Snowie pyöri riippukeinussaan. Tämä oli epätavallista. Tämä oli naurettavaa. Hänen piti olla hyvä nukkumisessa! Lyömätön! Riippukeinu oli mukautunut täysin hänen kehonsa muotoihin ja hänen kehonsa oli mukautunut täysin riippukeinun muotoihin, ulkopuolelta ei kuulunut ylimääräistä melua, ja ilmakin oli mukavan viileä. Mutta pyhä allianssi jäi muodostumatta ja lumiukon silmät pysyivät auki.
Kello näytti kymmentä aamulla, täysin luontevaa nukkuma-aikaa. Aamuauringot olivat nousseet hetki sitten ja verhojen lomasta tuli hajavaloa. Isot lumihiutaleet laskeutuivat hiljalleen ikkunalasin takana. Lunta oli jo valmiiksi tavallista enemmän, mutta ei näyttänyt haittaavan säänhaltijoita. Normaalisti Snowie olisi ottanut lumisateen ilolla vastaan, mutta nyt se osaltaan lisäsi hänen huoltaan.
Oli aivan selvää, mikä Snowieta hermostutti. Hän ei ollut nähnyt Kepeä viikkoon. Kymmenen päivää sitten pajallaan tiedeystävä oli kertonut kuulleensa kansanperinnejuttuja Rol-Horiista tulleelta turkismetsästäjältä. Kepe oli huomannut tarinassa olevan joitain yhteyksiä, jotka saattaisivat liittyä Verstaaseen ja sen avaimeen – kenties jotain legendoja, jotka yhdistäisivät saaren paikallishistorian laajemmin välisaarelaiseen kulttuuriin. Metsästäjä oli kertonut ylängöllä olevasta järvestä, jonka rantakallioihin menneet sukupolvet olivat hakanneet oman kronikkansa joskus kauan ennen etelän linnoituksen perustamista.
Kepestä se oli kuulostanut hyvältä seikkailulta, josta voisi parhaimmillaan olla jotain hyötyäkin. Hän oli luonnollisesti kysynyt Snowieta mukaan, mutta voih: sillä hetkellä lämmin takkatuli ja Kapuran kanssa sovittu roolipelisessio olivat vetäneet pidemmän korren. Nyt valinta tuntui vastuuttomalta. Olihan Kepe toa – ja vielä jään toa, erikoishyödyllinen elementti talvella. Mutta yhtä kaikki Kepe ei ollut aina kaikista käytännönläheisin henkilö. Ei ollut Snowiekaan, mutta lumimies ajatteli, että yhdessä he olisivat käytännönläheisiä toisiaan täydentävin tavoin. Olivathan he pärjänneet yhdessä vaikka mistä kiipeleistä.
Kepe ei ollut ottanut tästä nokkiinsa, vaan pakannut reippaasti telttansa ja keittimensä ja muistiinpanovälineensä ja lähtenyt oranssissa toppatakissaan Kakkostietä pitkin kohti itää ja pohjoista. Snowie muisti hyvin ystävänsä iloisen vilkutuksen Itäportilla. Jo siinä vaiheessa Snowie oli tiennyt mokanneensa. Tai kuka tietää, ehkä muisto oli saanut sellaisen leiman vasta myöhemmin.
Pari ensimmäistä päivää olivat menneet ihan hyvin. Kepe oli raportoinut Kalmarista hyvän Turkasella maustetun turskapurilaisen ääreltä. Ei Kalmari tietenkään juuri oikeassa suunnassa ollut, mutta Rapujoen jäälautat olivat estäneet Nui-Koron reitin käyttämisen, ja kääntymällä tieltä ennen Dek-Koroa Kepe oli arvellut pääsevänsä hyvin hoidettuja väyliä melko lähelle seutua, missä tämä huhuttu järvi sijaitsisi. Snowie oli pelannut Kapuran kampanjaa ajattelematta asiaa sen kummemmin. Seuraavana päivänä Kepe oli soittanut radiopuhelimella tien päältä lähellä siltaa, joka ylitti mereen laskevan joen puolen päivän matkan päästä Dek-Korosta etelään. Ja sen jälkeen ei mitään. Snowien huoli oli kasvanut päivä päivältä.
Hän oli maininnut asiasta Matorolle kahviossa, ja Matoro oli ollut heti valmiina lähtöön. Olihan hän kokenut seikkailija, jään toa vielä Kepeäkin selkeämmin, ja erinomaisen varmasti toiminnan tarpeessa. Matoro oli ollut myös tarpeeksi käytännönläheinen ottaakseen mukaan kunnolliset maastokartat ja lainatakseen Bladiksen hienoa moottorikelkkaa. Lisäksi hän oli huomauttanut, että Cencordin avulla hän tunnistaisi maastossa yksin seikkailevan Kepen kauempaakin: kukaan muu tienoolla tuskin ajattelisi tiedettä niin kovaäänisesti.
Moottorikelkan kadotessa Itäportilta Dek-Koron suuntaan Snowie oli tajunnut taas, että ehkä hänen olisi pitänyt lyöttäytyä mukaan hieman reippaammin. Matoro oli vain vaikuttanut niin itsevarmalta. Snowiesta tilanne tuntui jotenkin tutulta. Matoron radiopuhelin ei vastannut ollenkaan, vaikkakin parin päivän päästä kaupunkiin saapunut hiihtovaeltajien retkue kertoi nähneensä mustahaarniskaisen jään toan kiitämässä kelkallaan pohjoista kohti Nui-Koron nummilla.
Snowie ei ollut varsinaisesti huolissaan Matorosta. Tämä selviäisi kyllä lumivyöryistä, vesiputouksista, juoksuhiekasta, ansoitetuista temppeleistä ja eristyksissä elävistä alkuasukasheimoista neuvokkuutensa avulla. Mutta Kepe ei välttämättä aina pärjäisi, ja kaksi hukassa olevaa klaanilaista oli kuitenkin jo omalla tavallaan huolestuttavaa. Tai vähintään kiusallista, koska Snowie tunsi olevansa vastuussa. Hän oli mennyt eilen Tawan puheille, mutta Xela oli kertonut koko administon lähteneen viettämään tykyviikonloppua etelän lämpöön Rumisgoneen äkkilähdöllä. Äkkilähtö oli tarkoittanut sitä, että Guardian oli ilmoittanut Tongulle tarvitsevansa kyydin neljälle iltapäivällä ja Tongu oli lähettänyt Kirikorin matkaan Edrivin ja Cetalin ohjaamana. Umbraa Snowie ei ollut saanut kiinni. Same oli sanonut, että pelastuspartion lähettäminen tässä vaiheessa olisi liioittelua, sillä kumpikin seikkailija oli kyvykäs toa eikä merkkejä ongelmista edes ollut. Bladis oli arvellut Kepen löytäneen kiinnostavan tiedekohteen tai salaisen piparitaikinan salakuljettajien kätkön ja Matoron hurmioituneen moottorikelkalla rälläämisestä. Paacosta oli ollut eniten apua: hän oli tarkastanut Snowien radiopuhelimen olevan kunnossa ja selittänyt, miten signaalien kulku asumattomien erämaiden yli oli epävarmaa kirkkaallakin kelillä. Lumisade saattoi haitata yhteyksiä, samoin monena yönä loistaneiden revontulien sähkömagneettipulssit. Paaco oli myös antanut Snowielle lainaan oman erikoistehokkaan radiopuhelimensa.
