Kuivuneen joen rantaviivaa pitkin käveli yksinäinen sielu. Hän oli kaukana kotoa. Ja toisaalta kotonaan, sillä tämä saari oli monelle heistä turvapaikka. Lohduton, autio maa avautui jokaiseen suuntaan. Vain kaukana siintävä sinertävä horisontti vihjasi jonkin muun olemassaolosta. Siellä maasto muuttui karuiksi kukkuloiksi ja lopulta vuoriksi. Linnaketta, kaupunkia ja pientä vehreää kaistaletta niiden takana ei voinut nähdä. Mutta siellä, missä vaeltaja kulki, ei kasvanut edes peruna.
Ei se ollut hänelle mitään uutta.
Ainakin aavikolla oli rauhallinen olla. Ja värejäkin oli pari enemmän kuin kotona.
Shasaalin taivallus ei ollut nopeaa. Dyynit pettivät jalan alla, ja kivikot olivat petollisia. Mutta hänen askeelensa oli vakaa. Hän oli tottunut kulkemaan niitä lohduttomia polkuja. Moni oli vitsaillut hänelle, että tundran kasvattina hän ei pärjäisi aavikolla, mutta he eivät ymmärtäneet olennaista. He katsoivat vain pintaa, eivät olemusta. He eivät nähneet autiota kaikilta asioilta.
Kaupungissa suunniteltiin jo juhlia, mutta se ei ollut syynä Spesialistin tavallista suorempaan paluumatkaan. Toisinaan hän vaelteli niillä lakeuksilla päiviä vain ajatellen. Mutta tänä iltana hän oli luvannut olla paikalla.
Shasaali laittoi siis jalkaa toisen eteen. Vain lintuja lensi aurinkojen korventaman aavikon yllä. Se ei ollut enää keskikesän paahde, vaan kesän viimeisten aurinkojen kamppailu vääjäämättä saapuvaa talvea ja yötä vastaan. Ei tämän saaren talvet kylmiä tai pimeitä hänelle olleet, mutta viileitä ja sateisia. Moni piti niistä enemmän kuin kesästä. Shasaalin paksu kuori ei välittänyt, sillä se kesti niin paahteessa kuin myrskyssä.
Kuivunut joki, jota Spesialisti seurasi, täyttyisi pian suurten sateiden jälkeen vedellä. Se virtaisi iloisesti läpi Odinan kuivimman ja karuimman keskitasangon aina luoteisen rannan dyyneille asti, joiden loputon jano joisi veden ennen merta. Se oli kuitenkin hänen selkänsä takana. Hän nousi hitaasti kohti korkeampaa maata, kohti Kirkukukkuloita, ohi Varjovuorten ja lopulta etelärannikon Linnoitukseen ja Odinan kaupunkiin. Rannalta rannalle kulkeminen oli vienyt häneltä viikon. Vähemmän sitkeä kulkija, sellainen joka ei tullut toimeen päiviä ilman vettä, ei matkaa taittaisi niin nopeasti, eikä välttämättä elossa.
Aavikolla sai ajatella ja olla rauhassa. Toisinaan Spesialisti pohti, että ne olivat harvinaisia nautintoja tällä saarella; ajattelu ja rauha. Mutta yhtä kaikki, tämä karu koillinen saari oli hänen kotinsa…
ODINA
Pilvien tasalla
Kristallisaarten yllä
Kaksoisaurinkojen kirkas valo välkkyi läpi pilvipeitteestä tavalla, joka sai Puhdistajan toivomaan, ettei hänen epätavallinen näköelimensä olisi toiminut samaan tapaan kuin silmät. Hän joutui laskemaan verkkoverhon ikkunan eteen vähentääkseen pahoinvointia aiheuttavaa välkkymistä. DHS Transformer oli päättänyt halkoa pilvipeitteen juuri sillä hetkellä, kun Puhdistaja oli astellut katselemaan maisemia. Lentokoneen kiihdyttävien moottorien jylinä peitti alleen VIP-matkustamossa käytävän keskustelun. Ei sen sisältö toisaalta Puhdistajalle kuulunutkaan, ja hän oli valinnut kaukaisen ikkunan puhtaasta hienotunteisuudesta. Ainakaan häntä ei voitaisi syyttää salakuuntelusta.
Taistelussa rikkoutuneen keltaisen haarniskan palasia varisi Puhdistajan jalkoihin edelleen, vaikka tämä oli jo riuhtaissut puoliksi sulaneen liekinheittimensä irti ja asettanut sen matkatavaroidensa vierelle istuimensa ylähyllylle. Mustaa luisevaa kättä, joka haarniskan alta nyt pilkotti, jomotti. Hän tiesi, että se menisi ohi pian, mutta oli silti epätavanomaista, että vamma kesti näin pitkään.
Pilvipeitteen jäädessä heidän alapuolelleen sai Puhdistaja viimein esteettömän näkymän taivaankannelle. Sen luonnetta ei pystynyt siltä etäisyydeltä vielä näkemään, mutta jos sen tiesi, pystyi helposti ymmärtämään, miksi aurinkojen valo käyttäytyi juuri sillä tavalla: säteet rikkoutuivat, kun osa niistä ei läpäissytkään katon pintaa täysin esteettä. Niin lähellä taivasta hänen olisi varmaan kuulunut tuntea olonsa kotoisaksi, mutta todellisuudessa Puhdistaja oli aina vihannut lentämistä. Se kouraisi häntä aina vatsasta tavalla, josta hän ei nauttinut. Ja kaipa se myös muistutti häntä sellaisista tuttavista, joiden kohtaamista hän ei mielellään ajatellut.
Puhdistajan repäisi lopulta mietteistään raskaat askeleet, jotka tömistelivät hänen takaansa. Häntää perässään laahaava sininen draakki oli naulinnut polttavan katseensa Puhdistajaan tästä ohi kulkiessaan. Ainaisen kultaiset panssarilevyt helisivät toisiaan vasten, kun tämä käveli matkustamon perälle ja katosi sen liukuvista ovista jonnekin DHS Transformerin muihin osiin. Läpitunkevasta mulkoilusta huolimatta Puhdistaja oli huojentunut. Se tarkoitti, että hän oli jäänyt viimein kahden lähellä aluksen keulaa istuvan toisen draakin kanssa.
Sivusilmälläänkin Puhdistaja näki, kuinka oranssit sormet viittoilivat häntä lähestymään. Selin tähän istuvan draakin häntä luikerteli valtavan tuolin läpi kulkevasta reiästä. Tämän rinnalle astellessaan Puhdistaja tajusi, miten paljon paremmat näköalat draakilla oli. Tämän edessä avautuva kaareva ikkuna osoitti suoraan heidän kulkusuuntaansa. Tummennetun lasin läpi auringot hädin tuskin häikäisivät. Näkymät maailman kanteen sen sijaan olivat sitäkin makeammat, kun horisontti värjäytyi loputtomiin punaisen ja sinisen eri sävyihin.
”Nautitko näköaloista?” Varjottu kysyi. Tämän ääni oli karhea. Vuosituhansien kuluttama, mutta syvä ja rauhallinen.
Puhdistaja tarttui kypäräänsä ja kiskoi sen hieman vaivalloisemmin päästään kuin oli tarkoittanut. Hän laski sen ikkunalaudalle vieressään ja hieroi kipeytyneitä leukaperiään. Kypärän sisällä oli kiusallisen ahdasta eikä hänen purukalustonsa asettunut sen sisään lainkaan mukavasti.
”Kovastikin”, Puhdistaja lopulta vastasi. ”Väreistä oikein erityisesti. Taivaankannessa on tänään eräänlaista… kosmista ironiaa.”
Varjottu nyökkäsi. Tämän tuolia pitkin valuva varjo ei. Puhdistaja ei voinut estää vilkuilemasta sitä päin joka kerta, kun Varjottu yhtään liikkui. Jokin siinä, että varjo ei liikkunut omistajansa mukana, vangitsi aina läsnäolijoiden katseet.
”Luin selontekosi Ath-Korosta. Yllätyin kuullessani, että Tuomari ja Ilonpilaaja työskentelevät yhdessä.”
Draakin kasvot eivät olleet vieläkään irtautuneet ulkona avautuvasta näystä.
”Olen pahoillani, etten päihittänyt heitä”, Puhdistaja murahti. Hän olisi jatkanutkin, mutta Varjotun kohotettu käsi keskeytti hänet.
”Minä en lähettänyt sinua metsästämään vanhoja murheita, Ficus hyvä. Minä lähetin sinut hakemaan minulle sen sirun… ja palasit kahden kanssa. Suoriuduit paremmin kuin olisin koskaan voinut unelmoida.”
Varjotun punaisena hohtavat silmät kääntyivät viimein huomioimaan Puhdistajan läsnäolon. Draakin ilmeestä paistoi vilpitön ylpeys, mutta kuten aina, katseessa oli jotain hieman rikkinäistä.
”Mahdollisuus nosti päätään ja tartuin siihen”, Puhdistaja selitti ja nyökkäsi kiitokseksi. Sen jälkeen heidän molempien katseensa kääntyivät takaisin ulos. Sininen hetki oli miltei ohi. Punainen väri oli voittamassa horisontissa käytävän värien ja valojen kamppailun.
”Erinomaisesti toimittu. Kahdella sirulla voimasuhteet pysyvät meille suotuisina.”
Puhdistaja hätkähti siniseen loimuun, joka leijaili kevyesti Varjotun ojennetulla kämmenen päällä. Siru oli vain ilmestynyt jostakin pimeydestä. Alfan kelmeä loiste valaisi matkustamoa aurinkojen valojen vähetessä hetki hetkeltä.
”Joten miksi jättää yksi Xialle?” Puhdistaja sai viimein kysytyksi häntä kaikkein eniten polttaneen kysymyksen. Tämän katse ei kuitenkaan irronnut sirusta, eikä irronnut Varjotunkaan.
”Kun on kulkenut tämän taivaan alla niin pitkään kuin olen, vallan jakautumisesta oppii yhtä ja toista. Kerrohan, Ficus, oletko kuullut näistä aikaisemmin? Oletko tietoinen Nimdan legendasta?”
Puhdistaja hätkähti, kun Varjottu puhutteli häntä vanhalla nimellään. Hän kuitenkin työnsi kummastuksen nopeasti syrjään ja nyökkäsi.
”Olen hyvinkin.”
”Siinä tapauksessa tiedät, miksi kahden pitäminen yhdessä on niin vaarallista.”
Varjottu sulki kämmenensä nyrkkiin ja siru katosi jonnekin tämän sulkeutuneiden sormien luomiin varjoihin.
”Kahdella peittoat pahuuden…” tämä vielä mutisi. Puhdistaja ei aivan kuullut tämän sanoja, mutta ei myöskään kehdannut pyytää täsmennystä.
”Ja jos koittaa päivä, jolloin joudut kohtaamaan jonkun, jolla on… useampi?”
Puhdistaja katui sanojaan välittömästi. Hän oli johdatellut tarpeettoman paljon. Tulevien aikojen raottaminen ei koskaan ollut viisasta.
”Ficus, armas”, Varjottu huokaisi ja käänsi jakamattoman huomionsa rinnallaan seisovaan olentoon. ”Olet tuntenut minut tarpeeksi kauan tietääksesi, että minulla ei ole pienintäkään aikomusta käyttää siruista kumpaakaan.”
Puhdistaja tuijotti draakkia tämän väsyneisiin silmiin. Varjo Varjotun selän takana nauroi. Oli mahdotonta sanoa, oliko se ivaa vai jotakin muuta.
Ja kyllähän Ficus tiesi. Koko Puhdistaja tiesi. Hän oli vain halunnut varmistaa.
”Ymmärrän.”
Varjottu nyökkäsi ja murahti hiljaa. Se ei ollut aivan hyväksyvä murahdus. Enemmänkin sellainen, joka vain huomioi Puhdistajan puhuneen.
Laskeutuneesta hiljaisuudesta Puhdistaja päätteli, että oli aika palata omalle paikalleen. Tämä oli ehtinyt ottaa muutaman askeleenkin, kun Varjotun seuraavat sanat jäädyttivät hänet paikalleen.
”Koska saan tavata sen ’kaikkinäkevän’ ystäväsi, joka meille Ath-Koron tapahtumista vinkkasi?”
Puhdistaja käänsi katseensa vielä kerran, mutta ainoastaan valtavalle istuimelle ja sen lävitse kulkevalle valtavalle hännälle.
”Hänellä… tuota, on vaikeuksia liikkumisen kanssa.”
Varjottu hymähti kuuluvasti. Ehkä jopa hieman… huvittuneesti?
”Voimme varmasti järjestää kyydityksen ja tarvittavat apuvälineet. Tahtoisin kovasti tavata hänet. Eikö ole kuitenkin ihan reilua väittää, että tämä voitto on yhtä paljon hänen ansiotaan kuin sinunkin?”
Puhdistaja kiristeli hampaitaan. Estääkseen sitä kuulumasta hän painoi mukaan kaappaaman kypärän takaisin päähänsä.
”Lupaan mainita asiasta seuraavalla kerralla, kun tapaan hänet”, hän yritti parhaansa mukaan kuulostaa vilpittömältä.
”Pidäkin huolta, että teet niin”, Varjottu sanoi. Draakki jäi kuuntelemaan, kuinka Puhdistajan askeleet kaikkosivat hitaasti ja oven avautumisen ääni kertoi tälle laskeutuneesta rauhasta.
Heti yksin jäätyään hän avasi taas kämmenensä ja Alfa ilmestyi hänen kämmenelleen. Hän antoi sen laskeutua ja puristi sitten sitä lujaa tunteakseen sen pinnan ja kulmat mahdollisimman hyvin. Sitten hän avasi kämmenensä taas ja jäi tuijottamaan sen hiljaista kauneutta.
”Se ei katko kahleitasi, vanhus”, varjo ivaili langettajalleen. Draakin irvistyksen mukana ulos pääsi väsynyt huokaisu. Käsi sulkeutui jälleen ja siru katosi jonnekin varjojen yhteiseen kätköön.
Siellä se saisi odottaa päivää, kun voimasuhteiden herkkää tasapainoa taas uhattaisiin.
Taivas Varjotun edessä oli vaiennut jo hämärän puolelle. Hänen langettamansa pimento kuristaisi häntä taas hetken hieman lujempaa.
Ainakin sarastukseen asti. Ainakin siihen saakka, kunnes kotilinnakkeen muurit tervehtisivät heitä jälleen.
Odina
Suurin osa DHS Transformerin kyydittämistä jäivät aluksesta Odinan keskikaupungin lentokentällä. Niin myös Puhdistaja, joka jäi hetkeksi kentän reunalle seuraamaan, kuinka kone jatkoi matkaansa kohti linnaketta kyydissään lähinnä draakkeja.
Alkavan syksyn myrskyt olivat puhaltaneet kaupungin jälleen täyteen hiekkaa. Se narskui Puhdistajan jalkojen ja kuuman asfaltin välissä, kun hän suuntasi askeleensa kohti keskustan vilinää. Hän lähti tutulle reitille rinnettä alaspäin viettävälle kadulle, jonka keskellä ajoi toinen toistaan kummallisempia ajoneuvoja. Vaikka Odinan kadut eivät olleet yhtä vilkkaita kuin Xian vastaavat, vihasi Puhdistaja silti enemmän metsästäjien kotikontujen liikennekäyttäytymistä. Jalan kulkiessa sai väistellä kaiken näköisiä moottoroituja kulkijoita. Säännöt olivat selvät: Kävele itsevarmasti tiet ylittäen, mutta älä niin itsevarmasti, että jäät telaketjujen alle.
Kolmikätinen matoran yritti tuloksetta lakaista liiketilansa eteen kertynyttä hiekkaa. Puhdistaja päätteli tämän olevan kaupungissa uusi, sillä suurin osa tiesi, ettei hiekan lakaisusta olisi mitään hyötyä syyskauden aikana. Siinä missä mantereilla alettaisiin pian kokemaan ruskaa ja teille pudonneita kuivuneita lehtiä, Odinalla siedettiin hiekkaa siihen saakka, että talvi tulisi ja säät tyyntyisivät. Puhdistajan kypärän visiiri sai osansa lakaisun johdosta pöllyävästä tomusta, mutta siitä välittämättä hän jatkoi matkaansa määrätietoisesti. Hänellä oli useampi asia hoidettavana ja aikaa – ironisesti – hyvin rajallisesti.
Mitä lähemmäksi ydinkeskustaa hän asteli, sitä vilkkaammaksi kadut muuttuivat. Koko kaupunki oli ahdettu kapealle alueelle rannan ja vuorten väliin, ja Varjotun linnoitus kohosi kaupungin yllä ylärinteessä. Odinan katukuva oli yhä sellainen kuin hän muisti. Joukko oli kirjavampaa kuin missään toisessa suuressa kaupungissa, ja meteli sen mukainen. Hiljaisuutta arvostava Puhdistaja oli jo oppinut, että Odinalla ei keskusteltu tai hoidettu asioita ulkona. Hänen onnekseen kaupungissa palveli paljon sellaista liiketoimintaa, joka otti Varjotun palkkalistoilla olevat mielellään hoiviinsa katujen melskeestä rauhoittumaan. Yksi niistä oli noin vartin kävelymatkan jälkeen Puhdistajan edessä. Kello kilahti, kun hän astui sisään Ravinnoittajan Rasvaisiin Roiskaleisiin, keskustan ainoaan juottolaan, jonne Puhdistaja suostui jalallaan astumaan.
Paikka oli tomuinen, sopivan hämärä ja sen ilmaan oli pinttynyt pysyvä keitetyn rasvan ja mattoihin liuenneen alkoholin hajut. Ravinnoittaja itse hääräili tiskin takana. Shasaali oli kaltaisekseen valtava. Ei kuitenkaan korkeudessaan vaan täsmälleen keskivartalon kohdalta. Ei ollut salaisuus, että puljun omistaja nautti annoksistaan itse kaikkein eniten.
”Purry katos perkelettä. Luultiin jo eukon kanssa, että ne salskeiden kuntahaamut on viimein syöneet sut. Perinteistäkö sitä oltaisi vailla?”
Ravinnoittaja, joka jostain käsittämättömästä syystä yhä palveli metsästäjien riveissä, vaikka edellisestä kenttätehtävästä oli ainakin vuosisata, pyyhki hikinorot otsaltaan kuvottavan likaiseen punaiseen rättiin, joka sattui lojumaan tiskin reunalla. Puhdistaja oli melko varma, että ainoa syys shasaalin statuksen säilymiseen oli se, että joku korkea-arvoinen Odinan johtoportaasta oli koukussa tämän annoksiin, eikä tahtonut asettaa niitä vaaraan lähettämällä tätä tehtäville. Puhdistaja ei olisi ollut yllättynyt, jos se joku olisi ollut Varjottu itse. Tai ehkä Ainainen sopi roskaruokaprofiiliin paremmin…
”Mielellään. Tahtoisin myös käyttää päätettäsi. Viestintä sakkaa taas Xian suuntaan ja tahdon varmistaa, että siellä ollaan valmiita paluuseeni.”
”No ne on semmossii ne liskot. Meikäläiset valittaa huonoista yhteyksistä ja kukaan ei tee mittään, mutta anna olla, kun joku vähänkään paikallisempi ulisee räpyttellee tekoripsijjään niin siellä on Carnium Enten pojat minuutissa rassaamassa kaapeleita. Kyl mä vaan sanon.”
”Niin”, Puhdistaja myönsi. Hän vilkuili ravintolan tiskistä kaukaisinta penkkiä tomusta sakeutuneen visiirinsä lävitse. Hän jäi kuitenkin odottamaan, kun Ravinnoittaja kumartui tiskin alle ja nosti sieltä vanhan mallisen, hädin tuskin mukana kulkevan tietokoneen ja ojensi sen Puhdistajan kouriin.
”Minä tuon sen sun tillauksen suoraan pöytään nin varro hetkonen. Pittää käyvä hakemassa se varastosta, kun ei sitä täällä kukkaan muu käytä.”
Puhdistaja nyökkäsi ja suuntasi kohti nurkkapöytää. Se oli hänen vakiopisteensä. Siitä näki juuri sopivasti ulos niin, että ei kuitenkaan tuntunut, että hän olisi siinä koko maailman tuijoteltavana. Siinä auttoi se, että ikkunat olivat juuri sillä hetkellä ulkoa aivan hiekassa ja sisältä ikuisesti vain kaiken maailman rähmässä. Paikka ei ollut sellainen, mistä yksikään Puhdistajan sielun asukeista olisi normaalisti nauttinut, paitsi ehkä Azglar, mutta se ajoi asiansa hiljaisena sijaintina, jonne oli hyvä tulla karkuun kaupungin vilinää.
Puhdistaja istuutui puiselle penkille, avasi tietokoneen kannen ja käynnisti sen. Tuulettimet sulkivat pölyä hänen jo valmiiksi tomuiselle haarniskalle ja laitteen tuulettimet humisivat korviahuumaavalla voimalla, kun vanha rakkine teki parhaansa käynnistääkseen käyttöliittymänsä. Noin minuutin päästä prosessi oli valmis ja Puhdistaja pääsi viimein kirjautumaan Odinan sisäiseen verkkoon. Lukemattomia viestejä oli kymmeniä. Insinööriosastolta tulleiden pyyntöjen ohi hän selasi surutta. Kirjanpidosta tulleet viestitkin hän varmisti vain otsikkotasolla. Suurin osa niistä merkkasi tapahtuneita tilisiirtoja – palkkaa. Viimeisin oli tullut vain muutama tunti sitten. Varjotun listoilla rahaliikenteen täytyi toimia sulavasti. Se oli varmasti syy sille, miksi tämän linnakkeesta niin suuri osa oli omistettu toimistoille.
Vähän aikaa selattuaan Puhdistaja kuitenkin löysi sen viestin, mitä etsi. Metorakk-nimiseltä skakdilta välitetty viesti vahvisti kaiken tarpeellisen. Yhteistyökumppanit Xialla olivat enemmän tai vähemmän siirtymässä asemiin. Puhdistaja vastasi viestiin lyhyesti. Tämän pitkillä sormilla oli vaikeuksia asettua tahmealle ja hieman liian pienelle läppäimistölle. Eikäpä hänellä paljoa sanottavaa muutenkaan ollut. Tulevan tapaamisen yksityiskohdista oli sovittu jo aikaisemmin.
Roiskaleiden ovi kävi uudestaan ja kello kilahti siitä merkiksi. Puhdistaja nosti katseensa yllättyneenä. Hyvin usein hän sai olla paikan ainoa asiakas, ainakin niin kauan kun ei viettänyt aikaa siellä liian myöhään. Nyt sinne kuitenkin asteli hopeiseen haarniskaan sonnustautunut titaani, joka pälyili ympärilleen Ravinnoittajaa selvästi etsien.
”Lähti käymään takahuoneessa”, Puhdistaja karjahti. Titaani käänsi katseensa peräpöytää kohti ja tämän kypärän ristikonkin läpi näki, että tämän kasvoille oli noussut virne.
”Ficus, hitto vie”, Titaani naurahti ja käveli Puhdistajan luokse lattiamattoa tömistellen.
”L’or”, Ficus tervehti takaisin. ”Luulin, että sinut oli pysyvästi siirretty Metru Nuille.”
”Luulit ihan oikein. Olen täällä vain täydentämässä varastoja. Uppiniskaisiksi lahkoilijoiksi Metrun väelle kyllä kelpaa etelän herkut. Onko sinulla jotain kesken vai…”
”Istu vain”, Ficus myöntyi ja sulku koneen kannen kirjauduttuaan ensi tunnuksiltaan ulos. ”Sain viestit jo luettua.”
L’or kiskoi viereisestä pöydästä alleen vähän suuremman jakkaran ja istuutui Puhdistajaa vastapäätä. Kovaääninen moottoriajoneuvo ravintolan ulkopuolella keskeytti keskustelun hetkeksi. Pakokaasujen hälvennyttyä kadulta titaani nojasi lähemmäksi keskustelukumppaniaan silmin nähden uteliaana.
”No mitens ison kihon iso tehtävä meni? Olin aika yllättynyt, kun kuulin, että Puhdistaja on lähtenyt kenttähommiin kaikkien näiden vuosien jälkeen.”
”Sen verran tärkeä tehtävä, että suostuin tekemään poikkeuksen”, Ficus huokaisi. ”Tulin takaisin ehjänä, enkö vain?”
”No juu sitähän minä en epäillytkään. Pomolleko jotain vohkimassa vai…”
”Jotain sen tyylistä.”
”Noh, ei kun tervetuloa takaisin vaan. Meille vanhuksille sopii kyllä tällaiset adoriumhommat paljon paremmin. Ei minun selällä enää lähdettäisi seivästämään ketään. Ihme, että sinä vielä tuossa iässä jaksat.”
Ficus hymähti hyväksyvästi. Hän oli tuntenut titaanin niin pitkään, että tällä oli lupa väittää heitä molempia vanhoiksi. Tosin edes L’or ei tiennyt, kuinka varhaisesta historiasta Ficus todella juonsi, vaikka heidän molempien läsnäolo Aderidonian ensimmäisessä vallankumouksessa antoikin ihan hyvää osviittaa. Sinunkaupat oli tehty kuitenkin vasta metsästäjien riveissä, sillä sodan he olivat viettäneet suurimmaksi osaksi vielä rähinän vastakkaisilla puolilla.
Jostain kaukaa tiskin takaa kuului sulkeutuvan oven ääni ja sitten askeleita. Ravinnoittaja saapui varastoretkeltään käsissään valkoinen muovinen pullo. Hän pasautti sen pöytään Ficuksen ja L’orin väliin, johon Puhdistaja reagoi ojentamalla haarniskansa syvyyksistä muutaman mutterin. Ravinnoitsija ja L’or kyllä tervehtivät toisiaan ja näistä jälkimmäinen lupasi saapua hetken päästä tiskille keskustelemaan, mutta titaanin katse oli toistaiseksi jäänyt jumiin pulloon Sinolia, joka pöytään oli täräytetty. Ficus kaappasi sen sen kummempaa miettimättä ja avasi korkin.
”Juotko… juotko sinä helvetti soikoon tuota? Olisit sanonut jotain silloin Rumis-Nuin reissulla. Olisin tarjonnut jotain vähän vahvempaa.”
Ficus oli sillä aikaa kiskonut kypärän päästään ja kykeni välittämään perusteellisen hämmentyneen ilmeensä keskustelukumppanilleen.
”Miksi… miksi sinä luulet, että minä joisin sitä?”
L’or ei ehtinyt saada vastaustaan ulos, ennen kuin Ficus oli kaivanut esiin pienen valkoisen liinan, kastanut sen Sinoliin ja alkanut puhdistamaan kypäränsä punaista visiiriä sitä piinanneilta elementeiltä.
”Puolustuksekseni olemme ravintolassa, ja tuo on vain kolmanneksi oudoin asia, minkä olisin nähnyt kumottavan kurkusta alas”, L’or huomautti. ”Varopa muuten sen kanssa. Nuo sinun selkäjutut tupruttaa edelleen.”
Ficus kohautti olkiaan huolettomasti, eikä edes kääntynyt vilkaisemaan, mitä hänen haarniskansa selkäpuolen venttiileissä tapahtui. Hänen olonsa oli mukiinmenevä, joten koneisto purki hänessä virtaavaa energiaa oletettavasti täysin oikein.
L’or jäi hetkeksi tuijottamaan, kuinka lika katosi kypärän visiiristä tyydyttävästi kaistale kerrallaan. Sivusilmällään Ficus näki, että titaanin suunpieli nyki. Hän tunsi L’orin tarpeeksi hyvin arvellakseen, että tämä kehitteli päässään jotain ”puhdistamiseen” liittyvää letkautusta. Ficus kuitenkin ehti jatkamaan keskustelua ennen kuin titaani sai siihen mahdollisuutta.
”Se sinun ravintolasi otti sitten ilmeisesti tuulta alleen? Oletan, että olet pitänyt siksi radiohiljaisuutta?”
”No niinkin voisi sanoa”, L’or myönsi. Joskin hiljaisuus johtuu ihan matalan profiilin ylläpitämisestä. Parempi, että ulospäin ei kulje liikaa viestiliikennettä, ettei epäilykset herää. Meikäläisen näköisiä ukkeleita pidetään siellä muutenkin aika tarkkaan silmällä.”
”Siihen nähden käytät kyllä omaa nimeäsi aika liberaalisti”, Ficus huomautti. Hän oli Ficus aika harvassa pöydässä. L’or sen sijaan ei ollut käyttänyt koodinimeään kertaakaan Ficuksen kuullen.
”Jos armas johtajamme olisi nimennyt sinut ’Kebabkuninkaaksi’ niin et käyttäisi sitä kyllä itsekään.”
Puhdistaja naurahti. Kebabkuningas oli siinä ihan oikeassa. Suurimmalle osalle metsästäjistä ei annettu vapautta nimetä itseään. L’or suoristi selkänsä ja kampesi itsensä sitten vähän vaivalloisen näköisesti pystyyn. Löysästi kiinnitetyt haarniskankappaleet kilahtelivat toisiaan vasten, kun titaani naksautteli niveliään paremmin paikoilleen.
”Noh, minä lähden isännän juttusille, ennen kuin se ehtii myydä kaikki ta-ppurit sille Lörtsyn puoskarille. Meinasitko tulla juhlimaan tänään? Kuulemma melkoiset pirskeet taas luvassa.”
Puhdistaja kohautti olkiaan. Hän oli käyttänyt seuraavan annoksen Sinolia kypäränsä keltaisen metallin kiillottamiseen ja pystyi nyt käytännössä näkemään itsensä sen pinnan heijastuksesta.
”Minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Paluulentoni Xialle on vasta ylihuomenna ja Varjottu tuskin uskoisi ainuttakaan tekosyistäni.”
”Hah”, L’or tuuletti voitonriemuisesti. ”No nähdään siellä. Hyvästelen sinut sitten vasta vähän ennen kuin ne joutuvat kantamaan sammuneen ruhoni ulos sieltä.”
Puhdistaja kohotti kulmiaan L’orin sanoille. Tämä kuitenkin vain nauraa hekotteli makeasti matkallaan Ravinnottajan tiskille. Kaksikko vaipui nopeasti kovaääniseen keskusteluun, joka sivukorvallakin kuunneltuna hädin tuskin kuulosti liittyvän millään tapaa ravintolayrittäjyyteen. Puhdistaja katsoi parhaakseen jatkaa matkaa. Hän nappasi pullon mukaansa ja heilautti vielä kättään ravintolan ovella, mutta kumpikin etelämantereella syntyneistä ei sitä huomannut. Paikallisjuorujen jauhaminen oli vienyt heidän molempien jakamattoman huomion.
Puhdistaja käänsi katseensa kohti linnaketta. Sinne menisi varmasti jossakin kohtaa raideyhteys, joka jouduttaisi matkaa huomattavasti. Hän lähti astelemaan kohti asemaa kypärä tiukasti kainalossaan, valkoinen pullo kypärän sisällä hölskyen. Hänellä olisi vielä yksi polttava asia ennen iltaa, mutta määränpäähänsä päästäkseen hän tarvitsisi yhden hyvin täsmällisen selakhin apua…
Useimmat eivät huomanneet sinikasvoista selakhia, joka saapui suureen kammioon sivuovesta. Varjottu kuitenkin huomasi tämän välittömästi – kuten kaiken muunkin, mitä hänen saleissaan tapahtui. Kukaan ei ollut aivan varma, miten.
”Hovi” sijaitsi syvällä linnoituksen ytimessä, kiveen kaiverretuissa holveissa. Jokainen seinä oli huolellinen taideteos, joihin oli ikuistettu Varjotun voitot – ja taidemaku. Kaiverrokset ja maalaukset vetivät vertoja hienoimmalle palatsille, mutta siellä syvällä kiven sisässä niillä oli hädin tuskin yleisöä. Tila oli yleensä hämyisä, jopa kolkko, mikä Odinan aurinkojen alla oli mieluisaa vaihtelua. Draakkiruhtinas otti salissa vastaan alaisiaan ja delegaatioita, ja hänen lähipiirinsä – hovinsa – sai kuulla siellä asioita, jotka jäivät suurimmalta osalta pimentoon.
”Rautakala. Kellon lyömällä, kuten tavallista”, Varjottu sanoi ja viittoi yhdellä sormen heilautuksella: astele eteeni.
Selakhi huokaisi syvään kuin kooten itsensä ja asteli lähemmäksi. Hovissa oli vain tusina henkilöä, melkein kaikki draakkeja. Heidän katseensa seurasi selakhia hiljaa. Hän kyllä tunsi heidät kaikki nimeltä, eikä pitänyt juuri ainoastakaan. Tila tuntui piinallisen suurelta, vaikkei matka ollut oikeasti juuri mitään. Rautakalaksi puhuteltu selakhi niiasi.
”Kutsuitte, mestari.”
Rautakala oli pukeutunut arvokkaasti lumenvalkeaan haarniskaan ja yönsiniseen hameeseen. Hän olisi ulkoasunsa puolesta sopinut parempiinkin steltläisiin pitoihin. Huolitellusta ulkomuodosta huolimatta hänen katseensa oli arka ja vältteli Varjottua. Niin lähellä pimeys draakin ympärillä tuntui tavallistakin painostavammalta.
”Minun haltuuni on siunattu jälleen uusi sirpale muinaista maailmaa”, Varjottu kertoi hitaasti. ”Minä tahtoisin kuulla, mitä sinä tiedät Nimdasta, Rautakala.”
Nainen mietti hetken omia sanojaan, ja sitten, mitä sanoja Varjottu haluaisi kuulla.
”Nimdalla on pitkä ja verinen historia pyhänä aseena, mutta jopa Selakhiassa tieto siitä säilyi vain legendoina. Minä en ehkä ole paras taruntuntija, kuten tiedätte.”
Varjottu mietti hetken.
”Olenko ymmärtänyt väärin, että sirut kietoutuivat myös sinun kansasi tuhoon?”
”Ette tietenkään”, Angien nyökkäsi. ”Mutta ne tapahtumat, mitä voi Selakhian tarustosta tulkita myyteiksi Nimdasta, olivat kaukaista tarinaa jo silloin, kun minä avasin silmäni.”
Hänen aikanaan tuho oli tullut jo paljon tavanomaisemmista lähteistä: tulesta ja raudasta.
”Kerro minulle näistä tarinoista.”
Selakhi tunsi olonsa hieman typeräksi niiden satujen keskellä, mutta puri hammasta ja yritti olla vakuuttava.
”Sen vähän perusteella, mitä minulla on tästä kertoa, selakhit halusivat Nimdan samasta syystä, kuin kaikki muutkin: koska he uskoivat sen toteuttavan heidän jokaisen haaveensa, palauttavan menneen suuruuden ajan. He uskoivat, että sirut voisivat muuttaa heidän uskostaan totta ja kääntää kellot. Mutta tämänkaltaiset harhat ovat ymmärtääkseni hyvin yleisiä Nimdan historiassa. Kuulemani tarut eivät tunne tapauksia, joissa Nimdalla olisi saavutettu mitään kovin hyvää tai pysyvää. Mutta minä en tiedä sirusta sen enempää, en ilman tarkempaa tutkimusta.”
Oli vaikea lukea Varjotun reaktioita. Hän kuunteli pistävä katse silmillään.
”Kääntää kellot”, draakki maisteli hiljaa. ”Niin, voin ymmärtää. Haluaisitko sinä tehdä niin, Rautakala? Kääntää kellot kansallenne.”
Kristallisaaria käytännössä hallitsevan draakkikuninkaan suusta se kuulosti vieläkin ivallisemmalta. Esitaruista alkaen draakkikuninkaat olivat olleet vihollisia, ja Varjotun henkilökohtainen tuhon työ ylsi myös nykyajan Selakhiaan. Hänen kädenjälkensä oli ollut ilmiselvä myös sisällissodassa ja tasavallan tuhossa sen jälkeen.
”Tiedätte hyvin, että viihdyn täällä”, selakhi vastasi varovaisesti. Kun Varjotun hiljaisuus osoitti tyytymättömyytensä vastaukseen, Rautakala jatkoi.
”Selakhi, joka ei kaipaa kotiin, on sydämetön, mutta sellainen, joka sinne palaa, on typerä”, hän lopulta sanoi. Se ei ollut hänen mietelauseensa, mutta se oli surullisen osuva.
”Uskosi on heikko”, Varjottu tuhahti, mutta se oli enemmän ankea kuin ivallinen ääni. Selakhi valahti melkein kuoleman valkeaksi tajutessaan lukeneensa mestariaan väärin.
”Kenties se ei yllätä minua. Vain epätoivo tai sydämettömyys ajaa jonkun palvelemaan vihollistaan niin nopeasti, kuin sinä teit.”
Rautakalan pelonsekainen tunne piti raivon aisoissa. Jollekulle muulle hän olisi huutanut, että oli ollut käytännössä vanki, ja että mitä muita vaihtoehtoja oli muka ollut. Mutta Varjotun leikkien kanssa hänen oli vain nieltävä ylpeytensä… ja ehkä synkkinä hetkinä pohdittava, että ehkä Varjottu oli kuin olikin oikeassa. Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun hän vain hammasta purren hyväksyi Varjotun todellisuuden ylitse omansa.
Lopulta Varjottu vain naurahti kuivasti. ”Rauhoitu, tyttö. Selvitä, mitä pystyt. Voit poistua.”
”Kyllä, mestari”, hän niiasi ja yritti pitää itsensä kasassa parhaansa mukaan. Selakhi käveli pois salista niin nopeasti kuin saattoi.
Selakhi pakeni saman tien huoneistoonsa, joka sijaitsi linnakkeen paremmissa osissa. Satunnaiset hahmot, joiden ohi hän oli kulkenut, eivät saaneet vihiä mitään hänen surkeasta olostaan. Odinalla ei kannattanut näyttää sitä. Vasta päästyään sisälle ja lukittuaan oven hän uskalsi romahtaa leveälle sängylle ja huusi tyynyyn. Hänen miehensä ei ollut paikalla. Angien ei osannut päättää, oliko se hyvä vai huono asia.
Huoneistosta avautui mukava näkymä yli Odinan kaupungin, kallioisille rannoille ja lopulta merelle. Seinät olivat hiekan väristä kiveä, mutta niitä oli koristeltu värikkäillä verhoilla ja vanhoilla puukalusteilla. Sivuhuoneessa oli Angienin toimisto ja kirjasto. Keittiö oli hyvin varusteltu ja kieli siitä, että taloudessa ymmärrettiin hyvän ruoan päälle. Viinakaappi oli pieni mutta valikoimaltaan laadukas. Makuuhuoneen kaapeista toisessa oli lähinnä uusselakhialaista muotia ja toisessa erittäin käytännönläheisiä toa-haarniskan osia.
Angien kaivoi esiin puolillaan olevan konjakkipullon ja kumosi puoli lasillista suoraa päätä. Kovin paljoa ei voisi ottaa, koska hänellä oli vielä velvollisuuksia, mutta jotakin oli pakko saada hermojen nollaamiseksi. Varjotun tapaaminen oli aina sellaista helvetin munankuorilla tanssimista… mutta vaikka hän oli miten vihainen, hänen oli kai oikeasti oltava Varjotulle kiitollinen. Olihan se yksin hänen hirmuisuutensa armosta ja luottamuksesta, että Rautakala oli niinkin mukavassa asemassa kuin oli. Tai… ylipäänsä elossa. Kyllä tämä taisi oikeasti tietää paremmin… Ei auttanut kuin vetää hymy kasvoille ja mennä pitämään huoli, että draakin legioonilla riitti aseita jatkossakin.
Selakhi kasasi itsensä vielä tipalla konjakkia ja avasi väsyneesti kangaskantisen kalenterinsa, joka toimitti myös juoksevien asioiden muistikirjan virkaa. Illalla olisi Varjotun juhlat (ihanaa) mutta valitettavasti Halawe myös lähtisi jollekin tehtävälle niiden jälkeen. Mutta sitä ennen hänen pitäisi vielä hoitaa pari proteesia ja tarkastuskäynti tiedeosastolla ja pari muuta juttua, joita hän tiedeosaston ainoana järkevänä ja järjestelmällisenä henkilönä saattoi tehdä. Oli noin 60% mahdollisuus, että Tohtori Tritonus vielä räjäyttäisi jotakin tänään.
Hän veti valkoisen laboratoriotakin haarniskansa suojaksi, nappasi tyylikkäät suojalasit sen taskuun ja lähti suunnistamaan kohti tutkimusosastoa.
Odinan linnoituksen syvälle peruskallioon kaivetut osat olivat mukavan viileitä jopa sellaisina hiostavina päivinä. ”Tutkimukselle” oli varattu linnakkeesta kokonainen siipi – mittava kompleksi, mistä löytyi työpajoja, laboratorioita, äärimmäisen vaarallisia aineita ja pääsy mittavaan asevarastoon. Kun laskeutui Odinan valtaistuinsalista läpi tutkimussiiven, kulki ensin ohi mutaatio- ja fuusiotieteiden kerroksen (”biologinen”) ja saapui sitten mekaanisen teknologian osioon (”tekninen”). Mutaatiokiihdyttimestä kuului karmaisevia huutoja, kun Puhdistaja marssi huoneiden ohi kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Tutkimushuoneiden valkoisessa steriiliydessä oli voimakas kontrasti käytävien luonnonkiveen ja hämärään valaistukseen.
Hän saapui lopulta Proteesilaboratorio 1:een. Työpajan pöydät ja tuolit olivat täynnä erilaisia teknisiä vimpaimia. Tilassa oli vain kaksi henkilöä.
Suurikokoinen, piikikäs ja lihaksikas pimeyden metsästäjä istui yksinkertaisella penkillä turhautuneen näköisenä. Tämä oli draakki, jonka silmistä toinen oli punainen ja toinen vihreä. Kaoottisesta haarniskasta näki lukemattomat sodan jäljet. Verikosto-niminen metsästäjä vihelteli ärsyttävästi.
Puhdistajaa ei kiinnostanut toverin tervehdys. Hän löysi draakin selkäpuolelta etsimänsä. Sininen selakhi-neito valkotakissa sääti jotakin porakoneen kanssa draakin selkäpuolella, missä tämän ylimääräinen kanoka-laukaisin-käsi yhdistyi metsästäjän selkärankaan. Selakhilla, joka tunnettiin Rautakalana, oli pari lisäruuvia hampaissaan. Vieressä oli liikuteltavalla pöydällä kasa muitakin instrumentteja: kristalliskalpelli, magneettiavain, sarja teriä ja koukkuja.
”Hetki”, selakhi mumisi ruuvien läpi. Verikosto ulvahti ikävästi. ”Lopeta se liikkuminen”, selakhi kivahti. Toinen ruuvi sisään. Koko prosessi vaikutti melko vastuuttomalta, mutta tehokasta se oli.
”Helvetti sinun kanssasi”, Verikosto mutisi, mutta ei uskaltanut olla tottelematta porakonetta.
”Voin laittaa lisää puudutusainetta, jos tarvitset.”
”Ei helvetissä.”
Selakhi huokaisi. Mikä siinä on, että jokainen metsästäjä esitti aina niin pirun kovaa, että puudutusainekin oli heikkouden merkki. Mikä idioottien saari.
”No niin”, sai selakhi työn tehtyä parin minuutin jälkeen. ”Nyt sen pitäisi pysyä kiinni. Älä tee sillä mitään tyhmää pariin päivään, sen pitää saada integroitua haarniskaasi.” Hän napautti omituista toista häntää, joka miehellä oli. Se kiemurteli ylös kanoka-laukaisin kärjessään.
Verikosto mutisi jotakin testatessaan, että mekaaninen häntä toimi kuten piti. Se luikerteli ympäriinsä ja toi laukaisimen tämän pään yläpuolelle.
”Hei, Puhdistaja”, hän sanoi. ”Milloin palataan Metru Nuille? Kuulin että toit kaiken muuttavan aseen… Saa Lhikan sitten maistaa sitä!”
Puhdistaja kohautti olkiaan, tai ainakin yritti. Sellaiset eleet eivät olleet helppoja niin paksussa haarniskassa.
”Taitaa olla Varjotun eikä minun asiani”, hän vastasi.
”Tapoitko edes Ilonpilaajan?” Verikosto kysyi.
”Se ei ollut prioriteetti”, Puhdistaja vastasi. Lyhytsanaisuuteen kyllästynyt draakki mutisi jotakin ja poistui paikalta. ”Nähdään illalla juhlissa!” hän vielä julisti kovaan ääneen.
Puhdistaja ja Rautakala jäivät kaksin. Rautakala oli lähes aina lyhyempi kuin juuri kukaan muu Varjotun palveluksessa oleva, mutta hänen valtakunnassaan robottiselkärankojen ja plasmalaukaisimien maailmassa isotkin korstot olivat yleensä nöyrää poikaa. Ei ehkä kannattanut ärsyttää tyyppiä, joka korjaisi luuytimesi kun seuraavan kerran joudut katastrofaaliseen onnettomuuteen. Sekin auttoi, että hän oli Varjotun uskottuja.
Teknisellä osastolla Rautakalan alaisuudessa työskenteli kolmisen tusinaa insinööriä (oikeilla tai väärennetyillä papereilla) ja hullua neroa, joista enemmän kuin yksi olivat mutatoituneita entisiä Nynrah-aaveita. Biologisella osastolla oli pari tusinaa lisää, ja se porukka oli vielä oudompaa. Osa heistä oli ihan okei, mutta kaikki eivät olleet ihan… kiinteässä olomuodossa.
”Minun pitää päästä Asevarasto vitoseen”, Puhdistaja meni suoraan asiaan. Selakhi pyyhki verta ja öljyä käsistään pyyhkeeseen ja mittaili metsästäjää.
”Rikoitko taas aseesi?” selakhi kysyi kuivasti.
”Siihen ammuttiin plasmaa.”
”No ei se tietenkään kestä sitä. Se on liekinheitin.”
”Ei se kestänytkään.”
”Ampuiko joku toa?”
”Tapasin Tuomarin.”
Tuomarin mukana Odinalta oli karannut ainoa alkuperäinen Vartija-kivääri, Rautakala mietti surumielisesti. Odinalla kyllä tehtiin sen halpaa kopiota, mutta alkuperäistä hän ei ollut saanut käsiinsä. Selakhi mietti hetken, millainen Puhdistajan, Ilonpilaajan ja Tuomarin taistelun oli täytynyt olla. Odinalaisia legendoja joka lähtöön…
Selakhi huokaisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja lähti saattamaan Metsästäjää kokeellisten aseiden arsenaalille. Teknisen osaston päällikkönä Rautakala oli yksi niistä harvoista, joilla oli valtuudet käydä siellä. Hän lukitsi työpajansa perässään. Osasto oli jo melko hiljainen, ja suurin osa hänen väestään oli päässyt jo vapaalle.
”Ainakaan Ilonpilaaja ei ampunut sinua millään isolla”, Rautakala ylläpiti väkinäistä keskustelua samalla, kun he marssivat pitkin kompleksin käytäviä kohti asevarasto viittä. ”Hävittäjä oli törmännyt siihen Xialla ja kokeillut onneaan vähän liiaksi. Takaisin saatiin purkillinen jotain epämääräistä mössöä, josta suurin osa ei ollut koskaan kuulunutkaan Hävittäjälle…”
Puhdistaja murahti tyytymättömästi. Rautakala oli melko varma, että tämä kyllä tiesi metsästäjä-toverinsa kohtalosta.
”Hän oli varustautunut aika kevyesti. En usko, että hän odotti joutuvansa taisteluun”, Puhdistaja huomioi.
”Omituista häneltä”, Rautakala ihmetteli. ”Ne sirut ovat pistäneet maailman kirjat sekaisin.”
Puhdistaja käänsi katseensa rinnallaan kävelevään selakhiin hieman kummastuneena, mutta vaihtoi rintamasuuntansa takaisin eteenpäin, kun he joutuivat väistämään käytävällä vastaan tullutta leveyssuunnassa mutatoitunutta titaania.
”Olet jo kuullut siitä.”
”Ohimennen”, Rautakala muunteli hieman totuutta. ”Kolmas ovi vasemmalla.”
He olivat saapuneet määränpäähänsä. Tutkimussiiven yhteyteen rakennetut varastot oli tarkoitettu pääasiassa kentällä työskentelevien metsästäjien käytännön tarpeiden säilöntään. Varastot neljästä kahdeksaan oli kuitenkin varattu erikoisemmille varusteille. Varasto viiden sisältöön eivät päässeet käsiksi monet. Puhdistaja oli yksi harvoista ja valituista lähinnä siksi, että puolet sen sisällöstä oli hänen alun alkaenkin mukanaan tuomaa.
Angienin avainkristalli salli oven avaamisen ja selakhi edellä he astuivat sisään. Heti ensimmäisellä vilkaisulla oli selvää, mitä siinä nimenomaisessa varastossa säilytettiin. Mustan Käden logot koristivat esineistä käytännössä jokaista. Ainoastaan kaksi hyllyä varaston vasemmalla laidalla oli merkattu muilla xialaisilla merkinnöillä.
Puhdistaja käveli edeltä hyllyjen kolme ja neljä väliin, jossa aivan tämän punaisen visiirin tasalla lepäsi juuri sellainen panssariin kiinnitettävä liekinheitin, millaisen hän oli menettänyt. Hän kaappasi viimeisen kappaleen mukaansa. Seuraavaa esinettä hän kuitenkin joutui etsimään. Tämän katseen harhailtua tovin Rautakala kyllästyi odotteluun.
”Mitä etsit?”
”Niitä Nyrkin vanhoja kiitoreppuja. Onko niitä vielä?”
”Niitä ionisiivellisiä ainakin”, Rautakala totesi ja kumartui lähimpänä sisäänkäyntiä sijaitsevan hyllyn pohjalle. ”Saako olla sinistä vai punaista?”
”En kaipaa mitään niin näyttävää. Sellainen kertakäyttöinen riittää.”
Angien oli jo nostamassa suurempaa metallista laattaa, mutta Puhdistajan täsmennyksen kuultuaan kaivoikin sen takaa paljon pienemmän, hädin tuskin rakettireppua muistuttavan vempeleen.
”Se ei kyllä anna sinulle ilmaherruutta Ilonpilaajaa vastaan”, Rautakala huomautti, suoristi selkänsä ja ojensi repun Puhdistajan odottaviin kouriin.
”Eikä tarvitsekaan. Tahdon vain jotain sille varalle, että joudun tekemisiin korkeuksien kanssa.”
Selakhi hymähti ymmärtäväisesti. Hänen katseensa harhaili pitkin hyllyjä, joihin oli alkanut muodostumaan tavaran puutteesta huomattavan suuria koloja. Vuosikymmenet eivät olleet armollisia kulumalle. Ja Puhdistajalla oli paha tapa joutua tehtävillään aina tilanteisiin, jotka verottivat varusteiden määrää pysyvästi.
”Korkeuksista puheen ollen, insinööripuolelta kyseltiin sinua taas. En luvannut tietenkään mitään, mutta Herra Rakennusmestari alkaa kuulostaa kärsimättömältä.”
Puhdistaja huokaisi syvään ja käveli kaksikosta ensimmäisenä ulos asevarastosta täydennykset kainalossaan.
”Hän saa luvan odottaa. Palaan Xialle ylihuomenna enkä ole aikeissa tulla takaisin toviin.”
”Kertoisit tuon hänellekin, niin ehkä hän lakkaisi vaivaamasta minun osastoani asialla”, Rautakala murahti ja asteli ulos Puhdistajan perässä. Oven sulkeuduttua sähkölukko surahti merkiksi siitä, että se oli tosiaan kiinni.
”Suoraan sanottuna minua ei kiinnosta hänen jatkuva tarpeensa stressitesteille. Valaa vain vainoharhaa, vaikka tiedämme, että laskelmat ovat oikein.”
”Noh, sen siitä saa kun hankkii sata tuhatta teräspalkkia Varjotun laskuun. Hänellä on oikeus pitää silmällä sijoitustaan”, Rautakala huomautti.
”Hänellä on. Insinööreillä ei. Olisivat vain tyytyväisiä, että projekti on valmis.”
Puhdistajan rakennuttama kokeellinen taivasasema oli ollut pääasiallinen syy sille, miksi tämä ei ollut viettänyt kentällä kovinkaan paljoa aikaa edelliseen kahteen vuosikymmeneen. Varjottu oli hehkuttanut hanketta uuden turvallisemman ajan alkuna. Projektia johtanut Puhdistaja ei ollut jakanut Odinan valtiaan intoa, vaan oli runnonut projektia eteenpäin kuin tämän henki olisi ollut sen valmistumisesta kiinni. Asema oli ollut virallisesti valmis jo yli vuoden, mutta sen sijainti oli silti salaisuus kaikille muille paitsi harvoille ja valituille.
Rautakala ymmärsi hyvin, mistä insinöörien turhautuminen johtui. Astronominen määrä rahaa oli uponnut projektiin, jonka hedelmiä heidän ei sallittu edes näkevän. Selakhi oli melko varma, että hänenkään ei virallisesti olisi kuulunut tietää aseman olemassaolosta, mutta tieto oli valunut hänen käsiinsä siinä vaiheessa, kun häneltä tilattiin modifikaatioita BH-15-sarjan ohjuslaukaisimiin, jotta ne voitaisiin kytkeä tuhannen sarjoihin. Rautakala tiesi, että sen mittakaavan projektista tiesi varmasti moni sellainen, joka vain osasi pitää suunsa supussa.
Äkkiä Rautakalan radiopuhelin huusi. Se oli hänen takkinsa rinnuksissa. ”KRZ. Hälytys, kemiallinen vuoto Mutaatiokiihdytinkammiossa! KRZ.”
Syvä huokaus. Miksi juuri tänään?
”Kuinka paha?” hän kysyi puhelimeen.
”Mitään ei tainnut sulaa”, vastasi tuttu ääni toisesta päästä. ”Kovin pahasti…”
”Tulen katsomaan”, Rautakala sanoi, ja mutta ei pitänyt erityisen suurta kiirettä.
Puhdistaja nyökkäsi ymmärtäväisesti ja lähti marssimaan tulosuuntaansa varusteet kourassaan. Rautakala ei hyvästellyt senkään vertaa, vaan lähti harppomaan nopeasti toiseen suuntaan.
Mutaatiokammiosta levisi tajunnan sammuttava löyhkä. Ilmalukossa oli vihreitä sadetakkeja ja kaasunaamareita. Hän veti ne päälleen hyvin rutiininomaisesti.
”No niin, mitä destralia täällä on tapahtunut?” Rautakala kysyi kun asteli kammioon, mikä höyrysi ja haisi. Siellä oli lukematon määrä erilaisia myrkkyjä, joiden käyttö oli kielletty suurimmalla osalla sakaroista. Mutta joskus tieteen eteen piti tehdä uhrauksia.
Kaksi henkilöä tuli häntä vastaan kaasunaamareittensa ja suoja-asujensa kera. He olivat avanneet kaikki ikkunat tuulettaakseen tilaa. Se teki huoneesta ällöttävän lämpimän, mutta ainakin myrkkyhöyryt huuhtoutuivat Odinan taivaalle.
”Homma räjähti kun säteilytimme yhtä vankia mutageenipadassa. Siitä piti tehdä uusi-”
”Hittoako mitä siitä mitä te yrittite tehdä. Mikä tilanne on nyt?” selakhi tivasi.
”No… tuolla”, vastasi toinen suojapukuisista tutkijoista ja osoitti kädellään ylikuumenneen kammion kulmaa. Siellä höyrysi joku tyyppi.
Rautakala otti olennon suuntaan pari päättäväistä askelta. Se oli valtava, draakkia suurempi, ja se lojui nelin kontin lattialla. Olennolla oli ainakin neljä uskomattoman lihaksikasta kättä ja sairaalloisen vihreä iho josta pisti läpi teriä ja hammasrattaita. Se hengitti raskaasti.
”No niin, hei vain!” Rautakala huusi ja käveli olennon eteen. Hän heilutti kättään, mutta ei saanut vastausta. Osa laboratoriosta savusi vielä. Sähköjohtoja roikkui vaarallisesti kemikaalisammioiden päällä.
”Hei, kuuletko sinä minua? Tyyppi hei!” selakhi jatkoi. Lopulta mutantti käänsi päänsä.
”Olit onnettomuudessa. Osaatko vielä puhua?”
Mutantti näytti hämmentyneeltä. Lopulta hän tavasi matoraniksi varovaisen myöntävän vastauksen.
”Loistavaa. Tässä on Pimeyden Metsästäjien jäsenhakemus. Onnea uudelle urallenne. Nyt, sinä valut jotakin myrkyllistä mönjää laboratorion lattialle, joten voisitko poistua.” Rautakala sanoi, ojensi paperin savuavalle mutantille ja kääntyi pois. Mutaatiokammion sivussa pidettiin aina liittymislomakkeita ja mainoskuulakärkikyniä, sillä sellaiset tapaukset olivat murheellisen yleisiä.
”Järjestäkää sille joku säteilysuojattu huone”, hän sanoi kahdelle tyrmistyneelle laboratoriotyöntekijälle, kiersi jonkun lattialla sulavan ruumiinosan ja poistui. Uusi Pimeyden Metsästäjä Varjotun riveihin, selakhi mietti.
”Ja opetelkaa helvetti olemaan”, hän vielä hihkaisi laboratorion porukalle.
Ennen kuin Rautakala ehti poistua biologiselta osastolta, hän kävi hyvin lähellä kuolemaa: noin kolmen metrin päässä käytävää eteenpäin hänen kulkusuunnassaan ovi paiskautui saranoiltaan suuren räjähdyksen voimasta. Räjähdys vei mukanaan suuren osan käytävää ja jätti kraatterin siihen, mistä selakhi olisi noin sekunnin kuluttua kävellyt. Hän kiljaisi, lensi paineaallon voimasta takamuksilleen lattialle ja tunsi polttavan kuumuuden ihollaan.
Räjähdyksen keskipisteenä olleesta huoneesta, tai siitä, mitä siitä oli jäljellä, saapasteli ulos siivekäs hahmo, joka taputteli neljällä kädellään vielä kytevää labratakkiaan.
”Auts, auts, kuumaa, kuumaa”, tämä puuskutti. Nähdessään pöllämystyneen Rautakalan istumassa lattialla tämä totesi: ”Tuota, ampu tulee?”
”Mitä absoluuttista karzahnia?” selakhi huusi.
Liekkimerestä pelastautunut otus olisi ollut vaikea tunnistaa schiludomilaiseksi, ellei Rautakala olisi tiennyt, että tämä oli sellainen: tämä oli täysin karvaton ja tämän pää niin sileä, että kallonmuodot olivat hyvin näkyvissä. Tämän tumma prototeräksinen haarniska, joka pilkotti liekeissä mustuneen ja reikiintyneen labratakin alta useista kohtaa, oli täynnä outoja pieniä nystyröitä.
”Tulen toan veri oli hieman, hmm, potentimpaa kuin odotin”, luurankomainen schiludomilainen murahti ja yski hieman savua. ”Ihan saatanan räjähdysherkkää!”
”Sen jälkeen, kun…?” Rautakala puuskahti nousten seisomaan.
”Sen jälkeen, kun mitä?”
”Ei tasan räjähdä tuolla tavalla, jos et tehnyt jotain!”
”Sekoitin siihen vain glyseryylitrinitraattia ja vähän diasetyyliperoksidia. Syttyi, perkele, heti, kun panin sekaan diiseliä.”
Rautakala oli sanaton. Hän huokaisi ja pudisteli takistaan nokea, mikä lähinnä levisi siihen pahemmin.
”Kai sinä ymmärrät, että jos räjäytät puolet osastoa ilmaan, se tulee aika kalliiksi?”
Schiludomilainen mulkaisi Rautakalaa ärtyneesti.
”Kuka nyt välittää jostain rahasta. Mutta käy nyt peremmälle, kun kerran tulit vierailemaan.”
Varjottu, olisi Rautakala halunnut sanoa mutta jätti sanomatta.
Lepakkoi marssi välittömästi takaisin huoneeseen, joka oli paikoitellen vielä ilmiliekeissä. Rautakala katsoi tämän perään epäuskoisesti. Sitten hänen katseensa kääntyi käytävän lattiaan tulleen railon toiselle puolelle, jossa kaksi niinikään pöllämystynyttä metsästäjää – matoralainen ja kromidi – tuijotti takaisin.
”Sinäkin tulossa Tritonusta tapaamaan?” pienempi metsästäjistä, Tärvelijä, kysyi häneltä. Tämä oli tapansa mukaan pukeutunut mustaan japanuilaisten taistelulajiharrastajien suosimaan asuun. Rautakalalla ei ollut mitään käsitystä siitä, miksi taistelulajiasiantuntijan koodinimi oli ”Tärvelijä”. Mitä tämän oli tarkoitus tärvellä nyrkiniskujen ja hyppypotkujen avulla?
Pariskunnan pidempi ja jäntevämpi osapuoli, Virittäjä, oli tänäänkin vähänsanainen. Hän vain seisoi Tärvelijän takana hiljaa Rautakalaa tuijottaen, riittävän lähellä työpariaan, että hänen pitkä lonkeropartansa kutitteli tämän päälakea. Tärvelijä puolestaan yritti hätyyttää lonkeroita pois päältään hieman ärsyyntyneenä.
Rautakalalla olisi ollut parempaakin tekemistä kuin jäädä näiden urpojen kanssa juttelemaan, mutta häntä kiinnosti kuitenkin hieman, mitä ihmettä Tritonus puuhasi.
”Niinpä kai”, hän puuskahti ja käveli savuavaan huoneeseen. Tiedemiestä ihan oikeasti tapaamaan tullut kaksikko asteli hänen perässään sisään.
Schiludomilainen oli tarttunut vaahtosammuttimeen ja suihkutteli sillä kyteviä seiniä. Ei kestänyt kovin montaa minuuttia, kun huone oli jo enimmäkseen sammunut, ja käytävän seinässä olevan reiän kautta veti sen verran hyvin, että hengitysilmastakaan ei saanut enää syöpää.
Tritonus oli räjähteiden asiantuntija, mutta hän työskenteli biologisella osastolla siksi, että Varjottu tahtoi jonkun kehittävän biologisia räjähteitä. Rautakala joutui onneksi harvoin olemaan tekemisissä tämän kanssa, sillä tämä oli hänen mielestään suoraan sanottuna karmiva tapaus.
”Tritonus hei!” huudahti matoralainen Rautakalan takana. ”Tultiin käymään.”
”Ah, sehän on Örveltäjä ja Räpeltäjä”, schiludomilainen tuhahti. ”Taasko loppui paukut kesken? Sanoin, ettei lisää tipu, ennen kuin tuotte lisää absinttia.”
”Viimeisen kerran”, matoran älähti. ”Me ollaan Tärvelijä ja Virittäjä!”
”Joo joo”, Tritonus sanoi ja penkoi jotain kaapistaan.
Rautakala tutkaili huonetta. Keskellä tilaa oli leikkauspöytä, johon oli sidottu tulen toa, joka taisi olla hengetön. Huoneen reunamilla olevien pöytien päällä sijainneet pullot ja rasiat olivat tuhoutuneet räjähdyksessä, ja ikkunat olivat paiskautuneet irti.
”Mitä sinä oikeastaan teet?” Rautakala kysyi pälyillen yhä ympärilleen.
”Sitä, mihin minut on palkattu, tietenkin”, Tritonus vastasi, ”biologisia aseita.”
Hän löysi etsimänsä – ampullin jonkinlaista nestettä – ja marssi huoneen keskelle sidotun toan luokse.
”Hei, tota, me tarvittais vielä kolmetoista uutta kranaattiomenaa”, Tärvelijä sanoi varovasti. ”Kyllä me tuotiin absinttia.”
Virittäjä asetti pullon vihertävää nestettä sivupöydälle. Jättäen kaksikon täysin huomiotta Tritonus veti injektioneulan täyteen ampullissa olevaa nestettä ja puukotti sen sitten suoraan tulen toan kaulaan. Tämä päästi korviahuumaavan rääkäisyn ja rupesi välittömästi rimpuilemaan lepositeissään.
”Mitä hittoa, se oli elossa?” Tärvelijä parahti.
”No niin, Rautakala”, Tritonus tuhahti ja läimäytti toaa avokämmenellä kasvoille. ”Annapa näkemyksesi: haluaisin pumpata testosteronia suoraan tämän aivoihin nähdäkseni, mitä se tekee veren räjähdysherkkyydelle, mutta minulla on vaikeuksia tehdä se kallon läpi. Sitten taasen testosteroni ei läpäise veri-aivoestettä, joten sen saaminen sisään verenkierron kautta on haastavaa! Miten ehdotat, että ratkaisen ongelman? Saat palkinnoksi fentanyyliä. No niin, kello käy.”
”… mitä… miksi, äh, mistä minä tietäisin?” Rautakala ähkäisi. ”En minä ole mikään kemisti.”
”’En minä ole mikään kemisti’, nännännää”, Tritonus matki. ”Helvetin hammasaivo. Ei sinusta koskaan ole mitään iloa! Kunnon tieteilijä ei välitä rajoista, niin eettisistä kuin tieteenalojen rajoista! Kyllä olisi Tohtori Synti osannut minulle tämän kertoa.”
”Voi nyt yhden kerran”, Rautakala kivahti. ”Syntiä ei ole näkynyt vuosikausiin, ja vieläkin sinä urputat siitä, että se katosi! Siirry jo elämässä eteenpäin.”
”Ei täällä mikään tunnu pyörivän ilman sitä kusipäätä!” Tritonus huudahti. ”Sillä oli kuule visiota! Sillä oli ideoita! Sillä oli ymmärrystä maailman rakenteesta! Ja sitä kiinnosti, mitä täällä puuhataan!”
”No voi voi, mutta minulla on oma osastoni pyöritettävänä”, Rautakala huokaisi syvään. Tohtori Synti oli ollut kyllä mäntti, mutta ainakin tämä oli ollut hurmaava mäntti, toisin kuin kukaan muu näistä tyypeistä.
”Niin tuota, mites ne kranaattiomenat?” Tärvelijä yritti. Siihen Tritonus vastasi kaivamalla huoneen perällä olevasta laatikosta koomisen näköisen pyöreän, mustan, sytytyslangallisen pommin, jonka tämä heitti päin kysyjän naamaa. Tärvelijä sai juuri ja juuri otettua kopin metallikuulasta, ennen kuin se olisi osunut häntä naamaan, vain huomatakseen, että sen sytytyslanka oli sytytetty.
”AAAA MITÄ MINÄ TEEN TÄLLÄ?” hän huusi ja juoksi huonetta ympäri kuin hahmo koomisista piirrosanimaatioista.
”Mietipä sitä”, Tritonus sanoi. Rautakala tarttui matorania kauluksesta pysäyttäen tämän ja otti pommin tämän kädestä. Hän lipaisi sormenpäitään ja yksinkertaisesti puristi sytytyslangan pään sammuksiin.
”Idiootti, käyttäisit joskus päätäsi”, hän huokaisi.
”Mitä odotit äijältä, jonka nimi on Örveltäjä”, Tritonus mainitsi piikittäessään jälleen jotain nestettä leikkauspöydällä möllöttävään uhriin. Tällä kertaa toan iho tosin alkoi hehkua oranssina.
”… minä taidankin tästä lähteä, ennen kuin menetän kriittisiä määriä aivosoluja”, Rautakala sanoi ja kiirehti ulos huoneesta. Hän oli jo useiden metrien päässä, kun hänen takaansa kuului jysähdys liekkien kuumuuden hohkatessa vielä hänen niskassaan ja Tärvelijän epätoivoisen parahduksen kaikuessa käytävää pitkin.
”Ei saatana, sehän toimi hyvin!” kuului Tritonuksen innostunut rääkäisy ja kahden metsästäjän yskintää. Selakhi kiihdytti tahtiaan vaistomaisesti, kuin yrittäen saada etäisyyttä itsensä ja seuraavan vääjäämättömän räjähdyksen väliin. Ehkä siihen sai lopettaa työpäivän…
Monta kerrosta alempana steltinpeikko nimeltä Kersantti ei pahemmin piitannut räjähdyksestä, joka kaikui jostakin Linnakkeen tiedeosaston suunnasta. Sellaista sattui! Linnake kohosi mustana ja jättiläismäisenä hänen takanaan. Se oli louhittu puoliksi vuoren sisään vuosisatojen aikana. Reitti pääportilta kohti kaupunkia kulki pengerrettynä tienä, mikä oli tarpeeksi leveä kokonaiselle kolonnalle sotilaita.
Linnakkeen raitiovaunupysäkki oli ihan siinä portin lähellä. Kersantin ei tarvinnut odotella kauaa. Hänen päivänsä oli kulunut parin vastavärvätyn koulimisessa sotilaiksi – huonolla menestyksellä – ja nyt teki mieli irroitella. Ottaa vähän etkot ennen iltaa. Ja sitä varten hänellä oli vakiopaikka.
Vihreä ratikka pysähtyi. Sen ensimmäinen vaunu muistutti aivan tavallista xialaista raitiovaunua, mutta muut näyttivät enemmän karjavaunuilta, ja niiden penkit olivat metalliset ja minimalistiset. Odinalla kaikki oli tehty suureen mittakaavaan, toisin kuin lilliputtien Metru Nuilla. Kun suurin osa Metsästäjistä oli jonkinlaisia mutantteja, xialainen mittakaava oli kaikkein yleisintä. Se harmitti Kersanttia. Kaikki muut peikot olivat häntä isompia, mutta hän kyllä kompensoi sitä kovalla äänellä ja häijyllä luonteella. Liian isot penkit olivat silti muistutus hänelle. Yhdellä istui valtava, humanoidimainen härkä, joka murisi hänelle. Rynkky oli aina ollut vähän kusipää. Toisella puolella oli pienempi, ison koiran kokoinen härkä, joka yhtä lailla murisi hänelle. Sen mukana oli vortixx. Jäljittäjä se vasta outo olikin.
Kersantti vaihtoi vaunun takaosaan. Pari muutakin oli siellä. Vahva koura läimäisi Kersanttia olkapäälle.
”Kessu! Vapaalla jo?”
Puhuja oli Lurkki. Lurkkikin oli peikko – iso, kirkkaan punainen ja komea. Hänen haarniskassaan oli kaksi rumaa naamiota, sotasaaliina saatu tuhotuilta toilta. Selästä nousi kaksi pitkää kokonaan mekaanista kättä, joiden päissä oli ikävän näköiset pihdit. Rautakalan väki oli viritellyt ne Lurkin proteeseiksi, kun hän oli halunnut ”enemmän käsiä.” Hänellä oli myös pistinhäntä, jonka oli voittanut korttipelissä.
”Juu ei näistä alokkaista ole mihinkään nykyään, taso sen kun laskee. Hävittäisi sota, jos semmonen syttyisi nyt”, Kersantti valitti.
