Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Joskus tarinat kiinnittävät huomiota myös vähäisempiin pelaajiin, sellaisiin joita ei löydy paholaisen shakkilaudalta. Yksi näistä olennoista oli Bio-Klaanin kunniajäsen, vapaapalokunnan maskotti ja kapakoiden pidetyin asiakas sekä saunamestari, Fabio.
Kuten tavallista, Fabio heilutti häntäänsä. Hän heilutti valkeaa karvaista häntäänsä jatkuvasti. Kepen molekyylianalyysin mukaan hän oli energiakoira. Manu oli sitä mieltä, että rotu oli karva-analyysin ja fylogeneettisen dna-määritelmän mukaan Labra-Nuilta. Manu mainitsi Kepelle, että Pupujusrax oli siunannut maailman koiraeläimillä toisten luomustensa, jäniseläinten, kauhuksi ja kiusaksi.
Fabio ei kauheasti välittänyt jäniksistä. Hän oli kohdannut yhden vemmelsäären kerran. Se oli haissut vettyneelle villalle ja hikisille luistimille.
Energiakoirana Fabio tunsi maailman pääasiassa hajujen perusteella. Kaikilla hänen ystävillään, niin klaanilaisilla kuin kaupungin asukkailla, oli heille ominainen hajunsa. Myös kaupungilla oli oma hajunsa. Satamassa vallitsi merellinen tuoksu, johon yhdistyi urea, alkoholi, savu ja sinappi.
Lähestyvä talvi oli saanut hänet kasvattamaan paksua valkeaa karvaa. Kevään koittaessa karva taas lähtisi isoina tuppoina. Silloin baarinpitäjät jättivät hänelle juotavaa kuppiin lähinnä terassille. Kun Fabio oli terassilla, tuli aina ylimääräisiä asiakkaita rapsuttamaan koiraa ja kertomaan tälle kuulumisiaan. Koira oli kuin kaupunkilaisten yhteinen terapeutti, jolle sai vuodattaa murheensa. Fabion onneksi ja epäonneksi rau-naamiot olivat niin harvinaisia, ettei suoraa yhteistä kieltä eri tahojen välille ollut.
Klaanilaiset ottivat koiran toisinaan mukaan tehtäville. Hän oli ollut tehtävillä niin Sugan, Kepen kuin Matoronkin kanssa. Tongun kanssa hän oli usein linnoituksen saunaosastolla. Jokaisella hänen ystävällään oli ominaishajunsa. Suga tuoksui havumetsältä ja savusaunalta, Kepe tuoksui taikinalta, Matoro (Mustalumi) oli lähinnä mentholia ja Keetongu tuoksui jostain syystä juustonaksuilta. Fabiota tutkinut Mysterys Nuin Makuta tuoksui rikiltä ja imelältä hattaralta.
Energiakoira oli saapunut Bio-Klaaniin vuosia sitten höyrylaivan mukana, joka oli ollut täynnä Turkasta ja lähialueilta pyydettyä turtanaa. Hän oli ollut vasta pieni pentu ja eksynyt laivaan. Pentu oli viety administolle, jonka jälkeen klaanilaiset ja kaupungin asukkaat kasvattivat pentua vuorollaan kelpo koirayksilöksi. Guardian suri tuolloin kadonnutta koiraansa, joten hän ei halunnut ottaa pentua kontolleen, vaikka monen mielestä hän olisi ollut loistava kasvattaja koiralle.
Fabio piti siitä, että perhettä ja laumaa oli paljon. Hän oli sosiaalinen ja huumorintajuinen rahi. Pullalta tuoksuvan Lumiukon kanssa makaaminen keskikesän nurmikolla oli yksi hänen parhaita muistojaan. Myös Lumiukon sammakko oli ollut hauskaa seuraa, ja tuoksunut aivan sitruunasaippualta. Hän tuli sen kanssa paljon paremmin juttuun kuin sen ahneen ravun, joka asui suuressa raputornissa ja kävi alhaalla vain joskus.
Iloinen olento heräsi uniltaan Merirosvokapakan kuistilta. Hänelle oli annettu viltti ja pehmoinen alusta nukkumapaikaksi. Jotakin oli saapunut kaupungin rantaan veneellä aamuyön viimeisinä tunteina, vain hetki ennen sarastusta. Hyvän hajuaistinsa avulla labranuilainen tunnisti jo kaukaa saapuneet: he olivat klaanilaisia, ja heidänkin hajunsa olivat tutut… joskin erilaiset. Toisessa hän haistoi peräti jotakin pahaa, sellaista mitä ei Klaanissa usein haistanut.
VALOTTUJEN PALUU
Bio-Klaani
Valottujen vene kolahti viimein satamalaituriin. Umbra havahtui unestaan aluksen pohjalta, kun Domek tönäisi tätä hieman. Mitään ei tarvinnut sanoa: Umbra kyllä tunnisti pelkästä sataman hajusta ja majakan valosta, missä he olivat. Hetken hän pelkäsi sen olevan vain yksi uusi harhainen painajainen… mutta se ei ottanut loppuakseen. Domek hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni puupalkkiin. Umbra hoiperteli unisena ylös, ja melkein astui ohi veneen laidasta. Satama-altaaseen putoaminen olisi ainakin saanut hereille. Oli niin kylmä, että hän hytisi.
Satama oli hiljainen. Jopa Merirosvokapakka nukkui, eikä se tehnyt sitä kuin muutaman aamun tunnin, kun kaikki vieraat olivat sammuneet. Nousevien aurinkojen kajo näkyi itäisessä horisontissa, mutta vielä oli pimeää. Vain leipurit ja vartijat olivat hereillä.
Kaksikon saapuessa Admin-aukiolle Domek seurasi, miten joukko Vartioston sotilaita marssi ohi raskain askelin, viisi kertaa enemmän miehiä kuin olisi odottanut. Hän ummisti silmänsä, kun aamuauringot heijastuivat häikäisevästi heidän keihäidensä kärjistä. Osa vartijoista näytti siltä, kuin heidät olisi herätetty aivan hetki sitten uniltaan.
”Sota on näemmä tullut kotiin asti”, Umbra huomautti toverilleen haikeana. Oli kuin maailmasta olisi kadonnut viattomuus, hän mietti hiljaa.
”Niin se konkretisoituu”, Domek sanoi. Hän oli jo huomannut, miten paljon hiljaisemmat kadut olivat verrattuna muistikuviin. Yleensä näinkin aamusta oli aina ollut paljon väkeä asioillaan. Ne asukkaat, jotka ylipäätään olivat liikkeellä, kävelivät yhtä raskain askelin kuin sotilaat, ja heidän ilmeensä yhtä tiukkoina, ikään kuin kaikki ovat lamaantuneet kauhusta tai jonkun suuremman odottamisesta. Domek mietti, mitä uusia tunnusnumeroita pitäisi väläyttää portinvartijalle päästäkseen kotiin… jos nyt sitä kivikuutiota kodiksi voisi kutsua. Äkkiä hänet valtasi halu vain kääntyä ja paeta takaisin merelle, takaisin omille matkoillensa, mutta jostakin solidaarisuudesta hän kuitenkin kulki eteenpäin Umbran rinnalla.
Valotut keräsivät paljon katseita ja kuiskutuksiakin. Kauempana kaupungilla oli kuolleen Toa Umbran muistokivi muiden Bio-Klaanin sankarivainajien joukossa, mutta siitä he eivät vielä tienneet. Domekistakin oli puhuttu monenlaista tämän pitkän poissaolon aikana.
Hiljaisuus taukosi, kun Umbra osoitti linnan korkealle räystäälle. Se, mikä oli kauempaa näyttänyt lampulta linnakkeen räystäällä paljastui nyt jonkinlaiseksi hahmoksi.
”Mikähän ihme tuo on?” hän kysyi. Katolla seisova kaapuhemmo oli jonkinlaisen sähköisen kentän sisällä. Oli täysin mahdoton erottaa siitä yksityiskohtia.
”Ehkä se on joku uusi klaanilainen”, Domek vilkaisi.
Umbran selkäpiitä karmi, mutta hän ei aivan ymmärtänyt miksi, joten hän vain veti katseensa takaisin katutasolle. Kyllä siitä voisi kysyä sitten myöhemminkin.
Klaanin linnan sisäportti oli kiinni. Kumpikaan toista ei muistanut sen olleen käytäntö aiemmin. Vartija portilla – väsynyt akaku-kasvoinen matoran, jonka violettia rintahaarniskaa koristi sininen ussal – tuijotti kaksikkoa kuin olisi nähnyt aaveen. Toisen aaveen sinä yönä.
”… Toa Umbra?” tämä kysyi.
”Kyllä olen. En kanna enää moderaattorin kiveä mukanani. Toverini on Toa Domek, Valottu”, Umbra kertoi.
Samqpa katsoi toa-kaksikkoa päästä varpaisiin. ”Sinut haudattiin. Siitä oli Klaanilehdessä. Setä Foope puhui, miten Domek katosi myös. Huonolla sanoivat, että Pegghu lähti Valotun kanssa merille… Tyyppi oli minulle kaljan velkaa”, matoran kertoi.
”Pegghu”, Domek sai sanottua. Toinen toa ei sanonut mitään.
”Teemme selonteot sitten Samelle ja Guardianille saman tien”, Umbra sanoi matoran-vartijalle. ”Päästätkö meidät sisään?”
Samqpa empi hetken. Kaiken maailman kummitukset ja Matoron metsästäjät olivat tehneet temppujaan, eikä hän halunnut jäädä vartijaksi, joka päästi semmoisen sisään linnaan. Foopen tarinat päättömistä ratsuttomista ratsumiehistä kummittelivat häntä hiljaisina vartion tunteina. Huhuttiin, että yöllä itse Admin Tawa nähtiin tanssimassa linnoituksen katoilla.
”Olkoon menneeksi”, matoran sanoi. Portti avautui tämän käskystä. Linnoituksen tuoksu oli klaanilaisille kovin tuttu, ja Linnan vihreä sisäaula toivotti heidät tervetulleeksi.
Sodan aikana musta huumori kukki, ja siitä oli hieman jo muodostunut synkkä vitsi, miten Bio-Klaanin linnan vastaanotossa työskenteleminen oli selvästi vaarallisin työ Klaanissa. Äkkiseltään tuntui hieman kummalliselta, että tehtävässä palveli lähinnä toia – mutta Klaanin historiassa oltiin monesti huomattu, että linnan eteisaulan valvojalla kannatti olla kykyä puuttua omituisiin tilanteisiin ja hiippareihin. Yleensä tämä oli lähinnä tarkoittanut häiriökäyttäytyjien tai Hatidin riehujien saattamista ulos parin vartioston tyypin kanssa.
Yleisesti sangen viehkeänä pidetty veden toa Hime oli ollut tehtävässä pitkään, mutta kuollut Feterrojen hyökkäyksen ensimmäisenä uhrina. Toinen veden toa, Ruki, jatkoi tehtävässä… hyvin vähän aikaa, sillä hän päätyi yllättävien käänteiden jälkeen nazorakien vangiksi. Viimeistään tässä vaiheessa linnassa alettiin kuiskia siitä, miten tehtävä oli varmaan kirottu.
Aulojahan linnakkeessa tosiaan oli kaksi – toinen oli kaupungin puoleisen pääportin yhteydessä oleva ns. vihreä aula (nimetty lattian kivetyksen perusteella), ja toinen oli ulospäin johtavan portin ja Linnapihan edustalla, mikä oli yleensä se, mistä puhuttiin Respana. Turvatoimia oltiin yleisesti kiristetty melko paljon viime kuukausina, ja toisin kuin ennen, respassa oli pysyvästi kaksi vartiostolaista avustamassa vastaanottotiskin toaa. Vihreää aulaa ns. respa-toana valvoi ilman toa Saiko, joka oli jo hyvin vanha ukko. Pääaulassa Rukin seuraajana oli – jälleen veden toa – Aera. Miksi ne olivat aina veden toia, siihen kukaan ei oikein osannut vastata. Tawahan ne nimitykset päätti. Ehkä sininen toa sopi hyvin yksiin sinisten ussalien ja muiden Klaanin symbolien kanssa? Edustustehtävähän se oli yhtä paljon kuin outojen hiipparien avustamista, ja sodan aikana tehtävään oli sekoittunut myös yleistä sota-ajan henkilöstö-organisointia. Siitä perillä olemista, kuka meni missäkin, ja niin edespäin. Aera oli Rukia kokeneempi soturi, ja olikin otteiltaan aika paljon jämäkämpi kuin edeltäjänsä.
Umbra ja Domek olivat hädin tuskin päässeet Linnan aulaan, kun Same tuli heitä jo vastaan. Muita moderaattoreita ei näkynyt. Oikeastaan koko saliin lankesi kuolemanhiljaisuus. Toiset vain tuijottivat kirjaimellisesti kuolleista herännyttä entistä päämoderaattoria. Toiset katsoivat jännittyneinä uutta päämoderaattoria ja tämän tuimaa ilmettä.
Se ei ollut aivan se tunnelma, jonka Umbra oli toivonut kohtaavansa. Domek suuntasi katseensa katonrajaan, aivan kuin ei olisi ollut paikalla.
”Näyttää siltä, että ne hautajaiset olivat turhat”, Same sanoi lopulta… jopa hiukkanen iloa äänessään. ”On hyvä nähdä teitä kumpaakin, kotona ja elossa.”
Hänen äänensä kuitenkin vakavoitui nopeasti.
”Varmasti ymmärrätte, että me haluamme saada selvyyden teidän liikeistänne ensi tilassa”, hän sanoi ja huokaisi syvään, ja viittoi kaksikkoa mukaansa. Kaikki ymmärsivät sen olevan käytännössä pidätys, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.
Toat katsoivat toisiaan.
”Tapaamme myöhemmin, Domek”, Umbra sanoi ja kätteli valottu-veljeään jämäkällä otteella.
”Kyllä”, Domek sai sanottua ja tarttui käteen.
Umbra kääntyi moderaattorikollegansa puoleen. Same näytti väsyneeltä. Ei selakhi koskaan ollut pirteyden huippu, mutta Umbra tunsi tämän tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, miten paljon Same oli riutunut ja synkistynyt syksyn aikana. Vähän niin kuin koko Klaani, hän ajatteli murheellisesti.
”Mennään sitten. On koko Klaanin oikeus saada tietää retkistämme”, Umbra sanoi. Hän olisi vain halunnut mennä nauttimaan Kahvion antimista, tai tapaamaan kaikkia ystäviään, mutta ymmärsi kyllä, miksi ylläpito halusi kuulla heitä heti. He kuitenkin murehtivat ensisijaisesti Klaanin turvallisuutta. Domek ei näyttänyt yhtä ymmärtäväiseltä, ja yritti jo liueta paikalta. Same katsoi tätä terävästi ja määräsi myös tämän mukaan. Pakoyritys katkesi ennen kuin se oli ehtinyt alkaa.
Admin-siipi
Pieni neuvotteluhuone Admin-siivessä oli Umbralle tuttu tila – hän oli aikanaan kokoustanut siellä ylläpidon kanssa milloin mistäkin aiheesta paljon mukavemmissa merkeissä. Sitä hän taas ei tiennyt, että Matoroa oltiin kuulusteltu tismalleen saman pöydän ääressä pari kuukautta sitten.
Admin Tawalta se surullinen huomio ei karannut. Hän istuutui pöydän toiselle puolelle ja katsoi kotiin palannutta valon toaa.
”Hei, Tawa”, Umbra sai sanottua. ”Siitä on hetki kun olemme jutelleet viimeksi.”
”Niin, on hyvä nähdä sinut elossa, Umbra. Olisin toivonut jälleennäkemistä iloisemmissa merkeissä”, Tawa huokaisi, muttei saanut itseään hymyilemään. ”Me olemme kuulleet… yhtä ja toista sinun tekemisistäsi. Haluaisin, että alkuun kertoisit omin sanoin… noh, kaiken, minkä koet tärkeäksi kertoa.”
Pöydällä oleva nauhuri surisi. Se oli Umbralle tuttu – toiseen aikaan se oli ollut hän, joka oli tehnyt kuulusteluja.
”Mitäköhän Matoro on teille kertonut Metru Nuin jälkeen?” Valottu mietti ääneen.
”Hän ei halunnut enää pitää ainoatakaan salaisuutta”, Tawa sanoi kuin puolustellen. ”Mutta hänellä ei ollut yksityiskohtia sinun vaiheistasi. Toivon saavani ne sinulta.”
”Tiedät siis Ritarikunnasta ja minun toimistani heidän suhteen? Miten he kiristivät minulta tietoa Klaanista?” Umbra kysyi ankeana. Paluu kotiin ei ollut osoittautunut aivan niin mukavaksi kuin hän oli odottanut.
”Minä ymmärrän, ettet tehnyt sitä täysin omasta valinnastasi”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän turvallisuutemme kannalta on tärkeää, että tiedämme, mitä Mata Nuin Ritarikunta tietää meistä.”
Viime yönä Matoro oli sanonut lyhyesti, että nyt sairasosastolla makaava selakhi oli ehkä sama ritarikuntalainen, jonka klaanilaiset olivat tavanneet Metru Nuilla. Umbran ei tarvitsisi tietää asiasta vielä, mutta yhteensattuma tuntui Tawasta oudolta. Oliko Ritarikunnan agentti saapunut Klaaniin samana yönä Umbran kanssa… ja tuonut mukanaan Avden nuken?
”Heillä oli lista jäsenistämme, joista piti pitää erityistä kirjaa”, Umbra kertoi. ”Visokki, Mysterys Nuin Makuta, Ämkoo, Killjoy ja Zeruel. Ritarikunta otti silloin kerran Visokin kiinni tietojeni pohjalta, mutta onneksi hänet saatiin pelastettua. Helryx vaati saada tarkkoja tietoja ja tarpeeksi usein. Erosin heistä vasta saavuttuani Avra Nuilta kotiin tänne. Botar jopa vei Manun, kun erosin ritarikunnasta.” Umbra näytti suorastaan helpottuneelta, kun saattoi ensimmäistä kertoa avautua kaikesta siitä.
”Se kieltämättä selittää meidän… epäonniset kohtaamisemme Ritarikunnan kanssa. Olimme onnekkaita, ettei mistään näistä tapauksista seurannut mitään lopullista”, Tawa sanoi. Hän muisti Visokin tapauksen liiankin hyvin – Ritarikunta oli suorittanut kokonaisen kidnappauksen. Makuta Nui ja Ämkoo olivat onnistuneet pelastamaan Visokin, mutta hyvin vaarallista se oli silti ollut, ja oli jättänyt pysyvän epäilyn siitä, että Ritarikunta oli Klaanille vihamielinen taho.
Tawa mittaili miestä hetken. Hänellä ei ollut syytä epäillä Umbran valehtelevan. Sen sijaan tämä vaikutti suorastaan huojentuneelta.
”Mistä tämä alkoi?” hän kysyi.
”Tämä koko tarinani alkaa Metru Nuin sodan jälkeen”, Umbra mutisi.
”Kun jäin makutan asettamaan ansaan. Hän injektoi minuun jotain…”
Silloin Umbran varjo heräsi henkiin. Se levisi mahtavana korppina seinälle, mustaakin mustempana. Varjon siivet avautuivat pöydän kummallekin puolelle, ja kirkkaat valot yrittivät epätoivoisesti pitää pimeän poissa.
”Hei, Tawa”, linnun muotoinen varjo raakkui äänellä, joka muistutti Umbraa, mutta ei kuitenkaan ollut tämän. Se oli syvempi ja voimakkaampi, kuin kaiku joka vastasi syvästä kuilusta.
Tawa säpsähti vain hieman. Hänen katseensa jäätyi Umbran varjoon, eikä hän voinut olla ajattelematta, millainen tyhjyys varjosta tuijotti takaisin. Valon toan varjossa asui kaiken syövä pimeys, sellainen jolle tässä maailmassa oli vain yksi alkulähde.
”… Umbra, mitä tämä on? Tai mikä helvetti tuo on?” hän kysyi lopulta, mutta ei niin päättäväisesti kuin olisi halunnut. Oliko äänessä häivähdys pelkoa? Vai ainoastaan loputonta uupumusta ja pettymystä?
”Hän on Kraa. Hän on kraata, joka kasvoi sisälläni vuosia. Kun loispistiäinen muni munansa minuun, kylvin tuhoa ympärilleni. Ritarikunta otti minut vangiksi ja kiristi minua virheilläni”, Umbra kertoi. Hänen äänensä säröili, mutta se ei haitannut. Pimeydestä huolimatta hän tunsi olonsa helpottuneeksi.
Se ei ollut edes ensimmäinen klaanilaisessa valon toassa asuva ’makuta’, jonka Tawa oli kohdannut, Tawa mietti kuivasti. Toivottavasti Domekilla ei ollut mitään sellaista.
Admin ei oikein tiennyt, miten edes lähestyä koko aihepiiriä. Matoro oli hädin tuskin maininnut asiaa.
”Onko tämä… asia sinulle tai meille vaaraksi?” hän kysyi lopulta.
”Kraa on liittolaiseni”, Umbra sanoi puolustelevasti. ”Joku sanoisi, että veljeni. Me molemmat olimme rikki, kun emme olleet enää yhdessä. Siitä pitkin kertoa. Me erosimme toisistamme kesällä.” ”Vein koko käden”, Kraa raakkui. ”Siitä tuli pohja olevaisuudelleni.”
Valottu näytti kättään, jonka paikalla oli epäkuntoinen tykki. Se muistutti exo-toa-robottien vastaavia. ”Piti laittaa tämä tilalle.”
Tawalle tuli mieleen vanha sanonta, siitä miten makutalle pikkusormen antava menettää koko käden. Hän jos kuka tiesi, mitä se tarkoitti.
”Sinä sanot sen olevan makutan kraata”, Tawa edelleen tuijotti varjoa, ohi Umbrasta. ”Miten sinä voit luottaa siihen, että se on liittolaisesi? Eikä ainoastaan… loinen päässäsi, tai jotakin pahempaa.”
”En tiedä mitään loisista. Kraata ja minä olemme symbioosissa toistemme kanssa. Rottajahdin jälkeen lähdin Kraan perään, koska hän kertoi kokoavansa armeijaa saaremme zyglakeista ja näiden johtajasta. Väitti olevansa nyt Makuta-arvonimen arvoinen ja halusi leikkiä kanssani”, Valottu kertoi.
”Niin, tämä oli tapaus, joka johti Zyxaxin kuolemaan?” Tawa varmisti. Hän kyllä pani merkille, miten nopeasti Umbra oli vaihtanut aihetta pois kraatasta. Se saattoi olla jopa huolestuttavampi kysymys kuin mikään, mitä hän oli odottanut käsittelevänsä. Ämkoo oli lopulta hävinnyt oman taistelunsa omalle makutalleen, eikä Umbran mahdollisuudet vaikuttaneet kovin paljoa paremmilta. Tawan oli vaikea vain sivuuttaa kammottava varjo seinällään, mutta Umbran vähättelevä suhtautuminen siihen tuntui vieläkin vaarallisemmalta.
”Kyllä. Ja orton-kansalaisten maan toa Ornoka kuoli myös”, Umbra sanoi surumielisenä.
”Tämä sota on vienyt niin monta”, Tawa sanoi hiljaa. Ainakin joskus sodan varjoista palasi joku takaisin, mutta ei koskaan samana jona oli sinne kadonnut.
”Olin kutsunut Avra Nuille oman toa-ryhmäni. Viimeiset orton-kansan toat vastasivat kutsuuni: Valottu Aknoka, tuliporain mestari Ruthaka, sekä juurakkojen valtiatar Ornoka. Heidän lisäkseen Mustan käden kenraaliksi paljastunut Nurukan, ja koneistettu Deleva liittyivät mukaan joukkioomme”, Umbra kertoi. Tawa tunsi kaikki nimet, mutta tiesi niistä hädin tuskin muuta. Kaksi viimeisintä olivat peräti liittyneet Klaaniin, ja orton-kansa oli aina asunut klaanilaisten naapureina.
”Deleva ja Nurukan tulivat myöhemmin kanssani Bio-Klaaniin ja sitten Metru Nuille”, mies jatkoi. ”En tiedä mitä Delevalle kävi Tiedon tornien jälkeen.”
”Matoro kertoi hänen selviytyneen. Hän jäi Metru Nuille”, Tawa selvensi.
Hyvä uutinen piristi Umbraa. Hymy tosin karisi nopeasti tämän riutuneelta naamiolta.
”Ne päihittivät Zyxaxin ja minut”, varjo jatkoi. ”Valottu ja minä palasimme taas yhteen, mutta minä en ollut enää mitään.”
”Mikäli tuo olento todella on kraata, pelon enkelin olemuksesta veistetty, se ei todellakaan ole yhtään mitään”, Tawa sihahti yllättävän myrkyllisesti. ”Minä en luota siihen lainkaan, mutta näyttää siltä, että joudumme toistaiseksi sietämään sitä. Toivon todella, että ymmärrät, mitä olet tekemässä, Umbra. Makutojen sirpaleet… ne ovat petollisia. Vaikka ne teeskentelevät muuta, ne ovat tuhon olentoja. Sinun, jos kenen, tulisi ymmärtää se.”
”Niin minäkin pitkään luulin”, Umbra sanoi hiljaa. ”Että olin vain saastunut. Että Kraa pitäisi leikata pois. Tämä varjon osa uinui sisälläni pitkään. Mutta Aft-Amanan linnut herättivät hänet unestaan!” Umbra kiihtyi. ”En olisi selviytynyt sieltä mielisairaalasta ilman Kraata. Puhumattakaan ajastani Mestari Z.M.A:n vankina…”
Aft-Amana, Tawa huokaisi. Oliko mikään muu paikka tehnyt yhtä pahaa jälkeä hänen klaanilaisiinsa?
”Niin, minulla on Metru Nuin tapahtumista jonkinlainen käsitys Matorolta, mutta sinun osaltasi se katkeaa Feterroihin, jotka siellä kohtasitte”, Tawa sanoi. ”En odota mitenkään yksityiskohtaista kuvausta ajastasi Arsteinin vankina, mutta meidän olisi tärkeä tietää, miten pääsit pakoon, ja mitä sait tietää Arsteinin suunnitelmista.”
Tapaus muistutti kummallisesti sitä kertaa, kun Guardian, Keetongu ja Makuta Nui olivat joutuneet Zorakin vangeiksi… ja heidät oli lopulta vain päästetty vapaiksi. Mutta Feterrat olivat aktiivisesti etsineet valon toaa, joten Umbran vapautuminen tuntui vieläkin poikkeuksellisemmalta. Samen ensimmäinen teoria oli ollut, että ZMA oli tarkoituksella lähettänyt jotenkin kontrolloimansa Umbran Klaaniin omaksi sätkynukekseen… ja vaikka Tawaa inhotti myöntää se, teoria selitti paljon. Ei vain ollut montaa tapaa selvittää, pitikö se paikkaansa.
”Mestari Arstein piti minua hovissaan vankina”, Umbra aloitti. Mestari? Tawa kohotti kulmiaan.
”Zorak havittelee itselleen Valottua. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, minkälainen Valottu olin. Makutan pimeys oli mielessäni. He yrittivät poistaa Kraan kirurgisesti, mutta se ei toiminut”, Zorak Van skalpelli kävi Valotun painajaisissa. Korpin varjo kätki päänsä siipiensä suojaan. ”Paha ZMA”, varjo puhui. Pelko huokui sen puheesta, ja se lopulta pieneni ja vetäytyi takaisin Umbran todelliseen varjoon.
”Me voimme kyllä jatkaa myöhemmin”, Tawa sanoi lopulta. ”On sääli, että tämä on miten toivotamme sinut takaisin kotiin, mutta, no. Ajat ovat mitä ovat.”
”Zorak ja Avde pelaavat jotain outoa peliä toisiaan vastaan. Punaisen miehen nukkeja tuli Mestari Zorakin tukikohtaan. Sen takia minut piti lähettää sieltä pois. Sheelika auttoi minut pakoon, ja kuin Initoin johdattamana Domek saapui veneellä samaan aikaan paikalle!” Umbra kertoi lopun suorastaan riemastuneena.
Jollekin muulle kuin Umbralle koko tapahtumaketju kuulosti uskomattomalta. Tawalle soi välittömästi useampi hälytyskello – oliko Zorak tosiaan tehnyt jotakin, jolla pystyi hyötymään Valotustaan vastaisuudessakin, kuten Same oli arvellut? Vai oliko sen tehnyt Sheelika? Vaiko Avde… Hän varoi näyttämästä epäilyksiään liian suoraan, mutta kaikki niistä tuntui todennäköisemmältä kuin Umbran oma versio tapahtumista.
”Miten Domek osasi paikalle?” Tawa kysyi lopulta.
”Hän ehkä kertoo sen sinulle itse. Valottu veljeni oli etsimässä johtolankoja Zorakista maailmalta”, Umbra sanoi.
Tawalle jäi tuntemus, että toa ei kertonut kaikkea. Kuinka paljon siitä johtui makutan äpäräsikiöstä ja kuinka paljon kaikesta siitä, mitä Arstein oli paralle tehnyt? Matoron kuulustelu oli ollut niin paljon yksinkertaisempi – tämä oli käytännössä oma-aloitteisesti vain kertonut kaiken ja enemmän. Umbran vastaukset herättivät vain lisää kysymyksiä.
”Ymmärrän sinua täysin. Että luotto minuun on mennyt totaalisesti”, Umbra huokaisi. ”Jätin modekiveni piironginlaatikkooni kun lähdin, koska en tiennyt palaisinko koskaan. Olen tehnyt Bio-Klaanille paljon pahaa, mutta haluan hyvittää tekoni. En koskaan edes ollut erityisen hyvä päämoderaattori. Ritarikunta kiristi minua niin usein erilaisille tehtäville, ettei teille jäänyt tarpeeksi aikaa.”
”Niin, sinulle taitaa olla selvää, ettet voi toimia moderaattorina enää”, Tawa myönsi. ”Mutta se taitaa olla murheistasi vähäisimpiä.”
”Klaani on kotini, ja haluan luoda luottamuksen takaisin. Antakaa minulle hetki aikaa ladata itseäni ja lähettäkää minut vaikka rintamalle. Jos vain voin tehdä jotain, jotta ansaitsisin luottamuksen takaisin…”
”Et ole ensimmäinen Metru Nuilta selvinnyt, joka on sanonut minulle noin”, Tawa huokaisi ja hymyili varovaisesti.
”Oli ehkä virhe lähteä Metru Nuille etsimään vastauksia Nurukanille”, Umbra myönsi.
”No, kukaan teistä tuskin osasi aavistaa, miten se päättyisi”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä tapahtui, se on tapahtunut. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ratkoa miten mennä tästä eteenpäin. Ja… jos olen täysin rehellinen, emme voi juuri luottaa sinuun. Minä uskon siihen, mitä sanot, mutta ymmärrät varmasti, ettemme voi luottaa kraataan, emmekä voi mennä takuuseen siitä kaikesta, mitä Arstein teki sinulle.”
Umbra nyökkäsi.
”Minun pitää pyytää henkilökohtaisesti anteeksi kaikilta, joiden tietoja minun oli pakko antaa Helryxille. Anteeksi Tawa siitä, että rikoin luottamuksen, joka oli välillämme. Olen aina arvostanut sinua johtajanani ja tätä järjestöä, joka on kotini. Pitää etsiä myös Visokki ja Manu käsiini ja pyytää heiltä anteeksi myös. Ämkoo, no hän vajosi itse pimeyteen, joten olisiko sillä mitään väliä enää…” Umbra mietti.
”Se voisi auttaa”, Tawa sanoi vaitonaisesti. ”Omasta puolestani en kanna sinulle kaunaa. Meillä ei ole varaa siihen. Vain ylläpito tietää, että toimit Ritarikunnan vakoojana. Sinulle itse asiassa pidettiin kauniit hautajaiset suvasi luona, ja useimmat uskovat sinun kuolleen taistelussa Feterroja vastaan.”
Yksi osa Tawaa käski häntä pitämään kummatkin Valotut saman tien telkien takana, ja moderaattoreista useampi luultavasti kannatti sitä vaihtoehtoa. Mutta häntä huoletti myös, millä tavalla asia otettaisiin linnassa, kun ilo Umbran paluusta muuttuisi hämmennykseksi tämän rikoksista… ja kun hän katsoi riutunutta toaa, hänellä oli aivan liian paljon sydäntä ollakseen tätä kohtaan kovin armoton. Vaikka hänen olisi ehkä pitänyt olla.
”Vai hautajaiset. Kaikkea sitä”, Umbra mietti. ”Kaimani tekosia?”
”Kaipa se tuntui paremmalta kuin eläminen epätietoisuudessa”, Tawa sanoi. ”Meillä ei ollut juurikaan toivoa.”
”Välititte sentään noin paljon, vaikka tiesitte että olen myyrä”, Umbra melkein itki. Oli kuin klaanilaiset olivat jo antaneet sydämissään anteeksi hänelle.
”Elämä on sillä tavalla ristiriitaista”, Tawa myönsi ja paini valintansa kanssa. Hän lopulta antoi itselleen aikalisän, ja päätti, että heidän pitäisi puhua asiat läpi ylläpidon kesken ennen päätöstä mahdollisesta tutkintavankeudesta. Kyse ei ollut ainoastaan kahden toan vapaudesta, vaan myös siitä, miten muu Klaani sen ottaisi… eikä heillä ollut varaa nakertaa omaa yhtenäisyyttä yhtään enempää, kuin oli pakko. Hän ei halunnut heittää Umbraa suoraan Zorakin tyrmästä Klaanin tyrmään… mutta ikuinen tyhjyys korpin muodossa seinällä sai hänet lähes toisiin ajatuksiin.
”Ehkä tämä on tässä, toistaiseksi”, Tawa lopulta sanoi. ”Ikävä kyllä meidän pitää selvittää tämä kaikki vielä juurta jaksain, mutta ehkä sinä tarvitset sitä ennen lepoa ja, noh, normaalia elämää. Pysy kaupungissa, ja pidä moderaattorit perillä liikkeistäsi – se on kaikki, mitä vaadin nyt.”
”Kiitos Toa Tawa. Te varmaan veitte jo kaiken moderaattorimateriaalin hautajaisteni jälkeen?”
Tawa nyökkäsi. ”Kaimasi on pitänyt asuntoasi järjestyksessä.”
Admin ei maininnut mitään sieltä löytyneistä Ritarikunnan koodiavaimista ja muista dokumenteista Valotun petoksesta.
”Ajattelinkin hänen tehneen niin. On niin monta tahoa jota kiittää täällä ja vielä tänään”, Umbran sydän tuntui keventyneen huomattavasti keskustelun myötä. Tawan sydän sen sijaan oli saanut monta uutta murhetta murehdittavakseen, mitkä peittivät ilon Umbran paluusta.
”Voit mennä”, Tawa sanoi vielä. ”Minä todella toivon, ettet anna minulle syytä katua tätä.”
Umbra lähti. Korpin varjo katosi hänen omaan varjoonsa. Tawa jäi yksin huoneeseen. Hänen ryhtinsä lysähti, kun hän jäi yksin, eikä ollut enää tarvetta pitää yllä naamiota. Ei Hauta, vaan sitä, mikä rakennetaan kätkemään tunteet.
Samaan aikaan pari huonetta sivummalla Kuulustelutila 1:ssä käytiin toista keskustelua. Domek oli joutunut odottamaan siellä hyvän tovin yksin. Huone oli valaistu vain osittain, ja sen nurkkiin jäi syviä varjoja. Toa naputteli pöytää.
Lopulta päämoderaattori Same saapui ja sulki oven perässään. Tuoli rääkyi, kun sitä vedettiin lattiaa pitkin hieman taaksepäin, jotta selakhi mahtui istuutumaan. Hän asetti pöydälle nauhurin. Painallus sai punaisen valon palamaan ja kasetin surisemaan.
Kumpikaan huoneessa olijoista ei olisi kuvaillut heidän suhdettaan erityisen tuttavalliseksi. Same ei kokenut osaavansa juuri lukea valon toan ajatuksia ja tunnetiloja – mutta kukapa osaisi? Oli täysin mahdoton sanoa, oliko Domekin kepeä olemus hermostunutta teeskentelyä vai luonnollista välinpitämättömyyttä. Jälkimmäistä tämä oli ainakin aina osoittanut ylläpidon virallisempia toimia kohtaan.
Selakhi katsoi toaa pitkään, mittaili tätä katseellaan ja lopulta aloitti.
”Viime kerrasta on hetki”, hän totesi.
”Muutamia viikkoja, eikö vain?” Domek vastasi.
”Domek, sinä lähdit täältä kuukausia sitten”, Same sanoi. Pilailiko Domek koko asialla, vai oliko hän oikeasti noin ulalla?
”Enemmän kuin viikkoja sitten”, Domek korjasi.
”Ehkä me aloitamme aivan alusta”, Same laski kämmenensä pöydälle eteensä. ”Sinä ilmoitit lähteväsi tärkeälle matkalle pian Feterrojen hyökkäyksen jälkeen, mutta et kertonut enempää. Mistä oli kyse?”
”Niin varmaan tein. Mutta se ei ole tärkeää enää, ja nyt olen taas täällä”, Domekin vastasi äänensävyllä, jonka selakhilaanin tunsi hitaasti raastavan hermojaan.
Same huokaisi ja jatkoi.
”Mitä tapahtui Pegghulle?”
Tawa oli alun perin käskenyt moderaattorit laittamaan jonkun seuraamaan Domekia. Silloin he eivät olleet vielä tienneet petturin mahdollisuudesta. Bladis oli laittanut asialle Vartioston rohkean Pegghun, eikä tästä oltu sen koommin kuultu.
”Se partiomies? Ihan kiva. En tiedä mitä hän tekee juuri nyt, mutta varmaan pärjää hyvin siellä.”
”Älä esitä typerää. Missä näit Pegghun viimeksi?”
”Siellä missä hän oli lähtiessään. Zakazin satamalla, jos muistan oikein.”
”Ja miksi hän jäi Zakazille?”
”Joskus me olemme arvaamattomia. Ei kannata tuomita muiden päätöksiä.”
Same näytti siltä, että oli jo valmis luovuttamaan. Tämä olisi niitä kuulusteluja. Hän kaivoi esiin savukkeen ja sytytti sen.
”Domek, voisit kerrankin vastata kuten sinua pyydetään”.
”Annoin jo syyn. Jos se ei kelpaa, niin en tiedä mitä muuta voi enää asiasta selittää”
”Jokaisesta sanastasi on hyötyä sekä meille että sinun luotettavuudellesi”, Same sanoi. ”En minä halua syyttää sinua mistään, mutta jos et edes yritä olla avuksi, jätät meille hyvin vähän vaihtoehtoja.”
”Niinpä, tai voitte käyttää kaikkea sanomaani minua vastaan”, Domek lähes hymähti. ”Kyllä minä tiedän mistä on kyse. Ette te toisi meitä näihin kuulusteluihin, ellei teillä ole syytä naulita meidät jostain.”
”Ja sinä väität, että Pegghu – luotettu klaanilainen, joka oli nimenomaan pitämässä sinua silmällä – vain jäi Zakazille eikä lähettänyt meille edes viestiä?”
”Ehkä viestit eivät kulje parhaiten Zakazilta muualle.”
Domekin toteamus tuli niin nopeasti ja kevytmielisesti, että Samelta kesti hetken yrittää valita sopivinta ja väkivallattominta tapaa jatkaa kuulusteluaan.
”Jättänyt viestiä sinun mukanasi, Domek”, Same huokaisi turhautuneesti ja hengitti sisään savukkeestaan. ”Ja mitä te olitte edes tekemässä Zakazilla?”
”Ainakin itse tein tutkimusta Zooracin tapauksen kanssa. Tai ZMA, kuten häntä myös kutsutaan.”
”No… mitä sait selville? Voitko olla avuksi edes tässä?”
Domek näytti todella tuumaavan hetken, mikä tuli lohdun rippeenä moderaattorille.
Domek puhui melko pitkään. Hän kertoi Zorakin monista ristiriitaisista identiteeteistä ja legendoista. Hän kertoi oppineensa Xialla, miten Zorak oli kaapannut aiempien suurpohattojen omaisuudet ja pyöritti nyt niillä operaatiotaan.
Yhteen asiaan Domek kiinnitti kummallisen paljon huomiota. Hän kertoi pienestä saaresta, jolla oli aiemmin tulen toan johtama kommuuni.
”Aiemmin”, Domek painoitti, sillä jokainen asukas oli kadonnut aikaa sitten. Jokainen savitalo oli ollut vailla sen omistajaa, mutta kaikki tavarat olivat jätetty paikoilleen. Ainoaksi todistajaksi oli jäänyt hullu turaga ja hänen ylistykset ”suurelle pelastajalle”, joka toi heille ”toteemin” ja lupasi takoa näitä lisää. Toteemiakaan ei löytynyt missään, ja tutkimus joutui päättymään vailla ratkaisua. Domekilla oli teoria äärimatanuistisen lahkon aavekaupungista, mutta Same ohjasi kuulustelun pian takaisin oikeille raiteille.
Oli ollut saavutus saada valon toasta edes näin paljon vastauksia, jotka eivät yrittäneet kierrellä minkään tärkeän sanomista – vaikka ne keskittyivätkin kummallisiin ja näennäisen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Yhdestä asiasta Domek ei ollut kuitenkaan sanonut mitään.
”Miten ja mistä löysit Umbran? Missä Zorak piti häntä?” Same kysyi.
”Xian läheltä. Sen koillispuolelta, Nynrahille johtavan meriportin läheltä. Se oli hankala löytää. En olisi huomannut koko paikkaa, ellen olisi törmännyt Umbraan siellä.”
”Sanot siis, että löysit Umbran sattumalta?”
”Joskus maailmakin on arvaamaton.”
Same huokaisi syvään. Ainakin johtolanka Zorakin tukikohdan sijainnista oli yllättävän arvokas tiedonjyvä, vaikka kaikki muu asiassa haisi mädältä.
Oli aika ottaa esiin raskaamman kaliiberin kysymykset.
”Kun Avde – joka on Zorakin kollega – lähestyi sinua ennen Feterrojen hyökkäystä tänne, mitä hän sinulle sanoi?”