Ei auttanut makoilla. Radiopuhelin oli ollut koko yön päällä, mutta signaaleja ei ollut kuulunut. Snowie kampesi itsensä ylös riippumatolle ja katseli lumisen linnoituksen maisemaa. Piiput tupruttivat savua, Bob oli lakaisemassa parvekkeita puhtaaksi. Protopeltikattojen väriä oli mahdoton sanoa lumikerroksen alta.
Hetkinen. Kepellähän taisi peräti olla laite tätä tarkoitusta varten. He olivat kehitelleet sitä pajalla yhdessä. Tai oikeastaan Kepe oli kehitellyt sitä Snowien lukiessa tälle ääneen anekdootteja steltiläisen aristokratian historiasta. Loistavaa, lumiukko ajatteli ja kaivoi laukustaan vara-avaimen, jonka tiedemies oli hänelle jättänyt. Se oli helppo löytää, sillä sen avaimenperänä oli pienen pieni kumipokawi, joka päästi tukahtuneita ääniä aina kun sitä puristi, tai kun kirjat menivät laukussa sopivaan asentoon, eli jotakuinkin jatkuvasti.
Snowie ryysti kahvinsa loppuun ja palautti astiat rullakkoon. Hän laskeutui monet raput pajan tasolle ja käänsi avainta ovessa. Kaikki näytti jotenkin kodikkaalta. Se sai Kepen puuttumisen tuntumaan vielä ikävämmältä.
Lumiukko laski laukkunsa ovenpieleen ja selaili katseellaan seinähyllyjä. Ei näyttänyt tutulta… Hän veti pahvi- ja puulaatikoita yksi kerrallaan ja kurkki sisään. Kanohi-naamioita, prikkoja, akkuja, siipimuttereita, transistoreja… kokonaisia ja puolikkaita keksintöjä. Niistä ei aina tiennyt, odottivatko ne viimeistelyä vai purkamista, mutta Snowie oli aika varma, että hänen ystävänsä lainaili komponentteja tasaisesti kummistakin.
Napo mönki ulos laukusta ja tutkaili paikkaa. Se oli sammakolle varsin tuttu. Olikohan tötterösilmähepun villasukittaja jossain lähettyvillä? Se oli pehmoinen. Siinä Napo tykkäsi pötkötellä.
Sammakko havahtui, kun Verstaaksi sanotun osion ovi avautui hiljaa narahtaen. Esiin loikki yhdellä jalalla pitkä ja laiha otus. Napon silmät pullistuivat innosta ja konna loikkasi kohti tulijaa. Tämä tyyppi oli hauska, Napo tiesi. Laatikon tonkimiseen uppoutunut Snowiekin havahtui liikkeeseen ja säikähtikin vähän, kunnes tunnisti tulijan.
”Moi, Linkkikaapeli! Oletko nähnyt Kepen Etsintä? Tarvitsisin sitä, ööh, Kepen etsimiseen…”
Kaapeliolio kallisti päätään ja vilkutteli punaisia valojaan mietteliäänä. Sitten sen pää sukelsi lattianrajaan ja se nappasi Napon päänsä päälle. Sammakko pääsi lentoajelulle Linkkikaapelin esittäessä huojuvaa tanssiaan. Napo kurnutti iloisesti, Kaapeli teki lenkkejä itsensä läpi ja mutkitteli Snowien ympäri. Lopuksi tämä laski sammakon lumiukon pään päälle ja vilkutteli valojaan tavalla, jonka Snowie tulkitsi tarkoittavan iloa.
Linkkikaapeli otti pari loikkaa kohti hyllyä ja katseli sitä huojuen mietteliäänä puolelta toiselle. Sitten se venyi ja venyi hyvin pitkäksi, kurotteli katonrajaan ja kietoutui varmalle otteelle ylähyllyllä olevan pahvilaatikon päälle. Laatikon kyljessä oli Sokerimahan/mahin leipomon jo hyvän aikaa sitten käytöstä poistunut vanhempi logo. Linkkikaapeli laski sen pöydälle ja Snowie ja Napo kurkistivat sisään.
Laite oli pölykerrrosta lukuun ottamatta juuri sellainen, kun Snowie muisti. Se oli jäätelökoneen runkoon rakennettu laite, jossa oli vankat kädensijat kummallakin puolelle ja keskellä muutama kytkin, huomiovalo ja mittari. Yläpuolella olevasta aukosta tuli kierrejohto, jonka päässä oli sinkitty otsapanta. Se oli ollut Snowien ehdotus, sillä lumiukosta otsapannat olivat tyylikkäitä.
”Erinomaista, kiitos”, sanoi Snowie ja puhalsi pölypilven laitteen päältä. Kaapelia pöly ei tuntunut haittaavan – olennolla ei tainnut olla keuhkoja lainkaan. Snowie asetti Napon pöydälle ja pannan päähänsä. ”Kokeilen tätä ensin johonkin yksinkertaiseen. Napo, haluatko odottaa kaapelisedän kanssa täällä?”
Napo kurnutti iloisesti ja nuolaisi Snowien kättä. Lumiukko napsautti kytkimestä laitteen päälle ja tarrasi kumimaisiin kantokahvoihin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi, kunnes tunsi vaimean värinän käsissään. Lumiukko kääntyi 180 astetta, harppoi epätyypillisen määrätietoisesti pajan ovesta ulos ja kahdet porrasnousut aulaan. Hän avasi silmänsä vasta, kun oli päässyt kahvion tiskin eteen ja tilannut pitkäleivän juustomyrskytäytteellä. Herra Mokel katsoi hieman ihmeissään ihmeissään tieteisesinettä kantavaa lumiukkoa, ja huokaisi sitten. Tällaista Bio-Klaanissa nyt vain oli. Koska lumiukolla ei ollut käsiä vapaana, kasvatti tämä suuaukkonsa apposen ammolleen ja Mokel kurottautui asettamaan leivän hänen leukojensa väliin.
Lumiukko palasi pajalle mutustaen leipäänsä. ”Fe hoimii!” hän huikkasi astuessaan sisään. Verstaan ovi oli auki ja tyytyväinen Napo nukkui laukun päällä. Linkkikaapelia ei näkynyt missään.
Snowie laski Etsimen pöydälle ja riisui otsapannan. Hän kurkkasi sisään Verstaaseen. ”Se toimi ainakin voileivän kanssa”, huhuili lumimies käytäville. ”Luulen, että saatan löytää Kepen sen avulla. Haloo?”
Snowie kasvatti itselleen korvalehdet ja höristeli niitä. Hän oli kuulevinaan kaukaista jousimaista ääntä. No, eipä siinä; Verstaan hoitamisessa oli varmaan ihan tarpeeksi työtä varsinkin nyt, kun Kepe ei ollut paikalla. Parasta mitä lumiukko voisi tehdä olisi tiedetoan löytäminen. Snowie rapsutti leukaansa: reissusta tulisi varmaan ainakin parin yön mittainen, joten olisi parasta ottaa vähän evästä. Hän astui Verstaaseen ja kulki muutaman kulman taakse. Snowie kiitti erinomaista muistiaan: siellä ne olivatkin, missä hän oli ne viimeksi nähnyt. Hän otti syliinsä pahvilavan vihanneskeittopurkkeja. Ussalkeitot hän jätti paikoilleen. Mitähän Nöpö lie ajatteli siitä, että Verstaaseen oli säilötty hänen sukulaisiaan murkinaksi. Mistä lie olivatkaan peräisin.