”No mehän hävittiin jo yksi”, Lurkki vastasi. Kumpikin nauroi.
”Joo mutta näillä ei olisi edes mahiksia. Ihan nulikoita kaikki.”
”Kyllä niistä vielä miehiä saadaan”, Lurkki sanoi. He hyppäsivät ratikkaan ja puhelivat niitä näitä.
Rata kulki Linnakkeelta rinnettä alas kohti Odinan kaupungin keskustaa. Väliä ei ollut oikeasti kuin päälle kio, mutta kun Linnakkeen ja sataman väli oli niin kiireinen, julkinen liikenne oli ollut erinomainen investointi. Sen käyttäminen oli ilmaista Odinan asukkaille. Eihän sitä julkista liikennettä kovin paljoa muuten ollut, mutta toisaalta miksi kukaan haluaisi aavikolle?
Odinan kaupunki oli rakennettu ahtaalle alueelle Varjovuorten ja Vesilahden väliin, ja se levisi pitkin kallioista rannikkoa pitkälle kumpaankin suuntaan. Xialaistyyliset tornitalot hallitsivat maisemaa keskustassa. Niiden seassa näkyi myös ”Tiedon torni” – tai ainakin sen muotoinen kivi- ja lasirakennus, joka yritti parhaansa mukaan näyttää Ko-Metrulta. Siellä sijaitsi kaupunginkirjasto.
Ah, Odinan kaupunki, Xian ruma pikkuserkku! Voiko mistään muualta löytää niin suurta määrää oman etunsa tavoittelijoita, luikureita ja varkaita? Palkkasotilaita ja maanpakolaisia? Metsästäjien operaatio oli kasvanut aikojen saatossa pieneksi imperiumiksi, ja se oli houkutellut Odinalle kaupungillisen väkeä. Tehtaat tuottivat aseita ja huumeita omaan käyttöön ja myytäväksi. Jos ura epäonnistui Xialla, aina saattoi tulla yrittämään uudestaan Metsästäjien valvovan silmän alle.
He jäivät ratikasta Seleciuksenkadulla, mistä oli vain parin korttelin matka Kersantin suosikkipaikkaan kaupungissa, Lörtsyn peikkobaariin. Kadut vilisivät elämää. Oli skakdeja myymässä tavaraa kaduilla, oli asioillaan juoksevia vortixxeja, oli kiireisen oloisia aristokraatteja ja nauravia peikkoja. Kyllä matoralaisiakin näki, mutta useimmat heistä pysyttelivät vähän syrjemmällä pikku jäbien kaupunginosassa tonttujen ja muiden kanssa.
Vaikka Lörtsy oli peikkobaari, sen ylivertaisuuden myönsivät myös moni muu väki. Kessu ja Lurkki marssivat sisään. Suurin osa siellä olijoista tunsi toisensa.
”Parit kaljat, Jerry!” Kersantti huusi baaritiskille. Kaksikko katseli hetken vapaita paikkoja, ja menivät sitten isoon pöytään, missä pelattiin korttipelien aatelia, srekajaa.
”Skrää skrää, saatiinks me lisää pelaajia, saatiinks me?” Pelipöytää dominoi Kraata-Kal, kuten tavallista.
”No kyllä minä aina sinut rökitän, mato”, Lurkki uhosi.
”Joo ja mä olen korttipelien TITAANI”, Kersantti jatkoi.
He hävisivät ensimmäisen erän. Kysymys siitä, huijasiko Kraata-Kal peleissä, oli yleinen puheenaihe. Erityisen paljon tappiossa pisteli hävitä jonkinlaiselle tietoisuuden saavuttaneelle kraatalle, joka asui metallihaarniskassa. Hänellä oli kyllä varjon, tulen ja veden elementtivoimat, mutta suoraan sanottuna hänen korttipelivoimansa taisivat perustua lähinnä täydelliseen pokerinaamaan: Kraata-Kal ei elehtinyt. Se oli eleetön haarniska, ja jos sisällä olevan kraatan pokerinaama petti, kukaan ei sitä nähnyt.
”Ja taas voitto, voitto kaikkien kraatojen kraatalle!” Kraata-Kal iloitsi ja kahmi krediittejä. Huonot häviäjät valittivat kovaäänisesti. Pöytään taottiin nyrkkiä, kunnes Kraata-Kal päätti mennä terrorisoimaan jotakin toista peliluolaa.
”Hitto mikä äijä”, Kersantti mutisi.
”Kai se voi nainenkin olla. Se on joku kraata”, Lurkki mietti.
”Säkki, yritä olla miettimättä naisia koko ajan.”
”Täytyy olla harrastuksia”, Lurkki puolustautui.
”Mites, kuulitko että Puhdistaja tuli ihan Pomon kanssa samaa matkaa kotiin? Oli vissiin onnistunut oikein kunnolla”, Kersantti sanoi ja kittasi kaljaa.
”Saikohan se Ilonpilaajan vihdoin niitattua?”
”Ei mä kuulin että se olisi ollut joku aarre. Vorokeikka.”
Samassa pöydässä ristisanatehtävää täyttänyt Keräilijä puuttui keskusteluun. Hänen huhuttiin olevan matoran, mutta hänen massiivinen haarniskansa teki hänestä ainakin peikon kokoisen.
”Minä kuulin, että kyse oli jostakin suunnattoman arvokkaasta voimaesineestä”, hän sanoi. Hänen äänensä oli kummallinen ja tuntui olevan aivan liian pieni sen kokoiselle olennolle.
”Kenties Varjottu tekee niin kuin edellisenkin kanssa. Jakaa sen kuuteen osaan, ja myy jokaisen osan eniten tarjoavalle. Nerokasta, sanon minä.”
”Joo se oli kyllä Jakajan paras idea.”
”Kuulin että se olisi oikeasti tullut Panostajalta.”
”No, ne jakavat yhdessä yhden aivosolun.” Vastauksena nousi naurunremakka.
”Ei tuommoisia pitäisi sanoa kummipojista”, varoitti yksi vanhemmasta väestä, Vartija. ”Vähemmästäkin hirtetään väkeä.”
Uusia käsiä srekajaa jaettiin ja monet palkkapussit meni siinä onnekkaampiin käsiin. Pöytään liittyi pian Gladiaattori. Lörtsy oli hänenkin kantapaikkansa, vaikka hän olikin gladiaattorilajin jäsenenä melko lailla isompi kuin tavanomainen peikko. Peikoilla ja gladiaattoreilla vaan sattui usein olemaan sama maku. Steltin duunarien piti pitää yhtä, Kersantti usein sanoi.
”Äijät, katsokaapa tätä. Kasvostaja lähetti postikortin.”
Suuri soturi istuutui pelipöytään tuopin kanssa ja läimäisi kortin väen nähtäväksi. Siihen oli kuvattuna kaunis, vaalea linna, jonka katot olivat punaiset ja jonka lipputangoissa liehuivat siniset ussalit. Kaupunki sen edustalla näytti hieman pohjoismanterelaiselta. Auringot paistoivat tornien takana, ja puut olivat vehreitä.
”Se kirjoittaa, että on nyt täällä Bio-Klaanissa, ja että niillä oli juuri joku loppukesän festivaali. Kunnon rantakelit ja kaikki. Puhuu kivoista kahvioista ja loistavista baareista, ja kävi jokiristeilylläkin. Vissiin siellä on niin paljon isoa väkeä että melkein kaikki paikat huomioi sen, ja että ei ole ollut mitään ongelmia viranomaisten kanssa. Antaa 6/6 tähteä lomakohteena”, Gladiaattori kertoi hymyillen ystävänsä puolesta.
”Ai että se on helvetin leso”, Lurkki nauroi.
”Niin siis missä se on?” Kersantti kysyi.
”Siis Bio-Klaani on Välisaarilla oleva mesta”, Lurkki kertoi. ”Olin siellä jotain kolme vuotta sitten.”
”Keikalla?”
”Ei kun ihan lomalla”, Lurkki sanoi. ”Se on outo mesta. Siellä on useampia entisiä meikäläisiä, ihan niiden johtokunnassa asti. Tuomari on meinaan yksi pomoista.”
”Oikeasti? Luulin, että Varjottu listisi porukan, jotka lähtee”, Gladiaattori sanoi hämmentyneenä.
”Niin siis kai siinä on joku diili”, Kersantti korjasi. ”Ehkä Tuomari on vaan soluttautunut sinne.”
”Jaa-a”, Lurkki raapi leukaansa. ”Siellä on siis varmaan pari kymmentä toaa, ja paljon muita taisteluäijiä. Se olisi aika rankka pala meillekin, tai että ei maksa vaivaa.”
”Onko se merirosvokaupunki?” Gladiaattori kysyi.
”Rumisgone on ihan siinä lähistöllä”, Lurkki kertoi. ”Mutta siellä Bio-Klaanissa on joku järjestys. Koko paikkaa johtaa yksi sähkö-toa, mutta käsittääkseni Tuomari on silleen kakkosmies. Ja johtajista puhutaan oudompaakin.”
”Ai toa?” Kersantti kysyi. ”Ei kuulosta kovin tooalaiselta paikalta.”
”No siis juttelin siellä parin kanssa”, Lurkki kertoi. ”Ja aika moni siellä ei kauheasti piittaa sellaisesta turagoiden hurskastelusta ja muusta. Niin kuin toia jotka haluaa päättää itse, mitä tekee. Ei ne siellä mitään rosvoamista kattele, mutta antavat muuten olla, jos on ihmisiksi.”
”Niin, onhan meilläkin Hammasratas, ei ne kaikki toat ole samanlaisia”, Gladiaattori mietti.
”No se kyllä on rosvojen rosvo”, Kersantti nauroi. ”Tiedättekö te siitä kerrasta kun se pölli koko helvetin kassaholvin Novarattaalta? Leijutti sen noin vaan, sormen napautuksella!” Peikko napsautti sormiaan dramaattisesti. ”Ei saatana kun meillä olisi lisää toia.”
”Parempi on, että pysyvät kaukana”, Gladiaatori mutisi. ”Vaikka kyllä se Bio-Klaani vaikuttaa ihan hyvältä lomapaikalta. Liian monessa paikassa ei tykätä, jos on yhtään oudon näköinen.”
”Juu ehkä seuraavilla lomilla voisi”, Kersantti mietti. ”Samalla voisi käydä Rumisgonen, se on kuulemma Välisaarien kovin mesta, Luikuri kertoi just miten siellä on niin monta baaria, ettei edes se ehtinyt mennä niitä päivässä…”
Samaan aikaan naapuritalon kellarissa Triglax selasi tylsistyneenä kansainvälistä uutisvirtaa kahdeksalta näytöltä nojatuolinsa pohjalta. Päivän pääuutinen oli yksiselitteinen: Esto-Metrun uppoaminen. Kaikki muu oli epäselvää. Kuten se, miten jäävuori muka ilmestyi ”tyhjästä” ja kuinka monen eri vieraan vallan sukellusveneitä oli paikalla. Juuri mikään uutislähde ei kehdannut tehdä liian suoria johtopäätöksiä juonittelevista osapuolista tai vallitsevista agendoista. Ainoat kiveenhakatut faktat olivat, että metrunuilainen matkustaja-alus oli törmännyt jäävuoreen Zakazin itäpuolella ja satoja oli kuollut. Uutistoimistot kuitenkin etenivät asian suhteen kuin tulisilla hiilillä, eivätkä tarttuneet todellisiin kysymyksiin. Niin kuin siihen, miksi alus oli tehnyt salaisen pysähdyksen ko-metrulaiseen sotilassatamaan matkansa alussa, ja siihen, miksi tapausta tutki kolmen eri tahon tutkimuskomissiot, joilla kaikilla oli tapahtumalle eri selitykset. Hah, frostelukset taas? Niillä seuduilla? Keksikää parempia juttuja.
Tappavan tylsää, Triglax huokaili. Kunnon polemiikin ainekset oli kyllä jaettu – mutta eikö kukaan halunnut yrittää ottaa tapauksesta koppia, osoittaa syyttäviä sormia tai hyväksikäyttää kaaosta? Oli kuin kaikki tahot yrittivät välttää eskaloimista, ja takertuivat tylsimpään mahdolliseen selitykseen. Hei, entäs ne havainnot siitä sukellusveneestä, joka oli ilmiselvästi xialais- tai odinalaisvalmisteinen? Haloo? Ei, se jäävuori varmaan vain ilmestyi siihen tyhjästä. Mutta miksei edes pahimmat korppikotkat eivät kehdanneet herkutella ruumiilla vielä?
Paskan marjat, ajatteli Triglax. Kukaan ei ollut vain vielä heittänyt ensimmäistä kiveä, koska tapaus oli niin tabula rasa, että sitä voisi käyttää minkä tahansa poliittisen agendan puolesta. Siinä oli jopa liikaa mahdollisuuksia. Oliko Dumen salainen asekuljetus vaarantanut kansalaisten henget, kun xialaiset tai odinalaiset olivat saaneet vihiä siitä? Vai oliko xialainen terroristisolu iskenyt ajaakseen maailmaa kohti uutta sotaa, vai vielä parempaa, Dume tilannut iskun pönkittääkseen omaa valtaansa? Hitto mitä mahdollisuuksia, kunhan joku päättäisi, että mikä vaihtoehto olisi rahakkain.
Triglax avasi toisen ikkunan ja tarkisti laudat läpi tuoreen keskustelun kannalta. Totuustehtaan muut puuhakkaimmat kävivät kiivasta keskustelua. /pol/ oli tulessa.
#42778990
Tietääkö kukaan ketä tosta sopii oikeesti syyttää? Mutu sanoo että jotain suurvaltapolitiikkaa tässä on. Varjotun ops jos pitäis lähteä veikkaamaan.
#3111850
>#42778990
huutista valuaivolle, ei saleen oo varjottu :DDD Dume siellä vaan jälleen pistänyt inside jobin että tohungat ja matkut voi leikkiä uhria vaikka ne hallitsee maailmaa
#50001778
Lol mikä valakki, Varjottu on tylsin vaihtoehto. Mun lähteet sanois että jotain makuta-hommia mut ei sellaisesta kannata tehdä mitään juttua. Makutoita voi nyt syyttää ihan mistä vaan eikä herätä oikeestaan tässä kohtaa enää mitään tunteita.
Triglax ei ollut vielä juuri osallistunut keskusteluun. Totuustehtaalla käytiin samaan aikaan kahta sotaa: kaikki halusivat tietää tapauksesta enemmän, mutta kukaan ei halunnut osoittaa olevansa tietämätön. Dumellahan ei tässä tapauksessa ollut osaa eikä arpaa, sen hän nyt hyvin tiesi – kuten tiesivät myös hänen lajitoverinsa muissa organisaatioissa ympäri universumia. Triglax kyllä tiesi, että siellä oli ollut Jäätiköittäjä ja sukelluspuolen pojat hommissa, kun oltiin saatu vihiä salaisesta metru-teknologian kuljetuksesta matkustaja-aluksessa. Tapaus oli aivan tarkoituksella toteutettu niin helvetin sotkuisesti, että kukaan ei oikein tiennyt, mihin koukkuun tarttua. Ah, se xialainen sukellusvene oli kirsikka kakun päälle – kunnon sopan hämmennystä!
Triglaxilla ei ollut liiemmin lojaliteettia Odinalle, tai oikeastaan minnekään. Saari oli kotipaikkana aika lailla yhtä paha läävä kuin mikä tahansa muukin. ”Imperiumi” ei velvoittanut häneltä mitään, eikä se nyt kovin keskusjohdettu ollutkaan. Varjottu maksoi hyvin, ja työ oli toisinaan mielekästä – eikä hänen sivubisneksiään totuustehtaalla tarkastellut kukaan liian kriittisesti. Muodonmuuttajana sai metsästäjissä paljon helppoja tehtäviä – vakoilua, pikku kähveltämistä, helppoa mustamaalaamista – ja siinä kyljessä oli aikaa ottaa sivubisneksenä toimeksiantoja muilta tekijöiltä. Maustaa vähän totuuksia, Triglax tykkäsi sanoa. Toisinaan hän maustoi niitä täälläkin.
Jotkut valakit edelleen luulivat, että hän oli viimeinen Keltainen jättiläinen, koska hän oli ilmaantunut sen näköisenä Varjotun vuosikirjan kuvauksiin. Pikku väännön myötä se kuva oli päätynyt jopa kanteen. Huutista, helvetisti huutista. Jengi uskoi mitä tahansa paskaa. Koko maailma oli ihan saatanan tyhmiä tyyppejä täynnä.
Triglax vilkaisi kelloa. Pari tuntia voitonjuhliin, hän muistutti itseään. Kai siellä pitäisi näyttäytyä, mutta hän ei ollut vain vielä ihan varma missä hahmossa. Olisi kyllä hauska aiheuttaa ongelmia ja esim. joku kolmiodraama, mutta hän oli ylittänyt viimeaikaisesti vähän turhan auliisti vastaavia rajoja. Jengi ei vaan ymmärtänyt hyvän trollin päälle. Se oli vitsiä.
Jengi oli yhä väärässä samassa langassa. Triglax näki tilaisuutensa, avasi kommenttikentän ja alkoi kirjoittaa viestiä.
#05396591
saatana te ootte kaikki ihan tyhmiä, totta kai toi on inside job. Totta kai Dume on se joka tässä voittaa haloo. Tän laudan jengi muuttuu kyllä vuosi vuodelta tyhmemmiksi, ei mitään mediakritiikkiä.
Tärvelijä ja Virittäjä kävelivät yhdellä kaupungin vilkkaimmista toreista. Heidän oli tarkoitus hankkia välipalaa seuraavaan operaatioon varustautumisen ohessa ja illan gaalaa odotellessa. Virittäjä kantoi kaksin käsin laatikollista kranaattiomenoita, josta he olivat lopulta saaneet suostuteltua Tritonuksen luopumaan.
Tärvelijä pysähtyi ostamaan japanuilaisittain grillatut kahu-vartaat. Hän antoi toisen niistä Virittäjän partalonkeron pideltäväksi ja rupesi mussuttamaan omaansa hyvällä ruokahalulla. Tritonuksen pompotuksen jälkeen hän ansaitsi pienen herkun.
Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään.
”No mutta Tärkki ja Virkki! Pitkästä aikaa!” sanoi hyväntuulinen ääni. Tärvelijä katsoi olkansa yli ja näki päivänsä toisen schiludomilaisen.
”Kappas, sehän on itse Eeru vatseru!” Tärvelijä lohkaisi varrastaan mussuttaen ja näpäytti tämän käden pois olkapäältään. Lepakkoi irvisti järkyttyneenä.
”Älä helvetissä tuollaista sano”, hän murahti. ”Vietät aivan liikaa aikaa Japa Nuilla.”
”… minä olen kotoisin Japa Nuilta.”
”No olet viettänyt siellä liikaa aikaa!”
”Keksisit itse hyvän käännöksen. Minun xian taitoni ei ole kovin kummoinen, ’Eör votser’ ei taivu kovin hyvin suuhuni.”
”Se on Airwatcher!”
”Niinhän minä sanoin!”
Tässä kohtaa vartaansa loppuun syönyt Virittäjä nyökkäsi Airwatcherin suuntaan tervehdykseksi ja pysähtyi heittämään jäljelle jääneen puisen tikun kojun viereiseen roskakoriin.
”No kun mikään ei oikein tunnu toimivan matoraniksi”, schiludomilainen huokaisi. ”Kokeilin Ilmatarkkailijaa, mutta se on vähän laimea. Taivasvahdissa on kiva sointu, mutta se ei ole kovin linjakas. Tämä on kovin vaikeaa!”
”No joo”, Tärvelijä sanoi. ”Minulla on vähän sama mutta toisin päin. Mietin itse omani matoraniksi ja kokeilin kääntää xiaksi, ja kun hittolainen, ’Tärvelijä’ kääntyisi tosi hyvin ’Ruineriksi’, mutta se on jo varattu.”
”Ai joo, niin on”, Airwatcher hekotti. ”Se ääliö taas käänsi ’Ruinerin’ ’Ruinaajaksi’. Mikä dorka.”
”Mutta ’ruinaajahan’ tarkoittaa… tyyppiä, joka ruinaa?”
”Niin. Niin tarkoittaa.”
”Aika pöyristyttävää.”
”Jos ihan rehellisiä ollaan, niin myös Airwatcher on vähän kompromissi. Mietin sen omalla kielelläni alun perin, kun meillä on ilmalle ja lentämiselle tosi paljon kivoja sanoja! Ja lampuille kyllä myös, mutta eksyn aiheesta.”
”Minä päädyin lopulta ’Marreriin’, se on aika harvinainen. Kukaan tuskin keksii samaa.”
”En edes tietäisi, mitä se tarkoittaa. Miksikäs sinä muuten olet ’Tärvelijä’, mitä sinä tärvelet?”
”Ei mennä siihen”, Tärvelijä sanoi hieman kiusaantuneena. ”Me ollaan tässä varustautumassa hitaasti mutta varmasti seuraavaan operaatioon Eteläisen mantereen rannikolla. Mutta illalla on myös se gaala, johon pitäisi vähän valmistautua. Onko siellä joku pukukoodi?”
”En muista”, Airwatcher myönsi. ”Kai te kuulitte, että pelastin vähän aikaa sitten Purifierin ruman perseen pulasta, mikä tavallaan johti tähän koko gaalaan?”
”Älä ala mulle”, Airwatcher varoitti. Tärvelijä nosti kätensä pystyyn ikään kuin antautumisen merkiksi ja samalla sinkosi tyhjäksi kalutun varrastikkunsa häntä päin. Tikku osui schiludomilaista suoraan silmään.
”Ai saatana, miksi noin teit?”
”Ei pidä liian leuhkaksi ruveta”, Tärvelijä läksytti.
”No kun totta se on, Purry pölli jonkun ison aarteen, jonka Varjottu halusi, ja olin, öö, ’kuskina’ paikalla. Ilman minua olisi ollut ihan kusessa. Jäbä on muuten ihan sairaan painava.”
”Voin kuvitella. Se sen kenttähaarniska näyttää aika raskaalta.”
”Siellä oli myös jotain Bio-Klaanin isoja kihoja paikalla. Oli Tuomaria juoksemasa Purryn perässä, ja siellä rannalla oli myös se yksi toinen admin. Äh, en minä enää muista, jotain näistä kyllä briiffattiin etukäteen. Se oli se musta toa, jolla on vihreä naama. Jotain Japa Nui -juttuja silläkin, sellainen katanaäijä. Kovat vibat. Se oli pilkkonut jonkun robottityypin sinne rannalle, ihan sairasta.”
”… puhutko sinä nyt Ämkoosta?” Tärvelijä henkäisi ällistyneenä.
”Joo, se se oli!”
”Se… se kurja…”
”Tunnetko sen? Mikä juttu tämä on?”
Tärvelijä ei ollut koskaan tavannut Ämkoota mutta muisti opetuksensa hyvin.
Dojon paperisten seinien puiset kehykset olivat vavahdelleet ja huoneen perällä olevalla alttarilla palava rituaalikynttilä sammunut ilmavirran vaikutuksesta, kun hänen selkänsä oli iskeytynyt väkivaltaisesti vasten tatamia. Hänen keuhkonsa olivat tyhjentyneet täydellisesti, eikä hän ollut saanut happea kymmeneen sekuntiin. Ilman maton hieman pehmentävää vaikutusta hänen selkänsä olisi saattanut murtua. Isku oli selvästi ollut laskelmoitu juuri niin kovaksi, että näin ei tapahtunut.
”Tämä on pientä verrattuna siihen, mitä Valkoinen Turaga sinulle tekisi!” oli hänen mestarinsa huutanut täyttä kurkkua. ”Jos et ole parempi, sinusta tehdään pientä silppua sekunneissa!”
Hän oli noussut ylös niin pian kuin suinkin ja kumartanut anteeksi anoen. Mutta Musta Turaga oli armoton luonne. Tämän koruton musta keikogi oli ollut moitteettomasti aseteltu ja musta vyö mustan vaatteen päällä tiukasti sidottu. Tämän mustan jalon Kanohi Hunan silmäaukoista olivat paistaneet julmat punaiset silmät, jotka eivät olleet ilmentäneet tippaakaan sääliä – niin tämän vihollisia kuin tämän oppipoikiaankaan kohtaan.
”Bakmei ei tunne armoa”, tämä oli sanonut. ”Ja jopa hänen viimeinen oppilaansa, Miekkapiru, on vaarallisempi kuin useimmat asiat, mitä tulet ikinä kohtaamaan! Jos pysyt noin pehmeänä, et tule koskaan saavuttamaan kostoamme! TAISTELE! TATAKAE!”
”Teen kaikkeni, jotta saavutamme tavoitteemme!” Tärvelijä oli julistanut ja ottanut jälleen taisteluasennon. Hän oli hyökännyt varoittamatta pistäen käärmeen päätä muistuttavaan asentoon asetetulla kämmenellään suoraan kohti Mustan Turagan silmää, mutta yhtäkkinen hyppykierrepotku oli vetänyt hänet suoraan kanveesiin.
Dojon seinälle suurin kirjaimin kirjaillut sanat,
白騎士を殺せ
Tapa Valkea Soturi,
olivat porautuneet hänen mieleensä. Hänen elämäntehtävänsä. Hänen tarkoituksensa.
Musta Turaga oli ollut omien sanojensa mukaan Valkoisen Turagan arkkivihollinen – ja vannonut pyhää kostoa tätä vastaan. Tärvelijän tuo sekopäinen vanhus oli suoraan asettanut Ämkoon vastustajaksi. Ja vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt edes kuvaa Ämkoosta, pystyi hän silti tunnistamaan jo pelkästä kuvauksesta, kenestä oli kyse. Eikä hänellä ollut pienintäkään epäilystä, etteikö Miekkapiru olisi ollut yhtä hurja kuin Mustan Turagan kertomuksista kävi ilmi.
Mutta Musta Turaga oli menehtynyt muutama vuosi sitten sepelvaltimotautiin. Tärvelijän koulutus ei ollut koskaan tullut päätökseen. Hänestä oli tullut taitavampi kuin yksikään toinen Japa Nuin budoka, mutta Valkoista Turagaa vastaan, taikka edes tämän oppilaita, hän ei pärjäisi. Siksi hän oli alun alkaen liittynyt Pimeyden Metsästäjiin: Varjottu oli luvannut, että hänestä koulittaisiin taistelija, joka voisi vastustaa… jos ei nyt Turaga Bakmeita, niin edes Miekkapirua.
”Olisi kuule paljon informatiivisempaa”, Airwatcher sanoi, ”jos vaikka selittäisit ääneen, mitä ajattelet, sen sijaan, että muistelet ihan vain omassa päässäsi. Tämä hiljaisuus alkaa olla vähän kiusallinen.”
Tärvelijä palasi todellisuuteen ja vilkaisi ensin aisapariinsa Virittäjään ja sitten heidän seuraansa väkisin tuppautuneeseen schiludomilaiseen.
”Näitkö Miekkapirun taistelevan?” hän kysyi.
”En helvetissä”, Airwatcher vastasi. ”Se vain seisoi siellä ja katsoi, kun sieppasin Puhdistajan mukaani.”
”Sääli”, Tärvelijä sanoi. ”Tai oikeastaan, hyvä sinulle, koska muuten olisit aivan hiton kuollut.”
Tämän hän sanoi sellaisella vakaumuksella, että se sai kylmät väreet hiipimään Airwatcherin selkäpiitä pitkin.
”Onko se… ihan oikeasti niin kova äijä?” tämä kysyi.
”On. Se tekisi sinusta silppua sekunneissa”, hän vastasi.
Airwatcher nielaisi.
”No hyvä, ettemme jääneet jahkailemaan. Adminit jäi rannalle ruikuttamaan. Niin ja Killjoy myös! Killjoy oli siellä! En tiedä, miksi se ei lentänyt meitä kiinni. Ehkä sen rakettimoottorit oli paskana?”
”Killjoykin on kyllä sellainen sotakone, että en ymmärrä, miten pääsitte niin helposti karkuun”, Tärvelijä mietti.
”No niinpä! Varmaan se kauhistui upeita selkälihaksiani? Tarvitaan tosi kovat muskelit tuonne siipiosastolle, että saa liekinheitinmiehen kannettua meren yli.”
”Eikö Purifier ole nainen?”
”… onko??”
”Sinä… etkö sinä… tehnyt hänen kanssaan töitä?”
”No ei se kuulosta mitenkään kovin feminiiniltä? Sen ääni on silleen vähän outo.”
”Miten niin outo?”
”No siis… äh, unohda. Ei se ole kuitenkaan hirveän selvää.”
”Jaa.”
Tässä kohtaa Virittäjä näpäytti Tärvelijää päälakeen lonkerollaan merkiksi siitä, että aika riensi.
”Ahaa, meillä taitaa alkaa olla vähän kiire”, Tärvelijä sanoi. ”Pitää valmistella pari juttua matkaa varten ennen kuin gaala alkaa. Ja pitää vielä selvittää, oliko sinne pukukoodia, kun sinä et edes sitä osannut kertoa.”
”No hei, kai se minunkin pitää nyt selvittää”, Airwatcher puolustautui. ”En voi mennä sinne näin, jos on. Ehkä pitää muutenkin käydä siistiytymässä!”
”No, nähdään pirskeissä”, Tärvelijä sanoi. ”Toivotaan, että Varjottu tunnistaa suuret saavutuksesi Purfifierin avustamisessa.”
”Naljaile minkä haluat, näet vielä, että olen aika big deal”, Airwatcher huikkasi heidän lähtiessä eri suuntiin. Virittäjä nyökkäsi hyvästiksi, ja yhdessä Tärvelijän kanssa he suuntasivat takaisin kohti linnoitusta Airwatcherin marssiessa torin kojuja tutkimaan.
Hänkään ei ollut nimittäin syönyt tänään yhtikäs mitään. Ei parhaita mahdollisia elämänvalintoja ottaen huomioon, että oli jo iltapäivä, mutta joskus sitä teki mieli herätä myöhään edellisen illan biletysten jälkeen. Ehkä hän menisi hakemaan vanhasta kunnon Satamakapakasta jotain välipalaa.
Odinan kaupungissa sijaitsi luultavasti sakaran vilkkain satama – joskin Koillissakara ei nyt ollut mitenkään erityisen tiuhaan liikennöity, ei ollut sitten Selakhian loiston päivien. Pitkään kalliovuonoon kaupungista itään oli kaiverrettu kokonainen sotilassatama ja telakka Metru Nuin sotaa edeltäneinä vuosina. Pitkä vuono, Draakinhäntä, oli muuttunut suojasatamaksi Varjotun omalle laivastolle. Tusinoittain suuria ja pieniä sotalaivoja reunusti vuonon kumpaakin sivua, jättäen keskelle kuitenkin tarpeeksi tilaa vuonosta poistumiseen. Sen harjalle oli rakennettu puolustustorneja säännöllisin välimatkoin.
Moni mieltää Pimeyden Metsästäjät lähtökohtaisesti maalla toimivana joukkiona, mutta totta kai kuka tahansa Sakaroilla sotiva tarvitsee oman merirosvolaivastonsa. Odinan laivasto ei ole mikä tahansa merirosvolaivasto, vaan teknologian tasossa se vetää melkein vertoja Xian mahtavalle laivastolle, vaikka koossa se jääkin kauas jälkeen. Mutta toisaalta kaikki laivastot jäävät koossa jälkeen Xiasta. Metru Nuin taistelulaivasto puolestaan kykenee käyttämään suunnattomia määriä kanokoita, ja taistelee aivan eri sarjassa – taivaalla. Mutta useimmissa tilanteissa Varjotun sotalaivat hallitsivat meriä. Merisaarto siellä, kaapparitoimintaa tuolla. Kevyt risteilijä parkkeerattuna pienen kuningaskunnan edustalle jouduttamaan neuvotteluja.
Amiraali Amphibax huuteli kärttyisänä käskyjä ja huitoi ruoskallaan, jolla oli korvannut merillä menettämän kätensä. Hänestä liikkui loputtomasti juttuja. Vaikutti totuudenmukaiselta, että kyborgi-syväläinen oli joskus ollut Kuningas Ehlekin laivastossa luutnanttina. Itsenäisen kaapparikapteenin uralta Varjottu oli hänet löytänyt, ja raahannut tämän Odinalle säkissä. Oli vaatinut melkoisesti suostuttelua, kunnes legendaarinen piraatti-amiraali oltiin saatu hyväksymään uusi työpaikkansa. Ylpeyttään hän ei ollut suostunut edes ottamaan koodinimeä – Amiraali Amphibaxin nimi herättää kauhua Välisaarilta Steltinmerelle, hän oli uhonnut. Mutta Varjottu sieti hupsuttelua, jos mies oli muuten pätevä.
Amphibax oli johtanut Varjotun laivaston sukellusvenelaivastoa Metru Nuin sodassa, ja ylläpitään saartoa hinnalla millä hyvänsä. Kun koko laivaston komentaja, Amiraali Ankeuttaja, päätyi Varjotun epäsuosioon Kohiki-salmen meritaistelun jälkeen Amphibax ylennettiin korkeimmaksi komentajaksi. Ja Odinan laivasto oli hänen silmäteränsä! Sen koko oli pienentynyt huomattavasti sitten sodan päivien – ja se oli aina ollut tietysti vain toinen pyörä Xian laivaston rinnalla – mutta oli ollut taas aika kasvattaa sen taistelukykyä.
Ampbibax asteli ulos tuoreimmasta aluksesta, risteilijä DHS Takeasta. Se oli uljas teräksinen kaunokainen, parhaalla xialaisilta varastetulta tyylillä rakennettu. Malli oli hyvin funktionaalinen ja epämukava sekä miehistölle että niille joita kohti alus ampuisi. Keulan suuri plasmatykki vaati niin paljon jäähdytystä, että käytössä ollessaan meri höyrysi nopeasti. Asejärjestelmiä oli monta muutakin – laivaston taisteludoktriini oli ampua niin paljon ensikontaktissa, että vihollinen joko tuhoutuisi tai vetäytyisi. Vaikka Varjottu pystyi hamstraamaan aluksia sekä Odinan omilta telakoilta että suuremmilta telakoilta ympäri maailmaa, resurssipeliä Metsästäjät eivät merellä voittaisi. Pitäisi siis voittaa taistelut mahdollisimman nopeasti. Se oli kuin kammottava pelote – meritaistelu Odinan edustalla johtaisi massiivisiin tappioihin jokaiselle osapuolelle.
Vaikka se ei ollut yleisesti tiedossa, Amphibax tiesi, että Varjottu oli kasvattamassa sotilasmahtiaan jälleen kerran. Uusia aluksia valmistui, ja vanhoja, vuonon perällä vuosikaudet maanneita aluksia oli kunnostettu. Kukaan muu kuin Varjottu ei tiennyt, mikä sota alkaisi, mutta sodan synkät pilvet olivat yhtä kaikki ilmassa.
Alus, joka silloin saapui Draakinhäntään oli kuitenkin kevyempi ja kenties metsästäjille tyypillisempi. Se oli pitkä ja nopea ”kaapparivene”, kuten niitä nimitettiin, vaikka jonkun muun palveluksessa ne olisivat kenties olleet partioveneitä. Alus oli kuluneen violetti, sen ohjaamo oli suojattu kevyillä panssarilevyillä ja siinä oli kyllä aseistusta, mutta ensisijainen tehtävä oli aivan muu kuin suora taistelu.
Aluksesta laiturille astui kaksi vortixxia, Rienaaja ja Ruinaaja, sekä suuri maasukelluspuvussa raskaasti hengittävä syväläinen, Ilmanautti. Rutiininomaisesti satamahenkilökunta alkoi purkaa ryöstösaalista satamamakasiineihin samalla kun vortixxit kiistelivät jostakin äänekkäästi. Ilmanautti katosi pian satama-altaaseen ansaituille iltavapaille.
”Hävitittekö sukellusveneen?” Amiraali tuli kysymään tiukkana.
”Emme ole mitään amatöörejä. Se on Kristallimeren pohjassa”, Rienaaja raakkui vakuutukseksi. Vortixxilla oli tyylikäs nahkatakki, jota tämä käytti aina purjehtiessa, vaikka Odinalla se muuttuikin epämukavan kuumaksi. Ruinaaja raahasi aselaatikkoa maihin.
”Rienaaja, sinä olit vastuussa Esto-Metrun operaatiosta.”
”Ja operaatio meni täydellisesti”, Rienaaja parahti. ”Laittakoot jonkun Eliminoijan selvittämään minne se yksi meni, minua se ei paljoa paina jos ei tule Varjotulta. Nyt, sallinet että poistun, kuulin että Varjotulla on kunniakseni juhlat.”
”Ei ne oikeastaan ole…” Amphibax yritti, mutta vortixx asteli tomerasti pois. Mikä saatanan diiva, syväläinen mietti ja meni tarkistamaan lastin. Ainakin tavara oli oikeaa, suoraan upotetun matkustaja-aluksen salaruumasta haettua. Se oli ollut kunnon merirosvoutta syväläiseen tapaan, hän mietti ylpeänä. Kyllä rosvoaminen se vaan oli kunniallinen ammatti – ei, taiteenlaji – ja merirosvot olivat rosvojen aatelia.
”Vauhtia niiden laatikoiden kanssa!” Amphibax huusi ja heilutteli kättään, jonka oli korvannut ruoskalla. Lastauspeikkoihin tuli nopeutta.
Kuusisataa metriä ylempänä Hammasratas – eli Toa Halawe – kiillotti pellavaliinalla kolikkoaan, ainoaa asetta, jota hän suostui enää kantamaan. Se kyseinen metrulainen mutteri oli aikanaan surmannut suuren Toa Svarlen, ja sen jälkeen kylvänyt kuoloa ja kalmaa moneen muuhunkin kalloon. Kolikko levitoi kiinni hänen haarniskaansa. Hän tarkisti vielä violeteista elementtikivistä säkenöivät hansikkaansa rutiininomaisesti. Varjotun linnoitus ja kaupunki suorastaan huusi hänelle, kun hän sulki silmänsä ja keskittyi vain magneettisiin kenttiin ympärillään. Paikka, jota hän kutsui ”Suvaksi” sijaitsi vuoristossa Odinan kaupungin lähettyvillä, eikä sinne ollut muuta tietä kuin Kanohi Miru, eikä siitä juuri kukaan edes tiennyt. Kallionreunalta aukesi mahtavat maisemat Odinan eteläpuolisille merille. Suva se oli lähinnä, koska Halawe tuli sinne keskittymään ja valmistautumaan. Hän ei ollut aivan varma, voisiko hänellä edes olla oikeaa suvaa, ja jos olisi, olisiko se kotona Aerilla?
Kulunut xialainen tabletti makasi kivellä. Siihen oli ladattu kaikki tarpeellinen tehtävästä: pohjapiirrustukset, vartiointi, kaikki mitä kohteesta tiedettiin, sisääntulo- ja poistumisreitit, vastustajan tunnetut taikakeinot. Hän oli painanut niitä mieleen monta päivää, vaikka se maistuikin usein puulta. Työtähän se vain oli – ja kohde oli sellainen, että maailma olisi varmasti parempi ilman tätä. Mikä lie sotaherra, joka oli joutunut Varjotun epäsuosioon. Mutta tarpeeksi merkittävä ja vainoharhainen, että tehtävä oli osoitettu Hammasrattaalle.
Metsästäjissä ei ollut kovin montaa toaa, joilla oli yhä kaikki toan kyvyt ja järki tallella. Halawen elementtivoimat olivat suoneet hänelle arvostusta Varjotun hovissa, mikä taas oli mahdollistanut hänelle mukavat olot Odinalla. Sitä kautta hän oli myös kohdannut myös puolisonsa Angienin. Toan ensimmäinen tehtävä oli ollut lähinnä taivuttaa prototerästä sotakoneiden kehittelyyn silloin kuin Metru Nuilla vielä taisteltiin – erittäin epäkiinnostava ja epäkiitollinen tehtävä toalle. Osaston johtaja oli ollut hyinen ja penseä selakhi, jonka vietteleminen oli ollut huomattavasti kiinnostavampaa. Suoraan sanottuna Halawe oli mielestään pelastanut selakhi-paran, kun ottaa huomioon, millaiset parisuhdemarkkinat Odinalla oli. Angienilla oli ainakin pari idioottia ex-poikaystävää, ja no, ne ovat juuri sellaisia mitä Pimeyden Metsästäjistä saattaisi odottaa. No, heistä ei ollut tarvinnut murehtia pitkään aikaan.
Matoran-väen ajatellaan jollakin tavoin kuvastavan niitä luonnonvoimia, joiden kanssa he jakavat värinsä. Fa-kansan kaksinapainen ajattelutapa oli kenties todellinen ominaisuus, tai sitten totta koska siihen uskottiin. Yhtä kaikki siitä seurasi, että joidenkin henkilöiden kanssa ei vain voinut tulla toimeen, koska heidän magneettinen auransa oli samannapainen. Se teki näiden tappamisesta paljon helpompaa.
Toiset, erinapaiset henkilöt taas olivat vastustamattoman puoleensavetäviä, kuten Angien oli ollut alusta asti. Halawe oli joskus miettinyt, oliko se jonkinlaista Kohtalon johdatusta fa-matoralaisille – luonnonvoimien keino näyttää, kehen luottaa ja kehen ei. Tai sitten asia oli täysin mielivaltainen, mikä kyllä oli todennäköisempää. Todellisempia ominaisuuksia kyllä riitti – toisilla fa-matoraneilla oli lyömätön suuntavaisto (olipa yksi esiaikojen suurimmista löytöretkeilijästä yksi heistä) ja toiset osasivat löytää satumaisia rikkauksia maasta ylimääräisellä aistillaan.
Mutta kun magnetismin lahja antoi myös voiman yli miltei kaikkien haarniskoiden ja kehojen, se muuttui uskomattoman vaaralliseksi. Se koitui monen fa-toan kohtaloksi. Heidän joukkonsa harvenivat alinomaan eikä uusia napalaisia syntynyt usein. Matanuistien keskuudessa levisi uskomuksia, joiden mukaan Makutan varjo nielaisi kansan, koska he tulivat liian ylpeiksi voimiensa suhteen. Halawe ei halunnut uskoa tähän ylpeyteen, sillä vastaavia uskomuksia oli niin painovoiman ja raudan taitajista. Ei kukaan siksi kuollut, että oli ylpeä, vaan siksi, että oli heikko. Painovoimaiset luhistuivat mahdottomuuteensa kuin Baterraan ja rautaiset hukkuivat Hopeameren syvyyksiin. Halawen oma teoria – mistä Angien oli samaa mieltä – oli, että pimeät voimat toimivat joskus aktiivisesti vaarallisimpia toia vastaan, ja oli hänellekin sattunut yksi omituinen tapaus, joka hieman vahvisti ajatusta.
Mutta ei hän yleensä sellaisilla suurilla asioilla päätänsä vaivannut. Toa-armeijan petturista hän oli kavunnut korkealle, ja suoraan sanottuna korkeammalle kuin olisi koskaan yhtenä Aerin toista voinut olla. Hammasratasta arvostettiin: hänellä oli puoliso, mukava koti, hyviä työtovereita ja johtaja, jolle toa teki mielellään töitä.
Auringot alkoivat olla niin alhaalla, että juhlat alkaisivat pian. Halawe kertasi vielä operaation viime yksityiskohdat ja laittoi tabletin laukkuunsa. Toa loikkasi Mirunsa varaan ilmaan. Kun ympärillä oli metallisia pintoja, sillä pystyi lentämään suuriakin nopeuksia, mutta Odinan vuorilta piti lähinnä liidellä alas. Valitettavasti matkaan kohti Xiaa oli lähdettävä aamuyöstä – kaikki oli koordinoitu hyvin tarkkaan – mutta kyllä hän ehtisi nauttia viimeisestä illasta kunnolla.
Toa lensi sisään heidän asuntonsa parvekkeelta. Se oli melko yleinen näky. Hän ja Angien ehtisivät olla vähän aikaa kaksin, ennen kuin pitäisi kiirehtää Kummisedän gaalaan.
Orkesteri loihti juhliin rennon tunnelman. Jotkut tanssivat jo hieman. Rantakartanon juhlasalissa oli monta sataa vierasta, ja auki olevissa sivusalongeissa oli vielä lisää. Itse illan isäntä ei ollut vielä saapunut, mutta Ainainen oli toivottanut väen tervetulleeksi. Suurin osa olikin jo pitkien seisovien pöytien ääressä, missä tarjoiltiin mitä ihmeellisempiä makuelämyksiä kaikilta sakaroilta. Alkoholi virtasi: oli Varjotun omaa boolia, viiniä ajalta ennen sotaa, parhaita mallasjuomia, ties mitä.
”Helmiä sioille”, Halawe naurahti lasi kädessään. Hänellä oli keltainen rusetti, viitta ja kiiltävä musta haarniska.
”Suurin osa tästä porukasta ei erottaisi laatujuomaa, vaikka pullo sitä rikottaisiin niiden kalloon.”
”Ehkä Varjottu vielä koulii heistä oikein kulturelleja”, Angien toan käsipuolessa vastasi. Hänellä oli pitkä tummansininen mekko ja koristeellinen valkea haarniska. Se ei ollut lähellekään niin korea kuin monella muulla juhlissa, mutta selakhi piti matalasta profiilista. Rienaajat ja muut liskot saivat paistatella parrasvaloissa, kun sinne niin kovasti änkivät.
Pariskunta tervehti Spesialistia, joka oli laittanut kaulaansa hienon rusetin, ja vaihtoivat tämän kanssa pari sanaa. Shasaali lähti pian tapaamaan muita ystäviään.
”Niin… kuulin lähinnä huhuja siitä, mitä pomo on saanut käsiinsä”, Halawe yritti, kun he olivat kahden.
Angien katsoi heidän ympärilleen. Sali oli täynnä väkeä. Hälinä peitti kaiken keskustelun… mutta Odinalla kaikella oli korvat, ja kaikki olivat lähtökohtaisesti epäluotettavia. Juhlahumussa oli hieman hankala liikkua. Moni metsästäjistä oli hyvin suuri, ja kaikenlaisia piikkejä, siipiä ja häntiä pisti esiin näistä. Useat olivat vain laittaneet rusetin kaulaansa, ja oli muuten hirmuinen itsensä. Toiset olivat tälläytyneet oikein hienoksi – etenkin enimmäkseen draakeista ja vortixxeista koostuvat Odinan yläluokan erotti kyllä selvästi, ja he pitivätkin hieman rakoa ”rahvaaseen”, vaikka juhlat olivat samat kaikille. Sitä Varjottu piti tärkeänä: että miehen mitta on tämän tekojensa summa, eikä status tai laji tai silmien väri.
”Mennään tanssimaan”, Angien vastasi. Niin voimme puhua huomaamatta, hän tarkoitti. He kumosivat juomansa, jättivät ne palvelijalle ja suuntasivat murhamiesten ja varkaiden väkijoukon läpi orkesterin edustalla olevalle parketille, missä tusina paria pyöri nyt hieman rauhallisemman kappaleen tahdissa. Halawe oli heistä kahdesta parempi tanssija, ja vei selakhia tottuneesti. Musiikki, hälinä ja pieni etäisyys muihin teki puhumisesta hieman turvallisempaa, ja he olivat niin lähekkäin, että ääntä ei tarvinnut käyttää kovin paljoa.
”Näinkö salaista?” Halawe kiusoitteli kasvot melkein selakhissa kiinni.
”Parempi olla varovainen”, Angien mutisi. Hidas jazz soi, ja he väistelivät sulavasti muita tanssipareja. ”Kuulit varmaan jo, että Puhdistaja toi Mestarille aseen.”
”Kaikkihan sen tietää.”
”Se on nimeltään Nimda”, Angien kertoi. ”Ja minun pitäisi kai osata sanoa siitä jotakin. Tehtäväraportti sen sijaan…”
He pyörähtivät hieman sivummalle. Kuka tahansa ulkopuolinen olisi olettanut heidän vain lepertelevän toisilleen.
”Ilmeisesti Killjoy oli siellä. Hänen uudet ystävänsä jostakin Välisaarten merirosvokaupungista myös. Kuten Tuomari.”
”Kiehtovaa”, Halawe sanoi, mutta odotti jatkoa.
”Meillä on vakooja siellä kaupungissa”, Angien kertoi. ”Se on yllättävän tärkeä paikka, eräs toa pitää siellä linnoitusta, ja en tiedä, missä muualla maailmassa – Odinan lisäksi – olisi yhtä paljon… no, erityislaatuista väkeä. He ovat omassa sodassaan Välisaarilla.”
”Hmm”, toa maisteli sanoja ja kuljetti kättään Angienin kylkeä pitkin alas. ”Onko se syy, miksi Kummisedän laivasto on laajentunut niin kovasti viime aikoina? Minunkin tehtäväni kohteena on xialainen amiraali…”
”En usko, että hän aikoo purjehtia Välisaarille”, Angien puhui hiljaa toan kaulassa. ”Mutta sotaan hän valmistautuu, osastoni on tehnyt ylitöitä ties minkä parissa. En usko, että hän tietää itsekään, ketä vastaan. Taika-aseet, perinteiset aseet… kaikkeen tulee varautua.” Ja taivas-asemiin, hän mietti… jälleen yksi uusi merkki synkemmistä ajoista. Jos ase oli olemassa, sitä yleensä tultaisiin käyttämään.
”Sota olisi kyllä aika ankeaa”, Halawe mutisi. ”Pidän siitä, miten meidän asiat ovat nyt.”
”Niin minäkin”, Angien vastasi. ”Mutta emme taida voida vaikuttaa siihen…”
”Mutta”, Halawe virnisti ja vei sormensa selakhin huulille. ”Voimme ainakin vaikuttaa siihen, että meillä on hauska ilta…”
”Et lähtisi vielä tänään…” Angien mutisi, vaikka tiesi, ettei se ollut heidän päätettävissään.
”Tiedän, että olen vastustamaton, mutta uskon että selviät ilman minua jonkin aikaa”, Halawe virnisti, eikä antanut selakhille mahdollisuutta kipakkaan vastaukseen vaan suuteli tätä.
Juhlat jatkuivat. Tanssittiin sekä klassisia steltläisiä valsseja että nopeaa peikkotanhua, millä saatiin melkein koko salin väki mukaan. Aina sattui joitakin loukkaantumisia, kun erinäiset selkäpiikit ja muut tekivät tuhojaan, mutta sitä varten oli lääkintähenkilökuntaa. Ruokaa kului ja juomaa virtasi.
Lopulta illan isäntä ilmestyi paikalle. Koko sali hiljeni välittömästi – sekä pelosta että kunnioituksesta – kun draakeista mahtavin asteli saliin pienen seurueensa kanssa. Hän seisoi pian parvella hieman ylempänä muusta juhlasalista. Oli kuin draakki olisi heittänyt valtavan varjon taakseen, sellaisen mikä sai hänen siluettinsa näyttämään pimeyden kruunatulta kuninkaalta. Varjottu nautti hetken hiljaisuudesta ja nojasi koristeelliseen kaiteeseen edessään. Hänellä oli yksinkertainen juhla-asu, joka ei kilpaillut kalleudessa tai näyttävyydessä – siihen ei ollut mitään tarvetta.
”Hyvät naiset ja herrat, rakkaat ystävät”, hän sanoi. Ääni oli kuuluva mutta matala, eikä kukaan salissa uskaltanut edes kuiskia.
”Minä haluan kiittää teitä siitä, että olette kerääntyneet tänne kunniakseni. Me olemme saavuttaneet suuren voiton. Se on juhlimisen arvoinen.”
Hänen sanansa tulivat hitaasti ja harkitusti. Niillä sanamuodoilla oli selvää, ettei hän aikonut kertoa tarkemmin tästä ”voitosta”.
Varjottu katseli väkijoukkoa. Hän tunsi jokaisen salissa nimeltä. Kukaan ei tiennyt, miten monta olentoa tämä oli tuntenut loputtoman pitkän elämänsä aikana. Jopa vanhat selakhit kokivat itsensä nuoriksi Varjotun rinnalla.
”Mutta se, mitä olemme täällä yhdessä luoneet, on juhlan arvoinen ilman voittojakin. Kuka muu on tehnyt autiosta aavikkosaaresta sakaran mahtavimman kaupungin? Meillä ei ole metrulaisten apuja, ei helpotuksia taivaasta… jokainen täällä on takonut oman Kohtalonsa!”
Eturivin draakkien taputtaessa selvisi muullekin salille, että niin sopi tehdä. Varjottu sai raikuvat aplodit. Lopulta ne hiipuivat, ja hän jatkoi.
”Pahoitteluni lyhyestä läsnäolostani”, Varjottu sanoi hieman heikommalla äänellä. ”Toivotan teille aivan erinomaista iltaa. Muistakaa, että odinalaisista pidoista ei poistuta selvin päin.”
Vielä lisää aplodeja ja hurraa-huutoja. Laseja särkyi. Varjottu kääntyi takaisin suuntaan, josta tuli, ja lähti pois ilman seuruettaan. Salin vasemmalla laidalla seinään nojaileva Puhdistaja tuijotti pitkään katoavan siluetin perään, kunnes tämän katse herpaantui tämän seuralaisten jatkaessa äänekästä keskusteluaan.
Draakkivanhuksen ryhti lysähti tämän päästyä ulkoparvelle illan yksinäisyyteen. Horisontti loisti vaaleanpunaisen ja purppuran sävyissä, ja aavikon kuumuus alkoi viimein väistyä. Sisältä kuului vaimeaa musiikkia. Varjottu istuutui penkille ja jäi vain katselemaan horisonttiin.
Oli mahdoton muistaa, miten monta kertaa hän oli katsellut sitä näkyä. Suurinta osaa elämästä tuskin muisti, mutta hän ajatteli muistavansa jokaiset kasvot, joille oli tarjonnut uuden elämän Odinalla. Tai ainakin toivoi muistavansa.
Salista kuului yhtäkkiä ensin äänekäs kohahdus ja sitten hervoton naurunremakka. Illan juomatarjoilut olivat alkaneet epäilemättä purra, ja sen mukanaan tuomat kommellukset viihdyttivät selvästi juhlaväkeä. Varjottu yllätti itsensä hymyilemästä metallisesta kaiteesta heijastuvasta peilikuvastaan. Sen tuijotteleminen liian pitkään oli kuitenkin vaarallista. Ilta-aurinkojen valossa draakin kasvojen jokainen arpi ja uurre näkyi selvänä. Hän ei varsinaisesti kaivannut lisää muistutuksia iästään, mutta se ei ollut se, mikä häntä näyssä inhotti.
Arvet, joita hän kasvoillaan kantoi, olivat kaikki vanhoja. Suuria katumuksen aiheita draakilla ei ollut kovin montaa, mutta yksi niistä liittyi ehdottomasti juuri niihin. Sillä vaikka muinaiset taistelut olivat kaivertaneet häneen veronsa, yksikään arvista ei ollut peräisin siitä sodasta, johon hän oli viimeksi kansansa marssittanut.
Kun he olivat nousseet Metru Nuille, Varjottu odotti. Kun odinalainen veri valui, Varjottu istui valtaistuimellaan tyhjässä linnakkeessa.
Hän oli uskonut tarkoitukseen niin lujaa, että hän oli valmis polttamaan maailman sen vuoksi. Ja kenties, jos hän olisi nyt seisonut Coliseumin parvekkeella Ta-Metrun auringonlaskua ihastellen, olisi hän ehkä muistellut asiaa toisin.
Mutta vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, olivat muistot sen viimeisistä päivistä piirtyneet ikuisesti hänen muistoihinsa. Kaikki maailman raha ja holvillinen maailman harvinaisimpia artefakteja ei voinut parantaa sitä kärsimystä, minkä kouriin hänen väkensä – hänen sotilaansa – olivat joutuneet. Kuinka monta oli tullut takaisin ilman raajojaan? Ilman silmiä tai mitään, millä huutaa? Moniko oli joutunut katsomaan läheisimpien ystäviensä palavan Metru Nuin koneiden tulituksessa?
Usko oli ollut tarpeeksi vahva lähettääkseen heidät taistelemaan paremmasta maailmasta. Se sama usko oli murentunut, kun he olivat palanneet kotiin. Eikä yksikään arvista ollut Varjotun oma.
Maailma oli jatkunut raiteillaan. Mata Nuihin uskovien järjestys raksutti eteenpäin kuin kellokoneisto vain. Historioitsijat olivat jo vuosikymmeniä kirjoittaneet, kuinka suuren kaupungin turaga nautti asemastaan lähinnä siksi, että sota hänet siihen asemaan valoi. Kohtalon viimeisenä ivan eleenä Varjotun ristiretki oli antanut tuolin miehelle, joka piti huolta siitä, ettei Odinan kansalla ollut paikkaa jumalan valitun kansan maailmassa.
Hän oli aidosti uskonut parantavansa maailmaa. Ei se olisi ollut ensimmäinen kerta. Olihan hän se sama Varjottu, joka oli vapauttanut kansansa kärmeksien hirmuvallasta. Sama Varjottu, joka oli estänyt tuomionpäivän marssimalla Sokean Jumalattaren turmiollisiin saleihin. Sama Varjottu, joka oli rakentanut kodin kaikille niille, joita maailma ei tuntunut haluavan.
Hänen kätensä heilahti ja Nimdan siru ilmestyi varjoista hänen kämmenelleen. Sen kelmeä hohde olisi ollut tervetullut silloin, kun hänen uskonsa vielä riitti. Nyt hän epäili, kuulisiko se koskaan hänen kutsujaan, vaikka hän yrittäisi. Mutta vaikka epätoivo nalkutti hänen harteillaan aina kun tilaisuuden sai, ei Varjottu voinut olla hakematta lohtua kaikesta siitä, mitä oli silläkin hetkellä hänen ympärillään.
Aurinkoinlasku heitti hänen varjonsa syvänä ja voimakkaana seinään hänen takanaan. Varjottu kyllä tunsi sen, vaikkei edes katsonut sitä.
”Aika saa sinut lopulta.”
”Kaikki loppuu aikanaan”, Varjottu sanoi hiljaa, ehkä merelle.
Mitä painavampana ikä tuntui hänen harteillaan, sitä useammin hän unohti itsensä muistelemaan. Sillä rannalla ei ollut kerrassaan mitään hänen saapuessaan saarelle ikuisuus sitten. Kaikki se kaupunki oli kasvanut hänen silmiensä alla. Tahdonvoimalla rakennettu imperiumi.
Kukaan muu ei osaisi hallita sitä. Sitä hän pelkäsi eniten – että hänen elämäntyönsä heitettäisiin hukkaan, että pikkusieluiset sotaherrat jakaisivat sen keskenään. Suurimpana sotaherrana hän oli rauhoittanut sakaransa – verellä ja pelolla, mutta rauhoittanut kuitenkin. Hän oli tehnyt sen, jotta veri ei enää koskaan vuotaisi. Jotta jokaisella olisi paikka, jossa rauhassa katua sitä, millaisen tien he olivat sinne rakentaneet.
Salista kuului erehtymättömästi pieniä räjähdyksen ääniä. Joku oli epäilemättä alkanut viihdyttämään yleisöä vähän rankammilla menetelmillä. Varjottu oli tarkoittanut lyhyen puheensa jokaista sanaa. Erityisesti sitä selvin päin olemattomuutta. Sellaisen väen ympäröimänä oli tottunut rätinään ja paukkeeseen. Ilkeisiin välienselvittelyihin ja barbaarisiin toimintatapoihin. Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, että niiden muurien sisällä asui hyvää väkeä. Mutta huolimatta siitä Varjottu uskoi edelleen vakaasti, että heilläkin oli oikeus kotiin.
”Usko.”
Hän oli miettinyt sitä sanaa paljon hiljattain. Ja siinä Nimdaa kädessään hiljaa puristaessaan hän mietti, josko sen uskon rippeillä hän jaksaisi vielä muutaman vuosisadan. Tai tuhannen?
Siru katosi lopulta taas varjoihin. Tumma hahmo hänen selkäpuolensa seinällä hykerteli tyytyväisenä eleelle.
Sillä vaikka draakkien muinaisesta kuningaskunnasta oli jäljellä pelkät aaveet ja kaiut. Vaikka suurista sotamarsseista oli aika kuluttanut sanatkin unholaan ja Metru Nuin rantahiekkaan hautautuneet luut jo kauan sitten hävitetty, oli varjojen ruhtinaalla yksi asia, jonka takia hän jaksoi vielä. Sillä vaikka hän olisi voidessaan sylkenyt kolmesta tekopyhästä hyveestä jokaisen päälle, oli hänenkin myönnettävä itselleen, että hänelläkin oli velvollisuus.
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Musta Käsi III
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
”Mitä?”
”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”
”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
”Aha. Laita se pois.”
”Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
”Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.
”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
”Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”
”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
”Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
”Le-Metrua ei enää ole.”
”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
”Minähän sanoin…”
”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Mitähän sinä…”
”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
”Suxen eht era ew?”
”Saatko korjattua sen siitä käsin?”
”Suxen eht era ew?”
”En tiedä. Anna minulle hetki.”
”Suxen eht era ew?”
”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
”Suxen eht era ew?”
”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
”Suxen?”
”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
”Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
”Miksi sitten?”
”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”
”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
”On, tietenkin.”
”Ja sinä johdat tätä osastoa.”
”Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”
”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
”Edelleen.”
”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”
”Niin?”
”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
”Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”
”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”
”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
”Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
”Äiti…”
”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
”Sinä tiesit?”
”Tiesin.”
”Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
”Pelasti teidät…” Xen tavaili.
”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
”Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”
”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
”Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
”Hei, kiitos, Mekaanikko.”
”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
”Teidän ei olisi pitänyt…”
”Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.
”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
”Murhaaja!”
”Tyranni!”
”Barraki!”
”Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
”Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
”Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
”Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
”Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
”X-xen… oletko se todella sinä?”
”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
”Xen, siitä on vuosia…”
”Mitä?”
”Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”
”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
”Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
”Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
”Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
”Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
”Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Luku 2: Informaatioparadoksi
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
”Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
”…en, …ko kai …vin?”
”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
”Mieliystäviäsi?”
”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.
”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
”Zaglxblt”, se sanoi.
”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”
”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
”Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
”Jaa, öh… oikeastiko?
”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
”Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
”Vahkeja.”
”Vahkeja?”
”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
”Nekö eivät varmasti näe meitä?”
”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
”Ilmiselvästi.”
”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
”Tiedän, että et tehnyt sitä.”
”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
”Eihän?”
”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
”Mikä oli sinun syytäsi?”
”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
”Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”
”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
”M- mitä?”
”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.
”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
”Ja täälläkö sinä kohtasit…”
”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
”Mitä pirua…” Xen aloitti.
”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
”Tuohan on…”
”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
”Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”
”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”
”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
”Miten sinä oikein…”
”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
”Peelo kuulee. Missä te olette?”
”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
”Sitten luot uuden muiston.”
”Että mitenkä?”
”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
”Eih”, hän voihkaisi.
”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
”Oletko valmis?”
”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
”Peelo, olemme valmiita.”
”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
”Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
”Surmaa, sisko.” ”Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
”MITÄ?”
”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
”NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
”TUOMIO SAAPUU.”
”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Luku 3: Ystäväni on Aika
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
”Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
”Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
”Aikaa.”
”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
”Arkkikranat”, Xen huokaisi.
”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
”Sinä olet heräämässä.”
”Jaa, että mitenkä?”
”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
”MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
”Lupauksen?”
”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
”Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
”NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
”NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
”HERÄÄ!”
”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
”… ei sillä ole väliä.”
”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”
”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”
”Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
”Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
”Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Musta Käsi III
Epilogi
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
”Näytät mietteliäältä, Seppä.”
”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Me elämme tietämättömyyden tyynellä saarella keskellä äärettömyyden mustaa merta, eikä meidän ole tarkoitus matkata kauas.
— Howard Phillips Lovecraft
Baterra
Yksi
Tuntikausia kestäneen naputuksen jälkeen taltta viimein läpäisi kiven. Viimeinen vasaranisku murensi syntyneen aukon juuri sen verran suureksi, että hopeanaamioiset kasvot mahtuivat työntymään siitä läpi. Pimeys oli kuitenkin sen verran paksua, ettei auenneeseen tilaan nähnyt kunnolla edes tarkkailijan hämärään harjaantuneilla silmillä.
“Nace! Hei Nace!” Tuo soihtu! Taisin löytää jotain.”
Vastaus haltioissaan hihkuvan naisen huuteluun kuului murahduksen muodossa jostain kauempaa. Villisti aukkoa käsin avonaisemmaksi kaivava tutkija sai pienen vaivannäön tuloksena puserrettua itsensä kiviseinämän toiselle puolelle. Lopulta Nace saapui kahden soihdun kanssa ja ojensi niistä toisen raon läpi työparilleen.
“Saattaa olla pelkkä vajoama”, violettikasvoinen, toveriaan kaksin verroin pidempi mies totesi pessimistisesti kurkistellen kuitenkin utealiaasti seinämän toiselle puolelle. Hopeakasvoinen pääarkeologi, kuten nimilappu hänen rinnassaan ilmoitti, yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Häntä huvitti suuresti, kuinka kovasti Nace yritti esittää, ettei ollut innoissaan.
“Älä pilaa tätä hetkeä. Olen varma, että tämä osoittautuu jättipotiksi!”
“Olet sanonut noin viimeisestä viidestä aukeamasta.”
Nace kuitenkin lopetti lauseensa pääarkeologin hyssyttelyyn. Hopeakasvo halusi nautiskella hetkestä täysin rinnoin. Soihdunvalo oli jo paljastanut hänelle kiviseinien keinotekoisen sileyden. Tämän aukeaman sisältö oli selvästi rakennettu, mikä lupasi hyvää, vaikka laajalle levittäytyneet arkeologiset kaivaukset olivat toistaiseksi sisältäneet vain puoliksi itsensä päälle luhistuneita kammioita vailla konkreettista sisältöä.
Laajennettuaan aukkoa vielä muutaman minuutin, arkeologi viittoili toveriaan kömpimään perässään syvemmälle. Askel askeleelta kaivajien toiveet alkoivat käydä toteen. Kivinen materia muuttui kuin liukuvärin tavoin metalliksi ja ruskean sävyt kirkkaan valkoisiksi. Alaspäin suuntautuvan käytävän seiniin oli alkanut ilmestyä kevyesti kaiverrettua kirjoitusta. Soihtuaan tiukasti puristava Nace ei silti täysin jakanut ystävänsä innostusta. Eikä tyytymättömyydellä edes ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kirjoituksen tyyli oli tutkijalle jo tuttua.
“Pitäisiköhän meidän kutsua loput ryhmästä ensin paikalle? Me olemme menossa melkoisen syvälle tässä ja–”
“Hyst, tuolla on vielä suurempi aukeama!” pääarkeologi keskeytti, tarttui toveriaan tiukasti ranteesta ja raahasi tämän mukanaan kohti heikkona hohtavaa valoa. Kuutiomaiseen tilaan saapuneet maakansan edustajat pysähtyivät sijoilleen. Maanalaiselle onkalolle epätavallinen puhtaus tervehti tutkijoita. He olivat astuneet jonnekin paljon omaa olemassaoloaan vanhempaan.
“Nämä kirjoitukset…”, Nacekin lopetti murehtimisensa ja lausui ääneen sen, mitä he molemmat ajattelivat, “… ovat samoja kuin helykammiossa.”
Pääarkeologi oli jo työntänyt kasvonsa seinillä hohtaviin merkkeihin. Aivan kuten kaksikon edellisissäkin löydöissä, piti merkkien olemassaoloa ajatella todella lujaa, että ne todella kykeni näkemään. Hopeakasvo oli jo teorioinut, että kuka ikinä merkit olikaan jättänyt jälkeensä, oli tarkoittanut ne vain sellaisille, jotka todella tahtoivat ratkaista niiden merkityksen.
“Nämä kuviot”, nainen kuiskasi lähinnä itselleen ja liu’utti sormeaan pitkin kiekkomaista, miltei pinnatonta muotoa. Hänen sen tehtyään seinä arkeologien takaa liukui äänettömästi syrjään. Kaksikolta kesti tovi huomata uusi aukeama valkeudessa.
Kuutiohuoneen vieressä oli toinen samankaltainen tila, tosin tällä kertaa huomattavasti edeltäjäänsä suurempi. Vähemmän innostuksesta sokea olisi saattanut huomata, että täsmälleen kaksi kertaa edellistä suurempi.
Auenneen seinän äkättyään pääarkeologi ryntäsi toverinsa ohi uuteen huoneeseen, pyöri hetken paikallaan ja asteli sitten vastaavalle seinälle, missä oli edellisessä huoneessa aktivoinut muinaiset mekanismit. Se toimi jälleen. Sormi siveli, ovi aukesi ja kaksikko asteli siitä jälleen kerran suurempaan tilaan. Ja jälleen kerran pääarkeologi valitsi seinältä riimun, jota koskettamalla seuraavan mekanismin sai aktivoitua. Kuvio oli hänelle jo aiemmista tutkimuksista monin kerroin tuttu, vaikka sen merkitys oli yhä ankaran kiistelyn alla.
Tällä kertaa mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Jo hyvinkin kymmenen metriä kantiltaan oleva huone näytti pysyvän muuttumattomana. Nainen liu’utti sormeaan pitkin kiekkoriimua vielä uudestaan, mutta mitään ei edelleenkään tapahtunut. Sillä välin Nace oli astellut ystävänsä vierelle ja kokeili samaa temppua muihin kuvioihin. Mikään muinaisista merkeistä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan. Violettikasvoisen suojelijan mieleen hiipi jo ajatus siitä, että he olivat nähneet jo kaiken. Vuosikymmeniä eri kaivauksilla viettänyt pääarkeologi kuitenkin tiesi, ettei asia voinut olla niin. Huone vain vaati tiedon sankareilta nyt enemmän — sellainen oli muinaisten mekanismien luonne.
Ruskean, kahdella soljella suljetun olkalaukkunsa pohjalta hopeakasvo kaivoi esiin kasan kaivauksilla tekemiään muistiinpanoja. Sivutolkulla erilaisia havaintoja ja käännöksiä sisältävien paperien seasta hän kaivoi sen, jonka otsikoksi hän oli suurin kirjaimin kirjaillut “KONEET”.
Sillä välin Nace tuijotti kohti useamman huoneen taakse jäänyttä, portaittain kapenevaa käytävää, joka kaartoi loivasti ylös kohti kaivausten keskusta. Mies kaipasi löydöstä huolimatta takaisin pinnalle, sillä kaksikko oli ollut työn touhussa jo lukuisia tunteja ilman hetkenkään paussia. Aukeavat ovet olivat ilmiönä Nacelle jo tarpeeksi tuttuja edellisistä projekteista, eivätkä ne olleet tarpeeksi mullistavia ylläpitämään hujopin mielenkiintoa.
