”, hän lopulta totesi asiallisesti ja ojensi kätensä. Päätutkija vastasi kättelyyn. 008 hätkähti tiedemiehen yllättävän rautaisesta kädenpuristuksesta.

    ”Hahaa! Päätutkija, kuomaseni! Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin. Miten sinä nyt kolostasi kaivauduit?” 005 nosti kätensä koristeellisen tuolinsa selkänojalle ja virnisti ilkikurisesti tiedemiehelle.

    008 huomasi Päätutkijan välttelevän Totuusministerin katsetta. ”Ilmavoimat tarvitsivat osaamistani jossain… en oikeastaan tarkalleen muista edes missä. Mutta niin! Käyn samalla yliopiston arkistoissa noutamassa pari kansiota ja menen sinne!”

    Imperiumin johtokunnan tasolla melko nuori Pesäasiainministeri kurtisti kulmiaan. Hän oli luullut tavanneensa jo kaikki esikunnan seniorijäsenet. Nimittäin, Päätutkija oli vanha — hyvin vanha. Tämän kasvojen kitiini hilseili iän myötä, ja tämän leukoja ympäröi syvät uurteet. Ministeri arvioi tutkijan olevan kuta kuinkin samaa ikäluokkaa Tohtorin kanssa.

    008 huomasi että Päätutkijan kasvot muistuttivat oikeastaan ylösalaisin käännettyä pisaraa: tällä oli hyvin terävä leuka mutta kupolimainen päälaki. Tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat kippuralle. Hyvin kumara ryhti sai Päätutkijan näyttämään vieläkin vanhemmalta ministerin silmissä, mutta energiaa tiedemiehellä selvästi riitti vaikka ydinsukellusveneelle.

    Päällään tällä oli tomuinen labratakki, jonka alla näytti kiemurtelevan kimppu johtoja aivan kuin köynnöksiä. 008 kurtisti jälleen kulmiaan. Kantoiko tutkija takkinsa alla jatkojohtoa?

    Kabinetin ovi kävi taas, kun tarjoilija asteli tiedemiehen luo. ”Tahtooko arvon tutkija tilata alkupaloja tai juotavaa?”
    ”Kyllä vain! Ottaisin nyt lasin siniviiniä kahdella jääpalalla. Ja sekoita se juoma myös kunnolla!”

    008 siemaisi omaa juomaansa ja vilkaisi kahta muuta johtokuntalaista. Kenraali oli keskittynyt päivälliseensä. 006 taas oli käpertynyt mahdollisimman pieneksi yrittäessään piiloutua ruokalistansa taakse.

    Päätutkijan neonvihreät silmät välähtivät pöydän päähän. Samassa ne suurenivat lautasten kokoisiksi.
    ”TOHTORI?”

    006 lysähti kasaan tuolillaan. Pesäasiainministeri kuuli tämän sadattelevan hiljaa. Lopulta tämä laski listan pöydälle ja hymyili kiusaantuneesti kollegalleen. ”He-hei, Ko-”

    ”Tohtori! Oi, onpa mukava nähdä! Pitkästä aikaa! Mitä, onko aiemmasta kerrasta vierähtänyt seitsemän vaiko kahdeksan vuotta? Mitä teet nykyään? Onko tiedekunnassa tapahtanut mitään jännittävää? Olenko jäänyt paitsi jostain läpimurrosta? Tiedämmekö jo minne auringot laskevat öisin, tai onko maailman sakaroita oikeasti seitsemän? Onko toat poistavaa bioasetta vieläkään keksitty?”

    ”Ööh… en itsekään ole hetkeen käynyt yliopistolla. Mutta ei, ei mitään noin dramaattista ole tapahtunut”, 006 mutisi. Hän vilkaisi Kenraalia ja tämän pöydällä odottavaa kansioita, mutta ei sanonut mitään.

    ”Ai, sääli. Noh, tehkääs vähän tilaa tälle vanhalle fossiilille” Päätutkija naurahti ja änkesi itsensä istumaan Tohtorin viereen niin, että 008 joutui nyrpeästi luovuttamaan hänelle paikkansa. Sitten Päätutkijan ilme kalpeni, kun hän tajusi mitä oli mennyt sanomaan. Hän käännähti hädissään katsomaan Kenraalia ilmeellä, joka muistutti hännälle potkaistua koiraa.

    ”E-en siis yhtään tarkoita että vanhuus tekisi nazorakista jotenkin heikomman, teidän Ensimmäisyys! Te olette ikiaikainen johtaja, Esinazorakein kuolematon perijä, niin! Teidän kroppa on kuin jumalilla, kiistattomasti! Tarkoitin siis että meidän, eh, tiedemiesten kroppa helposti rapistuu iän myötä! Heh heh…”

    Kenraali oli tuijottanut Päätutkijaa ilmeettä koko tämän monologin ajan. Tämä tyytyi lopulta vain murahtamaan. 006 katse harhaili seinän verhoilussa. 005 hekotti hiljaa.
    ”Kyllä! En olisi voinut paremmin sanoa, arvon Kenraali!”

    008 yritti lopulta pelastaa tilanteen tappavalta kiusallisuudelta: ”Päätutkija, mitä olette tehneet uranne aikana? Te… ilmiselvästi olette olleet mukana rakentamassa Imperiumia jo kauan ennen kuin minä olin edes kuoriutunut.”

    ”Ahaa, pitää paikkansa! Itse asiassa minä ja hyvä tohtorimme tässä olimme aikamoinen parivaljakko nuoruudessamme!” Päätutkija naurahti ja suurieleisesti laski kätensä 006:n harteille. Kutonen jäykistyi silminnähden, kun hänen henkilökohtaista tilaansa rikottiin.

    ”Meitä ei pysäyttänyt mikään kun tutkimme yhdessä maailmankaikkeuden saloja! Tohtori laati etelän taivaan tähtikarttoja, ja samalla minä tein mittauksia kupolin ikikalliolle! Sinä kehitit teoriasi protoatomeista samoihin aikoihin kun minä löysin sähkömagneettiset aallot! Hah! Nazorakeille ominaisen tieteen ja kekseliäisyyden avulla jopa luonnon lait taipuivat tahtoomme!”

    Päätutkija pauhasi ääni paatosta täynnä tehden samalla dramaattisia eleitä käsillään. 006:n piti varoa ettei Päätutkija vahingossa huitaisisi tätä silmään.

    ”Anteeksi, en nyt jaksaisi muistella menneitä…” 006 kuiskasi niin hiljaa, että muut eivät kuulleet.

    Mutta vastoin hänen omia sanojaan, pieni pala Päätutkijan nostalgiasta tuntui tarttuvan häneenkin kun Kutonen huomasi vajoavansa ajatuksissaan kauan sitten menneeseen nuoruuteen. Aikaan, jolloin kaikki oli näyttänyt toiveikkaamalta…

    … aikaan, jolloin elämän taakka ei tuntunut niin murskaavalta.

    Kuudes ummisti silmänsä.

    Aallot löivät rantakivikkoon. Nuorukainen suojasi silmänsä aurinkojen poltteelta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki taivaan.
    Tuuli lepatti seipään päähän sidottua kangasta. Punainen väri erottui hyvin maahan asti. Vaikka tähti olikin aika rujosti piirretty, se näytti nuorukaisesta ylväältä!
    Nuorukaisen keskittyminen keskustelusta herpaantui, kun hän huomasi jotain. Oppilaista yksi oli jäänyt yksin ryhmän ulkopuolelle.
    … khhz kraah zz z tzk-en nazorak- khrz z tz…
    Vihreä veri valui leikkauspöydän reunan yli.
    Ei… tämä on väärin…

    Kutonen säpsähti. Hän ei saanut kunnolla henkeä.

    ”… kuitenkin saavutus josta olen eniten ylpeä ooon… tämä!”
    Päätutkija veti takkinsa sisuksista kokonaisen lankapuhelimen luureineen päivineen. ”Minä keksin puhelimen! Hahaa! Radioaaltoja hyödyntävä, kaksisuuntainen ja välitön kommunikaattori mullisti nazorakien sodankäynnin täysin!

    ”Oh, niinkö…?” 008 kohensi monokkeliaan. ”Minä luulin että maailman pohjoiset vallat käyttivät välittömiä kommunikaattoreita jo kauan ennen meitä…”

    Tämä huomio sai Päätutkijan hymyn murenemaan. ”Niin, niin… mistä hitosta minä olisin voinut tietää, että joku likainen vortixx oli ehtinyt varastaa keksintöni pariakymmentä vuotta aiemmin!”

    006 nousi äkisti tuoliltaan. ”Anteeksi, minun on nyt poistuttava. Kiitän ajastanne, Kenraali. Ministerit, Päätutkija… voinko poistua?”
    ”Voitte poistua”, Kenraali myönsi.

    006 kumarsi, poimi salkkunsa ja kiiruhti parioville.

    Päätutkija kääntyi tuolillaan ja huusi 006:n perään: ”Hei, Tohtori! Erään potilaani aivoista löytyi aika jännittävä kudosmuodustama. Tahtoisitko joskus vilkaista kuviani siitä? Aivan niin kuin silloin ennen vanhaa-”

    Pariovet kolahtivat kiinni Kutosen perässä.

    ”… Tohtori?”

    ”Tohtori!”

    006 kipitti ravintolasalin halki väistellen tarjoilijoita ja muita upseereita. Hän hieraisi uupumuksesta kivistäviä silmiään. Uusi sukupolvi, Abzumo… hän ei yksinkertaisesti pystyisi käsittelemään vielä Päätutkijaakin…

  • Heptagon

    “… täyttäkää säiliöt i-6 sekä i-8. Ohjatkaa kaasuvirta kanaviin. Aloitamme mahdollisimman pian.”
    “Mmh! Mm-mmpf!”

    Äänet herättivät 13259:n hiljalleen todellisuuteen. Hän raotti silmiään. Kaikki hänen näkökentässään oli sumeaa ja muodotonta – aivan kuin vettä olisi ollut hänen silmissään.

    “MMMH! Ag-phhff!” kuului jostain.

    13259 hätkähti. Hän ravisteli päätään yrittäen täten taistella takaisin tajuttomuuteen vajoamista vastaan. Hänestä tuntui aivan kuin hänen aivonsa olisivat hölskyneet hänen päänsä liikkeiden mukana. Näin sekavaa oloa “Häväri” 13259 ei ollut saanut edes silloin kun hänen joukkueensa kersantti – “Jäärä” 8774 – oli tarjonnut koko porukalle ryypyt Rol-Horiin valtaamisen jälkeen. Hänen tuntosarvissaan kihelmöi.

    Mmmh… mitä tapahtui? Missä olen?

    Nazorak koetti hengittää syvään, mutta jokin hänen suussaan oleva esine vaikeutti hengittämistä.

    … häh? Mitä… mitä minulla on suussa?
    Hän puri leukojaan yhteen. Pihtileukojen rosoiset hampaat yrittivät pureutua objektin pintaan mutta turhaan. Hän kokeili kovempaa. Se ei hievahtanutkaan.