Hankikantokengät toimivat kuten pitikin. Olomuotorele sai käyttövoimansa askelluksesta ja muutti osuessaan hangen pintaan sen ylimmän kerroksen ensin lämpimäksi ja sitten hyvin kylmäksi; vahvistettu lumikansi kantoi helposti hintelän toan ja vielä hänen perässään vetämän ahkionkin.
Päivä alkoi olla valoisimmillaan, ja Kepe oli taivaltanut kolmisen tuntia. Radio oli napannut vain epäselvän rolhoriiläisen paikalliskanavan. Klaaniin taajuudet eivät toimineet vieläkään. Toivottavasti siellä ei huolehdittu liikaa.
Toissa iltana toan kohtaamat matkustavaiset olivat neuvoneet reittiä. Kalliokaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään, mutta turkismetsästäjän kuvauksen järvestä osa heistä oli mahdollisesti tunnistanut. Niinpä Kepe oli jatkanut Dek-Koroon täydentämään loppureissun muonavarat, lainannut ahkion ja painellut syvistä havumetsistä luikerellutta hädin tuskin ojaa suurempaa jokea pitkin sisämaahan.
Illan hämärtyessä hän oli päätynyt metsän siimeksessä olevalle lammelle, jonka päässä lähde pulputti sulaa, kirkasta ja erittäin kylmää vettä. Kepe oli sammuttanut janonsa ja syönyt piparitaikina-annoksensa. Hän uskoi tuon oivallisen herkun olevan myös optimoitu retkimuonaksi: se oli energiapitoista, tiivistä kuin mikä ja muovautui kätevästi käytettävissä olevien taskujen muotoon.
Kepe oli yöpynyt lähteen luona. Seuraavana aamuna hän oli otti suunnan kompassillaan ja lähtenyt talsimaan länteen. Ja tässä hän nyt oli: tiheämmät kuusimetsät olivat jääneet taakse. Talvinen suo oli helppokulkuinen, varsinkin jos pystyi kävelemään hangen päällä. Maasto oli tasainen ja ahkio kulki kevyesti. Ympärillä oli metsäsaarekkeita ja yksittäisiä sitkeänkapeita puita, jotka olivat saaneet lumituiskussa mielikuvituksellisia, sulaneita kynttilöitä muistuttavia muotoja. Kaukana oikealla Kaya-Wahin karu ylämaa haihtui päivän autereeseen. Kulkusuunnassa maa alkoi nousta, ja siellä täällä metsän ylle nousi terävähuippuisia kalliohampaita. Niiden yllä kohosi Ämkoo-vuoren jylhä siluetti.
Toinen luku
Snowie sulki huoneensa oven. Hänellä oli kaulassaan erikoislämmin talvikaulaliina ja laukkukin oli tupaten täynnä tavaraa. Kepen Etsin oli toisella olalla roikkuvassa kestokassissa.
”Lähden seikkailulle”, julisti lumiukko aulassa päivystävälle Toa Himelle. ”Paaco ainakin tietää, missä olen ja miten minut saa parhaiten kiinni. Mutta haluatko hoitaa Napoa sillä aikaa, kun olen poissa? Se luultavasti ryhtyisi horrostamaan jos lähtisi mukaan, koska siellä on talvi.”
Hime laski lukemansa kirjan tiskille ja nauroi. ”Minä ja Napo olemme ylimmät ystävykset”, hän sanoi. ”Aiotko olla seikkailemassa kauan?”
”Muutaman päivän, luulisin”, sanoi Snowie epävarmana. ”Tässä on kuitenkin riittävästi ruokaa, vaikka homma vähän venähtäisikin.” Lumiukko kaivoi laukustaan sammakonruokapurkkeja ja kieltä vahvistavaa ravintolisää. Lopuksi hän laski tiskille sammakon, joka oli nukahtanut teemyssyyn.
Hime nojasi leuallaan käteensä ja rapsutti toisella Napoa leuan alta. ”Joudun pitämään koko linnoituksesta huolta, joten yksi sammakko ei lisää vaivaa. Onpahan työpäiviksi seuralainen, joka ei tylsisty katsomaan aulan seiniä. Käydäänkö katsomassa lounastauolla Pikku Jäbää, häh? Kepeäkö sinä lähdet etsimään?”
”No, juuh”, sanoi Snowie. ”Tiedäthän sinä. Kyllähän hän varmasti pärjää, mutta minä vaan huolehtisin täällä muuten.”
”Tuo hänet kunnossa takaisin. Onnea matkaan! Naposta ei tarvitse sillä aikaa huolehtia, me pärjäämme kyllä hyvin!”
”Tattista”, Snowie sanoi ja hymyili. Hän silitti vielä Napon sileää vatsaa. ”Ole sitten kiltti Himelle, jooko? Nähdään pian!”
Snowie astui ulos linnoituksen itäovista. Kahvion terassi oli täynnä lunta ja sikäli asiakkaista tyhjä; Admin-aukion kellotorni näytti varttia yli yhtätoista. Lumiauroilla varustetut ravut olivat ajaneet aukiolta lumet jo aamulla, ja nyt pehmeää hankea oli vain parin sentin verran, mitä sen jälkeen oli ehtinyt satamaan. Kaupunkilaisia oli kohtalaisesti liikkeellä, mutta katoilla ja kupoleilla lepäävä paksu lumikerros loi jokseenkin uneliaan vaikutelman.
Lumiukko eteni Pääkatua ja nousi Ussalinselälle. Joki oli jäässä, ja vesi virtasi kai jossain sen jääkannen alla. Rapusaaressa kaupunkilaiset valmistautuivat illan perinteiseen Huai-lumisotaan: linnoitteita rakennettiin ja ammusvarastoja luotiin. Snowie tykkäsi ottaa osaa perinteeseen pari kertaa vuodessa: laji oli jännittävä ja yllättävän strateginen ilman oikean väkivallan vaaraa. Elementtivoimien käyttö oli kiellettyä, mutta kukaan ei ollut vastustanut sitä, että yksi pelaaja pystyi naamioitumaan lumikinoksiksi ja ryömimään täysin huomaamatta vastapuolen linnoitukseen. Kerran yksi vastapuolen heittäjistä oli ollut monta minuuttia suojassa Snowien selän takana huomaamatta tätä lainkaan.
Auraravut olivat lepäämässä Nui-Koron aukiolla, jonka yllä Itäportti nuokkui paksu lumitaakka tornien kartiokattojen päällä. Tornien savupiipuista nousi valkeita kiehkuroita, jotka tekivät taivaalla seuraa Zeruelin tehtaalta ja kaukaisemmalta Telakalta nouseville savupatsaille. Itäinen taivas oli kuulaan vaaleansininen, ja pilvirintama siirtyi hitaasti länteen kuin raskaan työn tehtyään. Kakkostie oli aurattu ainakin Telakalle asti. Lumi peitti maiseman ja pehmensi peltojen ja vainioiden muodot loivasti kumpuilevaksi pinnaksi, joka näytti jatkuvan loputtomiin.
Onneksi lumiukon ei tarvinnut kävellä loputtomiin. Silläviisiin hän ei ikinä saavuttaisi Kepeä tai moottoriajoneuvolla etenevää Matoroa. Lyhyen taivalluksen jälkeen hän kääntyi oikealle ja astui Telakan punatiilisten muurien varjossa olevasta ovesta sisään. Eteiskäytävä oli hiljainen, lentokonehalleista kuului kaukaista hälyä. Keetongun ovi oli raollaan, ja Snowie kurkisti sisään. Toimisto oli autio, joskin takan pohjalla oleva hiillos kertoi sitä luultavasti aamulla käytetyn. Lumiukko kohautti olkiaan, jätti matkatavaransa ovenpieleen ja asteli lentokonehalliin.
