Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Vankiosaston ovi aukesi ja siitä sisään marssiva upseeri vaihtoi ainoastaan pari sanaa vahdinvaihdossa poistuvalle toverilleen. Myrsky keikautti taas laivaa niin lujaa, että kumpikin torakoista miltei iskeytyi vasten sellien ovia. Nämä vilkaisivat toisiaan pystyyn päästyään kummastuneet ilmeet kasvoillaan. Kerrankin sekä vangit että näiden vartijat olivat jostakin asiasta samaa mieltä. Minkään myrskyn ei olisi pitänyt heiluttaa Rautasiipeä sellaisella tavalla.
Ruki oli voinut huonosti jo pari päivää. Ensin hän oli luullut, että hän oli tulossa merisairaaksi. Se olisi ollut naurettava ongelma veden toalle, mutta muutakaan vastausta hän ei ollut keksinyt. Päivänvalon ajaksi tauonnut keinutus ei kuitenkaan ollut tuonut helpotusta. Sitten myrsky oli taas palannut pimeän tullen ja niin myös kouristukset hänen vatsassaan.
Jokin muu oli nyt pielessä. Jokin asia myrskyssä heidän ympärillään väänsi hänen sisuskalujaan mutkalle. Oli kuin veden elementti itsessään olisi jotenkin seonnut ja nyt vaivasi jokaista taivuttajaansa.
Vahtivuoroon saapunut nazorak oli takkinsa märkyydestä päätellen ollut vielä vähän aikaa sitten laivan kannella. Rukin sellin ohi astellessaan noro pisaroita lähti valumaan toaa kohti tavalla, jolla sen ei olisi kuulunut. Muutama lisäpisara vain, Ruki ajatteli. Muutama lisää pankkiin. Vartija ei huomaisi, jos tämän takin helmat olisivat vähän kuivemmat kuin niiden kuuluisi.
Mutta kun vesi lopulta osui Rukin sormiin, iski häneen salaman lailla tarve oksentaa. Hän heittäytyi sellinsä perälle henkeään haukkoen.
Sadevedessä oli jotain todella pahasti pielessä.
Jos se oli vettä lainkaan…
Bio-Klaani
Myrsky oli pitänyt Serania taas hereillä. Normaalisti hän valvoi joko omantunnontuskien vuoksi tai muuten vain stressin vaikutuksesta. Tässä yössä oli kuitenkin jotain oudompaa. Vaikka kaupunkia aina öisin piiskaavat syysmyrskyt olivat tuntuneet rankemmilta kerta toisensa jälkeen, ei mikään niistä ollut vielä saanut hänen koko kehoaan kihelmöimään tällä tavalla.
Huolimatta siitä, että myrsky pelotti, hän nousi sängystään. Hän ei edes vaivautunut laittamaan valoja työpajaansa, kun hän asteli sen halki ja avasi liiketilansa ulko-oven. Tuulenpuuska riuhtaisi sen välittömästi hänen otteestaan ja paukautti sen seinää vasten. Jotain saranoissa kuulosti hajoavan. Hänen täytyisi tarkistaa se myrskyn laannuttua.
Hän ojensi kätensä katoksensa alta sateeseen. Sama kihelmöivä tunne, joka oli pitänyt häntä valveilla, iski häneen nyt kuin sähköisku. Seran kavahti ja veti kätensä nopeasti pois. Ja vaikka vesi valui pisara kerrallaan pois hänen kämmeneltään, jatkui pistely yhä.
Hän oli epäillyt kihelmöintiä voimiensa oikkuiluksi, mutta hän ei olisi koskaan osannut arvata mitään tällaista.
Sateessa oli valtavat määrät rautaa. Hän pystyi jopa haistamaan sen. Raikkaan syyssateen tuoksun oli korvannut metallinen katku. Tämä ei ollut normaalia sadetta… eikä normaali myrskykään.
Muutaman sadan metrin päässä kertakäyttöistä sadeviittaa päälleen kietova Peelo joutui kamppailemaan tosissaan puuskaista tuulta vastaan. Oli ollut puhdas ihme, että hän oli saanut tulostetun kopion Tähtikartastosta Kepen pajalle kuivana. Myrsky oli vierailun aikana yltynyt niin paljon, että hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä.
Kaupunki oli käytännössä tyhjä. Suurin osa joko nukkui tai yritti sitä. Jatkuva salamointi tuskin antoi rauhaa kovin monelle. Joskin ehkä sille toalle, joka makasi sängyssään admin-tornissa, säätila tarjosi lohduttavan tunnelman. Niin Peelo ainakin toivoi. Hänen mielestään oli loogista. että sähkön toat ”latautuisivat” ukkosen aikaan.
Jos hän olisi välittänyt omasta turvallisuudestaan hieman enemmän, olisi hän suunnannut suoraan asuntoonsa. Meri oli kuitenkin ollut hänen mielessään enemmän kuin tavallisesti, eikä Peelo ollut koskaan ennen nähnyt sitä tällaisessa kurimuksessa. Kastumista uhmaten Peelo painoi päänsä alas, luotti siihen, että hänen saumansa eivät falskanneet, ja aloitti matkansa kohti rantaa.
Vartiostossa oleva matoralainen oli käytännössä köyttänyt itsensä erinäisillä vaatekappaleillaan muurin tarkastuspisteen puomeihin estääkseen itseään kaatumasta tuulessa. Peelo pääsi tämän ohitse sanaakaan vaihtamatta. Outo androidi oli juuri sellainen tyyppi, joka lähtisi retkeilemään tällaisella kelillä.
Rantaa lähestyessään Peelo kuitenkin yllättyi siitä, ettei hän ollut ainoa liikkeellä. Pieni hahmo seisoi noin rannan puolivälissä. Vaahtoavat tyrskyt iskivät sinne asti. Mutta niitä tuijottava hahmo näytti olleen täysin lumoutunut näkemästään.
”Onko kaikki kunnossa?” Peelo korotti ääntään niin, että se varmasti kuului tuulen huminan ylitse. Kahden pyörän päällä hiekassa seisova oranssi olento ei näyttänyt kuitenkaan edes noteeraavan Peelon läsnäoloa.
Peelo asteli lopulta Jaken rinnalle ja yritti suunnata katseensa sinne, minne tämä tuijotteli. Näkyvyys oli huono, mutta Peelo kyllä tiesi suunnan. Kauempana rantaviivassa kohoava vanha majakka katosi aina hetkellisesti siihen iskeytyvien valtavien aaltojen alle. Näytti siltä kuin meri itsessään olisi yrittänyt hukuttaa rakennelman mahtinsa alle.
Peelo tuijotti näkyä hetken, mutta käänsi nopeasti katseensa taas Jakeen. Tämän kasvoilla oli ilme, jossa sekoittuivat kauhu ja ihannointi. Tämän suu repsotti pikkuisen ammollaan. Silmät olivat lasittuneet.
”Mitä sinä teet täällä?” Peelo yritti uudestaan. Jake soperteli tälle vastauksen irroittamatta katsettaan myrskystä.
”Hän on tulossa takaisin.”
”Kuka on tulossa?” Peelo ihmetteli.
”Äiti”, Jake vastasi.
Peelo ei täysin ymmärtänyt muukalaisen vastausta. Horisontissa leiskuvat salamat valaisivat heidän ympäristönsä hetkeksi. Peelo ehti vilaukselta nähdä, että Jaken haarniskan sisällä sykki jotain. Kuin kaikki liha tämän sisällä olisi alkanut kuplimaan…
Aihetta huoleen oli tarpeeksi. Peelo päätti, että hän seisoisi siinä niin pitkään kuin olisi tarve. Katse horisontissa. Myrskyn silmässä, joka raivosi jossain kaukana.
Jos Peelo olisi ehtinyt asunnolleen ennen myrskyn yltymistä ja käynnistämään dynamonsa, olisi tälle paljastunut kuitenkin jotain vielä mielenkiintoisempaa.
Sillä maailma, jonka hiekassa he Jaken kanssa seisoivat, ei ollut ainoa, jota epäluonnollinen vedenpaisumus koetteli.
Sora rahisi ja rouskui raskaiden askeleiden alla. Siniset jalat jättivät peräänsä parin syviä painaumia, jotka kuitenkin täyttyivät nopeasti valkoisen aineksen valuessa täyttämään ne.
Pitkäkaulaisen pedon selässä istuva mustiin siteisiin kietoutunut kaksikko oli naulinnut katseensa eteenpäin. Heidän määränpäänsä häämötti Valkoisen valtakunnan kauimmaisella laidalla. Lähetti ei ollut sanonut matkan aikana sanaakaan. Suntio oli viettänyt suurimman osan matkasta silmät suljettuina.
Ajatuksiinsa hautautunut tonttu oli keskittynyt kuuntelemaan. Ilmassa väreilevä virtaus oli heikko, mutta ensimmäinen laatuaan. He olivat lähteneet sen suuntaan jo neljä ikuisuutta sitten. Virtaus oli vain voimistunut, mitä pidemmälle he matkustivat. Ei ollut kestänyt kauaa tajuta, minkä asian suunnalta tuuli oli peräisin.
Rajan ylittämisen tunsi. Oli kuin paino olisi nostettu matkaajien harteilta, kun he ylittivät Valkoisen näkökyvyn kauimmaisen pisteen ja astuivat mustan paisteen läpitunkevaan kylmyyteen. Sen tehtyään he kuitenkin lakkasivat olemasta yksin.
Sanomatta sanaakaan kultaisiin naamioihin pukeutuneet menninkäiset tuijottivat kuilua kohti. Pimeyden tähti porotti ammottavana reikänä taivaassa, uhkaavampana kuin koskaan ennen.
”Pysähdytään tässä”, Suntio sanoi.
Sinisen bahragin askellus loppui ja tontut kapusivat alas sen selästä. Suntio kosketti hellästi bahragin siteisiin sidottua kalloa. Aika ei vielä ollut parantanut kaikkia basiliskia vastaan saatuja haavoja.
”Varovasti sitten. Emme halua häiritä niiden hartautta.”
Lähetti seurasi Suntiota, kun tämä lähti pujottelemaan menninkäisten välistä kohti sitä asiaa, mitä jokainen kultanaamioinen olento edelleen tuijotti.
”Varovasti, sisko”, kuului ääni tonttujen takaa. Bahragin sanat olivat vaisut, mutta leukaperät, joista ne lausuttiin, olivat niin suuret, että ne kuuli silti. Vaikka koko ajan voimistunut tuuli tekikin parhaansa humistakseen matkaajien korvissa.
Suntiokaan, kaikkien niiden loputtomien valtakunnassa viettämiensä ikuisuuksien aikana ei ollut kertaakaan kävellyt suoraan baterran paisteen alle. Samaan tapaan kuin hänen katseensa vältteli sitä taivaalla, yrittivät tämän jalat nyt estää tätä ottamasta yhtään askelta pidemmälle.
”Yksi askel kerrallaan”, Suntio mutisi lähinnä itselleen. ”Yksi. Kaksi. Yksi. Kaksi…”
He kävelivät niin kauan kuin heidän polvensa kantoivat. Lopulta kylmyys vei voiton ja oli pakko pysähtyä. Lähetin hätääntynyt katse tavoitti Suntion.
”Tiedän, että sinua pelottaa, mutta jaksa vielä hetki. Tunnetko tuulenvireen kasvoillasi? Olemme niin lähellä.”
Lähetti veti syvään henkeä ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni rohkeutta kerätäkseen. Sitten he jatkoivat syvemmälle menninkäisten mereen. Oli selvää, että mitä lähemmäksi he astuivat baterraa, sitä enemmän niitä tuntui olevan.
Kaksikon rohkeat askeleet palkittiin viimein. He olivat saapuneet paisteen rajalle. Molempien askellus oli pysähtynyt vaistomaisesti, ennen kuin se olisi niellaissut heidät.
Suntion aistit heittivät kuperkeikkaa. Hän ei ollut haistanut mitään sellaista kertaakaan eläessään. Lähetti sen sijaan oli, mutta ei enää sen jälkeen, kun oli Sarajin miekasta siirtynyt Valkoisen valtakuntaan.
Sateen pistävä haju ei kuitenkaan ollut yksin. Suntio keräsi kaiken tahdonvoimansa ja työnsi kätensä varjoon. Selkäpiitä kylmäävän tuntemuksen häntä tervehti jotain… märkää.
Pisarat ropisivat vasten mustia siteitä kastellen niiden pinnan hetkessä. Suntion esimerkkiä seuraten Lähetti ojensi myös oman kätensä. Kuului hentoa kalinaa, kun vesi osui metalliseen kämmeneen.
Suntio ei ollut varma, mitä ajatella. Bahragien epäilys oli muuttunut pelottavaksi todellisuudeksi.
Mustasta auringosta satoi vettä. Ensimmäistä kertaa koskaan Valkoisen valtakunnassa.
Hiekka kahisi ja rapisi sadeviitan kantajan askeleiden alla. Kiteet hajosivat tomuksi ja nousivat ilmaan. Jostain maan alta kumpusi uutta ainesta viemään niiden paikan.
Tämän takana asteli raskaammin askelein rautainen jättiläinen, jonka musta hahmo näkyi erämaassa varmastikin kauas. Heidän määränpäänsä häämötti siellä, missä valtakunta päättyi loputtomaan usvan täyttämään kuiluun. Ritari ei ollut omaan tapaansa sanonut matkan aikana sanaakaan. Profeetta taas oli viettänyt suurimman osan matkasta katse maassa.
Ajatuksiinsa hautautunut pappismies ei ollut vieläkään päässyt yli siitä tunteiden vyörystä minkä hänen muistelunsa oli herättänyt. Nyt hänen oli päästävä jonnekin muualle. Mutta nyt rannan suunnasta tuntui jotain uutta; hienoinen tuulenvire, joka palautti taas hänen mieleensä ne merimatkat niin kauan sitten. Olisiko meri viimein tullut takaisin?
Rannan oli jo saavuttanut joku ennen heitä. Tämä kääntyi katsomaan saapujia kohti. Musta kaapu oli heille tuttu aikojen takaa, niin myös vitivalkoinen, reiätön naamio. Kädessään tällä oli hopeinen sauva.
Sanomatta sanaakaan naamion kantaja kääntyi takaisin kuilua kohti. Kuilua, ja sitä mikä paistoi sen yllä. Pimeyden tähti porotti ammottavana reikänä taivaassa, uhkaavampana kuin koskaan ennen.
On mukava nähdä sinut kaiken tämän ajan jälkeen, Apostoli, Profeetta sanoi.
Profeetta ja Ritari pysähtyivät Apostolin vierelle, vain metrin päähän tyhjyydestä. Apostoli ei vastannut. Aika ei vielä ollut parantanut kaikkia tuolla kaukaisella saarella saatuja haavoja.
Orondes, varovasti, kiinnitti Ritari tämän huomion. Kivien koloista heidän ympäriltään oli kaivautunut esiin valkoisiin naamioihin pukeutuneita menninkäisiä.
Ne kokoontuivat heidän ympärilleen tuijottamaan kohti samaa asiaa.
Ensimmäinen voimakkaampi tuulenpuuska yllätti heidät kaikki. Apostoli löi sauvansa maahan ottaakseen siitä tukea. Niin kauan he olivat eläneet pysähtyneisyyden keskellä, että näinkin luonnollinen asia tuntui luonnottomalta.
Profeettakaan, kaikkien niiden loputtomien valtakunnassa viettämiensä ikuisuuksien aikana ei ollut aikoihin kävellyt suoraan mustan auringon paisteen alle. Hän oli yrittänyt välttää sitä parhaansa mukaan. Ja jo toista kertaa hän oli epäonnistumassa siinä.
”En odottanut, että kohtaisimme täällä. Luulin, että pysyisit linnassasi”, Apostoli totesi tuulen laannuttua.
Nyt oli Profeetan vuoro olla hetki hiljaa.
Lopulta hän vastasi katuvaan sävyyn.
En koko tänä aikana tiennyt, että sinäkin olit täällä. Olin jäänyt oman pakkomielteeni vangiksi. En osannut edes kuvitella.
He olivat taas tovin vaiti. Näin lähellä baterraa kaikki tuntui tavallistakin epätodellisemmalta.
Entä toiset?
”Etsin heitä yhä. He ovat täällä jossain.”
Profeetta yllättyi. Mistä sen tiedät?
”Enkeli lausui näin.”
Et kai…
Profeetta ei ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun, kun suunnaton jyrinä alkoi kaikua tyhjän meren yllä.
Toinen merkki oli suolainen haju, joka jo kieli siitä, mikä lähestyi. Varjon verho peitti meren, ja tuuli toi mukanaan jotain… märkää.
Pisarat ropisivat vasten sadeviittaa, joka ensi kertaa ikuisuuksiin suojasi kantajaansa kuten sen oli tarkoitettu. Kumea ropina kaikui Mustan Ritarin haarniskasta. Apostoli kastui läpimäräksi, mutta häntä se ei haitannut.
Profeetta ei ollut varma, mitä ajatella. Hän ei voinut ymmärtää, miksi tämä muinainen syvyys olisi saapunut tänne.
Baterrasta satoi vettä. Ensimmäistä kertaa koskaan Profeetan valtakunnassa.
Bio-Klaanin sataman yläpuolelle oli kerääntynyt muutakin kuin pelkkiä pilviä. Katseita, jotka Kapuraa ja Tagunaa valvoivat, ei kuitenkaan voinut tavallisin silmin havaita. Kaikkinäkevät olivat siellä yhteisestä päätöksestä. Katseiden omistajat olivat tunteneet vetoa siihen nimenomaiseen hetkeen. Kumpikin ymmärsi, että oli tapahtumassa jotain painokasta. Jotain, joka jättäisi todellisuuteen pysyvän jäljen.
Mutta kaikkinäkevät antoivat kaksikolle vielä hetken aikaa. Kapura vilkuili poissaolevana laivaansa kohti. Tagunan jalat olivat edelleen tiukasti juurrutettuna maahan. Ilmassa ei vielä ollut merkkiäkään siitä, että tämä olisi vastaamassa myöntävästi tälle osoitettuun kutsuun.
Mutta valvovat silmät tiesivät, että se oli tulossa. Hetken magnetismi oli niin voimakas, ettei se voinut johtaa mihinkään muuhunkaan.
Kapura ojensi kättään Tagunaa kohti. “Tuletko?”
Hetki oli käsillä. Taguna tarrasi kiinni Kapuran lämpimään kämmeneen. Tämän olo tuntui jollain tapaa kepeältä, ja hän uskalsi hymyilläkin. Kai se oli sitä elämänsä vessasta alas vetämisen hurmiota.
Kapura vetäisi pressun pois laivan päältä ja hypähti kannelle. Taguna seurasi perässä yrittäen olla miettimättä mitään; nyt oli liian aikaista katua.
Katua ehti kuolleenakin.
Ja niin Kapuran ja Tagunan yhteinen matka alkoi. Taguna katseli vuoroin loittonevaa Bio-Klaania, vuoroin edessä avautuvaa näkymää merelle. Tuuli tuntui hyvältä kanohia vasten; hän hytisi sumun koleudessa, mutta se ei haitannut.
Samainen tuuli ei paljoa vaivannut heitä tuijottavaa kaksikkoa, sillä heistä oli läsnä todellisuudessa hyvin vähän. Itse asiassa pelkät katseet vailla niiden varsinaisia omistajia.
”VALVOJA.”
”Valkoinen.”
”TÄMÄ HETKI TUNTUU MERKITTÄVÄLTÄ.”
”Miksi tämä hetki kaikista hetkistä?”
”SE TUNTUU… ERÄÄNLAISELTA LOPETUKSELTA. ME EMME SAA SELLAISIA KOVIN USEIN.”
”Valaja otti hypyn tuntemattomaan. Näetkö, minne se vie?”
”VERHON TAAKSE, JONNE EN USKALLA KURKISTAA. HÄN SEILAA KARKUUN KATSEELTANI.”
”Minäkään en.”
Kaikkinäkevien katseet laskeutuivat horisonttia kohti lipuvaan alukseen. Oliko edes mahdollista paeta niiltä? Vähemmänkin hullut olivat yrittäneet, harvat onnistuneet. Oli olemassa pimeä katve, jossa vääjäämätön säröili ja mahdollisuudet aukenivat. Siellä saattoi odottaa yhtä lailla toivo kuin turmio.
”SAAKO SE SINUTKIN SURULLISEKSI, VALVOJA, ETTÄ ASIAT VÄLILLÄ PÄÄTTYVÄT?”
”Ne päättyvät niin kovin harvoin. Suuri pyörä ei anna loppuja helpolla. Kaikki oleva on jatkoa kaikelle, mikä oli. Silti…”
Vene oli hädin tuskin enää heidänkään nähtävissään.
”Joo.”
Valkoinen ei sanonut siihen mitään, vaikka hiljaa mielessään olikin iloinen, ettei tuntenut oloonsa haikeaksi yksin.
Tunnelman muuttumiseen ei onneksi tarvittu kovin paljoa. Ne keinot itse asiassa kohosivat parhaillaan laivan kannella kaikkinäkeviä kohti. Jos he eivät olisi konteksista ymmärtäneet, minne Kapuran kaksi kohotettua keskisormea oli osoitettu, olisi voinut luulla, että ne oli tarkoitettu heille.
Valkoisen reaktio oli juuri niin kohtuullinen kuin elämää suuremmalta kaikkinäkevältä kuningattarelta saattoi odottaa. Kaukana kellossaan kaksi valkoista keskisormea kohosi kohtaamaan Kapuran punaiset.
”Liittyisin mukaan jos minulla olisi sormet.”
”MINUSTA ON HIRVEÄN HARMI, ETTEI SINULLA OLE”, Valkoinen sanoi ja työnsi sitten vielä kielensä ulos hampaidensa välistä, että aivan varmasti peittoaisi Kapuran näiden välisessä kuvitteellisessa törkeilykamppailussa.
”NÖNNÖNNÖÖ VAAN ITSELLESI”, Valkoinen lällätti arvolleen sopivasti.
”Onko nyt parempi mieli?”
”EI.”
”Valaja yrittää hypätä pois pyörästä. Ehkä Valaja onnistuukin. Ehkä ei. Mutta miten käy niille, jotka hän jättää taakseen?”
”HEISTÄKIN VARMASTI TUNTUU HAIKEALTA”, Valkoinen myönsi ja kiskaisi viimein kielensä takaisin kitansa uumeniin. ”AINAKIN, JOS HE EIVÄT NÄHNEET TUOTA ÄSKEISTÄ.”
Laiva oli sillä aikaa loitonnut jo niin kauas, ettei sitä olisi paljaalla silmällä enää nähnyt. Kaikkinäkevillä olisi ollut kaikki valta ja voima seurata, mutta kuin yhteisestä päätöksestä he olivat päättäneet jäädä Bio-Klaanin satamaan. Heidän ei tarvinnut kurkistaa verhon taakse.
”Raskas on kaikkinäkevän taakka.”
”OLEMME ONNEKKAITA, ETTÄ MEIDÄN EI TARVITSE JÄÄDÄ ODOTTAMAAN MALTTAMATTOMANA JATKOA JOLLEKIN, MITÄ EI OLE TULOSSA.”
”Mitä mahtaa kulkea läpi niiden sielujen, joiden polut kohtasivat Valajan polun kanssa?”
”JOS JÄÄT KANSSANI VARTOMAAN, YKSI HEISTÄ ON TÄÄLLÄ PIAN. JÄÄN SOTILAS OLI AIVAN YSTÄVÄNSÄ KINTEREILLÄ.”
Valvojan ääni oli hetken hiljaa, ikään kuin tämä olisi antanut vielä viimeisen vilkaisun veneelle laineiden yllä. Valkoinen ei voinut olla varma — ainoa asia, jota he eivät nähneet, olivat toistensa katseet.
”Sopii se.”
Osa 1. Sumuisen sataman sotilas
Matoro oli juossut, minkä oli jaloistaan päässyt, mutta se ei ollut ollut tarpeeksi. Hän nojasi kaiteeseen pisimmän satamalaiturin päässä ja tuijotti merisumuun kiikarisilmä siristen. Mutta se oli hyödytöntä; ilta peitti kaiken alleen. Oliko hän nähnyt vilahduksen kaukaisesta aluksesta hetki sitten? Mahdoton sanoa.
Heikot kuraiset jalanjäljet (yhdet monista) kulkivat Huonolta Satamakadulta laiturille, ja sieltä puuttui yksi alus. Matoro yksinkertaisesti tiesi, että se oli ollut Kapura.
Hän pohti hetken, olisiko majakasta mahdollista nähdä karkulaisen vene, mutta päätti olla yrittämättä. Se oli luultavasti ajanhukkaa tässä sumussa… ja mitä sitten vaikka hän olisi nähnytkin vilauksen?
Mitä enemmän hän Kapuran aiempia sanoja ajatteli, sitä selvemmät ne olivat. Hei hei, Matoro, minä menen nyt, älä tee mitään typerää. Ironinen hymy, mikä joskus petti tarpeeksi näyttääkseen vain rehelliseltä hymyltä.
Matoro istahti alas usvasta märälle laiturille, siihen kohtaan missä ei ollut alusta odottamassa. Visulahden pintaan oli hänen jalkapohjistaan vielä matkaa. Aallot olivat rauhalliset.
Kuinka surkea olo piti olla, että haluaisi jättää Klaanin taakseen? Se oli päällimmäinen murhe Matoron päässä. Miksi Kapura olisi muuten sillä tavoin lähtenyt? Olivatko petturitutkinta ja puukotus ajaneet Kapuran niin alas, ettei tämä enää kokenut olevansa kotonaan täällä? Vai olivatko he tehneet – tai epäonnistuneet tekemään – jotakin tämän päässä?
Minne se edes menisi? Ei Kapura ollut koskaan puhunut muusta kodista kuin Klaanista. Ja jotenkin oli vaikea kuvitella, että merirosvon elämä jaksaisi nyky-Kapuraa enää innostaa.
Ensin Umbra, nyt Kapura, Matoro huokaisi. Ainoa legendaarisesta Metru Nuin vierailevasta toa-tiimistä, joka oli jäljellä, hän hymähti mielessään. Hänestä ei yleensä tuntunut yksinäiseltä, mutta sen illan sumussa kyllä tuntui kuin kaupungissa ei olisi asunut ketään muuta.
Olisi tehnyt mieli heittää veteen kivi, ihan vain huvin vuoksi, mutta laiturilla ei ollut ainuttakaan. Sumu kyllä tiivistyi nopeasti jäiseksi kiekoksi, millä heitti iloisesti leipiä pitkin mustaa meren pintaa.
Hän oli keskustellut Kapuran kanssa lukemattomia päiviä. Ilmalaivassa, veneissä. Nuhjuisissa majataloissa, labyrinteissä ja mielisairaaloissa. Mutta jotenkin sitä hyvin harvoin oli puhunut mistään tärkeästä. Eipä Kapura yleensä ollut sellaisista halunnutkaan puhua, mutta silti. Hän kyllä tiesi kaikki kulissien takaa – knoppitiedot Kapuran roolipelien pomovihollisten suunnittelusta, mutta ei miksi mies oli Klaaniin päätynyt. Silleen, mitä hittoa, he olivat nähneet yhdessä hevosen, kuinka moni voi sanoa samaa?
Mutta nyt tuntui kuin hän ei ikinä saisi loppuja vastauksia. Sen ironian haarniskan läpi oli ollut hyvin vaikea saada selkoa, mitä Kapura oli oikeasti ajatellut. Itsestään, hänestä, maailmasta yleensä.
Ei kai mitään kauhean positiivista sitten, kun hän näin halusi jättää sen kaiken taakseen.
Toa osoitti hiljaisen pyynnön suurelle hengelle varjella Kapuraa. Ehkä hän löytäisi jostakin paikan, missä hänen ei tarvitsisi pitää naamiota.
Siis kuvaannollista sellaista.
Vaikka olisihan se kiehtovaa, jos jossakin olisi maa ilman naamioita.
”TEKISI MIELI KERTOA HÄNELLE, ETTÄ VASTAUKSIEN ODOTTAMINEN ON TURHAA. JÄÄN SOTILAS ON KÄRSINYT JO PALJON. JULMAA ANTAA HÄNELLE LISÄÄ MUREHDITTAVAA.”
”Kaiken näkeminen on meidän taakkamme. Vastaamattomat kysymykset ovat lihan ja metallin vankien taakka. Niin täytyy olla.”
”OLET TOTTA KAI OIKEASSA”, Valkoinen myönsi, vaikka tämän äänensävystä kuulikin, ettei hän ollut totuuteen tyytyväinen. ”MUTTA MINÄ MUISTAN VIELÄ, MILTÄ TUNTUU SAAPUA PAIKALLE LIIAN MYÖHÄÄN, KUN JOKU SINULLE TÄRKEÄ LIPEÄÄ KÄSISTÄSI. TOIVON JÄÄN SOTURILLE VOIMAA. HÄN KAIPAA SITÄ KIPEÄSTI.”
Valvoja ei siihen mitään vastannut — mutta kuunteli. Selvästi kuunteli.
”Valajan ja hänen valittunsa katoaminen vaikuttaa useampaan kuin hän voi kuvitellakaan. Jälki jää. Myös Valitun poistuminen jättää arpia.”
Valvojan sanoissa, kuten yleensä, piileskeli totuus. Ja Valkoinen ymmärsi välittömästi, mihin – tai kehen – tämä viittasi. Näytelmä heidän alapuolellaan jatkui, eikä kellossa asuvan tarvinnut edes kelata rattaitaan itse eteenpäin.
Osa 2. T&T?
”Hooi! Matoro!”
Vielä laiturin nokassa istunut toa hätkähti. Hän katsoi olkansa yli, ja näki Takalekin juoksevan hänen luokseen. Krickit oli hengästynyt.
”Oletko… oletko nähnyt niitä kahta? Tawa sanoi että etsit satamasta…” tämä huohotti.
Matoro huokaisi ja pudisteli päätään. ”Tästä on lähtenyt vene. Olisi aika sattuma, jos se ei olisi Kapura.”
”Hitto!” Takalek puuskahti ja yritti tasata hengitystään, ”Taguna ei ollut kotonaan. Haravoin sitten länsisataman läpi. Puodinpitäjä sanoi nähneensä Tagunan näköisen tyypin kävelleen tähän suuntaan. Onko täällä kamppailun jälkiä?”
”Rauhoitu. Ei Kapura Tagunan kimppuun kävisi. Tiedä vaikka olisivat juonineet tätä kaksin.”
”… uskotko niin?” Takalek kohotti kulmiaan aurinkolasiensa takana. ”Onko niillä kahdella jotakin historiaa? E-eihän Kapura edes pystynyt sietämään meitä poliiseja sen hänen pajansa sulkemisen vuoksi.”
”En minä tiedä”, Matoro kohautti olkiaan. ”En kyllä voi väittää tietäväni ihan hirveästi Kapuran ajattelusta viime päivinä. Tagunaa tunnen vielä vähemmän. Mutta vaikea nähdä mitä muuta tässä olisi tapahtunut, jos kerran tiedät Tagunan tulleen tänne myös?”
Takalek hiljeni miettimään. Hän laski katseensa laituriin — luultavasti yrittäen erottaa Tagunan jalanjälkiä mutaisilta laudoilta mutta turhaan.
”Se… se kävisi kyllä järkeen. Matoro, tiedätkö sinä jotain Bro-Korosta?”
”Niin mistä?”
Takalek veti olkalaukustaan esiin avatun kirjekuoren. ”Tagunan asunnolta löytyi uhkailukirje. Tässä ’Keisariksi’ allekirjoittanut henkilö syyttää Tagunaa petturiksi ja uhkaa tämän henkeä. Tiedätkö jotain asiasta? Eikö… eikö Bro-korosta ole lähinnä pari semitunnettua filosofia?”
”Ei hitto tämä on siis… me törmäsimme Kapuran kanssa johonkin… brokorolaiseen kuolemanpartioon tai johonkin? Mitähän helvettiä ne halusivat. Se oli sellainen labyrinttisaari. Mutta siis, minulle ei kyllä jäänyt päähän mitä ne tyypit olivat. Voin yrittää kaivella muistiani, jos tämä on sinusta olennaista?”
”Aivan…” Takalek kuiskasi. Hän käänsi katseensa ulapalle. Oli mahdotonta nähdä pienen aluksen valoja pimenevässä sumussa.
”… eli Tagunalla olisi motiivi karata petturiepäillyn kanssa.”
Matoro näki kuinka Takalekin koura puristi kirjeen vihaisesti ryttyyn. ”Luuletko, että teidän petturinne pääsi pakoon?”
”En tiedä, en ole ollut mukana siinä tutkinnassa”, Takalek tuhahti ja otti radiopuhelimen vyöltään. ”Raportoin Tawalle uutisista.”
Matoro nyökkäsi, viimein nousten seisomaan.
”Kuuleko Admin-torni? Takalek tässä.” ”Helei…”
”Kohtasin Matoron satamassa. Hän uskoo Kapuran häipyneen veneellä. Myös Tagunan on nähty tulleen satamaan päin. Voi olla, että molemmat toat ovat karanneet yhdessä. Loppu.”
Vastausta ei kuulunut välittömästi. ”En tiedä, voimmeko tehdä kovin paljoa. Laita varmuuden vuoksi etsintä käyntiin kaupungissa vartioston kanssa. Neuvottelemme tästä moderaattorien kanssa. Kiitos, Takalek. Loppu.”
Matoro kumartui radiopuhelimen viereen. ”Voin yrittää saada heidät kiinni. Eivät ne ole voineet kauas ehtiä. Tässä siis Matoro, moi.”
”En usko, että se kannattaa”, Tawa vastasi varovaisesti, eikä perustellut sen enempää. Matoro kyllä tajusi kaikki rationaaliset argumentit: on pimeää, heillä ei ole juuri johtolankoja, se on vaarallista nazorak-laivaston ja merenkäynnin vuoksi, niin edespäin. Mutta ennen kaikkea syynä taisi olla vain se, että… mikäpä Klaani olisi estämään Kapuran lähtöä. Siitäkin huolimatta, että tämä oli epäiltynä petturijutussa. Se vain ei ollut se puoli, mitä Tawa haluaisi sanoa julkisesti.
”Selvä”, Matoro vastasi, ja katsoi hämärään horisonttiin. Jos hän haluaisi tehdä jotakin hätiköityä, aika alkoi olla vähissä. Kapuran löytäminen muuttui hetki hetkeltä vaikeammaksi.
Jostakin syystä hän antoi sen olla. Omapahan oli valintansa, Matoro mietti sekoituksella lievää pettymystä ja alistumista kohtaloon.
”Käskystä. Takalek kuittaa.”
Krikcit napsautti radiopuhelimen kiinni, ja kohotti katseensa taivaalle. Tämä ei sanonut mitään, kunnes päästi turhautuneen huokauksen. ”Äh! Joo, minä tästä lähden vartioston puheille — ehkä joskus pääsen kotiin. Lähde sinäkin jo jonnekin lämpimään, Matoro.”
Matoro jäi istumaan laiturille katse horisontissa ja heilautti ylimalkaisesti Takalekille tämän lähtiessä.
Takalekin illasta vierähti vielä puoli tuntia selittää illan tapahtumat länsimuuria päivystäneille vartijoille, jotka lupasivat välittää viestin eteen päin. Takalek tarpoi uupuneena pitkin kaupungin märkiä kujia. Hänen jalkansa läiskähti kuralammikkoon, ja Takalek tunsi vilunväristyksen selässään.
Vaikka väsymys sai krikcitin silmät särkemään kulkivat tämän ajatukset ylikierroksilla. Hän mietti kulunutta päivää, viikkoa ja kuukautta. Oliko Taguna sanonut jotain joka olisi vihjannut hänen lähtöönsä?
Taguna ja Kapura… minne menitte? Ja… miksi? Taguna, jos joku oikeasti vainoaa sinua miksi lähtisit pois Klaanista? Täällä sinä olisit varmasti turvassa. Miksi et kertonut kellekkään murheistasi? Mikset sanonut mitään!?”
Krikcitin askeleet hidastuivat ja hän pysähtyi lyhtypylvään viereen. Vesipisarat tipahtelivat hänen otsalleen. Krikcit puristi hampaansa yhteen. Hän huitaisi nyrkkinsä lyhtypylvääseen, saaden vielä enemmän vesipisaria ropisemaan hänen niskaansa.
Takalek riisui aurinkolasit pois kasvoiltaan. Kyyneleet olivat kohonneet hänen järvensinisiin silmiin.
”Miksi sinä et sanonut minulle mitään!?”
Kastuneelle katukiveykselle tipahti pari läpikuultavaa helmeä, juuri kiteytyneenä lekin kyynelkanavista. Takalek huokaisi. Minä… en tainnut tuntea häntä kovin hyvin.
Takalek tunsi lämpimien käsien laskeutuvan hänen olkapäilleen. Takalek kohotti sormensa vastaamaan kosketukseen, mutta krikcitin sormet haroivat vain tyhjää ilmaa harteidensa yllä. Hänen huulilleen nousi pieni hymy ja hän nyökkäsi. Hän asteli läheiselle puistonpenkille ja istahti.
Kului tovi kun Takalek vain istui märällä penkillä. Nyt lämmin kosketus oli siirtynyt hänen sylissään pitämän kämmenen päälle. Takalek hengitti syvään ja kuunteli aviopuolisonsa lohduttavia sanoja.
… muistatko sen yhden aurinkoisen kevätpäivän sillä viikolla jolloin me saavuimme Klaaniin? Kyllä, me yövyimme vielä bhaixdoxin luona. Sinä aamuna hän esitteli minulle linnoitusta sekä moderaattoritornin. Ah, minä olin niin innoissani siitä että minun rasavilli bhaixdoxini oli noussut kaupungin luotetuimpien henkilöiden joukkoon! Hän oli kasvanut niin paljon sen jälkeen kun hän oli lähtenyt Krikcitiasta… silloin minulle nousi tunne että tahtoisin jatkossa pysyä hänen rinnallaan. Tahdoin alkaa poliisiksi.
Samana päivänä tapasin Tagunan. Hän jutteli jostain Paacon kanssa ja lähinnä nyökkäsi epäröivästi meille. En arvannut silloin että minusta tulisi hänen pari.
Ja alussa… me tulimme ihan hyvin juttuun! Taguna opetti minut alkuun työssä. Hän esitteli kaupungin parhaat lounaspaikat ja kuppilat, sekä nopeimmat oikoreitit kaupungin päästä päähän. Kahvitauot kuluivat hänen huvittavien lautapeliluentojen kuuntelemisessa. Minä puolestani avustin häntä tutkinnoissa… ja apua hän usein tarvitsikin. Taguna on kyllä fiksu sekä hyvä huomaamaan yksityiskohtia, mutta hän oli minusta aina niin veltto ja ryhditön työssään! ”Kyllä sen ehtii hoitaa kahvin jälkeen” ja ”harhauduin lätkimään korttia Äksän kanssa, sori siitä”. Minä sain jatkuvasti korjata hänen jälkiään, mistä annoinkin hänen kuulla kunniansa!
Telepaattisen yhteyden päässä ollut Najavox tyytyi vain kuuntelemaan puolisoaan.
Mutta sitten… jokin alkoi muuttua. Hitaasti me aloimme etääntyä toisistamme. Etenkin sodan alettua työmäärä alkoi kasvaa, samoin stressi. Me teimme Tagunan kanssa yhä harvemmin töitä yhdessä. Kaipa me kumpikin totesimme että me työskentelimme paremmin yksinään. Ja, no… vaikka minä mielelläni kuuntelin Tagunan juttuja, minusta harvoin tuntui että hän juuri kuunteli minua! Hän ei koskaan vaikuttanut kovin kiinnostuneelta kun puhuin maalauksesta taikka puutarhatöistäni. Hän ei sanonut juuri mitään kun kerroin bhaixdoxin joutuneen sairaalaosastolle! Äh, minua alkoi pänniä koko tyyppi!
Takalek huokaisi. En sitten tiedä tunsiko Taguna samoin minua kohtaan…
Hän seurasi ohi käveleviä kaupunkilaisia. Heistä useimmat olivat luultavasti palaamasa kotiin ja menossa nukkumaan.
”Mutta sinä olit todella huolissasi, kun Tagunaa ammuttiin”, Najavox muistutti.
Takalek hymähti. Tietysti olin. En minä toivo että Tagunalle sattuisi mitään…
Krikcit tunsi kun hänen kättään puristettiin. Hän hymyili ja vastasi puristukseen.
Äh… olkoot! Jos Taguna tahtoo karata velvollisuuksiaan sen nirppanokan kanssa niin menkööt! Oma on päätöksensä.
Takalek nousi tomerasti penkiltään. Hän vilkaisi öiselle merelle ja kohotti kätensä.
Takalek kuuli puolisonsa pettyneen äänen toruvan häntä, mutta Takalek vain hymähti itsekseen.
Hei… kiitos kulta että sain vaahdota sinulle. Joo, tulen pian kotiin. Olen ihan naatti… hei, voisitko lämmittää minulle kylvyn? Ihanaa, kiitos!
Takalek lähti astelemaan kohti kotiaan. Hän sujautti aurinkolasinsa olkalaukkuunsa ja kaivoi huntunsa tilalle. Kuitenkin ryttyyntynyt paperinpala oli tarrautunut kankaaseen. Takalek tajusi sen olevan se Bro-Koron keisarin kirje. Takalek tuijotti kirjettä ja irvisti vihaisesti.
Paperipalloksi rypistetty kirje kalahti roskikseen kun krikcit ohitti sen. Hän tuhahti. Joku muu saisi tutkia asiaa — hänellä oli pöydällään jo tarpeeksi töitä.
Ei olisi vaatinut kaikkinäkeviltä hirvittävästi ponnistelua kurkistaa tulevaisuuteen sen verran, että olisi selvinnyt, ryhtyikö kukaan asiaa sitten lopulta tutkimaan. Kumpikaan ei kuitenkaan vaivautunut. Sen sijaan he jäivät tuijottamaan hetkeksi Takalekin hiljalleen loittonevaa selkää sekä syysillan vilinää, jonne se lopulta kaikkosi.
”KAPURA VEI MUKANAAN MUUTAKIN KUIN VAIN OMAN JÄLKENSÄ. TAGUNAN MUKAANSA SUOSTUTTELEMALLA KASVAA EPÄTIETOISUUDEN LOVI VIELÄ SUUREMMAKSI.”
”Virassa vahtivien suhde muuttui kipeäksi. Ilman toisiaan he kasvavat viimein erilleen. Se voi olla hyväkin asia, Valkoinen.”
”VOI OLLA, MUTTA JÄLKI SIITÄ JOKA TAPAUKSESSA JÄÄ. TAKALEK VALVOO VIELÄ MONTA YÖTÄ TAGUNAN LÄHTÖÄ MIETISKELLEN.”
”Se on luonnollista. Ne, jotka tämä pyörä on vanginnut, usein tekevät niin silloin, kun asiat ovat vaikeita.”
”MINÄKIN TEEN VIELÄ VÄLILLÄ NIIN. OLISIPA JOKU KYTKIN, JOTA PAINAMALLA EI TARVITSISI MUREHTIA AINA KAIKESTA. TAI SELLAINEN PAINIKE, JOLLA OPPISI MIETTIMÄÄN ASIOITA VÄHÄN PAREMMIN.
”Joku on varmasti oppinut siinä hyväksi. Tätäkin lopetusta seurasi varmasti joku, joka osaa sen jalon taidon.
Valvojan johdatteleva huomio sai Valkoisen hetkeksi hiljaiseksi. Ajan rattaat raksuttivat, kun tämä kelasi mielessään, kuka sellainen henkilö olisi.
”NO NIIN. NIINPÄ TIETENKIN. MIKSI EN SITÄ HETI AJATELLUT?”
”Onko sinulla idea, Valkoinen?”
”ON. TAHTOISITKO KATSOA, KUN LUMIUKKO MIETTII ASIOITA?”
”Katson usein, kun hän miettii asioita.”
Osa 3. Jossa lumiukko miettii asioita
Lumiukko mietti asioita.
Huhut Visulahden tapahtumista kiersivät kaupungin kaduilla ja linnakkeen käytävillä. Osa tarinoista oli jo aika villillä laukalla – että Kapura olisi kävellyt Visulahden pohjaan, ja että hänestä oltaisiin tehty nukke – ja ainakin Snowie oli ollut jutuista ensikuuleman perusteella aika huolissaan. Aamun edetessä tarinat olivat kuitenkin tarkentuneet, ja kyseessä oli kaikesta päätellen jonkinlainen pakomatka.
Lumiukko hörppäsi kuumaa juomaa ja katsahti kahvion ikkunasta kaupungin yli merelle. Taivas oli harmaa ja meri sen peili. Pakomatka, sekin oli Snowiesta hermostuttava ajatus. Ja myös aivan itsekkäistä syistä, se hänen oli myönnettävä itselleen. Mitä vähemmän petturitutkinnan kohteena olevia klaanilaisia kaupungissa liikkui, sitä polttavampana hän tunsi moderaattoreiden katseen niskassaan.
Snowie vilkaisi olkansa yli. Ei ketään. Tai ei ketään, jonka läsnäoloa hän olisi kyennyt havainnoimaan.
Hän nojautui syvemmälle tuoliin. Sen samettiin vajoaminen toi tilapäistä turvaa. Mihinköhän Kapura oli mennyt? Ja miksi? Snowie pyöritteli erilaisia versioita tapahtumista päässään, mutta ei osannut pysähtyä minkään teoriansa pariin erityisen pitkäksi aikaa. Ehkä Kapura oli keksinyt jonkin totaalisen hullun teorian, ja testasi sitä poistumalla paikalta. Tai ehkä jokin hänen teorioistaan olikin käynyt toteen ja vaati liukenemista paikalta?
Lumiukko muisteli viimeisimpiä kohtaamisiaan Kapuran kanssa ja haki sieltä vihjettä. Yöllisen mieliseikkailun vivahteet olivat menneet valvomisvuorossa olevalta Snowielta jokseenkin ohi, mutta oliko seppä sanonut jotain ratkaisevaa myöhemmin, Kissabion haudalla? Kapura ja Taguna olivat riidelleet. Ja Snowie oli… pitänyt jakson loppupuheenvuoron, mitä se ikinä tarkoittikaan. Ei kyllä, hän mietti, jollain tavalla Kapuran pakomatka liittyi siihen, mitä Kapuran ja Tagunan välillä oli meneillään.
Vasta myöhemmin Snowman sai kuulla, että myös Taguna oli tiessään. Se sai lumiukon paremmalle tuulelle. Hän ajatteli, että riidoista ja myrskyistä huolimatta kadonneiden toien oli parempi olla toistensa kanssa.
”Kylläpä hän miettiikin asioita.”
”HÄN ON AINA OLLUT SIINÄ POIKKEUKSELLISEN TAITAVA.”
”Yhden katkaisu vaikuttaa lukemattomaan määrään lankoja. Valaja valoi ystävyyksiä, joiden arvoa hänkään ei voi nähdä.”
”LUMIUKON POSITIIVISEMPI NÄKÖKULMA LOHDUTTAA MINUA HIEMAN. EHKÄPÄ SEPÄN JÄLKEEN JÄÄ MUUTAKIN KUIN PELKKIÄ KYSYMYKSIÄ.”
Snowie vilkaisi taas vaistomaisesti olkansa yli. Tämän rauhallinen ilme kääntyi hetkeksi suoraan sinne, mistä kaikkinäkevät häntä katsoivat. Omassa kellossaan Valkoinen hymyili takaisin. Ja Valvoja sykki hetken samassa tahdissa viitoittajansa kanssa.
Lumiukko ei kuitenkaan ollut sillä hetkellä ainoa, joka mietti asioita. Niin teki myös kaksi muuta omassa tornissaan aivan siinä lähistöllä. Mutta he miettivät ääneen, sillä kumpikaan heistä ei tiedettävästi ollut telepaatti.
”Kuuntelisimmeko heitä hetken, Valkoinen?”
”KUUNNELLAAN VAIN. HEISTÄ SALSKEAMPI MUISTUTTAA MINUA KOVASTI NUOREMMASTA ITSESTÄNI.”