    “HMM!” omituinen mumiseva ääni kuului jälleen suoraan hänen edestään.

    Viimein Häväri sai silmänsä auki, ja hänen näkönsä alkoi selkiytyä.

    Sotilas räpäytti silmiään.
    Mitä…

    Mitä ihmettä?

    Hänen edessään teräksisen pöydän takana istui tuoliin kahlittu nazorak. Tämä nytkähti välittömästi häntä kohti. Tämän eriparisista silmistä paistoi hätä.
    “AAFMAA!” tämän epätoivoinen huuto tukahtui tämän suuhun lukittuun suukapulaan.

    Häväriltä kesti hetki prosessoida näkemäänsä. Oliko tämä jälleen niitä aamuöisen kipinävuoron jälkeisiä houreunia?
    Eh. Mitä tapahtuu? Mitä ihmettä minä olen juonut? Missä ovat kaikki muu-

    Häväri yritti nousta pystyyn, mutta hänen kehonsa ei liikkunut. Jokin piteli häntä.
    ”Aagh”, hän yritti puhua.

    Hänen silmänsä revähtivät auki. Ei, tämä ei ollut unta. Hän oli täysin hereillä. Hän tunsi kylmän kouraisun vatsassaan alkaessaan käsittää tilanteen vakavuuden.

    Nimittäin myös hän oli täysin samassa jamassa edessään olevan nazorakin kanssa.

    ”MMH!” Häväri huudahti suukapulansa läpi.
    Ei! Ehhehhe-ei! Mitä pirua täällä tapahtuu!?

    Hän katsahti alas kehoonsa. Jokainen hänen neljästä kädestään oli puristunut tiukasti metallisen tuolin käsinojaa vasten mekaanisten kahleitten alle. Häväri kokeili nykiä kättään, mutta kahleet pitivät. Hän yritti potkia jaloillaan, mutta myös nekin olivat lukitut. Hänen hengityksensä kiihtyi.
    Okei, okei! Mitä… mitä pirua! Missä olen? Kuinka ihmeen kauan olin unessa? Missä komppaniani on? 26651!? Sipa!? Jäärä!?

    Mikä oli viimeisin asia, jonka hän muisti? Heidän joukkue oli palannut pintaesikuntaan, ja Häväri oli jostain syystä saanut määräyksen mennä terveystarkastukseen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut? Miksei hän muistanut?

    ”Hmph!”
    Toisen nazorakin ynähdys havahdutti Hävärin. Tämä katsoi häntä tuimasti silmiin. Häväri ei tiennyt mitä tämä yritti viestiä, mutta ele sai hänet rauhoittumaan hieman.

    Tummanpunaisesta kuoresta sekä leveistä hartioista Häväri tajusi välittömästi tämän olevan myös sotilas. Tällä oli kuitenkin yksi merkillinen piirre: tämän vasen silmä oli kirkkaan turkoosi. Häväri muisteli taudin hienon nimen olevan heterokromia. Miehistön keskuudessa se tunnettiin vääräsilmäisyytenä.
    Äh, mahtavaa. Epäpuhdas…

    Häväri laski katseensa sotilan silmistä tämän rintaan. Siihen oli mustalla tussilla kirjoitettu… numero 9?

    Hän pudisteli päätään.
    Epäpuhdas tai ei, meidän on päästävä pois täältä! Jäimmekö vihollisten vangiksi? Onko tämä niiden kirottujen klaanilaisten tekosia!?

    Toinen nazorak ynähti jälleen ja nyökkäsi vasemmalle. Häväri seurasi tämän katsetta heitä ympäröivään tilaan. He olivat jonkinlaisessa… lasihäkissä. Epäsäännöllisen monikulmion muotoisen häkin seinät olivat paksuja lasipaneeleja, jotka oli pultattu kulmistaan tukevasti yhteen. Tilaan ei ollut ovea.
    Mistä meidät on teljetty tänne?

    Häkki ei ollut sisältä kovin tilava. Iso, lattiaan pultattu laitospöytä vei suurimman osan tilasta yhdessä pakkotuolien kanssa. Kaikki pinnat olivat kiiltävää terästä. Häväri ei ollut eläessään nähnyt näin kliinisen puhdasta tilaa – ei edes Sipan siivouksen jälkeen.

    Heidän yläpuolellaan katossa paloi sokaisevan kirkkaana tilan ainoa valonlähde. Lasihäkin ulkopuolella odotti sankka pimeys.

    Häväri mumisi takaisin toiselle sotilaalle miettien, mitä tämä katsoi. Tämä ei tietenkään pystynyt vastaamaan, vaan nyökkäsi taas kohti pimeyttä.

    Häväri keskittyi. Hetken aikaa hän mietti, tekikö ”Ysin” vääräsilmäisyys tästä paremman näkemään pimeässä. Hän ei erottanut ympäröivästä tilasta mitään. Mutta sitten hän alkoi kuulla jotain: Vaimeita askelia. Vaatteiden kahinaa. Matalaa keskustelun ääntä, josta hän ei ihan saanut selvää. Joku jopa naurahti!

    Häväriä kylmäsi jälleen. He eivät olleet tilassa yksin. Joku – tai jotkut – tarkkailivat heitä pimeydestä.

    Sitten kuului kirkas ääni:
    “Koehenkilö nro 10 on herännyt. Voimme aloittaa.”

    Häväri hätkähti.
    Hei, hetkinen! Tuo ääni… mistä se tuli? Se oli zankrzoraa! Täällä on nazorakeja! Omat ovat tulleet apuun!

    ”HEEF! THÄÄMÄH!” Häväri alkoi karjua niin kovaa kuin pystyi.

    Ysi kääntyi katsomaan Häväriä kysyvästi. Hän yritti suhista jotain kapulansa takaa. Häväri ei kuunnellut, vaan huusi ja nyökkäili riemuissaan Ysille.
    ”HEEF! AAHMAA!”

    ”Koe alkaa. Pyydän hiljaisuutta kokeen ajaksi”, nazorak-ääni totesi lakonisesti.

    Häväri hiljeni.

    Ei… He ovat vangitsijoitamme.

    Olemmeko… Olemmeko me Pesässä?

    Häväri alkoi rimpuilla tuolissaan, mutta siteet eivät antaneet myöten.
    Onko tämä vankila!? Ei… ei ei ei! Miksi minä olen täällä!? En ole tehnyt mitään väärää! Tuo vääräsilmä voi olla täällä ihan syystä, mutta minä en! Päästäkää!

    Häväri jähmettyi, kun häkin kattoon ilmestynyt luukku sihahti auki. Sotilaiden hämmennykseksi aukosta kurottui alas kaksi mekaanista kättä. Kuin kaksi eleganttia tanssijaa, käsien mekaaniset varret taittuivat harmonisesti auki ja laskivat pöydälle…

    Kaksi tikaria.

    Häh…?

    Häväri tuijotti tikarin koristeltua väistintä. Ne olivat selvästi upseerien kunniatikareita. Hän oli nähnyt yhden maajoukkojen majurilla sulkeisharjoituksissa. Pyhä heptagrammi sekä Esinazorakein siunaus erottuivat huolellisesti kiillotetun terän pinnasta. Ysi katsoi tikaria edessään, sitten Häväriä.

    Sitten pimeydestä särähti terävä piippaus. Katossa olevat ilmanvaihtoluukut avautuivat ja alkoivat puhaltaa. Molemmat nazorakit pälyilivät säikähtäneenä ympärilleen.

    Sitten Hävärin tuntosarvet alkoivat väpättää.
    Hetkinen… mikä tuo haju on? Enkö minä ole-

    Hävärin keho jähmettyi. Hän lakkasi hengittämästä. Hänen pupillinsa pienenivät.

    Vangitut sotilaat kääntyivät katsomaan toisiaan. Lähes synkronoidusti kumpainenkin kumartui tuolillaan toista kohti. Molempien tuntosarvet kohosivat väristen korkealle.

    Hävärin pulssi kohosi. He tuijottivat värähtämättömästi toisiaan. Nazorakin kynnet pureutuivat metallisiin käsinojiin.

    Mekaaniset siteet kalahtivat auki, ja sotilaat loikkasivat tuoleiltaan räjähtävällä voimalla. Yhdellä sulavalla liikkeellä Häväri repäisi suukapulan kasvoiltaan paljastaen vaahtoavan suunsa. Ysi teki saman.

    Molemmat rämähtivät pöytää vasten ja tarttuivat tikareihin. Ysi yritti välittömästi sivaltaa Häväriä käteen, mutta tämä väisti sivuun. Ysi sähisi, naksutteli kuolaa tihkuvia pihtihampaitaan ja nousi seisomaan pöydälle tömisten.

    Häväri tuijotti yläpuolelleen kohoavaa sotilasta. Hänen sydämensä jyskytti hänen päässään, eikä hän kyennyt ajattelemaan selkeästi. Kiihtynyt syke pumppasi happea ja adrenaliinia hänen jännittyneen ruumiinsa joka kolkkaan. Raskaasti hengittäen hän kohotti tikarinsa odottamaan iskua.

    Vääräsilmä… uhka!

    Vääräsilmä… tapa! Tapa! Tapa!
    ANNA TULLA!

    Ysi huitaisi aseellaan hätäisesti. Häväri nytkähti taaksepäin ja sohaisi takaisin. Tikarit kalahtelivat ilmassa toisiinsa.

    Yhtäkkiä Ysi loikkasi pöydältä. Häväri tunsi, kuinka tämän massa iskeytyi häneen ja hänen selkänsä panssarilasiin. Ysi painoi kasvonsa kiinni hänen omiinsa ja puski hänen kehoaan lasia vasten. Häväri haistoi tämän hengityksen. Ysin kourat vangitsivat hänet pihtiotteeseensa.

    Ysi kohotti tikarinsa ja iski kohti Hävärin kasvoja. Häväri onnistui painamaan päänsä alas, ja terä pisti monta kertaa siihen kohtaan, missä hänen kasvonsa olivat olleet.

    Lasi särähti, ja Ysin terä jäi kiinni. Häväri vilkaisi silmänsä viereen nirhannutta terää, sitten Ysiä.

    Sinä…

    Sinä pirun vääräsilmä. Sinä et silmiäni PUHKAISE!

    ”RRRAAAAAH!”

    Häväri mursi Ysin otteen ja tönäisi tämän kauemmas. Tämä kompuroi ja törmäsi pöytään. Tämä oli juuri nostamassa aseensa, kun Häväri sivalsi. Ysi kiljaisi kivusta. Tikari sekä verinen kappale Ysin rannetta putosivat lattialle.

    Irvistellen Ysi piteli haavoittunutta kättään. Hän huohotti raskaasti ja alkoi perääntyä. Häväri virnisti. Hän otti askeleen tätä kohti, sitten toisen. Ysi kaarsi tuolin taakse.