Emoalus Tahtorak hallitsi massiivisuudellaan tilaa. Sen nostopotkurien pitkät lavat nuokkuivat hieman taipuneina alaspäin. Ympärillä oli runsaasti tyhjää tilaa, seinustoilla oli pienempiä aluksia, joista paria onu-matoralaiset rassasivat. Keskellä oli joukko tutun näköisiä laivastolaisia katselemassa ylöspäin kohti kattoa. Snowie tunnisti vanhan Tehmutin ja nuorempia Tongun apulaisia. Hän lampsi näiden tykö.
”Tervehdys! Onko Tongu paikalla?” kysyi lumiukko. Tehmut tervehti koskettamalla kädellään Hunansa otsaa. ”Morjens”, sanoivat yhteen ääneen matoranit, joiden Snowie muisteli olevan nimiltään Ternok ja Ontor.
”Hän on katolla lapioimassa lunta”, sanoi Tehmut. ”Kuten huomaat, on pressukattomme melkoisella kuopalla. Pelkäämme, että se tippuu vielä niskaan. Tai että siellä touhuava keltainen jättiläinen horjahtaa kulkusillalta ja tippuu katon läpi halliin. Hänellä on köysi, mutta hän on kovin painava…”
Ternok katseli mietteliäästi ylöspäin. ”Eikä sillä lapioimisellakaan pääse pitkälle, kun katto on niin iso. Pitäisi olla joku imuri tai sulatin, mutta ei niin tehokas, että katto syttyisi palamaan.”
”Ulkona näyttää kauniilta, mutta teidän rakennuksen kanssa tuo lumi kuulostaa kyllä hankalalta”, sanoi Snowie.
”Jään toaa tässä tarvittaisiin!” vastasi Ontor. ”Miksi taistella luonnonvoimia vastaan, jos niitä voi ohjata?”
”Sitten teillä on oikea henkilö paikalla!” julisti Snowie ja hymyili.
”Loistavaa!” sanoi pitkä kakamanaamainen matoran Walsinats.
”Sinä? Luulin, että elementtivoimasi rajoittuu omaan, no, rakenteeseesi”, sanoi Tehmut. ”Mutta en ole tällaisten asioiden ekspertti.”
”Siis juu, en minä katon lumitaakalle voikaan paljon tehdä, enkä ehkä mieluusti menisi tuonne ylös hyppelemään”, selitti Snowie. ”Mutta tulin tänne, tuota, hankkimaan jään toia. Niin kuin Matoron ja Kepen. Mutta minun kannattaa ehkä selittää vasta, kun saamme Tongunkin alas.”
”Kepestä voi olla enemmän hyötyä sen lumi-imurin kehittelyssä”, nauroi Ontor. ”Mutta kuulostaa joka tapauksessa oikean suuntaiselta! Me käymme Ternokin kanssa hakemassa pomon, ei tuosta hommasta taida tulla mitään.”
Kymmenen minuutin päästä Tongu puhisi esiin pohjoistornin portaikosta. Hän tamppaili lumijäämiä isoista kinttaistaan ja asetti jättikokoisen lumilapion nojaamaan seinään. ”Pahalta näyttää”, sanoi kyklooppi. ”En saanut lapioitua kuin reunoista niin, että pystyin heittelemään lumen ulkopuolelle. Pitäisi rakentaa semmoinen kone, joka kulkisi kulkusiltaa pitkin ja keräisi lumen mukaansa sen kummaltakin puolen. Mutta kulkusillat eivät kestä ison koneen painoa ja kaikkea lumikuormaa yhdessä pisteessä. Ehkä joku iso letku? Ja kulkusillan rakennetta pitäisi vahvistaa, mutta niin, ettei se haittaa avausmekanismia. Ja niitä on vaikea rukkailla nyt, kun katolla on niin paljon lunta! Olisinpa ennakoinut tämänkin. Terve Snowie. Kuinka hurisee?”
”Heipä! Minä hukkasin Kepen ja ehkä myös Matoron. Minulla on Kepen Etsin – ” Snowie kaivoi esiin laitteensa – ”mutta tarvitsisin vielä kyydin. Jonkun kulkuneuvon, josta voi hyvin tarkkailla ympäristöä. Ja varmaankin miehistön. Olenhan minä lentänyt veneelläni, mutta se ei ole päättynyt aina kovin elegantisti… ja jonkun pitäisi hoitaa hiilipuolta. Ja tämä Etsinkin vie molemmat kädet niin, että samalla on vaikea tai suorastaan mahdoton ohjata.”
”Vai että hukkasit”, nauroi Tongu. ”Mihinkä? Tai siis et sinä sitä tietenkään tarkalleen tiedä, mutta osimoittain.”
”Luullakseni jonnekin Dek-Koron, Kiltainmaan ja vuoren välimaastoon.”
Tongu silmä tuikki. ”No, siinäpä joitakin kymmeniä tai satoja tuhansia neliökilometrejä, pitkälti ilman asutusta tai edes kartoitettuja teitä. Luulen, että tarvitset tosiaan kyytiä. Hyvä! Parempi ihastella tätä lumimaisemaa luonnossa kuin kiristellä hampaita kattorakenteen kantavuudesta.” Hän kääntyi matoranien puoleen ”Lastatkaa ylimääräiset lumet pois vaikka Ramoilla, jos se tuntuu romahtavan. Toistaiseksi se on kevyttä puuteria. Olemme ongelmissa vasta, jos alkaa sataa märkää ja raskasta lunta.”
”Paitsi minä ja Ontor tulemme mukaan”, sanoi Ternok.
”Aiotko lähteä henkilökohtaisesti?” kysyi Snowie.
”Totta kai. En ole ollut pitkään aikaan vanhalla kunnon klaanilaistehtävällä. Minulla on jo ajatus… Walsinats, haeppa Garson, niin selitän hänelle sen lumenpoistokoneen idean. Garson on hyvä sellaisissa ratkaisuissa. No niin, tänne päin…”
He astelivat Tongu etunenässä takaisin halliin ja kulkivat sen reunojen myötä, kunnes hän pysähtyi yhden pressulla peitetyn lentopelin eteen. Tongu tarttui peitteen nurkasta ja veti sen alas. Koneessa oli kaksi peräkkäistä siipiparia, iso moottori oli asennettu sen katolle. Moottorissa oli potkurit kummassakin päässä. Sikarinmuotoisessa rungossa oli tilaa vajaalle tusinalle miehistöä. Yläosassa moottorin takana oli vielä kurkistusluukku, jota kiersi pyöreä kaide. Koneen huomattavin piirre oli kuitenkin koneen kärjen ohjaamokupu, joka oli lasitettu kaikin puolin rauta- ja puukehikkoon asetetuilla kirkkaaksi hiotuilla ruuduilla. Se tarjosi ohjaajalle ja tämän takana istuvalle apukuskille täyden näkökentän myös alaspäin.