Osa 4. Rintamakarkureita ja kulhollinen oliiveja
Aamupäivä oli sisältänyt kaikenlaista juoksemista, videonauhojen kelaamista, asioiden yhteen vetämistä, köysivyyhtien selvittelyä ja langanpätkien yhteen sitomista. Kriisikokouksia ja yleistä parveilua. Nyt kello kävi kolmea, kiireessä syöty lounas ei enää painanut ja mieli selkeytyi pikku hiljaa.
Lokki kaarteli ikkunan takana, linnan ja meren välissä Huonon Satamakadun kortteleiden yläpuolella. Same nojasi kyynärpäällä taukohuoneen pöytään. Bladis rummutteli sormiaan pyörätuolin käsinojaan.
”Hä. HÄ. En minä sitä edelleenkään käsitä. Taguna oli hyvä jepari.”
Aiemmin päivällä Paacon Ruru-suodattimen läpi ajama tallenne oli pyörinyt näytöllä kerta toisensa jälkeen. Kaksi toaa oli astunut uudestaan ja uudestaan laivaan vihreinä, rakeisina kuvajaisinaan.
”Kysymys kuuluu”, sanoi Same, ”onko tässä tapahtunut rikosta.” Hailtia poimi kulhosta oliivin ja imaisi sen cocktail-tikun nokasta.
”No, Kapura on epäilty. Ei kai me sille virallisesti matkustuskieltoa napsautettu, mutta mutta… Gee ei tykkää tästä yhtään. Jos se nyt vaan on petturi, niin silloin se varmaan palaa sen Avden tai kuka lie onkaan luo.”
”Siitä meillä ei ole mitään varmuutta. Ja olisiko silloin Tagunakin petturi? Visokki tuntui olevan varsin varma, että Avden pettureita on vain yksi, yksi nimi listalta.”
”Hermostuttaa silti”, Bladis sanoi hermostuneena. ”Se Kapura oli ihan tarpeeksi kummalinen kaveri, ja muistatko Tagunan silloin kokouksessa? Se oli ihan omissa maailmoissaan. Tiedä vaikka ne jo silloin suunnittelivat jotain.”
”Mitä tarkoitat?”
”No, jos se niin kuin pakenivat myrskyn edeltä tai jotain… kohta posahtaa generaattori taas tai Admin-torni tai joku.”
”Paaco kävi ne lävitse jo tarkkaan. Ja meillä on hyvä käsitys sekä Kapuran että Tagunan liikkeistä ennen tätä lähtöä. He eivät erityisesti peittäneet jälkiään, ja samalla toimivat jotenkin täysin epäilyttävästi”, sanoi Same ja katseli merelle.
”Sekoillen”, makusteli Bladis.
”Lisäksi se generaattorin tapaus oli täysin ammattimainen. Pakko olla, koska emme ole saaneet siitä vieläkään juuri mitään selville.”
”Paitsi, ettei se ollut Jake, koska Jakella on pyörät ja sinne on portaat.”
Same otti toisen oliiviin. Kellä on oliiveja poliisiaseman taukohuoneessa, mietti skakdi.
”Niin. Eli vakavaa rikosta ei voi nyt epäillä. Taguna tosin rikkoo työsopimustaan, koska ei tullut vuoroonsa.”
”Rintamakarkuruus se vasta pahinta petturuutta onkin!” jyrähti Bladis. ”Tai ei ehkä pahinta, verrattuna rintaman puolen vaihtamiseen. Mutta kuitenkin!”
”Lieköhän saamme kohta nähdä suoran lähetyksen, joka esittelee meille uudet imperiumin everstit: Kapuran ja Tagunan?”
”Höhö. Korkeintaan korpraalit, sano”, vastasi Bladis. ”Ei se ehkä ole niin iso uhkakuva. Eikä aiheuttaisi kansassa ihan yhtä pahaa reaktiota… mutta ne olivat kuitenkin toia molemmat, Kapura ja Taguna. Meillä ei ole ihan liikaa toia rintamalle. Ja Kapura kyllä tiesi paljon, nimdajuttuja toki, mutta myös Xiasta ja Metru Nuista. Varjotullakin on vissiin yhä yksi siruista.”
”Niin. Toisaalta kumpikaan heistä ei tainnut olla juuri rintamalla”, mietti Same.
”Taguna kotirintamalla ja Kapura ulkorintamalla, kuitenkin. Ei se ihan turha jätkä ollut, Kapura nimittäin. Ainakin Suga ja Matoro ottivat sen sinne Xialle, ja Metru Nuille. Että kyllä siihen luotettiin, joskus ainakin, vaikkei ne hommat aina niin hyvin menneet. Harvoin olen kyllä nähnyt tulensyöksijää, jota kiinnostaa niin harvoin räjäyttää ketään kappaleiksi.”
”Eipä toisaalta Tawakaan ole sähköttänyt juuri ketään, vaikka olemme olleet sodassa jo monta kuukautta”, hymähti moderaattorien johtaja. ”Ja lopulta aika harva meidän toa on ollut oikealla rintamalla.”
”Nooo onhan näitä ollut. Geetee, Samol, Iniko, Troopperi tietenkin, Hai… Ämkoo, Ämkoo teknisesti! Mitä? Ja Takamalla oli ne merirosvovastuut… Ei kylläkään Taguna, minkä toa se edes oli? Ja miksi meillä edes on poliiseja toina, jotka voisivat olla rintamalla tappamassa taialla? Matoran jolla on terävä pää ja kiekonheitin voi olla ihan yhtä hyvä poliisi.”
”Taguna on plasman toa”, sanoi Same.
”Just. Mitä se edes on, kuumaa puuroa? Tulta erikoisuudentavoittelijoille. Poliisi, se spekulatiivinen matoran-poliisi siis, voisi myös hermoilla vähemmän kuin Taguna. Tagunalla ei ollut jeparin hermoja, oi ei”, pyöritteli Bladis päätään.
”Etkö juuri sanonut, että hän oli hyvä poliisi?”
”Ääh, olin vain nostalginen”, hörähti skakdi, ”Ja sitten muistin millainen se oli. Ehkä se oli parhaimmillaan terävä, mutta se nyt vaan ei ollut mitenkään parhaimmillaan viime aikoina. Mutta kuitenkin! Taguna, ja Kapura myös, olivat meikäläisiä, ja eivät ole kai enää. Niin se harmittaa.”
Same kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Kun sitä meinaan, moderaattorina tuntee olevansa vastuussa jotenkin, vastuussa siitä, että tämä on hyvä paikka, Bio-Klaani siis. Että jäsenet tuntevat olonsa turvalliseksi eivätkä koe tarvetta keikauttaa venettä. Niin se, että joku vaan ottaa ja lähtee ilman mitään kunnon syytä, tai edes ilmoitusta, niin ottaahaan se pattiin.”
Same nousi seisomaan ja asteli ikkunalle. Pitkä selakhi katseli merelle.
”Syytä mietin minäkin”, sanoi Same. ”Syytä ja syyttömyyttä. Ystäväni, me emme ole voineet enää hetkeen varmistaa, että klaanilaiset tuntevat olonsa turvalliseksi.”
Bladis rullasi kollegansa vierelle. ”Mutta jos me annamme periksi, niin kaikki antavat”, sanoi skakdi surkeana. ”Joku sanoi noin. Varmaan Gee joskus.”
”Klaanilaiset ovat tulleet tänne kukin omasta syystään, monet etsien rauhaa tai turvaa. En tiedä, onko meidän osamme estää heitä lähtemästä, jos niitä ei ole enää täällä.”
”Ei Taguna eikä Kapura tuntenut oloaan täällä kovin turvalliseksi tai rauhalliseksi”, sanoi Bladis. ”Ja luulen, ettei se johtunut pelkästään torakoista. Kumpikaan ei tainnut miettiä niitä ihan kauheasti. Kapuralla oli se nimdakuvio, se käsittämätön, miten se menikään?”
Same naurahti. ”Ehkä he olisivat sitten ottaneet jonkun merirosvolaivoista. Satamassa olisi ollut valikoimaa…”
”Toivottavasti meidän ei tarvitse lähettää Takamaa ja Angorangereita heidän peräänsä.”
”ANGORANGERIT OVAT NARRATIIVILLE VAARALLISIA”, Valkoinen kauhisteli. ”HEIDÄN VOIMANSA ON KUIN BATERRA. NIELEE TIELTÄÄN KAIKEN JA POISTAA SEN OLEMASTA.”
”Siinä on yksi tapa päästä pois pyörästä. En kokeilisi.”
”MINUN PITI REPIÄ REIKÄ OMAN TÄHTENI KATTOON, JOTTA SAIN ITSENI IRTI PYÖRÄSTÄ”, Valkoinen mutisi selvästi katkerana. ”JA JOTKUT PÄÄSEVÄT SIITÄ SEILAAMALLA MERELLE TAI TULEMALLA SIISTIEN VÄRIKKÄIDEN SOTURIEN YLLÄTTÄMÄKSI. TASAN EIVÄT KÄY ONNEN LAHJAT.”
”Valkoinen.”
”SIIS IHAN OIKEASTI. SE MÄÄRÄ FEÄ ONDOJA, MITÄ VAADITAAN TÄHDEN SISÄPUOLEN RAKENTEEN PYSYVÄÄN PIRSTOMISEEN ON IHAN ÄLYTÖN, JA RAKKAALTANI MENI AINAKIN SATA VUOTTA JA NELJÄ YRITYSTÄ TEHDÄ EDES LOMMO. OLETKO IKINÄ MIETTINYT, MITEN VAIKEAA ON SAATTAA KOKONAINEN TODELLISUUS POIS BALANSSISTA VAJAALLA MÄÄRÄLLÄ TAIKAKALUJA JA SAMALLA, KUN KAKSI TOSI LÄSKIÄ JA TYHMÄÄ MUIJAA SEISOO AINA SAATANA VARTIOSS-”
”Valkoinen. Olemme unohtaneet jonkun. Joku muu oli kohtalokkaana yönä liikkeellä.”
”Vaiteliaisuutesi antaa ymmärtää, että et ollut ehkä unohtanut.”
”MINULLA ON AMMATILLISESTI VAKUUTTAVIA SYITÄ OLLA PITÄMÄTTÄ MAKUTA NUISTA.”
”Annetaan hänelle mahdollisuus.”
Osa -1. Banaani-Manu: The Art of Metafiction
Ja niin purtilon purjehtiessa kohti kaukaisuutta, kauaksi Klaanin kurjista kohtaloista, päättyi yksi aikakausi. Kapuralan tarinat tulivat päätökseensä, mutta samalla kääntyi uusi sivu suuremman tarinan kirjassa – tuon tarinan, joka kattoi kaikki tarinat. Tarinan, jota kaikki kirjoittivat.
Kapuran yllättävillä valinnoilla tulisi olemaan kauaskantoisia narratiivisia seuraamuksia, ja useita merkittäviä kysymyksiä oli nyt auennut. Kuinka Jouera, Desable sekä Zairyh saisivat katarttisen loppunsa ilman Kapuran läsnäoloa tarinassa? Kenet Punainen Mies löytäisi sepäksi Ahjoonsa? Kuka nyt puukottaisi Matoroa jälleen selkään? Kuka vetäisi Kapuran jäljelle jääneet roolipelisessiot? Ja tärkeintä kaikista…
”Hei, minä tiedän! Oliko Kapura petturi?” Jaakaappi huudahti.
Pettymys. Tietenkään Kapura ei ollut ollut petturi – se oli tässä vaiheessa ilmiselvää. Mutta ei ilmeisesti riittävän ilmiselvää, että paikallinen filosofi olisi sitä ymmärtänyt.
”Mmmutta minä olen kyllä kielitieteilijä…”
Turhanpäiväistä saivartelua. Eikö kaikki tiede lopulta kummunnut filosofiasta, halusta ymmärtää maailmaa, kaipuusta vastata kysymykseen ”miksi”?
”No on se aika eri asia kuitenkin. Sitä paitsi sinä olet joku hiton banaani, voin kyllä lyödä samalla mitalla takaisin.”
Syvä huokaus. Banaanin katse oli kohdistunut merelle, kauas horisonttiin, jota hämärsi synkkä sumuverho.
”Saanen muistuttaa arvon kielitieteilijää”, Makuta Nui tokaisi, ”että minä olen meistä kahdesta se, joka osoittaa sinua käsiaseella ja heti tarpeen vaatiessa vetää liipaisimesta.”
Jaakaappi nosti vaistomaisesti kätensä pystyyn.
”Ei mitään paniikkia, ei aihetta väkivallalle”, hän sanoi hikipisaran vierähtäessä hänen otsaltaan poskea pitkin kanohin reunalle, josta se tippui katolle, jonka päällä hän istui rakentamassa pommia.
”Tässä meni kuule hyvä hetki pilalle”, makuta tuhahti hieman ärtyneenä.
”Hyvä hetki mille?” parkaisi ko-matoran. ”Mitä sinä edes teet?”
”Kai jonkun on otettava kantaa kaikkeen siihen metafiktiiviseen hulluuteen?”
”Eikä tarvitse. Mikä tärkeämpää, miksi minä edes olen täällä?”
”Sinä rakennat pommia sillä välin, kun minä vahdin, ettei se saatanan apina löydä meitä. Se ei koskaan luovuta. Ei koskaan.”
”Mutta miksi minä? Mitä minä olen ikinä tehnyt sinulle ansaitakseni tämän?”
”Minä en tykännyt siitä tavasta, millä viittasit minuun uusimmassa kolumnissasi!”
”Ai sinä luit sen.”
”Totta kai luin, luen jokaisen Klaanilehden heti suoraan painosta.”
”Mutta… enhän minä edes kirjoittanut mitään pahaa tai ilkeää? Sanoin vain, että et ole vihollisen puolella, vaikka kirjoitatkin kärkkäitä kommentteja?”
”Mutta sinä VIHJASIT, että olisi luontevaa olettaa vihollismakutan olevan MINÄ! Minkälainen homma? Kuka sinulle antoi luvan sellaiseen röyhkeyteen? Pitäisikö minun nyt vain ampua sinua päähän ja jatkaa elämääni???”
”… mielellään ei. Haluaisin kyllä pitää päässäni olevien reikien määrän samana kuin ennenkin.”
”Rakenna sinä vain sitä pommia. Annoin sinulle täydellisen selkeät ohjeet, injektoituna suoraan aivoihisi.”
”Kyllä, ja se sattui.”
”Ei niin paljon kuin kuula kalloon.”
”Okei, okei, okei. Ei tarvitse kiihtyä…”
Tuulen ujellusta lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. Satamavaraston katolla tapahtuva räjähteiden valmistelu oli täysin julkiselta tarkastelulta piilossa. Alhaalla kadulla Matoro Sysilumi juoksi kohti laituria, auttamattoman myöhässä. Paenneesta purresta ei ollut enää jälkeäkään.
”Kaikki käsittelevät suruaan eri tavalla.”
Valvoja säänensävy oli niin diplomaattinen kuin siinä tilanteessa oli mahdollista. Valkoinen ei antanut sille vastinetta..
”HÄN MUUTTI ITSENSÄ BANAANIKSI. TYPERIN ASIA, MITÄ OLEN KOSKAAN NÄHNYT.”
”Voimme vain siirtyä eteenpäin.”
”MEILLÄ OLI TÄSSÄ NIIN KAUNIS KRONOLOGIAKIN. JA NYT SEKIN ON PILALLA, KUN PITI PALATA AJASSA TAAKS-”
”Valkoinen. Siirrytään eteenpäin.”
”MMH.”
Osa 5 tai 6 riippuen laskentatavasta (kiitti Manu): Valotun sankari
Masentava syyssade kasteli Valotun mökin metsässä linnoituksen ja Arkistoiden välissä. Mökki muistutti enemmän laavua kuin perinteistä asuinsijaa. Gekko uskoi metsän kuuluvan Laivaston Tongulle, mutta hän ei kehdannut sanoa sitä ääneen. Toisaalta hänellä ei ollut edes ketään, jolle kertoa mitään. Välillä joku klaanilainen tai kaupungin asukki törmäsi häneen, kun hän oli etsimässä marjoja, sieniä ja erityisesti kantarelleja metsän siimeksestä. Ajatuksenvaihdot olivat lähes aina vähäisiä.
Olosuhteet olivat pakottaneet Gekon opettelemaan selviytymistaitoja. Bio-Klaaniin hän ei voisi enää luottaa. Klaanilaisten takia häntä oli kidutettu ja Paaco oli rikkonut hänen itse rakentamansa lisäsiiven omaan huoneeseensa. Oletettavasti joku evakko asui siellä nyt. Metsähuhut ainakin kertoivat nuikorolaisten massavaelluksesta linnoitukseen.
Pahin yksinäisyyden tunne kuitenkin juonsi hänen mielensä sisältä. Paha kaksonen ja mielen poni olivat hiljentyneet Mysterys Nuin Makutan taikojen jälkeen.
“Olisipa jompikumpi heistä paikalla nyt. On vain tämä mahdoton pimeys ja kylmyys. Talvikin on tulossa ja selviytyminen vaikeutuu lumipeitteen takia.”
Gekko ei tiennyt, miksi sanoi sen ääneen. Ikään kuin toa uskoi rätisevän nuotioliekin vastaavan hänelle.
Padassa porisi sienisoppa. Hän oli oppinut sen kerran Zeeronilta, kun oli törmännyt tähän metsäreissuillaan. Gekko oli nyt osa metsän luontoa. Hän kuului sinne.
Räiskyvä nuotiotuli toi hänen mieleensä kuvajaisia tämän ystävistä. Jake, Kapura, Peelo, Umbra ja Domek. Mitä näitä nyt olikaan? Koobee tietenkin! Valurautapata oli kyllä kuin Kapuran haarniska. Miksi hänen ajatuksensa keskittyivät siihen outoon Toaan?
Ei Gekko Kapuraa oikein tuntenut. Toa oli joskus yrittänyt rekrytä Gekkoa pöytäroolipeliin, mutta tämä oli kyllästynyt ensimmäisen kerran aikana. Hahmoluonti oli vaikea prosessi ja Gekko oli silloin ollut aika kärsimätön. Hän halusi silloin toimintaa.
Toimintaa Gekko ja Kapura olivat kyllä kokeneet myös. He taistelivat Klaanin lähestöllä olevia zyglakeja vastaan. Toakaksikko oli yllättänyt raptorien muonankeräys- ja kalastusporukan, joka oli tullut liian lähelle Klaanilaisten tonttia.
“Ette tule Tongun metsiin!” oli Gekko huutanut. Kapura ei ollut korjannut olettamusta, ehkä kohteliaisuussyistä.
Gekko muisti elävästi, miten Yö Kauhun aikaan Kapura ja Kupe pelastivat hänen henkensä Feterrojen kynsistä. Kapura oli luovuttanut kallisarvoista toavoimaansa Gekon parantamiseen ja Kupe oli ohjannut prosessia lääkintätaitojensa avulla. Klaanin seppä oli muutakin kuin vain aseiden, naamioiden ja haarniskan takoja. Hän oli sankari.
Yötaivas oli pilvetön sateen jälkeen. Kuut ja Initoi hallitsivat pimeyttä ja saaren yläpuolelle kokoontuneet toa-tähdet symboloivat sitä, että Klaani oli edelleen turvassa. Vaikka kaksi tähdistä olivat erkanemassa tähtikuviosta kiihtyvällä tahdilla.
“Tawa on varmaan lähettänyt Matoron tai jonkun muun tehtävälle”, Gekko tuumi itsekseen.
Gekko jatkoi sienimuhennoksen hämmentämistä. Hän oli taas selvinnyt yhdestä päivästä. Valottu vain toivoi, että tuleva päivä olisi taas hieman kirkkaampi.
”MAKUTA NUI KÄVI HÄNEN PÄÄSSÄÄN KERRAN JA JÄTTI POLOISELLE VÄLITTÖMÄSTI ADDIKTION SIENIIN”, Valkoinen tuhahti tyytymättömänä.
”Valkokarvarousku. Vaahterankääpä. Vahaseitikki.”
”AINAKIN HÄN MUISTI YHÄ SEPÄN. OLEN JOPA VÄHÄN YLLÄTTYNYT. HEIDÄN EDELLISESTÄ YHTEISESTÄ SEIKKAILUSTAAN ON JO AIKAA.”
”Valaja valoi paljon muistoja jälkeensä. Hyviä ja pahoja.”
”EIKÄ SIENISOPPAA HÄMMENTÄVÄ OLE VALOTUISTA AINOA, JOKA KAPURAA JÄÄ MUISTELEMAAN.”
Osa… 8? Kaksi Majakkaa merellä seilasi
Valottujen matka Zorakin tukikohdalta jatkui halki syksyisen hopeisen meren. Vene liikkui ripeästi öisen taivaan alla.
Degoh-Nuin Valottu oli taitava merenkävijä ja tähtitaivaan avulla suunnistaminen oli toalla verissä.
“Olitko merimies, ennen kuin elementtisi paljastui?” Umbra kysyi.
“Jotain siihen suuntaan”, boheemi hattumies vastasi pilke silmäkulmassaan. Toan värikkään kaulahuivin päät heiluivat merituulessa kuin korallikäärme aallokossa.
“Muistuu mieleen Metru Nuin sodan alkupäivät ja Le-Metrua vasten tyrskyävät aallokot”, traumat pulpahtivat pintaan Umbran mielessä. Korppi tämän päässä oli hiljaa. Se tiesi ettei kannattanut aukoa nokkaansa juuri nyt.
“En ole koskaan nähnyt sotaa. Olin vasta rantautunut, kun se alkoi”, Domek vastasi, “mutta muistan, miten kaikki puhuivat siitä. Saaremme toat eivät olleet kutsuttuja sinne kunnes vasta myöhemmin. Eivätkä he koskaan palanneet tarinoiden kanssa.”
“Tiedätkö, saivatko kyläläiset kaatuneita sotureitaan koskaan takaisin?” Umbran sielua alkoi kylmätä, sillä toien ruumiista puhuminen toi väkisinkin mieleen epäkuolleet Mustan Käden kellarista. Kapuran ja Matoron kanssa vietetystä Legendojen kaupungin matkasta tuntui olevan jo iäisyys.
“Eivät”, Domek sanoi, “En ole koskaan edes nähnyt heitä kuin muotokuvissa. Koko sen ajan, kun olin siellä, en koskaan edes tavannut muita toia.”
Domek nojautui veneen kylkeä vasten. Hänen katseensa harhasivat jonnekin kaukaisuuteen. Hän ei ollut miettinyt kotisaartaan pitkään aikaan, eikä hän pitänyt, mitä sen muisteleminen toisi mukanaan.
“Tapasin muita toia vasta, kun olin lähtenyt. Se oli mukavaa. En tiennyt, että ulkopuolella oli meitä niin paljon”, Domek siirsi aihetta toisaalle Degoh-Nuista.
“Toat ovat olleet läsnä elämässäni niin paljon. Ihailin sodan alussa Legendojen kaupunkiin kutsuttua Valottu Lhekoa, jonka toa-kiven lopulta myös sain.”
Umbra katsoi ystäväänsä ja jatkoi tarinaansa: “Hän ei ehtinyt juuri kertoa minulle Valottujen legendaa.”
Lhekon ajattelu sattui, mutta Umbra työnsi ajatukset väkisin sivuun.
“Zorak itse asiassa tiesi Valotuista hätkähdyttävän paljon.”
Domekin katse värähti hetkeksi toverinsa suuntaan Valottu-sanan kuullessaan, mutta hän teki parhaansa ollakseen näyttämättä hämmennystään. Kaikki valon toat olivat jossain kohdin oppineet Valotun myytin.
“Mitä Zorak tiesi?”
“Hänen fiksaationsa Valottuihin näkyi kaikkialla hänen labyrinttimaisessa tukikohdassaan. Muistan elävästi kulkeneeni monien taulujen ja veistosten ohi, jotka kuvasivat meitä Valottuja. Siis ideaaliversioitamme. Me jotka tuomme valon ja voitamme pimeyden lopullisesti”, Umbra piti hetken hengähdystauon. Mieleen tulvi kuvia ja kokemuksia. Aistihavaintoja. Suurin osa niistä epämiellyttäviä.
“En ollut Zorakin puhtaan Valottu-ideologian arvoinen”, hän jatkoi ripaus harmistuneisuutta äänessään.
”Kuka olisi”, Domek vastasi melkein ajattelematta.
“Ehkä Gekko?” Umbra vastasi puoliksi vitsillä. Klaanissa oli muitakin Valottuja joihin kohdistui liian suuria odotuksia.
”Miksi Gekko? Mitä hän tietää Gekosta? ” Domek kysyi. Hän keskitti katseensa takaisin Umbraan.
“Zorak tietää, että Bio-Klaanissa oli muitakin Valottuja kuin me”, Umbra kertoi.
Domek mietti Umbran sanoja. Toisaalta sen ei olisi pitänyt olla yllätys. Valon toia oli tunnetusti vain kourallinen, jos sitäkään. Toki Bio-Klaani tunnettiin eräänlaisena hylkiöiden turvapaikkana. Kuka tahansa voisi päätellä, että saarella olisi enemmän kuin yksi valon toa. Näitä kun ei yleensä katsottu yhteisöissään kovin suopeasti.
Tämän takia Valottujen välillä vallitsi usein sopu ja yhteisymmärrys toisistaan ja toisten kokemuksista. Domekin ja Gekon ystävyys oli hyvä esimerkki, ja ymmärtäen Gekkoa Domek ei voinut kuin huolehtia hieman ystävänsä perään.
“Tietääkö Gekko? Zorakista ja mitä tämä aikoo?” Domek kysyi.
“Muistaakseni Gekko kohtasi Feterroja Yö Kauhun aikaan, mutta en usko hänen tietävän Zorakin tarkoitusperistä”, Umbra kertoi. “Itse en ollut paikalla, olin Avra-Nuilla hoitamassa Kraa-ongelmia.”
Pieni korpin kraa kuului jossain toan mielen perukoilla.
“Onko Gekko yhä Klaanissa?” Domek jatkoi kysmyksiään.
“Joo. Gekko ja violetti matoran, joka väittää itseään minuksi seikkailivat yhdessä Kummitusten suolla. En ole kuullut Gekosta sen jälkeen”, moderaattori vastasi. Valitettavasti se ei ollut lohduttanut Domekia. Umbran ei tarvinnut ihmetellä toverinsa silmissä synkkenevää mielialaa. He ymmärsivät toisiaan tarpeeksi hyvin.
“Gekko”, Domek aloitti, “hän oli aina epävarma omista taidoistaan. Tiedän, että hän oli aina mukavuudenhaluinen, mutta…”
”Mutta ehkäpä hän ymmärsi myös jotain, mitä me emme. Että emme saisi olla niin ankaria itsellemme, jos emme täytä legendojen asettamia raameja”, Umbra täydensi Domekin kesken jääneen lauseen. Hän luetteli päässään lukuisia epäonnistumisiaan yrittäen samalla pitää kiinni kaikesta siitä, mitä oli Gekolta vuosien saatossa oppinut.
“Hyvin sanottu”, Domek vastasi. Lievä hymynkare oli levinnyt hänen kasvoilleen. Umbran ilme oli kuitenkin edelleen kivikova.
“Menin Metru Nuille ystävieni Nurukanin ja Delevan kanssa. Matkalla törmäsimme Matoroon ja Kapuraan. Minulla on ikävä heitä kaikkia, jopa sitä outoa Kapuraa, joka paljastui merirosvoksi”, toa muisteli ääneen.
“Joo. Siis Kapura on Arupak. Merirosvo, joka oli ollut Aft-Amanan mielisairaalassa. Hän oli kohdannut aikaisemmin Avden nuket ja tiesi enemmänkin Nimdasta.”
Nekin muistot tuntuivat jo kaukaisilta. Kaikki ne lääkkeet, mitä häneen Zorakin hovissa oli pumpattu eivät myöskään auttaneet häntä hahmottamaan, kuinka paljon aikaa oli kulunut.
”Hänellä taisi alkaa uusi elämä siinä vaiheessa, kun hänestä tuli toa”, Umbra vielä täsmensi.
“Niinhän se on. Ja kukapa ei kaipaisi aina välillä mahdollisuutta aloittaa alusta?” Domek lisäsi Umbran mietteeseen. Hänen oli myönnettävä itselleen, että puhui siinä kohtaa kokemuksesta.
“Kapura, vaikka tuntuikin paljastuksensa jälkeen vieraalta, oli kuitenkin hyvä ystävä. Kun Metru Nuilla oli Nurukan ja toa Delevakin mukana, tuntui kuin olisi ollut taas oma toa-tiimi. Sellainen omalta tuntuva, jota minulla ei koskaan ollut.”
Ystävien ajattelu sai Umbran kyynelehtimään. Hän ihan oikeasti kaipasi jopa Kapuraa! Soturin kova kuori oli alkanut antamaan periksi.
“Olisipa elämän mahdollista olla välillä muutakin kuin vain taistelua pimeyden voimia vastaan. Kaipaan Matoroa. Nurukania. Delevaa. Jopa hiton Killjoyta, vaikka hänkin on usein aika outo. Jopa Makuta Nui olisi ihana nähdä elossa. Saunahetket Tongun jättimäisessä saunassa. Oi. Joskus mietin, että olisi parempi olla vain matoran. Tekisin työni ja pitäisi naamioni ummessa.”
Domek kuunteli hiljaa ja vältti katsomasta Umbraa silmiin. SIlloin hänen ei tarvinnut keksiä, mitä sanoa. Se oli heikkous, jonka hän tunnisti itsessään, mutta jolle hän ei osannut tehdä juuri mitään. Umbra peitti synkän ilmeensä käsillään, ja valui hitaasti syvemmälle veneeseen. Siltikään Domek ei osannut sanoa mitään. Tai pikemminkin hän ei uskaltanut sanoa mitään.
“Jos joskus saavumme takaisin Mysterys Nuille, etsitään se Gekko käsiimme ja käydään vaikka kiertämässä Huonon satamakadun kuppiloita. Valon toat yhdessä”, Umbra yritti piristää itseään. Hänen silmissään näkyi jo pientä loistoa kaikkien niiden kyynelten jälkeen.
“Tehdään niin”, Domek vastasi. Hän otti toverinsa toivon loisteen vastaan. “Tehdään niin…”
Kaksi tähtitaivaan tähteä jatkoi matkaansa syksyisen yötaivaan alla. He eivät malttaneet olla pääsemättä jo takaisin kotiin Bio-Klaaniin.
Samalla tähtitaivaalla loistavat katseet välkkyivät hiljaa muun tuikkeen keskellä. Molemmat niistä välttelivät punaisena loistavaa tähteä tietoisesti. Valvoja vältteli myös pohjoisella taivaalla ammottavaa mustaa aukkoa parhaansa mukaan, vaikka Valkoinen sen paisteen puutteesta tuntuikin nauttivan.
”SEPÄN MERIROSVOTAUSTALLA OLI KAUASKANTOISET SEURAUKSET. AINAKIN HÄNEN YSTÄVIENSÄ SILMISSÄ.”
”Vääjäämättä. Vaikka hän on niin paljon muutakin. Valaja oli ennen Voro. Ken tietää, mitä hän on seuraavaksi.”
”LIEKÖ HÄN ENÄÄ SEPPÄ LAISINKAAN? VERHON TOISELLA PUOLELLA HÄNESTÄ TULEE JOTAIN AIVAN UUTTA.”
Valvoja oli pitkän hetken hiljaa.
”Valaja. Ennen olit Voro, nyt olet…”
Sitten Valvoja oli taas hiljaa.
”MNIIN?” Valkoinen odotti kärsivällisesti. Hänellä oli aikaa.
”Varro vain, Valkoinen… Vapautuja… Viilettäjä… Veneilijä…”
”VALVOJA… ET KAI SINÄ OLE KEKSINYT KAIKKIA NOITA LEMPINIMIÄ PÄÄSTÄSI?”
”Voit myös auttaa, jos haluat.”
Oli Valkoisen vuoro olla hetken hiljaa.
”VITT-”
”Valkoinen. En kaipaakaan apuasi.”
”TAHTOISITKO SIINÄ TAPAUKSESSA INSPIRAATIOKSI VAIKKA KÄYDÄ HETKEN AIKAA MENNEESSÄ? SIELLÄ, MISSÄ VAROITTAJAA EI VIELÄ TARVINNUT VAROA?”
”Tahtoisin. Minkälaisen jäljen mahtoi Valaja häneen valaa?”
”KATSELUKOKEMUKSEMME TAKAAMISEKSI OLEN HIEMAN UUDELLEENMUOTOILLUT SITÄ HETKEÄ. ALKUPERÄINEN OLI KUIN LAPSEN KIRJOITTAMA.”
Osa 9. Tekninen Tauko
Trooppisehko saari merellä
Leirin keskellä palava nuotio sylki kipinöitä sellaisella voimalla, että sitä valvova Suga päätyi kaiken varalta potkaisemaan oman tarvikelaukkunsa siitä hieman kauemmaksi. Märkä rantahietikko leirin ympärillä esti liekkejä kyllä muuten leviämästä, mutta Xialta palaavan ryhmän tavoite pysähtyä hetkeksi kuivaamaan taistelussa kastuneita varusteitaan saisi odottaa vielä sitä, että liekit hieman rauhoittuisivat.
Hiekkaan upottamaan miekkaansa nojaileva Suga vilkaisi takanaan siintävää saniaistiheikköä yrittäen löytää valkomustaa toaa sen seasta. Matoro oli vaellellut ympäri saarta jo hyvän tovin, mutta tämä oli vaikuttanut olevan niin omien ajatustensa piirittämä, että Suga ei ollut tohtinut vaivata häntä. Niinpä hän oli jäänyt vastuuseen varusteiden kuivattamisesta samalla, kun ryhmän loput klaanilaiset – ne kaksi, jotka istuivat vesirajassa oman paljon pienemmän nuotionsa äärellä – olivat uppoutuneet keskusteluun. Suga ei ollut nähnyt Kapuran ja Killjoyn keskustelevan matkan aikana paljoa, joten hän oli hieman yllättynyt, kuinka pitkään kaksikko oli jo rannassa viettänyt.
Killjoyn kypärä oli ylösalaisin tämän käsissä ja tämän suuret mustat kädet kopeloivat jokaisen sen sisäpinnassa kulkevan johdon liitännät lävitse. Osa johdoista oli jatkuvien taistelujen rytinässä irronneet pidikkeistään roikkuen nyt epäsiististi kypärän pinnasta irtonaisina. Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että mikään niistä olisi vaarassa irrota. Killjoyn katse kiinnittyi sitten Kapuran ääneen tekemän huomion myötä pieneen paljaaseen piiriin kypärän niskaosassa.
”Tuo on varavirtarepulsori”, Killjoy täsmensi. ”Se syöttää virtaa kypärään, vaikka loput haarniskasta olisi sammuksissa.”
”Ja se lataa itsensä uudelleen aina virtojen ollessa päällä?” Kapura ihmetteli. ”Miten se tekee sen, kun kypärä on kuitenkin täysin irtonainen? Kuinka virta liikkuu niiden välillä?”
Killjoy osoitti metallinvärisiä nuppeja, jotka tulivat himpun verran ulos kypärän kauluksen reunasta juuri siitä kohtaa, missä se kiinnittyi haarniskan kaulaan. Pienet kolot Killjoyn kaulurissa vastasivan niiden paikkoja.
”Magnetisoituja protodermissauvoja. Kuljettavat juuri tarpeeksi jännitettä, että kypärä pysyy latingissa, mutta tarpeeksi vähän, että sauvojen eristeet estävät virtaa kulkemasta metallin runkoon.
Varmistuttuaan siitä, että kaikki oli ainakin pääosin kunnossa, Killjoy ojensi kypärän Kapuran ojennettuihin käsiin. Vaikka tämä oli aidosti kiinnostunut, kuinka sodan peruja olevat teknologiat oli saatu kommunikoimaan keskenään, oli sepän päällimmäinen uteliaisuuden aihe kuitenkin haarniskan paljon perustavalaatuisempi ominaisuus. Ja välittömästi kypärään koskettuaan hän huomasi, kuinka kylmää sen metalli oli. Meri-ilma oli sinä päivänä kuuma ja kostea. Kaiken järjen mukaan metallin olisi kuulunut olla lämmin, erityisesti ne mustat kohdat, jotka olivat imeneet aurinkojen valoa itseensä jo vuorokauden ajan, mutta silti Kapurasta tuntui kuin hän olisi tarttunut kypäräksi muotoiltuun jäälohkareeseen.
”Olen kuullut tästä paljon”, seppä mutisi käännellen kypärää puolelta toiselle sivellen tauotta sen sileää pintaa. ”Mustan Käden mustaa magiaa. Metalli, joka ei taivu, kulu tai tottele elementtejä.”
Killjoyn harmaille kasvoille oli noussut virne. Kapuran lakoniset huomiot kertoivat hänelle jo, että tämä ymmärsi olla uskomatta kaikkiin sodasta selvinneisiin legendoihin.
”Mutta minä tunnen tässä kyllä protodermiksen ainakin sidosaineena. Kolmekymmentä prosenttia ainakin. Mikä tarkoittaa, että vaikka huhut tämän ominaisuuksista pitäisivätkin pääosin paikkansa, ne voivat olla sitä korkeintaan… seitsemänkymmentäprosenttisesti.”
Killjoy heilautti päätään huvittuneena. Kapuran näppituntumalla tehty ”kolmekymmentä prosenttia” oli niin lähellä todellista lukua, että sen korjaaminen olisi tuntunut niuhottamiselta.
”Terävä huomio. Mitä muuta?”
Kapura käänsi katseensa takaisin kypärään ja kolautti sen pintaa napakasti rystysillään. Huolimatta siitä, että kypärä oli kaulastaan avoin, kaikui sormien ja metallin kohtaamispiste terävästi. Korviavihlova ääni kaikkosi kuitenkin nopeasti jättäen kuitenkin mietteliään sepän ihmettelemään metallin ominaisuuksia.
”Suurin osa tähän osoitetusta kineettisestä energiasta vain kimpoaa pois”, hän tulkitsi äänen alkuperää.
”Noin seitsemänkymmentä prosenttia, jos ollaan ihan tarkkoja”, Killjoy hymähti. Metalliseoksen ominaisuudet alkoivat pala palalta kasata itseään Kapuran päässä. Hän oli kuullut sen verran huhuja metallin alkuperästä, että osasi tehdä valistuneita arvauksia sen ”kal-osan” koostumuksesta. Se, että ainakin yksi sitä koskevasta villeistä huhuista pitäisi paikkansa, selittäisi myös sen, miksi häneltä oli kestänyt näinkin kauan törmätä siihen elävässä elämässä.
Vaikka Killjoy oli viettänyt hänen läheisyydessään aikaa useita kertoja aikaisemminkin – vaikkakin yleensä yhteisen ystävän, Matoron vaikutuksesta – oli tämä ensimmäinen kerta, kun hän oli saanut kunnollisen demonstraation siitä, mihin kenraalin haarniska pystyi. Sen myllytyksen jäljiltä, minkä Killjoy oli Xialla saanut, haarniskan ei olisi kuulunut olla niin hyvässä kunnossa. Itse asiassa, näytti siltä, että ainoastaan sen maalipinta oli ottanut suoraa osumaa. Sen jälkeen Kapura oli tiennyt, että hänen pitäisi saada palanen sitä kouriinsa. Totta kai, puhtaasti akateemisista intresseistä.
”Tällaisen torjuntakyvyn täytyy olla myös vaarallinen käyttäjälleen”, Kapura tuumasi ja napautti kypärän pintaa uudestaan, tällä kertaa vielä vähän kovempaa. ”Jos kolautat jonkin ruumiinosasi tämän sisäpintaan ja kaikki se energia siitä jää vain kimpoilemaan haarniskan sisälle…”
Mutta ennen kuin Kapura sai lausettaan loppuun, Killjoy vastasi kolauttamalla nyrkkinsä voimalla omaan polveensa. Korviahuumaava särähdys lennätti nuotion äärellä miekkaansa nuokkuvan Sugan turvalleen rantahietikkoon.
”Elä perkele”, Suga parahti syljeskellessään märkää hiekkaa suustaan.
Kapura oli joutunut peittämään korvansa, mutta ajatustyön rattaat olivat raksuttaneet sinäkin aikana. Hän tunsi ilman väreilyn ihollaan edelleen. Hän kuitenkin arvasi jo, mitä Killjoy tempullaan yritti demonstroida.
”Ihan oikein arvioitu”, Killjoy myönsi. ”Mutta tukirankani on tehty samasta tavarasta. Kal-metallista ei koskaan voisi takoa tavallista haarniskaa, koska se olisi käyttäjälleen hengenvaarallinen. Kaadut kerran portaissa sellainen päällä ja kaikki siitä juontava energia väreilee niskaasi. Tästäkin suurin osa on kiinteä osa minua, eikä jotain, mitä puen päälle.”
Tekninen tauko keskeytyi siihen, kun kaislikossa suhisi. Sugakin lopetti hetkeksi haarniskansa epähiekoittamisen, mutta rentoutui välittömästi, kun ääni paljastuikin vain ympäriinsä vaeltelevaksi Matoroksi. Toan suunnasta kantautuvan mutinan Suga päätteli kantautuvan Matoron ja Sarajin välisestä keskustelusta, mutta Kapura oli jo päätellyt, että hänen ystävänsä vaelteli kaislikossa ihan yksinään. Ja se tarkoitti sitä, että Matoro kinasteli ärsyyntyneenä… itsensä kanssa.
Killjoy nappasi kypäränsä Kapuran käsistä ja jätti huomiotta tämän pohdiskelevan ilmeen, joka oli jähmettynyt sinne, missä Matoron selkä oli taas kadonnut kasvustoon. Kuului useita metallisia kolahduksia ja sitten sihahdus, kun kypärä paineisti itsensä Killjoyn korventuneen kallon ympärille. Kapuran katse herpaantui viimein pienen hetken jälkeen ja vaelteli pitkin Killjoyn muuta haarniskaa. Sen muotokielessä ei sinällään ollut hänelle mitään uutta. Jokainen palanen oli selvästi Killjoyn tarpeita varten muotoiltu, mutta muotokieli itsessään noudatti Metru Nuilaisia klassikoita. Olkapanssarit olisi voinut helposti kuvitella myös Lhikanin olkapäille. Rintapanssarin levyt taas olisivat menneet minkä tahansa Onu-Metrun suojelijan päälle. Ainoa suunnittelutyöhön liittyvä kysymys, joka Kapuralle heräsi, ei oikeastaan liittynyt lainkaan haarniskan muotokieleen.
”Punamusta ei kyllä ole hirveän hyvin maastoutuva väripaletti. Ei edes Metru-Nuilla”, Kapura huomioi. Killjoy nojaili vasempaan polveensa ja loi läpitunkevan katseen seppään.
”Kun voi ampua vihollista kolmen kilometrin päästä, ei ole hirveästi tarvetta maastoutua.”
”Niin ei varmasti. Se ei ollut pointtinikaan. Mietin vain, että värivalinnoille on varmasti silti jokin syy.”
Killjoy oli yllättynyt siitä, että yleensä kylmän käytännöllinen Kapura edes välitti sellaisista asioista. Huomio sai kuitenkin hänen katseensa vaeltelemaan alaspäin. Ne värit olivat olleet osa häntä niin kauan kuin hän muisti. Siitä lähtien jo, kun toa Herra oli ottanut hänet suojiinsa.
”No musta on Onu-Metrun väri, joten se tulee luonnostaan.”
”No entäs punainen?” Kapura tivasi.
Killjoyn oli pakko pysähtyä miettimään vielä hetkeksi. Hän kuitenkin myönsi tappionsa nopeasti. Hän ei yksinkertaisesti keksinyt sellaista vastausta, joka olisi tarjonnut mielenkiintoista uutta tietoa.
”Kaipa minä sitten vain pidän punaisesta.”
Kapura kuitenkin hymähti yllättävänkin tyytyväisenä saamaansa vastaukseen. Heidän molempien katseet olivat kääntyneet kohti merta. Killjoy toivoi, että he olisivat jo sen toisella puolella. Kapura taas pohdiskeli pääasiassa sitä, kuinka monta merirosvoa he matkansa aikana vielä kohtaisivat.
”Minä olen punainen”, Kapura töksäytti.
Killjoylta kesti kiusallisen monta hetkeä rekisteröidä, mitä seppä oli sanonut. Kenraali käänsi katseensa toaan, jonka katse oli kuitenkin edelleen meressä.
Hetki kaksikon välissä pirstoutui kuitenkin sekunnissa. Kasvojaan hirvittävällä vimmalla kiskova Matoro rojahti metsiköstä rannan reunalle hysteerisesti keuhkojensa pohjalta karjuen. Killjoy ja Kapura olivat pystyssä sekunnissa, mutta Suga oli nopeampi kuin kumpikaan heistä ja oli jo rientämässä toveriaan kohti.
”OTTAKAA TÄMÄ HEMMETIN MASKI POIS!” jään toa karjui. Cencordiaan riuhtova Matoro oli kuin riivattu rantahietikossa kiemurrellessaan. Lepohetki oli päättynyt. Nimdajahdin mukanaan tuoma painolasti palautti ryhmän kertaheitolla takaisin todellisuuteen.
”Kiva viesti.”
”KIITOS KOMMENTISTA.”
”Valaja jätti jälkensä myös Varoittajaan. Mutta mitä tapahtuu, kun hänen polkunsa vie pois punaisen valosta? Miten sellaisen aukon voi täyttää?”
”KOHTALON LANGAT OVAT VÄLILLÄ SOLMUSSA”, Valkoinen myönsi. ”VÄLILLÄ SELLAISETKIN TARINAT, JOTKA EIVÄT SUORAAN RISTENNEET KAPURAN KANSSA, MUUTTUVAT MYÖS. NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ HIENOINEN KAJASTUS SINISTÄ PAISTAA SEPÄN PUNAISEEN RISUKASAAN.”
Silloin Valkoinen ja Valvoja näkivät sen hetken: ei vain polun, jota Toa Kapura oli kulkenut, vaan polun, jota hän olisi voinut kulkea, ja kaikki polut, jotka kulkivat ristiin sen kanssa tai sen rinnalla.
Kaikkinäkevät pysähtyivät äärettömyyden edessä. Jossain suuren shakkilaudan yläpuolella Punainen Mies etsi Seppää itselleen. Syvällä maailman unohdetussa kolkassa keisari odotti kaartilaistaan takaisin kotiin.
Jossain pohjoisella merellä vierasta tietoisuutta kantava vemmelsääri oli kaapannut itselleen pikaveneen ja ohjasi sitä etelää kohti kosto mielessään.
”moi best Valvoja”, se sanoi katse kohti taivaita.
”Moi.”
”KYKENEEKÖ TUO… NÄKEMÄÄN MEIDÄT?”
”Vemmelsääri näkee monia asioita. Kaikki niistä eivät ole todellisia.”
Kaikkinäkevät tuijottivat hiljaisuudessa, kun vaaleanpunainen jänis törmäsi suuremman paatin kylkeen ja hyvin pian luisteli sen reunaa ylös. Miehistön kauhistuneet huudot kaikuivat laineiden yllä.
”MAKUTA ABZUMO OLI KILTTI, KUN ESTI TUOTA TULEMASTA TERVEHTIMÄÄN MINUA. OLEN PÄÄTTÄNYT, ETTÄ EN OIKEASTAAN PIDÄ JÄNÖSTÄ.”
”Vemmelsääri on hyvin kompleksi henkilö. Hän oli Valajan jalanjäljillä hyvin erityisen kellon takia. Nyt tuokin ajannäyttäjä kuuluu toiselle.”
He näkivät jälleen jään toan tuijottelemassa laiturilta ulapalle.
”Kaikki nämä mahdollisuudet Valaja jätti auki. Kaikki nämä polut ovat muiden asteltavia. Ja Valkoinen, jos sallit, astumme hetkeksi sinne, missä kaikki on mahdollista.”
Valkoinen osasi ainoastaan unelmoida sellaisesta paikasta. Hän tiesi vallan hyvin, ettei sellaista ollut oikeasti olemassa. Ei ainakaan ilman, että vapauden perässä oli valtava nukkemestarien ja mestarittarien lankakerä. Mutta unelmanhaluisena kellon vartijana hän silti tahtoi antaa ajatukselle mahdollisuuden.