    TÄNNE SIELTÄ LÄLLÄRI!

    Nazorakin reisilihakset jännittyivät, ja Häväri loikkasi tilan halki. Hän lensi tuolin selkänojaa vasten ja sivalsi, mutta Ysi sukelsi pois alta. Häväri karjaisi ja hyppäsi perään. Kirkas tila kiisi hänen silmissään. Hetken sotilaat sinkoilivat pitkin häkkiä niin, että lasiseinät helisivät.

    Häväri tömähti jaloilleen pöydän päälle mutta horjahti. Ysi ei epäröinyt vaan tönäisi jalat Hävärin alta. Hän horjahti. Pudotessaan hän löi kylkensä tuolin käsinojaan. Kipu leimahti hänen kehonsa läpi, salpasi hengityksen, pyyhkäisi yli jokaisen aistin ja väreili aina nazorakin sormenpäihin asti.

    Häväri avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen terän heilahtavan kohti hänen kasvojaan. KLANG! Tikari kalahti lattiaa vasten. Häväri ehti pyörähtää pois alta. Hän ei kyennyt hengittämään. Häntä pyörrytti. Huone vilisi hänen silmissään. Hän ryömi ja löysi itsensä pöydän alta.

    Häväri tunsi käden tarttuvan hänen nilkkaansa. Hän pyörähti ympäri ja näki Ysin kumartumassa häntä kohti. Hän potkaisi molemmilla jaloillaan, jolloin Ysi löi päänsä pöydän pohjaa vasten pudottaen tikarinsa. Välittömästi Häväri potkaisi tikarin häkin toiseen päätyyn.

    Irvistäen Häväri veti itsensä pois pöydän alta. Hän katsoi hätäisesti ympärilleen.

    Veitsiveitsiveitsi missä veitsi!?

    Häväri käänsi päänsä, ja Ysin jalka jysähti hänen ohimoonsa. Tähdet räjähtivät hänen silmissään. Hän kierähti ympäri. Seuraava potku osui hänen vatsaansa. Hän yski hallitsemattomasti. Hän ei saanut silmiään auki vaan käpertyi nurkkaan.

    Ysi ei enää edes vaivautunut etsimään tikariaan vaan alkoi hakata Häväriä paljailla käsillään. Häväri kohotti kätensä suojaamaan kasvojaan.

    Iskut tärähtivät hänen käsivarsiaan vasten. Ysi ärisi ja karjui hänen yllään. Häväri käpertyi yhä pienemmäksi kasaksi. Hänen keuhkojaan pisti. Oliko tämä loppu?

    Häväri raotti silmäänsä. Oikealla, juuri ja juuri hänen yläkätensä ulottumattomissa, lojui toinen tikari tuolin juurella. Hän hengitti katkonaisesti. Miten hän saisi sen?

    Jokin narisi hänen takamuksensa alla. Nazorak laski alakätensä ja tunnusteli. Se oli toinen suukapuloista.

    Ysi tarrasi Hävärin tuntosarvista. Epäpuhtaan sotilaan kasvot venyivät sairaalloiseen hymyyn, kun hän nykäisi vastustajansa maasta ja kohotti nyrkkinsä. Hävärin käsi heilahti ja suukapula osui Ysin turkoosiin silmään. Ysi kavahti ja päästi irti. Kun hän avasi silmänsä Häväri survaisi tikarin suoraan hänen rintaansa.

    Ysi perääntyi horjahdellen. Hän katsoi typertyneenä rinnastaan sojottavaa tikaria, sitten Häväriä. Hän sähisi edelleen ja naksutteli uhmakkaasti leukojaan, mutta hänen voimansa selvästi hupenivat joka askeleella. Hän lyyhistyi lattialle nojaten selkänsä pöydän jalkaan.

    Häväri nousi hengästyneenä pystyyn. Hän piti katseensa lukittuna korahtelevassa Ysissä. Tämän turkoosi silmä vuosi vihreää verta.
    Hyvä…

    Häväri piteli edelleen kolauttamaansa kylkeä. Hänen lantionsa kitiinilevyt olivat halkeamilla. Veri valui hänen kuonoaan pitkin hänen suuhunsa.

    Häväri henkäisi syvään ilmassa leijailevia höyryjä, ja vadelmainen tuoksu täytti hänen tuntosarvensa. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi, kun hän alkoi astella kohti Ysiä. Oli aika lopettaa tämä.

    Ysi kohotti katseensa Häväriin. Hän oli juuri avaamassa hampaansa irvistääkseen, kun Häväri survaisi kätensä hänen kitaansa. Ysi kauhistui, kun tämä tarrasi lujilla yläkäsillä hänen pihtileuoista ja alkoi vääntää niitä ääriasentoon. Ysi kakoi ja sätki, mutta Hävärin ote ei pettänyt. Kitiini nitisi ja paukkui. Häväri piti armottoman katseensa tiukasti Ysin silmissä.

    Kuului kova rusahdus, ja Ysin eloton ruumis kaatui lattialle.

    “RRRAAAAAAAAAAAH!” Häväri karjaisi ilmaan. Hän takoi käsillään raivoisasti rintaansa ja sähisi voittamansa vastustajan ruumiille.

    Sitten ilmassa kajahti uudelleen piippaus. Ilmanvaihtoluukut alkoivat taas puhaltamaan.
    “Koehenkilö nro 9 menehtyi. Rauhoittakaa nro 10. Koe päättyy.”

    Nazorakin olkapäät huojuivat, kun tämä hengitti raskaasti. Sitten hän käänsi viiruiksi puristuneet silmänsä kohti pimeyttä. Hän tiesi, että jossain tuolla pimeydessä oli uhka.

    Hän tarttui Ysin ruumiista törröttävään tikariin ja nykäisi sen irti. Paksuja veritippoja ropisi kiiltävälle lattialle. Hän huohotti ja painui kyyryyn. Hänen jalkansa jännittyivät.

    Sitten hän ampaisi tilan halki, loikkasi pöydän yli ja iski tikarinsa lasiseinään. Kuului korvia riipivä rasahdus ja narske, kun verinen terä iskeytyi panssarilasin läpi. Häväri katsoi raivosta palavilla silmillään pimeyteen ja huusi. Hän huusi, karjui ja sähisi samalla, kun takoi lasia lajitoverinsa vereen tahriintuneilla käsillään.

    Hän pääsisi tästä häkistä pois. Hän palaisi komppaniansa luo. Hän murtaisi tämän lasin vaikka paljain käsin, ja hän tappaisi joka ikisen joka uhkaisi häntä!

    Nazorak iski kasvonsa lasiin.
    “MINÄ LAHTAAN TEIDÄT KUIN MATORANIT!”

    Lopulta hänen nyrkiniskunsa hidastuivat. Hän tunsi silmiensä painuvan kiinni. Tämä haju…
    Eih…

    Häväri yritti taistella sitä vastaan, mutta lopulta hän painautui lasia vasten ja lyyhistyi lattialle. Hän huohotti raskaasti.

    Hän nosti katseensa kasvojensa edessä olevaan lasiin ja siitä heijastuvaan peilikuvaansa. Hän räpäytti silmiään. Oliko toinen hänen silmistään sininen?

    Testi oli päättynyt. Tutkimustulokset kirjattiin ylös. Kameran filmikela vaihdettiin. Lasihäkin valo sammutettiin, ja sali vajosi pimeyteen.

  • Vielä seitsemän minuuttia

    Komentajan silmät aukenivat.
    Nuo kauniit, kellertävänvihreät silmät. Loistavammat kuin täydellisimmiksi hiotut peridootit.

    Puhtaammat kuin kellään muulla.

    Silmien katse alkoi kierrellä edessään aukeavassa näyssä. Harmaa, palanut maa ja suurkaupungin rauniot. Tykkien ja kiväärien tulisade. Savun ja metaanihapon katku tuoksui aurinkoin sarastaessa.

    Komentaja hymähti. Kaikki sujui juuri niin kuin hän oli kuvitellut. Miksipä ei olisi? Hän oli puhdas. Hän oli täydellinen.
    Ja hän hallitsi tätä kaikkea.

    Kenraali 273 nojasi poskensa hansikoituun nyrkkiinsä. Koppalakin lipan alta paljastuvilla kasvoilla oli vieno hymy.
    Hänen valtaistuimensa kohosi SS-Rautasiiven avonaisella kannella aluksen korkeimmaksi kohdaksi. Hänen allaan levittäytyvä komentosilta kuhisi nazorak-upseereita orkestroimassa hänen tahdostaan todellisuutta. 273:n ei tarvinnut laskea katsettaan huomatakseen pikku nazorakin, joka liian isossa koppalakissaan kipitti hänen valtaistuimensa juurelle.
    ”Mein Führer! Taistelu on kääntymässä joukkojemme voitoksi! Murskaamme tuota pikaa vihollisen viimeisetkin joukot!” 274 kirkui innoissaan johtajallaan.

    Komentaja nyökkäsi, mutta täydelliset silmät eivät haaskanneet vilkaisuakaan alempaan torakkaan. Hänen pihtihampaidensa virne leveni. ”Erinomaista…”

    Heilauttaen ristityt säärensä alas komentaja nousi tuolistaan. Pitkien saappaiden korot alkoivat kopsahdella valtaistuinjalustan portaita alas. Nousevien kaksoisaurinkojen kajo sai komentajan mustan kellopelihaarniskan kiiltämään. Kaarevan panssarin alla pienet hammasrattaat ja männät sykähtelivät omistajansa sydämen lyöntien tahtiin. Komentajan pitkät tuntosarvet kaartuivat korkealle ilmaan kuin pirulla. Johtajaansa ihasteleva 274 tajusi viimehetkellä väistyä tämän tieltä. Hän tuijotti hetken ihastuttavan komentajan askeleita ja lopulta kipitti tämän perään

    ”HUOMIO!”
    Huomatessaan kannelle astelleen kenraalin upseerit keskeyttivät välittömästi sen mitä olivat tekemässä. Kitiinijalat sipisivät, kun nazorakit ryntäsivät riviin kantta halkovan punamaton molemmin puolin. 273 astui matolle ja katsoi miten koko Nazorakein Imperiumin sodanjohto polvistui hänen eteensä. Kenraali hymähti.

    274 pinkoi 273:n rinnalle varoen kuitenkin astumasta tämän hulppean viitan päälle. ”Mein führer! Vihollisjoukot ovat satimessa linnassaan! Siispä suosittelisin, että toinen ja kolmas pataljoona aloittaisivat salamaetenemisen vihollisen sivus-”

    ”Ei. Antakaa kaikille pataljoonille hyökkäyskäsky. Käskekää ilmalaivat pommittamaan kaupunkia ja ladatkaa Rautasiiven tykit. Emme anna vastustajalle armoa.”