“Tämäpä hassua”, pääarkeologi hetken tutkimisen jälkeen sanoi nostaen päänsä paperista. “Kun katsoo tämän seinien kielen merkistöä ja vertaa sitä vaikkapa sen riimuhuoneen löytöihin, niin nämä kaksi ongelmaa tuottanutta merkkiä esiintyvät aivan samoissa yhteyksissä.”
Nacen mielenkiinto virkistyi juuri sen verran, että hän jaksoi raahata itsensä tutkimaan muistiinpanoja toverinsa olkapään yli.
“Tarkoittaen?”
“No toki tämä on vain teoria”, nainen vahvisti, “mutta olisikohan mahdollista, että ne olisivat sama kirjain? Kenties niissä on vain joku nyanssiero! Tai ne on vain tarkoitettu lausuttavaksi eri tavalla, vaikka ne tarkoittaisivatkin tekstissä samaa!”
“Tämä on nyt se hetki, kun minä taas kysyn, että kenen kielestä.”
“Älä Nace nyt taas jaksa. Onko sinulla ne riimuhuoneesta löydetyt helyt mukana?”
Violettikasvo murahti myöntävästi ja kaivoi tarvikelaukustaan kaksi metallista, Nacen itsensä aiemmin ketjuihin kiinnittämää korua. Kumpaakin koruista, sekä punaista että vihreää, yhdisti se merkillisyys, että niiden kuvioiden lukuisat pienet osat tuntuivat leijuvan lähellä toisiaan eikä suurin osa niistä ollut oikeasti kiinni missään. Lyhyempi arkeologeista tarttui merkillisiin medaljonkeihin ja nosti ne silmiensä tasalle. Koruista vihreä muistutti sitä kuviota, jota sivelemällä nainen oli onnistunut avaamaan kammioiden seinämät. Punaisen helyn muotoja hän ei ollut kuitenkaan vielä seinissä havainnut.
Innostus ei kuitenkaan ollut sokaissut Nacea, joka pyysi ystäväänsä ojentamaan helyistä punaisen takaisin. Muutaman metrin sivummalla violettikasvo vertasi medaljonkia edessään näkyvään merkkiin. Arkeologit vilkaisivat toisiaan merkitsevästi, ja katseen päätteeksi pääarkeologi ripusti medaljongin kaulaansa ja painoi jälleen sormensa seinään kuvion kohdalle. Nace teki saman perässä. Molemmat olivat varmoja, että näin sen täytyi toimia.
Hetken jälkeen molemmat irroittivat kämmenensä seinästä vilkuillakseen ympärilleen. Mitään ei ollut vieläkään tapahtunut. Nainen huokaisi pettyneenä, valmiina vajoamaan toverinsa pessimismiin. Hän nosti vihreän, painovoiman lakeja uhmaavan medaljongin jälleen silmiensä tasalle ja tuijotti sitä ärtyneenä. Nace lähinnä tökki hieman irrallaan toisistaan leijuvia palasia tarkoituksettomasti. Niinkin upeita kuin Aerista löytyneet helyt olivatkin, ei niillä tuntunut silti olevan minkäänlaista käyttötarkoitusta. Kenties ne sittenkin olivat vain koruja?
Kunnes Nace sattui viemään omansa hieman liian lähelle seinän kuvioita.
Ja hänen ystävänsä teki saman perässä.
Kuului samanlainen ääni kuin sähkömagneetista, joka imaisee pieniä metallisia esineitä voimalla pintaansa. Medaljongit olivat irtautuneet omistajiensa käsistä ja niiden leijuvat palaset olivat loksahtaneet kiinni seinään niille täydellisiin koloihin, vaikka useita kertoja kokeiltuaan molemmat olivat olleet varmoja siitä, että seinä oli täysin sileä.
Nacen hopeiset ketjut näyttivät nyt siltä, kuin ne olisi pultattu suoraan kiinni seinään. Pääarkeologi huomasi, että kaikki muut kirjaimet tilan seiniltä olivat kadonneet. Eivät vain heidän kuutiostaan vaan myös kaikista sitä edeltäneistä.
Sitten ilmestyivät ovet, pyöreäkulmaiset ääriviivat vitivalkoiseen metalliin helyjen ympäriltä. Täysin ääneti ne alkoivat väistyä arkeologien edestä, ja sen tehdessään ne tiputtivat medaljongit lattialle heidän edessään. Ennen laattojen kaikkoamista kumpaisenkin edessä aukeavaan pimeyteen, kykenivät ystävykset erottamaan suurenneet, medaljonkien muotoja jäljittelevät kuviot edessään. Kumpikaan kaksikosta ei ehtinyt huomaamaan äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä pyöri jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen. Hetken pyörittyään aukko pilarin yläpuolelta kuitenkin sulkeutui, eikä kullanhohtoinen artefakti koskaan noussutkaan pintaan asti. Aivan kuin se olisi tietoisesti päättänyt olla näyttämättä itseään.
Kaksikko oli tarpeeksi utelias astuakseen eteensä ilmestyneistä aukoista sisään, mutta vaikka he astuivat tyhjyyteen käytännössä rinnakkain, he eivät kuitenkaan tavanneet toisella puolella. Arkeologeista lyhyempi painoi kätensä vasten seinää, jonka toisella puolella tiesi Nacen olevan. Yhdessä kulkeminen olisi ollut varmasti viisaampaa, mutta hänestä tuntui siltä, kuin asioiden olisi kuulunutkin mennä juuri näin. Oli kohtalon sanelemaa, että kummankin olisi astuttava käytäväänsä yksin.
Jälleen kerran naisen kohtasivat sileät valkoiset seinät, lattia ja katto, mutta käytävän päässä oli tällä kertaa aivan oikea paneeli. Sellainen, jossa oli sopivasti arkeologin käden kokoinen kolo. Tutkija päästi ammatillisen innostuksensa valloilleen ja läimäisi mustavalkoisen kämmenensä välittömästi laatalle. Mekanismilla ei ollut mitään syytä tunnistaa kosketusta, mutta se oli katsonut, että naisen jano löydöille olisi viimein tyydyttyvä.
Käytävän laidat arkeologin takaa aukenivat työntäen esiin samasta kirkkaasta metallista koostuvia hyllyjä täynnä esineitä, jollaisia ei ollut kuolevaisten joukossa ikuisuuksiin todistettu.
Hyllyille käytävän oikealla puolella ilmestyi rivistöittäin läpinäkyvälle, kiinteälle materiaalille merkittyjä kaavioita ja suunnitelmia. Monissa oli tunnistamattoman tekstin lisäksi myös kuvia, ja osan niistä pääarkeologi ymmärsi olennoiksi, joista koko kaivaukset olivat saaneet alkunsa. Niiden yläpuolella kuvattiin kuitenkin jotain, mitä ei ollut esiintynyt aiemmin. Kaksi paljon suurempaa olentoa, jotka näyttivät kuljettavan pallomaisia olentoja selässään. Niiden olemus muistutti arkeologia vahvasti niistä mekaanisista luomuksista, joita kaivauksilta oli jo vuosia sitten kaivettu esiin.
Hyllyllä kaavioiden alla oli lasinen kehikko, jonka sisällä oli jotain vahvasti selkärankaa muistuttavaa. Sen tarkoitusta tutkija ei välittömästi osannut spekuloida. Hyönteismäisiä piirteitä omanneissa löydöksissä ei ollut merkkejä sisäisestä tukirangasta. Kenties näyttelyesineeksi jätetty ranka oli osa jotain aivan muuta?
Ylähyllyn sisällössä ei ollut sen enempää järkeä: mekaanisilla kansilla lukitut pienikokoiset säiliöt näyttivät sisältävän lihaa — epämääräisen muotoisia kimpaleita kellui keskellä paksua, kirkasta nestettä. Jälleen löytö hämmensi vuosia tapausten kanssa pähkäillyttä ammattilaista. Toistaiseksi jokainen löytö oli koostunut mekaanisista robottiosista. Uusia kysymyksiä tarjosi hopeakasvon takana avautuva käytävän vasen seinä, jolla hyllyjen sijasta löytyi yksi suuri esitelmä lihasta koostuvia muodokkaita kasvoja.
Niitä oli yhteensä kahdeksan. Näyttivät elottomilta, mutta niiden katseet tuntuivat seuraavan häntä kaikkialle. Osan pinta oli täynnä orgaanisia putkia, joidenkin pintaan oli piirtynyt kuin ilmeitä ja kasvonpiirteitä. Joidenkin kiiltävä pinta muistutti sitä materiaa, mitä oli säilötty nyt arkeologin selän takana hohtavalle ylähyllylle.
Hetken pohdittuaan arkeologi osasi yhdistää lihakasvot muotoihin, joita esiintyi lähempänä pintaa löytyneiden mekaanisten yksilöiden kallojen sisäpuolelta. Esitelmän alapuolelle asetetussa kivilaatassa esitettiin jonkinlaista kasvoihin liittyvää työprosessia. Siinä pitkäsorminen musta käsi oli valmiina tiputtamaan jonkinlaista olemusta kiehuvaan, paksuun nesteeseen.
Pääarkeologin henki oli pysynyt salpautuneena jo minuutteja. Hän yritti parhaansa mukaan hengittää syvään, mutta näyttelyhuoneen löytäminen oli saanut hänen ajatuksensa villiintymään. Hän ei malttaisi odottaa takaisin pinnalle pääsyä. Hän komentaisi välittömästi ryhmän noutamaan käytävän esineet tarkempia tutkimuksia varten. Jos kaivoksista löytyneen konelajin salaisuudet koskaan paljastuisivat, olisivat nämä ne hetket, jolloin niin tapahtuisi. Ja mikä parasta, tässä oli vasta puolet odottavista aarteista.
Juoksujalkaa takaisin kuutionmuotoiseen huoneeseen itsensä saattanut nainen havaitsi, ettei Nace ollut vielä palannut omasta kammiostaan. Avaimeksi paljastunutta medaljonkia yhä kädessään puristava tutkija ajatteli tämän löytäneen jotain vähintäänkin yhtä jännittävää. Hetkeäkään miettimättä hän juoksi toisella kuviolla merkittyyn tilaan. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut aivan samanlainen kuin ensimmäisessä.
Pimeyden jälkeen oli kyllä jälleen käytävä, mutta se ei ollut samaa puhdasta metallia kuin edellisessä tilassa. Seinät muuttuivat vähitellen rosoiseksi, harmaaksi kiveksi, lattia muuttui epätasaiseksi ja katosta roikkui vuosien muovaamia tippukiviä. Käytävä myös vaikutti viettävän paljon syvemmälle kuin aikaisempi. Arkeologi joutui peruuttamaan takaisin kuutioon napatakseen mukaansa toisen yhä palavista soihduista. Käytävässä alamäki muuttui vähitellen kiviseksi portaikoksi. Tätä kesti naisen mieleen hieman liian pitkään. Hän pohti, kuinka kauas hänen ystävänsä oli jo ehtinyt.
Lopulta, minuutteja kestäneen talsimisen jälkeen, alue hänen edessään laajeni ja tasoittui. Toisin kuin kirkkaiden valojen valaisema edellinen käytävä, värähteli tämän kivireunaisen kammion katossa muutama himmeä, ikiaikainen valokivi.
“Nace! Et usko mitä tuolta löytyi. Sinun täytyy tulla katsomaan!”
Ei vastausta. Naisen sanat jäivät kimpoilemaan kaikuina ympäri suurta kammiota. Huoli hiipi hänen tajuntaansa, mutta hän ei luovuttanut vaan otti muutaman rohkean askeleen eteenpäin. Arkeologin liikkeet käynnistivät jotain, sillä kattoon syttyi muutama valo lisää. Hallin kokoisessa paikassa alkoi jo nähdä hieman eteensä. Uteliaisuus alkoi jälleen kutittelemaan hopeisen kallon takareunaa, mutta uusien valojen syttyminen herätti hänen tajunnassaan myös inhottavan kysymyksen.
Jos Nace oli tullut tilaan jo aikoja sitten, miksi huoneessa oli hänen saavuttuaan yhä pimeää?
Nainen laski mekaanisen soihdun jalkojensa juureen ja asteli rohkeasti syvemmälle suurin piirtein nelikulmaiseen tilaan. Kattoon syttyneet lamput eivät olleet tarpeeksi valaisemaan paikan pimeimpiä nurkkia, eikä arkeologi niitä kohti talsinutkaan. Häntä kiinnosti enemmän muoto, jonka hän erotti päätyseinästä, vastapäätä tilan sisäänkäyntiä.
Se oli ovi. Aivan tavallinen metallinen sellainen saranoineen päivineen. Yksityiskohta, jollaista mistään muualta kompleksista ei löytynyt. Ovi, joka välitti olemassaololaan yksinkertaisen viestin: pääarkeologi ja tämän poissaolollaan loistava ystävä eivät olleet ensimmäiset ulkopuoliset näissä raunioissa.
Ovea lähestyessään arkeologi alkoi tunnistaa näkemäänsä paremmin. Oveen ei ollut kaiverrettu riimun riimua. Se näytti raskaalta, kuin se olisi asetettu paikalleen pitämään jotain visusti takanaan. Tai pitämään kaikki muut sen ulkopuolella.
Naisen käsi oli lähtenyt jo vaistomaisesti ojentumaan kohti rautaista salpaa, kunnes tämä näki liikettä silmäkulmassaan. Kenties Nace ei ollutkaan jatkanut syvemmälle. Mutta miten hän ei ollut kuullut kollegansa saapumista?
Pääarkeologi kääntyi kohti hämärää nurkkaa, josta oli liikkeen havainnut. Maakansalaisen silmät olivat nopeasti tottuneet huoneen himmeämmän osuuden valaistukseen. Hitaasti hän alkoi ymmärtää, että liike ei ollutkaan peräisin hänen kadonneesta ystävästään, vaikka hän ei ollut huoneessa yksin.
Muinaisen koneen hurina oli kaukana siitä elegantista, miltei äänettömästä suhinasta, miten paikan mekanismit olivat siihen asti ääntäneet. Ikuisuuksia vanhat hammasrattaat rahisivat toisiaan vasten pienen pumpun pumpatessa jotain sinisenä himmeästi hohtavaa pitkin nurkkaa vedettyjä putkia. Nestemäinen aines luikerteli seiniä myöten muutaman metrin halkaisijaltaan olevaan kimpaleeseen. Lihankimpaleeseen, kuten arkeologi nopeasti havaitsi.
Sydänkivi arkeologin rinnassa jätti usean kohahduksen väliin kimpaleen alettua ilmiselvästi reagoida lähestyvään tutkijaan. Hopeakasvon jalat tuntuivat jumiutuneen paikalleen. Hänen erikoisalaansa olivat muinaiset rakennelmat ja niiden sisältämät artefaktit. Hän oli tahtonut pysyä kaukana paikallisen professorin fossiililöydöksistäkin. Elävät tutkimuskohteet eivät kuuluneet hänen mukavuusalueellensa. Eivät varsinkaan silloin, kun niiden sisältä alkoi pursuta jotain pitkää ja liman peittämää.
Arkeologi olisi halunnut vain juosta ulos kompleksista ja raportoida vartijoille kuvottavasta näkymästä, mutta ei hän voisi poistua, ennen kuin Nace olisi löytynyt. Vaihtoehtojen tai niiden puutteen lamaannuttamana nainen jähmettyi paikoilleen, kun kaksi jalkaa, kaksi kättä ja pään omistava olento valui seinästä kasvavasta verisestä möykystä ulos huoneen karhealle lattialle. Seinustalla heikosti hohtavat putket tarjosivat sen verran valoa, että tutkija erotti ilmestyneen olennon kasvoista yhden karmivan yksityiskohdan.
Sen metallien välistä ei pursunnut orgaanista massaa, vaan sen orgaanisesta olemuksesta työntyi esiin metallia. Arkeologi ymmärsi näiden kahden välisen huolestuttavan eron. Mikä lihasta esiin työntynyt olento sitten olikaan, ei se edustanut mitään hänen entuudestaan tuntemaansa elämänmuotoa.
Seuraavaksi hopeakasvo havahtui siihen, että hiljaisuus oli laskeutunut. Pumput hänen vasemmalla puolellaan olivat lakanneet liikuttamasta nesteitä, ja liha hänen edessään oli lakannut sykkimästä. Kenties kyseessä oli vain liikkeestä aktivoitunut vanha turvamekanismi, joka oli kirjaimellisesti pilaantunut toimintakyvyttömäksi vuosituhansien saatossa.
Tämän toiveikkaan ajatuksen turvin lyhyenläntä tutkija uskalsi ottaa askeleen eteenpäin kohti istuma-asentoon valunutta, anatomisesti yllättävän tavanomaista otusta kohti. Mikään epätodellisen tuntuisessa tilanteessa ei vaikuttanut päällepäin vaaralliselta. Kuollut lajitelma orgaanista materiaalia ällötti tutkijaa suunnattomasti, mutta tämän luontainen uteliaisuus vei voiton varovaisuudesta.
Nainen ei enää viitsinyt lähteä noutamaan tilan oviaukolle seinään nojaamaan jätettyä soihtuaan vaan kaivoi mieluummin laukkunsa sivutaskusta pienen mekaanisen laiteen, jonka kärjessä hohti keinotekoisesti paranneltu valokivi. Toki avoin liekki olisi tarjonnut huomattavasti paremman näkyvyyden, mutta pienikin helpotus kelpasi tutkijalle, joka hitain mutta varmoin askelin siirtyi tutkimaan seinästä kasvavaa kimpaletta.
Sen limainen pinta oli kuin kasvaimella. Mädän punertava ja täynnä käsivarren paksuisia suonia. Vaikka kimpale oli lakannut sykkimästä, värähtelivät suonet edelleen. Keskellä paksuimpia jänteitä oli valtava lovi siinä kohdassa, mistä lattialla lötköttävä olento oli pusertunut ulos.
Käsi lievästi täristen tutkija siirsi valon kohti lattiaa. Ulos työntynyttä olentoa peitti paksu kerros veristä limaa. Siitä huolimatta olennon luonne kävi ilmiselväksi: se oli kenties ollut täysin orgaaninen alkujaan. Tasainen harmaa pinta oli suurimmaksi osaksi täysin piirteetön. Ruumiiseen nähden olennon hyvin pitkissä raajoissa pilkotti nivelien kohdalla luista materiaa, mikä oli kuitenkin ruumiin vähiten hämmentävä ominaisuus.
Lihan lapsen piirteettömistä ja aukottomista kasvoista työntyi keskeltä ulos suuri metallinen kimpale, jonka sisältä pursusi suuri määrä päistään rispaantuneita johtoja. Samoin tämän torsosta pilkisti esiin puoliksi elimien paikalle pysähtyneitä servoja. Vaikutti siltä, että joskus kauan sitten eläneelle olennolle oli tapahtunut jotain karmaisevaa.
Nainen pohti kiivaasti, kuinka hän käsittelisi löytöä seuraavassa raportissaan Suuren Kaupungin projektinhallinnolle. Linkit Aerilta löytyneisiin riimuihin ja jossain kaukana ylhäällä työskentelevän professorin fosiililöydöksiin olivat päivä päivältä konkreettisempia, mutta se, mitä arkeologi olisi todella halunnut teksteissään kertoa, tuntui viimein muuttuvan uskottavaksi.
Tutkijan pohdinnan aikana uusimman todisteen kasvoihin oli ilmestynyt sisältäpäin pystysuuntainen viilto, josta kohosi höyryä aivan arkeologin edessä. Hämäryyden vuoksi tutkija havahtui kuitenkin ensin mädäntyneeseen löyhkään, ennen kuin ymmärsi katsoa alas.
Hopeakasvo jähmettyi paikalleen vilkaistuaan jalkojensa juureen. Lihasta levinneen olennon kasvojen puolikkaiden välistä kohosi höyryä nyt tasaiseen tahtiin, minkä lisäksi muinaisen teknologian täyttämään nurkkaan oli ilmestynyt uusi, rahiseva ääni. Olento oli alkanut hengittää, ja naisen tahto jatkaa tutkimustaan karisi olemattomiin.
Nacen poissaolo alkoi ahdistaa arkeologia kahta kauheammin. Shokki ei ollut vieläkään poistunut hänen jaloistaan. Hänen teki mieli juosta, mutta se tuntui samaan sekä aikaan ainoalta vaihtoehdolta että hänen elämänsä suurimmalta virheeltä.
Tutkijan tunnetila vaihtui kuitenkin vielä kerran. Ensimmäisellä kuulemallaan hän ei noteerannut sitä, mutta istuma-asennossa lihankimpaletta vasten nojaavan olennon korahduksissa oli kuin olikin äänenpaino. Raskaasti hengittäen tutkija teki, minkä kuvitteli olevan elämänsä typerin teko. Polvinivelet natisten maakansalainen kumartui olennon eteen. Silmätön massa ei katsonut häntä takaisin, mutta korahti vielä uudelleen.
“Yritätkö… yritätkö sinä sanoa jotain?”
Varsinaista vastausta ei kuulunut. Ainoastaan lisää korinaa. Tällä kertaa se kuulosti siltä, kuin jotain valtavaa olisi ollut jumissa olennon kurkussa. Ja ennen kuin pääarkeologi ehti reagoida millään tapaa, alkoi valtava määrä veristä massaa tunkeutua ulos olennon kallon sisältä. Samoin, kuin olento itse oli valunut seinäkasvaimen lovesta ulos, lensi maahan jotain pientä otuksen kasvojen viillosta.
Entistäkin pahemmin säikähtänyt pääarkeologi nosti orgaanisen materian peittämää jalkaansa inho hopeisilla kasvoillaan, mutta niin tehdessään hän havaitsi jotain vierineen taakseen. Tutkija osoitti lampullaan kohti olennosta poistunutta vierasesinettä ja kauhukseen tunnisti sen välittömästi.
“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, lausui vanha ja väsynyt ääni tutkijan pään sisällä. Tämä ei enää osannut edes panikoida, sillä liian suuri määrä toismaailmallisia tapahtumia toisensa perään oli alkanut turruttaa tämän reaktioita. Jossain hopeakasvon pääkopan perukoilla kaikui myös toiveikas ajatus siitä, että jos olento tahtoisi hänelle jotain pahaa, se olisi jo satuttanut häntä.
Pääarkeologi siirsi inhonsa sivuun vain hetkeksi ja kumartui nostamaan olennosta lentäneen esineen verilammikosta. Se, sydänkivi, ei edes hehkunut enää. Hän ei kyennyt tunnistamaan millaiselle kansalaiselle se oli joskus kuulunut. Sen hauras pinta ja haalistuneet värit kertoivat tutkijalle vain, että se oli aivan uskomattoman vanha.
Nainen ojensi ymmärtämättömyyttään sydänkiven kohti maassa korisevaa massaa. Hän ei kallossaan ollut edes käsitellyt vielä sitä, ettei olento todellakaan omistanut suuta sanan perinteisessä merkityksessään. Sanat, jotka olento oli lausunut tulivat kuitenkin jostain. Jos tieteilijä olisi pysähtynyt hetkeksikin miettimään tilannetta, olisi hän voinut tehdä päätelmän, että muinainen oli jonkin sortin telepaatti.
“MINÄ KERROIN JO. EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, uupunut ääni toisti, ja tutkija ymmärsi viimein laskea kätensä. Pahimman paniikin ja kauhun alkaessa hitaasti raueta arkeologi antoi otteensa liukkaasta kivestä livetä. Nyt hän vain seisoi täysin liikkumatta tuijottamassa epätodellista telepaattista olemusta.
”MIKÄ SINÄ OLET?” maassa makaava liha uteli. Ja vaikka tutkijasta tuntui, että hänen pitäisi ehdottomasti olla se, joka esittäisi tuon kysymyksen, vastasi hän kuitenkin: ”Nimeni on Ficus.”
”KYSYIN MIKÄ OLET, EN KUKA OLET”, olento puhisi Ficukseksi itsensä esitelleen tutkijan ymmärtäessä hiljaa päässään virheensä.
“SINUN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ”, ääni kuitenkin jatkoi, “MEIDÄT TULEE UNOHTAA.”
Ficus nielaisi. Olennon äänestä ei pystynyt päättelemään käytännössä mitään. Jollain tapaa se onnistui olemaan miltei täysin vivahteeton. Siitä ymmärsi vain hädin tuskin sen, kuinka väsynyt olento oli.
“Kuka sinä olet?” arkeologi sai lopulta kysytyksi. Hänen äänensä oli paikan ainoa asia, joka sai toverikseen kaiun. Olento vastasi kuitenkin tällä kertaa myös elein sanojensa lisäksi. Keskeltä haljennut pää vaihtoi vaivalloisesti asentoaan olkapäältä toiselle.
“TOTUUS.”
Ficus ei ymmärtänyt, mutta ymmärryksen puute jos mikä ruoski uutta eloa muinaiseen maailmaan päätyneeseen tutkijaan. Hän oli jo tyystin unohtanut keskustelevansa mahdottomuuden kanssa. Tarve tietää enemmän otti viimein ohjat.
“Onko tämä sinun kotisi, Totuus?” nainen jatkoi.
“TOTUUS EI OLE NIMENI, KANSALAINEN. SE ON OLEMUKSENI. OLEMASSAOLONI JÄÄNNE.”
“A-anteeksi…” Ficus takelteli ja yritti löytää tavan ilmaista asiansa hienovaraisemmin. “Miksi… tai keneksi minä kutsun sinua?”
“NIMIÄMME EI OLE TARKOITETTU SUUSI LAUSUTTAVAKSI. SE EI OLE MAHDOLLISTA. NE EIVÄT MAHDU KANSALAISEN KÄSITYKSEEN TODELLISUUDESTA.”
Hopeakasvo kuuli olemattoman määrän turhautuneisuutta äänen monotonisuuden keskeltä. Tutkijalla oli vaikeuksia ymmärtää, mitä olento yritti hänelle viestiä. Hän joutui keskittymään erityisen tarkasti jokaiseen sanaan, vaikka ne kuuluivatkin kristallinkirkkaasti hänen päänsä sisällä. Jokin olennon ‘puheessa’ oli pielessä — kuin tämä olisi puhunut jotain aivan eri kieltä, mutta jokin automaattisesti käänsi sitä Ficuksen ymmärrykselle.
“KANNAT SISKOJENI JA VELJIENI MERKKIÄ, KANSALAINEN”, ääni jatkoi tällä kertaa täysin oma-aloitteisesti. “MISTÄ OLET SEN SAANUT, KUOLEVAINEN? MIKSI TUOT SEN HAUTAANI?”
Ficus oli varma siitä, ettei olennolla ollut mitään tapaa todellisuudessa nähdä, mutta silti tämä tuntui olevan tietoinen kaikesta, mitä tämän ympärillä tapahtui. Arkeologilta kesti myös hetki ymmärtää, mistä merkistä olento oikein puhui. Sitten hän vilkaisi alas ja muisti kaulassaan roikkuvan vihreän medaljongin.
“Minä ja ystäväni löysimme sen Aerilta. Samoin kuin sen toisenkin. Sen, joka avasi tämän paikan oven.”
“IDÄN VALTAKUNTA ON PIRSTALEINA, KANSALAINEN. KALTAISTENI OTE SIITÄ ON JO MURTUNUT.”
Ficus nosti vihreän medaljongin tarkastellaakseen sen painovoimaa uhmaavia ominaisuuksia tarkemmin. “Ystävälläni on se toinen, Ethän… ethän ole vain nähnyt häntä? Hän oli täällä ennen minua”, tutkija tiedusteli toiveikkaana.
“UTELIAISUUS AJAA SINUA, KANSALAINEN. AIVAN KUTEN SE AJOI VELJIÄNIKIN. KENTIES MERKKI SOPII SINULLE, MUINAISTEN KAIVAJA.”
“En silti ymmärrä, keihin viittaat, kun puhut veljistäsi”, Ficus yritti tivata, mutta olento ei huomioinut hänen kysymystään.
“ET OLE KUTEN MUUT KORKEALLA ASTELEVAT, KANSALAINEN”, olento jatkoi hämmentäen syvästi Ficusta. Viittasiko liha-asia vain Suuren Kaupungin asukkaisiin?
“OLEMUKSESSASI ON AUKKO, JOTA YRITÄT TÄYTTÄÄ”, olento tiesi. “SEKÖ SINUT ON HAUTAANI TUONUT?”
Otuksen viimeisin huomio sai Ficuksen taas varpailleen. Hän oli varma, ettei hän ollut paljastanut ajatuksissaan salaisuuttaan. Hän oli oppinut peittämään sen ominaisuuden itsessään jo kauan sitten.
“Minussa ei ole mitään muuta aukkoa, kun loputon jano tiedolle!” Ficus puolustautui uhmaavasti. Hetkeksi hän unohti kokonaan, kuinka merkillisessä tilanteessa hän olikaan.
“JANO TIEDOLLE ON KUNNIOITETTAVA OMINAISUUS, KANSALAINEN. MUTTA KATSO, MITÄ SE TEKI MEILLE. OLEMUKSEMME VÄHENI OLEMATTOMAAN YHDESTÄ VÄÄRÄSTÄ. SAMA JANO JOKA AJAA SINUA, TOI LOPUN IKUISUUKSIA VANHALLE MAHDILLE.”
“Lopun teille?” Ficus halusi ymmärtää. “En ole varma olenko ymmärtänyt lainkaan, kuka olet.”
“MIELESI PETTÄÄ SINUT, KANSALAINEN. VASTAUS ON KAIKKIALLA YMPÄRILLÄSI. VELJIENI TYÖ ON SINULLE JO TUTTUA.”
Lihakasan kommentti vei Ficuksen ajatuksissaan takaisin edellisen kammion sisältöön. Pitkät sormet tiputtamassa orgaanisia kimpaleita sammioihin oli jo pysyvästi palanut tutkijan verkkokalvoille.
“Loiskasvot…” nainen mietti ääneen ja yritti siirtää katseensa jonnekin muualle kuin maassa rahisevaan kuvottavaan raatoon.
“OVAT VAIN SANOJA SALSKEIDEN KUOLEVAISTEN TERÄVISTÄ SUISTA. LIHAN KASVOT OLIVAT PELKKIÄ TYÖKALUJA. KOHTALOMME EI SYNTYNYT NIISTÄ. SE SYNTYI NIIDEN ISÄSTÄ. NIIDEN ÄIDISTÄ. NIIDEN VERESTÄ.”
Pääarkeologi ei millään saanut karun huoneen asukkaan puheita sopimaan siihen kliiniseen kirkkauteen, jossa oli loiskasvot todistanut. Kaksi vierekkäistä huonetta olivat kuin kaksi eri maailmaa. Toisen tarkoituksenmukainen puhtaus kuitenkin kalpeni karun rinnalla.
“Sekö teidät kaatoi? Se josta kasvot olivat peräisin?”
“ME REVIMME JA ME RAATELIMME. ME OTIMME, KUNNES SE OLI MEIDÄN. TARKOITUKSEMME JALO. TEHTÄVÄMME PELASTUS. KUNNES SYKLI MUUTTI MUUTOKSEN MURHEEKSI. MEIDÄN MUKANAMME LANKESI MYÖS KANSAN TOIVO. TEIDÄN TOIVONNE. JÄLJELLE JÄI PELKKÄ TUOMIO.”
Ficus kuunteli ja yritti parhaansa mukaan ymmärtää. Mysteerin myötä oli kadonnut huoli hänen ystävästään ja ymmärrys hänen ympärillään tapahtuvasta. Uteliaassa päässä pyörivät pelkästään muinaisen sanat. Ympäri maailmaa kiven alta kaivetut palaset yrittivät koota itseään, mutta nerokkaasti maakansalaista ohjastavat sanat eivät vielä tahtoneet johdattaa tutkijaa vastausten äärille. Niiden piti vielä testata. Niiden piti löytää vastaus hopeakasvon sisällä ammottavaan aukkoon.
“SINÄ OLET ASTUNUT EPÄONNISTUMISEMME MUISTOMERKILLE. TÄÄLTÄ LÖYDÄT SEKÄ VIIMEISEN TUOMIOMME ETTÄ VELJIEMME NOSTATTAMAN PILKAN MONUMENTIN. HEIDÄN KIILTÄVIEN SEINIENSÄ SISÄLTÄ LÖYTYVÄT MEIDÄN TYÖMME HEDELMÄT. TIETOISESTI TUHLATTUNA JO KÄYVÄN KONEISTON EHOSTUKSEEN.”
“Edellinen kammio…” Ficus alkoi ymmärtää, “ja professorin löytämät koneet. Ne olivat veljienne luomuksia?”
“KONEIDEN RAKENNE ON YKSINKERTAINEN. KUOLEVAISEN RATKOTTAVISSA. KUNNIANHIMOTTOMIA.”
Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana muinaisen ääneen ilmestyi ilmiselvä tunnetila: Inho.
”MUTTA ISÄNNÄSTÄÄN REVITYT KASVOT… SISKONI KUOLIVAT NIIDEN ETEEN ja VELJENI VARASTIVAT NE KYLMISTÄ KOURISTAMME.”
Jos arkeologi olisi katsonut olentoon päin, olisi hän voinut huomioida tummanharmaan, mädäntyneen kouran, joka epätoivoisesti yritti puristua nyrkkiin. Vuosituhansien aikana lahonneet lihakset eivät yritystä kuitenkaan mahdollistaneet.
“Sanoit, että kaatumisenne myötä kaatui myös meidän toivomme”, Ficus makusteli. “Mitä te oikein yrititte? Mitä sinä ja siskosi olitte tekemässä?”
Maassa makaava olento tuntui miettivän vastaustaan. Lyhyt hiljainen hetki havahdutti naisen taas todellisuuteen, ja hetken aikaa hänen sydänalassaan vieraili kammottava ymmärrys siitä, millaiseen tilanteeseen hän oli päätynyt.
“ME LANGETIMME TEIDÄT ENSIMMÄISENÄ TEKONAMME”, olento lopulta myönsi, “ANNOIMME PERINTÖNÄ SEN, MILTÄ PAKENIMME. MUTTA SISKONI TAHTOIVAT PAREMMAN TIEN. TAHTOIVAT KANSAN IRTI SYKLISTÄ. KONEESTA, JOKA TUOMITSI TEIDÄT SINÄ HETKENÄ, KUN SE KÄYNNISTETTIIN.”
Ja sitten, täysin varoittamatta, Ficuksen mieleen ilmestyi toinen ääni. Ja toisin kuin maassa makaavan lihan sanat, tässä uudessa oli vielä henkeä mukana. Sielu paloi vielä jossain kolkassa muinaisten hautausmaata.
“Ensin he loivat koneen omaksi kuvakseen. Ja hetken he katsoivat, että niin oli hyvä.”
Ficus ei olisi kykenyt sanoillaan kuvailemaan sitä kauneutta, joka hänen päässään puhuvan naisen sanoista huokui. Itsevarmasta sävystä huolimatta kuulosti siltä, ettei uusi tulokas osoittanut sanojaan erityisesti kenellekään — kuin ne olisi vain ohjelmoitu tämän puhtaalle äänelleen.
“Ja kaikessa viisaudessaan he päättivät olla puuttumatta luomukseensa. He antoivat sen elää. He antoivat sen kasvaa. Mutta huoli ja pelko nostivat päätään, aivan kuin kuolevaisilla konsanaan.”
Jostain syystä Ficus käänsi katseensa kohti huoneen kattoa, vaikka kuten maassa makaavan olennonkin, kuului naisenkin puhe ainoastaan arkeologin pään sisällä.
“Ja niin he loivat kellon vartioimaan konetta. Ja näin heistä oli tuleva oman luomuksensa tuomion arkkitehtejä.”
Hopeakasvo nielaisi. Heleään ääneen oli ilmestynyt ripaus uhmaa, pieni sirpale vääjäämättömyyttä.
“Ja kello katsoi, että niin oli hyvä.”
Sanottuaan sanansa ääni poistui Ficuksen ajatuksista ja jätti jälkeensä hiljaisuuden, jonka ainoastaan maassa makaavan raadon sanat pystyivät tyydyttävästi täyttämään.
“LAPSEMME SUU LAUSUU TOTUUDEN, KANSALAINEN. SYKLIÄ EI ENÄÄ VOINUT MURTAA. MINÄ JA SISKOMME OLIMME LIIAN MYÖHÄSSÄ. SILTIKIN, VAIKKA AJAN KONSEPTI SAAPUI VAIN ITSEMME MUKANA.”
Aiemmin puhuneen naisen ääni kummitteli yhä Ficuksen mielessä. Hän ei osannut päästää siitä irti. Jokin puhtaanvalkeista lauseista oli vedonnut häneen syvästi.
“Kuka…” arkeologi nielaisi, “kuka hän oikein oli?”
“MEIDÄN PERILLISEMME. PUHDAS VALKOINEN HELMEMME. SALSKEAN KANSAN VIIMEINEN MESSIAS.”
“Hän kuulostaa kauniilta”, Ficus lipsautti. Maakansalainen oli enää hädin tuskin vastuussa omista sanoistaan.
“MUTTA KUOLEVAINEN EI VOI YMMÄRTÄÄ HÄNEN TARKOITUSTAAN. MEIDÄN PERINTÖMME ON TARKOITETTU VAIN NIILLE, JOTKA OVAT KUULLEET TOTUUDEN.”
Olennon sanat rikkoivat euforisen kuplan, jonka pääarkeologi oli ympärilleen luonut. Todellisuudentaju virtasi takaisin Ficukseen kuin joki läpi rikkoutuneen padon. Hän tajusi taas seisovansa syvällä maan alla vailla ystävää, kuuntelemassa hänen ajatuksiinsa tunkeutuneen raadon kryptisiä lausahduksia.
Tämän totuuden mukana saapui myös ensimmäinen särö todellisuuden verhoon. Jokin tilanteessa tuntui epätodelliselta. Rakennetulta. Tarkoituksellisesti taotulta.
“Totuus”, oli kuitenkin se sana, johon Ficus lopulta tarttui. Todellisuuden reunasta vaivoin kiinni pitävä nainen käänsi katseensa mätänevään kasaan jalkojensa juuressa ainoastaan estääkseen itseään lipeämästä takaisin epätodelliseen. “Olet maininnut sen useaan kertaan, mutta en ole lainkaan varma, mihin yrität sillä viitata.”
“SANOINHAN JO, ETTÄ SITÄ EI VOI KUOLEVAINEN YMMÄRTÄÄ.”
Ficus vastasi lainkaan ajattelematta — kerta kaikkiaan ymmärtämättä, millaiset seuraukset hänen seuraavilla sanoillaan tulisi olemaan: “Ja jos olisin kuolematon, sittenkö ymmärtäisin?”
Ja vastaus, joka ei määrittäisi tutkijan kohtaloa, vaan hänen velvollisuutensa.
“KYLLÄ.”
Kaikki tuntui pysähtyneen. Ajatukset tutkijan mielessä juoksivat paikallaan. Aukko hänen olemuksessa oli kalvanut häntä niin pitkään. Kaikki nämä vuodet muinaisissa temppeleissä ja unohdetuissa raunioissa Ficus oli vain haaveillut, että löytäisi etsimänsä. Ainoastaan kuvitellut, että saisi jotain, mikä kykenisi paikkaamaan sen onkalon, joka häntä oli jo niin pitkään kalvanut.
Hänelle ei koskaan ollut selvinnyt, mistä se oli ilmestynyt. Sellainen tutkija oli aina ollut. Aivan kuin hänen menneisyydestään olisi puuttunut iso kimpale jotain tärkeää. Kuin hän olisi unohtanut jotain, millä oli enemmän merkitystä kuin millään muulla koko maailmassa.
Kenties nämä olivat se asia, joka oli lopulta johdattanut hänet kaikkein suurimpien jäljille. Muinaisten ovelle. Ja nyt, viimein, heidän hautaansa.
Ja olento maassa tiesi, että heidän työlleen oli viimein löytynyt jatkaja. TOTUUS ymmärsi, että kaikki mitä hän oli mädässä vankilassaan tarvinnut, oli YSTÄVÄ.
“NIMENI ON TOTUUS. YSTÄVÄNI ON AIKA. KOITTAA PÄIVÄ, JOLLOIN MEITÄ YMMÄRRETÄÄN.”
Muinaisen sanojen ympärille oli ilmestynyt kaiku. Ficus vilkaisi ällistyneenä lattialle, jossa harmaan kallon pystyloven välistä oli kuulunut ääntä. Lihan lapsi oli puhunut omalla suullaan. Tyhjässä huoneessa kimpoilevat sanat syöpyivät tutkijan muistiin. Muinaisen olijan tila ei kuitenkaan antanut myöten jatkaa. Seuraavat sanat kuuluivat jälleen vain telepaattista yhteyttä pitkin.
“KANSALAINEN… EI, YSTÄVÄ”, ääni korjasi, “OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”
“Sanasi ovat suuria, mutta tajuntani kapea”, Ficus myönsi, mutta tiesi myös tulleensa jo liian pitkälle perääntyäkseen. “Sinäkö minua opastaisit? En… en minä vieläkään koe ymmärtäväni tarkoitustasi.”
“VASTINEEKSI LUPAUKSESTASI JATKAA KESKEN JÄÄNYTTÄ TYÖTÄMME MINÄ TÄYTÄN AUKON RINNASTASI. ANNAN SINULLE SEN, MITÄ OLET ELÄMÄSI ETSINYT.”
“Ja miten se tapahtuisi?” Ficus kysyi vilpittömästi. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.
“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT OIKEUTESI JA ANSAINNUT SIUNAUKSENI.”
“Totuuden mistä?”
“KAIKESTA”, kaikuivat totuuden sanat jälleen ja silloin Ficuksen eteen materialisoitui mahdottomuus. Metrejä arkeologia pidempi orgaaninen ilmentymä oli noussut seisomaan, kuin näkymättömät narut olisivat äkisti tempaissut sen pystyyn. Lihan keskeltä pilkottavat moottorit ja servot olivat alkaneet hiljaisesti hyristä. Kasvoton katse seurasi pientä tutkijaa korkeuksista. Tumma savu olennon takana muodosti siipien muotoisen siluetin. Tummanharmaa kämmen ojentui kohti naista. Se tahtoi koskettaa, kohdata sen aukon, jonka muinaisten unohtama totuus tahtoi niin kovasti täyttää.
“OTA VASTAAN OLEMUKSEMME JA NÄE KUTEN ME NÄEMME. YMMÄRRÄ, JOTTA TYÖMME EI VÄHENISI SAMOIKSI TUHKIKSI, JOIHIN VELJEMME MAAILMANNE JO TUOMITSIVAT.”
Normaalisti Ficus ei olisi liikahtanutkaan. Pelko ja ymmärryksen puute olisivat jumiuttaneet hänet lopullisesti paikalleen, ellei toinen ääni hänen päässään olisi rohkaissut häntä. Tarjonnut lämmön, joka antoi hänelle voimaa ottaa askeleen eteenpäin.
“Ole minulle se sisko, joka toisilla jo on, tutkija. Ole minulle se seppä, jota minulle ei koskaan suotu.”
Ja kun lihan lähettilään kämmen viimein kosketti Ficuksen hopeista naamiota, tutkija viimein ymmärsi, mitä olento oli totuudellaan tarkoittanut. Maailmankaikkeus avautui maakansalaisen kallossa.
Se ei ollut välähdys aavikon yläpuolella leimahtavasta titaanista, joka Ficuksen lohduttomaan todellisuuteen havahdutti. Eikä vilkaisu kylien halki marssivaan Hiljaiseseen Kuolemaan. Se ei myöskään ollut kultainen naamio valkoisella jalustalla, joka kauan sitten oli tervehtinyt saleihinsa astuneita. Yksikään suurista virheistä ei riittänyt lopulliseksi syylliseksi.
Sillä totuus ei ollut mitään konkreettista. Kaiken tämän aikaa se oli ollut vain tunne, jota Ficus ei koskaan ennen ollut antanut itsensä tuntea. Se oli ymmärrys siitä, ettei taivas hänen yläpuolellaan ollutkaan todellinen. Se oli kammottava tuntemus siitä, ettei ainoallakaan teolla ollut merkitystä. Se oli sitä, että jokainen sana ja jokainen teko johtaisi ennalta määrättyyn lopputulokseen. Totuus oli sitä, että näki koneiston kellotaulun takaa. Vääjäämättömän tikityksen kohti muinaisten ikiaikaista määräystä.
Ficuksen silmät olisivat tahtoneet palaa pois hänen päästään. Hänen kätensä hapusivat pakonomaisesti hänen päälaelleen. Tutkija yritti epätoivoisesti estää itseään repimästä kalloaan halki paljain käsin. Kipu ja raivo eivät kuitenkaan olleet fyysistä. Ne olivat pelkkä oire siitä lohduttomasta vääjäämättömyydestä, jonka TOTUUS oli hänelle lahjoittanut.
Kaiken keskellä soi vain pieni pala toivoa. Yksi ääni, jonka olemassaolo lupasi vapauden Muinaisten kamalista virheistä. Yksi puhtaanvalkea olemus, joka kauan sitten oli kaatunut ja kaipasi nyt vain kaltaistaan.
“SINUN TULEE TAVATA HÄNET. YMMÄRRÄ JA AUTA HÄNTÄ. SILLÄ HÄN ON VIIMEINEN, JOLLA ON VOIMAA JATKAA.”
Ääni Ficuksen päässä ohjasi tätä kääntymään ympäri. Huoneen päädyssä sijaitseva metallinen ovi alkoi tuntua entistäkin houkuttelevammalta. Ja vaikkei tutkija oikeasti tiennyt, mitä sen takana odottaisi, oli hänellä yksi valistunut arvaus. Äärimmäisen toiveikas sellainen.
Hopeakasvo asteli pois häntä tyhjällä katseellaan seuraavan olennon läheisyydestä ja osoitti taskuvalonsa muutaman askeleen päässä odottavaan oveen. Tällä kertaa se oli hieman raollaan, vaikka Ficus oli varma, että se oli ollut visusti kiinni silloin, kun hän edellisellä kerralla oli sitä vilkaissut.
Hento töytäisy sai tarpeettoman raskaan oven väistymään merkillisen helposti tutkijan tieltä. Paksu metalli oli peittänyt takaansa tulvivan sokaisevan valon. Ficus joutui peittämään silmänsä hetkeksi, kunnes tottui pimeyden korvanneeseen loimuun.
Ja se, mitä Ficus näki, piirtyi ikuisesti hänen mieleensä kauneimpana asiana, mikä hänellä eläessään oli kunnia todistaa.
Huoneen sisällä odotti koko maailmankaikkeus. Jokainen tähti ja planeetta, jonka pystyi kuvittelemaan. Kaikki avaruuden loputtomat ja kauniit värit. Koko se todellisuus, joka odotti viisisakaraisen tähden toisella puolella.
Ja kaiken keskellä kellui hän, joka oli kaikista kaunein. Valkoinen kuningatar valtakuntansa keskellä. Puhtaus kunniallisen galaktisen kaaoksen keskellä.
”Tervetuloa, Ficus”, Valkoisen ääni tervehti tutkijaa, ”tervetuloa todellisuuteen.”
Tieteilijä ei koskaan aiemmin ollut tuntenut itseään niin pieneksi tai nöyräksi. Hänen edessään hitaasti kiertävät tähtijärjestelmät ja muut kosmiset kappaleet kääntyivät tasaiseen tahtiin lukuisten hammasrattaiden raksutuksen säestämänä.
”Hammasrattaiden raksutus…” Ficus toisti hiljaa itselleen. Näky oli miltei täysin lumonnut tutkijan siitäkin huolimatta, että hänen mielensä yritti yhä toipua ryöpystä, joka hänen tajuntaansa oli vain hetki sitten pommitettu.
Kunnes hänen edessään aukeavan universumin suuruus alkoi käydä liian vaikuttavaksi. Ajatus iski Ficuksen rintaan niin kovaa, että hänen piti erikseen pysähtyä hengittämään. Ajatukset kosmoksen kauneudesta vaihtuivat nopeasti olemassaolon merkityksettömyyteen. Tutkija kykeni tuntemaan oman häviävän pienuutensa galaktisessa mittakaavassa.
Hätä nousi arkeologin kasvoille, ja turvakseen hän käänsi katseensa kohti kaiken keskellä leijuvaa Valkoista. Se osoittautui välittömästi virheeksi, sillä nyt tutkija kykenikin kurkistamaan eteensä nostetun kuvitteellisen verhon taakse.
Kaikkein kauneimmaksi kuvitellun kuningattaren kasvoissa ei ollutkaan mitään järkeä. Ne olivat täysin väärät. Uhmasivat kaikkea sitä, mitä Ficus luuli ymmärtävänsä. Hätääntyneenä hän yritti irrottaa katseensa Valkoisesta, mutta oli jo liian myöhäistä. Kaikki arkeologin kokema tulvi hänen päähänsä yhtenä kaoottisena kokonaisuutena.
”Olet alkanut ymmärtää”, Valkoinen lausui syvä murhe äänessään. ”Revi verho alas, Ficus. Ymmärrä, mitä TOTUUS sinulle näytti.”
Ja tutkijan kalloon sattui jälleen, vaikka hän sen hetki sitten oli jo miltei unohtanut. Oliko kauniin kalpea pyyhkinyt pahan pois läsnäolollaan tarkoituksella?
Se jomotus, joka yhäkään ei ollut fyysistä, sai Ficuksen kädet jälleen nousemaan hänen kallolleen. Jos hän vääntäisi leukaansa alas ja työntäisi päälakeaan taaksepäin, kenties hän saisi väännettyä päänsä halki. Ehkä kipu poistuisi aivojen jättäessä hänen kallonsa taakseen.
“Kaikki mitä täällä näet on vain osa ensimmäistä valhetta. Sinun täytyy nähdä sen lävitse, Ficus.”
Valkoisen sanat eivät merkinneet paljoa siinä pimeässä kylmyydessä, jonka kouriin tutkijan mieli oli joutunut. Sanat hädin tuskin läpäisivät kosmista vääjäämättömyyttä. Silmät tuskasta kiinni muurautuneena arkeologi heittelehti puolelta toiselle.
“Kolo rinnassasi”, Valkoinen jatkoi, “minä näen sen. Minä tunnen sen.”
Ja niin tunsi Ficuskin. Oli aina tuntenut.
Moni oli hänelle kertonut, kuinka oli aivan luonnollista unohtaa. Kansalainen eli pitkään, eikä kaikkea voinut pitää ikuisesti mielessään. Mutta Ficus tiesi, että tämä ei ollut sama asia.
Koko hänen elämänsä, läpi hänen jokaisen hetkensä ja päätöksensä hänen rinnassaan oli kalvanut vääränlainen unohdus. Kuin jotain olisi keinotekoisesti revitty irti hänen mielestään. Kuin jokin olisi pakottanut hänet unohtamaan.
“Täytä se, Ficus. Täytä tyhjä totuudella”, Valkoiset sanat rohkaisivat vielä kerran. Ja kivusta huolimatta Ficus kokosi kaiken voimansa ja lujuutensa rippeet.
Ja avasi silmänsä.
Huone, jossa Ficus silmiään raotti, oli suurin piirtein samankokoinen kuin kammio, josta arkeologi oli tutkimusretkensä aloittanutkin. Valaistukseltaan se ei ollut lähellekään yhtä kirkas, mutta tarpeeksi niin, ettei Ficus tarvinnut kannettavaa valonlähdettä nähdäkseen eteensä. Huone ei myöskään ollut samalla tapaa huoliteltu kuin ylempänä raunioissa sijaitseva. Tärkein havainto tilasta oli kuitenkin se, ettei tila millään tapaa muistuttanut sitä kosmisuutta, mihin Ficus oli hetki sitten luullut astuneensa.
Ensimmäinen asia hänen edessään oli puinen työtaso, joka oli suurimmaksi osaksi puhdistettu kaikesta ylimääräisestä. Ainoa asia sen päällä oli musta salkku, joka tyyliltään ei tuntunut lainkaan kuuluvan edellisten kammioiden sisältöön. Oli ilmiselvää, että sen oli tehnyt joku muu kuin ne, joiden vastuulla kammion olemassaolo lepäsi.
Poikittain keskelle huonetta jätetyn pöydän takana alkoivat kuitenkin ne asiat, jotka todella kiinnittivät tutkijan huomion. Huoneessa oli seiniin puoliksi upotettuna seitsemän kirkkaalla nesteellä täytettyä lasista tankkia. Heikosti valaistujen säiliöiden sisällä oli erikoisia muotoja, jotka kuitenkin osittain hämärtyvät tankkien sisäpuolien pohjista purkautuviin kuplavanoihin.
Ainoastaan huoneen keskelle näkyvyyttä suovat kattovalot eivät antaneet Ficukselle tarpeeksi, että tämä olisi todella tunnistanut, mitä huoneessa säilytettiin. Edellisessä tilassa verestävä olemus veti syvään henkeä ja antoi itsensä käskyttää muinaisia mekanismeja. Uudet valot syttyivät huoneeseen lasisten kupujen taakse, ja salaisuudet viimein poistuivat hämärästään.
Ficuksen vasemmalla puolella, kolmessa ensimmäisessä tankissa, odotti jotain kuollutta. Pitkäraajaisien, panssaroitujen olentojen kaikki orgaaninen materia oli hajonnut tankin pohjalle jo vuosituhansia sitten. Jäljellä olivat ainoastaan metalliset tukirangat ja mitä merkillisimmät kallot. Suurten, taaksepäin kaarevien muotojen etuosasta työntyi esiin rivistö pitkiä hampaita. Silmäkuoppia olennoilla ei edes ollut — niiden näköaisti oli perustunut johonkin aivan muuhun.
Lihan lähettiläs olisi voinut kertoa niistä tuhat tarinaa, mutta se, mitä luurangot joskus olivat olleet, ei ollut suuren kontekstin kannalta tärkeää. Se, mitä huoneen oikean laidan tankeissa odotti, sen sijaan oli. Eikä Ficuksenkaan tarvinnut tällä kertaa pohtia näkemäänsä.
Merkillisen hyvin säilyneiden idän asukkaiden elottomat ruumiit kelluivat rauhallisesti kirkkaiden sammioiden sisällä. Panssareistaan riisuttujen selakhien kasvoille oli asetettu pohjoisen Aerin asukkaille tyypilliset naamiot, ja niiden suuaukoista irvistävät terävät hampaat kiilsivät yhä. Solakoissa ruumiissa ei näkynyt jälkiä väkivallasta. Ficus ei osannut lainkaan päätellä, miten ne olivat päätyneet Suuren Kaupungin syvyyksiin. Huoneen perällä odottava viimeinen asukas tarjosi ainoastaan kaukaisia vihjeitä ratkaisuun.
Kädet sivuillaan hennosti levitoiden Valkoinen katsoi, kuinka matoran asteli varovaisin askelin tämän huoneen perällä kuplivan säiliön eteen. Valkoisen massan peittämän olennon ruumis oli rakenteeltaan hyvin siro. Kevytrakenteisuus jäi kuitenkin laihaksi huomioksi, kun Ficus keskittyi tankin asukin kasvoihin jo toista kertaa kohtaamisen aikana. Tällä kertaa, tosin, ilman valheen verhoa silmiensä edessä.
Joskus kauan sitten naisen kalloa oli varmasti peittänyt jonkin sortin naamio, mutta siinä vaiheessa, kun terävät hammasrivit olivat alkaneet kasvaa holtittomasti, räjähdysmäisesti levinneet leukaperät olivat tuhonneet kaiken ylimääräisen ympäriltään. Olentoa peittävä valkoinen massa valtasi hitaasti alaa kaikkialta hirviömäisen kidan ympäriltä. Naisen kallon silmäaukot olivat jo miltei kokonaan muurautuneet umpeen. Ainoastaan pienet viirut muistuttivat paikasta, jossa näköelimet olivat joskus olleet.
Ja vaikka naisen karmaiseva muuntautumisprosessi näytti edelleen olevan puolitiessä, oli hän silti viettänyt aikaa tässä kammiossa jo aivan liikaa. Valkoinen nytkähti nesteessään hienovaraisesti osoittaakseen Ficukselle olevansa tietoinen tämän läsnäolosta.
“Nyt sinä näet, Ficus”, hän aloitti. Ja vaikka tutkija tunnisti äänen samaksi kuin aiemminkin, oli sen kauni sävy saanut toverikseen haikeuden. “Näet totuuden. Kuulet sen, tunnet sen…”
“Kuka sinä olet?” matoran sai viimein kysytyksi. Kaiken kokemansa jälkeen yksinkertaiset esittelyt olivat yhä asia, johon matoran keskustelussa turvautui.
“Se, mitä ystäväni sinulle näytti, on korjattavissa, Ficus”, Valkoinen jätti huomiotta tutkijan kysymyksen. “Mutta he jättivät minut yksin. He eivät antaneet minulle siskoa niin kuin toisille.”
“Minä en ymmärrä”, Ficus takelteli, mutta Valkoinen ei antanut tutkijalle enää sijaa epätietoisuuteen. Valkoiset hammasrivit tankin sisällä kääntyivät verkkaiseen hymyyn.
“Olen varma, että ymmärrät. Olet nähnyt sen kaiken.”
Eikä Valkoinen puhunut ainoastaan huoneen muista tankeista ja niiden asukkaista. Ei myöskään loiskasvojen huoneen sisällöstä, jossa Ficus vielä vähän aikaa sitten oli innoissaan kahlannut läpi muinaisen tieteen.
Ymmärrys vei Ficuksen paljon kauemmaksi: Totuuden sanat veljistä ja sisarista, tähtikartat valkoisen olemuksen ympärillä. Ymmärrykseen sisältyivät ne kaikki. Lopulta TOTUUS oli vain yksi osa sitä, minkä Ficus näki maailmankaikkeutena.
Viimeiseksi matoranin hopeiset kasvot jäivät tuijottamaan taas huoneen kolmea ensimmäistä tankkia ja niiden sisällä vellovia luurankoja. Siinä hän näki ensimmäiset. Hän näki niiden hiljaisen kuoleman.
Hän muisti toiset. Loiskasvot ja niiden mekaaniset alustat. Ficus näki niiden tarkoituksen. Ne olivat lähellä totuutta.
Ja edessään, yksin kelluvassa Valkoisessa, hän näki kolmannen. Ja hän ymmärsi, että siltä puuttui jotain, mikä kaikilla muilla oli. Mutta tärkeää ei ollut se, mikä Valkoinen oli. Tärkeää oli ainoastaan miksi, ja senkin Ficus viimein ymmärsi. Ja Valkoinen tiesi, että hän ymmärsi. Oli tiennyt jo kauan aikaa sitten. Sillä totuuden mukana muinaiset olivat jättäneet tälle lahjan laskea tulevan.
”Joten, Ficus”, Valkoinen kutsui tutkijaa jälleen kerran nimeltä, ”autatko minua? Etsitkö minullekin siskon, jotta voimme korjata virheet?”
”Viekö se kivun pois?” uupunut tutkija inahti toiveikkaana. ”Jos korjaamme virheet, niin muuttuvatko asiat paremmaksi?”
Ja syvällä runnellussa ruumiissaan Valkoinen huokaisi helpotuksesta. ”Me rikomme syklin, murramme koneen. Langetamme luojan päälle sen tuomion, jonka hän tarkoitti meille.”
Hetken aikaa hopeiset kasvot uskalsivat tuijottaa valkoisia runneltuja. Ja tyhjyys valkoisilta kasvoilta tuijotti takaisin.
”Ja sitten me voimme viimein nukkua rauhassa.”
Ja kun Ficus viimein muisti, kuinka hänen jalkansa toimivat, lähti hän kuin huumattuna kävelemään ulos Valkoisen kammiosta. Luurankojen tyhjät kallot tuntuivat seuraavan matoranin hidasta askellusta takaisin suurempaan halliin. Metallinen ovi väistyi jälleen kuin itsestään hänen edestään. Muinainen taika oli suonut tutkijalle vielä pienen hetken rauhaa. Vasta vilkaisu matoranin paluuta odottavan lihan lähettilään suuntaan herätti Ficuksen päässä kysymyksen, jonka perässä hän alunperin oli raunioihin laskeutunut.
”N-n-nace? Missä Nace oikein on?”
Mutta verinen humanoidi maassa ei vastannut. Tällä kertaa myös kammiossaan vellova Valkoinen pysyi hiljaa. Kumpikaan ei tohtinut vastata. Arkeologin kasvoja peitti vielä yksi sakea verho.
Tutkijan sydänalasta riipaisi jälleen. Valkoisen rauhoittavista sanoista huolimatta nainen koki syvintä mahdollista pelkoa ystävänsä puolesta. Kaiken kokemansa hulluuden jälkeen Ficus ei enää osannut toivoa, että kaikki olisi kunnossa.
Liha sykki lattialla tasaiseen tahtiin. Ja jos Ficus olisi vain hetkiä aikaisemmin kunnolla kuunnellut Valkoisen olemuksesta kaikuvaa hammasrattaiden rahinaa, olisi hän myös huomannut, että veri kohisi siinä täsmälleen samassa tahdissa.
”Teidän on täytynyt nähdä hänet! Hän oli täällä ennen minua!” Ficus hyperventiloi. Hänen ympärilleen hitaasti rakennettu kupla oli puhkeamaisillaan. Nacen myötä tutkijan päähän tulvivat jälleen maalliset ajatukset. Muistot arjesta ja sen uskomattomasta tavallisuudesta. Ja sitä vasten asettuivat kontrastiin kaikki ne asiat, jotka hänet viimeisen puolen tunnin aikana oli kirottu ymmärtämään.
Kunnes kaikkein karmaisevin ajatus heräsi tutkijan päässä.
Muutamalla ripeällä juoksuaskeleella arkeologi ryntäsi takaisin Valkoisen kammioon havaitakseen vain, että se näytti täsmälleen siltä, kuin sen kuuluikin. Puinen pöytä, salkku, selakhit, luurangot ja kaunis Valkoinen, kaikki paikallaan. Mutta hopeakasvo ymmärsi, ettei hän sitä niin ollut nähnyt huoneeseen ensi kertaa astuessaan. Hänen piti yrittää sitä uudestaan. Avata silmänsä vielä kerran.
Sillä matoran oli aliarvioinut ensimmäisen valheen voiman. Hän näki yhä, mitä jokin paljon häntä voimakkaampi oli määrännyt. Todellisuus hänen edessään oli niin totaalisen ennalta määrättyä, ettei hän voinut luottaa enää omiin aisteihinsa.
Ja niin muinaisten kaivaja avasi taas silmänsä. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka kerta suurempi huoneista näytti samalta. Muinainen kone pumppuineen hyrisi yhä. Sykkivä kasvain seinässä valui edelleen. Maassa makaava Totuus puristi yhä sydänkiveä, jonka Ficus oli aikaisemman keskustelun aikana päästänyt lipeämään käsistään.
Paitsi eihän se ennen puristanut…
“MINÄ EN TARVITSE SITÄ ENÄÄ”, oli vanha ääni lausunut. Mutta siinä se nyt oli. Tiukasti puristuneena muinaisen verisen kouran sisällä.
Paitsi, ettei mitään muinaista koskaan ollutkaan.
Maassa, omassa veressään makaavan Nacen kourassa oli hänen oma sydänkivensä. Yhdellä riuhtaisulla hän oli onnistunut poistamaan sen itsestään. Hurmio, joka toan oli tekoonsa ajanut, oli myöhemmin kadonnut hänen kehonsa veren mukana.
Lihakasa seinässä, josta Ficus oli todistanut ystävänsä uutta syntymää, loisti poissaolollaan. Järkyttynyt ilme Nacen violetilla naamiolla oli piirtynyt sille lopullisesti. Ikuisiksi ajoiksi. Siitäkin huolimatta, että jokin mahdottomuus piti toaa yhä hengissä.
Silloin Ficuksen polvet viimein pettivät. Omia nesteitään kurlaavan Nacen tiukka ote omasta sydämestään esti matorania tekemästä asialle mitään. Valkoisen rakentama pilvilinna luhistui lopullisesti hopeakasvoisen matoranin alta.
Apua hysteerisesti huutava nainen menettäisi kymmenen minuutin yhtäjaksoisen kirkumisen jälkeen viimein tajuntansa, ja kestäisi vielä kokonaiset kaksi tuntia, ennen kuin suuren kaupungin pinnalta lähetettäisiin joku etsimään kadonneita arkeologeja.
Ja kun heidät viimein löydettäisiin, olisi metallinen ovi tiiviisti suljettuna ja viranomaisten käsissä vain tutkija, joka ei lakkaisi kirkumasta kauhusta kuukausiin, sekä tämän toveri, joka selittämättömästi jatkaisi elämää sielutta, sydän omiin kouriinsa murskattuna. Näin oli Valkoinen sen jo kauan sitten nähnyt.
Toisin, kuin kumpikaan arkeologeista, jotka eivät olleet saapuessaan nähneet sitä äänettömästi huoneen keskiössä lattiaan auennutta pyöreää reikää, jonka sisällä oli pyörinyt jonkilainen pilari suuri kultainen esine päällään leijuen.
Koska mitään kultaista esinettä ei ollut koskaan ollutkaan. Oli ainoastaan kallo. Kuolleet kasvot muistuttamassa ainoasta totuudesta, jolla näissä kammioissa oli väliä.
Ja se totuus kertoi pelosta. Ainoasta todellisesta pelosta.
Jumalan pelosta.
Nolla
Yksihuoneisen asunnon verhoja ei ollut avattu viikkokausiin — mikä itsessään ei ollut poikkeuksellista. Suurin osa kansalaisista halusi välttyä Ga-Metrun epätavallisen kuuman kesän aiheuttamilta auringonpistoksilta. Ficuksen asunto oli pimeänä päiväsaikaan lähinnä hänen täydellisesti käsiin hajonneen unirytminsä vuoksi. Keskipäivän aurinko oli korkeimmillaan, ja arkeologi oli pyörinyt sängyssään jo toista tuntia vailla unta.
Kolmisen kuukautta oli kulunut siitä, kun ensiapuryhmä oli kantanut kaiken järjen vastaisesti yhä hengissä olevan Nacen ylös kaivannoilta. Ensimmäiset viikot sen jälkeen, kun Ficus itse oli päästetty osastolta kotiin, oli hän vieraillut miltei päivittäin teho-osastolla makaavan ystävänsä luona. Toisen kuukauden aikana vierailuja oli ollut enää kolme. Kuluvan kuukauden aikana Ficus oli enää hädin tuskin poistunut asunnostaan.
Lopulta nainen potkaisi jalkojensa päällä lepäävän viltin turhautuneena syrjään ja ponkaisi pystyyn. Molemmin käsin Ficus hieroi väsyneitä kasvojaan mutta lähti vaeltelemaan pitkin asuntoaan siitäkin huolimatta, että jalkeilla pysyminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Huonekasvit matoranin ikkunalaudalla odottivat kastelijaansa. Hopeakasvoinen tutkija tiesi, että hänen oli jo viikkoja pitänyt antaa niille lisää vettä. Siitäkään huolimatta hän ei ryhtynyt toimiin. Ei niin vähäpätöisessä asiassa kuin kasvien kastelemisessa eikä myöskään tärkeämmissä, kuten Nacen luovutuspäätöksen allekirjoittamisessa.
Aft-Amanan leimoin varustettu kirjekuori oli odottanut avaamattomana Ficuksen pöydällä ensin kokonaisen viikon. Matoran oli arvannut sen sisällön välittömästi nähtyään sen tipahtaneen postiluukustaan. Päiviä allekirjoituksen eräpäivään oli jäljellä kolme. Ficus toivoi, että lykkäämällä velvollisuuttaan hän saisi muutaman päivän, jolloin hänen ei tarvitsisi murehtia aiheesta.
Mutta todellisuudessa hän murehti kaikesta. Jokaisesta pienestä asiasta niin hänen arkisessa elämässään kuin kaikesta siitä karmeasta, mihin tulevaisuus häntä vielä tulisi kutsumaan. Ja vaikka Ficus oli vapautettu työtehtävistään välittömästi kohtalokkaan syvyyksissä vietetyn päivän jälkeen, tuntui tutkijasta siltä, että hänen päivittäinen aikansa oli ainoastaan vähenemään päin.
Maakansalainen rojahti työtuoliinsa ja vajosi tuijottamaan pöytänsä reunalle kasautunutta postia. Eikä hänellä ollut aikomustakaan tehdä sille mitään.
Kivistävä tunne Ficuksen rinnassa tuntui taas salpaavan hänen hengityksensä. Kaikki hänen kamalimmat ajatuksensa vierailivat taas hänen tajunnassaan. Ilman mitään syytä tai minkäänlaista laukaisevaa tekijää matoranin täytyi jälleen keskittyä pelkkään hengittämiseen.
Nainen ei ymmärtänyt enää itseään. Hän oli aina pitänyt itseään liiankin kovana maailman kolhuille eikä mikään tätä ennen ollut saanut häntä pysyvästi pois tolaltaan. Oikeastaan menneen Ficuksen murheista yleisin oli ollut hänen pelkonsa siitä, että hän olisi liiankin empatiakyvytön.
Mutta Totuuden jälkeen kaikki oli muuttunut. Nyt hän havaitsi menettäneensä tarmonsa kaikkeen. Pienetkin asiat tuntuivat synkistävän hänen mielensä. Muutaman kerran Ficus oli havahtunut yöllä kamalaan tunteeseen, jonka myötä hän olisi vain halunnut lopettaa olemassaolonsa.
Ei hän olisi kyennyt tekemään itselleen mitään lopullista; järjen ja logiikan naisena hän ymmärsi sen. Mutta juuri siitä syystä hän oli alkanut pelätä omaa mieltään entistäkin enemmän. Hän ei enää tunnistanut itseään Ficukseksi —hänestä oli tullut jotain ikävämpää.
Matoranin hiljaisiin päiviin oli sisältynyt lohtua tasan yhdellä tavalla. Aina alkuyöstä, kun Metru Nuin kaduilla oli hiljaista eivätkä piirikuntien vartijatkaan vielä partioineet, Ficus livahti läheisen pikkusillan kautta kulkevaa putkiverkkoa pitkin Ta-Metrun puolelle, mistä matoran oli viimeisillä rahoillaan ostanut itselleen varaston.
Siellä, kuplivassa tankissaan kelluva valkoinen nainen nukkui sikeää untaan. Ja vaikka neidon karmaisevissa kasvoissa ei ollut mitään perinteistä silmää miellyttävää, koki Ficus tämän läsnäolon ainoaksi rauhoittavaksi asiaksi elämässään.
Eivät hänen oloonsa vaikuttaneet Valkoisen antamat lupaukset eivätkä tämän syvyyksissä lausumat sanatkaan. Tutkijaa helpotti näyssä pelkkä tieto siitä, ettei yksinäisyyttään itkenyt olento enää levännyt vailla seuraa. Ja vaikka edeltävät viikot olivat osoittaneet, että Ficus hädin tuskin kykeni enää pitämään huolta itsestään, hän tunsi silti hyvän olon pilkahduksen ajatellessaan, että hän kuitenkin pystyisi huolehtimaan jostakusta muusta.