”Tadaa”, sanoi Tongu. ”Tämä on Kooka-Burra. Olen rakentanut sen Zakazin sisällissodan nähneen steltiläisen pommikoneen rungon ympärille. Latolöytö Bosfeksista. Steltiläiset koneet eivät pärjänneet yhtään xialaisille, ne eivät saaneet otettua korkeutta tarpeeksi hyvin ja ilmatorjunta ampui melkein kaikki alas. Hyvä siviilien kannalta, tietenkin. Mutta steltiläisillä piirtäjillä oli jotain, mitä xialaisilta puuttui ja puuttuu vieläkin. He saivat tehtyä sotakoneisiinsa jonkinlaista kauneutta. Ei ihme, että olivat niin huonoja taistelussa.”
Snowie nousi laskuportaille ja tiiraili koneen sisään. ”Hieno! Kuinka paljon tässä on alkuperäistä?”
”Kuvun häkki, etusiivet ja suurin osa rungosta”, sanoi Tongu ja taputti koneen kupua. ”Sain uusia suurimman osan lasiruuduista. Onneksi meillä on taitavia lasinkäsittelijöitä. Lisäsin toisen siipiparin voittaakseni ne ongelmat, mitä mallilla alkujaan oli. Ja suunnittelin uuden höyrymoottorin, koska vanhat petroolikoneet oli kierrätetty jo muualle.”
”Emme pääse pitkälle pyörien kanssa”, sanoi Ontor. ”Vaihdetaanko sukset alle?”
”Hyvä idea. Nyt iso osa saaresta sopii kiitoradaksi. Lisäeristetään myös tulipesä ja lisätään sulatusnestettä. Lämmittämisen voi jo aloittaa, niin pääsemme tekemään ensimmäistä kierrosta valoisalla. Auringonlaskun jälkeen on vaikea etsiä, vaikka olisikin Etsin. Lähtö puolentoista tunnin päästä! Olemme vähän vajaamiehityksellä, koska Mahba otti Hydraulisen Vapauden kauppamatkalle etelään ja se tarvitsee melkoisen miehistön. Mutta kyllä tämä tästä.”
Matoralaiset hajaantuivat ja Tongu kiipesi koneen sisään pistämään tulipesää valmiiksi. Snowie katseli uljasta konetta, joka oli pian nouseva Bio-Klaanin saaren taivaalle.
”Minä tulen, Kepe!”
Laskevat auringot loistivat Ämkoo-vuoren eri puolilta. Kepe puski ahkiotaan vetäen viimeisten oranssinkultaisina hohtavien mäntyjen välistä. Ylänkömetsä jäi taakse, ja toa pysähtyi hengähtämään.
Maisema oli upea. Pilvet olivat kaikonneet, ja alkava auringonlasku valaisi alaspäin viettävää maisemaa. Rannikko oli paljain silmin nähtäväksi liian kaukana, Kepe pystyi erottamaan sen vaivoin käyttäen hyväkseen naamionsa teleskooppia. Sen edessä kohosi suuri havumetsä ja monien puusaarekkeiden täplittämä suoaava, jonka läpi kaksihaarainen joki mutkitteli. Nyt suo ja joet nukkuivat talviuntaan, mutta keväällä alue oli heräävä tuhansien muuttolintujen lauluun ja kaakatukseen. Silloin jalkapelillä liikkuminen olisi vaikeampaa.
Lännessä ja pohjoisessa maisema nousi ja siitä oli vaikeampi saada kokonaiskuvaa. Matkaajien kuvausten perusteella hän olisi jo oikealla korkeudella. Nyt pitäisi vain löytää järvi ja kaiverrukset. Kepe oletti, että suon läpi kulkeva virta saisi alkunsa tuosta järvestä, sillä saaren kartat eivät ottaneet sen latvoihin kummemmin kantaa. Vuori- ja tunturijärviä alueella kuitenkin oli, sillä Klaanin kaupungissakin asui vapaa-ajan kalastajia, jotka painelivat niille kesäisin perhovehkeet mukanaan. Kaiverruksista he eivät olleet osanneet sanoa mitään vedoten siihen, ettei harjuksia narratessa voinut kiinnittää liikaa huomiota luonnonnähtävyyksien ihmettelyyn.
Kepe arveli, että hänellä olisi vielä pari kolme enemmän tai vähemmän valoisaa tuntia ennen leiriin paneutumista. Lumi teki ihmeitä valoisuudelle. Jos järvi tosiaan oli lähellä – tai yleensäkään olemassa – hän saattaisi hyvinkin löytää sen vielä tänään. Se vaatisi tuuria. Ja kenties vähän taikaa.
Kepe ei paljon elementtivoimiaan käyttänyt, mutta miksikäs ei?
Toa kumartui sammuttamaan hankikantokenkänsä. Hän nousi pystyyn ja hengitti syvään. Sitten hän loikkasi suorin jaloin vähän eteenpäin ja humpsahti yli metriseen lumihankeen rintaansa myöten. Lumi tursusi oranssin toppatakin sisään, mutta Kepe ei antanut sen häiritä. Lumen takia hän oli sinne hypännyt.
Tällaisena talvena jään elementti kietoi koko pohjoisen meren saaren verkkoonsa. Paikoitellen se oli pehmeä ja paikoin kova. Kepe antoi analyyttisen mielensä liueta luonnonvoimien virtoihin, hän ratsasti mielessään lumihankien läpi. Tuolla vilisti vuorimyyrä tunnelissaan ja yritti harhauttaa perässä viilettävää kärppää. Puuterilumen seassa oleva ilmakerros piti nukkuvan tuhkakarhun lämpimänä. Jossain kaukana lounaassa yksinäinen hiihtäjä liukui lumikerroksen päällä. Ylärinteillä tuuli puhalteli kinoksia mielikuvituksellisiin muotoihin.
Ja sitten toalla tärppäsi. Hänen mielensä kaivautui pehmeän elementtipuuron läpi ja tyssäsi kovaan mutta silti tuttuun tunteeseen: tämä ei ollut saaren kallioperää vaan kunnon teräsjäätä. Sen alapuolta hän ei hahmottanut, mutta jossain alempana virtasi hyinen vesi, jään elementin isosisko ja vuodenkierron kumppani. Kepe tunnusteli maailmaa. Se oli pohjoisessa päin, ehkä pari-kolme kilometriä. Se ei ollut varmasti juuri se järvi – kiven muotoihin ei Kepellä ollut asiaa. Mutta se oli joku järvi, ja sopisi vähintään leiripaikaksi.
Kepe palasi omaan tuttuun ruumiiseensa ja tunsi enää vain kylmän lumen ympärillään ja sulaneen veden toppatakkinsa sisässä. Sitten pitäisi vain keksiä, miten hän pääsisi sieltä ulos, kun Snowiekaan ei ollut apuna kiskomassa.
Kolmas luku
”Edessä selvää!” huusi Tehmut ja näytti vihreää valokiveä lentokonehallin pohjoisovella. He olivat vetäneet Kooka-Burran ovelle ennen koneen tunkkaamista, pyörien irrottamista ja pitkien suksien asennusta. Tongu oli kiskonut koneen Kakkostielle, jota he aikoivat käyttää kiitoratana. Walsinats oli vienyt tiesulun ja varoituskolmiot parin kilometrin päähän itään.
Tongu asettui suurelle ohjaajan valtaistuimelleen, joka liukui kahden kiskon varassa keulakuvun etuosaan. Snowie istahti hänen taakseen tuolille, joka oli hieman korkeammalla ja josta hän näki Tongun leveiden hartioiden yli eteenpäin. Sylissään lumiukolla oli Etsin, jonka otsapannan hän oli asettanut taas päähänsä. Ontor lappoi hiiliä pesään ja tarkkaili paineita. Ternok oli pukenut villavan lakin ja kaulahuivin ja kiivennyt tähystysaukolle.