    274:n askeleet hidastuivat ja lopulta pysähtyivät. Upseerin kasvoille nousi ensin epäluulo, sitten kauhistus.
    ”… mu-mutta mein führer! K- koko armeija? Eikö se ole hieman li-liioiteltua? Ja silloinhan me myös… ampuisimme omia joukkojamme?”

    Komentajan askeleet pysähtyivät yht’äkkiä. 274 kavahti taaemmas.
    ”Sotilas. Kyseenalaistatteko te minun käskyjäni?” 273 kuiskasi pehmeällä äänellään.
    ”E- en ti-tietenkään, mein führer! Te olette aina oikeassa! Minä välitän käskyn!”
    ”Toimikaa!” 273 sihahti.
    274 kopautti kantansa yhteen, ja lähti kipittämään komentosiltaa toiseen suuntaan.

    Kenraali saapui mahtavan sotalaivan kärkeen. Hänen mustavihreä viittansa hulmusi alhaalta puhaltavassa tuulessa samalla kun hän laski kätensä edessään olevalle kaiteelle.

    Satoja metrejä alempana marssi massiivisen nazorak-armeija ainoana kohteenaan vihollisen viimeinen puolustusasema: raunioitunut linnoitus. Ruskeiden hyönteisten aalto lähestyi sitä joka suunnasta. Hyönteisjaloilla ryömivät tankit jyräsivät talojen sortuneiden perustusten yli raivaten tietä sadoille ja taas sadoille sotilaille.

    Ja yläilmoihin kantautui sotilaiden huuto:

    NA ZORA!
    NA ZORA!
    NA ZORA!
    NA ZORA!
    NA ZORA!
    NA ZORA!
    NA ZORA!
    Me Puhtaat

    Sotahuudot – kaunan ja katkeruuden kirkaisut – yhtyivät tuhansien marssiaskelten täydelliseen sinfoniaan. Komentaja sulki silmänsä ja antoi äänen hyväillä hänen tuntosarviaan. Hän kuunteli sen tahtia, sen rytmiä. Ei, sen sykettä.

    Hänen omaa sykettään. Ajatus nosti hymyn komentajan huulille.

    273 ei koskaan ollut osannut kuvitella, kuinka haltioivaa se kaikki oli: seistä koko maailman yläpuolella, kaikkien pelkäämänä, kaikkien kunnioittamana. Voi, kuinka pitkään hän oli kaivannutkaan kunnioitusta. Ja sen hän viimein sai, kiitos absoluuttisen vallan, jota hän piteli sormenpäissään. 273:a värisytti kun hän mietti innoissaan, mitä kaikkea voisi tällä vallalla tehdä. Mitä hän voisi luoda? Mitä hän voisi kokeilla? Mitä hän voisi poistaa?

    Komentaja avasi silmänsä. Hän katsoi edessään levittyvää kaupunkia.

    Niin, ja kukapa ei olisi haltioissaan siitä, jos pystyisi pyyhkimään vihollisensa maailmasta pelkällä sormien napsautuksella?

    273 katseli näkyä samalla, kun suuret ilmalaivat alkoivat lipua hänen näkökenttäänsä. Kaksitasomuodostelmat kiisivät pilvien yllä. 274 selvensi kurkkuaan johtajansa takana. ”Arvon Kenraali, olemme valmiita aloittamaan täsmäiskun komennostanne…”
    ”Hyvä. Aloittakaa merkistäni.”

    Upseeri kipitti kiireesti välittämään käskyn.

    Neonvihreät silmät välähtivät. Hitaasti komentajan hansikoitu käsi kohosi, ja kynnekäs etusormi nousi osoittamaan edessä siintävää kaupunkia. Hän henkäisi syvään…

    Ja sitten hän pyyhkäisi kätensä sivuun.

    Korvia riipivä jyrähdys.

    Rautasiiven komentosilta vavahti. Upseerit lensivät kumoon, 274 jysähti kantta vasten, mutta Kenraali ei horjunut. Sata valojuovaa halkoi ilman kohti kaupunkia, ja kuin hidastettuna Kenraali näki kuinka ne sukelsivat rakennuksiin. Kaupunki aloitti sortumisensa ennen kuin räjähdysten äänet kantautuivat nazorakin sarviin.

    Tornit halkesivat kahtia ja vyöryivät tomupilvinä maahan. Teräspilarit napsahtivat kuin oksat. Betoni jauhautui takaisin hiekaksi. Lasi sirpaloitui ja satoi raekuuroina alas kaduille.

    273 henkäisi syvään. Hänen henkensä värisi, ja hänen kehonsa läpi kulki lämmin väreily.

    Ruskea hyökyaalto vyöryi romahtavaan kaupunkiin. Kiväärien happoammukset polttivat kaiken vielä elossa säilyneen. Sotilaat kokivat välittömän kuoleman jäädessään itse romahtavien talojen alle. Ilmalaivojen palopommit korvensivat jokaisen puolia katsomatta. Hyönteisten vuotama vihreä veri liittyi katuja kastelevaan virtaan.

    ”…Ha haha ha….

    … Ahhah haha hah…

    … Hahaahaha HAH!

    AH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA HAH HAHHAA HAHA AHHAHHAA HAH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA HAH HAHHAA
    HHAAA HAAHAHAA HAHAH HAHA HAHAHHAA HAH HAHAHA
    HAHHAAH HAHHAHHAHAH HAHAHHAA
    HAA!

    Kyllä! KYLLÄ! Kuolkaa!

    KUOLKAA SAATANAN PASKAT!

    MINÄ, JÄÄTUTKIJA 273, OLEN
    PALANNUT TUOMITSEMAAN TEIDÄT VÄÄRYYKSISTÄNNE!
    VALMISTAUTUKAA PALAMAAN HELVETISSÄ!!!

    NYT, minä olen PUHDAS!
    NYT, minä olen KAUNIS!

    MINÄ OLEN
    TÄYDELLINEN!

    NYT MINÄ HALLITSEN TÄTÄ KONEISTOA,
    ENKÄ LOPETA ENNEN KUIN
    KOKO MAAILMA
    KUMARTUU SUUTELEMAAN JALKOJANI!”

    273 nojasi kaiteen yli ja huusi sielunsa kyllyydestä:

    ”KUOLKAA!”

    Ja kaupungin viimeisetkin rakennukset sortuivat huudon saattelemana.

    ”Ahhah hah.. ha ha…”
    273:n nauru vaimeni kikatukseksi. Hän peitti käsillään kasvonsa ja horjahteli taaksepäin. Hän ei pystynyt lopettamaan hykertämistään. Kannella ylös kömpivät upseerit katsoivat peloissaan maanista johtajaansa.

    Kunnes joku laski kätensä hellästi tämän olkapäälle.
    ”Olet kaunis, valtiaani. Olet niin paljon kauniimpi, kun et enää pukeudu valheisiin.”

    273 lopetti nauramisen kuin seinään. Hänen kasvonsa vääristyivät raivosta. ”Kuka. Uskaltaa. Koskea. Minua!?
    Hän pyörähti ympäri ja kohotti kätensä lyömään. Hänen silmänsä suurenivat. Komentaja kangistui kauhusta. ”E-e-ei! Miten sinä olet täällä? Enhän minä…”

    273:n katse osui hänen kohotettuun käteensä. Se ei ollut enää ruskea…

    Se oli täynnä viiltoja.


    Nazorak hätkähti ylös sängystään. Hänen sydämensä jyskytti niin että päässä kaikui. Kelviniltä kesti hetki tajuta olevansa omassa huoneessaan Klaanin linnakkeessa.

    ”Eikö painajaisten näkeminen kävisi sinulle jo aamureippailusta?” Kelvin kuuli suojelusenkelinsä mairean äänen päässään lausuvan zankrzoraksi. Kelvin tasasi hetken hengitystään.
    ”Manu. Pää kiinni…”

    Valkoisen nazorakin kasvot vihertyivät. Oliko Manu myös nähnyt hänen unensa?
    ”Älä siitä huoli. Kuolevaisten unet ovat yleensä niin tylsiä, että vaihdan ensimmäisen minuutin jälkeen kanavaa”, Manu vastasi. ”Minulla on tarpeeksi hauskaa omissa unissani! Olin viimeistelemässä Mutranin suuren lauseen todistusta, jonka Kapura viime yönä niin röyhkeästi keskeytti. No, mistä näit painajaista?”

    Nazorakin katse kiersi vielä epäuskoisesti ympäröivässä huoneessa. Aurinkoinvalo läpäisi vihreät verhot. Hänen takkinsa, hameensa ja kenkänsä odottivat yhtenä myttynä sängyn vieressä Juipin taskumatin kanssa. Hattu ja volitak peittivät työpöydälle levitetyt muistiinpanot Matoron proteesikättä varten. Kaikki tavarat olivat siellä, minne hän oli ne jättänyt mennessään nokosille.

    Kelvin huokaisi syvään. Hän antoi kehonsa retkahtaa takaisin patjaa vasten. Häntä väsytti edelleen yön seikkailu.
    ”Se… ei se ollut painajaista. Se liittyi kai Koneeseen… en oikeastaan muista sitä enää…” Kelvin puuskahti.
    ”Jaa. Siinä tapauksessa on aika nousta. Meillä on paljon tehtävää ennen matkaamme!”
    Nazorak huokaisi ja piilotti kuononsa tyynyyn. ”Äh, vielä seitsemän minuuttia…”
    ”Kelvin. Ylös!”

    Tyynyn sisästä kantautui protestoiva sihahdus. Lopulta Kelvin sai kammettua itsensä ylös potkien jalkapiikkeihinsä takertuneen peiton pois jaloistaan. Noustessaan nazorakin katse kuitenkin osui vastapäisellä seinällä nojaavaan peiliin.

    Kelvin juuttui katsomaan itseään.

    Lättäkuono. Paksu, valkoinen kuori. Tyngät tuntosarvet. Läskit reidet.
    Siniset silmät.

    Nazorakin hampaat vääntyivät irveeseen ja hän käänsi katseensa äkisti pois. Hän tarttui peittoonsa, joka paiskautui pian äkkipikaisesti lattialle.

    Manu oli hetken hiljaa.
    ”Hei, kuule. Olet kaunis sellaisena kuin olet.”
    ”Ahhaha!” Kelvin naurahti ääneen, aivan kuin Manu olisi kertonut hänelle huonon vitsin. ”Älä naurata…”

    Kelvin huokaisi. Hän hautasi kasvonsa alempiin käsiinsä.
    ”Kyllä minä olen aina tiennyt, että olen lajistani vähäisin, ja että olen syntynyt epäonnistumaan. Eilen… minä vain… hetken kuvittelin toisin…”

    ”Että olin viimein täydellinen. Että… minä viimein riittäisin.”