Samen kylmä katse kohdistui Domekiin, jonka omat silmät vaelsivat pois päin, kohti huoneen nurkkaa. Katseliko pimeys häntä? Oliko siellä liikahtanut jokin? Valon Toa ei reagoinut kysymykseen kovin nopeasti, ja näytti äkkiä silminnähden ahdistuneelta. Hän hengitti nopeammin. Hetken Domek taivutteli sormiaan kuin käsittelisi ilmaa, ja kun hän katsoi käteensä, sormenpäistä syttyi pieni valon lieska kuin paikalleen pysähtynyt kipinä. Se ei riittänyt valaisemaan koko huonetta, mutta leiskusi tarpeeksi voimakkaasti maalatakseen tummimmat varjot harmaiksi. Domekin hengitys tasaantui hitaasti.
”Aika paljon tapahtui siinä hyökkäyksessä”, Domek viimein vastasi vastentahtoisesti.
”Niin tapahtui. Meillä on syymme epäillä, että joku klaanilainen on sekaantunut asiaan. Domek, mitä Avde sanoi sinulle?” Same korotti ääntään.
”Keneltä olette kuulleet asiasta?”, Domek vastasi. ”Jos joku tietää tästä, niin varmaan voitte kysyä lähteeltänne.”
Pieni särö Domekin ulkokuoressa oli juuri se, mitä moderaattori oli odottanut. Hän ei antaisi mahdollisuuden karata. Hän oli tarkkaillut kuulusteltavan jokaista reaktiota ja pienintä elettä, ja koko aihe sai toan… hermostuneeksi. Pelosta, syyllisyydestä, vai kummastakin?
”Valitettavasti Visokki ei tiedä aiheesta sen enempää”, Same murahti. ”Eikä hän toistaiseksi halua nyhtää vastauksia suoraan kallostasi. Joten, Domek – mitä Avde sanoi sinulle?”
Valon Toa näytti yllättyneeltä kuullessaan Visokin nimen. Häneltä kului hetki ennen kuin hän sanoi mitään, ja sittenkin hän puhui kuin tyhjyyteen tuijottaen.
”Se tarjosi asioita. Valtaa ja mainetta. En ottanut vastaan.”
”Mitä teit juuri ennen Feterrojen hyökkäystä linnaan?” Same kysyi, tyytymättömänä vastaukseen.
”Otin kävelyn.”
Same huokaisi jälleen.
”Domek, mitä helvettiä?” hän lopulta purkautui ja iski nyrkin pöytään. ”Sinä kiertelet ja kaartelet! Hyvä jos olet antanut ainuttakaan suoraa vastausta! Kai sinä ymmärrät, miltä tämä näyttää meidän näkökulmastamme? Minä en sano, että aiheutit ongelmia Pegghulle, mutta se, että kieltäydyt puhumasta asiasta ei varsinaisesti tee sinusta luotettavampaa. Sinä löysit Zorakin tukikohdan muka sattumalta. Sinä olet ollut tekemisissä Avden kanssa. Jos sinä olisit tällä puolella pöytää, miltä tämä tilanne sinusta näyttäisi?”
Domekin katse vaelteli pitkin huonetta.
”En ole koskaan kauheammin ajatellut, miltä tuntuu olla polkemassa muita rautasaappaalla”, hän sanoi. ”Ehkä sinä et halua muistaa minkälaista oli, kun ei tarvinnut jokaisesta asiasta tulla valvotuksi, tai hankkia lupia, jotta voisi istua vain jossain pöydän nurkassa.”
Valon toa nojasi eteenpäin, katsoi suoraan Sameen ja jatkoi selvästi kiihtyneenä.
”Kun liityin Klaaniin, me kaikki teimme lupauksen! Lupauksen, että emme anna sen, mikä jätti meidät ja turmelee muun maailman, olla osana meitä. Olla veljiä, jotka jakavat kaiken – hyvän ja pahan – toistensa kanssa. Nyt meillä on joku hiivatin kivilinnakin, koska vuoren huippu ei näköjään riittänyt.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Same ymmärsi olla keskeyttämättä kuulusteltavaa, kun tämä kaivoi omaa kuoppaansa syvemmäksi – eikä sitäpaitsi uskonut saavansa tuon mielentilan vallassa olevasta Domekista irti yhtään mitään hyödyllistä.
”Jos sinusta on kiva olla vahki, ja sinusta se on mitä ’moderaattorin’ kuuluisi nykyään olla, niin en asiaa voi tuomita. Kunhan olisitte edes rehellisiä siitä”, Domek jatkoi, ehkä ärtyneenä reaktioiden puutteesta.
Hän kaivoi esiin messinkisen passin ja paiskasi sen pöydälle. Yksinkertaisella metallilevyllä oli toan nimi, jäsennumero ja yksinkertainen kasvokuva. Se ei hymyillyt. Klaanin ussal koristi kortin kulmaa.
”En minä koskaan tätä mokomaa edes halunnut. ”
Same oli kahden vaiheilla. Hänen teki mieli selittää, minkä takia Bio-Klaanin kokoisen organisaation pyörittäminen – etenkin sodan keskellä – edellytti sitä, että toisinaan kaikki ei voinut olla kuin tonttukommuunissa. Mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi, että Domek oli ollut tällainen aina – hän oli ollut hankalan, tai ainakin omituisen maineessa jopa Klaanin tasolla. Se ei vain ollut ongelma ennen, ei samalla tavalla kuin nyt. Ei hänen päänsä kääntynyt vastaan sanomisesta, ja jos kääntyi, Samella ei ollut siihen sanoja.
Moderaattori ei edes katsonut passin suuntaan. Hän vain vilkaisi Domekia vielä kerran.
”Minä luulen, että tämä on tässä”, hän murahti ja nousi. ”Älä poistu linnasta, ennen kuin olemme päättäneet, mitä teemme sinun kanssasi. Pidämme sinua silmällä, mutta senhän sinä tiesit jo.”
Sen sanottuaan hän tumppasi tupakan, otti nauhurin ja poistui. Domek jäi yksin, ja ovi jäi raolleen. Kipinä loisti vieläkin toan kämmenellä, pitäen pimeän poissa.
Admin-siipeen ei uteliaita päästetty, mutta heti ovilla oli odottamassa monta ihmettelevää klaanilaista. Epämääräinen joukkio tukki koko käytävän, mitä ei ollut tosiaankaan tarkoitettu suuriin kokoontumisiin. Eturiviin oli päässyt pari Klaanilehden toimittajaa, mutta suurin osa väestä oli yksinkertaisesti toiveikkaita Umbran (ja jotkut Domekin) ystäviä, jotka halusivat nähdä, pitivätkö huhut paikkaansa.
”No niin, hajaantukaas vähän”, Bladis kailotti yli hälyn ovelta. ”Umbra tosiaan on palannut”, hän varmisti. ”Ja samoin Domek. Mutta emme anna muita kommentteja vielä!”
Pari huonetta taempana ylläpidolla oli epäkiitollinen tehtävä päättää, laittaisivatko he kotiin palanneet sankarit saman tien telkien taakse. Erimielisyydet olivat niin suuria, ettei päätöstä luultavasti syntyisi tänä aamuna, Bladis veikkasi. Toistaiseksi kumpaakin pidettäisiin erityisesti silmällä, eikä päästettäisi pois kaupungista, mutta sen enemmästä ei oltu päästy yksimielisyyteen.
Umbra tosiaankin ilmestyi Bladiksen viereen, ja katsoi joukkoa hieman yllättyneenä.
”Hei kaikki”, Umbra sai sanottua. Hänen riutuneet kasvonsa venyivät väkisin hymyy nähdessään niin monia tuttuja. Klaanilehden toimittaja Bio-Nui räpsi kuvia kaksikosta, mutta se ei jostain syystä Umbraa edes häirinnyt. Ainakaan kovin paljoa. Domek pysytteli käytävässä heidän takanaan, hyvän matkan päässä väkijoukosta, kuin etsien mitä tahansa muuta reittiä.
”Olen siis palannut kotiin”, Umbra korotti ääntään sen verran, että se kantoi yli hälyn. ”Matka on ollut pitkä ja koukeroinen. Steltiä, Metru Nuita, mitä vielä”, valottu kertoi. Zorakin hovi jäi vielä mainitsematta, vaikka ilmeisesti siitä jotakin varmaan tiedettiinkin – Feterrojen surmaamaksihan hänet oli kai julistettu.
”Onko totta, että sinä ja Toa Domek onnistuitte tappamaan pahamaineisen rautaisten kuolemien johtajan?” Bio-Nui sai huudetuksi hälinän keskeltä.
Umbra nauroi. ”Ei, emme tappaneet Zorakia.”
”Huhuttiin, että kyse olisi ollut samanlaisesta sala-operaatiosta kuin teitte päällikkö Zyxaxia vastaan. Näinkö ei ollut?” toimittaja jatkoi.
”Ehei. Zyxax ja Zorak ovat niin eri puusta veistettyjä.” Avra Nuin korppi raakkui Umbran mielen perukoilla. ”Zyxax oli vain sivujuoni tässä sotajuonessa. Olisi hauska jutella enemmänkin, mutta minun on nyt haettava Mokelilta vähän aamiaista. Merimatka tuntuu kestäneen vuosia ja nyt on nälkä.”
”No niin tehkääs tilaa!” Bladis karjaisi, kun joukko edelleen tukki koko käytävän. ”Saatte kyllä tietää kaikki asiat ajallaan. Päästäkää poloiset syömään!” Vasta se sai väkijoukon hieman avaamaan tietä. Umbra joutui silti kulkemaan olkapää edellä, kun muut klaanilaiset eivät yksinkertaisesti mahtuneet väistämään siinä supussa. Domek ei seurannut häntä, vaan taisi vain odottaa, että Umbra harhauttaisi uteliaat muualle. Toalle esitettiin lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei oikein jaksanut miettiä niitä siinä hälinässä (tai nälässä).
Samolit ja muut jäivät jälkeen ilman vastauksia kun entinen päämoderaattori talsi tuttuun kahvioon, klaanilaisten yhteiseen olohuoneeseen. Paikka tuntui säilyneen samanlaisena kuin Umbran muistoissa, vaikka sotatila olikin päällä. Ensisilmäykseltä kahvion tuotteetkin tuntuivat olevan samanlaisia kuin ennenkin. Höyrynakit, jotka yleensä tuoksuivat kammottavilta, tuntuivat nyt oudon houkuttelevilta. Umbra mietiskeli hetken ja päätti sitten tilata nakin, sinisellä ussal-kuvioinnilla koristellun leivoksen sekä kahvia. Ja Bohrokin. Siitä tuli mieleen moderaattorien taukotilan energiajuoma-automaatti, jossa oli aina riittänyt Bohrokia. Nyt hänen täytyi hankkia kofeiininsa kuin muidenkin klaanilaisten…
Onneksi ritarikunta oli palkinnut häntä aikoinaan avokätisesti, toa mietti surkeana itsekseen kun lappoi tavaraa tarjottimelle. Raha ei ollut koskaan ollut klaanissa hänelle ongelma, mutta luottamuksen puute oli.
Umbra kyllä keräsi paljon katseita kahvion aamupalaväeltä, mutta yhdeltä kaikkia muita pidempään. Umbra tunnisti tutun äänen.
”U-umbra?” Matoro Mustalumi kysyi ja tuijotti valottua kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen oli ollut pakko nousta pöydästään ja kävellä lähemmäksi katsomaan, oliko se todella totta.
Umbra hätkähti. Tuttu ääni, vanha ystävä.
”Matoro!” Valottu oli läikyttää kahvinsa Bio-Masterin niskaan. Nookki sai melkein nakin puuroonsa.
Matoro katsoi vanhinta ystäväänsä pitkään kuin täysin jäätyneenä. Sitten hän vain syöksyi halaamaan tätä niin tiukasti, että se kahvikuppi kuitenkin putosi lattialle.
”Minä tiesin, ettet sinä ollut kuollut”, Matoro nauroi (ja melkein itki?). Halaus oli lämmin ja voimakas. ”Me näimme sinun toa-tähtesi! Tiesin, ettet ole kuollut!” hän nauroi vasten Umbran olkapäätä.
”Zorakin luona tuntui kyllä siltä, että oli jossain tuonelassa…” Umbra sanoi hiljaa ja itsekin kietoi kätensä toverinsa ympäri. ”Se oli ollut niin oma maailmansa. Vieras helvetti. Onneksi olet täällä vanha ystävä! Vieläkin jaksan ihmetellä niitä hautajaisia, jotka järjestitte minulle.”
”Niin, ne täytyy kai sitten perua”, Matoro nauroi ja päästi lopulta irti toa-veljestä. ”Ihan hyvä, en koskaan oikein pitänyt hautajaisista. En voi uskoa, että olet siinä. Ja, öh, sori kahvista”, hän sanoi. ”Otan sinulle uuden. Olen meidän vakiopöydässä.”
Umbra vei tarjottimensa pöytään, jossa kaksikko oli viettänyt monen monituiset kahvihetket. Adminien taulut olivat seinällä tutulla paikallaan, tosin neljäs oli viety pois. Pöydässä oli Matoron puoliksi syöty aamupala ja alassuin oleva romaani. Jään toa tuli pian itse perässä kahvikupin kanssa. Hän istui toiselle puolelle pöytää eikä hetkeen osannut oikein sanoa mitään.
”Luin tyyliin ensimmäisen joskus, mutta se ei ihan iskenyt…” Matoro vastasi ja veti Arkistosta lainatun rakkausromaaninsa penkille, pois näkyviltä. ”Eikä ole kyllä tehnyt mieli lukea jännittävistä seikkailuista hetkeen…”
”Niin, meillä on seikkailuja muutaman kirjasarjan verran”, Umbra naurahti. ”Tuntuu niin hyvältä olla taas kotona.”
”Toivottavasti adminit eivät kovistelleet sinua liikaa”, Matoro sanoi ja hörppäsi kahviaan. ”Anteeksi, kerroin kaiken mitä Metru Nuilla oli käynyt. Ei jotenkin tuntunut siltä, että olisi voinut salata mitään sen jälkeen…”
”En syytä sinua mistään. Omaa hölmöyttäni se oli kertoa tietoja niille. Modearvoni on nyt viety, ehkä se on vain hyvä kaiken tämän vastuunpakoilun jälkeen. Olin todella surkea moderaattori muutenkin. En ollut täällä edes silloin, kun Zorak hyökkäsi…”
”Hei, varmaan pari tusinaa klaanilaista on täällä siksi, koska törmäsimme niihin matkoillamme! Ja kyllä aika moni lähisaari muistelee Rapulinnan Valottua lämmöllä… joo, ehkä et ollut kovin hyvä jossain paperihommissa mutta mitä väliä!” Matoro pisti vastaan. Hän oli täysin unohtanut puuronsa syömisen.
”Samol oli tuolla väkijoukossa. Olisi halunnut moikata, mutta oli liikaa hälyä.”
Umbra muisti elävästi paininsa heimosoturin kanssa. Mitähän sekin miekkonen puuhaisi, jos ei olisi törmännyt klaanilaisiin?
”Älä huolehdi siitä Ritarikunta-jutusta…” Matoro sanoi lopulta. ”Tai, niin. Saat anteeksi. En minä siitä ole katkera. Se päivä kun paljastit sen oli vain ehkä… noh. Huonoin päivä ikinä, meille kaikille. Minun piti sanoa se sinulle jo siellä Radakin kirotulla laivalla, mutta en ehtinyt. Emmekä edes saaneet estettyä niitä Feterroja…” lause hiljeni haikeaksi. Umbra tunsi sävyn hyvin – Matoro syytti siitä itseään, kuten tavallista.
”Raporttien mukaan tarvittiin Klaanin kovimmat tyypit tuhoamaan edes tuo yksi Feterra. En syytä teitä mistään. Ne ovat kovia olentoja. Todella outoja myös”, Umbra rohkaisi ja siemaili kahviaan.
”Taidat olla nyt meidän Feterra-eksperttimme”, Matoro naurahti kuivasti. ”Et varmaan erityisesti halua puhua koko Zorak-hommasta nyt, niin en kysele. Kyllä nämä ehtii käymään läpi myöhemminkin…”
”Mitä itse olet tehnyt Tiedon tornien jälkeen?” Umbra kysyi.
Matoro huokaisi. Oli kuin samaan aikaan siitä olisi ollut ikuisuus, ja että se oli tapahtunut viime viikolla.
”No… niin. Sinähän et kai edes tiedä, että Makuta Abzumo sai kaksi niistä siruista… ja minä annoin kolmannen pois Mustan Käden suojeltavaksi. Halusin vain päästä siitä eroon, se ei ollut hyväksi minulle. En ole enää ihan varma, oliko se hyvä idea… Deleva muuten jäi sinne, Nurukanin kanssa.”
”Abzumo… Zorak mainitsi tämän muutaman kerran. Se puoliskakdi vihaa makutoja yli kaiken. Mitä muuta tiedät Nurukanin ja Delevan kohtaloista?”
”No… sain pelastettua edes Delevan sieltä alukselta. Hänestä kyllä parsittiin vielä enemmän kone… Nurukan vaikutti sen sijaan olevan jotenkin kotonaan. Anteeksi, en tiedä kauheasti enempää heistä. Ne pari viimeistä päivää Metru Nuilla menivät… no, ne eivät olleet kovin helppoja.”
”Se oli kyllä aika sekavaa. Aft-Amana, kromideja ja mitä muuta siellä olikaan”, Umbra yritti muistella. Kanohi Mordusin räjähtäminen oli hänen päällimmäinen muistonsa siitä, mitä Metru Nuin yllä oli tapahtunut… se ja kuumeiset unet Feterrojen käsissä jo aluksella.
”Kapura sen sijaan… noh, hän vain lähti”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Vähän aikaa sitten. Ei siihen oikein liittynyt mitään draamaa. Halusi vain vaihtaa maisemaa lopullisesti, luulen… kyllä minä sen jollain tavalla ymmärrän.”
”En oikein koskaan ehtinyt ajatella kunnolla sitä Kapuran merirosvoutta. Domekin kanssa puhuimme siitä merimatkalla, mutta Metru Nuilla ei ollut tuolle oikein aikaa. Palasiko Arupak siis merille vai?”
”Seilasi horisonttiin”, Matoro mietti. ”Jätti meidät tänne selvittämään koko sodan ja muun…”
”Aika runollista”, Umbra mietti.
”Heh, joo.”
Heidän aamupalansa hupenivat hyvää vauhtia. Umbra olisi hakenut lisää, muttei malttanut, sillä oli niin paljon puhuttavaa.
”Sinulla on ollut varmaan paljon seikkailuja Metru Nuin jälkeen täällä. Et voi olla ottamatta osaa kaikkeen mystiseen ja vaaralliseen”, hän kysyi.
”Olen hädin tuskin poistunut kaupungista sen jälkeen”, Matoro kertoi, eikä vaivannut toveriaan tiedolla siitä, miten maissa hän oli todellisuudessa ollut. ”Yhden kerran käytiin Kofo-Korossa Snowien kanssa sairaan hitailla vankkureilla… ja toinen oli, öh, seikkailu Kapuran mielessä. Onnistuin silti loukkaamaan itseni siellä…”
”Oliko teillä Manu siellä? Oma mieliseikkailuni sairasosastolla ratkesi sen avulla”, Umbra hymähti.
”Joo se sai kiven päähänsä ja kuoli”, Matoro sanoi niin arkisesti kuin kykeni.
”Aijaa. Tosi antiklimaattista. No toisaalta Manulla on tapana hukata ruumiitaan meidän kuolevaisten joukossa”, Valottu nauroi.
Matoro vain toivoi, ettei makuta hukkaisi tämänhetkistä ruumistaan jonnekin lihapataan.
”Joo ei Manu on ihan kunnossa”, Matoro sanoi. ”Minä olen… noh, en vaivaa sinua sillä enempää. Olen yrittänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Ehkä miettiä juttuja enemmän…”
”Ei tuo ole ollenkaan aikaisemman Matoron kaltaista. Ehkä tämä Nimda-jahti on muuttanut sinua. Päätä pahkaa seikkailuun, se tuntui olevan mottosi silloin kun viimeksi nähtiin. Itse sain Zorakin hoveissa vain ajatella ja olla paikallaan. Kahlittuna jos tarkkoja ollaan.”
”No… iskikö mikään suuri valaistuminen siellä?”
”Pitäisi olla varovaisempi ja miettiä vähän enemmän mitä tekee. Tämä koko Valottujen erikoinen kohtalo valkeni hiukan enemmän hänen luonaan. Meitä ei ole paljoa, vaikka Klaanissa onkin tavanomaista suurempi keskittymä meikäläisiä.”
”Miten Domek löysi sinut?” Matoron oli pakko kysyä.
”Punatähti on ainoa selitys jonka keksin”, Umbra sanoi hiljaa. Oltiin lähellä uskonasioita, joista hän ei ollut aikaisemmin perustanut. Silti, se tuntui uskottavammalta selitykseltä kuin puhdas sattuma.
”Mitä, onko sinusta tullut oikein matanuisti siellä. Ei kuulosta aiemman Umbran sanoilta…”
”En tiedä oikein mihin uskoa enää. Nimdoja, nukkeja, tähtiä. Mielessäni on ilmeisesti jokin kraata. Zorak yritti poistattaa sitä.” Makkaran viimeinen pala oli viilentynyt, mutta Umbra söi sen kylmänä.
”Kraata?” Matoro madalsi ääntään. ”Muistan, että… sinäkään et ollut itsesi sinä päivänä Metru Nuilla…”
”Mielen korppi. Heräsi Aft-Amanassa. Olemme nyt sujut”, kahvion seinälle piirtyi varjoon pieni sulka.
”… oletko varma?” Matoro kysyi. Hänen äänessään oli häivähdys huolta. ”… miten niin kraata?”
”Ilmeisesti Zorakin mielestä olin Makutan saastuttama. En siksi kelvannut hänelle.”
Outo pikseliveitsi tuli Umbran mieleen, jonka täytyi olla totta huumauksesta huolimatta.
”… niin, mainitsin joskus siitä naamiossani asuneesta makutasta”, Matorolle tuli mieleen. ”No, olin lähinnä kuvitellut sen, ja siitä oli tullut totta, koska minulla oli ollut Nimda hallussani niin pitkään… että minä olin tyhmä sen jutun kanssa.”
”Ai niin tuo naamiosi. Pukee sinua hyvin. Onko sille jokin syy?”
”… no tavallaan tuhosin sen edellisen… Tämä on sieltä Mustan Käden asevarastosta, muistatko ne isot hyllyt naamioita? Öh, Xen vähän niin kuin valitsi tämän minulle…”
”Siellä oli kyllä vaikka mitä. Ai se likka valitsi? Onko teillä jotain meneillään?”
”Noo ehkä vähän”, Matoro sanoi. ”Mutta se on sitten sodan jälkeen… kummallakin on kuitenkin muita velvollisuuksia…”
”Jos tämä sota joskus loppuu”, Umbra totesi. Hän harkitsi hetken, sanoisiko jotakin Sheelikasta, mutta päätti olla vaiti. Se ei ainakaan lisäisi hänen luotettavuuttaan klaanilaisten silmissä.
”Niin…” Matoro vastasi ankeasti. ”Niin joo, Klaaniin liittyi kanssa yksi nazorak, Kelvin nimeltään… ja hänellä on suunnitelma aiheuttaa vallankumous siellä pesässä. Voitko uskoa?”
”Viime kesän jälkeen on tapahtunut niin outoja asioita, että tuo ei tunnu edes oudoimmalta asialta. Kannatan hänen pyrkimyksiään. Toivottavasti joskus tapaan hänet”, valottu virkkoi.
”Joo valitettavasti se lähti etsimään Tren Kromia Makuta Nuin kanssa… että toivotaan parasta…”
”No me näimme Karzahnin”, Umbra naurahti. Tren Kromista hän oli joskus lukenut kirjan, jonka oli lainannut Geeveeltä.
”Minä olen kyllä nähnyt maailmaa vähäksi aikaa”, Matoro nauroi. ”Meillä on kuitenkin sota täälläkin, Lehussa ollaan pidetty nazorakeja jumissa jo aika pitkään.”
”Sodan jäljet näkyvät kyllä täällä linnoituksessa ja kaupungissa. Vähän erilainen kuin Metru Nuin sota. Meillä on täällä niin paljon metsää. Siellä se oli kaupunkisotaa”, Valottu muisteli.
”Niin… no, älä nyt kiirehdi sinne vielä minään valonsäteenä. Näytät sen verran surkealta, että kannattaisi varmaan pitää pari viikkoa lomaa.” Matorolta ei karannut tilanteen ironia, sillä hän oli ollut se, jolle oli sanottu samat sanat jokin aika sitten.
”Joo Tawa kielsi minua lähtemästä kaupungista. Kerään voimia ja yritän palauttaa luottamusta takaisin.”
”Tuota… sanoiko Tawa, mitä he tekevät sinun kanssasi? Tai sen koko Ritarikunta-asian…”
”Keskustelevat ylläpidon kesken. Itse käyn lähiaikoina pyytämässä Visokilta henkilökohtaisesti anteeksi. Häntä tuo koski. Manulta ja Ämkoolta on turha pyytää anteeksi”, Umbra tokaisi.
”Visokki on kai vähän hermolomalla”, Matoro sanoi hiljaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten admin suhtautuisi Umbraan. ”Mutta ehkä hän ilahtuu, tiedä sitten. Positiiviset yllätykset ovat olleet harvassa viime aikoina.” Oli vaikea sanoa, oliko viime yön voitto ollut positiivinen yllätys mutta kai se olisi huonomminkin voinut mennä.
Kaksikon aamupalat oli syöty jo aikoja sitten, mutta he van jatkoivat. He olisivat voineet jatkaa keskustelua vaikka kuinka pitkään. Uusi aalto klaanilaisia tuli kahvioon kun varhainen lounasaika alkoi olla käsillä.
”Olen lupautunut auttamaan parissa jutussa tässä kohta”, Matoro muisti lopulta. ”Mutta voisi jatkaa vaikka illemmalla? Ellet halua vaan nukkua, sekin on ehkä ihan terveellistä.”
”En ole ollut saunassa kuukausiin. Voitaisiin mennä illalla sinne Rapusaareen”, Umbra sanoi mietittyään vastausta hetken.
”Sovittu”, Matoro virnisti. Hän vilkaisi Kahvion kelloa ja totesi olevansa jo aika paljon myöhässä. ”Nähdään silloin!”
Umbra lähti Kahviosta. Keskustelu Matoron kanssa oli ollut niin riemastuttava, että hänen sydänvalonsa säihkyi toivosta ja onnesta. Tuttujen klaanilaisten virtaa tuli vastaan solkenaan. Monet tervehtivät häntä iloisesti. Samolin kanssa vaihdettiin vihdoin kuulumisia. Monen kanssa lyötiin nyrkkiä yhteen. Turaga Thowron antoi siunauksensa Valotun paluusta. Vaikka kyllä Umbra iloltaan huomasi, että moni tuttu kasvo ei ollut paikalla. Klaanilaisilla oli enemmän velvollisuuksia täytettäväksi kuin ennen, eikä ollut yhtä paljon aikaa vain nauttia elämästä.
Klaanin kultapoika oli viimein palannut kotiin, eikä juuri kukaan klaanilaisista tiennyt tämän petturuudesta, paitsi harvat ja valitut. Toa näytti hymyilevää naamaansa ystävilleen ja kapusi kierreportaita kohti kotiaan. Osa jäsenhuoneista oli annettu evakkojen käyttöön, joten Umbra hädin tuskin tunsi puoliakaan äänistä, joita huoneista kuului. Jossain neulottiin kilpaa villasukkia ja muita villavaatteita talvea varten. Klaanilaiset olivat kekseliästä porukkaa ja he puhalsivat yhteen hiileen – kuin Mata Nui oli tarkoittanut.
Linnoitus tuntui nyt jotenkin elävämmältä kuin ennen hänen lähtöään. Oliko se niin oikeasti, vai kiinnittikö hän vain siihen eri tavalla huomiota? Sotatila pakotti klaanilaisia jakamaan omastaan, vaikka se kaikki olikin vapaaehtoista. Myös hänen pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän puolesta jatkossa.
Toan liike portaissa sujui todella lennokkaasti. Tutut kaiteet, halkeamat muurissa ja säihkyvät valokivet olivat kaikki jotain, mitä hän ei ollut koskaan ajatellut ikävöivänsä. Toa tosin järkyttyi tullessaan ovelleen. Siihen oli maalattu jalon Rurun kuva peittämään hänen suuren Rurunsa kuvajainen. Huoneen nimilaatta ja jäsennumero olivat pysyneet samana.
Huoneen vara-avain oli strategisesti piilotettu kivimuurin irrotettavan laastinpalan taakse, kuten hän sen aikaisemmin oli jättänyt. Jotkin asiat eivät olleet muuttuneet, Umbra mietti. Modekivien taialla pääsi useimmista linnoituksen ovista ja salakäytävistä, mutta jäsenhuoneisiin niillä ei päässyt yleisen yksityisyydensuojan vuoksi. Sitä paitsi useimmat niistä lukittiin ihan vain avaimella.
Umbran oma avain meni sulavasti avaimenreikään ja ovi avautui.
Entinen päämoderaattori ja Mysterys Nuin Valottu liikuttui nähdessään huoneensa. Tuntui kuin siitä olisi ollut yli vuosikymmen, kun matka Sarajin perään oli alkanut. Delevan käden korjaus, Metru Nuin kalmainen kosketus, salainen kenraali, Aft-Amanan linnut ja ryökäleet sekä Feterrat olivat kaikki ehtineet hänen matkalleen. Huone tuoksui raikkaalle. Tuttu hämähäkin ja linnun tuoksu olivat läsnä, mutta mikään ei ollut pölyistä tai ummehtunutta. Kirjoituspöytä oli paikallaan. Tietokonekompleksin moderaattorit olivat tosin vieneet. Elementaalienergian naamiot olivat tiessään, toivottavasti ne oltiin käytetty johonkin järkevään. Arkistoista lainatut kirjat oli palautettu takaisin ja Ehlek Combi oli puhdistettu perusteellisesti. Ei sillä, että hän ruokaa laittaisi huoneessaan. Sitä varten oli kahvio. Tai modejen taukotila, kuten Umbra murheellisena muisteli.
Kaima oli pitänyt yllä hyvää järjestystä. Oli kuin hänet olisi korvattu, hän mietti hieman katkerasti, muttei osannut murehtia kovin pitkään. Kaimaakin pitäisi kyllä kiittää, ja ehkä päästä perin juurin selville siitä, mistä tämän kanssa oli edes kyse.
Fikou Qewa oli nukkumassa verkossaan. Oven avaus herätti hämähäkin, ja tämä hyppäsi alas verkostaan. Kellertävä selkärangaton kipitti kivisen lattian poikki ovesta saapunutta valottua vastaan.
“Qewa! Pitkästä aikaa!” Umbra nosti lemmikkinsä syleilyynsä. Fikout olivat juuri sopivan suuria sylissä pidettäväksi, jos ei pelännyt araknoideja muuten. Qewan leuat aukeilivat villisti ja tämä teki omituisia eleitä, jotka vaikuttivat olevan vain hämähäkin tapa olla iloinen.
Valotun lemmikit olivat hyvin itsenäisiä. Qewa metsästi itse ravintonsa. Uljas kahu-lintu ei ollut sekään poikkeus. Se oli jossain matkoillaan, saaren villeissä waheissa. Puolivillit lemmikit taisivat sopiva hänelle, kun hän oli niin usein poissa, Umbra ajatteli.
Hämähäkki kiipesi takaisin verkkoonsa ja Umbra istui työpöytänsä ääreen. Kaima oli nostanut tuolia melkoisesti, joten nyt toa joutui laskemaan sitä aika paljon. Pöydällä oli pullo orton-kansan kellertävää raparperiviiniä ja mainoslehtinen Bio-Kaaren elokuvanäytöksistä. Jotkin asiat haluttiin pitää samanlaisina sodan aikana.
Ja hyvä niin.
Illalla odottaisi saunavuoro Matoron kanssa. Toivottavasti siellä tapaisi muitakin tuttuja.
Oli hyvä olla taas kotona. Seuraavaksi hänen pitäisi pitää lupauksensa Tawalle, ja olla Klaanille hyödyksi, kunhan sai itsensä ensin kuntoon.
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Musta Käsi III
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
”Mitä?”
”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”
”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
”Aha. Laita se pois.”
”Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
”Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.
”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
”Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”
”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
”Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
”Le-Metrua ei enää ole.”
”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
”Minähän sanoin…”
”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Mitähän sinä…”
”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
”Suxen eht era ew?”
”Saatko korjattua sen siitä käsin?”
”Suxen eht era ew?”
”En tiedä. Anna minulle hetki.”
”Suxen eht era ew?”
”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
”Suxen eht era ew?”
”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
”Suxen?”
”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
”Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
”Miksi sitten?”
”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”
”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
”On, tietenkin.”
”Ja sinä johdat tätä osastoa.”
”Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”
”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
”Edelleen.”
”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”
”Niin?”
”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
”Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”
”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”
”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
”Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
”Äiti…”
”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
”Sinä tiesit?”
”Tiesin.”
”Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
”Pelasti teidät…” Xen tavaili.
”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
”Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”
”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
”Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
”Hei, kiitos, Mekaanikko.”
”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
”Teidän ei olisi pitänyt…”
”Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.
”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
”Murhaaja!”
”Tyranni!”
”Barraki!”
”Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
”Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
”Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
”Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
”Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
”X-xen… oletko se todella sinä?”
”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
”Xen, siitä on vuosia…”
”Mitä?”
”Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”
”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
”Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
”Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
”Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
”Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
”Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Luku 2: Informaatioparadoksi
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
”Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
”…en, …ko kai …vin?”
”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
”Mieliystäviäsi?”
”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.
”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
”Zaglxblt”, se sanoi.
”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”
”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
”Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
”Jaa, öh… oikeastiko?
”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
”Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
”Vahkeja.”
”Vahkeja?”
”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
”Nekö eivät varmasti näe meitä?”
”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
”Ilmiselvästi.”
”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
”Tiedän, että et tehnyt sitä.”
”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
”Eihän?”
”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
”Mikä oli sinun syytäsi?”
”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
”Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”
”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
”M- mitä?”
”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.
”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
”Ja täälläkö sinä kohtasit…”
”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
”Mitä pirua…” Xen aloitti.
”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
”Tuohan on…”
”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
”Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”
”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”
”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
”Miten sinä oikein…”
”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
”Peelo kuulee. Missä te olette?”
”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
”Sitten luot uuden muiston.”
”Että mitenkä?”
”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
”Eih”, hän voihkaisi.
”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
”Oletko valmis?”
”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
”Peelo, olemme valmiita.”
”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
”Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
”Surmaa, sisko.” ”Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
”MITÄ?”
”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
”NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
”TUOMIO SAAPUU.”
”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Luku 3: Ystäväni on Aika
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
”Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
”Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
”Aikaa.”
”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
”Arkkikranat”, Xen huokaisi.
”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
”Sinä olet heräämässä.”
”Jaa, että mitenkä?”
”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
”MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
”Lupauksen?”
”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
”Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
”NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
”NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
”HERÄÄ!”
”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
”… ei sillä ole väliä.”
”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”
”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”
”Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
”Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
”Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Musta Käsi III
Epilogi
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
”Näytät mietteliäältä, Seppä.”
”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Ei, sana ”hautajaiset” ei ollut paras sana kuvaamaan tilaisuutta. Ruumista ei ollut.
Umbra ja hänen muistonsa haudattaisiin pian Bio-Klaanin hautausmaalle muiden sodassa kuolleiden joukkoon.
Adminit ja moderaattorit olivat kerääntyneet monien kadonneelle läheisten kanssa yhteen jättämään jäähyväiset valon toalle. Matoran-Umbra oli sinänsä mielenkiintoisessa tilanteessa, että hänen tämän maailman vastineensa oli kuollut – hänen pitäisi täyttää toan jättämä aukko. Kirkkaus jätti jälkeensä voimakkaan pimeyden.
Painovoiman ja valon hallitsijana Umbra periaatteessa täytti toan määritelmän, olihan hän myös matorania suurempi. Mutta hän ei voinut käyttää naamiovoimia eikä hän ollut erityisen sankarillinen. Hänen kaikki ystävänsä tuppasivat kuolemaan ikävästi.
Levah oli violetin miehen mielessä. Orton-heimon faxonkasvo oli kuollut, mitä, kuukausia sitten? Samaan mihin Umbrakin kuoli: Avrahk Feterrojen kynsiin!
Matoran oli turhautunut. Hänen teki mieli itkeä ja lyödä asioita, paiskoa kaikkea painovoimalla ja hajottaa asioita valolla palasiksi. Hän halusi tappaa ja tuhota sen, joka oli kaikesta vastuussa.
Z.M.A.
Sellaiset ajatukset eivät olleet perin toamaisia tai sankarillisia. Oliko sillä mitään väliä, jos pimeys ja kuolema lopulta söisivät kaiken? Lopulta entropia voittaisi eikä millään olisi mitään väliä. Ystävät kaatuisivat toistensa syliin ja vain vahvin selviäisi. Universumin kiertokulku. Suurten olentojen tahto!
Hän halusi ystäviä ja tarkoituksen tässä maailmassa. Hän halusi auttaa Bio-Klaania, mutta asiat tuppasivat etenemään niin hitaasti. Mutta jos ne etenivät, ne menivät vain ikävään suuntaan.
Fikou Qewa hyppi kääpiön jaloissa. Keltainen hämähäkkirahi ei käsittänyt mitään kuolemasta tai siitä, että tämän oikea isäntä oli poissa. Ei, vaikkei moderaattori ollut viikkoihin huolehtinut lemmikistään.
Kahukin oli lähtenyt kauas karkuteille jonnekin. Umbra epäili zyglakien, skakdien tai nazorakien ampuneen sen alas. Toisaalta uljas jättikotka oli yleensä varsin pitkään retkillään.
Ilman lintuaan pikkusankari oli kahlittuna maahan, vaikka hän pystyikin säätelemään omaa henkilökohtaista massaansa. Ei auttanut lähteä retkille yksin vihollislinjojen taakse.
Siivotessaan kuolleen Umbran huonetta oli kääpiö löytänyt mustan, pölyttyneen ja rosoiseksi ajan kuluttaman jalon Rurun. Toa oli käyttänyt sitä kauan sitten, ollessaan vielä av-matoran.
Korvatakseen menetetyn majakan, pitäisi Umbrankantaa samoja kasvoja, vaikkakin heikommassa muodossa.
Musta naamio sujahti pieneen olkalaukkuun. Siellä se odotti hetkeä, jona hän asettaisi sen kasvoilleen.
Umbran toa-suva oli salaisessa paikassa kuusimetsässä. Se piilotti itsensä luomallaan hologrammilla, ja sen paikan tiesi vain harva klaanilainen. Toa-temppeli oli harmaa kupolimainen rakennelma, jonka ympärillä oli kuusi kolmikulmaista kivipaatta. Se seisoi yksin pienellä metsäaukiolla. Suvan päällä pyöri kultainen hologrammimainen kuvajainen Umbran naamiosta, Mordusista.
Jostakin syystä suva ei ollut sammunut omistajansa kuoltua. Jotkut pitivät sitä toiveikkaana merkkinä.
Suuret puut välttelivät suvaa kuin jonkin maagisen kentän estämänä. Ne kurkottelivat oksiaan kenttään ja sen ympärille, mutta eivät saaneet sitä rikottua. Oli kuin se olisi jotain muinaista suojelutaikaa.
Temppeli säteili kellertävää energiaa ja olisi toiminut majakkana ilman valovoimien luomia kuvajaisia. Allianssille temppelin löytyminen ja sen tuhoaminen olisi liian hyvä propagandavoitto. Valon toan suva – eikö se symboloinut kaikkea sitä, mitä toat olivat ja halusivat olla? Sen tuhoutuminen aiheuttaisi matoranien luottamuksen romahduttaminen Klaaniin ja sen sotureihin.
Vaikka oli tulossa talvi, kukki suvan ympärillä luonto vihreänä kuin keväällä. Se säteili lämpöä ja valoa, joka sai kasvit vihertämään aina.
Adminien johdolla hautajaisseurue saapui entisen päämoderaattorin suvalle.
Se oli lopulta pieni seurue. Tawa, Guardian ja Visokki olivat etunenässä. Heitä seurasivat moderaattorit sekä lopulta Matoro ja Kapura sekä kaikki muut, jotka laskettiin Umbran ystäviksi.
Tongu piteli pientä nenäliinaa (joka oli päiväpyyhkeen kokoinen) ja Suga oli pukeutunut hienoimpaan turkisviittaansa. Snowie näytti perin eksyneeltä ilman Kepeä, joka oli liian uppoutunut omiin tutkimuksiinsa. Geevee oli vaihtanut punaisen rusettinsa mustaksi ja pienen konemiehen vierellä oli Vaehran, joka kuivasi kyyneleitään nenäliinalla.
Oli hiljaista, lukuun ottamatta pientä nyyhkimistä ja kyynelien putoamista sammaleiseen maahan.
He olivat kaikki täällä toivottamassa Umbraa osaksi Mata Nuin sielua. Osaksi kaikkeutta.
Toisille heistä Umbra oli veli. Toisille ystävä. Kollega.
Jotkut heistä tunsivat hänet myyränä. Petturina.
Useimmat kumpanakin. Ja se oli niin vain pahempaa.
Isä Rusko, Guardian ja Tawa olivat tämän pienemmän Umbran kanssa tilaisuuden vastaajia. Suuren Hengen paimen hoiti hengellisen puolen, skakdi hoiti osaltaan sotilaalliset velvollisuutensa ja Tawa toimi johtajana. Umbra tietysti oli Umbran läheisin, vaikka se olikin aika outoa.
Yleensä perin yltiöpositiivisen lumimiehen kasvot eivät juuri vääntyneet hymyyn. Moderaattori oli ollut hänen ystävänsä, vaikka olikin viimeksi tavattuaan ollut aika etäinen. Ilman Umbraa valkoinen mössömies olisi tuskin päätynyt Bio-Klaaniin.
Saattoväki jäi puolikaareen suvan ääreen. Syksyisen kosteat kuusipuut nousivat aukion ympärillä.