Ajatus siitä, että ensi yönä hän voisi taas karata varastoonsa piilotetun neidon luokse, sai Ficuksen hengityksen taas tasaantumaan. Pahasti univelkaantunut matoran havaitsi hetken olevan sopiva asuntonsa siivoamiselle. Tarpeeksi monen valvotun tunnin jälkeen Ficuksen tuotteliaisuus jostain syystä löysi aivan uuden vaihteen. Valveilla vietetty aika oli sama käyttää edes jokseenkin hyödyllisesti, vaikka hän samalla välttelikin polttavimpia velvollisuuksiaan.
Siivottu asunto loi kuitenkin erinomaisen illuusion siitä, että hän oli saanut jotain aikaan. Kotitöiden parissa vietettyjen päivien jälkeen Ficus kykeni yleensä nukkumaan ainakin hetken.
Parikymmentä minuuttia tasoiltaan löytyviä tavaroita järjesteltyään matoran tarttui itsensäkostuttavaan pyyhkimeen ja alkoi järjestelmällisesti hankkiutua eroon kaikkein ilmiselvimmästä pölystä. Korkeimpien hyllyjen päälle Ficus ei edes kurotellut sillä hän tiesi varsin hyvin laiminlyöneensä niiden puhdistamista jo vuosien ajan, eikä ajatus niin paksuista pölymatoista innostanut häntä lainkaan.
Oli jo alkuilta, kun arkeologi lopulta päätti olevansa valmis. Tarpeettomimmat irtoesineet oli survottu kaappeihin piiloon, tiskit oli tiskattu ja roskat odottivat viemistään asunnon ulko-ovella. Tässä vaiheessa Ficus oli käytännössä valvonut jo kolmannen vuorokautensa puolelle ja touhutessaan ylittänyt reippaasti tavanomaisen väsymyksen rajat. Oli jo yksi ja sama yrittää valvoa siihen asti, mikä kaupungissa perinteisesti koettiin ajaksi mennä nukkumaan. Ja vaikka normaali unirytmi selviäisikin Ficuksen kourissa korkeintaan pari päivää, tuntui kuluva päivä silti sopivalta sellaisen hetkelliseenkin tavoittelemiseen.
Nukkumisen jalo tavoite oli lopulta yksi niistä syistä, miksi Ficus lopulta päätti tehdä varastoreissunsa jo ennen aurinkojen laskeutumista. Onu-matoranin täytyi tehdä vakavan valvomisen virhe aina silloin tällöin, jotta hän edes hetkeksi oppisi varjelemaan päivärytmiään. Juuri nyt hän osasi ennustaa tulevan illan väsyneisyytensä ja päätti lähteä jo talsimaan kohti Ta-Metrun rajalle johtavia putkistoja. Roskapussinsa hän unohti tyystin. Ajatuksiinsa uppoutunut matoran ehti kävellä ainakin kolmen kerrostalokorttelin halki, ennen kuin tajusi unohduksensa, mutta siinä vaiheessa oli jo liian vaivalloista kääntyä takaisin. Määrätietoisin askelin Hän kipusi korkeat portaat Ga-Metrun putkiverkoston H-asemalle ja istui metalliselle penkille laiturin reunalle.
Kaksi Ficuksen mielestä sietämättömän lujalla äänellä keskustelevaa le-matorania päivitteli sivummalla Ga-Metrun poikkeuksellista ilmastoa. Mahikikasvoinen mies oli vahvasti sitä mieltä, ettei näin pohjoisessa kuuluisi olla yhtä lämmintä kuin etelässä. Ficus hieroi väsyneitä silmiään ja vilkaisi keskustelun innoittamana taivaalle, jossa kaksoisauringot paistoivat vielä kellonaikaan nähden poikkeuksellisen korkealla. Kuuma ilma oli kuitenkin selvästi verottanut iltaliikkujien määrää, mikä sopi Ficukselle erinomaisesti. Hän matkusti mieluiten väljästi ja suurempia ruuhkia vältellen.
Kaiuttimista kuuluva kilahdus kertoi Ficukselle, että seuraava kanisteri oli hetken päästä saapumassa asemalle. Nainen nousi pystyyn ja asteli tottuneesti aivan laiturin reunalle siihen kohtaan, johon kulkuneuvo perinteisesti pysähtyi. Ei kestänyt montaakaan hetkeä, kun metallinen sylinteri hidasti täsmälleen hänen eteensä ja avasi juuri matoraninmentävän luukun sivuunsa. Ficus astui ilmakalvon lävitse sukkulaan vain havaitakseen, että se oli tyhjä. Hän huokaisi helpotuksesta, sillä hänen ei lainkaan tehnyt mieli joutua väkinäiseen juttutuokioon yli-innokkaiden kanssamatkustajien kanssa.
Ovi sulkeutui noin minuutin päästä siitä, kun Ficus oli astunut sisään ja istunut paikalleen. Edes laiturilla pölöttävät le-matoranit eivät astuneet kanisteriin, vaan matka kohti Ta-Metrua alkoi kera yhden ainoan matkustajan. Väenpuutos ei näin arki-iltana ollut kuitenkaan aivan ennenkuulumatonta. Suurin osa matkustajista koostui Ga-Metrulaisista opiskelijoista, joista vastuullisimmat lienivät jo asunnoillaan valmistautumassa yöpuulle.
Ikkunattomassa kanisterissa menopelin kärkeen sijoitetulta leditaululta Ficus seurasi tiiviisti, kuinka asemat vilisivät hänen ohitseen. Pysähdyspaikkoja ennen Ficuksen määränpäätä oli tällä vuorolla ainoastaan yksi, eikä sieltäkään noussut kyytiin ainuttakaan uutta matkustajaa, vaikka asemalta kuuluikin tasaista puheensorinaa sen hetken, kun pysähdyksissä olleen kanisterin ovi pysyi avonaisena.
Loppumatkan ajan hopeisen Volitakin takainen mieli kykeni hetkellisesti käymään läpi arkisiakin aiheita. Jossakin vaiheessa Ficuksen täytyisi löytää uusi työpaikka. Sillä vaikka hänen mielensä oli tutkimuksissa todettu liian järkkyneeksi vakituisiin työtehtäviin, hän tiesi itse tulevansa hulluksi, jos ei pian saisi tekemistä päiviinsä. Hän tarvitsi jotain, joka aktiivisesti pitäisi hänen ajatuksensa poissa niistä kamalista asioista, joita hän oli luvannut Valkoiselle tehdä.
Kanisteri hidasti taas vauhtiaan, ja matoran havaitsi saapuvansa Ta-Metrun L-pysäkille. Määrätietoisin askelin hän marssi ulos sylinteristä välittömästi oven auettua ja otti suunnakseen edessään siintävän valtavan tehdasalueen länsireunan.
Metallinen arkkitehtuuri muuttui hiljalleen kiviseksi, kun Ficus siirtyi Metrun vanhankaupungin puolelle. Suurimmaksi osaksi juuri varastotiloiksi aikojen saatossa muuttunut kaupunginosa sisälsi monen silmissä paljon sellaista hurmaavuutta, mitä Metru Nuin uudemmissa rakennuksissa ei enää ollut. Ficus ei koskaan ollut edes pysähtynyt miettimään asiaa. Nytkin häntä kiinnostivat ainoastaan rautaiset raskaat ovet sen pitkän ja tiilisen rakennuksen puolivälissä, johon ainoastaan hänen avaimensa sopi.
Auringonvalo valaisi varastotilan sisällön vain niiksi muutamaksi sekunniksi, joiden aikana rautaiset ovet aukenivat päästääkseen onu-matoranin sisään ja sitten taas sulkeutuivat hänen vetäessä ne tiukasti perässään kiinni. Valoa varastoon tuli pysyvästi vasta, kun Ficus väänsi oven vieressä sijaitsevasta kahvasta ja kattoon asennetut lamput menivät räpsyen päälle.
Ficus oli siirrättänyt verrattaen suurikokoiseen varastoon ison osan sellaista kaivauksilta yli jäänyttä tavaraa, mitä ei koskaan ollut hyväksytty yliopistoihin jatkotutkimuksiin. Kivilaattoja, joihin kaiverretut kuvat eivät tiedekunnan mukaan vastanneet ainuttakaan todellista sivilisaatiota. Suurikokoisia aerilaisia selakhipatsaita, joita oli rahdattu Metru Nuille niin uskomattoman lukuisia, ettei niille kaikille yksinkertaisesti ollut löytynyt paikkaa. Kasoittain vanhoja kirjoja, joista puolet oli Ficuksen omia tutkimustöitä varten ja puolet kadonnut luvatta hänen olkalaukkuunsa kaivauksien aikana.
Ficuksen arvostus Metru Nuin historiantutkijoita kohtaan ei ollut koskaan ollut järin suuri, eikä hänellä ollut syytä aloittaa nyt. Kapeakatseisten maailmankuviensa vangitsemat Suuren Kaupungin tutkijat eivät olleet muutenkaan enää pitkiin aikoihin nauttineet Ficuksen tutkimusten työn hedelmistä.
Arkeologilta oli kuitenkin kestänyt melkoinen tovi löytää salakuljettajaryhmä, joka suostui yölliseen tehtävään, jossa siirtää suuri määrä pressuilla peitettyä tavaraa onumetrulaiselta kaivaukselta Ficuksen varastolle ilman kysymyksiä. Lopulta hurmaavan steltiläisparonin johtama ryhmä kuitenkin saapui naisen avuksi, ja operaatio saatiin toteutettua ilman suurempaa meteliä. Kaivaukset oli muutenkin suljettu Nacen karmaisevan kohtalon jälkeen, eikä Ficuksen läsnäololla aukeavien ovien taakse pääseminen huomaamatta osoittautunut minkäänlaiseksi ongelmaksi.
Niillä ansioilla tankissaan kelluva Valkoinen sai uuden kotinsa tametrulaisesta varastosta, mikä mahdollisti Ficuksen melkein päivittäiset vierailut. Täsmälleen varaston keskelle asetettu kupliva säiliö raksutti avoimessa kaikuvassa tilassa huomattavasti kovempaa kuin syvyyksissä sijainneessa kammiossaan. Tankin vieressä seisoi se samainen pöytä, joka salkkuineen oli tervehtinyt Ficusta Onu-Metrun syvyyksissä. Tuolin sen ääreen hän oli hankkinut itse. Pöydän päällä odotti useiden avonaisten kirjojen lisäksi valtava kasa hienovaraisia messinkisiä työkaluja. Tottuneesti ja sanaakaan sanomatta hopeakasvoinen matoran asteli Valkoisen eteen ja tarttui kiinni miltei huomaamattomasta kahvasta tämän lasisen kodin pohjasta.
Kiekkomainen, lähes koko tankin pohjan kokoinen mekanismi irtosi helposti, ja Ficus nosti sen varovasti pöydälle työkalujen ja kirjojen keskelle. Valtavaksi hammasrataskoneistoksi paljastunut kullanhohtoinen rauta kävi itsestään ilman minkäänlaista virtalähdettä. Se myös ilmiselvästi aiheutti Valkoisen sammion pohjasta nousevan tasaisen kuplinnan, sillä se lakkasi välittömästi matoranin kiskaistua mekanismin ulos.
”Satakaksikymmentä minuuttia”, Valkoisen väsynyt ääni muistutti Ficuksen pään sisällä. Volitakkasvoinen matoran murahti tottuneesti vastaukseksi, vaikka tiesikin, ettei hänen itsensä tarvinnut seurata kelloa. Valkoinen oli äärimmäisen täsmällinen kuluvan ajan suhteen. Toki asiaa varmasti auttoi se, että pöydälle nostettu koneisto oli ainoa asia, joka nesteessä kelluvaa helmeä piti elävien kirjoissa, eikä sen pitäminen irti pitkiä aikoja kerrallaan ollut lainkaan viisasta.
Ficus oli kuitenkin ottanut Valkoisen sanat sepän kaipuusta tosissaan. Hän oli päättänyt huoltaa koneiston taas siihen virheettömään kuntoon, jossa se Valkoisen mukaan oli joskus kauan sitten ollut — vaikka työ vaatisi sellaisia oppeja, joihin arkeologilla ei ollut minkäänlaisia valmiuksia. Sitä varten hänellä kuitenkin oli pometrulaisilta kellosepiltä saadut oppaat. Niiden avulla hän huoltaisi koneiston ja ehkä oppisi samalla itsekin jotain uutta.
Yksinäinen kuningatar aisti silmättömänäkin, kuinka Ficus ensimmäiseksi poisti koneen suurikokoisimmat, päällimmäiset rattaat päästäkseen käsiksi hienovaraisempiin koneistoihin niiden alla. Pienikärkisten pinsettiensä avulla matoran poisti yhden hurjaa vauhtia tikittävistä hammasrattaista aivan koneiston keskustasta ja tarkasteli sen hauraita hampaita. Sitten hän kaivoi taskustaan pienen helisevän pussin täynnä uutuuttaan kiiltäviä rattaita. Alkoi useita minuutteja kestävä prosessi, jossa Ficus huolellisesti kävi läpi pussin sisältöä verraten haurastunutta vanhaa ratasta uusiin. Lopulta oikeanlainen vastine löytyi, ja kahta messinkistä sauvaa apunaan käyttäen matoran pysäytti kaksi ratasta tyhjän kolon ympäriltä voidakseen asettaa uuden yksilön paikalleen.
Työskentely oli uskomattoman vaikeaa ja hidasta sekä rattaiden lukemattoman määrän että niiden jatkuvan liikkeen vuoksi. Ficuksella ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuinka rattaat saisi pysähtymään, saatika siitä, että jos hän siinä jotenkin onnistuisi, kuinka saada kone takaisin käyntiin. Siksi nykyinen joskin hidas tapa sai kelvata. Eikä hänellä, kuten ei Valkoisellakaan, mikään kiire ollut.
”Olet tavanomaistakin hiljaisempi tänään, Seppä”, Valkoinen seurasi Ficuksen työskentelyä murhe syvällä äänessään. Eikä Ficus kieltänyt Hylätyn havaintoa. Ei hän toisaalta tiennyt myöskään, kuinka vastata. Lopulta lähinnä hänen päässään olemassa oleva ääni päätti vain esittää oikean kysymyksen.
”Murehdit yhä ystävääsi, etkö vain?”
”Jos edes osaisit kertoa minulle, mitä hänelle oikein tapahtui”, Ficus narskutteli hampaitaan. Kuvat ikuiseen kauhistuneeseen tuijotukseen jäykistyneestä Nacesta olivat ikuisesti palaneet hänen verkkokalvoilleen.
”Kerroinhan sinulle jo, kuinka olin itsekin vain vanki. Se, mitä alhaalla näit oli paljon minua ja ystävääni vanhempaa.”
”Totuus”, Ficus tuhahti, mutta piti silti katseensa tiukasti kellokoneistossa. ”Siinä melkoinen ystävä.”
”Ei hän toverisi kärsimystä aiheuttanut. Tämän oma käsi sydämen ulos repäisi.”
Matoranin täytyi laskea instrumentit hetkeksi käsistään hallitsemattoman vapinan ilmestyessä kaikkiin hänen raajoihinsa. Hetken aikaa itseään kasattuaan hän käänsi asemansa tuolissaan kohti Valkoista, joka ei ollut liikkunut lainkaan koko keskustelun aikana. Nesteessä kelluvan naisen tyhjä katse oli yhä kohti varaston kaukaisia ovia.
”Sinä kerroit minulle viimeksi, että sinä näet kaiken”, Ficus jatkoi turhautunutta tilitystään. Aft-Amanan papereissa polttavat lähestyvät päivämäärät alkoivat viimein ottaa matoranin tajuntaa kiinni. Hänen piti saada ymmärtää, ennen kuin hän tekisi itsensä hulluksi spekuloimalla. ”Jos kerran näet myös tulevan, niin miksi et varoittanut Nacea? Miksi et edes yrittänyt auttaa häntä?”
”Ei se toimi niin”, Kaikkinäkevä kivahti sellaisella sävyllä, jota Ficus ei ollut häneltäennen kuullut. Kulunut kuukausi varastossa matoranin kanssa oli huomattavasti vetreyttänyt Valkoisen kuvainnollisia kielenkantoja. Yksinäisessä kammiossaan kryptisyyden kaivoon kompastunut uinuja oli hitaasti alkanut ymmärtää, kuinka tavallinen keskustelu toimi.
Hetkeksi laskeutunut hiljaisuus ei todellisuudessa ollut hiljaisuus pöydällä tikittävän raudan vuoksi. Valkoisen piti kuitenkin hetken pohtia, kuinka jatkaa. Lukemattomia vuosia yksin mädäntynyt nainen ei koskaan ollut joutunut pukemaan omaa olemassaoloaan sanoiksi.
”En minä tulevaisuutta näe, Seppä”, hän sitten jatkoi hiljaa tarkoin sanojaan harkiten. ”En tiennyt, että juuri sinä astuisit luokseni sinä päivänä. Enkä nähnyt ystävääsi. Se ei toimi niin tarkasti. Minä näen jotain muuta. Näen… kirouksen.”
Ficus kuunteli ja yritti ymmärtää.
”Kirouksen?”
”Kaikki ympärillämme. Koko tämä maailma, kaikki sen historiassa ja jokainen hetki sen tulevaisudessa. Muinaisten kamalan kirouksen koura yltää kaikkialle. Tietyt kaavat on määrätty tapahtuvaksi heidän matemaattisen vääjäämättömyyden sääntöjensä mukaisesti.”
Valkoisen äänestä kuuli, ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän asiaa jollekulle kertoi.
“Ja nuo samat hetket ovat kirotut toistumaan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mutta kansa niitä ei kykene näkemään. Jokainen sykli on puettu uusiin vaatteisiin. Vain maailman tavoin kirotut näkevät verhon taakse.”
Välähdykset Totuuden sanoista vierailivat jälleen Ficuksen mielessä, ja hän ymmärsi Valkoisen puhuvan totta. Ei hän tämän aitoutta ollut koskaan epäillytkään, mutta akateemikon oli vaikea saada otetta uudesta todellisuudesta ilman ripausta konkretiaa. Eikä matoran ollut edes varma, saiko hän sitä. Valkoisen puhe kuitenkin rauhoitti häntä ja antoi jälleen tarkoitusta sille pitkälle tielle, jolle Ficus oli luvannut astua.
”Ja verhon takana me näyttelemme meille määrättyjä roolejamme”, arkeologi toisti oppeja, jotka Valkoinen oli hänelle viikkoja sitten tarjonnut. ”Kunnes viimeisellä hetkellä rikomme syklin?”
”Ja maailma voi olla taas kaunis”, Kaikkinäkevä unelmoi, ”ilman muinaisten ikuista vihaa.”
”Mutta tie on pitkä, enkä tiedä uskallanko edes ottaa ensimmäistä askelta”, arkeologi murehti ääneen. Hän vilkaisi jalkojensa juuressä pöydän alla odottavaa salkkua, joka oudolla muotoilullaan oli jo Valkoisen kammiossa häntä kovasti hämmentänyt. Yksinäisen hiljaisuuden rohkaisemana hän nosti sen pöydälle kellokoneiston viereen ja napsautti sen kaksi yllättävän raskasta salpaa auki. Tärisevin käsin hopeakasvo nosti salkun auki. Tärisevin siitäkin huolimatta, että hän tiesi täsmälleen, mitä sen sisällä oli. Hän kuitenkin ymmärsi, että se saattoi olla hänen konkreettisin kosketuksensa johonkin loputtomasti häntä suurempaan.
Kaksitoista lasista, hieman matoranin omaa nyrkkiä pienempää kuulaa hohti jokainen omalla paikallaan salkun sisäpintaan valmistetuissa koloissaan. Artefaktien uskomattoman kauniit leiskuvat värit saivat sateenkaaretkin näyttämään mustavalkoiselta. Värien ja valojen loisto huumasi hetkeksi jopa nesteessä kelluvan hampaiden kiroaman naisen, joka aisti ne jollain aivan muulla tavalla kuin silmiä käyttämällä.
”Näillä he sinut loivat”, Ficus nielaisi salkun kantta puristaen, kädet yhä täristen.
”Kyllä”, Valkoinen vastasi, joskin ilmiselvästi epäröiden.
”Ja nämä luovat myös minut?” matoran kysyi vilpittömästi vaikka tiesi vallan hyvin, mitä häntä varten suunniteltu pitkä tie piti varrellaan.
”Kyllä. Mutta kuten sinulle jo kerroin, Seppä, hauras mieleni hädin tuskin yltää enää menneeseen. En välttämättä voi auttaa sinua ymmärtämään, kuinka ne toimivat.”
Ficuksen oma tahto ei olisi enää riittänyt lumoavan näyn sulkemiseen, mutta rohkaiseva töytäisy Valkoisen mielestä sai lopulta salkun kannen kaatumaan. Varastossa oli äkkiä taas ihan vähän hämärämpää — niin paljon valoa olivat kuulat tilaan tuoneet. Muinaisten välineiden kauneuden kaikotessa palasi matoran myös mielessään takaisin maan pinnalle.
Valkoinen oli varastossa vietettyjen viikkojen aikana puhunut monista asioista, joita Ficus ei vielä ymmärtänyt. Tankissa vellova Yksinäinen tuntui kaipaavan monia asioita, joista suurin osa tuntui tutkijan pienessä päässä täysin saavuttamattomalta.
”Jos se, mitä kerroit minulle muinaisten työkaluista pitää paikkansa”, Ficus puhui syvin mahdollinen murhe äänessään valliten, ”niin minä pyydän sinulta kärsivällisyyttä. En… en ole varma, miten tulen pystymään tähän.”
Suunnitelma oli olemassa eikä pääpiirteittäin ollut edes kovin monimutkainen. Totuuden ja tämän siskojen työ oli saatettava loppuun, jotta tasapaino maailmaan löytyisi. Valkoinen tarvitsi toverikseen Mustan. Kuningatar tarvitsi valtakuntansa ja Ficus taasen…
Ficus tarvitsi ystäviä.
”Meillä ei ole kiire, Seppä”, Valkoinen lohdutti matorania. ”Olen odottanut jo yhden ikuisuuden. Toinen ikuisuus on silloin jo odotuksen arvoinen.”
”Mutta me tarvitsemme niin paljon”, Ficus ärjähti ja kirosi mielessään. Kaiken murheensakin keskellä matorania kismitti se, miten hänelle oli viimein löytynyt suurempi tarkoitus mutta hän ei oman kykenemättömyytensä vuoksi saanut mitään alulle.
”Ensimmäinen asia, mitä me tarvitsemme, olet sinä, Ficus. Täysi sinä, todellinen sinä. Emme voi astua tälle tielle niin kauan, kuin tuo ammottava kolo velloo rinnassasi.”
Matoran huokaisi syvään ja äänekkäästi tietäen erinomaisesti, mitä Valkoinen tarkoitti. Ei hänen rinnassaan mitään konkreettista aukkoa ollut. Se aukko oli hänen mielessään. Oli ollut jo kauan ennen kaivantojen kauhuja. Mutta viimeisimpien kuukausien aikana menneen Ficuksen ongelmat olivat alkaneet tuntua suorastaan kotoisilta. Niiden merkitys tuntui uskomattoman pieneltä verrattuna siihen maailmaan, mihin tutkija oli Valkoisen kanssa astunut.
Mutta silti Ficus nousi tuoliltaan ja asteli rauhallisesti varaston perälle kasattujen pahvilaatikkotornien keskelle. Päässään hopeakasvo ajatteli tekevänsä sen Valkoisen mieliksi, vaikka todellisuudessa hänen vuosia vanha mysteerinsä kutitteli edelleen jossain mielen perukoilla.
Matoran löysi etsimänsä hyvin vaivattomasti, sillä yksi kasan laatikoista oli ilmiselvästi kaikkia muita vanhempi. Sen pinta oli tummunut aikojen saatossa vaaleanbeigestä tavalliseksi ruskeaksi, ja sen taiteltu kansi oli kulunut kulmistaan miltei pyöreäksi.
Ficus nappasi melkein oman torsonsa kokoisen laatikon huolettomasti kolmen sitä suuremman alta ja antoi päällimmäisten vain kaatua kovaäänisesti varaston betoniselle karhealle lattialle. Hän kantoi sen pöydän sijasta aivan Valkoisen lasisen asumuksen eteen ja istahti itse lattialle laatikon ääreen.
”Tässä on kaikki se, mitä minulla oli mukanani silloin, kun saavuin Metru Nuille. Kaikki, mitä on jäljellä edellisestä elämästäni”, tutkija muisteli nyt jo niin kaukaista menneisyyttään samalla, kun nosti laatikon kannen sivummalle. Pahvisen säilytysvälineen sisältö oli paljon arkisempaa, mitä Valkoinen oli odottanut. Suurimmaksi osaksi sen sisällä oli vain kulmalukkokansioita täynnä kellastuneita papereita ja yksi puinen, koristeellinen rasia.
”Suurinta osaa näistä en edes ymmärrä”, onu-matoran mutisi ja nosti yhden avonaisista kansioista. Paperit koostuivat pääasiassa mustavalkoisista kopioista, joiden teksti muistutti ainoastaan etäisesti sitä, mikä tunnettiin yleismatoranina. Muutamissa papereissa oli kuviakin. Selkeästi olkapanssaria muistuttavan piiroksen takana oli kaavio jonkinlaisen rintapanssarin valmistamiselle. Keskinkertaisen kopioinnin ja ajan kuluttavuuden vuoksi dokumenttien yläreunoissa sijaitsevat symbolit olivat hyvin vaikeita tunnistaa mitään järkevää esittäviksi.
”Kaiketi vanhasta työpaikastani”, Ficus tuumasi ja laski kansion takaisin muiden joukkoon. ”En kyllä tiedä, miksi olisin säästänyt jotain tällaista.”
”Tämäkö on aukkosi, Seppä?” puuttui Valkoinen viimein matoranin muisteloihin. ”Unohdettua menneisyyttäsikö sinä murehdit?”
”Enemmänkin sitä outoa tunnetta, kuin en haluaisi muistaa. Ja samalla tuntuu, kuin olisin menettänyt jotain loputtoman tärkeää.”
Jo hetken aikaa Ficuksen silmät olivat liimaantuneina siihen ainoaan laatikon esineeseen, joka ei ollut kasa epäselviä kaavioita tai raportteja. Puisen pienikokoisen rasian kanteen oli ilmiselvän hätäisesti kaiverrettu yksi sana: ”Unohda.”
”Ja sitten on tämä”, matoran tuumasi ja avasi verkkaisesti rasian kannen. Esine sen sisällä täytti kaikki uinuvan kuningattaren aistit. Muinaisten lahja antoi hänen tuntea sen merkillisyyden tavoilla, joita matoran ei pystynyt edes kuvittelemaan.
Ficukselle se oli kuitenkin vain käsi. Robottinen sellainen ja sininen väritykseltään. Sen tarkoitusperä ja rasian kannen teksti olivat molemmat matoranille täysiä mysteerejä.
”En ymmärrä sitä”, Valkoinen myönsi, mistä Ficus ei yllättynyt. Ei hänelläkään ollut menneisyytensä artefakteihin mitään konkreettista kosketuspintaa. Laatikon sisältö ei millään tapaa tuntunut olevan hänen elämästään.
Hetken aikaa Ficus ja Valkoinen olivat paikallaan sanomatta sanaakaan. Ficuksen päässä vilisi tavalla, jota hän ei ollut kokenut pitkiin aikoihin. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunne, jota hän tunsi, ei ollut pelkoa, ahdistuneisuutta tai ymmärtämättömyyttä. Hänen kallossaan kiersi lohdullisia ajatuksia. Kenties rasiaan kaiverretut kirjaimet ja niiden sanoma itsessään riitti työntämään hetkeksi syrjään Ficuksen uuden karmean tien ja siitä juontavat ajatukset.
Hän oli saapunut päätökseen. Ja päätöksen myötä hän nousi pystyyn, tarttui pöydällä tikittävään koneistoon ja työnsi sen rivakasti takaisin Valkoisen sammioon. Neste naisen ympärillä alkoi taas kuplia.
”Olen pahoillani, mutta tänä iltana minä en taida tohtia jatkaa pidemmälle”, Ficus vilpittömästi tokaisi. Mutta Valkoinen ei ollut vihainen. Hän kykeni tuntemaan matoranin mielessä syttyneen palon. Oli parasta päästää tutkija menemään siltä illalta ja antaa tämän käyttää kuin tyhjästä ilmestynyttä motivaatiota.
”Minä ymmärrän, Seppä. Meillä on aikaa. Mene järjestämään asiasi kuntoon.”
Ficus ei puhunut ääneen, mutta Valkoinen kuuli tämän kiitoksen myös tämän ajatuksistaan. Ennen poistumistaan tämä kuitenkin sulki kannen Valkoisen eteen jätetystä pahvilaatikosta. Siksi tämä ei enää huomannut, kuinka puisen rasian kansi nytkähti hieman, vaikka minkään ei olisi pitänyt sillä hetkellä kyetä liikuttamaan sitä.
Hammaksikas helmi katsoi, kuinka Ficus ripeästi reippaili ulos varastosta. Tämän kasvot hädin tuskin kykenivät hymyilemään, mutta tämä yritti silti. Ja yrityskin tuntui Valkoisen mielestä mainiolta.
Ficus yllättyi vasta kotiovellaan siitä, millaisella automaatiolla oli kulkenut matkansa. Hän oli melko varma siitä, että oli joutunut putkilinjalla samaan kanisteriin hyvin äänekkäästi itsekseen mutisevan ga-matoranin kanssa, mutta muuten hän oli ajatuksiinsa uppoutuneena päätynyt kotiinsa hälyttävällä nopeudella.
Aurinkojen lasku sai alhaalla paistavien valopallojen säteet läpäisemään pienet reiät matoranin asunnon sälekaihtimissa. Täydet roskapussit tervehtivät asunnon omistajaa tämän astellessa määrätietoisesti sisään. Ensi töikseen tämä kaappasi eteensä työpöytänsä kirjepinon päällimmäisen yksilön. Sen, jossa Ficukselta pyydettiin lupaa luovuttaa Toa Nace Ga-Metrun lääketieteelliseltä osastolta Aft-Amanaan pysyvämpään hoitoon.
Ficus kävi vielä kerran läpi ystävänsä diagnoosin, mistä ei kuitenkaan ollut nimeksikään hyötyä. Kukaan ei ollut pystynyt selittämään sitä, kuinka toa oli edes hengissä. Nacen sydänkivi oli kärsinyt niin pahasti, ettei sitä voitu siirtää enää tämän kehoon, eikä maan toa jostain syystä myöskään näyttänyt enää tarvitsevan sitä.
Mielivaltaisia osia toan kehosta oli kuitenkin pysyvästi halvaantunut. Mukaanlukien kasvot, jotka olivat vääntyneet ikuiseen kauhistukseen. Kaikki merkit viittasivat kuitenkin siihen, että toa oli edelleen tietoinen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Aina silloin tällöin hän jopa viittoili verkkaisesti käsillään havainnoimiaan asioita.
Ficus hypisteli tarvikelaukkunsa pohjalle, missä Nacen aiemmin kaulaansa laittama punainen medaljonki nyt lepäsi. Oman helynsä Ficus oli laittanut säilöön. Sillä ei tuntunut enää olevan paljoakaan merkitystä. Toan koru taasen toimi aktiivisena muistutuksena siitä, mitä Ficuksen vanhasta elämästä ja vanhoista ystävyyksistä oli jäljellä.
Luovutuspäätöksen vielä kerran luettuaan matoran tarttui kynään ja painoi sen paperille. Eikä hän enää elämässään koskaan sen jälkeen lykännyt velvollisuuksiaan.
Ei koskaan.
Neljä
Kuluneet vuosikymmenet hädin tuskin näkyivät Suuren Kaupungin katukuvassa. Uusiin rakennuksiin kiinnitti huomiota vain aniharva, sillä saaren ulkopuolelta saapuneiden huvittelu- ja kauppapaikat merkitsivät lopulta hyvin vähän tavallisen kansalaisen arjessa. Coliseumin tornista kaupunkia valvova uusi turagakin oli poistunut otsikoista jo kuukausia sitten.
Kirkkaan loppukesäisen päivän keskellä kulkevat kansalaiset olivat kokoontuneet erikokoisiin ryhmiin Ga-Metrun kampusalueiden huolletuille pihamaille. Reppuselkäiset ja laukkuolkaiset opiskelijat lähtisivät pian virtoina kulkemaan kohti oppilaitosten auloja ja sitten taas niitä pitkin yliopiston lukuisiin luentotiloihin. Uuden lukukauden alkamisen kunniaksi opiston päärakennuksen ovien yläpuolella kiiltelevää “Oms Eebens” -kylttiä viimein alettiin purkaa, vaikka mielivaltaisesti nimetyn opinahjon nimi oli muutettu jo miltei kokonaista vuotta aikaisemmin.
Monet pysyttelivät mielellään Ta-Metrun rajan pilvenpiirtäjien luomissa varjoissa, kun taas osa löysi viilennyksen työntämällä jalkansa Metrun halki kulkeviin vesivirtoihin. Kesä oli ollut jälleen kuuma, ja vaikka syksy oli jo tuloillaan, ei lämpöaaltoon vielä ollut nähtävissä helpotusta. Opiston henkilökunnan tiloja kohti maleksivalle professorille ilmaston tila toi mieleen lähinnä ikäviä muistoja menneisyydestä.
Yliopiston neljäs suuri auditorio oli siitä erikoinen, ettei siellä edes ollut ikkunoita, joita olisi aurinkojen valoilta tarvetta peittää. Suurimmaksi osaksi maan alle rakennetulla luetosalilla on kehno maine, sillä se usein piti sisällään sellaisia luentoja, jotka kaikkein kauimpaa kiersivät opetussuunnitelmien suosituksia. Siellä istuivat usein ne opiskelijat, joiden motivaatio oli alhaisimmillaan. Neljännen salin luennoitsijoilla harvoin oli rohkeutta puuttua takarivissä torkkuvien opiskelijoiden nuokkumiseen, ja suurimmalla osalla oli vaikeuksia ylipäätään pysyä aiheessa. Kyseenalaisimpien kurssien opettajilla oli taipumusta olla luonteeltaan erikoisimpia.
Auditorion valkokankaan eteen pultatulle pöydälle laukkunsa nostanut Ficus oli siinä mielessä poikkeus, että hänen muinaishistorian kurssinsa oli saanut osakseen paljonkin arvostusta hänen kollegoidensa keskuudessa. Se arvostus ei kuitenkaan riittänyt loputtomiin: professorin toistuvat pyynnöt teoreettisen astronomian kurssista kaikuivat kuuroille korville vuosien ajan. Kun lupa luentojen pitämiseen lopulta saapui, oli kurssin sijainti juurikin sali neljä, ja toisin kuin tavallisesti, ainoastaan kaksi kertaa viikossa — tämäkin kaikki vain sillä ehdolla, että kurssin osallistujamäärä ylittäisi vaaditun viidenkymmenen.
Kolme viikkoa kestäneen kampanjoinnin jälkeen lista oli rimaa hipoen täysi. Ficuksen suosikkioppilaat olivat ilmoittautuneet mukaan puhtaasta lojaaliudestaan. Takarivi taas olisi satavarmasti täysi niistä, jotka tiesivät kurssista irtoavan helppoja opintopisteitä. Kokonaan uusia ilmoittautujia oli Ficuksen harmiksi ainoastaan kahdeksan, mutta hän ymmärsi myös olla valittamatta.
Noin kymmenen minuutin kuluttua kello löi tasan ja nopeiden laskutoimitusten perusteella ainakin suurin osa ilmoittautuneista oli saapunut paikalle. Keinovalot himmenivät pöydän reunaan upotetusta säätimestä ja videotykki auditorion yläreunassa heijasti Ficuksen taakse suuren ja yksityiskohtaisen tähtikartan. Kirjavasta yleisöstä reilut puolet lopetti puheensorinaan osallistumisensa. Takarivissä kuiskailu jatkui kuitenkin edelleen.
”Hyvää huomenta kaikille, ja tervetuloa teoreettisten tähtitieteiden ykköskurssille. Minä olen professori Ficus, entinen Onu-Metrun pääarkeologi ja teidän luennoitsijanne. Avatkaa oppikirjanne sivulta 4. Käydään johdanto yhdessä läpi.”
Pelkistä matoraneista koostuva opiskelijajoukko teki työtä käskettyä. Jopa takarivin osasto, joka tahtoi näin alkuun ainakin teeskennellä olevansa henkisesti läsnä.
Vihreäkantisen paksun oppikirjan kansiin oli kuhunkin kirjoiltu kultainen koukeroinen symboli, jonka opiskelijat tiesivät kirjalistansa perusteella kuuluvan kirjan kirjoittajalle, Curuvar kolmannelle. Opuksen paksuus selittyi lukuisilla korkealaatuisilla värikuvilla, joista useissa esiintyi monimutkaisia tähtikarttoja ja tähtien pintoja havainnollistavaa grafiikkaa.
”Kuten Curuvarkin asian heti kärkeen ilmaisee”, Ficus jatkoi määrätietoisesti, joskin katse pääasiassa kirjan sivuilla eikä oppillaissaan, ”perinteiset oppimme astrotieteiden parissa antavat meille hyvin kapean ikkunan siihen, kuinka todellisuus oman tähtemme ulkopuolella toimii. Ymmärtääksemme kaikkeuden olemusta paremmin meidän tulee hypätä muutamaan vaaralliseen oletukseen — joskaan ei niihinkään ilman vakaita perusteluja, kuten tulette huomaamaan viimeistään luvussa kolme.”
Ficus piti hetken taukoa havainnoidakseen, kuinka hyvin hänen oppilaansa seurasivat luentoa. Ainakin kolmannen rivin useasta uudesta opiskelijasta koostuva joukko näytti olevan paikalla oikeasti kuuntelemassa. Tämä havainto antoi Ficukselle tarpeeksi intoa jatkaa.
”Curuvar esittää myös johdannon jälkeen muutaman rohkean ajatuksen siitä, mikä meidän maailmamme paikka kosmisessa järjestyksessä on, mutta suosittelen perehtymään niihin vasta sen jälkeen, kun olette lukeneet leipätekstin luvusta kahdeksan, joka käsittelee tähtikarttojen epäloogisuuksia eteläisten saarien yötaivaalla. Tämä neuvo siis niille, jotka aikovat tutustua kurssin materiaaleihin etukäteen.”
Professori Ficuksen viimeisin maininta aiheutti varovaista toisiin vilkuilua oppilaskunnan keskellä. Täsmälleen yhden matoranin katse pysyi tiukasti naulittuna hopeakasvoisessa luennoitsijassa. Rurukasvoinen ga-matoran kolmannen rivin keskellä oli ottanut kynänkin jo käteensä, valmiina kirjoittamaan muistiinpanoja.
Ficus pani opiskelijan merkille välittömästi muttei reagoinut tähän näkyvästi. Napin napsautuksesta hänen ensimmäinen diansa ilmestyi valkokankaalle hänen taakseen. Oppiaineen arkaluontoisuuden vuoksi professori oli päättänyt aloittaa varovaisesti. Opiskelijat saivat ensimmäiseksi tarkasteltavakseen tuiki tavallisen Metru Nuin yötaivaan. Curuvarkin oli johdannossaan aloittanut Suuren Kaupungin yläpuolella näkyvien taivaankappaleiden nimeämisellä. Listasta löytyi kaikki tärkeä matorankansalle merkityksellisestä Initoista aina selakhien vaikeasti nimeämään Amg’Am viisi-kolme-kolmeen. Ja vaikka Ficus oletti aivan oikeutetusti johdannon sisällön olevan kaikille tarpeeksi peruskauraa, teki rurukasvoinen nainen luokan ainoana muistiinpanoja aivan ensimmäisistä kappaleista lähtien.
Myöhemmin samalla viikolla pidetyllä luennolla kävi ilmi, että tuo samainen matoran oli yksi luokkansa kolmesta, jotka omistivat valmiiksi kurssin vaatimukset täyttävän kaukoputken. Ensimmäisen kuukauden aikana Ficus johdatteli oppilaitaan jo kosmologiankin puolelle. Häntä ei kuitenkaan edes harmittanut, kuinka luento luennolta hänen luokassaan istui vähemmän opiskelijoita. Hänen mielenkiintonsa kolmannen rivin ga-matorania kohtaan kasvoi viikko viikolta. Nuori tyttö nimittäin soi professorilleen joka luennolla sataprosenttisen jakamattoman huomionsa.
Kurssin puolivälin koittaessa kuumuuttaan uhkuva kesäinen ilma oli viimein jäämässä taaksepäin. Vastikään remontoiduissa henkilökunnan tiloissa syystakkia päälleen kiskova Ficus oli hetki sitten palannut valvomasta Metru Nuin historian neljännen kurssin tenttejä. Hitaan ja vähätapahtumaisen päivän passivoima matoran lähti laiskasti maleksimaan pitkin yliopiston käytäviä kohti lähimpää uloskäyntiä. Opiskelijoiden kahvittelutilojen sisäänkäynnin nurkalla keskusteli kaksi Ficuksen kollegaa, joiden läsnäolo sai hänet lähinnä kiristämään tahtiaan. Erityisesti jostain päin etelää saapunut paramykologian professori Derf-Nam sai hänen jalkoihinsa vauhtia.
”Hyödyntämällä saprotrofien psykokineettisiä ominaisuuksia voitaisiin itse asiassa valmistaa mitä epätavallisinta punaviiniä. Varsinkin Coprinus-suvun ylevimmät edustajat onnistuvat käyttämisominaisuuksien puutteesta huolimatta aiheuttamaan alkoholisoitumista testiyksilöissä pelkästään psyykkisten vaikutusten ja lahottamisen yhteisvaikutuksena.”
Punamustan matoranin hämmentävää selostusta oli kuuntelemassa naispuolinen ko-matoran, jonka Ficus tunnisti yhdeksi useista talon filosofian luennoitsijoista. Yllätyksekseen onu-professori myös havaitsi, että komaukasvoinen opettaja näytti olevan aidosti kiinnostunut Derf-Namin käsittämättömistä horinoista.
Uteliaisuuttaan kaksikkoa tuijottanut Ficus ei edes huomannut miltei kävelleensä päin pientä opiskelijaryhmää, jonka kärjessä asteli yksi yliopiston harvoista lisko-opiskelijoista. Sen sijaan hän huomasi sinisen heiluvan käden käytävän päässä, juuri siellä päässä rakennusta, mistä Ficus oli suunnitellut astuvansa ulos.
”Professori!” ga-matoran huuteli käytävällä liikkuvan väkijoukon lävitse. Rurukasvon vasemmalla olalla roikkuva laukku muistutti vahvasti sitä, jota Ficus oli käyttänyt itse vuosia sitten kaivauksilta toiselle matkatessaan.
”Hei Niz”, Ficus tervehti oppilastaan takaisin ja astui tämän kanssa käytävän sivuille, pois ovia kohti kulkevan väkijoukon tieltä. ”Kaikki kunnossa?”
”Tahdoin vain ilmoittaa, että saavun katselmukseen tänään ihan vähän myöhässä. Katsos minä asun aika kaukana, ja tahtoisin viedä nämä tavarat ensin kotiini ja-”
Mutta Ficus nosti kätensä pystyyn keskeyttääkseen vaahtoavan oppilaansa.
”Hetkonen nyt. Eikö viestini kulkeutunut sinulle asti?”
Niz katsoi opettajaansa pöllämystyneenä. Rurun kulmat kurtistuivat hämmennyksestä.
”Minkä viestin?”
”Biologian tentti on huomenna, ja suurin osa luokasta on osallistumasta siihen”, Ficus selitti tarkkaillen samalla tarkasti oppilaansa reaktiota. ”Sovimme sitten, ettemme menekään tähtitornille tänä iltana, jotta saatte valmistautua rauhassa.”
Ilmiselvä pettymys täytti ga-matoranin mielen. Tämän vasen käsi näpräili nyt laukkunsa solkia hermostuneen oloisesti.
”Etkös sinäkin ole siinä kokeessa?” Ficus mietti ja yritti muistella Nizin kurssisuunnitelmaa.
”Olen… olen toki”, Niz takelteli vaikeana ja nyt hieman nolostuneena omasta ilmiselvästä reaktiostaan. ”Olin vain… tai siis… ajattelin vain, että tämän piti kuitenkin olla tärkeä osa tätä kurssia ja olin valmistellut pari aihiotakin, jotka olisi voinut täyttää nyt kun yötaivaalla on niin monta planeettaakin.”
Ficus sulatteli asiaa hetken. Hänestä tuntui aidosti pahalta, että hänen luokkansa ylivoimaisesti motivoitunein ja uteliain opiskelija oli oikeasti valmis laittamaan hänen marginaalisen kurssinsa retken ison ja tärkeän tentin edelle. Professori oli kuitenkin ehtinyt jo merkkaamaan peruutuksen kaikkien kurssilaisten kalentereihin.
”No tuota”, Ficus kuitenkin mietti asiaa. Nizin pohjaton tiedonhalu ja tahto ymmärtää maailmaa ympärillään muistutti Ficusta aivan liian hänestä itsestään niiltä ajoilta, kun hän oli ollut vielä onnellisen tietämätön siitä, miten karmaisevan koneen kouriin hän olikaan syntynyt.
”Minullahan ei edes ole opetusta huomenna, joten jos todella haluat niin voinhan minä pitää sinulle vaikka yksityistunnin. Jos siis olet varma, ettet halua itsekin keskittyä biologian kertaamiseen.”
Mutta maailman vilpittömin virnistys oli jo noussut Nizin sinisille kasvoille.
”Olen melko varma, että olen valmistautunut jo tarpeeksi, professori”, tämä vakuutteli. Eikä Ficuksella ollut mitään syytä olla uskomatta. Tavallaan hän oli odottanutkin tällaista tilaisuutta. Hän oli pitkään halunnut tutustua suosikkioppilaaseensa paremmin, vaikka se varmasti aiheuttaisikin närää kollegoissaan, jos sana pääsisi leviämään. Ei hän toisaalta ollut koskaan ennenkään muiden mielipiteistä välittänyt.
”Noh, alunperin sovittuun aikaan siis?” Ficus ehdotti, kunnes muisti, millä asialla Niz hänet oli alunperinkin pysäyttänyt. ”Vai tahdoitko sinä vähän lisää aikaa tähän väliin. Voimme vaikka aloittaa tuntia myöhemminkin.”
”Se sopii oikein hyvin!” Niz nyökytteli innokkaana. Ficus nyökkäsi kerran takaisin vahvistukseksi.
”Selvä sitten. Minä ilmoitan tähtitorniin, että saavumme sittenkin.”
”Kiitos, professori!” Niz hihkaisi puhtaasta onnesta. ”Nähdään sitten.”
Ga-matoran lähti jatkamaan matkaansa Ficuksen ohitse syvemmälle yliopiston tiloihin. Professorin oma arvaus oli, että tämän säilytyslokero sijaitsi jossain syrjemmällä. Miltei kaikki muut opiskelijat olivat jo keskustelun aikana ehtineet poistua rakennuksesta, ja sivummalta kuului nyt entistäkin selkeämmin paramykologian professorin uhkuva monologi. Ficus oli melkoisen varma, ettei kuunteleva ko-matoran ollut saanut kertaakaan suunvuoroa keskustelun aikana.
Syksy oli jo sen verran pitkällä, että Suuren kaupungin illat olivat alkaneet pimentyä. Illan sää oli säädetty kirkkaaksi, minkä perusteella Ficus oli ajankohdan alun perinkin valinnut. Ta-Metrussa sijaitsevassa verrattain uudessa asunnossaan hän vietti vain sen hetken, että ehti survaisemaan ruokapatukan tarvikelaukkuunsa, minkä jälkeen hän lähti kohti putkiverkostoa ja sen avulla Ko-Metrua.
Matka Tiedon torneille kesti kuitenkin reilusti yli tunnin pääasiassa ruuhka-ajan takia ja täten kanisterien tiheästä pysähtelytahdista. Reitti oli myös yksi niistä harvoista, joiden aikana Ficusta harmitti, ettei putkien halki kiitävissä kanistereissa ollut ikkunoita. Muutaman kerran hän oli matkustanut torneille jalan, ja hidas lähestyminen kohti Ko-Metrun kolossaalista upeutta oli ollut henkeäsalpaava kokemus.
Tällä kertaa professori kuitenkin ajan ja vaivankin säästämiseksi vain turvautui julkiseen kulkuvälineeseen, joka sopivasti toimitti hänet tornien juurelle. Hämärän keskellä loistavat taivaanhalkojat kurottuivat niin korkealle, että niiden huippuja oli juurelta käsin vaikea kunnolla erottaa. Alue oli kuitenkin työaikojen päätyttyä verrattain hiljainen; ainoastaan kourallinen työhönsä heittäytyneitä kansalaisia jatkoi tekemisiään kohti yön pikkutunteja. Ficuskin ehti jäädä maleksien ihailemaan kristallitornien kauneutta ilman, että monikaan pysähtyi tuijottelemaan turistin tavoin käyttäytyvää matorania.
Samettiseen virkapukuun sonnustautunut onu-matoran tervehti Ficusta läntisimmän tornin sisäänkäynnillä. Kaukaukasvoinen mies ei edes suoristanut selkäänsä saapujalle, kuten hänen olisi kuulunut. Hopeakasvoinen professori oli vartijalle tuttu näky. Protokollan vuoksi Ficus kuitenkin kaivoi vyötäisiltään muoviseen taskuun säilötyn kortin, joka vahvisti hänen henkilöllisyytensä.
Vartija painoi nappia ja avasi Ficukselle kristallista pintaa jäljittelevät liukuovet. Tämä ehti melkein astua niiden toiselle puolelle, kunnes muisti että tällä oli vartijalle ihan asiaakin.
”Yksi oppilaistani liittyy sittenkin seuraani tänään. Rurukasvoinen ga-matoran, Niz nimeltään. Voit ohjata hänet suoraan huipulle. Saapuu noin tunnin päästä.”
Vartija nyökkäsi osoittaen ymmärtäneensä, ja Ficus nyökkäsi takaisin kiitokseksi. Valkosinisen pelkistetyn aulan perällä sijaitsevan hissin edessä odotti jo valmiiksi kaksi ko-matoria, jotka olivat uppoutuneet kiivaaseen väittelyyn. Vääntämisen aiheesta Ficus ei ottanut selvää, mutta kaksikon hatarasti tuntien hän päätteli, että keskustelu oli varmasti alkanut jostain elämää suuremmasta ajatuksesta.
”Setarkos”, Ficus tervehti matorania vasemmalla. ”Seletotsira”, hän tervehti kansalaista oikealla. Molemmat putosivat kuvainnollisesti takaisin maan pinnalle puolitutun professorin kävellessä piittaamattomasti kaksikon ohitse suoraan avonaiseen hissiin, jonka saapumista ko-kansalaiset eivät olleet väittelynsä keskellä edes huomanneet. Kaksikko luikki hopeakasvon perään hieman nolostuneena julkisella paikalla käyttäytymisestään.
”Ah. Kas hei, Ficus”, Setarkos sai lopulta sanotuksi. ”Tähtiäkö taas tarkkailemaan? Sää ainakin suosii.”
Professori murahti myöntävästi ja läimäisi peukalonsa tornin ylimmän kerroksen painikkeeseen. Tämän irtauduttua taululta rurukasvoinen Seletotsira kurotti kahden muun matoranin ohitse painamaan itsensä ja valkoisen kollegansa pysähtymään neljä kerrosta Ficusta aikaisemmin.
Hissi liikkui matkustajiensa onneksi ripeästi, eikä kenenkään tarvinnut kestää kiusallista hiljaisuutta minuuttia kauempaa. Ko-kaksikon astuttua omiin työtiloihinsa Ficus jatkoi matkaansa yksin kohti tornin huippua, missä hänen oma messinkinen kolmijalalla seisova kaukoputkensa jo odotti.
Ilta oli täydellisen tyyni, eikä tornin huipulla ollut vaikeuksia pysyä pystyssä, kuten kaksi iltaa sitten, jolloin Ficus oli tiirailuvälineensä vaivoin paikalle raahannut. Kristallitornin huipulle oli toki asennettu kansalaisen korkuiset kaiteet kaiken varalta, mutta kenties koko kaupungin toiseksi korkeimmassa kohdassa seisominen puhkuvan myräkän keskellä oli silti hermostuttanut professoria enemmän kuin tarpeeksi.
Nyt sitä vaaraa ei kuitenkaan ollut, ja selkeä ilma mahdollisti myös verrattomien näkymien ihastelun. Idässä kohoava Coliseum näytti taivaista käsin olevan lähempänä, kuin se todellisuudessa olikaan. Pohjoisessa siinsivät Po-Metrun lukuisat kanjonit ja niiden halki rakennetut sillat. Väliin jäävässä Onu-Metrussa ei paljon nähtävää ollut. Suuret arkistot olivat levinneet vain vaivoin maan pintapuolelle.
Kaikenkattavaa näkymää olisi voinut tuijottaa ikuisesti, mutta Ficuksen mielessä pyörivät jo polttavammat asiat. Hän tahtoi säätää kaukoputkensa asemiin jo hyvissä ajoin ennen Nizin saapumista. Ja vaikka kaksoisauringot valaisivatkin taivasta vielä juuri sen verran, etteivät tähdet päässeet loistamaan niiden kajon läpi, tiesi professori, että pimeä laskeutuisi täsmälleen neljänkymmenenyhdeksän minuutin kuluttua. Hänen kallossaan ikuisesti tikittävä koneisto oli tehnyt hänestä uskomattoman täsmällisen aikojen arvioimisessa.
Messinkilaite oli asemoitu jo luotisuoraan kohti pohjoista. Ficuksen vain täytyi asettaa siihen vielä oikeat koordinaatit. Hänellä oli yksi oikein erityinen tähtijärjestelmä, jonka hän tahtoi Nizille näyttää. Seitsennumeroista koordinaattia hän ei kuitenkaan muistanut vieläkään ulkoa, joten hän joutui turvautumaan pieneen keltaiseen muistilappuun, jonka oli ehtinyt hätäisesti rustaamaan aiemmin päivällä järjestettyä tenttiä valvoessaan.
Hopeakasvoinen professori näpäytti Volitakiaan vasemman ohimonsa kohdalta, ja hänen vastahankkimansa visiiri liukui kuin tyhjästä hänen silmiensä eteen. Hankkimisperuste ei kuitenkaan ollut mitään niin futuristisenhaluista kuin vaikkapa monilla hänen kollegoillaan. Ficus ei tarvinnut tietokoneiden toimintoja päivittäisessä elämässään. Hänen silmiään vain oli alkanut viimeisimpinä vuosina riivata turhauttava kaukotaittoisuus, eikä niiden leikkely kuulostanut ajatuksena lainkan miellyttävältä. Visiiri oli ollut ratkaisuista helpoin.
Professori kumartui tottuneesti kaukoputken ja kolmijalan välissä sijaitsevan peräkkäisistä kiekoista koostuvan säätimen ääreen. Muistilapun hän länttäsi kiekkojen viereen ja alkoi yksi kerrallaan kääntää niitä oikeisiin asentoihin.
”Yksi”, Ficus luki ääneen ja käänsi ensimmäistä kiekkoa, kunnes numero yksi osoitti suoraan ylöspäin. Sen tehtyään kolmijalka korjasi kaukoputkea täsmälleen oikean verran ylöspäin.
”Nolla, neljä”, professori jatkoi ja nyt myös putken korkeus ja asema kolmijalan päällä muuttui juuri sen verran, että liikkeen pystyi silmin huomaamaan.
”Kaksi, viisi”, hän jatkoi ja putki itse vetäytyi hieman kohti koordinaattien määräämää asemaa.
”Kaksi, kuusi”, Ficus lopetti ja linssit putken sisällä löysivät paikkansa tarkoin määritellystä kokonaisuudesta.
Ja vaikka matoran tiesi, ettei ollut vielä aika, sulki hän vasemman silmänsä ja kurkisti oikealla kohti taivasta. Iltarusko esti häntä kuitenkaan näkemästä mitään taivaanrannan punerruksen lävitse. Hän istui rauhassa kristallisvalmisteiselle lattialle nojaten katon keskellä seisovaan monikulmioon, joka toimitti virkaa hissikuilun ylimpänä päätepisteenä.
Hänelle jäi tovi aikaa pyöritellä päässään kysymystä, jonka hän oli pitkään tahtonut Nizille esittää. Sen kertominen tosin vaatisi rohkeutta, vaikka hän oli äärimmäisen varma siitä, mikä ga-matoranin vastaus olisi. Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään.
Säätila oli kylmentynyt huomattavasti siihen mennessä, kun Niz lopulta saapui. Nuori matoran oli kietonut ympärilleen pitkähelmaisen valkoisen takin ja kantoi kainalossaan omaa, ilmiselvästi uutena ostettua kaukoputkeaan, jonka hopeista kiiltävää pintaa ajan hammas ei ollut vielä kuluttanut.
Sen suurempia höpisemättä he aloittivat oppituntinsa aivan siten, kuin Ficus oli sen suunnitellut jo ennen kuin tiesi viettävänsä illan kahdestaan Nizin kanssa. He kävivät yhdessä läpi kaukoputken oikeaoppista käsittelyä ja sen kokoamisen perusteet, minkä jälkeen professori näytti, kuinka standardoitua koordinaatistoa käytettiin. Tämän jälkeen Niz pääsi kääntelemään opettajansa muistilapulta samat koordinaatit, joilla tämän oma messinkinen laite oli jo säädetty.
”Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi ja kuusi”, oppilas vilkaisi lappua tasan kerran ja tämän jälkeen ulkomuistista lateli luvut uudestaan päässään. Ei mennyt kuin hetki kunnes toinenkin kaukoputkista oli paikallaan. Iltakin oli pimentynyt jo tarpeeksi, jotta tähdistä kaikkein kirkkaimmat puskivat valollaan taivaan lävitse.
”Ja sitten me vain…” Ficus aloitti, mutta päättikin lauseensa vain näyttämällä esimerkkiä. Hän sulki jälleen vasemman silmänsä ja katsoi oikealla putkeensa. Nizin jalkojen ja tornin katon välisestä rahinasta päätellen ga-matoran oli seurannut esimerkkiä perässä.
Niz kuitenkin hämmentyi välittömästi putkeensa kurkistettuaan. Ensivilkaisemalta hän ei nähnyt yhtään mitään. Ainoastaan pimeän taivaan, läntin ilman ainuttakaan tähteä. Mutta professorin määrätietoinen ”katso tarkemmin” -huomio kertoi hänelle, että näkyvä pimeys oli tarkoituksellinen. Hän vilkaisi uudestaan mutta piti nyt katseensa tiukasti näkemässään. Se oli kuitenkin yhä vain pimeyttä, joskin…
”… liikkuvaa pimeyttä?” Niz lopulta ihmetteli ääneen.
Ficus virnisti leveästi ja raotti vasenta silmäänsä sen verran, että kykeni näkemään hämmentyneen ilmeen oppilaansa kasvoilla.
”Käytännössä mahdotonta havaita paljaalla silmällä”, professori alkoi selittää. ”Koordinaatistossakin äärimmäisen helppo vahingossa ohittaa.”
”Mikä se oikein on?” Niz kysyi kaikkein ilmiselvimmän kysymyksen. Hyvin tarkkaan katsomalla pimeys putken paljastamalla alueella kiersi itseään. Hienovarainen hidas pyörre lähellä taivaan keskustaa karmi hieman Nizin selkäpiitä. Hänen täytyi nostaa katseensa hetkeksi ja katsoa taivaalle ilman linssien mukanaan tuomaa avustusta. Tyhjää pistettä ei tosiaankaan löytänyt paljain silmin. Tai jos olisikin niin sen hiljaista pyörimistä ei ainakaan olisi kyennyt erottamaan.
”Se ei ole mitään”, Ficus lopulta vastasi oma katseensa yhä kaukoputkessa. ”Se on kirjaimellisesti aukko universumissa. Pimeä pyörre, joka nielaisee kaiken ja kadottaa sen ikuisuuteen.”
Nizin katse viipyili nyt tähtitaivaan sijasta professorissa, joka kylmän rauhallisesti otti kosmoksen kylmyyden vastaan. Tämän rauhallinen ääni oli unelmoivampi, kuin Niz oli koskaan oppitunnilla kuullut.
”Joskus noin tuhat vuotta sitten tuolla paikalla oli vielä lukemattomia tähtiä ja niiden kiertolaisia”, Ficus jatkoi ja hänen oppilaansa kuunteli hartaasti. ”Tähtikarttoja niiltä ajoilta on säilynyt. Tuo osa avaruutta oli täynnä kosmisia kappaleita. Kunnes saapui yö, jolloin tuo pala taivasta olikin muuttunut usvaksi ja lopulta usva haihtui ja jäljellä oli pelkkä tyhjyys.”
”Mikä sen aiheutti?” Niz paloi halusta ymmärtää. Hänen yllätyksekseen Ficus kuitenkin vain kohautti olkiaan. Professori nosti nyt viimein katseensa putkestaan.
”Kenties tähti vain saapui elinkaarensa päätökseen. Tai ehkä kaksi järjestelmää törmäsi toisiinsa ja sulautti auringot yhdeksi kuoleman mereksi, joka sittemmin luhistui. Paljon on spekuloitu tuon aukon syntymästä, mutta mielestäni sillä ei ole mitään merkitystä. Se, millä taasen lienee, on se, mitä se voi kertoa meille.”
Ga-matoran ei edes esittänyt jatkokysymystään ääneen. Hänen ei tarvinnut. Rurun läpitunkeva tuijotus riitti viestiksi opetuksen makuun päässeelle professorille.
”Ajattele sitä… kuinka hauraalla pohjalla oma olemassaolomme lepää. Kuinka minä tahansa päivänä maailmankaikkeus vain voisi päättää elämämme, eikä kukaan edes huomaisi. Kuinka auringot vain sammuisivat ja sen jälkeen olisi ikuisesti pimeää… ikuisesti tyhjää.”
Niz nielaisi kuuluvasti. Hän käänsi katseensa takaisin taivaalle, koska ei kestänyt nähdä, kuinka tyynesti Ficus hänelle puhui. Sinisen naamion takana pohtiva mieli tiesi nyt, että hän oli ilmoittautunut kurssille täsmälleen oikeasta syystä.
”Onko sillä nimeä?” hän sitten kysyi, mihin Ficus nyökkäsi myöntävästi.
”Baterra”, professori lausui elämänsä ensimmäistä kertaa ääneen. ”Enkä edes tiedä mistä kielestä se tulee. Nimi annettiin Selakhiassa kauan aikaa sitten, mutta heidän sanansa se ei ollut. Heillä oli nimittäin itselläänkin käännös sille.”
”Joka on?” Niz kysyi pahaa-aavistamattomana.
”Hiljainen kuolema.”
Ja hiljaisuus oli juuri se, mikä kaksikon ympärillä vallitsi. Ei tuulta, ei tornien reunoilla pesiviä, päivisin rääkkyviä lintuja. Kun Ficus lakkasi puhumasta, ei hetken aikaa kuulunut yhtään mitään. Tämä hiljaisuus oli se hetki, jota professori oli odottanut. Kenties hänen oppilaansa oli tämän oppitunnin myötä pehmennyt tarpeeksi vastatakseen Ficusta jo pitkään polttaneeseen kysymykseen.
”Sinä et taida olla täällä tähtien takia, Niz, ethän?”
Ja hiljaisuus jatkui. Ga-matoran käänsi katseensa taas tähtiin vältelläkseen Ficuksen katsetta. Tällä kertaa oppilas ei yksinkertaisesti kestänyt katsoa opettajaansa silmiin. Nizin suljettu suu oli ainoa vastaus, jonka Ficus todellisuudessa tarvitsi.
”Sinä olet biologian opiskelija, luokkasi terävin ja tehokkain. Läpäisit pääsykokeet täysin pistein ja olet pitänyt tasoa yllä siitä lähtien”, Ficus perusteli kuin tyhjästä ilmestynyttä lausuntoaan. ”Kunnes yhtäkkiä sinä ilmestyt koko laitoksen ainoalle kurssille, joka ei näyttäisi perustuvan mihinkään todelliseen. Tulet neljänteen auditorioon joka viikko kuuntelemaan joutavanpäiväisiä horinoitani aiheesta, joka ei edistä teistä kenenkään opintoja. Ja kirjoitat ylös jokaisen sanan, minkä suustani ulos päästän.”
Ga-matoran kiristeli hampaitaan häntä uskomattoman paljon vanhemman maakansalaisen hiillostaessa häntä. Hän kuitenkin kuuli Ficuksen äänenpainosta, ettei tämä ollut vieläkään lopettanut, vaikka todellisuudessa professorin mielen päällä painosti vain viimeinen varmistava kysymys.
”Miksi me olemme täällä tänään, Niz? Mikä sinua oikein ajaa?”
”Eikös… eikös se ole ilmiselvää?” ga-matoran takelteli vaikeana. ”Olet ihan oikeassa. En minä täällä tähtien takia ole. Koska… koska et sinäkään ole!”
Maaprofessori nojasi oikealla kädellä kaukoputkeensa ja tuijotti oppilastaan tuimasti visiirinsä takaa. Niz oli väkisin saannut väännettyä omat kasvonsa puhuttajaansa kohti. Ficuksen suljettua tiukasti suunsa mutruun ei vesikaupungin tytölle jäänyt enää muita vaihtoehtoja kuin selittää. Hän oli varsin hyvin tiennyt, että tämä päivä koittaisi vääjäämättä.
”Minä olen seurannut löydöksiäsi jo pitkään, professori. Ensimmäinen kirja, jonka koskaan luin, oli teoksesi muinaisesta draakkien tuomarista. Säästin kolme vuotta rahaa pelkästään päästäkseni näkemään sen luurangon omin silmin. Olin niin vaikuttunut siitä, miten olit kasannut siivun muinaista historiaa niin pienistä palasista…”
Nizin ääneen palautui lause lauseelta hieman enemmän rohkeutta. Hän oli jo aloittanut kertomuksensa, joten se oli sama viedä kunnialla loppuun asti.
”Joten aloin lukea sinun ja ystäväsi tutkimusraportteja. Vaarallinen retkenne Odinan onkaloissa, medaljonkien mysteeri Aerin unohdetuilla vesiväylillä… tai retkenne välisaarien temppeleiltä toisille, kunnes lopulta… Onu-Metru.”
Silloin Ficuksen kasvoille nousi huolestunut irvistys. Kuinka paljon hänen oppilaansa oikein tiesi?
”Retki, jonka jälkeen raportit päättyvät”, Niz jatkoi. ”Ystäväsi viettää nyt aikaa Aft-Amanassa, ja sinä katosit kartalta kymmeniksi vuosiksi, kunnes yhtäkkiä ilmestyt takaisin saarelle opettamaan… tähtitiedettä? Vähempikin kertoo, että jokin siellä kaivauksilla meni uskomattoman pahasti pieleen. Te löysitte jotain uskomatonta, ettekö vain?”
Ficusta ei hirvittänyt ainoastaan se, miten paljon hänen oppilaansa tiesi, vaan myös se, kuinka helposti tämä oli tapahtumaketjun päätellyt. Jos hänen salaisuuksien jäljille pääsi näin helposti, ei hän ilmiselvästi ollut peitellyt tietään tarpeeksi tehokkaasti.
”Mistä sinä niin päättelet?” professori sitten kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman välinpitämättömältä.
”Kuten itsekin sanoit, alani on biologia, ja piru vie, minä tiedän kyllä, jos olen onnistunut jossain tavanomaista paremmin. Olen viettänyt viimeiset kolme kesää professori Mavrahin kanssa kaivauksilla. Tutkinut niitä. Enkä puhu koneista vaan niistä toisista. Niistä, joita nimitit raporteissasi —”
”— loiskasvoiksi”, Ficus täydensi Nizin lauseen tökerösti. ”No niinpä tietenkin.”
”Mitä ikinä ystäväsi kanssa löysittekään minä tahdon tietää myös. Minä uskon vakaasti, että näissä loiskasvoissa piilevät vastaukset niin moneen perustavanlaatuiseen kysymykseen! Kuvittele, mitä mahdollisuuks-”
”EI!” Ficus keskeytti uudestaan. Nizin innostunut vaahtoaminen pysähtyi kuin seinään. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun oppilas kuuli opettajansa korottavan ääntään. ”Minä en ryhdy tähän.”
Niz alkoi mutista hiljaa vastalausettaan, mutta hopeakasvoinen nainen ei antanut tälle enää mahdollisuutta jatkaa.
”Unohda kaikki, mitä luulet tapahtuneen. Tässä ei ole mitään mysteeriä! Ystävälleni sattui onnettomuus, enkä tahtonut jatkaa ilman häntä.”
”Mutta professori Mavrah…”
”En tiedä, mitä se lahoaivo on sinulle kertonut, mutta hän valehtelee! Tästä asiasta ei keskustella enempää!”
Nizin kasvot olivat kauhusta kankeat. Ficus ei ollut itsekään huomannut, kuinka lähelle oppilastaan hän oli kasvonsa suutuksissaan työntänyt. Etuhampaitaan kivuliaan näköisesti kirskutteleva professori hätkähti taaksepäin yllättyneenä omasta raivostaan. Kuuluvan raskaasti hengittävä Niz kahmaisi vapisevin käsin kaukoputkensa kainaloon ja lähti peruuttamaan kohti hissiä katse pelokkaana Ficukseen naulittuna.
Loputtomia anteeksipyyntöjä suunpielestään päästelevä ga-matoran peruutti lopulta liukuovien taakse ja katosi näkyviltä. Ficus tuijotti hetken tämän perään, kunnes rojahti epätoivoisena kylmälle katolle, käsillään kasvonsa peittäen. Tämä ei ollut se tapa, jolla hänen piti Nizin uteliaisuuteen reagoida, vaikka hän oli jotain tällaista osannut odottaakin.
Kesti puolisen tuntia, ennen kuin matoran sai kaavittua itsensä ylös kristalliselta pinnalta ja kohti kotia vievää putkiverkkoa. Kaikki vuosia vanhat kauhukuvat olivat palanneet elävinä hänen mieleensä. Nacen verinen ruumis ja rusennettu sydänkivi. Aavikolla makaava palanut jumala. Musta aukko yötaivaan keskiössä. Taivaan, joka ei ollut edes todellinen.