    ”Jo riittää tuollainen turhanpäiväinen itsesäälissä rypeminen!” makuta tuhahti. ”Miksi olisit lajistasi vähäisin? Riittää mennä tuonne alakerran tyrmiin löytääkseen kaksi vähäisempää lajitoveriasi. Et olisi päätynyt siihen asemaan, missä olit ennen kapinaanne, jos et olisi lahjakas tieteilijäsielu. Ja kapinallinen on juuri sitä, mitä tämä sota tarvitsee. Sinä olet erilainen. Erilaisuus on kauneutta! Eivät tavan tallaajat osaa arvostaa nerokkuuttasi. Sinä olet heitä parempi, joten älä murehdi heidän merkityksettömistä pikku elämistään vaan keskity omaasi ja siihen, miten teet siitä paremman!”

    ”Se on vähän vaikeaa kun sen erilaisuuden vuoksi minua koko tieteilijäelämäni ajan HAKATTU PÄÄTÄ SEINÄÄN!” Kelvin karjaisi.
    Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen hengityksensä sihisi terävien pihtien välistä. Makuta ei ymmärtänyt. Ei, miten tämä voisikaan ymmärtää…

    Ennen kuin Manu ehti jatkaa, Jäätutkija huokaisi turhautuneena ja vaihtoi aihetta.
    ”Mitä kaikkea me tarvitsemme mukaamme? Kuinka pitkään olemme matkalla?”

    ”En rehellisesti sanottuna tiedä täsmälleen”, makuta vastasi pidettyään hänelle tavanomaista pidemmän tauon. ”Vietämme joitain päiviä etelässä, ja jos saamme riittävästi vihjeitä, kenties löydämme perille tuota pikaa ja pääsemme kotiin parissa viikossa! Kuinka usein sinun pitää syödä?”

    ”Hmph… sotilaat tarvitsevat ruokaa vain joka toinen päivä, mutta he kestävät pitkiä aikoja syömättä. Sama määrä saa riittää minullekin”, 273 huokaisi. Hän hieroi uupuneesti silmiään. Häntä alkoi hävettää että oli korottanut ääntään.
    ”Tarvitsen kunnon repun ja vesileilin. Huopa ja tulentekovälineet. Onko sinulla karttaa?”

    ”Ei, mutta tiedän, mistä saamme sellaisen!” Manu totesi hilpeästi. ”Niillä tärtäläispiraateilla on varmasti kartta, piraatteja kun ovat. Toivottavasti ne eivät ole kaikki kuolleet, monet niistä yrittivät paeta saarelta ja tulivat laivastonne upottamaksi.”
    ”Näen aika ison aukon suunnitelmassasi”, 273 totesi kuivasti. ”Jos tärtälaiset upposivat, miten me pääsemme laivasaarron ohi?”
    ”Älä sinä sitä murehdi, poikaseni, ainakaan vielä. Minulla on kontakteja. Mutta hanki nyt vaikka ihan varmuuden vuoksi vedenpitävä reppu. Ei sitä tiedä, josko tulisi vaikka uintireissu.”
    ”… muistutan, etten edelleenkään osaa uida.”
    ”No nyt on hyvä aika opetella! Niin, ja halusitko muuten sen hanskasi takaisin?”

    Nazorak nyökkäsi ja tiedosti jälleen, miten typerää se oli – huoneessa kun ei fyysisesti ollut ketään, joka olisi nyökkäyksen nähnyt. Hän nosti uupuneesti kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. ”En kuvitellutkaan lähteväni Klaanin muurien ulkopuolelle ilman oikeaa aseistusta. Meidän pitää käydä Kepen pajalla. Meinasin kysyä, voinko rakentaa Matoron käden siellä…”

    Kelvinin ajatus katkesi, kun hän kuuli vatsansa murisevan äänekkäästi.
    ”Hei, milloinkas sinä olet viimeksi syönyt?!”
    273:n piti pysähtyä miettimään. ”Ööh, kai toissa päivänä?”
    ”Aijaijai! Eiköhän sitten suunnata kohti kahviota ja napata mukaan vähän lounasta! Kai sinä muuten syöt lounasta?”
    ”… miten tuohon pitäisi vastata? Sama asia kuin kysyisit ’kai sinä syöt ruokaa?’ No… joo?”
    ”No… ei sitä tiedä, jos teillä päin syötäisiin nykyään… vaikka luodetta!”
    Kelvin oli hetken hiljaa. Hän päästi pitkän sihahduksen.

    Sängyn jouset narahti, kun hyönteinen nousi istumasta. Unet oli aika jättää taakse. Kelvin kiskoi vaatteensa päälle ja sitoi naamion kasvoilleen. Hän oli jo avaamassa oven, kunnes äkkiä pysähtyi. Hän vilkaisi seinustalla odottavaa peiliä. Lopulta hän tarttui siihen ja käänsi sen nurin päin.

  • Ensimmäinen ja toinen

    Satoja, tuhansia vuosia sitten

    Luolan ilma oli kostea kuten sen päällä oleva metsäkin. Valonsädekään ei päässyt suurten käytävien ja onkaloiden sisälle muuttamaan mustaa väreiksi. Se ei ollut tarpeen. Luolan asukilla ei ollut silmiä päässään.
    Asukki oli unessa. Sen syvä hengitys hehkui polttavan kuumana valtavan kammion suuaukolla seisovan olennon kasvoilla. Vihreät silmät olivat tottuneet pimeyteen jo hetki sitten. Ne katselivat olentoa, joka nukkui luolassaan raukeana.

    Olennon valtava kolmiosainen hyönteismäinen ruho oli kiertynyt luolan kivilattialle kaksinkerroin. Sen päässä olivat suuret tuntosarvet, jotka värähtelivät olennon nukkuessa. Valtavat hyönteismäiset jalat olivat yli neljä kertaa pidempiä kuin luolan suuaukolla seisovan olennon koko keho.
    Valtavan olennon hengitys sai koko sen asuinonkalon järisemään. Luolan suuaukolla seisova nuori olento ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana mitään tätä valtavaa petoa suurempaa.
    Itseasiassa hän ei ollut nähnyt lyhyen elämänsä aikana ainuttakaan toista olentoa.

    Nuori olento katseli suurilla vihreillä hyönteissilmillä ympäriinsä. Ennen nukahtamistaan suuri olento oli laskenut luolan seinänvierelle sisältään kymmeniä vihreitä, aivan nuoren olennon pään kokoisia pyöreitä kuplia. Läpikuultavien ellipsien sisällä sätki jotain elävää.
    Nuori olento ei tiennyt paljoa, mutta hän tiesi tulleensa maailmaan samanlaisesta. Jos hän jotain tiesi niin sen, että hänen täytyisi suojella niitä. Sillä kuka suojelisi niitä, jos hän ei suojelisi niitä?
    Hyönteismäinen olento käveli pystyasennossa hitaasti kohti vaaleanvihreiden pahkuroiden pinoa. Hän varoi askeltaan – hän ei halunnut herättää nukkuvaa jättiläistä. Suuri olento oli väsynyt, ja syystä. Vaati varmasti paljon työtä tuottaa noita kauniita jadenvihreitä palloja, hyönteinen ajatteli.

    Pienempi hyönteismäinen olento kumartui pallojen viereen ja katseli niitä kiinnostuneena. Hän laski kätensä varoen yhden päälle. Sen kuori oli kova, mutta taipui hänen kosketuksensa alla.
    Pinta oli lämmin.Tumma varjo ja siluetti liikehti vihreän kuplan sisällä. Hän tunsi kädessään jotain elävää.
    Hyönteismäinen olento oli päättänyt, miksi kutsua vihreitä palleroita. Hän kutsuisi niitä ’muniksi’. Niiden täydellisyys ja puhtaus oli olennon mielestä kaunista. Jokin kuitenkin kertoi olennolle, että ne tulisivat olemaan vaarassa. Hänen olisi tehtävä kaikkensa, että munat eivät olisi vaarassa.

    Olento nousi taas, mutta ei päästänyt vihreää katsettaan irti munista. Hän toisteli niiden nimeä hiljaa mielessään. Voisiko hän nimetä muita asioita?
    Hyönteinen kääntyi katsomaan suurta olentoa luolassaan ja kuuntelemaan tämän rauhallista, mutta valtaisan suurta hengitystä.

    ’Äiti’. Äiti kuulosti hyvältä. Hän oli päättänyt, että suuri olento oli Äiti.

    Jokin iski hyönteisen mieleen. Hän raapi yhdellä neljästä kämmenestään ruskeaa päälakeaan. Hän ei tiennyt, miksi kutsua itseään. Toisaalta tarvitsiko hänen? Mitä hyötyä siitä olisi?
    Minä olen minä, hyönteinen mietti itsekseen. Ei ole muita, jotka ovat minä. Vain minä.
    Hyönteinen käveli luolan suuaukkoa kohti katsellen ympäriinsä vihreillä silmillään. Hän päätti jättää itsensä nimeämättä. Hän oli puhdas vereltään, puhdas sielultaan. Oliko muulla väliä?
    Puhdas, olento ajatteli. Puhdas. Hän halusi sanoa sen ääneen.
    Zora”, olento sanoi kielellään kuin kokeillakseen. Se kuulosti hyvältä. Hän oli puhdas.
    Na Zora.


    Kommunikaattori surisi pimeydessä. Kenraali 001 heräsi, kuten aina, jyskytykseen.
    Se ei ollut ongelma. Hän oli tottunut siihen.
    Kammio oli pimeä. Uni, josta nazorak-imperiumin päämies oli revitty takaisin todellisuuteen oli hänelle tuttu. Tutun siitä teki se, että joskus kauan sitten se oli tapahtunut oikeasti.
    Noiden päivien tapahtumat olivat yhä kaukaisempia ja kaukaisempia. Oli yhä vain vaikeampaa uskoa, että hän ja unen nazorak olivat joskus olleet yksi ja sama.

    Hyönteiskenraali nousi lepokapselinsa sisältä yksityiseen kammioonsa. Jos joku työläinen olisi nähnyt Kenraalin lepokapselin, olisi hän varmasti kyseenalaistanut omansa. Mutta vaikka kapseli oli mukava, ei 001:llä ollut juurikaan aikaa vietettäväksi sen sisällä.
    Tunti vuorokaudessa riitti. Hän oli laittanut sen riittämään. Tajunnan menettäminen tunniksikin saattoi olla sotatilassa kohtalokasta. Imperiumit nousivat ja kaatuivat tunneissa.

    Ja hänen imperiuminsa ei tulisi kaatumaan.

    Pesän syke kuului paksujen bunkkeriseinienkin läpi. Työtasolla oven lähellä oleva Esikunnan kommunikaattori piti surinaa ja korkeataajuuksista hälytysääntä. Merkkivalo vilkkui. 001 asteli ripein askelin sen luokse.
    Kankealla tummalla monitorilla hehkui ”008” punaisin numeroin. Hyönteissormi painoi vastausnappia.