Tongu kiskaisi vaihdevivusta ja höyryventtiilit avautuivat. Paine pääsi sylintereihin ja kaksoispotkurit alkoivat takomaan pakkasilmaa. Kooka-Burra nytkähti ensin vaivoin liikkeelle, höyry- ja savupilvi tuprusi savuhormeista. Kone alkoi liukumaan hitaasti eteenpäin, lumikokkareet litistyivät jalasten alle. Alus vietti kohti laitaa ja Tongu teki korjausliikkeen peräsimellä. Vauhti kiihtyi ja Walsinatsin keltaiseksi maalattu tiesulku alkoi erottua. Maatilan päärakennus viiletti taaksepäin oikealla. Tongu tiiraili nopeusmittaria ja veti ohjaussauvasta, jolloin laipat aukenivat ja alus nytkähti ylöspäin. Se pomppasi tien pinnasta pari kertaa ja alkoi sitten kiitää matalalla tien yläpuolella.
He ohittivat Walsinatsin sulun kolmen metrin korkeudessa ja vilkuttivat matoralaiselle. Tongu kaarsi hitaasti vasemmalle kohti pohjoista. Alus nousi yhä melko hitaasti, mutta pysyi ilmassa. Tongu vilkaisi laminoitua saaren karttaa ja katseli kuvusta ympärilleen.
”Pistänkö navigaattorin päälle?” kysyi Snowie.
”Ei vielä. Koitetaan saada ensin korkeutta. Plus tämä kupu menee huuruun! Lasi ei eristä. Suunniteltu Steltin aurinkoon! Minun pitää avata ilmastointi!” Tongu alkoi veivaamaan ohjaamon vasemmalla laidalla olevaa kampea.
”Onko tässä ilmastointi?”
”Ei!”
Ohjaamon päällä oleva lasipaneeli aukesi ja kylmää pakkasilmaa virtasi sisään. Kylmä tuulahdus osui Snowieta naamaan ja sai pitkän kaulaliinan hulmuamaan. ”Avaa konetilan ovi!” huusi Tongu ja Snowie nousi tuoliltaan pitäen vatsallaan kiinni etsimestä ja toisella kädellä katosta roikkuvasta turvalenkistä. Toista kättään venyttämällä hän sai otteen ovenkahvasta ja käänsi. Ilmavirta työnsi oven auki nopeasti paljastaen yllättyneen Ontorin ja hehkuvan tulipesän.
”Teemme läpivetoa! Liikaa höyryä!”
”Höyryä höyryä!” vastasi matoran. Snowie näytti peukaloa.
”Ookei, selkeytyy pikkuhiljaa”, tuumasi Tongu. ”Kaarran takaisin kaupungin päälle. Hyödynnämme sen lämmintä ilmapatsasta kuin korppikotka! Kaikki kaupungin uunit, takat ja radiaattorit hohkaavat meille nostetta!”
Läpivedon ujeltaessa piti ohjaamossa huutaa. Homma kuitenkin toimi, ilmankosteus väheni. Kooka-Burra kaarsi etelään ja lensi Telakan lumisten kattojen yli. Se jatkoi matkaa kohti kaupunkia, ylitti Huonon pituussuunnassa ja kiersi Tawan tornin länsipuolelta. Pilotti alkoi saada tuntumaa ohjaukseen, ja kone kiersi laajoissa kaarissa kaupungin yllä ottaen lisää korkeutta. Snowie kääri huiviaan tiukemmalle.
Tongu väänsi kammesta kattoikkunan kiinni. Ohjaamoon laskeutui rauha. Ulkona paahtavan moottorinkin melu tuntui kaukaiselta äskeiseen verrattuna.
”No niin. Minä käännän kurssin pohjoiseen, niin ala sinä etsimään.”
Snowie naksautti Etsimen päälle ja tarttui kädensijoihin. Laite tuntui luontevammalta, jos piti silmiä kiinni ja keskittyi tuntoaistiin. Lumiukko mietti Kepeä ja tämän matkaanlähtöä ja sitä, että hänen olisi pitänyt lähteä mukaan. Yhdessä vietettyjä hetkiä pajassa. Pipareita, jotka eivät koskaan nähneet uunin sisäpuolta.
Etsin tuntui reagoivan. Kädensijat värisivät lähinnä etupuolelta, mikä olikin loogista, koska he olivat vielä kovin kaukana etelässä. ”Luulen, että se toimii! Eteenpäin vaan”, hihkaisi navigaattoori, ja Tongu näytti peukaloa.
Koska etsiminen ei ollut vielä ajankohtaista, uskalsi Snowie avata silmänsä ja katsoa maisemaa. Lumiset metsät ja Klaania ympäröivän maaseudun pienet tilat ja talot kiisivät alapuolella. Matoralaiset näyttivät muurahaisilta ja isommat kulkijat kuoriaisilta. Kukkuloilla kasvavat metsät olivat kuin yli-innokkaan kynttilänvalajan katalogista. Kooka-Burran nelisiipinen varjo liukui valkoisen maiseman läpi.
Kaikki oli jotenkin vain niin kaunista. Saarelle, Visulahden rannoille asti, satoi joka vuonna lumipeite, mutta tämänvuotinen oli harvinaisen paksu ja pehmeä. Siinä oli jotain alkuvoimaista ja ikuista. Jotain, joka sai Metru Nuin ja Etelämantereen hallintokeskukset tuntumaan täysin yhdentekeviltä, toisten maailmojen tai tarinoiden paikoilta. Lumen peittämässä maisemassa ja kumpuilevissa valkoisissa kentissä oli jotain toismaailmallista.
”Katso, Nui-Koro!” huusi Tongu ja osoitti sormellaan alavasemmalla. Snowie kurotti päätään eteenpäin nähdäkseen paremmin alas. Siellä talviniittyjen ja satunnaisten puiden keskellä kohosivat kivimuurit ja vartiotornit, joiden sisällä lumiset olki- ja tiilikatot suojasivat kapeita kujia rajaavia taloja. Lentäjät erottivat keskellä olevan torin ja jäätyneen vesialtaan ja kattojen yllä kohoavan katedraalin, jonka pinaakkelit ja tabernaakkelit olivat saaneet pittoreskin kuorrutuksen. Snowie vilkutti, vaikka kukaan tuskin erotti sitä taivaalla lentävästä koneesta.
Suurkylä jäi hetkessä taakse ja sen erotti enää vain tähystysaukosta tarkkaileva Ternok. Ämkoo-vuoren kaakkoispuolella pitkälle kohti itärannikkoa yltävät alakukkulat alkoivat kohota koneen alla, ensin pehmeinä kumpuina ja siirtolohkareiden täplittäminä harjanteina, kauempana myös puuttomina keronhuippuina ja pirunpeltoina. Suurin osa maastosta oli täälläkin metsäisää.
”Mites Etsin? Onko kurssi oikea?” kysyi Tongu.
”Juu! Tai ehkä hitusen oikealle?”
Tongu teki pienen liikkeen ohjaussauvalla, ja kone kaarsi hitusen oikealle. Sauva tuntui jotenkin jäykältä.
”Meni liikaa”, sanoi silmänsä sulkenut lumiukko, joka koetti keskittyä kädensijojen värinöihin. ”Hyvin, hyvin loiva vasen.”