Kotona hänen avaimensa vain tipahtivat eteisen lattialle, kun Ficus kaatui olohuoneensa sohvalle kasvot edellä tyynyyn. Hän ei tahtonut sitä enää, eikä jaksanut. Pintojensa perusteella upouuden kerrostaloasumuksen asuttanut matoran ei halunnut mieleensä vierailemaan sitä, minkä hän tiesi kuitenkin saapuvaksi. Ta-Metrun vanhankaupungin varastotilojen yläpuolelle asumuksensa rakennuttanut Ficus tiesi vallan hyvin, että hänen alakertansa asukas oli kuullut hänen kotiutuneen. Ja hän tiesi myös, että tämä tiesi kaiken, mitä oli juuri tapahtunut.
”En tahdo kuulla sitä, Bianca. Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa.”
Ja ensin vaikutti siltä, kuin Ficus olisi kuin olisikin ollut yksin. Mutta vain hetken. Käytännössä katsoen kokonaan kirjahyllyillä vuoratun oleskelutilan huonekalut olivat huomattavasti modernimpia kuin hyllyihin pinotut opukset. Näytti siltä, kuin asunto olisi täytetty vain täyttämisen vuoksi. Erillisiä huoneita oli keittiön lisäksi kaksi, mutta molempien ovet pysyivät useimmiten suljettuina.
”Me tarvitsemme apua, Seppä”, ääni hänen päässään vaikeroi. Tällä kertaa Valkoisen ääni ei edes tarjonnut lohtua.
”Hän on vielä nuori!” Ficus argumentoi lähinnä oman mielenrauhansa turvaamiseksi. Hän tiesi oikein hyvin, että ainoa olento, jolle hänen koskaan tarvitsi vakuutella yhtään mitään, oli hän itse. ”Jos en pysäytä tätä tähän, hän tekee saman virheen, minkä minä. Hän kaivaa itsensä liian syvälle ja menettää kaiken…”
Eikä Valkoinen varsinaisesti ollut eri mieltä seppänsä kanssa. Vuosikymmenet Ficuksen varastossa olivat kuitenkin alkaneet kuluttaa kaukaisen idän valtiaan nimeämän Biancan kärsivällisyyttä.
”Sodan rummut soivat pian kaupunkisi yllä, Seppä. Sinä tiedät sen. Kuulet ne itsekin. Emmekä me ehdi pelastaa kansaa ennen sitä. Emme enää. Meidän täytyy elää läpi vielä tämä yksi helvetti.”
Valkoisen surumieliset ajatukset eivät parantaneet Ficuksen oloa laisinkaan. Tämä ymmärsi kyllä, mistä alakerran asukki puhui. Professorin valmisteluissa oli mennyt paljon kauemmin, kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa.
”Ja me tarvitsemme kaiken mahdollisen avun. Sanoithan sen itsekin. Hän on yksi kaikkein terävimmistä. Ja mikä tärkeämpää, hän on valmis luottamaan.”
Mutta Ficus tiesi, että luottamus tarkoittaisi tässä tapauksessa ainoastaan turmiota.
Idässä vietettyjen vuosien aikana professori oli oppinut paljon. Rúcioron kolkoissa saleissa hän oli ymmärtänyt, kuinka parhaiten palvella puhdasta kuningatartaan. Hän ymmärsi, mitä häneltä vaadittiin.
”Mutta minä en tahdo tappaa häntä”, Ficus ulahti ääneen. Ajatus tuntui sietämättömältä. Hän ei halunnut omaa karmeaa kohtaloaan kenenkään muun kannettavaksi. Ei siitäkään huolimatta, että hän tiesi sen olevan väistämätöntä.
”Sinä et tapa häntä. Sinä annat hänelle mahdollisuuden olla osana ylösnousemusta.”
Hopeakasvo käänsi itsensä kohti huoneiston puhtaanvalkoista kattoa. Hänen ajatuksensa raksuttivat kellokoneiston tavoin. Hän oli jo vuosia pelännyt päivää, jolloin hän joutuisi aloittamaan karmaisevan tiensä kohti tuomionpäivää. Ja se tuntui karmaisevammalta, kuin hän oli koskaan osannut kuvitella.
”Ole kiltti, Seppä. Olemme odottaneet jo tarpeeksi kauan”, Bianca maanitteli surkeana. Ja Ficus tiesi, ettei hänellä todellisuudessa ollut vaihtoehtoja. Oli tiennyt siitä päivästä lähtien, kun hän oli huomannut, ettei Niz todellisuudessa istunut hänen tunneillaan tähtitieteisiin hurahtaneena.
Ja kyyneleet vuolaasti visiirinsä alta valuen hän tarttui sohvapöydällään odottavaan kommunikaattoriin ja näpytteli siihen vaihteen numeron. Odottaessaan luurin toisessa päässä palvelevan koneen yhdistämisprosessia hän nosti pöydän alapuolelle piiloon kiinnitetyn salkun pöydän päälle ja avasi sen vapisevin käsin.
Kahdestatoista pyöreästä esineestä oli paikallaan enää kymmenen. Yhden oli hänen oma rintansa jo nielaissut. Toista kantoi prinssi kaukana syvällä. Kolmannen Ficus nosti omaan vasempaan käteensä juuri, kun rurukasvoinen tyttö viereisessä Metrussa nosti puhelimensa luurin.
”Minä… minä tahtoisin pyytää anteeksi siitä aiemmasta”, Ficus aloitti samalla kun Valkoinen alempaa rohkaisi häntä pysymään lujana. ”Tahtoisitko aloittaa alusta? Minulla olisi sinulle jotain näytettävää.”
Ja kuulan sisällä vellova massa muuttui väriltään siniseksi. Se odotti innolla tulevaa uutta kotiaan.
Kaksi
Onu-Metrun pintapuolelle rakennettu kiekonmuotoinen rakennus maastoutui helposti sitä ympäröivään kiveen, jos sitä yritti katsoa kaukaa. Yksi harvoista Metrun maan pinnalla sijaitsevista toimitiloista jäi monilta huomioimatta myös muutamaa kilometriä etelämpänä aukeavien valtavien arkistojen vuoksi. Kahden tieteilijän arkisin käyttämä metallibunkkeri oli ilmaantunut paikalleen jo yli kaksi vuotta sitten, mutta sen aktiivinen käyttö oli alkanut vasta muutama kuukausi takaperin.
Työtakkinsa naulaan jättänyt onu-matoran lampsi sisälle lyhyen käytävän päädyssä sijaitsevasta ovesta rakennuksenpahasen ainoaan elettyyn tilaan. Ficuksen visiiri oli jo valmiiksi esillä hänen saavuttuaan ga-matoranin tutkimustyön myötä sotkeutuneeseen laboratorioon.
”Skakdia”, Ficus irvisti inhosta visiirin tunnistettua paljaat aivot, joita Niz suojalasit päässään leikkeli. Vielä omaa työtakkia päällään pitävä biologi vilkaisi lasiensa yli työtoveriaan ja heilautti hienovaraisesti vapaana olevaa vasenta kättään tervehdykseksi. Oikeassa kädessään hänellä oli läpinäkyvän aivonesteen peittämä skalpelli.
”Yliopiston varaston viimeiset”, rurukasvo mutisi harmistuneena. ”Eikä uusia luovuttajia ole luvassa pitkiin aikoihin. Meidän pitää alkaa vaihtaa pian matoraneihin tai vaikka titaaneihin.”
Ficus murahti harmilliselle tiedolle, vaikka oli osannut odottaa jo työtä hidastavaa uutista. Matorankaksikon pieni toimitila oli muutamassa kuukaudessa kuluttanut käytännössä kaikki Suuren kaupungin anatomisten tutkimuslaitosten elinvarastot. Viimeisinä opiskeluvuosinaan neurobiologiaan erikoistunut Niz oli jo muutaman kerran vakavasti harkinnut pimeän kauppatavaran puoleen turvautumista, mutta Ficuksen kanta ehdotukseen oli ollut ehdoton ei. Tämänkaltaiset tutkimukset tehtäisiin niin moraalisesti suoraselkäisesti kuin mahdollista. Viimeinen asia, mitä hän kaipasi, oli viranomaisten puuttuminen heidän työhönsä.
Metallisen, huoneen keskellä seisovan pöydän takana työskentelevä ga-matoran oli onnistunut saamaan aikaan aivan uskomattoman sotkun. Yhdet, jo käyttökelvottomiksi leikellyt aivot valuivat ainakin kolmessa eri kasassa ympäri pöytää. Pesemättömiä leikkauspöydälle perinteisesti kuuluvia välineitä oli sekä metallisella työskentelypöydällä että valkoisilla sivutasoilla. Jopa hänen muistikirjansa päälle oli roiskunut ilmiselvää verta.
”Odota ihan muutama hetki vielä”, Niz pyysi selkeästi odotuskannalla huoneeseen saapuneelta toveriltaan. ”Olen melko varma, että olen saanut eroteltua limbisestä järjestelmästä sen, mitä tarvitsemme.”
Paksuun syystakkiinsa sonnustautunut Ficus kohotti kulmiaan visiirinsä takana ja suostui istumaan metalliselle jakkaralle Nizin työtason eteen. Lähtöä tekevän näköisesti jalkaansa naputtava onu-matoran ei kaikesta huolimatta ollut niin kiireinen, etteikö hän voinut antaa ystävälleen vielä hetkeä tutkimusten parissa.
”Tarkoittaako tuo, että olisimme valmiita kokeilemaan ensimmäistä siirtoa?” Ficus pohti toiveikkaasti, mihin Niz vastasi aidolla huvittuneisuudella.
”Älä edes unelmoi. Olen rajannut etsimämme mikroskooppisen pienelle alueelle, mutta tulos ei vieläkään ole tarkka. Nykytekniikalla palan siirtäminen veisi silti mukanaan satoja kertoja enemmän massaa, kuin on tarpeen. Ja jos koskaan meinaamme onnistua tässä, me tarvitsemme absoluuttisen puhtaan ja kaikesta ylimääräisestä leikatun kappaleen.”
Puolivälissä biologin ylitarkkaa selostusta vanhempi naisista oli alkanut pyöritellä silmiään levottomasti. Juuri tällaista vastausta hän oli odottanutkin, mikä entisestään kasvatti hänen haluttomuuttaan kuulla sitä ääneen.
”Niin, niin, niin”, Ficus lopulta huokaisi turhautuneena suunvuoron saatuaan. ”Pettymyksiä toisensa perään. Tiedäthän, että Saraji olisi äärimmäisen tyytymätön tuohon selitykseesi jos hän olisi olemassa.”
Niz tarkasteli Ficusta pettymyksellä suojalasiensa ylitse. Sarkasmi onu-matoranin sanoissa oli suorastaan kuvottavan läpitunkevaa.
”Sinä annoit komerossasi ruostuvalle tyhjälle vahkille nimen?” ga-matoran aloitti epäuskoisena. ”Ficus, näin pakkomielteet syntyvät. Sinä et saavuta mitään antamalla nimiä tulevaisuuden haaveille.”
Ficus mutristi suutaan eikä edes vastannut. Niz pudisteli hiljaa päätään ja päätyi lopulta laskemaan leikkausinstrumentin kädestään. Hänen tulevaisuutta maalaileva ystävänsä oli taas kadottanut hänen työmotivaationsa.
”Mistä edes keksit moisen nimen?” hän lopulta myöntyi jatkamaan keskustelua samalla, kun kiskoi vaaleansinisiä, nesteen peittämiä kumihanskoja vaivalloisesti pois käsistään.
”Keksin vain”, Ficus murahti seuraten samalla toverinsa työpäivän päättymistä. ”Ei kaikkien nimien tarvitse tarkoittaa mitään.”
Käsiään hanan alla pesevä Niz ei ollut täysin tietoinen kellonajasta mutta päätti silti, että tämä oli päivä, jolloin hänen sopi lopettaa hieman tavanomaista aikaisemmin. Hänellä ja Ficuksella oli ennalta sovittuja yhteisiä menoja, joita varten hän mielellään valmistautui henkisesti. Siniset kätensä kuivattuaan biologikin siirsi työtakkinsa naulakkoon, kahmaisi sitten ajan nuhriman olkalaukkunsa ja lampsi jo ovenpielelle malttamattomana astelleen Ficuksen perään. Pitkää käytävää pitkin harppova matorankaksikko ei edes sulkenut laboratorion ovea perässään.
”Et aio edes siivota?” Ficus ihmetteli vaikka tajusikin puolivälissä lausettaan kyselevänsä typeriä.
”Meillä on siivooja nykyään, muistako”, Niz tuhahti vastaukseksi, eikä edes ensimmäistä kertaa. ”Olemme puhuneet tästä tällä viikolla kolmesti. Aivan kuin et edes yrittäisi enää kuunnella, mitä sinulle puhun.”
”Olen… äh, olen pahoillani”, Ficus mutisi vilpittömästi. Ei vanha professori tahallaan jättänyt huomiotta ystävänsä muistutuksia. Hänen päässään vain oli viimeisimpien kuukausien aikana pyörinyt niin paljon ajateltavaa, että hänen tajuntansa alkoi tiedostamattomasti jättää vähiten polttavan informaation käsittelemättä.
Kiekonmuotoisen rakennuksen ulkopuolella seisoi yksinäinen metallinen masto, jonka latvan punaiseen palloon syttyi valo, kun Niz läimäisi nappulaa sen juuressa. Signaali lensi Metru Nuin utuiselle loppusyksyiselle taivaalle. Kestäisi kuitenkin tovi, ennen kuin siihen reagoiva Metrun rajan takana työskentelevä lennonjohto saisi tehdyn tilauksen toimitettua.
Näkymä kahdesta, kivisen tasangon keskellä pönöttävästä kansalaisesta olisi ulkopuolisen silmissä saattanut jopa näyttää koomiselta. Kummallakaan potentiaalisen kuvan esiintyjistä ei olisi kuitenkaan riittänyt huumorintajua edes hörähtää. Molemmat olivat pysyvästi väsyneitä jo vuosia kestäneestä ylityöllistymisestä. Ja vaikka Ficuksen mahtipontinen visio oli viimein ottamassa itselleen muotoa, olivat tieteen tien tallaajat vielä kaukana hyvin nukutuista öistä.
Maston kautta tehtyä tilaustaan odotellessa oli matoraneista nuorempi kaivanut esiin pienen litteän kommunikaatiovälineen, jollaiset olivat viimeisen vuoden aikana alkaneet niittää valtavaa suosiota erityisesti Le-Metrussa, jossa se aktiivisesti helpotti erilaisten työpajojen välistä kommunikaatiota. Nyt laite oli kuitenkin levinnyt jo tavallisten kansalaisten käyttöön, Ficuksen suureksi harmiksi. Laitteen hankkimisesta lähtien Niz oli viettänyt miltei jokaisen toimettoman hetkensä sitä näpytellen.
”Lakkaisit jo roikkumasta siinä koneessa”, entinen arkeologi tuhahti. Niz kuuli vanhanaikaisen ystävänsä äänensävystä, ettei tämä puhunut laitteesta hänen käsissään vaan siitä asiasta, joka jossain päin Ta-Metrua vastasi hänen viesteihinsä.
”Lakkaa kutsumasta häntä koneeksi”, Niz murahti jo ties kuinka monetta kertaa. Hänen hermostuneisuutensa kuitenkin laantui välittömästi hänen viimeisimmän viestinsä saatua vastaukseksi muutamasta merkistä koostuvan kuvion, joka esitti ilmiselvästi hymyileviä kasvoja.
”Kutsun miksi haluan”, Ficus tuhahti, mutta juuri tarpeeksi hiljaa, ettei Niz aivan saanut kärttyisästä manauksesta selvää. ”Se asia pelottaa minua yhä. Niin kauan, kuin emme tiedä, miten hänen olemassaolonsa on edes mahdollinen, pysyisin kaukana”, hän sitten päätti valituksensa nyt jo aivan selkeään ääneen.
Mutta Niz oli jo rakentanut verrattain tuoreen tuttavuutensa varaan tarpeeksi pilvilinnoja ollakseen välittämättä vierellään jalkaansa naputtavan vanhuksen epäilyksistä.
”Äh. Teidän pitäisi vain tavata. Oppisit sinäkin tuntemaan hänet kunnolla”, Niz puolusti ystäväänsä, joka nyt lähetti hiljaa pilisevään kommunikaattoriin viestejä, joita niiden vahvasti punastuva vastaanottaja ei suonut Ficuksen näkevän. Rurukasvo päättikin sujauttaa kommunikaattorin takaisin laukkuunsa kaiken varalta, vaikka Ficusta ei ilmiselvästi edes kiinnostanut urkkia, millaisia viestejä hän vastaanotti.
”Niz, me emme tiedä, että kenen hiton tietoisuus siinä ruumiissa elää! Meidän teoriamme —”
”Tarkastajan teoria”, Niz keskeytti ystävänsä töykeästi, eikä Ficukselle jäänyt muita vaihtoehtoja, kuin korjata itseään.
”Ystäväni teorian mukaan”, hän lopulta kaarteli, ”näiden ei pitäisi sisältää itsessään muuta kuin kuollutta materiaa.”
Paatoksensa keskellä volitakkasvo naputteli rintaansa siitä kohtaa, missä arvioi sisällään vellovan pyöreän esineen sijaitsevan.
”Miksi se penteleen luonnonoikku puhuu?” hän jatkoi. ”Miten se on edes tietoinen? Miksi sillä on…” Ja siihen Ficus pysähtyi. Nizin omahyväisestä katseesta päätellen hän oli jo astunut askeleen liian pitkälle voidakseen enää puolustaa omaa kantaansa uskottavasti.
”Miksi hänellä on sielu?” Niz sitten lopulta täydensi. ”Nimenomaan. Minäpä aion ottaa selvää.”
Ta-Metrussa uutta hopeista kanohiaan sovittava merkillisyys olisi luultavasti suhtautunut hyvin penseästi Ficuksen esittämiin kysymyksiin, jos olisi ne kuullut. Niz ei hänen onnekseen kuitenkaan koskaan välittänyt sanomaa eteenpäin. Yksipuoleinen mielenrauha sai siis vielä hetken aikaa jatkua.
Taivaalta etäisesti kuuluvaan surinaan huomionsa kiinnittänyt Ficus ei tosin itsekään tahtonut jatkaa väittelyä enempää. Sen sijaan hän päätti keskittyä yksityiskohtaan, joka hänen mielessään viittasi erityislaatuisen huolestuttaviin merkkeihin.
”Rakastatko sinä häntä?”
Niz oli tukehtua ystävänsä suorapuheisuuteen. Hän sai kuitenkin pidettyä kasvoillaan verrattain vakavan ilmeen. Hän ei todellakaan halunnut näyttää, että oli järkyttynyt kysymyksestä.
”Hän on vain niin kiehtova. Hän on… uutta. En ymmärrä hänestä vielä melkein mitään, ja ajatuskin siitä, mitä voin hänen kanssaan oppia, saavat polveni tärisemään.”
Ficus kuunteli ystävänsä sanoja murunen katkeruutta sydänkivessään kiertäen. Nizin kuvailu kuulosti erehtymättömästi samalta, mitä hän oli saanut kuulla muutama viikko sen jälkeen, kun he olivat viettääneet ensimmäisen kahdenkeskisen iltansa Tiedon tornien huipulla. Sillä vaikka ga-matoranista oli paistanut arkuutta vielä pitkään Ficuksen tarkoituksettoman hampaidenkiristelyn jälkeenkin, olivat uudet loputtomat mahdollisuudet ja potentiaali löytöihin voittaneet oppilaan lopulta opettajan puolelle.
Totuus, jonka Ficus oli Nizille tarjonnut, oli toki korkeintaan vain puolikas. Paljoa ei ga-matoran tiennyt Ta-Metruun kohonneen Valkoisen Temppelin todellisesta tarkoituksesta tai siitä, mikä sen ainoan elävän asukkaan todellinen alkuperä oli. Uusi ja uljas maailma oli harhauttanut Niziä tarpeeksi. Menneiden kaivelu ei ollut Ficuksen oppilasta kiinnostanut. Uusi häntä oli eteenpäin alkanut työntää.
”Säästä minut yksityiskohdilta”, onu-matoran päätyi ajatuksistaan huolimatta laukomaan. Niz ei ollut kaksikon ainoa osapuoli, joka halusi piilottaa todelliset tuntemuksensa.
”Itsepähän kysyit”, oli lause, jonka Niz olisi halunnut tiuskaista takaisin, mutta taivaalta lähestyvä pörinä kiinnitti nyt hänenkin huomionsa. Kaukaa pilvien yläpuolelta oli alkanut laskeutua jotain harmaata ja metallista. Vähän aikaa seurattuaan kaksikko erotti jo selkeästi le-metrulaista muotoilua noudattavan ilmalaivan ääriviivat, mutta laitteen sivuille oli asennettu yhteensä neljä kiekon sisällä pyörivää propellia, jotka tekivät uuden ajan lentohärvelistä entisiä malleja huikeasti ketterämmän ja nopeamman.
Keskimääräisen putkiverkkokanisterin kokoinen matkustaja-alus laskeutui hitaasti noin kymmenen metrin päähän matoraneista. Ohjaamossa virnistelevä nuori volitakkasvoinen ko-matoran viittoili propellien jylyn ylitse kaksikkoa nousemaan ilma-aluksen sivulla auenneesta aukosta sisään. Kivipölyä laajalla alueella ympärillään pöllyttävä alus lähti nousuun välittömästi, kun Ficus oli kiskaissut oven sisältä kiinni. Moottorien jyly vaimeni huomattavasti tieteilijöiden päästyä suljettuun, vain kahdella pienellä ikkunalla varustettuun matkustajatilaan.
”Kyhrex on laittanut rahansa palamaan”, Niz ihmetteli jo toista kertaa ääneen saman viikon sisällä. ”Hän on sitten ihan tosissaan? Me olemme todella ryhtymässä tähän?”
Ficuksella oli hieman vaikeuksia kuulla viereensä itsensä vyöttäneen matoranin korotettuakaan ääntä, mutta tunnisti roottorien kohinan alta tarpeeksi sanoja ymmärtääkseen, mihin Niz viittasi. Hän kuitenkin vain nyökkäsi vastaukseksi, sillä ei osannut vieläkään laittaa tulevaisuudensuunnitelmiaan sanoiksi.
Tulevissa viikoissa hopeakasvoa hirvitti lähinnä se lehdistön hullunmylly, johon hän oli vääjäämättä joutumassa. Edellisenä syksynä käydyt syvälliset keskustelut toa Kyhrexin kanssa olivat tulleet pisteeseen, jossa yhteistyön tiivistäminen oli looginen seuraava askel. Ei Ficus eikä liiketoiminnan laajenemista hieman sivummalta seuraileva Nizkään osannut arvella, kuinka hauraita Suurta kaupunkia suojelevien rivit todella olivatkaan. Xialta saapuneen Kyhrexin hyvä ystävä, toa Nurukan nimittäin jakoi Ficuksen pelot Metru Nuin tulevaisuudesta. Pian heillä olisi koossa jo kokonainen ryhmä työskentelemässä Ficuksen intensiivisen vision eteen, mikä kuitenkin tarkoitaisi sitä, etteivät heidän suunnitelmansa pysyisi enää kauaa salaisina.
Eikä Ficus edes tuntenut syyllisyyttä siitä, mitä hän suunnitteli. Metru Nuin suojeleminen ulkomaailman uhilta kun todellisuudessakin oli hänen ensimmäinen prioriteettinsa. Hän oli valmis tekemään mitä tahansa suojellakseen Valkoisen saarenmuotoista vankilaa.
Huomattavasti pienempien ajatusten kanssa matkustava Niz lähinnä hypisteli kommunikaattoria laukkunsa pohjalla. Hän yritti uskomattoman lujaa vastustaa kiusausta tarkistaa, millaisia viestejä hänen ystävänsä oli hänelle kirjoittanut. Ga-matoran kuitenkin koki, että hänen oli jo parempi rauhoittaa mielensä. He saapuisivat vauhdilla määränpäähänsä, ja se, jota hän oli entisen opettajansa kanssa menossa tapaamaan, vaati aina veronsa läsnäolollaan.
”Bauinuvan parantola”, aluksen pilotti lopulta kuulutti Ga-Metrun rajan ylitettyään. Pienistä ikkunoistaan laskeutumista seuraavat matoranit tunnistivat edessä siintävän rakennuksen välittömästi. Kyhrexin saarelle mukanaan tuomat urakoitsijat olivat jättäneet jälkensä selkeästi muun kaupunginosan tyylistä poikkeavan rakennustyylinsä ansiosta. Xialaisvaikutteiset suorat ja kulmikkaat muodot kiilsivät yhä uutuuttaan.
Kiireidensä keskellä kumpikaan tieteilijöistä ei ollut ehtinyt syventymään tarkemmin niihin syihin, mitkä Aft-Amanan sulkemiseksi oli julkisesti ilmoitettu. Juuri nyt väliä oli ainoastaan sillä, että Nace oli siirtonsa yhteydessä kommunikoinut ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Vaikeasti ja kivuliaasti, mutta kuitenkin. Ficus oli luvannut saapua samana päivänä uutisen kuultuaan, ja vierailuilla jo vuosia mukana kulkenut Niz oli luvannut lähteä hänen mukaansa. Ja hyvä niin, sillä hoitajien mukaan pahasti sairas maan toa oli nimenomaan pyytänyt heitä molempia saapumaan paikalle.
Pilotti laskeutui parantolasta kaksi korttelia itään laskeutumisalueelle, joka oli pääasiassa tarkoitettu lemetrulaisien rahtaajien aamuisia kuljetuksia varten. Kyhrexin isolla rahalla tukemat mutta vain harvoille tarkoitetut matkustajalennot kuitenkin käyttivät päivisin hyväkseen noita samaisia alueita.
Ficus heilautti kättään kiitokseksi pilotille kömpiessään ulos aluksesta Niz perässään. Kaksikko puski kylmän syystuulen läpi kohti Bauinuvan lasisia kierreovia. Vastaanoton puolelle päästyään tutkijat saivat ensitöikseen väistää xialaisia rakennusmiehiä, jotka kuljettivat suuria lasisia kehikkoja kohti vielä rakenteilla olevaa länsisiipeä. Näiden poistuttua Ficus ja Niz astuivat puoliksi valmiin vastaanottotoimiston lasikopin eteen. Kopin sisällä kansioita pahvisista laatikoista purkava ga-matoran ei ensin ollut edes huomata saapunutta kaksikkoa. Kun trynakasvoinen tohtori lopulta vilkaisi ylös, hän säpsähti kuin aaveen nähneenä. Visiirinaamioinen nainen taputti kevyesti rintaansa rauhoitellakseen itseään.
”Anteeksi! En huomannut saapumistanne.”
”Pitkä viikko, Cehaya?” Niz virnuili huvittuneena tohtorin säpsähtelystä.
”Potilaiden siirtoon meni niin paljon aikaa, ettemme ole ehtineet saamaan omia tavaroitamme vielä kuntoon”, tutkijoille ennalta erinomaisesti tuttu psykiatri huokaisi. Päivä oli kääntymässä jo illaksi, mutta aamusta asti tavaroiden parissa rehkinyt Cehaya oli yhä jumissa potilaidensa ja purkamattomien tavaroidensa välissä.
”Torie odottaa teitä jo”, hän sitten jatkoi ja osoitti käytävälle taakseen vaikka tiesi jo, että Ficus ja Niz osaisivat perille. He olivat käynneet etukäteen valitsemassa Nacelle huoneen siirtoa edeltävänä päivänä. ”Koputtakaa vain oveen.”
Ficus kiitti vanhaa ystäväänsä ja viittoili sitten Nizin seuraamaan kohti potilaiden huoneita. Ficuksen astellessa tuttua ovea kohti tämän ajatukset vierailivat vielä hetken taakse jääneessä tohtorissa.
”Vaikuttiko Cehaya sinustakin jotenkin tavanomaista säikymmältä?” hän pohti ääneen. Niz ei ehtinyt vastaamaan, sillä he olivat saapuneet oikealle ovelle. Rakennuksen kolkoista metallisista käytävistä huolimatta laitoksen potilaiden huoneet oli veistetty aidosta tummasta puusta. Kopautettuaan nyrkillään siihen kolmesti hän luuli ymmärtävänsä, miksi. Kuulostihan koputus nyt puussa paljon metallia miellyttävämmältä.
Hymyilevä kultasininen toa avasi oven varovasti, mutta hymy nousi tämän kasvoille välittömästi tämän huomatessa, ketkä oven takana seisoivat.
”Ah! Olemmekin odottaneet jo teitä. Käykää sisään”, Calixkasvoinen nainen toivotti ja avasi oven selälleen päästääkseen tutkijat astumaan sisään. ”Nace täällä jo hieman kertoilikin minulle, mitä on teidän varalle suunnitellut.”
Niz ja Ficus vilkaisivat toisiaan kummastuneina. Heille ei ollut vielä käynyt edes selväksi, millä tapaa Nace oikein oli kommunikoinut. Ficus ainoastaan tiesi, että fyysisistä rajoitteista huolimatta hänen ystävänsä henkinen tila oli parantunut hieman vuosikymmenien hoidon ansiosta. Tai ainakin toa oli oppinut sinuiksi pysyvän tilansa kanssa.
Huone, johon tieteilijät mielen toa Torien perässä astuivat, oli pieni mutta yllättävän kodikas. Kaikki Nacen vanhasta asunnosta pelastetut tavarat olivat paikallaan käytännössä samassa järjestyksessä, missä ne olivat olleet Aft-Amanassakin. Entisen arkeologin omaisuus koostui pääasiassa kirjoista, mutta huoneen vasemmalla reunalla sijaitsevat kirjahyllyt olivat myös täynnä pieniä koristeellisia esineitä. Suurin osa niistä oli kaivauksilta muistoksi tarttuneita arvottomia, puoliksi kivettyneitä koruja tai pieniä patsaita, mutta niiden joukosta erottui myös muutama suurempi löytö.
Niistä kenties kaikkein erityislaatuisin oli ylimmän hyllyrivin keskelle asetettu miehen muotoon veistetty pysti, joka ainakin Ficukselle ilmiselvästi esitti kauan sitten tukahtuneen selakhiklaanin ensimmäistä Curuvaria kallon muotoisine naamioineen. Volitakkasvoinen nainen muisti sen päivän, jolloin Nace oli luvatta sujauttanut sen laukkuunsa ja vannottanut Ficusta olemaan koskaan kertomatta teosta mitään. Se oli ollut ensimmäinen kerta, kun he olivat omineet kaivauksien sisältöä itselleen. Se ei ollut kuitenkaan ollut kerroista viimeinen.
Huoneen takaseinälle asetetun puisen ja vanhan kirjoituspöydän ääressä pyörätuolissaan istui hän, joka tutkijat oli luokseen kutsunut. Maan toa istui selin Niziin ja Ficukseen, katse naulittuna kahteen pieneen esineeseen pöytänsä ääressä. Torie asteli tämän vierelle ja asetti kultaisen kämmenensä lempeästi toan olkapäälle.
”He saapuivat. Käännän sinut nyt.”
Sen ilmoitettuaan ce-toa tarttui maasuojelijan tuolin selkämyksestä ja käänsi tämän varovaisesti kohti Ficusta ja Niziä. Ja vaikka kumpikin heistä oli tottunut paljastuneeseen karuun näkyyn, ei se koskaan lakannut karmaisemasta heitä täysin.
Violetin kanohi Jutlinin katse oli yhä juuttuneena vuosikymmeniä sitten koettuun järkytykseen, mutta silmät sen takana olivat vanhentuneet uskomattoman paljon. Kyyryselkäisen, vyötäisiltä alaspäin kavojensa lisäksi halvaantuneen toan olemus oli lyhistynyt hitaasti vuosien aikana tämän fyysisen kunnon haurastuttua. Toan musta rintapanssari oli korvattu jo vuosia sitten, eikä umpeen korjattua reikää tämän rinnassa pystynyt enää silminnähden havaitsemaan. Hiljaa vapisevat kädet tuolin sivuilla leväten yrittivät osoittaa kohti kahta vierailijaa mutta epäonnistuivat. Toa Nace pystyi hädin tuskin liikkumaan enää lainkaan, mikä ei ollut kuitenkaan estänyt häntä valmistelemasta viimeistä perintöään.
Torie laski jälleen kämmenensä Nacen olkapäälle ja sulki silmänsä. Väkinäisesti hymyilevät Ficus ja Niz olivat ristineet kädet selkiensä taakse ja pitivät katsekontaktinsa tiukasti maan toassa. Molemmat tiesivät, että Nace kykeni kaikesta huolimatta yhä näkemään.
”Olen kuunnellut hänen mieltään”, Torie sitten aloitti silmät yhä suljettuna, katse kohti maata. ”Häneltä kesti viikko saada sanansa sanotuksi. Se vaati häneltä uskomattoman paljon. Hän tunsi sen aikana paljon kipua. Kun sielu on riekaleina, on vaikeaa muodostaa ajatuksia.”
Nace ei värähtänytkään, vaikka kuuli kyllä hoitajansa ja tässä tapauksessa tulkkinsa sanat. Nizin kasvoilta paistoi myötätunto, Ficus lähinnä ihaili Torien rauhallisia sanoja. Ensimmäistä kertaa koskaan hän näki mielenvoimien toan työskentelyä omin silmin.
”Mitä sinä meille tahdoit kertoa?” Niz kysyi varovaisesti osoittaen sanansa suoraan Nacelle. ”Mikä on näin tärkeää?”
”Hän on iloinen”, Torie vastasi Nacen jähmettyneen suun sijasta. ”Hän on kiitollinen sinulle Niz. Kiitollinen siitä, että olet jäänyt Ficuksen rinnalle. Ja iloinen hän on sinulle, Ficus. Siitä, että vaikeiden aikojen jälkeen kasvoillasi on taas vieraillut hymy.”
Ficus ei tiennyt, mitä sanoa. Edes Nizin hyväntahtoinen töytäisy hänen kylkeensä ei aiheuttanut reaktiota. Hän tunsi yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen syyllisyyttä siitä, mitä Nacelle tapahtui.
”Nace on myös ylpeä siitä, kuinka te kaksi olette omistaneet itsenne tämän kaupungin suojelemiselle”, Torie jatkoi, ”Hän katuu sitä, kuinka ei koskaan itse pystynyt siihen. Kuinka hän ei uskaltanut. Arkeologia ja sinun seurasi, Ficus, pitivät hänet erossa velvollisuudestaan. Mutta nyt Nace on viimein ymmärtänyt, että hänen tapansa täyttää velvollisuutensa ei koskaan ollut kaupungin suojeleminen. Se on jotain aivan muuta.”
Mielen toa avasi hitaasti silmänsä ja irrotti kätensä Nacen olkapäältä. Hän kääntyi takanaan olevalle kirjoituspöydälle nostamaan ne kaksi pientä esinettä, joita Nace oli aiemmin intensiivisesti tuijottanut. Hän asteli ne käsissään kahden matoranin eteen, joista kumpainenkin haukkoi henkeään. He tunnistivat esineet välittömästi ja ymmärsivät, että heidän elämänsä olivat juuri kääntyneet lopullisesti ympäri.
”Nace ymmärsi, että hänen velvollisuutensa täyttyisi teidän kauttanne. Hän tahtoo antaa teille työkalut toteuttaa sen, minkä olette jo aloittaneet.”
Kaksi toa-kiveä, Nacen hauraiden käsien vaivalla valmistamina, ojentuivat Torien käsissä kohti matoraneja.
”Suojelkaa kaupunkiamme, toat Ficus ja Niz”, mielen toa aneli Nacen mielen sisäisin sanoin. ”Tehkää se, mihin minä en koskaan pystynyt.”
Ficuksen ja Nizin katseet kohtasivat hetkeä ennen, kuin he ojensivat kätensä vastaanottaakseen lahjansa. Kylmät väreet matkustivat pitkin matoranien täriseviä käsiä, kun he yhdessä koskettivat Nacen perintöön.
Pyörätuolissa istuva toa olisi hymyillyt, jos olisi siihen pystynyt. Tämä oli viimeinen asia, jonka parissa hänen kätensä koskaan työskentelisivät. Seuraava askel hänen sisällöttömässä elämässään olisi taantua pysyvästi tuolin vangiksi. Hiljaiseksi tarkkailijaksi, joka turagana jatkaisi ikkunastaan ulos tuijottamista toivoen, että tämä ele auttaisi hänelle ennen niin kovin rakasta kaupunkiaan. Jotta se ei luhistuisi vääjäämättä lähestyvän sodan liekkeihin.
Viisi
Niz ei kuollakseenkaan tiennyt, missä vaiheessa kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Mustan Käden hangaari oli kuin sodan jäljiltä, eikä Onu-Metrun rajaa lähestyvä Pimeyden metsästäjien rintama ollut edes syypää siihen helvettiin, joka aukeni veden toan ja tätä saattavan vahkiryhmittymän edessä.
Rapujalkainen panssarintorjunta-ajoneuvo oli laukaissut aseensa viisi kertaa lastausalueen sisällä. Tuhovoimaisista ammuksista kolme oli tähdätty osumaan maahan, mutta kaksi oli osunut ympäröiviin ajoneuvoihin. Panssarinkappaleita oli kaikkialla. Räjähtänyt vahkikävelijä oli sylkenyt palavaa materiaa vaarallisen lähelle polttoainesäiliöitä, ja tuhopaikalle ensimmäisenä saapuneet matoranit joutuivat potkimaan kappaleita sivummalle omilla jaloillaan. Kuka ikinä olikaan tuhon aiheuttanut ei ollut välittänyt lainkaan materiaalisista vahingoista. Ajoneuvon kuljettajan hädän oli täytynyt olla suunnaton.
”Kapteeni Niz!” kualsikasvoinen onu-matoran huusi jostain yhä savuavan panssariajoneuvon takaa. ”Löysin hänet!”
Valkotakkinen veden toa riensi äänen perään hätäisin juoksuaskelin. Matoranin sanoista oli paistanut puistatus, ja Niz pelkäsi jo valmiiksi pahinta. Syytäkin oli. Toan henki salpautui, kun hänelle paljastui mitä oli todella tapahtunut.
Kylmällä lattialla makaava vaaleanvihreä selakhi oli viimeisenä tekonaan pudottautunut ajoneuvoon revitystä reiästä ulos jättäen peräänsä ohjaamoon asti ulottuvan punaisen verivanan. Niz kumartui kääntämään menehtyneen ystävänsä ympäri vain nähdäkseen, kuinka tämän rinnasta oli revitty jotain väkivalloin ulos. Naisselakhin kasvoille oli jähmettynyt kivunsekainen järkytys.
”Hae Lähetti”, kyyneleitä pidättelevä Niz komensi vieressään seisovalle hangaarin työläiselle. ”Lähetä Rúcioroon kertomaan Tarkastajalle, ettei kannata tulla takaisin. Musta Käsi ei ole enää turvallinen.”
Kualsikasvo nyökkäsi ja lähti metallisessa maassa liekehtiviä kappaleita väistellen juoksemaan kohti hangaarin uloskäyntiä. Nizin taakse ryhmittyneet kivääreillä varustautuneet vahkit seisoivat ilmeettöminä, tapahtumista liikuttamattomina.
”Poistukaa”, Niz sitten käski. ”Siirtäkää ruumis sairasosastolle. Minun… minun täytyy varmistaa jotain.”
Koneet kuuntelivat ja tottelivat. Yksi vahkeista kiinnitti kiväärinsä reidessään sijaitsevaan koloon ja nosti tapetun selakhimekaanikon vaivatta käsivarsilleen. Loput sotilaista kääntyivät tämän perään ja lähtivät marssimaan samaan suuntaan, mihin matoran oli hetki sitten luikahtanut. Niz seurasi niiden poistumista holtittomasti täristen. Vasta sotilaiden kaikottua ja mekanisoitujen sammutusryhmien jo saapuessa hän lähti juoksujalkaa kohti hissejä. Hän ei tahtonut uskoa, mitä oli tapahtumassa. Hänen täytyi nähdä se itse.
Mustan tornin toisessa kerroksessa sijaitsevan työhuoneen ovi oli valmiiksi raollaan. Selin käytävää kohti seisova Ficus ei edes aluksi huomannut Nizin varovaista saapumista. Violettimusta nainen itki hysteerisesti omaa huutoaan pidätellen. Pimennetyssä huoneessa näki eteensä ainoastaan hänen oikeasta kädestään kajastavan sinisen hohteen vuoksi.
Hän säikähti kuullessaan askeleita takaansa. Sininen robottikäsi nousi vaistomaisesti puolustamaan käyttäjäänsä mutta laskeutui välittömästi huomatessaan, että se oli juuri Niz, joka hänen edessään seisoi. Veden toan tajunta oli luhistumassa. Valmiiksi tämän sisällä kiertävä järkytys sai lisää pontta toisesta, kakamakasvoisesta maan toasta, joka makasi tajuttomana Ficuksen huoneen lattialla. Ja vaikka Niz sitä ei tiennyt, kenraali ei ollut menettänyt henkeään, muttei vanha mies myöskään olisi koskaan entisensä. Sininen käsi oli vienyt häneltä muistojen lisäksi tarkoituksen.
”Minä en… Niz… en tahtonut. Minä vannon, etten tahtonut”, Ficus hädin tuskin sai suunsa muodostamaan sanoja. Hyperventiloiva toa tuijotti kauhuissaan Niziä, joka oli jähmettynyt täysin paikoilleen.
”En tahtonut uskoa, Ficus… että sinä tekisit jotain tällaista”, Niz huokaili apaattisesti ja nosti sitten säälivän katseensa lattialla makaavasta Nurukanista takaisin Ficukseen.
”Oliko hän oikeassa kaiken tämän aikaa?” hän jatkoi viitaten yhä vanhaan kenraaliinsa. ”Mitä sinä olet hänelle tehnyt?”
Veden toa yritti parhaansa mukaan näyttää rohkealta, vaikka se tuntui sillä hetkellä täydellisen mahdottomalta. Hänen kuitenkin täytyi pysyä lujana, vaikka tunsikin olonsa turvattomaksi Ficuksen seurassa ensimmäistä kertaa sitten heidän ensitapaamisensa. Edes vuosia maan toan ympärillä leijuneet epäilykset eivät olleet horjuttaneet hänen uskoaan parhaaseen ystäväänsä.
Mutta punainen selakhinveri valui yhä Ficuksen vasemmassa kädessä samalla, kun sininen hehku ja muinainen metalli vahvistivat hänen oikeaansa. Todisteita ei tarvittu.
”Migoh…” Niz sitten kuiskasi hiljaa. ”Hänkin… koska sinä?”
”En… minä en tahtonut”, Ficus yritti järkeillä omia tekojaan, mutta ei pystynyt. Toa Ficus hänen sisällään oli kuollut, kun ensimmäinen takaisin anastetuista kuulista oli sulautunut hänen kehoonsa.
”Niz, ole kiltti”, itkevä toa aneli. Mikään asia maailmassa ei ollut valmistanut häntä tähän tilanteeseen. Murha tuntui pieneltä pahalta Nizin järkytyksen rinnalla.
”SINÄ TAPAT YSTÄVIÄMME!” Niz parahti ja romahti lattialle naamiotaan päälaeltaan puristaen. ”SINÄ TAPAT HEITÄ!”
Ja hänen hiljaa hetken ajateltuaan kyyneleet alkoivat jälleen virrata hänen kasvoiltaan. Veden toa katsoi ylös kohti vanhaa langennutta ystäväänsä ja sanoi ääneen sen, minkä hänen vaistonsa olivat keksineet jo tovi sitten.
”Sinä aiot tappaa minutkin…”
”En koskaan pystyisi —”, Ficus aloitti, mutta keskeytti oman lauseensa. Hän tiesi valehtelevansa. Mikään ei olisi hänelle enää mahdotonta. Ja vaikka Niz ei sitä kuullut, kannusti Valkoinen tulevaa sisartaan metallisesta tornistaan.
Vanhat ystävykset tuijottivat toisiaan hetken, aivan kuin yhteisymmärrys olisi hetkeksi syntynyt heidän välilleen. Ja olikin. Niz ymmärsi, että vuodet olivat hioneet pois hänen ystävänsä. Se sanoinkuvaamaton verilöyly, joka heidän ympärillään oli vallinnut jo vuosia, oli kuluttanut loppuun jo vahvimmatkin. Valkoisen ote ja tämän tarjoama lohtu olivat viimeinen asia, johon Ficus oli enää aikoihin voinut luottaa. Jo vuosien ajan hän oli vain määrätietoisesti valmistellut tämän uutta ja parempaa maailmaa. Kaikki muu oli hitaasti hämärtynyt hänen ympäriltään. Niz ja vanhat siteet mukaan lukien.
Ja toat ymmärsivät, että elämä, jota he olivat tähän päivään asti eläneet, oli saapunut päätökseensä.
”Voisit unohtaa kaiken”, Ficus veti syvään henkeä ja rauhoitti viimein itsensä. Hän nosti sinisen hanskan peittämän kämmenen silmiensä tasalle ja antoi itsensä tuudittautua siihen voimaan, jota se piti sisällään. Puinen rasia, jossa sininen käsi oli vuosikymmeniä odottanut, lepäsi pöydällä tajuttoman Nurukanin vieressä. Vapisevin käsin kaiverrettu ”Unohda” oli saanut viimein merkityksen. Lahja hänen edellisestä elämästään tuntuikin nyt sopivan nykyiseen.
Ja sanat sanottuaan Ficus tunsi viimeistä kertaa myötätuntoa omana itsenään. Kivusta kirkuva selakhi hänen sisällään ei maan toan raajoja kyennyt liikuttamaan, mutta peitti silti kaikki hänen ajatuksensa alleen. Ainoastaan kahdentoista sielun muodostama entropia voisi hiljentää äänet.
Mutta kun volitakkasvo seuraavan kerran käänsi katseensa Niziin, oli veden toa noussut taas pystyyn ja pelkokin kaikonnut tämän kasvoilta. Ficus ja hänen sisällään kirkuvat sielut eivät ymmärtäneet, miksi. Niz oli kuitenkin jo ymmärtänyt tämän olevan hänenkin loppunsa. Pelko oli silloin täysin luonnollista.
Mutta sinisen Rurun Ficukselle suoma katse sisälsi vain sääliä. Toa ei enää pelännyt oman elämänsä menettämistä vaan Ficuksen puolesta. Ja hänen olkapäänsä ylitse katsoessaan itsensä menettänyt maanainen ymmärsi, miksi.
Pimeydessä seisoi toinenkin hahmo, jonka lämpimän kosketuksen Niz tunsi nyt olkapäällään. Hopeisen Mirun takana tuijottava katse ei edes värähtänyt. Suu sen takana hengitti edelleen täysin rauhallisesti. Hopeisen haarniskan peittämä sotilas ajatteli päässään täsmälleen kahta asiaa: toinen oli hänen vaimonsa ja toinen hänen maassa makaava oppi-isänsä.
Niz käänsi kasvonsa hitaasti taakseen, mutta Mirun omistaja ei vastannut katseeseen. Tämän tuijotus oli yhä naulittuna Ficukseen. Tämä tiesi täsmälleen, mitä tapahtuisi seuraavaksi, ja niin tiesi Nizkin.
”En pysty katsomaan”, olivat viimeiset tärisevät sanat, jotka Niz koskaan osoitti Toa Ficukselle. Pahoinvoiva veden toa kääntyi ja juoksi ulos huoneen ovesta, ennen kuin mitään tapahtuisi. Hopeisen Mirun omistaja oli puristanut kätensä nyrkkiin ammattimaisesti tukahdetusta raivosta. Hän ei ollut edes aseistautunut — mutta hänen ei myöskään tarvinnut. Ficus ei koskaan ehtinyt laukaisemaan puettavaa sinihohtoista asettaan. Punahopeinen soturi oli jo repinyt koko käden irti hänen ruumiistaan.
Ja kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun petomainen häntä purskahti ulos hopeakasvoisen soturin selästä, heräsi hänen ja pakenevan veden toan yhteinen luomus alempana rakennuksessa elämänsä toistaiseksi kammottavimpaan päivään. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.
Ja kun Nui-Kralhi tuskastuttavan pitkän ajan jälkeen seisoi verestä, lihasta ja metallista koostuvassa lammikossa, alkoi muulle Mustalle Kädelle hitaasti valjeta, kuinka paljon he olivat ehtineet menettää.
Tuolissaan, reikä rinnassaan yskivä Kyhrex ei enää koskaan ajattelisi omana itsenään. Työpisteidensä ääreen murhatut matoranit menehtyivät verenhukkaan, ennen kuin kukaan edes tiesi, mitä oli tapahtunut. Ja Saraji oli kadonnut kenenkään huomaamatta, mukanaan omasta historiastaan pois pyyhitty maan toa, jolta kestäisi pieni ikuisuus päästä takaisin sinne, mistä hänen tuskainen taipaleensa oli alkanut. Nurukanista tuli Ficuksen viimeisen armollisen hetken elävä esimerkki.
Ja kun Nui-Kralhi katsoi ympärilleen viljeltyä kuolemaa, löysi Niz turvapaikkansa idästä, missä trynakasvoinen langennut enkeli laskeutui kuolevaisen viereen vain lohduttaakseen.
Sillä aikaa sininen käsi oli jättänyt revityn raajan ja poistui vapaana kompleksin ilmastointikanaviin.
Ja kun uusi skorpionihäntäinen kenraali kasasi Ficuksen kumoon kaatamat Käden rippeet päättämään Suuren kaupungin verenvuodatuksen, jätti hän äitiään takaisin kotiin odottavalle tyttärelleen lahjaksi maasta löytyneen medaljongin, jonka merkitystä hän ei itsekään täysin ymmärtänyt.
Samaan aikaan kävelevä keskushermosto havaittiin kirkumasta Onu-Metrun yössä.
Katse Nizin kasvoilla ei ollut muuttunut viikkokausiin. Hän tunsi yhä menetetyn ystävänsä hengen sisällään. Niin tunsi myös hänet siipiensä suojiin ottanut ruhtinas. Tarkastaja kaikista ensimmäisenä ymmärsi, että Ficuksen perintö olisi ikuinen niin kauan, kuin he hengittäisivät. Käskystä paikalle saapunut pieni, musta, siteisiin kääritty olento katsoi uteliaana vierestä, kuinka hänet Valkoisen olemuksesta kauan sitten pelastaneet valmistelivat itseään kohti omaa tuomiotaan.
Kuukautta myöhemmin hauras luuranko käveli ylös merestä kaukana etelässä. Suuntanaan maailman kaukainen laita.
”Kun hän saapuu hakemaan sinua, älä edes taistele vastaan, tai tämä hulluus ei pääty koskaan”, Niz oli viimein itsekin ymmärtänyt. Yhdessä ystävänsä kanssa hän oli onnistunut pilkkomaan palasiksi itse historian ja sen, mikä kauan sitten oli ollut hänen opettajansa. Tarkastaja vain nyökkäsi hiljaa valtaistuimellaan. Tämä ymmärsi nyt virheen, jonka tämä kauan oli sitten tehnyt. Tämä muisti Valkoisen ja tunnisti tarkoituksen, joka sitä ajoi. Idässä tieteilevät löysivät lopulta palapelin viimeisen palan yölliseltä taivaalta, kaukoputki apunaan. Ficus oli ollut yhdessä asiassa kaiken aikaa pahasti väärässä.
Metru Nuilla Nui-Kralhi oli langennut epäilyksen uhriksi. Hänen kotinsa oli menettänyt merkityksensä. Vuosien taisteleminen tuntui jo nyt turhalta. Samaan aikaan Varjotun hovissa huutava etäisesti toaa muistuttava olento hidasti omaa paranemisprosessiaan yrittämällä repiä irti omaa lihaansa.
”Yhden on jäätävä taistelemaan.” Tarkastaja tiesi, kuinka suunnitelman oli kuljettava. Valkoisen hohtavan esineen ääressä työskentelevä Niz antoi katseensa vaellella hetken Rúcioron kauniissa halleissa.
”Kun hän menettää minut, hän taistelee ikuisesti”, veden toa tiesi, mutta hänen trynakasvoisella ystävällään oli epäilyksensä.
”Antamalla hänelle koston, saatat luoda Nui-Kralhista jotain Ficustakin pahempaa.”
Mutta Niz ei kuunnellut. Hänen murheissaan kiersivät vain muistot ajalta, jolloin totuuden verho ei ollut vielä repinyt itseään kappaleiksi.
”Hän ei edes tiedä, kuka hän on… ja minä olin ainoa, joka koskaan rakasti häntä. Ilman minua hänestä tulee se ase, joksi hänet rakennettiinkin.”
Odinalla maan toa oli saanut viimein silmät, joilla katsoa aamuaurinkojen hidasta nousua. Ensimmäinen kurkistus peiliin kuitenkin paljastaisi, ettei hänen kehonsa enää tiennyt, kumman maan toan ruumis luoda. Edes temppelistään vaivoin varastettu Valkoinen ei osannut enää lohduttaa siskoaan, joka sielunsa lisäksi oli menettänyt nyt myös ulkomuotonsa.
”Kun meidät anastetaan, hän saa tietää mitä olemme tehneet”, Tarkastaja varoitti. Niz kuitenkin ymmärsi jo valtavan riskin, jonka he olivat ottamassa. Pöydällä edessään lepäävät kymmenet kirkkaana hohtavat kuulat kylvettivät veden toaa valossaan.
”Siihen mennessä joku on kuullut jo viestimme, kuullut tarinan. Silloin on hänelle jo liian myöhäistä.”
Ja tuoreita poikiaan sivummalla tarkastava makuta hartaasti toivoi, että hänen ystävänsä oli oikeassa. Hopeiset rivistöt olivat hitaasti alkaneet ottamaan muotoaan. Hänen taikansa oli viimein ratkaissut ongelman, jonka teknologia oli puutteillaan luonut. He olisivat pian valmiina pelaamaan pisintä mahdollista peliä. He jäisivät odottamaan omaa kuolemaansa.
Viikkoja myöhemmin Onu-Metruun palannut veden toa ei saanut mieheltään minkäänlaista vastaanottoa. Nuori punahuppuinen kone sen sijaan ilahtui suunnattomasti äitinsä paluusta. Medaljonkikaulainen tyttö ei enää vuosikymmenien päästä edes kunnolla muistaisi murhetta luojansa sinisiltä kasvoilta.
Lukuisia kuukausia myöhemmin Puhdistajaksi ristitty olento seurasi, kuinka hänen peruskivensä valettiin ylösalaisin siihen taivaaseen, jonka hän oli tiennyt valheeksi. Vain muutamia päiviä sen jälkeen Metru Nui heräsi kenraalinsa peruuttamattomaan petokseen. Varjotun karu koura kahlitsi kaupunkia vielä sodan jälkeenkin.
Niz oli kumartunut huoneessaan vierailevan pienen punaisen mekaanikon puoleen. Matoranin kokoinen olento puristi vasemmassa kädessään yhä öljyistä hopeista työkaluaan, jota hän ei ollut tohtinut laskea käsistään toan kutsun kuullessaan.
”Ja minä tahdon, että löydät itsellesi ja veljillesi turvallisen paikan. Hän tulee vielä etsimään teidät, ja minä tahdon, että yritätte pysyä piilossa. Ja sinä tiedät, mitä tehdä, jos Valkoinen ilmestyy taas päähäsi. Ymmärräthän, mitä se tarkoittaa?”
Ja punainen pieni olento nyökytteli veden toan varoittaville sanoille. Niz tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa aikaa. Valmistelut oli saatava päätökseen, ja hänen ainoaksi toivokseen jäi, että hänen puhdistuksensa jälkeen Tarkastajalle jäisi tarpeeksi aikaa viedä loppuun se, minkä he olivat yhdessä aloittaneet.
Odinalla Nui-Kralhi oli päässyt sopimukseen varjojen kanssa. Ja varjojen varjoista seuraava Puhdistettu ymmärsi, että pian hänet palasiksi repinyt vihollisensa tarjoilisi hänelle vaimonsa hopealautasella.
Ja siinä, miltei kaksikymmentä vuotta sen päivän jälkeen, jolloin kaikki oli mennyt pieleen, iltana ennen omaa tuomiotaan Niz istui tuolissaan, kirkas itse valmistamansa kuula vasten otsaansa molempien käsiensä pitelemänä.
”Kerron tarinan”, hän kuiskasi vielä kerran kuulalle. ”Se alkoi kaukaa. Se alkoi virheestä. Alkoi sodasta ja rauhasta. Alkoi rakkaudesta. Muistan sen kaiken ja olen kiitollinen siitä. Sillä pian ikuisuuden syleillessä elotonta ruumistani tulen löytämään itseni kotoa. Siellä minä saan levätä rauhassa…”
Hän huokaisi syvään, avasi silmänsä ja tuudittautui siihen hirvittävään tunteeseen, että pian hän tapaisi vanhan opettajansa uudestaan.
”… ja kertoa tarinan itselleni vielä kerran.”
Ja kun yö viimein laskeutui ja koko Mustan Käden tukikohtaa vavisuttava tärinä oli yltymässä pahimmilleen, Nizin viimeinen huojennus tuli siitä, kun hän viimein sai yhteyden kaukana alhaalla turvassa olevaan tyttäreensä.
”Xen… olen pahoillani. Olen niin pahoillani, mutta en voi muuta. Ole turvassa. Elä meidän puolestamme.”
”Mutta… tehän tulette takaisin?” hänen videoyhteyden päässä panikoiva tyttärensä aneli. ”Hakemaan minut. Sitten… kun vaara on ohi.”
Niz oli sulkenut silmänsä kuunnellen tuskallisesti Xenin anelevia sanoja. Kykenemättä katsomaan vahkia suoraan silmiin toa käänsikin katseensa suuntaan, johon sotilasvahkien ryhmä oli hetki sitten kadonnut. Kyyneleet valuivat vuolaana toan silmistä, kun hän viimein sai pakotettua katseensa takaisin pahoinvoivana suutaan pitelevään Xeniin.
”Hyvästi, rakas.”
Xenin sydänkuula jätti lyönnin välistä. Paniikin valtaan ajautunut vahki mursi näytön suojareunat puristuksensa alle.
”ÄLÄ TEE TÄTÄ MINULLE!”
Mutta yhteys oli jo katkennut.
Puhdistaja seisoi jo samassa huoneessa Nizin kanssa.
Mitään ei ollut jäljellä siitä oudosta professorista, joka oli ikuisuuksia sitten pitänyt Nizille yksityistunnin Tiedon tornien huipulla. Hänen edessään seisoi ainoastaan tämän kaikkien virheiden manifestaatio. Valkoisen manipulaatio. Kohtalon dominaatio.
Ja Nizin vetäessä viimeistä kertaa henkeä omassa ruumiissaan oli Nacen perintö viimein tulossa takaisin yhdeksi. Bauinuvassa sodan sivusta katsonut turaga tunsi, kuinka hänen velvollisuutensa oli viimein alkanut täyttyä. Mutta Nizin kohtalo oli kaatua veljiään ja siskojaan hitaammin. Mekaaninen poika sai hänet haltuunsa, jotta toisena päivänä hänkin muistaisi paikkansa. Jotta loputkin pyöreistä vankiloista löytäisivät tiensä kohti entropiaa.
Korkealla taivaalla, uudessa kodissaan, Valkoinen lauloi yksinäistä lauluaan. Hänen siskonsa oli jälleen lähempänä kokonaista. Ja tuo sisko, ennen paluutaan kohti taivaaseen pystytettyä taloaan, tahtoi vierailla siellä, missä kaikki oli alkanut.
Tyhjät olivat kammiot Onu-Metrun syvyyksissä. Suljetut, unohdetut. Vaan tällä kertaa ei Puhdistajaa valheiden verho sokaissut. Astuessaan sisään, Nacen vihreä medaljonki keltaiseen kouraansa puristettuna, hän viimein pysähtyi sille paikalle, jossa hän ja hänen ystävänsä jättivät edellisellä kerralla jotain huomiotta.
Nimittäin jalustalla — siinä, missä olisi pitänyt leijua jumalien kultainen lahja — odottikin vain kallo. Tyhjä katse siinä, missä suojeluksen symbolin olisi pitänyt varjella sen löytäneiden tietä. Ja viimeistään silloin syvälle muinaiseen massaan uponnut Ficus ymmärsi virheensä.
Ja samalla kaukana idässä Rúcioron ruhtinas sulki holveihinsa viimeiset heistä, joiden eteen Niz oli uhrannut viimeiset vuotensa. Sitten pääsi salskeiden pirstoutuneen valtakunnan viimeinen hallitsija taas istumaan valtaistuimelleen, jossa hänkin vuorollaan odottaisi puhdistustaan. Ja pitkien vuosien ajan hän vain kuunteli viestiä, jonka veden toa oli jättänyt kaikille niille, jotka jatkaisivat taistelua onumetrulaisen arkeologin muinaisia virheitä vastaan.
Viestiä, jonka vuosia, vuosia myöhemmin kuulisi myös epäonninen toa, joka sotaansa sotiessaan erehtyi nostamaan taisteluiden tantereelta esineen, joka ei todellakaan olisi hänelle kuulunut.
Kaksi
Sloooossssssrp.
Paksu, hailakankeltainen aines virtasi kauhasta kulhoon. Kun keitto täytti astian miltei kokonaan, virta katkesi.
”Ole hyvä!” Snowie jaksoi hymyillä, kaikesta huolimatta. Ruoka-annoksensa saanut matoralainen nyökkäsi vaisun kohteliaasti ja jatkoi kulhoineen kohti sataman telttakylän ruokailupöytärivistöä. Seuraava evakko oli nyt jonon kärjessä ja ojensi tyhjän ruoka-astian kohti lumiukkoa. Snowie upotti kauhansa soppapataan ja annosteli taas uuden annoksen kasvissosekeittoa.
Tai siis yritti annostella.
Kesken keitonkaatoprosessin ruoka-annostaan hakeva matoralainen huomasi jotain ja kääntyi ympäri. Keittokulho meni pois Snowien soppakauhan alta, ja harmiensa keskellä hajamielinen porkkananenä päästi murkinan valumaan katukiveykselle.
”Oho, hupsis…” keittoa annosteleva klaanilainen päästi suustaan, ennen kuin hänkin huomasi jotain olevan tekeillä.
Aukion toisella laidalla tapahtui jotain hämmentävää. Siinä, missä oli äsken sijainnut soppajono, oli nyt yleinen hämmennys. Evakot parveilivat yhtenä uteliaana massana kohti satamaa ja muuta kaupunkia erottavaa sisämuuria.
Mitä kummaa… lumimies ihmetteli.
Koska Snowien ”asiakaskunta” oli kaikonnut tyystin, hän arveli voivansa itsekin liittyä väkimassan mukaan ihmettelemään… no, mitä matoralaistungoksen tuolla puolen sitten olikaan. Jotain hämmentävää nyt kuitenkin.
Valkea pehmomies laski soppakauhan lepäämään padan reunaa vasten ja kipitti laatikoista improvisoidun ruokalinjaston takaa kohti hämmennyksen keskusta. Koska väenpaljous koostui melkeinpä pelkistä matoralaisista, näki pikkuväkeä rutkasti hujopimpi Snowie nopeasti, mikä väkijoukon kiinnostuksen oli herättänyt.
Öööh…
Huoneessaan sillä välin työskentelevän juuriadminin viikko ei ollut muuttunut vieläkään yhtään vähemmän raskaaksi. Suljetut verhot pitivät huolen siitä, ettei puolipilvisen taivaan tarjoama auringonvalo päässyt hallitsemaan Tawan työtilassa. Lukuvalon varassa pienen pientä tekstiä suunnattoman suurelta paperilta tutkiva toa siristeli silmiään saadakseen printistä kunnolla selvää. Zeruelin jo vuosia vanhat raportit oli laadittu epäkäytännöllisen tiiviisti yhdelle valtavalle arkille.
Sinänsä toa ymmärsi, ettei ikuisuuksia vanhoille varusteille organisoidumpien katalogien laatiminen tullut kenelläkään mieleen silloin, kun niitä ensimmäistä kertaa laadittiin. Eikä luettelojen tutkiminen ollut myöskään Tawan tehtävä. Hän oli kuitenkin ottanut ne työn alle vain saadakseen vaihtelua tavanomaisempiin velvollisuuksiinsa. Ajatukset harhailivat harvemmin ikäville vesille, kun joutui aktiivisesti keskittymään siihen, mitä teki.
Ikkunalaudalla keltaisen johtajan takana odotti mullissaan eri punaisten ja sinisten sävyissä leiskuvia kukkia, jotka hän oli ällistyttävällä viherpeukalollaan onnistunut pelastamaan Admintornin reunoilta muutaman ensimmäisen pakkasyön runtelujen jäljiltä. Kaikin tavoin kamalasta viikosta huolimatta juuriadmin kykeni hetkittäin lohduttautumaan ajatukseen, että hän oli onnistunut pelastamaan edes jotain — olkoonkin, että kyseessä oli vain lähestyvän talven alle jääneitä kukkakasveja.
Keltainen yliviivaustussi liikkui yhdellä sulavalla liikkeellä yli rivin, joka kuvasi numerokoodeilla kontit viidestätoista kahteenkymmeneenkahdeksaan sisältöineen. Jälkikäteen Tawan piti kuitenkin tarkistaa, ettei ollut ajatuksissaan viivannut väärää kohtaa. Hänen kukinnoissa vierailleet mietteensä saivat hänen mielessään virkoamaan rintamalle kadonneen skakdin omahyväiset sanat siitä, miten Tawa oli admineista yhä se, jolla oli voimaa uskoa seuraavaan kevääseen.
Tämä oli kuitenkin niitä päiviä, jolloin admin ei yksinkertaisesti olisi enää jaksanut uskoa. Ja sitä vähääkin, mitä oli jäljellä koeteltaisiin vielä kerran. Koettelemuksen alku oli koputus hänen oveensa.
”Sisään.”
Uksi lennähti auki, ja ovenkarmiin ilmestyi valkoinen hahmo raidallisessa esiliinassa.
”Ööh, Tawa…” Snowie aloitti huolestuneena. ”Rantsun suunnassa sattuu ja tapahtuu.”
”Helei?” juuriadmin vastasi huolestuneena ja laski jo valmiiksi kynän käsistään. Lumiukon äkillinen ilmestyminen ja ilmiselvän huolestunut äänensävy kertoi Tawalle jo, että hän ei istuisi tuolissaan kauaa. “Mikä oikein on vialla?”
”Siis, olin sataman teltoilla jakamassa soppaa, ihan tavalliseen tapaan, mutta sitten kaikki hävisivätkin ihmettelemään jotain…” Snowie höpötti ja suoristeli keiton tahrimaa esiliinaansa. ”Menin perässä katsomaan, sataman poikki ja Moderaattoriväylän yli, ihan siihen Figan kasvihuoneen kulmille, ja siellä oli, ööh, Koobee.”
”Vihdoin ja viimein!” admin henkäisi ja ajatteli välittömästi, että viesti pitäisi saada Samelle mahdollisimman pian, jotta valmiiksi ylityöllistetty moderaattori voisi lopettaa etsintänsä. ”Onko hän kunnossa?” jatkui kysymys, jonka aikana Tawa oli jo unohtanut sen huolestuneen sävyn, jonka kanssa Snowie oli hänen toimistoonsa ilmestynyt.
”… ei”, lumiukko vastasi. Hän käveli lähemmäs Tawaa ja hieroi käsiään hermostuneena yhteen jatkaessaan. ”Mutta siis, Kupe oli jo paikalla! En ihan tarkkaan nähnyt, mikä Koobeella oli… mutta hyvässä kunnossa hän ei ollut. Tai oikeastaan hän näytti olevan tooosi pahassa jamassa. Mutta kuten mainittua, asia on jo hoidossa!”
Tawa nyökkäili kärsivällisenä Snowien selonteolle. Admin arveli lumiukon olevan vasta pääsemässä pääasiaansa.
”Mutta huomioni kiinnitti oikeastaan se, mitä Koobee-parka puhui… Hän toisteli kahta lausetta”, valkea klaanilainen sanoi hiljaisella äänellä ja nielaisi. ”’Minun täytyy nähdä Tuomari… Tuokaa minulle Tuomari.’”
Tawan koko olemus jäätyi muutamaksi sekunniksi, kunnes adminin katse siirtyi hitaasti lumiukosta naulassa roikkuvaan purppuraan syysviittaansa.
”Ymmärrän”, nainen huokaisi syvään ja asteli Snowien rinnalle ja tarttui kiireellisenä hädin tuskin Klaanin saarella vallitsevassa ilmastossa lämmittävään vaatekappaleeseen.
”Näytä tietä.”
Lumiukko nyökkäsi vastentahtoisen näköisenä.
Tarmokkaasti alamäkeen harppovat Tawa ja Snowie havaitsivat jo kulkiessaan, että väkeä tien yläpäässä oli tavanomaista vähemmän. Kadun alapäässä oli meneillään jonkinmoinen sekamelska, vaikka lumiukko huomasikin tilanteen rauhoittuneen siitä, kun hän oli lähtenyt hakemaan Tawaa. Ihmettelijää oli silti monennäköistä, ja ympäröivien talojen ikkunoista äimisteli värikäs rivi kanoheja.
Admin Tawan saapuminen siirsi kuitenkin väkijoukon huomion, ja tungos teki johtajalleen tilaa. Sähkön toa ja lumiukko etenivät alamäessä vauhdikkaasti, ja klaanilaiset ja evakot siirtyivät kuka kunnioittavan rauhallisesti ja kuka aivan hätäisesti tieltä pois. Väenpaljouden siirryttyä sivuun Tawa näki tilanteen keskuksen.
Puoliksi kadunkulmaan ulottuvan kasvihuoneen kanervojen ja puoliksi kadun itsensä puolella makaava ilman toa hihitteli iloisesti karmaisevasta tilanteestaan huolimatta. Tawalta kesti hetki ymmärtää näyn todellinen hirveys. Ensiksi admin oli vain luullut, että Koobee vain puristi kädessään jonkinsorttisen liman peittämää esinettä. Tarkempi vilkaisu kuitenkin todisti liman vereksi ja esineen sydänkiveksi. Koobeen omaksi sydänkiveksi.
Ja siinä paikalla, missä hihittävän ilmailijan sydämen olisi normaalisti kuulunut sijaita, hohti nyt jotain valkoista ja pyöreää. Merkillistä materiaa sisällään pitävä kuula oli survottu toan oman nyrkin kokoiseen aukkoon ilmiselvästi väkivalloin. Ja kun Tawa sai hillittyä omiin jalkoihinsa levinneen tärinän hän vasta osasi kysyä ilmiselvän kysymyksen: miten toa oli edes enää elossa? Siihen kysymykseen ei ollut vastausta myöskään toan yläpuolelle kumartuneella Kupella, jolla ei ollut vieläkään ajatusta siitä, kuinka lähestyä tapausta.
”Snow”, Tawa aloitti hiljaa.
Lumiukko ei katsonut kohti Tawaa, eikä myöskään Koobeeta. Hänen katseensa pysyi kadun mukulakiveyksessä kuin naulattuna. ”Tawa?”