    ”Kenraali 001, pääesikunta.”
    Herra Kenraali, Ministeri 008.” Virkamiesmäinen ääni ei värähtänytkään. Pesäasiainministeri oli tottunut Kenraalin läsnäoloon.
    ”008”, 001 tokaisi. ”Vaadin välittömän raportin Nui-Korosta.”
    Ministeri tuntui hakevan sanoja. Osa siitä johtui radioyhteyden viiveestä, mutta Kenraali kyllä aisti alaisensa epäröinnin. ”Operaatio onnistunut, herra Kenraali”, hän lopulta sanoi hieman epävarmemmin. ”Suurkylä on miehitetty.
    Kenraali 001 hymähti, mutta ei radioon. ”Kuinka paljon menetyksiä koimme?”
    008 epäröi. ”… vain… yksittäisiä metrojääkäriryhmiä, herra Kenraali. Suurin osa komppanioista on täydessä taisteluvalmiudessa.
    ”Vaikuttavaa”, 001 sanoi rehelliseen sävyyn. Hän kuvitteli sielunsa silmin Pesäasiainministerin hämmästyksen – 001 ei antanut usein positiivista palautetta. ”Entä vastapuoli?”
    008 ei selvästikään halunnut sanoa seuraavaa ääneen. Hän ei tainnut olla tyytyväinen siihen, mitä joutuisi kohta sanomaan.
    Kuusi matorania”, 008 sanoi, ”herra Kenraali.
    Linjalla oli hetken hiljaista.
    ”Kuusi.”
    Kuusi, herra Kenraali.
    ”Kuusi vain.”

    008 vastasi myöntävästi. Hän alkoi aavistaa pahaa.
    ”Ammuitte laivoja täyslaidallisella.”
    Kyllä, herra Kenraali.
    ”Ja vain kuusi kuoli.”
    Ei itseasiassa yhtäkään täyslaidalliseen… herra… Kenraali. Vihollinen koki menetyksensä tunneleissa metrojääkäreitä vastaan.
    001:n matematiikka oli melko vahva. Numerot olivat kaikki imperiumissa, jonka mahti perustui runsaaseen ylivoimaan. Hän ei kokenut, että ”yksittäisten jääkäriryhmien” menettäminen kuuden matoranin lopettamiseksi oli paras mahdollinen vaihtokauppa.

    008 oli melko hiljaa. Hän ei selvästikään ollut äärimmäisen innoissaan täydellisen taisteluraportin esittämisestä.
    ”Haluan tunnin sisään kokoushuone Kappaan Kenraaliluutnantit 003 ja 004”, 001 lausui painokkaasti, ”Amiraali 002:n. Ja sinut.”
    Pesäasiainministeri nielaisi, eikä onnistunut piilottamaan sitä aivan täysin. ”Kyllä, herra Kenraali.


    Kauan sitten

    Hyönteinen istui luolan kostealla lattialla. Äiti hengitti hänen edessään. Valtaisan olennon hengitys huusi kovempaa kuin mikään tuuli, jonka hyönteinen oli koskaan tuntenut ihollaan. Äiti ei nukkunut nyt – se söi. Valtavat leukaperät louskuttivat tummaa massaa, jota kasvoi luolan seinämillä. Hyönteinen tiesi tarkalleen, mitä se oli. Hän oli nimittäin juuri nimennyt sen. Se oli ”ruokaa”.
    Ruokaa oli ollut luolan seinillä aina. Sitä oli ollut niin pitkään kuin hyönteisolento oli elänyt. Tosin eihän hän ollut elänyt kovin pitkään.

    Ruokaa ei ollut kuitenkaan enää paljoa. Äiti ahmi paljon ja ahnaasti, kun taas hyönteinen ei jaksanut kerralla enempää kuin hänen pikkuruisiin käsiinsä mahtui. Siinä oli hänen mielestään järkeä – Äiti oli iso, ja hän oli pieni.

    Mistäköhän ruokaa saisi lisää, hyönteinen mietti. Ennemmin tai myöhemmin tummanruskea mössö loppuisi, ja molemmille tulisi nälkä.
    Ehkä ruokaa olisi lisää jossain luolan ulkopuolella. Tämä ajatus kuitenkin sai hyönteisen vähän säikähtämään.
    Ulkopuoli? oli sana hyönteisen ajatuksissa, joka sai hänessä aikaiseksi epäluuloa ja pientä pelkoa. Minä en ole ollut ulkopuolella. Äiti on täällä sisällä. Minä haluan olla sisällä.
    Hän istui kivilattialla jalat ristissä tuijotellen suurilla silmillään Äidin syömistä. Hyönteinen nojasi pidempiin käsiinsä, joiden kyynärpäät olivat hänen polviensa päällä. Pikkukäsillään – siis pareista pienemmillä, olivathan hänen molemmat käsiparinsa vielä pienet ja sirot – hän käpälöi maanpintaa etsien kummallisen muotoisia kiviä.

    Vihreiden silmien katse siirtyi maanpintaan. Pikkuruisen vyötärökätensä pikkuruisella sormella hyönteinen pyöritti hiekkaan ellipsiä. Se oli yllättävän vaikeaa – pyöreät muodot olivat vaikeita. Hyönteinen sekoitti hiekkaa uudelleen ja uudelleen, kun ellipsi meni pieleen. Hetkeksi se jopa turhautui.
    Lopulta se sai pienellä sormellaan piirrettyä hiekkaan täydellisen pyöreän jäljen. Pieni hymy muodostui olennon kasvoille, ja se tuijotti aikaansaannostaan suuret silmät innosta kiiluen.
    Muna.

    Olento hihkaisi innoissaan – hän piirsi toisen sellaisen edellisen viereen. Minä olen hyvä tässä, hän sanoi itselleen päänsä sisällä. Into kasvoi olennossa.
    Olento kuitenkin pettyi, kun hänen kahden ellipsin oikealle puolelle piirtämänsä muna epäonnistui. Se näytti enemmänkin pystyviivalta. Pieni hyönteinen tuhahti ja turhautumisissaan sotki koko hiekkakuvion.
    Hän ei halunnut enää piirtää. Piirtäminen oli turhaa.

    Hyönteinen irvisti sotkemalleen hiekalle. Olento heittäytyi selälleen ja levitti raajansa maahan ympärilleen. Hän veti kaikkia raajojaan maanpintaa pitkin, ja hiekka sai väistyä.
    Pian hyönteinen nousi ja katsoi kuviota, jonka oli saanut aikaiseksi. Hän oli jättänyt jälkensä maailmaan, hän ajatteli.
    Hän halusi jättää maailmaan lisää jälkiä. Hyönteinen loikki seinänviertä pitkin pikkuruisilla jaloillaan. Välillä hän asteli tavallisesti, mutta yhtäkkiä hän saattoikin kääntyä ympäri ja kävellä väärinpäin. Sitten hän käveli sivuttain, jonka jälkeen hän hyppeli tasajalkaa eteenpäin. Pikkuruiset jalanjäljet alkoivat täyttää luolan lattian hiekan. Hyönteinen oli innoissaan. Sen jalat jättivät jokaisella askeleella taas yhden uuden jäljen maailmaan!

    Hyppely muuttui tylsäksi. Moni asia ei pitänyt olennon mielenkiintoa kauaa.
    Vain yksi asia pystyi siihen. Hyönteinen istahti munien viereen. Luolaston kelmeässä valaistuksessa vihreitä ellipsejä oli vaikea nähdä. Mutta kun ne näki, ne olivat kaunein asia, jonka hyönteinen oli vihreiden silmiensä eteen saanut.
    Pienet kädet kurottuivat varovaisesti yhden, lähimmän munan päälle. Varovaisella mutta tiukalla otteella hyönteinen nosti munan hiekasta ja laski sen syliinsä.
    Pieni hyönteinen katsoi pitkään munassa nukkuvaa pienokaista. Hyönteinen silitti jalokivimäisen pallon pintaa kämmenellään.
    Sinäkin olet puhdas.

    Musta muoto munan sisällä liikehti enemmän kuin koskaan aiemmin. Pienokaisen pikkuruiset raajat heiluivat innolla sen uiskennellessa nesteessä. Pienokaiseksi se alkoi itseasiassa olla jo ehkä liiankin iso munaansa.
    Yhtäkkiä tapahtui jotain, jota ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Mustassa hahmossa munan sisällä aukesi jotain.
    Hyönteinen haukkoi henkeään. Hän katsoi vihreisiin silmiin ja vihreät silmät katsoivat häneen. Kauniin ellipsin läpikuultava pinta muuttui ikkunaksi, jonka läpi pienoinen katseli maailmaan.
    Ja se ikkuna repesi auki, kun pienokainen tuli sen läpi. Ulos munastaan.

    Vihreät nesteet valuivat hyönteisen syliin ja luolan lattialle, kun hän nosti toukan hellävaraisesti käsiinsä. Vihreät silmät tuijottivat toisiinsa räpsyen.
    Hyönteinen hymyili leuoillaan. Se otti pienokaisen käsiensä suojaan.

    Pääesikunta

    Syvällä pesässä ei ollut ikkunoita. Paljon tauluja, lamppuja ja betonia, mutta ei lainkaan ikkunoita. Amiraali 002 linkutti eteenpäin. Epätahtiset askeleet kaikuivat käytävissä ripeinä – Kenraali 001 oli määrännyt hänet kokoukseen, eikä aikaa ollut herunut ruhtinaallisesti.

    Ministeri 008 oli toimittanut viestin mahdollisimman neutraalisti, mutta Amiraali maistoi kokouksen tunnelman jo etukäteen. SS Rautasiiven täysin hukkaan heitetty tykistökeskitys tuskin toisi 002:n laivastolle kehuja.

    Kokoushuone Kappan ovelle päästyään Amiraali arveli tietävänsä jopa Kenraalin tarkat sanavalinnat.
    Niin. Mitä me sinun kanssasi oikein teemme?

    Ovella vartiossa olevat sotilaat tekivät kunniaa, ja toinen heistä naputti seinässä olevaan paneeliin koodin. Paksut metalliovet aukesivat vaimeasti suristen ja Amiraali harppoi sisään.

    Kappa oli tyypillinen imperiumin kokoushuone: pitkä pöytä hallitsi tilaa, seinillä oli monitoreja ja katossa lamppuja. Koruttomassa kokoushuoneessa oli ainoastaan kaksi Nazorakia. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 olivat asettuneet pöydän ääreen ja istuivat vaitonaisina pöydän keskivaiheilla. Ministeri kuitenkin nousi seisomaan ja nosti käden lippaan korkea-arvoisemman upseerin astuessa sisään. 004 tiesi, ettei Amiraali juuri perustanut pokkuroinnista, mutta teki saman perässä.
    ”Päivää”, 002 tervehti ja asteli istumapaikalleen Kenraalin tuolin oikealle puolelle. Hän ripusti laivastonsinisen viittansa selkänojalleen. Amiraalin oli aina kuuma sisätiloissa, kaukana merituulesta. Ennen kuin laivaston komentaja ehti istuutua, ilmavoimien vastaava lampsi sisään. Kenraaliluutnantti 004 ja Ministeri 008 nousivat jälleen ja tekivät kunniaa.

