Nainen harppoi läpi ikuisen — uudestaan ja uudestaan. Ja niin harppoi myös Punainen mies.
Salamatar ei ollut koskaan matkannut tällä tavalla, vaikka telesiirtymät ja kualsit olivatkin hänelle tuttuja. Välimatkat kaikkosivat ja muuttuivat merkityksettömäksi.
Kuten myös aika.
Matka oli kestänyt pidempään kuin hän oli odottanut. Osa siitä unenomaisella joella, joka halkoi kalpeaa suola-aavikkoa. Osa siitä lihallisen todellisuuden puolella. Muutama pysähdys ympäri sakaroita. Punaisen Miehen lautturille etäisyydet olivat kaikki yhtä pitkiä.
Punainen Mies oli ottanut pari pitkää pysähdystä: toisen jossain, joka tuntui ilmastolta ja luonnoltaan hänelle tutulta. Eteläinen Manner, kauppapaikka? Jossain rannikolla, ehkä pohjoispuolella. Avde oli ollut vaiti tarkasta pysähdyspaikasta. Ei tuntunut turvalliselta kysellä liikaa paikallisilta, missä oli — sellainen herätti huomiota. Ohimennen hän oli kuullut parin muun matkalaisen, vanhan matoralaispariskunnan, viittaavan Steltinmereen. Oletettavasti juuri sen levotonta aallokkoa Sheelika oli päässyt seuraamaan rantatuolista käsin. Moni puhui suuresta myrskystä, joka teki tulojaan joka päivä. Sellainen raivosi Sheelikan sisälläkin, kun hän yritti rentoutua.
Avdella oli ollut täälläkin paljon tehtävää. Kohtaaminen kahden nazorakin kanssa oli jäänyt merkitykseltään Sheelikalle kryptiseksi — mutta oletettavasti se oli kaikki pohjatyötä Kenraalinsatamaan saapumiseen. Nazorakit eivät vaikuttaneet kovin kiireisiltä palaamaan pesäänsä, mutta informaatiota siitä he olivat auliisti tarjonneet.
Joitakin päiviä sitten Punainen Mies oli vihjannut suunnanneensa joitakin pelinappuloitaan jahtaamaan pikkutekijää, joka hiipi liian lähellä totuutta. Sheelika ei kyseenalaistanut. Arsteinin rahat, rantabaari etelässä, paikallisia juomia, hetki aikaa kerrata suunnitelmaa päässään. Elämän pienet nautinnot täytyi ottaa siellä, missä niitä sai.
Tai ehkä joku muu olisi kyennyt nauttimaan siitä. Aina kun pimeä laskeutui, vain yksi asia ajoi Sheelikaa eteenpäin: tehtävä. Ja eräänä aivan tavallisena aurinkoisena iltapäivänä tarjosi Avde lauttureineen taas ovea tyhjään valkeuteen.
Suola-aavikko. Käsittämätön valo taivaalta. Iäisyyden matka.
”Ole valmiina”, Punainen Mies sanoi.
Toisella puolella kylmä merituuli räjähti Sheelikan kasvoille ja ravisteli tämän harjaa. Sheelikan silmillä kesti hetki – vain hetki – tottua pimeyden ja valosekasorron kontrastiin. Taivaalta ripsivä tihkusade sai hänen silmänsä sulkeutumaan refleksinomaisesti. Kun hän sai katseensa kohdistettua johonkin, näki hän teräspalkkeja, nostokurkia ja mustalle merelle suuntailevia valonheittimiä. He olivat tulleet satamaan. Sheelika itse seisoi laiturirakennelmalla, joka kurottui aaltojen keskellä ulos saaren kivikkoisesta pohjoisrannikosta.
Feterra-aseman kliinisen puhtaat tilat olivat vaihtuneet sotilaallisen mahtailevaan kompleksiin. Nazorakein Imperiumin Kenraalinsatama esittäytyi pröystäilevänä ja suurieleisenä voiman osoituksena. Aluksia siellä kuitenkin näkyi odotettua vähemmän – ne olivat luultavasti hajautettu laajemmalle alalle viimekuisen ilmaiskun jälkeen. Sheelika oli saanut kertauksen Imperiumin asioista juuri ennen matkaa — ja pikku paketin niiltä kahdelta loikkarilta, joihin Avde oli hänet tutustuttanut.
Sheelika asteli nyt ensiaskeliaan nazorakien tukikohdissa. Hän ja hänen mestarinsa olivat sekaantuneet Allianssiin lähinnä mukana matkanneen Punaisen miehen kautta. Zorakin orkesteri oli tähän asti jättänyt hyönteisimperiumin omaan arvoonsa, vaikka molemmilla osapuolilla olikin intressejä Bio-Klaanin suhteen. Vääjäämätöntä ei auttanut väistellä loputtomiin. Juuri nyt heillä oli intressejä Bio-Klaanin vihollisiin.
Punainen Mies seisoi samassa syvässä pimeydessä hänen kanssaan laiturilla. Tämä käänsi sinistä pakariaan Sheelikaa kohti ja vilkaisi häntä yhdellä pimeässä hehkuvista punaisista silmistään.
”Älä aiheuta ongelmia”, Avde sanoi yllättävän topakasti.
Ennen kuin Sheelika ehti edes vastata, sokaisi kirkas valo hänet täysin.
Huutoa. Komentoja. Äänet eivät kuulostaneet matoralaisilta, skakdeilta tai miltään muultakaan Sheelikalle tutulta. Kielikään ei kuulostanut – siitä sai hädin tuskin selvää. Sanat kuulostivat siltä kuin tulisivat louskuvista pihtileuoista, ja ennen kaikkea ne kuulostivat vihaisilta ja nopeilta. Sheelika nosti kättään valon tielle. Hetken kesti, ennen kuin hän sai selvää edes omasta kädestään.
Kirkkaus raastoi silmiä. Yksi suurista valonheittimistä oli suunnattu heitä kohti. Huudot jatkuivat, hyönteisjalkojen juoksuaskeleet lähestyivät. Punaisen Miehen varjo lankesi vierellä tämän taakse valtavaksi. Vaikka Sheelika oli oppinut olemaan tuijottamatta sitä liikoja, näki hän sivusilmällä sen suuruuden ja epämuodostuneisuuden. Epäilemättä varjo kasvoi isommaksi jokaisella hyönteissilmäparilla, joka heitä lähestyi havainnoimaan.
Avde nosti pieniä käsiään hyvin hitaasti ja rauhallisesti ylös.
”On parasta olla hyvin yhteistyökykyinen”, hän sanoi. ”He eivät nimittäin ole.”
Sheelikakin nosti kätensä ilmaan rauhallisesti. Valonheitin poltti naisen silmiä ja varjon merkitsemää kehoa. Oli parasta seurata Punaisen miehen esimerkkiä. Kontrasti matoranin ja tämän varjon välillä oli valtava. Varjot olivat hänelle tuttuja, mutta matoralaisen varjossa oli silti aina ollut jotain todella väärää. Se ei kuiskinut hänelle samalla tavalla kuin muut heittimen langettamat varjot.
Valokiilaan juoksi kiväärit tanassa muutama olento, jotka olivat lähempänä Sheelikan kuin Avden pituutta. Niillä oli kaksi jalkaa, vartalo ja pää, mutta siihen yhtäläisyydet heidän kanssaan loppuivatkin. Kiväärejä piteli kaksi pitempää kättä, kun taas muutama kitukasvuinen käsi keskivartalossa oikaisi kiväärin hihnaa. Hyönteismäisen pään päällä tuntosarvien välissä keikkui sininen laivastobaretti. Vihreät silmät tuijottivat tähtäimen takaa häneen, ja louskuvat leuat huusivat vihaisia äänteitä. Sheelika tunnisti äänteistä vain muutaman sanan: ”Ma tora! Toa!”
Sheelika pani merkille, että hyönteisten päät muistuttivat rahkshien kalloja. Hän ei ymmärtänyt, mitä olennot puhuivat – rau ei kuulunut hänen suvansa arsenaaliin, vaikka juuri nyt se olisikin ollut käytännöllinen.
”Ei paniikkia, ystävät”, Avde sanoi nazorakeja kohti. ”Minä se vain olen.”