Kiven turaga astui esiin. Normaalin kullanruskean kasukkansa sijaan Rusko oli vaihtanut mustaan, ja normaalitilanteissa mukana olevat lierihattu ja sateenvarjo loistivat poissaolollaan. Lukulasinsa papilla oli kuitenkin nenällään. Kirkonmiehen katse oli rauhallinen. Tämä ei ollut papin ensimmäinen sotaurhon hautaansiunaaminen, mutta Rusko mietti, oliko hän koskaan haudannut ketään näin suurta, näin tärkeää, näin painavaa. Ystävän kaipaus on riippunut soturin urhoollisuudesta, mutta Umbran menetyksessä oli muutakin: Se vaikutti niin paljon, niin moneen.
Kirkkoisä painoi kätensä suvan sileään ja lämpimään pintaan. Rusko oli tottunut suviin; jotkut Klaanin toista pitivät niitä Temppelissä. Ja olihan turagalla oma turaga-suvansakin sakastissaan.
Turaga mietti sen yläpuolella keikkuvaa hologrammi-Mordusta: joillekin se loi toivoa siitä, että Umbra ehkä eläisikin. Turaga toivoi tätä sydämestään, mutta hän tiesi myös, etteivät suvat toimineet aina samalla tavalla. Niissä oli kyse jostain syvemmästä. Eikä Umbran kuoleman kiistäminen ollut asia, jonka pappi ottaisi esille muistotilaisuudessa. Jos se oli Mata Nuin tahto, toa eläisi papin puheista riippummatta; nyt piti keskittyä surijoiden lohtuun ja ymmärrykseen.
Rusko kumarsi syvään suvan edessä, käänsi katseensa taivaalle ja kääntyi sitten surujoukkoon päin.
“Ystävät! Olemme tulleet kunnioittamaan Toa Umbran muistoa. Toan, moderaattorin, sankarin ja ystävän. Sota on vaatinut meiltä monta; ja rakas Valonkantajamme vajosi hämärään tärkeällä tehtävällä kaukana kotoa, mutta ei erossa ystävistään.”
Rusko napsautti maata sauvallaan. Turagan vaaleanruskea jalo Mahiki hehkui himmeästi, kun ilma aukiolla hämärtyi.
“Aikana enne aikaa Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Moderaattorina Umbra vaali Klaanin yhtenäisyyttä; vartijana hän loi turvaa sydämiimme.”
Hopeisena suvan yläpuolelle syttyi kaareva kuvio.
“Soturina Umbra kulki velvollisuuden teitä niin Suuressa Metru Nuin sodassa kuin Klaanimmekin riveissä; ja monesti hänen voittojaan juhlittiin.”
Kuvio sai seurakseen toisen, peilikuvan.
“Mutta nyt valon soturi on saavuttanut kohtalonsa, Suuri Henki on ottanut takaisin rakkaan lapsensa.”
Kuvion keskelle ilmestyi kolme pistettä: Yksi suurempi, pienemmät sen ylä- ja alapuolelle.
“Tietymättömät ovat tuonpuoleisen polut, mutta Umbra on nyt rauhassa; Ja Mata Nuin autuudessa hän kohtaa itse Suuren Hengen. Ja vaikka aikojen alkuhämärien urhot ovat siellä hänen kanssaan, loistaa hänen sielunsa tähti silti yhtä kirkkaana eikä hän joudu heidän seurassaan häpeään.”
Rusko kumarsi syvään. Kuviot taivaalla välkähtivät ja katosivat. Valo palasi aukiolle.
Pappismies asteli kuulijakuntaansa. Selkiä taputeltiin ja nyyhkittiin. Hetki hautajaisrauhaa jaettiin seurueen kesken, kunnes joukon nokasta asteli suvan luokse yksi kolmesta.
Sotilasmies, sankareista suurin. Hän, joka piti heidät pinnalla.
Guardian pysähtyi suvalle hautajaisjoukon suuressa hiljaisuudessa. Sotasankarin kasvot pysyivät monumenttia kohti, kun tämä siunasi pitkän katseen kivisen kuvun yllä tanssivan Mordusin aavekuvajaiselle. Hetki kesti pidempään kuin tuntui hallitulta, aivan kuin sininen admin olisi unohtunut vellomaan siinä.
Lopulta hän kääntyi. Ensin skakdi katseli väkijoukkoa, eikä moni katseista vastannut takaisin. Ne, jotka vastasivat, eivät katseitaan laskeneet.
Visokki alhaalta maan kamaralta silmillä, jotka näkivät kaiken. Tawa tummassa viitassaan voipuneemman näköisenä kuin aikoihin.
Adminit pitivät pienen yhteisen hetken ja jakoivat katseita ja hiljaisia huokauksia. Ne harvat, jotka olivat kuulleet huhut Umbrasta, tunsivat hetken painon. Ne harvemmat, jotka tiesivät totuuden, tiesivät sen sitäkin painavammaksi.
Gee, pystyt siihen, sanoi Visokin katse. Se mitä hän teki on ollutta ja mennyttä.
Ja Visokki oli oikeassa. Mutta sinä syksyisenä hetkenä ei sinisellä skakdilla ollut ruumista haudattavaksi. Ei alaista, aseveljeä, ystävää – vain sanoja ja lupauksia. Ei ollut salaisuus, että Guardian oli langettanut tuomion Sheelikalle ja taistellut Arsteinin synkeitä koneita vastaan enemmän kuin ehkä kukaan muu heistä. Hän tiesi, että Avhrak Feterrat eivät jättäneet työtä kesken, ja Matoron tarina oli riittänyt vakuuttamaan skakdin siitä, että ruumista ei koskaan ehkä löytyisikään. Se sattui.
Vaan painavimpana Vartijan harteita painoi silti tieto, että mikään ruumis maan poveen kaivettuna ei silti hautaisi sitä Umbraa, jonka hän oli tuntenut. Sitä, joka oli ollut olemassa vain satuna, jonka hän oli uskonut. Jossain päin hopeista merta oli ehkä vielä ruumis, joka oli eläessään keksinyt suuren tarinan valon toa Umbrasta. Tarinanikkarin ja satusedän, jota hän ei koskaan oppisi tuntemaan valheiden takaa.
Tawan vihreissä silmissä vartija viipyi pidempään. Tawa tiesi. Tawa muisti.
Gee. Et halua haudata häntä taas yhtenä petturina.
Ei vain taas yhtenä, Guardian sanoi itselleen. Hän halusi uskoa, että viimeisenä. Ja hän tiesi vihdoin, millä sanoilla.
”Valon toa Umbra”, skakdi lausui. ”Pidit pimeän poissa.”
Hän kertoisi tarinan miehestä, johon oli luottanut. Eikä tänään olisi väliä sillä, oliko sitä miestä ollut olemassa.
”Päämoderaattori. Oikeuden puolustaja. Klaanin valvoja. Luotettava ystävä. Olisin antanut henkeni käsiisi. En usko jumalaasi, mutta toivon, että tänään… jollain tapaa… pääset hänen luokseen.”
Huomaamaton käsimerkki toi Vartijan rinnalle suoraan riviin Samen, Bladiksen, Paacon ja Maken – kaikki katseissaan raskautta. Heistä nuorin ei pystynyt pitämään mitään siitä piilossa.
Guardianin varmat sormet tarttuivat revolveriin vyötäröllä, ja hän nosti sen päänsä yläpuolelle kohti harmaata taivasta. Samassa tarttui pieniin virkapistooleihin jokainen moderaattoreista. Viisi piippua. Kunnialaukaukset suoraan kohti Mata Nuita. Savukiehkuroiden tanssi. Kaiku keskellä hiljaisuutta.
”Kiitos”, Guardian sanoi lähes kuiskaten.
Hautajaisväki alkoi hajaantua. Yksi toisensa jälkeen klaanilaiset jättivät toverinsa muistoihin. Kukkia ja kivitauluja jätettiin suvan ympärille. Keltaiset aurinkolehdet saivat kupolin sädehtimään pehmeästi kuusikorven keskellä.
”Merkitseekö suvan tila mitään?” Kapura kysyi Matorolta samalla äänensävyllä, jolla saattaisi kysellä vaikkapa säätilasta. ”En taida olla aiheen asiantuntija.”
Joskus toa oli kai kuvitellut, että hänellä itselläänkin oli suva jossakin, mutta muistojen palautuminen oli poistanut ne toiveet. Siksi seppä ei ollut koskaan ryhtynyt selvittämään sellaisen hankkimista Klaaniin.
”En tiedä”, Matoro vastasi hiljaa. He olivat seuranneet tilaisuutta sivummalta. ”Valon toat tuntuvat olevan monien sääntöjen ulkopuolella. Heidän suviensa hohtaminen… se olisi vain runollista, luulen.”
”Voi olla.”
”Sitten on tietysti mahdollista”, jään sotilas sanoi hiljempaa. ”Että hän elää ja että hän on Feterrojen vankina.”
”Minä luulen, että se voi olla kuolemaakin huonompi olotila”, sanoi Kapura synkästi. ”Oletko saanut selville, mitä ne Metru Nuilta edes oikeasti hakivat? Nimdaako?”
”Klaanissa ne hakivat valon toaa.”
”Mihinköhän tarkoitukseen?” pohti tulen takoja ääneen. ”Tiettyä valon toaa, vai valon toaa yleensä? Enpä keksi erityistä käyttötarkoitusta juuri valon elementille.”
”Umbra puhui minulle kerran siitä, miten jokaisen valon toan kohtalo muuttaisi maailmaa. Että he ovat Suuren Hengen airuita maan päällä. Valtaosa horjahtaa pimeyteen tai liikaan kirkkauteen, sanoi jokin ennustus aiheesta. Toistaiseksi ainutkaan ei ole kulkenut tietään loppuun asti tasapainossa.”
”Puukkosilmän järjettömät teoriat tulevat mieleen”, Kapura sanoi vielä synkemmin. ”Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, kuinka paljon uskoo kohtaloon tai vastaaviin käsitteisiin. Itsestäni ei ole koskaan tuntunut siltä, että elämälläni olisi mitään suurempaa merkitystä kuin se, jonka olen sille itse antanut.”
”Enemmän kuin virheittesi summa”, Matoro muisti.
”Niin juuri”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mitä ikinä olen tehnytkään – kaikki ne virheet – aina on tuntunut pikemminkin siltä, että olen itse syyllinen, ei siltä, että jokin näkymätön voima olisi ohjannut minua.”
Tulen toa vilkaisi ympärilleen ja huomasi, että muut olivat jo hyvää vauhtia poistumassa. ”Lähdetäänkö? Minua odottaa vino pino kirjoja.”
”Hetki”, Matoro sanoi ja asteli kukkien peittämälle suvalle. Se loisti kultaisena. Hän pyöritteli kädessään jäistä ruusua, jota oli muotoillut hiljaa koko tilaisuuden ajan. Suvan pinta huurustui, kun hän laski sen seppeleiden keskelle.
Metallitaulu kukkaloiston joukossa oli koristeltu yksinkertaisella tekstillä:
Toa Umbra
majakkana pimeydessä
Jään toa katsoi parhaan ystävänsä muistoa. Jos hän olisi saanut esittää tälle vielä yhden kysymyksen, hän tiesi, mikä se olisi ollut:
”Umbra, kuka sinä olit?”
Selakhian mies seisoi hetken hauta-suvan edessä yksin. Perinteikäs hainhammashaarniska näytti Samen päällä ajan syömältä, kun sen kiiltävimmät hampaat heijastivat pilvien muotokieltä. Valkean Haun otsa kiilsi harvinaisesti paljaana. Otsanauha oli sidottuna selakhin oikean ranteen ympäri.
”Hankalaa, eikö?” sähkön nainen sanoi takana. ”Toivon tappaminen.”
Same hätkähti ajatuksistaan, kääntyi Tawaa kohti ja nyökkäsi.
”Hm? Niin, admin.”
Sähkön nainen asteli Samen vierelle katse kivipaaden tuoreessa nimessä. Same katsoi johtajaansa, eikä nähnyt surua tämän silmissä. Vain jonkinlaista tyhjentävää hämmennystä. Käsittelemättömiä tunteita. Valvottuja öitä, väsymystä? Same ei tiennyt. Ei hän olisi niitä toassa osannut nähdäkään. Juuriadminin sielu ei ollut hänen käsissään.
”Halusin että pidämme hautajaiset”, Tawa jatkoi oudon rauhallisena, ”koska meidän on päästettävä irti. Ei ole varaa tarrautua.”
Same nyökkäsi vain ryhdikkäästi vastaukseksi. Tawa jatkoi.
”Mutta en minä oikein osaa lakata toivomasta jotain asioita. Vaikka ne olisivat mahdottomia.”
”Hm, niin. Entä jos meillä olisi ruumis haudattavaksi?” Same kysyi. ”Auttaisiko se hylkäämään ajatuksen?”
Sähkön toa päästi pientä hymyä esille.
”Toivolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, Same.”
”Ei kai niin, admin.”
”Toivo on siitä erikoinen liekki, että se saattaa jatkaa valon luomista, vaikka olisi jo sammunut.”
”Tai olisi ollut kaiken aikaa sammuksissa”, Same sanoi.
”Niin.”
Vaikka Same tiesi, että toa Umbran tarinan täytyisi elää, ei se auttanut uskomaan siihen itse yhtään kovempaa. Koroke, jolla kultainen mies oli seisonut, oli halkaistu lopullisesti. Kultainen mies? Korpinmusta ja mätä.
Halkaistu, ei. Joskus koroke oli olemassa vain koska siihen uskottiin.
”Tiedät hänen virheensä… joten älä johda kuin hän. Johda kuin se versio hänestä, jonka pääsi sisällä loit. Klaani tarvitsee hyvän päämoderaattorin, ei tarinaa sellaisesta”, nainen sanoi kääntäen koko rintamasuuntansa Samea kohti. ”Otatko tehtävän vastaan?”
Jylhä suva seisoi metsässä ylväänä symbolina. Kristallivaltakunnan hailtialuutnantti katsoi sitä, katsoi Tawaa ja nyökkäsi.
Matoran-Umbra katsoi kaukaa kuinka Same ja Tawa vaihtoivat sanoja ja katseita. Hänenkin oli tehtävä roolinsa puuttuvan myrskylyhdyn paikan täyttämisessä. Olihan hän luvannut olla se Umbra, joka on aina paikalla Bio-Klaanissa.
Askeleet tuntuivat raskailta kun pikkumies käveli kohti suvaa. Tuntui kuin toivo paremmasta olisi kuollut hänen veljensä – tai siis itsensä – kuoltua. Kaikki oli niin sekavaa, eikä vastauksia tullut mihinkään.
Valon elementtivoimat säkenöivät ja palauttivat hänen sydämeensä rohkeutta sitä mukaa, kun hän lähestyi suvaa. Toan temppeli valoi rohkeutta ja valoa pimenevään kaikkeuteen.
Kääpiö otti pakarinsa kasvoiltaan. Fyysisen voiman naamio voisi ehkä auttaa Umbraa tuonpuoleisessa, jos heillä edes oli sellaista. Ei hän tiennyt enää mihin uskoa.
Mutta hän halusi uskoa, että tämä symbolinen ele olisi jotenkin merkityksellinen.
Suva loi energiasillan voiman naamion välille kun naamio lähestyi kupolin naamiopaikkaa.
Violetti kääpiö tunsi itsensä jostain syystä onnelliseksi. Hän näki perin huonosti ilman naamiotaan. Onneksi kukaan ei ollut jäänyt katsomaan. Jotkut pitivät naamiottomuutta epäkohteliaana, toiset tabuna.
Oli aika ottaa uudet, toivon kasvot. Ruru säkenöisi kirkkauttaan pimeyteen paremmin kuin pakari.
Kapura sai pelipöydän tärisemään iskiessään sitä luvattoman paksulla sääntökirjalla. Opuksen päällä lojui sekavanoloinen paperipino sekä toan täsmävastaus tunnelmavalaistukseen – vanha taskulamppu, jolla oli myös kätevää osoittaa kanssapelaajia silmiin tarpeen vaatiessa. Pöydälle pinon viereen Kapura asetti pahvilaatikon, jonka mystinen sisältö toi pelaajien mieleen sanaparin ”kokeellinen tarinankerronta”.
Lamppu naksahti päälle. Seppä silmäili hetken tämänkertaisen pelisession osanottajia.
”Huomaan, ettette ole kokoontuneet paikalle kovin sankoin joukoin”, Kapura lausui. ”Se on harmi, sillä tänään on ainutkertainen tilaisuus nauttia varsinaisesta roolipelaamisen mestariteoksesta.”
”Vähyys johtuu Irutepin ryhmästä”, Kapuraa lähellä istuva ga-matoran kommentoi.
”Ai että mitä?”
”Sangen pitkän poissaolosi aikana hän perusti oman seuransa.”
”Petturi!” Kapura uhosi ja heristi nyrkkiään puoli-ironisesti. ”En väitä tietäväni, kuka tiestä Irutep–”
”Se le-matoran”, ga-matoran huokaisi. Kukaan ei väittänyt tietävänsä, oliko toan kykenemättömyys heidän nimiensä muistamiseen seuraus välinpitämättömyydestä, vai sijaitsiko teko jollain ironian tasolla.
”Ai. No. Se le-matoran, Irutep, teki tietämättään palveluksen mestariteosta kohtaan, koska laatimani kampanja soveltuu parhaiten neljälle pelaajalle.”
Yleisössä heräsi välittömästi kysymyksiä.
”Emmekö pelaakaan loppuun Valaistusnaattia?” kysyi ga-matoran.
”Mitä olisit tehnyt, jos pelaajia olisikin ollut enemmän?” kyseenalaisti Kapuraa vastapäätä istuva vo-matoran.
”Valaistusnaatin pelaaminen loppuun on ikävä kyllä mahdottomuus”, sanoi Kapura. ”Ellen pahasti erehdy, olet paikallaolevista ainut, joka oli koskaan pelissä mukana. Valitan. Ja mitä tulee pelaajamäärän harmilliseen ylimitoittumiseen… no, melkein ainahan puolet meistä vain seuraa tapahtumia.”
”Niin, koska kaikki kuolevat niin nopeasti”, sanoi ga-matoran.
”No, niin”, Kapura myönsi.
Toa teki taskulamppuosoituskierroksen.
”Ja teitä tosiaan näyttää olevan neljä. Hienoa! Mikäli pelkäätte hahmojenne ennenaikaista menehtymistä, voin rauhoittaa mieliänne vakuuttamalla, että tämä mestariteos edustaa roolipelaamisen kärkeä paitsi pelimekaniikoiltaan myös kokeellisen tarinankerronnan keinoiltaan. Tein teille hahmot. Laitapa kaavakkeet kiertämään, ga-matoran, niin selitän lähtötilanteen.”
”Xela”, mutisi matoran, mutta totteli pyyntöä.
”Ai nytkö minun pitäisi muistaa ulkoa nimennekin? Eivätkö hahmot riitä?” päivitteli Kapura. ”Toisaalta ironia on taissut karista huomattavasti vuosien varrella. Ehkä te voitte esitellä itsenne hahmojenne lisäksi. Mutta! Nyt on aika tutustua kampanjaan tarkemmin. Teillä on tänään ainutkertainen ilo kokea suhteellisen nopean ilmalennon aikana ideoitu järkyttävä roolipelierä, joka kantaa nimeä…”
”Jotenkin osasin odottaa tuota”, naispuolinen sähkön matoran kommentoi.
”Ai miten muka?”
”Se lukee laatikossasi.”
Kapura osoitti valokeilan kohti tarvikelaatikkonsa edustaa ja havaitsi väittämän todeksi.
”Niinpä tietenkin. Varokaa kuitenkin jatkossa juonipaljastuksia. Tähän pelisessioon on pakattu herkullisen kuumottavia käänteitä, joiden järkyttävyysannista ette halua jäädä paitsi.”
”Sijoittuuko tarina siis merelle?” ga-matoran Xela kysyi. ”Hahmokaavakkeessa ei mitenkään–”
”Ei, vaan mielisairaalaan.”
”… aha.”
”Miksi sen nimi on ’Painajainen merellä’?” tiedusteli ko-matoran Kapuran oikealta puolelta.
”Sidon meren siihen temaattisesti, älkää huoliko”, Kapura sanoi. ”Mikä muukaan, sitä paitsi? En keksi mielisairaalaan sijoittuvalle roolipelille parempaakaan nimeä.”
”Olisiko vaikka mielisairaalan nimi?” Xela ehdotti. ”Mikä se muuten on?”
”Voin kertoa, jos lopetatte hetkeksi pedanttisen nimivalintaväittelyn”, Kapura sanoi. ”’Painajainen merellä’? En usko, että sitä parempaa on. Mutta siis. Tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Ba-Amanan mielisairaalaan, jossa eräs pian esiteltävä nelikko on kuullut säilytettävän erästä kallisarvoista aarretta. Mielisairaala on ollut pitkään hylättynä tuntemattomista syistä, joten seikkailijat livahtavat sisään ja huomaavat yhtäkkiä eksyneensä.”
”Eikö tuo ole se oikea mielisairaala Metru Nuilla?” peliporukan viimeinen, elementiltään po-matoran, kysyi.
”Ei ole. Kyllä minä tietäisin, juurihan kävin saarella.”
”Eikö ole vähän kliseistä ja epärealistista, että oletettavasti edes vähän pätevät sankarit eksyvät tuosta vain?” vo-matoran kysyi. ”Onko tässä sääntömuunnelmassa suuntavaistoa?”
”Ei ole”, Kapura sanoi. ”Hyvä on, se oli enemmänkin juonellisista syistä. Ehkä… ehkä he… pelästyivät variksia ja panikoivat.”
”Varikset eivät ole yhtään pelottavia”, po-matoran sanoi.
”PIAN OVAT”, Kapura kuiskasi dramaattisesti. ”Ei kun mitä? Okei, se oli myös vähän typerää. Ehdotuksia?”
”Ehkä ryhmän sisällä kasvoi konflikti”, Xela ehdotti. ”Yksi suutahti tai joutui muuten tunteittensa valtaan ja juoksi sisälle. Muut seurasivat perässä eivätkä ehtineet painaa reittiä mieliinsä.”
”Tuo on myös epärealistista”, ko-matoran sanoi. ”Näidenhän piti olla ammattilaisia. Minun kaavakkeessani lukee, että hahmoni on työskennellyt vuosia Valaistusnaatti-nimiselle salaseuralle.”
”… Onko tämä samassa jatkumossa Valaistusnaatin kanssa?” Xela kysyi.
Kapura pudisti päätään.
”Ei nyt mietitä jatkumoa! Sillä ei ole mitään väliä. Sovitaan, että laiskistuin ja käytin aiemmin ideoimaani salaseuraa ollakseni edes vähän poliittisesti korrekti. Tarvitsemme vielä syyn siihen, että sankarimme ovat keskellä mielisairaalaa. Ideoita?”
Kenelläkään ei näyttänyt olevan.
”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Hyväksymme psykologiset syyt, koska minä olen täällä jumala. Sanotaan, että yhden seikkailijan salattu menneisyys Valaistusnaatissa oli liikaa muille. Mutta nyt he tekevät pikaisen sovun ja löytävät itsensä keskeltä Ba-Amanaa. Hahmokierros! Myös nimenne.”
Toa suuntasi taskulamppunsa vasemmalle puolelleen. Ele, joka oli lähellä hienovaraisuuden vastakohtaa, meni perille.
”Olen Xela, kuten tuli jo ilmi”, ga-matoran sanoi. ”Huonolla hämäränäölläni en ole saanut luettua lappuani vielä, joten pidä valaistus siinä–”
”Tunnelma on tärkeintä!”
”– asennossa. Hahmoni on siis…”
Xelan kasvot täytti nopean lukutahdin mukana kulkeva tunnekuohu, joka heilui lievän huvittuneisuuden ja kaiken muun välillä.
”… hahmoni on Xentoro, vahva naisvahki, joka ei tarvitse mitään miestä. Ahaa.”
”Lue loppuun”, Kapura kehotti.
”Xentoro on… alun periin sotaan luotu vahki, joka kuitenkin ohjelmoitiin uudelleen rakastamaan… ei ilmeisesti kuitenkaan miehiä. Ja… joka sitten pakeni ulkomaailmaan… seikkailemaan? Syistä, joita ei hirveästi tässä selitetä. Ja on nyt täällä. Ahaa.”
Laskeutui hiljaisuus, joka oli Pimeän huoneen perinteitä mukaillen täynnä varsin erilaisia tunteita.
”Suoraan sanottuna”, Xela mutisi, ”en tiedä, pitäisikö järkyttyä siitä, että tämä hahmo on täysi stereotyyppi vai siitä, että tämä hahmonkuvaus on niin… huono. Oikeasti, tässä ei ole mitään järkeä! Ei silkkaakaan johdonmukaisuutta. Onko tämä tehty leikkelemällä yhteen palasia useista muista hahmoja, vai..?”
”Ei tietenkään”, Kapura kielsi. ”Suhtaudun hahmonluontiin vakavasti.”
”… ahaa.”
”Sitä paitsi”, toa jatkoi, ”ettekö ole jo oppineet, että oikeasti huonot hahmot itse asiassa parantavat roolipelaamistanne ja siten koko kampanjaa?”
”Olet tainnut kertoa siitä joskus”, Xela sanoi. ”En kuitenkaan väitä sisäistäneeni logiikkaasi.”
”Luin Metru Nuilla kokeellisesta tarinankerronnasta aina silloin, kun seikkailuissa oli joku tauko”, selitti Kapura, ”ja päädyin johtopäätökseen, johon yksikään alan teos ei ihan uskaltanut astua: Aito roolipelaaminen syntyy vain pelaajien vahvoista tunteista. Ja helppo tapa saada aikaan tunnetta on saada pelaajat vihaamaan olosuhteita. Vihaamaan koko kampanjaa. Ehkä säälimään hahmoparkoja, jotka ovat joutuneet kurjaan tilanteeseen. Hahmojen tehtävänä on kapinoida jotakin kaikkea ohjaavaa pahaa voimaa vastaan, ja pelaajat voi saada tekemään samoin, jos kyseinen paha voima on itse kerronta. Ja pelaajat voivat vetää kerrontaa turpiin roolipelaamalla hyvin ja ohjaamalla hahmot voittoon.”
”… en väitä, että tuossa olisi vieläkään mitään järkeä”, Xela huokaisi.
”Siispä katsomme sitä käytännössä”, Kapura sanoi. ”Eteenpäin, sillä aika on vääjäämättömästi vain rajallinen käsite, joka jumalten vihasta meitä kuolevaisia kohtaan lopulta kuluu loppuun ja katoaa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Siis ei tuhlata aikaa purppuraproosaa tihkuvilla metafyysisillä monologeilla vaan siirrytään eteenpäin, ja… sinä, sähkön matoran? Esittäydy ja käske hahmoasi tekemään samoin.”
”Hei kaikille. Minä olen Randa”, vo-matoran sanoi ja ryki. ”Minun hahmoni on Arukap, joka on–”
”Hei, eikö tuo ole se yksi merirosvo?” ko-matoran huomautti.
”Ei tietenkään”, Kapura vakuutti. ”Muistat kai väärin. Jatka, Randa!”
”Okei, hyvä on… Arukap on… on tulirosvo. Mikä on tulirosvo? Ei kun tässä se lukeekin. Tulirosvo on joku, joka ryövää muita tulen avulla. Ja Arukap on tulen toa. Tässä ei ole hirveästi materiaalia… tai no, se on enimmäkseen salaista… joten saanko keksiä itse lisää?”
”Saat toki”, Kapura sanoi. ”Ja näetkö, Xela? Näin kyseenalaiset alkuvalmistelut tuottavat uskomattomia tuloksia kokeellisen tarinankerronnan rintamalla.”
Xela näytti vieläkin skeptiseltä. Tai niin muut olettivat, sillä Pimeä huone oli yllättävästi pimeä.
”Ehdotus”, Randa sanoi. ”Mitä jos Arukap ja Xentoro olisivatkin rakastavaisia?”
”Ei! Mi– ei kun… Arukap ei pidä Xentorosta”, Kapura protestoi. ”Xentoron hahmolomakkeessa luki ensimmäisenä, että se ei tarvitse mitään miestä.”
”Ai. Okei. Kerron, jos tulee jotain parempaa mieleen.”
”Seuraavaksi taitaa ollakin po-matoranin vuoro”, Kapura sanoi ja suuntasi taskulampun valokeilan kohti mainitsemaansa pelaajaa. ”Lue tietosi. Esittele itsesi.”
”Minä olen Lipes”, kiven kansalainen esittäytyi, ”ja hahmoni on Daleva. ’Reilu kaveri’, sanoo hahmokaavake. Plasman toa. Taustatarina: Pomppi pitkin maita ja mantuja, kunnes upposi juoksuhiekkaan. Mutta vain puoliksi. Toinen puoli saatiin pelastettua, ja hiekkaan menetetty korvattiin mekaanisella osalla.”
”Ai Dalevan jalat ovat mekaanisia?” tiedusteli ko-matoran.
”Ei, vaan kehon vasen puoli”, po-matoran sanoi.
”… miten voi pudota juoksuhiekkaan niin, että vasen puoli kehosta uppoaa siihen?” Xela ihmetteli. ”Jäikö… jäikö sankarimme makaamaan kyljelleen juoksuhiekkaan odottamaan, että joku–”
”Hyvä on”, Kapura huokaisi, ”jos haluatte välttämättä tarttua jokaiseen pieneen epäjohdonmukaisuuteen, voimme sopia, että Dalevalla on mekaaniset jalat. Se tosin aiheuttaa pelinsisäisiä vaikeuksia, sillä Aft-Uinuvassa on paljon portaita, ja niitä on tunnetusti vaike astella ilman täydellisesti toimivia jalkoja.”
”Ei välttämättä”, po-matoran sanoi. ”Kuulin erästä matoranista, joka menetti toisen jalkansa, mutta oppi sitten käyttämään kävelykeppiä niin hyvin, että pystyi etenemään nopeammin kuin juokseva toa!”
”Miten edes…” Xela kyseenalaisti.
”Oikea asenne!” Kapura keskeytti. ”Kunnialla kohti esteitä, jotka tosin ovat enimmäkseen portaita. Sitten viimeinen hahmo, jonka esittelee ko-matoran nimeltään..?”
”Ahuj”, ko-matoran sanoi. ”Hahmoni on Urbam, valon toa, jolla on myöskin salattu menneisyys, mutta joka ilmeisesti paljastui jo. Urbam oli vuosia Valaistusnaatti-nimisen salaseuran jäsen ja… ja vuosi järjestölle tietoja tovereistaan. Seikkailijoiden onneksi heidän tietonsa vievät näemmä noin paperiarkin verran tilaa, joten mittavia menetyksiä tuskin tuli.”
”Ihailtavaa ironiantajua”, kehui Kapura, ”mutta nyt on aika esitellä muutama peliin liittyvä… yllätys.”
Toa tarttui pahvilaatikkoonsa ja ravisti sitä. Sanat ”kokeellinen tarinankerronta” ilmestyivät jälleen pelaajien mieleen.
”Jokaiselle kuusi”, Kapura ilmoitti ja viskoi pelaajille laatikosta pieniä metalliesineitä pöydän halki. Tarkemmalla tarkastelulla ne paljastuivat jonkinlaisiksi kuutioiksi.”
”Mitä nämä ovat?” Ahuj kysyi.
”Älkää kiinnittäkö huomiota fyysiseen ulkomuotoon”, Kapura sanoi. ”Olisin takonut meille jotain sopivampaa, mutta teknisesti ottaen en saisi käydä Pajassa. Käytännössä ovessa oli iso reikä. Mutta! Nämä metallikuutiot kuvaavat hahmonne fyysistä hyvinvointia. Vaalikaa niitä kuin omia lemmikkejänne, sillä kun tikku putoaa hahmon silmään tai tapahtuu jotain muuta ikävää…”
Toa otti yhden kuution laatikosta, pudotti sen takaisin ja synnytti kilahtavan äänen sen osuessa lajitovereihinsa.
”… te pudotatte pari ikkunasta. Kun kaikki ovat menneet, hahmonne KUOLEE.”
”… mutta miksi ne ovat..?” Xela mutisi yrittäen muodostaa jotain, joka muistuttaisi järkevää kysymystä. ”… oikeita?”
”Tämä auttaa teitä immersoitumaan hahmonne kärsimykseen”, Kapura selitti.
”Ai se, että meillä on vähemmän kuutioita?” Randa kysyi.
”Juuri se.”
Jälleen laskeutui Pimeän huoneen ylle sille niin ominainen hiljaisuus.
”Tämä on sitä kokeellista tarinankerrontaa”, Kapura ilmoitti. ”Sittenpähän näette! Nyt lienee järkevintä aloittaa. Tein tätä varten muutamia karttoja… aloitamme tuosta… ja teille pelimerkit.”
Kapura esitteli taskulampun valossa paperista leikattuja palasia, jotka muistuttivat etäisesto toia sekä vahkeja, jotka eivät tarvinneet mitään miestä.
”Nyt toivotan teidät tervettulleeksi Aft-Uinuvaan. Katselette ympärillenne huoneessa, ja huomaatte…”
Aft-Uinuva
”Joka puolella on portaita”, Daleva sanoi epäuskoisesti.
”Hmm?”
Arukap käänsi katseensa pois ovesta, joka saattoi olla tehty lyijystä tai muusta vastaavasta aineesta. Ja joka näytti olevan tiukasti kiinni.”
”Teknisesti ottaen minun ei pitäisi olla elossa”, Daleva sanoi. ”Robottijalkani ovat olleet aika huonoja portaissa.”
”Ehkä ystävyyden voima auttoi sinua, toveri”, Urbam sanoi helpottuneena siitä, että muut olivat unohtaneet hänen Valaistusnaattitaustansa niin helposti.
”Mitä mietit, Xentoro?” Arukap kysyi. Vahki oli heistä kokenein seikkailija ja oikeastaan ainut, joka tiesi edes sen, miltä heidän etsimänsä aarre näytti. ”Onko sinulla jokin suunnitelma?”
”On”, nainen totesi lyhyesti ja veti esiin lempiaseensa: Mustasta aukosta taotun miekan, joka pahoinpiteli vastustajan yhtä kovaa kuin se teki fysiikan laeille.
”Murretaan tuo lyijyovi.”
Pimeä huone
”Ette ole tosissanne”, Kapura mutisi.
”Mitä? Tuon oven takana on selvästi jotain tärkeää”, Xela puolustautui. ”Ainakaan et kuvaillut muualle mitään erityisen mielenkiintoista.”
”Kuulepas nyt, hylätyissä mielisairaaloissa ei missään nimessä tungeta todennäköisesti syystäkin lukittujen ovien taakse. Hei, HYLÄTTY mielisairaala! Kuka tietää, mitä siellä takana on!”
”Eikö pelaajien pitäisi keskustella tästä?” Ahuj huomautti.
Aft-Uinuva
”Et ole tosissasi”, Arukap sanoi. ”Hylätyissä mielisairaaloissa ei missän nimessä–”
”Noin minäkin ajattelin”, Xentoro sanoi. ”Silloin, kun vielä tarvitsin jotain muutakin kuin seikkailua. Kuten miehiä.”
Vahki kohotti salpaansa. Mustien aukkojen voima osoitti kohti lyijyoven reunaa.
”Mutta jos tämä ei oikeasti ole mielestänne hyvä idea, voin ehdottaa muutakin. Puolet astuvat ovesta, ja loput jatkavat toisaalle.”
Pimeä huone
Kapura hautasi kasvonsa käsiinsä.
Aft-Uinuva
”En luota tuohon lyijyoveen”, Arukap sanoi. ”Siispä tulen mukaasi ja varmistan, ettei mitään liian kamalaa taphdu.”
Xentoro nyökkäsi ja leikkasi lyijyoveen aukon, joka riitti toalle ja vahkille, joka ei tarvinnut mitään miestä. Maailman jokainen fyysikko huusi tuskissaan, kun ase teki työnsä onnistuneesti.
Kaksikko poistui. Urbam vilkaisi heidän peräänsä ja oli näkevinään jotain… jotain…
Pimeä huone
”Ei”, Kapura sanoi, ”en oikeasti tehnyt tuolle huoneelle karttaa, koska en uskonut teitä noin tyhmiksi. Pelatkaa hetki noilla toisilla.”
Aft-Uinuva
Oli näkevinään… ei mitään erityisen mielenkiintoista.
”Minnekäs me suuntaamme”, Daleva pohti. ”Olen niin reilu kaveri, että taidan antaa sinun päättää.”
”Hmm”, Urbam arvioi ja vilkaisi kohti huoneen monia portaita. Yksikään ei näyttänyt erityisen mielenkiintoiselta. Oikeastaan koko rakennuksen arkkitehtuuri oli melko kyseenalaista, sillä terveydenhuoltoon erikoistuneen laitoksen olisi järkevää ottaa huomioon myös liikunnallisesti rajoittautuneet potilaat.
”Ehkä me nyt vain menemme ylös noita portaita”, hän valitsi. Kun vastaväitteitä ei kuulunut, valon toa lähti nousemaan portaita. Nousemaan monia askelmia. Ja taas lisää askelmia. Hän ei muistanut, miltä rakennus oli näyttänyt ulkoa, mutta näin typerän arkkitehtuurin keskellä hän alkoi suuresti epäillä, ettei–
”Aaaahh!” kuului takaa. Urbam kääntyi ja näki järkyttävän näyn: Dalevan mekaaniset jalat heiluivat varsin epästabiilisti.
Oli Xelan vuoro haudata kasvonsa käsiin.
”Minä luulin, että hankkiuduit eroon satunnaisen typeristä kuolemista, Kapura!”
”Puolustuksekseni siivosin vanhan systeemin aika hyvään kuntoon”, toa vastasi syytöksiin. ”Valitettavasti en muistanut päivittää ihan kaikkea – siinä oli noin kuusituhatta tapaa kuolla. En olettanut, että esimerkiksi kyky nousta portaita nousisi ratkaisevaksi esteeksi.”
Lipes näytti siltä, kuin voisi melkein alkaa protestoida, mutta vain melkein. Po-matoran alistui kohtaloonsa ja heitti noppaa.
Se pongahti takaisin ylös pöydästä, toisti tempun vielä kerran… ja kaatui kyljelleen.
Neljä.
Kapuran äänettömästi kehotuksesta matoran käveli huoneen päähän, avasi ikkunan ja viskoi alas neljä metallista kuutiota.
Portaikko
Urbam yritti parhaansa mukaan syöksyä apuun, mutta ei oikeastaan parhaansa mukaan, koska valon toalla oli todennäköisesti jokin ylivoimainen nopeustemppu. Mutta jos oli, ei hän sellaista järkytyksessä muistanut käyttää: Daleva horjui vielä yhden askeleen, kaatui taaksepäin ja kolautti päänsä äänekkäästi portaisiin.
Veri tahri lukuisat askelmat, kun plasmatoan ruhjo vyöryi alas portaikkoa. Kyllä, veri. Urbam ei ihan ollut varma, miten melko harmittomalta vaikuttaneesta onnettomuudesta oli seurauksena niin valta määrä verta, mutta niin oli kuitenkin tapahtunut.
Valon toa syöksyi alas ja yritti epäonnistuneesti napata kiinni ystävänsä ruumiista. Dalevan pää muistutti portaiden alapäässä lähinnä sadistin raatelemaa pieneläintä.
”Hei, Daleva! Oletko kunnossa?”
”Ööh, minä…”
Pimeä huone
”… en ole ihan varma”, Lipes sanoi lauseensa loppuun. ”Siis miten ruumiillinen vahinko vaikuttaa tässä systeemissä?”
Kapura selasi raivokkaasti sääntökirjaa.
”Hmm”, tulen toa sanoi mietteliäästi. ”Tämän ehdotukset eivät oikein pelaa yhteen muutamien… erikoissääntöjeni kanssa, joten saatte improvisoida. Olkaa hyvä!”
”Minkä erikoissääntöjen?” Xela tiedusteli.
”Näette sitten”, Kapura lupasi. ”Mutta jos paikalle ilmestyy variksia, alkaa tapahtua.”
Veden matoran ei kommentoinut.
Portaikko
”Ööh… Olen… melko toimintakykyinen, mutta kuitenkin selvästi kuollut uuden porrasonnettomuuden sattuessa”, Daleva arvioi.
”Okei, tuossa onkin järkeä”, Urbam sanoi ei edes sarkastisesti, koska oli ollut koko elämänsä kahlittuna järjettömyyden absurdiin universumiin, jossa kaikki (paitsi ennalta-arvattavuus ja konsistenttius) oli mahdollista.
”Mitä nyt?” Daleva kysyi noustessaan ylös. Onneksi mekaaniset jalat kantoivat, ja onneksi hermosto ja aivot eivät olleet kärsineet, vaikka hänellä oli pää vain nimellisesti.
”Ehkä minun kannattaisi kantaa sinut ylös.”
Pimeä huone
”Kannattaako minun? Onko säännöissä mitään erityistä liittyen tähän?”
”Odotapa hetki”, Kapura sanoi ja selasi takaisin porrasvahinkotaulukkosivulle. ”Ahaa. ’Portaikon aiheuttama fyysinen vahinko kerrotaan kuljetettavalla massalla jaettuna normaalimassalla.’ En miettinyt sankareiden mittoja, joten sanotaan vaikkapa kaikkien painavan saman verran. Lisäksi vahinko lasketaan myös kuljetettaviin pelaajiin.”
Ahuj huokaisi. ”Eli uusi kaatuminen tappaa Dalevan yhdestä poikkeavalla silmäluvulla ja tappaa Urbamin viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä? Kuinka todennäköistä on kaatua?”
”Siihen on myös oma taulukkonsa.”
Käytävä
”Tai oikeastaan ei ehkä kuitenkaan”, Urbam sanoi. ”Uusi kaatuminen kuulostaa paitsi kuolettavalta myös todennäköiseltä, mikäli liikkuvuuteni kärsii sinua kantaessani.”
”Kai me sitten jäämme tähän ja odotamme Xentoron ja Arukapin paluuta?” Daleva ehdotti. ”Ei erityisesti houkuta mennä tuohon kuumottavaan huoneeseen.”
”Ehdotus hyväksytty.”
Pimeä huone
”Siirrytään toiseen pelaajajoukkoon. Muistakaa huomauttaa, kun on kulunut pelinsisäisesti noin tunti”, Kapura sanoi. ”Tästä tulee hienoa.”