    Kun kaikki olivat päässeet istumaan, 003 aloitti keskustelun.
    ”Kenraalia odotamme?”
    Metrojääkäreiden komentaja nyökkäsi.

    Amiraali silmäili kanssajohtajiaan. Pesäasianministeri 008 istui aivan luotisuorana, selvästi Kenraalin puhuttelua jännittäen. Ilmavoimien komentaja 003 ei ollut aivan yhtä jäykkä, mutta selvästi hermostunut hänkin. Kenraaliluutnantti 004:n eleitä oli paljon vaikeampi lukea. Metrojääkärikomentaja osallistui kenraalikunnan kokouksiin huomattavasti muita harvemmin.

    002 itse ei vierastanut tilannetta. Hän oli tottunut esimiehensä puhutteluihin. Hän oli ollut osa kenraalikuntaa selvästi pidempään kuin kukaan muu huoneessaolijoista.

    Tilanne muuttui, kun raskaat ovet liukuivat auki. Kenraali 001 marssi sisään. Koko pöydän ympärille kerätty esikunta nousi epäröimättä käsi sotilastervehdyksessä, ja Imperiumin numero yksi myönsi levon nyökkäyksellä. Jokainen esikuntaupseeri istui takaisin paikallensa. 001 ei istunut, vaan jäi kävelemään hitain askelin pöydän ja sen ääressä istuvien upseerien ympäri. Kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä siten myöskään 001. Vain hyönteisjalkojen askeleet lattialla kaikuivat tilassa. Kenraali ei jakanut katsekontaktia kenenkään kanssa.

    ”Aion esittää kysymyksiä”, punaviittainen hyönteisupseeri lopulta sanoi. ”Toivon, että teillä on niihin mahdollisimman perusteellisia vastauksia.”
    001 pysähtyi pitkän pöydän päähän ja kääntyi katsomaan jokaista sen ääressä istuvaa.
    ”Mitä tapahtui.”
    Sävy ei ollut kysyvä. Se oli käsky.

    ”Hrm”, 004 selvitti kurkkuaan. ”Sain tietooni, että viholliset pakenivat maan alle, herra Kenraali. Lähetin metrojääkärit asialle.”

    Kenraali ei vastannut mitään, ja maanalaisten voimien komentaja jatkoi.
    ”Joukot eivät olleet täydessä toimintavalmiudessa. Oletimme aivan ymmärrettävästi, että evakot oli ammuttu alas sen ilmalaivan mukana.”

    Katseet kääntyivät 003:een.
    ”Herra Kenraali… Ilmavoimat toimivat täysin sääntökirjan mukaisesti. Tiedustelun tietojen mukaan viholliset oli jo eliminoitu joella. Lähetimme kuitenkin lentueen korjaamaan asiaa välittömästi, kun kuulimme venetempun olleen pelkkää hämäystä.”

    Pallo oli heitetty Amiraalille. 002 huokaisi syvään, ennen kuin aloitti.
    ”Kenraaliluutnantti sanoi jo avainsanan. Tiedustelun tietojen mukaan evakot olivat ahtautuneet laivoihin.” Laivaston komentaja nojautui taaksepäin tuolillaan. ”Miksei arvon 007 ole kanssamme?”
    Pesäasiainministeri kohensi kaulustaan ja näytti sanattomasti hakevan puheenvuoroa. Kukaan ei kieltänyt sitä häneltä. ”Herra Amiraali. Arvon Arkkiagentti on kiireinen kapinan jälkipuinnissa, eikä siksi kykenisi saapumaan paikalle.”
    ”Minua ei kiinnosta nyt, minkä virheen tiedustelu teki”, 001 sanoi korottaen ääntään, vaikka näki 008:lla olevan vielä jotain. Koko huoneen huomio kiinnittyi välittömästi Kenraaliin.
    ”Minä näen nyt vain jokaisen epäonnistumisen, jonka te saitte aikaiseksi. Klaanilaiset hämäsivät teitä kaikkia. Joka ikistä.”
    Hiljaisuus lankesi pöydän ylle. Pääesikuntalaiset odottivat, oliko kenraalilla vielä sanottavaa. 008 oli jo päättänyt, että ei puhuisi, jos häntä ei puhuteltaisi.

    Amiraali tuijotti kenraalia vaitonaisena. 002 tiesi, ettei ollut hyvässä asemassa tässä neuvottelussa: saaren saarron vuotaminen, pakoon päässeet klaanilaisvangit ja nyt tuhlattu täyslaidallinen. Laivasto ei ollut osoittanut puhtainta puoltaan tässä sodassa. Amiraali odotti jonkun muun vastaavan ensin.

    Kenraaliluutnanteista 003 avasi suunsa ensin.
    ”Herra Kenraali, saimme sentään Torangan ammuttua alas. Se oli sentään yksi vihollisen suurimmista ilma-aluksista.”
    Kenraali kääntyi 003:a kohti. ”Kuinka monta vihollista meni aluksen mukana?” hän kysyi.
    ”Neljä… herra Kenraali. Laivan miehistökoko oli tavallista pienempi, vain 23-henkinen. Suurin osa selviytyjistä pakeni viidakkoon. Saimme viisi vankia.”
    Kenraali ei näyttänyt juurikaan tyytyväisemmältä, joten 003 päätti jättää mainitsematta, minkä sortin rikkauksia ilmalaivasta oltiin saatu Imperiumin kouriin.
    003 oli päättänyt jo kokoushuoneen ovilla, että ei olisi ensimmäinen joka mainitsisi nauriit.
    Pistävä katse kuitenkin irrotti otteensa ilmavoimien komentajasta. ”Voit poistua.”
    Kenraaliluutnantti 003 ei juurikaan jahkaillut. Hän nousi tuoliltaan ja poistui kokoushuoneesta ennen kuin Kenraali 001 ehti muuttaa mielensä.

    ”Tekninen voitto ei riitä”, Kenraali 001 sanoi tiukasti huoneeseen jääneille. ”Meillä ei ole koskaan ollut täydellisempää tilaisuutta murskata vihollisen Laivasto. Päästitte käytännössä koko vihollisjoukon kotipesään ilman naarmuakaan. Propaganda voi tehota omiin sotilaisiimme… mutta sinisen Ussalin kansat taipuvat vain nyrkin ja veren edessä.”
    Nyrkki osui pöytään painokkaasti. Verta ei näkynyt.
    ”Ja heidän saastainen verensä pysyi heidän sisällään. Omasta näkökulmastaan he voittivat.”

    ”Herra Kenraali”, 004 aloitti matalalla äänellä hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Metrojääkäreiden hyökätessä viholliset joutuivat hylkäämään paljon muonatarvikkeita. Samoin se alas ammuttu ilmalaiva oli täynnä…”
    Tauko kesti vain puoli sekuntia, mutta se oli tarpeeksi vyöryttämään sanan ”nauris” jokaisen nazorakin päähän. 003 oli onnekseen jo kaukana.
    ”… ruokaa”, 004 lopulta sanoi. ”Kunhan kauppasaarto pitää, on vain ajan kysymys ennen kuin heiltä loppuu syötävä kesken. Etenkin nyt, kun kaupunkilaisten määrä lisääntyi ja Nui-Koron pellot jäivät miehityksemme alle.”
    004 ja 001 jakoivat pitkän katseen. 004 arveli olevansa jo kuivilla – operaatio olisi voinut epäonnistua paljon pahemminkin.
    ”Polttakaa pellot”, 001 sanoi. ”Meidän on lähetettävä viesti. Voit poistua.” Samassa 001:n katse kääntyi pesäasiainministeriin.
    ”Ja sinä”, hän sanoi, ”sinähän tiedät, että Pesän sisällä totuus on se, että me voitimme. Ei enempää. Ei vähempää.”
    008 nyökkäsi varoen. ”80% vihollisjoukosta tuhottiin”, kuului valhe, joka muuttui yhdellä hyväksynnällä totuudeksi. Kenraali 001 nyökkäsi.
    ”Voit poistua.”

    Ovet kolahtivat kiinni, kun sekä 004 että 008 olivat poistuneet tilasta. Kenraali ja Amiraali tuijottivat toisiaan. He olivat nyt kaksin.
    Kenraali laski katseensa pöydän pintaan. Hän nojasi kädet ojossa tuoliin, jolla hän yleensä istui kokouksissa. Amiraali istui vastakkaisella tuolilla ja katsoi ainoaa esimiestään hiljaa.
    ”Niin”, Kenraali huokaisi aivan eri sävyllä kuin muille pääesikuntalaisille, ”mitä me sinun kanssasi oikein teemme?”
    Amiraali tuijotti hiljaa. Hän ei vastannut.
    Joskus hän olisi vastannut. Ja hän muisti kyllä miten.

    Kauan sitten

    ”Ei minussa ole mitään vikaa. Sinä olet vain tylsä!”

    Hyönteinen tuijotti toista. Ensimmäinen seisoi koko pituudellaan itsevarman näköisenä toisen, itseään nuoremman edessä. Toinen tuijotti tympeänä luolan lattian hiekkaa jalat ristissä.
    ”Me olemme puhuneet tästä”, ensimmäinen hyönteinen sanoi nuoremmalleen. ”Äiti on täällä. Niin täytyy siis meidänkin.”
    ”Emme voi odottaa täällä loputtomiin”, hiekassa istuva olento väitti vastaan. ”Ja minä tahdon mennä ulos nyt!”

    Ensimmäinen hyönteinen huokaisi ja käveli ympyrää pienemmän edessä. Sen molemmat käsiparit olivat ristissä. Vielä varsin heiveröiset pihtihampaat puristuivat turhautuneina yhteen. Asiaa oli puitu jo pitkään. Ehkä niin pitkään kuin nuorempi oli osannut puhua.
    Luola oli käynyt nopeasti liian pieneksi pikkuruiselle toiselle, jolla oli aina kiire kaikkialle. Jos sen siivet olisivat sen kantaneet, se olisi vain lentänyt kauas pois. Se, mikä pienessä munassa oli kasvanut oli odottanut kauan päästäkseen murtautumaan vapauteen. Ja nyt se ei antanut edes luolan seinien estää sitä yrittämästä.

    Ensimmäinen kyykistyi nuoremman eteen ja katsoi tätä tiukasti silmiin.
    ”Tiedätkö sinä, mitä siellä on? Mitä ulkona on?” se tivasi jääkylmin katsein.
    ”En…” pienempi hyönteinen myönsi. ”Mutta siksi minä sinne haluankin.”