Nazorakit käänsivät piippunsa ensin Punaista Miestä kohti, näyttivät hämmentyneiltä ja sitten nostivat ne Sheelikaan. Etummaisten taakse juoksi yksi samanlaisessa univormussa ja huusi jotain laatikkomaiseen radiopuhelimeen. Sanat olivat yhä pääosin vieraita, mutta nyt niistä tunnisti ”toan” lisäksi Avden nimen. Punaisella Miehellä lieni jo jonkin verran mainetta täällä.
Toinen etummaisista torakoista heilutti kivääriään alaspäin. Tämä kivahti hieman epävarmana: ”Toa. Toa. Alas!”
Lauseet olivat tottumattomia ja karkeita. Hyönteisillä oli selvästi vaikeaa matoralaissanojen kanssa.
”Olen Toa Sheelika”, hän vastasi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään muuta.
Nazorak vilkaisi Punaista Miestä vihaisesti.
”Toa-vihollinen. Toa-vanki?” se puski sanoja ulos.
Avde – kädet yhä rauhallisesti ylhäällä – pudisti päätään ja vastasi.
”Toa-ystävä. Toa-liittolainen.”
Nazorak näytti Sheelikan silmiin epäuskoiselta. Hän ei tiennyt, johtuiko se hänestä vai siitä, mitä hyönteiset laajemmin ajattelivat toa-sotureista. Tämä kuitenkin nosti toisen yläkätensä ylös ja pyöritti sitä jonkinlaisen komennon merkiksi huutaen samalla pari kiivasta sanaa. Muutama rannikkojääkäri tämän takana lähti juoksemaan poispäin. Aseet pidettiin yhä tiukasti hänessä.
Avde kääntyi Sheelikaa kohti ja kumartui hieman lähemmäs. Hän puhui hädin tuskin kuiskausta kovempaa.
”Ensinnäkin: uskoisin että he haluavat, että menet polvillesi. Ja toiseksi: jos sinulla on piilotettuja aseita, nyt lienee paras hetki tuoda asia esille.”
”Jätin keihään ja volo-lutun Feterra-asemalle, kuten sovimme”, Sheelika sanoi. ”En halunnut menettää aseitani. Minulla ei ole yhtään.”
”Paitsi sinä itse.”
Siinä Avde oli oikeassa. Sheelika oli tottunut taistelemaan ilman aseita. Jokaisella toalla oli potentiaalia siihen, ja hagah-koulutus oli vain hionut hänen tekniikoitaan ja taitojaan.
”Jokainen asia jättää jälkeensä varjon”, nainen lausui ja meni polvilleen.
”Heidän ei tarvitse tietää sitä, mutta he tietävät kyllä, että voit aiheuttaa vahinkoa näinkin. Parasta mitä voimme tehdä on olla hyvin, hyvin nöyriä.”
Nöyrän näyttelyä Sheelika oli oppinut vuosien varrella. Hän oli ollut nöyrä Tawalle, Makutalle ja Zorakille. Avde ja nazorakit eivät tulisi olemaan poikkeus.
Kaksi vartijaa palasi valokeilaan ja heistä toinen astui Sheelikan eteen. Tämä ojensi alakäsillään hänelle jotain: rujot käsiraudat. Sheelika nyökkäsi ja pujotti ne itse ranteisiinsa. Sitten vartija nykäisi varustevyöltään tumman kangassäkin ja heilutti sitä ivallisesti Sheelikan kanohin edessä.
Sheelika vilautti pientä hymyä torakalle. ”Vieraanvaraista.”
Musta säkki avattiin, ja se työnnettiin kohti Sheelikan kasvoja. Sheelika vilkaisi Avdea vielä kerran.
”Tästä eteenpäin olet luultavasti omillasi”, Avde sanoi hyvin hiljaa. ”Muista, miksi olemme täällä.”
Sheelika tiesi kyllä. Tietyllä tavalla koko hänen elämänsä oli valmistellut häntä sitä varten. Siitä hetkestä asti, kun Toa Tawa oli pelastanut hänen kylänsä varjon äpäriltä, oli lähtenyt sortumaan ketjureaktio, jonka lopputulosta hän nyt osasi kutsua vain kohtalokseen. Se oli johtanut hänet läpi kidutuksen ja varjon polttomerkin, läpi toinen toistaan ahtaamman vankilan ja toinen toistaan pahemman valheen. Tästä hänen kostonsa kuitenkin alkaisi – sama, jonka Arstein oli hänelle luvannut. Ja vaikka sen ensimmäinen kohde ei ollut Sheelikaa henkilökohtaisesti rikkonut, ehtisi tuomio ennen pitkään niihin, jotka hän halusi polttaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Sheelika sanoi hiljaa.
”Kaataaksemme Piiparin”, Avde sanoi hymyillen. ”Mutta älä ikinä myönnä sitä niille, jotka hänen pillinsä mukaan tanssivat.”
Säkki vedettiin hänen päänsä yli, ja pimeys peitti kaiken.
Kuulusteluhuone
Voimakkaat käsiparit rutistivat Sheelikan käsivarsia, kun häntä retuutettiin ja riuhdottiin pitkin tukikohdan käytäviä. Nainen oli yrittänyt painaa mieleensä heidän kulkemansa reitin, mutta ilman näkökykyä se oli jopa varjojen kasvatille mahdotonta. Lopulta he astuivat kaiuttomaan tilaan, ja Sheelika painettiin kovakouraisesti istumaan. Hänen vangitsijansa sähisivät toisilleen jotain, ja toinen näistä nykäisi säkin Sheelikan kasvoilta. Hänet jätettiin yksin huoneeseen.
Tiedustelupalvelun kuulustelutila oli karu. Kliinisen sotilaalliset seinät lannistivat jo olemuksellaan kaiken vastarinnan, mitä kuulusteltavalla mahdollisesti oli. Sheelikalle nämä tilanteet olivat tuttuja.
Aika mateli eteenpäin. Pidettiinköhän häntä odottamassa tarkoituksella, vai odottiko hän jonkun korkea-arvoisemman upseerin saapumista? Sheelika sai vartoa panssarihuoneessa vielä tunnin, ennen kuin raskas ovi avattiin uudelleen.
Sisään marssi ensin kaksi tummahaarniskaista nazorakia pistoolit käsissään, jotka ottivat paikat oven kummaltakin puolen. Hartiat jäykkinä, pistoolit valmiina mutta alas laskettuina. Mustista visiireistä huolimatta Sheelikalle oli selvää, että he tarkkailivat hänen jokaista liikettään. Kolmantena huoneeseen astui huonoryhtisempi hyönteinen lähes identtisessä haarniskassa ja silmälapussa. Tulija oli selvästi vanha. Ajan jäljet näkyivät tämän tummanruskealta kuorelta. Heikkoutta hänen askelluksessaan ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin rutiinia.
Hän loi toaan pitkän silmäyksen ja istuutui.
”Ensin, säännöt”, aloitti Arkkiagentti. Hän risti kätensä pöydälle leukansa alle.
”Jos tuo naamio edes välähtää – sinut ammutaan. Jos näemme yhdenkin varjokipinän – tai mitä sinä ikinä teetkään – sinut ammutaan. Jos liikahdatkaan liian nopeasti – sinut ammutaan. Onko tämä selvä, neiti toa?”
”Selvä on”, Sheelika vastasi. Silmälappu kiinnosti yksityiskohtana häntä suunnattomasti. Miten täydellisyyttä korkealle arvottava yhteiskunta salli moiset virheet?
Tämä nazorak puhui myös lähes virheetöntä matorania. Korostus oli selvä, mutta se oli kaukana aiemman nazorakin surkeista yrityksistä taivuttaa suunsa matoranien tapoihin. Tietenkin oli loogista, että salaisessa poliisissa osattaisiin kieliä.
Toa ei ollut edes värähtänyt uhkauksista. Odotettavaa Avden ystävistä, 007 pani merkille.
”Haluatko tietää maailmasta tämän pienen tukikohtasi ulkopuolelta?” Sheelika heitti takaisin nazorakille. Vain virnistyksen häivähdys nazorakin kasvoilla kertoi siitä, miten väärään Sheelika oli osunut. Toa yritti hallita tilanteen tempoa esittämällä avuliasta ja helppoa kuulusteltavaa.