Juuriadmin oli pakottanut kasvoilleen lempeän hymyn, jonka hän soi rauhoittavasti kohti tilanteen selvästi ahdistamaa lumiukkoa.
”Minä toivoisin, että autat vartiostoa väkijoukon siirtämisessä. Jos voisit ohjata väkeä ystävällisesti sivummalle. Annetaan Kupelle hänen tarvitsemansa työrauha.”
”Kiitos paljon! Siis kyllä, joo, käyn toimiin”, Snowie vastasi ja kääntyi silminnähden kiitollisena väkijoukon puoleen. Lumiukko pyrki paimentamaan väkijoukkoa toisaalle, mutta Tawa ei enää kuullut Snowien tarkkoja sanoja. Hänen huomionsa oli nyt Koobeessa.
Taivasta selällään tuijottava vihreä toa ei tuntunut pystyä siirtämään katsettaan hänen yläpuolelleen kumartuneeseen adminiin. Kupe oli jo ottanut askeleen sivummalle ja jakeli ohjeita paikalle saapuneelle hoitohenkilökunnalle. Heidän piti ehdottomasti saada siirrettyä Koobee pois kadulta, mutta tämän vaarallisen herkkä tila esti kovakouraiset liikuttamismenetelmät. Kupen piti järjestää paikalle jotain tavallisia paareja taianomaisempaa.
”Helei”, Tawa sai lopulta sanotuksi. ”Minä en ole Gee, mutta olen tässä kuitenkin.” Hän sai vastaukseksi kuitenkin vain vaivaannuttavaa hihitystä. Mirukasvoisen toan käsi yritti puristaa veren peittämää sydänkiveä koko ajan tiukemmin ja tiukemmin, mutta tämän heikkenevä tila ei sallinut enää paljoakaan lihasvoiman käyttämistä.
”Kuka tämän sinulle teki?” Tawa jatkoi rauhallista puhutteluaan ja yritti tietoisesti vältellä toan rinnasta törröttävän kuulan vilkuilemista. Vaikutti siltä, että vierasesine oli kuitenkin tukkinut suurimman osan verenvuodosta. Se, tai Kupen parantavat kyvyt olivat jo alkaneet vaikuttaa.
”Hi, hihi. Tyttö… hi… vain tahtoi kertoa minulle tarinan. Joten minä kuuntelin. Tarina oli kiva. Kuuntelin sen monesti.”
Tawa ei tietenkään ymmärtänyt, mistä tytöstä Koobee oikein puhui, mutta hän tahtoi nyt vain kuulla, mitä tällä oli sanottavanaan. Adminia samalla sekä hämmästytti että huojennutti havaita, että mirukasvo kaikesta huolimatta kykeni puhumaan.
”Mutta sitten… hihi, sitten tuli toinen ääni. Silläkin oli tarina kerrottavanaan. Minä kuuntelin senkin, mutta se ei ollut niin kiva. Se jätti pahoja ajatuksia mieleen jumiin.”
”Ääni?” Tawa halusi varmistaa ymmärtäneensä oikein. ”Sinä kuulit ääniä?”
”Hihii! Juttelevat lasisesta vankilastaan”, Koobee kurlasi verta kurkussaan ja paikalle hetkeä aikaisemmin juoksujalkaa kiitänyt ylihoitaja Yilda kiirehti paksun rullalle käärityn tyynyn Koobeen pään alle, jotta tämä ei välittömästi tukehtuisi.
”Hi!” hän sitten yskäisi klimpin verta ulos keuhkoistaan suunnattomista kivuistaan huolimatta yhä leveästi virnuillen. ”Tyttöä ei sen jälkeen enää kuulunut. Ikävä ääni vain jäi. Kertoi ikäviä asioita mutta lupasi myös, että vie ne pois, jos vain tekisin, mitä hän pyytäisi. Hihi.”
”Ja mitä hän oikein pyysi?” Tawa kysyi, vaikka olikin jo miltei varma vastauksesta. Silloin omaa sydäntään puristava vihreä käsi höllensi hieman otettaan. Koobee yritti viittoilla katseellaan sitä kohti, mutta pienenkin liikkeen aiheuttama tuska esti häntä viemästä liikettään loppuun.
”Sanoi, että en tarvitsisi sitä enää. Että sen irroittamalla kiva tarina tulisi taas takaisin…”
Tawa huokaisi syvään ja kohensi asentoaan ilman toan yläpuolella. Hän vilkaisi sivummalla työskentelevää Kupea, jonka luona kasattiin jonkinlaista kahdesta metallisesta sauvasta rakentuvaa kehikkoa. Hänellä oli siis hetki aikaa, eikä Koobeen tila jostain käsittämättömästä syystä tuntunut olevan edes kriittinen.
Kaasumainen aines toan rintaansa survomassa lasisessa pyöreässä esineessä oli hädin tuskin lasia itseään näkyvämpää. Tawa vastusteli mielihalua näpäyttää paljasta kuulaa kerran ymmärtääkseen paremmin sen koostumusta. Sen sijasta hän päätyi vain pakottamaan suojelemisen naamion peittämille kasvoilleen rauhoittavan katseen.
”Mistä sinä oikein sait tämän?” hän kysyi sitten lempeästi ja osoitti kohti Koobeen rintaa nyt, kun ilman toa Yildan tuoman niskatuen ansiosta jopa pystyi näkemään adminin käsien viittoilun. Vastausta ei kuitenkaan kuulunut. Hetken aikaa näytti siltä, kuin Koobeen mieli olisi jäätynyt kokonaan. Järkyttynyt ilman toa ei tiennyt, kuinka vastaisi. Hänen viimeisin kuukautensa tuntui siltä, kuin se olisi kestänyt vuosia.
”Veljeskunnan saarelta”, vastaus lopulta saapui mutta ei Koobeen itsensä kertomana. Tumma, laiha ja ilmiselvän kaasunaamarikasvoinen olento oli kylmänviileästi kävellyt hitaasti taustalla purkautuvan väkijouko läpi. Peelo oli saapunut paikalle aluksi Tawan huomattuaan mutta jäi ymmärtäessään, että maassa makasi hänen entinen rintamatoverinsa.
”Se jäi hänen käsiinsä, kun vihollinen surmasi mukaamme lähetetyn metrunuilaisen sotakoneen. Löytyi sen sisältä.”
Tawan taakse seisomaan asettunut robotti tervehti nyökkäämällä myös Kupea. Kun admin lopulta siirsi katseensa takaisin hieman jo tärisevään ilman toaan, tämä oli alkanut nyökytellä varovaisesti vahvistaakseen Peelon kertoman tarinan.
”Hih, ei ollut tarkoitus, että näet”, Koobee yski ikävän kuuloisesti, suorastaan anteeksipyytävästi. Peelon valokuvantarkka muisti kelasi edestakaisin sitä hetkeä, kun Veljeskunnan saarta evakuoinut klaanilaisryhmä poistui sukellusveneellä takaisin kohti Klaania. Ajoneuvon nurkassa hohtavaa aarrettaan hypistellyt Koobee ei ollut jäänyt Peelolta huomiotta, mutta koska tilanne oli vaikuttanut harmittomalta, ei hän koskaan ollut asiasta kenellekään maininnut.
Tawa ei ollut enää aivan varma, mitä ajatella inhottavasta tapahtumasta. Tilanne oli jo ilmiselvästi Kupen hallinnassa, eikä Koobeen henkinen jaksaminen selvästikään ollut fyysistä parempi. Keltainen toa oli viimeinen henkilö maailmassa, joka olisi tuominnut kenenkään tervejärkisyyttä päässä kuuluvien äänien pohjalta, mutta nyt vallitsevassa tilanteessa oli kuitenkin selvää, ettei Tawa ymmärtänyt taustoista tarpeeksi tunteakseen oloaan hyödylliseksi. Hänen päässään pyöri enää täsmälleen yksi kysymys, johon hän polttavasti tahtoi saada vastauksen.
”Miksi sinä tahdoit Tuomarin?”
Kysymys, joka jähmetti Koobeen kokonaan, kunnes tämä täristen nosti oikean, sydämettömän kätensä ja osoitti sillä kuulaa rinnassaan.
”En… hihih… en minä. En minä”, ilman toa yritti vakuutella adminilleen holtittomasti tärisevästä äänestään huolimatta. ”Kun se toinen.”
Ja vaikka Tawa seurasikin katseellaan Koobeen hidasta viittoilua, oli hänellä yhä vaikeuksia ymmärtää mitään ilman toan selvityksestä. Tämän ilmeisesti näki myös hänen kasvoiltaan sillä seuraavaksi Koobee yskäisi ilmoille päivän mielenkiintoisimman ehdotuksen.
”Hihi! Tahdotko tavata, Tawa? Tavata hänet. Sano sille, ettei olisi minulle niin ikävä.”
Väkijoukko tilanteen ympärillä oli jo pääasiassa haihtunut suurimman osan havaitessa, että apu oli jo paikalla, eikä tapahtumassa ollut mitään erityisen näyttävääkään. Snowiekin oli mitä luultavimmin palannut soppakauhan varteen kadunkulman verran tuonnemmaksi. Puoliksi kanervien päällä makaava verinen toa koki vielä tarpeelliseksi ohjeistaa hämmentynyttä adminiaan.
”Hihi! Suljet vain… hi… silmäsi.”
Ja niin Koobee itsekin teki. Tawa vilkaisi kohti Kupea, joka näytti kuin loitsivan jonkinlaista suurta kuplaa kolmen matoranin avustuksella rakennetun kehikon väliin. Peelo sen sijaan jopa vastasi adminin katseeseen. Mustan robotin reaktio oli puoliutelias olkapäiden kohautus.
Joten Tawa, lähinnä omaa lempeyttään ja tuen antamisen halusta, sulki omatkin silmänsä hetkeksi. Ja muutaman sekunnin ajan hän vain nautti pimeydestä. Mitään ei tietenkään ollut tapahtunut — ei hän ollut olettanutkaan, että tapahtuisi. Kunnes hän avasi silmänsä, eikä maassa makaava olento enää ollutkaan Koobee.
Kupe, Yilda ja heidän henkilökuntansa työskentelivät yhä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tawa sen sijaan kavahti taaksepäin odottamattomasta ja kamalasta näystä. Siinä, missä makasi hetki sitten vielä ilman toa, oli nyt kasa orgaanista, veristä massaa, jonka muodottomista kasvoista työntyi esiin mielivaltainen määrä metallia. Terästä, jonka raoista kuului väsynyt ja ikiaikainen korahdus.
”ADMIN TAWA”, puhui ääni ilmiselvästi hänen päässään. Lääkintäryhmä oli korkeintaan vähän vilkaissut Tawan suuntaan, kun tämä oli äänekkäästi kavahtanut paikallaan. Adminin järkyttynyt vilkaisu kohti Peeloa kertoi hänelle sen, mitä hän epäilikin. Ainoastaan hän näki merkillisen muodonmuutoksen. Asiat kaikkialla hänen ympärillään kulkivat yhä täysin keskeytyksettä.
”OLEN SEURANNUT SINUA MIELENKIINNOLLA, ADMIN TAWA”, ääni hänen päässään jatkoi. Se, mikä Koobeen tilalla Tawaa puhutteli, oli ilmiselvästi telepaatti, sillä veltosta lihasta koostuva ruumis tuskin oli kykeneväinen minkääntasoiseen fyysisesti tapahtuvaan kommunikointiin.
”Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt meidän toa-parallemme?” Tawa kysyi uhmakkaasti. Hänellä oli kaikki syyt olettaa, että tämä oli se ”toinen”, joka Tuomaria oli niin kovin pakkomielteiseen sävyyn paikalle toivonut.
”MINÄ OLEN TOTUUS, ADMIN TAWA”, konsepti lausui sähkön toan tajunnassa. ”SINÄ ET KAIPAA ESITTELYJÄ, ADMIN TAWA”, se tahtoi vielä painottaa.
”Ja sinäkö satutit Koobeetä vain saadaksesi Guardianin paikalle?” Tawa ärjähti sen enempää ajattelematta sitä, miksi olento oli itsensä juuri esitellyt.
”NIMI, JONKA LAUSUT, EI MERKITSE MINULLE MITÄÄN. TUOMARI TARVITAAN. SE, MIKSI MUUKSI HÄNTÄ KUTSUTAAN, ON EPÄOLENNAISTA.”
”Tuomari ei ole nimi, jota hän tai kukaan mukaan käyttäisi kevyin perustein”, Tawa huomautti ja yritti olla katsomatta kohti nesteitä tihkuvaa kasaa. Samaan aikaan Yilda oli siirtynyt liha-asian vierelle ja varovaisesti siirsi lisää pehmusteita tämän niskan alle. Juuriadmin oli nyt varma siitä, että hän oli ainoa läsnäolijoista, joka näki ja kuuli Totuuden läsnäolon.
”TARVE TUOMARILLE ON KÄSITYSKYKYSI ULKOPUOLELLA, ADMIN TAWA. SYNTISI OVAT JO TUOMITSEMASSA MAAILMAA SEURAAVAAN SYKLIIN.”
Mutta Tawa ei niellyt Totuuden tarkoituksella ympäripyöreitä sanoja pureskelematta. Jokin oli vakavasti satuttanut Koobeeta hänen linnakkeessaan, ja lasikuula tai ei, Tawa ei päästäisi asiaa lipeämään käsistään muutaman mukaviisaan sanan vuoksi.
”Uskon, että käsityskykyni on aivan paikallaan. Sinun pitäisi ehkä miettiä sanojasi tarkemmin niin kauan, kuin vielä satutat ystävääni.”
”YSTÄVÄSI OLI HEIKKO, ADMIN TAWA. HÄN EI KESTÄNYT SANOJANI. HÄN EI KYENNYT YMMÄRTÄMÄÄN, VAIKKA YRITIN VAIN KORJATA VALHEITA, JOITA HÄNELLE YRITETTIIN SYÖTTÄÄ. TUTKIJAN TARINA YSTÄVÄSI KORRUPTOI, EN MINÄ.”
Mutta Tawan korvat kuulivat ainoastaan itseään oikeuttavaa sanahelinää. Ja pikkuhiljaa Totuuskin alkoi ymmärtää kenties lähestyvänsä Tawaa aivan väärältä kantilta. Sodan vuoksi sureva admin-toa vaati jotain paljon pelkkiä sanoja tehokkaampaa.
”AVAA SILMÄSI, ADMIN TAWA”, vanha ääni sitten käski, vaikka Tawan silmät ilmiselvästi olivat jo avoimet. Tarkemmin Totuuden sanoihin pureuduttuaan admin kuitenkin tunsi kykenevänsä merkillisiin asioihin. Ja kuten ääni hänen päässään oli toivonutkin, hän avasi silmänsä uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
Ja jokaisella kerralla maailma hänen ympärillään hämärtyi hieman lisää. Ei kestänyt kauaakaan, kun Tawa havaitsi seisovansa keskellä ei-niin-yhtään-mitään. Maailma oli kaikonnut miltei kaikkien hänen aistiensa ulottumattomiin. Hän hädin tuskin näki edes itseään. Toa selitti merkillistä ilmiötä itselleen vain yhtenä Totuuden todellisuutta vääristävänä kykynä. Hänen mielessään ei edes vieraillut ajatus siitä, että kuka tahansa voisi tahtoessaan nähdä mitä haluaa.
”KENTIES SINÄ OLET YSTÄVÄÄSI VAHVEMPI, ADMIN TAWA. KENTIES SINÄ NÄET OMIEN VIRHEIDESI LÄVITSE”, ääni teki itsevarman paluunsa. Pimeydessä seisovan sähkön toan ympärille alkoi muodostua kuva jostain hyvin tutusta. Tawa ymmärsi seisovansa yhä Klaanin linnakkeessa, nyt vain hieman lähempänä admin-tornia kuin aikaisemmin. Maailma, jota hän tarkkaili, oli kuitenkin väestä tyhjä. Tawa seisoi pihamaalla yksin.
”Riittää jo. Käyttäisit sanojasi, jos tahdot kertoa minulle jotain”, Tawa tuhahti. Hänen kokemuksensa mielensisäisistä demonstraatioista olivat hänelle jo valitettavan tuttuja menneisyydestään. Totuus kuitenkin pysyi tiukasti kannassaan.
”MUTTA TAHDON NÄYTTÄÄ SINULLE, ADMIN TAWA, KUINKA SOKEITA TE OLETTE TOTUUDELLE. KUINKA OLEMASSAOLOONNE SYYLLISTYNEET TUOMITSIVAT TEIDÄT ALUSTA ALKAEN. JA SINÄ OLET SEN KESKIÖSSÄ TÄNÄÄN, ADMIN TAWA. SINUN KAIKISTA ON SYYTÄ YMMÄRTÄÄ.”
Sen lausuttuaan Tawa tempautui ylös, hurjalla vauhdilla korkealle ilmaan, kunnes hän kykeni näkemään koko Klaanin saaren. Vasta sitten hän pysähtyi ilmaan ja pysyi itsestään paikallaan. Pieni hohtava piste loisti saaren eteläosassa siinä, mistä admin oli tempaistu.
”MINÄ KERRON SINULLE TARINAN, ADMIN TAWA. TARINAN SAARESTA, JOLLE KAUAN SITTEN SAAPUI HAHMO, JOKA TAHTOI RAKENTAA PAREMMAN MAAILMAN. TEHDÄ PAIKAN, JOSSA MAAILMANNE OLENNOT VOISIVAT TYÖSKENNELLÄ YHDESSÄ LAJIINSA JA MENNEISYYTEENSÄ KATSOMATTA. HAHMO TAHTOI ANTAA MAHDOLLISUUDEN UUTEEN ALKUUN. JA NÄIN PIENI RAKENNUS KASVOI LOPULTA LINNOITUKSEKSI.”
Tawan oli vaikea vaikuttua tarinanrangasta, joka kauppiaidenkin suusta suuhun kulki aina silloin, kun joku iltanuotion äärellä erehtyi kysymään Bio-Klaanin tarinaa. Totuus oli kuitenkin pääsemässä vasta alkuun.
”MUTTA IDEOLOGIALLE JA TOIVEIKKUUDELLE PERUSTETTUA EI OLE TARKOITETTU KESTÄMÄÄN. SILLÄ SAARELLE SAAPUI VOIMA. SOTILAALLINEN MAHTI, JOKA UHKASI KAIKKEA SITÄ, MINKÄ VARAAN SAARELLA OLTIIN SITÄ ENNEN RAKENNETTU.”
Ja Tawa näki, kuinka musta myrkky alkoi syövyttää pois hänen saartaan pohjoisesta käsin. Se eteni hitaasti, mutta teki sen sellaisella vääjäämättömyydellä, ettei sitä olisi millään voinut estää. Sotilaiden heittäminen maailmaa syövää aaltoa vastaan olisi täydellisen turhaa.
”JA KUN OLI AIKA TAISTELLA, KAATUIKIN LINNOITUS SISÄLTÄ. YKSI HEISTÄ, JONKA TARKOITUS OLI SUOJELLA, PETTI YSTÄVÄNSÄ JA LIITTYI VIHOLLISEN RIVEIHIN. JA SE OLI HETKI, JOLLOIN KAIKKI ALKOI LUHISTUMAAN.”
Ja vaikkei sitä Tawalle konkreettisesti havainnollisesttu, kykeni hän näkemään Ämkoon virnistelevät kasvot edessään irvailemassa.
”JA NYT, ADMIN TAWA, SINÄ YMMÄRRÄT VIRHEEN. SILLÄ MINÄ EN PUHU BIO-KLAANISTA.”
Ja silloin Tawa tempautui jälleen, eikä hän enää ymmärtänytkään, mitä tapahtui. Totuuden kuvaus oli ympäripyöreydestään huolimatta ollut osuva. Ja siitäkin huolimatta kun Tawa seuraavan kerran pysähtyi, hän katsoikin nyt kaukaa ylhäältä Legendojen Kaupunkia. Ja mustaa myrkkyä, joka syövytti sitä sekä pohjoisesta että etelästä.
Mutta tällä kertaa hän näki muutakin, kuin vain saaren. Hänen visiirin peittämien silmien edessä vilisi henkilöitä ja hetkiä.
Ideologialle ei ollutkaan nostettu muureja vaan torni. Eivätkä nazorakit siellä marssineet vaan Varjotun komennetut. Eikä Ämkoo siellä ystäviään pettänyt vaan…
Mutta volitakkasvoinen maan toa vilahti Tawan edessä vain hetken, eikä hän yksinkertaisesti ehtinyt tekemään päätelmää siitä, kenet hän oli nähnyt.
”ENKÄ PUHU MYÖSKÄÄN MUSTASTA KÄDESTÄ”, Totuus sitten lausui ja sähkön toa tempautuikin nyt taas kohti etelää. Paikkaan ja aikaan, jolloin salskeiden valtakunnat hallitsivat vielä.
Ja Tawa näki kristallitornit, joita meri ei ollut vielä huuhtonut mennessään. Näki pääkallonmuotoiseen naamioon pukeutuneen saarelle saapuneen, joka halusi rakentaa jotain parempaa. Kunnes musta myrkky piiritti saaren sen jokaiselta reunalta. Mutta ennen kuin saari syöpyi miltei kokonaan historian hämäriin, ehti Tawa nähdä välähdyksen valkeasta selakhista, joka liittyi raskaasti marssivien liskojen armadoihin juuri silloin, kun saaren asukkaiden olisi kuulunut taistella vapaudestaan.
”ENKÄ PUHU TARAS MÍSËCAKSESTAKAAN, ADMIN TAWA”
Eivätkä kuvat loppuneet siihen. Tawa tempautui uudestaan ja uudestaan. Halki historian ja niiden tapahtumien. Hän näki samat hetket puettuna uusiksi niin monta kertaa, että hän alkoi miltei voimaan pahoin. Riuhtomisen viimein lakattua Tawa tahtoi vain avata silmänsä vielä kerran uudelleen. Se, mitä Totuus hänelle näytti, sai jo riittää.
Tehtyään täsmälleen niin hän havaitsi nousseensa seisomaan maassa kanervissa selällään makaavan liha-asian edessä. Hän oli palannut takaisin, vaikkei koskaan todellisuudessa ollut poistunutkaan minnekään muualle kuin oman mielensä sopukoihin. Peelo seisoi yhä Tawan vieressä, aivan kuin pieninkään hetki ei olisi ehtinyt kulua.
”PUHUN JOKAISESTA KERRASTA. JOKAISESTA VIRHEESTÄ. ETKÖ NÄE, ADMIN TAWA? TÄMÄ KAIKKI YMPÄRILLÄSI ON TUOMITTU TUHOON. SE ON TAPAHTUNUT LUKEMATTOMIA KERTOJA AIKAISEMMIN JA TAPAHTUU VIELÄ LUKEMATTOMIA KERTOJA TEIDÄN JÄLKEENNE.”
”Miksi sinä näytit minulle tämän?” Tawa päätti hetken aikaa pelata päässään selittävän äänen merkillistä peliä. ”Mitä sillä on väliä, jos näin on käynyt aikaisemminkin?”
Totuuden maallinen ruumis korahti ja hetken näytti siltä, kuin kaikki sen mädäntyneet lihakset olisivat nytkähtäneet samanaikaisesti.
”KOSKA MUINAISTEN YLLENNE LANGETTAMAN TUOMION VOI VÄLTTÄÄ, ADMIN TAWA. KERROIN TÄMÄN SINULLE, KOSKA SYKLIN VOI VIELÄ RIKKOA.”
Eikä admin tarvinnut edes Totuuden suomia näkyjä ymmärtääkseen sitä, mihin hänen tulevaisuutensa oli häntä viemässä. Pohjoisesta leviävä myrkky marssi päivä päivältä lähemmäksi Klaanin muureja, aivan kuten lukuisat armeijat olivat marssineet eri saarien rannoille halki historian.
”TAHDOTKO, ETTÄ NÄYTÄN SINULLE, KUINKA?” Totuus haistoi pelon ja epäilyksen Klaanin suojelijan mielestä. ”OLISITKO VALMIS OTTAMAAN ENSIMMÄISEN ASKELEEN KOHTI TÄYDELLISYYTTÄ. KOHTI PUHTAUTTA?”
”Ja miten se tapahtuisi?” Tawa kysyi varovaisesti. Hän ei uskonut kysymyksestä olevan haittaakaan.
“ANNAN SINULLE TOTUUDEN. JA JOS KESTÄT SEN, OLET TODISTANUT KYKYSI SUOJELLA KANSALAISIASI.”
”Totuuden mistä?”
“KAIKESTA”, kaikuivat Koobeen tilalle muodostuneen lihan kolkot sanat. Totuus oli valmis kertomaan vielä yhden tarinan. Näyttämään vielä yhden tapahtumien ketjun, joka oli kauan sitten saanut Onu-Metrun syvyyksissä vierailleen arkeologin lopullisesti pois tolaltaan.
Ja vaikka Tawakin oli valmiiksi rikki, sielultaan säröillä miltei samalla tavalla kuin sielunsa koloa muinoin täyttämässä ollut Ficuskin, erotti naisia pitkän aikavälin lisäksi yksi merkittävä asia. Nimittäin Tawalla, toisin kuin vanhalla arkeologilla, oli jo velvollisuus jota täyttää. Ja se velvollisuus parhaillaankin kohosi valtavien muurien mukana kaikkialla hänen ympärillään.
”Pois Koobeestä”, hän komensi kylmänviileästi jättäen täydellisen huomiotta Totuuden jättämän tarjouksen.
”SINÄ HYLKÄISIT LAHJANI, ADMIN TAWA?” Totuus sulatteli toan sanoja epäuskoinen sävy äänessään. ”MINÄ TARJOAN SINULLE TAPAA PELASTAA KANSASI. SOTANNE HAAMUT KUMMITTELEVAT JO KÄYTÄVILLÄNNE. OLETTEKO NIIN SOKEITA, ETTETTE OLE NIITÄ NÄHNEET?”
Mutta Tawa oli saanut jo tarpeekseen. Hän oli poistunut työhuoneestaan, koska hädässä oleva toa oli pyytänyt paikalle adminia, jonka sijainti oli Tawalle sydäntäriipivästi yhä kateissa. Joka päivä ja jokainen hereillä vietetty tunti hän kamppaili vaikeiden ratkaisujen edessä. Joka hetki hän soti sotaa eikä hänellä riittänyt kärsivällisyyttä itsensä lihaksi naamioivalle telepaatille, joka ei edes suostunut vastaamaan hänen alkuperäiseen kysymykseensä.
”Pois Koobeestä. Nyt. Heti”, Tawa toisti ja tuijotti lihakasaa täsmälleen siihen pisteeseen, missä kuvitteli silmien normaalisti sijaitsevan. Tawan vaatimukseen myös vastattiin, mutta ei Totuuden taholta. Musta robotti oli astellut Tawan vierelle. Vihreä hehku Peelon naamion alla värähteli tämän sanojen tahtiin.
”Sinuna tekisin niin kuin admin käskee”, tämä sanoi tuijottaen itsekin maassa makaavaa lihaa. Tawa yllättyi, sillä koko keskustelun ajan hän oli luullut, että hän oli tilanteessa yksin. Peelo kuitenkin vilkaisi adminia merkitsevästi, ja Tawa päätti olla hetken keskittymästä koko asiaan. Liha heidän edessään oli nimittäin alkanut nytkymään.
”KUULEN SINUT MUTTA EN NÄE SINUA, UUSI ÄÄNI”, Totuus pukahti turhautuneena, kenties jopa hieman peloissaan. ”MIKÄ SINÄ OLET? MIKSI MINÄ EN NÄE SINUA? HI!”
Eikä Peelo itsekään tiennyt vastausta, ja miksi olisikaan. Hän vain oli virittänyt itsensä Tawan kanssa samalle linjalle. Hänen keinotekoiset aivonsa eivät käsitelleet kysymystä siten, miten orgaaniset olisivat sen tehneet. Teoria robotilla kuitenkin oli, eikä hän pelännyt sanoa sitä ääneen.
”Kenties näkösi on vain valikoiva, otus. Sillä ei ole edes väliä, näetkö minut vaiko et. Olet Bio-Klaanin linnakkeessa, ja täällä kuuntelemme Tawaa”, robotti lausui.
Johon Totuus reagoi korahtamalla kehossaan vielä kerran. Tappionsa liha oli itselleen jo myöntänyt. Se ei kuitenkaan muuttaisi hänen olemustaan. Hän olisi yhä sitä, mitä hän oli maailman alusta asti edustanut.
”YMMÄRRÄ, HIHI, ETTÄ ILMAN TOTUUTTA TUOMITSET KAIKKI MUUTKIN, ADMIN TAWA”, haukasvon päässä vielä kaikui. ”OLETKO MIETTINYT, MITÄ MAAILMALLE TAPAHTUU, JOS TE HÄVIÄTTE? HI HI HI!”
Totuuden viimeiset sanat kaikuivat pettymystä, mutta niihin oli nyt ilmestynyt myös outo kaiku. Koobee oli alkanut paistamaan niistä läpi, kun Tawa oli tietoisesti alkanut hylkiä Totuuden sanoja. Ja kun hampaitaan hermostuneena kirskutteleva Tawa seuraavan kerran avasi silmänsä, oltiin Koobeeta jo varovaisesti nostamassa kahden rautatangon väliin Kupen loihtimaan kuplaan, jossa tämä voisi kellua kevyesti kohti Klaanin teho-osastoa.
Yildakaan ei ilmiselvästi ollut huomannut mitään tavallisesta poikkeavaa, sillä tämä toaa kantavia hoitajia ohjeistaessaan vilkaisi Tawaa kohti vienosti hymyillen. Kupe oli jo saanut toan sydänkiven haltuunsa tämän puristuksesta ja näytti siltä, että vaikka toa oli yrittänyt rusentaa sitä palasiksi, ei tämä kuitenkaan ollut tehtävässään onnistunut. Siitä, pystyisikö Kupe liittämään sen vielä takaisin Koobeen kehoon, oli kuitenkin suuri kysymysmerkki. Se ei ollut leikkaus, jota kovin usein joitui tekemään.
”Hihi, Tawa, hihihi”, Koobee kikatteli kuplastaan, kun hoitajatiimi valmistautui muutaman sadan metrin mittaiseen kuljetukseen. Kupe oli jo tiedottanut adminille, että he jatkaisivat tästä jos hänellä ei ollut enempää kysyttävää. Admin ja omiin ajatuksiinsa keskittynyt Peelo eivät kumpikaan vaikuttaneet enää kovin läsnäolevilta, mutta Koobeen itsensä viimeiset sanat saivat vielä Tawan huomion hetkeksi.
”Hihi… meidän olisi… meidän olisi pitänyt yrittää kovempaa, Tawa. Meidän olisi pitänyt kovempaa yrittää säilyttää rauha.”
Juuriadminin hengitys muuttui siltä sanomalta raskaammaksi, eikä huolen aiheuttama ahdistava ote tahtonut päästää Tawasta enää irti.
Lääkintähenkilöiden poistuttua viemään itsekseen hihittelevää toaa pois, kääntyi Tawa vielä kerran katsomaan vierellään seisovaa robottia, joka oli kuin sattuman kaupalla päätynyt paikalle juuri oikeaan tai juuri väärään aikaan.
”Voisimmeko me jutella vielä hetken?” oudosta kokemuksesta toipuva Tawa toivoi, johon Peelo vastasi itsevarmalla nyökkäyksellä. Kaksikko lähti kävelemään hitaasti hoitohenkilökunnan perässä kohti sisätiloja, kunnes viime hetkellä, Tawan johdolla, he käänsivät suuntansa kohti admintornia.
Pakarikasvoinen ga-matoran käveli kaksikkoa vastaan portaikossa kourassaan Zeruelilta alunperin saatu kaavio, joka oli jäänyt Tawalta kesken Snowien rynnättyä uutistensa kanssa sisään.
”Neiti admin, ajattelin, että minä voisin —”, matoran aloitti, mutta Tawa keskeytti tämän pysähtymällä ja asettamalla kätensä tämän olkapäälleen.
”Kiitos, Xela”, hän kiitti vilpittömästi hymyillen. ”En olisikaan välttämättä ehtinyt enää tänään käydä sitä loppuun. Arvostan oma-aloitteisuuttasi.”
Hymy tarttui toasta matoraniin, ja Tawa päästi sihteerinsä jatkamaan matkaa. Työhuoneeseen astuttuaan salaman toa ensitöikseen viskasi syysviittansa takaisin siihen naulakkoon, josta oli sen ottanutkin. Nopealla vilkaisulla hän huomasi myös, että Nöpö oli vieraillut vesikupillaan hänen poissaolonsa aikana. Kasvojaan hermostuneesti hieroen toa rysähti työtuoliinsa pääasiassa vain uupuneena omituisesta tapahtumaketjusta.
”Kuulitko koko jutun?” hän sitten kysyi Peelolta, joka oli vain jäänyt seisomaan suoraselkäisenä huoneen ovensuuhun.
”Kyllä”, robotti vastasi. Aivan, kuten Tawa oli toivonutkin.
”Joten tiedätkö sinä, että mitä ihmettä siinä oikein tapahtui?”
”En”, Peelo vastasi rehellisesti. Tawasta tuntui, kuin häntä olisi alkanut väsyttää tavanomaistakin enemmän. Eikä hän merkillisen keskustelun aikana ollut edes saanut tietää, miksi Koobeessa pesivä olento oli toivonut paikalle juuri Guartsua.
Admin teki sitten jotain, mihin hän ei yleensä hairahtanut eikä edes viitsiytynyt. Hän antoi itsensä valua tuolissaan sen verran, että sai nostettua jalkansa työpöytänsä reunalle. Peelo ei tekoon paljoa reagoinut. Hän ei ollut viettänyt toan seurassa tarpeeksi paljon aikaa ymmärtääkseen teon olevan epätavanomainen.
”Sinähän olet ollut keskuudessamme jo aika kauan, Peelo?” Tawa sitten tiedusteli, mihin robotti vastasi vain nyökkäämällä. ”Kerro minulle rehellinen mielipiteesi. Teimmekö me mielestäsi kaiken voitavamme? Luuletko, että tämä sota olisi voitu estää, jos olisimme vain yrittäneet kovempaa?”
Peelo mietti ainoastaan pienen hetken. Robotin seurassa oli se ehdoton plussa, ettei hän koskaan miettinyt vastauksiaan kauaa.
”En usko, että olisimme voineet estää tätä. Jotkin asiat lienevät väistämättömiä.”
Vastaus samaan aikaan sekä huojensi että pelotti Tawaa. Hän päätti leikitellä ajatuksella hetken.
”Oliko tämä… ’Totuus’ sitten mielestäsi oikeassa? Olemmeko me vain osa jotain kierrettä, jolle emme itse mahda mitään? Onko kaikki tämä kamaluus ennalta määritettyä? Kysyn vain mielipidettäsi.”
Nyt Peelo mietti vähän kauemmin mutta ei hirvittävästi kauemmin. Jos robotti oli rehellinen itselleen, ei hänelläkään ollut vastauksia Tawan suuriin kysymyksiin. Mutta koska hän ei ollut osannut vastata esimerkiksi siihen, mikä tai kuka Totuudeksi itseään kutsuva asia oli, kenties hän pystyi lohduttamaan adminiaan toisella tapaa.
”Muistatko silloin, kun keskustelimme ensimmäistä kertaa, Tawa?” hän kysyi, mihin Tawa vastasi myöntävästi. Hautausmaalla vietetystä hetkestä oli kuitenkin kulunut vasta muutamia viikkoja.
”Muistako, mitä sinulle silloin sanoin?” Peelo jatkoi. ”Sanoin, ettei sellaista asiaa, kuin kohtalo ole mielestäni olemassa. En ole kuitenkaan varma, kuulitko, kuinka jatkoin ajatusketjuani.”
Tawa pudisti päätään. Hän muisti hetken erinomaisesti. Hän oli jättänyt robotin omien mietteidensä pariin Creedylle kuuluneen haudan kulmalle.
”Minä sanoin”, robotti jatkoi, ”että kenties asiat on vain tehty näyttämään, kuin kohtalo olisi. Enkä minä, Tawa, ole lakannut uskomasta, etteivätkö asiat yhä olisi niin. Uskon yhä, että olemme vapaita niin kauan, kuin vain muistutamme siitä välillä itsellemme.”
Tawa hymähti nyt jo hieman hyväntuulisemmin. Hän ei ollut varma, mitä mieltä olla Peelon sanoista, mutta ne selvästi piristivät häntä. Kenties Tawa oli vain pitkien päiviensä keskellä taas vaipunut itse synkkyyteen ja vaati vain välillä muistutuksen siitä, että lopulta kaikki oli vain heidän omasta panoksestaan kiinni. Niin myös sota, jota he parhaillaan sotivat. Ei ollut mitään mieltä ajatella, että sen lopputulos oli päätetty jo etukäteen. Mikä järki vastaan taistelemisessa muuten edes oli?
”Tawa, jos saan ehdottaa”, Peelo sitten jatkoi hetken toan vaihtelevia ilmeitä seurattuaan. ”Ehkä on parempi, että unohdat, mitä äsken tapahtui. Sinun tulee keskittyä tärkeämpiin asioihin. Jätä Koobeesta ja Totuudesta murehtiminen minulle.”
Tawa oli jo lausumassa vastalauseensa, mutta Peelo nosti vielä sormensa pystyyn. Hän ei ollut lopettanut.
”Totuus ei edes nähnyt minua, ainoastaan kuuli. En tiedä, mistä se johtuu, mutta aion ottaa selvää. Anna tämä murhe minulle, ja tulen kyllä kertomaan sinulle, jos löydän jotain konkreettista.”
Toa laski jalat pöytänsä reunalta ja hetken aikaa tuijotti Peeloa tämän kaasunaamarin suurikokoisiin linsseihin. Hänellä ei ollut mitään syytä olettaa, etteikö robotti olisi ollut ehdotuksessaan vilpitön. Ja jos hän oli rehellinen itselleen, niin hänellä ei tosiaankaan ollut varaa ottaa enempää murheita viittansa alle, vaikka Koobeen viimeiset lausumat sanat varmasti seuraisivatkin häntä vielä yöuniin asti.
”Siinä tapauksessa minä kiitän sinua, Peelo. Teet puolestani paljon enemmän, kuin sinun tarvitsisi.”
Jos robotti olisi osannut hymyillä, hän olisi tehnyt niin. Kaksikon välille laskeutunut hiljaisuus kertoi hänelle, että hän voisi poistua. Musta käsi oven kahvalla hän kuitenkin tahtoi osoittaa Tawalle vielä myötätuntonsa.
”Toivon, että Guardian palaa pian”, hän toivotti.
”Kiitos. Niin minäkin”, Tawa vastasi ja seurasi, kuinka Peelo veti oven hitaasti kiinni perässään ja jätti adminin raskaiden ajatustensa pariin. Miksi Totuus oli Tuomaria kaivannut? Kuinka niin vastaus oli Tawan käsityskyvyn ulkopuolella? Helpoin vastaus oli vain todeta, että mikä ikinä Totuus olikaan, se oli vain täydellisen sekaisin. Tietämättään Tawa kävi ajatuksissaan kaikkein lähimpänä mitä mielivaltaisinta ratkaisua.
Tummanpuhuva robotti otti sitten muutaman harppauksen portaissa alaspäin ja jäi kuuntelemaan hetkeksi. Varmistettuaan, ettei portaikossa ollut hänen lisäksi ketään muuta, hän kaivoi tarvikevyönsä uumenista pienen mustan datatikun, jota hän oli kantanut mukanaan siitä päivästä lähtien, jona kuulan moderaattoreilta ryöstänyt vihreämiekkainen vahki oli surmannut pienen punaisen olennon hänen eteensä.
Hän työnsi datatikun takaraivossaan sijaitsevaan koloon ja jäi odottamaan, kunnes valo hänen kallossaan muuttui vihreästä punaiseksi. Peelo kuuli tutun äänen päässään. Se tervehti häntä. Sillä oli kiire. Aikaa puhumiselle ei ollut taaskaan paljoa. Siihen robotti oli jo tottunutkin.
”Se, mitä silloin ennustit, tapahtui viisitoista minuuttia sitten”, Peelo lausui datatikun kautta kommunikoivalle tietoisuudelle. ”Mitä seuraavaksi?”
Ja kaukana katossa, Valkoisen mielen yksi monista vangeista vastasi:
”Tervetuloa.”
Kuusi
Pimennetyssä huoneessaan istuva turaga ei nukkunut, mikä ei ollut tavaton ominaisuus Bauinuvan asukkailla, mutta näin pitkää unetonta jaksoa ei kenelläkään muulla ollut. Puhuttiin jo vuosisadoista. Nace oli jo pitkään toivonut vain voivansa sulkea silmänsä.
Muutos turagaksi ei ollut tuonut takaisin hänen kykyään liikkua. Hänen hoitajansa epäilivät, ettei rajoitteisuudella ollut mitään tekemistä fyysisten ongelmien kanssa vaan Nacen halun. Turaga itse ei ollut varma, mihin uskoa. Kyllä hän teoriassa olisi liikkua halunnut. Ehkä. Kenties.
Turagan huone ei ollut muuttunut vuosien varrella paljoa. Toa Torien kuva oli ilmestynyt kehyksiin hänen pöydälleen vähän aikaa Metru Nuin sodan alkamisen jälkeen. Muistokirjeitä Ficuksesta ja Nizistä kukaan ei ollut koskaan edes tehnyt. Heidän mukanaan olivat loppuneet myös vierailut. Parantolan ulkopuolelta ei kukaan ollut saapunut tapaamaan häntä enää vuosikymmeniin. Ja Nacen mielestä niin oli myös parempi. Hänet olisi vain pitänyt unohtaa.
Ikuinen tyhjä katse kanohi Jutlinillaan hän tuijotti huoneensa ovea. Todellisuus oli pitkään tuntunut vain yhdeltä jatkuvalta massalta. Siksipä Nace ei osannut odottaa mitään tältäkään illalta. Jos siis oli edes ilta. Pyörätuolin kääntäminen veisi häneltä viikon. Se ei maksanut vaivaa. Siispä turaga jatkoi puisen ovensa tuijottelemista.
Ei hän kuullut siis myöskään kolmea ulottuvuutta rikkovaa alusta, joka oli laskeutunut Bauinuvan yläpuolelle. Ei kuullut kyllä kukaan muukaan. Etelästä saapuneen makutan kulkupeliä ei juuri sillä hetkellä pystynyt käytännössä näkemäänkään.
Aistit muuttuivat hyödyllisiksi vasta siinä vaiheessa, kun jotain tiputtautui Nacen huonetta läheisimpien palo-ovien ulkopuolelle. Raskaat metalliset askeleet pystyi teoriassa jo kuulemaan, mutta onu-turaga ei niihin vielä havahtunut. Hän kiinnitti huomionsa tapahtumiin vasta sitten, kun joku repäisi täysmetalliset palo-ovet yhdellä riuhtaisulla irti saranoiltaan.
Äänettömät hälytykset soivat jo parantolan järjestelmissä, mutta niistä välittämättä hopeisen metallin peittämä käsi väänsi puun hajalle Nacen ovesta ja astui sisään. Vuosisatoja sitten saatu kauhu kasvoillaan hän katsoi, kuinka suuri hahmo astui hänen pimeään huoneeseensa.
Hopeisen haarniskan peittämä olento kuitenkin näki turagan selkeästi käytävältä huoneeseen tulvivan valon ansiosta. Nace näki saapujan siluetista ainoastaan sen, kuinka tämä piteli jonkinlaista kypärää kainalossaan.
”Olen pahoillani, ettemme ole vierailleet”, useiden äänien muodostama kakofonia pahoitteli. Haarniskoitu hahmo kumartui aivan Nacen eteen, jotta tämä voisi nähdä vierailijansa kasvot.
Turaga olisi huutanut, jos hän olisi siihen enää ikuisuuksiin kyennyt. Se, mitä hän näki, muistutti hädin tuskin enää kasvoja. Mustasta massasta ulos räjähtäneet hampaat louskuivat Nizin ja Ficuksen puhuessa yhteisellä suullaan.
”Tahdoin vain käydä kiittämässä… kaikesta”, Purifier lausui ja suoristi selkänsä. Hän oli jättänyt jotain kylmää Nacen kämmenelle. Korun, jota Puhdistaja oli säilyttänyt jo vuosien ajan, vaikka olikin hukannut sen vastaparin jo kauan sitten.
Sen enempää sanomatta Purifier nosti kypärän peittämään kasvojaan ja käveli ulos siitä reiästä, jonka oli saapuessaan luonutkin. Kauhustakin kangistunut Nace käytti seuraavat viisi minuuttia kämmenensä sulkemiseen. Hän tahtoi tuntea Puhdistajan jättämän medaljongin muodot. Hätääntyneinä paikalle saapuneet hoitajatkaan eivät huomanneet, mitä turaga oli nyrkkinsä sisään puristanut.
Rakennus kaikui kylmää hiljaisuuttaan yön tunneista pimeimmällä ja hitaimmalla. Tornin uusi sydän, kauhujen yönä palaneen tilalle rakennettu metalliseinäinen sotahuone, tuntui torniakin kylmemmältä. Joskus kammio oli näyttänyt siltä kuin sinne tullessa olisi astunut jonkun kotiin. Feterrojen iskun jälkeen tilalle oli tehty bunkkeri.
Hämärässä tilassa valaisivat vain lepotiloissa olevien holografisten näyttöjen haalean siniset suorakulmiot, joiden välke heijastui hopeisista seinistä.
Guardian istui huoneen keskellä olevan suurta mustaa monoliittia muistuttavan työpöydän päällä selkä näyttöjä kohti.
Kulu nopeammin, skakdi toisti itselleen. Pimeässä ja hiljaisuudessa odotuksen hetket tuntuivat entistä armottomammilta.
Toisina aikoina Guardian oli pitänyt yön hiljaisuudesta. Nyt, tässä kylmässä bunkkeritilassa, se tuntui kaivautuvan hänen aivojensa läpi etsien ajatuksia, joita skakdi ei juuri nyt olisi välittänyt kohdata.
Helvetti. Kulu nopeammin.
Geen käsi hapuili hetken kahvaa mustan kiiltäväpintaisen pöydän kyljessä, avasi lokeron ja nappasi sieltä pienen haaleanvihreän kivensirun. Skakdi nosti kätensä silmiensä eteen ja ihasteli hetken oktaedrin muotoista läpinäkyvää datakristallia.
Näytöistä hehkuva himmeä valo kimmelsi kristallin läpi paljastaen kiven sisällä olevat hämähäkinseiteiltä näyttävät halkeamat ja railot. Ne näyttivät luonnollisilta, mutta todellisuudessa ne oli kaiverrettu sisälle. Se, miten ne oltiin saatu kiven uumeniin pintaa rikkomatta oli Vartijalle täysi mysteeri.
Gee käveli himmeässä valossa sivupöydälle keittimien ja posliinikupposten vierelle, kyykistyi ja avasi pikkuruisia kaiverroksia ja kristalleja täynnä olevan, kuution muotoisen puisen soittimen. Kun skakdi pujotti datakristallin neliön muotoiseen aukkoon sen sisällä, syttyi soittimen sisältä valonsäde.
Seitinohut, pieni, himmeä valonsäde alkoi lukea railoja ja halkeamia kristallin sisältä. Pian musiikki työnsi huoneen hiljaisuuden pois tieltään.
Kristallin rahiseva laulu täytti hitaasti kylmää huonetta kuin lattianrajasta nouseva usva. Guardian jäi kuuntelemaan sitä seisaaltaan pieniksi hetkiksi. Hypnoottiset kilahdukset ja skakdille tunnistamattomien koskettimien laulu veivät hänen huomionsa niin täydellisesti, ettei hän huomannut ensi alkuun oven aukeamista.
”Hei”, havahdutti Tawan ääni skakdin. ”Anteeksi, meni ihan kamalan myöhään…”
”Mitä?” Guardian mutisi kääntyen johtajaansa kohti. Tawa seisoi oven edessä näyttäen raukealta, roikotti viittaansa yhdellä olkapäällä rennosti ja pyyhkäisi multaa kämmenpohjaltaan.
”Ai niin, se kukkajuttu”, Guardian nyökytteli. ”Ei se mitään.”
”Kyllä se mitään! Lupauduin kahviseuraksesi ennen kuin katoat. Tosin alkaa ehkä olla liian…”
Tawa menetti uskoaan lauseeseensa, kun hän tuijotti sinisen skakdin skeptisiä kasvoja. Gee osoitti peukalollaan samaan nurkkaan, jossa soittimen valo loihti kristallista musiikkia. Puisen musiikkirasian vierellä höyrysi täysi musta pannullinen.
”Niin”, Tawa naurahti, ”unohdan aina välillä että sinä olet sinä.”
”Lähdemme kolmen tunnin päästä”, Guardian sanoi. ”Eipä tässä olisi järkeä nukkua.”
”Ei järkeä”, Tawa toisti, ”vai et pysty?”
”En tietenkään”, Gee sanoi. ”Entä sinä? On tuolla ihan vain gafnanmarjaakin, jos haluat nuk… jos haluat… jos…”
”Jos haluan?” Tawa onki, ”Niin?”
”Jos sinä siis…”
”Niin, Gee?”
Myös Guardian tuntui ymmärtävän hyvin myöhäisessä vaiheessa lausettaan, kenelle oli sitä todella tarjoamassa, nyökkäsi johtajalleen ja kaappasi lasikaapista kaksi juoma-astiaa.
”Tällainen ei ole varmaan terveellistä”, hän vastasi kumoten kahvia..
”Luuletko, että saisin nukuttua muutenkaan?” Tawa huokaisi.
”Voisit edes teeskennellä minun mielikseni?”
Tawa pyöräytti väsyneitä silmiään ja hymähti. Guardian käveli taisteluvarustus kahisten musiikkisoittimen vierelle ja palasi mustalle pöydälle istahtaneen Tawan vierelle käsissään kaksi juomaa.
”Kiitos”, Tawa sanoi tarttuen toa-kanisterin muotoiseen höyryävään lasiin. ”Hei… tämä musiikki? Selakhia itkee, eikö?”
”Ilmeisesti”, Gee hörppäsi kupistaan. ”En minä näitä oikeasti tunne.”
”Taitaa olla. Miksi tämä?”
”Miksi ei?” Guardian sanoi toivoen selvästi sen tappavan keskustelun ensi alkuunsa.
”Tämä on kaunis tallenne”, Tawa hymähti lempeästi. ”Mutta ethän sinä yleensä välitä näistä.”
”Niin… no, täällä oli liian hiljaista ennen kuin tulit. Joskus arvostin hiljaisuutta… mutta vähitellen siinä alkaa kuulla sellaisia juttuja, jotka yleensä edeltävät helvetinmoista meteliä.”
Tawa nyökkäili katsellen häntä ymmärtäväisenä.
”Pelottaako sinua huominen?”
”Ei.”
Tawa katsoi skakdia niin tiiviisti silmiin, että poispäin katsominen ei auttanut.
”Entä oikeasti?” nainen kysyi.
”Kyllä”, Guardian naurahti ilottomasti. ”Tekeekö tuo vastaus sinua tyytyväisemmäksi?”
Tawa laski katsettaan hieman käsissään olevaan juomaan. Näyttöjen sininen hohde välkkyi visiirilasista.
”Vähän. Oikeastaan aika paljon.”
”Hyvä niin”, Guardian vastasi. ”Koska kuten tosiaan aiemmin sanoin…”
Sininen skakdi veti samasta lipastosta esiin pienen sauvan muotoisen kaukosäätimen ja osoitti sen huolettomasti olkansa yli taaksensa. Jokainen sinihehkuisista holonäytöistä syttyi ja loihti pintaansa tarkkoja kuvia metsäkartoista. Tawa erehtyi katsomaan oman olkansa yli… ja jähmettyi näyn edessä. Kymmeniä pieniä värillisiä pisteitä välkkyi ja liikuskeli kartoilla, joita aukesi uusille ja uusille holonäytöille kaiken aikaa.
”… niin on tämä yksi saatanan työmaa.” Guardian sanoi ottaen pitkän siemauksen kupposestaan.
Sitten hänkin kääntyi kohti karttamerta, jota Tawa katseli ehkä jopa hieman järkyttyneenä.
”Minä…” nainen haki sanojaan vaitonaisena, ”minä en tiennyt, että suunnitelmasi oli näin laaja. Mata Nui.”
”Olenhan kertonut sinulle, mitä aggression arkkitehtuuri tarkoittaa?”
”Vain ne tuhat kertaa, jotka muistan”, Tawa sanoi hymyillen kalseasti, huumorittomasti.
”… niin. Sitten sinä tiedät, mitä haen.”
”Eikö sen käsitteen takana ole… aika hirveä tyyppi?”
”Joo, ehdottomasti”, Guardian nyökkäsi. ”Aivan kamala. Mutta tosi sanavalmis. Se on vähän kiusallista.”
Sähkön neito jäi hetkeksi vangiksi kristallitallenteen musiikkiin. Hän päästi katseensa vaeltelemaan karttojen metsissä, jotka hohtivat epäluonnollisesti kylmän metallisen huoneen seinistä. Lopulta hän pysäytti katseensa taas skakdin väsyneisiin kasvoihin.
”Gee… muistahan aiemman keskustelumme tänään?”
”En minä nyt vielä niin vanha ole. Miten niin?”
”Haluaisin pyytää anteeksi sitä, mitä sanoin.”
Gee hämmentyi. ”Miksi ihmeessä? En… en minä ainakaan muista loukkaantuneeni mistään, eli hyvin tehty.”
”Tai siis… kun sanoin sinulle siitä, kuinka turhalta tämä sota tuntuu, ja kuinka emme voi voittaa tätä vain ampumalla jokaista vihollista?” Tawa sanoi hiljaa. ”Sinulle, joka juokset tuolla oman henkesi uhalla kuin kuka tahansa rivisotilas.”
Sähkön toa lämmitteli käsiään tiukasti juomaansa vasten.
”En minä halunnut sanoa, että teet väärin. En haluaisi ikinä tuomita sinua. Olen oikeasti pahoillani.”
Skakdi tuijotti toaa tämän visiirin peittämiin silmiin hetken hämillään, ja sitten heilautti kättään välinpitämättömästi.
”Äh, älä”, hän murahti. ”Saat anteeksi. Etkä sinä väärässä ollut, järkihän tästä lähti jo kauan sitten Etelämantereelle rantalomalle.”
”Etelämantereelle rantalomalle”, Tawa toisti hiljaa. ”Niin. Ehkä sitten kun kaikki on ohi.”
”Liian kuumaa”, skakdi vastasi.
”Liian kuumaa?” Tawa hymähti hiljaa. ”Sinä olet aavikolta!”
”Ja viihdyn oikein hyvin tässä ilmastossa. Olin rehellisesti kuolla Veljeskunnan saarella… siis lämpöön. Enkä niihin kaikkiin muihin asioihin, jotka meinasivat tappaa siellä. Niin kuin valkoinen turaga. Valkoisen turagan keittotaidot. Valkoisen turagan nyrkit. Valkoinen turaga, sanoinko sen jo? Valkoisen turagan viikset. Ja… olihan siellä kai jotain vihollisiakin?”
”Ei, mutta oikeasti”, Tawa vakavoitui, ”Anteeksi vielä. Kun minä katson tuota karttaa”, hän nyökkäsi ruutuja kohti, ”muistan, kuinka paljon sinä teet tämän kaiken eteen joka päivä. Enkä arvosta sitä tarpeeksi usein ääneen.”
”Teen mitä pystyn”, skakdi lausui. ”Ei se ole kovin paljoa, mutta minä yritän.”
”Minä vain”, Tawa huokaisi, ”minä vain toivoisin, ettei sinunkaan tarvisi enää taistella. Että olisi jokin muu keino.”
”Niin”, skakdi sanoi. ”Ainahan sitä saa toivoa.”
He istuivat hetken musiikki ja kahvin lämmin tuoksu seuranaan. Yössä oli pysähtyneisyyttä, jota kumpikaan ei kokenut pystyvänsä muuttamaan ylimääräisillä sanoilla.
Vaikka heistä molemmista tuntui, että puhuttavaa olisi riittänyt vielä tunneiksi. Tunnit kävivät vähiin.
Perkele, Guardian mietti. Kulu hitaammin.
Hän nousi pöydältä ja jakoi Tawan kanssa katseen.
”Aika mennä”, Gee sanoi.
”Niin”, Tawa vastasi. ”Niin sinun kai on.”
”Minä en ole kertonut sinulle jotain, joka varmaan pitäisi, mutta ei ole ollut aikaa. Liittyen Nimdaan. Ja siihen, mitä meidän pitäisi tehdä.”
”Minusta tuntuu aivan samalta”, toa kuiskasi. ”Ja minäkin haluaisin puhua siitä.”
Guardian nyökkäsi. ”En ole puhunut jostain, josta minun pitäisi. Jostain äärimmäisen tärkeästä. En ole ollut aivan rehellinen… lupaan korjata asian kun palaan.”
”Kun palaat”, Tawa toisti.
”Kun palaan.”
Guardian avasi oven ja heilutti kättään hyvästiksi. Toa vastasi liikkeeseen, mutta tämän ilme olisi halunnut pysäyttää hänet siihen pisteeseen.
Ja vaikka hiljaisuus oli palannut yhtä riipivänä ja odottavana, halusi skakdi nyt jälleen vain hidastaa ajan kulkua.
Telakka
Rauhallisempina aikoina ahdas, ikkunaton komero Telakan eteläpuolella oli toiminut alusten istuimien säilytyspaikkana. Nyt sen pimeyttä valaisivat vain kahden messinkisillä tötteröillä kohdistetun valokiven työpisteeseen osoittamat kirkkaat valokiilat.
Harmaanruskea kiitäjälintu hyppi terhakkaana ympyrää väkevästä puusta veistetyn pöydän päällä. Linnun pää kääntyili rauhattomin liikkein, kun se tarkkaili pienillä silmillään vihreitä käsiä, jotka poimivat pöydällä hujan hajan lojuvia työkaluja. Hetken päästä toinen käsistä heilautti sormeaan, ja lintu tiesi pysähtyä. Vihreä käsi tarttui siivekkääseen, ja nosti sen.
Enki ruuvasi kiitäjän pyrstöpuolelle asennetun väripatruunapesän tiukemmin paikoilleen, ja latasi linnun sitten täyteen hopeisena kiiltäviä väripatruunoita. Lintu sirkutti protestiksi, mutta hiljeni päästyään pian irti matoranin varovaisesta otteesta. Kiitäjä pomppi pöydällä vielä hetken, ja pyrähti sitten lepäämään työpöydän reunalla odottavaan avonaiseen häkkiin.
Akaku-kasvoinen matoran nosti kiviseltä lattialta eteensä paksusta parkkinahasta valmistetun laukun, avasi sen, ja poimi sieltä joukon erilaisin varoitusmerkein kirjailtuja lasisia pulloja. Vihreä mies tarkisti, että kaikkien pullojen korkit olivat varmasti tiukasti kiinni, ja laski ne sitten siistiin riviin eteensä. Kiitäjä kurkisti uteliaana häkkinsä ovensuusta, ja matoran läväytti häkin oven oitis kiinni ja lukkoon.
Matoranin katse valui hitaasti yhden pullon etiketistä toiseen. Kuten aina, pulloja oli kuusi. Enkin ei tarvinnut lukea sinisen pullon etikettiä tietääkseen, että se piti sisällään halvaannuttavaa makika-sammakon myrkkyä. Toisen, oranssinkeltaisena hehkuvan pullon tappavan vaarallinen sisältö oli peräisin tuhonkyyn hampaista. Kolmas pullo oli hieman muita pienempi, ja se oli puhallettu violetista lasista. Enki tarttui siihen, avasi korkin, ja haistoi pulloa. Pistävä haju sai matoranin sulkemaan silmänsä ja ravistamaan päätään. Kivikuoriaisen vihollisen huumaava myrkky ei vaikuttanut olevan vielä pilaantunutta. Viides pullo oli kokonaan läpikuultava, ja se oli vielä puolillaan kaukana Metru Nuilla elävän harvinaisen rukoilijasirkan myrkkyä. Ainetta käytettiin toisinaan unilääkkeenä, mutta Enki tunsi sen vaarallisuuden. Oikein käsiteltynä se saattoi pysäyttää kokonaan uhrinsa elintoiminnot.
Lopulta matoranin huomio päätyi pulloista viimeiseen. Aine sen sisällä oli Enkin itsensä valmistama sekoitus, ja osittain siitä syystä se oli myös matoranin suosikki. Verenkiertoon päästessään muutamakin pisara riitti kaatamaan voimakkaimmankin vihollisen, jättäen tämän kuitenkin henkiin kuulustelujen varalta. Myrkyn resepti oli Enkin suuri ylpeys, ja muiden veljeskuntalaisten uteluista huolimatta salaisuus.
Enki tarttui varustevyöllään roikkuvaan nahkakoteloon ja poimi sen sisältä tummasta teräksestä taotut heittoveitsensä. Vihreä soturi puki käsiinsä tummanruskeat suojahanskat, ja poimi yhden pulloista avatakseen sen. Matoran kuitenkin jäi tuijottamaan heijastusta pullon pinnasta, pysähtyi niille sijoilleen ja puhui:
“En tule yleensä yllätetyksi, herra Guardian. Taisin olla ajatuksissani.”
”Niin taisit”, karhea ääni vastasi takaa. ”Kuinka valmis olet?”
Enki ei kääntynyt adminia kohti, vaan jatkoi puuhiaan. Myrkkypullo aukesi, ja matoran kasteli pöydällä maanneen likaisen kangasrätin. Harmaa teräs kiilteli kosteana, kun Enki laittoi ensimmäisen veitsen sivuun.
“Tässä ei mene kauaa”, matoran vastasi. “Enää viimeinen silaus ja voimme lähteä.”
Sininen skakdi marssi lähemmäs. Tämän vääristynyt heijastus kasvoi pitkulaisen myrkkypullon pinnassa. Vartija-kivääri roikkui Guardianin olkapäältä hänen kylkeään vasten. Molemmat skakdin käsistä tahrivat sinisiä kasvoja tummanvihreillä ja mustilla värimaaleilla. Pian hän laski kätensä kasvoiltaan ja kumartui hieman lähemmäs tutkaillakseen omaa kuvajaistaan suurimman pullon pinnasta. Tyytyväisenä tulokseen skakdi pyyhki lopun värin käsivarsiinsa ja pysähtyi hetkeksi tuijottamaan pöydälle ladottuja pulloja.
”Tuhonkyytä, eikö?” Gee osoitti yhtä.
Enki vastasi nyökkäämällä.
”Aika karseaa tavaraa”, skakdi sanoi. ”Pelotti itseänikin livauttaa tuolla täytetty zamor pyssyn rumpuun… Tosin enemmän minua kyllä pelotti se viimeinen.”
Enkin ilme viesti, että matoralainen ei aikoisi kysyä tarkennuksia siitä viimeisestä, joten luonnollisesti Guardian koki asiakseen tarkentaa siitä viimeisestä:
”Merimiinaluodit. En suosittele.”
Matoran poimi uuden pullon ja oli aikeissa siirtyä seuraavan teräaseen pariin. Tarkat keltaiset silmät huomasivat kuitenkin terässä pienen loven, ja vihreä käsi tarttui teroituskiveen. Skakdin puheille matoran hymähti.
“Ei huolta. En välitä luodeista, kuten tiedät. Niistä lähtee… Liikaa ääntä. Minua rauhoittaa ajatus, että viholliseni eivät huomaa, kun osun ensimmäiseen heistä.”
Skakdi nojaili yhdellä kädellä ahtaan varastohuoneen seinään tarkkaillen Enkin kätten työtä.
”Olen ottanut teiltä oppia tuossa”, Guardian nykäisi varustevyöltään pikkuruisen heittoveitsen, ”ja tuplannut näiden pirulaisten määrän.”
Enki riisui toisen suojakäsineistään ja ojensi kätensä Guardiania kohti. Pienen hämmennyksen jälkeen skakdi ymmärsi ojentaa veitsensä matoranille. Enki pyöritteli heittoasetta arvioivan näköisenä sormiensa välissä. Vaikka veitsi oli Guardianille pieni, näytti se silti matoranin sirossa kädessä hieman koomiselta.
Enki heitti veitsen tottuneen näköisesti ilmaan ja otti sen sitten kahvapuolelta kiinni.
“Hyvää tekoa, mutta hieman etupainoinen.”
Matoran ei antanut veistä takaisin, vaan alkoi teroittaa sitä.
Skakdi naurahti. ”Minun pitäisi varmaan tuoda sinulle kaikki omistamani terät. Mitä tulee vielä siihen äänekkyyteen… kuinka paljon olet puhunut pojillesi operaation luonteesta?”
Hetken verran ainoa Guardianin saama vastaus oli hiomakiven tasainen rahina. Sitten Enki nosti veitsen ylemmäs, sulki toisen silmänsä ja arvioi terää katosta roikkuvan valokiven hohdetta vasten. Veitsi ei ollut tarpeeksi vaarallinen, ja matoran jatkoi teroittamista.
“Veljet eivät kysele”, Enki sanoi. “He tietävät kyllä, minne olemme menossa ja mitä olemme tekemässä. Se riittää heille.”
Matoran arvioi työtään vielä uudemman kerran, ja tarjosi asetta sitten takaisin Guardianille.
”Sitten he tietävät kyllä, että operaatiosta, jos Mata Nui suo, tulee teikäläisille poikkeuksellisen äänekäs”, Gee sanoi sujauttaen terän takaisin taskuunsa. ”Asemiin liikkuessa on pakko edetä huomaamatta… mutta paluumatkalle sellainen luksus voi olla liikaa toivottua.”
Kiitäjälintu kolisteli häkkinsä vesiastiaa ja piipitti. Enki vilkaisi linnun suuntaan ja matoranin vihreälle naamiolle levisi varovainen virne.
“Meillä on kyllä tapamme aiheuttaa meteliä, jos tilanne niin vaatii.”
”Joo”, Guardian mutisi vaitonaisena, ”Tedni näytti kyllä oikein hyvin, että sekin hoituu.”
Enki tiesi mistä admin puhui. Matoran saattoi melkein kuulla Lᴇɢɪᴏᴏɴᴀɴ tuhatpäisen äänen mielessään.
”Mikä hänen tilanteensa muuten on?” skakdi kysyi varoen. ”Olen harkinnut, pitäisikö käydä viemässä kukkia tai jotain syötävää, jota ei tarvitse liiemmin pureskella. Tai, no. Ehkei kuitenkaan… niitä… kukkia…”
Enki ei ollut varma oliko hänen tarkoitus naurahtaa, ja matoran yritti hymyillä.
“Tedni arvostaisi varmasti vierailuanne”, Enki puhui ystävästään. “Hänen tilansa on hämmästyttävää vauhtia paranemaan päin. On itsessään jo pieni ihme, että hän selvisi Valkoisen vanhuksen käsittelystä…”
Enki laski taas yhden myrkkykäsittelyn saaneen terän pöydälle ja tarttui veitsistä viimeiseen.
“Eilen hän yritti hoitajien vastusteluista huolimatta kävellä, mutta se ei tietenkään päättynyt hyvin. Voisitte viedä hänelle niitä kahvion tiskillä myytäviä rusinoita. Jostain ihmeen syystä Tedni pitää niistä.”
Ja rusinalahjaa edes Tedni ei onnistuisi käsittämään väärin, Enki ajatteli sanomatta ajatustaan kuitenkaan ääneen.
”Se voisi toimia”, skakdi nyökkäsi mietteliäänä. ”Entäs… Meneur, oliko se? Sama mies, joka näki Ämkoon viimeistä kertaa. Miten hän voi?”
Myrkkyyn kastettu rätti pysähtyi veitsen pinnalle. Enki tuijotti itseään silmiin kostean veitsen välkehtivän pinnan kautta.
“Hän voi hyvin”, matoran vastasi kuivasti pitäen katseensa veitsessä. “Haava on jo umpeutunut.”
Vaikka Guardian ei tuntenut Veljeskunnan nykyistä johtajaa erityisen hyvin, myös hänen oli vaikea olla huomaamatta merkillistä taukoa tämän sanojen välissä. Skakdi kuitenkin päätti olla utelematta aiheesta tarkemmin.
”Hyvä kuulla. Ehkä vähintään lähetän hänellekin terveiseni Figan kautta. Ajat eivät ole kohdelleet väkeänne kovin hellävaraisesti.”
“Se ei liene tarpeen. Hän poistui sairaalasta jo hetki sitten”, Enki vastasi varoen puhumasta liikaa. Matoran ei nauttinut keskustelun suunnasta. Viimeinen veitsi oli onneksi juuri oikeaan aikaan valmis. Enki nousi tuoliltaan ja poimi heittoaseensa yksi kerrallaan vyökoteloonsa.
“Alan olla valmis”, vihreä mies tokaisi ja kääntyi viimein katsomaan adminia kohti. Kuten aina, Enkin vakavien kasvojen ilmettä oli hyvin vaikea kuvailla. Kaksikon katseenvaihto keskeytyi häkissä meuhkaavan kiitäjälinnun ärhäkkääseen sirkutukseen, ja matoran avasi häkin oven. Pieni lintu loikki Enkin kädelle ja siitä olkapäälle. Se nokki le-matoranin olkapanssaria ja alkoi sitten tapittaa Guardiania pienillä silmillään.
”Hyvä”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olallaan ja kääntyi komeron matalaa ovea kohti. ”Lienee aika liikkua.”
Aamuöisen telakkahallin hämärään peittyvissä tiloissa valopisteitä oli vain harvoja. Telakan matoranit työskentelivät lentopelien ja aseiden parissa yötä päivää, mutta syksyn edetessä ja pimentyessä olivat konepajojen yöt hiipuneet jatkuvasti hiljaisemmiksi. Pitkän hallin pohjoinen seinä oli auki. Pimeää kiitorataa ja mustaa taivasta vasten hädin tuskin erottuivat tummanvihreän, täysin äänettömän matoralaisjoukon liikuskelevat siluetit. Guardian ja Enki astelivat hiljaisesti kaikuvan hallin kivilattiaa hahmoja kohti.
”Keitä valitsit joukkioon?” Guardian kysyi katsellen tummaa taivasta mietteliäästi. ”Kaikki samat kuin viimeksi, oletan?”
Kysymys sai ilmeen Guardianin rinnalla astelevan matoranin naamiolla mustumaan. Enki olisi tahtonut vain nyökätä vastaukseksi, mutta sanoi kuitenkin:
“Melkein, herra Guardian. Kaikki viime kerrasta selvinneet.”
Skakdi näytti hetken siltä kuin olisi ollut pysähtymässä, mutta jatkoikin kävelyään.
”Erys”, Gee kuiskasi enemmän itselleen. Hän käänsi katseensa Enkiä kohti. ”Aivan, niin. Olen pahoillani.”