Tongu korjasi. Joku sauvassa tosiaan mätti. Hän käänsi sitä hieman eteen ja taakse, ja Kooka-Burra ylitti kuvitteellisen kummun. Tongu ja Snowie painautuivat kevyesti istuimiaan vasten ja nousivat sitten kevyesti ilmaan. Kulman säätö toimi ainakin ongelmitta, eli vika ei tainnut olla sauvassa.
Konehuoneen ovi rämähti auki ja Ternok seisoi aukossa kiskoen huivia suunsa edestä. ”Peräsin alkaa olla jäässä!” hän huusi huohottaen. ”Älä kisko sauvaa, tai vaijeri voi katketa!”
”Jäässä? Eihän täällä edes sada! Pannahisen pannahinen. Mistä se jäätyi?” Tongu kysyi.
”Lensimme pitkään ihan suoraan”, Snowie sanoi. ”Kai se siinä ehti jämähtää.”
”Oli miten oli, se kestää parin asteen käännöksen, mutta ei suurempaa manoveerausta, luulen”, sanoi Ternok ja piti kiinni Snowien istuimen selkänojasta.
Tongu otti korkeutta ja laski nopeutta. Asia pitäisi ratkoa jotenkin, tai he päätyisivät merelle ja pohjoismantereelle ja rämähtäisivät maahan kun vesi tai polttoaine loppuisi.
”Nyt tiedän”, mutisi Tongu. ”Se on Klaanista nousevan lämpimän ilman kosteus, joka tarttui runkoon ja valui peräsimen suitsiin. Kun eristimme tulipesän, ei lämpöä pääse ulkokuoreen pitämään sitä sulana. Meidän pitää tehdä pakkolasku. Onneksi on sukset! Tarkkailkaapa sopivaa kiitorataa.”
Ontor tuli ohjaamoon, koska lisävoimalle ei enää ollut tarvetta. Tongu hidasti konetta laskuun valmistautuen. Valoa onneksi vielä oli, vaikka auringot olivatkin laskusuunnassa. Metsät eivät tulleet kysymykseenkään. Rapujoki kulki lähes suoraan alla, mutta maasto oli muuttunut karkeaksi, ja joki mutkitteli niin paljon, ettei sen jääkuoresta ollut laskeutumiseen.
”Jos emme löydä kohta sopivaa baanaa, päädymme Kaya-Wahiin”, huomautti Ontor.
”No sitä me emme halua!” sanoi Tongu.
”Entä tuo harjanne? Aika kapealta näyttää”, sanoi Snowie osoittaen etuoikealle.
”Ehkä…”
”Onko parempaakaan?” kysyi Ternok.
”Pitäkää tiukasti kiinni!” karjaisi Tongu ja tarttui ohjaussauvasta kaksin käsin. Nyt piti olla hellä.
Harjanne päättyi jyrkkään, etelästä pohjoiseen kulkevaan jyrkänteeseen, jonka paljas kallio näkyi hyvin lumen keskellä. Kauempana rinteestä kasvoi mäntyjä ja pieniä kuusia, mutta paria sitkeää kalliomäntyä lukuunottamatta harjanne oli tasaista lumikenttää, jonka alla oli oletettavasti karu vuoriniitty.
Kaistaleelle osuminen vaati kurssin korjaamista vasempaan. Tongu käänsi ohjaussauvaa sen minkä uskalsi ja puri hammasta. Se ei riittänyt. Hän käytti polkimia ja kallisti aluksen vasenta kylkeä alas ja nosti sitten korkeutta. Se toimi, alus kaarsi vasempaan. Tongu huoahti ja vapautti nostovoiman. Alus tasaantui ja harjanne läheni ja sitten se olikin jo alla. Kooka-Burra jarrutti, sen lasinen keula nousi ylöspäin ja suksien takaosat koskettivat lumivaippaa. Tongu teki liikkeen polkimilla ja sauvalla ja alus tömähti kokonaan liukumaan lumelle. Tongu veti sauvaa taaksepäin. Snowie levisi vasten tuolinsa istuinta ja Etsin painui hänen vatsaansa. Nopeus hidastui ja sitten rysähti ja oikea puoli painui alemmas, hirtti jotenkin kiinni ja alus alkoi kääntää vahvasti oikeaan kohti jyrkännettä ja pysähtyi sitten. Moottori lakkasi pyörimästä. Oli hyvin hiljaista.
Kekäle poksahti tulipesässä.
”Huh”, sanoi Snowie.
”Se taisi olla oikea suksi”, sanoi Ontor.
Tongu ja Snowie avasivat turvavyönsä ja kiipesivät kallistuneen aluksen konehuoneeseen ja luukusta alas. Tongu hyppäsi lumeen, joka ylettyi puoliväliin reittä. Ontor ja Ternok humahtaisivat suoraan näkymättömiin, joten hän viittoi heitä odottamaan koneessa.
”Oikea suksihan se”, sanoi Tongu. ”Osuimme kiveen, jota ei erottanut lumen alla ilmasta. Tuuli on puhaltanut täällä aika tavalla ja tasoittanut lumen, vaikka maasto sen alla on epätasainen.”
Ontor loikkasi jalakselle. ”Onpa hyvä, ettei meillä ollut enempää vauhtia, tai olisimme pudonneet lasinokka edellä alas jyrkänteeltä.”
Snowie istahti luukun reunalle ja heilutteli jalkojaan. ”Mitäs tehdään? Nyt olemme sellaisessa pulassa, missä kuvittelin Kepen ehkä olevan. Tai pahemmassa.”
”Hätä ei ole tämän näköinen”, sanoi Tongu. ”Meillä on toisemme ja useamman päivän muonavarat ja tarpeeksi lämpövoimaa. Voimme nukkua aluksessa tai tehdä vaikka lumimajan, jos se alkaa pännimään. Minusta meidän pitäisi korjata jalas ja sulattaa peräsin. Jyrkänteessä on se hyvä puoli, että riittävällä lähtönopeudella pääsemme siitä hyvin ilmaan rakentamalla hyppyrin ja kiihdyttämällä sen yli vastatuuleen.”
”Kiitos rohkaisusta! Tuntuu vain, että olen yhä yhtä kaukana Kepen löytämisestä”, vastasi Snowie ja katseli auringonlaskun kultaamaa maisemaa.
”Saitpa juuri kyydin pohjolan metsämaille”, sanoi Ternok. ”Et varmasti niin kaukana. Mitä sanoo etsin?”
Snowie irrotti laitteen vatsastaan, puristi kahvoja ja sulki silmänsä. ”Signaali on tosiaan vahvempi!” hän hihkaisi. ”Tuonne päin, luulisin!” hän osoitti koilliseen.
”Se haluaa palata tekijänsä luo”, sanoi Ternok. ”Kuule Tongu, jätä aluksen korjuu meidän huoleksemme. Täältä saa puuta ja meillä on työkaluja mukanamme. Teemme toisen suksen huomenna. Ylilennot on suurpiirteistä haravointia. Tuo taikalaatikko toimii paremmin jalkapelillä.”
”Kannattaako meidän lähteä iltaa vasten?” kysyi Snowie. Hänen sydämensä kannatti lähtemistä; mutta liekkien oranssi loimu värjäsi Kooka-Burran konehuoneen seiniä kutsuvasti.
”Näillä kourilla kaivan meille mitä mukavimman lumimajan”, sanoi Tongu. ”Ja meillä on hyvät välineet tähän hommaan.” Hän kampesi itsensä ylös hangesta ja nousi ähkien alukseen. Hetken kaiveltuaan hän heitti Snowielle paksun oranssin villaviitan ja itselleen parin kolmemetrisiä suksia. ”Liian pienet Kooka-Burralle, sopivat minulle”, hän sanoi. ”Sinä et voi suksia ilman sauvoja, ja Etsin tarvitsee molemmat kädet. Mutta otatko lumikengät?”