”Juuri nyt minä haluan tietää, miksi sinä olet täällä. ’Mestarisi’ asioilla?” Arkkiagentti kysyi.
”Zorak von Maxitrillian Arstein Kahdeksas ei teistä juuri piittaa”, Sheelika vastasi totuudenmukaisesti. ”Hän tähtää korkeammalle. Tämä saari on vain pieni osa suuressa palapelissä.”
Nainen puhui mestaristaan silmät loistaen. 007 pysähtyi hetkeksi ajatukseen. Arsteinista kysyminen saattaisi olla ensiarvoisen tärkeää informaatiota – tällä toalla olisi luultavasti valtavasti nazorakeita hyödyttävää tietoa. Arstein oli tehnyt tuhoisan iskun Bio-Klaaniin jo ennen nazorakien ensimmäisiä suursotatoimia saarella… mutta pidättäytynyt poissa heidän silmistään Punaisen Miehen selän takana?
Aihe oli kiehtova, mutta 007 ei myöskään voinut antaa toan määrätä keskustelun tahtia ja aihetta, saatika luottaa tähän.
”Hyvä on. Miksi sinä olet täällä, Sheelika?”
”Punainen mies ja hänen lautturinsa toivat minut tänne. Avde haluaa tietää enemmän siitä, mitä te teette. Punainen mies itse on Mestarini vanha pelitoveri. Voisi kai sanoa, että olen Avdella lainassa”, varjotar kertoi.
Ulkomaailman tietojen hitaasti ruokkiminen oli hedelmällistä, mutta Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, mitä Nazorakien johto jo tiesi. Hän ei tosin saanut kertoa kaikkea – vielä.
”Eli vakoilet Imperiumin asioita Avden ja Arsteinin hyväksi.”
”En luottaisi liikaa, että heitä kiinnostaa teidän pikku sotanne tai pesähierarkianne. Paholaisen shakkilauta ei kaipaa enempää pelaajia. Eliittinne kohtaaminen sekä audienssi Kenraalin kanssa ovat asioita, joita minulta odotetaan.”
”Mitä jos kieltäydymme, ja käskemme Avdea hankkimaan jonkun, joka ei pelkällä olemassaolollaan uhkaa koko Pesän turvallisuutta?”
”On jotenkin kiltimpää lähettää paikalle henkilö”, Sheelika virnisti. ”Olisitte voineet saada jonkun Punaisen miehen nukeista tai Zorakin aseen tilalleni. Minua te sentään voitte ymmärtää – konseptin tasolla. En aivan ymmärrä varovaisuuttanne. Onhan teillä täällä se paakari kavereineen myös: kuuluisa sotalordi Gaggulabio.”
”Hänestä ei ole juuri turvallisuusuhaksi, toisin kuin sinusta”, Arkkiagentti tuhahti. Huumori toimi yhtenä tapana harhauttaa kuulustelua.
”En sanoisi samaa Metorakkista, tosin. Sellainen tyyppi paloittelee hyvänkin nazorak-sotilaan. Kuten paloitteli jo useita toia.”
Toa on kyllä perillä heidän liittolaisistaan, 007 pani merkille.
”Sinä olet toa, Sheelika. Pystyisit räjäyttämään tämän huoneen tahdonvoimallasi. Luultavasti paljon enemmänkin. Kyllä sinä ymmärrät, miksi sinun päästämisesi Pesään tulee vaatimaan… järjestelyjä.”
”Kai teillä nyt on jotain turvatoimia. Tämä saari taitaa kuhista toia muutenkin. Tawa osaa kutsua veljet ja sisaret paikalle.” Tawan mainitseminen oli virhe, Sheelika ymmärsi. Se sai hänen itsevarman kuorensa säröilemään aavistuksen verran.
”Minä ja Zorak laitoimme sille päämoderaattorille kahleet, jotka estivät tämän elementtivoimien käytön. Kai teidän kaltaisellanne mahtavalla imperiumilla nyt on jotain vähintään yhtä uraauurtavaa?”
”Meidän turvatoimemme on yleensä ampua toia päähän”, 007 murahti. ”Tai tehdä jotakin yhtäläisen epämiellyttävää. Tässä tilanteessa se olisi kiusallista – sinun pitää kuitenkin palata ehjänä mestarillesi. Joten menemme diplomaattisemmalla ratkaisulla.”
Nazorak kaivoi alakädellään haarniskansa uumenista jotakin ja ojensi sen pöydälle. Se oli punaisesta silkkinauhasta riippuva solmiokoru, jota koristi Imperiumin heptagrammi sekä seitsenkulmioksi tyylitelty etelämanterelainen A. Mitä hän ei nähnyt – 007 toivoi – oli jäljitin ja pieni räjähde, jonka tekniikan väki oli upottanut korun sisäpintaan. Jo Eversti Ämkoon kanssa taktiikka oli osoittautunut toimivaksi. 001:n rakkikoira pysyi tiukalla valvonnalla ruodussa – miksipä keksiä pyörää uudestaan.
”Käytä sitä. Tiedämme, jos teet jotakin typerää sen kanssa. Tunnus toimii myös merkkinä liittolaisuudestasi Imperiumin kanssa. Pidän myös muutaman agentin seuraamassa sinua. Ajattele heitä vaikka oppainasi.”
”No niin. Pääsimme vihdoin yhteisymmärrykseen.” Sheelika otti kaulanauhan ja kiinnitti sen niskansa taakse. Se oli tiukka, mutta ei täysin epämiellyttävä.
Kaulapanta. Hah, klassista…
Sheelika korjasi ryhtinsä ja suoristi harjaansa, sitten hän otti jälleen katsekontaktin nazorakiin. ”Haluatko sinä tietää jotain ulkomaailmasta? Bio-Klaani tiesi häkellyttävän vähän esimerkiksi Feterroista, kun kuulustelimme viikkoja toa Umbraa.”
Kysymys oli yhtä aikaa ansa että tarjous. Jokainen kysymys, minkä Arkkiagentti esittäisi, kertoisi mitä hän ei tiedä… mikä itsessään on hyödyllistä tietoa muille pelaajille. Jollain tasolla hän oli löytänyt hienoisen arvostuksen toaa kohtaan. Hän ymmärsi tietojen hankinnan logiikan ja sen katseilla käytävän miekkailun, jossa kaksi tahtoa yrittivät nitistää toisensa. Hänellä oli selvästi laaja koulutus ja kokemus Arkkiagentin omalta alalta. Arstein ei ollut lähettänyt diplomaattia vaan vakoojan – mikä tosin ei ollut erityisen yllättävää.
”Mitä hyötyä Imperiumille olisi edes tietää Feterroistanne?”
”Feterrat laittoivat Bio-Klaanin polvilleen muutama kuukausi sitten. Zyglakien ja teidän pommituksenne olivat vain pieniä yrityksiä siihen mahtiin verrattuna. Ja Mestarini vasta testasi orkesteriaan.”
”Ja mitä mestarisi sitten aikoo näin voimakkaalla aseella tehdä?”
Sheelika mietti. Oliko hän astumassa itse ansaan Arkkiagentin kysymyksellä? Kuinka lojaaleja nazorakit olivat Abzumolle?
”Maailman status quo on muutettava”, Sheelika lopulta vastasi. ”Liian monet varjoista vaikuttavat järjestöt vetelevät naruista ja vannovat suojelevansa järjestystä jumalten nimeen.”
”Niin, et olisi ensimmäinen Allianssin toa, jonka salaperäinen taho on yrittänyt murhata”, 007 testasi jäätä.
”Ah. Admin Ämkoo”, Sheelika hymähti. ”Muistan hänet siltä päivältä, kun minut karkoitettiin: Miekkapiru pysyi vain hiljaa kun Tuomari nuiji tuomionsa. Eipä hänenkään takkinsa kääntäminen paljoa vaatinut. Tawan rivit rakoilevat liitoksistaan.”
Taas virhe. Miksi hän oli palannut siihen päivään pelkästä Ämkoon ajattelemisesta? Ryhdistäydy, Sheelika.