”SINUN JÄLKEESI.”
Osa 10. Utopia
Torahkshi ei edelleenkään tiennyt missä oli.
Eikä Yksisiipinen enkeli.
Tuskin myöskään Rikon sääntöjä.
He vaelsivat yhä syvällä metsässä, josta lumi pakeni väärään suuntaan. Yö tuntui entistäkin pimeämmältä. Jonkin matkan päässä puiden väleissä liikuskeli hahmoja, joita he eivät erottaneet. Torahkshi huomasi, että niitä oli kaikkialla heidän ympärillään. Kun hän vilkutti yhdelle, se katosi vastaamatta eleeseen.
Aika kiertyi itseensä ja tuntui irralliselta kaikesta. Ikuinen paluu odotti heti horisontin takana. Miten kauan he olivatkaan täällä olleet? Miten kauan oli siitä, kun tämä ajatus sai alkunsa? Toistuiko se taas, vai oliko se yhä sama kuin viimeksi?
Puut pitenivät heidän ympärillään oksattomina pylväinä ja katosivat taivaan pimeyteen. Se lumi joka maasta hiljalleen nousi kohti taivasta hohti aavemaisesti.
Jonkin ajan kuluttua he kohtasivat pienellä aukiolla ensimmäisen hahmon, josta he saivat selvää. Kenties siksi, että tämä itse salli sen.
Jostain kaukaisuudesta, temppelistä vuoren huipulta, kuului valtavan gongin lyönti. Sitä seurasivat kosmoksen taustasäteilyn väreet.
Tämä oli nainen jolla oli yllään musta, hupullinen kaapu. Se oli kenties jonkinlainen uskonnollinen vaate, mutta kukaan heistä ei tunnistanut sitä. Tämän valkoinen kanohi muistutti piirteiltään etäisesti suurta Calixia, ja vaikutti karkeudessaan käsityöltä. Sen kuviot oli kaiverrettu taltalla marmorimaiseen materiaaliin. Siinä ei ollut silmänreikiä; niin syvälle taltta ei ollut yltänyt.
Toisessa kädessään tällä oli harmaantunut puinen sauva, jonka päässä oli hopeinen kuunsirppi. Toisessa hän puolestaan kantoi peltistä ämpäriä, joka oli täynnä tahmean näköistä tummaa nestettä. Se kupli hiljalleen.
Yksisiipinen tunsi, miten hän katsoi heihin.
”Kolme Ikuisen tuolta puolen”, tämän ääni väreili ilmassa. ”Miten te tänne eksyitte? Ei meidän lähetystämme pitäisi kenenkään enää kuulla.”
”Meidät… tuotiin tänne?” vastasi yksisiipinen hieman epävarmasti.
”Mitä enemmän teitä tuodaan tänne, sitä vaikeammaksi minun työni muuttuu… Voisittekohan te kuitenkin auttaa minua? Etsin erästä henkilöä. Tämä muistuttaa kaniinia ja liikkuu terien päällä. Hän on ystäväni. En ole nähnyt häntä pitkään aikaan.”
Tuon jänön me tunnemme, sanoi kääritty.
”Sen me tosiaankin tunnemme, sen jekuttelijan! Olemme sen liittolaisia!” vahvisti Torahkshi.
”Vai niin? Osaatteko siis kertoa minulle, missä hän on?” Ämpärinkantaja kuulosti epäuskoiselta.
”Emme kuitenkaan! Siitä on jo jokin tovi kun hän pakeni vankilastamme hatun avulla. Ja sitten hän järjesti meidät tänne!”
”Mitä vankitoverini yrittää sanoa”, keskeytti yksisiipinen, ”on, ettemme mekään ole nähneet häntä pitkään aikaan.”
”Harmillista. Entä sitten toista ystävääni, joka on yhtä lailla kateissa… Mikä onkin tosin varsin osuvaa, sillä hän on kissa.”
”Mitä kummaa oikein tarkoitat”, kysyi Yksisiipinen.
”Mikä on kissa”, kysyi Torahkshi. Jyrsijöiden ja pienten lintujen kauhu, metsien peto, totesi Rikon sääntöjä.
Valkea naamio katsoi heidän lävitseen. Tuo katse tuli jostain kaukaa, kenties vuosituhansien takaa. Ja sillä oli suunnitelma.
”Mitä sanotte, jos liittyisitte mukaani? Meillä on kenties sama matka. Olen menossa jonnekin, missä on muitakin teidän maailmastanne.”
Ei heillä sen parempaakaan suunnitelmaa ollut.
”Sitä ennen meidän on kuitenkin tavattava eräs toinen tänne tunkeutunut, ja tehtävä tästä selvää.”
Ämpärinkantaja kääntyi poispäin ja askelsi pimeyteen katsomatta taakseen.
Ja näin bännityt kutsuttiin uuteen seikkailuun.
”HELVETTI.”
”Onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”SE EI OLLUT NOITUMISTA. SE OLI ARVAUS HEIDÄN MÄÄRÄNPÄÄSTÄÄN.”
”Tarkoittaako se, että et ole vielä katsonut eteenpäin?”
”TAHDON JÄTTÄÄ ITSELLENI YLLÄTYKSIÄ SILLOIN TÄLLÖIN.”
”Kumpaan helvettiin luulet heidän olevan matkalla? Sinun vaiko minun?”
”VAIKO SIIHEN KOLMANTEEN?”
”Sekin on mahdollista. Sitten on myös se vähän huono helvetti.”
”NIIN ON. HARMI, ETTÄ SE ON OLEMASSA.”
”Harmi.”
”Sitä paitsi… Utopian ulkopuolella poliisit vangitsivat nuoria bännittyjä. Huusivat jotain pommeista. Ovatko kaikki muut paitsi minä tulossa hulluksi?”
”… onko kaikki kunnossa, Valkoinen?”
”MITÄ OIKEIN TARKOITAT, VALVOJA?”
”Tähän armottomaan maailmaan on vain yksi järkevä reaktio. Ruuma oli kylmä ja siellä oli jälkiä aavikosta. Varusteeni olivat siellä, minne olin ne jättänytkin.”
”Valkoinen, mitä ihmettä sinä oikein höpiset?”
”ENHÄN MINÄ OLE SANONUT MIT–”
”Rykäisin. Valvovat katseet kääntyivät ja heidän silmissään oli jotain palkitsevaa. Yö oli taas minulle antelias.”
”EI HELVETTI.”
He molemmat kuulivat sen nyt. Tarkkaan harkitut sanat kajahtelivat Valkoisen Kuningattaren verkossa kuin kotonaan.
”Olen pahoillani. Se kuulosti aivan sinulta.”
”EIKÄ MUUTEN TASAN KUULOSTA! MITÄ IHMETTÄ SE ÄÄLIÖ TÄÄLLÄ TEKEE, EI KAIT HÄNEN KUULUISI OLLA TULOSSA KUIN VASTA…”
”Valkoinen?”
”NYTKÖ JO TOSIAAN…”, Valkoinen huokaisi. Valvojan katse siirtyi ystävänsä mukana takaisin merelle. Vaikka he olivat yksissä tuumin päättäneet olla seuraamatta Kapuran ja Tagunan matkaa yhtään sen pidemmälle kuin oli tarpeen, ei Kuningattaren verkossa pälättävä trenssihaalariin sonnustautunut mies jättänyt heille paljoa vaihtoehtoja.
Nimittäin narratiivia karkuun seilaavan kaksikon paatti oli törmäyskurssilla.
Jonkin sateenkaaren väreissä leiskuvan hirvittävän asian kanssa.
Osa 11. Neljätyisetsivä
Oli puhdas ihme, ettei Kuole Yön Tärtä II (timon) jyrännyt Kapuran ja Tagunan venettä tyystin alleen. Täpärä pelastus oli ollut täysin laivan seurueesta uusimman oma-aloitteisuuden ansiota. Kapteeni Notfun oli hetkeä aikaisemmin kaatunut humalassa maahan neljä tuoppia alkoholitonta olutta kurkkuunsa kumottuaan ja tummiin pukeutunut yksisilmäinen nainen oli ainoa, jonka relfeksit olivat riittäneet ruoriin hypätäkseen. Törmäys oli lopulta ollut hyvin kevyt. Monin verroin Kapuran paattia suurempi Kuole Yön Tärtä II (timon) vei Kapuran paatin sivusta pikkuisen lakkapintaa mukanaan, mutta muuten tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Mikä helvetti teitä oikein vaivaa?” Negatronie rääkäisi ja potkaisi jaloissaan hihittelevää Notfunia kylkeen. ”Me olemme kohta satama-alueella! Katsoisitte vähän, mihin tätä paattia ohjaatte!”
”Väistimme vastaan tulleen laivan vaivatta. Kapteenin ilmiömäiset merenkulkijan taidot pitivät huolta siitä, että matkamme sujui vauhdikkaasti ja ilman ongelmia.”, Yksityisetsivä tokaisi. Tämä seisoskeli laivan kannella sen reunaan nojaillen ja merelle tuijottaen. Tämän katse oli täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mistä Kapuran vene oli tullut, eikä ollut täten nähnyt tapahtumia laisinkaan.
”Se on justiinsa näin! Minä näin!” molempien silmiensä päällä lappua pitelevä sokea toa Aerik komppasi. Negatronie lyhistyi ruoria vasten ja hautasi kasvot käsiinsä.
”Miten minä aina onnistun ympäröimään itseni idiooteilla…”
Miehistön ainoa henkilö, joka olisi ehkä voinut onnistuneesti lohduttaa kärmestä, oli kuitenkin kiireinen veneen perällä. Heidän takanaan syvälle merelle hitaasti seilaavan laivan kannella ei ollut ketään. Jardirt luuli ensin, että se oli täysin miehittämätön, päässyt kenties irti joltakulta Bio-Klaanin satamassa. Sitten hän kuitenkin huomasi, että paatti keinui edelleen. Eikä se voinut enää johtua kylkikosketuksesta Kuole Yön Tärtä II (timon) kanssa.
Sitten hän näki oranssimustan käden läimäisevän itsensä alhaaltapäin veneen ohjaamon ikkunaan ja valuvan siitä hitaasti taas näkymättömiin. Jardirtin ei tarvinnut enää arvailla, minkä vuoksi veneen matkustajat eivät olleet vielä nousseet huutamaan heille yhteentörmäyksestä. Hän oli itse asiassa melko varma, etteivät ohjaamossa peuhaavat toat olleet edes huomanneet koko asiaa.
”Hei, niiltä putosi jotain!” Nimeton Arthronia Kantava Matoran huudahti. Tämä oli saapunut Jardirtin vierelle ja osoitteli veteen veneen ja Kuole Yön Tärtä II (timon) välille. Siellä oli pullo. Ja se kellui.
”PULLO!?” Notfun hätkähti ja ponkaisi pystyyn kuin tämän veressä ei olisi ollut pisaraakaan alkoholia. ”TÄNNE HETI!”
Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Negatronie ei suostunut enää kastelemaan evääkään Tärtäläisten puolesta, joten Notfun joutui kaappaamaan ruorin itselleen ja kääntämään laivan pullon noutamiseksi. Sateenkaaren värinen purje pulleana he kaartoivat taaksepäin samalla, kun Kapuran ja Tagunan vene lipui hiljalleen kohti horisonttia. Kumpikaan ei ollut huomannut, että se yksinäinen pullo oli onnistunut pompahtamaan törmäyksessä yli laidan. Se tuntui suorastaan kohtalon ivalta. Kuten tuntui myös se, että sen sisältö ei sitten lopulta ollutkaan kaljaa, niin kuin Notfun oli toivonut. Sentään pieni murunen Tärtäläisten ammattiylpeyttä oli vielä jäljellä. Kukaan kannella ei ollut edes ehdottanut pullon palauttamista omistajilleen.
”Kuka säilyttää papereitaan pullossa?” Negatronie ähkäisi, kun Aerik kaiveli saaliin ulos pullosta koukkukädellään.
”Merirosvot, typerä nainen”, Grijboot tuhahti sivummalla. ”Meren kuudes sääntö: Arvopaperit on kiireettä suljettava lasiseen pulloon, jotta tyrskyt ja aallot eivät niitä kastele.”
Kukaan ei huomannut, kuinka Negatronien takin alka kurotteleva ankeriasmainen lonkero kurotteli kohti Grijbootin niskoja valmiina kuristamaan. Tämän sanoissa oli kuitenkin jollain älyttömällä tavalla järkeä. Vene, johon he hetkeä aikaisemmin törmäsivät, täytyi siis kuulua toisille merirosvoille.
”Kuin apteekin hyllyltä. Näiden Tärtän asukkaiden täytyi olla parhaita merirosvoja, mitkä olen koskaan nähnyt.”
”Noh, mitä siinä lukee?” Jardirt yritti olla huomioimatta yksinpuhelua pitävää Etsivää. Hän otti Notfunin paikan ringistä Aerikin ympärillä, sillä laivan kapteeni vaelteli jo hartiat lysyssä takaisin kohti ruoria nähtyään, että pullossa ei ollut pisaran pisaraa ilolientä.
”Se on…” Aerik siristeli sokeita silmiään.
”Niin?” Jardirt tivasi.
”Se on… se on…”
”Antaa tulla.”
”Se on!”
”NIIN!”
”SE ON!”
Negatronie purki käsin kosketeltavan jännityksen läimäisemällä paperin sitä hädin tuskin koskettavista käsistä. Naisen ainoa silmä siristeli paperin ensimmäisiä rivejä.
”Mitä helvettiä?”
”No älä nyt sinäkin aloita”, Jardirt puhahti. Negatronie ei edes yrittänyt selittää, vaan tyrkkäsi paperin suoraan Jardirtin käsiin, jotta tämä sai kokea molemmin puolin arkkia täyttävän hulluuden omin silmin.
”Öh, jaa-a.”
”Niin”, Negatronie tuhahti. ”Ota tuosta nyt jotain selvää.”
”Ne näyttää jonkinlaisilta teorioilta!” Aerik innostui. ”Sellaisilta, mitä sellaiset teorioitsijat keksisivät. Tiedättekö, sellaisia hypoteettisia–”
”Me tiedämme, mitä teoriat ovat, Aerik”, Jardit ähkäisi. ”Mutta mikään näissä riveissä ei viittaa terveelliseen ajatuksenjuoksuun… tai kykyyn muodostaa päätelmiä…”
”Hienoa”, Negatronie riemastui, kaappasi kirjeen takaisin, mutta tyrkkäsikin sen siitä suoraan Yksityisetsivän kouriin. ”Sitten meillä onkin ekspertti, joka voi kertoa meille, mitä nuo harakanvarpaat tarkoittavat.
Etsivä tarttui paperiin ja nosti sen hatun alta loistavien silmiensä tasolle. Merirosvot tämän ympärillä seurasivat malttamattomana, kun tämän katse vilisi pitkin paperia. Hän silmäili sen ensin alusta loppuun. Ja sitten lopusta alkuun. Prosessin päätteeksi hän suoristi selkänsä kuin valaistuneena.
”Teoreetikon sanat viilsivät tajuntaani kuin jumaluudella kyllästetty puukko viilsi demonista makkaratikkua nuotion äärellä. Tekstit, jotka pirullisesti pulloon piilotettiin, sisältävät itse Totuuden.”
”No niin”, Negatronie naureskeli ja siirtyi nojaamaan lähintä mastoa vasten.
matavitu utivatam
makuta atukam
mahiki iki ham
kissa ass ik
saksi hw wh iskas
tronie EINO RT
kelhe elhek
klaano onaalk
bonebondu udnobenob
rana anar(kisti??)
jaakaappi ippaakaaj
temros sormet
Sormet?
eikö ole aika kummallista että
onko meillä sormet?
tai siis. tietysti on. tai niin sitä luulisi
kaikissa maalauksissa esim kaikilla on aina sormet
ja olen. aika varma. että minulla henkilökohtais
miksi meillä olisi sormet
kun käsien magneetit on jo aika tarkat
niin miksi olisi
onkohan minulla sormet
miksi se on niin vaikea tietää
kun voi vain katsoa
sormet on sitä varten että niillä v
onko minulla sormet
miten minä pitelen tätä kynää juuri nyt
sitä helposti ajattelee että sormilla
mutta onko se totuus
jonain päivänä katson
Tärtäläiset kuuntelivat suu ammollaan. Jardirt ja Negatronie vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Notfun oli nukahtanut sillä välin ruoriin.
”Tuon täytyy olla typerin lista asioita, minkä olen koskaan kuullut”, Grijboot tuhahti.
”Tuon täytyy olla viisain lista asioita, minkä olen koskaan nähnyt”, Aerik hihkaisi.
”Könnte das jemand übersetzen? Ich habe kein Wort verstanden”, aneli Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran, joka oli saapunut paikalle noin puolivälissä Yksityisetsivän luentoa.
”Lukiessani teoreetikon huolella muotoilemia sanoja, ymmärsin, että kohtalo oli saattanut eteen paljon enemmän kuin minua ympäröivät imbesillit ymmärsivät. Sanat tihkuivat kosmista totuutta. Jokainen salaisuus ja mysteeri avautui edessäni kuin sydämeni postitoimiston kauniille neidolle. Tämä teoreetikko – ei, profeetta – oli lähimpänä jumalan sanaa, mitä maa päällään kantoi.”
Negatronie oli nostanut sormensa pystyyn kuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain, mutta luovutti, ennen kuin ajatus ehti muodostua loppuun asti. Hän tiesi, että oli turhaa väitellä vastaan. Etsivä näytti olevan niin löydöksen lumoissa, ettei tämä edes huomannut, kun Tärtäläisväki hänen ympärillään alkoi pettyneenä hajaantumaan.
”Päätin takavarikoida profetian. Näiden kuolevaisten silmät ainoastaan häpäisisivät profeetan sanoja. Minun hellässä huomassani sanat saisivat suuremman merkityksen. Minun käsissäni ne ratkoisivat kaikki universumin salat.”
”Onnea tiedätkö matkaan sen kanssa”, Jardirt taputti Etsivää olkapäälle samalla, kun tämä sulloi paperia trenssihaalarinsa povitaskun sisällä sijaitsevaan pienempään povitaskuun. Perämies jäi katsomaan, kun hattua syvemmälle päähänsä työntävä herrasmies asteli takaisin kannen reunalle tuijottelemaan aallokkoa. Tämän viimeisin monologi sisälsi useita argumentteja, jotka puhuivat bioklaanilaista valtiovaltaa vastaan. Jardirt päätti poistua, kun hän kuuli sanat ”EINO RT AGEN, eli AGENT R. EINO”.
”Helvetin juoppo ääliö! HERÄTYS! Olemme kohta satamassa!”
Negatronien sanoja seurasi taas uusi potkaisu Notfunin kylkeen. Tällä kertaa siitä oli hyötyä, sillä kapteeni havahtui ja suoristi jälleen selkänsä ruorin takana. Kärmeksen havainto piti paikkansa. Edessäpäin häämöttävän sataman näki jo paljain silmin.
Paitsi jos ne silmät kuuluivat Aerikille. Tämä oli riisunut silmälappunsa ja asettanut kaukoputket molempien sokeiden silmiensä eteen. Nimetön Arthronia Kantava Matoran ja Nimetön Kraahkanin Näköistä Naamiota Kantava Matoran roikkuivat maston köysistä nähdäkseen paremmin. Totta tosiaan, he olivat saapuneet kotiin. Huonosti Nimetty Nimeämätöntä Naamiota Kantava Matorankaivoi nimettömällä nimeämättömän kanohinsa vasenta sierainaukkoa ja haukotteli makeasti. Pehmeät sängyt odottivat heitä linnakkeessa.
Kapteeni Notfunin vireystilaa piti yllä ainoastaan tieto saaren lukuisista, vielä toivottavasti auki olevista kapakoista. Jardirt odotti kaikkein eniten hetken hiljaisuutta ja Grijboot odotti pääsevänsä viimein pitämään muistotilaisuuden Laagrakselle, aiemmin matkalla hukkuneelle Kaukauta kasvoillaan pitäneelle veden toalle.
Negatronien mietteet olivat visusti tulevaisuuden kamppailuissa. Sitä ennen hänen kuitenkin tulisi levätä. Rautasiiven peittoaminen ei olisi helppo tehtävä. Hän oli salaa jopa hieman toivonut, että Kuole Yön Tärtä II (timon) olisi törmännyt nazorakien saartoon, jotta vihollislaiva olisi löytynyt nopeammin. Notfunin uusi paatti oli kuitenkin niin pieni ja mitätön, että sen oli ollut helppo vältellä Klaanin aluevesillä risteilevät partiot.
Haastavimmat ajatukset vaivasivat kuitenkin Etsivää. Hänen ympärillään punoutuva valheiden ja totuuksien verkko voisi ratketa ainoastaan yhdellä tavalla. Hänen täytyisi jakaa profeetan sanat sen ainoan kanssa, johon hän luotti sataprosenttisesti.
Diddyking tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi.
”HÄN EI SIIS TIEDÄ…”, Valkoinen huokaisi.
”Tiedä mitä?”
”ENKELINSURMAN KOHTALOA. SITÄ POLKUA, JOLLA TÄMÄ NYKYISELLÄÄN KULKEE.”
Valvoja ei tohtinut kommentoida sitä, että Valkoinen Kuningatar viittasi apinaan ”Enkelinsurmana”. He olivat hetken taas hiljaa. Lähinnä siksi, että Yksityisetsivän ja tämän kovaäänisten ajatusten meteli oli viimein kaikonnut ja he saivat taas nauttia seesteisestä syysilmasta. Mutta hiljaisuuden takana oli jotain muutakin. Notfunin miehistöä seuratessaan he olivat palanneet takaisin sinne, mistä he olivat aloittaneetkin. He olivat palanneet takaisin Bio-Klaanin satamaan.
Kohtalon punaiset nauhat risteilivät kaikkialla heidän kaikkitietävän todellisuuden ympärillä. Niitä olisi voinut seurata ikuisuuksia, mutta siihen oli varaa vain toisella heistä. Ja vaikka aika oli myös Valvojan puolella, tiesivät molemmat heistä, että he olivat harhautuneet polulta jo tarpeeksi. Täällä heidän kuuluikin taas olla.
Yhdessä he loivat katseensa vielä kerran horisonttiin, jonne laiva kahden kyytiläisen kanssa oli kadonnut.
”MINUSTA ON MUKAVAA, ETTÄ HÄN KOSKETTI NIIN MONIA. EN OLE ENÄÄ NIIN SURULLINEN, VAIKKA HÄNEN TARINANSA LOPPUIKIN. HÄNEN JÄLKENSÄ ON PIIRRETTY IKUISESTI AIKAAN.”
”Niin on, Valkoinen. Valajan vaikutus elää ikuisesti kaikissa, jotka hänet tunsivat. Se on lohdullinen lopetus.”
”OLEN ILOINEN, ETTÄ SAIN MUISTELLA SITÄ KANSSASI. TÄMÄ OLI LOPETUKSISTAMME ENSIMMÄINEN JA SIKSI NIIN KOVIN RASKAS.”
”Onko tulevaisuudessa paljonkin loppuja, Valkoinen?”
”MONIA. MUTTA EN KOSKAAN UNOHDA ENSIMMÄISTÄ.”
Auringonlaskua katsoessaan kaikkinäkevät kuitenkin tunsivat sen vielä jotain. Eräänlaisen viimeisen sanan. Vielä yhden huomionarvoisen asian, yhden punaisen kohtalon langan, jota Kapuran ja Tagunan viimeinen merimatka veti perässään.
”SE ON TULEVAISUUDESSA”, Valkoinen huomautti, vaikka Valvoja ei edes ollut ehtinyt vielä kysyä, miksi tämä sitä piilotteli. ”EN YLEENSÄ ANNA KENENKÄÄN MUUN VILKAISTA SINNE, MUTTA SINÄ OLET YSTÄVÄNI, VALVOJA, JOTEN JOS HALUAT, VOIMME KYLLÄ VILKAISTA. LUPAAN, ETTÄ SE LIITTYY SIIHEN, MITÄ HETKI SITTEN TODISTIMME.”
”Se olisi minusta mukavaa. Vielä yksi pieni tarina. Kenestä se oikein kertoo?”
”EI VAIN KENESTÄ”, Valkoinen hymähti. ”VAAN KEISTÄ…”
Epilogi: Merirosvofinaali – Official Teaser Trailer
Seranin paja, Bio-Klaani
Ovi oli ollut raollaan, kun Seran palasi kotiin himpun verran liian pitkäksi venyneen kievari-illan jäljiltä. Pienestä hiprakasta huolimatta raudan toan kaikki aistit virittyivät välittömästi ylikierroksille. Murtautumisen merkkejä ei näkynyt, mutta hän oli varma, että oli lukinnut oven poistuessaan.
Tyhjän kauppansa läpi astellessaan hän kirosi sitä, ettei vieläkään ollut asentanut toista valonkatkaisijaa sisäänkäynnin lähistölle. Pimeydessä hapuillessaan hän kuitenkin sai käsiinsä myyntiin esiin laitetun sorkkaraudan. Se oli hänen käsissään toa-työkalu siinä missä muutkin.
Sitten noin puolivälissä kauppansa ovelta sen perällä odottavalle tiskille laahustaessaan hän pysähtyi. Hänen kauppansa oli niin täynnä erilaisia metalleja, että häneltä ei kestäisi kauaa aistia, jos jotakin olisi viety. Vaikka kaupassa oli pilkkopiemää, Seran sulki silmänsä ja kuunteli. Suurimmaksi osaksi hänen omasta kädenjäljestään peräisin olevat koneet, varaosat ja työkalut natisivat hänen tajunnassaan. Hänelle ne olivat kaikki elossa. Koko hänen kauppansa kihelmöi hänen mielessään kuin jokainen esine siellä olisi kutsunut häntä.
Paitsi…
… yhdessä kohtaa. Kaupan koillisnurkassa hän ei aistinut mitään. Ongelma oli, että hänen olisi ehdottomasti kuulunut. Vähintäänkin kaupan metallisen lattian olisi kuulunut kimpoilla hänen mieleensä, mutta niin ei tapahtunut.
Seranin silmät rävähtivät auki. Sen täytyi tarkoittaa vain yhtä asiaa. Nurkassa seisoi jotain. Tai joku. Joku sellainen, jossa ei ollut metallinhippuakaan, jonka hän olisi voinut aistia.
”Voinko… voinko auttaa jotenkin?” Seran karjahti. Hän yritti parhaansa mukaan pitää äänensä kasassa, vaikka todellisuudessa hän puristi sorkkarautaansa kuin hänen henkensä olisi ollut siinä kiinni.
”KUN ASTELIT ENSIMMÄISTÄ KERTAA TÄHÄN LINNAKKEESEEN, OLIT VASTA POIKANEN”, äänien kakofonia vastasi kaupan nurkasta. Seranin henki salpautui. Hän oli ollut oikeassa, vaikka olikin aistinut metallin sijasta vain sen puutteen.
”ME TIEDÄMME, KUKA OLIT ENNEN SITÄ, ROSVO”, äänet jatkoivat syytöksiään. ”MILLAISTA AMMATTIA HARJOITIT, ENNEN KUIN HYVÄKSYIT PAIKKASI SEPPÄNÄ.”
”Näyttäydy!” Seran parahti. Hänen äänestään oli karannut kaikki itsevarmuuden rippeetkin. Ja vaikka hän vaatikin tunkeutujaa astumaan esiin, oli hän itse pelonsekaisesti ottanut jo useita askeleita itse taaksepäin.
”HUOMIOIDEN VIIMEAIKAISET TAPAHTUMAT, OLEMME TULLEET PERUSTAVANLAATUISEEN JOHTOPÄÄTÖKSEEN. KALTAISTESI KAAOKSEN LÄHETTILÄIDEN LÄSNÄOLO ON PUHDISTETTAVA, JOTTA PYHÄ TYÖMME VOI JATKUA.”
Seran oli alkanut kiertämään hitaasti kohti tiskiään ja valonkatkaisijaa. Jokaisella sanalla äänet kuitenkin lähestyivät häntä. Kaupan raollaan olevasta ulko-ovesta sisälle kantautuva kapea viiva valoa paljasti hänelle yhden yksityiskohdan tunkeutujasta. Tämä oli kietoutunut punaiseen syvähuppuiseen viittaan.
”Mene! Mene pois! Tämä on minun kauppani! Minun!”
Mutta äänet eivät ottaneet Seranin huutoja kuuleviin korviinsa.
”KALTAISESI PIIKIT SEURAKUNTAMME LIHASSA ON NUJERRETTAVA. YMMÄRRÄ SE, KUN KUDOKSESI SIIRTYVÄT SYKKIMÄÄN KUNINGATTAREMME LIHAAN.”
Seranin viimeinen oljenkorsi. Se, jota kohti hän oli viimeisen minuutin ajan raahautunut, oli aivan hänen sormiensa ulottuvissa. Kun hänen kätensä sipaisi viimein muovista valonkatkaisijaa, hän naksautti sen päälle epäröimättä. Hetkeä myöhemmin hän kuitenkin jo toivoi, ettei olisi. Hän tajusi jo katkaisijaa koskettaessaan, että jokin oli pahasti pielessä. Katkaisija oli nimittäin märkä. Ja neste, joka sen oli kastellut oli rautapitoista…
Punakaapuinen litisevä hahmo hänen kauppansa keskellä tuijotti Seranin ohitse. Raudan toan niskat kääntyivät katsomaan ylös nähdäkseen, mistä punainen neste oli katkaisijan päälle valunut.
Kapteeni Notfunin eloton ruumis roikkui hänen kauppansa takaseinällä. Ainakin kuudesta kohtaa lävistetty pieni ruumis oli siinä kiinni jonkinlaisten lihasta koostuvien piikkien varassa. Matoranin hattu repsotti tämän päässä viittä vaille tipahtamaisillaan. Puujalka roikkui surullisena maata kohti veltostuneessa tyngässään..
Kauhuissaan Seran kavahti askeleen taaksepäin ja käänsi katseensa huoneen keskellä seisovaan punakaapuiseen hirviöön. Nyt valot päällä Seran näki, millainen kita häntä oli puhutellut. Rivistö valkoisia pitkiä hampaita pursusi punaisesta lihasta, joka litisi kaavun sisällä.
”M… miksi?” Seran parahti. Järkytyksessään hänen otteensa sorkkaraudasta lipesi ja se kohtasi lattian kylmästi kilahtaen.
Carnadiak riisui huppunsa, ihasteli vielä hetken seinälle teilaamaansa kapteenia ja virnisti.
Valkoinen käsi koputti oveen. Odotellessaan Matoro naputteli lattiaa jalallaan. Huoneesta kyllä kuului ääniä, mikä tarkoitti Kelvinin olevan kotona.
Lopulta ovi narahti auki ja raottui hieman. Tuttu nazorak kurkisti raosta.
”Öh, huomenta”, toa tervehti varovaisesti yrittäen sekä olla herättämättä liikaa huomiota Kelvinin suuntaan että puhumasta kaulavaltimoaan auki. ”Keskeytänkö jotakin?”
”Ah, hei! E-ei minulla mitään ollut. Tuota, tule sisään. En ole vielä pukeissa.”
Toa livahti sisälle juuri niin epäilyttävästi kuin salaa nazorakin kanssa juonitteleva henkilö livahtaisi. Tämä oli Matorolle ensimmäinen kerta nazorak-jäsenen huoneessa. Matoro yllättyi huomatessaan nazorakin olevan epäsiistimpi kuin oli luullut: lattialla ollut tavarakasa näytti siltä, kuin joku olisi alkanut siivoamaan kokoamalla kaikki tavarat yhteen, mutta jättänyt sen kesken.
”Hei vain Manullekin”, hän muisti ja tervehti noitaa ei-kovin-innostuneesti.
”Manu on oikeastaan tafaamassa Visokkia. Hän ei ole vielä tullut takaisin”, Kelvin sanoi, mutta siitä huolimatta kohotti katseensa kattoon. “… vai?”
Manumaisen piikikästä vastausta ei kuitenkaan kuulunut, joten kaksikko päätti nauttia harvinaisesta ajastaan ilman näsäviisasta kolmatta pyörää.
”Eläköön”, Matoro hymähti ääni vielä karheana. ”Haluatko sen kunniaksi pyörähtää kaupungilla? Olen menossa yhden tutun pajalle, ja taisit mainita tarvitsevasi jotain varustusta matkalle… Voisi katsoa sitä käsiasiaa samalla.”
273 näytti ehdotuksesta yllättyneeltä. ”Ah! Öhmm…”
Sekunnin liian pitkän tauon jälkeen nazorak kuitenkin sai kakistettua: “J-joo, voisin tulla!”
Matoro kohotti kulmiaan. ”Vai…?”
”Äh, tai siis…” 273 mutisi samalla kun alkoi etsimään luonnoslehtiötään kirjoituspöydän tavarapaljoudesta, ”Se sinun fyytämäsi froteesi on vielä vähän kesken. Minä vain… en ole varma, miten matoran-sukuisten lajien nivelet toimivat.”
”Älä siitä huoli”, toa vakuutti. ”Mitä jos nappaat mukaan mitä sinulla on, ja katsotaan asiaa paremmin tuttuni kanssa?”
273 löysi viimein lehtiönsä, jonka väliin hän työnsi hätäisesti nipun irtonaisia papereita. ”Niin, se voisi olla jofa faremfi”, hän nyökkäili.“Tuota, miten kurkku voi? Kannattaisiko sinun yhä käyttää Suletua?”
”Parin päivän mielipuhumisen jälkeen ei kiitos”, toa sanoi. ”Keskustelu, jossa vain toinen puhuu ääneen tuntuu kummastakin tyhmältä…”
Lisäksi hän piti puhumisesta, siitäkin huolimatta, että hänen äänensä oli yhä oktaaveja tavallista matalampi.
“Niin no, olen Manun kanssa tottunut siihen. Julkisella faikalla tietty ajattelen hänelle sanani. Tosin on aika ärsyttävää, kun hän aina fuuttuu monologeihini…”
”No, nyt voit kai sitten monologioida ihan vapaasti”, toa naurahti.
Kelvin poimi sängyltään viikatun hameensa ja katseli sitä jotenkin harkiten. Lopulta hän kuitenkin kietaisi sen ylleen takkinsa ja naamionsa kerä.
”No, niin kai. Mennäänkö?”
Aamupäivä oli kirkas. Kaupunki näytti melko tavanomaiselta, kunhan oli tottunut sotatilan tuomaan jännittyneeseen vilinään. Improvisoidut telttarykelmät puistoalueilla olivat pienentyneet päivä päivältä, kun väkeä oltiin saatu majoitettua parempiin paikkoihin. Torilla oli hieman hiljaisempaa kuin yleensä, mutta kaksikko päätti kuitenkin kiertää sen. Matoro oli kyllä huomannut, ettei Kelvin pitänyt väkijoukoista, eikä hänellä ollut mitään pidempää kävelyä vastaan.
”No, onko sinulla vielä paljon pakattavaa reissuun?” Matoro yritti lämmittää keskustelua. Jäätutkija tuntui tänään vielä vaitonaisemmalta kuin viime päivinä.
”Oikeastaan aika faljonkin. En ole saanut aikaiseksi hankkia rinkkaa.”
”Ai? Luulin, että Manulla oli kiire aikataulu.”
”Niin oli, mutta me lofulta fäätimme, että on faremfi levätä muutama fäivä”, Kelvin sanoi vaitonaisesti. ”En tiedä… on vähän felottavaa lähteä Klaanin ulkofuolella. Toisaalta on aivan kiva saada uutta ajateltavaa sen mieliseikkailun jälkeen…”
”Niin on. Minäkin yritän päästä tekemään jotakin mahdollisimman pian. Jotain, missä…. noh, tunnen itseni hyödylliseksi”, Matoro sanoi. ”Mistä teidän matkassanne on siis kyse?”
Kelvin vilkuili ympärilleen kadulle kuin vakoojia varoen kunnes vastasi. “No… Manu on vannottanut fitämään tätä salaisuutena, mutta en rehellisesti ymmärrä miksi salata tätä klaanilaisilta. Käsittääkseni Manulla on teoria Funaisesta miehestä – eli Avdesta? – minkä vahvistamiseen hänen on fuhuttava jonkin todella vanhan olennon kanssa. Ja meidän ilmeisesti fitää etsiä tuo olento…”
”Ihanko kahden Manun kanssa?”
Nazorak nyökkäsi. “Niin, sen takia en odotakaan mitään helffoa reissua…”
”Millainen teoria hänellä sitten on?” Matoro kysyi.
“En tiedä. Sitä hän ei ole kertonut.”
”Hmm. Toivottavasti löydätte jotakin. Jos joku tietää, mistä kaikessa tässä on ollut kyse, se on luultavasti Punainen mies…”
Kelvin vaikutti jäävän hetkeksi ajatuksiinsa. “Millainen henkilö Avde on? Hän on Allianssin liittolainen ja näiden loisten… komentaja?”
”Rehellisesti sanottuna en tiedä hänestä paljoa”, Matoro kohautti olkiaan. ”Hänen kätensä eivät tosiaankaan ole puhtaat, mutta luulen että hän uskoo tekevänsä maailmasta paremman paikan omalla tavallaan.”
“Aivan… niin meriharakkakin sanoi. On outo asia ajatella, että niin karmiva asia kuin loinen tahtoo farantaa mailmaa.” Kelvin sanoi.
”Niin, sanoo nazorak jolla on makuta päässään… ei mitenkään pahalla”, Matoro virnisti. ”Ja olen aika varma, että haluat siitä huolimatta parantaa maailmaa. Se on aika paljon enemmän kuin useimmista nazorakeista voisi odottaa. Suurimmalle osalle klaanilaisista käsitys nazorakeista on lähinnä… murhaa ja marssimista.”
Kelvin yskäisi. “Nazorakein Imferiumin maailmankatsomus on todella itsekeskeinen. Syntymyyttimme kertoo nazorakien karkoituksesta kotisaareltamme, jota olemme etsineet läfi historiamme. Nazorakit vähät välittävät muusta maailmasta. Fäin vastoin, useat tahtovat nähdä sen falavan.”
”Useat? Mutta eivät kaikki?”
“Miehistö on kasvatettu kahteen asiaan: taffamaan ja kuolemaan.”
Siinäpä vasta synkkiä sanoja kivaan aamupäivän aurinkoon, Matoro mietti.
”Ja näitä kahta fiirrettä vahvistetaan felolla kaikesta ulkofuolisesta sekä aimo annoksella fanaattista uskollisuutta imferiumille”, Kelvin huokaisi ankeana. “Varmasti sivistyneistössä ja ufseeristossa on niitäkin, jotka ainakin näkevät ulkokansojen hyödyn, mutta siitä harvoin kehdataan fuhua suoraan.”
”Eli ne, jotka eivät halua polttaa ulkomaailmaa, haluavat lähinnä orjuuttaa sen? Kumpaan joukkoon sinä kuulut?” Matoro hymähti.
“Fff… no mitä olen offinut teitä tuntemaan, niin olettehan te klaanilaiset aika ferseestä,” Kelvin tuhahti hyväntuulisesti.
Matoroa huvitti suunnattomasti nazorakin aksentti tämän yrittäessä kiroilla. ”Niin, ehkä me olemme”, hän naurahti. ”Mutta olen silti aika varma, että teidän Allianssinne on sitä vielä enemmän.”
“Niin, nazorakit ainakin…” Kelvin myönsi. ”Entäs se Allianssin skakdi-kenraali? Mikä hänen nimensä oli?”
”Ai Labio, vai? Oh, en ajatellutkaan että olet ehkä tavannut sen säkin. Pyytäisin lähettämään terveisiä, mutta epäilen, että päädyt takaisin pohjoiseen hetkeen.”
“Eeen ole tavannut häntä, mutta mistä sitä ikinä tietää. Osaatko sanoa hänestä jotain kiinnostavaa?”
”Viimeisin kerta, kun törmäsin hänen temppuihinsa taisi olla se, kun hänen väkensä kaappasivat aluksen, jolla matkasimme. Notfun-parka menetti kaiken ryöstösaaliistaan miehistöönsä. Olen aivan varma, että Labio teki sen vähintään puoliksi siksi, että tiesi minun olleen mukana. Että joo, meillä on historiaa.”
“Ahaa. Onko hän niin vaarallinen kuin väitetään?”
Matoro vilkaisi sivuilleen ja tuli hieman lähemmäksi toveriaan. Hän aloitti kuiskaten. ”Labio on hiton vaarallinen. Kenraalinne ei palkannut häntä vain, koska hän oli halvin. Hän on verenhimoinen saalistaja ja armoton tappaja-” tässä vaiheessa Matoron pokka ei enää kestänyt ja hän hajosi nauramaan. Kelvin kohotti tuntosarviaan hattunsa alla.
”Se mies on korkeintaan kiusaksi. Käyttäytyy kuin olisi voittanut Zakazin sisällissodan henkilökohtaisesti, mutta enemmän hänessä on liikemiestä kuin soturia”, toa kertoi vakavoiduttuaan. ”Mutta hänellä kyllä on palveluksessaan oikeastikin vaarallista väkeä.”
“Aivan. Fesässä liikkui tornari, että skakdit olisivat vain rahan ferässä, eivätkä falvelevassa suurta nazorak-kansaa. Missäköhän heidän lojaaliutensa raja menee.”
Matoro ei ollut aivan varma, oliko se vitsi vai ei.
”Palvelemassa suurta nazorak-kansaa?” hän nauroi. ”Upea huhu, aivan kuin joukko rahasta tappavia rikollisia olisi puolellanne jostakin muusta syystä kuin lojaaliudesta…”
Kelvin huokaisi, “Klaanissa oloni aikana olen huomannut, että meillä fäin tiedolla on taifumus muuttua matkalla. Kumma juttu…”
”On taitanut olla aika shokki, miten näkökulma melkein kaikkeen on täällä niin erilainen. Miten olet pärjännyt?”
1034, matoranit haudoilla, Guardian. Kelvin räpytteli silmiään väsyneenä.
“Tämä… on ollut vähän vaikeaa. Klaanissa asuminen on kyllä fistänyt koko ajatusmaailmani uusiksi, mistä olen tietty tutkijana kiitollinen. Oikeastaan… ennen olin vielä kyynisemfi nazorakeja kohtaan”, Kelvin totesi mietteliäästi.
”Uskoin, että on vain nazorakien luonnollinen tila olla vihamielinen kaikkea ja etenkin toisiaan kohtaan. Vahva syö heikomman, maailmamme luonnollisin laki. Mutta täällä Klaanista olen löytänyt toivoa Imferiumiinkin. Ehkä meitä on vain johdettu harhaan…” Äänessä oli hyppysellinen haikeutta.
“Se on vain haastavaa auttaa sodassa ilman, että aiheutan nazorakeille kuolemaa. Haha… miten ironista, että aseseffä kasvattaa moraalin.”
”Olet selvästi… ajatellut näitä paljon”, toa vastasi hiljaa. ”Tiedätkö, Kelvin, jo se että olet huolissasi tällaisista asioista kertoo minusta, että nazorakit eivät ole täysin tuomittuja. Jos se yhteiskunta on pystynyt kasvattamaan jonkun sinun kaltaisesi vastoin kaikkia sen ihanteita… ette te lajina voi olla vailla toivoa, yhteiskuntana vain”, Matoro sanoi.
“Hehe, noh, kiitos…” Kelvin hieraisi niskaansa.
”En minäkään kyllä olisi tätä mieltä ollut ennen kuin tapasin sinut, että hyvää työtä”, toa sanoi.
“Aa. No, millaisena fidit keskiverto-nazorakia ennen minua?”
”Aika yksinkertaisena? En oikeastaan ajatellut asiaa kovin paljoa. Pelkkä numeroiden käyttäminen saa teidät tuntumaan identiteetittömältä massalta, ei millään pahalla.”
Kelvin kohotti sormensa sanoakseen jotain vastaan, mutta ei lopulta keksinytkään mitään. “Oikeastaan… en syytä sinua.”
He olivat hetken hiljempaa, kun ohittivat matoralaisjoukon ahtaalla kujalla hieman liian läheltä. Kun he olivat jälleen kaksin, Kelvin palasi aiempaan aiheeseen.
”Numerosysteemin vuoksi nazorakeille on aina selvää, miten valtahierarkia toimii. Mutta entä Klaanissa? Ja mihin adminien ja moderaattorien auktoriteetti oikeastaan ferustuu?”
Se oli oikeastaan aika hyvä kysymys, sillä Matoron piti miettiä sitä hetki. ”Kai siihen, että me kaikki kunnioitamme Tawaa ja muita ja hyväksymme heidät johtajina?” toa ehdotti.
”Ja siihen, että Tawa ferusti Klaanin?”
”No, totta. Mutta en usko, että Klaanista olisi tullut samanlaista jos perustajat olisivat olleet Guartsu ja Ämkoo…”
Matoro ei ollut aivan varma, olisiko hänen juuri luomansa hypoteettinen Klaani enemmän totalitaarinen ninjakultti vai merimiinasta jäljelle jäänyt reikä meressä.
”No, niin… mutta entä sitten jos joku ei kunnioita admineita? Onko Klaanissa ollut kafinointia? Millä adminit ylläfitää valtaansa? Tawa ei vaikuta henkilöltä, joka turvautuu voimakeinoihin.”
”Ööh, no se yksi porukka perusti metsään oman yökerhon kun sai tarpeekseen Klaanin ’fasismista’, mitä he sitten ikinä tarkoittivatkaan”, Matoro muisti. ”Oikeasti tyypit jotka eivät ole samaa mieltä yleisen ilmapiirin kanssa vain lähtevät muualle, esimerkiksi pohjoisempiin kyliin. On tietysti vähän ironista, että nyt ne ovat kaikki taas täällä. Vähänkö Tiikeliä tulee hajottamaan, kun nazorakit etenee sen yökerholle ja koko joukko joutuu tulemaan takaisin.”
Kaikista niistä katukuvassa näkyvistä pohjoisen matoraneista sellaiset kohtalon oikut eivät olleet lainkaan yhtä hauskoja.
”Voi ei, Tiikeli…” Kelvin sihahti.
”Ai, oletko kuullut hänestä? Sellainen outo tyyppi, puhui aina-”
”Joo, olen tavannut hänet.”
”Voi ei! Otan osaa.”
”Ei sillä, olen tavallaan jofa velkaa sille katille, kun hän auttoi minut Klaaniin. Mutta se, miten faljon hän saarnasi yhteiskuntaideologioista olessaan samalla täysin sokea oman faikkansa faskuudelle oli vain raivostuttavaa!”
”En ole itse käynyt siellä sen klubilla, mutta kuulin Bladikselta juttua että se on aika… kokemus”, Matoro kertoi. ”Mitä tietty voi odottaa siitä porukasta… sille on ihan syynsä, miksei jokaisen epämääräisen tiikerin ja tontun anneta päättää, miten yhteiskunta pyöritetään.”
”Mm, niin. Toisaalta miten arvioidaan se, kuka on fätevä johtamaan ja tekemään fäätöksiä”, Kelvin mietti. ”Sillä, että johtajat kasvatetaan johtajiksi? Vahvimman tai viisaimman valta?”
”Matoran-kulttuurissa kai sanottaisiin, että ikä ja viisaus tekee johtajan. Tai että tulen toat ovat luonnollisia johtajia. Kapura ei lämmennyt ajatukselle”, Matoro naurahti. ”Oikeasti kai pätevä johtaja on sellainen, joka inspiroi… noh, lojaaliutta. Saa muut seuraamaan tätä. Vähän niin kuin Tawa.”
He eivät ehtineet fanittaa salamatarta kovin paljoa, sillä Mustalumi laukaisi satunnaisvälikohtauksen olemalla liian tunnettu klaanilainen.
”Hei, Toa Matoro!” kuului hihkaisu kadun toiselta puolelta. Tummanpuhuva matoran syöksyi tien yli hämmästyttävällä nopeudella. Matoro pysähtyi ja vain katsoi hölmönä matoralaista, jonka muisti pian olevan ehkä joku Klaanilehden väestä? Bio-joku? Se tyyppi, joka oli tehnyt neljän aukeaman jutun saaren erilaisista puutarhatonttutraditioista? Biotonttu?