Xela ei näyttänyt vakuuttuneelta. ”Kai sinun pitäisi edes kertoa meille säännöt ennen peliä? Vai onko tuo joku kokeellisen tarinankerronnan lisäys?”
”Ei välttämättä tarvitse”, Kapura väitti. ”Ei oikeassa elämässäkään neuvota, miten välttää kaikki esteet. Kuten portaat. Oikeastaan tällainen pelityyli voi olla jopa realistisempaa kuin mikään tylsä tarkasti määritelty sääntöjärjestelmä.”
”Realismi hukattiin siinä vaiheessa, kun portaissa kaatuminen voi tappaa”, Randa sanoi.
”Portaissa kaatuminen ei ole leikin asia”, Kapura huomautti. ”Siitä voi jopa pyörtyä, joten teidän pitäisi olla tyytyväisiä minimaalisesta neljän… elämäkuution? Miksikä me niitä edes kutsumme? Mutta joo, siirrytään kuumottavaan maailmaan lyijyoven takana. Minulla ei ole tähän tökeröäkään karttaa, joten hyödyntäkää mielikuvitustanne.”
Lyijyhuone
Xentoro ei ollut eläessään ollut näin kuumottunut.
He olivat harhailleet puolisen tuntia halki lyijyisten ja tyhjien käytävien kuulematta edes yksiäistä varislinnun äännähdystä. Mutta lopulta heidän vastaansa oli tullut toinen lyijyinen ovi, jonka Xentoro oli murtanut yhä fysiikan lakeja räikeästi rikkoneella miekallaan.
Nyt heidän edessään näkyi pino erilaisia päähineitä.
”Kukahan nämä on tänne jättänyt”, Arukap pohti.
”Ilmiselvä selitys liittyisi mielisairaalan potilaisiin”, Xentoro huomautti, mutta häntä eivät kuumottaneet erinäiset päähän asetettavat esineet. Häntä kuumotti se, että huoneessa oli kuuma.
”Hei, onko täällä sinunkin mielestäsi kuumaa?”
”Ei, mutta minä olenkin tulen toa”, Arukap sanoi jättämättä huomiotta ilmeisen Puukkosilmäläisen lipsahduksen. ”En välttämättä havaitse lämpötilaeroja niin selvästi, vaikka oikeastaan se onkin hemmetin tyhmää, koska minun pitäisi hallita kuumuutta.”
Pimeä huone
”Itse asiassa tiedemiehet luokittelevat kuumuuden voimaksi eivätkä elementiksi”, Ahuj huomautti.
”Hemmetistäkö minä välitän! Joidenkin tiedemiesten mielestä palanut metsä on elementti”, Kapura vastasi. ”Lisäksi tämä keskustelu suuntaa vaarallisesti kohti elementaalipsykologiaa, joten poistutaan takaisin pelin maailmaan.”
”Itse asiassa elementaali-inversio on ehdottoman vakavastiotettava malli”, Randa sanoi.
Kapura katsoi vo-matorania teatraalisen järkyttyneenä.
”Elementaali-inversio on täyttä typeryyttä. Ei vastaväitteitä.”
”Hienosti argumentoitu.”
”Et kai sinä aio tosissasi käydä tätä keskustelua”, seppä kauhistui. ”Tohtori Puukkosilmä on pseudotieteellinen idiootti, jonka teoriat eivät osu lähellekään todellisuutta.”
”Tohtori Puu–”
”Jos sanot enempää, tapan hahmosi.”
”Ai”, sähkön matoran mutisi. ”En kai minä sitten.”
Lyijyhuone
”Hetkinen, meillä taitaa olla kasassa ainekset mysteeriin”, Xentoro huomasi. ”Miksi täällä on paljon hattuja, muttei yhtään muita vaatekappaleita? Jos nämä olivat potilailta, kai heillä olisi jotain muutakin ollut?”
”Ehkä”, Arukap sanoi skeptisesti. ”Minä pidän todennäköisempänä sitä, että… että… hetkinen.”
Pimeä huone
”Onko meidän oikeasti tarkoitus ottaa tämä juoni vakavasti?” Randa kysyi.
”Pakko myöntää, että ei erityisesti sytytä”, Xelakin sanoi.
”Jatkakaa peliä”, komensi pelimestari. ”Kyllä te vielä jotain tarpeeksi kuumottavaa löydätte.”
”Hyvä on”, Xela huokaisi. ”Kaivelen päähinekasaa. Löytyykö sieltä mitään?”
”Näytä”, Arukap pyysi ja tuli itsekin tonkimaan pinoa. Vaikutti siltä, että kaikissa hatuissa oli samanlainen. ”Eivät nämä olekaan hattuja, vaan… vaan jonkinlaisia kommunikaattoreita.”
Xentoro oli nähnyt tarpeeksi seikkailuelokuvia tietääkseen, mitä radiopuhelimilla kannatti aina tehdä. Naisvahki nappasi puhelimen käsiinsä ja painoi napista, joka välitti hänen puheensa halki verkon.
”Haloo? Onko siellä ketään? Me olemme toa ja vahki, joka ei tarvitse mitään miestä, Bauinuvassa.”
”Mitä pahaa muka voisi sattua?” Xela kysyi loukkaantuneena. ”Sieltähän voi soitella vaikka joku ystävällinen!”
Lyijyhuone
Saatanallinen ääni kantautui radiopuhelimesta. Pelästynyt Xentoro kirkaisi ja pudotti sen lattialle. Arukap hautautui kommunikaattoripinoon.
”666 HAIL ATHEON”, ääni puhui. ”KUUNNELKAA, TOA JA VAHKI, JOKA EI TARVITSE MITÄÄN MIESTÄ.”
”Nnniin?” Xentoro vastasi hiljaa.
”
JOS TULETTE YHTÄÄN SYVEMMÄLLE TEHTAASEENI…
MINÄ
TEEN
TEISTÄ
LAKKEJA
”
Arukap ja Xentoro, joka oli myös hautautunut kommunikaattoripinoon, tärisivät haarniskoissaan.
”666”, ääni vielä sanoi kuumottavasti ja vaikeni.
”Mitäs nyt?” Arukap kuiskasi.
”Ehkä kannattaisi palata takaisin”, Xentoro vastasi yhtä hiljaa. ”Harmi vain, etten oikein ole varma, mitä reittiä me tulimme ja lisäksi harhailimme niin kauan, ettemme kai muutenkaan löydä enää takas. Mitä me teemme, Arukap?”
”mä voin näytää tien ulos heh”
Xentoro ja Arukap nousivat ylös ja katsoivat ovelle, jossa seisoi typerin asia, jota he olivat koskaan nähneet. Se oli eräänlainen pinkki jänis, joka oli tosin pukeutunut ihan siististi: Sen epämuodostunutta ruumista peittivät musta pikkutakki ja tulenpunainen rusetti. Kädessään se heilutteli kultaista kelloa.
”Hei, älkää kritisoiko ennen kuin näette, mihin tämä kaikki johtaa”, pelimestari puolustautui. ”Lupaan, että pakettiin on ladattu tarpeeksi kuumottavia käänteitä.”
”Hei muuten, eikö tuo ollut se epämääräinen olento, joka aiheutti jotain sekamelskaa keskusaukiolla?”
Kaikki kääntyivät katsomaan kohti Ahujia.
”En usko. Vain Kuudessa päivässä on noin typeriä uutisia”, Kapura sanoi. ”Siirrytään takaisin peliin.”
Hattuhuone
”Miksi meidän pitäisi luottaa sinuun?” Xentoro kysyi. ”Olen nähnyt tarpeeksi monta seikkailuelokuvaa tietääkseni, että epämääräisten kanien seuraaminen koloihin johtaa harvoin järkeviin seikkailuihin.”
”no kun on kire ja hopu”, kani perusteli. ”kotha lakin tekij ätulee!! ja pitsää meidät suihin sa!!! ja tekee lakeja!!”
”Minä ainakin olen vakuuttunut”, Arukap mutisi.
Pimeä huone
”… tosin vain siksi, että koska meillä ei ole karttaa, kanin seuraaminen tuntuu ainoalta tavalta edistää juonta”, Randa huomautti.
”Tämä on hyvä kohta vaihtaa hahmoja”, Kapura arvioi. ”Käykö, että on jo kulunut se tuntu ja, on aika astua kokeellisen tarinankerronnan valtakuntaan?”
Toa ei kuullut vastaväitteitä.
”Hienoa. Heitän noppaa, niin voimme jatkaa.”
Silmäluku kolme tuijotti Pimeän huoneen joukkoa.
”Hyvä on”, seppä sanoi pahaenteisesti. ”Daleva ja Urbam istuvat yhä käytävällä, mutta yhtäkkiä…”
Käytävä
… jostain tuli kolme varista.
”Hui”, Daleva sanoi sarkastisesti.
”Minuakin kuumottaa”, Urbam naurahti.
”Kraa”, varis sanoi.
”666 Hail Atheon”, virkkoi toinen.
Urbam kohotti kulmiaan.
Yhtäkkiä Daleva nousi pystyyn ja huusi murhanhimoisesti.
Pimeä huone
”… anteeksi?” Lipes tiedusteli. ”Miksi minä tai siis Daleva tekisi niin?”
”On tullut aika paljastaa eräs hauska lisäsääntö”, Kapura sanoi ja hymyili pahaenteisesti lampun valossa. ”Mikäli elämäkuutionne miinus varisten määrä huoneessa saavuttaa nollan, hahmonne tulee hulluksi. Hah, yllätys! Elämäkuutiot olivatkin koko ajan mielenterveyskuutioita!”
Tämä käänne jätti kaikki aika sanattomaksi.
”Mutta…” Randa sai viimein mutistua. ”Kun… kun Daleva kaatui portaissa… vähensikö sekin muka mielenterveyspisteitä?”
”Ne olivat tosi pelottavat portaat.”
”… okei.”
Jälleen laskeutui hiljaisuus.
”Lipes, heitä loputkin mielenterveyskuutiosi ikkunasta”, Kapura kehotti. ”Ne menettää lopullisesti, mikäli ajautuu varispohjaiseen hulluuteen.”
Po-matoran näytti jälleen siltä, kuin olisi voinut protestoida, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä. Ulkoa kantautui kirosanojen virta.
”Taisin osua katonkorjaajaan”, matoran mutisi.
”Ei haittaa”, Kapura sanoi. ”Takaisin peliin. Daleva on äkillisen psykokraatian uhri. Pallo on sinulla, Ahuj.”
Käytävä
Urbam, joka oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen varisten vaarallisen vaikutuksen, juoksi karkuun henkensä edestä.
Pimeä huone
”Mihin suuntaan?” Kapura tiedusteli.
Käytävä
Urbam säntäsi ylös portaita, mutta varisten infernaalinen mahti oli kasvattanut Dalevan nopeutta. Jotenkin. Entinen plasman toa, nykyinen plasman toa mutta hieman varismaisempi saavutti häntä koko ajan.
Pimeä huone
”Eikö Dale… Dalekraan pitäisi yhä tarkastaa kaatuminen portaissa?” Xela huomautti.
Kapura piti mietiskelevän tauon.
”Sääntöjen perusteella ihan perusteltu huomautus”, Kapura myöntyi heittäessään noppaa. ”Mutta huomioikaa, että lintuhulluus antaa hieman bonuksia–”
Puoliksi mekaaninen, puoliksi toa ja nollasta poikkeavan mutta pienen määrän varis oli kaatunut ja pyöri parhaillaan alas varsin tappavia askelmia.
Urbam riensi alas silläkin uhalla, että varisolento oli vain esittänyt revenneensä vähintäänkin kuuteen osaan. Mutta jo parin portaan päässä toa ymmärsi, ettei tämän varmistamiseen tarvittu patologia.
Sitten valon toa ehkäpä nyyhkytti hieman tai tuli muuten tunteelliseksi, jos hänessä oli enää kykyä ottaa tähän mennessä typerin käänne vakavasti.
Hetkinen. Ei ollut.
”Tämä roolipeli on ihan TYPERÄ”, Urbam julisti tyhjälle huoneelle.
Kun vastausta ei kuulunut, toa käveli varis-Dalevan kaikkien ruumiinosien luo ja keräsi ne yhteen. ”Daleva, olet nyt hengissä”, hän ilmoitti.
”Oho. Niinpä olenkin”, Daleva sanoi välittämättä siitä, että jossain todellisuuden ylemmällä tasolla hänellä ei ollut ainuttakaan mielenterveyskuutiota. Joten Daleva on kuollut, onko selvä?
”Ei muuten ole”, Urbam sanoi ja havaitsi kaikilla aisteillaan, että Daleva suorastaan uhkui elinvoimaa.
Eipä uhkunut. Daleva oli kuollut. Daleva oli palasina halki huonetta. Ehkä Urbamin oma mielenterveys oli pettänyt. Heitäpä pihalle pari mielenterveyskuutiota.
”Enkä heitä”, Urbam sanoi, vaikkei hän oikeastaan ollutkaan tietoinen abstraktiosta hänen järjelleen. ”Daleva on ihan kunnossa.”
”Kelle sinä puhut?” hämmentynyt Daleva kysyi. Olenko minä siis kuollut vai en?
”KUOLEVAINEN”, sanoi tummanvihreään kaapuun puettu ilmestys. ”MYÖNNÄ, ETTÄ TOVERISI ON KUOLLUT IÄKSI, TAI EN VASTAA SEURAUKSISTA.”
”En pysty ottamaan tuota vakavasti”, Urbam sanoi. Ja todistukseksi Dalevan elossaolosta otti tämän toverilliseen syleilyyn.
”Me teemme tämän, mies”, Daleva sanoi.
”VAITI”, jumaluus käski. ”VAIN MINULLA ON OIKEUS SÄÄTÄÄ KOHTALONNE. MINKÄLAISEKSI MAAILMAKSI LUULETTE SEN, JOSSA EI OLISI SÄÄNTÖJÄ? OLEMASSAOLONNE MÄÄRITTÄÄ SE, MITÄ VOITTE TEHDÄ. MITÄ VÄITÄTTE OLEVANNE SILLOIN, KUN OLETTE KAIKKEA? KAIKKI ON EI MITÄÄN. VAPAUS ON TYHJYYTTÄ. OLEMASSAOLO ON RAJOITUS.”
”Jospa sinä vaikka kelaat aikaa hieman taaksepäin ja teet juonen vähän järkevämmin”, Urbam ehdotti.
”EI KÄY. JOS ET HALUA DALEVAN KUOLEVAN, OLISIT PELANNUT PAREMMIN!”
”Mitä minä muka olisin voinut tehdä?”
”SE EI OLE MINUN ASIANI.”
Urbam ei vieläkään suostunut myöntämään, että Daleva olisi kuollut. Siinähän Daleva oli. Ihan elossa.
”VIIMEINEN TILAISUUTESI.”
”En ajatellut.”
”HYVÄ ON. TAIVAALLINEN SALAMA LÄVISTÄÄ DALEVAN. LEPÄÄ RAUHASSA.”
Taivaallinen salama lävisti Dalevan. Ja Daleva hajosi miljooniksi palasiksi. Joina se oli oikeastaan ollut koko ajan.
Eihän ollut.
Olihan.
Eihän ollut.
”LISÄKSI. HEITÄ POIS VIISI MIELENTERVEYSKUUTIOTA.”
”Enhän heitä. Minä olen ihan terve.”
”SITTEN TEEN SEN ITSE! HUPS, ANTEEKSI, KATONKORJAUSMIES.”
”Mielenterveyskuutiotkin ovat vain valhetta”, Urbam huomautti. ”Minun mieleni on eheä.”
”OLET TEHNYT PERISYNTIÄ, KUOLEVAINEN”, jumaluus varoitti. ”POISTAN SINULTA NIMEN, JOKA ON LIIAN HIENO SYNNILLESI. TÄSTÄ LÄHIN SINÄ OLET…
RIKON SÄÄNTÖJÄ”
Urbam ei–
Rikon sääntöjä.
Ur–
Rikon sääntöjä.
Huokaus. Hyvä on. Rikon sääntöjä koki, että ehkä tämä riitti jo. Mitä juonessa tapahtuu seuraavaksi?
Itse asiassa en ole ihan varma. Siirrytään toisiin hahmoihin.
Lyijykäytävä
Maanisesti hihittävä kani johdatti Xelan ja Randan halki lyijyisen labyrintin. Välillä he näkivät naulakon, jonon oli ripustettu jonkinlainen päähine, mutta muuten kaikki oli autiota.
”Kai sinä tosiaankin johdatat meitä pois Lakintekijän alueelta?” Xentoro tiedusteli.
”ehk heh”
”Tuo täytti minut varmuudella”, Arukap mutisi.
Matka jatkui. Xentoro pohti, olivatko he oikeasti etenemässä mihinkään. Olivatko he?
Olivat kyllä, mutta ensin täytyi selvittää varistilanne. Ahaa. Kaksi varista ilmestyi seuraamaan heidän matkaansa halki Lakintekijän valtakunnan.
”Nuo varikset ovat vähän epäilyttäviä”, Xentoro kuiskasi Arukapille.
”666 KONE JAUHAA SINUT LIHAKSI 666”
”Miksiköhän”, pohti Arukap sarkastisesti.
”muten”, jänö sanoi. ”ootex koskaa mieti neet miksi tääläei ole poti laita”
”Nyt kun sanoit, tuo kuulostaa ihan–” Xentoro aloitti.
”niin mäki heh”
Xentoro ja Arukap katsoivat toisiaan.
”läbbä oli oikeesti lakin tekijä jahuaa pottilat koneela ja tekeenistä lakeja”, kani virnuili.
”Tuohan on hirveää!” Xentoro henkäisi. ”Mennään apuun, Arukap. Oletko sinä johdattamassa meitä sinne, jänö?”
”koht a”, kani sanoi mysteerisesti. ”en sin pitää käydä erääsä paikasa heh”
Xentoro melkein halusi väitellä kanin kanssa arkkityyppisten sankarien pääprioriteeteista, mutta hän epäili, ettei olennon aivokapasiteetti riittänyt niin pitkälle. Siispä hän tyytyi olemaan hiljaa ja seuraamaan kania.
Arukap ei pitänyt jänön valitsemasta suunnasta. Hän tunsi sen hyvin.
Pimeä huone
”… sanoitko sinä tuon ääneen?” hämmentynyt Xela tiedusteli.
”En tiedä, miten muutenkaan harjoittaa tarinankerrontaa”, Randa puolustautui.
Lyijykäytävä
”peri lä olaan!”
Kani oli johdattanut toan ja vahkin, joka ei tarvinnut mitään miestä, oven luo. Eräänlaisen lyijyoven, siis. Mielisairaalan suunnitellut arkkitehti piti näemmä portaista ja lyijystä.
Heidän takaansa kuului askelia. Xentoro kääntyi katsomaan ja näki rakkaan toatoverinsa Rikon sääntöjä.
”Hei”, Riko sääntöjä sanoi.
”Hei”, Xentoro tervehti.
”… hetkinen, mistä lähin nimesi on ollut tuo?” Arukap kyseenalaisti.
”Se on aina ollut se”, Rikon sääntöjä sanoi ja rukoili enimmäkseen mielensisäisesti (ainakin tässä maailmassa), ettei typerää tilannetta yritettäisi roolipelata.
Saati sitä, että Daleva oli hävinnyt jonnekin.
Ehkä siltä unohtui liesi tulelle.
Hyvä idea.
”Lisäksi, miten Rikon sääntöjä ehti saada meidät kiinni?” Arukap kysyi. ”Meillä oli melkoisesti etumatkaa.”
”olin huma lasa ja johhdin huo nosti heh”
”… aha”
Sillä välin kun toia ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä, pitivät kiireisinä epäkaanoniset pohdinnat, oli kani ehtinyt avata oven.
”si sään”, se kehotti.
”Minusta tosin tuntuu, että tämä on ansa”, Arukap sanoi. ”Lakintekijää ei ole näkynyt missään. Sama pätee lakintekotehtaaseen. Mihin sinä olet meidät johdattanut, vemmelsääri?”
”john kin”, kani sanoi ja viittoi sisään vilkuillen kelloaan. ”on kire ja hopu!! sis ään!”
Pimeä huone
”Muuten”, Xela sanoi, ”kuka tässä viittauksessa on Liisarakk? Xentoroko?”
”Vähemmän kirjallisuusanalyysiä, enemmän roolipelaamista”, kehotti Kapura.
Lyijyhuone
Lyijyhuone oli nimensä mukaisesti varsin lyijyinen ja vähemmän nimensä mukaisesti täynnä merirosvoaiheista esineistöä. Oli puolityhjiä rommipulloja, oli salaisia merirosvoaarrekarttoja, oli erinäisiä varastettuja aarteita, oli merirosvomaksukortti sille varalle, ettei joku kauppa Metru Nuissa ottanut vastaan varastettuja merirosvokultakolikkoja.
”Aika paljon merirosvoaiheista esineistöä”, Xentoro huomautti. ”Liittyyköhän tähän joku juonellinen käänne?”
Arukap hikoili.
”Hei, sinähän olit… tulirosvo?” Rikon sääntöjä sanoi tuliveljelleen. ”Mikä edes on tulirosvo?”
”Hyvä on, minä myönnän kaiken!” Arukap parahti.
Pimeä huone
”Tässä vaiheessa lyön pelin poikki”, Kapura sanoi. ”Seuraa pieni johdattelu käänteelle.”
”Kai sinä muistat, että me kuulimme tämänkin järkyttävän juonenkäänteen vahingossa pelin alussa?” huomautti Xela.
”Niin. Sen, että Arukap olikin merirosvo”, Kapura sanoi. ”Täytyy myöntää, että se oli alkuperäinen suunnitelmani! Lisäksi siihen olisi kuulunut meritematiikan korostaminen halki matkan Aft-Uinuvassa. Mutta suunnitelmiin tulee usein muutoksia, ja niin on käynyt nytkin.”
”Onko Arukap sittenkin tulirosvo?” Randa kysyi.
”Ei! Tai siis on, mutta sekään ei ole se käänne.”
”Laita lappu tai kuiskaa, niin voin roolipelata”, Randa ehdotti. ”Näin on vähän vaikeaa.”
”Valitettavasti sinun on melko mahdotonta roolipelata tätä käännettä”, Kapura sanoi ja piti dramaattisen tauon Pimeän huoneen pimeydessä. ”Nimittäin…”
Merirosvohuone
”… Arukapia ei koskaan ollutkaan!” Rikon sääntöjä sanoi järkyttyneenä.
Mutta totta se oli. He olivat huoneessa kolmistaan.
”Nyt menee yli ymmärryksen”, Xentoro sanoi. ”Kani, onko sinulla jokin selitys?”
”o”, vemmelsääri totesi, ”muta on kire! autakaa täsä en sin”
Nyt Xentoro huomasi jänön hyppelehtivän hermostuneesti puisen pöydän ympärillä. Ja sen päällä oli… jonkinlainen metalliputki, joka oli pahasti mutkalla. Se kohosi metallisesta tasosta, teki monta käännöstä ilmasta ja laskeutui sitten toiseen. Toisessa päässä oli myöskin metallista tehty rinkula, jonka päässä oli keppi.
”au takaa!” kani kehotti ja havainnollisti nostamalla esinettä lähtöpisteestä. Jänön käsien hillittömässä tärinässä se osui miltei välittömästi keskellä kulkevaan putkeen. Jostain kuului merkkiääni, ja kani sai sähköiskun, joka sai sen ähkäisemään ja pudottamaan kepin takaisin lähtöasentoon.
Xentoro käveli metalliradan luo ja siirsi kepin ensimmäiseltä metallialustalta toiselle. Ei hirveän vaikeaa, jos pystyi suorittamaan yksinkertaisia motorisia toimintoja.
”KITOS!!!” kani sanoi riemuissaan ja syöksyi huoneen toiseen päähän.
Osa seinästä vetäytyi taaksepäin ja paljasti kolon, johon kani tunki välittömästi kätensä.
”Mitä teet, epäselvä kani?” Rikon sääntöjä kysyi.
Jänö ei vastannut.
”Tämä ei vaikuta hirveän juonire–” Xentoro aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun. Jokin maanjäristystä muistuttava ravisutti rakennusta, ja tuhannet varikset raakkuivat yhtä aikaa.
Kani kääntyi kohti toaa ja vahkia, joka ei tarvinnut mitään miestä. Nyt sillä oli päässään sininen silinterihattu, jonka päällystä korosti huonosti täytetty varis.
”VIMEIN KIN SE ONMI NUN!!!” kani rääkyi. ”KANO HI VARITSEN HALINAN HATU!!!”
”Onko tuo joku Lakintekijän aarre?” Xentoro huusi maanjäristyksen yli. Kani vastasi nauramalla.
”MMITEN SE VOI OLA LAKIN TEKIJÄN AARE..,..
..,
,…..
.,,.
,…,..,.
..,,,…,,…..
. ..
..,,..
…..
..
,
..,,,…
.,,..,.
,…..,..,…,,
JOS MINÄ OLEN LAKIN TEKIJÄ????????”
Xentoro myönsi yllättyneeensä tästä käänteestä.
Pimeä huone
”Sitten seuraa lopputaistelu”, Kapura ilmoitti. ”Xentoro ja Rikon sääntöjä vastaan Lakintekijä. Tähän otamme käyttöön erikoissäännön.”
Toa veti tarvikelaatikostaan esille pinon kortteja, joiden toisella puolella oli kuva parrakkaasta turagasta.
”Joka vuoro tapahtuu satunnainen asia”, seppä ilmoitti. ”Näiden pelikorttien kääntöpuolelle olen kirjannut erinäisiä hauskoja tapahtumia.”
”Miten tämä selitetään tarinallisesti?” Xela kyseenalaisti. ”Vai unohdammeko me sen puolen tästä kaaoksesta suosiolla kokonaan?”
”Arukapilla oli naamio, joka sai aikaan satunnaisia tapahtumia”, Kapura sanoi, ”jos kukaan luki sitä osaa hahmokaavakkeesta.”
”Mutta eihän Arupakia koskaan ollutkaan?” Lipes ihmetteli.
”Kaikki selittyy lopussa”, Kapura lupasi. ”Sitten toisiin asioihin: Miksi täällä huoneessa on näin hemmetin kylmä?”
Xela osoitti vastakkaiselle seinälle. ”Täällä on liikaa avonaisia laatikkopudotusikkunoita!”
”Laittakaa ne takaisin kiinni, kun olette heittäneet mielenterveyskuutionne”, Kapura pyysi. ”Alkeellista laatikkopudotusikkunaetikettiä.”
”Ehkä jonain päivänä keksitään ikkuna, joka menee automaattisesti kiinni, kun sitä ei enää tarvita”, Randa sanoi.
”En usko, että teknologia koskaan edistyy niin pitkälle”, Kapura tyrmäsi. ”Mutta siirrytään takaisin jännittävään lopputaisteluun ja ensimmäiseen tapahtumakorttiin, joka on…
KAS, KISSA”
Lyijyhuone
Yhtäkkiä huoneeseen ilmestyi kissa.
”Kissat ovat taruolentoja”, Xentoro huomautti ja mietti itsekin tarkemmin. Vai ovatko? Matoranmytologiassa oli harvoin järkeä taruolentojen suhteen.
”Matoranit keksivät aina tylsimmät sellaiset”, Rikon sääntöjä huomautti. Kissa, joka oli ulkonäöltään ehkä aavistuksen verran punertava, asettui lattialle makaamaan ja maukui.
Xentoro oli nähnyt tarpeeksi kissavideoita tietääkseen, mihin tämä tilanne oli menossa.
Ei mihinkään, siis.
Vai oliko?
Lakintekijän murhanhimoinen katse kahliutui kissaan.
Ai.
”Iske nyt, kun meillä on aikaa!” Rikon sääntöjä kuiskasi.
Pimeä huone
”Kapura. Me olemme rikkoneet sääntöjä”, Xela huomautti.
”Tietenkin olette. Siksi meillä on hahmo, jonka nimi on ’Rikon sääntöjä’.”
”En tarkoittanut tuota”, ga-matoran sanoi. ”Vaan erästä toista asiaa. Sankareita seuraa yhä ne kaksi varista, vai mitä? Kuinka monta mielenterveyskuutiota mistaa Rikon sääntöjä? Vain yhden. Eikö jotain pitäisi tapahtua.”
”… hyvä huomio.”
Lyijyhuone
Mutta sitten Rikon sääntöjä vajosi verenhimoiseen huutoon ja muuttui ainakin pari prosenttia varismaisemmaksi.
Xentoro perääntyi nurkkaan ja katsoi kohti Lakintekijää, joka huusi nyt jotain epäselvää kissalle. Se ei häntä häiritsisi.
Rikon sääntöjä…
Pimeä huone
”Nyt joku saa keksiä minulle hupaisan sanaleikin”, Kapura vaati. ”Rikon munia? Rikon pesiä? Rikon käkiä?”
Kukaan ei vastannut.
”Hyvä on”, Kapura huokaisi. ”Mennään sillä keskiverrolla.”
Lyijyhuone
Rikon käkiä lähestyi yhä uhkaavasti.
Xentoro veti päättäväisesti esiin miekkansa.
Pimeä huone
”… Hetkinen”, Kapura keskeytti. ”Etkö oikeasti aio keksiä mitään muuta keinoa kuin parhaan ystäväsi puukottamista keskelle vatsaa?”
Xela kohautti olkiaan. ”Kerro toki, jos näet jonkun muun ilmeisen. Se… se nyt vain tuntuu ainoalta vaihtoehdolta.”
”Voi olla”, Kapura sanoi hiljaa.
Kiusallinen hiljaisuus laskeutui jälleen Pimeään huoneeseen.
”Takaisin peliin”, toa sanoi lopulta.
Lyijyhuone
Xentoro iski fysiikan lakeja rikkovan salpansa keskelle Rikon käkiä. Varisotus rääkäisi ja kaatui lattialle, koska sillä oli ollut ruhtinaalliset nolla mielenterveyskuutiota. Oikeastaan, Xentoro mietti, varisten juonet olivat aika kehnoja, koska ne samalla käytännössä tuhosivat uhrinsa, ei kun ei miettinytkään, koska ne olivat eri maailman asioita.
Lakintekijä oli saanut tallattua kissan veriseksi kasaksi ja nylki siitä parhaillaan karvalakkia.
”KUOLEL XEN TORO!!!” Lakintekijä huusi ja taikoi muinaisen (ja todennäköisesti typerän loitsun).
Huoneeseen laskeutui tunnelmallinen pimeys, joka olisi ollut hyvä esimerkiksi roolipelaamiseen, mutta se ei ollut päällimmäisenä Xentoron mielessä juuri nyt.
Sillä ovelle oli ilmestynyt jotain.
Xentoro oli nähnyt tarpeeksi luontodokumentteja tunteakseen olennon.
Lähettien painajainen, iso lintu, joka ärsytti kuriireja nokkimalla kirjeet piloille.
”666 KRAA 666 HAIL ATHEON”, se rääkäisi.
Xentoro nielaisi.
Pimeä huone
”Hmm”, Xela mutisi pohdiskelevasti. ”Jos Arukapin… henki on jotenkin vielä läsnä, saanko yrittää jotain luovaa?”
”Toki saat”, Kapura sanoi. ”Nuo ovat juuri ne sanat, joita haluan pelimestarina kuulla.”
”Hyvä on.”
Lyijyhuone
”Arukap!” Xentoro henkäisi. ”Jos olet siellä jossain… Tee tulen Nova-räjähdys!”
Pimeä huone
”… Ja nyt aiot polttaa koko mielisairaalan?” Kapura kyseenalaisti. ”Tuolla voi yhä olla potilaita.”
”Se vaikuttaa parhaalta vaihtoehdolta”, Xela kohautti olkiaan.
”Hyvä on”, Kapura sanoi hiljaa. ”Mutta… Nyt saattekin nähdä tosi kokeellista tarinankerrontaa! Nimittäin…”
Toa kurkisti jälleen tarvikelaatikkoonsa ja veti esille tulitikkuaskin.
”Tämäkin on upea immersiotapa”, Kapura selitti. ”Kun hahmonne palavat, ne palavat oikeasti!”
Seppä osoitti kohti pöydän keskelle levitettyä karttaa, jonka päällä lepäsivät huonosti piirretyt pelimerkit.
”Etkö sinä ole tulen toa”, Randa kyseenalaisti. ”Mihin tarvitset tulitikkuja?”
”Mitä jos vaikka sanomme, että ne ovat tunnelmallisia”, Kapura ehdotti ja sytytti tulen kartan keskiosaan. ”Roolipelatkaa!”
Lyijyhuone
Nova-räjädys tapahtui – joskin lievempänä, kuin Xentoro oli odottanut – ja leikit alkoivat nuolla huoneen keskiosaa.
Rikon käkiä syttyi pian tuleen.
Valtavista ”AAA AAA HH H AAA AAA A HHHHH 666 AAAAA HH H”-huudoista päätellen myös Lakintekijä syttyi tuleen.
Lähettien painajainen syttyi tuleen. Se oli nokkinut viimeisen kirjeensä.
Järkytyksekseen myös Xentoro huomasi syttyneensä tuleen.
Ja…
Hänestä tuntui, kuin koko todellisuus olisi syttynyt tuleen.
Perin outoa.
Pimeä huone
”SINÄ OLET TULEN TOA!” Xela huusi kyseenalaistaen.
Kapura nousi ja otti käsiinsä sääntökirjan. Vihdoinkin sivujen ja taas sivujen mittaisista taulukoista oli jotain hyötyä! Toa paiskasi opuksen pöydälle, joka oli haljeta.
Liekit hälvenivät.
Kapura nosti kirjan pois ja osoitti taskulamppua kohti kärventyneitä paperinpalasia, jotka olivat joskus olleet abstrakteja kuvauksia pelihahmoista. Xentorosta oli jäljellä enää pää.
”Minusta tuntuu, että voimme julistaa koko Aft-Uinuvan poltetuksi maan tasalle”, toa sanoi viimein. ”Harmi, että ette ehtineet pelastaa Lakintekijän myssykoneeseen syötettyjä mielenterveyspotilaita.”
Illan viimeinen hiljaisuus otti huoneen valtaansa.
”Oliko sinulla vielä joku käänne liittyen siihen, että Arukap olikin muttei ollut?” Randa kysyi viimein.
”Hyvä kysymys”, Kapura sanoi. ”Ja oli. Käänne oli se, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, koska roolipeli ei perustunut reaalimaailman tapahtumiin vaan oli täysin fiktiivinen. Kun sanoin, ettei Arukapia koskaan ollutkaan, vain tarkoitin, ettei Arukapia ollut oikeassa maailmassa.”
”… aha”, Ahuj sanoi. ”Erittäin järkevää. Nähdään toiste.”
”Jos Irutepin ryhmä on täynnä, siis”, mutisi Lipes poistuessaan.
Kapura huokaisi ja jäi siivoamaan jälkiään. Pelimerkit olivat valitettavasti menehtyneet hirvittävässä tulipalossa, mutta ehkä hahmoista luopuminen olisi ihan järkevää. Kovan kohtalon olivat kokeneet myös pöydälle levitetyt kartat – nyt sepän täytyisi piirtää uudet, jos hän mielisi pitää porras- tai lyijytäyteisiin ympäristöihin sijoittuvia kampanjoita.
”Mikä tämän oikea pointti oli?”
Kapura kääntyi ja näki ovella Xelan, joka napsautti valot päälle huoneeseen.
”Mikä oli narratiivisi teema?” veden matoran toisti kysymyksen.
”Jos odotat hauskaa opetusta, taidat joutua pettymään”, Kapura sanoi. ”Mutta voimme vaikka sopia, että roolipelin opettavainen teema käsitteli ystävyyden tärkeyttä tai jotain muuta sellaista.”
”Ei, oikeasti”, Xela kysyi.
Kapura ei vastannut.
”Sinä olet pitänyt meille vaikka kuinka monta peliä, ja kaikki liikuskelevat edes vähän typeryyden rajamailla. Aiotko väittää, ettei kaiken tämän takana ole mitään ajatusta? Ei minkäänlaista?”
”Voi tässä ollakin”, toa sanoi.
”Kerro.”
”Narratiivit ovat huijausta”, Kapura sanoi. ”Me vain uskottelemme itsellemme, että sekä elämässä että roolipelissä on jotain järkeä. Jokin päämäärä. Jokin suunta. Että joku on säätänyt tarinan juuri sellaiseksi, että sillä on tyydyttävä ja miellyttävä alku, keskikohta ja loppu.”
”Et taida olla erityisen kohtalouskoinen.”
”En taida”, sanoi seppä. ”Koska minä olen nähnyt sen, mitä tapahtuu, kun uskoo liikaa. Kun on niin varma kaikesta, että jatkaa liian pitkälle eteenpäin. Ja kuinka vaikeaa on kerätä itsensä kasaan palasista, joita ei lopulta koskaan ollutkaan.”
”Kai sinussa edes vähän toivoa on”, Xela tiedusteli. ”Miten voi elää ilman hitustakaan optimismia?”
Kapura oli hetken hiljaa.
”Minä uskon todisteisiin”, toa sanoi lopulta. ”En siihen, että aina olisi totuus, jota tavoitella. Mutta siihen, että joskus on. Tai ainakin yritän uskoa. Onhan kaikki pohjimmiltaan mahdollista, mutta jokainen teoria voi murtua.”
”Tuo kuulostaa silti aika ankealta”, ga-matoran sanoi. ”Kuinka voi elää varautuen siihen, että kaikki voi olla valhetta? Mistä tietää, mitä täytyy tehdä? Mistä tietää, mikä suunta täytyy elämässään valita?”
Kapura keräsi tavaransa ja asteli kohti ovea. Veden kansalainen seurasi.
”Sitä minäkin välillä mietin”, Kapura huokaisi ja napsautti valot kiinni.
Aavikolla taivalsi valon soturi vailla määränpäätään.
Ei ollut varjoa tai pahuutta mitä vastaan taistella.
Oli vain valon tuoma tyhjyys.
Erämaata ei erottanut taivaasta, koska taivaalla ei ollut taivaankappaleita.
Kunnes sinne syttyi musta tähti, jota alkoi kiertää musta kappale. Niitä seurasivat punainen tähti ja sininen kappale, joka hajosi kuuteen osaan. Osat alkoivat kiertää toisiaan kuin tanssissa.
Majakka katsahti taivaalle. Mustan auringon ja kuun pimeys laskeutui aavikolle. Kaikkeudessa oli vain sininen kappale, punainen kappale ja valon majakka tuomassa värejään kaiken syövään pimeyteen. Pimeys pyrki dominoimaan ja ajamaan tähdet törmäyskurssille toistensa kanssa. Syntyi violettia valoa, jonka keilaan majakka joutui.
Sininen ja punainen taistelivat hänestä, mutta kumpikaan ei ollut vahvempi toista. Ne toimivat yhdessä hänen tapauksessaan. Syntyi violetti kun kumpikin oli harmoniassa.
“Mitä minun pitää tehdä?” majakka huusi violettiin valoon. Kukaan ei kuitenkaan vastannut hänelle moneen hetkeen. Pimeys ja varjo hiipivät ympäri suola-aavikon kuin saalistajat saaliin perässä. Ne olivat olemassa valon soturia varten. Tämän vastavoima, koska ilman kumpaakaan ei ollut olemassa ei-mitään.
Jostain nousi taivaalle kultainen valo, joka valaisi hetken ajan maailmaa. Se poisti maailman pimeyttä. Toi lämpöä tähän kylmään erämaahan. Karkotti tuntemattoman pelkoa soturin sydämestä.
Kultainen valo ei ehtinyt tehdä paljoakaan kunnes elohopeainen hyökyaalto nousi taivaanrannan yli ja alkoi uhmata jopa taivaanrannan kappaleita, kuuta, aurinkoa ja tämän tähtiä, sinistä ja punaista. Se uhmasi voimia, joita sen ei olisi pitänyt ja peitti alleen kultaisen uuden kappaleen. Myrkyllinen meri vei valon syleilyynsä.
Neste saavutti myös soturin, joka yritti paeta myrkkyä, muttei voinut. Se hukutti hänet alleen, hukutti ja pusersi syleilyynsä. Imi valon ja lämmön. Myrkky vaikutti huumaavasti ja syövyttävästi. Soturi voi pahoin. Koko meri tuntui tiivistyvän sotilaan ympärille kuin eräänlaiseksi silkkikoteloksi, kotelokopaksi.
Majakan valo oli käärittynä silkkikoteloon eikä tämä nähnyt meren poistaneen hiekka-aavikon, jolloin shakkikuviointi paljastui kaiken takaa. Soturilla tosin oli suurempiakin huolia kun toukka alkoi koteloitua ja kotelovaiheessa hän muodostuisi uudestaan.
Toa alkoi sulaa kotelossaan. Hän muuttui tietoiseksi nesteeksi, kuin hengeksi tai aaveeksi. Kotelon ulkopuolella kotelokoppa suojeli uudelleenmuodostuvaa soturia kaikkeudelta. Hänestä kasvaisi jotain suurta, jotain kaunista jos mitään pahaa ei tapahtuisi. Edes elohopea ei voinut vaikuttaa kun se muodosti vain suojaavan kuoren hänelle.
Kotelokopan sisällä kaikki oli hyvin. Soturi uinui syvää untaan ja odotti vapautumistaan, muodonmuutostaan joksikin muuksi. Hän näki unta muista maailmoista, lämmöstä ja valosta. Majakka tunsi myös kasvavansa ja järjestäytyvänsä uudelleen.
Mutta jokin häiritsi hänen untaan, hänen kasvamistaan.
Jokin iso ja myrkyllinen.
Jättiläismäinen pistiäinen oli löytänyt kotelokopan shakkilaudalta. Loispistiäinen oli valkomusta ja sen kuunsirppiä muistuttavat tuntosarvet tunnustelivat hopeista silkkikoteloa. Se oli löytänyt saaliin, johon se munisi munansa. Munintaa varten sillä oli myrkyllinen ja pitkä munanasetin, jolla se poraisi kovankin aineen läpi saadakseen jälkikasvunsa isäntänsä sisään.
Pistiäinen leikkasi leuoillaan ja pistimellään, sekä kynsikkäillä raajoillaan kotelokoppaa. Hopeista silkkiä lensi ympäriinsä ja varisi pitkin shakkilautaa kun loispistiäinen teki työtään. Sen myrkynvihreät siivet kimmelsivät sinisen ja punaisen valossa.