”Ämkoota on yritetty salamurhata?” hän kysyi — toivoen sen toimivan harhautuksena.
007 vaikutti ohittavan huomion täysin.
”Mikä sai sinut jättämään Bio-Klaanin?” Arkkiagentti kysyi. Toan motivaatiot olivat vahvin kulma varmistua hänen hyödyllisyydestään. Ämkoohon ei voinut luottaa, mutta hänen haluunsa saada armas miekkansa saattoi luottaa. Jos Sheelikalla oli jokin naru, se tulisi löytää.
”Minut tuomittiin yhden pikku kusipäisen matoranin murhasta. Sekin… oli lähinnä vahinko. Putkinaamainen skakdi halusi minut pois rapulinnasta ja karkotti minut. Vain varjo ja itse tyhjyys ottivat minut vastaan.”
Oli kuin pieni kylmyys olisi paistanut huoneen varjoista.
Se osui johonkin henkilökohtaiseen, 007 pani merkille. Hyvä. Jotain, mitä käyttää.
”Ja mitä haluat Klaanista nyt? Lupasiko mestarisi koston?”
”Epäonnistuin jo kerran kostossani”, Sheelika huokaisi. ”Heidän selliosastonsa tulivat perin tutuiksi sinä aikana. On siinäkin sankarten järjestö. Hah.”
Sheelika häpesi typerää epäonnistumistaan, mutta hänen ilmeensä ei sitä kavaltanut. Ja senkin oli hänen mestarinsa kääntänyt voitoksi.
”Emme voi luottaa toisiimme alkuperämme puolesta, mutta ehkä jaettu tavoite Klaanin suhteen riittää – sanokaamme – ammattimaiseen yhteistyöhön.”
”Eikö se ole koko Allianssin idea? Nujertaa Tawan porukka. Miten muuten nazorakit, zyglakit, skakdit ja muut olisivat samalla puolella?”
”Allianssi on Punaisen Miehen markkinointitemppu. Kenties se kuulostaa muille paremmalta kuin ’Nazorakein Imperiumin palveleminen’”, 007 naurahti.
Myös Sheelika naurahti.
”Upposi ainakin Bio-Klaaniin ihan täysin.”
”Nazorakit eivät juuri tee ’alliansseja.’ Se viestii tasa-arvoisuudesta. Ja kaikella kunnioituksella liittolaistemme tiettyjä hyödyllisyyksiä kohtaan: tähän mennessä he eivät ole vakuuttaneet. Mutta tiedä, vaikka sinä yllättäisit.”
”Olen minä ainakin hyödyllisempi kuin ne liskot. Miten helposti höynäytettäviä hölmöjä ne ovatkaan”, Sheelika sanoi ja muisteli Zorakin koetta, joka oli räjähtänyt Bio-Klaanin linnoituksen pihalla. Se ei ollut näyttänyt nätiltä. Mutta mitä tahansa hänen pelastamisekseen sellistä – kyllä Mestari oikeasti välitti.
007 ei totta kai tiennyt, mihin hän viittasi zyglakien höynäyttämisellä. Mutta oletettavasti siihen koko hyönteisten ja liskojen liittolaisuus pohjautui.
”No, ehkä me pääsemme tällä alkuun”, Arkkiagentti lopulta sanoi. ”Pahoittelen uhkauksia ampua sinut – ne ovat edelleen voimassa, mutta en usko, että siihen tarvitsee turvautua.”
Hän kääntyi kahden agentin puoleen ja ohjeisti jotakin lyhyesti zankrzoraksi. Nämä nyökkäsivät.
”Agentit saattavat sinut miellyttävämpiin oleskelutiloihin”, 007 katsoi vielä Sheelikaa. ”Voitte poistua.”
Kolkko kuulustelutila jäi toan taakse. Kuulustelu tuntui edenneen hyvin, Sheelika pohti. Silmäpuoli nazorak oli saanut tarpeeksi tietoa vakuuttuakseen vangin/diplomaatin hyödyllisyydestä, mutta ei tarpeeksi saadakseen yliotetta. Epäilemättä tulevilla kohtaamisilla Sheelika oppisi enemmän. Juuri nyt hän ei ollut kuullut edes kuulustelijansa nimeä tai asemaa, mutta sen oli pakko olla korkealla.
Asuintilat
Kuulustelijan lupaama miellyttävämpi oleskelutila oli Feterra-asemalla vietettyjen vuosienkin jälkeen kolkko.
Tiedustelupalvelun toimistotila sijaitsi todella lähellä toan majapaikkaa, ja huoneen takana tuntui olevan jatkuvasti joku vartioimassa häntä. Feterratkin tuntuivat ystävällisemmiltä olennoilta kuin nämä itseään täynnä olevat hyönteiset. Sheelika piti ajatuksensa omana tietonaan.
007 jättämät vartijat olivat tuoneet toalle jotain säilykkeitä syötäväksi. Rakenne oli sanalla sanoen kuvottava, mutta kyllä sillä nälkä lähti. Hän todella kaipasi Zorakin tarjoamia illallisia. Toivottavasti nazorakien johtoportaassa oli enemmän matoranien ruokamieltymyksiin taipuvaisia. Toinen vaihtoehto olivat erilaiset sieniruoat, jotka jo ajatuksen tasolla hiukan kammottivat häntä. Säikeinen muhennos tuntui kosteana yhä jossain hänen kitalaessaan.
Ainakin hän oli saanut takaisin hänen vähäiset matkatavaransa, luultavasti Tiedustelupalvelun tiukan seulan läpi laitettuna. Hänellä oli käsilaukku (jonka sai helposti kiinni hänen haarniskaansa) ja pieni määrä henkilökohtaisia tarvikkeita.
Sheelika nousi metalliselta tuoliltaan ja venytteli selkäänsä. Hänen katseensa osui huoneen perällä olevaan ”sänkyyn”: mustasta metallista rujosti kasaan pultattuun arkkuun. Todellako kaikki nazorakit nukkuivat tuollaisessa vai oliko upseereilla omat mukavat sängyt? Sheelika käveli unikapselin luo ja avasi sen kannen. Kapseli oli sentään sisältä pehmustettu punaisella muovikankaalla. Unikapselin kannessa oli kapea lasi-ikkuna juuri kasvojen kohdalla, ehkä kenties lievittämään nukkujan kokemaa klaustrofobiaa? Sheelikaa ahdisti jo nyt viettää seuraava yö tuossa arkussa. Hän tulisi varmasti näkemään painajaista, jossa hänet haudattaisiin elävältä.
Sheelika huomasi vielä, että arkun sisäseinästä törrötti pieni metallisuutin jossa oli myös venttiili. Sheelika päätti uteliaisuutta vääntää venttiiliä, joka aukesi sihahtaen. Sheelika kurtisti kulmiaan. Päästikö suutin arkun sisään kaasua? Miksi ihmeessä? Tukehtuisiko hän siihen? Sheelika etsi kaasun lähdettä, kunnes äkkäsi unikapselin ulkokyljessä olevan alumiinipullon. Pullosta johti putki unikapselin sisään, ja pullon pinnassa oli tekstiä, jota Sheelika ei vielä osannut lukea. Hän irrottaisi kaasupullon heti, kun kukaan ei vahtinut liian tarkkaan.
Sheelika havahtui, kun huoneen oven takaa alkoi kuulua puhetta. Jotkut selvästi väittelivät kiivaasti. Kesti hetken, ennen kuin oveen koputettiin ja se avattiin.
”Hyvää fäivää, öh, neiti Sheelika”, ovesta astunut, pieniä silmälaseja kuononsa päässä pitävä nazorak tervehti. ”Toivottavasti tiedustelupalvelumme ja hyvä Arkkiagentti eivät kohdellut sinua liian töykeästi. Oletko jo ehtinyt asettua aloillesi?”
Sheelika mittaili tulijan päästä varpaisiin. Tämä oli selvästi iso kiho. Hyönteisellä oli päällään harmaa, kaksirivinen puku sekä viininpunainen solmuke kaulassaan. Sotilaalta tämä ei vaikuttanut – tällä oli elintasovatsaa ja selvästi huono näkö.