”Niin hyvä, että löysin sinut”, matoralainen sanoi hengästyneenä. ”Bionui, tosiaankin. Lehdestä. En kai häiritse?” Ah. Biotonttu oli kai joku muu, Matoro mietti. Kaikki ne biot yhden katastrofaalisen nimeämispäivänseremonian seurauksena olivat jättäneet lähtemättömän jäljen Bio-Klaanin nimistöön.
Matoro vilkaisi ensin matorania ja sitten Kelviniä. No häiritsethän sinä vähän, kun olin juuri keskustelemassa jonkun muun kanssa, Matoro ajatteli.
”Eiköhän minulla ole aikaa” hän kuitenkin vastasi. Jos hän olisi nähnyt Kelvinin silmät kunnolla tämän naamion takaa, hän olisi huomannut nazorakin pyöräyttävän silmiään.
”Mainiota! Sinua on ollut vaikea saada kiinni viime aikoina. Passaako kysyä muutama polttava kysymys, mitä koko linnake on miettinyt viime päivät?”
Bionui oli jo kaivanut jonkinlaisen äänityslaitteen, jonka laittoi päälle sen kummempia kyselemättä. Samalla tämän taskusta oli pudonnut maahan useita cobs-nuilaisia suklaapatukoita.
”No siis, toki… Nyt heti?”
”Olisi tietysti erinomaista päästä pureutumaan asioihin oikein ajan kanssa, mutta näen, että olet kiireinen juuri nyt, mutta sehän on tietysti selvä”, Bionui selitti. Hän puhui hieman liian nopeasti, että ääntä olisi ollut miellyttävä kuunnella. ”Joten pari kysymystä vain. Ensi alkuun.”
Hieman sivumpana Kelvin huokaisi sille, kuinka hänet oltiin jälleen sivuutettu täysin. No, ainakin valeasu tuntui toimivan. Tai sitten hän oli vain tylsä…
”Mitä sinun ja Toa Kapuran välillä on tapahtunut? Aiheesta liikkuu aika synkkiä huhuja”, Bionui menikin sitten suoraan asiaan.
”Öh”, Matoro mietti hieman kiusaantuneena. ”Se on… monimutkaista. Olemme ihan väleissä nykyään. Mitä jos et vaikka kyselisi aiheesta enempää?”
Matoro näki jo mielessään sen sivun, jossa hän julisti isolla printillä ”olemme ihan väleissä nykyään.” Ehkä Kapura osaisi arvostaa sitä ironisesti?
”Liittyykö tämä ’monimutkaisuus’ Metru Nuin katastrofiin?” Bionui jatkoi selvästi välittämättä pätkääkään toan yksityisyydentarpeesta.
Sillä nimelläkö ne Metru Nuihin viittasivat? No, onhan se aika kuvaava.
”Osa siitä, kyllä”, Matoro vastasi ja samalla ei vastannut. ”Tuota… mitä tapauksesta edes tiedetään täällä yleisesti? Tai minun osastani?”
Matoralainen näytti hieman hämmentyneeltä, mutta vastasi kuitenkin. ”Enimmäkseen mitä sikäläiset uutisoivat. Että joku liskomies yritti räjäyttää torneja. Ja me tiedämme, että sinä vissiin yritit estää sen.”
Noin sanottunahan se kuulosti melkein sankarilliselta.
”No, jotakin sellaista”, Matoro myönsi.
”Onko totta, että Toa Kapura on pahamaineinen Klaanin petturi? Onko se syy sille, miksi hänen pajansa on suljettu?” Bionui kysyi. Matoro alkoi olla varma siitä, että matoranin pitäisi vain keskittyä niistä saamarin puutarhatontuista kirjoittamiseen.
”Mitä? Ei. Silleen jos hän olisi, hänet olisi varmaan pidätetty… Kuule, jos olet lähinnä kiinnostunut Kapurasta, niin mikset vain etsi tätä käsiisi?” Olisi kiehtovaa nähdä, sanoisiko takoja suoraan ”no ei kartsahnissa” vai antaisiko hän vain niin ironisen haastattelun, että siitä voisi sulattaa rautaharkkoja.
”Hyvä on! Minä vain kyselen niitä polttavia aiheita, mistä kansa janoaa tietoa!” toimittaja puolustautui. ”Mutta ehkä on parempi mennä johonkin kevyempään.”
Joko toimittaja huomasi Kelvinin vasta nyt, tai sitten huomasi tämän kiinnostavaksi vasta nyt, sillä seuraava kysymys koski tätä.
”Kuka seuralaisesi on?” tämä kysyi Matorolta. Matoro vilkaisi Kelviniä.
”Kysyt minulta etkä häneltä?” toa ihmetteli.
Bionui huokaisi. ”Joo, tietty.”
273 jäykistyi, kun toimittaja kääntyi häneen. ”Ööhmm… minä… ууси. Харашоо. Растуи.”
Bionui kohotti kulmiaan. ”… anteeksi?”
”Öh, hän on…” Matoro katsoi Kelviniin ilmeellä, joka sanoi suurinpiirtein ”kiitos kauheasti että laitat minut keksimään jotain hätävalheita.”
”Hän on sieltä shasaalien maasta, tullut… Klaaniin juuri ennen saartoa. Aika kätevä ajoitus, eikö. Matoran ei vielä luonnistu hirveän hyvin.”
Ai, ei siis kukaan tärkeä. Bionui menetti kiinnostuksensa aiheeseen välittömästi. Kuin mitään sivupolkua ei olisi ollutkaan, hän palasi pommittamaan toaa kysymyksillä… tai siis sillä viimeisellä, mikä Klaanilaisia kiinnosti taatusti kaikkein eniten!
”Miten kuvailisit suhdettasi Uuden Käden kenraali Xenin kanssa?” Bionui kysyi selvästi ylpeänä siitä, miten hyvin hän oli tehnyt taustatyön. Matorolla oli hieman huono omatunto siitä, että hän olisi halunnut lyödä matoralaisen ärsyttävän virneen tämän naamalta.
Huokaus. Taasko? Eikö tällä linnakkeella ollut mitään muuta tekemistä, kuin spekuloida hänen parisuhteillaan? Tämän siitä kai sai, kun oli vuosikymmenet tunnettu poikamies, jolla ei oikein sanojensa mukaan ”ollut aikaa sellaiseen…”
Kun vastausta ei kuulunut muutamaan sekuntiin, Bionui jatkoi pommitustaan.
”Onko totta, että hän hurmasi sinut antamaan Nimdan hänelle? Siksikö menetit Klaanin hallussa olleen sirun?”
Ei mitä, tämä on ehkä typerin versio tarinasta, jonka Matoro oli kuullut toistaiseksi. Vaikka mielikuva olikin aika… kiinnostava.
”En edes tiedä mistä aloittaa”, Mustalumi parahti. ”Ei, hän ei hurmannut minua antamaan sirua.” Paitsi ehkä ihan vähän? ”Jätin sen Metru Nuille, koska uskon sen olevan vaarallinen Klaanissa. Ja mitä tulee suhteeseeni hänen kanssaan, se olisi ihan kiva. Sääli vain, että olen esimerkiksi täällä linnakkeessa yrittämässä tehdä jotain hyödyllistä enkä esimerkiksi Metru Nuilla tai nuuskimassa typeriä parisuhdejuoruja xialaisista uutisista.”
Bionui oli hiljaa hetken.
”Tajuan kyllä”, hän sanoi ehkä jopa hieman pahoillaan. ”Tuota, olit varmaan kiireinen… ehkä tämä kannattaisi jättää tähän. Mutta jos haluat kertoa pidemmin…”
Matoro otti vastaan käyntikortin enimmäkseen kohteliaisuudesta, kun matoran luikahti pois yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
”… oliko tuo nyt sitä vafaata lehdistöä?” totalitaristisen yhteiskunnan kasvatti tuhahti.
”Joo. Sen siitä saa, kun kaikki oikeat toimittajat ovat sotilaita tai jotain.”
”Meilläfäin tuollaiset laitettaisiin kaafelitehtaalle.”
Matoro ei ollut ihan varma, saiko sille nauraa. Hän nauroi kuitenkin.
”Ehkä nazorakit tekevät sittenkin jotain oikein.”
”Hah. Yleisradio Ylra on nazorakien kolmanneksi fahin organisaatio heti fuhtausfoliisin ja yliofistollisen kirjallisuusseuran jälkeen.”
Hän olisi avautunut Ylran pahuudesta pidempäänkin elleivät he olisi juuri saapuneet Klaanin… noh, tehdasalueelle.
Ruuhkaa ei ollut. Zeruelin tehtaan varjossa olevat hämärät pajat eivät olleet vapaa-ajanviettäjien tavanomaisia kohteita – olivathan ne enimmäksi rumia, öljyisiä ja täynnä vaarallisia asioita. Savun haju leijaili kapealla kujallakin.
”Tämäkö on Klaanin tehdasalue?”
Hyönteisinsinööri ei näyttänyt kovin vaikuttuneelta katsoessaan yhtä vanhaa teollisuushallia ja korttelia erilaisia työpajoja ja romuvarastoja, jotka sitä ympäröi. Mahdollisimman epävirallisen ulkomuodon viimeisteli suuri kyltti, jotta luki jonkun yrityksen sijaan vain ”Zeruelin tehdas.”
”Ööh, joo. Tai enimmäkseen… tehdas”, klaanilaisista kokeneempi kertoi.
”Aa. Missä ne muut on?”
”No siis… ei meillä ole enempää?” Matoro puoliksi vastasi ja puoliksi kysyi. ”Teillä taitaa olla vähän eri tavalla, vai?”
”Ei enemfää?” 273 kysyi äänessään hämmästystä. ”Kun siis… nazorakien sotamahti perustuu vahvaan teollisuuteen. Minä jotenkin oletin, että Klaani olisi ainakin sodan alkamisen jälkeen lisännyt tuotantokafasiteettiaan…”
”No siis olemmehan me”, kokeneempi klaanilainen puolustautui. ”Ennen sotaa asetuotantomme oli… noin nolla. Nyt se on edes jotain!”
”Tuota… ei fahalla, mutta… millä te meinaatte sotia?” Kelvin sanoi. ”Tai siis… me?”
Matoro kieltämättä jäi miettimään sitä hetkeksi. ”Öh, vähän työn alla vielä? Kyllä meillä on ihan hyvin pyssyjä. Teidänkin ilmavoimat ottivat kuitenkin turpiin!” Kun toa sanoi sen niin innokkaasti, se kuulosti melkein lohdulliselta.
”Ja no… kai meidät toatkin voidaan laskea jonkinlaiseksi aseistukseksi”, hän jatkoi haikeampana. ”Niin kuin silloin Metru Nuilla…”
”Mmh. Nazorakit felkäävät juuri toien fääsemistä laivasaarron läfi, sillä he uskovat toien aina falaavan toa-armeijan kanssa”, Kelvinille tuli mieleen. ”Onko se totta?”
Matoron oli pakko hymähtää. ”Sääli, ettei saaremme täällä taida vetää vertoja sodalle Suuren Hengen sielusta. Muuten meillä varmaan olisikin apuvoimia…”
”… sielusta?”
”Anteeksi, unohdan ihan, ettei teille opeteta näitä juttuja”, toa pahoitteli. ”Metru Nui on Suuren Hengen pää… hyvin konkreettisesti. Kauan aikaa sitten siellä oli sisällissota, joka lähestulkoon johti koko maailman pimenemiseen. Sen takia niin moni toa tuli auttamaan, kun Varjottu yritti vallata Metru Nuin ja syrjäyttää Suuren Hengen.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Maailman fimeneminen kuulostaa aika dramaattiselta.”
”No, niin kyllä kuulostaa”, Matoro sanoi. ”Pitää jatkaa tästä joskus toiste, sillä olemme perillä!”
He tulivat tehtaan kyljessä olevaan kaupantapaiseen, joka oli joskus ollut jonkinlainen varastohalli. Nyt sen oven päällä komeili teksti:
Eihän se kovin kummoiselta asekaupalta tuntunut, sillä hyllyt olivat sangen autiot. Niillä oli enimmäkseen lyömäaseita ja pienempiä pistoolintapaisia. Yhdellä seinällä oli rivi keskeneräisiä cordak-tykkejä. Lähes kaikki järeämmästä kalustosta meni Klaanin puolustajille yhtä nopeasti kuin asesepät saivat niitä koottua. Naamioita sen sijaan oli kunnioitettava rivi yhdellä seinällä, ja toiselle oli aseteltu hyllyköllinen haarniskanosia. Paikkaa pyörittävä Toa Bloszar olikin juuri näpertelemässä vaarallisen näköisen pikakiväärin koneiston kanssa, kun kello ilmoitti asiakkaista.
”Ai hei! Hetki vain”, tämä hihkaisi ja pyyhki käsistään liiat aseöljyt. Toa näytti Kelvinistä yllättävän nuorekkaalta, mutta silmät tämän harmaan naamion takana kertoivat toista tarinaa. Punaharmaa soturi oli tarpeeksi harteikas näyttääkseen sotilaalta, mutta jokin tämän katseessa kertoi, että tämä oli tyytyväisempi pajassaan kuin taistelukentällä. Hän työnsi kivääriprojektinsa sivummalle ja suoristi ryhtinsä.
”Niin joo, lupasitkin käydä”, mekaanikko muisti.
Matoro nyökkäsi ja vilkaisi matkatoveriinsa.
”Kelvin, Bloszar”, hän esitteli tuttavansa toisilleen lyhyesti ja sysäsi nazorakia hieman eteenpäin.
”T-tervehdys”, 273 sanoi varovasti. Hän tarttui Bloszin ojentamaan käteen, joka vastasi puristamalla jämäkästi.
”Terve!” hän sanoi ja vilkuili Kelvinin päästä varpaisiin arvatenkin arvuutellen tämä lajia, mutta ei kehdannut kysyä. ”Ei ollakaan taidettu nähdä ennen.”
”Niin, olen melko uusi täällä”, Kelvin toisteli tutuksi käynyttä mantraansa. ”En tosin ole Shasalgradista, jos kuulet jostain toista.”
”Pidän mielessä”, Bloszar sanoi hieman hämmentyneenä.
”Kiva paikka”, Matoro katseli ympärilleen. ”Tämä taisi olla ihan tyhjillään vielä vähän aikaa sitten?”
Tulen toa nyökkäsi. ”Niin oli. Mutta no, minulla alkoi olla itselläni ihan liikaa tavaraa kotona, Kepen pajassa oli jotain hämminkiä ja täällä tarvittiin osaavaa väkeä… vaikka enemmän tämä on kyllä tehtaan tilausten käsittelyä kuin mikään oikea kauppa.”
”No sinähän olet ehtinyt tekemään vaikka mitä sillä välin, kun minä olen juoksennellut ties missä”, Matoro mietti.
”Niin kai…” Bloszar vastasi ja pälyili ikkunan suuntaan. ”Kyllä tähän kaupunkiin on alkanut juurtua. Tuntuu, että olen ehkä löytänyt tässä työssä vihdoinkin edes jonkun paikan.”
”No hyvä”, Matoro vastasi, vaikka kuulikin miehen äänessä alakuloisen pohjavireen. Epäilemättä tämä suri edelleen Tronieta ja muita. Hän oli vain oppinut paremmaksi sen peittämisessä.
”Tuota, sinulla oli jotain hommaa minulle, eikö?” asekaupanpitäjä kysyi.
”No ensinnäkin”, Matoro mutisi mutta piti pienen tauon, kun ei saanutkaan teleskooppisilmäänsä irti tarpeeksi elegantisti, että se olisi toiminut dynaamisesti keskellä lausetta. Tulen toa seurasi monta kiusallista sekuntia, kun suletukasvo yritti irroittaa silmäkettään. ”Mmh, ensinnäkin-” toa toisti, veti liian kovaa ja sai silmät viimein irtoamaan ikävän naksahduksen saattelemana. Lepää rauhassa, kiinnityspultti. Toan otsassa näkyi pieni irronnut metallinpala siinä kohdassa, missä silmät kiinnitettiin naamioon.
”… ensinnäkin, tämä on kärsinyt aika paljon. Alin silmä ei ole edes toiminut viikkoihin. Olen vain ottanut siitä linssin kokonaan pois. Ja kuten näit…” mies ojensi silmiään sepälle. ”… kiinnityskoneistokin taitaa olla hajalla.”
Bloszar otti teleskooppisilmät vastaan. Jos uusi naamio ei ollut tehnyt jää-toasta aivan toisen näköistä, kolmisilmän puuttuminen vähintään teki.
”Eli silmät kuntoon?” Bloszar varmisti.
”Oikeastaan voisit irroittaa sen alimman kokonaan. Onpahan vähemmän painoa, ja se skanneri oli muutenkin aina vähän liian korkealentoista teknologiaa toimiakseen koskaan kunnolla.”
”Heh, niin usein on tapana. Parempi tehdä kaikesta mieluummin pomminvarmaa kuin hienoa.”
”Niin, mitä nuo muut linssit muuten tekevät?” hiljaa hyllyjä tutkiskellut Kelvin kiinnostui.
Matoro oli suorastaan riemastunut siitä, että joku joskus kysyi.
”Tämä on vähän tällainen ko-matoranien tapa”, hän aloitti. ”Minulla on tavallisen kiikarin lisäksi yönäkö ja lämpönäkö… ja totta puhuakseni olen pitänyt tätä niin pitkään, että en usko oikean silmäni edes näkevän kovin hyvin ilman.”
”Aa, kätevää. Naz- öh, meillä fäin on melko alkeellisia tuollaisia”.
Naamion takana Kelvinin kasvoille nousi irvistys. ”Näyttävät fiksummilta kuin sen skakdiadmin tuutti.”
Matoro mutisi jotakin, joka saattoi kuulua ”öh kiitos.”
”Ja näyttävät vielä fiksummalta, kunhan saan ne kuntoon”, mekaanikko-toa vastasi jättäen livahtaneen ”naz”-alun omaan arvoonsa. Bloszar laski teleskooppisilmät pöydällensä ja kirjoitti nopeasti lapun viereen muistuttamaan häntä siitä, mitä niille piti tehdä. Samaisia värillisiä lappuja oli tämän pöydällä oikeastaan aika monta.
”Sitä paitsi, ihan mukava tehdä välillä jotakin muuta kuin vain pyssyjä”, hän jatkoi. ”Kyllä niitäkin on ihan kiva väkertää, mutta kyllä se silti aina välillä tuntuu vähän väärältä. Että rakennan niin paljon asioita, joita käytetään toisten tappamiseen.”
Matoro oli vähällä sanoa ”no, ne ovat vain nazorakeja!” kunnes muisti, kuka trenssitakin takana piileskeli.
”Hmm, niin”, Kelvin sanoi hiljaa katsellessaan rivistöä keskeneräisiä cordak-tykkejä. ”Öh, minäkin olen siis aseseffä.”
Bloszar vilkaisi naamio-nazorakia yllättyneesti. ”Saitko tarpeeksesi siitä, kun olet tänne päätynyt?” toa naurahti. ”Klaani ei ole varsinaisesti aseseppien ensikohde. Yleensä tänne tullaan aseita pakoon eikä tekemään niitä…”
”Niin voisi kai sanoa. Nykyään lähinnä mietin, onko taidoistani avuksi missään muussa.”
”No, mitä kaikkea olet tehnyt?” Bloszar kysyi kaartaen kauemmaksi surullisilta vesiltä. ”Mitään hienoja omia keksintöjä?”
”No… suunnittelin lämföfuvun kiifeilijöille, mutta se jäi lähinnä luonnostasolle. Ja sellaisen elementtikivihanskan.”
”Suunnittelit elementtikivihanskan?” toa kysyi vaikuttuneena.
”Ja rakensin. En ihan tiedä miten elementtikivet toimivat, mutta sain hanskan toimimaan.”
”No, se tekee sinusta heti minua astetta fiksumman”, Bloszar naurahti. ”Minulla itse asiassa on jotakin, mikä saattaa sitten kiinnostaa sinua”, hän kertoi ja kääntyi ottamaan tiskin vieressä nojaavan pitkävartisen vasaransa esille. Se näytti vuosisatoja vanhemmalta kuin mikään muu asia huoneessa.
”Tässä on kiven voimat”, toa kertoi ylpeänä. ”Mutta en ole uskaltanut viritellä tätä kovin paljon, kun en tiedä miten se toimii. Vaikuttavaa, jos olet päässyt kivistä yhtään jyvälle.”
”Oh…” 273 katsoi hämmästellen vasaraa. ”Voitko näyttää miten se toimii?”
”Toki!” toa tokaisi. Hän ojensi salkoaseen kaksikon väliin ja painoi jotakin sen varresta. Vasaran pää alkoi hehkua. Sen pinta kipinöi hetken oranssina, kunnes tyhjään ilmaan materialisoitui karkeareunainen kivi. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä, Matoro ei niinkään.
Bloszar tasapainotteli pientä kiveä vasaransa päässä ja alkoi pomputella sitä.
”Taisteleminen tällä toimii vähän niin kuin pesäpallomailalla löisi palloa”, hän kertoi pomppauttaessaan kiven melkein katonrajaan ennen viimeistä, ratkaisevaa lyöntiä…
… ja taikakivi lensi kaaressa aivan liian kovaa. Bloszar tajusi virheensä nanosekunti liian myöhään, ja seuraava ääni oli pirstoutuvan ikkunan rääkyminen.
”VOI SAAKELI TÄTÄ ELÄMÄÄ!!” kuului ikkunan suunnasta. Ilmeisesti lasi ei ollut edes ainoa uhri spontaanille pesäpallolyönnille.
”Blos, joku kolahti!” huusi setä jonka toat tunnistivat Äksäksi. Miehen hölmistynyt naama ilmestyi rikkoutuneeseen ikkunaan. Hän väänteli osuman ottanutta paikkailtua Hauta takaisin asentoonsa.
”Anteeksi kauheasti. Ei kai se osunut pahasti?” tulen toa kysyi nolona.
”No minulla on kova pää”, Xxonn kertoi ja asteli muina miehinä särkyneestä näyteikkunasta läpi. Hän selvästikin yliarvioi aukon koon, sillä titaanin keho ei aivan mahtunut siitä ilman, että vielä hieman lisää lasia irtosi. Mutta ikkunasta perääntyminen muiden edessä ei tietenkään käynyt päinsä, joten mies jatkoi sisään toisesta räsähdyksestä huolimatta.
”Öh, moi”, Matoro sanoi hölmistyneenä Äksän suuntaan ja meni auttamaan tätä lasinsirpaleiden siivoamisessa. Typerästä välikohtauksesta harmistunut Kelvin ei kuitenkaan antanut moisen keskeyttää hänen akateemista keskusteluaan elementtikivistä.
”Öh, niin… sinä Floszar et siis ole tehnyt tätä vasaraa?”
”Bloszar!” Toa korjasi, ”Ja joo. En vain kyllä… ole ihan varma mistä olen saanut tämän. Kuulostaa vähän hullulta, mutta en vain muista sitä.” Hän kuulosti… varovaiselta. ”Seran – öh, hän on yksi seppä tuosta naapurista – veikkasi että tämä olisi jotakin Nynrahilta, vaikka en ole kyllä koskaan käynyt siellä.”
”Nynrah. Oliko se se yksi saari Kristallisaarilla?” Kelvin kysyi.
”Samasta sakarasta”, Blos korjasi. ”Joo, toinen vaihtoehto on, että selakhit teki tämän. Vaikka vasara ei kyllä ole ihan mitä kuvittelen niiden takoneen.”
Naamionsa takana Kelvin kurtisti kulmiaan. ”Anteeksi, mutta sanoitko että et muista?”
Bloszar vaikutti hieman vaivaantuneelta. ”Sanoin. En… en ihan ymmärrä itsekään. Lähinnä olen tajunnut viime aikoina, että menneisyydessäni on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään muistikuvaa… eräänlainen salattu elämä. Olen itse asiassa rakennellut yhtä laitetta, mikä voisi auttaa. Voidaan katsoa sitä myöhemmin, jos haluat.”
”Okei… j-joo, mieluusti!” Kelvin sanoi yhtäkkiä niin innokkaasti, että jätti Bloszarin miettimään sanoiko outo klaanilainenkaan kaikkea.
Lasinsirut siivonnut titaanitalonmies marssi lopulta muina miehinä kassalle Kelvinin ja Bloszarin keskusteluun.
”Hoi! Ei sinulla sattuisi olemaan aseita?” Xxonn huudahti.
”Häh? Onhan tässä näitä… Tuota, mitä saisi olla?” Bloszar kysyi epävarmana siitä, millä vakavuuden tasolla talotaikuri liikkui.
Äksä mittaili vaativana puolityhjiä hyllyjä. ”Eei nämä nyt oikein”, hän sanoi pyöritellessään erilaisia pistooleita isoissa kourissaan. Ne näyttivät kieltämättä hieman hullunkurisilta hänellä. Xxonn kuitenkin oli ainakin kaksi Kelviniä leveä.
”Ai jaha, entäs jotain tällaista?” Bloszar ehdotti ja nosti laatikosta lattialta miltei valmiin plasmakonekiväärin.
”Ei kiitos… jotakin vielä isompaa?”
”Jaa jotakin sinkoa vai? Mitä sinä oikein olet menossa ampumaan?” Keskustelun sävystä saattoi päätellä, että tilanne oli kaksikolle hyvin tyypillinen.
”Kas niiiin”, Äksä venytti. ”Nyt puhutaan asiaa, Bate. Sinkoa pöytään!”
”Öh, kaikki järeämpi on jo myyty. Laivasto ja vartiosto ostavat kaiken”, seppä pahoitteli.
”No pannahinen”, titaani mutisi. ”No ei kai sitten mitään. Minä olisin vain yrittänyt murtautua Puustiselle, mutta pitää keksiä jotain muuta.”
”Öh, mitä?” Matoro kysyi kaupan toiselta puolelta. Ikkunan tila oli liian toivoton jopa hänelle.
”Näitä työjuttuja”, Äksä sanoi. ”No, mitäs tänne kuuluu?”
Oli kuin vasta tyhjyys siitä, ettei hän saisikaan sinkoa, sai hänet heräämään tilanteeseen. Ja esimerkiksi siihen, että oli ilmeisesti keskeyttänyt jotakin. Kelvin esiteltiin nopeasti uudelle tulijalle. Ilmeisesti Xxonnilla ei ollutkaan mikään erityisen suuri kiire, sillä hän vain jäi hengaamaan pajalle varmaankin uskoen, että Blosz vielä loihtisi hänelle singon jostakin, jos hän vain odottaisi tarpeeksi sitkeästi.
”Sinulla oli jotain muutakin?” Bloszar lopulta kysyi Matorolta yrittäen palata edes illuusioon normaalista asekaupan arkipäivästä.
”Joo. Tämä on vähän isompi… mutta tarvitsen käden. Tai Kelvinillä oli jotain suunniteltuna, mutta hän on aika kiireinen rakentamisen suhteen…”
”Jos saan kysyä, niin miksi vasta nyt?” Bloszar kummaksui. ”Käsi, siis.”
”Öh, pitkä juttu. Kai minä yritin todistaa itselleni jotakin… mutta siis, en tarvitse mitään kovin hienoa juuri nyt. Ihan vain perusproteesin. Ei mitään hienoja tuntoaisteja.”
”Hmm, katsotaanpa”, Bloszar sanoi mietiskellen ja vilkaisi Kelviniä kysyvästi.
Jäätutkija kaivoi povitaskustaan luonnosvihkonsa. Hän oli ojentamassa sitä Bloszarille, mutta veti kätensä nopeasti takaisin.
”O-odotas!” Kelvin pläräsi kuumeisesti vihkoaan läpi, kunnes löysi oikean sivun. Sellaisen, jolla ei ollut zankzoran aakkosilla tehtyjä muistiinpanoja. Blosz kohotti kulmiaan, mutta toisaalta, olihan hänkin melko tarkka keskeneräisistä projekteistaan. Ihan perus juttuja heidän alallaan.
Lopulta nazorak ojensi toalle piirroksen proteesikädestä. Blosz raapi leukaansa mietteliäänä. ”Ihan hyvä, ihan hyvä. Mielenkiintoisia ratkaisuja sormien nivelissä… en olekaan nähnyt tällaista ratkaisua kuoren kanssa ennen. Onkos se aivan itse keksimäsi?”
”No siis…” Kelvin irvisti naamionsa takana. Bloszarin ilmeestä päätellen tämä oli alkanut epäillä jotain. Kannattaisiko hänen puhua edes osittain totta?
”Minä olen oikeastaan tutkinut torakoiden mekaniikkaa, ja olen huomannut osan heidän tekniikoistaan, öh, faremmaksi. Olen ajatellut, että siitä voisi olla afua.”
”Ah! Joo, älä siitä huoli! Minäkin olen oikeastaan tutkaillut sitä romua, mitä torakoilta putosi pommituksen aikaan. En tahtoisi kehua niitä hirviöitä, mutta kyllä niillä on kyllä joitain hyviä keksintöjä”, Bloszar selitti. ”Oikeastaan, voisin näyttää teille jotain! Mennään takahuoneen puolelle.”
Bloszarin tilaratkaisu oli siitä hieman kiusallinen, että takahuoneeseen päästäkseen heidän piti kulkea tämän kollegan pajan kautta. Toa Seranin työpiste ei ollut sen järjestellympi kuin Blosinkaan, mutta tavarasta päätellen ex-haamu keskittyi paljon enemmän komponentteihin kuin konetuliaseisiin.
”Ai hei!” nuorukainen hihkaisi. Odotettavasti ääni kuului raudan toalle, jonka miltei aina väsyneeltä näyttävät kasvot pilkahtivat esiin laatikkopinon takaa.
”Emme kai keskeyttäneet?” Bloszar kysyi pajanaapuriltaan tulijoiden kävellessä syvemmälle. Matoro huomasi pian, mitä raudan toa oli ollut tekemässä. Tämän takana lattialla oli korkea pino täydellisiä rautaharkkoja, jotka näyttivät olevan pikemminkin erittäin huolellisesti kasvatettuja kuin valettuja. Ne olivat lähestulkoon ainoita kiiltävän upouusia asioita siinä hieman nuhjuisessa metallisälän meressä. Mies itse istui harkkopinon päällä lounastamassa.
”Ei, olin juuri tankkaamassa”, Seran sanoi ja pyyhki imelän hajuista sokerijuomaa huuliltaan. ”Melkoisen rankkaa puuhaa tuo raudan valmistus”, hän sanoi ja meni hakemaan toista pullollista kuluneesta jääkaapista työnurkkauksensa kulmassa. Suurimmaksi osaksi jo tyhjäksi syödyn kaapin ovessa oli Klaanin toille melko tuttu teksti:
donitseja
Seranista teksti tuntui lähinnä surulliselta, sillä linnakkeella ei tosiaankaan ollut enää varaa tarjota yhtä paljoa sokerileivoksia elementtisankareiden latailemiseen kuin mitä yleensä oli ollut tapana. Eihän sillä Klaanissa ollut mitään uskonnollista merkitystä – enemmän kyse oli käytännön tavasta. Kerrottiin, että perinne oli alkanut aivan ensimmäisistä pikku matoran-heimoista, jotka olivat palkinneet suojelijansa jättämällä näiden suvien luo kaikenlaista makeaa.
”Eivät tainneet ne hyönteisäpärät tajuta minkä tekivät, kun murhasivat Toworun”, Äksä murahti hieman taaempaa. ”Syö miestä, kun ei ole enää ääretöntä määrää sokeriruokoa kasvamassa.”
”Sokeri taitaa olla murheistamme pienin, kun kaikki muukin on kortilla”, Matoro hymähti. ”Tänne palaaminen Metru Nuilta herätti jotenkin ihan eri todellisuuteen.”
Bloszar vilkaisi tätä ja naurahti. ”Saat minut melkein katumaan, etten tullut mukaan.”
”Olisit tuonut tuliaisia”, Äksä totesi. ”Ettekös te tulleet peräti jollain lentokoneella?”
”Hah, olisinkin tajunnut”, Matoro myönsi. ”Ei ihan käynyt mielessä ihan silloin.”
Seran työnsi roskikseen toisenkin tyhjän tölkin epämääräistä energiajuomaansa. Hän ei ollut vieläkään varma, pitikö mausta.
”Mata Nuin täytyy vihata meitä. Saarrettuna vähällä sokerilla, taistelemassa sokerileipuria vastaan”, hän mutisi.
”Oletteko kuulleet, että jotkut Ruki-Korossa ovat vissiin ostaneet skakdeilta leivoksia?” Äksä kysyi. Kuulijajoukko ei ollut erityisen varma siitä, oliko kyseessä alku vitsille vai tositarinalle. ”Kuulemma leipurin leivoksia on päätynyt ihan meidänkin torille asti.”
Matoro näytti melko skeptiseltä. Niin näytti Kelvinkin, vaikka sitä ei hänen naamionsa takaa nähnytkään.
”Eikö hän ole kuullut kauppasaarrosta vai eikö hän vain välitä?” toa kysyi.
”Sano sinä”, Äksä vastasi. ”Sinähän sen pulisonkisedän parhaiten tunnet.”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Kumpikin kuulostaa mahdolliselta”, hän myönsi. ”Muistan, kun Labio myi yhden donitsierän tänne ennen kuin sota varsinaisesti alkoi. Ehkä hän vain haluaa tehdä rahaa meidän epätoivollamme.”
”Pätevä bisnesmies kieltämättä!” Äksä myönsi ja sai lohkaisustaan vastaukseksi väsähtänyttä naurua.
”Hei, Seran”, Bloszar sen sijaan yritti keskittyä hetken bisnekseen. Raudan toa katsoi kollegaansa kysyvästi.
”Onko sinulla vielä niitä käsikomponentteja? Muistan nähneeni sinulla niitä puolivalmiita proteeseja”, Bloszar kysyi.
”Takuulla”, Seran vastasi ja vilkaisi Matoroa.
Kelvinin piirrustuksia katsottiin ja sanoja vaihdettiin klaanilaisten kesken, ja työnjako oli melko pian selvä. Bloszar lupasi käden mitä pikimmiten, mihin Matoro yritti vastata kohteliaalla ”joo, ei sillä nyt niin suuri kiire ole”-väistöllä.
Millä sen sijaan on kiire? Sillä luvatulla takahuoneella.
Bloszarin asetehtaanmyymälän – ja Seranin pajan – ”takahuone” oli itse asiassa suuri tehdashalli. Muuten se oli kuin mikäkin romuvarasto, mutta ilmatilaa hallitsi jokin, mitä kukaan heistä ei ollut odottanut: katosta roikkui parin metrin korkeudessa Nazorak-pommikoneen surkea luuranko, jonka siipien väli vei kuitenkin suurimman osan varaston leveydestä. Suurin osa sen panssarilevyistä oli irroitettu, ja moottorit näyttivät raadelluilta. Kone oli kuin ansaan jäänyt haukka, jonka haaskalinnut olivat kynineet puhtaaksi.
”Woah…” Kelvin äimisteli näkyä.
”Näyttääpä se isolta näin läheltä”, Matoro sanoi vaikuttuneena.
”Useimmat me purimme osiksi, mutta olen saanut pitää tämän tutkiakseni sen systeemejä”, Bloszar kertoi ja opasti seuruetta lähemmäs. Sali oli täynnä kaikenlaista tavaraa. Siellä täällä näkyi selvästi nazorakeilta peräisin olevaa tavaraa – rivisotilaiden aseistusta, panssarilevyjä, jopa hajonnut unikapseli, joka oli eittämättä pudonnut aikanaan Koista. Hyönteisteknologia oli kuitenkin vain osa kaikesta romusta, mitä siellä oli. Matoro erotti suurimmaksi osaksi hajonneen Nöpö-kävelijän luurangon yhdessä nurkassa.
Matoro vilkaisi hyönteistoveriaan, muttei voinut tietenkään nähdä, mitä tämä ajatteli kaiken sen tappoteknologian näkemisestä. Sen perusteella, mitä hän Kelviniä tunsi, hän varmaan saisi siitä omantunnontuskia…
”Tämä…” Kelvin kuiskasi.
Matoro kurtisti kulmiaan.
”… tämä…”
”TÄMÄ ON JUNCKHE-ZHO VERSIO 2C KIINTEÄSIIFINEN SYÖKSYFOMMIKONE!” 273 huudahti innoissaan. ”Olen kuullut näistä niin faljon, mutta en ole koskaan fäässyt näkemään sellaista itse!”
… tai sitten ei, Matoro myönsi. Innostunut insinööri suorastaan syöksyi tutkimaan teknologiaa tarkemmin.
”Tämä on ensimmäinen kaksimoottorinen fommikone omalla tähtäystutkalla ja fimeätähtäimillä! Folttomoottori käyttää aivan ufouutta syöttötekniikkaa, joka estää moottoria sammumasta koneen miltei fystysuorissa syöksyissä, mikä tekee siitä faljon tarkemman kuin kaikista edeltävistä malleista! Ja tämä feräsinjärjestelmän tarkkuus, joka on jäljiltelty nazorakien siifien toiminnasta! Se mahdollistaa faljon hienovaraisemman ohjaamisen kuin missään aiemmassa mallissa!”
Muut klaanilaiset näyttivät hieman hämmentyneiltä.
”Jaa että mitä oli?” Äksä kysyi.
”Sinä… taidatkin olla aika perillä näistä”, Bloszar sanoi kummaksuen.
Hieman taaempana oleva Matoro oli aivan varma, että tulen toa epäili jotakin. Onneksi kaikki olivat niin harhautuneita naamionazorakin yllättävästä imperiumifanituksesta, etteivät he huomanneet Suletun nopeaa hehkua.
”Hei rauhoitu vähän, kenraali”, Kelvin kuuli Matoron äänen päässään. ”Ah, joo! Pahoittelen…”
”Tästä jäbästä olisi kyllä ollut hyötyä jo aiemmin”, Äksä mietti. ”Mistä sinä olet oppinut niin paljon nazorakeista?” hän kysyi.
”Niin”, Bloszar komppasi vähintään yhtä epäilevä katse kulmillaan.
”Khrm. No, on nazorakit aiheuttaneet tuhoa muuallakin kuin täällä”, Kelvin yritti kuulostaa vakuuttavalta. ”Ennen tuloaan tänne torakat fitivät fesäänsä saarella mitä sanotaan Cofs-Nuiksi-”
”Ai Cobs-Nui?” Äksä möläytti väliin. ”Niin sehän on tässä ihan lähellä. Koobee on puhunut siitä joskus… kuulemma asui siellä ennen kuin nazorakit tuli. Kirotut ötökät.”
”… niin. Olen sieltä fäin. Tämä tavara on kyllä tullut tutuksi. Olen tutkija. Jef”, Kelvin mutisi.
”Öh, katsotaanko niitä nazorak-juttuja vähän tarkemmin?” Bloszar kysyi ja viittoi lähinnä Kelviniä pidemmälle. Hän johdatti joukkion pitkän pöydän ääreen, jolla Kelvin erotti etenkin imperiumin aseiden huoltoon ja rakentamiseen tarvittavia työkaluja. Hän tunnisti puoliksi puretun pneumaattisen zamor-konekiväärin ja tämän haljenneen paineilmakanisterin pöydän toisessa päädyssä. Kelvinin sormia syyhytti päästä näpräämään laitetta.
”Nämä ovat aika nokkelia, nämä nazorakien aseet”, Bloszar selitti tarttuessaan yhteen hyönteismallin zamor-pistooliin, jonka koneiston hän oli avannut. Kelvin oli häntä kuitenkin selvästi jo ainakin askeleen edellä.
”Tuota, onko teillä nazamoreita?” 273 kysyi käyden läpi aseita.
”Hmm, eli mitä?” Bloszar kysyi.
”Nazorakien valmistamia zamoreita. Niitä, jotka ovat vain lasia ilman mitään tasku-ulottuvuustekniikkaa. Tarvitsisin fistooliini 11mm kaliiferin ammuksia.”
”Katsotaas!” Bloszarin hihkaisi. Hän kumartui pöydän alle ja veti sieltä esiin puisen arkun. Toa pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan arkun kyljessä ollutta lappua ennen kuin nosti sen pöydälle. Hän näpräsi avaimella munalukon auki, ja arkun sisältä paljastui useampi Imperiumin heptagrammilla varustettu pahvilaatikko.
”Tässähän niitä olisi. Nämä oli yksitoistamillisiä”, toa ojensi rasian Kelvinille. ”Varovaisesti niiden kanssa, ne on aika- no sinä varmaan tiedät. Tujua tavaraa se torakoiden happo.”
”Jef. Teillä ei ole tyhjiä tällaisia?”
”Ei tällä hetkelle.”
”Okei. Voisin sitten ottaa kaksi askia. Olen tottunut täyttämään zamorini itse, ja saatan tyhjentää osan näistä. Ah, ei teillä sattuisi olemaan alijäähdytettyä tyffeä?”
”Öh, alijäähdytettyä… typpeä? Siis sitä, mitä käytetään asioiden jäädyttämiseen?” Blosz varmisti kuulleensa oikein. ”Eipä taida, ellei Zeruelilla ole jotain tynnyriä jossain… hetkinen, osaisiko tuo yksi jään toa sanoa asiasta jotakin?” hän vilkaisi Matoroa. Niin teki Kelvinkin.
”Tuota”, kyseinen jään toa mietti. ”Ai alijäähdytettyä typpeä? Kuulostaa… aika vaikealta. En ole koskaan kokeillutkaan mitään sellaista. Minä mikään kemisti ole.”
”Luulen että se on aika vaikeaa ilman laforatorio-olosuhteita”, Kelvin totesi. ”Ehkä voin kysyä Kefeltä aiheesta.”
”Hyvä idea”, Bloszar tokaisi. ”Saisiko olla vielä jotain muuta?”
”Hmm. Myyttekö toista 11mm fistoolia? Toinen varalle ei olisi koskaan fahitteeksi.”
Äksä vilkaisi naamionazorakia. ”Mitäs sää niin kuin suunnittelit tehdä?” hän kysyi… ja pienen ahdistavan hetken jälkeen alkoi nauramaan. ”Joku on tainnut saada aika pahan vihamiehen, kun on jo toista happopyssyä ostamassa.”
”Ah, noh… menossa Klaanin tehtävälle”, Kelvin sanoi, eikä nyt edes valehdellut ihan liikaa.
”Joo siis ne on kyllä melkoisia”, Äksä kertoi. ”Oltiin tuon yhden kanssa aika monella”, hän vilkaisi Matoron suuntaan, ”Meikeläisen veneellä, on muuten Välisaarten nopein! Käytiin ihan siellä yhdessä Makuta-kirjastossa asti. Vaikka yleensä törmättiin enimmäkseen merirosvoihin. Vaikka ihan kivoja tyyppejä ne yleensä oli. Paitsi se yksi… Mato, muistatko sitä yhtä merirosvokapteenia, sitä, alkoiko se koolla?”
”Ööh, olemme tavanneet aika monta merirosvokapteenia”, Matoro puolustautui. ”Kuka niitä kaikkia muistaa.”
”Totta!” Äksä nauroi. ”Muistatkos sen yhden jäbän, sen Koogeebion? Mitäköhän sille tapahtui.”
”Mmh, joo, Klaanin tehtävät on kyllä toisinaan aika yllättäviä”, Matoro vastasi ympäripyöreästi.
Bloszar kääntyi Kelvinin puoleen ja ojensi tälle vielä kaupan päälle aseenpuhdistussetin pistoolia varten. ”Jos se on kerran Klaanin hommia niin älä huoli maksusta”, hän kertoi. ”Klaania vartenhan täällä hommissa ollaan.”
Kelvin kiitteli hieman vaivaantuneena ja sulloi varusteet laukkuunsa.
”Sinulla ei siis tosiaankaan ole minulle toimivaa sinkoa? Sekin tulee tärkeälle Klaanin tehtävälle”, Äksä palasi varovaisesti vielä tärkeään tehtäväänsä nähtyään, että ei, edes zamor-laatikossa ei toden totta ollut sinkoja.
”No ei oikein. Etkö sinä saa sitä ovea nurin tuolla tykillä kädessäsi?” Bloszar kysyi.
”Jaa”, Xxonnin katse kirkastui. ”Hei, aika hyvä idea kieltämättä. Voisin kokeilla. Puustinen varokoon. Moikka, lähden nyt. Ja hei, Martti, älä karkaa taas ennen kuin ollaan ehditty jutella!”
Niin lähti tomera talotaikuri takaisin töihinsä. Matoro huikkasi perään laiskan ”joo”-huudahduksen.
”Mutta niin minun piti näyttää sinulle jotain niihin muistoihin liittyvää”, Bloszar muisti viimein heidän jäätyään kolmistaan. ”Mennään alas. Minulla on nykyään ihan oma, vähän salainen paja täällä kellarissa”, Bloszar kertoi ja johdatti klaanilaiskaksikon alas kapeita betoniportaita. ”Missä voin pitää… omia projektejani. Tein tätä ennen Kepen pajassa, mutta hänestä minun kannatti siirtyä ihan omaan paikkaan, kun hänen verstaassaan oli sattunut jotakin.”
”Näin olen kuullut”, Matoro vastasi enemmän vastaamisen kohteliaisuudesta ja yritti varoa lyömästä päätään matalaan ovenkarmiin. Karmin kunnosta päätellen siihen oli lyönyt pään moni ennen heitä.
”Sikäli sääli, kun en ole nähnyt Gjarkeakaan hetkeen – näin hänet usein Kepen pajassa, en oikein tiedä asuiko tämä siellä vai mitä – mutta hän auttoi minua rakentamaan… noh, monia laitteita. Ehkä menen joskus kysymään Kepeltä, tietääkö tämä jotakin hänestä”, Bloszar puheli. Hän löysi pimeästä tottuneesti valokatkaisimen ja loihti kellaripajaan hieman kirkkautta.
Kellari oli melkolailla aivan yhtä kaaoksessa kuin kaikki muutkin mekaanikon työtilat, mutta etenkin täällä kaaos oli sellaista järjestettyä kaaosta, josta näki, että joku ja vain joku löytäisi sieltä mitä vain hetkessä. Sitä tosin auttoivat monet kirkkaat muistilaput, joita oli kiinnitetty ympäri kellaria.
Kellarin isäntä oli johdattamassa kaksikkoa syvemmälle pieneen pajaan, mutta huomasi pian Matoron käytännössä jäätyneen tuijottamaan keskeneräisistä projekteista kookkainta.
”Onko tämä…” Mustalumi aloitti.
”Öh, joo! Se on uusi versio minun taisteluhaarniskastani, se on vielä aika kesken”, Bloszar kääntyi.
”Mutta…” Matoro ei saanut sanaa suustaan. Hänen edessään kohosi haarniska, joka muistutti hälyttävästi jotakin, mitä toa oli nähnyt aiemminkin. Suuria osia siitä oli vain kehikkoa vailla panssareita, mutta muoto oli silti selvä. Naarmuista päätellen osa panssarilevyistä oli joskus ollut punaista. Oikeastaan koko pinta näytti olevan kasattu hukkapalasista jostakin tutusta.
”… äh, unohda. Tämä vain muistutti minua, jostakin, mitä olen nähnyt”, Matoro sanoi ja asteli hieman lähemmäksi.
”Tämä on vaikuttavaa työtä… Ovatko nuo palaset Killjoyn haarniskasta?” hänen oli kuitenkin pakko kysyä. ”Siksikö niistä on raaputettu punainen väri pois?”
”En ole varastanut niitä jos sitä tarkoitat”, mekaanikko hätääntyi. ”Ne ovat siitä haarniskasta, joka tuhoutui Feterroita vastaan. Sekin kärrättiin tänne, kuten kaikki muukin.”
”Miksi juuri siitä? Tai siis, onko sille jokin erityinen syy?” Matoro mietti.
”En ole aivan varma, totta puhuakseni”, Bloszar kertoi epäröiden. ”Mutta… jotenkin minulla on ohjeet päässäni. Kun rakennan tätä, minä vain tajuan, mitä osia tarvitsen… ”
”Hmm, kuulostat aika… insfiroituneelta?” Kelvin tuumi.