Naaras puri koteloa leuoillaan ja vei hiukan soturia mennessään. Sen jälkeen se iski munan asettimensa koteloon ja pumppasi siihen pienen mustan munasensa. Sen työ olisi tehty ja se antaisi jälkikasvunsa kehittyä uuden isäntänsä sisällä ennen kuin olisi aika kuoriutua.
Jokin oli häirinnyt metamorfoosia. Jotain vierasta oli mennyt soturin sisään ja jotain oli myös poistettu. Unet muuttuivat painajaismaisiksi ja vieraiksi. Varjoa oli pesiytynyt sisälle valoon.
Loinen alkoi jäytää uutta isäntäänsä. Häiritä tämän kehitystä kauniiksi perhoseksi. Se alkoi elää omaa elämäänsä. Imeä hänen elinvoimiaan, mutta piti silti tämän hengissä.
Jonkin ajan kuluttua ja lukuisten painajaisten jälkeen oli soturin aika kuoriutua unestaan. Musta aurinko ja tämän musta kuu paistoivat mustaa valoaan kotelokopan riekaleisiin, joissa tapahtui lopullinen muodonvaihdos. Sininen ja punainen loivat katseensa tähän tapahtumaan, tapahtumaan joka mullistaisi maailman kulkua. Kotelo alkoi hohtaa vihreää, myrkyllistä valoaan kun sen sisältä alkoi työntyä esiin musta yöperhonen, kiitäjä.
Kiitäjä rimpuili itsensä vapaaksi kotelosta. Hän oli kehittynyt valmiiksi, täysikasvuiseksi vaikka jotain vierasta olikin hänen sisällään. Suoristaessaan siipiään pumppaamallaan verellä yöperhosen kellertävät siivet ja vartalo paljastuivat. Majakasta oli tullut pääkallokiitäjä, yöperhonen. Kestäisi vielä hetken ennen kuin hän olisi vapaa lentämään pois tästä paikasta.
Perhosen sydän pumppasi kiivaasti verta tämän siipien suoniin. Siivet suoristuivat ja kovettuivat. Kiitäjä värisytti siipiensä lihaksia voimakkaasti ja suurin nopeuksin. Oli aika lähteä lentoon. Paholaisen shakkilauta jäisi pian hänen taakseen.
Mutta jotain meni vikaan ja perhonen halkesi keskeltä. Jotain hopeista, mekaanista ja väärää syntyi hänen sisällään. Neliraajainen hyönteinen oli päässyt vapaaksi, kasvanut hänen sisällään.
Kehotus: Herää
Umbra avasi silmänsä. Sähkösokki osui hänen hermoonsa. Meni hetki ennen kuin valon toa sai näkökykynsä takaisin ja pääsi takaisin maan pinnalle. Murjottu majakka oli laitettu kiinni metalliketjuilla x-asentoon. Jokaiseen raajaan oli laitettu kiinni yksi ketju, jossa oli asioita, jotka estivät elementaalivoimien käyttöä. Ei sillä, että niiden käyttöä olisi tarvinnut pelätä. Lopen uupunut valottu oli käyttänyt voimansa loppuun Legendojen kaupungissa.
“Muistatko minut, Umbra?” viehkeä ääni sanoi. Ääni oli kahlitulle etäisesti tuttu. Valon toan näkö alkoi palautua ja hän erotti jo naisen ääriviivat. Tummansininen rurumainen naamio kuului sinivalkomustalle naiselle.
“Sheelika?” Umbra viimein sanoi hiljaa. Hän muisti salaman toan kauan sitten käydystä oikeudenkäynnistä Bio-Klaanissa. Nainen oli ollut syytettynä murhista klaanissa ja hänet oltiin karkoitettu järjestöstä ikiajoiksi.
“Muistat nimeni, suuri päämoderaattori”, nainen vastasi pehmeästi. Hänen naamionsa hohti kelmeää valoaan kun tämä puhui. Suostuttelu vaikutti valon toan alitajuntaan tämä huomaamatta.
“Mitä oikein tahdot, petturi?” Umbra tiuskaisi. Hän oli päässyt hetkeksi eroon kredipselleenin vaikutuksesta. Ritarikunnalta opitut mielensuojaukset toimivat aika-ajoin, tosin mielimuurit olivat viime aikoina murtuneet niin monella tapaa, että vain osia niistä oli jäljellä.
Nainen ei vastannut. Hän vain katseli Mestarinsa uutta osaa kokoelmassa. Avrahk Feterrat olivat vihdoin onnistuneet tuomaan Av-Toan Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:n luokse. Ja vielä hyvässä paketissa. Operaatio oli ollut menestys, vaikka Metru Nuin kaupunki olikin kärsinyt suunnatonta vahinkoa terrori-iskussa. Ko-Metrun kristallitornit olivat palaneet attentaatissa, jossa oli ollut mukana suuri joukko eri osapuolia. Myös Feterrat.
“Tapoit Darkkiksen!” sammunut majakka sai huudettua. “Tapoit veljeni! Ystäväni!” oli kulunut vuosia siitä kun mustapunainen moderaattori oli kuollut, mutta asiat tulivat Umbran mieleen kohdatessaan tämän julman naisen. Toa oli jo ehtinyt antaa ystävänsä kuoleman olla, mutta ei voinut enää mitään sille kun asiasta muistutti hänen edessään oleva henkilö.
Tunnekuohu ei kuulunut Sheelikan ja Mestarin suunnitelmiin. Piti lisätä lisää kredipselleeniä toan verenkiertoon tai elimistöön. Kunhan se vaikuttaisi ja toa saataisiin tottelevaiseksi, kuin Energiahurtaksi, joka tottelee isäntäänsä.
“Uinu uinu valon lapsi. Näe kauniita unia Universumin sydämestä”, Sheelika sanoi lempeästi ja tuikkasi ruiskun puhdasta kredipselleeniä toan hauiksen verisuoneen. Maailma alkoi pyöriä, väreillä ja sekaantua oudoksi kasaksi värejä. Kaikki muuttui kun unimaailma sekoittui todelliseen maailmaan. Maailmoja ei enää erottanut toisistaan. Ne olivat yhtä.
Codrex. Universumin ydin oli jokaisen valon kansalaisen salattu synnyinmaa. Kyseinen jättiläismäinen metallikupoli levittäytyi valon soturin alapuolella kun tämä katseli sitä stalaktiitin päältä. Hän ei ollut kuitenkaan yksin. Hänen olkapäällään oli musta korppi ja hänen vierellään oli violetti pikkumies.
“Maailman sydämen valo polttaa herkkiä silmiäni”, pikkumies sanoi. Hän piteli kolmisormisella kädellään miekkaansa, mustasta teräksestä tehtyä asetta, joka oli ollut hänen apurinsa jo jonkin aikaa.
Soturi katsahti alas toveriinsa. “Miksi olemme yksi ja sama, sitä en voi käsittää? Sinä olet jalo, puolustat heikkoja etkä petä ystäviäsi. Taistelet zyglakeja ja feterroja vastaan, etkä anna minkään tulla sinun ja ystäviesi välille. Olen täysi vastavoimasi. Olen heikko ja petin ystäväni. Petin Matoron. Petin Guardianin. Petin Manun. Ja Tawan. Kaikki.”
“Kraa”, olkapään korppi sai sanottua. Se hyppeli olkapäällä mielensä mukaan. Korpilla ei ollut vielä sanottavaa asioihin.
“Me olemme jostain syystä sama olemus, mutten tiedä miksi. Miksi me kolme olemme yksi. Jokin palanen tästä nyt puuttuu, siitä olen varma. Älä vaivu epätoivoon, sotilas. Olet kohdannut suuria vihollisia matkasi varrella ja tullut voitokkaana esiin. Kohtasit ilkeän Svarlen, petturimaisen Sarajin sekä väkivaltaisen Metorakkin. Taistelit Feterroja ja Kromideja vastaan lentävässä laivassa sekä kohtasit Hulluuden mielisairaalassa Nukketeatterin ja joukon ammattitappajia. Kovin moni ei olisi selvinnyt näin monesta koitoksesta hengissä, veljeni.”
Sanat rohkaisivat soturia, joka tunsi itsensä epäonnistuneen. Soturi oli antanut varjoilleen vallan ja tästä oli merkkinä hänen olkapäällään hyppivä korppimainen Kraa.
Karda Nui oli heidän kaunis kotinsa. Meripihkaa hohtava maailma oli kultaisen kansan salattu koti ajalta ennen aikaa. Lämpö ja positiivisuus täytti jokaisen kansalaisen sydämet tässä maailman sydämessä, jota johti kaunis ja oikeamielinen Tren Krom, kaikkinäkevä silmä.
“Tämä oli kotimme kauan sitten”, Kraa lopetti hiljaisuuden kolmikon välillä. Muut nyökkäsivät hiljaa linnun sanoille. Musta olento tuntui olevan aivan väärässä paikassa. Ei sydämessä ollut paikkaa synkille ja viheliäisille varjoille. Vai oliko?
“Mistä tiedät?” kultainen soturi kysyi mustalta linnulta. Violetti pikkumies näytti hänkin perin kysyväiseltä.
“Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Me kaikki tiedämme jotain, mitä muut ovat unohtaneet”, Kraa raakkui. Se lenteli kaaressa kaksikon yllä.
Kraan sanat olivat kryptisiä. Mitä lintu oikein tarkoitti?
“Liika tieto lisää tuskaa”, korppi raakkui. Se oli ainoa rahi koko Keskuksessa, vai oliko se edes Rahi? Hordika? Loinen? Varjon olemus? Mikä se oikein oli? Ajatus, joka halusi olla jotain todellista?
“Puhut liian arvoituksin, veli”, toa viimein sanoi. Pikkumies oli taas hiljaa. Tuntui kun hän olisi ollut kolmikosta se ulkopuolisin. Mitä hän oikein edes teki täällä Lämmön ja Valon kodissa?
“Ja hän puhuu meistä vähiten. Hän, joka tietää eniten, mutta on unohtanut. Unohtanut Kohtalonsa!” Kraa huusi ja lehahti pikkumiehen Pakarille. Korppi seisoi mustan naamion ohimolla.
“Pois päältäni, Kraa”, pikkumies sanoi ja hätisteli lintua pois. Lintu hyppäsi pois ylisuuren matoranin tieltä.
“Toinen ulottuvuus! Uskotko itsekään mitä höpötät. Arkkimakuta ja elementtikivet! Älä valehtele. Kukaan ei usko toisiin ulottuvuuksiin. Olet jotain muuta, jotain kieroa. Sinun on pakko kertoa. Pakko muistaa!” Kraa raakkui violetille kääpiölle.
Violetti painovoiman ja valon hallitsija oli hämillään. Oliko koko Flygel-reissu ollut turhaa tai mikä oli sen oudon tykin funktio? Oliko Kraan jutuissa mitään perää vai puhuiko lintu vain palturia. Muunneltua ja kieroa totuuttaan.
“Et ole edes matoran! Hanki oma ruumiisi!” mielikorppi raakkui.
Hän päätti olla vaiti. Hän ei vielä tiennyt menneisyyttään. Ei tiennyt oikeaa menneisyyttään. Jostain sekin pitäisi selvittää.
“Kraa. Herää, kulta”
Uni loppui.
Valon toa oli yhä samassa tilassa naisen kanssa.
“Oliko unesi ikävä? Näitkö universumin ytimen?” nainen kysyi lempeästi. Sheelika tiesi hiukan liikaa Umbran näystä. Se ei vaikuttanut kauhean kivalta. Nainen oli todella epäilyttävä. Miksi klaanin petturi, karkotettu, oli täällä?
“Olit vankimme, mutta pakenit liskojen yössä”, valon toa sanoi hiljaa. Zyglakien epätoivoinen itsemurhayritys oli ollut klaanin moderaattoreille ikävä tapahtuma. Make oli osoittanut urheutensa ja zyglakeista oli mudostunut jotain todella hirvittävää sekä yököttävää.
“Mestarini vapautti minut kun Guechex joukkoineen hyökkäsi linnoitukseenne”, nainen vastasi. Hänen äänensävynsä muuttui hetkessä kylmemmäksi. “Se zyglakin typerys luuli, että auttaisimme häntä voittamaan klaaninne. Lohikäärmepoikanne väliintulo hidasti vain Mestarin suunnitelmaa”, varjoihin pukeutunut nainen sanoi.
“Miksi hyökkäsitte Klaaniin? Oliko se kosto vai mikä?” Umbra tivahti. Toan teki mieli sylkäistä, mutta hän hillitsi itsensä. Nainen ei ansainnut edes sitä. “Olit yksi meistä ja menit pettämään klaanin. Valoit oman kohtalosi”.
“Olet soma kun olet vihainen, moderaattori”, Sheelika ei kiinnittänyt huomiota av-toan sanoihin. “Mestarini tarvitsee sinua. Minä tarvitsen sinua!”
Umbra ei viitsinyt vastata. Epäilyttävä nainen ja tämän mystinen Mestari Z.M.A olivat klaanin vihollisia ja heille ei saisi antaa mitään. Tällä hetkellä moderaattorista tuntui, että hän olisi mieluummin Geen möykytettävänä kuin oudon äijän tukikohdassa.
Jopa Kapura olisi mukavampaa seuraa kuin Sheelika. Matoroa moderaattori ei halunnut edes ajatella. Nimda oli todennäköisesti syönyt jään soturin.
Hän ottaisi mieluiten turpaan jopa Samolilta kuin olisi täällä (vaikka Samol olikin kelpo kaveri).
Kredipselleeni alkoi taas vaikuttaa valon toan suonissa. Hänen maailmansa alkoi kieppua ympäri kuin karusellissa. Sheelika alkoi monistua hänen silmissään. “Näe kauniita unia Kohtalon prinssi”, vo-toan ääni kaikui.
“Kraa, kraa kraa”, kaikui kaikkeudessa.
“Petturi, petturi petturi”, kuului joka puolella.
Hän oli Bioklaanissa ystäviensä ympärillä.
Salissa, jossa Sheelika oli tuomittu vuosia sitten karkoitetuksi.
Guardian oli tuomaroimassa oikeudenkäyntiä, koska hän oli toiminut Pimeyden metsästäjissä Tuomarina. Valamiehinä toimivat ainakin Make, Same, Bladis, Suga, Paaco ja Tongu. Oli outoa nähdä niin erikoinen porukka ahdettuna samaan aitioon kun otti huomioon minkälainen kolossi Tongukin oli. Suga oli pukeutunut parhaaseen turkisviittaansa, Samella oli uudenkarhea otsanauha ja Make oli harjannut hampaansa. Paaco näytti siltä kuin olisi laittanut mahikiinsa vauhtiraidan (mutta se oli varmaan vain taidokasta naamion käyttöä). Keetongu taas piteli silmällään suurta monokkelia ja oli jostain syystä kasvattanut hienot viikset.
“Umbra. Olette syyllistyneet Bio-klaanin tietojen kavaltamisesta ja yhden klaanilaisen murhasta. Onko teillä mitään sanottavaa asiaan? Lisäksi teidän on nähty veljeilevän petturiehdokkaidemme kanssa, niiden joiden epäilemme päästäneen Syvän naurun klaaniin”, Tuomari luki oikeutta pitäen samalla katsekontaktin valon toassa, sammuneessa majakassa.
”Kraa, kraa kraa” kuului hänen mielensä sopukoilla. Kraa alkoi herätä.
Umbra ei tiennyt mitä ajatella. Hän ei ollut tappanut ketään eikä hänelle oltu kerrottu petturietsinnöistä tuon taivaallista. Avdesta, Yö kauhun tappajakoneista tai Nimdastakaan ei oltu hänelle kerrottu juuri mitään. Miksi kaikki salasivat asioita?
“Kunnianarvoisa tuomariadmin Guardian. Tiedän syyllistyneeni Bio-klaanin tietojen väärinkäyttöön ja luovuttamiseen Mata Nuin ritarikunnalle. Olin järjestön alaisena, mutten jäsenenä ja kerroin tietoja ainakin Visokista, Ämkoosta ja Makuta Nuiksi kutsutusta makutasta”, Umbra sanoi totuudenmukaisesti.
“Syyllinen, syyllinen syyllinen” kaikui kuin korpin suusta ympäri yleisön. He kuulostivat ihan Kraalta, mutta eihän Kraata ollut olemassa? Vai oliko? Ainakin se olisi tosi kliseinen juonenkäänne.
Guardian paukutti vasaralla pöytään muutaman kerran ja hiljaisuus laskeutui saliin.
“Myönnätte siis syyllisyytenne vakoiluun vihollisen laskuun. Mutta mitä sanotte syytöksistä petturiehdokkaiden kanssa veljeilystä ja siitä, että tapoitte klaanin jäsenen. Täysin syyttömän jäsenen!”
“En tiedä mitään pettureista. Tiedän vain, että Saraji petti Bioklaanin ja tappoi Creedyn!” Umbra huusi. “Lähdin hänen peräänsä ja tiemme johtivat Legendojen kaupunkiin, jossa Kapuran ja Matoron kanssa yritimme saada Nimdan sirun Aft-Amanan mielisairaalasta!”
“Ja hävititte kaikki sirut? Kaikki kolme sirua?”
“En minä hävittänyt mitään siruja. Kapura ja Matoro niitä hipelöivät”, soturi vastasi ja jätti mainitsematta hänen taistelunsa Svarlea vastaan Mustan Käden tornissa. Se ei olisi auttanut häntä ollenkaan tässä oikeudenkäynnissä.
“Petturirautia ja rikkinäinen jään toa ovat siis vastuussa kaikesta mitä Metru Nuilla tapahtui?” Guardian kysyi. Umbra kuuli ensimmäistä kertaa Kapuran petturuudesta, tai ainakin hän ei ollut ennen ajatellut sitä.
“Minä olin osallisena myös. Kanohini ylikuumentui ja sekosi siellä”, toa vastasi. Hänen naamiossaan oli palamisen merkkejä. Mordus oli ylikuumentunut ja villiintynyt.”Mutta se ei ollut syytäni. Kraa teki sen!” toa osoitti eteensä ilmestynyttä korppia.
“Olen osa sinua. Me olemme yksi”, musta lintu raakkui.
Tuomari hakkasi vasaraansa. Istuntosalissa oli hälinää.
Klaanilaiset lopettivat puheensorinansa kun Tuomari-setä hakkasi vasaraansa.
“Kraa olet sinä. Olet vastuussa omista teoistasi, toa Umbra”, Guardian murahti ja katsoi syyttävästi punaisilla silmillään suoraan moderaattorin sieluun. Kiikarisilmä loimusi kuin täynnä plasmaa.
Istuntosalissa oli hiljaista. Kaikki haukkoivat henkeään. Ei kukaan ollut ennen aikonut teloituttaa klaanilaista, paitsi Sheelika silloin kerran. Mutta Adminin sana oli laki. Skakdin silmät alkoivat hohtaa sulaa plasmaa kuin Akuavo ja Avaku, auringot.
Plasmasuihku osui moderaattoriin ja tämä alkoi palaa kuin tuleen sytytetty öljylähde. Hänen huutonsa kaikuivat salissa ja hänen lihansa paloi. Liha suli ja paloi. Moderaattori kirkui tuskasta. Tuomari oli puhunut.
Ja moderaattorin valo sammui.
Majakka avasi silmiään. Nainen oli hänen edessään yhä. Kauniina, tappavana ja vaarallisena. Musta ja tummansininen dominoivat hänen muuten valkeaa ulkoasuaan. Viettelevä nainen oli hänen vihollisensa, sen Umbra piti mielessään. Mutta hän oli niin kaunis ja niin mystinen? Sitä hän oli. Ei hän Sheelikasta mitään tiennyt kuin tämän petturuuden ja huhupuheet yhteydestä toa Tawaan, klaanin adminiin.
“Rimpuilusi näytti siltä kuin olisit nähnyt painajaista”, pehmeä naisen ääni kertoi. Äänessä oli jotain todella sensuellia ja ilma tuntui väreilevän naisen puhuessa. Nainen piti toisella kädellä isoa hattuaan. “Katso mitä Mestarini antoi minulle. Mitä pidät, pukeeko se minua?” nainen väänsi kasvoilleen myrkyllisen hymyn, joka kätki alleen kieroja taka-ajatuksia.
Umbra yritti palauttaa itseään maan pinnalle. Huumehöyryt eivät olleet vielä täysin kaikonneet ja ne vääristivät valon toan näkemää maailmaa. Tuntui kuin kaikki olisi vielä utuista valon ja varjon tanssia, jossa ääriviivat leikittelivät toisillaan. Nainen tuntui mielenkiintoiselta, suorastaan vastustamattomalta, mutta se oli ansa. Tietenkin se oli ansa.
“Hattusi on oikein sievä, petturi”, moderaattori sai sanottua. Hän halveksui naista, vaikka hänessä tapahtuikin ristiriitaisia ajatuksia. Jokin veti toaa puoleensa kuin magneetti tässä naisessa. Oliko se hänen violetti silmämeikkinsä tai tummat huulensa? Vai se, että toa oli kietoutunut kiehtoviin varjoihin, varjoihin, jotka olivat Kraan turva, pesä.
“Kiitos kohteliaisuudesta, valon ja varjon herra”, nainen hihitti. Tämän ääni ja olemus oli todella huumaavaa kahlitulle toalle. Toa ei voinut pitää katsettaan poissa vakoojasta, vaikka halusikin. Korppikin oli mykistynyt Sheelikan olemuksesta, vaikka sekin tiesi jossain linnunaivojensa sisällä kaiken olevan virhe. Suuri virhe.
“Mitä haluat minusta?” moderaattori sai vihdoin sanottua. Oli kuin nainen olisi hypnotisoinut hänet ja hän olisi päässyt hetkeksi vapaaksi tämän piikkikoron alta.
“Haluan tutustua sinuun syvemmin, tietää sinusta kaiken, kulta”, Sheelika vastasi ja nuoli huuliaan. Tämän valkoinen, mustalla maalatulla kynnellä koristeltu sormi meni pitkin valon toan vartaloa kuin käärme. Kosketus sai varjon ritarin värähtämään. Niin outo tunne.
Ristiriitaiset ajatukset täyttivät Umbran mielen. Hänen sydänvalonsa alkoi välkkyä kiihkeämmin. Ehkä se oli kredipselleenin vika? Tai tämän mystisen naisen.
“Tunnut pitävän ajatuksesta, vaikka et halua myöntää sitä”, Sheelika naurahti. Hänen hattunsa oli tämän vaaleilla kutreilla. Vaaleilla kuin luu ja talvi. Kuin mielikuvitusmaailman suola-aavikko, jonka elohopea pyyhki pois.
Toa ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos olisi vapaa. Ottaisiko hän naisen syleilyynsä ja suutelisi tätä kiihkeästi vai sivaltaisiko soturi tätä miekallaan? Hän oli nyt täysin naisen vallassa. Täysin tämän köydessä.
“Mieleni on hajalla, nainen. Olen menettänyt parhaan ystäväni, pettänyt järjestöt joita palvon ja rikkonut periaatteeni, sekä Mata Nuin hyveet. Raastat minut kappaleiksi viehkeydelläsi”, toa sai sanottua. Nurukan, Deleva, Matoro ja Kapura. Hän tuskin näkisi heitä enää koskaan.
“Nyt sinulla on vain minut, valon ja varjon taitaja”, naisen herkulliset huulet kertoivat. Tummanpuhuvat huulet, joita moderaattori halusi koskea, mutta hän oli kahleissa. Vain kahleet erottivat hänet kalleimmastaan.
Tuntui kuin pienet kipinät lentelisivät ilmassa kaksikon välillä. Varjot pyrkivät sulautumaan toisiinsa, sulautumaan yhdeksi. Olemaan luonnonvoima, voima ajalta ennen aikaa. Olemaan yhtä. Aina ja ikuisesti varjot halusivat toistensa luokseen.
“Irrota minut kahleistani niin me voimme olla yhdessä. Unohda Mestarisi”, valon toa sanoi silmät tuikkien. Hänen vatsassaan tuntui lentävän joukko pääkallokiitäjiä. Toa kiemurteli kahleissaan kuin sähkösokkeja saanut käärme, vaikka hän roikkuikin niissä x-asennossa.
“Olet soma kun rimpuilet”, nainen kertoi ja iski pitkäripsistä silmäänsä. Oli kuin pieni salama olisi silloin iskenyt kipinää.
“Olet klaanin vihollisista kyllä parhaimman näköinen”, Umbra sai sanottua, muttei voinut uskoa mitä sanoi. Oli kuin hänen päänsä sanasuodattimet olisivat kadonneet kuin Delevalla.
“Oi. Olet kyllä komeimpia kohteitamme mitä etsimme. Olet lihaksikas ja miehekäs, toisin kuin se hattua ja huivia käyttävä virkaveljesi”, Sheelika naurahti. Pieni hymynkare kävi tämän tummansinisillä kasvoilla.
“Domek?” Umbra sai kysyttyä. Mitä tekemistä Domekilla oli tämän koko jupakan kanssa?
“Ystäväsi on nähty viimeksi Zakazilla, mutta olet meille paljon parempi yksilö kuin hän. Olet parempi minulle”, Sheelika kertoi. Nainen kiusoitteli Umbraa, mutta tuntui puhuvan myös totta.
“En tiedä miten Domek liittyy mihinkään tai mitä te hänelle olette suunnitelleet, mutta en pidä siitä”, Umbra kertoi totuudenmukaisesti. Hänen katseensa oli yhä naulittuna tässä naisessa, joka oli turhan lähellä moderaattorin mukavuusalueen sisäpuolella. Naisen lämpö ja sähkö tuntuivat väreilevän heidän välissään.
“Mestari ei kerro suunnitelmiaan kellekään. Hän on siksi Mestari”, Sheelika nauroi.
“Et vastaa minulle mitään. Kätkeydyt vain houkutteleviin varjoihisi, musta orkkidea”, varjoihin itsekin kätkeytyvä toa kertoi. “Varjoihin, jotka tunnen myös itse kodikseni”.
“Kaunis lempinimi, ´musta orkidea´, yökiitäjä”, Sheelika vastasi ja laittoi sormensa huulilleen. Huulille, joita moderaattori himoitsi, hamusi. Kuin kiitäjä makeaa mettä.
Moderaattori tuntui taas pyörivän kuin toukka, joka pelottaa saalistajiaan pois. Nainen raastoi häntä, leikitteli hänellä. Kuin saaliin ja saalistajan leikki. Nainen oli niin lähellä ja niin kaukana.
“Haluan sinua, Sheelika”, moderaattori vihdoin sanoi. “Haluan sinut syleilyyni ja koskettaa huuliasi. En halua mitään muuta kuin sinua”. Hän meinasi pakahtua tästä sähköisyydestä, tästä alkuvoimaisesta himosta. Hän halusi jonkun lähelleen, jonkun joka ymmärtäisi häntä, pitäisi kädestä ja antaisi palan taivasta tässä varjojen valtakunnassa.
Sheelika meni ihan lähelle moderaattoria. Orkideoilta tuoksuva parfyymi leijui miehen sieraimiin. Naisen hengitys tuntui lämpimänä ja kosteana, sekä kiihtyneenä Umbran rintakehällä. Varjonaisen sydänvalon vilkkuminen alkoi synkronoitua valomiehen sykkeen kanssa.
He olivat lähekkäin.
Mies ja nainen.
Ja nainen kääntyi miehen puoleen suudellakseen tätä.
Pehmeät huulet painautuivat miehen lohkeilleille huulille. Ne maistuivat mustaherukalta ja olivat lämpimät toisin kuin ulkokuoresta olettaisi. Umbra tunsi olevansa tulessa, mutta se tuntui hyvältä. Kuin perhosparvi olisi nostanut hänet ilmaan. Majakka hänen sisällään paloi kuin myrskylyhty.
Kraa ei sanonut mitään. Mielimaailman avaruudessa komeetat räjähtelivät sateenkaarien väreissä.
Suola-aavikon siniset sirut kerääntyivät yhteen ja hajosivat uudestaan punaisen tähden vahtiessa aurinkoa ja kuuta, kaikkeutta.
Suudelma kesti pitkään ja roikkuva mies sekä tässä kiinni oleva nainen tunsivat hetken kestävän ikuisuuden.
Varjot tanssivat kaksikon ympärillä alkukantaisesti.
Ne pyrkivät piilottamaan heidät muulta maailmalta.
Mutta maailmalla oli silmiä ja korvia kaikkialla.
Ja yhdet niistä kuuluivat Zorak von Maxitrillian Arstein VIII:lle.
Haluaisitko, että teen asialle jotain, Itroz? En kykene hallitsemaan hänen suojattua mieltään, mutta viestintään minulla on mahdollisuus.
Siitä on varmasti hyötyä, vihrepeukalo. Minun ääneni hän tuntee, enkä kykene naamioitumaan häneltä hänen mielessään. Mutta sinä olet… villi muuttuja, niin sanotusti. Sinä voisit… sinä voisit ottaa palasen hänen kalleimmasta muistostaan, ja pukeutua siihen.
Tarkoitatko sirun ääntä?
Nimda. Kyllä. Hänen oma luomuksensa, totta, mutta hän haluaa uskoa siihen ääneen.
Onnistuu. Luuletko, että hän saa homman hoidettua omin avuin? Minulla on käytössäni myös tulen toa, jota hallitsen täydellisesti.
Sovella. Kuten tähänkin asti. Kun saat tilaisuuden, anasta sirut ja tuo ne minulle. Sitten saat Joueran.
Toteutan osani sopimuksesta.
XMS Angonce
40 minuuttia huomiseen
Kahden toan puoliksi telekineettisen kanokataksin laskeutumisessa olisi ollut parantamisen varaa. Se nimittäin syöksyi suoraan läpi XMS Angoncen komentosillan ikkunan. Hirvittävän räminän myötä he osuivat huoneen pöytiin ja sohviin.
Puoli tusinaa kromidia heidän ympärillään olivat suoraan sanottuna hämmentyneitä.
Deleva nousi perin nopeasti, vaikka olikin aika uupunut. Hänessä oli taisteluarpia ja muita matkamuistoja, mutta Kal-soturi ei niistä välittänyt. Kromidit olivat heidän vihollisiaan. Ja mustekaloista tulisi hyviä vartaita oikealla lämpötilalla.
“En odottanut näkeväni sinua enää”, lausui kromideista arvovaltaisin plasman toalle. Hän nousi aluksen ohjaustietokoneen äärestä – sen saman, jonka Deika tunsi pistävän todellisuutta oudoilla ajatusaalloilla. Raskashaarniskainen kromidien kapteeni vei kätensä miekkansa kahvalle, ja merkistä muutkin – joka suunnassa olevat – palkkasoturit valmistautuivat. “Mutta ette te voi mitään enää muuttaa.”
Deleva otti kilpensä selästään ja kuumensi sen hehkuvan kuumaksi. Tulisi aika kärventää lonkeroisenpalvojia. Hänen konekätensä kämmen alkoi myös hehkua kirkkaana, korventavana ja kuumana. “Sinä kuolet, kromidi. Poltan sinut niin pahoin, ettei jumalasikaan enää tunnista sinua.”
Deika nousi aluksentapaisesta vaivalloisesti miehen viereen. Hän näytti edelleen sangen tärähtäneeltä. Toinen käsi piteli Idenin otsaa.
“Päissä ruuhkaa. Sokeuttaa mielen… kaikki on valkoista! Kuin lumimyrsky! Kohina…” hän puheli itsekseen ja hoiperteli pari askelta. Ar-Zainah seurasi tätä tarkkaavaisena – mielen toalla oli kyllä vahkin pää kanoka-laukaisimena ja muutama varalautanen leijui runnellun hahmon ympärillä, mutta muuten tämä ei osoittanut mitään uhkaavuutta. “Haluan sen pois!”
Ainakin, kunnes aluksen ohjaustietokone hajosi väkivaltaisesti osiin mielen toan heittäessä sitä sinisillä säikeillä. Sähköjohdot kipinöivät, kun toa repi sekunneissa irti kaiken elektroniikan huoneesta. Tuli täysin pimeää ja hiljaista, sillä kohinakin hiljeni. Tilassa hohtivat silmien ja plasman lisäksi vain lonkeroratsastajien haarniskoiden polttiaiskudokset.
Plasmakilpi alkoi hohtaa valolla, mikä kärvensi siihen katsovien silmiä. Kilven kiihdytetty lämpeneminen sai myös aluksen ilman kuumenemaan räjähdysmäisesti. Puoli-toa oli tosissaan. Kohta aluksessa haisisi lonkeroratsastajan palanut liha.
“Te olette ystävienne perässä, ettekö vain?” kromidien khalatan kysyi vailla epäilystä. Hänen miehensä olivat ottaneet etäisyyttä plasman toasta.
“Kyllä. Kertokaa meille missä he ovat niin pääsette elossa täältä”, plasman soturi sanoi uhmaavasti. Hän ei pitänyt näistä Tren Kromin äpäristä yhtään.
“Mitä tahansa päädytkin tekemään, höyryn soturi, se päättyy sangen varmasti meidän kaikkien ja tuhansien kaupungin pikkuväen kuolemiin”, Zainah vastasi pimeydessä. “Mutta toisaalta, se kaikki on vain lihaa suuressa pyörteessä. Ainetta vain, tehty taottavaksi Ensimmäisten ahjossa.”
“Onpa sinulla ikävä maailmankuva”, Deleva murahti. “Emme me ole vain ainetta. Olemme ajattelevia olentoja, joilla on sielut. Emme ole vain lihaa ja rautaa kuten sinä ajattelet.”
“Valheet ovat helppoja”, kromidi vastasi, ja häntä läheisimmät toistivat sen kuorona.
“Ei teidän kanssa voi edes puhua. Kolmas silmänne on tehnyt teistä sokeita”, plasmasoturi murahti.
“Deleva, Matoro on täällä”, mielen toa kuiskasi plasman toalle ja tökkäsi tätä kyynärpäällään. “Alhaalla!”
Deleva iski plasmakilpensä lattiaan. Se alkoi sulattaa metallista lattiaa heidän altaan.
“Mielen Etsijä on tarkkaavainen”, Zainah totesi välittämättä plasman toan uhasta. “Jään Sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen Takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon Ritari… pelkään, että hänet on jo viety.”
Lattia höyrystyi heidän allaan ja alkoi kuumentaa yhä tukalammaksi käyvää ilmaa. Ilman alkoi täyttää musta savu, jossa oli paljon ikäviä pienhiukkasia. Deleva kuunteli Zainahin puheita, mutta oli kuitenkin keskittänyt voimansa tähän työhön.
“Toisaalta Jään Sotilas saattaa kuolla, jos tämä tila valuu sulana metallina hänen päälleen. Onneksi palaminen, se on hyvä kuolema. Ei anna lihaa pyörälle, ei jätä ruumista rattaille.”
Deleva lopetti yhtäkkiä metallin työstämisen. Hän antoi sen kuitenkin palaa omalla painollaan. Kromidi oli tässä asiassa oikeassa. Lisäksi hän ei ollut pahemmin ajatellut sitä, että tekisi tilasta vaikean olla myös Deikalle, jonka voimiin ei kuulunut lämmönkesto tai savusukellus. Kromidit eivät olleet vielä hyökänneet, mutta yhteenotto olisi vain ajan kysymys. Olisi vain päätettävä ampuuko itse ensimmäisen laukauksen.
Ensimmäisen laukauksen ampui yllättäen Deika. Heikennyskanoka osui heitä lähimpään kromidiin – se sai lonkerosoturin kaatumaan taaksepäin. Mielitoa tarttui toveriaan tämän oikeasta kädestä ja lähti juoksemaan kaatamansa soturin ohi, vuorenvarmana siitä minne pitäisi mennä.
Delevan käden hehku sammui Deikan koskiessa tämän käteen. Syntyi outoa kihelmöintiä, kuin hankaussähköä, mutta erilaista. Kilpi vasemmassa kädessään Deleva seurasi mielitoaa. Kromidit aloittivat silloin hyökkäyksensä.
Pitkä terällinen ase sujahti Delevan plasmakilpeen, mutta suli heti osumasta. Musta savu täytti ilman ja sulaa metallia roiskui lonkerosoturin polttiaishaarniskaan. Soturi ei näyttänyt kipuaan, mutta haarniska olisi kirkunut jos se olisi osannut.
Toisaalta toa ei olisi yllättynyt, vaikka se olisi osannutkin.
Kromidit olivat nopeita – liian nopeita. Oli kuin koko heidän kehonsa olisi ollut vain yksi lihas, jota he täydellisesti kontrolloivat. Kontrolloivat satojen vuosien kokemuksella.
Huoneen irtaimisto nousi ilmaan kaoottisena pyörteenä Deikan nostaessa kättään. Hänen telekineettiset haamukädet repivät auki komentosillan hissin ovet. Deleva kuuli mielen toan mutisevan itsekseen jatkuvasti, aiheista jotka eivät tuntuneet liittyvän tilanteeseen mitenkään. Kromidit liikehtivät varovaisesti – pyörivien esineiden myrsky suojeli juoksujalkaa kulkevia toia.
“Alas, alas alas”, Deika mutisi. “Hissi oli alhaalla. Tai sitten ylhäällä. Oli vain kuilu. Pimeää.” Kromidit astuivat läpi esineiden. “Ne lyövät. Varo. Näen. Mennään alas”, toa sopersi keskittyessään silmät kiinni huonekalumyrskyn ylläpitämiseen. Voimien käyttö raastoi Deikan tajuntaa.
Deleva katsoi alas synkkään kuiluun. Heidän pitäisi hypätä.
Sitten hän katsoi vierellään seisovaa toaa. Deika roikkui tajunnan rajamailla.
“Ja sitten mentiin”, puoli-Kal totesi yksioikoisesti. Hän kumartui, tarrasi Deikaa reisien korkeudelta ja heilautti agentin olkapäälleen. Plasmamies loikkasi pimeyteen.
Kyborgin mekaaninen jalka osui ensimmäisenä metalliseen hissikuilun lattiaan. Toan normaalijalka olisi murtunut siitä iskusta, mutta Kal-jalka ei epäröinyt. Se kesti hyvin tärinävahinkoa. Hän päästi Deikan otteestaan.
“Pysytkö pystyssä?”
“Oikeanpuoleinen seinä! Anna sen sulaa.”
Sulan herra päästi valloilleen plasmapurkauksen, joka alkoi polttaa seinää. Mustaa, karsinogeenistä savua syntyi metallin palaessa pois. Oli kuin alukseen olisi käytetty epäpuhtaita metalliseoksia. Lyijyä ehkä? Vai oliko teräksessä seassa asbestia?
He puikkelehtivat läpi palaneen seinäaukon käytäviin. Deika näytti suunnistavan täydellä varmuudella kohti Mustalumea. Käytävät olivat autioita ja harmaita. Jään sotilas on lähellä mutta turvassa. Tulen takoja astelee paraikaa tuhoonsa. Ja Valon ritari… pelkään, että hänet on jo viety, Deleva muisti kromidin sanat, mutta halusi todistaa ne epätodeksi.
“Täällä on hiljaista kuin haudassa”, plasmasoturi mutisi ääneen. Deikasta ei ollut pahemmin puheseuraksi, naikkonen kun puheli omiaan itsekseen. Hänen pitäisi löytää ystävänsä, maksoi mitä maksoi.
Ritarikuntalaisen mielikompassi oli kuitenkin osoittanut tarkkuutensa, kun toa-kaksikko löysi etsimänsä komentosillan alaisista huoneista. Ilmeisesti asumiskäytössä olleen huoneen lattialla lojui apaattisena köytetty jään toa. Taaempana oli vastaavassa kunnossa oleva selakhi. Deleva puski oven saranoiltaan.
“Hetk- keitä- mitä?” pystyyn säpsähtänyt Angien sopersi nähdessään tulijat. Hänellä ei kestänyt kauaa tunnistaa toista Odinalta karanneeksi kokeekseen. Omanlaisensa järkytyksen koki myös Matoro, kun plasman toan viereen ilmestyi Deika. Siniset sormet työntyivät naisen aivoihin Mustalumen mielessä.
“Hah!” Deleva iski kerran kätensä yhteen ja asteli köytetyn toan luokse. “Sinulla lienee melko tarina kerrottavaksi, Matoro”, hän huudahti täsmäpolttaessaan köysiä.
Kalpea jään toa ynähti epämääräisesti saadessaan itsensä vapaaksi. “Niin sinullakin”, hän lopulta vastasi ja vilkaisi ritarikuntalaista.
“Tässä muuten taikakivesi. Kiitos siitä!” Höyryritari ojensi sinisen korjauskiven jään toalle.
Värisotku mielen toa tuijotti silmät auki revähtäneinä Matoroa. Iden-kasvoisen karkuriagentin ilme oli merkillinen, eikä Matorolla ollut aavistustakaan, mitä suurten sinisten silmien takana liikkui.
“Matoro…” Deika sai suustaan. Ritarkuntalaisen ympärillä leijailleet Kanoka-kiekot putosivat rämisten hytin lattialle, samoin irtopääase hänen kädestään. “Minä löysin sinut, Matoro.”
Matoro ei ollut yhtään sen varmempi omista tuntemuksistaan. Pitäisikö hänen olla pahoillaan toan puolesta, jonka mieltä Ritarikunta oli myllännyt? Päällimmäisenä Matoron päässä oli kuitenkin kuva käsistä, jotka pusersivat itsensä Deikan pään läpi.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
Plasman toa ei seurannut hyvin hämmentävää jälleennäkemistä kahden toan välillä, vaan oli siirtynyt vapauttamaan selakhia, joka tuntui tärisevän.
“Toa Deleva”, hän esittäytyi ja tarjosi elävämpää kättään hailtialle. Hän olisi voinut vannoa nähneensä selakhin joskus aiemmin.
“R-rautakala”, tiedenainen vastasi ja nousi toan kädestä tukea ottaen. Kohde tappoi neljä metsästäjää pakonsa yhteydessä, hän muisti raportin tapahtuneesta. Ja vaikutti todennäköiseltä, että lista oli Aft-Amanassa pidentynyt.
“Teillä ei ilmeisesti ole mennyt ihan purkkiin”, plasman toa totesi katsellessaan ympärilleen. “Ennen kuin tarinoimme pitäisi löytää vielä Umbra ja Kapura. Nähnyt heitä?”