”Kunnianarvoisa herra, ah anteeksi. En tiedä arvonimeänne,” Sheelika sanoi.
”Ah, niinfä tietysti! Totuusministeri 005. Olette saattaneet kuulla fuhettani keskusradiossa…”
005 kohotti tuntosarveaan toiveikkaana, mutta Sheelika joutui puistelemaan päätään. Tämän hymy rakoili hieman, mutta sitten hän jatkoi: ”Noh, joka tapauksessa tahdon toivottaa sinut itseni ja osastoni puolesta tervetulleeksi Fesäämme. On fantastista saada sinunlaisesi Imferiumimme liittolaiseksi! Täytyy sanoa, odotan innolla yhteistyötämme…”
Sheelika hymähti.
Ei selvästi niin suuri ilo, että vaivautuisit teitittelemään…
Lipevä nazorak-pomo vaikutti liian kiinnostuneelta Toan läsnäolosta Pesässä.
”Mitä asia koskee?”
Totuusministeri selvästi yllättyi toan suorasanaisuudesta. Sitten hän hymähti, riisui silmälasit kuonoltaan ja alkoi kiillottaa linssejään.
”Hyvä on, menen suoraan asiaan. Fyydän falveluksiasi työn alla olevaan lyhytelokuvaani. Oikeastaan, tahdon tarjota sinulle fääosan roolia!”
Sheelika mietti. Elokuvarooli – ei kovin suunnitelmien mukaista. Mutta ehkä tämä auttaisi Avden tehtävässä livahtaa eliitin keskuuteen?
”Minkälaisesta elokuvasta on kyse? Olen ehkä enemmänkin ollut osa orkesteria. En ole hetkeen näytellyt.”
Se oli totta kai valhe. Hän oli näytellyt erilaisia rooleja puoli elämäänsä – oli vain parempi antaa muiden luulla, että niin ei ollut.
”Ahhahaa, kiinnostavaa! Ilo kuulla, että sinulla on kokemusta show-alalta! Mutta niin, Kyseessä on tällä hetkellä vielä vain Fesän sisäiseen levitykseen suunnattu filmi. Sen tarkoituksena on valistaa sotilaita Allianssista ja muista nazorakien liittolaisista, sekä tietenkin insfiroida ja motivoida! Roolisi on esittää nazorakien rinnalla kurjaa Klaania vastaan taistelevaa toaa!”
Propagandaelokuva Bio-Klaania vastaan – siinä vasta huvittava ajatus.
”Olen imarreltu, ministeri hyvä”, Sheelika sanoi räpytellen silmäripsiään. ”Mutta eikö teillä ole jo Miekkapiru?”
005 vilkaisi toista Sheelikan vartijaksi asetettua agenttia.
”Heh… myönnän että Miekkafiru olisi ollut ensimmäinen valintani rooliin, mutta hän on ollut kiireinen. Ei sota yhtä miestä kaipaa, sanotaan, mutta tästä soturista kunnianarvoisa Kenraali 001 kyllä fitää kiinni! Hallussamme olevat sotavangit taas… he saattaisivat olla liian iso turvallisuusriski fäästää näyttämölle. Eikä aseella uhattu näyttelijä kovin hyvin suoriudu!”
Sotavangit, pisti Sheelika merkille.
”Aivan”, hän sanoi. Ei tuntunut järkevältä piikitellä, että häntäkin oikeastaan uhattiin aseella joka sekunti.
”Ja tästä syystä, me tarvitsemme sinut!” Totuusministeri lausui mahtipontisesti. Nazorakin filmi vaikutti olevan tälle tärkeä. Olikohan se voimannäyttö myös muille Imperiumin johtajille?
”No jos te toaa tarvitsette, olen tässä”, nainen kertoi. ”Mutta mitäköhän mieltä arvoisa Arkkiagentti osallistumisestani on?”
”Hah, älä huoli! Kyllä minä nämä asiat hänen kanssaan setvin! Arkkiagentti Seiskan tehtävä on varmistaa, että väärät äänet hiljenevät täysin… mutta Sheelika hyvä, jonkun täytyy myös voimistaa oikeita ääniä!”
005:n vartijat avasivat oven, ja 005 viittoili Sheelikalle tietä. Sheelika yritti piilottaa virneensä.
Pelkäsin jo että saisin odottaa tilaisuutta edetä Pesässä päiviä tai viikkoja, mutta pääsen johtajien tiloihin jo ensimmäisenä päivänä!
Joukko marssi Kenraalinsataman virastokäytävien poikki ja saapuivat taas kosteaan ulkoilmaan. Sheelika kohotti katsettaan. Heidän edessään kohosivat kolossaaliset teräsportit, jotka oltiin pultattu suoraan kaiverrettuun kallioseinämään. Sheelika tuijotti teräsovia vaikuttuneena.
Mihin he tarvitsevat noin valtavaa ovea? Rakentavatkohan he osan laivoista maan alla?
Porttia ei selvästi oltu kuitenkaan käytetty aikoihin, vaan ruoste ja kasvillisuus täplittivät sen pintaa. Sen sijaan portin molemmilla sivuilla oli joukko pienempiä ovia, joista kulki työläisiä, sotilaita ja kalustoa ristiin rastiin.
Tarkastuskopin portinvartijat päästivät Totuusministerin seurueen ohi ilman pysäytyksiä. Astellessaan sisään kallioon hakattuun tunneliin Sheelika tunsi merkittävän imun edessään – aivan kuin valtaisa rahipeto olisi vetänyt henkeä.
Jos he olivat äsken astuneet pedon kitaan, tämä oli sen nielu. Tunneli aukesi suureksi hangaariksi, missä hääri työläisiä, sotilaita, jeeppejä sekä trukkeja. Kymmenen metrin päässä lattia kuitenkin lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Sheelika katsoi reunan yli. Tunneli sukelsi satoja metrejä kohti syvyyksiä. Tunnelin pohjaa pitkin kulki kuudet junaraiteet, joista kuitenkin osa oltiin tukittu panssariesteillä. Sheelika näki, kuinka vinottain nouseva hissi toi juuri kuorma-autollista teräspilareita.
”Tätä tietä”, 005 opasti.
Hissin liukuovi rämisi kiinni, ja he aloittivat pitkän matkan viistoa tunnelia pitkin.
“Tiedätkös mitään juoruja ulkomaailmasta?” 005 yritti rikkoa hiljaisuutta. Hissi oli lähes äänetön, sieltä kuului vain pientä huminaa.
“Maailma pesänne ulkopuolella on niin suuri, ja siellä tapahtuu paljon kaikenlaista. Kerro vähän esimerkkejä mitä haluat tietää. Xiaa, Steltiä, Metru Nuita? Varjotun klaania? Tahoja on niin paljon.”
Jälleen turvatarkastus. Vartijat olivat hyvin koulutettuja – näiden ilmekään ei värähtänyt, kun Totuusministeri toi vartiopisteen läpi vieraan toan. Johtokunnan edustaja oli selvästi niin isokenkäinen (ja pieninumeroinen), että tämän ei tarvinnut juurikaan perustella seuraa, jossa kulki.
Pääesikunta
Seurue saapui pääesikunnan aulaan – kiiltelevästä andesiitista kaiverrettuun kammioon. Kammion perällä oli pitkä vastaanottotiski, jonka takana joukko toimistotyöläisiä vastaili puhelimiin. Tilasta johti useita käytäviä eri puolille pääesikuntaa.
Sheelikan kopisevat korot seisahtuivat. Hänen katseensa pysähtyi yhtä seinustaa hallitsevaan patsaaseen.
Kolme jäntevää nazorakia korostuneen majesteettisin siipineen ja koristeellisin keihäineen kohosivat kohtaamaan demonisista naamioista ja kourista koostuvan aallon. Nazorakeja puolestaan ympäröi sädekehät.
”Mitä tämä esittää?” Sheelika kysyi Vitoselta. ”Imperiuminne voittoa Klaanista?”
Vitonen katsoi patsasta, sitten Sheelikaa. Lopuksi tämä purskahti nauruun. ”Oh! Ehheh ei, arvon neiti. Sotamme Klaania vastaan on vain viimeisin selkkaus osana ikuista eloonjäämistaisteluamme! Emme omistaisi sille fatsasta fääesikunnassa!”