”Niin kai”, Bloszar myönsi. ”Ja tämä metalli mitä, öh, Killjoyn haarniskassa on, en ole löytänyt samanlaista mistään muualta… Minun piti kysyä siitä siltä kenraalin luona asuneelta tontulta, mutta, noh…”
Hän ei ollut ehtinyt edes puhua Creedylle.
”Ehkä olen jotenkin alitajuisesti inspiroitunut Killjoysta… hän lupasi minulle, että pelastaisimme Rautasiiven vangit joskus yhdessä.”
Jos se mies vain elää niin pitkään, Matoro mietti haikeana.
”Se mitä sanoit minulle silloin Hildemarilla”, Bloszar kertoi hiljaa. ”Että murehtimisen sijaan pitäisi yrittää keksiä, mitä voi tehdä saadakseen tilanteen paremmaksi… no, tämä haarniska on vähän sitä. Ehkä tällä olen tarpeeksi vahva, että voin pelastaa Tronien. Luulen, että minulla on nämä… muistonpalaset tarkoituksella.”
Kelvin vilkaisi taas Bloszaria vaivihkaa silmikkonsa takaa.
”Olinpa minä silloin optimisti”, Matoro hymähti miettiessään matkaa. ”Yritä olla hätiköimättä Rautasiiven kanssa… mutta sitten kun joskus menette sinne Joyn kanssa, kutsu minutkin.”
Bloszar naurahti kaukaiselle haavehankkeelleen. ”No taatusti. Sitten joskus. Juuri nyt haluan vain auttaa Klaania. Tuntuisi kai jotenkin itsekkäältä vain keskittyä yhden pelastamiseen, kun olemme kaikki ihan yhtä hädässä.”
”Niin…” Matoro nyökkäsi vaitonaisesti. ”Kärsivällisyys näissä jutuissa kieltämättä on valttia…”
”Hah, ainakin kaverisi on kärsivällinen”, Bloszar nauroi ja läimäisi Kelviniä olkapäälle. ”Anteeksi kauheasti, me vain juutuimme muistelemaan! Vaikka täällä oltiin näyttämässä sinulle sitä muistimasiinaa.”
”Uhh!” Kelvin inahti läimäyksestä. ”Ni-niin…”
Matoron oli pakko katsoa haarniskaa lähempää. Hän ei ollut tekniikan asiantuntija, mutta jopa hän näki KAL-haarniskojen – tai yleensäkin Mustan Käden mystisten muinaishaarniskojen – tyylin.
”Minä, tuota, kutsun sitä Nui-haarniskaksi”, tulen toa jatkoi vaatimattomana. ”Mutta sen tekeminen on hidasta. Ehkä sitten muistan paremmin, kun saan kasattua muistojeni sirpaleet… no, joksikin konkreettiseksi.”
Matoro huokaisi enimmäkseen epäuskosta. ”Sinun olisi niin pitänyt tulla Metru Nulle”, hän parahti ja kääntyi mekaanikkoa kohti. ”Kerrohan… sanooko nimi Musta Käsi sinulle mitään?”
”Öh”, Bloszar mietti. ”Ei kovin paljoa? Sitä samaa mitä kenelle tahansa muulle? Vahkiarmeija, teknologiafirma, jänniä keksintöjä? Niin Killjoyn lisäksi siis…”
Toa piti pienen tauon. ”Vaikka… olen kyllä viime aikoina nähnyt outoja väläyksiä Metru Nuin sodasta… äh, parempi selittää kun pääsemme siihen. Tulkaa!”
Hän ohjasi kaksikon pajan kauimpaiseen nurkkaan, jota vasten oleva pöytä oli täynnä hienoelektroniikkaa ja mitä omituisimpia komponentteja. Datakristalleja ja hermoyhdistimiä. Ehdottomasti tärkeimpänä esineenä pöydällä oli kuitenkin paljon puhuttu muistinpalautuslaite. Se oli rakennettu pieneen salkkuun, joka näytti enemmän radion ja likaisen pommin yhdistelmältä kuin miltään, minkä kukaan haluaisi kytkeä päähänsä. Siinä oli kuitenkin mukana omituinen pään ympäri asetettava neuronisensori, joka oli Bloszarin mukaan ”ihan turvallinen.” Kelvin huomasi muistinaattorin kyljessä vaaleankeltaisen muistilapun, jossa luki ”hanki lisää zyglakia?”
”Minä, tuota, kutsun sitä muistinaattoriksi”, Blosz sanoi hieman nolona. ”Versio 5.9, tarkkaan ottaen…”
”Hetkinen, tämä oli se, mitä rakentelit Hildemarilla?” Matoro muisti. ”Et kertonut silloin kovin paljoa.”
Tulen toa nyökkäsi. ”Aiempi versio. Se… se oli oikeastaan ensimmäinen, joka toimi.”
”Toimi?” Kelvin kohotti kulmiaan kiinnostuneena.
Bloszar nousi istumaan pöydälle muistilaitteensa viereen ja katsoi maahan. ”Niin. Toimi”, hän kertoi. ”Aika pitkään se vain… no, näytti muistoja. Jostakin syystä sain sen pyörimään kunnolla vasta, kun lisäsin sen dataytimen ympärille zyglakinluisen kuoren. Ehkä se torjuu elementtisäteilyä tai jotain.”
”Tarkoitan, saitko sillä todella… kadonneita muistoja takaisin?” nazorak kysyi. Matorokin näytti kiinnostuneelta – eikä hän voinut olla ajattelematta Xenin mainitsemaa ”tosi outoa projektia”; jolla Nurukan uskoi saavansa muistonsa takaisin.
”No… ainakin monesta asiasta tuli selvempiä”, Bloszar kertoi vaitonaisesti ja mietti hetken, haluaisiko hän avautua jollekin niinkin uudelle tuttavuudelle kuin mitä nazorak-tutkija oli.
”En varsinaisesti saanut salatusta elämästäni kuin väläyksiä”, Bloszar kertoi lopulta. ”Sirpaleita. Metru Nuin sota, Hopeinen nyrkki, punainen hirviö… salainen haarniskaprojekti. Ne ovat vain sumua. Tämä oli se, miksi olen suunnitellut Metru Nuilla käymistä”, toa kertoi.
”En ole kuullut Hopeisesta nyrkistä, mutta voin kyllä kysellä Metru Nuin päässä. Minulla on sinne… kontakteja”, Matoro sanoi. ”Se, että olet unohtanut nuo… ei edes kuulosta kovin oudolta.”
Bloszar kohotti katseensa. ”Eikö? Onko muitakin?”
Matoro mietti hetken… ja tajusi trendin.
”Hetkinen… milloin sait ensimmäisiä palasia kadotetuista muistoista?” Mustalumi kysyi.
”Öh, vähän ennen sitä Hildemarin retkeä. Ja sen aikana etenkin.”
… se täsmäsi Nurukanin kanssa. Ja Sarajin, ellei Matoro muistanut asiaa aivan väärin.
”… minun pitää tosiaankin kysellä tästä parilta tutulta. Metru Nuin johtolankasi on luultavasti juuri oikea”, jään toa sanoi, vaikka ei vielä aivan ymmärtänyt laajempia implikaatioita.
”Hetkinen”, Kelvin keskeytti. ”Jos sait muistoja takaisin jo ilman tätä… muistilaitetta, mitä se sitten tekee?”
”Öh, toivoin että olisin saanut selvyyttä niihin muistojen sirpaleisiin”, Bloszar kertoi. Katse arthronin takana vakavoitui. ”Se ei ihan toiminut… mutta kävi ilmi, että suurin osa menneisyydestäni olikin valemuistoja.”
Blosz piti hetken tauon ja jäsenteli ajatuksiaan.
”Vielä pari kuukautta sitten luulin olleeni eräältä saarelta pohjoisessa, Gulz Nuilta… missä johdin toa-tiimiä hyvän ystäväni Shalun kanssa. Minä… menetin heidät, ja päädyin pitkän matkan jälkeen Klaaniin.”
”Mutta se ei ollutkaan totta?” Matoro kysyi varovaisesti.
”Ei. Saari on olemassa, olen tarkistanut, mutta en ole koskaan ollut siellä oikeasti. En usko, että Shalua ja Shaldokia on lainkaan olemassa. Kun käytin tätä laitetta ensi kertaa” – hän taputti muistiaparaattiaan – ”se vain jotenkin kirkastui minulle. Että ne muistot eivät ole totta. Joku on laittanut ne päähäni. En ole vielä varma oikein mistään muusta… mutta aion ottaa selvää.”
Hän piti pienen tauon ja päätti toistaa mantransa, jota hän oli toistellut itselleen tutkimuksiensa aikana satoja kertoja.
”Kukaan ei voi koskaan tietää, mikä on unta ja mikä totta. Se raja voi joskus olla näkymätön.”
”Bloszar…” Matoro aloitti. ”Mitä jos kerron, että tämä kuulostaa pelottavan tutulta? Että on olemassa laite, jolla voi vain pyyhkiä menneisyyksiä – ja ehkä luodakin niitä?”
Sekä Bloszar että Kelvin sähköistyivät.
”Oletko koskaan kuullut Sinisistä käsistä?” Matoro kysyi.
Kelvin kääntyi katsomaan Matoroon. ”…mitä?”
”Niin mitkä kädet?” Bloszarkin kysyi.
”No siis… en ole ekspertti, mutta niitä käytetään muistojen pyyhkimiseen”, Mustalumi selitti hieman epävarmana, miten paljon haluaisi sanoa Ritarikunnasta.
Kelvinin silmät pyörivät nopeasti naamion takana, kun hänen aivonsa alkoivat raksuttaa.
Siis… mitä?
”… Siis, siniset kädet? Kätöset nuo siniset? Nazorakien aavekädet? Fuhummeko me samasta asiasta?”
Matoro näytti ihan yhtä yllättyneeltä itsekin. ”Ehkä? Tai siis… ne on sellaisia… sinisiä mekaanisia käsiä? Jotenkin en usko, että olisi kovin monia eri sinisiä käsiä, jotka pyyhkisivät muistoja…”
”Fyyhkivät muistoja… näitkö ne missä? Mitä ne agenttinazorakit olivat tekemässä?”
Bloszar näytti olevan täysin ulalla keskustelusta.
”Öh, en edes tiennyt, että nazorakeilla on niitä”, Matoro vastasi.
”Miten niin- äh! Odota…” Kelvin nosti kätensä naamionsa otsalle. Hän pysyi hetken hiljaa yrittäen jäsennellä ajatuksiaan.
”Kun siis… Kätöset nuo Siniset ovat nazorak-kulttuurissa oleva urfaani legenda. Kerrotaan, että siniset aavekädet tulevat öisin ja vievät väärinajattelevat nazorakit mennessään… ei kerrota, minne. Tähän liittyy runo.”
Kelvin hiljeni vetääkseen henkeä. Molemmat toat näkivät tämän leukojen tärisevän.
”Kätöset nuo siniset, foistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, vievät fäästäsi tiedon jyväset.”
Hassu ääntäminen ei edes juuri vähentänyt runon karmivuutta. Matoro luuli ymmärtävänsä sen implikaatiot yllättävän nopeasti.
”Ja… ne tosiaan osaavat tehdä niin?” Bloszar varmisti.
Kelvinin katse kävi ensin Bloszarissa ja sitten taas Matorossa. ”En osaa sanoa. Minä itse en uskonut Käsiin fitkään aikaan. Mutta… kun olin tulossa Klaaniin Lehu-metsässä, m-minä…”
”… minä näin ne. Mustat nazorakit, joilla oli käsien tilalla siniset froteesit. Ja… he näkivät minut. Tai niin minä luulin… teoriani on, että ne nazorakit käyttävät lämfönäkövisiirejä nähdäkseen. Minun elementtikiveni esti heitä näkemästä minua.”
”Kuulostaa ihan hyödylliseltä tiedolta, jos joskus kohtaan ne”, Matoro mietti. ”En kyllä odottanut, että niitä olisi… täälläkin.”
Hän näytti miettivän tarkkaan, mitä sanoisi seuraavaksi. Ex-Ritarikuntaa tai ei, näistä asioista puhumisella oli taipumus olla vaarallista.
”Törmäsin näihin käsiin kauan sitten ihan eri yhteydessä”, toa kertoi. ”Eräs salainen organisaatio käytti niitä peittääkseen jälkensä… ja sain tietää siitä oikeastaan vasta Nimdalla.”
Hetken ajan hänen päänsä yllä pyöri latauskuvake, kun hän tajusi toisenkin kerran käsien kanssa.
”… näin myös yhden Metru Nuilla. En ollut ajatellut sitä ennen, mutta… ääh, sehän selittää Nurukanin tilan täydellisesti, ja ehkä monta muutakin asiaa…” hän jatkoi enemmän itselleen. ”Bloszar… muistonsirpaleesi Metru Nuilta saattavat hyvinkin johtua siitä, että sinun Metru Nuin -muistosi on pyyhitty.”
Kumpikaan kaksikosta ei kysynyt, kuka ihme Nurukan oikein oli.
”Pyyhitty?” tulen toa pohti. ”No… jotakin sellaista olenkin ajatellut. Mutta miksi ihmeessä?”
Mustalumi kohautti olkiaan. ”Vaikea sanoa. Sinä selvästi tiesit joskus jotakin, mistä… joku halusi eroon.”
Bloszar henkäisi syvään ja veti kätensä puuskaan. ”Kuulostaa ihan järkevältä”, hän myönsi. ”Vaikka en tiedä, antaako tämä minulle enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia.”
”Hetkinen, hetkinen! Mikä salainen organisaatio?” Kelvin huudahti väliin.
Matoro oli aivan varma, että Cyrenda teleporttaisi välittömästi hänen taakseen ja murhaisi toan partaveitsenterävällä katseellaan, jos hän sanoisi mitään.
”Tuota… en tiedä, onko minun turvallista sanoa mitään. Turvallista itselleni tai teille”, hän kiemurteli.
Totuuden etsijästä tuntui, että saatuaan viimein yhteen kysymykseen vastauksen hän oli samalla saanut nipullisen uusia. Nazorak-tutkija ei voinut enää olla tyydyttämättä tiedonjanoaan.
”Äh! Jos sinä et voi kertoa, anna minulle vihje. Minä kysyn sitten vaikka Manulta, joka varmasti kertoo!”
Eipä sille voinut hirveästi vastaankaan sanoa. ”Hyvä on”, toa luovutti melko nopeaan. ”Sano vain, että se kerta kun Manu oli Mäksän kanssa pelastamassa Visokkia”, hän huokaisi. Ainakaan hän ei ollut maininnut Ritarikuntaa suoraan, vaikka se olisi varmaan vähän laiha lohtu sitten joskus, kun hän päätyisi ongelmiin näiden kanssa uudelleen.
”Okei… kiitän”, Kelvin nyökkäsi. ”Eli sinä näit yhden näistä nazorakeista Metru Nuilla?”
”Ei, se oli vain… irtokäsi”, Matoro vastasi, mikä kieltämättä kuulosti vieläkin epäuskottavammalta vaihtoehdolta.
”… irtokäsi?” Kelvin toisti epäuskoisesti.
”Joo. Irtonainen sininen käsi. Vipelsi viidellä sormellaan ympäri ilmastointikanavia Onu-Metrussa.”
”VIIDELLÄ?! Mutta eihän nazorakeilla ole kuin kolme sormea!”
”Ööh, oletko harkinnut mahdollisuutta, että ehkä ne eivät ole vain tei- siis joku nazorak-juttu?” Matoro kysyi.
Bloszar seurasi keskustelua sivussa kuin lentopallo-ottelua. ”Te vissiin… tiedätte tästä aika paljon…” muistinaattorin kehittäjä mutisi. ”Eikö tämä nyt näytä vähän siltä, että kaikki nämä eri tahot ovat mahdollisesti saaneet näitä… sinisiä käsiä samasta lähteestä?”
”Hmm, ehkä”, Kelvin kuiskasi. ”Ja… te olette varmoja, että Siniset kädet voivat fyyhkiä muistoja?”
Matoro nyökkäsi. ”Se… taitaa olla niiden koko tarkoitus.”
Kelvin pysyi hetken hiljaa. Lopulta hän kuiskasi värisevällä äänellä:
”Kun… minä efäilen, että minultakin saattaa fuuttua muistoja…”
Bloszar kohotti kulmiaan. ”Ai, siksi olit niin kiinnostunut aiheesta?” hän kysyi. ”Selittää.”
Kelvin nyökkäsi. ”Tai tämä on teoriani. En ollut kovin varma siitä, mutta nyt se kuulostaa aika todennäköiseltä…”
Kaikkien kolmen katse kääntyi samaan aikaan saaren ainoaan laitteeseen, joka oli rakennettu nimenomaan salattujen elämien esiin kaivamiseen.
”Tuota… tämähän voisi tietysti tepsiä” Bloszar sanoi ja tarttui oudon aivokoneensa kypärään. ”En tiedä, miten koneeni liittyy näihin käsiin, mutta on se minulla palauttanut… joitakin palasia.”
”Miten se siis toimii?” Matoro kysyi hieman varovaisena Kelvinin puolesta. ”Luulin, että vain Nimda pystyisi avaamaan Sinisten käsien lukkoja.”
Tulen toa kohautti olkiaan. ”Tämä alkoi ihan vain laitteena, joka… no, tavallaan auttaa keskittymään omiin muistoihinsa eri tavalla. Ensimmäisellä kerralla, kun käytin tätä, päädyin ensimmäiseen muistooni – ensimmäiseen oikeaan muistooni, jota minulta ei ole pyyhitty. Siihen miten huuhtouduin rantaan Eteläisellä Mantereella täysin eksyneenä. Vasta silloin tajusin, että kaikki sitä edeltävä… puuttui. Että kaikki sitä edeltävä oli valetta, jonka joku oli istuttanut päähäni. Olen nähnyt sen verhon takaa vain… pieniä väläyksiä. Mutta se on ihan turvallinen! Sain siitä pientä päänsärkyä vain, ei sen pahempaa…”
Kysymys pääsi yllättävän helposti nazorakin suusta. Normaalisti häntä olisi arveluttanut käyttää matoranien outoa mieliteknologiaa, mutta hänen aivonsa kävivät juuri nyt aivan liian kovilla ylikierroksilla harkitsemista varten.
”Toki. Otahan hattu vain päästä”, Blosz sanoi siirrellessään laitteen piuhoja pois jaloista.
”Selvä”, Kelvin sanoi laskiessaan hattunsa pöydälle ja irrottaessaan naamiotaan. ”Tuota, älä sitten säikähdä.”
Tulen toa vilkaisi naamion alta paljastuneita kasvoja ja meinasi kavahtaessaan kaataa koko muistinaattorin mukanaan lattialle. Matoro seurasi sitä hieman varautuneena. Mekaanikko kuitenkin sai tasapainonsa takaisin ja jäi hölmistyneeseen painiasentoon. Hän yhdisteli langat yllättävän nopeasti, ja säikähdys muuttui lähinnä virnistykseksi siitä, että hänen epäilynsä ei ollut turhaa.
”Jaa että nazorak-tutkija oikein”, Bloszar tuijotti valkeita hyönteiskavoja. ”No… tämä kieltämättä selittää… hah, arvelinkin jotain tällaista!”
”Joo, hei… Jäätutkija 273. Klaanilaiset kutsuvat Kelviniksi. Olen loikkari, jos sitä vielä mietit.”
”Näin vähän päättelin…” Bloszar mutisi edelleen hieman varuillaan. ”No, enpähän odottanut että pääsisin tapaamaan tänään ihkaelävän nazorakin. Anteeksi vain, että säikähdin vähän. Nazorak pajassani, hah, tuntuu enemmän painajaiselta kuin tällaiselta mukavalta juttutuokiolta”, tämä päivitteli ja vilkaisi Matoroa, joka yritti näyttää mahdollisimman viattomalta.
Kelvin naurahti varovaisesti. ”Niin, ei se mitään. Säikähtäminen on enemmän kuin terveellistä. Mutta, se muistiafaraatti.”
”Tosiaan”, Bloszar sanoi ja yritti palata takaisin masiinansa pariin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän nosti kypärämäisen osan, jossa ei tosin ollut pään päällä mitään – kaipa sitä saattoi jonkinlaiseksi kruunuksikin kutsua – ja ojensi sen Kelvinille.
”Tämä tulee päähän… vaikka varoituksen sana, en ihan tiedä mitä se tekee nazorakeille. Luulisi, että samaa kuin meillekin, mutta aina ei voi olla varma. Ai niin, ja istu toki, tämän käyttäminen ei luonnistu pystyssä.”
Kelvin istuutui kulahtaneeseen nojatuoliin pöydän vieressä. Tämän kasvoille kohosi ensimmäistä kertaa epävarmuus. Olikohan tämä sittenkään hyvä idea? ”Noin.”
”Jep. Edellisillä kerroilla olen menettänyt tajuni… pariksi minuutiksi? Mutta olen sittemmin parannellut tätä”, tulen toa kertoi ja kääntyi itse laitteen lukuisten nappien puoleen. ”Tätä ei voi oikein hallita… mutta yleensä se paikka, mihin päädyn ensimmäisenä, on tosiaan ensimmäinen muistoni, jota minulta… noh, ei ole pyyhitty. Oletko valmiina kurkistamaan verhon taakse?”
”V-valmis!”
Hienoisesta epävarmuudesta huolimatta mekaanikko käänsi kytkintä, ja toivoi, ettei laite kärventäisi nazorak-aivoja. Samalla hetkellä Kelvin valahti veltoksi vasten tuolia. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja tuntosarvet kääntyivät levollisesti alaspäin.
Kuului vain koneen hiljainen kohina.
”Tuota… toimiiko se?” Matoro kysyi hiljaa.
”Luulisin”, Bloszar sanoi ja katsoi silmä kovana koneen kuoressa olevaa kellotaulua. Sekunnit kuluivat, eivätkä toat voineet tehdä muuta kuin jännittää.
”Miten kauan tässä yleensä kestää?” jään toa kysyi. Hän huomasi, kuinka nazorakin tuntosarvet jäykistyivät ja alkoivat kohota ylöspäin.
”Riippuu ihan siitä, mitä hän löytää… ja miten kauan hän haluaa sitä tutkia”, Bloszar kertoi. ”Vaikka aika toimiikin muistoissa nopeammin.”
Matoro yritti näyttää rennolta, mutta toinen toa kyllä huomasi, miten tämä naputteli hermostuneena pöytää.
”Älä huoli”, Bloszar vakuutti. Aikaa oli kulunut hädin tuskin minuuttia.
”Joo… äh, meillä on vain huonoja kokemuksia… mieliseikkailuista”, Matoro selitti. ”Ettei nyt vain sat-”
Valkoisen nazorakin silmät rävähtivät auki. Kumpikin katsojista säpsähti. ”AAAAAAAAAAAAHK!”
Kelvin räjähti pystyyn tuolistaan ja riuhtaisi kypärän päästään, melkein samalla paiskaten sen lattialle. Blosz kuitenkin ehti napata keksintönsä ilmasta. ”E- ei älä! Mitä sinä-”
Bloszin katse pysähtyi nazorakin kasvoihin. Vaikka toa ei tunnistanut hyönteisten kaikkia ilmeitä, välittyi tutkijan ilmeestä silkkaa kauhua.
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla seisoi kaksi pientä hahmoa. Niistä tummanpunainen, paljolti matorania muistuttava vipatti jalkaansa hermostuneena. Tämän toveri, mustiin riepuihin kiedottu, taas oli naulinnut katseensa tiukasti todellisuuden puhtaaseen valkeuteen ilmestyneeseen synkkään säröön.
Se leijui keskellä ei niin yhtään mitään vain muutaman metrin sitä seurailevan kaksikon yläpuolella. Se ei ollut kuin ehkä metrin korkuinen. Missä tahansa muualla sitä olisi ollut miltei mahdotonta edes erottaa horisontista, mutta Valkoisen valtakunnassa kaikki paitsi puhtaus itsessään erottui sokaisevasta todellisuudesta.
Ja juuri siksi kaksikon punainen edustaja oli niin hermostunut. Yksikin vilkaisu messinkisen vankilan kahlitulta heidän suuntaansa ja he olisivat välittömästi kellon kuningattaren hampaissa.
Heidän onnekseen Valkoisen kallon kolkko katse oli kuitenkin naulittu aivan toisaalle. Suuri kaupunki pohjoisessa varasti jokaisen tämän lukemattomista silmistään. Kahden pienen olennon puuhat olivat ainakin toistaiseksi saaneet jatkua rauhassa.
Anomalia heidän edessään ei toiminut minkään maallisen järjen mukaisesti. Sitä ympäröivä loputon valkeus ei tullut minkäänlaisesta valosta. Se ainoastaan oli, tasaisena ja loputtomiin jatkuvana. Musta särö sen sijaan ei tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen. Sitä tuijottava kaksikko ei vain ollut aivan varma siitä, kuinka se oli mahdollista. Kuinka pimeys saattoi valaista valkean?
”Näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei toimi odotetusti”, kajahti ääni jostain särön toiselta puolelta. Kaksi vihreää valoa oli nyt ilmestynyt railon synkkään sisimpään. Se seurasi katseellaan pieniä otuksia, joista tummempi kierteli uteliaana särön ympärillä. Sen merkillisin ominaisuus, oli se, ettei sitä pystynyt havainnoimaan kuin tasan yhdeltä puolelta.
Punainen hahmo huokaisi syvään ja pudisteli merkillisen muotoista kalloaan.
”Niin minä pelkäsinkin. Luulen, että murtautuminen on mahdotonta ilman tarvittavaa komponenttia. Sinun täytyy keksiä jotain omassa päässäsi.”
Vihreäsilmäisellä puhujalla särön toisessa päässä oli vaikeuksia saada selvää Mekaanikon sanoista. Viestin sisältö saavutti hänet kuitenkin tarpeeksi hyvin, että tämä sai pohdittua kasaan vastauksen.
”Minulla on parikin polkua, joita voin lähteä astelemaan”, särön ääni vahvisti. ”Mutta tarvitsen aikaa. Teidän lienee parempi pitää päänne piilossa sen aikaa.”
Mekaanikko vilkaisi merkitsevästi Lähettiä, jonka suuret tuijottavat silmät ja sanaton katse viestivät ymmärrystä. Pienet otukset nyökkäsivät toisilleen ja puheetta kommunikoiva tonttu hyppelehti särön takaa itseään vain hieman pidemmän punaisen Mekaanikon rinnalle.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Valkoinen ei mielellään vilkuile. Odotamme sinua siellä”, Mekaanikko vahvisti.
Särön takaa kuului hyväksyvä murahdus ja kannustavat sanat: ”pysykää turvassa”. Mekaanikko ja Lähetti jäivät katsomaan, kuinka särö todellisuudessa luhistui hitaasti, mutta äänettä itsensä sisään. Valkea puhtaus astui tilalle siihen, missä vihreät silmät olivat hetki sitten leijailleet. Horisontissa ei taas ollut mitään, mihin kohdistaa katsettaan. Jo siitäkin syystä pienen kaksikon katseet vääntyivät kohti maata heidän omiin jalkoihinsa.
Lähetti tarttui Mekaanikon ojennettuun käteen ja yhdessä he aloittivat matkansa ikuisuuksien horisontin toista laitaa kohti. Oman maailmansa kulkijoina he eivät nähneet säröjä valkoisessa maassa, eivät murtuneita pilareita heidän takanaan, eivätkä niiden päällä istuvaa pitkänaamaista otusta, joka oli jo pitkään pohtinut, minkä lajin edustajia todellisuuden läpi talsivat tontut oikein olivat.
Tälle kaksikolle kellokuningattaren valtakunta oli ainoastaan puhtautta. Loputonta valkeutta, joka kaikille sen maailman lapsille oltiin luvattu. Mutta jo ensimmäisellä vilkaisullaan puhtaaseen maailmaan, särön vihreät silmät olivat nähneet lävitse siitä, mihin lihan perheen valheet oltiin jo kauan sitten valettu.
Särön olento tarvitsi enää yhden komponentin. Sitten hänen Dynamonsa olisi viimein valmis käyntiin.
Äpärät
Yö oli kestänyt aivan liian kauan, eikä keskikaupungin asuntojen kahviossa aamujuomaansa tuijotteleva raudan toa ollut aivan varma, minkä vuoksi. Hänen ensimmäiset tuntinsa petinsä pohjalla olivat kuluneet tyynyä käännellen. Seran oli tämän jälkeen vajonnut tilaan, jonka kutsuminen uneksi olisi ollut hyvin anteliasta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden välissä kuukausitolkulla. Kuin jokin olisi hidastanut koko maailman kulun hänen ympäriltään.
Kellon lyötyä kuusi hän viimein kyllästyi ja väänsi itsensä ylös välittämättä siitä, että hän ei ollut välttämättä nukkunut sekuntiakaan. Hän osti aamun ensimmäisen kupillisen suoraan kahviolinjaston keittimestä ja istui nurkkapöytään odottamaan, että aamun lehdet saapuisivat. Sivusilmällään Seran seurasi, kuinka aamun aikaisimmat – pääasiassa rakennustyöntekijät ja vartiostohenkilökunta – kävivät vuorollaan hakemassa noutokupillisen kuumaa juotavaa ja kaikkosivat työpisteilleen ympäri linnoitusta. Kesti ainakin kolme varttia Seranin saapumisesta ennen kuin kahvioon jäävä väkimäärä alkoi luomaan aamu-unista puheensorinaa.
Lehdet saapuivat noin tunti sen jälkeen, kun toa oli istuttanut itsensä penkkiin. Kahvia oli pöydässä vietettyyn aikaan nähden kulunut hyvin vähän. Seranin oli jo täyttänyt unenpuutteesta juontava yliväsymys, eikä kofeiini tuntunut olevan enää toimiva ratkaisu. Kylmä litku heilui kupin pohjalla, kun harmaat kädet käänsivät Klaanilehden huokoista, värillistä sivua. Sen sisäsivuilla vilisi uusia spekulaatioita Lehu-metsän räjähdysmäisistä tapahtumista sekä kuvamateriaalia edellisenä päivänä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka keskiössä oli aikaisemmin kadoksissa ollut ilman toa. Seran ei kuitenkaan keskittynyt lainkaan lukemaansa. Hänen silmänsä siirtyivät riviltä riville vain luodakseen illuusion tekemisestä. Yksikään tiedonmurunen ei oikeasti siirtynyt sivuilta toan tietoisuuteen.
Miehen luppasilmäinen katse nousi vasta, kun hänen pöytänsä ohitse käveli tavanomaista matoranin jalkaa raskaammat askeleet. Musta androidi ehti kuitenkin kahvion tiskille asti ennen kuin Seran sai itseään käännettyä tämän puoleen. Toa oli myös aivan liian väsynyt nostamaan ryhtiään nähdäkseen, mitä Peelo kahviossa puuhasi.
Noin puoli minuuttia myöhemmin pöytään Seranin eteen iskeytyi pieni työkalupakki, jonka Peelo oli juuri käynyt tiskin takana työskentelevältä vortixxilta rutiininomaisesti noutamasta. Seran seurasi laiskasti, kuinka hänen tuore pöytätoverinsa istuutui alas ja kaivoi pakista esiin pienipäisimmän ruuvimeisselin, mitä elektroniikan osalta itsekin oppinut Seran oli eläessään nähnyt.
Raudan toa murahti huomenet ja vilkaisi puolitäyteen kuppiin hieman itseensä pettyneenä. Peelo vastasi toan aamuntoivotuksiin, asetti kätensä huolellisesti pöydälle lepäämään kämmenpuoli ylöspäin ja alkoi hitaasti ruuvaamaan irti rannettaan peittävää mustaa paneelia. Seranilla ei käynyt mielessäkään kysyä, mitä androidi oikein puuhasi. Hän oli nähnyt tämän saman prosessin usein ja oletti tämän vain kuuluvan keskimääräistä oudomman elämänmuodon aamurutiineihin.
”Vaikutat tavanomaista poissaolevammalta”, Peelo lopulta avasi keskustelun ja nosti kaasunaamarin peittämän katseensa kohteliaasti kuppiaan tuijottavaan toaan. Sormet jatkoivat ruuvimeisselin pyörittelyä täydellisellä tarkkuudella siitäkin huolimatta, ettei androidi enää katseellaan havainnoinut työstettävää raajaansa.
”Mikä saa sinut luulemaan niin?” toa haastoi vaikka tiesi oikein hyvin, että Peelon havainnointikyky oli vertaansa vailla.
”Aloitanko siitä, että silmäsi ovat sulkeutuneet jo viidesti tämän keskustelun aikana?” androidi jatkoi ja Seran päätti jo luovuttaa aiheen ympärillä kiertelemisen.
”En varsinaisesti nukkunut viime yönä. Tai en ainakaan usko, että nukuin.”
”Työstressikö vaivaa?” oli Peelon ensimmäinen arvaus. ”Vai onko kyseessä jotain vakavampaa?”
”Jotain vakavampaa…” Seran mutisi lähinnä itselleen. ”Ei… ei kumpikaan. En ainakaan usko”, hän jatkoi ääneen. Jos Peelo olisi omistanut ilmeilemiseen kykenevät kasvot olisi niiltä paistanut vahva epäuskoisuus. Seran kuitenkin aisti reaktion robotin naamion takaakin, joten hän koki tarpeelliseksi tarkentaa varovaista lausuntoaan.
”Tai lähinnä pyörin ajatuksissani.”
”Eli sittenkin jotain vakavampaa”, Peelo ymmärsi ja käänsi katseensa samalla ruuvimeisseliin, jota hänen vakaa kätensä veti juuri irti magneetilla tartutetun pienen ruuvin roikkuessa huterasti työkalun päässä. Seran nosti kulmiaan hämmentyneenä robotin reaktiosta. Juurihan hän oli täsmentänyt, että kyse ei ollut mistään merkittävästä.
”Sinä et vaikuta henkilöltä, joka antaisi pienien ongelmien valvottaa”, Peelo vastasi rautamiehen ihmettelyyn. Harmaata Hautaan ohimolta raapiva toa huokaisi syvään myöntäen tappionsa. Ärsyyntyneisyyttään hän kumosi kuppinsa kylmän sisällön kerralla kurkustaan alas, laski tämän jälkeen kyynärpäänsä pöydälle ja antoi päänsä levätä käsiensä varassa. Seran seurasi hetken hiljaa, kuinka Peelo irrotti paneelin huolellisesti ranteestaan ja alkoi tämän jälkeen operoimaan jotain muuta kätensä syvyyksistä. Raudan toa ei enää iljennyt yrittää puolustella itseään. Hän tiesi Peelon näkevän suoraan hänen lävitseen.
Hetken hiljaisen työskentelyn jälkeen Peelo nosti taas katseensa pöydän toiselle puolelle ja jatkoi keskustelua samalla seesteydellä, millä oli sen aloittanutkin.
”Tahdotko puhua ajatuksistasi?”
”Et ole terapeuttini, Peelo”, Seran töksäytti huomattavasti tylymmin kuin oli tarkoittanut. Androidi ei kuitenkaan ottanut nokkiinsa. Kun Seran asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt Peeloa edes hieman tulistuneena. Oli oikein hyvin mahdollista, että konemies ei konkreettisesti edes pystynyt sellaiseen.
”Ei, en ole”, Peelo myönsi. ”Mutta ainahan on mahdollista, että voisin silti auttaa.”
”Eikös sinulla pitänyt olla kiire jonkin tutkimuksen kanssa?” Seran yritti kierrellä androidin avuntarjousta ja samalla vaihtaa aihetta pois itsestään.
”Kykenen käsittelemään useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan”, Peelo totesi tottuneesti. Servon surahdus robotin ranteen sisällä kertoi, että aamun kalibroinnit oli saatu päätökseen ja mustat ohuet sormet alkoivat mallaamaan rannekuorta takaisin paikalleen.
”Sitä paitsi on kaikkien parhaaksi, että vähäiset seppämme pysyvät työkuntoisina. Joten jos voin mitenkään auttaa, olen valmis kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana”, hän jatkoi.
”Aina yhtä käytännöllinen”, Seran tuhahti. ”Mutta oikeasti, älä vaivaa itseäsi. Kyllä minä tästä tokenen kunhan saan kumottua pari kupillista lisää.”
Peelo oli jo havainnoinut, että raudan toalla oli ollut ilmiselviä vaikeuksia ryystää aamun ensimmäistäkään kuppia loppuun asti, mutta Seran ei selvästikään tahtonut androidin apua. Vihreäsilmäinen robotti päätti olla kiusaamatta häntä aiheesta enempää. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jääräpäisyys oli yksi tämän vahvimmista ominaisuuksista.
Kaksikko istui hetken sanomatta sanaakaan ja tänä aikana Peelo oli saanut ruuvit takaisin kiinni itseensä ja oli jo asettamassa ruuvimeisseliä takaisin pakkiinsa.
”Tuo lienee sinun vastineesi aamukahville”, Seran rikkoi hiljaisuuden. Peelo nyökkäsi ja alkoi huolellisesti sulkemaan pakin metallisia klipsejä.
”Sinne päin”, robotti vahvisti. ”Ei välttämättä tarpeellista joka päivä, mutta tahdon olla…”
”… huolellinen”, Seran täydensi. ”Olen huomannut. Sinusta olisi hyötyä pajalla. Voisimme myös vilkaista tuota kättäsi yhdessä, niin sinun ei tarvitsisi huoltaa sitä niin usein…”
”Kenties”, androidi myönsi. ”Ja kenties tartun tarjoukseesi jos selviämme pohjoisen uhasta.”
Peelon vastaus sai Seranin näkyvästi kalpenemaan. Melkein jokaisella raudan toan tuttavalla oli jokin oma termi nazorakien vääjäämättömälle lähestymiselle. ’Pohjoisen uhka’ oli Peelon, ja kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, hän sanoi sen niin arkisesti, että Seranin sydänkivenalasta kouraisi.
Hän ei edes ehtinyt huomioida, kun Peelo nousi hetkeksi pois pöydän äärestä palauttaakseen työkalupakin takaisin tiskin taakse. Hänen katseensa nousi vasta, kun androidin uudella, kuumalla kahvilla täyttämä kuppi laskeutui hänen eteensä. Peelon vihreänä hohtavat silmät eivät koskaan räpyttäneet, mutta hieman päätään kallistanut konemies onnistui silti jotenkin ilmenemään myötätuntoisena. Seran kiitti vaitonaisesti ja siemaisi kupista välittömästi. Hänen oli pakko myöntää, että parannus hänen edelliseen väljähtyneeseen kulaukseen nähden oli valtava.
”Piristy”, Peelo komensi, taputti Serania kahdesti tämän olkapäälle ja lähti astelemaan kahviosta kohti asuintilojen portaikkoa. Androidi ei sen suurempia jäähyväisiä harrastanut. Seran huikkasi kuitenkin vielä hyvät päivänjatkot tämän perään ja jäi seuraamaan tämän katoamista väenpaljouteen. Linnake oli jo alkanut heräämään ja kahvionkin tungos alkoi näyttämään hiljalleen siltä, miltä sen aamun tuntien aikaan kuuluikin.
Raudan toa vilkaisi vielä kerran edessään lepäävän Klaanilehden takasivua, jossa mainostettiin Telakan viimeisimpiä tilauspyyntöjä. Hän tunnisti välittömästi kaksi mäntää, jollaisia hän vannoi nähneensä pajansa takana sijaitsevassa romuvarastossaan. Hänen päivän tehtävänsä olivat siis jo selvät. Etsi, kunnosta, toimita. Niin kuin suurimpana osana tätä edeltävinäkin päivinä.
Tänään Seranista vain tuntui pahasti siltä, että hänen osuutensa Klaanin valmistautumisessa ei riittäisi puhdistamaan hänen omaatuntoaan siitä, mitä hän oli hiljattain tehnyt…
Muutamaa minuuttia myöhemmin, pari kerrosta kahvia kittaavan raudan toan yläpuolella, avain kääntyi lukkopesässä ja kevytrakenteinen konemies astui sisälle pieneen asuntoonsa. Kapean eteiskäytävän naulakossa ei roikkunut ainuttakaan vaatekappaletta eikä haarniskanpalasta. Hattu- ja naamiohylly ammotti samalla tavalla tyhjyyttään. Peremmälle astuessaan Peelo avasi käytävän ainoan huonekalun, pienen puisen tason ylimmän vetolaatikon, ja tarttui sen ainoaan sisältämään esineeseen: mustaan, pieneen muistitikun näköiseen laitteeseen.
Se kourassaan Peelo jatkoi asuntonsa ainoaan huoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä niukkaa kuin eteisessäkin. Minimalististen keittiötarvikkeiden lisäksi huoneessa oli ainoastaan leveä puinen työpöytä, pari jakkaraa sekä ikkunan viereisessä nurkassa hyrräävä valtava modeemilaite, jolla androidi langattomasti piti yhteyttä Klaanissa saatavilla oleviin verkkoihin. Juuri sillä hetkellä valoista paloi ainoastaan muutama. Vain viikkoa aikaisemmin nazorakien hitaasti laajentama tietoliikennesaarto oli viimein katkonut yhteydet suurimpiin xialaisiin verkkoihin.
Steltin huomattavasti vähemmän luotettaviin yhteyspisteisiin vaihtaminen olisi muuten harmittanut päänsä sisään jatkuvasti tietoa lataavaa Peeloa, mutta Klaanin saarta fyysisesti lähempänä oleviin tukiasemiin vaihtaminen oli myös tuonut mukanaan yhden positiivisen vaikutuksen. Äänenlaatu hänen aktiivisimman keskustelukumppanin kanssa oli odottamatta parantunut.
Androidi napsautti datatikkumaisen esineen takaraivoonsa todennäköisyyksiä uhmaten ensimmäisellä yrittämällä. Vihreä valo hänen silmissään värähti hieman hänen tietoisuutensa muodostaessa yhteyttä paikkaan, joka teknisesti ottaen sijaitsi kaikkialla. Kuvaus oli tosin Peelon mielestä aina ollut hyvin ironinen. Jos jokin sijaitsi kaikkialla, hänen ei pitäisi tarvita säätää modeeminsa antennia joka yhdistyskerralla fyysisesti siihen suuntaan, mistä hän halusi signaalin kaapata.
”Olen palannut”, Peelo sitten lausui näennäisesti ei kenellekään. Hän sai silti vastauksen, tosin ainoastaan oman päänsä sisälle.
”Kuinka aamusi meni?” kuului Mekaanikon vastaus.
”Ystäväni piilottelee jotain”, Peelo raotti jälleen ilmiömäistä huomiokykyään. Seranin normaaliakin järkyttyneempi reaktio nazorakien mainitsemiseen ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
”Muutenkin linnake tuntuu epätavanomaiselta. Monet tutut kasvot ovat puuttuneet katukuvasta.”
”Ei välttämättä ihme huomioiden tilanteen”, Mekaanikko haukotteli vastaukseksi. Keskustelun kulku oli melkein identtinen tätä edeltäneisiin aamuihin. Peelon huollettua itsensä täsmälleen samaan aikaan joka vuorokausi, hän palasi työpisteelleen, otti yhteyden tonttumaiseen otukseen Kaikkinäkevän valtakunnassa ja jatkoi siitä, mihin oli edellisenä päivänä jäänyt. Mustat, ohuet kädet vetivät taas tottuneeseen tapaan yhden puisista jakkaroista työpöydän ääreen. Istuttuaan alas androidin katse tutustutti itsensä jälleen kerran pöydälle kasaantuneen romun keskellä seisovaan monimutkaiseen laitteeseen.
Nopealla vilkaisulla se oli vain rautaosista kasattu möhkäle, jonka sisään oltiin survottu kuparilankaa spiraaleissa. Läheisemmällä tarkastelulla saattoi kuitenkin huomata kehikon harmaaseen huolellisesti upotettuja magneetteja sekä pieniä säiliöitä, jotka oltiin johdettu laitteen pohjaan läpinäkyvillä, hyvin ohuilla putkilla.
”Tein kuten ehdotit ja käänsin lukinkalvonontelon syötön takaisin lähdettä kohti. Nesteenkierto ei hidastunut merkittävästi, joten lienee turvallista päätellä, että eristeet pitävät kasvaneesta paineesta huolimatta”, Peelo kertasi edellisen iltansa työn tuloksia.
”Oletko yhtään lähempänä viimeistä komponenttia?” Mekaanikko kysyi toiveikkaana.
”En ole aivan varma, mutta tahtoisin tehdä tämän hyvin täsmällisesti. Kutsutaan niitä vaikka varotoimiksi tämän ’Kaikkinäkevän’ varalle.”
”Et siis aio kertoa minulle yksityiskohtia…”
”En”, Peelo myönsi suoraan. ”Jos hän todella näkee kaiken, mitä epäilen yhä, lienee viisainta, että yksityiskohdat pysyvät ainoastaan minun ajatuksissani.”
Mekaanikko ei vastannut toviin. Sillä aikaa Peelo oli tarttunut vasemmalla puolellaan olevaan kasaan kuparilankaa ja oli alkanut kieputtamaan sitä laitteen keskellä sijaitsevan sylinterin ympärille. Hän työskenteli pitkän tovin täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes naapurihuoneesta kuuluvan ulko-oven sulkeutumisen ääni havahdutti hänet kiinnittämään taas hieman enemmän huomiota valkean valtakunnan vankiin.
”Mitä teille siellä oikein kuuluu?”
”Lähetti valvoo tietoisuuden ovia kuningattaren huomion varalta”, Mekaanikko vastasi. ”Minä tulin rauhoittumaan erääseen muistoon. En omaani, mutta… se saa ajatukseni muualle.”
Peelo tarkasti juuri viimeistä senttiä myöten kieputtamansa kuparilangan kunnon huolellisesti, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Hän alkoi valikoimaan seuraavaa asennettavaa putkea ja sopivan mittaisen löydettyään hän ryhtyi mallaamaan sitä aiemmin asetetun, näennäisesti identtisen viereen.
”Kuvaile se minulle”, androidi pyysi.
”Se… mikä?”
”Se muisto, jonka luona olet”, hän tarkensi.
Peelon työhön keskittyvässä hiljaisuudessa oli mennyt jälleen niin monta minuuttia, että Mekaanikko oli jo ehtinyt unohtaa, mitä oli viimeksi sanonut.
”Se on… se on toa ja hänen aviomiehensä. He tanssivat. Ja kappale joka soi on hyvin seesteinen.”
Muovisen putken pää sujahti sisään sylinteriin päästäen paineistetun, joskin märän äänen.
”Näyttävätkö he tyytyväisiltä?” Peelo tahtoi tietää.
”Tiedän, että he ovat”, Mekaanikko vahvisti. Peelo uskoi ymmärtävänsä, miksi hänen ystävänsä koki näkemänsä muiston niin rauhalliseksi. Yhtä siihen liittyvää yksityiskohtaa hän ei kuitenkaan saanut jäsenneltyä loogiseksi.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Kaikkinäkevä ei mielellään vilkuile”, Peelo toisti paria iltaa aiemmin kuulemansa sanat.
”En ymmärrä”, Mekaanikko myönsi kuullessaan omat sanansa toistettuna hänelle.
”Jos tuo muisto on sinusta rauhoittava, miksi uskot, että hän ei tahtoisi tarkkailla sitä?”
”Koska hän ei pidä traagisista lopuista”, Mekaanikko vastasi miettimättä.
Peelo hymähti. Hän oli kuullut Mekaanikolta paljon valkoisen valtakunnan kuningattaresta. Androidista ajatus siitä, että jonkin niin suuren valtias suosi vain onnellisia loppuja, oli miltei humoristinen. Toisaalta, kyllähän Klaaninkin pääadmin murehti välillä niin kutsutuista ”pehmeistä asioista”, kuten linnakkeen kasvien selviämisestä.