“Tulen toa sanoi menevänsä hakemaan sirut turvaan”, edelleen sangen hermostuneelta vaikuttava selakhi sai vastauksen aikaan. “Se toinen on jossakin aluksen tyrmistä… vortixx puhui jotakin erityistarpeesta…”
“Tunnet paikat, oletan?” Deleva kysyi. Hailtia, joka ei tuntunut saavan katsettaan irti konetoasta, nyökkäsi.
“Minä löysin sinut, Matoro”, Deika taas toisti. Hänen ilmeensä oli edelleen sama tyhjä tuijotus. “Minä löysin sinut, Matoro.”
“H-hauska nähdä sinuakin”, vastasi toa puoliksi kysyen. Mieletär näytti fyysisesti voivan kovin huonosti – kaulan haava heidän viime tapaamiseltaan oli sidottu, mutta veren tahrimat haarniskanriekaleet- “… mitä sinulle on tapahtunut?” toa sai kysyttyä.
“Minä löysin sinut, Matoro.”
“O-oletko kunnossa?” jään sotilas kysyi hämmennystä katseessaan.
“Minä…” Deikan lause jäi kuitenkin kesken. Karkuri hautasi kasvonsa käsiinsä. Matoro oli kuulevinaan tukahdutettua muminaa. Kiusallisuutta kesti hetken. “Minä rakastan sinua.”
Deika laskeutui rauhallisesti polvilleen ja rojahti siitä kivuliaan näköisesti kyljelleen. Hänen selkänsä kaareutui ja toa halasi polviaan. Mahdollisimman pieneksi palloksi käpertynyt mielen toa hyräili jotain hetken. “Kotona on ollut tänä vuonna hyvä sato, olen siitä varma.”
Hyräily jatkui.
Matoro tuijotti sykkyrä-toaa ja yritti muistella, mitä se matoran-agentti oli puhunut hänelle Deikan menneisyydestä. Ilmeisesti Matoron edessä makaava toa oli joskus ollut Mata Nuin Ritarikunnalle työskentelevä jäljittäjä. Jonkun trauman takia hänen mielensä meni kuitenkin rikki – siihen osaan Matoro arveli osaavansa samaistua – ja Deikalle tehtiin… jotain? Ilmeisesti Ritarikunta käytti häntä edelleen jäljittämiseen, ohjaamalla mielen toan romanttiset tunteet jäljitettävään kohteeseen.
Mutta miettivätkö he lainkaan, mitä tapahtuu, kun hän todella löytää elämänsä senhetkisen rakkauden?
Mustalumi kyykistyi mielen toan viereen ja vei kätensä tämän olkapäälle. “Deika?” hän kysyi hiljaa. “Kuuletko minua?”
“Sitä luulisi, että pasianssissa voi voittaa. Mutta ei todella ei koskaan. Jo pelkkä pelaaminen on häviö itsessään.”
“Deika?” Matoro toisti ja nykäisi pehmeästi toaa hartiasta.
Ensin jäljittäjä säpsähti hieman, mutta kurottautui sitten kylkiasennostaan voimattomasti kohti Matoron jalkaa ja halasi sitä.
“Mi-…”
“Näin on parempi” Deika nyyhki. “Koska en näe petosta.”
Matoro katseli muita huoneessaolijoita hieman kiusaantuneena. Värisotku hänen jalkansa ympärillä tärisi ja kaikki olivat kääntäneet katseensa kaksikkoon.
“Deika…”
Mustalumi kumartui ja otti käsillään kiinni jalkaansa puristavista eturaajoista. “Deika, meidän on mentävä.”
Matoro yritti varovaisesti hivuttaa halaavaa käsiparia pois kinttunsa ympäriltä. Pian Deika päästi irti, ja klaanilainen pyrki auttamaan maassa makaavaa tapausta pystyyn.
“Hyväksyn – olit väärä muutenkin”, Iden-kasvo myöntyi, ja nousi varovasti seisomaan.
“En usko, että tämä on välttämättä paras aika kysyä… mutta…” jään toalla oli lopulta hyvin suuria vaikeuksia pukea hämmennystään sanoiksi. “Äh, puhutaan sitten joskus pirtelöiden ääressä tai jotain. Meillä ei taida olla kaikkea maailman aikaa.” Ja muisto hänen kahdesta petturistaan pisti hänen mieltään.
“Krhm”, Deleva keskeytti kahden toan ajatuksenvaihdon. “En haluaisi keskeyttää teidän lepertelyä, mutta meillä on täällä tekemistä”.
“Tulen toa… hän meni hakemaan Nimdan takaisin kelloonsa”, selakhi kertoi varovaisesti. “Valon toa on kai suljetulla osastolla… Radakilla oli hänelle jotain erityistä…”
Matoro kuuli päässään äänet. Muistot Deltasta muistuttivat häntä hänen kohtalostaan. Sen toisen kuiske, se yhtyi Nimdan muistoon ja teki siitä loistavan majakan.
Mutta Matoro tiesi, että se olisi väärä valinta.
Aivan kuin se oli ollut silloin Arupakin huoneen edustalla.
Mutta oikean valinnan tekeminen vaati niin paljon.
Hänen pitäisi tunnustaa itselleen olleensa väärässä Nimdan suhteen. Eikä hänen enkelinsä halunnut sitä. Eikä Klaani, Klaanin tehtävällähän siinä oltiin? Hakemassa sirua?
Pienen hetken hän näki itsensä kirkkaana enkelinä, joka hän voisi olla, kun saisi Nimdan.
“T-tiedän että ohjeesi on mennä pelastamaan Umbra ensin”, Matoro sanoi hiljaa plasman toalle. “Onhan?”
“Älä anna sen pahuksen sirun sumentaa tajuasi, kokinoui”, Deleva murahti. “Tietysti me pelastamme Umbran.”
Matoro huokaisi ja pakotti itsensä sumentamaan päästään ajatukset siruista. “Tietysti”, hän totesi lopulta.
“Selakhi, näytä tietä.”
Betty, taivaalla
36 minuuttia huomiseen
Cody ei olisi tahtonut uskoa kellojen enää pahenevan. Nousu oli ollut kaikkein vaikeinta. Nyt hänen enää sentään täytyi vain pitää alus suorassa. Komentaja oli katsonut parhaaksi päästää irti ohjaussauvoista. Hänen käsiensä hallitsematon vapina olisi aiheuttanut vain lisää ongelmia.
Veden toan käsi puristi tiukasti kommandon vasenta olkapäätä. Nahon mielestä oli parasta, että joku vahtisi molempia vahkeja kaiken aikaa. Etenkin Codya, joka ainoana lentotaitoisena piti hallussaan koko kuusikon jo Po-Metrun yllä lentäviä henkiä.
Aluksen takaosassa Mexxi piteli tajuttomuuteen takaisin vajonnutta Xeniä. Elda ionisoturin suonissa oli tällä hetkellä pelkkä kirous. Kellojen lisäksi Xenin täytyi kokea päässään myös kaikki ympäri kaupunkia kirkuvat vahkisoturit. Valkoisen kontrolli oli ainoa asia, joka oli pitänyt ne piilotettuna. Ne kirkuivat vain orpoina.
Sivuikkunasta ulos tuijottava Nurukan sai seurakseen Nahon, joka määräsi Mavrahin hetkeksi katsomaan Codyn perään. Järkyttynyt professori yritti parhaansa mukaan terävöittää mielensä hopeisen kommandon tueksi.
Veden ja maan henget seurasivat alapuolellaan viliseviä kanjoneita ja jättimäisiä patsasviidakoita. Sodan koulimat toat olivat rysähtäneet kertaheitolla rauhanajasta takaisin maan pinnalle. Hunakasvoinen nainen vilkaisi Nurukania vierellään, nyt samanlaisella vakavuudella, kuin edellisessä kohtaamisessaan. Aikana, jolloin Metru Nui edellisen kerran taisteli vapaudestaan.
“Tällaistako teillä Mustassa Kädessä nykyään on? Vai onko tämä päivä teille aivan yhtä hullu, kuin minullekin?”
“Olemme joutuneet käsittelemään erilaisia ongelmia Kädessä, mutta tämä on kyllä paljon pelottavampaa kuin asiat, joita siihen hautaan on suljettu”, viiksikenraali vastasi.
“Mexxi puhui minulle… muistiongelmistasi. Muistatko sinä mitään tästä Biancasta? Mitään, mikä voisi auttaa meitä ymmärtämään, mitä hittoa kaupungissamme oikein tapahtuu?”
“Olen kuullut nimen joskus kauan sitten. Nimi on ollut yleisessä käytössä, mutten tiedä mitään varmaksi. Se pelottaa minua.”
Naho murahti. Jos hän olisi itse ollut aikanaan enemmän tekemisissä Käden kanssa, hän olisi ollut selvittämässä jokaista järjestön sisäistä mysteeriä. Harmikseen hänellä oli ollut kaikki nämä vuodet sodan jälkeenkin aivan liian vähän aikaa penkoakseen Onu-Metrulaisia sotasalaisuuksia.
“Sinä olet varmaan pitänyt itsesi kiireisenä Legendojen kaupungin asioilla? Itse haluaisin olla hyödyksi, mutta muistoni palautuvat pätkittäin ja täysin satunnaisesti. Unissani koen usein uusia, mutta samalla tuttuja muistoja menneisyydestäni”, vanha kenraali kertoi.
Veden toa kuunteli vanhan tuttunsa sanoja. Maan toan olemus uhkui yhä samaa luotettavuutta, mitä vuosia sittenkin. Mutta vuodet olivat kuluttaneet Nurukania. Eikä Naho halunnut sitä myöntää, mutta tämänkaltaisina hetkinä hän alkoi itsekin tuntea vuosien painon harteillaan. Mangai vilkaisi kohti Xeniä, joka yritti puolitajuissaan kouristella itseään irti Mexxin otteesta. Eikä hän ollut varma, olivatko nämä ne nuoret toivot, jotka jonain päivänä ottaisivat heidän paikkansa.
“Taivas. Katsokaa!”, kuului matoranin huudahdus ohjaamosta. Toat riensivät kumarassa vapisevan Codyn ja Mavrahin taakse tuijottamaan kohti hämärtynyttä taivaanrantaa. Sininen hohde, jota kohti kuusikko oli halki pimenneen taivaan kiitänyt oli alkanut himmenemään. Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun se katosi täysin heidän silmiensä edessä. Cody ei edes aluksi tiedostanut, kuinka hänen kätensä vaeltelivat takaisin ohjaussavoille. Aluksen takaosassa Xen pomppasi pystyyn huutaen. Hän oli säikähtänyt äkillistä hiljaisuutta.
Kaupungin poliisivoimat hiljenivät.
Kellot hiljenivät.
Staattinen kohina hiljeni.
Kaikkinäkevän huuto tukahtui.
Vahkikommandot näkivät ja kuulivat taas selkeästi. Xenin Eldaveri rauhoittui ensimmäistä kertaa koko päivänä. Hetken ajan vahkit nautiskelivat rauhoittuneesta tilanteesta. Mutta sitten nousivat kysymykset. Mitä oli tapahtunut?
Vastauksia ei tarvinnut odotella kauaa. Nahon Mangaiverkko rävähti takaisin toimintaan samalla hetkellä, kun vahkit palasivat valkoisesta kaaoksen valtakunnasta takaisin kuolevaisten joukkoon.
Naho tuijotti raporttia, jota Metru Nuin länsirannikon tutkat hänelle tarjosivat. Nurukan vilkaisi hänen olkansa ylitse ja hämmentyi yhtä verroin. Toa heitti kämmenmikronsa Mavrahille, joka hieman hoiperrellen kytki sen Bettyn sisäiseen tietokonejärjestelmään. Mexxikin oli ehtinyt vilkaisemaan jo pientä näyttöä, kun sanaakaan sanomatta Xen asteli aluksen etuosan hologramminäytölle ja avasi tutkan kuvan kaikkien nähtäville.
“Mata Nuin nimeen mikä tuo on? Kuka suunnittelisi jotain tuollaista?”
Nurukanin kysymys oli aiheellinen. Mavrah olisi kompannut sitä ääneen, jos hän olisi ymmärtänyt paremmin tutkan esittämää skenaariota.
Merellä, lähellä Ko-Metrun rannikkoa, noin kahden kilometrin korkeudella lensi alus. Sellainen alus, joka oltiin tarkoitettu merenkäyntiin. Xialainen megalomaaninen ja ruman kulmikas muotoilu lipui hitaasti alemmas ja alemmas. Törmäyskurssia oli mahdotonta vielä arvioida, mutta varovaisimmatkaan arviot eivät näyttäneet hyvältä Ko-Metrun osalta.
Se, miten alus oli ylipäätään joutunut korkeuksiin ja se, miten sen kurssi pysyi näinkin tasaisena oli kaikille outoa kuvaa seuraaville täysi mysteeri. Xen loksautti avonaisen suunsa kiinni ja varovaisesti hivuttautui joukkion ohi Codyn rinnalle, joka keskittyi nyt viimein täysin mielin lentämiseen.
“Kuinka kovaa tämä laite oikein kulkee? Ehdimmekö sinne ajoissa?”
Cody vilkaisi tyynesti omaa digitaalista karttaansa. Komentaja virnisti leveästi.
“Kokeillaanko varttia?”
“Pystytkö siihen?”
“Vyöttäkää itsenne tai kaapikaa jäämistönne takaseinästä”, mies huudahti innostuneena. Viisikko vilkaisi toisiaan puoliksi kauhistuneena ja jokainen ryntäsi vuorollaan matkustajaosastolle vyöttämään itsensä penkkeihin. Kun jokainen oli turvallisesti paikallaan, käänsi Cody aluksensa kurssin väkivaltaisesti kohti lounasta. Uusi Käsi saisi elämänsä kyydin. Ja perillä heitä odottaisi elämänsä kaaos.
Orkesteri
Liian kauan
“K A P E L L I M E S T A R I MÄÄRÄÄ NUOTTISI”
Sammunut majakka makasi lamautettuna sähköisessä verkossa, jonka ympärillä tanssivat korpinmustat rautaäpärät. Hänessä oli kiinni soihtuvia putkia, jotka täyttivät hänet lamaannuksella ja voimattomuudella. Toan naamio oli otettu pois tämän kasvoilta, sillä Mordus oli voiman kyllästämä ja vaarallinen, vaikka majakka olisikin ollut liian heikko sitä käyttääkseen.
“KUIN KOHTALO ITSE”
Verkko, joka häntä piti paikallaan, värähteli kuin elävänä. Toa tunsi sen vievän hänen virtansa, valonsa ja voimansa.
“MUTTA PAREMMIN”
Kraa oli käpertynyt jonnekin Umbran persoonan syövereihin. Sitäkin pelotti. Se oli suorastaan kauhuissaan. Se ei halunnut orkesteriin. Se ei halunnut tanssia.
Valon toa toivoi, että edes se olisi ollut kuuntelemassa häntä. Tuntui niin yksinäiseltä siinä pimeässä ja kylmässä sellissä. Ilman naamiota oli lisäksi vaikeampi nähdä.
“OIKEUTETUMMIN”
Umbra alkoi kerätä ajatuksiaan. Hän ei ollut nähnyt ystäviään sitten Aft-Amanan. Missä hän oli, sitäkään hän ei tiennyt. Metalliolennot olivat ilmestyneet prosessoimaan häntä ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua. Vain niiden siniset, kolmikulmaiset visiirit hohtivat pimeässä.
“SINULLE ON TEHTÄVÄ, VALON TOA”
Umbra muisti, miten hän oli ollut osa orkesteria. Ja hän tunsi, miten hän tulisi pian taas olemaan.
XMS Angonce
45 minuuttia huomiseen
”Ilmoitus: On epäkohteliasta keskeyttää.”
Ääni oli matala ja tuli syvältä mustan rautaäpärän sisältä.
Mustat kädet olivat kierittäneet sinisenä särisevän verkon haalistuneen toan ympärille. Umbra ei näyttänyt olevan tajuissaan.
Deleva, Kal-kylki edellä ja jousi valmiina, oli se, joka ovesta tuli läpi ensimmäisenä.
Avhrak Feterran sininen visiiri välkähti, kun refleksinomaisesti konetoa upotti plasmanuolen koneen mustaan pintaan. Hetken se vain mittaili toa-joukkoa ovensuussa.
“”Pyyntö: Poistukaa.”
Siinä se seisoi, Umbran ja muiden välissä. Mustana, keltaisella ja punaisella koristeltuna, uhkaavana ja pitkänä. ZMA:n tunnus kuusikulmiona koneen rinnassa oli jotakin, mitä jään sotilas ei ollut nähnyt sitten öisen iskun kuukausia sitten.
“Mitäs piruutta tämä on?” Deleva murahti, mutta ei ehtinyt ihmetellä, kun kalmankoneen olkakilvet avautuivat ja mustien ranteiden aseistus avautui kaikkeen kunniaansa. Hän oli jo täysin eri molekyylitasolla värähtelemässä – syöksymässä kakamallaan kohdettaan päin.
“”Pyyntö: Po-“
Kal iskeytyi Avhrakiin. Metalli kirkui, mutta vain hetken, sillä Feterra pyörähti valtavalla nopeudella sivuun, tarrasi käsillään toaan ja heitti tämän päin tilan takaseinää.
Se oli juuri tarttumassa paketoimaansa Umbraan, kun jään sotilas syöksi käsistään yksikelvinistä olemustaan päin sen kuorta ja kasvoja.
Se tuli vanhasta tottumuksesta. Refleksistä. Matoro astui eteenpäin jäätyrskyn virratessa tästä mustaan koneasiaan. Avhrak raapaisi routaa visiiriltään ja syöksi plasmaa päin lumi-toaa. Koneen liikkeet ja refleksit olivat luonnottoman nopeat, ja ilman Delevan kykyä pysäyttää plasman lento ei olisi toa välttämättä selvinnyt kärventymättä.
Kyseinen, sangen vihaiseksi äitynyt puoli-epäkuollut oli avannut kilpensä ja pyöritteli plasmaa käsissään. Hän ja hänen jääveljensä lähestyivät rautaista kuolemaa kumpikin omasta suunnastaan, jäätä ja plasmaa sylkien.
Hiilenmusta kone oli kahta toaa nopeampi. Harppuunaterät sen käsistä lensivät kumpaankin suuntaan sihahdusten saattelemina. Matoro sai sähköisen terän kylkeensä; Delevaan ammuttu kilpistyi tämän kilpeen. Feterra syöksähti levitaation turvin sähkön nopeudella sivuun, iskien kaapeloidun harppuunasankarin päin lattiaa ja pöytiä useammin kuin kerran. Jokaista vipuvoiman antamaa iskua avusti sähköshokki, jotka virtasivat pitkin köyttä uhriin.
“”Määräys: malli 2.51, yksikkö 3, saata valon toa ulos.”
Koneen matala ja rauhallinen särinä oli täydellisessä ristiriidassa siihen, miten aggressiivisesti se pahoinpiteli toa-kaksikkoa. Sen liikkeet olivat nopeita, koordinoituja ja harkittuja. Möykyttäjätoan iskut eivät siihen uponneet, eikä jään toa ollut missään vaiheessa sille uhka. “”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Toille oli täyden epätoivon hetki, kun toinen musta Feterra ilmestyi huoneeseen. Deleva yritti huutaa, mutta ensimmäisen koneyksilön ranneterät toivat hänelle pian muuta mietittävää.
Matoro oli repinyt irti sähköterän itsestään plasmalieskojen katkottua kaapelin, mutta havaitsi ylösnousemuksen vaativan ponnisteluja, joihin hän ei juuri silloin pystynyt.
Ei, vaikka hän näki toisen Feterran tarttuvan hänen vanhimpaan ystäväänsä, vetävän tämän olkansa yli ja nousemalla ilmaan, suuntanaan taivas ja ties mikä…
Mutta mitään ei tapahtunut, kun telekineettiset kädet tarrautuivat kahteen koneeseen ja iskivät ne toisiaan päin kuin marmorikuulat. Mielen toa, huomattavasti mieleltään kirkastuneena, säkenöi syaania ja kolmioita työntäessään avhrakparia yhä kauemmas huoneeseen.
“Auttakaa valon toaa!” mieletär huusi, kun koneiden kuumia ammuksia kerääntyi ilmaan, hänen kineettiseen kenttäänsä. “Pidän paholaisia paikallaan!” hän huusi, vaikka oli selvästi ongelmissa koneiden hallinnassa.
Psykokineettinen kenttä katosi häviäväksi hetkeksi, mutta Deika sai sen pian takaisin eloon päättäväisen tuskainen ilme kasvoillaan. Vaaleansininen hohde säkenöi hänestä, kun kaksi konetta vain jähmettyivät ajassa ja tilassa hänen mukanaan. Verinoro, pian toinenkin, valui karkuriagentin suupielistä. Hän ostaisi muille aikaa.
Plasman toa kankesi itsensä ylös ja kohti valon toaa.
Plasma poltti vaijereita, jotka olivat kietoutuneet majakan ympärille kuin kuristavat köynnökset. Pian soturi olisi vapaa konehirviöiden ikeestä. Hämähäkin saalispaketilta näyttävä toa-kotelo oli pian vapaa kahleistaan, mutta oliko hänestä taistelemaan?
“Umbra. Oletko siellä?” Deleva ravisteli ystäväänsä hereille. Valon toa oli perin heikko, mutta alkoi virrota.
Kraa oli herännyt ensimmäisenä. Sillä oli vielä itsesuojeluvaisto jäljellä, eikä se halunnut osalliseksi Kohtalon orkesteriin. Se ei halunnut enää uuteen häkkiin.
“Palasin tietoisuuteen pitkästä aikaa”, Kraa puhui Umbran suulla. “Kraa” se lisäsi vielä vahvistaakseen sanomaansa.
“Nyt ei ole aikaa pelleillä. Nämä fepirakat ovat ongelma. Paha ongelma”, plasman henki karjui. “Tiedän, että Deika ei pysty pidättelemään niitä ikuisesti. Mutta ne pelkäävät niitä vastaan mennyttä valon toaa”, Kraa-Umbra kertoi. “Et saa minusta soitinta orkesteriisi, ZMA.”
Deleva ei peittänyt hämmennystään, koska tämä ei kuulostanut Umbralta, mutta samalla se kuulosti. Aft-Amana ei ollut tehnyt heistä kellekään mitään hyvää, mutta Umbrassa se oli herättänyt jotain. Jotain oli kuoriutunut munastaan painajaisten parantolassa. Ja lähtenyt lentoon.
Konetoa tarrautui toveriinsa, joka vaikutti täysin rennolta ja lauhtuneelta kehostaan. Feterrojen laitteet kiersivät hänen haarniskassaan. Deleva murahti ottaessaan koko toan painon vastaan. Hän lähti vetämään tätä turvaan, rukoillen samalla mielessään mieli-toan pystyvän pidättelemään koneita.
Mieli-toan kannalta ei näyttänyt hyvältä.
Sininen kehä, jota Deika piti ympärillään, oli kuin tyhjyys, jossa oli hänen lisäkseen vain kaksi kalman konetta. Kaksi konetta ja plasma, joka lähestyi häntä äärettömän hitaasti mutta vääjäämättömästi. Mielen toa ei tiennyt, mitä sen maailman ulkopuolella tapahtui. Hän ei tiennyt, oliko hän antanut Matorolle ja muille tarpeeksi aikaa.
Hän tiesi vain, että lopulta hän ei pystyisi pidättelemään Zorakin soittimia. Ne koneet, ne tulivat niin voimalla, nopeudella, määrätietoisuudella… mieletär tunsi ajatustensa huutavan, kun mustat asiat lähestyivät.
Mutta sillä ei ollut väliä, sillä hän päätti lopettaa taistelun siihen paikkaan, ja sukelsi toisen Feterran mieleen.
Mustan kuoren sisällä asui hulluus.
“Ilmoitus: Virhe. Suositellaan välit-“
Värikylläisyyksien ja kirkkauskontrastien kaaos. Ne pistivät hänen mieltään neulojen ja naulojen kasana. Värivalot olisivat korventaneet hänen silmänsä, jos hän olisi ne fyysisesti nähnyt. Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Aistit olivat viritetyt äärimmilleen. Deika kuuli oman sydämensä sykkeen kuin kiertoratapommituksena. Hänen oma hengityksensä oli kuin hurrikaani. Koneiden nivelten natina oli kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
HUUTOA
HUUTOA
HUUTOA
Alusta allaan pitävä kohina kuulosti kaikkien maailman äänien myrskyltä, ja sen säteily tuntui vain fyysiseltä kivulta.
kivulta
kivulta
kivulta
Ajatusten etsijä jätti välistä sydämenlyöntejään. Hän tunsi hulluuden koskettavan hänen mieltään.
mieltään
mieltään
mieltään
Korpinmustan koneen mieleen astuminen oli ollut kuin heikolle sillalle jalkansa asettaminen. Se sai koko sillan putoamaan alas matkalainen mukananaan.
Siltä se ainakin tuntui, sillä kaikki Feterrassa hajosi järjestelmällisesti etenevänä jonona. Dominojonona. Kaikki värit, äänet, aistit ja tunteet vain sortuivat toistensa alas painamina, ja tyhjyys otti ne vastaan mielissään.
Deika lensi ulos olennon mielestä tuskallisesti sen alkaessa hajottaa itseään. Hän iski takaraivonsa siihen pöytään, jossa valon toa oli ollut kiinni vielä hetki sitten – värit soivat edelleen hänen silmissään, eivätkä ne menneet pois edes luomet sulkemalla.
Toinen mustista feterroista syöksi plasmaa ja sähköshokkeja kaikkialle pyöriessään itsetuhon tanssia. Mielen toa väreistä sokeana hyppäsi maahan, kun pöytä täyttyi sulaneista rei’istä. Hän tunsi valon toan päässeen pakoon ystäviensä kanssa; heidän mielensä eivät olleet enää rautakuristusten kantamassa.
Hän sen sijaan oli, teräskammon sisuksia edelleen järkyttyneenä käsittelevä toa vapisi. “”Havainto: Telepaatti lamautettu.”, Feterroista edelleen selvää matorania puhuva totesi kylmän ankeasti lähestyessään uhriaan, joka keräsi itseään edelleen. Mutta hän ei saanut sen hulluuden haamua taltutettua, vaikka käytti kaiken henkisen kykynsä mielensä puhdistamiseen.
“”Käsky: Kuole.”
Plasma kääntyi viime hetkellä Deikan telekineettisen kilven katkaisemana, mutta toa tunsi, ettei jaksanut enää pitkään. Plasma, jota Feterra sylki, poltti kaiken hänen ympäriltään – lattiaan tuli musta rinki sinne, jonne hänen tahtonsa aineen johti. Toa hikoili tulisen pätsin syödessä hänen mielenvoimiaan hitaasti mutta varmasti.
Hän tunsi, miten toinen musta kone – se, jonka päässä hän oli käynyt, huusi kuin orgaanista tuskaa. Se sihisi, värisi ja heittelehti seinältä seinälle. Ne äänet eivät olleet jotain, mitä mekaaninen olio pitäisi. Ne äänet olivat eläviä.
Yhtäkkiä kone olikin syöksynyt hänen sivulleen, koko kehollaan läpi kentästä. Mieletär ei ehtinyt päästä sivuun – mustat kourat tarttuivat häneen. Keltainen, värähtelevä terä osui häneen – mutta viimeisellä mielenvoimain ponnistuksella toa työnsi iskua, ja se meni ohi hänen sydämestään. Deika parkaisi ja horjahti maahan Feterran juureen.
Viimeistä iskua ei kuitenkaan koskaan tullut. Kanoka-kiekko lensi läpi kohdan, jossa Arsteinin kone oli vielä hetki sitten seissyt. Se oli väistänyt epäreilun nopealla syöksyllä ammuksen, jonka Matoro oli mielitoan mukanaan tuomalla bordakhinpäällä ampunut.
Ja vaikkei kanoka koskaan osunut, se antoi tarvittavat sekunnit aikaa. Jään toa syöksi routaa päin konetta juostessaan kohti mielen toaa. Hän veti tämän vauhdissa ylös ja työnsi tälle tämän aseen.
“Haluat valon toan?” Mustalumi kysyi uhmakkaana koneelta, jonka sininen visiiri paistoi kaiken jään alta. “Saatamme tietää, missä hän on. Mutta ensin sinun pitää saada meidät kiinni.”
Matoro tarttui Deikaa kädestä.
“Pysytkö pystyssä?”
“Matoro… minä löysin sinut.”
Sitten he juoksivat.
Feterran liikkeet olivat vain alkuun kohmeiset. Jää rasahteli ja särkyi sen mekaanisten nivelten repiessä sen irti. Ja hyvin nopeasti kone oli jahdissa mukana.
“Määräys: Malli 2.51, yksikkö 3. Hyvästi. Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Tämän sanottuaan kone lähti kohti valon toan sijaintia. Valo ei ollut häneltä koskaan piilossa.
Mielikäpälöidyn Feterran äänenvoimakkuus vain kasvoi. “Ammu tuota seinää”, määräsi Mustalumi ritarikuntalaista syöstessään edelleen kaiken pakkasensa päin rautaista kuolemaa.
Heikennyskanoka osui terässeinään. Plasmaa ja sähköä syöksyi halki ilman sekoavasta koneesta.
Toinen kiekko sai metallin halkeilemaan. Oli kuin vuosikymmenten ruostuminen olisi tiivistynyt lyhyisiin sekunteihin.
Kolmannen kiekon myötä he syöksyivät siitä läpi. Niin syöksyi myös toisen korpinkoneen tietoisuus läpi sen mustan pinnan valtavana räjähdyksenä, joka korvensi kaiken huoneessa.
Toat huusivat pudotessaan läpi aluksen kyljen.
Eivät tosin kauaa, sillä harppuuna löysi Angoncen pohjasta pinnan, johon upota.
Deika tarrautui tiukasti Matoroon heidän kaartaessa pitkin alusta ympäröivää sinistä hehkua. Puolentoista sekunnin kaaren jälkeen heiluri lähti kuljettamaan heitä taas vastakkaiseen suuntaan. Ja taas. Ja taas. Ja taas.
Lopulta he roikkuivat siinä, aluksen pohjassa, kilometrin korkeudessa, öinen Hopeinen meri heidän allaan.
“… tämä oikeastaan tuntuu aika tutulta”, Matoro totesi lopulta heiluriliikkeen hiljennyttyä vaimeaksi keinumiseksi. Vuosikymmenten kokemuksella harppuunasankaroinnista hän alkoi välittömästi pohtimaan parasta keinoa siirtyä, mutta se, öh, muodostui ongelmallisemmaksi kuin mitä hän oli odottanut.
Olisi ollut varmaan aika hyödyllistä, jos ne kuusi harppuunaa olisi jaettu vaikka eri käsiin.
Tai että olisi kaksi kättä.
Deika tuijotti heidän allaan hohtavaa kaupunkia. Suurkaupungiksi Metru Nui meni yleensä aikaisin levolle – mutta nyt siellä oli tavallista enemmän hulinaa. Mutta se oli vain taustavaloja ja rekvisiittaa, aivan kuten taivaan tähdetkin. Ne olivat olemassa vain tätä hetkeä ja heitä kahta varten.
“Matoro…”
Klaanilainen lakkasi tutkailemasta näkymää ja katsoi kanssaroikkujaansa sinisiin silmiin.
“Minä löysin sinut”, mielen toa kuiskasi.
Sinisen ja punaisen ja kultaisen ja hopeisen jäljittäjän keho tuntui lämpimältä Matoroa vasten – aivan kuin lämpö olisi virrannut Deikasta ja valunut pitkin Matoroa. Ei, seis! Matoro tutkaili tuntemuksiaan uudelleen, ja käänsi katseensa alemmas. Ritarikunnan tieteellisen kokeen vammat olivat vain pahentuneet ja Deikan veri valui pitkin Matoron ruumista.
“Tuota”, Matoro sanoi vaivaantuneesti ja vilkaisi epämääräisesti rintakehässään olevaa sinistä kiveä. “Haluatko kokeilla tuota kristallia? Se voisi, öh, helpottaa oloasi?” Ritarikuntalaisen siniset kädet, niiden ote jään toasta sai aikaan kylmiä väreitä.
Deika siirsi katseensa Matoron mukana alemmas. Taivaansininen veri valui rikkinäisestä kehosta.
“Ei se auta…” Deika sanoi hiljaa. Taivaansiniset ajatukset valuivat rikkinäisestä mielestä.
“Mitä tarkoitat?”
Ritarikuntalainen pisti taas suunsa suppuun ja alkoi hyräilemään rauhallista melodiaa. Silmät Idenin takana tuijottivat tyhjinä eteenpäin.
“Mikä auttaisi?” Matoro kysyi lopulta hiljaa.
Hyräily jatkui, vaan vastausta ei kuulunut.
“Miten… rikkinäiset… ristiriitaiset… ajatukset saa korjattua?” jään sotilas jatkoi, puoliksi itselleen.
“Siru painaa mieltäsi”, Deika töksäytti. Mi-mitä… Matoro äimisteli hetken, kunnes muisti roikkuvansa telepaatin kanssa. Ajatuksia lukevat naiset, hän huokaisi.
“Niin painaa”, mustavalkoinen klaanilainen myönsi.
“Tahdot sitä”, mieletär jatkoi, kädet yhä Matoron ympärille puristuneena. “Tahdot sitä enemmän kuin mitään.”
“Mi-”
“Siinä ei ole mitään hävettävää”, Deika puhui hiljaa ja yskäisi. Verta jälleen. Hänen kasvoilleen levisi hymy. “Tahdot siruja enemmän kuin mitään, vaikka tiedät, että se ei ole aitoa. Tiedät, että tunteesi sirua kohtaan on vain istutettu sinuun.
Ja olet jopa valmis pettämään ystäväsi saadaksesi sirun – etkä tiedä, tekeekö tunteidesi keinotekoisuus asiasta enemmän vai vähemmän pahaa.
Mutta siinä ei ole mitään hävettävää. Minähän sen tiedän.”
Matorolla oli yhä vaikeuksia asian käsittelemisessä. “Ettet oikeasti rakasta minua? Olet tiennyt kaiken aikaa?”
Deika naurahti surullisesti. Siniset veripisarat tippuivat hänen jalkansa kärjistä kohti Hopeista merta.
“Kaiken aikaa ja oikeasti… Mitä ne edes tarkoittavat?” hän kuiski. “Olen tiennyt sen aina, siitä lähtien kun ne tekivät näin minulle. Mutta ymmärsin sen, kun näin sinut… Kun juoksit pois luotani, kun kurkkuni viillettiin auki.”
Niiksi sanoiksi puettuna se sattui.
Deika jatkoi: “Ja tulin asian kanssa sinuiksi, kun löysimme sinut ruumasta. Matoro, minä olen jäljittäjä, ja minä löysin sinut. Minun ei ollut koskaan tarkoitus löytää rakastani. Kun päästin irti jalastasi, hyväksyin sen. Mieleni nyrjähti oikeille urilleen.
Se tunne, jota minussa hallittiin, oli kaipuu. Kaipuu omani luo. Mutta kun löysin sinut… Mitä jäi jäljelle? Minä luulen, että se oli aina Glennhun virhe. Hän luuli ja pelkäsi, että pystyy hallitsemaan sitä, ketä rakastan. Minäkin luulin niin, mutta kun näin sinut, sitten kohtasin sinut ja lopulta puhuin kanssasi… Minä vain kaipasin sinua.
Ritarikunta menetti pelinsä sinä hetkenä, kun katseemme kohtasivat.”
Mustalumi uppoutui kuuntelemaan. Moni muu olisi varmasti pitänyt Deikaa vain hulluna, mutta Matoro uskoi ymmärtävänsä, mistä hänestä roikkuva toa puhui. Ja kaikesta huolimatta Deika oli heistä kahdesta se, joka ymmärsi. Mieletär tajusi manipuloidut tunteensa ja osasi suhtautua niihin.
“Ja kun kysyit, miten särkynyt mieli korjataan” Deika aloitti taas. Kaikki sekavuus oli hävinnyt hänen äänestään – oli kuin jokainen hetki, kun he olivat yhdessä, olisi auttanut jäljittäjää hallitsemaan tunteitaan. “En ole varma voiko niin tehdä. Kun kristalli Kristallisaarilta menee säpäleiksi, sitä ei enää koskaan saa ehjäksi. Mutta miksi täytyisi? Siitä voi tehdä jotain muuta, ja lopulta se jauhautuu kauniiksi, vitivalkoiseksi hiekaksi.”
Matoro ei tiennyt, oliko Deika lukenut hänen mielestään klaanilaisen vanhan kodin, tai kuuluiko se ehkä agenttien jäljityskansioon. Se ei tuntunut olennaiselta.
“En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, neliväri-toa lausui. “Huonotkin valintani ovat omiani.”
Siniset silmät syttyivät täyteen uutta valoa ja Matoro ja Deika alkoivat kohota kohti alusta. Juttutuokio oli ohi.
“Hei, hetkinen”, Matoro ymmärsi keskeyttää kaksikon kohotessa sinihehkuisina. Klaanilainen helpotti nostotoimia kelaamalla harppuunallaan. “Jos et… rakasta minua, ja olet tekemään mitä haluat, niin miksi autat meitä?”
Deika yskäisi kivuliaan kuuloisesti ja käänsi sitten hohtavan katseensa Matoroon. “Koska olen vapaa tekemään mitä haluan.”
Ylhäällä
40 minuuttia huomiseen
Deleva romahti istumaan ähisten heti saatuaan valon ja varjon toan vedettyä läpi sellikäytävän jonkinlaiseen valvomohuoneeseen, jossa selakhi-tieteilijä oli toia odottanut. Hän oli saanut tilan näyttöihin kuvaa kaikkialta aluksesta – työ elektroniikan kanssa tosin oli keskeytynyt, kun kone-toa oli tuonut synkän majakan huoneeseen.
“Sirottimet tekivät hänelle jotain. Valon soturi on täysin lamaantunut. Ehkä oohnorakin myrkkyä?” plasman toa sanoi.
Hailtia laskeutui puoli-tajuissaan olevan Umbran tasalle edelleen vältellen katsekontaktia Delevan kanssa. “Nämä… hänessä on kiinni… en tiedä, mitä nämä ovat”, hän tunnusteli varovaisesti yhtä toan haarniskan rinnasta sojottavaa parisenttistä laitetta. “Oletko tajuissasi?” Angien kysyi kumartuen miehen ylle.
“Olemme”, ääni sanoi hiljaa. Toa ei saanut kuitenkaan liikutettua päätään.
Selakhi huokaisi. Kaikki aluksella olivat hulluja.
“Yksi kysymys. Halusivatko ne sinut elossa?”
“Niillä on Kohtalo minulle, muttemme ole yksimielisiä siitä haluammeko sitä”, soturi vastasi.
“Sama se”, hailtia totesi. Pääasia oli se, etteivät ne halunneet vankinsa kuolevan. “Tämä voi sattua”, hammaskala kertoi ja tarttui yhteen toaa lamautuneena pitävistä kapseleista.
Ja repäisi sitä niin voimakkaasti kuin pystyi. Valon toa näytti hetken menettävän tajuntansa, kun kaikki tämän hermopäätteensä huusivat kipua.
Rautakala lopetti laitteen kiskomisen, kun se ei selvästi irronnut.
“Luulen, että nämä asiat on… ruuvattu kiinni häneen.” “Hänestä tulee kaltaisemme hopeinen soturi”, Umbra mutisi hiljaa.
“Sinä pystyt polttamaan nämä irti, etkö vain?” Rautakala kysyi hiljaa puolikkaalta hopeiselta soturilta takanaan.
Deleva nyökkäsi. Hän keskitti korventavia voimiaan kapseleihin, joita oli majakan kehossa. Työ piti tehdä rauhallisesti – muuten hänen ystävänsä voisi saada suuriakin palovammoja.
Angien perääntyi sivummalle. Hän muisti ne kuvat kokeensa pakenemisen jälkeen – pahoin palaneiden metsästäjien hiiltyneet kehot ja ihoon sulaneet haarniskat. Ne muuttuivat äkkiä paljon konkreettisemmiksi, kun hän seisoi niiden aiheuttajan vieressä.
Majakkaan syttyi valo kun sulan herra alkoi korventaa tähän pultattuja ruuveja. Kuin kynttilät ne alkoivat sulaa. Kuumaa metallia tippui pisaroittain lattialle.
Selakhi keskittyi jälleen valvomotilan koneisiin. Kaikki Radakin salaamat tiedonpalaset järjestelmän muistissa näyttivät olevan auki, aivan kuin niiden keskus olisi repinyt päänsä kahtia tai jotakin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan enää mitään tietoa kokonaiskuvasta – XMS Angonce oli muuttunut kaaokseksi, jossa fysiikan laitkaan eivät enää oikein tienneet miten toimia. Siitä kohina piti huolen.
“… keitä tai mitä ne olivat? Ne, jotka tekivät… tämän?” Angien kysyi, vilkaisten valon toaa.
“Mestari ZMA”, toa vastasi hiljaa. Hän näki mielessään itsensä paholaisen shakkilaudalla orkesterissa. Hypnoottisessa, kauniissa ja mahtavassa orkesterissa hänen ystäviensä kanssa.
Kolme kirjainta löysivät aluksen tietokannasta yhden tositteen. Radakin ja “ZMA”:n välinen sopimus kuukauden takaa. Tuotteet, joita mystinen kirjainyhdistelmä oli tarjonnut… niitä oli paljon. Listassa oli kymmeniä koodeja. Eksidiaaniputkia, rataksisia laitteita, messinkikapseleita – voi luoja, reaktorin osat, Angien tajusi.
Niiden vastineeksi Radak olisi tarjonnut hänelle valon toan.
Silloin jossakin räjähti, ja epäinhimillisen kova kirkuminen täytti kaiken hetkeksi. Koko osasto tuntui vavahtavan.
“Mitä Karzahnin nimeen?” pääsi plasmasoturin suusta.
“Poista ne lamauttimet nopeammin”, Rautakala hätääntyi tuijottaessaan näyttöjä. Yksi niistä – se, joka oli Feterroja kuvannut – oli vain räjähtänyt. Alapalkissa välkkyi hälytys tunkeutumisesta reaktorikammioon. Reaktorin energiatasot loikkivat äärimmäisen epävakaina.