”En ollut ajatellutkaan tuota”, Sheelika mutisi. ”Mitä taistelua tämä esittää?”
Vitonen pysähtyi yläkädet selkänsä takana. Hänen katseessaan oli… haikeutta?
”Esinazorakeja”, Vitonen kuiskasi, ”ja heidän tuhoaan esiaikaisen vihollisen käsissä. Hetkeä, jolloin lajimme lankesi mahdistaan…”
”En ole tätä tarinaa kuullutkaan ennen”, Sheelika myönsi katsoessaan patsaan hahmoja.
Hän tunsi kuinka 005 tuijotti häntä lasiensa takaa. Tämä hymähti. ”Se ei liene tarina, jota matoranit kertoisivat. Mutta vielä koittaa fäivä, jolloin kaikki tuntevat sen. ”
”Kuka heidän vihollisensa on?”
Vitonen ei vastannut hetkeen mitään. Lopulta tämä sylkäisi:
”Entropia.”
Eikä vaikuttanut aikovan jatkaa siitä enempää.
”Vai niin”, Sheelika sanoi. ”Sittenhän teillä on hyvin ylväs taistelu. Mestarini ja te tulisitte varmasti hyvin toimeen.”
005 naurahti. ”Efäilemättä, Sheelika hyvä, efäilemättä! Mutta on faremfia aikoja istua lasillisen ääressä ja keskustella ainoasta todellisesta maailmanjärjestyksestä. Tule, neiti Sheelika.”
Torakka kohensi lasejaan päässään, ja kelmeä tunnelivalo heijastui linssien pinnasta.
”Nyt, saanen osoittaa tien minun maailmaani – sinne, missä unista tehdään totta!”
YLRA
005 johdatti Sheelikan sisälle tilaan, jossa kirkaskontrastiset valot kimpoilivat seinistä ja lattiasta.
”Tervetuloa nazorakien imferiumillisen yleisradion tiloihin, Sheelika. Täällä vangitsemme totuutta monilla tavoilla. Kirjoihin, radioon, elokuviin! Viimeisimmän sodan aikana tuotantojemme koko ja määrä ovat moninkertaistuneet! Edes maailman tehokkain armeija ei marssi ilman taidetta, jolla on sanomaa!”
Toa ja nazorak marssivat käytäviä pitkin. Lukemattomien ovien labyrintti oli täynnä valoa, ääntä ja inspiroivia julisteita tulevista ja vanhoista propagandaelokuvista. Niiden tekstiä Sheelika ei ymmärtänyt, mutta hän näki ylväyden kuvissa täydellisyyteen hiotuista hyönteisvartaloista, jotka seisoivat rohkeina epäoikeudenmukaisuuksien ja moraalittomuuksien edessä.
”Melko suuri studiotila teillä”, Sheelika sanoi.
”Ha, todella – ja suuremfi on tulossa, kun saamme valloitettua saaren Toa Tawan tyrannialta. Voin meidän kahden kesken kertoa, että Kaya-Wahin kurjaan erämaahan tulee nousemaan todellinen unten tehdas – maailmanluokan studiokylä, jossa tulemme tuottamaan suuremfia tuotantoja kuin olemme koskaan tehneet! Kohta koko maailma on näkevä valtakuntamme suunnattoman mahdin!”
005 naurahti, ja alkoi avata Sheelikalle suurta ovea.
”Sitä ennen meidän täytyy tyytyä tähän vaatimattomaan studioon. Teidän jälkeenne, neiti hyvä.”
Sähkökaapelit kiertelivät ristiin rastiin Ylran päästudion lattioilla. Käytävillä vallitsi hirveä kakofonia. Kiireisiä kuvaajia, teknikkoja, sähköasentajia, lavastajia ja pukijoita hääri ympäriinsä. Joukko kuvaajia tuli välittömästi kysymään Totuusministerin mielipidettä jostakin, mutta tuli tämän pois toppuuttamaksi.
Yrittäessään väistellä alaisiaan Totuusministeri viiletti vauhtia, jonka kaltaista hänen jaloistaan ei ollut lähtenyt aiemmin.
”HUOMIO, VÄTYKSET! ”Na-toan” pääosa on löytynyt!” Vitonen karjui. ”Valmistakaa kuvaustila 1, kamerat, äänet, valot! Pistäkää vauhtia – meillä ei ole paljoa aikaa! Ja kukaan ÄÄLIÖ ei nyt saatana kuse tätä! Hopi hopi!”
… eikä Sheelika ymmärtänyt sanoja suoraan, mutta jotain tällaista hän kuvitteli kuulevansa.
Vitonen napsutti sormiaan, ja essuihin pukeutuneet maskeeraajat kipittävät heidän luokseen.
”Sheelika, he laittavat sinut valmiiksi. Tässä kässäri, käy se samalla läfi.”
”Selvä”, nainen tarttui käsikirjoitukseen ja silmäili sitä vauhdikkaasti. Nazorakit kiillottivat hänen otsaansa ja puuteroivat hänen poskiaan.
Klaanilaisen vangin pahoinpitely, nainen pohti. Tässä oli jotain herkullista ironiaa, jota hän ei juuri nyt ehtinyt pysähtyä arvostamaan. Klaanilaiset, jotka ajoivat hänet pois, mutta jotka myös vangitsivat hänet tyrmiin moniksi viikoiksi. Ne yli-innokkaat vartija-toat jäivät hänen mieleensä hyvin.
Olikohan Umbra päässyt jo Klaaninsa pariin?
Ei. Ei harhautuksia. Hänen piti jättää Valottu omaan arvoonsa. Avden tehtävä oli tärkeämpi. Ja juuri nyt hänen oli uskottava Imperiumin sanomaan enemmän kuin niihin asioihin, jotka pyörivät hänen mielessään oikeasti.
Sheelika tiesi hyvin olevansa vain nappula vaikutusvaltaisten miesten peleissä. Rowash, Zorak, Avde, 007 ja 005 olivat kaikki valtaa havittelevia persoonia, joiden leikkiin hän ryhtyi selviytyäkseen. Mutta se oli myös hänen valtansa. Hän osasi sanoa sellaista, mitä he haluaisivat kuulla. Parempi siis opiskella repliikit.
Sheelika jatkoi käsikirjoituksen selailua. Taustalla Totuusministeri 005 käskytti kuvausryhmää. Kesken olivat olleet selvästi aivan toiset kuvaukset, ja ministeri päätyi sanaharkkaan sekä kohtauksen ohjaajan että pääosanesittäjän kanssa. Studio esitti tällä hetkellä jonkinlaista ruokasalia, mutta säikähtäneet avustajat alkoivat kerätä huonekaluja ja rekvisiittaa pois alta.
Pääosanesittäjä, näyttäväksi maskeerattu nazorak siististi istuvassa puvussa, väistyi happamana ja lähti kävelemään Sheelikan ohi kohti pukuhuoneita. Sivusilmällä Sheelika näki tämän nykivän silmän ja vihamieliset vilkuilut hänen suuntaansa.
Ohjaaja-oletettu jatkoi kiivasta sanaharkkaa Totuusministerin kanssa. Totuusministeri oli hiljentynyt kuuntelemaan, kuinka uhmakas kuulokepäinen torakka siistissä takissa ja solmukkeessa sylki kovia konsonantteja tätä kohti savuke huulessa. Nousevista sormista päätellen tämä luetteli jotain – ei välttämättä kehuja.
Sheelikaa valmisteli kolme nazorakia: yksi heistä oli maskeeraaja, yksi mittanauhasta solmittua lenkkiä kaulassaan pitävä pukija sekä joku kolmas, joka oli ilmeisesti kolmikon johtaja. Kyseinen johtaja mittaili Sheelikaa ylimalkaisesti katseellaan ja tuhahti jotain kahdelle muulle. Maskeeraaja vastasi maltillisemmalla äänensävyllä. Pukija taas näytti epätoivoisesti selaavansa papereitaan. Sitten hän viittoi kömpelösti Sheelikan suuntaan ja sanoi hänelle jotain zankrzoraksi.