Lopulta Peelo tuli siihen lopputulokseen, että korkea hierarkkinen asema ei välttämättä määritellyt henkilön persoonaa. Androidi siirsi tämän huomion lopulta uudelleenpohdittavien havaintojen muistipankkiin ja jatkoi sitten työskentelyään
Hiljaista työskentelyä jatkui tällä kertaa kymmeniä minuutteja. Peelon päässä puhuva jonkinlainen tonttu oli vaiennut Muistojen Laakson tarjoamaan aisteja stimuloivaan suojaan samalla, kun androidi itse keskittyi hetkeksi siivoamaan pöydältä pois niitä komponentteja, mitä hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Hiljaisuuden rikkoi lopulta koputus Peelon oveen. Pienikokoiset rystyset olivat iskeytyneet hänen oveensa neljä kertaa. Androidi tunnisti koputtajan jo pelkästään näiden tuntomerkkien perusteella, joten hän laski pitelemänsä metallisen rasian huolellisesti ja asteli tikku yhä takaraivossaan avaamaan oven.
”Moi, meillä olis vähän isompi paketti. Voit hakea itse tällä lapulla tai sit pojat voi illalla kantaa sen porukalla tänne, kunhan pääsevät kierrokselta”, selitti oranssihaalarinen postitoimiston kakamakasvoinen lähetti.
Peelo tuijotti hänelle entuudestaan hyvin tuttua ko-matorania hetken, teki muutaman tilannetta arvioivan päätelmän ja tarttui lopulta päättäväisesti matoranin ojentamaan saapumisvahvistukseen.
”Noudan itse, kiitoksia vain.”
”Selvä homma. Hyvää päivänjatkoa”, matoran tokaisi, kohensi kainalossaan puristuvaa pinoa muita vastaavia lomakkeita ja lähti lampsimaan kohti seuraavaa asuntoa jossain kerrosta ylempänä. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi marssimaan kohti postitoimistoa, vaan sulki oven matoranin poistuttua ja asteli takaisin huoneistoonsa. Hän jatkoi siivouksen huolellisesti loppuun ja sulki siihen käyttämänsä rasiat lopulta pöytänsä vetolaatikoiden uumeniin.
”Poistun määrittelemättömäksi ajaksi”, Peelo ilmoitti lopulta ja asettui seisomaan eteisen hyllynsä eteen odottaen Mekaanikon kommenttia. Hän sai vastaukseksi ainoastaan unenpöpperöisen, mutta hyväksyvän murahduksen. Sen enempää hän ei kuitenkaan tarvinnut. Tikku irtosi helposti ja se löysi pian taas paikkansa puisen laatikon hellästä huomasta. Androidi tarkisti vielä, että sekä hänen avaimensa että postin ilmoitus olivat yhä hänen vyötäisiä peittävän panssarilaatan raossa turvassa, ja lähti päättäväisesti marssimaan koleaan syysilmaan.
Matka postiin keskikaupungin asuntoloilta ei ollut pitkä, mutta se vaati kulkua läpi Admin-aukion. Se taas tarkoitti sitä, että rakennuksien tarjoamaa suojaa ei juurikaan ollut ja kolea syysviima sai aamun varhaisimmat kulkijat turvautumaan huivien ja takkien kauluksien tarjoamaan suojaan. Peelo ei kylmyyden konseptia juurikaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että se ei ollut lämpötiloihin liittyvistä tuntemuksista mukavimmasta päästä.
Postitoimistolle saapuessaan hän huomioi välittömästi, että harva oli vielä näin aikaisin aamulla hoitamassa asioitaan. Kello ovenpielessä kilahti androidin astuessa sisään ja hän pääsi kävelemään suoraan tiskille muiden asiakkaiden puutteen ansiosta. Takahuoneesta alkoi välittömästi kuulumaan innokkaita askeleita, eikä kestänyt kauaa, kun vihreäkasvoinen pirteästi hymyilevä nainen loikki tiski taakse.
”No mutta hei ja hyvää huomenta ja tervetuloa!” Dinem puhkui energiaa tuttuun tapaansa. ”Aika kolea ilma siellä eikä sinulla ole edes takkia eikä mitään. Vai mahdatko sinä edes kylmettyä? Vai onko tahditonta kysyä? Minusta kylmäkin on ihan kiva, kun sitten voi hyppelehtiä koko ajan, että pysyisi lämpimänä!”
”En”, Peelo vastasi täsmällisesti postivirkailijan höpinän alle hautautuneeseen kysymykseen.
”Voi että no niinhän se varmaan on ja täytyy kyllä sanoa, että et sinä ainakaan näytä hirveän kylmältä vai mitäkäs metallia sinä oikein oletkaan, kun näyttää niin jännittävältä. Vai onko tämäkin tahditonta, kun minä en oikein tiedä, kun välillä jotkut sanovat, että minä kyselen liikaa, mutta lämpimiksenihän minä vain turisen. Heheh! Lämpimikseni, kun kylmästä puhuttiin! Vai hei, olikos sinulla se saapumislappu?”
”Kyllä”, Peelo vastasi jämerästi ja ojensi saapumisvahvistuksen Dinemin työhansikkaiden peittämiin käsiin.
Syntyi noin kolme sekuntia kestävä huomionarvoinen hiljaisuus, kun postineito tuijotti vahvistuksen alareunaan käsin kirjoitettua saapumisnumeroa. Sitten äänetön tauko ajoi täyttä vauhtia pölinän loputtomaan seinään, kun lähinnä itselleen paketin sijainnista vaahtoava Dinem katosi jälleen hyppelehtien takahuoneeseen palatakseen takaisin vain hetkeä myöhemmin.
”Heheh, kärrythän minä tähän tarvitsen!” hän hihkaisi vielä tiskin ääressä odottavalle androidille, jonka katse ja asento eivät olleet värähtäneet piirun vertaa koko keskustelun aikana.
Hilpeästi hyräilevä Dinem katosi sitten taas metallisten kärryjensä kanssa takaisin postin takahuoneeseen ja pian tämän yksinpuhelun sekaan alkoi ilmestymään jonkin painavan esineen liikuttelemisesta aiheutuvia ähkäisyjä. Tämän jälkeen ei kestänyt enää kovinkaan kauaa, kun melkein itsensä korkuista kärryä työntävä Dinem palasi tiskille ja työnsi Peelon paketin porttien läpi tämän viereen.
Suurehkoon, avonaiseen pahvilaatikkoon oli melkoisella huolimattomuudella pakattu sekalainen kasa metallista romua. Nopealla vilkaisulla näytti siltä, että joku oli jättänyt Peelolle vain sylillisen Telakan romuttamon käyttökelvottominta kuonaa. Hieman läheisemmällä tarkastelulla Peelo kuitenkin huomasi, että suurin osa romusta koosti yhden suuremman kokonaisuuden, josta laatikon pohjalla lepäävä romu oli luultavasti vain tipahtanut. Toinen ilmiselvä huomio paketin sisällöstä oli sen ilmiselvä tulen korventama pistävä löyhkä.
”Ai että on jännittävää!” paketin sisältöä Peelon perässä tuijottava Dinem huudahti. ”Se komea etsivä jätti sen sinulle! Sanoi ratkoneensa… ah, jonkun mullistavan mysteerin. Ja sitten hän vain katosi kuin lehti syksyiseen tuleen! Mikä mies!”
Suuri määrä kuivuneita, aivan tavallisia ja ehdottoman ei-miehen-näköisiä lehtiä lenteli syystuulessa postitoimiston ulkopuolella, ja Dinem jäi posket punottaen tuijottamaan hetkeksi niitä antaen Peelolle lyhyen hetken ajatella vapaasti. Yksityisetsivä oli kuin olikin päässyt hänelle jätetyn mysteerin jäljille. Paketin sisällön katkun täytyi tarkoittaa, että se oli peräisin maan tasalle palaneesta Maja Hotellista. Peelon arvio äänekkäästi itselleen puhuvan trenssihaalarisen otuksen taidoista olivat kuin olivatkin osuneet oikeaan.
”Ai mutta himskatti! Minun pitäisi pyytää sinua vielä laittamaan nimesi tähän lappuseen! Mitenköhän saatoin edes unohtaa? Vaikka se pitää jokaisen noudon kanssa aina tehdä! Heheh, kaipa se on tämä aikainen aamu. Vai lieneekö sinulle edes aikaista? Minulle on! Tykkään nukkua pitkään ja nukunkin silloin, kun tulen iltavuoroon. Vaikka välillä on hauskaa nousta tosi tosi tosi toooosi aikaisin ja tulla tänne, kun ulkona ei ole vielä yhtään ketään!” Dinem höpötti kävellessään takaisin tiskin taakse ja ojentaessaan kuittia Peelon eteen allekirjoitettavaksi.
Peelo raapusti printatusta tekstistä käyvän ”EN-01” -allekirjoituksensa paperin alareunaan ja Dinem heitti sen sitten vilkaisematta pöydällä lojuvan punaisen kansion sisään päällimmäiseksi.
Androidi nosti laatikon sisältöineen vaivattomasti syliinsä ja kääntyi vielä kiittämään Dinemiä ennen poistumistaan. Matoranilla oli kuitenkin taas vielä tavanomaistakin enemmän energiaa ja Peelo oli valitettavasti päivän ensimmäinen asiakas, johon sitä oli mahdollista purkaa. Täydellisen paikallaan seisova konemies kuunteli, kuinka ”Heippa ja tervetuloa uudelleen” oli venynyt jo puolen minuutin mittaiseksi tarinaksi siitä, kuinka joku hänen postitoimistossa myöskin työskentelevä ystävättärensä oli päässyt esiintymään paikallisen po-yhtyeen musiikkivideolle.
Postivirkailijan vaahtoamista kuunnellessaan Peelo ymmärsi, että hän oli jo pidemmän aikaa etsinyt juuri tällaista tilannetta. Hänen lähitulevaisuuteen ulottuvat suunnitelmat vaativat jotain juuri tällaista. Hänellä oli selkeä valinta tehtävänä, ja valinnan hän myös aikoi tehdä…
”Niin tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? Se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja alkoi sitten tietenkin vähän liian kovaan ääneen voihkimaan siellä ja siitähän se niiden rumpali, tiedäthän, se sellainen soittaja joka lyö sellaisia pyöreitä juttuja puisilla kepeillä, niin hän sitten tuli siihen paikalle ja kysyi häneltä, että onko hänellä aiempaakin näyttelijäkokemusta ja Hatakuhan meinasi pyörtyä siihen paikkaan, kun eihän hän ollut arvannut, että pääsee kuvauksissa ihan puhumaankin heille ja siitähän se soppa sitten syntyikin, kun se tuottaja luuli, että Hataku voi huonosti ja pyysi sitten niitä harjoittelijoita siellä tuomaan jotain kylmää juotavaa ja ne molemmat sitten lähtivät siitä paikalta etsimään vesipistettä, mikä on minusta vähän kummallista, että sellaista ei ollut siellä studiossa paikan päällä, mutta sitten toisaalta kun miettii niin monestihan noilla soittajilla on kyllä omat vesipullot mukanaan, niin ehkä niitä ei siellä kuitenkaan tarvita. No mutta kuitenkin se kitaristi oli siinä sitten jo ihan pöllämystyneenä, vaikka onkin sellainen ronski ja Hatakua nolostutti siinä vaiheessa jo niin paljon ja hän sitten minulle tuolla takahuoneessakin mainitsi, että hän ei siinä vaiheessa enää ilennyt huutaa niitä harjoittelijoita takaisinkaan, joten hän sitten tavallaan… tiedätkös, ’näytteli’ olevansa oikeasti huonovointinen ja joo kyllähän hän sitten jälkeenpäin sanoi, että olisi pitänyt vain olla rehellinen, mutta sitten taas, näyttelemäänhän hän oli sinne kuitenkin mennyt, niin ei se minun mielestäni nyt niin paha juttu ollut! Mutta kyllähän siinä väkisinkin kuvaukset sitten myöhästyi, mutta ei kuitenkaan liian pahasti, vaikka sitä vettä pitikin siinä sitten hörppiä. Tarwe se oli, Tarwe! Se Hatakun poikaystävä! Mutta niin, olivat ne sitten kuitenkin saaneet kuvattua koko jutun ja olethan sinä varmaan sen lopputuloksen nähnyt, kun se silloin tuolla isoilla näytöillä oli silloin pari vuotta sitten… vai olitkos sinä täällä vielä silloin? Katsos kun en yhtään muista, kun se oli sitä aikaa, kun me muutimme tämän postitoimiston kanssa, kun mehän olimme ennen vanhaan tuolla lähempänä rantaa, mutta kun ne tilat kävivät vähän ahtaaksi, kun väki täällä alkoi tilaamaan noilta muilta saarilta vaikka mitä, ja tässä nyt vain sattui olemaan tällaiset tilat ja melko isot varastotilatkin niin tähänhän me sitten tulimme, mutta se oli kyllä sellainen hässäkkä, että huhhuh ja en ole ihan varma muistanko kaikkia uusia saapujia niiltä ajoilta. Mutta hei sinäpä näytät siltä, että sinullahan on kaikki siinä valmiina, että ei kun hyvää päivänjatkoa vain ja käy meillä uudestaan… vaikka hassuahan tänne on tulla, jos ei ole pakettia noudettavana, paitsi tietenkin jos olet sellaista lähettämässä! Tai kirjettä, sellaisiakin me teemme! Mitäköhän minä edes höpisen, kyllähän sinä tiedät, että posti toimittaa kirjeittä, mutta minulla tiedätkö, lähtee aina välillä vähän rönsyilemään nämä tarinat, mutta ei se mitään, kun onpahan ainakin tekemistä. Ainakin näissä väleissä, kun ei ole muita asiakkaita, vaikka kyllähän sinäkin tavallaan olet meidän asiakas, mutta katso tässähän sitä tutustutaan jos vaikka joskus törmätään jossain tuolla kaduilla, niin moikataanhan sitten! Äläkä välitä, jos en ihan heti huomaa, kun minulla on tapana uppoutua välillä vähän omiin ajatuksiini vähän niin kuin eilen, kun lähdin täältä ja se ihana hattupäinen mies oli käynyt täällä ja ai, miten se vannoi tästä paketista olevan sinulle valtavasti hyötyä, ja miten hän olisi seuraavaksi menossa tapaamaan ’Tuhoutumatonta Miestä’! Ai kun sekin kuulostaa jännittävältä! Hänen elämänsä on varmasti todella upeaa, kun on aina jotakin jännittävää tekemistä ja muuta sellaista. Ja sinäkin kyllä näytät vähän sellaiselta tyypiltä, jolla on jännittävää tekemistä… ja sinun varmaan pitäisi olla tekemässä jotain sellaista ja… öh… mitäköhän… mitäköhän minun pitikään olla sanomassa…”
Dinemin tarina keskeytyi hänen oma-aloitteiseen hämmentyneisyydestä kumpuavaan hiljaisuuteen. Peelo seisoskeli hänen edessään, paketti yhä sylissään postineitoa silmiin tuijottaen. Oli, kuin kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut antanut Dinemin puhua loppuun. Viimein, kenties ensimmäistä kertaa koskaan, postineito ei enää tiennyt, mitä sanoa.
”Jotain Hatakun uudesta poikaystävästä, Tarwesta”, Peelo lopulta vastasi. Dinem vain pälyili hämmentyneenä ympärilleen.
”Niin… niinhän minä taisin…”
”Noh, kiitoksia kuitenkin”, Peelo vielä nyökkäsi kohteliaasti ja astui viimein takaisin koleaan syysilmaan Klaanin jo nyt huomattavasti vilkkaammille kaduille. Dinem jäi hämmentyneenä raapimaan kanohiaan. Hän oli onnistunut jotenkin kadottamaan kokonaan jutun juurensa. Häntä pelotti, että se jäisi nyt vaivaamaan häntä koko loppupäiväksi. Kun postineito vilkaisi seuraavan kerran toimiston ikkunasta ulos, Peelo oli kadonnut jo kauas ja Dinemkin marssi lopulta takaisin takahuoneeseen ilman pienenintäkään hajua siitä, mitä hän oli ennen androidin saapumista ollut tekemässä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Ilmiselvää liikettä havaittuaan hän päätti vain marssia sisään. Yhdestä pienestä välietapista ei olisi mitään haittaa ja Peelo epäili vahvasti, että raudan toan luona vierailemisella saattaisi olla positiivisia vaikutuksia hänen tutkimustyölleen.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Hämärästi valaistu huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oli jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle tarpeeksi kovaäänisesti havahduttaakseen takahuoneeseen livahtaneen raudan toan huomion. Pian raskaat askeleet lähestyivät häntä ja takahuoneen ovi narahti hitaasti auki. Haukasvoinen toa laahusti yhä hieman alakuloisen näköisenä paikalle monilinssinen visiiri oikeaa silmäänsä peittäen. Vekotin värähteli eteen ja taakse Peeloa tarkkaillessaan, mutta lopulta raudan toa sai pakotettua kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Näin nopeastiko muutitkin mielesi”, Seran ihmetteli ja pyyhki ruskeaa nahkaessuaan enimmistä metallinpölyistä. ”Ei lainkaan tapaistasi.”
”Kuljin lähistöllä ja ajattelin kysyä mielipidettäsi”, Peelo vastasi melkein rehellisesti ja nyökkäsi katseellaan kohti pöydälle asettamaansa romukasaa.
Raudan toan silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla laatikon sisältöä tutkaillessaan. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran päätyi vain työntämään kätensä laatikkoon. Vähän aikaa toisistaan irronneita osia hämmenneltyään hän äkkiä päätyikin irvistämään ja ottamaan samalla melkoisen harppauksen taaksepäin.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on pommi…”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten laatikkoon, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Ainakin luulen, että sen on ollut tarkoitus olla. Suurin osa tuosta pohjalla olevasta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Näytti siltä, kuin maailman suurin paino olisi pudonnut raudan toan harteilta. Seran tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä varmaan vain kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oli nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Se on peräisin siitä palaneesta hotellista Huonolta Satamakadulta. Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas ottaa askeleen lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken lauseen pöydän yli häntä tuijottavaan androidiin. ”Ajatteletko samaa kuin minäkin?”
”Kenties jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin vain tuleen.”
Seran nyökkäsi Peelon täydennykselle. ”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin.”
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin Totuuden äänen Klaanin kaduilla kuullessaan. Tai, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Joo? Joo! Tuota, minne sinä menet?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä Zeruelin tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo jopa hieman yllättyi, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”No mutta sehän on DJ Peelo!” hihkui Paacon jo selvästi useamman kahvikupin voitelema ääni. ”Mitä suosikki-roboboyolleni mahtaakaan kuulua näin koleana syysaamuna?”
”En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä sanoit”, Peelo myönsi. Hän ei myöskään ollut kovin tyytyväinen siitä, että Paaco kutsui häntä yhä artistinimellä, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero viiden sisältö meinasi hypätä työtuoliaan kuluttavan moderaattorin kurkusta takaisin kuppiin. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? No hittolainen. Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti jättäen mainitsematta Paacolle kokonaan sen, että hänen päässään Maja Hotellin palon ja Totuuden etsiminen olivat aivan ehdottomasti yksi ja sama asia.
”No siis, joo, hei. Kaipa minä voin tutkia ne nauhat vielä kerran”, Paaco ymmärsi jo, mitä Peelo oli häneltä pyytämässä. ”Ja hyvä mies laita nyt vaikka joku sormi korvallesi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole korvia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai viisi”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut ainoa, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin asiat visusti poissa hänenkin olemassaolemattomilta korviltaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perse… ei kait se nyt voi… Ei, ei se vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari, jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi vähän oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen vähän päissäni’ -tavalla, eikä silleen ’räjäyttelen hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan vähän sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa aika täsmälleen kuvailemasi kokoista puista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perse”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”Ei ainakaan näin poikkeusaikana. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman… voi saamari nyt. Tiukka vasen, tiukka vasen nyt!”
Peelo ei epäröinyt sekuntiakaan ja teki työtä käskettyä. Hän teki tiukan käännöksen kohti Admin-aukiota ja pysähtyi niille sijoilleen.
”Se saamarin peltipirkko kuuntelee radioitamme!” Paaco ähkäisi turhautuneena ja samalla hetkellä Peelo ymmärsi jo, mistä oli kyse. Admin-aukiolla, noin 20 metriä Peelosta pinkoi valkoinen, keltasilmäinen androidi. Sekin pysähtyi, mutta vain sekunniksi. Kahden koneen katseet kohtasivat ja sitten takaa-ajo oli jo alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä konteilla suljettua, mutta Peelon ketteryydellä nopeasti ylitettyä oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua ylittäessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kolmen kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
”Minä tarvitsen apua, jos tahdomme pysäyttää hänet ajoissa! Peelo huomautti sokaisevasta vauhdistaan huolimatta tyrmistyttävän tyynesti. Hänen radiokumppaninsa päästä kuuluva hurjistunut näppäimistön näpytys kertoi hänelle, että Paacolla oli ainakin jonkinlainen suunnitelma työn alla.
”Kutsuttu jo, mutta sinun täytyy hidastaa häntä!” kuului moderaattorin vastaus. Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Juhliin ja tapahtumiin erikoistarvikkeita myyvä matoralainen katsoi kauhuissaan, kun hänen kojuaan lähestyvistä androideista takimmaisen vasen raaja muuttui jonkinlaiseksi energia-aseeksi ja laukaisi jotain vihreää ja liekehtivää häntä kohti. Kauppias sulki silmänsä varmana siitä, että tämä oli hänen loppunsa, mutta Peelon laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan kauppiaan vierelle ja aiheutti paineaallon, joka vain harmittomasti lennätti kaukau-kasvoisen miehen takamukselleen. Aalto lennätti kuitenkin myös useita laatikollisia tämän tuotteita suoraan edellä juoksevan, valkoisen androidin jalkoihin. Tämän oli pakko hidastaa tahtiaan ja väistää. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta Peelo olisi saanut tätä kiinni. Mutta se oli tarpeeksi, jotta joku muu sai.
Sitä, miksi joku oli jättänyt kadun varteen täydellisen rampin saapujaa varten, jäi Peelolle mysteeriksi, mutta sen sijainti oli otollinen. Yksi kauppiaan papatteja sisältävistä paketeista oli vierinyt sen taakse ja maahan iskeytymisen voima sai pahvin sisältöineen räjähtämään näyttävästi. Tämä antoi vielä lisää vauhtia apuvoimien vauhdikkaalle saapumiselle.
Bladiksen ilmalento oli käänne, johon karkulainen ei enää kyennyt vastaamaan. Ilmojen halki tuhatta ja sataa kiitävä pyörätuoli osui moderaattorin ylilennon päätteeksi androidia suoraan tämän valkoiseen ohimoon. Kuului korviahuumaava metallin kolahdus ja karkulainen lysähti maahan, kuin säkki shasalgradilaisia herkkuja. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit hopeisen skakdin viereen. Tyytyväisenä tuolissaan myhäilevä moderaattori tuijotteli vielä saalistaan mustan konemiehen astellessa hänen rinnalleen.
”Hyvä ajoitus”, Peelo kehui.
”Hah! Jos Paaco olisi hälyttänyt minut kaksi sekuntia myöhemmin, olisi käynyt ohraisesti”, Bladis ärjähti. ”Toivottavasti se ei kuollut. Sai melkoisen tällin.”
Tämä oli ensimmäinen hetki, kun Peelo ehti tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka seurasi, kuinka maahan lentäneen kauppiaan ystävät auttoivat tätä pystyyn. Kaikki näytösti olevan kunnossa. Sivullisiksi uhreiksi oli koitunut lähinnä maahan auennut paketti ilmapalloja ja yksi räjähtänyt papattipakkaus.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi rouhea päivä ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, mutta karjahti vielä jotain kulukorvauksista tienvarren kauppiaalle. Peelo ei enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs perseen persettä?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset ja yhdellä pyöräytyksellä käänsi karkulaisen naamapuoli ylöspäin.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi itselleen epätyypillisen penseästi.
”Välittömästi, totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Kelbuuno-Malciremin virtapiirit”, androidi päätteli ääneen botin kallon sivuun, pyörätuolin aiheuttaman vamman alapuolelle kaiverretuista merkeistä. ”Ulkokuori Carnium Enteä, nivelet Mustaa Kättä.”
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en usko, että häntä on ohjelmoitu vihamieliseksi.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Ehkä… jos käyttäisimme verkkokaapelia?”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paacon viimeisin energiavirvoike oli välittömästi lähtenyt matkalle painovoimaa vastaan ja vain hetkeä myöhemmin lavuaariin yökkivä moderaattori ei ehtinyt reagoida siihen, kun tilanne muuttui karmivasta kaoottiseksi.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATUTTAA MINUA! SE SATUTTAA MINUA! MIKSI KUKAAN EI AUTA? MIKSI SE SATUTTAA MINUA?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATUTTAA MINUA!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?” se yritti kysyä. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Tehkää nyt saamari jotain!” Paaco huusi hätääntyneenä, hädin tuskin itsekään tolpillaan.
”Missä pirussa se sairaalahenkilökunta viipyy?”, Bladis ärjyi kaksi sätkivää raajaa yhä otteessaan. ”Olisi kuulunut olla paikalla jo aikaa sitten!”
Peelo ei kuitenkaan huomioinut enää, mitä hänen ympärillään tapahtui. Botin katseessa oli ollut pienen hetken jotain, mitä hän tunnisti. Ja hän sääli sitä. Hän vain tahtoi saada sen rauhoittumaan.
”Peelo, mitä hiivattia sinä teet?” Paaco ehti kysyä, mutta remmi androidin kaasunaamiosta oli jo irronnut. Bladiskin sai puristettua itsestään huomiokykyä, kun Peelo laski maskin kasvoiltaan ja kumartui lähemmäksi huutavaa bottia.
Botin kirkuminen muuttui välittömästi hiljaisemmaksi sen yrittäessä ymmärtää, miksi hänen veljensä oli ilmestynyt naamion takaa. Vihreät, suuret silmät ja vienosti ja rauhoittelevasti hymyilevät, muuten käytännössä piirteettömät kasvot valoivat uskoa Bottiin. Jokainen tuijotettu sekunti helpotti Bladiksen työtä hieman. Peelo kuitenkin tiesi, että ilman perusteellisempia toimenpiteitä Bottia ei saataisi irti tuskastaan.
”Minä tahtoisin irrottaa virransyötöstäsi yhden kaapelin”, Peelo selitti rauhallisesti. ”Se laittaa sinut uneen toviksi. Sopiiko se sinulle?”
”VIEKÖ SE… Viekö se kivun pois?”
”Vie”, Peelo nyökkäsi tyynesti hymy yhä kasvoillaan. Botin ääni oli muuttunut kirkumisesta enemmän tuskaiseksi huokailuksi.
Botin raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista sen verran kasassa, että hän pystyi vahvistamaan arvionsa. Kahden koneen kasvot olivat käytännössä identtiset.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti myöntyä Peelon pyyntöön. ”Minä… se… kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo jatkoi rauhoitteluaan. ”Minä laitan sinut uneen nyt.”
Kumpikaan moderaattoreista ei ollut varma, oliko mustan androidin lausetta seurannut Botin nytkähdys nyökkäys vaiko kouristus, mutta Peelo joka tapauksessa työnsi kätensä kahden paksun lihankimpaleen välistä syvälle sen koneistoon ja kiskaisi voimalla johdosta läheltä Botin selkärankaa. Kouristelu loppui välittömästi ja keltainen valo karkulaisen silmistä sammui. Hetken aikaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan Paacon tietokoneiden tasainen kehräys.
”Mitä Irnakkin perssaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco tuijotti lihareunaista, irrotettua rintapanssaria, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä paljaskasvoisena lihaa, joka sykki hieman Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Tämän ei pitäisi muodostua ongelmalliseksi.”
Bladis uskoi Peelon sanoja. Paacolla oli liian kiire tuijottaa tämän paljastuneita kasvoja kuunnellakseen, mitä kenelläkään oli sanottavana.
”Minä aina luulin, että sinulta puuttuu naama… tai että sen tilalla oli jotain ihan hirveää”, mahikikasvo änkytti. Peelolle Paacon reaktio tuli aitona yllätyksenä.
”Miksi ihmeessä luulit niin?”
Bladiksenkin oli pakko myöntää, että oli omituista nähdä suun liikkeitä yhdistettynä Peelon ääneen.
”No kun… tuo sinun maskisi. Se on aina sinun päässäsi. Aina.”
Peelo katseli Paacoa pää hieman kallellaan. ”Mutta matoranien kulttuurissa on tapana pitää naamiota. En minä ole sinuakaan koskaan nähnyt ilman.”
Androidin argumentissa oli kummallisella tavalla järkeä, eikä Paaco voinut sitä millään kieltää. Vastauksensa päätteeksi Peelo kuitenkin nosti kaasunaamarin takaisin kasvoilleen ja sitoi sen remmin ensimmäisellä yrittämällä. Pienen hetken käytyä keskustelua käsiteltyään kolmikon katse kiinnittyi jälleen yksissä tuumin tajuttomana makaavaan Bottiin ja sen sisälmyksiin.
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tutkii sitä ajallaan, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkiksi. Peelo hymyili maskinsa takana ja kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei osannut enää edes yllättyä, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se sykki edelleen täsmälleen samassa tahdissa. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Juuri, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Hunakasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin. Virransyöttö 1B on katkaistu. Kupe tietää, mitä se tarkoittaa”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan näytti lähinnä tyytymättömältä siihen, miten tilanne oli hoidettu.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet skakdit tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä skakdin selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Njuu”, niukin naukin tilanteesta toipunut Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa persettään irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen, mutta hetki sitten sykkineet tapahtumat saivat hänet vielä toisiin aatoksiin. Vaadittiin ainakin kolme bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa neljä. Pikkuruisten Jättiläisten uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Sairasosaston toimistotiloissa varovaisesti hymyilevä Yilda siirsi muistikirjansa syrjään ja kiitti Peeloa tämän antamista tiedoista. Botti oltiin siirretty tehohoitoon ja Kupe oli hälytetty paikalle välittömästi. Androidi oli saanut päähoitajan kertomuksesta kuvan, että päivä oli ollut osastolla tavanomaista kiireisempi. Yilda kuitenkin vakuutteli, että Botista pidettäisiin huolta ja, että Kupe tekisi kaikkensa leikkaussalissa ”tunkeilijan” poistamiseksi tämän ruumiista.
Poistuessaan Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävän ilman toan luona. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Löysin siskoni tänään”, hän lausui toan sängyn vierellä seisoessaan. ”Hieman yllättäen. Hän on ollut täällä jo tovin, en vain ollut kertaakaan tavannut.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne leveä. Hoitajahenkilökunnan mielestä liian leveä. Moni heistä piti Koobeen läsnäoloa ahdistavana. Yilda oli ollut kiltti ja oli antanut Peelolle luvan pitää huolta toan huoneen siisteydestä.
”Mutta siskollani oli myös komponentti. Viimeinen, jonka tarvitsin Mekaanikon laitteeseen. Pian saan tietää, miksi Totuus halusi satuttaa sinua.”
Ei edelleenkään vastausta, mutta Peelo ei sellaista odottanutkaan. Hetken aikaa hartaasti toan rinnalla seisottuaan androidi viimein lähti talsimaan kohti asuntoaan. Hän oli toiveikas. Kenties hän palaisi Koobeen luokse viisaampana.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin hänen asuntonsa ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen Peelo nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan, jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties minä voin auttaa.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja sinä voit auttaa minua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänenkin tietoisuutensa tylsistyi. Tämän hän päätteli siitä, että hän toden totta kävi läpi päässään jo melko monennetta kertaa Dinemin kertoman tarinan yksityiskohtia. Siitä ei ollut käynyt aivan selväksi, minkä yhtyeen musiikkivideolla Hataku oikein oli esiintynyt. Hän kyllä tiesi yhden toan muotoisen muusikon Klaanin riveistä, mutta hän ei koskaan aikaisemmin ollut ottanut selvää, oliko hänellä kollegoita, joiden kanssa soittaa.
Peelo itse oli aina ollut enemmän konemusiikin ystävä. Hänen ensimmäiset viikkonsa Bio-Klaanissa, lähinnä Paacon yllyttämänä, olivat olleet täynnä ”DJ-Peelon – Elävän Rumpukoneen” esiintymisiä. Oli hän hieman mainettakin niittänyt, mutta lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että musiikillisen uran mukanaan tuomat fanit – ja näiden keskimääräinen käytös – eivät olleet häntä varten.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne sininen olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, punaisia tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Kohtaamisemme taisi tosin olla melko nopea.”
”Liskot pistivät paljon varaasi, Kone. Mutta Suuri Kaupunki on aina ollut suojeluksessani. En voinut antaa mestariesi kaataa sitä.”
”Ymmärrän. Enkä syytä sinua kaupunkisi puolustamisesta. Toivoisin itsekin, että voisin jättää sodan taakseni.”
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva nähdäksesi minut?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi omia sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Sinun kanssasi… ei enempää… valheita.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus, jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Ensin Valkoinen ei sanonut yhtään mitään. Hänen periaatteensa murenivat kuitenkin hetkessä. Hän ei voinut estää itseään vastaamasta kysymykseen, jonka vastauksen hän niin helposti tiesi.
”Tarwe… tietenkin”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti Valkoisen lausuessa Tarwen nimen. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelon kaasunaamion taakse oli noussut jo leveä virne. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Niinkö luulet? Ja mistä sinä sen tiedät?”
”Hän… Dinem… kertoi sen sinulle.”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Kertoiko? Oletko aivan varma, että en vain töykeästi keskeyttänyt häntä ja poistunut toimistosta?”
Eikä Valkoinen ollut. Hän ei ollut varma enää mistään. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Yildan vaiko Kupen kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu olisi revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Tämä ystäväsi”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Jonka takia tulit tänne asti. Rakastatko sinä häntä?”
”En ole aivan varma, mitä se tarkoittaa”, Peelo myönsi. Suntio ei osannut estää itseään tirskahtamasta. Peelon sosiaalinen kokemattomuus oli hänestä suorastaan hurmaavaa.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Lihatytöt saisivat pitää huolta omistaan, voi hyvänen aika…”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Perse”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
”Niin hän tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? No kaipa minä kerroin! Niin tosiaan, se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli siellä paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja-”
”Anteeksi, mutta minun täytyy tosiaan poistua”, Peelo keskeytti Dinemin elämää suuremman tarinan, nyökkäsi vielä kohteliaasti ja asteli ovenkulman kellon kilahduksen saattelemana Klaanin nyt jo ihan pikkuisen vilkkaammille kaduille.
Dinem jäi katsomaan suu yhä avoinna, kuinka androidi ripein askelin katosi kadunkulman taakse. Postineito ei kuitenkaan lainkaan pahastunut Peelon äkkilähdöstä. Hänet keskeytettiin usein. Dinem oli jo kauan sitten päätellyt, että muut vain tapasivat olla paljon häntä kiireisempiä. Hyväntuulisesti hyräillen hän jatkoi töitään, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kesken jäänyt tarina jatkui loppuun vain hänen päänsä sisällä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Mitään tai ketään ei kuitenkaan näkynyt. Pienen hetken epäröityään hän päätti silti marssia sisään. Hän toivoi hartaasti, että raudan toa olisi vain jossain takahuoneessa puuhastelemassa.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Pimeä huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oltiin jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle kovaäänisesti kiinnittääkseen raudan toan huomion. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken aikaa odoteltuaan Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että Seran ei joko ollut paikalla tai oli poistunut jonnekin hetkeksi. Hieman pettyneenä hän nosti paketin takaisin syliinsä ja lähti marssimaan ulos pajasta… ainoastaan törmätäkseen sen omistajaan oviaukossa.
Seran karjahti ilmoille useita nynrahlaisia kirosanoja yhteentörmäyksen lennättäessä sekä hänet että androidin pajan lattialle. Peelon laatikon sisältö levisi kovaäänisesti kaksikon väliin ja kasa korventunutta metallinpölyä leijaili kaikkialle heidän ympärilleen.
”Anteeksi, anteeksi. En tiennyt, että olet siinä!” Seran aloitti pahoittelutulvansa, mutta itsensä ensimmäiseksi pystyyn kammennut Peelo ei aikonut ottaa niitä vastaan.
”Syy ei ollut meistä kummankaan. On valitettavaa, että olimme ovella täsmälleen samaan aikaan.”
Androidi huomasi sivusilmällään, kuinka Seran paniikinomaisesti kaappasi jotain omista käsistään lentänyttä Peelon romujen keskeltä ja sujautti sen nopeasti tarvikevyönsä uumeniin. Peelolta ei kestänyt pitkään päätellä, että se oli pitkän matkan kommunikaattori, jota Seran ei syystä tai toisesta halunnut myöntää omistavansa. Androidi päätti kuitenkin olla sanomatta mitään ja alkoi sen sijaan kaapimaan pakettinsa sisältöä lattialta takaisin laatikkoon.
”Olen niin pahoillani”, Seran jatkoi vuodatustaan ja liittyi lattialle keräämään palasia. ”Tuota… mikäs ihme tämä oikein on?”
”Hain sen juuri postista. Se liittyy jotenkin Maja Hotellin taannoiseen tulipaloon.”
Raudan toan naamioon kiinnitetty silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran kavahti taaksepäin lattialta ilmiselvästi kauhuissaan.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on joskus ollut pommi!”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten lattialle puoliksi levinneeseen kasaan, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Suurin osa tuosta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä sanoin, että hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Seran kyllä tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oltiin nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas kumartua lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken häntä tuijottavaan androidiin. ”Ehkä jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin tuleen.”
Peelo nyökkäsi hyväksyvästi Seranin teorialle.
”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin” Seran jatkoi, mutta suostui samalla taas auttamaan Peeloa kasaamaan romua takaisin laatikkoon. Pienen hetken puuhailtuaan enimmät siitä olivat taas kasassa, lukuun ottamatta valtavaa kasaa hienoa metallia, joka yhä pölisi pitkin lattioita.
”Harjaan sen myöhemmin”, Seran toppuutteli Peeloa, joka oli jo valmis etsimään käsiinsä harjan. Yhteistuumin he lopulta kantoivat paketin sisältöineen takaisin Seranin pöydälle.
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin silloin, kun Totuuden ääni kaikui Klaanin kaduilla. Tai silloin, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun mysteereineen viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa.
Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Totta kai… tosin, ööh… minne sinä olet menossa?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo yllättyi suuresti, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”Olet soittanut ihan saamarin väsyneen miehen vastaajaan” kuului Paacon toistaiseksi ainoastaan yhden kahvikupin voitelema ääni. ”Onko aivan pakko, jos ei tahdo? Aamu on ollut ihan hirveä.”
”Olen pahoillani aikaisesta ajankohdasta”, Peelo pahoitteli.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero kahden sisältö valui laiskasti moderaattorin kurkusta alas tämän kuunnellessa Peelon selvitystä. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti.
”Kaipa minä sitten tutkin ne nauhat vielä kerran”, Paaco huokaisi väsyneenä. ”Ja hyvä mies kaiva nyt vaikka nenääsi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole sieraimia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai kaksitoista”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut aamun ainoa henkilö, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä. Tulin itsekin takaisin vasta ihan hetki sitten.”
”Ymmärrän”, Peelo hymähti eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin vainut visusti poissa hänenkin olemassaolemattomista sieraimistaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perseensuti… ei kait se nyt voi… No kyllä se vissiin vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi aika oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen sniffaillut jänniä substansseja’ -tavalla, eikä silleen ’poltan hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan aika paljonkin sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa täsmälleen kuvailemasi kokoista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perseensuti”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”En saa millään päähäni tähän kellonaikaan. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman kamppailua.”
Peelo yhtyi Paacon huomioon. Hän valmistautui siihen, että hän joutuisi käyttämään voimaa. Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”Botti” täytyisi ottaa vähintään kuulusteltavaksi.
Noin minuuttia myöhemmin Peelo saapui moderaattorin ohjastamaan paikkaan. Pieni numeroa kolme esittävä kyltti oli metallisen oven yläpuolella vain korttelia Tawastian itäpuolella. Peelo suoristi ryhtiään ja valmistautui koputtamaan oveen. Siihen vain vastattiin ennen, kuin hän ehti tekemään niin.
Keltasilmäinen, muuten valkoinen androidi läimäisi jo päivän toisen oven päin Peeloa, joka onnistui kuitenkin tällä kerralla pitämään tasapainonsa. Admin-aukiota kohti kiitävä botti oli tiennyt, että häntä tultiin noutamaan ja se pinkoi nyt useaa metriä Peeloa edellä. Mustan androidin refleksit olivat kuitenkin terävät. Takaa-ajo oli alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä pienen ostoskeskuksen läpi kulkevaa oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua lähestyessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kuuden kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Salamannopeasti Peelon vasen raaja muuttui jonkilaiseksi aseeksi ja laukaisi vihreää ja liekehtivää energiaa karkulaista kohti. Hänen itsensäkin yllätykseksi hänen huumaavasta vauhdista tehdyt laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan karkulaisen eteen ja aiheutti paineaallon, joka lennätti tämän väkivaltaisesti suoraan vauhdista maahan. Kuului kammottava rasahdys, kun valkean androidin kallo iskeytyi katukiveykseen ja sen ruumis lysähti maahan, kuin säkki shasalgradin merkittävimpiä vientituotteita. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit karkulaisen viereen. Pienen hetken hengähdettyään ja tyrmättyä karkulaista tutkittuaan sillan toiselta puolelta alkoi kuulumaan kovaäänisen rullailun ääniä.
”Skarrarrarrin Paaco! Olisi hälyttänyt minut minuuttia aikaisemmin niin olisin ehtinyt mukaan toimintaan!” Peeloa lähestyvä moderaattori ärjyi pettyneenä. ”Hyvää työtä silti, robopoju.”
”Hei Bladis”, Peelo tervehti kohteliaasti. ”Tilanne oli hallinnassa kaiken aikaa”, hän vielä vakuutteli.
”No näemmä”, Skakdi makusteli. ”JA TÄÄLLÄ EI SITTEN OLE NIIN MITÄÄN SAAMARIN NÄHTÄVÄÄ!”
Bladiksen hätyytellessä paikalle saapunutta uteliasta yleisöä, oli Peelolla viimein hetki tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka oli muutamalla hieman törkeällä sanavalinnalla saanut heitä ympäröivän väkijoukon hajotettua.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi hirveä aamu ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, sadatellen yhä Paacon liian myöhään lähetettyä avunpyyntöä. Pyörätuolin vanki olisi mielellään ottanut jokaisen mahdollisuuden päästä mukaan toimintaan. Peelo ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs hittoa?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Sitähän se minäkin tässä…” Bladis kommentoi tuijottaen tajuttoman botin kerrassaan merkillisiä, pyöreitä ja pehmeitä…
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi yhä selvästi väsyneenä.
”Totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en ole varma siitä, tekikö hän sitä tahallaan.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Minulla on täällä ehkä lakunauhaa…”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paaco oli kohtuuttoman onnellinen siitä, että hän ei ollutkaan ehtinyt juoda aamulleen tavanomaisia kahvikupillisia. Ne olisivat muuten olleet jo matkalla ylös. Puhdas järkytys sai moderaattorin silti voimaan pahoin, mutta tämä pysyi tolpillaan niukin naukin.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATTUU! SE SATTUU NIIN KOVAA! MIKSI KUKAAN EI AUTA MINUA? MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATTUU!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI MINÄ EN OLE KUOLLUT? LUOJAN NIMEEN MIKSI EN SAA KUOLLA?” se aneli. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Voi saamari, pois tieltä!” Paaco karjahti hädin tuskin tolpillaan. Moderaattori ryntäsi bottia pitelevän kaksikon ohitse ja toimi nopeammin, kuin Bladis oli koskaan nähnyt Valvomon valtiaan liikkuvan.
”Sori tyttö, mutta tämä kirpaisee aikaa kovaa”, Paaco pahoitteli mahdollisesti jopa vilpittömästi. Kun kukaan ei ollut huomannut, mahikikasvoinen moderaattori oli kiskaissut virtakaapelin irti yhdestä tietokoneistaan, ja toinen sen päistä yhä seinässä, iski sen suoraan Botin sisälmykset vallanneeseen lihaan.
Pienen hetken näytti siltä, että Paacon äkkinäinen temppu vain pahensi kouristelua, mutta sitten, kahden muun yllätykseksi ja järkytykseksi, lihan sykkiminen alkoi rauhoittumaan huomattavasti. Sen raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista jo kasassa.
Hitaasti, mutta varmasti seinästä vedetty virtapiikki saikin karkulaisen lihakset rentoutumaan, ja kun sen ruumis lysähti taas rennoksi Paacon pöydällä, johto heitettiin syrjään ja uroteon tehnyt moderaattori lysähti työtuolilleen hieman järkyttyneenä itsekin omasta teostaan.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti kähistä lopen uupuneena, mutta huomattavasti rauhoittuneena. ”Kipu… se kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo rauhoitteli hämmentävästi ruumiiltaan itseään muistuttavaa karkulaista. Botista ei kuitenkaan irronnut mitään muuta. Se lysähti takaisin tajuttomuuteen heti, kun lihakset olivat kokonaan lakanneet sykkimästä hänen sisällään.
”Mitä Irnakkin supersaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco oli kääntänyt katseensa lihareunaiseen, irrotettuun rintapanssariin, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä lihaa, joka värähteli vienosti Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Soveltuu varmaan häneenkin.”
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tulee tutkimaan sitä, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkitsi. Peelo kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei edes yllättynyt, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se värähteli edelleen. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Vain hieman sen jälkeen, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Rurukasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan oli hiljaa ylpeä siitä, kuinka tehokkaasti Paaco oli toiminut.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet zakazin ääliöt tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä Bladiksen selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään. Erityisesti heidän aamuisen, väkinäisen kohtaamisen jälkeen.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Kattaa”, tilanteesta toipuva Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa naamaansa irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen ja otti siitä kulausta hurmoksessa, josta olisi voinut luulla moderaattorin viettäneen vuoden aavikolla. Vaadittiin tosin myös ainakin neljä bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa viisi. Hatuttajien uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Kanohi Kelaetaan parran kohdalta raapiva Kupe oli tottunut siihen, että Peelo vieraili hänen luonaan. Sen lisäksi, että androidi oli erittäin utelias lääketieteen suhteen, oli hänen vankkumaton uskollisuutensa sairasosastolla makaavalle ystävälleen jotain, mille sairaalan päällikkö olisi nostanut hattua, jos olisi sellaisen omistanut.
Tällä kertaa Peelon kanssa jutustelu oli kuitenkin paljastanut pelkkää hulluutta. Kupen päivä oli ollut jo valmiiksi aivan liian kiireinen. Nyt sen päälle laskettiin kaksi toisiinsa kiinnittynyttä elämänmuotoa, joiden irrottaminen toisistaan oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi. Muutaman lihankimpaleen turvallisesti irrotettuaan Kupe oli sulkenut leikkaussalin todettuaan, että he eivät voisi poistaa loppuja ennen kuin he tietäisivät, miten syvälle liha oli Bottiin juurtunut.
Peelo oli luvannut palata hänen juttusilleen seuraavana päivänä, jotta kirurgit voisivat ottaa mallia Peelon anatomiasta ja täten turvallisemmin operoida Bottia myöhemmin. Toistaiseksi lihan urhi oli vaivutettu syvempään koomaan, jotta enempää tuhoa tämän sisuksille ei tapahtuisi.
Poistuessaan Kupen toimistossa Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään taas koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävälle ilman toalle. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Puhutkohan sinä enää koskaan?” Peelo pohti ääneen. ”Olisi taas mukava kuulla ääntäsi pitkästä aikaa.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne edelleen, kuin hän olisi kuullut maailman maukkaimman vitsin. Se oli hermostuttanut hoitohenkilökuntaa useampaankin otteeseen. Se oli yksi syy sille, miksi Koobeen huoneessa niin moni asia oli Peelon vastuulla.
”Tänään tapahtui merkillisiä asioita. Luulen päässeeni Totuuden jäljille. Minä aion pian tietää, miksi hän satutti sinua.”
Ensiksi ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Sitten, kun Peelo oli kääntänyt katseensa aivan pieneksi hetkeksi kohti Koobeen syrjäistä ikkunaa ja sille tuotuja huonekasveja, vastasi Koobeen suulla joku ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon.
“LIHA ON KOHTA SINUSSAKIN, SENKIN PEELO!”