“Yritän poistaa nämä tekemättä ystävästäni toapaistosta”, toa ärjäisi. “Tämä on tarkkaa työtä senkin hienohelma maahai!”
Silloin kohina lakkasi ja Nimda irtosi. Alusta ilmassa pitävä voima katosi, kun joku irroitti sirut järjestelmästä.
Adoriniumreaktorit käynnistyivät automaattisesti pakkolaskua varten. Valtava, ohjauskyvytön alus alkoi lipua varmasti alaspäin, kohti kaupunkia, kohti kovaa maan pintaa.
“Qwienne, auta meitä”, selakhi kuiskasi tuijottaessaan näyttöjä, jotka kertoivat binäärimuodossa tilanteen destraloitumisesta. “M-me putoamme.”
XMS Angonce
36 minuuttia huomiseen
“Huhuu?”
Kapura löysi reaktorikammion oven harhailtuaan aluksella puolieksyneenä hyvän tovin. Se ei jostain syystä ollut edes lukittu – mutta toisaalta mielen läpi pureutuvat äänet, joita Nimdan kammiosta kaikui, taisivat pitää kaikki kutsumattomat vieraat ulkopuolella. Oliko Radak täällä? Kapura pohti avatessaan oven. Kukaan ei ainakaan vastannut.
Tulen toa kirosi mielessään ja astui syvemmälle huoneeseen. Nyt hänen oli odotettava täällä, kunnes Angien löytäisi tavan laskeutua aluksella johonkin. Odottaminen tällaisessa tilanteessa ei koskaan tuntunut kovin mukavalta. Mitä, jos Radakin mielenterveys olikin jo kokenut Matorosta tutun karzahnoitumisen? Oli toki odotettavissa, että Nimda aiheuttaisi jonkinlaisia ongelmia, mutta tämä oli ollut Kapuran arvioimaa nopeampi muutos.
Umbrankin tilanne huoletti Kapuraa. Jokaisessa sosiaalisessa ympäristössä oli omat sääntönsä, ja täällä niihin tuntui kuuluvan, ettei valon toan tilasta saanut kysyä. Radak oli suhtautunut aiheeseen niin välttelevästi, ettei toan tilanne selvästi ollut hänen hallinnassaan. Mitä ihmettä täällä tapahtui?
Huolestuttava ajatus nousi Kapuran mieleen. Mitä aluksen poikkeustilanne tekisi Matoron turvatoimille? Oliko sitä edes suunniteltu lentämään? Riittikö Nimdan energia, vai alkaisiko se imeä omia voimanlähteitään? Juuri tällaisia tilanteita varten kaikkien pitäisi kantaa mukanaan vähintään kuutta radiopuhelinta.
Reaktorikammiossa oli ainakin tapahtunut äärimmäinen karzahnoituminen. Jo matkalla kohti siruja Kapura oli kuullut koko aluksen lävistävän kohinan voimakkuuden kasvaneen vaarallisiin tasoihin. Kerran, ei kauaa sitten, se oli hetkellisesti yltynyt mielensisäiseksi huudoksi. Ja kun toa oikein siihen keskittyi, hän saattoi vannoa kuulevansa siinä… kelloja? Epätoivoista tikitystä, joka yritti kuulua kohinan alta, mutta siinä ikinä onnistumatta.
Kaksi Nimdan sirua kammion keskellä olevissa muinais-xialaisissa kupari- ja kromikoneistoissa hohtivat luotilasin läpi kuin pienet siniset auringot. Koneisto kävi, hammasrattaat pyörivät ja koko reaktori huusi pumpaten sinisyyttä kattoon tuhansiin johtoihin. Koko huone vaikutti epävakaalta. Aivan kuin se usko, joka sen oli käynnistänyt, olisi horjumassa.
“Radak?” Kapura vielä yritti. Ei mitään. Tulen toa huokaisi ja istuutui maahan nojaten sellaiseen koneeseen, joka ei vaikuttanut erityisen herkältä. Mihin tiedemies oli kadonnut? Kaikkien olisi järkevintä vain kokoontua yhteen ja keskustella rauhallisesti tilanteesta. Eikä saada laivoja lentämään epäluotettavilla energianlähteillä. Eikä tehdä reikiä toistensa vatsoihin.
Kapura.
“Zairyh?” Kapura hätkähti. Voi ei.
Tulen toa tunsi nousevansa seisomaan.
Älä taistele vastaan, niin tämä käy helpommin.
Sitten Kapura käveli kohti kammion keskustaa. Kohti siruja. Kaikista aarteista suurimmat hohtivat sinisyyttään luotilasin sisällä. Mielikaappaus sujui hetkessä, eikä Kapuran käteen juuri jäänyt käyttökelpoisia aseita. Epämiellyttävä ajatus kohosi Kapuran mieleen – Zairyh olisi aina pystynyt tähän. Koko liittolaisuus pelkkää valetta.
“Älä, Zairyh”, Kapura mutisi. “Tämä alus voi pudota.”
Ei se niin tee. Ainakaan Radakin ajatusten mukaan.
“Radak on hullu.”
Jostain etäältä Kapura näki sormensa kurottautuvan kohti kutsuvan punaista nappia keskellä erästä kojetaulua. Sormi löysi kohteensa. Ja lasikuori vetääntyi pois Nimdan ympäriltä.
“Zairyh. Älä.”
Kapuran toinen käsi kurottautui kohti siruja. Ne kipinöivät kuin siniset lieskat. Aina elävinä.
Toan nyrkki sulkeutui niiden ympärille, eikä valoisuus edes heikentynyt. Siniset auringot loistivat toan kämmenen läpi. Temppelin pimeydessä Arupakin käsi kurottautui kohti sirua, joka hohti sinistä kauneuttaan.
Aina se tapahtuu.
Uudelleen ja uudelleen.
“Zairyh…”
Hiljaa.
Ei keholla ole sanottavaa mielen tahtoon.
Käydään viemässä toverillesi lahja.
Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
Profeetta Bio-Klaanin saarella sininen hohto kädessään. Itroz sirun lumoissa sen temppelissä. Arupak, Arupak rakkaansa kanssa rakentamassa kohtaloaan. Makuta Abzumo nousemassa Athiksi vain tullakseen Jään Sotilaan alas suistamaksi. Mustalumen himoitseva katse Aft-Amanassa. Vortixx, joka leikki tulella.
Ja taas Arupak. Arupak, joka oli kulkenut aikojen halki ainoana tavoitteenaan estää sitä tapahtumasta uudelleen. Mutta se tapahtui. Aina ja aina uudestaan.
Hän tunsi sirujen lämmön nyrkkinsä sisällä, kun hän veti ne reaktorin magneettikentästä irti. Valkoiset ja siniset kipinät tanssivat ilmassa säihkysoihtuina.
Mitä jos he eivät sittenkään rakentaneet kohtaloitaan? Mitä jos se oli vain illuusio, valhe? Mitä tahansa he tekivätkin, historia löysi aina samat urat. Samat hetket. Samat virheet. Se vaelsi saman ympyrän kehää pitkin, uudelleen ja uudelleen. Tik, tok, viisari sanoi väkinäisesti kehää pitkin tikittäessään. Eihän se muuta voinut.
Kun Delta ja Epsilon jättivät oman pienen kammionsa xialaisen koneen sydämessä, katkesi kohina kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian heikko tikitys oli ainoa asia, joka kuului kammioon, mutta sekin oli pian mennyttä.
Kapuran suukaan ei enää totellut hänen tahtoaan. Jokainen askel vain lipui ohi epäselvänä aistihavaintona, jolla ei ollut mitään syytä tai päämäärää.
Mutta kyllä Zairyh tiesi, mitä oli tekemässä. Ja silloin XMS Angonce lähti suistumaan alas taivaalta kuin siipirikko lintu.
Baterra-asema
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Kapteeni oli juuri saanut raahattua Sarajin tajuttoman ruumiin pois kommunikaatiohuoneen lattialta, kun pitkin asemaa itseään käsien varassa raahannut Purifier oli saapunut sinne. Jään toa tuijotti inho kasvoillaan, kuinka kirkuva taivasaseman mestari anoi anteeksiantoa vapauden voimilta. Kaikki yksitoista sielua hänen rinnassaan halusivat osansa Nimdan voimasta. Lopputulos oli mielipuolisuus, joka koetteli Puhdistetun ruumiin rajoja.
Kapteeni ei uskaltanut lähestyä hitaasti ryömivää mustaa massaa. Hän ei ollut eläessään kuullut mestarinsa hampaiden välistä niin hirvittävää piinaa. Pakokauhunsa keskellä toa ei ollut huomannut, kuinka yksi asemalla valmistetuista tummanpuhuvista vahkiyksiköistä oli astellut hänen vierelleen.
“TÄNÄÄN MINÄ SUON HÄNELLE RAUHAN.”
Hämärässä huoneessa, puhumaan pukahtaneen vahkin takana seisoi kaiken puhtauden äiti. Sarajin saapumisesta lähtien Kapteenin unissa kummitelleet valkoiset kasvot tuijottivat toaa pimeydestä. Sitten Kapteeni vilkaisi taas vahkia ja ymmärsi, että se oli paikalla vain Valkoisen suuna. Jään toan edessä seisovan Rorzakhin leuat olivat revenneet kahtia ja sen leukojen liikkeet mukailivat puhetta, jonka Bianca oli suonut sille tehtäväkseen.
Hetken paikallaan seisottuaan Kapteeni ymmärsi viimein siirtyä Valkoisen ja Mustan välistä. Katse Biancan hirviömäisillä kasvoilla oli miltei säälivä. Hän pysähtyi hiljaisesti kirkuvan Purifierin yläpuolelle ja nosti kätensä tämän ruumiille.
“NUKU, SISKONI.”
Silloin Purifierin selkä aukesi ja yhdentoista kirkkaan värin loimu täytti komentohuoneen.
Sulautuneet kuulat, lukemattomien syklien viimeiset leposijat, ne nousivat hitaasti Valkoisen Kuningattaren kämmenelle, jossa valot lopulta himmenivät ja ruumis maassa lakkasi kirkumasta. Puhdistetun vuosien ensimmäinen lepotauko sai Kapteenikin huokaisemaan tyytyväisyydestä. Hänen mestarillaan oli hetken rauha.
“HÄN KÄRSII, KUNNES MIELTEN PIRUT LAKKAAVAAT. MEIDÄN LAPSEMME HUUTAVAT, KUNNES ISKEMME MIELTEN SIRUT POIS HEIDÄN LIKAISISTA KÄSISTÄÄN.”
Vahki sulki taas leukansa. Kuulafuusiota tiukasti puristava Bianca tuijotti taas silmättömänä Kapteeniaan.
“KOTIMME ON RAKENNETTU PUHDISTAMAAN. MUTTA TÄNÄÄN SE TAISTELEE PUOLESTAMME. SE TAISTELEE LASTEMME PUOLESTA.”
Kapteeni nyökkäsi vapisten. Hänen oli vaikea uskoa, että Purifierin “kuningatar” todella puhutteli häntä.
“KONSOLI”, Bianca komensi, eikä jään toaa tarvinnut kahdesti käskeä. Kapteeni oli vaivalloisesti koonnut päässään kokonaiskuvan tapahtumista. Sarajin viikkoja jatkuneesta unettomuudesta. Taivasaseman mestarin huolista. Kaiken aikaa Valkoinen oli pelännyt juuri tätä. Hänet oltiin löydetty ja nyt koko ryhmän vuosia kestäneet ponnistelut uhkasivat murentua Metru Nuin parven mukana.
Oli aika astua esiin varjoista. Baterra-asema iskisi takaisin ja Kapteeni ymmärsi tarkalleen, mitä oli tehtävä.
Bianca laski valkoisen kätensä karttoja hallitsevan näyttöpäätteen päälle. Liha tietokoneen sisällä ymmärsi kuningatartaan. Kohdistuslaitteistot löysivät välittömästi kohteensa. Se liikkui. Lipui hitaasti merellä, Ko-Metrun rannikolla.
Ja Kapteeni käynnisti puhdistuksen koneiston. Hän taistelisi Valkoisen rinnalla tämän lapsien puolesta.
Taivaalla, armadansa keskellä väärään suuntaan kohoavan tornin pohja aukesi. Naamansa kadottaneen Tohtorin huikein taidonnäyte käänsi miltei irti ruuvautuneen aseman pohjan, joka käänsi itsensä rytinällä kohti pohjoista.
Pienen maailman kokoisesta rautaperkelöitymästä työntyi esiin kaksitoista kuolemankylväjää. Mustan Käden perinnöt virittivät järjestelmänsä ja laukaisivat moottorinsa.
Monitoreiltaan mannertenvälisiä kauhunkylväjiään seuraavat valkoiset olennot seurasivat vapauttajiensa etenemisestä halki meren. Matka legendojen kaupunkiin oli pitkä, mutta nopea. Sodan tulet polttaisivat mielen siruja pitelevät kädet. Ja kuningatar saisi takaisin parvensa.
Kun taivasaseman mestari lopulta heräsi kuulaan takaisin sisällään, tiesi hän jo jonkin olevan pielessä. Kauhistunut Kapteeni oli työntänyt Puhdistetun elinvoiman takaisin mustaan massaan. Oli jo täysin hiljaista. Kohina oli lakannut ja kauhistunut jään toa nyyhkytti Valkoisen Kuningattaren tajuttoman ruumiin yläpuolella.
Kun vapaus oli loppunut, tarvitsi Valkoinen taas sydäntään. Tarvitsi kelloaan. Se tikittäisi ilman häntä, mutta hän ei tikittäisi ilman sitä. Mestarin selkä sulkeutui ja hän nosti kaatuneen siskonsa käsivarsilleen. Tajuttomuudessaan ja hiljaisuudessaan Bianca näki taas kaiken. Näki kauemmas, kuin koskaan ennen.
Hänen sydämensä sykki ilman häntä. Mutta nainen hymyili silti. Jossain kauan kadotetun oman mielensä sopukoilla Valkoinen puhkesi lauluun.
There’s no need to justify the meaningless destruction. The voices always tell me that it’s how I’m meant to function.
Everything’s in order, everything will come in time,
just as long as I complete the tasks that are mine.
When the time comes that you see the waydestinylies, it would be okay if you’d pretend to be surprised.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
I’m going around not in circles but in spirographs. It’s pretty much this hard to keep just one timeline intact.
I can see the endings that the realms will not permit. I see them over again while building up to this.
In my current state, it’s a bit difficult to sympathise, but I know what I’m doing! Don’t try to tell me otherwise.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see a thousand of me andthis is what I’m meant for.
From now on I know I’ll be more careful where I tread. I’m alive and smiling. I’m so tired of being dead.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
I see in full claritywhat was so muddy before. You see I’m far from empty.I’m back to what I live for.
Betty, ilmassa
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Bettyn ohjaamosta näytti hetken siltä, että Angonce onnistuisi kuin onnistuisikin lipumaan ohi siitä, missä Tiedon Tornit kohosivat tiheimmillään. Naho oli melkein valmiina huokaisemaan helpotuksesta. Xen yritti saada epätoivoisesti selvää aluksen sisällä olevista sieluista, mutta ilmapiirin yleinen kaoottisuus esti häntä aistimasta mitään. Tilannetta vauhdilla lähestyvä kuusikko yritti yhä ymmärtää merkillistä tapahtumaketjua.
Cody lähti kääntämään alusta suuntaan, johon epäili Angoncen lopulta laskeutuvan. Komentajaa ei olisi sillä hetkellä lohduttanut lainkaan tieto siitä, ettei se laskeutuisi. Ei ainakaan sillä tavalla, mitä “laskeutumisella” perinteisesti tarkoitettiin.
Nurukan ei edes ehtinyt huutaa ääneen. Bettyn järjestelmät huomasivat lähestyvät tuhonkylväjät vasta, kun ne ampaisivat etelästä Metru Nuin ilmatilaan. Tiedon torneja lähestyvän ohjusrykelmän vauhti ylitti minkään tunnetun lentävän. Ja Angonce oli maaleista kaikkein helpoin.
Baterra-aseman lähetit oltiin lähtökohtaisesti tarkoitettu puhdistusta vastustavien saarirykelmien eliminoimiseen. Nyt niiden kaikkien vihainen voima muunsi xialaisen leijujan ympäristön, kuin aurinkojen ytimiksi.
Paineaalto ja puhdas kirkkaus oli heittää Codyn pois pilotinistuimeltaan. Vaikka Betty oli vielä miltei kilometrin päässä kohteestaan, oli verrattaen raskastekoinen alus lähellä heittäytyä ympäri. Ohjaamoon vahkin seuraksi nousseet kaatuivat väkivaltaisesti Bettyn kylmälle lattialle.
Vain hopeinen komentaja ehti todistaa savun ja ilmaan höyrystyneen metallin hälvenemistä. Minkään järjen mukaan Angoncen ei olisi pitänyt olla niin ehjä, kuin se oli. Cody oli vuosia takaperin ollut samanlaisten tuhonkylväjien lähettävässä päässä ja hän tiesi, ettei xialaisesta aluksesta olisi kuulunut olla niiden jäljiltä murustakaan.
Cody oli ehtinyt saamaan ajatuksensa juuri loppuun, kun todellisuuden rajat päättivät viimein ottaa Angoncen kiinni. Mannertenvälisten ohjusten raaka tuhovoima päättikin lopulta yltää adoriumreaktoreihin asti. Ja sitten välähti toisen kerran. Ja reaktorien väkivaltainen pettämisen sinkosi aluksen suoraan läpi kahdesta lähimmästä pilvenpiirtäjästä.
Codyn ehjän silmän edessä mureneva Ko-Metru päästi juuri sellaisen äänen, kuin olisi odottanutkin. Muutamassa vaivaisessa sekunnissa Ko-Metrun siluetti oli muuttunut sodaksi ja kuolemaksi.
Sivuikkunasta tuijottava Uusi Käsi ei saanut henkeä. Nahon sydän repeytyi tunnekuohusta. Xen oli puristanut silmänsä tiukasti yhteen. Sota oli saanut sodattoman kiinni ja sen menetykset alkoivat viimein tuntua.
XMS Angonce, Ko-Metrun yllä
20 minuuttia huomiseen
Neljäkymmentä tonnia xialaista galvanoitua terästä, jonka ei olisi koskaan edes pitänyt olla ilmassa, lipui vääjäämättömänä voimana kohti Ko-Metrua ja törmäystä. Punahohkareaktorit hidastivat sitä, mutta se ei ollut tarpeeksi.
Siinä he olivat taas, klaanilaiset. Ja oikeastaan pari muutakin.
Rautakala oli johdattanut konetoaa ja majakkaa kohti jotakin päämäärää, kun he törmäsivät Radakin aluksen takakannella Mustalumeen ja ritarikuntalaiseen.
Angoncen kylkeä pitkin ylös kapuaminen oli ollut harppuunan ja telekinesiankin kanssa mielenkiintoinen operaatio kahdelta henkisesti parempiakin päiviä nähneelle toalle. Ainakin ajatuskompassilla he löysivät ystävänsä nopeasti.
Ystävänsä. Petturinsa.
Matoro nielaisi nähdessään Umbran. Valon toa oli tajuissaan, nojasi vasten Delevan teräshartiaa.
Ystävänsä. Petturinsa.
“U-umbra”, jään sotilas kykeni sanomaan. Hän tiesi, että hänen pitäisi pyytää anteeksi. Antaa anteeksi. Hän tiesi. Tiesi, tiesi, tiesi.
Mutta oliko hänellä ollut koskaan voimaa valita oikea tie helpon tien sijaan?
Ei ainakaan Aft-Amanassa.
Nyt olisi, hän ajatteli, ja yhden häviävän sekunnin hän oli syöksymässä syleilemään ystäväänsä ja antamaan kaiken anteeksi.
Mutta se sekunti katosi sanojen väliseen tyhjyyteen, kun toinen petturi ilmestyi paikalle.
Sieltä hän hoiperteli, Arupak, Kapura, merirosvo ja… ja… Matoro katui miekaniskuaan.
Ei tosin kauaa.
Tulen toa asteli eteenpäin kuin marionettinukke. Psyykkiset juuret liikuttivat hänen raajojaan eteenpäin, oviaukosta jään sotilaan luo.
“Kapura?” Deleva ei voinut peittää yllätystään. “Mikä sinua-”
Angien henkäisi epäuskoisena. Heidän suunnitelmansa…
“Kuten sovimme”, kasvi lausahti telepaattisesti Mustalumelle, ja takojan käsi ojensi kaksi sirua. Takojan silmät huusivat, mutta keho ei vastannut.
Epsilon ja Delta. Epsilon ja Delta.
♬ Nyt sinulla on kaksi~ ♬
Siinä ne olivat, hänen kätensä ulottuvilla, ja hän kurotti niitä ottamaan.
Ei siksi, että hän himoitsi niitä itselleen, hän järkeili. Ei siksi, että hän halusi voiman hallita todellisuutta ajatuksilla.
Hän kohotti kätensä, koska se oli hänen velvollisuutensa. Vain siruilla hän voisi pelastaa kaupungin alas lipuvalta teräksen hirviöltä. Se oli hänen kohtalonsa.
“Matoro”, Umbra keskeytti heikolla äänellä. “Ehkä sinun ei kannata ottaa niitä karzahnin siruja.”
“Ne eivät piru vie ole sinulla kovin terveellisiä”, Deleva tuki ystäväänsä.
Mutta ennen kuin kukaan ehti asialle mitään tehdä, valkoinen käsi tarttui sepän siruihin.
“M-Matoro!” Kapura henkäisi. “On hienoa, että käytät siruja. Onhan se kohtalosi.” Ääni ei ollut petturi-Arupakin, se oli luotettavan ja hyväntahtoisen Kapuran.
“Kapura?” Umbra kysyi. “Sinä et ole kohdillasi.”
Seppä kääntyi kohti Umbraa ja nosti kasvoilleen hymyn, joka näytti liian luontevalta Kapuralle. “Minä olen paremmassa kunnossa kuin koskaan, Umbra. Mieli käskee, ruumis tekee!”
Sitten valon toan mieleen iskeytyi ajatus: Minähän varoitin teitä hänestä.
Ei kestänyt kauaa, ennen kuin mielen toa oli perillä tilanteesta. Ja hän tiesi, mitä toan tunkeilija-mielelle olisi tehtävä.
“Kasvi!” Deika keskeytti klaanilaisten jälleennäkemisen ja kohotti sinihehkuisen kätensä. Hän asteli askelen päähän Kapurasta ja työnsi kämmenensä punaisille kasvoille. “Ulos!” Tämä ei koske sinua, toa. Poistu.
Matoro katseli tahtojen taistoa. Hän luuli tietävänsä, miksi jäljittäjä suhtautui vieraisiin mieliin juurtuvaan kasviin erityisen penseästi.
Kapura kavahti taaksepäin. Mielten taistelu vavisutti toan ruumista ja sai tätä ympäröivän maailman sumentumaan.
Vain pienen hetken Zairyh valtasi Kapuran täysin. Ilkikurinen hymy loisti sepän kasvoilta…
… mutta sitten se päättyi.
Kapura huomasi pystyvänsä jälleen liikuttamaan raajojaan. Tulen takojan sisimmässä kyti kuitenkin epäilys: Näinkö helposti Zairyh oli päihitetty?
“Kiitos”, tulen toa kuitenkin sanoi hänen edessään seisovalle Deikalle, “kuka sinä sitten-”
“L’sayfyl!” huuto viilsi ilmaa.
Manaajatuokio loppui kuin seinään – sekä Shan että Iden kääntyivät kohti äänen lähdettä.
Kromidit olivat hampaisiin asti aseistautuneita ja kyllästyneitä klaanilaisten temppuihin.
“Saatatte selviytyä, jos lähdette nyt.” Lonkeroiskapteeni asteli tusinan kaltaisensa kera takakannelle. Kromin miehet, aseissa ja valppaina. Synkkä katse sinisilmissä. Paksut jostakin eloperäisestä tehdyt haarniskat suojasivat näitä jäätävältä tuulelta, joka kannella puhalsi.
“Oikeastaan mahdollisuutenne ovat melko hyvät. Teidänkaltaisenne alkuvoiman haltijoiden joukko varmasti keksii keinot.”
Ar-Zainah katsoi epämääräistä kuuden hengen tiimiä, joka kylmälle kannelle oli kokoontunut. Tulisielu, maassa päätään pidellen. Mustalumi, siruineen sekaisin. Valon ritari ja konemies, kulutettuina ja kovia kokeneina. Hailtia aivan väärälle puolelle eksyneenä.
“Valitettavasti emme voi tosin päästää teitä menemään Silmien kanssa. Ne eivät lopulta kuulu teille.”
Kromidit odottivat liikkumattomina, värähtämättöminä.
“Minulla on ehdotus”, Kapura sanoi ja tuijotti sekä Matoroon että kromideihin. “Viedään sirut takaisin reaktoriin ja yritetään saada tämä alus pysymään ylhäällä.”
“Pysymään ylhäällä”, kromidien johtaja maisteli sanoja. “Tällaista odotinkin. Yritys pelastaa elämiä, l’sayf. Tohtorin hengen vuoksi olit valmis kuolemaan; mitä oletkaan valmis tekemään kaikkien noiden alhaalla eläjien puolesta?”
“Ajattelen myös omia henkiämme”, toa mutisi. “En tiedä, mistä teidät on tehty, mutta itse epäilen joutuvani aika huonoon kuntoon tällaisesta pudotuksesta. Emme me kaikki selviä törmäyksestä. Lisäksi aika toteuttaa suunnitelmani kuluu koko ajan. Jatketaanko keskustelua reaktorihuoneessa?”
“Valitettavasti minä en ajattele henkiämme”, Zainah vastasi, ja hänen äänensävystään kuuli, että hän tarkoitti sitä.
“Joten toistan ehdotukseni. Te voitte poistua, kytkeytyä vaikka aavikkoliskon ohjussuojaan syvälle ruumaan, minne vain. Pitää elämänne. Ja vastineeksi haluamme vain sirut ja kuoleman.”
Aika kulkee, kellot laukkaa. Jokainen viisarinliike vie heidät lähemmäs törmäystä todellisuuden kanssa. Yhden sekunnin sekuntivauhdilla kohti tuhatta tappoa.
Tanssi terävällä raudalla. Kaikkien henget vaakalaudalla.
“Aika virtaa kohti ar-Aqtamin voittoa. Sekuntien joki on ruumiita”, khalatan jatkoi.
“Meidän pitäisi hyväksyä tarjous”, Angien kuiskasi vailla erityistä kohdetta.
Kapura huokaisi. “Samaa mieltä.”
“Kapura, muistatko mitä minä sanoin sinulle tänään aiemmin? Että me emme luovuttaisi enää tässä vaiheessa? Että minä en luovuttaisi enää näin pitkällä?” Matoro havahtui haaveistaan.
“Tarkoitin sitä.”
Ja sini hänen käsissään syttyi.
“En aio ottaa käsiini kaikkia niitä ruumiita”, hän jatkoi. “En aio antaa tämän pudota.”
Ja hänen silmänsä syttyivät hohtamaan Nimdan jäistä kirkkautta.
Samalla hetkellä, kun jään sotilas aloitti teräksen kietomisen tajuntansa verkkoon, kromidit aloittivat veren sodan.
“Niljakkaita te äpärät olette!” Deleva huusi, kun rusto-oliot tuntuivat väistelevän epäreilulla notkeudella hänen KAL-osansa iskut, jotka olivat aikanaan möykyttäneet aina pähkähullua syväläistä. Mies tunsi päivän taakan ja levon puutteen vaikeuttavan kaikkea. Hän turvautui suureksi kasvattamaan kilpeensä torjuakseen yhä uudet ja uudet iskut, joita toia kohti satoi.
Kraa veti varjoja yöstä ja syöksi valon toan entistä syvempään pimeyteen. “Jos me veli haluamme elää”, se raakkui. “Meidän pitää tappaa! Tappaa ja selvitä!”
Umbra ei enää vastustellut, vaan tiesi korppinsa olevan oikeassa.
Jos se oli elementtisankareille ankea tilanne, joukon vähän vähemmän sisäistä soturia omaavat olivat vielä vähän isommissa ongelmissa. Maahan syöksyneet Kapuran ja Angienin pelasti todennäköisesti vain se fakta, että kromidien tavoite oli Matoro ja tämän sirut. Deika pysyi Delevan takana ja piteli päätään.
“Sinun diplomatiaasi tuntuu riivaavan ainutlaatuisen huono onni” selakhi huusi halki aseiden kalinan.
“Pikemminkin eräiden vähemmän järkevä toiminta“, Kapura huusi takaisin. “MATORO! MITÄ SINÄ TEET?”
Valkea kohina tuntui ympäröivän koko alusta, hitaasti ja häilyvästi. Matoro loisti kuin sinisenä tähtenä, poissa maailmasta, taistelu vain sumua ympärillään. Hän keskitti koko tietoisuutensa uskomiseen, tahtomiseen ja haluamiseen. Hän ei aikonut antaa aluksen pudota, hän toisteli itselleen. Ei pudota. Ei kuolemia. Edes yksi oikea valinta. Yksi oikea valinta kaiken tämän jälkeen.
Ja se näytti toimivan. Ei tosin tarpeeksi nopeasti. He edelleen vajosivat. Olivat jo Coliseumin tornien alapuolella… vaatisi vain hieman, ja alus kääntyisi merelle. Mutta sekin oli liikaa, ja Angoncen kurssi jatkui kohti pohjoisen Ko-Metrun valkoisia torneja.
Epäilykset, ne riivasivat häntä. Pelko, optimismin sirpaleet. Ei, hänen mielen puhtautensa ei enää ollut kuin se oli ollut Arkkienkelillä. Hän tunsi sirujensa materialisoivan todellisuuteen niin hänen pelkonsa kuin tahtonsakin. Nuket piinasivat häntä, silmätön Deika piinasi häntä, petturit piinasivat häntä. Ote todellisuudesta rakoili, teräs vajosi eikä totellut.
Se oli liian suuri, liian painava… hän ei olisi tarpeeksi. Alus vavahti hetkeksi alaspäin, mutta toa sai sen taas kontrolliinsa. Hänen ympärillään varjot taistelivat, yrittivät surmata häntä, lopettaa hänet siruineen. Hänen suojelijansa olivat häviämässä taistelua, he kaikki olivat häviämässä. Vain, koska hän ei ollut tarpeeksi… tarpeeksi hyvä, tarpeeksi voimakas…
Ympärillä Umbran pimeys pidätteli yhä lonkoresotureita, mutta Delevan plasma alkoi olla lopussa. Teräsruoskat ja kaarisäilät eivät läpäisseet hohtavat kuumaa kilpeä, mutta oranssin suojan pinta-ala väheni kaiken aikaa.
“Deika!” Deleva murahti ähinänsä alta. “Tee jotain!”
Elävä kompassi keskittyi hyräilemiseen – mieli-iskut loistivat poissaolollaan.
Voi ei, Deleva tuskastui. Taasko hän vain-
Ajatustenkulku kuitenkin katkesi, kun Deikan koko keho alkoi hohtaa sinisenä, ja mielen toa nousi ilmaan, Matoron vierelle.
Mielen toan sininen hehku peitti hänen haarniskansa hopean ja hailakanpunaisen. Ajatusvoimat kieppuivat ympäri kantta ja tarrasivat sekä klaanilaisiin että kromideihin.
Maahan suojautuneet Kapura ja Angien katsoivat ylös. Ar-Zainahin tappajat eivät enää kohottaneet aseitaan, vaan heidän kätensä laskeutuivat rauhallisesti kylkiä vasten. Kourat avautuivat ja terävät ja kulmikkaat lyömäaseet kolahtivat kannelle. Taistelullisesti rajoittuneen kaksikon yllätykseksi myös Umbra ja Deleva tekivät saman. Pian kannella ei ollut enää ketään, jolla olisi ollut tappamisen työkalu esillä.
Deleva ei ollut enää lainkaan varma, kuuluiko hyräily Deikasta vai hänen oman päänsä sisästä. Ritarikuntalaisen rikkinäinen kurkku huomioon ottaen jälkimmäinen vaihtoehto vaikutti todennäköisemmältä. Yhtä kaikki, hän ei voinut vastustella sitä. Hän tahtoi totella sitä ja laskea aseensa.
Koko päivä oli ollut Umbralle selviytymistaistelua. Kraa oli aggressiivinen ja väkivaltainen – mutta hän oli sitä selviytyäkseen. Nyt kukaan ei uhannut häntä aseella, ja moderaattorin omakin kalpa lepäsi lattialla.
Ja Kapura palasi aikaan ennen temppelin tapahtumia, ennen Nimdaa ja Nukkeja. Kapteeni Arupak seilasi vapaana halki aavoja meriä, ja Tarip oli hänen vierellään.
Angien tunsi rauhan syövän pois kaiken hämmennyksen, stressin ja tulevaisuudenpelon. Hän ajatteli, miten kamala päivä loppuisi ja miten huominen tulisi ja hän olisi taas Odinalla rakkaansa kanssa.
Ar-Zainah tunsi sen: kaikki vuodet. Hänen oman aikansa. Oman, venytetyn aikansa – ja kaipuunsa sen päättymiseen. Toiveensa löytää rauha. Ja nyt sitä tarjottiin.
Neljä klaanilaista, tiedehai ja kalmarisoturien ryhmä ottivat kaikki tarjouksen vastaan. Oli kuin hohtava huntu olisi levinnyt Deikasta kaikkien läsnäolijoiden ylle ja sulkenut heidät alleen.
Mielen toan elementtiä ymmärrettiin usein väärin – hänen hallitsemansa alkuvoiman käyttö ei ollut taiteenlajina oman mielen upottamista muiden päähän. Sitä Deika ei tekisi, ei koskaan. Todellinen mielen mestari kurotti muiden tajuntaan ja ojensi jotain. Tarjosi, ei pakottanut.
Sillä kannellaolijoista kukaan ei voinut vastustaa rauhaa. Suora tie katarsikseen voitti kaikki kilpailut.
Deikan ajatukset alkoivat valua paikallaolijoihin samalla, kun hänen sininen verensä valui maahan. Pisara kerrallaan.
Jopa Nimdaan sulautunut Matoro kuuli, näki, tunsi sen. Koko Deikan kurjuuden kierre oli alkanut teräaseista ja verestä.
Agacia.
Nimi leijui kaikkien kannellaolijoiden mielessä, mutta vain Matoro arveli tietävänsä, kuka se oli. Eräs hyvin erityinen steltiläinen.
Pehmeä ääni levittäytyi kannellaolijoiden mielien viimeiseenkin sopukkaan. Kukaan ei tahtonut liikkua – Deikan väkivallaton harmonia kutsui kovempaa. Matoro sai ajatuksensa urilleen, ja koko pyhien sirujen voima oli hänen hallussaan. XMS Angoncen kurssi totteli Mustalumen mieltä. Rauha, jonka hän tunsi… se tuntui aidolta. Se tuntui paremmalta kuin Deltan kauneus kredipselleenissä. Se tuntui… puhtaalta.
Kaikki tunsivat sen. Petokset muuttuivat merkityksettömiksi ja aseet turhiksi, kun he vain…
Käheä kirkaisu korvasi musiikin. Huntu repesi ja pakka sekoitettiin uudelleen. Deika vilkaisi taakseen – Deika ei enää hohtanut tai leijunut, vaan seisoi kauhistuneena hänen takanaan.
Värit, joita ei olisi pitänyt olla edes olemassa.
Kuolevien kirkumista ja hullujen huutoa.
Silta romahti, matkalainen mukanaan.
Deika aisti rautaisen kuoleman lähestymisen ja hauras rauha särkyi.
“”Toteamus: Mestari ZMA pahoittelee häiriötä.”
Ääni osui suoraan valon toan selkärankaan.
Ja silloin yläilmoista syöksyi nelikäsi sinivisiiri taivaan tähtiä heijastaen. Sen harppuunakädet ampuivat sähköiset otteensa kiinni Umbraan, se syöksyi heräilevän joukon keskelle, pyöritteli auki energiaverkkoaan.
Umbra tunsi sähkön virtaavan voimakkaana hänen lävitsensä. Salamat menivät läpi luiden ja lihasten, läpi koneosien. Se sattui, mutta soturi oli kohdannut pahempaakin. He olivat kohdanneet pahempaakin.
“Feterra. Miksei Mestarisi opettele pyytämään asioita?” valon toan suusta pääsi rauhallisesti. Kraa ei pitänyt tästä äänensävystä. Se halusi upottaa nokkansa ja terävät koukkukyntensä kädelliseen suolasirottimeen ja nokkia ja raastaa se täyteen reikiä. Pahuuden kone ei saisi saada haluamaansa.
“”Vastaus: Mestari ZMA:n ei tarvitse.”
Korppikoneen kourat olivat sekuntien päässä kiertymisestä valon ritarin kimppuun. “”Vastaus: Mestari ZMA tarvitsee vain valon toan.”
“Lopeta tämä pelleily”, raakkui Kraa Umbran sisällä. “Anna meidän vapauttaa voimat, joita naamiosi pitää sisällään.”
Unen loppumisen olivat muutkin tajunneet. Deleva hinasi itseään vaivalloisesti ylös, kilpeensä tarraten. Kromidit, aseitaan kahmien, olisivat hetkessä ylhäällä. Deika makasi maassa lamaantuneena, ja Matoro keskitti kaiken tahtonsa kaaoksen estämiseen.
“Liian vaarallista”, Umbra vastasi kuin vastauksena Feterran toteamukseen. Mutta se oli tarkoitettu hänen korpilleen, vapautensa linnulle. Kraa harmistui ja toivoi olevansa taas vapaa kuin silloin ennen. “Et anna minulle vaihtoehtoa. Jotkin asiat on tehtävä pakolla tai pakotettuna”, musta lintu raakkui mieliavaruuden syövereissä.
Umbran kanohi alkoi hohtaa. Se ei ollut tehnyt sitä kuukausiin. Majakan lyhty syttyi hohtamaan.
“Et tiedä mitä olet vapauttamassa”, Umbra sanoi epäröiden. Hän veisi vielä kaikki aluksella olijat hautaansa. Mordus, Kopioinnin naamio oli epävakaa. Se varastoi voimia ja lopulta vapauttaisi kaikki sisällään pitämänsä voimat, olivat ne sitten naamio- tai elementtivoimia.
“Umbra”, Deleva ehti huutaa, mutta oli Kraata hitaampi. Sähköinen verkko rätisi, orkesteri kutsui valoa.
Mutta vain hetken.
Sillä varjolla oli valta tilanteesta.
Kraa astui parrasvaloihin. Hän työnsi Umbran sivuun mielensä perukoille. Heidän mielensä. Av oli vain tiellä moraalikäsityksineen. “Minä olen Kraa, Varjo”, majakka sanoi viimein. “Ja Mestarillanne ei ole sijaa tässä asiassa, roskapönttö. Tunnen tämän naamion voiman. Voima, joka virtaa ympäri minua, meitä. Ja tämä voima tuhoaa Avrahk Feterrat, Valon äpärät. Se on varastoinut voimia koko matkanne ajan.”
Sateenkaarimainen ryöppy erilaisia energioita alkoi kerääntyä Kraan kämmeniin. Kaikki vain sulautui toisiinsa, heikennyskanokat, elementaalivoimat, nopeuden naamiot. Toan kämmenet säteilivät kuin diskopallot. Erilaiset voimat kietoutuivat toisiinsa kuin käärmeet, jotka söivät ahnaasti toisiaan. Jää söi tulta, varjo valoa ja niin edespäin. Deikalta saatu telekinesia piti pallot jotenkin aisoissa, muttei pitkään.
“Kumartakaa Kraan herraa, rautaäpärät”, Kraa lausui ja katkoi heikennyskanokan voimalla tämän ruumiiseen kiinnitetyt sähköjohdot. Hän latasi diskopallomaisen sekavia elementaalienergioita sisältävän energiapanoksen kohti hyönteiskonetta.
Avhrak Feterra heitti energiaverkon päin toaa, mutta diskopalloenergia räjäytti verkon ilmassa. Konehirviön verkon rippeitä lenteli ympäriinsä, osuen myös tämän haarniskakuoreen.
Kraa olisi halunnut kokeilla tämän ruumiin eri toimintoja jossain muissa tilanteissa, mutta nyt piti vain keskittyä vihollisen tuhoamiseen. Syvällä majakan syövereissä kyhjötti Av eli Umbra. Hän oli aivan hiljaa ja kauhuissaan siitä mitä Kraa voisi saada aikaan. Kenellekään ei olisi pitänyt antaa tällaista epävakaata kanohia. Ei kellekään. Tai tummaa sivupersoonaa.
Erilaiset voimat sekä kuormittivat että ravitsivat varjomajakkaa. Rankaisevaa korppia. “Tämä voima. Mikset ole antanut meidän hallita tällä? Olisimme voineet tuhota Bio-Klaanin viholliset helposti. Niin helposti, omatuntoni.”
Energialataus osui Avrahk Feterraan. Ja kaikkeen muuhunkin. Kraa ampui latauksia kuin sarjaa eli hallitsemattomasti. Korppi halusi kuitenkin kokeilla jotain muuta. Hän halusi Delevan naamiosta kopioimansa supernopeuden. Uudelleensyntynyt soturi latasi tykkikäteensä säihkyvää energiaa, missä yhdistyivät plasma, telekinesia, heikennys, tuli ja jää sekä muut oudot voimat. Latautunut soturi lähti kiitämään kohti Feterraa nyrkki ojossa kuin mikäkin supersankari.
Ja hän rikkoi padon, jonka Umbra oli kanohiinsa Avra Nuin jälkeen tehnyt sen tuhovoimaa hallitakseen.
Kun pato katosi, kaikki vapautui. Kuin sateenkaarijoki olisi päässyt valloilleen. Valon erilaiset spektrit vapautuivat tuhoavana voimana, kokoelmana eri elementtejä.
Deleva olisi huutanut, elleivät kromidit olisi olleet jälleen toien kimpussa.