“… anteeksi, en nyt ymmärtänyt.”
Pukijoiden johtaja sähähti samat sanat Sheelikalle. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä häneltä haluttiin.
Viimein maskeeraja kumartui Sheelikan korvan viereen ja kuiskasi: “Hän fitää ottaa mitat. Ylös, kiitän.”
Sheelika nousi seisomaan, ja pukija alkoi saman tien ottaa mittoja. Pukijan otteet olivat huomattavasti hapuilevampia kuin kenenkään muun vaatturin, jonka luona Sheelika oli asioinnut. Hän ei ollut varma, johtuiko tämän vapina kokemattomuudesta, pelosta, stressistä vai kaikista kolmesta. Kyseessä oli selvästi harjoittelija. Neljä kättä eivät olleet yhtä elegantit kuin rautaisten kuolemien vastaavat.
Pukija kirjasi lukuja ylös lehtiöönsä pudistellen päätään. Hän parahti jotain johtajalleen, joka lähinnä pyöräytti silmiään ja levitti kätensä ilmaan. Pukijan leuat loksahtivat auki. Sitten hän lähti salamana pinkomaan rakennuksen uumeniin.
Pukijoitten johtaja risti alakätensä ja lähti itsekin muualle. Maskeeraaja viittoi häntä istumaan.
Sheelika huomasi sivusilmällä, että Totuusministeri 005:n saattajina toimineet vartijat olivat vetäneet jostain mustan kangassäkin, ja katkaisivat riitatilanteen vetämällä pussin kiukkuisen ohjaajan päähän Vartijat alkoivat raahaamaan ohjaajaa pois setiltä, ja tumman kankaan supistamat hätääntyneet huudot loittonivat pois ja pois, kunnes katosivat lopulta elokuvastudion yleiseen hälyyn. 005 käänsi selkänsä tapahtumalle, istui itse ohjaajantuoliin ja nappasi lattialta megafonin.
Sheelika huokaisi syvään ja yritti rentoutua samalla, kun maskeeraaja piirsi siveltimellä hänen kulmiaan.
“Fst!”
Sheelika kohotti katseensa nazorakiin, joka hänen yllätyksekseen ojensi hänelle energiajuomatölkin. “Ota, valoissa kuuma.” Tölkissä komeili tumma, täydellisen lihaksikas ja adonisvartaloinen soturi – 666, Sheelika osasi lukea numerosarjan. Eteläisen mantereen loikkaritorakat olivat opettaneet hänelle hieman aakkostoa. Numerot olivat intuitiivisia, mutta slogania Sheelika ei osannut lukea. Energiajuomatölkki sihahti avautuessaan.
Outo umamin maku nousi nesteestä vahvana. Hän ei ollut kiinnittänyt ympäröivään hajuun huomiota, mutta vastaava tuoksu tuntui lievänä kaikkialla Kenraalinsatamassa. Sieni. Se sen täytyi olla.
“Mielenkiintoinen maku tässä”, Sheelika kehui ääneen. Huuliin tarttui outo sienen ja sokerin sekainen maku, mutta siinä oli mukana myös piristeitä.
Maskeeraja kohautti hartioitaan. “Fahemfaa on.”
“Miten osaat näin hyvää matorania?” Sheelika uteli sokerijuomaa siemaillessaan.
“TTTO:n kurssit. Öh, siis kielikurssi. Lue myös faljon lehtiä. Magazines! FZV?”
“Oh you mean BZV? Yes, I read that one sometimes.”
Pääasiassa xialaisia seurapiirien juoruja hän ajatteli, muttei sanonut tätä ääneen. Informaatioarvo lähellä nollaa.
Maskeeraajan silmiin syttyi uudenlainen kipinä. Hän nyökytteli hymyillen. “Oo yes! I like that magazine a lot. The ones we have here at Ylra are not new. They are educational furfoses. We aren’t allowed to like them, fut… I think it’s quite common.”
“Ah. Good to know that you have some way to get information from other islands. Xians have quite a sphere of influence around the world.” Tuntui edistykseltä löytää yhteinen kieli nazorakin kanssa.
Sheelika hätkähti: takaa kuului hirvittävä määrä nazoralaista sadattelua. Hän oli kääntymässä katsomaan, mutta raastava valo sattui hänen silmiinsä. Mitä ilmeisimmin joku oli käynnistänyt todella kirkkaan studiovalaisimen varoittamatta, ja sai kuulla nyt 005:ltä kunniansa.
Hänen ajatuksensa katkesi jälleen, kun muutama varusteliiveihin sonnustautunut lippispäinen nazorak murahti vieressä ja viittoi heitä siirtymään. Pian toinen näistä veti sylillistä sähkökaapeleita siitä kohtaa, missä he olivat äsken istuneet, ja toinen teippaili sitä paikoilleen studion lattiapaneeleihin. Täällä oli todella vaikea keskittyä lukemaan käsikirjoitusta – ja kaikesta päätellen se oli kirjoitettu aivan toinen toa mielessä. Sheelika oli melko varma, että ylälaidan mustekynäsutun alla oli lukenut aiemmin ”Ämkoo.” Toivottavasti ministerille sopi improvisoidumpi ote.
Maskeeraaja jatkoi hääräämistä toan kasvojen parissa. Sheelika yritti ylläpitää keskustelua.
“Do you remember any details from the magazines you read?”
“The last article was afout Ferike’s concert. Verike? Feri… ah, sorry! I don’t know how to say that name. They are a famous singer.”
”You mean Berike?” Sheelika kysyi. ”She is a quite well known pop star.”
“Yes, her! There was many fages afout her. When I saw the fictures afout her make uf and her costume… I don’t know, it just looked so cool! I tried to study her glitter highlights. I tried to make ones to 21229 but she didn’t like the idea.”
Sheelika oli tarpeeksi perillä Xian asioista muistaakseen, että keikka oli ollut joskus kesällä, ennen kuin Berike oli omistautunut politiikalle Roodakan seuraajana. Hän oli kyllä ollut parempi laulajana. Mestari oli aina kuvannut Xian politiikkaa turhamaisuuden sirkuksena jossa on vain rahaa, ja kaikkea mitä sillä saa, eikä vision häivääkään. Sheelika oli samaa mieltä.
Hän oli sanomassa jotakin, mutta elokuvan taika keskeytti hänet: tällä kertaa se manifestoitui hirvittävänä lasin pirstaloitumisen äänenä.
Sheelika kääntyi. Aiemmin testattu studiolamppu metallisine kolmijalkaisine telineineen oli kaatunut sotavasaran voimalla singoten lasia ympäri melkein valmista lavastusta. Nolostuneen oloinen avustaja-nazorak piti kädessään painavaa hiekkasäkkiä, joka olisi oletettavasti auttanut tätä olemaan tapahtumatta.
005 aloitti raivoamisen. Sheelika päätti jättää tilanteen omaan arvoonsa ja kääntyi jälleen maskeeraajan pariin.
”So… what should I call you? I assume you already heard my name.”
“Was it Shelika or Sheelika? I am 4313, the makeup artist.”
”Two e’s”, Sheelika selvensi. ”It is nice to meet you, 4313. You seem much more pleasant company than many others I have met here today. Thank you for the drink, Glitter!”
“Glitteri” virnisti pihtihampaillaan ja heilautti kättään vähättelevästi. Samassa kaksikko havahtui kun puvustaja 21229 saapui läähkien ja puuhkien kantaen mustia vaatteita henkarissa. Glitteri vilkaisi rannekelloaan (Ylran kellot olivat keskimääräistä kivemman näköisiä, mutta vähän heikossa maineessa etenkin rintamalla) ja myhäili. “Monta minuuttia etuajassa. Loistava!”
Kaksikko auttoi toaa pukemaan rooliasunsa ylleen. Mustasta sieninahasta ommeltu paraatiasu istui yllättävän hyvin mutta tuntui painavalta päällä. Puvustaja kiinnitti mitä kiiltävämpiä kunniamerkkejä Sheelikan rintaan ja Glitteri yritti parhaansa mukaan kiinnittää suikkaa toan karisman naamion päälle.