Tilanne oli ohi yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Kun Peelo sai rekisteröityä, mitä oli tapahtunut, Koobee istui taas aivan normaalisti sänkynsä pohjalla. Peelo oli huomaamattaan ottanut useamman askeleen taaksepäin. Hän ei ollut edes varma, kenen suusta sanat olivat peräisin. Hän vain tiesi, että hänen ystävänsä oli jossain kaukana hänen tavoittamattomissaan. Peelo marssi ulos sairaalaosastolta ajatuksissaan ainoastaan huoli siitä, että Koobee ei koskaan paranisi. Se korvautui kuitenkin nopeasti tahdolla puskea eteenpäin. Peelolla oli enää yksi asia, mitä hän voisi ystävänsä hyväksi tehdä.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin Peelon asunnon ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen hän nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut, vaikka häntä olikin pelottanut, että Paacon virtatemppu olisi vahingoittanut lihaa liikaa.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties sinä voit auttaa minua.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja vastineeksi… minä voin auttaa sinua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänen mielensä oli järkkynyt. Kuvat sekä Botin sisällä sykkivästä lihasta että Koobeen purkauksesta olivat pysyvästi piirtyneet hänen mieleensä. Huoli hänen parhaasta ystävästään oli toki kalvanut häntä jo pitkään, mutta nyt hän tunsi myös menettäneensä jotain muutakin, kun häntä niin kovasti muistuttava Botti oltiin kiidätetty sairaalaosastolle.
Peelon luotto Kupeen oli ehdoton, mutta hän pelkäsi, että tällä kertaa ehdotonkaan ei riittäisi.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne oranssi olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, vihreitä tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Sinä taasen et vaikuta muuttuneen lainkaan.”
”Kovaa puhetta liskojen isoimmalta epäonnistumiselta. Varjotun tärkein hyökkäys lepäsi olkapäilläsi… ja annoit vaivaisen maan toan silpoa itsesi. Kuinka pettynyt äiti Rautakala mahtoikaan olla.”
”Se järjetön kuoleman määrä, minkä aiheutin siellä, olisi oikeuttanut kuolemani. Toisin kuin sinä, minä päätin oppia jotain”, Peelo murehti aikoja, jotka hän olisi mieluusti unohtanut.
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva, jos et ole täällä vain mollaamassa minua?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, hiljattainkin jopa, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Hyvä on. Puhutaan.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Valkoinen ei ensin sanonut yhtään mitään. Hänellä ei ollut ensin mitään hajua siitä, mitä Peelo hänelle yritti vihjailla. Sitten hän vastasi ainoastaan, koska ei tiennyt, miten muutenkaan reagoida. ”Ei… ei hän sitä sinulle kertonut”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelo hymähti tyytyväisenä. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Oletko ihan varma? Eikö hän muka kertonutkaan minulle Tarwesta?”
”Ei… eihän hän…”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Oletko aivan varma, että en oikeasti jäänytkään kuuntelemaan Dinemin tarinaa. Olisihan se nyt ollut töykeää.”
Eikä Valkoinen ollut enää varma. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Kupen vaiko Yildan kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu oltaisiin revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Pakko muuten”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Miten sinä onnistuit huijaamaan Valkoista noin taitavasti? En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa!”
”Se, mitä oikeasti tapahtui, ei välttämättä ole ainoa totuus. Ei ainakaan mieliä vakoilevan kellon vinkkelistä. Molemmat tapahtuivat… mutta kenties toinen niistä ainoastaan päässäni.”
Suntio ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän oli todellakin löytänyt ystävän, jota hän niin kovasti tarvitsi.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Raukka parka. Ei hätää, pian pääset takaisin perheesi luokse. Meren äiti ottaa sinut vielä syleilyynsä.”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Saatana”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Syyspäivä oli hyytävän kylmä. Joidenkin mukaan suorastaan ”helvetin kylmä”. Moni piti kiinni kovasanaisesta lausunnostaan luut jäädyttävän syystuulen keskellä. Mutta vain muutamat sen kulkijat pystyivät todella väittämään kulkeneensa sen läpi.
Helvetin läpi. Ei kylmyyden.
Keskiuuden Kievarin tummia lattioita narisuttavat hopeiset askeleet ottivat tiskiltä suunnan kohti nurkkapöytää ja sen seiniä myötäileviä istuimia. Haukasvoinen raudan toa kantoi käsissään kahta juomaa: yhtä paikallisen panimon mallastuotteista sekä jotain sekoitukseltaan odinalaista ja myös naurettavasti edellistä vahvempaa.
Frakerakk, usvaisen kievarin köriläsmäinen omistaja ei kyseenalaistanut toan juomavalintoja vaikka olikin vasta keskipäivä. Paikalla oli jo paljon matoraneja. Kievarin hiljattain lanseeratut lounaslistat houkuttelivat usein telakan väkeä puoleensa. Puheensorinaa siis riitti, ja se sopi täydellisesti raudan toaa jo pöydässä odottavalle mirukasvoiselle hahmolle.
Jos joku olisi pysähtynyt katsomaan oikein kunnolla, olisi voinut huomata ettei hopeinen naamio ollut oikeastaan edes kunnolla kantajansa kasvoilla. Sen käyttäjän ruskean, paksun ja vuoratun talvitakin kaulus oli nostettu pystyyn, peittämään nahkaremmi jolla se oltiin kiinnitetty harmaiden kasvojen päälle.
Seran täräytti toverilleen tuoman juoman (sen sisällöltään epäilyttävämmän) tammipuiselle pöydälle ja syvältä takin hihan uumenista kurottui musta metallinen koura, joka tarttui varovasti drinkkilasin ja sen sisällään pitämän ruskean nesteen ympärille. Vasta kohotettuaan sen hahmo tajusi, että juomisprosessia tulisi suuresti haittaamaan metallinen valeasu hänen kasvojensa edessä.
”Et tainnut ajatella tuota ihan loppuun”, Seran hymähti ja istuutui hahmoa vastapäätä ottaen samalla pitkää huikkaa omasta mallasjuomastaan. Killjoy laski oman lasinsa yhä koskemattomana takaisin pöydälle tuijottaen sitä syyttävästi.
”Ehdin juoda myöhemminkin”, kralhi murahti ja siirsi sitten katseensa heitä lähimpänä olevaan pöytään, jossa väiteltiin kiivaasti jostain merenkäyntiin liittyvästä. Serankin kuunteli hetken, mutta hänen oli vaikea saada katsettaan irti Killjoyn perinpohjaisesta valeasusta ja ajatuksiaan sen tarkoituksesta.
”Sinä olisit voinut tulla ihan omana itsenäsi! Olen kuullut puheita. Jotkut ovat sitä mieltä, että läsnäolosi olisi jopa toivottua. Sotakone tuo kummasti turvallisuudentunnetta, kun tuomio kolkuttaa kotiovella.”
Killjoy ei ollut niin vakuuttunut. Eikä julkinen mielipide haarniskoituun läsnäoloon ollut muutenkaan kenraalin varsinainen syy kanohikaupoilla käyntiin.
”En minä pelosta piiloudu, Seran.”
”No ei sinulla olisi kyllä syytäkään…”, Nynrah-toa tuumiskeli, ”Admineiden takiako sitten? Tiedän kyllä sinusta ja Vartijast-”
”Ei siksikään”, Killjoy keskeytti kärsimättömänä, ”Vaan yksinkertaisuuden vuoksi. En halua vastata kysymyksiin, eikä minulla olisi aikaakaan. Lupasin palata Nascostolle huomisillaksi. Ja jos Vartija kuulisi paluustani, istuisin täällä kuulusteltavana tuomionpäivään saakka.”
”Kyllä tuo minusta kuulostaa siltä, että adminien takia.”
”Ihan miten haluat”, Killjoy luovutti pyöritellen juomalasiaan pitkin pöydän pintaa. Sivummalla käytävässä keskustelussa vierailivat sanat ”onnettomuus” ja ”Leviathan”. Kralhi pyöritteli silmiään ja sorkki samalla kanohinsa suurehkoja poskiaukkoja. Kenraali yritti kovasti arvioida saisiko niistä kaadettua siististi nesteitä sisäänsä.
”Noh, asiaan sitten”, Seran hönkäisi yhden hyvin pitkän kulauksen jälkeen. ”Täällä päin on ainakin ollut ihan hiljaista… mitä nyt ainakin metsästäjiin tulee. Torakoiden viimeisimmästä tempauksesta tosin varmaan jo kuulitkin.”
”Mmh”, Killjoy nyökytteli. ”Oletan, että veljeskuntalaiset evakuoitiin tänne?”
”Juu. Ja suurin osa tämän saaren kylistä myös. Torin väkitungos alkaa tuntua jo Le-Metrun ruuhka-ajalta. Mitä nyt ilman lentohärveleitä.”
Seranin ajatus katkesi, kun merikeskustelupöydässä kuumenneet tunteet saivat rähjäisen näköisen ga-merenkävijän marssimaan ovet paukkuen ulos Kievarista. Koko paikka hiljeni hetkeksi, mutta puheensorina palasi normaaliksi heti oven naksahdettua kiinni merimummon perästä.
”Mutta niin”, Seran palautti keskustelun takaisin raiteilleen, ”Mitä seuraavaksi?”
Killjoy venytteli raajojaan ja vajosi hitaasti hieman huonoryhtisempään asentoon.
”Mikä saa sinut luulemaan, että minulla on sinulle joku suunnitelma?”
”Öömh”, Seran hämmentyi, ”koska… niinhän tämä homma toimii? Tai siis, eikö muka?”
”Sinä lupasit pitää Klaanin osuutta tässä sotkussa silmällä ja näytät tekevän sen aivan mallikkaasti. Ei minun tarvitse vaivata sinua sotilasoperaatioilla. En minä sinua Donovanillekaan pakottanut.”
”No et… et niin. Mutta mitä me sitten täällä teemme?”
”Odotamme”, Killjoy virnisti.
”Odotamme?”
”Sitä, että tuo viereinen pöytä tyhjenee kokonaan ja minä uskallan ottaa tämän maskin hetkeksi pois päästäni. Minä haluaisin juoda tämän viskin.”
Seran ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ensin hän oli varma, että kralhikenraali vain huijasi tätä. Piti yllä jonkinlaista sosiaalistakin valeasua. Mutta hetken Killjoyn kamppailua juomalasinsa kanssa tuijotettuaan raudan henki ymmärsi, ettei tämä ollut bisnestapaaminen tai sotakokous.
”Hetkonen nyt… oletko sinä täällä tosiaan ihan oikeasti… juomassa?”
”Ja ehkä kohta myös syömässä. Suga ei ihan hirveästi täytä jääkaappiaan”, kenraali tarkensi.
”Ja sinä kutsuit minut tänne, koska…”
”Koska yksin syöminen on tylsää?” Killjoy täydensi.
”Ovatko tämä treffit?” Seran yskäisi epäuskoisena. Hänen ajatuksensa yrittivät löytää selitystä Killjoyn aivan liian normaalille käyttäytymiselle.
”Jos se saa olosi tuntumaan paremmalta”, kralhi vahvisti ja työnsi naamioidut kasvonsa miltei kiinni penkkinsä sivusta löytyneeseen ruokalistaan. Sen kolme kategoriaa; ”Lihaa”, ”Lihhoo” ja ”Liha-apetta, pentele” näyttivät juuri niin barbaarisilta, kuin kievarin omistajan kropan rasvaprosentista saattoikin arvata.
Viereisessä pöydässä keskustelu oli valunut vähemmän kiivaille vesille ja samalla Killjoyn mielenkiinto sitä kohtaan kuivui kasaan. Seran oli kenraalin omituista käyttäytymistä pohtiessaan unohtanut katseensa Kievarin perälle, josta kiusaantunut le-matoran soi raudan toalle ilkeän mulkaisun. Rautainen suojelija kaivoi itsensä vauhdilla takaisin jutunvarteen kiinni.
”Eikö sinulla ole jotain tärkeämpää tekemistä? Tai siis, jos DOKTO-”
”Älä sano sitä saamarin nimeä ääneen!” Killjoy parahti jättäen Seranin entistäkin hämmentyneemmäksi. ”Se kuulostaa niin loputtoman typerältä.”
”Tohtori?” Seran sitten jatkoi ja odotti Killjoylta myöntävän nyökkäyksen ennen, kuin jatkoi. ”Jos Tohtorilla kerran on todistetusti vielä tukikohta Kristallisaarilla niin eikö sinun pitäisi olla kääntämässä sitä jo ympäri.”
”Siskokset saavat hoitaa enimmät järjestelyt. Lienee vain parempi, että liittoumadiplomatian hoitavat jotkut… kokeneemmat.”
Kralhi oli jo puolivälissä kaatamassa nestettä poskiaukostaan, kunnes ajatus alkoi tuntumaan liian typerältä ja lasi laskeutui jälleen pöydän pinnalle.
”Sitä paitsi, minullakin on oikeus yhteen vapaapäivään vuodessa. Ja eilisen perusteella minun pitäisi saada vielä melkoiset ylityökorvauksetkin.”
Seran pudisteli päätään huvittuneena. Ei siksi, että Killjoyn jutustelu olisi ollut edes hirvittävän hauskaa. Toa ei lähinnä ollut tottunut kenraalilta moiseen tuttavallisuuteen. Mielensä sopukoissa toa kyllä teorioi vahvasti sitä, mistä kralhi oli toa-ystävänsä luona edellisenä yönä keskustellut. Omalla omituisella tavallaan tuntui melkein siltä, että Killjoy mieli oli järkkynyt jostain.
”Ja mikä tapa viettää se vapaapäivä, kuin valesasussa, ylityöllistetyn toa-noviisin kanssa ja vielä tällaisessa räkälässä!” Seran sai lopulta rykäistyä vastaukseksi. Pöydässä istuvan kaksikon keskustelu jäätyi kuitenkin salamana, kun he havaitsivat edellämainitun ”räkälän” omistajan murahtelevan heidän vieressään. Seran tuijotti Frakerakkia äärimmäisen nolostuneena. Killjoy taasen päätyi kiittämään skakdia puolivillaisesti ängetyllä valeäänellään. Omistaja oli ilmeisesti kyllästynyt katselemaan kenraalin taistelua elintarvikkeiden kanssa. Pöydälle kralhin eteen oli jätetty pilli.
Kenraali ei aikaillut, vaan alkoi viimein nauttimaan edessään aivan liian kauan seissyttä juomaansa. Seran taasen seurasi skakdia katseellaan aina takaisin baaritiskille asti ja käänsi huolestuneen ilmeensä sitten kohti kenraaliaan.
”Tunnistikohan hän sinut?”
Tyhjennettyään puolet lasistaan äärimmäisen tyylittömästi, Killjoy kohautti olkiaan ja vilkaisi sitten itsekin takaisin skakdin suuntaan, jonka käsissä räsyinen luutu ja likainen lasi kohtasivat toisensa eeppisessä lian ja sen puhdistajan välisessä kamppailussa.
”Tuskin. Suurin osa ei tunnistaisi edes ilman tätä maskia. Olen huolissani lähinnä muutamasta ratkaisevasta tuttavasta.”
”Miten sinä muuten pääsit edes sisään herättämättä huomiota?”, Seran alkoi samalla pohtimaan, ”Eikös täällä ole kuitenkin jonkinlainen ilmatorjuntajärjestelmä?”
”Tiedä nyt moisista”, Killjoy tuumi, ”Mutta ei minun tarvinnut edes lentää, kun etuovikin on keksitty.”
Havainnollistaakseen Killjoy kaivoi takkinsa uumenista pienen esineen, jonka Seran tunnisti välittömästi Bio-Klaanin jäsenpassiksi. Hymyilevät veden toan kasvot sen pinnassa kirvoittivat molempien mieleen muistoja harjoittelevasta aulavirkailijasta.
”Tuohan on…”, Seran aloitti, mutta Killjoy keskeytti kovaäänisellä murahduksella. Hänen syyllisyytensä ei halunnut kuulla nimeä sanottavan ääneen.
”Oli jättänyt tavaransa Hildemarille. Moderaattoreilta menee kuitenkin hetki huomata, että kadonneeksi merkitty jäsen onkin yhtäkkiä palannut järjestelmiin, joten kävin palauttamassa kaiken muun jo keskukseen.”
Killjoyn ääni oli menettänyt ripauksen epätavallista pirteyttään eikä Seran ollut varma, oliko kralhille perinteisen happamuuden paistaminen hyvä vaiko huono asia.
”Mutta neidillähän oli Kaukau! Ja sinä olet varmaan kaksi kertaa isompi…”
”Toat vaihtavat naamioita!”, kenraali argumentoi kärkkäästi, ”Voisit itsekin joskus kokeilla. Hau on trendinaamio. Hankkisit jotain persoonallisempaa.”
Seran pudisteli päätään, muttei missään tapauksessa pettyneenä, vaan huvittuneena. Tuore toa oli alkanut hitaasti rentoutumaan päästyään yli ajatuksesta, ettei Killjoylla ollutkaan hänelle enempää riskialttiita tehtäviä.
”Hei! Sinulla vilkkuu!” rautamies yhtäkkiä havahtui huomatessaan vihreän himmeän hohteen Killjoyn turkkisen hihan sisällä. Kralhi hätkähti muistaessaan, että oli jättänyt Miksun äänettömälle Kievariin astuessaan. Metallinen käsi läpsäisi rannepanssaria voimalla.
”Antaa tulla”, Killjoy lausui ja suoristi selkäänsä. Aivan kuin krana-asia hänen ranteessaan olisi moisesta välittänyt.
”Tuota… Herra… Tämä olisi varmaan normaalisti ongelma, mutta kun minua… kutittaa niin kovin, että en saa sitä pois.”
Killjoy tuijotti hetken tyhjyyteen typertynenä.
”Tuo oli vähiten informatiivinen selitys, mitä olen eläessäni kuullut. Kokeilepa uudestaan.”
”Niin tuota… tämä tyyppi… on tavallaan minun sisässäni.”
”Että… että mitä?”
”Haa, Ilonpilaaja, olen etsinyt sinua kaikkialta!”
Se ääni oli uusi. Miksusta se lähti, siitä Killjoy oli varma. Mutta ei ääni silti krana-asialle kuulunut.
”Mitä pirua?”, Killjoy ärjäisi vähän kovempaa, kuin oli tarkoittanut. Mirukasvo oli juuri kerännyt kaikki Kievarin katseet itseensä.
”Manu?” kralhi lopulta kuiskasi. Mitä sinä oikein teet?”
”Sanotaanko nyt vaikka, että tämä on tietyntyyppinen varotoimi, koska koen olevani vaarassa, jos otan telepaattisen yhteyden tiettyihin henkilöihin. Kiva krana sinulla täällä.”
”Paikka”, Killjoy vannotti Serania ja nousi kiirellisesti paikaltaan. Raudan toa seurasi, kuinka Killjoy puikkelehti ovien läheisyyteen asetettujen pelikoneiden välistä kylmään syysiltaan ja kohotti sitten kätensä päivän toisen juoman tarpeen merkiksi.
Klaanin kaupungin kaduilla Killjoy uskoi saavansa puhua vapaammin. Keskiuusi Kievari oli jo liian kiinnostunut hänestä. Katujen kiireiset ja massoittain liikkellä olevat asioijat eivät kralhin toiveiden mukaan aiheuttaisi samaa ongelmaa.
”Sinuapa ei ole näkynyt aikoihin”, Manu sitten lopulta sanoi.
”Minä en ole ihan varma onko tämä paras hetki tuttavuuksille”, Killjoy murahti ääneen ja tajusi samalla kuinka typerältä hän varmasti vaikutti puhuessaan väenpaljouden keskellä itselleen.
Näyttääkseen edes vähän vähemmän epäilyttävältä, otti Killjoy suunnakseen satamakadun vilinän ja lähti astelemaan kohti rantaa.
”No tuota, ihan ensimmäiseksi mietin, mitä sinulle tapahtui, kun Abzumo kuulemma myi sinut jollekin Pimeyden metsästäjälle – jos yhtään osaan mitään aiheesta päätellä, niin varmaan Puhdistajalle. Ja sitä ennen et ollut paikalla, kun olisin kaivannut sinua iskuryhmääni, jonka voimin tunkeuduimme Nazorak-pesiin. Ja kyllä, se idea oli ihan saatanan typerä eikä varmasti onnistuisi toiseen kertaan.”
Killjoyn piti hetken aikaa käsitellä makutan puhetulvaa. Se osoittautui vaikeaksi myös siksi, että kralhi yritti parhaansa mukaan olla jyräämättä satamakadulla vilistäviä matoraneja alleen.
”Yksityiskohdista päätellen Matoro on ehtinyt juoruamaan jo puolelle valtakuntaa… Ja joo, kyllä. Törmäsin veljeesi. En suosittele kokeilemaan, ei ole enää lainkaan yhtä tuttavallinen kuin sinä.”
”No rehellisesti sanottuna minäkin törmäsin häneen ja lujaa ehkäpä kaksi päivää sen jälkeen, kun sinut oli heitetty pihalle sen kusipään Arkkienkelistä. Yritin murjoa hänet hengettömäksi Nimdan sirun avulla, mutta noh… aina ei voi voittaa. Ei edes joka kerta.”
”Tunnen tuskan”, Killjoy myönsi ja havaitsi saapuneensa rantaviivalle asti. Kenraali kääntyi kadunkulmasta oikealle huomatessaan missä päin linnoitusta liikkui. Tilaisuus oli otollinen eräännen mysteerin tarkkailemiseen.
”Mitä sille kusiaiselle nyttemmin kuuluu? Riehuu yhä jossain sakarassa?”
”En oikeastaan tiedä. En selvinnyt siitä taistelusta kovin hengissä. Kuulin kuitenkin, mitä Metru Nuilla tapahtui ja olen melko varma, että Abzumo on ainakin osittain sen takana… ja ilmeisesti hänellä on hallussaan nyt kaksi Nimdan sirua. Mikä on muuten tosi huolestuttavaa”, Manu sanoi ja tuhahti, mikä kuulosti Killjoyn radiosta kuuluessaan vähintäänkin oudolta.
”Entistä enemmän syitä vältellä mokomaa. Katsoinkin uutisista, että Metru Nui meni ilmeisesti aika mönkään poistumiseni jälkeen.”
Killjoy toivoi kovasti, että hänen selityksensä Metru Nuin medioiden seuraamisesta ei kuulostanut liiankin välinpitämättömältä. Tämä ei olisi ollut oikea hetki selittää, kuinka hän oli käyttänyt kokonaisen iltapäivän varmistaakseen, että Xen oli selvinnyt rytäkästä hengissä.
”No mutta miten sinulla on mennyt viime aikoina? Emme ole jutelleet kuukausiin! Huomaan, että laitoit vähän uutta väriä pukuun, vaikka kovasti yritätkin piilottaa sitä.”
”Tarpeellinen varotoimi. Vähintäänkin sen jälkeen mitä kävin eilen tekemässä. Oletan, että Klaanin tiedustelu ei näe ihan hirveän syvälle torakoiden alueelle?”
”No minähän en siitä varsinaisesti tiedä, vaikka niin sanotusti korkealaatuisessa seurassa olenkin viime päivät viettänyt. Sano nyt vielä, että kävit pistämässä jonkin Kenraalinsataman paskaksi.”
Killjoy hiljeni hetkeksi.
”Sano nyt, että sinä luet minun ajatuksiani jostain roskakorista.”
”… et kai sinä oikeasti? Gurttu ei mahda tykätä. Ja tuota, minä en välttämättä halua tulla ihan mieleesi asti tonkimaan ajatuksiasi, että tuota. Se oli arvaus.”
Makutan vakuuttelusta huolimatta Killjoy pysähtyi hetkeksi mulkoilemaan kadunkulman roskakatosta tuomitsevasti.
”No en nyt ehkä sitä satamaa, mutta uudet vartiopaatit saavat kyllä nimittää. Luiskahdettiin ulos ennen kuin saivat isoja pyssyjä paikalle.”
”Miten tuo edes toimii? Luulisi, että se on torakoiden vartioiduimpia tukikohtia. Millä armeijalla te oikein olitte liikkeellä?”
”En tiedä miten paljon sinä näet sieltä kranan sisältä, mutta en suosittele vilkaisemaan ihan hirveän syvälle pukuuni. Takojat varoittivat, että suora katsekontakti tyhjyyden kanssa ajaa jotkut hulluksi.”
”Muistatko, kenen kanssa puhut. Makutat käytännössä keksivät tyhjyyden.”
”Pointti”, Killjoy myöntyi tajutessaan ettei hänellä ollut mitään älykästä vastattavaa. Kralhi oli myös alkanut hidastamaan askeleitaan. Kadun päässä odottava rakennuksen raunio alkoi jo lähestymään.
”Olenhan minä tietysti yrittänyt perehtyä kaikkeen, mitä Klaanissa tapahtuu tai tapahtui possaoloni aikana. On ollut tätä petturitutkintaa ja muuta kuraa, mitä olen joutunut vähän selvittämään enemmän tai vähemmän vapaasta tahdostani. Taisin vahingossa melkein tuhota Gekko-paran aivot, kun Visu-kulta ei uskaltanut. Ja tiedätkö, eivät modet edes tiedä, että sinun pitäisi olla sillä listalla. Eikä Visu ole saanut aikaiseksi kertoa sitä niille! Ihan hulvatonta. Jos sinä olisit ihan oikeasti se petturi, niin niillä olisi vähän ongelma.”
Killjoy pysähtyi kahdesta syystä. Ensiksikin hän oli saapunut perille kohteeseensa ja toisekseen Manun viimeisin pointti oli luonteeltaan sellainen, jota Killjoy ei ollut toivonut joutuvansa käsittelemään.
”Sinun… sinun ei kuuluisi varmaan tietää tuosta viimeisestä.”
”Joo, ei, mutta ei kyllä monesta muustakaan asiasta. Eipä sillä, että minua kiinnostaisi paskaakaan, oletko sinä se petturi vai et. Koko tapaus on tosi irrelevantti. Avde minua kiinnostaa! Minulla ja hänellä on pari gukkoa kynimättä, ja minähän muuten selvitän, mikä se epämääräinen kasa pelkoa oikein on ja mitä se aikoo.”
Kenraalin hengitys kulki jälleen. Tämän takia makutan seura oli niitä harvoja, joita Killjoy oli vuosien aikana oppinut sietämään. Hän osasi arvostaa olemusta, jonka mielen päällä olivat lähinnä isot aiheet. Tai jopa isoimmat.
”Mmmh. Avde. Enpä laittaisi itsekään pahakseni vähän sisäpiirin tiedoista. Et varmaan ole vielä sen kummemmilla jäljillä?”
”Sanotaanko, että tiedän aika paljon mutten läheskään tarpeeksi, että siitä olisi sinulle juuri mitään hyötyä. Ajattelin, että yrittäisin vielä hetken käsitellä tätä loisjuttua ja sitten lähteä erään johtolangan perään. Tosin se lanka saattaa olla hyvinkin lyhyt, koska en vasinaisesti tiedä, missä sen alkupää sijaitsee.”
”Hetkonen, loisjuttua? Tällaisesta en ole kuullut”, Killjoy ihmetteli keskellä kulkuväylää palaneen rakennuksen raunioita tuijottaen.
”Ai, sinä et tiedä niistä mitään. Muistatko sen Snowien tapauksen? Lumipallon päässä oli Avden ilkeä närhimäinen kätyri. Osoittautui, että sellainen oli esimerkiksi myös Gekon pääkopassa ja siten Visokki ei uskaltanut kajota Gekkoon.”
”Sinä unohdat nyt, että Karzahni jäätyy ennen kuin kukaan täällä päästää mitään tärkeää tietoa minun korviini. Mutta kuulostaa kieltämättä… inhalta? Inha lienee oikea sana. Oletan siis, että Visokilla on kaikki kunnossa ja järki tallella?”
”Sen verran järkeä, mitä voi tallella olla, kun on viettänyt runsaasti laatuaikaa minun kanssani”, Manu sanoi ja hihitti hieman.
”En halua tietää enempää…”, Killjoy urahti ja käveli läpi nauhoista, joilla palanut hotelli oltiin eristetty. Romun keskellä talsiva kenraali istui lopulta suojaisaan nurkkaan vasten linnoituksen muuria.
”Mutta hei, et oikeastaan vastannut kysymykseeni aiemmin. Miten menee? Kuulin, että sodit jotain ihan omaa sotaasi.”
Kralhi naurahti lakonisesti. ”Et kuule uskokaan. Puhdistaja on leikkinyt vähän isommilla leluilla. Kerrohan oikeastaan, kun sinulla on tietoa näistä maailmamme vähän erikoisemmista käänteistä. Soittaako sana ’Bahrag’ mitään kelloja?”
Tätä Killjoy oli salaa toivonut. Livauttaa yksi viaton kysymys potentiaalisen tiedon lähteeseen.
”Bahrag. Nyt on tuttu. Taitaa liittyä jotenkin bohrokeihin, odotas. Hmm, aivan, bohrok-parvien kuningattaria kutsutaan bahrageiksi. En ole mikään erityinen bohrok-asiantuntija, kannattaa kysyä Tarkastajalta, mutta näin muistelisin.”
Killjoyn sydänkuula jätti jo toistamiseen keskustelun aikana kohahduksen välistä. ”Tarkastaja… et siis… tai siis, tunsitte? Äh, no totta kai te tunsitte. Et ole kuullut uutisia? Oikeastaan aika vanhoja uutisia. Hän kuoli jo muutama vuosikymmen sitten.”
”Vai että kuoli. Siis niin kuin ihan oikeasti? Kuka hänet sai hengiltä?”
”… minä.”
”… ai. Miten? Ja tuota, miksi?”
”Ei piruparasta rehellisesti kyllä paljoa ollut jäljellä. Oli saanut Purifier-käsittelyn. Minä kävin vain… välittämässä hänelle omat suru-uutisensa.”
”Herätit mielenkiintoni. Mitä Purifier oikeastaan puuhaa?”
Killjoyn pää alkoi kelaamaan kuvia muutamien päivien takaa, jolloin Nascoston Strateginen Neuvosto oli (joskin hienommilla sanoilla) kysynyt aivan saman kysymyksen.
”Jos minä kerron…”, Killjoy mietti sanojaan, ”Niin tämä tieto ei mene admineille asti, okei? Heillä on tarpeeksi murheita omassa sodassaan. En halua lisätä sitä taakkaa. Varsinkin kun… yhteys saattaa olla olemassa.”
”Tiedon pimittäminen admineilta on erikoisalaani.”
Killjoy nyökkäsi vaikkei tiennyt, että kenelle. Hänen todella piti lopettaa äänille elehtiminen.
”Haluan tehdä myös selväksi, että tämä perustuu teorioihin. Mikään ei ole varmaa vaikka palat näyttävät loksahtelevan paikoilleen. Katsos, minä tunnen muutaman selakhin. Yksi heistä on vanha. Todella, todella vanha. Ja hänen tutkimuksensa ja perintönsä kantautuivat korviini muutama kuukausi sitten. Vähän ennen kuin tämä kaikki karkasi käsistä.”
Kenraali kasasi hetken ajatuksiaan ja yritti löytää yksinkertaisinta tapaa selittää epäilyksensä.
”On olemassa muinaisselakhialaisia… riimuja. Kammioita täynnä historiaa. Ja yhdessä niistä kerrottiin tarinaa. Että kauan sitten joku rakensi kellon. Aikaraudan, jonka tarkoituksena oli suojella maailmamme kansaa. Mutta kello kävisi ainoastaan aikoina jolloin maailma olisi vaarassa repiä itseään kappaleiksi. Huomaatko jo, mihin olen tätä johdattelemassa?”
”Maailma on kyllä ihan kunnossa. Ei se vielä mihinkään ole hajoamassa! Mutta, miten kello liittyy bohrokeihin… tai edes Purifieriin?”
”Kello. Tarina kertoo, että se ei koskaan valmistunut. Se hylättiin puolikkaana. Tarvitaan kaksi johtamaan… parvea. Purifier haluaa takoa kellon valmiiksi. Ja minusta tuntuu, että se kello on saanut maailmasta jo tarpeekseen. Ei ole sattumaa, että se on herännyt juuri, kun Allianssi muodostettiin.”
”Väitätkö, että Klaanin saaren globaalista näkökulmasta mitätön pikku kahakka vaikuttaisi tähän kelloon, jonka tarkoitus on taata, mitä, maailmanrauha? Kuulostaa vähän paksulta.”
”Muistatko mitä tapahtui Metru Nuilla ennen sotaa? Karanneen eläimen jahtaamisen seurauksena? Entä jos Purifier on vain kysynyt oikean kysymyksen? Mitä tapahtuu jos Klaani häviää? Mitä tapahtuu sen jälkeen? Ja kuinka kauan kestää ennen kuin jotain suurempaa murtuu?”
”Meinasitko, että torakat itsekseen murtaisivat jotain suurta, vai uskotko, että Nimda liittyy asiaan?”
”Ne pirun sirut…”, Killjoy ähkäisi ja kohensi ilkeästi hiertävää kanohiaan. ”Tämä on se vaihe jossa kaikki teoriani muuttuvat puhtaaksi spekulaatioksi. Kaikki juoksevat sokeana niiden perässä, tuhoamassa kaupunkeja tai… hypnotisoimassa kyläläisiä? Ath-Koro jaksaa hämmentää minua yhä.”
”No tiedätkö, ihan se juttu, että Nimda liittyy mielenvoimiin. Ja bohrokit ovat vähän kuin telepaattisia olentoja. Niin siinä on Purifierille tarpeeksi syytä kiinnostua niistä, jos hän haluaa olla… bahrag? Miten jostain Pimeyden metsästäjästä edes tehdään bahrag.”
Siihen Killjoyn tarvitsi vastata vain kopauttamalla kerran rintaansa.
”Älä väitä, että sinäkin ostit väitteen siitä, että minä toimin jollain toa-kivellä.”
”No en minä kyllä ole kovin monta ajatusta uhrannut sille, miten sinun sydänkivesi varsinaisesti liittyy siihen, miten haarniskasi toimii, kuule.”
”Se ei ole vain osa haarniskaa. Se olen… minä. Se on krana ja krana on koko ajatus tämän kaiken takana. Vangita sielu. Siihen Tarkastajakin kaatui. Hänellä oli samanlainen. Kävi ilmi, että makutankin sielun voi laittaa kaltereiden taakse. Ja Ficus on kerännyt itselleen jo melkoisen potin.”
”Ahaa, vai niin ne tekevät. Normaalit kranat kun ovat vähän vähemmän… intrusiivisia. Hemmetti, eikö tälle ole parempaa sanaa nykymatoranissa. No, kumminkin, eikö Ficus kuollut jo joskus sodan aikana?”
”Kahdesti. Sitten kahdesti uudestaan sen jälkeen… ja kahdesti sen jälkeen kun saavuin Klaaniin… ja sittemmin Xialla. Ja melko varmasti vielä kerran sen jälkeen, kun Abzumo heitti minut etelään.”
”Hetkinen, Ficusko on Purifier. Tämä oli uutta. Olisit heti sanonut.”
”Luulin, että se oli ilmiselv- hetkonen.”
Nyt Killjoyn täytyi pysähtyä ajattelemaan. Eikö se todellakaan ollut ilmeistä? Kertoiko hän tarinaansa todella näin kapeasta näkökulmasta? Eivätkä ne edes olleet kralhin polttavimpia kysymyksiä.
”Mistä sinä edes tunnet Ficuksen? Nyt kun jäin miettimään niin eihän sen nimen edes kuuluisi olla tuttu.”
”Minulla ja Zumolla oli vähän bisneksiä vanhan kunnon Tarkastajan kanssa joskus silloin Mustan Käden alkuaikoina. Miekkonen veti Käden aika vahvasti mukaan, toisinaan, ja olen melko varma, että Käsi varasti minun kemiallisen kaavani yhteen kredipselleeninkorvikkeeseen ja rupesi myymään ainetta omalla nimellään. Senkin moukat.”
”Pyörä sen kun pyörii”, Killjoy tuhahti huolestuneesti. Kralhi ei lainkaan pitänyt ajatuksesta, että Purifierilla olisi vielä nykyhetkenäkin kontakteja makutoihin. Samalla kenraali katui syvästi sitä, ettei tutkinut Tarkastajan taustoja koskaan selakhia-vierailuaan tarkemmin.
”Niinpä. Ja teit varmasti saman päätelmän kuin minä. Puhdistajalla ja Abzumolla taitaa olla yhtenevät päämäärät ainakin hetkellisesti, joten mikään ei estä niitä kahta liittoutumasta. Ja sen perusteella, että sinut toimitettiin Purifierille, se taitaa olla aika todennäköinen tilanne.”
”Ihan niin kuin Tohtorin raivaamisessa ei olisi jo tarpeeksi tekemistä.”
Killjoy ymmärsi selittävänsä taas omasta näkökulmastaan ja selitti nopeasti: ”Ja kuulit oikein. Se maanvaiva toimii Ficuksen juoksupoikana. Steltinmeri kuhisee sen mielipuolen laivoja. En tiedä lukeeko täällä kukaan oikeita uutisia, mutta ehdin vierailemaan jo herran toimistollakin.”
”Ihanko nyt puhumme samasta hammaslääkäristä? Voitto Korporaation päämies?”
”Maailmasta ei löydy toista niin korkeasti koulutettua maanvaivaa…”
Killjoy olisi halunnut vain haudata kasvot käsiinsä. Niinkin lämmöllä kuin kenraali muistelikin kanuunaansa tohtorin naamalla, tiesi tämä myös ettei kohtaaminen olisi (tälläkään kertaa) viimeinen.
”Nyt, kun muistelen, niin tapasin paronin viimeksi Steltillä joskus ennen liittymistäni Klaaniin… Mitenkäs se menikään…”
Eikä Killjoy ehtinyt vastustaa makutan vuotavaa tarinaa ennen, kuin oli liian myöhäistä.
Steltiläinen kasino, joskus vuosia sitten
Hienostunut kasinorakennus oli tapansa mukaan täynnä sekä Pimeyden metsästäjiä että Steltin aristokraatteja – ja olipa mukaan eksynyt muutama rikkaammanpuoleinen matoralainenkin. Ruletit pyörivät punaista ja mustaa tunnelmallisessa valaistuksessa pehmeän musiikin soidessa.
Baaritiskin luona istuskeli hienostuneella nahkapäällysteisellä jakkaralla muuan makuta, joka sillä hetkellä näytti hillitysti lähes mustahaarniskaiselta toalta, joka kantoi Kanohi Kraahkania. Manu oli toisinaan miettinyt, millaisia reaktioita olisi saanut aikaan, jos hänen kasvonsa olisivat olleet täysin identtiset nykyisen arkkimakutan kasvojen kanssa. Sitähän ne eivät olleet. Oli taitolaji saada sama kanohi näyttämään niinkin erilaiselta. Tavallisten kuolevaisten kanohit mukautuivat näiden todellisten kasvojen muotoon, mutta makutat… heidän kasvonsa olivat kanohi itse. Joten persoonallisuus oli tärkeää. Paitsi, jos oli täynnä tyhjyyttä – tai kikanalon ulostetta, kuten Manu tapasi ajatella.
Baarimikko sattui tarpeeksi lähelle Manua tiskin toiselle puolelle, ja jälkimmäinen päätti toimia.
”Pistäpä tulemaan vaikka sellainen ’Godfather’”, hän huikkasi yrmeän näköiselle peikolle, jolla ihme kyllä oli tarpeeksi hienomotoriikkaa niihin hommiin, mitä tämä joutui tiskin takana tekemään. Manu katseli, kun baarimikko sekoitti kahta juomaa ärsyttävän pieneen lasiin, jonka pohjalle oli heittänyt muutaman hassun jääpalan. Oli tämäkin paikka.
”Se olis seitsemän widgettiä”, peikko mörähti.
”Sinä haluat antaa tämän minulle ihan ilmaiseksi”, Manu sanoi hilpeään sävyyn. Peikko katsoi häntä epäluuloisesti.
”Enpä taida.”
”Kyllä sinä muuten haluat”, Manu sanoi silmät kiiluen. Peikko tarrasi päähänsä ja näytti siltä, kuin hänen silmänsä pullahtaisivat ulos päästä. Hieman uikuttaen peikko siirtyi kauemmas Manun vaikutuspiiristä, ja makuta päätti lopettaa tämän mielen pintakerrosten runtelemisen. Steltinpeikot eivät olleet viihdyttäviä.
”No mutta! Onko se todella MAKUTA NUI?” kuului ääni jostain Manun selän takaa. Varjojen herra ei ollut uskoa korviaan, ja kun hän kääntyi, hän näki…
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!” makuta ärähti.
Hänen edessään seisoi putkiviiksinen silinterihattuinen monokkelipäinen aristokraatti mustassa puvussa.
”Sinä katala konna!” huudahti DOKTOR VIKTOR VON NEBULA ja osoitti sormellaan makutaa edessään. ”Miten kehtaat näyttää naamaasi täällä sivistyksen kehdossa?!”
”Sivistyksen? Taidat olla hieman väärässä paikassa, Doktor!”
”Minä en ole koskaan väärässä paikassa! Paikat vain ovat joskus väärän paronin luona!”
”Kuka siellä nurkassa mölyää!!” rääkäisi läheisestä pöydästä korttipelin keskeltä joku, jonka Manu tunnisti Gladiaattorin nimellä kulkevaksi metsästäjäksi.
”No johan nyt on!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA närkästyi. ”Eikö täällä saa enää rauhassa harrastaa hieman verbaalista kanssakäymistä ilman, että joku orjaluokan nahjus kehtaa keskeyttää!”
”Tuota, Viktor”, Manu aloitti, ”se on Gla-”
Loppua hänen aloittamastaan lauseesta ei sitten kuulunutkaan, kun Gladiator paiskasi korttinsa pöytään ja pöydän nurin. Tämä oli lähes puolitoista kertaa paronin pituinen ja vähintään kaksi kertaa yhtä leveä.
”MITÄ KÄÄPIÖ INISEE SIINÄ?” synkkä saalistaja karjui niin, että koko kasino kääntyi katsomaan. Sylkeä roiskui paronin tyylikkäälle pukutakille.
”Tärvelit pukuni, julkea eläin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti ja polki hieman jalkaa. Kunnes Gladiator mätti häntä turpaan sellaisella voimalla, että tämä lensi toiselle puolelle tilavaa huonetta.
Voitonhampaan lairdin turvamiehet ryntäsivät raivokkaan metsästäjän kimppuun, ja Makuta Nui päätti siirtyä syrjemmäs. Hän ei kylläkään ehtinyt ovea pidemmälle, kun joku tarrasi hänen jalkaansa lattian tasosta.
”MAKUTA NUI. Minun piti haastaa sinut KARAOKEKILPAILUUN!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA läähätti sylkien verta ja hampaita.
”Taidan jättää väliin tällä kertaa, arvon tohtori”, Manu totesi ja potkaisi paronia pataan.
”Makuta Nuiiii sinä olet paha mies!” hammaslääkäri uikutti makutan kadotessa hänen näköpiiristään.
”Tuo”, Killjoy huokaili loputtoman masennuksen ja pettymysten tyyssijastaan (eli omasta pääkopastaan), ”oli juuri niin typerää, kuin kaikki muukin sen hullun läheisyydessä tapahtuva.”
”Von Nebulasta voi olla ihan oikeasti harmiakin, varo vain”, Manu huomautti. (Ihan oikeasti hei!)
”Havaitsin viime kohtaamisella. On saanut käsiinsä jotain… henkilökohtaista. Ja olen aika varma, ettei sen viiksikasan ampuminen naamaan ollut tälläkään kertaa tarpeeksi.”
”Mainostakoon minä haluaa, mutta aion repiä sen kaiken sileäksi. Ja tällä kertaa kunnolla. Purifier on elävä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun antaa pahan kasvaa.”
Maa Killjoyn metallisten saappaiden alla rutisi kovaan ääneen. Puunhake ja muu palanut aines siirtyi sivummalle kenraalin potkiessa sitä ajatuksissaan. Ohikulkijat eivät edes kiinnittäneet paljoa huomiota Killjoyn erikoiseen paikkavalintaan. Palaneen hotellin raunioissa kun oli muutenkin hiippaillut viime aikoina merkillisesti pukeutunutta väkeä.
”Onko sinulla muuten jokin syy käppäillä tässä raunioissa?”
Kralhi tuijotti raunioissa alueelle, joka koostui pääasiassa haurastuneesta betonista. Erityisesti Mirunsa takaa tuijotteleva arpikasvo oli kiinnostunut kohdasta, joka oli kokonaan lasinsirujen peittämä.
”Halusin tulla tarkistamaan. Ystävä… jonka näit tuolla aiemmin, oli sisällä, kun paikka poltettiin. Paljon merkillisiä yhteensattumia, tiedäthän. Hänellä on yhteyksiä, jotka tekevät polton implikaatioista huolestuttavia.”
”Ahaa.”
Killjoy olisi selittänyt tarkemminkin, jos hänen edeltänyt kertomuksensa ei olisi aiheuttanut jotakin jossain syvemmällä raunioissa. Romun keskelle oli ilmestynyt liikettä ja Killjoy pomppasi refleksinomaisesti pystyyn vaikkei uskonutkaan, että kukaan kävisi hänen kimppuunsa keskellä kirkasta päivää.
Kralhi tuijotti äimistyneenä, kuinka ruskea trenssin ja haalarin epäpyhä fuusio kohosi puun ja betonin seasta. Kaksi punaista silmää tuijottivat kenraalia syyttävästi. Halvalta vaikuttavan hatun piilottamat kuuloelimet olivat todistaneet koko Killjoyn merkillisen yksinpuhelun.
”Täytyy mennä!” Killjoy ärjähti hätäisesti ja painoi hihansa sisällä sijaitsevaa painiketta, joka tylysti sulki Miksun mahdollistaman yhteyden kralhin ja makutan välillä. Tyhjästä ilmestynyt katse lävisti yhä Killjoyta. Ruskeaan hansikkaaseen kääräisty käsi kohosi ja osti syyttävän sormensa kohti yllätettyä kenraalia.
”Salamat halkoivat taivasta kaksikon kohdatessa toisensa siellä, missä verta oltiin vuodatettu. Raunioissa taistoon kävisivät hyvyyden sankari ja pahuuden paha lähettiläs.
‘Katso kättesi jälkeä, sinä joka piiloudut!’ huusin hopeakasvoiselle pahuuden olemukselle, ‘Ja valmistaudu maksamaan teoistasi!’”
”Mitä helvettiä sinä oikein selität?” Killjoy ihmetteli pöllämystyneenä. Hänen oli pakko kääntää katseensa taivaalle. Oli puolipilvistä ja aurinkojen valo kurkotteli maahan pilvien välistä.
”Otin askeleen eteenpäin ja kohtasin pahan silmästä silmään. ‘Rikollinen palaa aina rikospaikalle’, kuuluivat Deekoon viisaat kirkaisut. Vaikka kyllähän minä sen alani kovana konkarina tiesin.”
”… kovana konkarina? Miksi sinä puhut noin? Kuka sinä edes olet? Ja mitä sinä haluat minusta?” Killjoy tivasi enemmänkin kuin ärtyneenä. Kralhi oli melkoisen varma, että halpaan tekstiiliin pukeutuva olento yritti syyttää häntä jostakin.
”‘On aika antautua oikeudelle!’ julistin rikollisuuden ytimelle, loputtoman oikeudenmukaisuuden virratessa armottomassa veressäni. Mahtipontinen ääneni kimpoili pitkin kaupungin katuja kaikujen avustamana!”
Olennon viimeisimmän puheenvuoron aikana Killjoy oli päättänyt lähteä marssimaan paikalta pois, eikä trenssihaalarin omistaja tuntunut edes välittävän siitä, että kralhi oli juuri tallustanut hänen ohitseen, suuntanaan Klaanin kaupungin vilinä. Kenraalia ei kiinnostanut jäädä jumiin itsekseen puhuvan kylähullun kanssa. Olento vain jatkoi loputonta monologiaan Killjoyn kadotessa (vaikkakin suuren kokonsa vuoksi hieman kehnosti) väenpaljouteen.