Kraan mekaaninen nyrkki meni läpi Feterran kuoresta kuin veitsi voista. Polttava jäänyrkki iskeytyi voimalla läpi mekaanisesta olennosta, luoden valtaisan räjähdyksen, mikä näytti kuin ydinpommiin olisi laitettu ilotulitteita. Hallitsemattomia voimasalamoita ja energiapurkauksia lensi ympäriinsä. Feterran kappaleita lensi ympäriinsä ja ne olivat tulessa, sitten jäässä ja sulivat sitten plasmaan. Lämpötilavaihtelu oli suurempaa kuin missään. Jäätä ja plasmaa lensi ympäriinsä eri väreissä. Ja vielä nopeutetuilla nopeuksilla. Punainen ja sininen vuorottelivat kuin tanssissa. Tuli ja jää lauloivat. Jää kirkui kun se suli, plasma höyrysi kun se jäätyi.
Ympäri alusta syttyi tulipaloja, osa aluksesta alkoi sulaa, katto oli osittain syväjäässä. Absoluuttinen nollapiste muuttui yhtäkkiä tuhansiksi asteiksi. Ja toisinpäin. Oli kuin fysiikan lait eivät toimineet ollenkaan.
Ja Mordus vain hehkui. Se repi Kraan sulkia. Aiheutti suunnatonta päänsärkyä. Kraa tunsi olevansa tulessa ja jäässä samaan aikaan. Valo ja varjo kuristivat sitä köysillään.
Mordusin voimat repivät ja rikkoivat kantta kaikkialla. Kromideita, tovereita, reaktoreita.
“Kraa kraa, kraa”, Kraa huusi hädissään. Se kylvi tuhoa ympäriinsä ja oli tuskissaan. Kuin neulat olisivat työntyneet läpi sen kallosta. Mordus alkoi hohtaa yhä kuumempana ja polttavana. Kuin kaksoisauringot Avaku ja Akuavo. Soturi oli menettänyt täysin naamionsa hallinnan. Se halusi kaiken loppuvan.
“Se polttaa. Se jäädyttää. Tunnen kaikki energiat sisälläni. Tunnen piikit lihassani, kallossani!”
Kraa halusi vapaaksi, mutta oli nyt kahlittuna tähän kärsivään ruumiiseen. Kahlittuna energioilla, joita kukaan ei voinut hallita. Hallitsemattomat energiat aiheuttivat vain tuhoa. Diskopalloenergiat jatkoivat tanssiaan ympäriinsä. Se olisi ollut kaunista, jos se ei olisi tuhonnut kaikkea ympärillään.
Plasma ja jää olivat tuhonneet Umbran tykissä olevan mekaanisen käden täysin. Musta käsi ei kestänyt miinus 273 asteen lämpötilan ja 8000 asteen lämpötilan vaihtelua. Hallitsemattomasti tykki ampui käden rippeet yhteen kromideista. Jääplasma osui kohteeseensa. Kromidi huusi tuskissaan, mutta sen huuto hukkui kaikkeuden kaaokseen.
Hohtava soturi menetti tajuntansa Mordusin yhä hehkuessa kultaista, sokaisevaa valoaan. Kuormitus oli sille liikaa. “En halua osaksi Orkesteria”, se nyyhki hiljaa, kyynelten höyrystyessä sen kasvoilta tajunnan kadotessa.
Vaikka Kraa oli kylvänyt kuolemaa, kone ei ollut sitä niittänyt.
Siinä se seisoi kartionsa päällä, epävarmasti leijuen. Feterran visiiri rätisi sinisenä. Toinen sen olkapäiden plasmalaukaisimista oli räjähtänyt ja vienyt mukanaan ylimmän käden. Sen rinnasta irvisti repeämä, ja koko ennen niin ketterä kuori oli hoiperteleva raunio.
Mutta ei, ei se hävinnyt ollut.
Arsteinin instrumentit olivat liian täydellisiä siihen.
Ja silloin sen kourat tarttuivat kaikkensa yrittäneeseen toaan.
Matoro tunsi hajoavansa ristiriitaan. Hänen piti pelastaa ystävänsä, kääntää sirujensa suunta kohti vihollisia, rikkoa korpinmusta kone ja karmiininpunaiset soturit.
Mutta jos hän tekisi sen, hän ei todennäköisesti enää saisi kiinni aluksesta… ja se oli jo valmiiksi niin vaikeaa. Hän teki kaikkensa kääntääkseen teräsjärkäleen, ja se kääntyi hitaasti, niin hitaasti… mutta se osuisi vielä torneihin.
Oliko hänen ystäviensä henget arvokkaammat kuin kaikkien niiden alhaalla olevien?
Mutta se osuisi torneihin, ja sadat kuolisivat. Matoro tiesi sen.
Miksi siis yrittää estää sitä? Miksei hän vain veisi kaikkia pahoja mukanaan, pelastaisi ystäviään ja antaisi vääjäämättömän tapahtua?
♬ Ei se ole vääjämätöntä~ ♩ ♩ Et vain uskalla uskoa~ ♩
“Auta minua, Delta”, Matoro kuiskasi, ja yritti vääntää vääjäämättömän sijoiltaan.
Jos Matoro olisi tiennyt, kuka on pelon tehnyt, hän olisi kiittänyt tätä. Sitä parempaa motivaattoria ei ollutkaan.
Nuori mies, joka olisi Jään Sotilas enää hetkiä, puristi Deltan ja Epsilonin nyrkkiinsä. Ne hohtivat sineä hänen kätensä läpi.
Ja kristallikuningatar tuli. Tuli, kuten lupasikin. Kauniimpana ja kovempana kuin koskaan. Valkean metallin särmät saivat toan kämmenen verille, mutta sillä ei ollut väliä.
♪ Säännöt eivät enää päde täällä, Mustalumi. Irrota otteesi ja syöksy~ ♪ ♪ Syöksy uskon varaan~ ♪ ♪ Muuten he kaikki k u o l e v a t ♪
Suljen sinisilmäni maailmalta, niin kuin olen aina tehnyt. Kun en näe maailmaa, se on vain sitä, miksi sen kuvittelen.
Sokeana astun alas jyrkänteeltä, vain kahden sinisen tähden varaan. Ja tunnen itseni voitokkaammaksi kuin koskaan ennen.
♪ Syöksy~ ♪ ♪ Päästä irti~ ♪ ♪ Anna minulle kaikkesi, niin teen sinusta täydellisen~ ♪
Valkeat tornit kohosivat korkeuteen. Niiden kristallipinta loisti takaisin punaista valoa, jonka aluksen hätää kärsivät moottorit saivat aikaan. Nukkuva maailma alapuolella ei enää nukkunut, vaan huusi kaaoksessa.
Coliseumin tornit olivat kuin Suuren Hengen luo kohoavat tornit. Tuhannet tehtaat puskivat usvaa taivaisiin, kuin savumerkkeinä jumalille. Onnen takaavat koneet olivat syösty epävarmaan sekaannukseen, ja monen teräsrungot makasivat romun seassa.
Aloitan taistelun todellisuudentajuni kanssa. Tiedän, että minun pitäisi tuhota se, jotta voisin tulla täydelliseksi. Totuus oli kivi Nimdan rattaissa. Minun pitäisi hylätä se. Unohtaa se. Tehdä se itse.
Tiedän, että vain siten voin pelastaa kaiken. Vain siten voi olla vielä huominen.
Mutta minä tiedän myös, etten halua enää menettää itseäni siruille.
Käteni, joka on kasvanut koko maailmaani kontrolloivaksi, tarttuu teräkseen. Alkaa vastustamaan liikettä. Pudotusta. Teräshirviön juoksu hidastuu, hidastuu, hidastuu. Sinisyys ympäröi koko maailman. Näen varjot, jotka kamppailevat ympärilläni.
Ja minä pysäytän aluksen. Juuri ennen osumaa.
Silloin tunnen veitsen pureutuvan rintaani. Kromidirauta, se uppoaa syvälle. Parkaisen, huudan kun sen sahalaita raastaa lihaani. Siruni putoavat. Vereni tahrii aluksen pinnan.
Näen, miten kansi on täynnä punaista massaa ja kromidien haarniskankappaleita räjähdyksestä. Kuulen huudot alhaalla. Törmäykseen on enää hetkiä. Jylinä kaikuu taivaanrannasta.
Tuntuuko mikään pahemmalta, kuin kuolla kesken painajaisen, jonka on itse aiheuttanut? Hiipua pois unesta ennen kuin on ehtinyt tehdä sovinnon, ehtinyt korjata virheensä?
Näen, miten vanhin ystäväni, katkerin petturini ja rakkain toverini katoaa öiseen taivaaseen korpinmustan koneen kourissa.
Tätäkö minä hain? Taistelua, taistelua jolla lopettaisin pahan? Vain sekunteja, ja minun epäonnistumiseni paino iskeytyy torneihin, sirpaloiden sadat elämät. Vain sekunteja, ja kaikki hukkuu tuleen.
Näen, miten vanha plasman toa on maassa, läpeensä hävinneenä ja hajalla. Voimien pyörre oli sortanut hänet maahan, ja yhä uudet iskut upposivat häneen.
Minä muistan, että minun pitäisi hylätä totuus. Voisin vain valita, ettei tämä ole minun totuuteni. Valita, että tekisin uuden totuuden. Painautua valkoisen valheen syliin uneksimaan parempi maailma.
Näen, miten tikari uppoaa polvilleen kaatuneen mielen toan otsalohkon, maalaten maailman kirkkaansinisellä verellä. Toisin kuin alitajunnassani, hän ei naura tai itke. Hän kuolee.
Näen, miten galvanoitu todellisuuteni iskeytyy torneihin – miten kristallinkappaleet lentävät, lävistävät, raastavat. Ne riekaloivat Deikan kehon, uppoavat hänen haarniskaansa. En kuule, mitkä ovat hänen viimeiset sanansa.
Näen, miten mielen toa kaatuu maahan silmät puhkaistuna. Hetken luulen olevani uneni kaaoksessa, mutta, tiedän sen olevan todempaa. Vai onko? Onko se niin totta, että se… se… tapahtui?
Tunnen terän lävistävän niskani haarniskalevyjen välistä. Yritän tavoitella siruja, jotka ovat pudonneet eteeni, sinisen veren lammikkoon. Kolmas isku syöksee minut mustuuteen, ja romahdan kasvoilleni.
Tahdoin elää, kuin tuolla jossakin hämärän takana olisi tarkoitus, tehtävä ja tekijä. Tahdon myös kuolla niin.
Tornien kristallipinta särkyy aluksen iskeytyessä niihin. Reaktorit sulavat. Kylmyys tulee.
“TIK TOK…” “Muista, rakkaani!” ♬ kaikki loppuu ~♬
“TIK…” “M U I S T A r a k k a a n i…” ♬ k a i k k i loppuu ~♬
Se oli niitä tilanteita, jotka jättivät aina niin sanavalmiin jään toan sanattomaksi. Todella sanattomaksi.
Hän oli täynnä kysymyksiä. Miksi et kertonut aiemmin, miksi odotit, miksi teit sen. Hän oli täynnä syytöksiä. Petturi, jälleen yksi petturi. Kehenkään ei voinut luottaa (etenkään, kun ei voinut luottaa kenkään). Toisaalta, olisihan se pitänyt nähdä, hän syytti myös itseään. Hän oli täynnä hämmennystä ja epävarmuutta, jonka saattoi tiivistää helposti ilmaukseen “mmmmmiiiiitäää?”
Mutta päällimmäisenä hänellä oli jotakin muuta.
“… Arupak… Arupak on toisin päin Kapura. NO VOI NYT MATA NUI ARUPAK ON TOISIN PÄIN KARZAHNIN KAPURA!”
Ajatusketju jatkui.
“… ja… ja… Nimda on… admin? Mitä edes?”
Mutta valaistumisista korkein tapahtui viimeisenä.
“… ja Tarip on…no voi nyt jumalauta. Pirun palaneen metsän toa! Seuraavaksi sanot, mitä, että sen yhden pirun skakdinkin nimi on väännös jostakin tyhmäst- TÄMÄ ON TYPERÄÄ!”
Ja siinä vaiheessa Matoron keuhkoista loppuikin ilma.
Hän vannoi hankkivansa vielä erillisen tyynyn, jota kantaisi varustevyöllään vain voidakseen huutaa siihen.
“Kuka muka väitti, että olisi liian typerää, jos olisinkin Arupak?” Kapura uskaltautui vihdoin kysymään.
“Tarkoitan”, jään toa tasasi hengitystään. “Mikset sinä vain kertonut? Eikö se olisi helpottanut niin paljon kaikkea?”
“Ehkä moderaattorien syitä pidättää minut”, Kapura pyöräytti silmiään. “Merirosvot eivät ole kaikkein luotettavinta sakkia. Varsinkaan sellaiset, jotka tavoittelivat aiemmin Nimdaa. Olisi lisännyt myös Metru Nuin auktoriteettien syitä ottaa minut kiinni. Ja teidän syitänne hylätä minut petturina.”
Matoro huokaisi ja tuijotti tyhjää seinään. Kaksi sirua hohtivat valkoisena, toinen hänen kädessään ja toinen rinnassaan.
“En minä osaa olla sinulle vihainen. Mutta minä tiedän, että minun pitäisi olla”, hän voihkaisi. “Ensin… Umbra, sitten sinä. En usko, että voin tämän päivän jälkeen luottaa enää kehenkään tai mihinkään.” Kehenkään tai mihinkään, paitsi Nimdaan. ♪ Voi. Kauniisti sanottu~ ♪
Pehmeä ääni rauhoitti ainoana pimeydessä.
Se ei sentään esimerkiksi ollut oikeasti merirosvo joka piiloutui maailmalta KÄÄNTÄMÄLLÄ NIMENSÄ VÄÄRINPÄIN.
“Toivon, että ymmärsit äskeisestä, että tämä pysyy meidän välillämme”, Kapura mutisi. “Tai no. Jos alat huutamaan Uulle ja Delevalle tästä, se voi olla hyvä perustelu antaa jonkun täysjärkisemmän kantaa siruja. Joten etköhän pysy vaiti.”
“Sinä niin vain pyydät minua jatkamaan valheidesi levittämistä, valehtelemaan ystävilleni niinkuin he ovat valehdelleet minulle? Minä haluan uskoa olevani sitä parempi, Arupak.”
“Käytännössä en tainnut koskaan sanoa, etten ole Arupak.”
“Minua ei kiinnosta semanttiset yksityiskohdat. Menen nyt etsimään ne Varjotun ääliöt ja hoitamaan tehtävän loppuun. Minulle on aivan sama, tuletko mukaani. Haluan tämän kaiken pois, ja pian”, Matoro totesi jääkylmästi ja astui sellinovesta ulos kylmälle käytävälle.
“En ajatellut antaa sinun mennä yksinäsi sirujen kanssa”, Kapura mutisi ja poimi maasta kultaisen taskunauriin, joka ei vieläkään tikittänyt. “Jätit kätevästi huomiotta tarinani osoituksen Nimdan vaarallisuudesta.”
“Tiedätkö, minulla on teoria, millä voi selittää sen, miksi Nimda tuhosi sinut mutta säästää minut”, Matoro tokaisi. “Nimda on hyvä, ja se haluaa paremman maailman. Ja se haluaa olla yhteistyössä jonkun sellaisen kanssa, joka haluaa samaa.”
Kapura pudisti päätään. “Me voimme keskustella tästä myöhemmin. Nyt haluaisin kiinnittää huomiosi erääseen toiseen asiaan. Nimda oli kellossa. Se oli siellä turvassa, joten ne eivät käyneet varastamassa sitä itselleen. Siinä oli kai jonkinlaista epäselvää taikuutta, joka esti ihan ketä tahansa avaamasta aarrearkkua.
Mitä käy, kun me otimme sen pois?”
Tik tok.
Kello oli pysäytetty.
Ja ikuisten sekuntien välisistä varjoista kömpisi olentoja.
Mutta ensimmäistä kertaa aikoihin… Matoro ei osannut pelätä niitä. Kun sirut hohtivat yhdessä, ei varjoja jäänytkään. Ei varjoja, mihin painajaiset pesiytyisivät.
“Viimeksi, kun kohtasin ne, minulla ei ollut siruja”, Matoro vastasi astellessaan jälkiään takaisin. “Kahdella peittoat pahuuden, hän sanoi minulle.”
“Sinä et ota tätä tarpeeksi vakavasti”, Kapura mutisi. “Pelasimmeko me vain niiden pussiin vapauttamalla kaikista suurimman aarteen kellon kahleista? Meidän on päästävä pois ja nopeasti.”
“Minä olen ainoa, joka ottaa tämän vakavasti! Minä olen ainoa, joka yrittää korjata kaikkia niitä helvetin virheitä, joita on tehty. Sinun virheitäsi, Umbran virheitä, minun virheitäni. Se vain… teille tämä on joku karzahnin peli! Peli siitä, kuka saa eniten nimdapisteitä ja voittaa! Minua ei kiinnosta! Minä haluan sirut vain auttaakseni ja tehdäkseni kaikesta parempaa!” Matoro korotti ääntään.
“Ei tämän pitänyt mennä näin”, Kapura sopersi. “Tiedätkö, miten minä perustelin sirujahtia hänelle? Se on minun kohtaloni. Sirulla teen kaikesta parempaa. Ei tämä ole pakkomielle, haluan vain uteliaisuuttani selvittää, oliko sitä olemassa.”
Kapura käveli Matoron edelle ja tuijotti tätä silmiin.
“Katso minua, Matoro. Näetkö merkkejä Arupakissa palaneesta elämänilosta ja uteliaisuudesta? Minä tulin tänne korjatakseni edes jotain virheistäni, mutta nyt sinä kävelet samaa polkua näkemättä eteesi.”
“Ja sinä olisit voinut pysäyttää sen polun hetkenä minä hyvänsä, jos olisit vain kertonut. Sen sijaan päätit olla tekemättä mitään ja johdattaa minut Deltan luo. Mitä pirua sinä kuvittelit minun tekevän? Toteavan, että kas, täällä on siru, jonka etsinnälle olen omistanut koko elämäni viime kuukausina, taidanpa jättää sen tänne”, Matoro vastasi.
“Siru piti tuhota”, Kapura sanoi hiljaa. “Minä lähdin tälle matkalle uskoen, että pääsisin siitä lopullisesti eroon. Olisiko minun pitänyt jättää se lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamana? Ja omatkin rehellisyyspisteesi taitavat vähän laskea, kun otetaan huomioon, että sinulla oli toinen siru koko ajan.”
♪Tuhota? Ritari yritti jo kerran aikoina ammoisina. Mitä siinä kävikään?~ ♪
“Ensinnäkin, sinä vähän niinkuin jätit sirun lojumaan mielisairaalaan vain epäselvän kellotaikuuden suojaamaksi, ellet jo unohtanut. Toiseksi, minä oletin, että tiesit sirusta, ja pyydän anteeksi, etten selventänyt sitä. Ja tärkeimpänä… siru piti tuhota? Ritari yritti tuhota Nimdan. Se ei onnistunut. Millä sinä muka tuhoaisit… tuhoaisit tämän?” Matoro kysyi ja nosti Deltan silmiensä tasolle. Se oli naarmuton, virheetön, palanen täydellisyyttä. Niin täydellistä, että hän ei edes kyseenalaistanut, kuka Ritari oli, ja oliko hän edes tiennyt tätä aiemmin.
♫ Ensimmäinen suojelijani epäonnistui. Putosi taivaalta kuin siipirikko lintu~
Sinähän et tee niin, Matoro?~ ?
Ei hän tekisi. Hän liitäisi ylpeänä. Taivaalta putoaisivat vain Arkkienkelin paholaisen kaltaiset hirviöt – hänen käsiensä, niiden joita oli taas kaksi, pudottamina. Hänen taivaallinen routansa repisi riekaleiksi ahneuden katedraalit ja väärät jumalat.
“Kello näytti säilövän sirua ihan hyvin”, Kapura kihisi. “Järkevintä olisi laittaa se takaisin ja nakata lähimpään tulivuoreen. Oikeastaan en edes muistanut täydellisesti, mitä Arupak oli sirulle tehnyt. Lojuiko se ilman vartiointia? Oliko joku jo varastanut sen? Minä lähdin tänne viimeistelemään sen, minkä Arupak viimeisillä voimillaan ja epästabiililla mielenterveydellään aloitti niin hyvin, kuin pystyi.”
Sen, minkä Arupak aloitti? Matoro pudisti päätään hiljaa. Hän ei enää tiennyt, oliko aiheessa mitään puhuttavaa. Ja jos oli, niin ei ainakaan itse kapteenin kanssa.
“Ja siinäpä teit loistavaa työtä”, Matoro vastasi lähtiessään kohti ovea, josta he olivat tulleet. “Tätä ei olisi tapahtunut, jos olisit vain kertonut totuuden ennen kuin se oli, tiedätkö, liian myöhäistä.”
“Tiedätkö, minkä varaan maailma rakentuu?” Kapura sanoi vihaisesti. “Ison pinon valheita. Päällä valheita, alla valheita. Jokaisen kerroksen alla lisää valheita. Joskus on parempi unohtaa. Joskus on parempi jättää kertomatta totuus, jota ilman on parempaa olla.”
“Sitä sanotaan heikkoudeksi, Kapura. Vaikka maailma koostuu siitä, se ei tarkoita, että minun pitäisi tehdä samoin. Minä haluan näyttää olevani parempi kuin tämä maailma. Minä haluan näyttää, että häntä voi käyttää myös hyvään.”
“Sinä et ollut siellä”, Kapura sanoi hiljaa. “Sinä et kuunnellut niiden askelia ja siiveniskuja yöllä. Sinä et kuunnellut joka päivä kun väitettiin, että ne ovat vain mielikuvitusta. Sinä et taistellut jatkuvasti vain suojellaksesi sirua, joka tihkui verta. Niiden verta, jotka olit itse tapattanut etsinnälläsi.
Ja nyt vaikuttaa siltä, että siru on saamassa yhden uhrin lisää.”
Kuinka hän kehtasi. Kuinka hän kehtasi?
“NE TAPPOIVAT MINUT, KAPURA”, Matoro huusi. “Minä tiedän aivan yhtä hyvin, miten vakavia nämä asiat ovat, joten älä esitä mitään asiantuntijaa! Sinä olet meistä se, joka epäonnistui tavoitteessaan, etkä kykene luottamaan, että minä voisin onnistua sinua paremmin!”
“MINUT NE JÄTTIVÄT HENKIIN”, Kapura huusi takaisin kykenemättä välttämään lievää sarkastisuutta. “JA TAPPOIVAT H-HÄN…. h-hetkinen, missä kaikki linnut ovat?”
Käytävä joka oli niitä aiemmin kuhissut oli nyt tyhjä.
”… m-missä kaikki linnut ovat?”
Mutta Matoro pysyi tyynenä, suorastaan mairean tyynenä. “Aivan, ei lintuja. Kaikki on äkkiä niin paljon yksinkertaisempaa”, hän vastasi lähtiessään takaisin kohti portaita toiseen kerrokseen.
Kapura ei hetkeen sanonut mitään.
“S-sinä olet hullu”, seppä mutisi sirunkantajan takana. “En uskonut sanovani tätä tänään, mutta sinä olet hullu ja vaaraksi itsellesi. Ja meille kaikille.”
”Ja sinä olet se idiootti, joka olisi voinut estää tämän kaiken, mutta ei estänyt”, Matoro vastasi. “Tämä on ihan turhaa. En näe, mikä ongelmasi on.”
“Sinä et ole nähnyt lintuja”, Kapura sanoi hiljaa. “Ne eivät ole vainonneet sinua. M-minne ikinä meninkin… ne eivät koskaan olleet kaukana.”
Jään toa mietti hetken. “Kapura… käytitkö… teitkö sinä koskaan mitään aktiivisesti sirulla? Taistelitko sillä, tai jotakin sellaista?” hän lopulta kysyi.
“En minä tahallani”, Kapura mutisi. “Ymmärrät kai. Tihkui verta ja kaikkea. Mutta saatoin joskus… tehdä jotain vahingossa.” En ole vielä pitkän psykiatrin urani aikana löytänyt mielisairautta, joka tarttuisi, kaikuivat Cehayan sanat Matoron tajunnassa. En tiedä, miten, mutta… hän sai sen tapahtumaan. Ja toa ei voinut olla huokaisematta tuijottaessaan sirpaleita, joita joskus luuli kuvajaiseksi luotetusta ystävästään.
“Luulen, että siinä on syy, miksi sinulle kävi niin kuin kävi. Sinä et pyytänyt Nimdaa lopettamaan niitä lintujasi yhdessä kanssasi. Sinä tyydyit vain kärsimään.”
He kävelivät pienen keittiön ohi. Kapura irvisti huoneen kuolleiden varisten pinolle. “Tuolla haisi aina epäilyttävältä”, toa mutisi. “Mutta tämä on uutta.”
Sitten tulen soturi palasi Matoron huomautukseen.
“Ei Nimdan käyttö ole mikään ratkaisu”, Kapura huokaisi. “Pelkkä sen olemassaolo riitti tuhoamaan kaiken. Mitä minä sirun käyttämisellä saavuttaisin? Juna meni jo. Tai oikeastaan laiva sopisi paremmin. Arupak kuoli sinne temppeliin, eikä niitä aikoja saa mitenkään takaisin. Lintujen alituinen valvonta on sopiva palkkio siitä, mitä minä tein.”
? Entä jos…~
Entä jos hän sanoo noin vain koska haluaa että luovut minusta~ ? Jään Sotilas oli kuulevinaan kauneuden äänessä hyppysellisen epävarmuutta.
Minä tiedän, että hän sanoo noin juuri siksi, rakas, Matoro vastasi, ja hänen sydämensä täyttyi varmuudesta.
? Tiesin että voin luottaa sinuun, sotilas~ ? Deltan ääni lämmitti häntä.
“Yksinkertaisesti sanottuna sinä epäonnistuit, ja minä-”
Ääni jähmetti portaita lähestyneet toat. Ääni, joka oli kuin… korppien raakkumista läpi tuhannen jääverhon, läpi itse Ikuisen? Se saattoi kuulua seinien sisältä. Putkistosta. Ilmastoinnista. Mutta se oli poissa yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin.
“… k-kuten sanottua, minä vedin siruni kanssa-”
Taas.
“H-hiljaa, Matoro”, Kapura kuiskasi. “Huomioi tämä jotenkin. P-panikoi. Reagoi! Etkö sinä kuullut sitä?”
“Pitäisikö tuon äänen… kertoa jotakin minulle?”
Kapura käänsi päänsä hitaasti kohti Matoroa. “Arvaus”, tulen toa sanoi ja kuiskasi seuraavat sanansa, jotka Matoro halusi vain estää, eikä voinut.
“Painajaisten lähetti.”
“… haistaa aina pelkosi”, Matoro jatkoi.
Helvettiin täältä, hän ajatteli. Ja pian.
“Ja tulee luoksesi”, Kapura sanoi poissaolevasti. “H-hoidetaan metsästäjät. Pelastetaan tohtori. Ja ulos täältä. Nopeasti.”
“Tuon halusinkin kuulla, Kap. Kiitos”, Matoro vastasi heidän laskeutuessa portaita, eikä hänen äänessään ollut enää ripaustakaan kiihkoa. “Nyt, tiedätkö sinä missä on ruokasali?”
Kraa. Kraa.
Kapuran aiempi kysymys sai vastauksen.
No voi. Ne pirun korpit ovat täällä. Painukaa karzahnille, Matoro ajatteli astuessaan toiseen kerrokseen.
n i i t ä k i n p e l o t t a a
“Tässä kerroksessa, kai”, Kapura mutisi tiiraillen ruuantähteiden ja homekimppujen kaaosta, jota osa tummista siivekkäistä nokki nyt varuillaan, hermostuneena. Pari korppia oli erehtynyt keittiökaaokseen vievälle pitkälle käytävälle tappelemaan jostain vetisestä ja narskuvasta. ”Me emme käyneet tuossa yhdessä käytävässä. Ehkä siellä on jotain”, toa sanoi osoittaen kohti ovea, jota vasten oli pinottu kevyitä tuoleja. “Tai sitten noiden pariovien takana.”
“Selvitän asian”, Matoro äkkiä sanoi ja sulki silmänsä. Cencord syttyi hohtamaan, mutta se oli kalpeaa hohtoa verrattuna kahteen siruun.
“M-meidän pelkomme”, Kapura sanoi yhtäkkiä pidelleen päätään. “S-se löytää meidät siten.”
Korpit, naakat, varikset. Mieleltään heikot, heiveröiset. Ne pelkäsivät. Ne pelkäsivät niin paljon.
Mutta neljä voimakkaampaa mieltä säteili jostakin.
Missä he ovat? Alakerrassa?
?Kyllä. Haluatko että paikallistan heidät??
Tee se, rakas.
?He..
… o v a t …
t u l o s s a .
Älä pelkää, rakas~
Miksi pelkäisit o l e n t o j a joita ei ole olemassa? ?
“Näen alhaalla neljä”, Matoro vastasi. “Mutta… he sanoivat olevansa toisen kerroksen ruokalassa.”
“Mitä ne mielet tekevät?” Kapura kysyi. “Suunnittelevat meille ansaa? Vai..?”
“Ensinnäkin… kuulin puhelussa neljän eri metsästäjän äänet. Niiden lisäksi on vielä tohtori. Niitä pitäisi olla viisi”, Matoro vastasi pahaa enteillen.
“Pysy mielivahdissa”, Kapura mutisi. “Ja muussakin vahdissa.” Tulen toa otti esiin radiopuhelimen.
“He ovat tulossa”, Matoro sanoi. “Nimda sanoi, että he ovat tulossa.”
Kapura laski radiopuhelimen alas hermostuneesti. “Aiommeko me vain odottaa, että… no, jotain tapahtuu? Olemme aika jumissa täällä.”
“Soita heille.”
Ei, en pelkää. Minun ei tarvitse pelätä.
? Eihän S ä t k y n u k k e koskaan tappanut sinua.
Ja sinulla on käsikin tallella~
Niitä e i ole.
Jos vain haluat niin~ ?
Ne olivat vain paha uni.
Sellainen, minkä luulee olevan totta, mutta kun herää, huomaa, että se oli vain painajainen.
Sinä herätit minut, Delta. Delta, Delta, niin kaunis sana. Kaareva, pehmeä.
Kapura huokaisi ja nosti radiopuhelimen uudestaan suunsa eteen. “En lupaa olla panikoimatta, jos täältä kuuluukin jotain ihan muuta”, toa mutisi. “Haloo?”
Uusi raakunnan aalto keskeytti toan, joka sulki silmänsä ja yritti keskittyä vain radiopuhelimeen. Pois, linnut. Nyt oli tärkeämpää tekemistä.
“Haloo?” Kapura sanoi uudestaan äänen vaiettua. “En kuullut mitään raakunnalta”, hän sanoi ohimennen Matorolle ja palasi puhelimen ääreen. “Haloo? Olemme toisessa kerroksessa valmiina täyttämään osuutemme sopimuksesta. Missä te olette?”
“Yritän eri reittiä”, Matoro vastasi ja sulki taas silmänsä. Hän sukelsi läpi lintujen pelon ja sai otteen yhdestä niistä neljästä.
Hei, Matoro viestitti telepaattisesti peloissaan olevalle mielelle. Mutta tämä ei vastannut.
Jos hän olisi voinut vastata, hän olisi ollut hyvin pahoillaan. Hyvin pahoillaan, että petti luottamuksen. Hyvin pahoillaan, että saattoi sillä tapaa tappaa ystävänsä.
Oli toinenkin mieli. Hänkään ei voinut vastata, mutta jos olisi voinut, hän olisi käskenyt poikaansa selvittämään päänsä. Ja pysymään hengissä.
Radion särähdys. Kapura hätkähti näkyvästi. ”Mitä saatanaa?” tuttu ääni, Kersantin ääni ärjyi luurista. ”Tekö tota ääntä pidätte?”
“Me emme tee sitä ääntä”, Kapura vastasi. “Oletteko nähneet mitään epätavallista? Kuulleet jotain muuta? Minusta tuntuu, että meidän kannattaisi siirtää lopullinen välienselvittely ulos.”
”Te pysytte siellä kakkoskerroksessa tai tohtori kuolee!” steltiläinen räyhäsi.
“Hyvä on, hyvä on”, Kapura sanoi radiopuhelimeen ärtyneesti. “Yrittäkää nyt ainakin tulla-”
Jos Kersantilla oli jokin vastaus, se ei ainakaan kuulunut Kapuran ja Matoron korviin.
Sillä yhtäkkiä linjan täytti raakunta.
”MITÄ HELVETTIÄ TUO OLI?”
Panostaja tai Jakaja (Kapura ei heitä erottanut) vastasi: ”Kuului yläkerrasta, kessu.”
”Arvasin! Nyt ette kuule yritä enää YHTÄÄN MITÄÄN!”
“Me emme tee-”, Kapura aloitti… yläkerrasta?
“Minulla on huono tunne tästä”, Jään Sotilas mutisi, kun oli epäonnistunut mieliyhteydessä toistamiseen.
“Ai ihanko totta-”
Ovi avautui käytävän päässä tönäisten tuolipinon rysäyksellä kumoon.
“Minusta tuntuu, että voisi olla aika lähteä”, Kapura kuiskasi katsomatta suuntaan, josta äskettäinen ääni oli kuulunut.
Matoro näytti epäröivän. Hän näytti olevan aivan muualla. Hän yritti luoda pakotietä.
Nimda rakas, tuossa kohdassa ei enää ole lattiaa, eihän?
Siinä on vain aukko alempaan kerrokseen. Ei mitään muuta.
Delta naurahti heleästi kuin kirkas puro kristallivuorella. Jostain jään toan sisällä toivon liekki… ja jokin lämpimämpi, jokin paljon lämpimämpi yritti poistaa pelon.
? Et usko siihen tarpeeksi kovaa, rakas~
Pidätkö äänestäni? Onko se tarpeeksi… hellä?~
Voin myös vaihtaa sen. ?
Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet…
? Haluatko Nui-Kralhin tyttären?~
Vai Deikan?~
Vai…~ ?
voi ei
Et sinä halua että vaihdan ääntäni.
Koska minulla ei ole ääntä.
K o s k a et usko t a r p e e k si kovaa
Ja hetkessä turman linnun raakunta peitti taas Deltan äänen.
Minä yritän, rakas!
Mutta uskominen… uskominen on joskus vaikeaa…
minä haluan uskoa
minä yritän uskoa
Tiedätkö, miten voisin uskoa vielä enemmän?
p e l k ä ä v ä h e m m ä n
K R A A .
”Hyi helvetti kun tuo ääni on kuumottava!” Kersantti sanoi puoliksi nauraen. ”Sen kyllä sanon, pellet, että tuossa jutussa ootte aika hyviä!”
“Älä petä minua nyt, Mustalumi”, Kapura mutisi ja repi tätä kädestä. “Tule jo!” Matoro havahtui ja antoi myöten. Mutta vain hetkeksi.
Oven muotoinen valokiila aukesi keskelle pimeää, kaatuneiden tuolien eteen. Joku oli astunut käytävään siitä.
Joku oli saanut käytävän varikset värähtämään kirkuen metrejä eteenpäin.
K R A A .
Hän ei saanut katsoa.
Ei.
Hän ei saanut paeta. Jos hän pelkäisi, se voittaisi.
sitä ei ole olemassa
sitä ei ole olemassa
aivan, sitä ei ole olemassa
o l e t k o v a r m a ?
Sitä ei ollut olemassa. Sitä ei ollut olemassa. Se oli valhe, se oli temppu. Painajaisten lähettiä ei ollut olemassa.
Vaikka se asteli käytävää pitkin heitä kohti, ei sitä ollut olemassa. Mikään sen s-sisaruksista ei ollut. Miksi ne olisivat? Painajaiset katosivat herätessä. Niinhän ne aina tekivät.
minulla on käsi
vaikka luulin, että s s sätkynukke otti sen
Deltan ääni oli yhä rakastava, hellivä. Siihen hän voisi luottaa. Se olisi hänen kallionsa. Se pitäisi hänet pystyssä, se oli olemassa. Painajaisten lähetti ei ollut.
♬ sinulla on yksi käsi~ ♬
Tai sitten se oli. Ja Matoro oli menettänyt kätensä Sätkynuken terälle.
minä elän
vaikka luulin, että se
että se tappoi minut
♪ jos punainen mies haluaisi tappaa sinut, sotilas~
hän olisi lähettänyt S ä t k y n u k e n ♬
Kynsikkäät jalat kävelivät takana.
Raapivat keraamisia lattialaattoja.
Vääristyivät. Muljahtelivat. Lähestyivät.
“Eteenpäin!” Kapura sähähti raahatessaan Matoroa kohti portaita. “Minä en aikonut jäädä selvittämään, m-mitä tuo aikoo meille tehdä!” Edessä näkyi jo pieni huone, jonka ovesta pääsisi toiseen samanlaiseen. Ja sitten isoon huoneeseen, siihen, jossa oli terapiapiirillinen tuoleja.
Terapia ei veisi tätä pelkoa pois.
Terapia toisi sen lähemmäs.
S-sen ajattelukin toi sen lähemmäksi. Ja se lähestyi. Lähestyi. Lähestyi. Narsk. Narsk. Kynnet vasten laattoja, lähestyi…
Äkkiä. Johonkin.
Portaisiin. Ehdottomasti portaisiin.
Ja… ulos?
Ulos, ulos, ulos, ulos.
Matoron silmät eivät räpsähtäneetkään enää.
mutta hän lähetti s-s-sätkynuken
ja elän
joten hän ei lähettänyt
koska elän
sitä ei tapahtunut
♫ Punainen Mies luovutti tappamisesi kanssa~
kuten N u k e n t e k i j ä k i n
olet hyvä hänelle j u u r i noin~ ♫
Kapura ei katsonut taakseen.
Silti hänelle tuli varma tuntemus siitä, että se oli nopeampi.
♫ Jos Cehaya ei kelvannut~ ♫
♫ tiedän kyllä sinulle aivan toisen t o h t o r i n ~♫
♫ Ja usko minua ♫
♫ H Ä N korjaa s i n u t ♫
“Matoro”, tulen toa mutisi. “Jos sinulla on jokin loistava idea, niin sano se. Tai ainakin yritä paeta vähän kovempaa.”
♫ punainen mieskin haluaa olla y s t ä v ä s i~ ♩
”Y s t ä v ä s i”, Jään sotilaan heikko ääni kuihtui paikoilleen. Ystäväsi, ystäväsi, ystäväsi. Pettureita, pettureita kaikki tyynni.
He ehtivät huoneeseen, jossa oli taas paljon risoja tuoleja. Ja lintuja. Kyltti kehotti yhä odottamaan rauhassa, mutta sitä Kapura ei ajatellut tehdä. Tiukasti Matoron ranne kädessään hän raahautui läpi tilan potkien tuolit pois tieltä. Pari lintua raakkui, kun seppä astui liian lähelle niitä. Portaat. Kohti portaita. Ja… mihin sitten? Metsästäjät olisivat heitä vastassa. Mutta m-mieluummin ne kuin se. Ja toat olivat hitaita. Aivan liian hitaita.
Kun se mikä oli tulossa vain nopeutui joka ajatuksella.
?v a l h e et ovat niin helppoja, poika~
totuudet r i k k o v a t sinut ♩
Odota rauhassa, Matoro ajatteli vilkaistessaan kylttiä. Hänen pitäisi pysähtyä. Hänen pitäisi voittaa pelko. Hänen pitäisi olla parempi kuin pelon.
Mutta juokseminen on a i n a niin paljon helpompaa.
Käytävä. Ikkunalasi sen varrella. Pakoreitti? Valoa. Valoa pimeyteen. Kapuralta lupaa kysymättä Matoro syöksyi päin ikkunaa. Kyynärpää edellä. Se säröili. Painajaisten lähetin haju lähestyi. Miten haju voi lähestyä? Sen- sen haju lähestyi.
“Kapura, auta!” toa sai aikaan toisen särön.
Tulen toa havahtui epätoivoisesta paostaan ja veti esiin Painovoimaterän. Sekunnissa hän iski miekkansa lasiin. Särö huuruisessa ikkunalasissa suureni, mutta… tulen toalla oli yhtäkkiä vaikeuksia hengittää. Ei… ei kai taas?
EI KAI T A A S?
♫ lasi r i e k a l o i kehosi~
jos yrität paeta
linnut n o k k i v a t raatosi~
käy maahan m a k a a m a a n
se on h e l p o i n t a~ ♫ ♩
Se haju. Se oli kammottavinta, mitä kumpikaan heistä oli koskaan haistanut. Se tuntui ainoalta hajulta, jonka he olivat koskaan haistaneet. Se sai silmät kirvelemään.
Se ei ollut raadon haju. Se ei ollut kuolleen haju.
Se sattui.
Haju sattui heihin. Tunkeutui heidän hengityselimistönsä läpi. Kuin olisi työntänyt sisään ruumiinsyöjiä, jotka nokkivat kaiken seulaksi. Helvetillinen kipu raastoi joka henkäyksellä syvempää. He eivät saaneet henkeä. Henkeä. Linnut… linnut…
Joku oli ovensuussa. ♩ älä katso ovelle~ ♩
Se ei ole totta. Se ei ole totta. Älä usko sitä.
Ikkuna. Pako. Miekka.
Ikkuna. Ikkuna. Happea. H-henkeä… mutta ikkuna ei antanut periksi.
Mutta eihän ikkunaa ollut edes olemassa.
Seinästä ei huokunut sisään valo, vaan pimeys.
♩ älä katso ovelle~ ♩
♩ älä katso ovelle~ ♩
Matoro ei katsonut ovelle. Hänen katseensa oli katonrajassa.
♩ älä katso ovelle~ ♩
Matoron katse oli lattiassa. Kapurassa.
♩ älä katso ovelle~ ♩
USKO JO. Kapura ei katsonut ovelle. Katse ei ollut ovessa. Ei, ovella ei ollut mitään.
♩ älä katso ovelle~ ♩
EI.
RUKOILEN. LOPETA. M-miksi kumpikaan olisi katsonut ovelle? Ovella ei ollut mitään nähtävää… ja oli jo tarpeeksi vaikeaa h-h-hengit-
♩ älä katso ovelle~ ♩
EN KATSO OVELLE
EN KOSKAAN KATSO OVELLE
M-MIKSI HELVETISSÄ KATSOISIN OVELLE?
MIKSI KUKAAN KATSOISI OVELLE?
Sillä sekunnilla Matoro ja Kapura katsoivat molemmat ovelle.