Sheelika sysättiin monimutkaisten koreografioiden keskelle. Hänen ympärillään tapahtui jonkinlainen tanssinumero – joskin se oli tanssia, joka korosti koordinaatiota ja koko tanssiryhmän yhtenäisyyttä. Sen liikkeet toivat Sheelikan mieleen taistelun, ei tangon. Suuret liput hallitsivat näyttämön taustaa. Musiikki saavutti crescendonsa samaan aikaan suunnattoman monimutkaisen tanssikuvion kanssa.
005 istahti ohjaajantuoliinsa ja huusi jotain megafoniin. Seuraava kohtaus! Lavasteissa hälistiin. Sheelika näki, kuinka kaksi aseistautunutta puhtauspoliisia retuutti hallin perältä jotakuta.
Aseistautuneet nazorakit taluttivat raskaisiin ketjuihin kahlittua matorania. Sheelika ei nähnyt vielä tämän kasvoja, mutta tämän askel ontui.
Matoran paiskattiin lavalle, ja tämä lyyhistyi polvilleen. 005 raapi myhäillen leukaansa. ”Nyt, neiti Shelika, kohtaus 11! Fotki vankia oikein kunnolla – tunteella! Saat itse valita tavan, mutta ehdottaisin joko vatsaan tai leukaan. Yritetään pitää kuvakulma selkeänä!”
Kun Sheelika oli muuttunut vuosia sitten toaksi matoranista, oli hän aina ihaillut Toa Tawaa. Idealistinen ajatus oli lopulta vaihtunut kyyniseen ja katkeraan ajatusmaailmaan koko toan konseptista. He olivat vain olentoja, joilla oli enemmän voimia kuin muilla. Silti matoranien pahoinpitely tuntui Sheelikasta pahalta. Tämä oli syy, miksi Bio-Klaani hänet hylkäsi. Se Karzahnin Rowash.
Matoralainen oli tuskin tehnyt mitään ansaitakseen tätä, mutta taas kerran hänen oli otettava tämä rooli harteilleen.
”Parhaan otoksen saisimme, jos tähtään leukaan ja kanohi irtoaa iskun voimasta”, Sheelika sanoi kylmän viileästi ja ammattimaisesti.
”Hyvä, hyvä”, 005 myhäili. ”Siirrytäänfä siinä tafauksessa lähikuvaan. 5 minuuttia kameroiden ja valojen säätöä. Varaudu loistamaan!”
Matoran yskäisi ja kohotti päätään. Tämän naamio oli haljennut ja painunut kuperaksi vasemman silmän kohdalta. Matoranin katse harhaili lopulta Sheelikaan.
”… t-toa? Toa! Ma-mata Nuille kiitos… pyydän, auta minua ja ystäviäni”, matoran sopersi heikosti Sheelikalle. ”Meille… meidän ei ole annettu pitää kanoheja nukkuessamme. Olemme liian heikkoja.”
Sheelika katsoi häntä hetken hiljaa.
”Oletko Tawan kyläläisiä?” Sheelika korotti ääntään. ”On siinä teillä yksi toa. Hylkäsi siskonsa.”
”E-etelän toa Tawa? Ei… olen V-v-västornu… Rol-Horiin kylästä. Oletko sinä Klaanista…? Mitä väliä. Voi, auta meitä!”
Rol-Horii? Sehän oli yksi tämän saaren pohjoisista kylistä. Hän ei ole edes Klaanista?
Sheelika puri hammastaan. Hän vilkaisi taakseen. Totuusministeri 005 seurasi kohtausta tyytyväisenä tuolistaan.
… hän suunnitteli tämän alusta asti. Hän testaa kuuliaisuuttani.
005 naputti käsinojaansa kynnellään. ”Sheelika! Puoli minuuttia ja käy!”
”Kyllä, ministeri!”
Kerta toisensa jälkeen hänet laitettiin tekemään ikäviä asioita, jotka hyödyttävät todellisia konnia. Hänen oli näyteltävä roolinsa. Avden tehtävä vaati pääsyä eliitin piiriin.
Matorania Sheelikalla kävi sääliksi jossain omatuntonsa perukoilla. Tämä oli vain viaton olento, joka jäi konfliktin jalkoihin. Sellaiset tunteet saisivat kuitenkin nyt väistyä. Sellainen sentimentaalisuus oli nuorten tyttöjen ongelmia.
Sentimentaalisuus oli ollut tappaa hänet aiemminkin.
Filmikela alkoi pyöriä. Hänen takanaan kuvausryhmä vaihtoi matoranin kieleen:
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
Totuusministeri antoi merkin:
”Ole hyvä.”
Ei voi mitään. Liian myöhäistä perääntyä.
Sheelika astui lattialla makaavan matoranin ylle. Tämä katsoi toaa epäuskoisesti.
”A- auta mei-”
Matoranin sana katkesi, kun Sheelikan kengänkärki jysähti hänen naamaansa. Matoran kierähti ympäri. Tämä yritti ulisten nousta käsiensä varaan, kunnes toa potkaisi häntä uudelleen.
Sheelikan sydänvalo tykytti. Hän ei tiennyt, uskalsiko lopettaa. Hän vilkaisi Totuusministeriin, joka viittoi käsillään jatkamaan. Kasvoilleen Sheelika puki tappajan katseen, suupielet nousivat ylös mielihyvän merkiksi.
Sheelika kohotti jalkansa, ja polkaisi korkokenkänsä matoranin ristiselkään. Jokin kuulosti rikkoutuvan. Matoran parkaisi ja huusi armoa.
Filmikela surisi. Zankrzoralainen ooppera pauhasi taustalla. Taustanäyttelijät liikkuivat hiotun koreografian mukaan. He tanssivat kuolettavaa tanssiaan, joka mukaili esinazorakein eleganssia. Matoranin huuto riipi tiensä musiikin yli. Julma leikki heijastui hymyilevän Totuusministerin silmälaseista.
”Foikki, foikki! Loistavaa, Sheelika! Tiesin että olisit juuri oikea näyttelijä fäärooliin!”
Sheelika huohotti. Hiki valui hänen kanohiaan pitkin. Tiukasti istuva esiintymisasu kuristi ja tukehdutti häntä. Sheelika astui askeleen taaksepäin. Hänen kenkänsä jätti verisen jäljen lavan parkettiin. Avustaja juoksi suihkuttamaan puhdistusainetta suihkepullosta ja jynssäämään parkettia.
Matoranin hengitys pihisi, kun tämä lojui maassa puolitajuttomana.
”Kohtaus 12! Sheelika! Riisu matoranin naamio ja murskaa se! Fuoli minuuttia ja käy!”
Sheelika henkäisi syvään ja ummisti silmänsä.
”Kamera käy!”
”Ääni käy!”
”Ole hyvä.”
Sheelika harppoi varmoin askelin kyläläisen luo. Hän tarttui tämän kovia kokeneeseen naamioon, ja repäisi sen irti. Matoran ulvahti.
Kanohi kilahti näyttämölle. Sitten se halkesi toan koron alle.
”Kohtaus 13! Sheelika, poimi lippu ja ota asento!”
Sheelika teki niin kuin häntä käskettiin.
Sheelika kääntyi kohti linssiä, painoi lapaluunsa yhteen, laski leukaansa ja tuijotti kameran ahneeseen mustaan silmään päättäväisenä. Hän avasi suunsa ja antoi käsikirjoituksen julmien sanojen kaikua tilassa. Ensimmäisissä sanoista oli ollut vain zankrzoralainen lausumaohje. Hän ei tiennyt edes, mitä sanoi, mutta hänen täytyi uskoa siihen koko sielullaan. Seuraavat sanat hän sanoi matoraniksi, ja syöksi niihin kaiken vihan ja myrkyn sydämestään:
”Ylistetty olkoon Ensimmäinen ja Viimeinen Imperiumi, sillä vihdoin jopa minä, toa-soturi, olen nähnyt todellisen Puhtauden. Polvistu, Toa Tawa – ehkä niin sinut säästetään!”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten…
”Foikki”, 005 käski. ”Kiitos, Sheelika.”
Filmikela pysähtyi. Raikuvat aplodit halki studiotilan. Ihailua ja arvostusta ja innostuneita huutoja.