Moderaattoriväylän puolessavälissä Killjoy uskalsi vilkaista taakseen ja havaita, ettei häntä seurattu. Hetken hän oli jo ehtinyt pelätä, että häntä oli seurannut jonkinlainen vakooja. Purifier ei olisi kuitenkaan lähettänyt mitään niin typerän kuuloista. Hän ei tosin sulkenut pois mahdollisuutta, että trenssiolento olisi ollut jotain arvon hammaslääkärin holveista paennutta.
”Saatanan monologistit”, Killjoy mutisi itsekseen ja paineli taas painikkeita hihansa sisällä. Manu oli mitä ilmeisimmin kadonnut jo kiireisiinsä ja Miksukin vaikutti tavanomaista väsyneemmältä. Hetken paikallaan mietittyään Killjoy kiristi naamionsa remmiä ja jatkoi matkaansa kohti edessä siintävää admin-aukiota ja sen suurikokoista kellotornia.
”Kadut ovat viemäreitä. Katuojat täynnä valheita. Kun viemärit vihdoin aukeavat, petturit hukkuvat.”
Aukion reunalle saavuttuaan Killjoyn ei auttanut, kuin jähmettyä hämmennyksestä. Talonkulmaan hänen vieressään nojaili tuttu hahmo, joka nyt laiskasti sytytti tupakkaa… huuleensa?
Tulitikkuaski katosi jonnekin trenssin uumeeniin ja punaiset pyöreät silmät kohdistuivat taas syytettyyn.
”Ja kun vastustajani jähmettyi kauhusta oikeuden edessä, tein viimein tarkoin harkitun siirtoni. ‘MAISTA MAHTIANI, MURHAAJA!’ julistin linnoituksen väelle, joka ensimmäistä kertaa vuosiin saisi todistaa, miltä toivo näyttää.”
”Miten helvetissä sinä edes ehdit-”, Killjoy aloitti lauseensa, joka keskeytyi Yksityisetsivän nahkaiseen nyrkkiin. Kralhi ei ehtinyt reagoida laisinkaan. Isku tömähti suoraan hänen rintakehäänsä ja kilpistyi panssariin hänen takkinsa alla. Mutta toisin kuin yleensä näissä tilanteissa, ei iskun liike-energia kadonnut KAL-metalliin. Sillä voimaa tämän iskun takana oli liikaa. Aivan saatanasti liikaa.
Väkijoukko kohahti nähdessään ruskeatakkisen hahmon ilmalennon keskelle aukiota. Metallin raastava rutina kertoi Killjoylle, että vauhdikas laskeutuminen naamalleen oli murtanut halvan naamion hänen kasvoillaan.
Kenraali nousi pystyyn yskien raskaasti. Iskun voima oli melkein mättänyt hänen keuhkonsa kasaan. Tarvittiin usea syvä hengenveto, ennen kuin koneisto hengityselimien ympärillä lähti toimimaan normaalisti.
Trenssihahmo seisoi yhä paikassa, jossa Killjoy oli vastaanottanut iskun. Metrien päässä. Savuavaa nyrkkiään tupakkansa välistä puhaltaen.
”OIKEUDENMUKAISUUSNYRKKI!”
punasilmäinen hahmo julisti. Yksittäinen hurraus hihkaistiin jostain tilanteen ympärille kerääntyneen väkijoukon seasta. Suurin osa outoa kohtaamista seuranneista kuitenkin tyytyi vain tuijottamaan kummastuneena kahden oudoimmin pukeutuvan olennon kohtaamista.
”Mikä piru sinä oikein olet?” Killjoy murahti merkilliselle vastustajalleen tämän astellessa kylmänviileästi yhä rintakehäänsä pitelevän kralhin eteen. Syyttävä sormi kohosi jälleen kohti takkiin kääriytynyttä kenraalia. Kaksikon ympärille kerääntynyt aukion yleisö odotti jännityksellä, mikä ”oikeuden puolustajan” seuraava liike olisi.
”‘Tuomio laskeutuu yllesi, varjojen eläin! Antaudu nyt ja kenties sisälläni palava loputon raivo säästää sinut tällä erää!’ kuuluivat totuuden sanani. Yleisö hurrasi absoluuttisen voittoni edessä. Suuresta taistosta laulettaisiin lauluja vielä vuosisatojenkin päästä!”
Todellisuudessa admin-aukiolla ei ollut varmaan koskaan ollut niin hiljaista. Sama yksittäinen ääni, joka yleisöstä oli aiemmin hurrannut, yskäisi kiusallisesti. Sekä Killjoy, että pääasiassa matoraneista koostuva yleisö tuijottivat nyt yksinomaan monologien mestaria.
”Kukaan ei hurrannut!” Killjoy ähisi turhautuneena. ”Kenelle helvetissä sinä oikein edes puhut!?”
”Viholliseni sanat saivat minut säälimään häntä. Niin tietämätön, niin yksinkertainen. Pelkän sisäisen pahuutensa ajama! Valmistelin itseni seuraavaan hyökkäykseen. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Minä olin se, jonka kohtalo oli valinnut päättämään ikuisen kamppailun!”
Killjoy otti askeleen taaksepäin hattupään puristaessa kätensä uudelleen nyrkkiin. Hullu tai ei, Killjoy ei voinut kuin kauhistella voimaa, joka trenssihaalarin taakse kätkeytyi. Eikä aukio todellakaan ollut paikka Killjoyn omiin voimannäytteisiin. Hänen ympärillään oli jo nyt aivan liikaa huomiota.
Onneksi juuri ennen kuin tilanne lähti karkaamaan uudelleen syysilmaa tehokkaasti torjuvasta lapasesta, ilmestyi hopeinen käsi halpistekstiilimiehen takaa ja pysäytti taisteluun valmistautuvan nyrkin. Yllättyneet punaiset silmät kohtasivat paikalle ilmestyneen raudan toan kasvot.
”Tämä ei ole se mies, jota etsit, Yksityisetsivä.”
Killjoy huokaisi helpotuksesta. Seran oli mitä ilmeisimmin tylsistynyt odottelemaan ja lähtenyt etsimään kiusalliseen tilanteeseen jumiutunutta kenraaliaan.
”Toimeksiantajani! Mikä yllättävä käänne! Rautainen soturi, joka pitää Deekoon pähkinöissään ja minut kadunkulman sikarikaupan nautinnollisissa tuotteissa. Ilmiömäinen kykyni tunnistaa pahuus halusi yhä saada edessäni seisovan miehen vastuuseen, mutta toimeksiantajani on viisas. OIKEUDEN NYRKKINI laskeutui vastahakoisesti, mutta raudan hengen vakuuttava katse sai myrskyisän mieleni rauhaan.”
”Tuota… okei!” Seran nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Minä hoidan tämän tapauksen loppuun. Eikös sinun pitäisi olla jo kokoustamassa sen androidin kanssa?”
Hatukas olento tuijotti hetken tyhjyyteen, sitten Seraniin ja kaivoi lopuksi povitaskustaan rähjäisen, ruskeakantisen muistikirjan sekä McTohungasin mainoskuulakärkikynän. Kiusallisen suurikokoisen yleisön edessä Yksityisetsivä avasi sen täysin satunnaiselta sivulta ja alkoi kirjoittamaan.
”Laskin lempeyttä huokuvan käteni rautaystävän olkapäälle ja soin hänelle kiitollisuudesta täyteläisen katseeni. Hän oli toki oikeassa. Kokous maailmamme kohtalosta oli todellakin iltapäiväni ohjelmistossa, mutta sekään ei tulisi oikeuden ja sen puolustamisen väliin! Mutta toimeksiantajani oli antanut minulle sanansa. Hän pitäisi huolta pahuudesta, joka yhä minua tuijotti takkinsa ja haljenneiden kasvojensa uumenista!”
Seran vilkaisi olkapäälleen, jossa ei todellakaan ollut Yksityisetsivän ”huokuvaa lempeyttä”. Ei kaksikon välillä myöskään katsekontaktia ollut. Trenssikäs tuijotti muistikirjaansa, kuin kaikki muu olisi kadonnut hänen ympäriltään. Sen jälkeen, sanaakaan sanomatta, Yksityisetsivä kääntyi kannoillaan ja lähti talsimaan kasvot kirjassaan kohti linnoituksen sisäosia. Killjoy, Seran ja ”oikeuden täytäntöönpanoa” seurannut yleisö tuijotti trenssihaalarin katoamista kaupungin viliinään. Puheensorina alkoi hitaasti taas nostamaan päätään väkijoukossa. Vaikkakin kiusallisen moni katseista kohdistui yhä paikallaan seisovaan naamioituneeseen kralhiin.
”Täällä ei ole enää mitään nähtävää!” Seran julisti ja hätyytteli käsiliikkein väkeä hajaantumaan. ”Palatkaa takaisin siihen, mitä olittekaan tekemässä.”
Toan auktoriteetti näytti suurin piirtein riittävän tilanteen purkamiseen. Silmäkulmastaan rautahenki havaitsi kuitenkin useita pois päin kiirehtiviä askeleita. Killjoyn läsnäolo oli alkanut jo herättämään epäilyksiä. Ei menisi montaakaan minuuttia, ennen kuin paikalla oltaisiin joukolla kysymässä kysymyksiä.
”Sinut pitää saada ulos linnoituksesta nyt, jos haluat vielä joskus takaisin Nascostolle”, toa kuiskasi ja lähti johdattelemaan maskinsa takaa hieman huonosti näkevää kenraaliaan kohti muureja.
”Sääli. Olisin kovasti tahtonut juoda sen juomani loppuun”, Killjoy murahteli katujen läpi marssiessaan. ”Kuka helvetti tuo oikein oli?”
”Se yksityisetsivä, josta kerroin. Tutkii hotellitapausta. Tai… ainakin yrittää. Näyttää yrittävän oikeastaan vähän liikaa.”
”Täysi sekopää sanon minä”, Killjoy tilitti katkerana. Hän ei todellakaan ollut suunnitellut poistuvansa linnakkeesta näin nopeasti.
”On kuitenkin löytänyt pari johtolankaa jo!” Seran yritti puolustella. ”Raunioista löytyi revolveri, jonka onnistuimme jäljittämään. Se oltiin ostettu muutama kuukausi sitten Xialla. Mustiin siteisiin kääriytynyttä porukkaa. Vaikuttavat samalta ryhmittymältä, jotka olivat saaneet Aizenin ruumiin käsiinsä ennen Ficusta.”
”Nyrkin porukkaa”, Killjoy tiesi. Muistikuvat Lähetin ruumiista olivat piirtyneet hänen muistiinsa. ”Ei varsinaisesti auta. Miksi ne haluaisivat sinut hengiltä, jos he kuitenkin vastustavat myös Purifieria?”
Seran ilmehti ilmeen, josta huokui tiedottomuus. Syrjäkaduille päästyään toa uskalsi jo puhua normaalisti.
”Minä käsitin, että he olisivat loppupelissä kuitenkin puolueettomia? Emmekä me ole edes varmoja, yrittivätkö he murhata minut vai onko heillä vain jotain Klaania vastaan. En sulkisi jälkimmäistäkään mahdollisuutta pois.”
”Omituista, että nostavat päätään tällä tavalla. Olemmeko varmoja, että polton aiheuttaneet skakdit olivat samaa väkeä?”
”Suurella todennäköisyydellä”, Seran varmisti ja pysähtyi Killjoyn perässä. Santorinaukion roskakatosten takana oli suojaisa piste, josta muurien ylittäminen lieneisi helpointa.
”Sinun pitäisi tietää yhdestä jutusta vielä”, Seran keskeytti Killjoyn ennen, kuin tämä ehti ampaista kohti korkeuksia, ”Minä vähän selvittelin tämän ‘Nyrkin’ taustoja. Sehän oli se Sarajin johtama osasto alunperin, eikös vain?”
Killjoy nyökkäsi, napsautti samalla remmin niskastaan auki ja viskoi halvan kanohin kasvoiltaan roskatynnyrien keskelle. Harmaat kasvot ottivat viileän syystuulen ilolla vastaan.
”Millä tapaa Leviathan liittyy asiaan?” Seran lopulta päätti kysymyksensä. Ja kenties ensimmäistä kertaa päivän aikana Killjoy jätti jotain kertomatta siksi, ettei hän rehellisesti tiennyt.
”Meinaan. Se mainitaan aika monessa lähteessä. Nämä Nyrkin tyypit ovat kiusanneet Xialaisia jo aika monta vuotta. Niin paljon, että ovat saaneet jo Liigankin peräänsä. Ja joka kerta kun joku niiden piilopaikoista on paljastunut, on sieltä paikalta löytynyt mainintoja jostain Leviathanista,”
Killjoy kuunteli ja pohti, mutta maininnat Liigasta huolestuttivat häntä paljon enemmän, kuin Mustasta Kädestä juontaneen puolikultin pakkomielteet.
”Ehkä sinun pitäisi laittaa tuo etsiväsi tutkimaan asiaa. Olisipahan poissa täysjärkisten kimpusta.”
”Laitoin jo”, Seran vahvisti, ”Ja konsultoin asiasta jo erästä androidia ja hän tuntui olevan kiinnostunut aiheesta. Heidän pitäisi kokoustaa aiheesta tänään. Yksi hänen kontakteistaan on ilmaissut halukkuutensa lähteä vesille tutkimaan asiaa.”
”Tehkää mitä mielitte”, Killjoy murahti ja heitti naurettavan kokoisen takkinsa Seranin syliin. Raudan toa meinasi lyhistyä turkiksen ja nahkan yltiömäisestä painosta, ”Mutta ilmoittakaa vasta sitten, jos jotain tärkeää löytyy.”
”Sodi vain sotaasi, kenraali”, Seran ähkäisi vahvistukseksi, ”ja vie Curuvarille sellaisia terveisiä, että ikävöin hänen oppejaan, mutta Klaani on onnistunut tarjoamaan minulle kodin.”
”Katsotaan”, Killjoy puoliksi lupasi ja virnisti hyvästeiksi. Musta käsi tarttui vielä kypärään, joka oltiin piilotettu Seranin sylissään pitelemän takin uumeniin. Killjoy työnsi sen päähänsä ja vähäeleisen käden heilauttamisen jälkeen ampaisi suoraan taivaalle ja jatkoi niin, kunnes jälkeensä jättämä valovana oli kadonnut pilvien yläpuolelle.
Seran jäi tuijottamaan hetkeksi salamana kadonneen kenraalin perään ja heitti sitten kralhin jälkeensä jättämän takin olkapäilleen. Aivan liian isohan se oli, muttei hyvää takkia hukkaankaan sopinut heittää. Itsekseen hymähdellen raudan toa lähti lampsimaan linnoituksen kaduille, suuntanaan Keskiuuden Kievarin pöydälle jäänyt keskeneräinen mallasjuoma.
Samaan aikaan Klaanin Kahvion ovella muistikirjaansa yhä uppoutunut Yksityisetsivä käveli päin lasista ovea. Tyngäksi palanut tupakka litistyi lasin ja kasvoja peittävän huivin väliin. Mutta Yksityisetsivä ei hetkahtanut polttavasta tunteesta kasvojaan vasten. Sillä olihan hänellä parhaillaan työn alla…
Yksityisetsivän päiväkirja
Toinen viikko
Kahvio. Tuo korruptoituneiden ja katuvien kohtaamispaikka. Täydellinen sijainti tapaamiselle, jonka kulku on muuttava historiaa! Kukaan ei epäile, että oikeutta toteutettaisiin suoraan pahuuden vainukoirien nuuskivien kuonojen alla!
Seisoin paikallani ajan, joka tuntui ikuisuuksilta. Mutta kipeää se ei tehnyt. Aikaa minulla on. Muttei aikaa rakastaa. Koska kylmä sydämeni kaipaa vain yhtä asiaa. Maailmaa, jonka pahuus ikuisesti uikuttaa kolossaan. Peläten sankaria, joka sen sinne ajoi.
Lopulta rinnalleni asteli mies mysteerien. Kone kaukaisesta paikasta. Maskinsa takana juoniaan punova tarkkailija. Ystäväni kaasunaamarissa. Hän nyökkäsi. Minä nyökkäsin takaisin, koska niin kuuluu tehdä. Ja yhdessä astuimme sisään ovista, jotka olivat savukkeen suustani lyöneet. Ei auttanut kuin sytyttää uusi.
Legendojen mies, merimies, jota etsimme, istui jo pöydässä. Seuranaan Suuri Soturi. Monien taisteluiden konkari. Astuimme nöyrinä heidän luokseen. Emme edes tilanneet juomia. Moraalini ei salli työn aikana juomista. Ystäväni taasen ei ole juovaa sorttia.
Etsimämme mies nosti katseensa pullostaan. ”Mitä mahtaakaan olla tuo neste, joka legendalle kelpaa”, mietin. Ystäväni kaasuisassa naamarissan esitteli meidät. Suuri Soturi legendojen miehen vieressä nytkähti paikallaan, muttei suonut kasvojaan meitä kohti. Pöytä hänen edessään tarjosi leposijan uneliaan soturin varmasti sileille ja kauneille poskille. Tiheät piikit Zakazin aavikkosoturin selässä pitivät huolen, ettei kaikkialla ympärillämme vellova pahuus pääsisi levonkaan aikana hänen kimppuunsa.
Pullo laskeutui legendojen merenkävijän kädessä takaisin pöydälle. Sanat hänen suustaan antoivat luvan istuutua. Otin tämän kunniallisen mahdollisuuden avosylin vastaan. Pääsin puhumaan todellisen merenkäynnin mestarin kanssa!
Pitkä ja seikkaperäinen keskustelu syttyi legendan ja ystäväni välille. Merenkävijöistä urheimman puhe oli kuin kuumin puuro nimeämispäivän pöydässä. Maneeri, jollaisesta kaltaisemme maakravut saavat vain unelmoida.
Pulloaan urheasti suojeleva legenda osoitti upeutensa. Hän tiesi mysteerimme merihirmusta. Maailmaamme uhkaavan pedon olemuksesta! Ystäväni vähättelee sitä, mutta minä ymmärrän legendaa. ”Maailmamme kauheuden ydin”, legenda valisti. Se on aito ja sen voi löytää. ”Sillä on vastauksia.”
Neuvottelut jatkuivat, kunnes auringot lakkasivat suomasta meille valoaan. Tähdetkin ovat urheita suunnitelmiamme vastaan. Jumalat niiden narujen takana saisivat vielä kokea OIKEUDEN! Mutta tämä ei olisi se päivä. Taivaankannelle kiipeäminen olisi ainakin päivän mittainen työ.
Legenda osoittautui kaiken lisäksi myös vaatimattomaksi. Halusi vastapalveluksena ainoastaan miehistön. Joukon hirmuisimpia sotureita tuntemassamme maailmassa! Ystäväni lupasi järjestää sellaisen. Tietää jo, mistä kysyä. Kirjasin muistiin ystäväni yhteyden moisiin resursseihin. Minun täytyy epäillä kaikkia, jos olen selvittävä tämän kaupunkimme ympärillä vellovan pahuuden vyyhdin!
Ystäväni myös poistui paikalta ensin. Ei suostunut kertomaan kiinnostuksestaan merten hirmuun. Tapaaminen jätti hänestä pahan maun. Legenda sen sijaan kätteli poistuessaan. Kunnioitti yhteistä sopimustamme. Ymmärrys vallitsi kahden suurimman soturin välillä. Kättemme puristus oli varma. Olimme nyt liittolaisia. Eikä pahuus pääsisi tätä liittoa karkuun!
Hänen hoiputtuaan majesteettisesti paikalta, jäin kahvioon kaksin Suuren Soturin kanssa. Yhä halasivat hänen kasvonsa korruptoituneiden rakentamaa pöytää. ”Meditoi”, oli legendan selitys Zakazin soturin liikkumattomaan tilaan. Uskon häntä. Jätin hänet jatkamaan. Kenties hän vielä selvittäisi maailmamme salat henkimaailman yhteydellään.
Kävelin kotiin yksin. Kuten kaltaiseni kuuluu. Ilman toveria. Ilman rakkautta. Ah, kuinka kaipaan kosketustasi, postitoimiston kaunis neito. Kuinka unelmoinkaan huuliemme kohtaamisesta. Mutta en voi. Minä kieltäydyn moisista houkutuksista, koska vain minä voin. Vain minä olen tarpeeksi vahva vastustamaan lähimmäisen rakkautta!
Mutta silti. Joka yö on hän unissani. En tahdo päästää irti, vaikka tiedän, että täytyisi.
Sytytin vielä yhden tupakan, ennen kuin astuin asuntolan portaisiin. Viimein olen oppinut tuntemaan niiden salat. Löysin omani ensimmäisellä yrittämällä. Suunnaton älykkyyteni todisti jälleen olemassaolonsa!
Käänsin avainta ovessani. Siihen Deekoo vastasi kirkaisemalla ja vetämällä sormensa pois sieraimestaan. Kunniallinen apurini oli odottanut saapumistani. Meni nukkumaan vasta varmistuttuaan, että olin taas turvassa. Moista lojaaliutta ei missään muualla saa kokea. Nukkuu vasta, kun olen itse läsnä!
Asteltuani ikkunani eteen loin varman katseen suojelukseni alla olevalle kaupungille. Mysteerit selviäisivät vielä! Pahuus lannistettaisiin! Eivät valloittaisi ruskeat hyönteiset. Eivät pakenisi vaaleanpunaiset vemmelsääret. Kunpa olisinkin ollut paikalla, kun kansaa kauhistuttanut kani oli karkuun kammennut. Olemassaoloni olisi lievittänyt paniikkia!
Mutta silti kalvaa kallossani epäilys. Ajatukseni lipesivät taustatarinoista traagisimpaan. Omaani. Kuinka yksinäiseksi oloni tunsikaan. Kuin taistelisin yksin kokonaista armeijaa vastaan. Ystäväni konemies epäilyttää. Onko hän todella rinnallani tutkimuksessa?
Legendaa en uskaltaisi ystäväksi kutsua. Hän kulkee omaa polkuaan. Aivan kuten minäkin. Toimeksiantajaa ei paljoa edes näy. Tuskin hän minusta välittää. Eikä kuuluisikaan! Toimeksiantaja pitää huolta, että minä pysyn oikeudessa ja leivässä. Oikeuden leivässä! Kuin tämän maailman turvallisuuden suuri leipuri.
Ja silti koen olevani niin kovin yksin. Näinä hetkinä aina kysyn, miksi perheeni minut näin jätti. Miksi toverini jättivät minut yksin taakkojeni kanssa? Ei se ollut heidän tapaistaan.
Ja silloin mieleni valaistui. Koetteliko pahuus minua tarkoituksella? Yrittikö se viedä sen, mikä minulle oli rakasta?
Tietenkin! Minä ymmärsin. Tiesin, mitä tehdä seuraavaksi. Kohtaloni on selkeästi sidottu maailmamme mysteereihin!
Muistelin muinaista sukuani. Tavalla tai toisella he kaikki katosivat. Kaava oli ilmiselvä.
Arkkitehti pitää seuraa maan mullalle.
Lähetti on järkensä menettänyt karkuri, jota kukaan ei ole nähnyt vuosiin.
Arkistoija juuttui rusettinsa lisäksi työlimboon.
Mekaanikko murhattiin uteliaan elämäntapansa uhrina.
Äidistä kukaan ei ole edes uskaltanut kysyä.
Jäljellä on enää yksi nimi.
Hän asuu kaukaisella saarella. Tutkimuskeskuksessa.
Menen käymään.
Kerron tuhoutumattomalle miehelle, että joku aikoo tappaa hänet.
Kaya-Wahi, myöhemmin samana iltana
Keinutuolissaan, puoliunessa edestakaisin keinuva nazorak havahtui lopulta metalliseen kolahdukseen, jota oli edeltänyt tehokkaiden moottorien suhina. Torakka avasi silmänsä, venytteli makeasti ja astui sitten kirjahyllyistä ja pressuista improvisoidulle oviaukolle. Ajoitus oli erinomainen. Mökin omistaja oli saapunut takaisin.
Killjoy teki ohimennen kunniaa kumarrellessaan sisälle teknojätille reippaasti liian pienestä aukosta. Nazorak ei kuitenkaan vetäissyt pressuja kiinni tämän perästä. Kralhi näytti siltä, ettei hänellä ollut aikomustakaan jäädä vielä sisälle.
”Löysitkö sen?” Killjoy välittömästi tiedusteli. Nazorak nyökkäsi ja osoitteli vasemmanpuolimmaisilla käsillään kohti huoneen entistä nurkkaa (ja nykyistä reikää), jossa nyt odotti klassinen Onu-Metrulainen kenttälapio.
”Erinomaista”, kralhi tuumi ja harppoi välittömästi lapion luokse ja poistui sen kanssa mökin ulkopuolelle. Nazorak seurasi jättiä tämän verrattaen ehjälle takapihalle, jonne Killjoy lopulta iski lapion ja alkoi kaivamaan.
Useaan kymmeneen minuuttiin kumpikaan ei sanonut mitään. Eivät varsinkaan siksi, ettei puolella mökin läsnäolijoista ollut lainkaan puhekykyä. Isolta kaverilta oli kyllä vuorokauden aikana juttua tullut suorastaan harvinaiseen tahtiin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nyt kuului kaivaa. Ja niin Killjoy teki, kunnes hänen luomansa pari metriä pitkä kuoppa oli miltei hänen itsensä syvyinen.
Lapio oli prosessin aikana vääntynyt käytännössä kasaan. Routainen, hädin tuskin muusta kuin kiviaineksesta koostuva maa oli taipunut enemmänkin Killjoy voiman, kuin lapion kätevyyden ansiosta. Kavuttuaan ylös Killjoy asteli mykän torakan rinnalle ja hetken aikaa he molemmat tuijottivat kenraalin kädenjälkeä.
”Riittääköhän tuo?” Killjoy mietti. Nazorak nyökkäsi. Se riitti hänelle.
Kralhi marssi mökin takana hädin tuskin pystyssä seisovalle katokselle ja nosti sieltä käsivarsilleen jotain isoa ja mustaa. Nazorak seurasi, kuinka Killjoy laski vahkin ruumiin varovaisesti kuopan pohjalle. Sitten hän laskeutui vielä polvilleen sen viereen ja kurotti kätensä asetellakseen vahkin raajat levollisempaan asentoon. Kun Killjoy oli noussut takaisin pystyyn, koki nazorak sopivaksi astella tämän vierelle.
”Tämä on varmaan se tilanne, kun pitäisi keksiä jotain sanottavaa.”
Sarajin ruumis näytti siltä, kuin tämä vain nukkuisi. Se oli Killjoyn mielestä sopivaa. Hän toivoi, että vahki olisi löytänyt levon ja rauhan.
Nazorak tuijotti Killjoyn elotonta ilmettä, kun tämä mietti kypäränsä takana sanojaan. Torakan läsnäolo teki prosessista normaalia vaikeampaa. Mykän läsnäollessa Killjoy koki tarpeelliseksi käyttää omia sanojaan mahdollisimman kunnialla.
”Sinä olit sotilas, Saraji. Ja sinä teit aina niin kuin sotilaat tekevät. Uskollisesti. Kysymyksiä kysymättä. Sinut tunnettiin tehokkuudestasi ja lojaaliudestasi. Osasin aina arvostaa sellaista. Ainakin silloin, kun koin itsekin olevani vielä sotilas.
Nyt en tiedä enää. En tiedä jaksanko, vaikka haluaisinkin.
Mutta sinä jaksoit. Viimeisillä hetkilläsi. Silloin, kun se ratkaisi. Sinä jaksoit taistella. Ja minä lupaan muistella sitä Sarajia, joka taisteli rinnallani Ta-Metrun kaduilla ja Ko-Metrun torneissa. Koska sen Sarajin minä sinussa viimeiseksi näin.”
Hitaasti Killjoy nosti kypärän pois päästään. Hän asetti sen kainaloonsa samalla, kun oikealla kädellään hän teki kolmionmuotoisen liikkeen paljaiden kasvojensa edessä.
”Suuri Henki antoi meille kolme hyvettä. Niistä toinen oli sinun mantrasi. Niin kuin se on minunkin. Niin kuin se on kaikkien meidän, jotka lupaamme jatkaa taistelemista.”
Nazorak astui aivan kralhin vierelle kysyvä katse kasvoillaan, vääntynyt lapio pidemmissä kourissaan. Killjoy vastasi torakan äänettömään kysymykseen nyökkäämällä. Vastauksen saatuaan torakka heitti ensimmäisen kauhaisun maata Sarajin päälle ja Killjoy seurasi.
Toinen kauhaisu ja kolmas. Killjoy muisteli milloin oli viimeksi lausunut suuren hengen sanoja.
Neljäs ja viides.
Odinalla, hän muisti. Uutisten jälkeen.
Kuudes. Seitsemäs.
Kun hän oli haudannut pelkän sormuksen.
Torakka työskenteli ilman merkkiäkään väsymisestä. Killjoy oli kääntänyt katseensa mullan alle hautautuneesta Sarajista työskentelevään rahiin. Siihen pyyteettömään apuun, jota tämä jokaisessa käänteessä oli onnistunut tarjoamaan.
Varustelaatikkonsa sisällä Killjoy näpräili kommandovahkin jälkeensä jättämän ionimiekan kahvaa. Kralhi ei yleensä säilyttänyt muistoja, mutta tällä kertaa hän päätti tehdä poikkeuksen.
Torakan työn valmistuttua Killjoy kävi hetken seisomassa syrjemmällä pihallaan. Pienessä, taistelun jälkien peittämässä kivipaadessa erottuivat kaksi kirjainta. ”G ja S”. Lyhyen hiljaisen hetken jälkeen sekä torakka, että Killjoy palasivat mökin sisätiloihin. Ja tällä kertaa Nazorak sulki oven kralhin perässä.
Suurin osa romusta oltiin jo siirretty ulkosalle ja muutamien säpäleiden pohjalta rakennettujen tasojen päällä oli lukemattomia raunioista löytyneitä työkaluja. Myöskin varasto Killjoyn kenttämuonia oli löytynyt hautautuneesta arkusta.
”Olet alkanut remontoimaan?”
Nazorak nyökkäsi ja heitti yhden ruokapakkauksista Killjoylle, joka onnistui nappaamaan sen ilmasta. Kralhi laski kypäränsä kainalostaan lattialle ja repäisi pakkauksen sitten auki ja alkoi ahmimaan sen sisältöä kylmiltään.
Nazorak oli myös onnistunut pelastamaan yhden Killjoyn kattiloista ja ruskeat kädet asettelivatkin sitä nyt lyhdystä improvisoidun lieden yläpuolelle. Purkki lievästi nokista kahvia odotti juojaansa lieden vierellä.
”Minä… en ollut ajatellut viipyä kovin pitkään”, Killjoy yritti ensin selittää, mutta istuutui kuitenkin lopulta nazorakia vastapäätä syömään. Torakka oli avannut omankin ruokapakkauksensa ja hetken aikaa kaksikko keskittyi syömiseen.
”Ei ole ilmeisesti hankaluuksia ollut? Porukka kiertänyt tämän kaukaa?”
Nazorak nyökkäili ja viittoili kohti länttä, josta tämä oli kiväärinsä kiikarilla aika-ajoin havainnut liikkuvia sotajoukkoja.
”Hyvä.”
Hetken ajan kaksikko söi taas, mutta Killjoyn tahti oli laskenut huomattavasti. Ajatuksiinsa uppoutunut kralhi havahtui lopulta veden kiehumisen ääneen. Vaikka mökin ainoat ehjät kupit olivatkin täynnä naarmuja, näyttivät ne kuitenkin pitävän kahvia sisällään. Killjoy maistoi ja joi. Muttei sanonut mitään ääneen kahvin laadusta. Nazorak itse näytti olevan tyytyväinen luomukseensa. Killjoy arveli, ettei rivinazorakeilla paljoa elintarvikkeita pesissään ollut. Oli täysin mahdollista, että mökissä ollessaan mykkä hyönteinen oli saanut kokea aika monia elämänsä ensimmäisiä makuja.
Kofeiinit kehoihinsa ryystettyään Killjoy päätti käydä haarniskansa osia vielä läpi ennen paluumatkaa kohti Nascostoa. Hän näemmä lentäisi sinne pukunsa voimalla käytännössä koko matkan, joten hän halusi varmistua siitä, että kaikki on kunnossa. Nazorakia tunnosti kovasti kiinnostavan Killjoyn hopeinen KAL-jalka, jonka maalipinnan puute paistoi ties kuinka kauas.
Jonkin ajan päästä nazorak oli kavunnut takaisin keinutuoliinsa seuraamaan kralhin puuhastelua. Tämän aikana Killjoy jutteli pääasiassa itselleen, rahin tarjotessa reaktioitaan tuolistaan käsin. Jossakin vaiheessa torakan uteliaisuus sai kuitenkin vallan ja tämä viittoili hyvin monimutkaisesti kysymyksensä Killjoylle.
”Klaanissa? En kummempia. Olisin viettänyt siellä iltaa ellei olisi tullut esteitä.”
Nazorakin seuraavat elehdinnät olivat vielä vähän vaikeampia ymmärtää.
”No en minä yleensä viihdykään. Mutta tämä olisi ollut lähinnä perinne.”
Torakan seuraava viesti oli jo helpompi. Killjoyn vastauksessa kesti kauan lähinnä siksi, ettei hän ollut varma halusiko vastata siihen. Lopulta hän kuitenkin myöntyi ja havainnollisti asiaansa nostamalla panssarittoman vasemman kätensä nazorakin nähtäville.
”Se oli tatuoituna täsmälleen tähän”, Killjoy näytti ja painoi sormensa kyynärtaipeeseensa, jonka yläpuolella oli selkeät liitoskohdat siitä, mistä Killjoyn keinotekoiset, mekaaniset raajat alkoivat, ”Mutta nyt siinäkin on pelkkää metallia.”
Nazorakin ilme oli kysyvä. Kralhin sormi oli edelleen osoittamassa paikkaa.
”Syntymäpäiväni”, Killjoy selitti, ”Se olisi ollut tänään.”
Torakka kohotti tuntosarviaan ja Killjoy näki siitä, että nazorak ymmärsi ainakin termin konseptin.
”Metru Nuilla tuli tietenkin juhlittua enemmänkin. Klaanissa… vähemmän. Mutta se oli yksi niistä päivistä, kun yritin saada kammettua itseni linnakkeeseen asti.”
Nyt Killjoyta harmitti entistäkin enemmän se, kuinka kohtaaminen Yksityisetsivän kanssa oli pakottanut hänet poistumaan niin nopeasti. Hän olisi mielellään kuunnellut tovinkin Seranin tarinoita siitä, kuinka typeriä metodeja Nascoston Curuvar käyttikään oppilaidensa kouluttamiseen. Tai nippelitietoja nynrahlaisten uusimmista keksinnöistä.
Ilman Sugan vieraanvaraisuutta Killjoy olisi luultavasti viettänyt koko päivän merten yllä matkustaessa. Joten oikeastaan hänellä ei ollut varaa valittaa. Sarajin tappaminen oli kuitenkin vääntänyt jotain auki Killjoyn sisällä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän tunsi sen saman väsymyksen, mistä hän oli kärsinyt kaikkina Odinan päivinäänkin.
Sugan ikkunasta sisään kampeutuessaan hän olisi halunnut vain käydä makuulle ja jäädä siihen pieneksi ikuisuudeksi. Mutta kralhin sankarillinen ystävä omasi inspiroimisen taidon, joka oli niin monesti aiemminkin osoittautunut korvaamattomaksi.
Nazorak viittoi, että ”kuinka korvaamattomaksi?” ja Killjoy havahtui tajutessaan, että oli sanonut kaiken pohtimansa ääneen.
Sellaiseksi nazorakin seura oli osoittautunut. Hiljaisuuden keskellä oli helppo unohtua ajatuksiinsa. Nyt Killjoy ei enää kuitenkaan vastannut ääneen. Hän muisteli edellistä iltaa hartaudella. Yrittäen kaikin voimin pitää huolta siitä, ettei hän unohtaisi Sugan sanoja.
Hetken aikaa äherrettyään Killjoy paiskasi käsiensä panssarit takaisin paikoilleen ja nosti kypärän takaisin päähänsä. Nazorak seurasi kenraalia jälleen pihamaalle, jossa oli nyt jo pilkkopimeää. Pilvinen taivas peitti suurimman osan tähdistäkin. Killjoyn onneksi Miksu muisti kyllä tien.
”Kiitos avusta”, Killjoy lopulta lausui huvittuen samalla siitä, että hän oli jättämässä nazorakille kunnollisempia hyvästejä, kuin hän oli Seranille tehnyt.
”Minun tuskin tarvitsee ohjeistaa sinua enää mitenkään. Tämä on käytännössä sinun paikkasi nyt. Minä en sitä enää tarvitse.”
Nazorak tuijotti Killjoyta kiiluvin silmin. Hetken kenraalin lupausta mietittyään hän ojensi kätensä, johon Killjoy mielellään tarttui. Tämän jälkeen mykkä tarkkailija otti useamman askeleen takapakkia Killjoyn moottorien jylyn pöllyttäessä maata heidän välissään. Ja jo toista kertaa sen päivän aikana Killjoy ampaisi kohti tähtiä.
Kenraali piti täyden höngän päällä siihen asti, että ilma täyttyi puhtaasta merituulesta. Pilvien yläpuolella taivas oli aina kirkas, joten siellä Killjoy myös matkansa matkusti. Hän jätti suunnan hienosäädön kokonaan Miksun huolehdittavaksi ja jäi itse tarkkailemaan kypäränsä takakameran lähettämää kuvaa loittonevasta Klaanin saaresta.
Hän lupasi muistaa. Pitää mielessä ystävänsä sanat.
Hän lupasi muistaa.
Bio-Klaani, eilen
Suga oli kärsivällisesti kuunnellut koko tarinan. Jokaisessa käänteessäkin hän oli pysynyt hiljaa. Toa oli päättänyt vain kuunnella, vaikka siinä kohtaa, kun Killjoy kertoi siitä, kuinka Xen oli löytynyt hengissä saikin hänet hymyilemään leveästi. Niin se oli saanut myös Killjoyn. Tällä hetkellä se tieto tuntui olevan kralhin ainoa valopilkku hyvin synkällä tiellä.
”Sinäkin varmasti tiedät sen”, Killjoy lopetteli tarinaansa. ”Sen tunteen, kun olet tehnyt niin paljon, mutta kohtalosi ei koe, että se on vieläkään tarpeeksi. Kun taistelet niin pitkään, ettet jaksa enää seistä, mutta vaihtoehtoja ei ole… Ja sitten. Kaiken sen päälle et edes tiedä, että taisteletko edes oikean asian puolesta.”
Ja ensimmäistä kertaa varmaan tuntiin, Killjoy hiljeni. Lattialle Killjoyta vastapäätä rojahtanut toa suoristi hieman selkäänsä. Hän tunsi ystävänsä. Hän ei edes olisi tarvinnut kralhin tarinaa tietääkseen, mistä oli kyse.
Aina Klaaniin saapumisestaan lähtien Killjoy oli aina menossa jossain. Milloin omalla tehtävällään, milloin jossakin Klaanin määräämässä. Hän ei koskaan pysähtynyt ja Suga tiesi, että hän teki niin unohtaakseen kaiken muun.
Ja muutaman kerran hän oli myös nähnyt, mitä tapahtui kun Killjoy viimein pysähtyi. Kuinka kaiken määrätietoisuuden ja jääräpäisyyden alla oli todellisuudessa vain väsynyt mies, joka olisi halunnut jo levolle.
Ja nyt Saraji oli todistanut, kuinka lepoon pääsee.
Ja Killjoylle jäi vain yksi kysymys.
Milloin koittaisi hänen vuoronsa?
Meri
Mutta Killjoy oli luvannut Sugalle, että hän muistaisi toan sanat.
”Sinä jos kuka tiedät, miten raadollista ja kurjaa tämä kaikki voi olla… Menetykset ovat raskaita, tärkeitä ja rakkaita on kaatunut ja tulee mahdollisesti kaatumaan lisää.”
Hän muistaisi.
”Joskus voi tulla meidänkin vuoromme. Mutta luovuttaminen vain jouduttaisi kaikkein kamalinta lopputulosta, lopullista tappiota. Eikö sinunkin mielestäsi epäonnistumistakin kauheampi vaihtoehto olisi vetäytyä kuoreen ja ryömiä pois, rypemään surussa, itsesäälissä, potemaan maailmantuskaa johonkin syrjäiseen kolkkaan ja katsoa kun kaikki taakse jätetty arvokas palaa tuhkaksi?
Ei, sellainen ei kuulu luontoomme ja tiedät sen kyllä. Sinäkään et voisi elää sen kanssa; et enää, sillä Klaanista on tullut sinullekin jotain enemmän… ja sinusta Klaanille!”
Silloinkin kun hän tiesi, ettei se olisi totta. Hän muistaisi.
”Nämä ovat vaikeita aikoja meille kaikille ja on inhimillistä, että usko toisinaan horjuu ja haluaisi vain luovuttaa; tiedän sen itsekin, vaikka kokemuksemme eroavatkin monella tapaa… Mutta jos me emme ole kamppailemassa voittomme ja paremman tulevaisuuden puolesta, ei kukaan sitä puolestammekaan tee.”
Hän muistaisi itsensä vuoksi.
”Joku päivä me käännämme tämän kaiken paskan voitoksi. Nousemme uudestaan ja uudestaan, selätämme esteen toisensa jälkeen kunnes sotamme on ohi. Se, ettemme anna periksi tällaisinakaan aikoina, vaan jatkamme taistelua – sotilaina – tekee meistä meitä! Minä, Visokki, jopa Guardian ja koko Klaani – me kaikki – tarvitsemme sinua. Tarvitsemme Killjoyn vetämään asioita turpaan.”
Ja hän muistaisi elossa olevan tyttärensä vuoksi.
Bio-Klaani, eilen
”Mutta enhän minä edes tiedä, kenen sotaa minä sodin… koska en omaani. En, vaikka muut niin aina sanovat.”
”No mutta eihän sillä ole väliä”, Suga muistutti. ”Olipa kenen sota tahansa, tärkeää on se, minkä puolesta sinä taistelet. Ja kaiken menetetyn jälkeenkin, sinullakin on vielä jotain jäljellä. Eikö olekin?”
Ja Killjoy hengitti syvään.
Oli melkein aamu. Ja Metru Nuilla nuori kenraali heräsi uuteen päivään.
Summerganon, Kapura ja Seran kävelivät ulos synkästä ja ahdistavasta metsästä.Kapura johti joukkoa, eikä sanonut matkan aikana mitään. Myös Summerganon ja Seran olivat vaiteliaita. Kolmikko ei tuntenut uupumusta, vaan sai uutta energiaa ajatuksesta, että he olisivat pian taas Klaanissa.
Kolmikko ei kohdannut vastarintaa ja pääsi näin ollen turvallisesti veneelle. Kotimatka alkoi, vaisuissa tunnelmissa. Vasta kun saari oli jäänyt kunnolla taakse, alkoivat Summerganon ja Seran kerrata matkan tapahtumia. Kapura otti osaa keskusteluun vain, kun häneltä kysyttiin tarkentavaa havaintoa johonkin. Omista seikkailuistaan Kapura pysyi vaiti.
Seran piti huolen veneen ohjaamisesta, Summerganon istui ja sanoi silloin tällöin sanasen, mutta kaikenkaikkiaan matka oli hyvin vaitonainen. Kapura oli vaipuneena ajatuksiinsa. ”Olemmehan oikeassa suunnassa?” Kapura havahtui hetkeksi kysymään. ”Kyllä, kurssi on oikea”, vastasi Seran. ”Matka on luistanut sen verran hyvin, että olemme Klaanissa huomenna”, hän lisäsi ja sitten tuli taas hiljaisuus. Yön he viettivät pienehköllä saaripahasella, jotta saapuisivat virkeinä Klaaniin aamupäivällä.
Ja niin tapahtui; aamun sarastaessa horisonttiin ilmestyi tuttu näky ja parin tunnin päästä Klaanin satama-alueen tutut rakennukset ja laiturit ottivat heidät vastaan. Aurinko paistoi, pimeys tuntui taas jääneen taakse.
”Kotona ollaan”, sanoi Kapura ja kiitti vielä Summerganonia ja Serania, jotka eivät viitsineet udella syytä Kapuran vaiteliaisuudelle. Kolmikko käveli yhdessä Klaanin linnaketta kohti ja hajaantui sen edustalla omille teilleen. Summerganon katsoi mietteliäästi Kapuran perään, mutta päätti sitten antaa asian olla.
Sillä tärkeintä oli, että he olivat selviytyneet pieneltä, mutta mystiseltä ja tapahtumarikkaalta matkaltaan kotiin. Sillä Summerganon vaistosi, että kotona kaikkia Klaanilaisia vielä tarvitaan. Sillä vaikka nazorak-sodan myrsky oli vielä monelle klaanilaiselle pelkkä synkkä pilvenrepale aurinkoisella taivaalla, teki se myrsy kuitenkin koko ajan tuloaan.
Summerganon ja Seran astelivat varovasti sisälle. Metalliset koneet ja lasinsirut tuijottivat kaksikkoa vaitonaisina. Huoneen kuolleet juuret yhtyivät eräässä nurkassa, jonka ympärillä oli eniten lasinsiruja sekä muuta epämääräistä sälää.
”Kapura?” Seran huusi. Ei vastausta. Vain pieni veden väreilyä muistottava ääni.
”Kapura? Oletko siellä?” Summerganonkin yritti. Ei vastausta taaskaan, mutta veden väreilyä muistuttava ääni voimistui.
Viimein Seran rikkoi hiljaisuuden joka vallitsi, kun kaksikko tutki vanhaa laboratoriota odottaen Kapuran hyppäävän varjoista tai lonkerohirviön vangitsevan heidän.
”Miksi täällä on näin valoisaa?” Seran kysyi. Summerganonkin ihmetteli: pieni ovi ei voinut tuoda suureen huoneeseen niin paljon valoa. Ulkoa ei tosiaankaan näyttänyt, että katossa olisi valtavasti reikiä. Summerganon päästi hämmästyneen huudahduksen katsoessaan kattoa varmistaakseen reikien määrän.
Kattoa ei näkynyt. Sen sijaan huoneen katto oli väreilevän, kristallinkirkkaan nesteen peitossa. Neste näytti muodostavan kuvioita, mutta niitä ei erottanut selvästi. Väreilevä ääni voimistui?
”K-Kapura?” Seran kysyi katsellessaan katon omituista nestettä, joka valaisi huonetta. Hetken oli hiljaista. Sitten nesteestä kuului ääniä, joita kumpikaan kaksikosta ei kuitenkaan erottanut puheeksi.
Hetken Toat seisoivat siinä katselemassa ihmeellistä nestettä. Hetken Summerganon luuli erottaneensa nesteessä omat kasvonsa, mutta ne hävisivät nopeasti. Myös Seran näytti lumoutuneen mystillisestä mutta jollain oudolla tavalla kauniista nesteestä, joka taianomaisesti leijui katon tuntumassa.
Sitten oviaukkoon ilmestyi tumma hahmo. Se puoliksi käveli ja puoliksi leijui ilmassa. Välkehtivän kaasumaisen nesteen valossa Toa-kaksikko erotti hahmon selvästi.
”Kapura?” Summerganon kysyi hiljaa, mutta tiesi jo vastauksen. Hahmo ei millään osoittanut huomaavansa häntä tai Serania. Se oli Kapuran keho.
Sitten kaikki pimeni.
Seran ja Summerganon tajusivat nesteen pudonneen maahan. Se tuntui kylmältä ja kaasumaiselta. Neste väreili hiljaa ja sitten katosi.
”Kiitos”, Kapura sanoi jälleen omassa kehossaan.
”Kapura?” Seran kysyi. ”Mitä… mitä tuo oli?”
”En tiedä”, Kapura sanoi hiljaa ja lähti kävelemään kohti ovea.
”Onko kaikki kunnossa?” Summerganon kysyi Kapuralta, joka oli jo ehtinyt ovensuulle.
”Paremmin kuin koskaan”, Kapura sanoi pidettyään dramaattisen tauon. ”Paremmin kuin koskaan.”
[spoiler=Kröhm.]Hieman lyhyt, mutta vie tarinaa eteenpäin.[/spoiler]