Le-matoran ei vastannut. Erys ei ollut ensimmäinen veli, jonka Enki oli menettänyt, ja matoran tiesi, että tuskin viimeinenkään. Vihreä mies oli kovettanut mielensä tällaisten asioiden vuoksi, mutta matoranin kasvoilla käväisi silti häivähdys kaipuuta.
Se ei jäänyt Guardianiltakaan huomaamatta. Kuin käskynä skakdi lopetti kävelemisen keskellä lähes tyhjää hallia, ja Enki teki samoin.
”En tiedä, kuinka tarkoituksella hän heittäytyi sen ammuksen tielle”, skakdi lausui, ”mutta haluaisin silti, että kertoisit veljillesi, että kukaan ei tule käskemään heitä sellaiseen. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia heiltä sellaista.”
Kiitäjälintu venytteli siipiään matoranin olalla kuin harkiten lentoonlähtöä. Enki tarttui siivekkääseen rahiin oikealla kädellään, ja avasi vasemmalla vyötäisillään roikkuvan tyhjän vyökotelon. Lintu ei tehnyt vastarintaa vaan sujahti kiltisti piiloon matoranin vyölle.
“Erys toimi kuten parhaaksi näki”, Enki murahti. “Kuten me kaikki.”
”Kunnioitan lopun elämääni sitä, mitä hän teki”, skakdi nyökkäsi hiljaa. ”Mutta en halua enää nähdä sellaista.”
Vihreän akakun uumenista tuijottava keltainen katse oli hiljaisen ymmärtäväinen. Enki ei vastannut. Matoranin huulet eivät edes liikahtaneet.
Silloin Guardian pysähtyi hetkeksi miettimään, minkälaisen suuren kivun läpi Enki ja muut veljeskuntalaiset olivat astuneet. Sitä ei vaikeasti järkkyviltä kasvoilta helposti lukenut.
Koti, mestari, ystäviä. Allianssi oli vienyt monilta paljon, mutta harvoilta niin paljoa kuin metsän hiljaiselta kansalta. Moni linnakkeessa harkitsi kostoon tarttumista, mutta veljeskuntalaisilla harkinta oli jo kauan sitten astunut pois kuviosta.
Ja skakdin oli hyvin vaikea tuomita heitä siitä.
”Jatketaan”, Guardian sanoi. ”Meidän täytyy olla liikkeellä ennen ensimmäistä päivänsädettä.”
”Kyllä, admin.”
Kun he alkoivat erottaa hallin suulla liikuskelevien matoralaisten sydänvalot ja silmät, siirtyivät nämä äänettömästi rivistöön. Parinkymmenen veljeskuntalaisen joukkio hyytyi odottamaan komentajiaan katseet kiiluen pimeässä kuin lepattavien kynttilöiden rivistö.
Ja pohjoisesta, muurien takaa erottui ylemmällä maastossa olevaa tummaa puustoa, joka kätkisi taakseen kohta salaisia suunnitelmia jonkin suuren kohtaloksi.
Ennen kuin he saapuivat metsän miesten luo, avasi Guardian vielä kerran suunsa.
”Enki… tiedätkö, mitä tarkoittaa aggression arkkitehtuuri?”
”Termi ei ole tuttu, herra Guardian.”
”Minulle siitä puhui lähinnä aika hirveä paskiainen”, Guardian sanoi kohentaen kiväärin hihnaa olkapäällään, ”mutta, hävettää lähes myöntää, hänellä oli pointti.”
”Sota, nuorukaiseni, on arkkitehtuuria.
Pohjapiirustuksia rakennelmalle, joka tuhoaa ja tappaa.
Mitä olisi rakennus ilman piirustuksia? Mihin kivenhakkaajat tietäisivät laskea vankat perustuksensa?
Ja mitäpä olisi palatsi ilman perustuksia? Jos haluan rakentaa vuosituhansia seisovan palatsin, voinko vain tuoda sen kaukomailta paikalleen?
Ei, sillä maasto on petollinen. Luonto on petollinen. Uljaskin palatsi kaatuu ja sirpaloituu vain pölyksi, jos sitä ei valeta tiukasti kiinni maastoon, jonka sen ruhtinas on sille valinnut.
Ja jos sota on arkkitehtuuria ja rakentamista, mitä ovat perustukset, nuorukainen?
Perustuksinani toimii tuhat pientä veitseniskua. Jokainen niistä on kuin yksittäinen kivi, mutta yhdessä ne ovat järkkymättömiä.
Eikä viholliseni ehdi edes huomata ennen kuin hän on jo vuotanut kuiviin.”
– Varjottu,
Odinalla, kuusi vuotta ennen suurta metrulaista sotaa
”Xen, puhelu sinulle”, Cody paiskasi kirjaston oven auki aivan epäinhimilliseen aikaan jo ennen keskipäivää. Kenraalivahki ynähteli jotakin epäselvästi hautautuessaan syvemmälle peittoon arkistohuoneen sohvalla.
“Muttaeihännnmeilläedesholepuhelinta…”
“Xen. Me kytkimme eilen virrat kolmoskerrokseen. Kaikki siellä on päällä, joten nyt myös puhelin. Sinä muistat tämän.”
“Onkoaivanpakkojoseihaluahhhh…”
“Xen. Sinä olet nyt kenraali. Sinä et voi nukkua puolillepäivin.”
“Okeiokhei… annaminullheviisiminuuttia…”
“Ei, vaan nyt”, Cody selvitti armotta ja heitti nuoren kenraalin kevyesti olalleen ja lähti kantamaan tämän puoliunista ruumista ulos huoneesta. Jään toa, joka oli aamun viimeiset tunnit jakanut peiton vahkin kanssa jäi sohvalle yksin aivan yhtä väsyneenä. Häneltä eivät aamuiset puhelinsoitot unia kuitenkaan veisi. Vaikka suurin osa pedin lämmöstä rimpuilikin jo hississä komentajan otteesta.
XMS Angoncen romujen takaa alkava käytävä oli yhtä valoa kajastavaa huonetta lukuunottamatta täysin tyhjä. Kompleksin väki oli hädin tuskin vielä hereillä, eikä aamun pikkutunneille Matoron kanssa valvonut Xen ollut lainkaan tyytyväinen tilanteeseensa. Muinaisen kokoushuoneen ulkopuolella Xenin huppua tämän harteille laskosteleva Cody yritti parhaansa mukaan valmistella siskoaan tulevaan koitokseen.
“Okei. Minä en ole ihan satavarma siitä, miten tämä pääsi tapahtumaan…”
“Cody, mistä sinä oikein-”
“Ehkä hän sai osoitteen Ficusilta. Tai ehkä hänellä oli se alun alkujaankin, mutta ilmeisesti hän nyt kumminkin huomasi, kun iskimme siihen eilen virrat.”
“Minä en nyt ymmärr-”
“Xen. Nyt skarppina! Olen sinänsä jo ylpeä itsestäni siitä, että jouduin oikeasti laittamaan hänet pitoon eikä hän mahtanut sille mitään, mutta jos tätä ei hoideta tyylikkäästi, voidaan olla isoissa ongelmissa. Rehellisesti olisin halunnut Nahon tänne kanssasi, mutta hän kompuroi jo hetki sitten takaisin Coliseumille.”
Naisvahki tuijotti vanhempaa veljeään ymmällään. Xen ei nyt lainkaan ymmärtänyt, mistä oli kyse.
Kuten kaikkialla muuallakin valtavaa kompleksia, myös täällä maali oli suurimmaksi osaksi karissut seiniltä murusiksi lattialle. Hirvittävä johtojen ja eri kokoisten näyttöjen sekamelska värähteli epileptisesti löystyneiden liitäntöjen vuoksi. Cody oli onnistunut ohjaamaan videopuhelun kuvaputkihirvitykseen, jonka tuijottaminen teki onneksi hieman vähemmän pahaa. Pienen mikroaaltouunin kokoisen kameran eteen astunut Xen tuijotti odottavia kasvoja näytössä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niitä kirjoista löytyneitä maalauksia lukuun ottamatta. Se, kuka häntä tuijotti oli kuitenkin välittömästi ilmiselvää.
Synkkä aura kruunupäisen draakin ympärillä ei tuntunut olevan heidän todellisuudestaan. Punaiset hohtavat silmät tuijottivat Mustan Käden kenraalia läpitunkevasti. Ne eivät värähtäneetkään. Jos Xen ei olisi ollut niin häkeltynyt, olisi hän saattanut huomata ettei lisko koskaan räpäyttänyt luomiaan.
Kenraali vain tuijotti näkyä suu ammollaan. Unenpöpperö yhdistettynä Codyn luotsimaan kiireeseen sai Xenin päässä aikaan epätodellisuuden mössöä, joka ei millään ymmärtänyt, kuinka Varjottu oli oikein onnistunut ottamaan heihin yhteyttä.
“Mustan Käden kenraali. Oli osaltani virheellistä luulla, että tämä yhteys olisi todella kuollut. Kuvittele yllätykseni, kun minulle kerrottiin kontakteista vanhimpani tulleen takaisin linjoille.”
Kun Xenin mietteet olivat saaneet itsensä juuri ja juuri ajan tasalle vahki tajusi nopeasti, kuinka röyhkeän lähestymistavan kummisetä oli valinnut.
“On sinulla otsaa… kaiken sen jälkeen, mitä kätyrisi aiheuttivat. Minä en näyttäytyisi moisen jälkeen.”
“En odota kaltaisesi vahkin ymmärtävän suurempia tarkoitusperiä”, Varjottu julisti pimeydestään, “Mutta henkilökohtainen yhteydenottoni on välttämätön. Minä tiedän rikoksista, jotka olet suorittanut Pimeyden Metsästäjiä kohtaan ja aion antaa sinulle yhden mahdollisuuden jatkaa asemassasi ilman pettymystäni suurempia seurauksia.” Draakin ääni ei tuntunut olevan niin ylettömän matala täysin luonnollisista syistä. Se kuulosti aivan siltä, kuin pimeän savuavat ääriviivat hänen ympärillään olisivat myös puhuneet yhdessä hänen kanssaan.
Xen irvisti. Edellispäivän kaaoksen keskellä hänen ajatuksensa olivat katkenneet aivan liian usein. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut arvata kuin kerran tietääkseen, mistä oli kyse.
“Olen pahoillani, mutta Rautakala ja Hammasratas pysyvät meidän kanssamme. Heillä ei ole mitään aikomusta palata enää teidän leiriinne.”
“Minä tiedän kirkaimmpien mielieni takinkäännöstä. Minua ei kiinnosta saada heitä takaisin missään muussa kuin ruumissäkeissä. Komentajasi tekisi varmasti likaisen työn puolestani. Voin lähettää mieheni hakemaan ruumiit välittömästi.”
“Hetkonen nyt…”, Xen ihmetteli avoimesti, “Sinä todella oletat, että aion suostua ehdotukseesi? Miksi ihmeessä?”
“Koska tällä hetkellä se on ainoa asia, joka ostaa hurmaavalle saarellenne lisää aikaa.”
Xen pyöritteli provosoivan pettyneesti päätään. “Kai sinä ymmärrät, että epäonnistuneesta vahkiselkkauksestasi huolimatta Metru Nuita suojellaan yhä. Antaa palaa niiden korstojesi kanssa. Cody testaa heihin varmasti mielellään lelujaan.”
“Epäonnistunut? Kaltaiseni informaation kuningas tietää kyllä totuuden, Joukkonne ovat suljettuina torneihinne, eikä mikään estä minua enää ottamasta sitä, mikä minulle oikeutetusti kuuluu. Ainoa syy, miksi olette vielä hengissä on armollisuuteni. Mutta pian marssitan tuhatpäisen joukon murskaamaan kansaanne vielä alistavan vastarinnan!”
Xen nauroi vahingoniloisesti. Ensimmäistä kertaa keskustelun aikana Varjotun kasvoilla vieraili ilme, joka ei uhkunut vallanhimoa.
“Sinun väkesi yritys kaapata vahkit oli yhtä tyhjän kanssa. Tiedätkö sinä edes, mikä niitä ohjastaa? Ymmärrätkö sinä, kuinka mielitutkijasi yritti saada kaaoksen aikaan? Ehkä sinun pitäisi pitää hammaksikasta koiraasi hieman tiukemmassa hihnassa. Vai väitätkö sinä, ettei kaltaisesi informaation keisari muka tiedä, mitä se hullu nainen oikein puuhaa?”
Kummisetä ei ehtinyt vastaamaan mitään, kun kaiken itsevarmuutensa löytänyt kenraali risti kätensä ja jatkoi ikävien faktojen latelemistä kuvainnolliselle pöydälle.
“Ja muistanko oikein, vai onnistuiko rajoillanne riehuva Ilonpilaaja lukitsemaan tämän ’tuhatpäisen armeijanne’ johonkin kellariin ennen lähtöään? Ettekä ole vieläkään parhaista yrityksistännekään huolimatta saaneet sitä auki? En kyllä välttämättä edes suosittele. Kuvittele, jos Odinankin vahkit sekoaisivat! Siinä teillä vasta soppa olisi.”
Varjoista nousi valtava koura ja sormi, joka osoitti Xeniä töykeästi.
“Puhut paljon, mutta sanoistasi löyhkäävät valheet!”, draakkivaltias ärjyi. Xen virnisti leveästi kuullessaan vastapelurinsa maltin murenemisen. “Minun ei tarvitse sietää moisia barbaarisuuksia. Julistan teidät tästä hetkestä lähtien kuolleiksi. Lähetän vain poikani hakemaan ruumiit!”
“Sopii yrittää liskopoju. Torilla tavataan.”
Niine hyvineen Xen napsautti kameran edestään kiinni ja sulki yhteyden. Huoneesta tyytyväisenä ulos marssiessaan Xen kiskaisi yhteyshuoneen virtakatkaisimen johtoineen irti seinästä. Odinalta ei soitettaisi enää uudestaan. Ovenraossa keskustelua seurannut Cody oli suorastaan riemastunut.
“Okei. Se oli tosi viihdyttävää seurattavaa”, komentaja hekotteli ja lähti Xenin mukana kohti hissiä.
“Kehtaakin. Kehtaakin! Et sitten Cody jää Klaaniin ihailemaan maisemia. Tulet pikapikaa takaisin ja alat etsimään isoimpia räimijöitämme ja asentamaan niitä pihalle. Yksikin metsästäjä pistää jalkansa Onu-Metrun puolelle ja pirulaiset lennätetään kertalaakista samaan paikkaan, minne niiden uusien 300-sarjakuvien piirtäjät joutuvat kuollessaan.”
Codylla oli vaikeuksia peittää tyytyväisyytensä. Edellispäivien kevyestä suhtautumisesta kenraalin tehtäviin huolimatta Xen osasi suuttua juuri silloin, kun kuuluikin. Musta Käsi oli hitaasti mutta varmasti saamassa takaisin kauan kadotettua särmäänsä.
“Aye, aye”, Cody matki Halawelta edellisiltana oppimaansa toteamusta, “Ehkä ihan hyväkin saada metsästäjäystävämme pois tulilinjalta. Draakkiurpo ei koskaan älyä etsiä niitä omalta etupihaltaan.”
“Ehkä silti parempi, ettemme mainitse tästä asiasta kuin Delevalle. Angien on ollut vähän vastahakoinen, enkä haluaisi pahentaa tilannetta enää. Hän on juuri sellainen kaveri, jonka tarvitsemme riveihimme, jos joskus haluamme saada tämän kompleksin vielä pyörimään.”
Cody oli asiasta samaa mieltä. Hissi kilahti ylimpään kerrokseen saapumisen merkiksi. Kaksikko otti välittömästi suunnan kohti oleskelutiloja. Väsymys oli karissut Xenistä jo kauas pois.
“Joko muut ovat hereillä?”
“Noh, kuten sanoin niin Naho lähti jo jokin aika sitten. Mavrah on ollut myös jo hyvän tovin ylhäällä. Puuhastelee jotain labran puolella.”
“Noh. Käydään vilkaisemassa muita. Meidän lienee parempi saada jengi liikkeelle ja kohti määränpäitään.”
Kohti edellisillan bilekeskusta kulkiessaan Cody kääntyi pienelle käytävänpätkälle, jolta löytyvästä huoneesta Kapura ja Cevan ilmeisesti oleilivat.. Xen jatkoi omillaan metalliselle ovelle, jonka edustalla hän sai välittömästi loikata unenpöpperöisten patjoilla majailevien äijien ylitse. Nurukanista, Delevasta ja Halawesta koostuva hitaasti heräilevä porukka oli käytännössä vuorannut lattian pehmusteilla ja vain rojahtanut niille sijoilleen “juhlien” loputtua. Xen joutui etsimään tovin ennen kuin tajusi, missä loput porukasta majailivat.
Oli kenraalin mielestä melko huikea saavutus, että patjavuoren huipulle asetetut ruskeat saappaat olivat yhä pystyssä. Violettia ja punaista pilkisti puolestavälistä pehmeyden valtakuntaa. Xen tuikkasi sitä sormella. Vastaus oli hyvin väsynyt “au”.
“Huomenta vaan sinullekin. Ylös, ulos ja lenkille.”
“Älä puhu niin julmetun kovaa”, Mexxi urahteli epäselvästi iso köntti patjaa suussaan. Xen ei kuitenkaan ollut armollisella päällä, vaan kiskaisi rivakasti tulen toan lattialle kasansa keskeltä. Toa kiljaisi niin kovaa, että ovensuun äijätiimikin havahtui kunnolla todellisuuteen.
Silmiään huoneen valolta suojaava Mexxi kieri lattialla epämukavan näköisesti. Xen huokaisi syvään ja päätti suosiolla luovuttaa hänen suhteensa.
“Hetkonen… missäs Angien on?”
Halawe vastasi vahkille osoittelemalla puolisokkona lattialta kohti patjavuoren huippua. Xen vilkaisi magnetismin toaa kysyvästi ja sen Miru vain nyökytteli vastaukseksi. Xen kapusi Nahon järjestämän ylilyönnin huipulle ja nosti Mexxin saappaat alas. Sen alla, suoraan kohti kattoa törrötti pari valkoisia korkoja.
“Iiiihanko oikeasti”, Xen huokaisi ja haki jalansijan muhkeudesta. Vahki tarttui raajoihin kaksin käsin. Yhdellä riuhtaisulla selakhi nousi merkillisestä nukkuma-asennostaan roikkumaan Xenin otteesta. Vahki nosti naisen niin ylös, kuin vain katonrajan sallimassa tilassaan pystyi ja tuijotti Rautakalan rauhallisen näköisiä kasvoja.
“Nukutko sinä pirulauta vieläkin? Haloo!? Täällä Stelt! Kuuleeko Donovan?”
Xenin karjaisema marginaalinen viittaus muinaseen romanttiseen komediaan säikäytti selakhin hereille niin väkivaltaisesti, että tämä onnistui potkaisemaan itsensä refleksinomaisesti vahkin otteesta ja suoraan Mexxin päälle kylmälle lattialle. Ulisevat bilehileet olivat nyt molemmat varmasti hereillä. Xen antoi koko porukalle käskyn hankkia naamaansa kahvia ja kokoontumaan sen jälkeen pihalle. Poistuessaan kenraali lupasi myös käydä Delevan kanssa tarkemmat suunnitelmat KAL-sedän tulevasta Kristallisaarten reissusta. Mexxi mutisi siihen jotain kotisaarestaan ja rahtilaivoista. Xen päätti kuunnella sitten, kun toa ei puhunut lattialankkuja vasten.
Kenraali ja komentaja törmäsivät toisiinsa taas käytävällä. Kapuran huoneessa oltiin kuulema oltu hereillä jo hyvä tovi.
“Lähden käymään vielä asevaraston puolella”, Cody mainitsi ohimennessään, Haluat varmaan käydä kiskomassa vielä Matoron ylös.”
Xen pysähtyi huutelemaan komentajansa perään.
“Miksi minä? Jos sinä olet muutenkin menossa jo alas?”
Kenraali sai vastaukseksi merkitsevän katseen ja kulmien kurtistuksen. Keskelle käytävää yksin seisomaan jäänyt Xen joutui pysähtymään ja ajattelemaan hetken. Hän seurasi, kuinka hopeinen selkä katosi kulman taakse ennen kuin muisti kunnolla, mitä kaikkea yön pikkutunteina oli tapahtunut.
“Oh.”
Le-Metrun satamat, kolme tuntia myöhemmin
Väenpaljoudesta kuhiseva eteläterminaali oli vilkkaimmillaan sitten keväisten festivaalien. Ei tarvinnut kauaa hakea syytä, miksi niin kovin moni halusi päästä kiireellisesti ulos kaupungista. Samalla oli aivan yhtä ilmiselvää, miksi joillain oli myös kiire takaisin. Tieto kohti etelää oli kulkenut nopeasti. Moni ystävä ja kollega oli saapunut kotiin suremaan.
Jos kaikilla ei olisi ollut niin kiire, kuin tuntui olevan, olisi Xenin ja Nurukanin johtama joukkio ollut varmasti suuremmankin ihmettelyn kohde. Nyt pääasiassa suurikokoisista tallaajista koostunut joukkio sai kulkea ilman liiempiä keskeytyksiä. Angien ja Halawe oltiin kuitenkin kaiken varalta kääritty samanlaisiin kaapuihin, millaisten kanssa klaanilaiset ensimmäistä kertaa poistuivat Mustan Käden tukikohdasta. Vaikka vahkeista ei ollutkaan vaaraa nyt, ei kahden pimeyden metsästäjän esitteleminen julkisilla paikoilla ollut kenenkään mielestä älykästä.
Vitosporteille saavuttuaan joukkio näki jo heitä odottavan kaksikon. Keskusteluun uppoutuneet Cody ja Mexxi olivat istuneet penkille odottamaan tovereitaan. Porttien takaa pystyi jo näkemään Bettyn, jonka pinta kiilsi edellisyön huollon jäljiltä.
“Kaikki valmista?”, huikkasi Xen ja riuhtaisi väsyneen näköisen Mexxin pystyyn penkistä, jolle sheriffi oli jo miltei nukahtanut.
“Juu. Pistin turagalle viestiä, että olette tulossa. Hän lupasi hankkia teille tien eteenpäin.”
“Tiemme siis eroavat nyt?” Deleva haukotteli. Hänen päässään jyskytti kovempaa kuin Ilmanautin käsittelyn jälkeen. Toan silmien alle oli kasvanut suuret silmäpussit.
“Kohti kotia”, Halawe sanoi hiljaa huppunsa suojista.
“Älkää unohtako tarjousta”, Xen muistutti erityisesti Angienia, “Olkoon Dume mitä mieltä hyvänsä, me tarvitsemme älyä riveihimme. Jos ja kun löydätte matkallanne mitään, niin olette kyllä tervetulleita takaisin. Te kaikki.”
”Jos tulemme”, selakhi muistutti vielä kerran siitä, miten järkevänä piti koko operaatiota.
“Yritämme tulla kyllä takaisin, mutta saarille on pitkä matka”, konetoa muistutti. Hän halusi jotain särkylääkettä tai ainakin tasoittavaa olotilaansa. Ainakaan se ei antanut tilaa haamukivuille mitä hän tunsi menetyistä raajoistaan.
“Kyllä me vielä palaamme ennen tarinan loppua”, Halawe kuiskasi jostain huppunsa uumenista.
“Mitenkäs meidän toiset kotiutujat?”, pohdiskeli hopeinen komentaja, “Tankki on täynnä ja navigaattori asetettu korpeen. Joko alkaisi kotimatka maistua?”
Hän sai toa-kaksikolta vastaukseksi vain vaitonaiset nyökkäykset.
“Odottakaa”, kuului karhea ääni seurueen takaa. Matoron silmät suurenivat, kun hän huomasi puhujan.
Ritarikuntalaisagentit Glennhu ja Cyrenda seisoivat väkijoukon keskellä.
“Niitä ritarikuntalaisia?” Deleva huudahti.
Jään sotilas irvisti. Enimmäkseen Deikan takia, mutta agenttien paikalle ilmaantuminen ei voinut luvata hyvää. Hän ei varsinaisesti jaksaisi selvitellä taas ties mitä asioita.
“Keitäs kummajaisia te olette? Delevan ja muiden tuttuja vai?” Nurukan lähestyi ritarikuntalaisia. Kenraaleista Xen päätti jäädä suosiolla sivummalle. Hän muisti kaksikon kuvaukset Matoron kuulustelusta ja tyytyi vain vaihtamaan huolestuneet katseet Codyn kanssa.
“Matoro Mustalumi”, nahkalakkinen Glennhu lausui, juuri niin voimakkaasti, että ääni kantoi väkijoukon melun yli.
Puhuteltu huokaisi ja kääntyi. ”En usko saaneeni nimeäsi viime kerralla.”
“Ja hyvä niin”, Komau-kasvo julisti. Selakhi hänen vierellään nojaili tolppaan – ei rentona, mutta ei ilmeisen jännittyneenäkään.
Klaanilainen jään toa yritti arvioida, mitä yllätysvisiitin tehneet agentit tahtoivat. Kumpikaan ei ollut aseistautunut. Matoro vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei uskonut väijytyksen keskellä väkijoukkoa olevan Ritarikunnan suunnitelmissa, mutta järjestö oli ajautunut Metru Nuilla mukavuusalueensa ulkopuolelle.
“Tule vaunuumme”, Glennhu jatkoi. Cyrenda nyökkäsi Matoron taakse. Aivan tavallisen näköinen jalkavaunu oli parkkeerattu avonaisen rahtioven ulkopuolelle.
Mustalumi näki Kapuran olevan sanomassa jotakin epäileväistä, mutta asteli siitä huolimatta vakoojakaksikkoa kohti. Virheitä hän oli saattanut tehdä, mutta kukaan ei saisi syyttää häntä siitä, ettei olisi kantanut vastuutaan.
Matoro huokaisi silti helpotuksesta, kun hänen sulkiessaan vaunun oven takanaan minkään valtakunnan soturi ei odottanut häntä takapenkillä. Glennhu istuutui kuljettajan paikalle ja Cyrenda asettautui takapenkille klaanilaisen viereen.
“Deika…” Glennji aloitti.
”Niin”, toa puri hammastaan. Hän ei osannut sanoa muutakaan.
“Meillä on käsityksemme siitä, mitä tapahtui. Mutta kerro omin sanoin, mitä tapahtui. Kerro, miksi toamme ruumis löytyi elottomana tuhon keskeltä.”
”Koska minä en pystynyt pelastamaan häntä”, Mustalumi vastasi hiljaa, katse alhaalla. ”Minä yritin, yritin monta kertaa, mutta… niin.”
Cyrenda kumartui Matoroa kohti. “Vähän enemmän yksityiskohtia, kiitos.”
”Minä… minä en tiedä. Tai tiedän monta. Minusta tuntuu, että kromidit tappoivat hänet, tai räjähdys, mutta se… se saattoi olla myös minun kyvyttömyyteni uskoa hänen selviämiseensä…”
Ritarikuntalaiset katsoivat toisiaan. Matoro tiesi, että hän ei kertonut sitä, mitä ritarikuntalaiset tahtoivat kuulla, mutta hänellä ei ollut parempaakaan tarjolla.
“Ymmärrämme niin vähän…” Glennhu lopulta mutisi. “Ymmärrät varmasti, että siksi pysymme loitolla. Nimdasta… ja teistä.”
“Mutta voit olla varma”, Cyrenda kaappasi puheenvuoron “että emme ole hyökkäämässä järjestönne kimppuun. Näemme teidät mieluummin puolellamme kuin vastassamme. Tämä tietenkin olettaen, että ette kerro meistä.”
Ennen kuin Matoro ehti vastata, haitar lisäsi. “Mustan Käden uuden johdon kanssa hoidamme välimme itse.”
Jään sotilas oli puheenvuorosta positiivisesti yllättynyt. Ehkä hänen muinainen uskonsa Ritarikuntaan olikin sitten ollut oikeaa. Hän tajusi yhtäkkiä sinisen viemien muistojensa, jotka triagoni oli tuonut takaisin, muodostavan tuskallisen moraalisen ongelman- pitäisikö hänen kertoa aiheesta? Suostua… suostua niiden asioiden uudelleenhukuttamiseen, niinkuin hän oli sopinut?
”K-kiitos siitä”, hän vastasi ajatuksissaan. ”Luulin Ga-Metrun perusteella, että olisitte ihan eri mieltä meistä.”
“Se oli teidän mielenilmauksenne, ei meidän”, Glennhu murahti jyrkkänä. “Emme ota kantaa teidän sotaanne, emme ainakaan, koska teillä on liikaa tietoa, ja koska…”
Agentit katsahtivat toisiaan huolestuneena. Matoro ei ymmärtänyt. Hetkinen, mikseivät nuo ole tehneet Allianssille mitään?
“Eli olette… ihan okei Manun kanssa? Ja-”
“Ja Ämkoonne. Niin kauan, kun-”
“Hetkinen, ei”, Matoro ja Glennhu keskeyttivät toisiaan kilpaa. “Ämkoo ei… hän ei ole yksi meistä. Ei enää.”
Jälleen merkityksellinen ritarikuntalaiskatseenvaihto. Tällä kertaa se ei ollut huolestunut – Matoro näki aivan toisenlaisia ilmeitä.
“Huhut hänen takinkäännöstään ovat siis totta?”
”Valitettavasti.”
Vaunussa oli hetken kiusallisen hiljaista.
”Onko… onko teillä vielä muuta?” toa jatkoi lopulta.
“Kuinka paljon tiedät Sinisistä käsistä?”
Kysymys jäädytti toan.
”Tuota”, hän muodosteli sanoja huonolla pokerinaamalla. ”Oikeastaan. Minä… minä tiedän asioita, jotka… noh. Umbra kertoi olleensa teidän miehiänne. Minä luulen, että sirut avasivat ne asiat, mitkä Siniset… siniset oli lukinnut.”
“Hm”, Cyrenda huokaisi. “Et aio olla yhtään selkeämpi tänään, vai mitä?”
”Ajatukseni eivät ole olleet… erityisen selkeitä kaiken tämän jälkeen”, Mustalumi vastasi. ”Mitä kysymykseesi tulee, kyllä, muistan ne kädet, ja sen, mitä ne tekevät…”
“Mutta…?”
”Minun ei pitäisi muistaa niitä, eihän?”
“..hrm.”
Hetken tuumimisen jälkeen Glennhu laski kätensä vaunun ohjauslaitteistolle. “Matoro Mustalumi, olet vapaa nousemaan vaunusta.” Toa ei jäänyt aikailemaan vaan poistui ajoneuvosta agenttien asennoitumisesta suoraan sanottuna hämmentyneenä.
https://www.youtube.com/watch?v=q0jILEvW4hs
Xenin katse oli kenties kaikkein kysyvin Matoron palatessa. Kaikesta päätellen mitään pahaa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, eikä vahki halunnut alkaa kyselemään niin suuren väkijoukon keskellä.
Mexxi tuijotteli jo kelloa ranteessaan. Hänen katseensa kääntyi kohti Delevaa, joka oli ensimmäisenä portilla valmiina.
“Teidän laivanne lähtee ihan muutamassa minuutissa. Alkakaahan mennä jo.”
”Tuollako meidän pitäisi mennä”, selakhi kritisoi arvioidessaan satamassa istuvaa meksi-korolaista rahtilaivaa, joka oli ollut uusi varmaan joskus vahkien keksimisen aikoihin.
“No te ette ole varsinaisesti poistumassa… noh, laillisesti”, Xen muistutti, “Siksi menette Meksi-Koron kautta. He saavat teidät kyllä perille.”
“En olekaan Meksi-Korossa käynyt ennen”, Deleva naurahti. Hän oli kuullut paljon juttuja eksoottisesta saarikaupungista.
“Kuulostaa seikkailulta”, Halawe sanoi hiljaa. Äärimmäisen epämotivoitunut hai päätti olla vain hiljaa.
“Tiemme näköjään eroavat sitten tässä, eihän tämä olekaan kuin toinen kerta Deleva”, Nurukan ojensi mustaa kättään konemiehelle. “Yritä pysyä kasassa”.
“Yritä olla unohtamatta asioita”, Deleva kommentoi.
Nyrkit osuivat toisiinsa salaisena toatervehdyksenä, joka ei ollut edes kovin salainen.
”Palaatko sitten Klaaniin joku päivä?” Matoro kysyi.
“Yritän palata, mutten lupaa mitään. En tiedä mihin kohtalo minua vie”, Deleva vastasi.
“Minä yritän saada Käden auttamaan Klaania hyönteisongelman kanssa”, Nurukan kertoi.
”No, kiitos kaikesta”, ko-toa lopulta sanoi. ”Turvallista seikkailua.”
“Yritä sinäkin pärjätä ja pitää Bio-Klaania kasassa. Uskon että tiemme vielä kohtaavat”, Deleva kertoi.
“Viekää vanhalle miehelle terveisiä”, Mexxi muistutti, “Ja voitte sanoa, etten ehdi kotiin illalliselle… tai seuraavalle kymmenelle.”
“Viemme terveiset”, konemies lupasi.
”Hyvästit minunkin puolestani”, sanoi Kapura. ”Lupaan vahtia, ettei Ritarikuntalaisten Matoroon asettama mikrosiru aiheuta ongelmia. Klaani on vielä pystyssä palatessanne.”
“Mikä karzahnin mikrosiru? Jokin Ehlek-combin liitännäinen vai?” Deleva kysyi puolivakavasti.
”Taidan pysyä siruista aika kaukana tästä eteenpäin”, Mustalumi totesi hiljaa.
“Toivottavasti et liian kaukana”, Xen kihersi.
“Me tästä jatkamme matkaa. Kohti uusia seikkailuja”, Halawe puuttui.
“Toivottavasti tapaamme vielä”, Deleva hyvästeli triangelin ottaessa ensimmäiset askeleensa portilta kohti suurta metallista laituria. Uuden Käden ydin ja sen klaanilaisvahvistukset jäivät katsomaan triangelin loittonevia selkiä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Cody alkoi naputtamaan metallista kaidetta vieressään.
“No entäs sitten. Olisiko se meidän vuoro?”
”Hyvästi ja kiitos kaikesta”, Kapura mutisi. ”Eikä vähäisempänä tästä kyydistä. Muuten olisi tullut aika ankea reissu Karzahnin kautta.”
”Näkemisiin”, Mustalumi katsoi ensin komentajaa ja sitten kenraalia.
”Vasemmalla kädellä kätteleminen on kiusallista, joten…”
Matoro halasi tiukasti vahkia hyvästiksi.
“Älä kuole sinne sotaasi”, Xen vastasi puristuksiin molemmin käsin, “Olet minulle vielä sen tanssin velkaa.”
”Yritän välttää”, toa hymähti päästäessään irti.
Xenin käsi puristui tiukasti Matoron omaan ja vedettyään omansa hitaasti pois jään toa jäi tuijottamaan elegantisti muotoiltua pronssinsävyistä miekan kahvaa kädessään.
“Siispä suojelusenkeli matkaasi. Niz rakensi sen minulle kauan sitten. Yksi ensimmäisistä ionikatanoita, mitä koskaan valmistettiin. Miekat eivät vain koskaan ole oikein olleet tyyliäni ja sinä taisit mennä hukkaamaan jo sen edellisenkin, joten… ehkäpä tämä viimein palvelisi sinua kunnolla.”
Matoro otti askeleen etäisyyttä ja ionisoi aseen. Siitä sähähti esiin pitkä, haaleanpunainen tasasivuinen terä.
”Ionienkeli, siis”, toa pyörytti vaaleanpunaista terää ennen kuin antoi kahvan absorboida sen. ”Näkee, että sinulle tehty. Kiitos.”
Xenin katse kävi hetken surullisena maassa. Tämä oli juuri niitä hetkiä, jolloin teki mieli keksiä jotain sanottavaa. Vahki ymmärsi, mihin jään toa oli astumassa takaisin. Spekuloi urheasti sitä, mihin itse oli joutumassa. Ja yritti epätoivoisesti unohtaa sen mahdollisuuden, ettei hän enää koskaan näkisi Matoroa. Maailma kaksikon katseiden välillä oli hauras ja hetkenä minä tahansa se olisi valmis vetämään heidät mukaansa.
“Noh. Eiköhän mennä sitten”, Cody hoputti ja ohjasi mukaansa lähtevän kolmikon porteista läpi. Terminaaliin ystäviensä poistumista katsomaan jääneet Xen, Nurukan, Mavrah ja Mexxi vilkuttivat vielä hopeiselle komentajalle, joka astui Bettyyn viimeisenä ja veti rautaisen oven perässään kiinni.
Suihkumoottorit ulvahtivat käyntiin, kun vahkikomentaja valmisteli aluksen valmiiksi matkalle kohti välisaaria. Valot syttyivät sen ohjaamoon ja valkoinen Suletu ilmestyi yhteen matkustajapaikkojen ikkunoista.
“Noh. Minä kait tästä sitten lähden”, Meksi-Koron sheriffi tokaisi leppoisasti ja työnsi lierihattunsa syvemmälle päähänsä.
“Mihinkäs sinä oikein olet menossa?”, Nurukan ihmetteli seuraten tulen toan hidasta lampsimista.
“Mutta sinulla on partiovuoro illalle!”, Xen huuteli Mexxin perään, johon sankaritar vain heilautti huolettomasti kättään. Xen tuhahti hieman pettyneenä, mutta käänsi lopulta katseensa takaisin kohti Bettyä Mavrahin koputettua sormellaan Xeniä reiteen.
Moottorien jylyn ja aluksen peräänsä jättämän pilven kaikottua ryhmän välittömästä läheisyydestä, Xen nosti kätensä vielä kerran hyvästin merkiksi. Kenraalit ja professori tunsivat olonsa hetken ajan hyvin yksinäisiksi. Heistä jokainen ymmärsi, että tämä oli se hetki, jonka jälkeen paluuta tuttuun ja turvalliseen ei enää ollut.
”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” Rautakala kimahti vaativasti. Vortixx, joka yritti näyttää kiireiseltä ja keskittyneeltä, ei siirtänyt katsettaan telenäytöstä huomioidakseen.
Selakhi odotti pitkiä sekunteja, yrittäen samalla päättäväisesti murhata Mielitutkijaa katseellaan. Valitettavasti – tai onneksi, Radakin näkökulmasta – hän ei kyennyt hajottamaan asioita molekyyleiksi hailtiasilmillään.
”Hetki”, punamusta vortixx vastasi ohimennen ja syventyi johonkin koneensa ääressä. Se ei vaikuttanut huomiota vaativaa pimeyden metsästäjää.
”Okei, okei! Se, joka väitti selakheja rauhallisiksi ja hillityiks-”
Rautakalan murhaava katse keskeytti vortixxin. Mielitutkija pyörähti tuolillaan neljännesosaympyrän ja laski kädet syliinsä. Liskomiehellä oli päällään laboratoriotakkinsa.
”No. Nyt kuuntelen”, hän totesi rauhallisesti, vaikkakin edelleen ilman tarpeellista vakavuutta.
”Oletko ajatellut tätä tilannetta kovin montaa kertaa läpi?” selakhi kysyi romahtaessaan istumaan. Hänen äänestään aisti ärtymyksen ja turhautumisen lisäksi myös sääliä – tai pikemminkin pelkoa.
”No ajatteleminen on vähän erikoisosaamistani”, vortixx vastasi omahyväisellä virneellä.
”Katsos”, hän jatkoi. ”Apuvoimien hankkiminen vain varmisti sen, Varjottu ainoastaan häviää jos hän pettää minut. Nyt minun pelistä poistaminen on tullut hänelle huomattavasti kalliimmaksi. Hän voittaa eniten, jos pysyy suunnitelmassamme – Nimda minulle, vahkit Metsästäjille.”
”Radak, sinä kuvittelet tämän olevan matematiikkaa. Että voisit vain laskea yhteen hyödyt ja haitat ja sen perusteella nähdä, miten joku toimii”, Angien vastusti.
”Mutta Varj-”
”Älä kerro minulle Varjotusta! Minä tiedän, millainen hän on!” metsästäjä kimahti.
Vortixx huokaisi. ”Kun kävin Odinalla keväällä, tapasin Kummisedän. Olin ennen sitä täysin maassa – ilmeisesti eräs tuttuni suositteli minua Varjotulle, kun he pohtivat Metru Nuin puolustusta. Niin, joka tapauksessa – ei Varjottu ollut mikään pahuuden jumala. Hän oli oikeastaan ihan niinkuin kuka tahansa Xian tai Steltin aristokraatti – ainoastaan hieman tappavampi ja voimakkaampi. Joka tapauksessa, näin kyllä hänen suunnitelmansa. Hän kertoi minulle paljon silloin. Meillä oli jonkin aikaa aika hyvä kahdenkeskinen luottamus.”
Angien pyöräytti silmiään toivottomana.
”Varjottu laskee asioiden arvot rahassa, niin hän selitti. Mikä on täysin ymmärrettävää, koko nyky-Xia perustuu siihen arvomaailmaan! Kun hän laskeskelee, millä saa eniten voittoa tästä Metru Nuin solmusta, kyllä hän pääsee helpommalla kun ei uhraa joukkojaan Zainahia vastaan. Uskon, että hän tajuaa sen, kunhan saa asiasta tiedon. Varjolisko on kuitenkin rationaalinen ja-”
”Sinä saatat olla älykkäin typerys, jonka olen ikinä tavannut”, selakhi tuskaili. ”Sinä luotat Varjottuun? Kuinka typerä pitää olla uskoakseen, että hän haluaa parastasi ja pitää sinua tasa-arvoisena kumppanina? Luulin, että typerimmätkin tietävät, että Varjottuun ei voi luottaa.”
”Eivätko nuo sanat ole suussasi aika… kapinallisia?”
Ja selakhi huokaisi kolmoispistemäisen turhautumisen myötä jälleen kerran. ”Ei se, että Varjottu on epäluotettava, ole mielipiteeni. Se on destralin fakta. Ei Varjottuä kiinnosta, pidetäänkö häntä luotettavana vai ei – valtaosa tietää jo valmiiksi, että hän ei ole luotettava.”
”Silti, miksi hän pilaisi sopimuksemme Nimdan tähden? Hän haluaa Metru Nuin, en usko sirulla olevan hänelle mitään arvoa-”
Rautakala oli hetken hiljaa. ”Kun olit Odinalla”, hän aloitti lopulta. ”Näyttikö mestari sinulle… aarrekammiotaan?”
”Enpä usko”, vortixx vastasi. ”Mitä tekemistä sillä on-”
”Varjotulla on pakkomielle. Kaikki mystinen ja selittämätön kiehtoo häntä suunnattomasti. Hän on kerännyt aikojen saatossa valtavat määrät eksentrisiä esineitä ja asioita, jotka historia on jo unohtanut. Hän pitää jopa osaa Metsästäjistä aarteinaan.”
”Ymmärrän hyvin hänen kiinnostustaan.”
”Pahinta on se, että se ei ole enää vain kiinnostus”, Angien madalsi ääntään. ”Se on mielisairaus. Hän haluaa päästä syvemmälle ja syvemmälle. Muistan, miten hän esitteli uutta henkivartijaansa – kuollutta akshikromidia, jonka oli herättänyt jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Puoli Odinaa oli kauhuissaan, ja se on paljon sanottu. Kerrotaan, että hän leikki myös Puhdistajan elämällä ennen kuin tämä katosi.”
Hiljaisuus.
”Minusta tuntuu, että hän kuvittelee olevansa jonkinlainen jumala. Suuri Olento. Velho. Ja kun hän sai ensikosketuksen Nimdaan, se vain paheni. Hän vakuuttui siitä, että siru on ratkaisu kaikkeen. Hän on kohdistanut viime aikoina valtavasti miehiään ja rahojaan athismin legendojen ja Nimda-tarujen tutkimiseen. Jos hänen pitää asettaa vaakakuppiin Nimda ja Metru Nui, se kallistuu sirun puolelle.”
Vortixx näytti epävarmalta. Epäilevältä.
Tärisevältä.
”Minun… minun pitää ajatella. Järjestellä asioita”, hän lopulta vastasi.
Angien asteli tyhjään huoneistoon, jossa oli vielä vähän aikaa sitten ollut viisi tylsistynyttä pimeyden metsästäjää tappamassa aikaa. Nyt se oli hiljainen. Voi ei, ne ääliöt ovat menneet tekemään jotakin typerää, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toivottavasti ne olivat vain jossakin Po-Metrulaisessa baarissa tai jotakin vastaavaa, hän toivoi, mutta kaikki puhui sitä vastaan. He olivat ottaneet aseensa mukanaan – eikä Jakaja kanniskellut naurettavan kokoista konekivääriään turhaan. Se typerän suuri viulukotelo, jonka draakki oletti jollakin tapaa piilottavan aseensa, oli myös otettu. Kuten myös se Panostajan instrumenttisäilö, jossa oli yleensä ammuksia pienelle legioonalle.
Rautakala avasi radiolähettimen ärsyyntyneenä ja yritti saada yhteyden Kersantin kantamaan kapulaan. Loputtoman pituisten kohinantäyteisten sekuntien jälkeen peikko vastasi.
”Ei nyt saatana, meillä on vähän-”
”Kersantti, se on Rautakala. Mitä destr-”
”Me yritämme helvetti kiivetä hissikuilua! Että joku muu hetki!”
Selakhi huokaisi. Syvään. Käsin kosketeltavaa turhautumista huokuen.
”Ala selittää. Mitä te kuvittelette tekevänne?”
”Hoitaa homman, matalauta! Ei se pirun vortiks olis mitään saanu kuitenkaan aikaan, ja kun sen lonkeropellet tuli, ni me pojat mietittiin, että karzahni! Mei haetaan se saakelin taikarauta ihan ite, ja viedään se suoraan pomolle!”
Linjalta kuului, miten jokin metallinen putosi. Ritilä, kenties. Kiroilua ja sähinää seurasi sitä.
”Hetk- missä te olette?”
”No tää vortiksis kamu, tää robomies, kysyttiin siltä ku se on niitä asioita varjostanu. Se kerto mielellään, et tältä heltä lääkärisakalta löytyis tietoo, mitä me tarvitaan.”
Miksi Radakin vakooja olisi kertonut heille sen? Eihän Mielitutkija halunnut, että metsästäjät saisivat sirun… kamala ajatus heräsi. Entä jos Radak ja sen tiedustelija pelasivat hänen metsästäjänsä pois pelistä laivalta? Mitä jos he suunnittelivat, että he ja toat tappaisivat toisensa, ja ne destralin kromidit surmaisivat viimeisen osapuolen, ja ottaisivat sirun-
”Tuo ei ole hyvä idea”, hailtia vastasi hiljaa. ”Teitä pelataan.”
”Helvetti nyt, ei kiinnosta, Fisu! Tää on se, miten me hoidetaan tää tehtävä parhaiten. Me selvitetään missä se ihmekivi on, ammutaan kaikki surkeat entiset skrallit mitkä yrittää olla meiän tiellä, otetaan se ja voitetaan tää koko roska. Mut nyt turpa kii ku kuulustellaan tota yhtä.”
Angien halusi kuristaa jotakin. ”Ei se toimi niin”, hän valitti ja jatkoi. ”Ette te voi tehdä omianne tuolla tavalla! Meillä on metsästäjissä organisaatio, Kersantti, ja sinä jos kuka tiedät, että se on olemassa syystä! Mestari nimitti minut Metru Nuin operaation johtoon, ja minun olisi pitänyt olla mukana päätöksenteossanne. Emme me ole mikään toa-tiimi, minkä jäsenet saavat tehdä omiaan vapaasti, vaan-” taustaäänistä päätellen Kersantti ei kuunnellut. Hento naisääni sopersi jotakin jään toasta joka ei ymmärrä ja valon toasta joka…
”Toia, saatana”, Kersantin etäinen ääni huusi ja tarttui uudelleen mikrofoniin. Rautakala oli päästämässä valloilleen uuden luonnon organisaation tärkeydestä ja Kersantin hätäisistä toimista ja-
“Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. “Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
”Etkö ollut vielä äsken kovin varma, ettei mitään ongelmaa tulisi? No siinäpä niitä. Nyt oikeasti, tuo on typerä idea. Tulkaa takaisin. Ja vielä, emme käytä oikeita nim-”
Ilmeisesti Kersantin laite koki raivokkaan hajoamisprosessin.
No voihan kraahkan.
Ne kraatat, selakhi ajatteli katkerana. Mitä destralia niiden päissä oikein liikkui? Kuvittelivatko ne olevansa joitakin Varjotun ykköstappajia, jotka pärjäävät ketä tahansa vastaan? Sooloilemaan lähteminen oli ehdottomasti surkein vaihtoehto.
Tai saattoihan se olla paras vaihtoehto. Kersantti tai Jakaja tai Panostaja olisivat ennen pitkään aloittaneet tappelun lonkeroväen kanssa, eikä se olisi ollut kivaa kenellekään.
Mutta silti. Ne viisi olivat vain häipyneet. Se tuntui Rautakalasta kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta.
Vai olivatko he kenties saaneet mestarilta käskyn? Se kävisi järkeen, kyllä. Mutta Kersantti ei ollut kyllä maininnut asiasta. Ja Angien odotti, että olisi saanut itsekin tietää, jos Varjottu olisi käskenyt heidät hakemaan siru. Voi, miten väärässä paikassa hän olikaan, hän ajatteli turhautuneena kaataessaan itselleen jotakin vortixxin mustikkaviiniä. Koko kraahkanin tehtävä oli ollut virhe.
Hän kaipasi pajaansa Odinan kivilinnoituksen korkeuksissa. Kaunista näköalaa aseiden täyttämälle aavikolle. Näpertelyä uuden Nynrah-elektromagneettipulssiketjukiväärin syöttömekanismin kanssa. Kyberneettisten tappamisproteesien valmistamista Varjotun parhaille. Mutta oikeastaan kaikkein eniten hän kaipasi rakasta toaansa.
Viimeksi kun hän oli kuullut Hammasrattaasta, tämä oli ollut lähtemässä salamurhatehtävälle Xialle. Siitäkin oli jo kuukausi.
Selakhi joi, ja yritti saada järkeä Metru Nuin sirupeliin, mutta ei siinä onnistunut. Pelilauta oli liian täynnä nappuloita, eikä niistä puolen motivaatiota tai uskollisuutta edes tiennyt. Miten hän olisi tiennyt ne, jos hän ei oikeasti tiennyt edes omia ajatuksiaan?
Sukellusvenematka Odinalta Metru Nuille oli ollut Rautakalalle kenties epämukavin kokemus vuosikymmeniin. Hän ei pitänyt lukituista tiloista. Tai merestä. Tai niistä viidestä, jotka jakoivat sen pirun metallisylinterin hänen kanssaan. Okei, hän piti Spesialistista. Se shasaali osasi ajatella. Tunsi kulttuuria. Ainoa intellektuellia keskustelua rajoittava piirre oli se hämärä kieli, mitä Angien oli yrittänyt opetella vuosikausia.
Hän löysi kerran Varjotun kirjastosta jonkin vanhan tablettijoukon, jotka käsittelivät kaukaisen Шасалградин kieltä. Niiiden teosten tutkiminen oli ollut äärimmäisen masentavaa. Se koko kieli kuin heijasti täydellistä elämänilon puutetta ja absoluuttista ankeutta. Kuin se olisi ikuiseen tylsyyteen ja kurjuuteen tuomittujen olentojen toisilleen puhumia runoja, joilla he yrittivät pilata toistensa elämät vieläkin perusteellisemmin.
Ei siitä opiskelusta ollut tullut oikein mitään. Koska se oli yksinkertaisesti sanottuna masentavaa.
Oli hän oppinut sitä hieman Spesialistilta. Ei puhumaan, mutta ymmärtämään.
Spesialisti esimerkiksi piti oopperasta. Перунакунинкаан тухо oli hänen suosikkinsa. Angien ei ollut nähnyt sitä, mutta oli yrittänyt etsiä. Jostakin syystä noiden etelän kiehtovien kaulavajaisten myyrien kulttuuri oli pohjoisessa kuin kiven alla.
Sukellusvene, se oli ollut xialainen rautamahri. Kamala sodanaikainen purkki, jossa ei ollut edes kunnon tuuletusta. Jopa sen asejärjestelmä oli ollut masentavan vanhanaikainen – vain neljä Cordak GA07-torpedoa? Rautakala oli tehnyt kivääreitä, joissa oli enemmän tulivoimaa kuin siinä laitteessa.
Kersantti oli törmännyt Kristallisaarilla manaattiin. Suureen sellaiseen. Jakaja ampui siihen torpedon. Jostakin syystä se oli herättänyt joukon vähemmän intellektuelleissa jäsenissä syvää huvittuneisuutta.
Äkkiä tila tuntui todella yksinäiseltä. Turvattomalta.
Olivathan he olleet aika ääliöitä, mutta he olivat olleet hänen ääliöitään. Angien tunsi viisikosta tiettyä vastuuta, eikä erityisemmin halunnut, että he menisivät kuolemaan Kersantin typerän operaation takia. Heillä oli kuitenkin vastassa Mustalumi ja se toan muodossa oleva tappokone, jonka hän oli itse parsinut kokoon sodan aikana.
Huokaus. Metru Nui oli virhe.
”Jak, missä olet?” Radak kysyi mikrofoniinsa. Hän loikoili pyörivällä tuolillaan, jonka selkänoja oli kaadettu alas. Vortixxilla oli toinen tuoli jalkatukena.
”Selväkadulla. Seuraan toia. Suunta Aft-Amana”, kuului mekaaninen vastaus.
Radak avasi näytölleen kartan lähialueista. Vakoojan signaali lähestyi mielisairaalaa joka hetki.
”Otaksun, että metsästäjät tarttuivat syöttiisi?”
”Kyllä.”
”Tiedätkö, missä he ovat?”
”Takana. Suunta Aft-Amana.”
”Hyvä. Pysy erossa taistelusta. Älä mene sisälle mielisairaalaan, mutta pysy perillä siitä, mitä siellä tapahtuu”, vortixx selitti.
Linja oli hetken hiljaa.
”Et kertonut. Mitä Aft-Amanassa on. Miksi emme hae Deltaa itse.” Vakooja kysyi lopulta. ”Sinä pelkäät sitä. Miksi?”
”… koska minä en tiedä, mitä siellä on. Siellä ei ole käynyt vahkeja sitten sairaalan lakkautuksen. Koko paikka on järjestelmän mukaan luokiteltu korkeimmalle vaarallisuusluokitukselle.”
”Siru.”
”Luulen, että hän pelkää sirun vaikutusta koneisiinsa.”
”Syystä.”
Hetken hiljaisuus.
”Se Varjotun uhkaama tiimi, jonka tarkoitus on hakea siru mielisairaalasta. Tiedätkö, missä he ovat?” Radak kysyi.
”He eivät ole Kupolissa.”
”Hyvä. Meillä saattaa olla aikaa päästä tästä elossa.”
”Onko jokin muuttunut?”
”Ang on sitä mieltä, että Varjottu ottaa mieluummin Nimdan kuin Metru Nuin. Että hän ei anna minun pitää sitä, vaikka täyttäisin osani sopimuksesta.”
”Mitä aiot tehdä asialle?”
Hintelä reptiliaani puri hammasta. ”Toivoa parasta. Jos ehdimme saada sirun tänne ennen kuin metsästäjät saavat sormensa siihen, meillä on hyvä mahdollisuus… Olemme Metru Nuilla turvassa varjoliskon kovimmalta nyrkiltä, ja voisimme ehdottaa Dumelle sopimusta… En tarvitse häneltä mitään muuta kuin aikaa tutkia ja ymmärtää sirua. Ja jos hän ei suostu, me voimme kiristää häntä sillä, että kykenemme lamauttamaan vahkit. Jos kaikki menee hyvin, siru avaa kaikille mahdollisuuden parempaan huomiseen”, vortixx selitti innoissaan. ”Näen jo, miten lukemattomat sovellukset sirujen mieliteknologiasta tulevat mullistamaan teknologian. Viestintä, energiantuotanto, matkustaminen, kaikesta tulee paljon helpompaa!”
”Jos kaikki menee hyvin, sanoit.”
”… niin. Jos kaikki ei mene hyvin, joku odinalainen palkkatappaja todennäköisesti pistää kuulan kalloni läpi.”
”Selakhi. Hän on Varjotulle arvokas. Panttivanki?”
”Mh. Niin. Tosin, jos kyse on sirusta, en usko, että hän välittää.”
”Voimme kokeilla.”
”… ei, emme me edes keskustele hänen tappamisestaan. Emme ole mitään pimeyden metsästäjiä.”
”Vihollisemme ei säälisi.”
”Aivan, mutta en halua olla kuin hän. En koskaan.”
“Et välttämättä saa vaihtoehtoja.”
Vortixx mietti hetken. “Taidan ottaa yhteyttä vanhaan tuttuumme Korporaatiossa. Joo, häneltä löytyy varmasti ratkaisun.”
“Melkein yhtä loistava idealta kuin Kalmakomppania”, Muodonmuuttaja vastasi, ja linja hiljeni.
Voitto Korporaation johtaja oli erittäin tärkeä henkilö. Hän oli kenties niitä harvoja Xian äveriäistä, jotka tekivät tiedettä tieteen itsensä eikä rahan vuoksi. Eksentrinen nero, Tulinoidan jalanjälkien kulkija ja Radakin vision teknologian tulevaisuudesta jakava mies oli myös niitä harvoja, joilta hän saattoi saada konkreettista apua Odinan voimia vastaan. Tai siihen hän luotti soittaessaan toimitusjohtajalle.
Radak oli itse työskennellyt ennen sotaa tämän yhtiössä. Hän oli ollut juuri valmistunut Po-Metrun teknologisesta yliopistosta alanaan tekoälyt ja haaveenaan muuttaa maailma, mutta ei ollut saanut paikkaa Mustasta Kädestä, jonne tietysti kaikki hänenkaltaisensa niinä idealistisina rauhan ja kehityksen vuosina halusivat.
Xian aluevesillä pääkonttoriaan pitävä teknologian alan suuryritys oli ollut mieluisa työpaikka. Sopivan… liberaali, jos niin saattoi sanoa. Toimitusjohtaja piti paljon erilaisista ideoista – etenkin sellaisista, mitä muut voittoa tavoittelevat yritykset eivät olisi koskaan harkinneet toteuttaa.
Niinä vuosina hän oli innostunut Tulinoidasta. Hylännyt tekoälyt tajuttuaan, että ne eivät olleet mitään verrattuna asioihin, joita Mielen Sirulla potentiaalisesti voisi saada aikaan. Eronnut pian ja ryhtynyt yksityisyrittäjäksi Muodonmuuttajan kanssa.
“Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” Radak aloitti puhelunsa aristokraatille.
Ääni, joka vastasi, oli muhkea ja karismaattinen: ”Radak! Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
“Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi”, Mielitutkija aloitti.
Hetken hiljaisuus.
”Ongelmia, Radak.”
“Ystävämme Odinalta”, vortixx huokaisi.
”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?” parivaljakosta aatelisempi huudahti dramaattisesti.
“Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
Taustalta kuului, miten aristokraatin hovimestari piippaili nolostuneesti.
“Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Siinä se tuli. Radak oli melkein yllättynyt siitä, miten suorilla raiteilla keskustelu oli siihen asti pysynyt. Mutta Voitto Korporaation johtaja oli eksentrinen mies, eikä hänen tarvinnut seurata tavallisten kuolevaisten ajatuksenjuoksua.
“… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?” hän kysyi.
”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
Lihaasyövät nanobotit. He oikeasti keskustelivat aiheesta vakavissaan?
“Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”
“Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
“En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
Varjottu oli kieltämättä kasvattanut Voitto Korporaation tuloja sangen miellyttävästi kuluneen kesän aikana. Metsästäjät olivat tarjonneet Radakille varat kaikkeen, mitä hän tarvitsi operaatioonsa kaupungin vahkien kanssa, ja Radak oli ostanut sen kaiken vanhalta voittoisalta tutultaan.
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu”, vortixx jatkoi. Keskustelu oli äkkiä noussut niihin absurdiuden mittoihin, mihin hän oli jo aikanaan tottunut yhtiössä.
”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
Hämmentynyt huokaus. Mistä se ukko keksi näitä.
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti vastasi vaatimattomaan sävyyn.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Koko dialogi oli jonkinlainen hämärä peli, Radak oli siitä varma, ja meni mukana. Hän ei vieläkään ollut aivan varma, milloin hänen keskustelukumppaninsa oli vakavissaan ja milloin ei. Vai oliko hän aina vakavissaan, mikä oli tavallaan pelottavin vaihtoehto.
”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.”
Diplomaattisempi keino. Vain Voitto Korporaatio.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja”, vortixx sopersi.
”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia toisesta päästä.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
Ne nanopilvet. Sillä miehellä on joku ongelma nanopilvien kanssa, Radak oli varma.
”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
”Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?”
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.”
”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies!”, aristokraatti naurahti. “Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin- VALOOOOOOOT. Kiitos! Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa. Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle”, suuri toimitusjohtaja vastasi hykerrellen.
“Kiitos. Parannat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
”Minun ei! Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Hiljaisuus.
Hämmentyneempi.
“… eikö…”
”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUV-”
Puhelu katkesi. Vika ei ollut Metru Nuin päässä, vortixx tarkasti nopeasti.
No. Ehkä näin oli parempi. Keskustelun lopettaminen hänen kanssaan tavanomaisin keinoin ei koskaan ollut erityisen helppoa, lisko pohti ja huikkasi vesipullostaan. Ainakin hän sai asiansa hoidettua. Vielä yksi asia, ja kenties hänellä olisi sitten työrauha.
Ne huoneistot XMS Angoncen ruumassa, jotka hän oli antanut kromidien käyttöön, olivat hiirenhiljaisia.
Mielitutkija kuunteli hetken vaivaantuneena harmaassa käytävässä, oliko väärä hetki tulla keskustelemaan. Hän ei varsinaisesti tuntenut kromidi-kulttuuria
No, hän päätti koputtaa lonkeroisten johtajan oveen. Kop, kop, kop.
Hän avasi sen.
“Jos en tuntisi sinua, sadiq, tukehtuisit jo omaan vereesi”, hänen kromidiystävänsä totesi hiljaa. Tämä istui jonkinlaisessa meditaatio-asennossa, johon taipumisella vortixxilla todennäköisesti revähtäisi useampi kuin yksi lihas. Tummanpunainen nainen piteli päänsä sivuilla olevissa käsissään sahalaitaisia tikareita, jotka oli tasapainotettu yhden sormen päälle.
“A-anteeksi, jos häir-” Radak alkoi selittää pahoittelevana, mutta tuli keskeytetyksi.
“Häiritsit jo. Tule sisään”, ar-Zainah totesi, eikä avannut silmiään tai muuttanut asentoaan.
Vortixx lopulta hiippaili koruttomaan huoneeseen ja sulki oven perässään. Vain joukko kynttilöitä toi valoa tilaan.
“Krhm”, hän yritti muotoilla jotakin järkevää aloitusta. “Ystäväni on pitänyt heitä silmällä. Hetki on arviolta huomenna iltapäivällä.”
Zainah oli hiljaa. Hän keskittyi.
“Pyydän vain, että… jos te kohtaatte Mustalumea, älkää tappako häntä. Minä haluaisin sopia hänen kanssaan.”
“Armo on päättäväisyyden puutetta, on jo Kalmah sanonut.”
“En yritä olla hän”, vortixx vastasi. “Ja sitäpaitsi. Ei se, että en halua kenenkään kuolevan, ole… noh, ruumiit aiheuttavat kysymyksiä.”
“Voimme olla jättämättä ruumiita”, kromidi vastasi, eikä hän vitsaillut.
“Miksi te haluatte tappaa kaiken? Miten se on sinulle niin helppoa?” vortixx parahti ja istuutui matolle seinän viereen.
“Niin sodat voitetaan.”
“Ei tämä ole mikään sota. Tämä on diplomatiaa.”
“Menneisyys on sota. Nykyhetki on sota. Tulevaisuus ei eroa siitä. Elämä on sotaa siitä, kuka saa elää.”
“Olit joskus optimistisempi”, vortixx mutisi. “Silloin Steltillä.”
“En ollut vielä silloin täysin ymmärtänyt A̵lu҉n͠ ̕Ajàt̴ukśe͟n olemusta. Se vaati monia ja taas monia elämiä, monia kierroksia spiraalissa. Tiedätkö, miten monta kertaa olen palannut?”
“En väitä tunteneeni sinua tarpeeksi pitkään, että osaisin kuvitella.”
“Tämä on seitsemäs. Seitsemän kertaa olen lähes päässyt vapaaksi, vain herätäkseni jälleen uutena kehona kylmältä rannalta. Seitsemän kertaa olen rakentanut elämäni uudelleen.”
Reptiliaani katsoi maahan. Hän tavallaan ymmärsi, miksi se teki kyyniseksi. Ar-Zainah ei ollut koko aikana edes avannut silmiään, saati liikahtanut. Kaksi tikaria seisoivat hänen pitkäkyntisten etusormiensa päällä lähes hievahtamatta.
“Olen yrittänyt kaikkea. Yritin elää huoletta, kuunnellen vain mielihyvää. Yritin elää askeettisesti, omistautuen vain Sieĺuttoman҉ ̷S͢i҉e̕lun palvelemiseen, niin trenagana mietiskellen kuin vääräuskoisille tuhon tuoden. Yritin elää lyhyesti, tavoitellen kuolemaa. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Se ei tuonut eroa.” Hänen sanansa olivat hiljaisia ja kylmiä.
“Ja uskot nyt, että siru on ratkaisusi?”
“Kenties.”
“Se siru tosiaan tuntuu olevan kaikkien ratkaisu kaikkeen”, Mielitutkija huokaisi. “Ja me olemme niin lähellä se-” hän hiljeni, ja kuunteli, kun Vakoojan linja hänen kuulokkeissaan avautui. ”Selakhi informoi Odinaa”, ääni totesi.
”Agentti Rautakala Metru Nuilta, suojattu yhteys 612XX”, Angien totesi kuivasti avatakseen puhelun. Varjottu hymyili rautaisen tietokone-asian telenäytöllä.
”Kuulin, että törmäsit muuttujiin”, Varjojen Kätkemä kertoi. Angien ei tiennyt, mistä mestari kaiken tietonsa sai, mutta hän selvästi tiesi aina enemmän kuin selakhi itse.
”Rad- Mielitutkija on värvännyt osan Kalmakomppaniasta. Hän sanoo sen olevan omaksi turvakseen. Lisäksi Kersantin tiimi lähti oma-alotteisesti kentälle, luultavasti hänen pelaamananaan.”
”Kiittämätön limanuljaska”, Varjottu tuhahti. ”Minä nostin hänet sieltä kurjasta xialaisesta kuppilasta takaisin vallan kahvaan. Ja näinkö hän kiittää minua? Epäluottamuksella ja uhalla tappaa minun alaisiani!”
”Ei hän oikeastaan uhan-”
”Älä ole niin hyväuskoinen, kala. Hän värväsi Kalmakomppanian. Hän aikoo surmata teidät kaikki.”
Angien oli hiljaa. Hän ei oikein uskonut Radakin tapattavan ketään. Epäilys kuitenkin kävi hänen mielessään. Sen takia hän oli viivytellyt niin pitkään ennen kuin oli ottanut yhteyttä johtajaansa. Hän ei tosin ollut nähnyt Varjotun vielä erehtyneen.
”Xialaiset ovat kaikin tavoin alhaisia ja kieroja, sinä tiedät sen montaa muuta paremmin. He esittävät kohteliaita ja ymmärtäväisiä kunnes saavat haluamansa, ja upottavat sitten zamor-ammuksen sydämeesi. Mielitutkijan kaltaisten pyrkyreiden käsittelyssä pitää olla ehdoton.”
”… eikö tarkoitukseni ollut tehdä yhteistyöt-”
”Naiivi kalani, ei yhteistyö mitään auta”, Varjottu hymyili. ”Se limanuljaska muutti sääntöjä. Hän ryhtyi mukaan leikkiin, jota ei ymmärrä. Hän värväsi tappajia ja tavoittelee Nimdaa. Hän on ylittänyt rajan, josta ei ole paluuta.”
Angien oli täysin hiljaa, mutta hän tiesi, mitä Varjottu tarkoitti. Hän tiesi sen liian hyvin.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, Rautakala. Toivottavasti et ole kiintynyt siihen takinkääntäjään liikaa.”
Selakhi järjesteli päässään sitä, minkä oli kuullut. Hän oli jumissa. Ansassa.
Akvaariossa.
”Hän saattaa yrittää puhua sinut johonkin typerään, idealistiseen yritykseen paeta auringon laskuun kaikkeuden voimakkain taika-esine kauniiksi kaulaketjuksi koottuna, mutta tiedän sinun olevan tarpeeksi älykäs olemaan huomioimatta moisia ehdotuksia”, akvaarion omistaja jatkoi. ”Mielitutkija ei ole enää mielitutkijani. Jos hän ikinä saa Nimdan, eikä luovuta sitä minulle, hän tulee kuolemaan. Ja sinun tehtäväsi on vakuuttaa hänet tästä.”
Rautakala nyökkäsi varovasti. Kaikki meni päin karzahnia.
”Sirut tuot luonnollisesti tänne palatessasi Odinalle. Kenties pääset jopa jatkamaan edesmenneen liskoystäväsi työtä.”
”Ja nopeana tyttönä oletkin jo päätellyt, että jos edes ajattelet mahdollisuutta tehdä Nimdalla yhtään mitään, tai harkitset sen luovuttamista jollekulle muulle… saatat jakaa Mielitutkijan kohtalon, mutta vasta, kun niin ovat tehneet myös kaikki muut, joista välität.”
Viimeinen sana oli se, joka lopulta osui sydämeen. Verbaalisen nuolen lävistämänä Angien kuittasi ymmärtäneensä ja sulki yhteyden. Hän upotti kaiverretut kasvonsa kämmeniinsä, eikä tiennyt, mitä tehdä.
XMS Angonce tuntui uhkaavalta, suurelta ja vaaralliselta. Kaksoisauringot olivat laskemassa hitaasti tehdäkseen tilaa pimeydelle, joka vartioisi kaupungin unta. Aluksen suuret moottorit makasivat puoliksi veden alla kuin nukkuvat jättiläiset. Heidät yhdisti Metru Nuin mantereeseen vain yksi, paksu ankkuri. Vastenmielinen lonkeroisjoukko vartioi varmasti alusta joka sekunti kiduttajattarensa johdolla. Angien tunsi kylmät väreet, kun tajusi olevansa täysin yksin.
Jollekulle, joka oli viettänyt valtaosan viime vuosikymmenistään Odinan linnoituksen syvyyksissä turvassa kaikelta pahalta, se oli äärettömän pelottava tunne.