    Kaksikosta vanhempi huokaisi.
    ”Ulkona on vaaral-”

    Ennen kuin hän ehti sanoa asiansa loppuun, nuorempi hyönteinen teki jotain, jota se oli ehkä ajatellut jo pitkään, mutta ei koskaan ollut tehnyt. Nyt oli kuitenkin aika. Nuorempi kierähti jaloilleen ja singahti juoksuun. Kaksi pientä jalkaa tamppasi maata, kun ötökkä kipitti kohti luolan suuta.
    ”Takaisin!” vanhempi hyönteisveljeksistä huusi. ”Seis!”
    Nuorempi ei ottanut käskyjä kuuleviin korviinsa, vaan jatkoi matkaansa kohti ulkomaailmaa. Vanhempi katsoi pitkään liikahtamatta, kun nuoremman pieni ja laiha ruskea keho loittoni luolan pimeydestä. Pian toinen oli jo poissa.
    Hyönteisnuorukainen räpytteli silmiään hädissään. ”Takaisin!” se huusi vielä kerran, kovempaa kuin koskaan. Mutta apua siitä ei ollut. Toinen ei kuullut.
    Olento painoi molemmat kämmenensä otsaansa vasten. Se tuijotti aukkoa, josta toinen oli juossut. Sitten se käveleskeli hetken ympäriinsä hermostuneena.
    Entä jos toiselle kävisi jotain? Hän ei antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi.
    Olento käänsi selkänsä luolan suuaukolle. Ei. En voi. En voi jättää Äitiä.
    Hän katsoi Äitiä. Suuri olento nukkui jälleen rauhanomaisesti. Äiti oli valtava, vahva ja mahtava. Mutta Äiti ei nähnyt. Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi.
    Hyönteinen laski katseensa suureen kasaan vihreitä kaunokaisia luolan seinämällä.

    Äiti ei näkisi, jos jotain kävisi munille.
    Hyönteinen ryntäsi äkkiä munien luokse. Kaikki oli kunnossa. Pienet ja tummat uneksijat niiden sisällä näkivät läpikuultavissa kehdoissaan unia maailmasta, johon kohta pääsisivät.
    Hyönteinen vilkaisi taas luolan suuaukkoa. Ei hän voisi jättää munia vartioimatta. Entä jos jotain tapahtuisi? Hän voisi menettää niistä jokaisen pelastaessaan luolasta pakoon juossutta. Hänellä ei olisi varaa tehdä sellaista uhrausta.
    Olento oli hyvä laskemaan. Jos hän menettäisi yhden, mutta pitäisi huolta lopuista, hänellä olisi yhä monta. Ja monta oli aina parempi kuin yksi.

    Hyönteinen kyyristyi munien viereen. Hän laski kämmenensä yhden päälle ja silitti sitä. Kaikki oli kunnossa, hän ajatteli. Munat olivat vielä luolassa, ja…
    Olento ei voinut enää hillitä itseään. Jokin pakotti hänet jaloilleen. Hyönteinen vinkaisi hädissään ja pinkoi kovempaa kuin koskaan kohti luolan suuaukkoa. Hän oli tehnyt kammottavan virheen!
    Ei! Tule takaisin! Tule takaisin!

    Huudot kaikuivat pitkin tunnelia, joka johti pois sisältä. Ulkopuolelle. Kohti vaaroja.
    Ensimmäinen alkoi väsyä, mutta hän ei hidastanut. Hän etsi sisältään taisteluvoimaa ja suuntasi sen pieniin jalkoihinsa.

    Jossain kauempana tunnelissa toinen juoksi.
    Tunneli oli pitkä ja pimeä, mutta hyönteisolennot olivat tottuneet valon puutteeseen. Ne olivat syntyneet ja kasvaneet näkemättä kaksoisaurinkojen loistetta. Kun ötökkäkarkulainen pääsi päivänvaloon, sen vihreät silmät sokaistuivat.

    Hetken kaikki oli valkoista. Nuoren hyönteisen näkökentän täyttivät ensin muodot, sitten värit. Kaikki oli sille uutta: pitkät ja humisevat kasvit ja kapeat ja moniväriset heinät ja suuri harmaus kaiken yllä. Millään hyönteisen näkökenttään muodostuvista asioista ei ollut nimeä – ei sen omalla kielellä.

    Kaukana horisontissa kohisi jotain suurta. Se oli suurempi kuin mikään. Se oli suurempi kuin luolat, se oli suurempi kuin Äiti. Se oli sininen.

    Tuon me nimeämme mereksi, nuorempi päätti.

    Toinen katseli kaikkea häkeltyneenä ja haltioituneena. Se ei tiennyt, mitä oli ulkopuolelta odottanut, mutta tämä oli parempaa.

    Ensimmäinen seurasi juoksujalkaa toisen askelia. Pian sekin tunsi sokaisevan valon, lämmön, ilman kosteuden kitiinikuorellaan. Se ei kuitenkaan hidastanut matkaansa tutkiakseen ympäristöään.
    Askeleet johtivat kivimaastosta hiekalle, jolla toinen istui. Sen edessä hahmottui jokin suuri, sininen ja kimmeltävä. Suurempi kuin mikään.
    Ensimmäinen katsoi suurta sinistä vain hetken, kunnes hänen silmänsä löysivät nuoremman hyönteisen. Hengästynyt olento pysähtyi hiekalle ja katsoi nuorempaa tiukkana.
    ”Mitä sinä ajattelit?” se kivahti. Toinen ei kääntynytkään. Se ei saanut katsettaan irti tuosta suuresta, sinisestä ja auringoissa kimmaltelevasta, jonka aallot kostuttivat hiekkaa vaahdoten. Uudelleen ja uudelleen.

    Ensimmäinen tuijotti maassa nököttävää hyönteistä, joka ei reagoinut hänen saapumiseensa millään lailla. Hetken kuluttua hänkin käänsi katseensa suuren sinisen suuntaan.

    Se oli kaunis.

    Ensimmäinen istui pikkuveljensä viereen hiekalle. Hetken molemmat vain kuuntelivat kuinka laineet suutelivat rantaa. Katselivat kohtaa, jossa suuri sininen ja kimalteleva loppui ja toinen, suurempi sininen alkoi. Suurempi sininen, joka jatkui loputtomiin jossain heidän yläpuolellaan. Ensimmäinen räpytteli silmiään ja katseli lopulta ympäriinsä.
    Maailma oli aina ollut niin paljon isompi kuin hän oli koskaan kuvitellutkaan. Äitikin oli lopulta pieni.
    ”Mikä se on”, ensimmäinen kysyi osoitellen suurta sinistä, joka piiskasi aaltojaan rantaa vasten. Hän ei ollut varma, miksi edes kysyi. Miksi toinen tietäisi vastausta yhtään häntä paremmin?

    Nuorempi hyönteinen häkeltyi. Ensimmäinen ei ollut koskaan kysynyt häneltä, mitä asiat olivat.
    ”Meri”, hän kuitenkin vastasi määrätietoisesti.
    ”Meri”, ensimmäinen maisteli sanaa suussaan. ”Niin onkin.”

    Hyönteisistä nuorempi piti katseensa meressä jatkaessaan keskustelua.
    ”Mitä luulet olevan sen takana?” hän kysyi.
    Ensimmäinen jäi miettimään. Mitä pidempään hän mietti, sitä enemmän hän halusi vastauksen nuoremman kysymykseen. Oliko meren takana ylipäätään jotain?
    Asian ajattelu tuntui väärältä.
    Äiti ei ole siellä. Äiti on täällä.

    Veljekset katselivat ja kuuntelivat merta vaitonaisina. Viileys ja kosteus ympäröivät heidät ja maailman alkoi muuttua sävyltään punertavaksi.
    ”Luuletko, että olisi aika palata Äidin luo?” ensimmäinen kysyi. Toinen nyökkäsi vastaukseksi.

    Hyönteiset nousivat hiekasta. Ensimmäinen alkoi askeltaa suoraan kohti Äitiä, toinen loi vielä pitkän katseen merelle. Ensimmäinen arveli, ettei voisi koskaan pysyä pikkuveljelleen vihaisena.

    Pääesikunta

    Kenraali 001 ja Amiraali 002 tuijottivat toisiaan kokoushuone Kappan pöydän yli. Kumpikaan upseereista ei muistanut, milloin he olivat olleet viimeksi väleissä keskenään. Vihreät silmäparit kätkivät taakseen katkeruutta, väsymystä ja pettymystä.
    ”Sinähän tiedät”, 001 sanoi hiljaisen viileästi, ”että kelle tahansa muulle virheesi olisi ehkä viimeinen.”

    Amiraali ei vastannut kertomalla olevansa ainut, joka osasi komentaa Rautasiipeä, tai muistuttanut sotastrategisesta kyvykkyydestään. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
    Kenraali huokaisi syvään ja katsoi poispäin. Hiljaisuus täytti hetkeksi tilan. Ensimmäiset kaksi eivät puhuneet toisilleen enää usein. Siitä oli tosiaan kauan.
    ”Kuinka nopeasti Rautasiipi on jälleen täysvalmiudessa?” Kenraali 001 lopulta kysyi.
    ”Kaksi päivää”, Amiraali vastasi. ”Liian kokematonta miehistöä tai liian nopeasti asennettua kalustoa, mutta ainakaan emme enää vastaa Uuden Sukupolven koulutuksesta.”

    Kenraali näytti mietteliäältä. ”Entä jos vihollinen tekee vastaiskun?”
    ”Ei huolta, heillä ei ole riittävästi tulivoimaa. Rautasiipi kykenee puolustamaan itseään.”
    ”Entä omiaan?”

    Kenraalin kysymys viilsi ilmaa.

    ”Ylikersantista ei ole vieläkään havaintoa”, 002 myönsi. ”Ei moneen viikkoon.”

    Toimistoupseerin strateginen arvo oli suuri – poikkeuksellisen paljon resursseja oli upotettu yhteen torakkaan. 1034:n merkitys oli kuitenkin tarkkaan varjeltu salaisuus. Lisää kätkettyjä haavaumia, jotka lausumattomuudessaan tulehtuivat.
    Niitä oli hyönteiskaksikon välillä useita.
    ”Klaanilaisten vankina”, Kenraali sanoi ääneen. Kenen tahansa muun sotilaan kohdalla ylin esikuntaupseeri olisi toivonut, että sotilas olisi käyttänyt itsemurhakapselin ennen kuin tästä saataisiin tietoa irti. Mutta Ylikersantti 1034 ei ollut aivan yhtä korvattavissa kuin olisi ollut kaikkein tehokkainta.
    Kenraali nojasi tuoliin mietiskelevänä.
    ”Toivon todella, että sinulla on ongelmaamme ratkaisu”, 001 sanoi tyynesti. ”Voit poistua.”
    002 tuijotti kenraaliaan hetken. Rattaat naksuivat laivaston päämiehen mielessä.
    002 nousi tuoliltaan ja nyökkäsi Kenraalille. Kenraali nyökkäsi takaisin. Sanaakaan ei sanottu.

    Toinen nousi jaloilleen ja lähti kävelemään kohti ovea teräsjalka kolisten. Ensimmäinen jäi huoneeseen kuuntelemaan toisen hidasta kävelyä Esikunnan käytävillä.
    Hän muisti ajat, jolloin toinen olisi vielä juossut.

    Siitä oli kauan.