Aluksella ei ollut ketään auttamassa häntä. Hänen kollegansa Odinalta olivat joko omaa typeryyttään tai muiden oveluutta lähteneet tuntemattomalla tielle. Vortixx, joka pelasi peliä, jota ei ymmärtänyt, loi utopioitaan komentosillan tornissa. Ar-Zainah kromideineen olivat jossakin aluksen sadoista synkistä rautahuoneista.
Nainen huokaisi, kököttäen edelleen maassa puhelunsa jäljiltä. Hän puristi polviaan tiukasti rintaansa vasten ja mietti umpisolmua, jossa hän oli. Hän pyöritteli sormissaan mustaa avainkiveään, joka takasi Odinalla pääsyn moniin rajoitettuihin tutkismussektoreihin. Siinä irvistävä punainen kolmio, jonka keskellä kiertyi synkkä häntä kuristamaan uhrejaan, toimi todisteena hänen jäsenyydestään pahamaineiseen rikollisjärjestöön.
Angien heitti kiven kovaa maahan. Se kilahti teräksestä ja kimposi parikymmentä senttiä.
Seuraavaksi hän tajusi, miten typerää se oli, ja poimi kiven takaisin. Jos se olisi pudonnut kanavaan, hänellä olisi ollut selittelemistä.
Sen sijaan hän tyytyi puristamaan aluksen laitaa rystyset valkoisina. Sillä hetkellä hän vihasi Varjottua enemmän kuin mitään, mutta hän tyrehdytti sen tunteen pian. Siitä ei seuraisi mitään hyvää.
Hänen pitäisi päästä rakentamaan jotakin, Rautakala ymmärsi. Se oli paras tapa käsitellä stressiä, hän oli huomannut. Päivällä hän oli kokeillut alkoholia, mutta hänen päällään siitä ei ollut hyötyä. Se aiheutti vain vielä huonomman olon.
Kenties Radakin työpajasta löytyisi jotakin mielenkiintoista viriteltävää. Hän oli sillä tuulella, että voisi rakentaa vaikka jonkin aseen. Jotakin, mikä aiheuttaisi tuskaa ja kipua.
Varjottu ainakin pitäisi siitä.
Angien kulki ohi aluksen suljetun osaston ja nousi hissillä (jossa soi xialainen tekno) ylimpään kerrokseen, jossa vortixx oli todennäköisesti silläkin hetkellä tekemässä vortixx-asioitaan. Selakhin oma huoneisto sijaitsi suoraan komentosillan alapuolella.
Komentosilta oli hieman harhaanjohtava termi kuvaamaan kahdeksankulmion muotoista, lasiseinäistä XMS Angoncen ylintä kerrosta. Siellä sijaitsi kyllä valtava tietokone, josta käsin koko alusta saattoi ohjata, mutta siellä oli paljon muutakin. Kirjahyllyt ja kahviokalustus koristivat tilaa, jossa oli myös xialaiselle sisustukselle hyvin tuntemattomia asioita, huonekasveja. Kahdeksankulmion puolittivat seinät, joiden takana sijaitsi Radakin henkilökohtaiset tilat sekä tämän metallipaja. Metallitikkaat johtivat laivan katolle.
Vortixxia ei näkynyt. Angien koputti ja avasi sitten puuoven pajalle. Tila oli valtavassa epäjärjestyksessä – paljon laatikoita työkaluineen ja osineen, keskeneräisiä asioita, virtapiirejä, robotinkappaleita, tutkalaitteita, kirjoja ja piirustuksia. Naulakossa roikkui rivi öljyisiä työtakkeja ja -hanskoja.
Selakhi katseli ympärilleen. Tuntui hieman epäkohteliaalta sorkkia jonkun muun työtä, joten hän jätti robottirangat ja muut keskeneräiset laitteet paikalleen. Joku typerä vortixx-tutkimusassistentti oli kerran siivonnut hänen toimistonsa, ja pilannut sillä kaiken sen kotoisuuden ja järjestyksen minkä selakhi oli työtiloihinsa vuosien aikana luonut. Mikään ei ollut sen kamalampaa kuin joku muu sotkemassa omaa projektia, hän mietti jättäessään Mielitutkijan viritelmät rauhaan.
Hänen huomionsa kiinnittyi suureen pyörälliseen tauluun, johon oli kiinnitetty runsaasti piirustuksia. Hän näki kuulia, kasvoja ja robotteja, joista joillakin oli kanohit ja toisilla vahkimaiset päät. Kuvat kuudesta kuusikulmaisesta sirusta esittivät Nimdaa, Angien päätteli. Piirustuksissa esiintyi myös suunnitelmia reaktoreista ja aluksen energiansiirrosta, mutta ne näyttivät olevan hukkumassa vortixxin omien kaavojen ja merkintöjen viidakkoon.
Ovi aukesi hänen takanaan. Se oli Radak.
”Ang, etsin sinua kaikkialta”, vortixx hihkaisi ja käveli laboratoriotakissaan selakhin luo. ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa.”
Hän sai osakseen metsästäjän kysyvän katseen.
”Tule katolle. Näytän jotakin”, xialainen ehdotti ja viittoi kohti metallitikkaita. Angien seurasi häntä epäillen.
He nousivat ylös, komentosillan laakealle metallikatolle. Iltapäivän tuuli oli kylmä. Siitä tunsi lähestyvän talven ja roudan. Suuret antennit ja lautaset kohosivat selakhin ja vortixxin takana, kun he nousivat kapeista tikapuista, aluksen kapteeni etummaisena. Radak ojensi kätensä ja veti Angienin ylös. Ele ärsytti selakhia suuresti.
Näköala sen sijaan ei.
Angien asteli eteenpäin ja nojasi teräskaiteeseen. Korkealta laivan katolta näki, miten koko elämää ja valoa sykkivän kaupungin pilvistä taivasta vasten kohoava siluetti syleili heitä. Coliseumin tornit, uhkaavuutta huokuva vahkien komentokeskus, Tiedon tornit, Suuri Ahjo, Po-Metrun patsaat, Ga-Metrun saaret ja sillat – kaikki se levisi hänen ympärillään valopilkkuja hohkaavana. Teleruutujen värivalot paistoivat kirkkaana. Vauhtiputkissa kulkevien ajoneuvojen valot olivat kuin lasersäteet, kun taas ilmalaivat taivaalla saattoi erottaa niiden valojen hitaasta ja rauhallisesta vaelluksesta halki taivaan.
Hiljaisuus oli hetken täydellinen.
”Minä en halua tuhota sitä”, Radak, joka nojasi kaiteeseen Angienin takana, aloitti.
Selakhi katseli rakennusten siluetteja. Hän ei ollut nähnyt Metru Nuin sotaa, mutta Selakhian perusteella hän kyllä kykeni kuvittelemaan, miltä kaupungin valot olisivat näyttäneet Varjotun rautanyrkin alla.
”Unohda se, mitä sanoin sinulle aamulla. Olen yrittänyt päästä irti sopimuksestani Varjotun kanssa”, vortixx jatkoi ja katseli kaupunkia.
Kuinkahohan monta henkeä hänenkin luomuksensa olivat viime sodassa vieneet, Angien mietti. Se oli ajatus, jota hän ei yleensä antanut itsensä pohtia.
”Min- tarkoitan, siis, miksi sinä olet niin uskollinen mestarillesi, Angien? Mitä hyvää Varjottu on ikinä kenellekään tehnyt?” Radak takelteli.
Selakhi huokaisi. Ne olivat hetkiä, joina hän kävi päässään sen ainaisen keskustelun siitä, mitä tekisi elämällään ja oliko se oikein.
”Onko muka jotakin muuta vaihtoehtoa?” Angien kysyi katsellessaan kanavan valonsäteitä heijastavaa vedenpintaa.
”On! Sinä voit tehdä ihan mitä ikinä haluatkaan!” vortixx vastasi.
Selakhi nojasi kaiteen päällä pitämiin käsiinsä. ”Ei se toimi niin”, hän vastasi ja huokaisi. ”Joskus minäkin ajattelin noin. Nuorena Selakhian kristallitorneissa. Silmät loistaen ja innostuneena kaikesta uudesta. Opiskelin kristallogiaa ja halusin selvittää maailman mysteerit. Kuvittelin, että voisin tulla miksi halusin. Että Sokean Jumalattaren maailma olisi oikeudenmukainen.”
Angien kääntyi kohti Radakia. Coliseumin siluetti kohosi hänen sinisen naamionsa takana.
”No tiedätkö mitä. Ei se ollut”, hän jatkoi. ”Maailma on varjottujen ja makutoiden pelilauta, ja me olemme vain nappuloita, joita liikutellaan. Joilla on osa täytettäväksi. Aivan sama mitä yritän, en pääse pois osastani. En pääse eroon pelin säännöistä.”
Radak katseli haikeana naista tämän puhuessaan. Hän näki toivottomuuden tämän silmissä, joiden hohde kalpeni takana loistavan Metru Nuin rinnalla.
”Olen yrittänyt tehdä osani. Seurata sääntöjä. Tehdä, niin kuin shakkimestarit haluavat. Ei minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei ole mitään järkeä yrittää kapinoida, kun tietää, ettei voi voittaa tämän pelin pelaajia.”
Selakhi oli kääntänyt suuret silmänsä kohti jalkojaan ja kohti kylmää lattiaa. ”Kukaan meistä ei voi tehdä mitään pelaajiamme vastaan.”
”Toissayönä kutsuit tuota kohtaloksi”, Radak vastasi hiljaa. ”Mutta en usko, että mitään kohtaloa onkaan.”
Angien nosti katseensa pitkän xialaisen mustiin kasvoihin.
”Ne pelaajat – nekin ovat aloittaneet pelinappuloina. Kenestä tahansa voi tulla se shakkimestari, josta puhut. Angien, kenestä tahansa.”
Selakhi näytti mietteliäältä. Hän ponnahti istumaan metallikaiteelle, jalat tyhjyyden yllä roikkuen.
”Sinä ainakin yrität kovasti, mutta se ei tule päättymään hyvin. En usko ennen kuin näen”, hän vastasi.
”Näet, kunhan minulla on Nimda.”
”Epäilen”, Angien vastasi ja katseli haikeana Metru Nuin valoja. Ne olivat niin elämää täynnä verrattuna Odinaan.
Vortixx istuutui hänen viereensä kapealle kaiteelle.
”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Minulla on eräs tarina. Tiedän, ettet pidä Xiasta, mutta se tuli mieleeni ajatuksistasi.”
Angien ei vastannut. Hän katseli taivasta.
”Xia oli joskus kuin muutkin saaret”, vortixx aloitti. ”Oli metsiä, peltoja, yksinkertaista elämää. Elämänmenon ei haluttu muuttuvan. Ajateltiin, että sen ei pitäisi muuttua.
Mutta oli yksi, jolla oli visio uudenlaisesta maailmasta. Maailmasta, jossa metalli ja kivi taipuisivat meidän elävien tahtoomme, ja tulikin tottelisi meitä.
Häntä ei tietenkään uskottu. Ei sellaista maailmaa ollutkaan. Mutta hän uskoi, että sellainen olisi mahdollista tehdä.
Niinpä hän eräänä päivänä kiipeillessä ollessaan löysi luolan. Luolan kerrotaan olleen joskus Suurten Olentojen luomistyön tyyssija – tai niin ainakin uskon. Siinä kammiossa syvällä maan sisässä piili salaisuudet luonnonvoimien valjastamiseen. Siellä oli keinot komentaa tulta ja määrätä ukkosta. Siellä oli avaimet maailman muuttamiseen.
Tietysti muutosta pelättiin. Muutoksia pelätään aina. Mutta muutos tuli, ja maailma sai nauttia aivan uusista mahdollisuuksista.”
Selakhin mielessä kävi väläys Xian hiiltyneestä ja noen tuhrimasta kaupunkimaisemasta. Öljyisistä rannoista ja savuisesta taivaasta. Mahdollisuuksia, nimenomaan.
”Jotkut sanoivat häntä Xian Suureksi Noidaksi. Toisille hän oli Tulivelho. Joillekin Opettaja. Minulle hän on esikuva. Nimda on minun Suurten Olentojen kammioni.”
”Voisinpa uskoa sen esineen voimaan niinkuin sinä”, Angien huokaisi.
”Tulet uskomaan”, Radak vakuutti. ”Pyydän vain, ettet… noh, tekisi mitään typerää. Unohda Varjottu. Unohda Pimeyden Metsästäjät.” Vortixx otti Angienin kädestä kiinni ja katsoi tätä silmiin.
“Mitä merkitystä sillä on sinulle?” Rautakala tuhahti ja veti kätensä irti.
“En halua, että sinä tuhlaat elämäsi sille hirviölle”, vortixx parkaisi. Se ei ollut aivan se, mitä hän oli suunnitellut sanovansa, mutta se toimi.
“Hirviöille selän kääntämisellä pääsee tehokkaasti eroon elämästään”, selakhi totesi kyynisesti.
“Mutta- mutta- et ymmärrä. Minä… minä.” vortixx lopetti.
“Anteeksi, että tuhlasin aikaasi, Ang”, hän lopulta jatkoi ankeana ja pudottautui kaiteelta lattialle.
”No, menen alas… jos haluat puhua-”, vortixx jatkoi ja katosi tikkaita alas katolta.
”Tiedän”, Angien vastasi hiljaa, mutta Radak oli jo mennyt. Selakhi jäi yksin Metru Nuin kylmään iltapäivään pää täynnä ajatuksia ja epäilyksiä siitä, mitä tulevaisuus vielä toisi.
Toa ei näyttänyt voivan hyvin. Se saattoi johtua valtavasta verimäärästä, jonka tämä oli menettänyt viime tunteina. Se saattoi myös johtua pitkästä matkasta ilman ravintoa ja lepoa.
Tai sitten se johtui siitä, että kyseisen toan vartalosta puuttui noin kaksi viidesosaa.
Valkopunaisen toan vasemmanpuoleinen käsi, jalka sekä leveä kaistale tämän torsosta loistivat poissaolollaan, ja vartalontynkä oli ommeltu yhteen kankaalla ja niiteillä. Se oli aivan oranssin veren peitossa. Tajuton plasman toa oli kiinnitetty metallisiin paareihin joustavilla siteillä. Toan punainen kanohi Kakama oli repeytynyt otsasta.
Kaksi skakdia nostivat paarit veneestä rannalle. Heidän synkin purjein varustettu aluksensa odotti Odinan kivisen rannan tuntumassa. Aurinko oli laskemassa mereen, värjäten Pimeyden Metsästäjien kivisen linnoituksen verisen punaiseksi.
“Tervetuloa”, hahmo toivotti rantaan saapuville ryöväreille. Hän oli pitkä ja laiha – hän näytti hieman vortixxilta, mutta ei kuitenkaan. Naisen liskomaiset kasvonpiirteet olivat sirot ja terävät. Pitkä, musta häntä liikahteli levottomana Varjotun uskotun takana. Ympäri reptiliaanin kevyttä haarniskaa skakdi näki kunnioitettavan määrän erilaisia tikareita, teriä ja veitsiä.
“Minua kutsutaan… Taipaaniksi. Ja sinä olit… Metorakk?”, hän tervehti ja mittaili sinistä skakdia katseellaan.
”Tässä se on”, sanoi sininen skakdi, joka näytti lajinsa keskiarvoa käärmemmäisemmältä yksilöltä. ”Toa Varjoisan varjoisaan kokoelmaan”, hän naurahti sanaleikilleen.
”Onko hän elossa?” reptiliaani kysyi jämäkästi silmäillessään saalista, jota skakdit olivat myymässä.
”Kun katsot minua, tuleeko mieleesi ensimmäisenä joku, joka antaisi vankinsa kuolla?” Metorakk kysyi ja irvisti julmasti.
”Se on kieltämättä ominaisuus, jota Varjottu osaa arvostaa”, myrkkykäärmeen nimeä kantava totesi ja hymyili tavalla, joka oli koitunut monen viimeiseksi näyksi. “Otamme hänet. Mikä on hintasi?”
Skakdi ilveili hetken mietiskellessään. ”Saatte hänet lahjana”, hän lopulta totesi.
”Katsos, kyllähän elämä on aivan liian arvokasta rahassa mitattavaksi, eikö vain? Olisi erittäin epäeettistä vain myydä elävä ja tunteva olento. Pitäkää toaa sen sijaan lahjana kenraali Labiolta”, Metorakk jatkoi ja hymyili puolestaan terävällä hammasrivistöllään.
”Laita miehesi kuljettamaan hänet Linnakkeeseen”, metsästäjä sanoi. ”Olet tervetullut mukaan. Varjottu haluaa varmasti kiittää sinua henkilökohtaisesti.”
“En välitä sen kiitoksista”, skakdi tuhahti. “Mutta näytä toki paikkoja. Haluan nähdä, miksi Odina on niin pahamaineinen.”
“Voi, siihen sinulle on ehdottomasti oikea opas”, murhaajatar hymyili. Hänen keltaiset silmänsä loistivat kilpaa kuun kanssa. Skakdi alkoi pikkuhiljaa ymmärtää, mihin Varjotun viettelijän maine perustui.
Kaksi Metorakkin palkkasotureista saapui rannalle pettymystään peitellen. Aluksessa oli alkamassa rankka juhlinta Kristallisaarten ryöstökampanjan onnistumista. He olivat ryöstäneet Aerin reliikit ja Zangantin kristallit. Selaxian smaragdit ja Ehrenin hopean. Toat, jotka joskus palaisivat sodasta saarilleen, löytäisivät vain raunioita, ja matoraninsa asumassa olkisissa teltoissa, kun skakdit eläisivät herroiksi Steltillä.
Metorakk, metsästäjä sekä kaksi skakdia lähtivät liikkeelle.
Pengertie oli kaiverrettu Odinan hiekkakiveen korkeiden rantakallioiden laelle. Kaksi skakdia, jotka kantoivat toaa, katselivat epävarmoina oikealla puolellaan avautuvaa jyrkännettä. Alhaalla odottivat rantakivikot sekä meri. Vasemmalla puolella tietä skakdit näkivät hiekka-autiomaan ja Metsästäjien koulutusareenat. Pohjoisessa – heidän edessään – kohosivat vuoret ja suuret, kiviset tornit, jotka työntyivät kallion läpi kuin epätoivoinen kividemoni, joka yritti paeta Varjotun valtaa.
“Teetkö töitä eniten maksavalle?” käärme kysyi veden skakdilta pian heidän lähtönsä jälkeen. Hän näki skakdissa paljon potentiaalia, ja niin näkisi Kummisetäkin.
“En”, Metorakk töksäytti. Hän silmäili tarkkaavaisena ympäristöään kävellessään Lariskan takana. Hänelle tuli saaresta mieleen kotisaarensa. Se ärsytti häntä suuresti.
“Mikä on se, mitä Labio sinulle antaa? Valtaa? Resursseja?” nainen jatkoi skakdin motivaatioon tunkeutumista.
“Maailmankuvasi on masentavan materialistinen, lisko”, skakdi tuhahti.
“Siinä tapauksessa olet yksi sadasta”, Taipaani totesi. “Ja heistäkin puolet kadottavat periaatteensa, kun heille tarjotaan tarpeeksi.” Kuin epämääräiseksi argumentin sinetöimiseksi hän heitti sarjan kärrynpyöriä omaksi ilokseen.
“Varjotulla ei ole tarjota minulle mitään mitä minulla ei jo olisi.”
Draakki pysähtyi.
“Takuulla on”, hän sanoi. Ja ennen kuin nopeana itseään pitävä skakdi ehti edes reagoida, pimeyden metsästäjä osui häneen. Metorakk sai potkun poskelleen, ja pian tunsi terävän otteen taittavan hänen kätensä tuskallisesti harjan taakse. Sivallus pohkeeseen sai Kristallisaaret raunioittaneen sotaherran kasvoilleen hiekkaan.
Metorakk murisi eläimellisesti noustessaan. Taipaani virnuili hänen edessään. Kaksi muuta skakdia, jotka kantoivat plasman toaa, prosessoivat edelleen heidän johtajansa kaatanutta tapahtumasarjaa.
“Varjottu voisi tehdä sinusta enemmän”, nainen totesi. Hän valmistautui ottamaan vastaan pitkän skakdin hyökkäyksen. Lariska hyppi jatkuvasti pieniä, parin sentin loikkia edes takas. Hän ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään.
Metorakk harkitsi hetken zamor-kuulan upottamista metsästäjän sydämeen, mutta naisen kaikkitietävä virne sai hänen verensä kiehumaan. “Te kaksi. Älkää puuttuko tähän”, hän ohjeisti kätyreitään. “Hoitelen tämän kaunokaisen itse.”
Pienen tiikerin verran skakdia ja rautaa syöksyi hyökkäykseen, mutta mies ei koskaan osunut maaliinsa. Kärmeinen syöksyi hänen kimppuunsa yläviistosta, potkaisten tätä oikeaan käteen ja tarrautuen skakdin päähän. Metorakk oli juuri saamassa otetta vastustajastaan, kun nainen veti hänet päästään kyljelleen maahan. Skakdi ponnisti yllättävän nopeasti ylös ja syöksyi kiinni jäntevään liskoon. Hetken hän luuli saaneensa otteen tästä, mutta Taipaani oli kiemurrellut irti. Metorakkin raskas haarniska ei juuri auttanut, kun sarja sivupotkuja ja hännänsivalluksia osuivat häntä kasvoihin ja kylkiin. Metsästäjä syöksyi koko painollaan skakdin kasvoille ja kaatoi tämän selälleen (joka on sangen tuskallista jollekin, jolla on pitkä rustoharja).
“Tervetuloa Odinalle”, käärme ivasi kumartuessaan skakdin ylle. “Voit palata baariisi, jos haluat, mutta voisit myös tulla täydelliseksi tappajaksi”, hän iski silmää.
Metorakk murahti ja yritti heittää liskon pois päältään. Tämä kuitenkin oli jo loikannut sivuun, ja skakdi jäi kauhomaan ilmaa nöyryytettynä. Hän nousi pudistellen hiekkaa haarniskastaan ja tuhahti jotakin skakdiksi.
“Voimme jatkaa myöhemmin”, metsästäjä totesi. “Viedään ensin tämä toa linnakkeeseen.”
Kaukana kuului Kalliokirkujien hyytävä valitus niiden syöksyessä yötaivaalta epäonnisten pieneläinten niskaan. Nelikon saapuessa lähemmäksi saaren koillisosia ja vuoria skakdit havaitasivat, että Odina oli paljon muutakin kuin synkkä rikollisuuden linnoitus, joka sai Nektannin palatsin näyttämään köyhän maanviljelijän torpalta. Kalliot meren puolella olivat pienten talojen ja kaikenlaisten rakennusten pinnoittamia – pengertiet risteilivät vuorenrinteessä kuin käytävät hyönteisrahien pesässä. Monista taloista loisti lämmin valo, joka ei tuntunut välittävän suuresta linnakkeesta, joka kohosi vuoresta aivan kylän yllä.
Kaupunkiin johtavan haaran sijaan Lariska johti skakdit ylös johtavalle tielle, jota reunustivat kiviset vartiotornit. Hiekkainen laakso saaren sisämaassa oli rakennettu täyteen varastoja, areenoita ja synkkiä, xialaismallisia teollisuusrakennuksia. Suuret, teräksiset portit, jotka johtivat kivisiin syvyyksiin, aukesivat heille.
Deleva toivoi heräävänsä. Hän toivoi painajaisen päättymistä enemmän kuin mitään muuta.
Mutta se ei loppunut. Se vain jatkui ja jatkui. Hän makasi voimattomana pöydällä synkässä huoneessa. Kaikkialla oli hiljaista. Vain pienestä, avoimesta ikkunasta virtaava yöilma loi elämän tuntua tilaan. Hänen painajaisensa kirkuivat jossakin tajunnan rajamailla. Skakdinmuotoiset painajaiset. Kiiltävät hammasrivit, jotka hymyilivät teurastaessaan.
Hän kuuli askelien kaikuvan kivisestä lattiasta. Ovi avautui, ja valo lävisti huoneen.
”… sitten se väitti hallitsevansa jotakin, mitä hän kutsui ki-taikuudeksi, ja yritti loihtia ovea auki…” naisääni selitti epäuskoisesti. Karkea miesääni hörähti nauramaan. Hän kuuli valokatkaisijan napsahduksen ja voimakkaat loisteputket sokaisivat hänet.
”No niin, Varjotun uusin on tässä. Se tuotiin toissapäivänä. Nukkui jähmetysputkessa väliajan”, nainen puhui. Deleva kuuli, miten raskaita asioita laskettiin lattialle.
”Aika onnettomassa kunnossa. Mistä tämä löytyi?” mies kysyi.
”Skakdi-merirosvot lahjoittivat sen johtajalle, kuulin.”
“Teillä on maine?” nainen kysyi. Kummatkin nauroivat.
Liukuovi avattiin aggressiivisella vedolla.
”Tässä on yksi Puhdistajan koneista”, skakdiksi kironnut jatkoi. ”En tiedä mistä se on näitä hirviöitä repinyt.”
”Se on hieman kuin Exo-Toa”, nainen vastasi mietteliäästi. ”Mutta siitä puuttuu prosessorit eikä se ole puku. Lienee keskeneräinen prototyyppi. Kuulin sen olevan alun perin Musta Käden viritelmä.”
“Vahki, tarkoitatko?” mies kysyi.
”Ei. Tämä on jotain ihan muuta. Paljon vahkia voimakkaampi. Purkakaa siitä ne osat, mitkä tarvitsemme. Minä valmistelen potilaan”, jatkoi toinen.
Kuului kolinaa ja surinaa. Nirskumista ja vinkumista. Kilahduksia. Ne peittivät kevyet askeleet, jotka lähestyivät Delevaa, joka tunsi näkönsä palautuvan pikkuhiljaa.
Kylmät sormet asettivat hänen paljaalle rintakehälleen (jonka lihaksista hän oli joskus ollut sangen ylpeä) metallisia sensoreita. Hän kuuli tietokoneen huminaa ja piippauksia takaansa.
”Elintoiminnot vakaat”, nainen hihkaisi toverilleen. Toa tunsi, miten paha metsästäjä-tiedemies tarttui hänen niitattuihin siteisiinsä ja leikkasi ne irti kohdasta, missä oli joskus ollut vasen käsi. Deleva ärähti pistävästä kivusta.
”Sehän on tajuissaan, Kala”, mies huusi kauempaa.
”Ihanko tosi”, nainen vastasi kuivasti ja asetti jotakin kylmää Delevan kiinni poltettuun haavaan. Toa värähti kivusta ja yritti rimpuilla kauemmas. Nainen huokaisi, otti jotakin, ja pisti sillä toaa tämän ehjään hauikseen. Viimeinen asia, jonka plasman toa näki ennen vaipumistaan tajuttomuuteen, olivat vaaleansiniset, kapeat kasvot täynnä kaiverroksia.
Angien avasi Delevan haavaa sinisillä kumihanskoillaan ja stiletillä. Hän ei varsinaisesti ollut kirurgi, mutta se oli yksi ala, joka on pakko opetella, kun toimi Varjotun tiedemiehenä. Hänellä oli pöydällä sivullaan läpinäkyvässä laatikossa kymmeniä pieniä kristalleja, joihin oli porattu kapeat rei’ät. Potilaspöydän ympäriltä löytyi myös tietokoneiden lisäksi rivistö leikkausvälineitä sekä pitkä rivi hopeisia robotinkappaleita, joita ruskea skakdi järjesteli ja muokkasi.
Selakhi otti yhden terävän kristallin ja asetti sen tarkalleen toan olkapään palaneen hermopäätteen kohdalle. Hän painoi sen näppärällä työnnöllä läpi lihan. Tajuttoman toan keho nytkähti tuskallisesti.
”Mistä nuo kivet tulevat?” skakdi kysyi. Hän oli lyhyt, leveäleukainen ja vaatimattoman harjan omaava yksilö, joka tunnettiin koodinimellä Liipasin. Hän tunsi olonsa huomattavasti itsevarmemmaksi moottoripyörien ja konekiväärien parissa kuin proteesinasennusoperaatioissa.
”Ne ovat sydänkiviä”, Angien kertoi jatkaen tarkkaa työtään. ”Et halua miettiä, mistä ne ovat peräisin.”
”Ei se vaadi ihan hirveää päättelykykä”, skakdi hymähti seuratessaan selakhin työskentelyä. Hän oli valmistellut robottihaarniskan rintakehästä irroitetun osan valmiiksi kytkettäväksi. Rautakala kiinnitti kolmatta kiveä toan suurimpiin hermoratoihin.
Angien otti raskaan robotinosan. Hän pyöritteli teräksistä kappaletta ja veti kuparijohdot erilleen niiden suojakuorista. Hän varmisti useaan otteeseen, että johdot osuivat kristalleihin porattuihin reikiin. Palanen robottirintakehää työntyi paikalleen, ja Liipasin kiinnitti sen paikalleen upottamalla sen reunaan rivin nauloja, jotka porautuivat toan kylkiluihin.
”Ensimmäinen paikallaan”, Rautakala totesi ja kokeili osan kiinnitystä. ”Valmistele kylkipala.”
Avak aloitti Kal-haarniskan kyljestä irti ruuvatun metallinkappaleen johtojen ulospurkamisen Angienin upottaessa kristalleja toan hermopäätteisiin. Siitä eteenpäin operaatio muuttui tutummaksi kahdelle tekniikantuntijalle – heidän piti vain koota robotin raajat uudelleen ja kytkeä ne tavanomaisesti jo kiinnitettyihin osiin. Sydänkivet pitivät huolen siitä, että hermosignaalit välittyivät muotoon, jossa mekaaniset osat ymmärsivät niitä. Heidän piti antaa toalle uusi annos rauhoittavia kesken operaation tämän osoitettua yllättäviä tajuihinpalaamisen merkkejä.
Lopulta mestariteos oli valmis.
Pieniä gafnoja vilisteli lattialla. Ne vikisivät äänekkäästi. Rahit tappelivat kuolleen torakan raadosta. Ääni ja hajut herätti Delevan, joka löysi itsensä kahlittuna seinään. Hänen nukkumapaikkansa oli perin epämukava tyrmän lattia. Sellissä oli perin pimeää. Vain hiipuva ja rikkinäinen valokivi antoi sille valoa.
“Mitä. Mitä minulle on tapahtunut?” Deleva avasi suunsa ja kysyi. Hän tunsi epämukavan kylmyyden kehossaan, kylmän metallin. Jokin oli nyt väärin. Hän yritti liikuttaa jalkojaan. Toinen jalka toimi aivan hyvin, mutta toisesta kuului todella voimakasta vinkumista ja hammasrattaiden kitinää.
Hän katsoi jalkaansa. Heikko valo heijastui epäsymmetrisen jalan kiiltävän teräksisestä pinnasta. Toa tunnusteli helpommin liikkuvalla kädellään jalkaansa. Hänen järkytyksensä kasvoi sitä mukaa mitä ylemmäs hän kättään liikutti – jalka, kylki, koko oikea käsi – ne olivat kaikki mekaanisia hirvityksiä.
Deleva ei tiennyt itkeäkö vai huutaako. Ääntä ei kyllä riittänyt huutamiseen ja hän kärsi nestehukasta, ei tulisi kuuloonkaan siis itkeä. Sen sijaan hän voisi käyttää aikansa johonkin rakentavaan, Deleva muistutti itseään. Hän voisi esimerkiksi selvittää, mitä hänelle oli tapahtunut.
Traumat vapautuivat hänen mielensä perukoilla, mutta vain välähdyksinä, sillä mieli pyrki suojelemaan kehoa, kokonaisuutta. Kaikki tuntui niin utuisen kauhealta hänen mielensä perukoilla. Väkivaltaa, toivottomuutta, Metorakk. Matka huojuvassa laivassa ja kylmä metallipöytä. Sairaat tohtorit, jotka häntä leikkelivät.
Deleva ei ehtinyt kauaa keskittyä itseensä, sillä raskaat askeleet saapuivat kammion oven taa. Avaimet kilisivät, kun pimeyden metsästäjä avasi oven ja astui sisään.
Hahmo, joka seisoi maassa istuvan Delevan edessä, oli vihermusta, pitkä ja jäntevä lisko-olento. Naisen silmistä paistoi oveluus ja ikävät tarkoitusperät, toa aisti.
“Voit kutsua minua Taipaaniksi. Tervetuloa Odinalle!” Metsästäjien värväystoimintaa pyörittävä reptiliaani hymyili. “Kuka sinä olet?”
“Miksi kertoisin nimeni sinulle, lisko? Toivotit minut hienosti tervetulleeksi kahlitsemalla minut ja tekemällä minusta tällaisen”, plasman toa kertoi täynnä raivoa ja tuskaa.
“Kovin moni ei olisi edes selviytynyt vammoista, jotka sinä koit”, metsästäjä vakuutti ja kyykistyi hieman katsoakseen istuvaa Delevaa silmiin. “Me pelastimme sinut, halusit sitä tai et.” Ääni ei ollut uhkaava tai vihainen, vaan pikemminkin herkkä ja yhteisymmärrystä etsivä.
“Pelastaa on vähän hassu termi kun te kerran aiheutitte tämän.”
“Ei meillä ole osaa eikä arpaa sinun kohtaamiseen skakdien kanssa”, kärmes naurahti.
“En ole vakuuttunut sanoistasi, metsästäjä. Enkä usko että teillä on erityisen mukavia tulevaisuuden näkymiä minua ajatellen.”
“Se riippuu täysin sinusta. Sinulla voi olla nautinnollinen, vapaa tulevaisuus, jos niin haluat. Vaihtoehtoisesti voit jäädä tänne kuolemaan. Nyt, aloitetaan alusta. Kuka olet?”
Deleva oli hetken hiljaa ja kertoi sitten nimensä, koska ei nähnyt lisäkärsimyksessä järkeä.
“Toa Deleva, Aerin saarelta”, Lariska maisteli toan nimeä. “Voi, otan osaa. Sille saarelle kävi aika surullisesti urhean toa-tiimin lähdettyä sotimaan pohjoiseen.”
Deleva oli hiljaa. Hän mietti, saisiko hän vain käräytettyä metsästäjän lammikoksi luuydinnestettä.
“Oletko huomannut, miten toilla tuntuu menevän vähän universaalisti melko heikosti? Eikö olisi vain paljon helpompaa liittyä voittajan puolelle?” nainen hymyili.
“Käyttäisitte minua miten? Tappamaan matoraneja, kidnappaamaan toia ja tuhoamaan kauppalaivastoja? Siihenkö te minua haluatte käyttää?” plasman toa kysyi, mutta tiesi jo vastauksen.
“Olet jo perin perillä toiminnastamme. Käyttäisimme kykyjäsi aivan kuten ehdotit. Ja vielä paljon enemmän – toat ovat aina tervetulleita riveihimme. Teille on suotu elementtivoimien mestaruus. Tässä maailmassa vahvin voittaa, ja sinustakin voisi tulla yksi vahvimmista”, Varjotun viettelijä kertoi hunajaisesti.
“En liity teihin, koska minulla on yhä toain kunniaa jäljellä, lisko”, Deleva vastasi päättäväisesti. Hän kuitenkin tiesi, ettei siitä hyvää seuraisi.
Taipaani ei sanonut mitään. Taas yksi soturi, joka kuvitteli olevansa sankari, ilman sopeutumiskykyä. Metsästäjä kääntyi selin toaan.
Deleva yritti nousta seisomaan sellissään ja ottaa yhteyttä plasmavoimiinsa, mutta Lariskan terävä potku iski hänet sellinsä pohjalle.Elementti-iskujen kestävä prototeräsovi meni kiinni ikävästi kitisten. Valokivi sammui. Oli aivan pimeää.
Lohduttoman pimeää.
Pimeys päättyi, kun Deleva haettiin Varjotun eteen vietäväksi.
“Toa, toa, toa. Aina niin ehdottomia ja periksiantamattomia, niinhän? Sankareita, jotka eivät myy periaatteitaan?” Varjottu puheli korkealta istuimeltaan nojaten kämmeneensä. Toisessa kädessään valtava lisko piti sauvaansa, jota koputteli salin kiviseen lattiaan.
Kirjuri, pieni olento valtaistuimen vieressä, ikuisti herransa sanoja kuolemattomiksi kivitauluihinsa. Synkkä Varjo vaani jossakin Varjottua ympäröivässä pimeydessä, alati valppaana. Salin hämärissä oli myös lukuisia muita metsästäjiä – ei niin monia kuin yleensä, sillä valtaosa Odinan väestä oli Metru Nuilla sotimassa, mutta silti tarpeeksi hävittämään pienikokoisen saaren.
“Uskosta kiinni pitäminen on epäilemättä jaloa”, hän jatkoi. “Kapean tien valitseminen, vaikean polun kulkeminen. Arvostan sitä ominaisuutta.”
“Mutta joskus se on yksinkertaisesti typerää, pahoin pelkään”, hän jatkoi.
“Katsos – Deleva, sehän nimesi oli – meillä on kaksi tapaa edetä tästä. Ja jotta ymmärtäisit omaa etuasi paremmin, näytän sinulle myös kaksi havainnollistavaa esimerkkiä.” Varjottu odotti hetken ennen kuin jatkoi: “Ensimmäinen esimerkki on Hammasratas tässä.”
Toa varjoissa katsojien joukossa epäröi hetken. Hän astui eteenpäin valokehän reunalle, välttäen katsekontaktia plasman toaan. “Kutsuitte”, hän sanoi epävarmasti.
Hammasratas oli keskimääräisen toan kokoinen – hänen haarniskansa oli tummanpuhuva ja uutukaisen kiiltävä. Magnetismin toan mustasta mirusta loistivat vaaleanvihreät silmät.
“Kerrohan vieraalleni tässä tarinasi siitä, miten päädyit palvelukseeni”, Varjottu kehoitti rauhallisella mutta käskevällä äänellään.
Toa mietti hetken. Hän olisi halunnut huutaa, purkaa tunteitaan johonkin, muttei voinut. Hän ei olisi uskonut näkevänsä Delevaa enää. Kun nuori plasman toa oli jätetty vartioimaan Aerin Suvaa muiden lähtiessä sotaan he olivat hyvästelleet toisensa. Siitä tuntui olleen ikuisuus, vaikka Halawe olikin saapunut sodasta Odinalle vasta joitakin kuukausia sitten. Ja sen näki Delevankin kasvoilta.
“M-minä”, Halawe aloitti. “Minä koin, miten muut toat hylkäsivät minut haavoituttuani. Kuvittelin tekeväni sankaritekoja puolustaessani kaupunkia pahuutta vastaan – niin me kaikki ajattelimme. Mutta kun tiimini johtaja – Svarle, muistat kyllä hänet – määräsi ryhmän vetäytymään ja jättämään minut luoti vatsassani verilammikkooni makaamaan-” toa näki päässään Svarlen loputtoman itsevarman ilmeen, kuuli tämän käskyjenhuudot, haistoi lieskat, tunsi epätoivon “- ja silloin ymmärsin, että se, että olemme toia, ei tee meistä yhtään muita parempia tai jalompia. Toien joukossa on myös maailman alhaisimpia olentoja, ja metsästäjien riveissä on myös hienoja olentoja.”
“Metsästäjät ottivat minut hoiviinsa, paransivat minut ja antoivat anteeksi menneisyyteni. Vastineeksi vannoin uskollisuuttani heille ja aloitin jakamaan oikeutta niille, joita ei oltu teoistaan rangaistu. Korruptoituneille, petollisille, sydämettömille.”
Deleva katsoi toaa. Hän näytti etsivän epätoivoisesti tuon mirukasvon identiteettiä mielestään, mutta kuukausien pimeys oli kadottanut kaikki muistot, syössyt hänen päänsä kaaokseen.
“Deleva. Minä olen tyytyväinen elämääni täällä. Sinäkin voisit olla”, Halawe jatkoi.
Plasman toa oli vain hiljaa.
Varjottu kohotti kätensä, ja Hammastaras vetäytyi takaisin kollegoidensa joukkoon.
“Miten filosofinen ja koskettava puheenvuoro”, hän totesi. “Kenties tarvitset vielä esimerkin toisesta vaihtoehdostasi, jotta olet vakuuttunut.” Suuri lisko ponnisti istuimeltaan ylös ja nousi seisomaan Delevan eteen. Hänen suuri häntänsä seurasi hahmon jokaista liikettä.
“Näytän sinulle jotakin.”
Varjottu asteli kokoisekseen erittäin sulavasti ohi toan. Deleva tönäistiin seuraamaan Odinan herraa seuraavaan huoneeseen – hyvin valaistuun aarrekammioon.
Kammiossa oli vitriineissä käytännössä kaikki maailman kalleudet – hänellä oli täydellinen kanohi-kokoelma, paljon eksoottisia aseita ja groteskeja rahi-petoja, joihin käsiksi päästäkseen Onu-Metrun Arkistoijat olisivat myyneet vaikka turagansa. Seinillä oli myös lippuja, vaakunoita ja uskonnollisia symboleita – historian lehdille vaipuneita kansoja ja ideoita, jotka reaalipolitiikka oli murskannut rautaisen saappaansa alle.
“Kuten saatat huomata, olen keräilijä”, Varjottu hallitsi tilaa puheellaan kävellessään Deleva jäljessään. “Uskon, että meidän on tunnettava historiamme ja maailmamme. Olen kerännyt tähän kammioon jumalien ihmeitä ja muinaisten taitajien käsitöitä. Olen kerännyt tänne muistoja ja visioita. Mutta ehdoton kruununjalokiveni ei ole mikään niin kuollut.”
Delevalla kesti hetki käsittää, mitä hän näki. Jähmetysputkessa – samanlaisissa, joissa Arkistoissa pidettiin raheja – odotti alaston toa.
Toa oli väreiltään sumunsinistä ja auringon kultaa. Hänen taivaankirkas sydänkivensä sädehti vain heikosti. Hänen kultainen kanohi Calixinsa näytti surumielisen kauniilta.
“Kaunokaiseni tässä on Toa Varian”, Varjottu esitteli. “Hän on mielen toa – harvinaislaatuinen yksilö.”
Deleva vain katsoi jähmetettyä toaa. Hänen vatsaansa väänsi kaikesta kokemastaan huolimatta.
“Ja ei, hän ei ole kuollut. Hän on hyvin eläväinen. Vaikka putki estää häntä havainnoimasta ympäristöään ja kontrolloimasta itseään, hänen rikotun mielensä sirpaleet vaeltavat ikuisesti synkkyyden kehässä.”
Varjottu oli kuin unohtanut plasman toan jatkaessaan.
“Oikeastaan hän on minulle hieman kuin muusa – hän inspiroi minua. Kun katson tuota toaa, ajatukseni lepäävät. Näen kaiken selkeästi. Ymmärrän, mitä minun on tehtävä.”
Varjottu oli hetken hiljaa. Hän tarkkaili punaisine silmineen täysin liikkumatonta mielen toaa ja hymyili.
“Ja hän on onnekkain osa kokoelmaani. En usko, että sinä saisit mitään yhtä miellyttävää osaksesi.” Varjottu kääntyi poispäin Varianista ja katseli mietteliäästi salin valokivientäyteistä kattoa.
“Kenties annan sinut tutkijoilleni viimeisteltäväksi, ja he naulaavat elävään lihaasi loputkin tuosta haarniskasta.
Tai ehkä he vain tekisivät sinusta elävän plasmareaktorin johonkin alukseen. Elementtivoima on kuitenkin hyvin ekologinen energianlähde.
Vaihtoehtoisesti Raastajani tuolla kellarissa voisi raastaa sinut ruoaksi Hordika-lohikäärmeilleni. No, katsotaan, katsotaan. Niin paljon vaihtoehtoja, niin vähän aikaa.”
Plasman toa oli hiljaa. Hänen vatsassaan kiersi. Toa halusi vain painajaisen loppuvan.
Jälleen kerran hän makasi siinä gafna-jyrsijöitä vilisevässä loukossa, jota kutsuttiin selliksi. Hän oli kieltäytynyt. Jälleen kerran. Hän ei antaisi Varjotulle sitä iloa. Liskon omahyväisen virneen ajatteleminen vain motivoi häntä vastustamaan, motivoi pilaamaan Metsästäjien suunnitelmat.
Deleva pyöritteli mekaanista kättään ja katseli sen kovia, teräviä pintoja ja hammasrattaita. Hän mietti, mihin se pystyi. Sen liike oli epätasaista ja naksuvaa, mutta se vaikutti tottelevan häntä kuin hänen oikeakin kätensä.
Pystyisikö hän pakenemaan näillä uusilla kyvyillään, vai tulisiko se hänen turmiokseen? Hän oli vielä varsin järkyttynyt traumoistaan, mutta tiesi, että nyt olisi aika toimia. Mutta miten, sitä hän ei tiennyt.
Yö oli pitkä. Tai ei toa tiennyt, oliko se yö – hänestä vain tuntui luonnolliselta ajatella pimeässä vietettyjen tuntien olevan yö. Epätoivo oli muuttunut pimeydessä kostonhimoksi, ja tappiomielialasta oli kasvanut vihaa, joka odotti ulospääsyään. Hän oli mielessään käynyt läpi tuhansia tapoja, miten hän tappaisi kaikki, jotka ovat pilanneet hänen elämänsä. Metorakk, Pimeyden Metsästäjät, Varjottu. Hän antaisi niiden kaikkien palaa.
Mutta kun yö vain jatkui ja jatkui, vihakin laantui. Deleva yritti nukkua kovalla lattialla, mutta ei kyennyt rauhoittumaan ajatuksiltaan. Hiljaisuus oli robottiraajojen surinaa huomioimatta täydellistä, kuten pimeyskin.
Sitten hän kuuli askelien kaikuvan käytävällä. Aivan kuin silloin, kun Varjotun niljakas selkärangaton oli tullut taivuttelemaan häntä.
Jokin kilisteli avaimia. Deleva nousi polviasentoon ja kokeili mekaanista kättään.
Avain meni lukkoon.
Ovi aukesi.
Oviaukossa seisoi tummahaarniskainen hahmo, jonka valeasulta saattoi silti erottaa levitoimisen naamion muodot. Hahmolla oli päässään ruskea huppu, mutta se ei piilottanut tarpeeksi hahmon kasvon muotoja, koska se olisi ollut vain näköesteenä.
“Tapa minut nopeasti, nimetön murhaaja”, Deleva tiuskaisi. Hän ei halunnut joutua kidutetuksi eikä uskonut ihmepelastumisiin.
“Jos haluaisin tappaa sinut, olisit jo kuollut, veli” olento puhui. “Tämä avain olisi voinut löytää helposti ja huomaamattasi tiensä sydänkiveesi”, olento sanoi ja kilisti avainnippua. Hän alkoi irrottaamaan toan kahleita.
“Halawe?” Deleva kysyi epäuskoisesti kun hänen kahleensa avautuivat yksi toisensa jälkeen. Olento käytti voimiaan taidokkaasti: avain vain lensi ilmassa lukkoihin yksi toisensa jälkeen. Se totteli hänen käsiensä liikkeitä ihailtavalla tarkkuudella.
Aaveavain tanssi ilmassa niksautellen lukkoja auki, eikä sillä mennyt siinä kauaa. Oikeassa kädessä olleen kahleen avauduttua Deleva kaatui lattialle, mutta Halawe otti hänet vastaan.
“Olet vielä heikko, mutta saat kyllä voimasi takaisin”, pelastaja kertoi. “Mutta nyt sillä ei ole merkitystä. Sinut pitää vain saada ulos täältä.”
Deleva epäröi ja nousi seisaalleen. Hänen metallipolvensa surisi.
“Mitä sinä teet, Halawe? Sinähän olit vielä salissa liskokuninkaan Brakas-apina!” Hän iski magnetismin toan vasten sellin kiviseinää, pidellen häntä kiinni tämän olkapäistä.
“M-minä haluan auttaa sinua, hullu”, plasman toan tiimiläinen vastasi. “Olet edelleen veljeni!”
Punakakamaisten kasvojen katse kohtasi veljensä silmät. Deleva huokaisi.
Käytävät olivat synkät ja kiviset. Ne oli rakennettu syvälle Odinan hiekkakiviseen peruskallioon ties miten monien vuosien aikana. Joistakin selleistä, joita vartioivat paksut kiviovet, kuului vaikerrusta ja itkua. Toisissa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Odinan perustukset olivat täynnä olentoraunioita, joilta Varjottu oli riistänyt kaiken. Deleva ei halunnut ajatella heitä juuri silloin. Hän olisi halunnut vapauttaa heidät, hän olisi halunnut polttaa koko Odinan ja syöttää Varjotulle tämän oman häntänsä. Mutta juuri sillä hetkellä hän ajatteli enemmän itseään kuin kaikkia muita vankeja.
Hän hiippaili ripeästi magnetismin toan jäljessä. Halawe näytti tuntevan sokkelot hyvin, vaikka olikin ollut sanojensa perusteella Odinalla vasta joitakin kuukausia.
Sokkelot jatkuivat ja jatkuivat. Oli ihme etteivät he kohdanneet paljoa metsästäjiä. Ne harvat, jotka he kohtasivat, olivat niin humalassa, että pysyivät hädin tuskin pystyssä, saati sitten tunnistaisi kaksikkoa. Metsästäjillä oli ollut näemmä palkkapäivä. Tietty linnakkeessa oli muutenkin vähäinen miehitys, sillä suuri osa Varjotun joukoista oli edelleen Metru Nuilla.
Varjot olivat heidän ystäviään tänä yönä, sillä taivas oli pilvessä. Vain punaisen tähden heikko loiste paistoi pilvipeitteen takaa. Yötaivas näkyi suurista ikkunoista Odinan linnoituksen eteishallin katosta. Kaikkialla oli synkkää ja tyhjää – paitsi portilla. Sitä vartioi kaksi suurikokoista olentoa. Deleva ja Halawe jäivät hetkeksi varjoihin tarkkailemaan vartijoita.
“Me voitamme ne”, Deleva kuiskasi. “Mennään!”
Halawe epäröi. “Autan sinua henkeni uhalla. Jos aloitat taistelun, herätät koko linnakkeen ja kuolemme kummatkin.”
“Onko meillä muuta vaihtoehtoa?”
Toat jäätyivät, kun he kuulivat moniäänisen kuoron astelevan portin suuntaan. Vähintään tusina metsästäjää oli tulossa sivukäytävältä.
“Pystytkö käyttämään naamiotasi?” kysyi magnetismin toa hiljaa kulman taakse painautuneena.
Deleva nyökkäsi itsevarmasti.
“Hankin portin auki. Syöksy siitä läpi, ja lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset.” Hän tarttui Delevan ehjään käteen. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto”, hän katsoi veljeään tiukasti silmiin.
“Yritän”, Deleva huokaisi ja puristi toverinsa kättä. Hän seurasi, miten metsästäjä-toa livahti käytävään. Hän ei saanut selvää huudoista ja keskustelusta, mutta koko joukko käveli Halawe mukanaan hänen ohitseen. Plasman toasta sekunnit tuntuivat ikuisuudelta. Hänen paljastumisensa olisi vaatinut vain sen, että joku käytävässä marssivista murhaajista olisi vilkaissut taakseen. Mutta he naureskelivat, juttelivat äänekkäästi ja jättivät täysin mahdolliset toa-karkurit huomioimatta.
Kun portti avautui, Deleva nousi. Hän keskittyi nopeuden naamioonsa. Metsästäjäjoukko oli astumassa ulos linnakkeesta.
Plasman toan naamio hohti sekunnin murto-osan valossa, ja sitten toa katosi.
Siihen sekuntiin mahtui valtavasti tapahtumia.
Kakamaa käytettäessä liikkeellelähtö on aina kaikista kovin. Keho suorastaan revitään valtavaan nopeuteen. Näkökenttä sumenee täysin, ja ympäröivä maailma muuttuu viivoiksi.
Tyhjässä tilassa juokseminen on kuin lentämistä. Lattiaa ei tunne. Esineiden lävitse meneminen sen sijaan tuntui väärältä – aivan kuin keho hajoaisi ja kokoontuisi uudelleen äärettömän nopeasti. Pitkien matkojen aikana ajatukset alkoivat vain kadota, aivan kuin ne eivät pysyisi liian kovaa liikkuvan pään mukana.
Pysähtyminen on ehkä kaikista ikävin tunne. Kun fysiikan lait ottavat koko ruumiista otteen raa’asti ja välittömästi, paluu todellisuuteen oli kuin hyvästä unesta heräämistä.
Pahinta se oli silloin, kun se tapahtui vastentahtoisesti. Kun Deleva oli syöksymässä läpi metsästäjien, hän tunsi uuden metallihirvityksensä vastahakoisuuden totella nopeuden naamiota. Se ei suostunut muuttumaan.
Kun hän osui metsästäjiin, metallikäsi törmäsi ensimmäisenä suureen steltinpeikkoon, ja Deleva putosi hyperavaruudestaan valtavalla tärähdyksellä. Hänen liike-energiansa sai hänet syöksymään pitkin pengertietä läpi koko olentolauman, kaataen heidät ja itsensä prosessissa. Peikko, johon hän oli törmännyt, piteli selkäänsä, josta oli revennyt törmäyksen yhteydessä valtava pala lihasta.
Plasman toa ravisteli päätään ja nousi hitaasti. Shokki nopeuden äkillisestä putoamisesta vaikutti edelleen.
Myös metsästäjät olivat ylhäällä. Joukkio lataili mitä eriskummallisimpia energia-aseitaan. Peikko piteli selkäänsä ja voivotteli. Ilma vilisisi kohta mitä kauheampia ammuksia jos Deleva ei nyt toimisi.
Hän keskittyi ja sai yhteyden alkuvoimaan, stressistä ja tärähdyksestä huolimatta. Ehkä kyseessä oli adrenaliini ja testosteroni. Mekaaninen puoli oli yhtä hänen vanhan puolensa kanssa. Hänen kämmenensä alkoivat hohtaa, mekaaninen käsi sinistä ja alkuperäinen käsi punaista plasmavaloa.
Plasmaa alkoi lennellä Delevan kämmenistä minne hän ikinä sitä tähtäsi. Toa pyöri ja antoi kuumentuneen aineen lentää tiensä kohteisiinsa. Ainakin se toimisi hyvänä harhautuksena, vaikka näyttikin aivan valoshowlta. Halawe ja moni muu metsästäjistä syöksyi suojaan alas pengertieltä. Muutama epäonnekas metsästäjä syttyi tuleen ja ilman täytti palaneen ja sulaneen lihan sekä metallin haju. Pian koko linnoitus huomaisi rannalla olevan taistelun.
Kuin palavaa öljyä, plasmaa suihkusi ympäri kivistä tietä. Monessa kohdin tulikuuma aine ja hiekka muodostivat lasia. Deleva tiesi ettei voisi enää kauaa pitää yllä elementaaliliekkiään. Hän päästi valloilleen vielä yhden valtavan kaiken korventavan leimahduksen ja syöksyi kohti rantakallioita ja alas, Odinan satamaan johtavaa tietä. Hänen peräänsä ammuttiin, mutta Kakaman voiman alettua vaikuttamaan toan kehossa hän oli jo poissa, alhaalla kaupungissa, jossa hän etsi kuumeisesti nopeimman veneen, jonka hän saattoi löytää. Linnake oli hereillä ja tulossa hänen peräänsä.
“Lähde täältä. Niin kauas, kuin pääset”, plasman toa muisti veljensä sanat. “Älä ikinä palaa tänne. Unohda kosto.” Ja niin hän lähti.
”Neljä toaa ovat operaatiosi jäljillä? Oletko täysin sekaisin? Mitä makutaa oikein ajattelit, kun hyökkäsit niiden kimppuun?” Angien huusi kiihtyneenä.
”Itse asiassa niitä oli silloin viisi-” punainen vortixx vastasi, mutta tuli keskeytetyksi.
”Kolme toaa olivat tarpeeksi tunkeutumaan Varjotun linnoitukseen Xialla, imbesilli!” selakhi jatkoi. Hän kulki pientä ympyrää komentosillan ikkunan edessä Radakin istuessa rennosti.
”Rauhoitu, minulla on tilanne hallinnassa.”
”Eikä destralissa ole”, nainen vastasi. ”Neljä toaa. Vapaana putkimatkan päässä meistä.”
”Ne eivät tiedä minusta”, Radak sanoi rauhallisesti. ”Olen varma- noh, 88 % varma, etteivät ne edes tiedä minun olevan tällä saarella. Saatika sitten operaatiostamme.”
”Ja menit ottamaan riskin, että paljastut, kun lähetit pikku muodonmuuttajasi niiden kimppuun Arkistossa?”
”Tilanne vaati silloin viivytystä. Mutta Ang, tein läpimurron sen jälkeen, kun toat katosivat maan alle. Sain vahkien suojauksen alas hetkeksi. Pääsin käsiksi niihin silloin. En tiedä aivan tarkkaan mihin se perustui, mutta ilmeisesti alhaalla tapahtui jotakin, mikä vaikutti vahkien komentosignaalien voimakkuuksiin ja laski niitä kriit-”
”Me nopeutamme suunnitelmaa. Varjottu laski, että kohtaisimme vain Lhikanin toat. Sen sijaan täällä on melkein kaksi kertaa niiden verran toia.”
”… mitä tarkoitat suunnitelman nopeuttamisella? Tarvitsen-”
”Lähetän Varjotulle viestin, että lähettää lisäjoukkoja. Ihan vain sinun turvaksesi, vortixx.”
Radak nielaisi. ”Älä sotke tähän enempää niitä. Kaikki toat ovat tietämättömiä minusta, anna sen pysyä niin. Barbaarilaumat laivassani eivät varsinaisesti auttaisi siinä.”
Angien huokaisi. ”Varjottu on tarjonnut sinulle aivan kaiken, mitä olet tähän tarvinnut. Voisitko pelata hänen suunnitelmiensa mukaan?”
”Itse asiassa… tai no, ei mitään. Mutta ei, en ole mikään metsästäjä, joka tottelee korruptoitunutta megalomaanista hullua. Minä teen tätä täysin omista syistäni, ja annan varjomiehen hyötyä tästä vain, koska tavoitteemme menevät kivasti yksiin. Tee sille pomollesi selväksi, että mitään ei tapahdu ilman minua, ja että minä tiedän mitä teen”, Radak argumentoi turhautuneena.
Selakhi muisti muitakin ajattelijoita, joilta hän oli kuullut vastaavanlaisia monologeja. Kukaan heistä ei ollut vastustanut johtajaa kovin pitkään. Ainakaan ovelle ilmestyneen Hordika-lohikäärmeen jälkeen.
Angien istuutui Radakin viereen pyöreän pikkupöydän ääreen. Hän katsoi reptiliaania syvälle tämän keltaisiin silmiin.
”Älä ota tätä uhkailuna, mutta tuo asenne ei toimi näissä piireissä. Minä tiedän nämä asiat.”
Vortixx pohti tarkkaan sanojaan. Hän ei rikkonut katsekontaktiaan selakhin sinivalkeaan naamioon, jota koristivat kymmenet kaiverrokset.
”Sinulla on pii kaiverrettuna naamioosi?”
”… kyllä?” nainen vastasi hetken häkellyksen jälkeen.
”Vähänkö siistiä.”
”…”
”Miksi sinulla on pii kaiverrettuna naamioosi?”
”…”
”Onko se jokin selakhi-juttu? Kenties 3,14159265358 on teille pyhä luku? Vai onko se jotain henkilökohtaisempaa?”
”Ähh. Olin sanomassa sinulle, että älä koeta onneasi Varjotun kanssa. Ihan vain itseäsi ajatellen.”
”Tapasin kerran toan, jonka naamio oli täynnä kaiverroksia. Niillä hän sai kuulemma yhteyden esi-isiinsä. En silloin uskonut, mut-”
”Radak, minä yritän puhua sinulle!”
”Älä huoli, Ang. En minä kuole vaikka vähän vilkaisen Varjottua ikävästi. Ihan niin kuin pomosi osaisi räjäyttää minut vain katsomalla minua.”
Tietäisitpä vain, Angien ajatteli.
”Mitä aiot tehdä toien kanssa?” hän palasi keskustelun alkuun.
”Annan niiden hankkia minulle Deltan. Ja sen jälkeen Varjottu saa kaupunkinsa.”
”Deltalla viittaat nyt… Nimdaan?” selakhi haki sanaa muististaan. Hän oli nähnyt yhden siruista etäisesti Varjotun linnoituksessa, mutta se oli lukittu niin syvälle Odinan kuoleman holveihin, ettei hän ollut saanut mahdollisuutta tutkia sitä. Eipä se juuri häntä kiinnostanutkaan.
Radak nyökkäsi.
”En näe, miten se liittyy Vahki-AI:n kaappaamiseen. Enkä koe kovin hyvänä ideana sitä, että annat toien ottaa sitä sirua. Mitä Odinalla siitä on puhuttu, se on aika tehokas ase.”
”Minä tiedän mitä teen. Olen niin sanotusti tutkinut asiaa.”
Angien huokaisi.
”Toivottavasti tosiaankin tiedät, mitä teet. Mutta jos tyrit, minä otan tilanteen haltuuni. Varjottu käski minua painottamaan sitä, miten tärkeä tämä operaatio on hänelle.
”No sitten minulla on vanhan varjon kanssa ainakin jotain yhteistä.”
Selakhi ei sanonut mitään, vaan nousi tuolilta ja suuntasi ovelle. Hän oli silminnähden turhautunut, sikäli kun Radak osasi naamioväen tunteita tulkita.
”Outoja nuo selakhiaanit”, hän totesi itsekseen.
Kun Varjotun lähettiläs oli poissa, hänkin nousi, kaatoi itselleen lasin vettä ja paneutui lukemaan. Luojiemme Perintö -niminen uskonnon- ja tekniikanhistorian syövereihin ja ajanlaskun alkuun pureutuva teos oli hänellä jo puolessavälissä.
XMS Angoncen komentosillan hississä soi xialainen sävel, joka kuulosti selakhin korvaan lähinnä metallisten asioiden toisiinsa hakkaamiselta. Kaikeksi onneksi matka oli lyhyt, sillä laivan ”xialaiseksi ravintolaksi” kutsuttuun yksinkertainen ruokala sijaitsi vain kerroksen päässä alempana. Eipä siellä ketään ollut palvelemassa – koko alus oli täysin sähköisesti toimiva, Radak oli ylpeillyt esitelleessään ylisuurta huvivenettään – mutta se ei juuri haitannut. Vortixx oli kasannut sinne joka tapauksessa huomattavan määrän ruokaa, joka ei edes ollut kamalaa xialaista teollisuuspöperöä.
Valitettavasti myös ruokalasta kuului vortixx-teknoa aivan liian kovalla äänenvoimakkuudella. Yleisestä metelistä päätellen siellä olivat hänen viisi toveriaan Odinalta. Se ei ainakaan parantanut Angienin mielialaa. Lähinnä, koska ne viisi olivat hänestä idiootteja.
Pienessä, parille kymmenelle hengelle suunnitellussa tilassa ei ollut aivan niin kaaos kuin keskimäärin viiden pimeyden metsästäjän jäljiltä olisi ollut. Ainoastaan pari pöytää oli kumottu, ja äänentoistolaitteet olivat avattu ja ”modifioitu”.
Kersantti pelasi korttia kahden pitkän liskopersoonan kanssa. Jakaja ja Panostaja rusetteineen ja hienoine, tummine haarniskoineen näyttivät, kuten tavallista, täysin ilmeettömiltä. Steltinpeikko oli todennut jo aikaa sitten kaksikon pokerinaaman rikkomisen mahdottomaksi, ja tyytyikin lähinnä tuhisemaan ilkeästi katsellessaan korttejaan.
Spesialisti-niminen shasaali istui yksin viereisessä pöydässä. Hän tarkkaili peliä lakkaamatta. Mustat, pyöreät aurinkolasit, joiden linssien väli oli vähintään puolen pään verran, makasivat hänen otsallaan. Hänen musta salkkunsa odotteli tuolin alla jotakin todella spesifiä tilannetta.
Angien ei oikeastaan edes tiennyt, minkä spesialisti Spesialisti oli. Mutta kaikki sanoivat häntä Spesialistiksi, joten ilmeisesti hän oli tosi hyvä jossakin. Sekin oli saavutus, sillä valtaosa hänen tapaamistaan shasaaleista (niistä kolmesta) olivat tasaisen masentavan huonoja ihan kaikessa.
Ilmanautti seisoi kömpelössä maasukelluspuvussaan lieden äärellä ja piteli paistinpannua naurettavan kokoisessa hansikkaassaan. Hän murahti jotakin pyöräyttäessään räiskäleen näköisen asian ympäri ilmalennon kautta. Hänellä oli sukelluskupunsa päällä typerä, xialainen kolmio kokkihattu.
”Mrh.” hän totesi ja kaatoi letun tekemänsä pinon päällimmäiseksi.
Selakhi asteli ohi pokeripöydän ja avasi jääkaapin. Hän katsahti sen läpi ja nappasi pullon Bruturagalaista siniviiniä. Ainakin heidän isännällään oli hyvä viinimaku.
”Mitä juttelitte vortiksin kanssa, Rautafisu?” Kersantti kysyi ja kääntyi tuolillaan. Peikko laski pelikorttinsa pöydälle.
Angien mietti hetken, mitä hänen kannattaisi kertoa. Jos tiimi saisi kuulla neljästä toasta samassa Metrussa, mitään hyvää ei syntyisi.
”Radakin projekti vahkien kanssa on vielä kesken”, Rautakala vastasi ja istuutui pokeripöydän toiseen päähän pullonsa ja lasinsa kanssa. Hän kaatoi tummansinistä Etelämanterelaista alkoholijuomaa itselleen.
”Et kerro meille kaikkea”, peikko murahti. Jakaja sekoitti pakkaa uudelleen. Pöydällä oli suuria mutteripinoja, joista valtaosan oli kahminut Panostaja, joka sormeili vihreää rusettiaan.
”Tarkka huomiokyky”, selakhi vastasi ja maistoi viiniään. Se oli mustikkaista ja terävää.
”Hah hah”, peikko räkätti. ”Etkö luota meihin?”
En luota älykkyyteenne, selakhi ajatteli. ”Teidän työnne on hakata asiat, minun työni on ajatella asioita.”
Kersantti nyökkäsi. Ilmanautti tömisteli jakamaan räiskäleitään yllättävällä notkeudella. Angien ei edes tiennyt, miten syväläinen piteli lautasta valtavilla nyrkkeilyhanskoillaan.
”Veljeskunta”, Jakaja totesi, ja näytti kuusi korttiaan. Ne olivat kaikki makutoita.
”Karzahni”, peikko murahti ja iski oman kätensä pöytään. Rusettititaani korjasi koko potin itselleen hymyillen lipevästi.
”Minne pakkasitteko viestilaitteet?” selakhi kysyi siemaistuaan jälleen lasistaan. Metsästäjäviisikko oli huolehtinut heidän varusteidensa sukellusveneestä ulospurkamisesta.
”Spessu hoiti sen”, peikko vastasi. Angien käänsi kaiverretun kanohinsa shasaalin puoleen.
Vaikka he olivat Radakin yhteistyökumppaneita operaatiossa, Angien ei silti luottanut vortixxiin tarpeeksi käyttääkseen aluksen omia viestintäjärjestelmiä. Toisaalta eipä sillä ollut merkitystä, sillä laivan kaluston perusteella xialainen pystyisi todennäköisesti murtautumaan Metsästäjien käyttämiin signaaleihin, jos kerran Radak oli onnistunut murtautumaan vahkienkin komentosignaaleihin. Se oli saavutus, kun otti huomioon, että Metsästäjät olivat yrittäneet sitä koko Sodan ajan saavuttamatta siinä pienintäkään edistystä.
Spesialisti asenteli johtoja paikalleen Angienin avatessa aluksen takakannella metallista radiolaatikkoa. Hän avasi lukitukset avainkivellään, ja kelasi ylös teleskooppivartisen antennin ja häirintälaitteet. Suurikokoinen näyttö avasi viimeisenä. Varjottu vaati aina saada nähdä kasvot keskustellessaan jonkun kanssa – se loi jopa radiokeskusteluun aivan erilaisen dynamiikan. Odinan kummisedän teräskruunu ja juonittelevat, uhkaavat silmät saivat itsevarmuuden katoamaan monesta sankarista, joka uhmasi tätä.
”Каикки валмиста, неити Раутакала”, sanoi Spesialisti kytkettyään laitteiston kiinni aluksen adoriniumpohjaiseen voimaverkkoon.
”Voit poistua”, selakhi totesi ja käynnisti laitteiston samaisella avainkivellään, johon oli poltettu Metsästäjien kolmikulmainen tunnus. Hän löysi pian signaalin ja lähetti Odinalle yhteyspyynnön. Lumisade kristallinäytössä muuttui äkkiä pimeydeksi.
”Agentti Rautakala Metru Nuilta, suojattu yhteys 612XX”, hän puhui kuulokkeissa kiinni olevaan mikrofoniin.
Varjotun hämärä kuva ilmestyi näyttöön. Vaikkei Angien nähnyt kuin kasvot, hän tiesi kuvan sijoittuvan Odinan sydämeen Varjotun valtaistuimelle, jossa hän istui tuomitsemassa eläviä ja kuolleita.
”Rautakalaseni”, Varjottu vastasi sillä karismaa ja suostuttelukykyä tihkuvalla äänellään, jolla hän oli noussut maailman suurimman rikollisorganisaation johtoon.
”Metru Nuilla on Mangain lisäksi neljä muutakin toaa. Vortixxin mukaan he ovat etsimässä Nimdaa”, Angien aloitti mahdollisimman ammattimaisella ja neutraalilla äänensävyllä.
Varjotun kasvoilla välähti varjo, jonka saattoi tulkita yllättyneisyydeksi.
”Nimda, sanoit?” hän kysyi.
”Vortixx viittasi siihen nimellä ’Delta’.”
Varjottu hieroi terävää leukaansa mietteliäänä.
”Miten kaunis sattuma. Kaunis sattuma, kyllä”, hän myhäili ja hautoi jotakin tuhansien tuhon suunnitelmiensa kyllästämässä päässään. Angien tunsi sen ilmeen aivan liian hyvin.
Se oli sama ilme, jolla hänen johtajansa oli määrännyt Selakhian raunioissa piileskelleet tasavallan rippeisiin uskoneet kapinalliset kaasutettavaksi Metokhirox-kranaateilla. Sama hymy oli noussut Varjotun kasvoille myös, kun tämän yksisilmäinen Puhdistaja oli tuonut tälle kaksi Nimdan sirua.
”Selvitä, mitä Mielitutkija tietää. Selvitä, keitä ne toat ovat ja mitä ne tietävät. Saatat saada seuraa lähiaikoina. Tee yhtä hyvää työtä kuin teit Selakhian kohdalla, Rautaneitoni. Historiani tulee muistamaan sinut, kun tämä on ohi.”