”Ei tarvi!” vastasi lumiukko piristyneenpänä. Hän nosti jalkansa ylös. Jalkaterät, normaalisti isojen saappaiden muotoiset, laajenivat ja pitenivät. Snowie laskeutui varovasti lumen pinnalle ja upposi vain kymmenkunta senttiä.
”Lumiukkokengät”, hän lausui tyytyväisenä.
”Tyylikkäät. Samaa sarjaa kerosiinipellekenkien kanssa, sanoisin. Tässä on sinun reppusi, siinä on vihanneskeitot, valo- ja lämpökivi sekä keitin jälkimmäiselle. Tässä vielä makuupussi, XL-toakokoa. Minulla on erityisvalmisteinen jättikoko. Ne eivät onneksi juuri paina.” Tongu heitti myös sauvansa hangelle, mihin ne jäivät törröttämään. Lopulta hän kampesi itsensä ulos mukanaan iso reppu ja jonkinlainen iso kaapu. Oviaukossa istuen jätti viritti suksensa suoraan kiinni paljaisiin jalkoihinsa ja laskeutui hangelle. Sitten hän veti kaavun yllensä.
Se oli valtava kangaskappale, villalla vuorattua huopaa. Edessä oli pyöreä aukko ainoalla silmälle. Etuosa haarautui kahdeksi kuin avattu palkokasvin palko, ja liepeet yhtyivät takana lehdenmuotoiseen, nilkan korkeudelle jatkuvaan laahukseen. Kyljissä oli käsille aukot. Kokonaisuus toi mieleen yksisilmäisen ja nokattoman oksalla kyyhöttävän linnun, tai valtavan pystyyn nostetun mantelin, jolla oli sukset.
”Eikun menoksi”, sanoi Snowie ja viittoili kohti harjanteen pohjoislaitaa. ”Etsin osoittaa tuonne.”
”Joudumme etsimään reitin alas, joten edetään varovasti”, vastasi Tongu. ”Pärjäilkää, pojat! Radiot eivät välttämättä toimi, mutta saamme teille viestin tavalla tai toisella. Jos Kepe on lähellä, palaamme tänne samaa reittiä. Hyvää yötä!”
Auringonlasku punasi kallioita aution järven rannoilla. Väsynyt toa hipsutteli puiden lomasta jäälle ahkio perässään. Paikka näytti hämmentävän tutulta. Se vastasi täydellisesti turkismetsästäjän kuvailua. Vai johtuiko tuttuus siitä, että hän oli käynyt täällä elementtivaeltamassa?
Kalliokaiverruksia tai -piirroksia ei erottanut näin kaukaa, mutta koska järvi ei ollut iso, päätti Kepe vain kiertää sen reunoja pitkin, kunnes löytäisi etsimänsä. Hän lähti kiertämään oikealle, kohti lupaavimman näköisiä kallioita. Kukkulaisten metsien jälkeen jäällä oli kevyt liikkua.
Kolmanneskierroksen kuljettuaan hänen ylleen kohosi kallioseinämä, auringonlaskun oranssinpunaiseksi värjäämä graniittivalli, jonka pintaan joku muinaisaikojen taitaja tai kirjuri oli hakannut saaren pohjoisosia esittävän kartan. Kaiverrus oli sateiden ja paisteiden pieksemä, ja sen alaosassa näkyivät vedenpinnan vaihtelut värjäytyneinä vaakanauhoina. Kaiverrusten yläpinnat kasvoivat jäkälää.
Piirrosta hallitsi vuori, ja pohjoisen rikkonainen rannikko oli kaiverrettu kiveen harkitulla muotoaistilla. Nimiötä tai muitakaan kirjainmerkkejä ei ollut näkyvissä, mutta vuoren nimi ei varmastikaan ollut Ämkoo sen kaivertajille. Mutta kartta ei ollut pelkkä luonnonkuvaus. Ylhäällä kolmen metrin korkeudessa Kepe erotti kompassiruusun, jossa suuntaa ilmaisi elegantti kuunsirppi. Sinne tänne oli kaiverrettu matoranien ja kenties myös suurempien lajien hahmoja, jotka olivat kerääntyneet tiettyihin paikkoihin: Kepe tunnisti näistä ainakin Nui-Koron ja ei kovin kaukana vuoren kaakkoispuolella sijaitsevan pikkukylän, jonka nimi oli hänen muistaakseen Huna-Koro. Asutuskeskuksista oli vedetty viivoja etelää kohti, mutta ne katosivat lumihangen alle. Osa paikoista ei tuntunut vastaavan mitään nykyisiä asutuskeskuksia, mutta Kepe ei ollut saaren maantieteen erityisasiantuntija; hän voisi tehdä vertailun valokuvien pohjalta myöhemmin. Nyt hän keskittyi olemaan innoissaan löydöstä. Retki ei ollut jäänyt turhaksi!
Toa kaivoi ahkiostaan taskukameran ja elektronisen tietolevyn muistiinpanoja varten. Laskevan auringon kajo oli kuitenkin liian himmeä valokuvaamiseen käsivaralla. No, hän voisi kuvata kartan huomenna – tämä ranta sopisi seuraavan yön leiriksi hyvin. Styluspuikolla hän piirsi tietolevylle yksinkertaistetun kopion kartasta ja tiedon sen sijainnista.
Kartalle ei ollut hakattu kehystä, mutta sen alarajaus tuntui erikoiselta. Kepe päätteli, että työ oli tehty talvella, koska veneessä keikkuen noin hieno kaiverrustyö olisi ollut lähes mahdotonta. Kepe laskeutui polvilleen ja kaapi lunta kartan alaosasta. Se tuntui jatkuvan alaspäin, mutta toa ei päässyt pitkälle, sillä jään pinta tuli pian vastaan. Lunta oli vain kymmenkunta senttiä. Navakka pohjoistuuli oli ilmeisesti päässyt puhaltamaan puuterin tulosuunnan metsiin, jossa se oli takertunut puustoon.
Kepe tunnusteli jään pintaa. Sen avaaminen sujuisi kyllä, mutta olisiko siitä mitään hyötyä? Kepellä ei ollut voimaa veteen, eikä hyisiin syvyyksiin sukeltaminen tullut kuuloonkaan. Muistikuva aiemmasta elementtivaelluksesta palasi hänen mieleensä: jäätä vasten ei ollutkaan vettä, vaan väliin oli muodostunut melkoinen ilmatasku. Kepe seisoi pelkän jääkannen kannattamana. Ehkä ylävirtaan oli muodostunut järven jäätymisen jälkeen jääpato, ja alkutalven aikana järvivesi oli laskenut alas suoalueille ilman, että uutta vettä oli päässyt tilalle. Saattoi tapaus olla vuorimajavienkin metkuja.
Kepe potki lumettomaksi puolentoista metriä halkaisijaltaan olevan ympyrän muutaman metrin päästä rannasta. Hänellä ei ollut toatyökaluaan mukana, joten, no, styluspuikko sai toimittaa sen virkaa. Kumartunut toa piirsi jäähän laajan kehän ja veti viivoja tasaisin väliajoin sen keskustan kautta reunasta reunaan kuin muodostaen piirakkadiagrammia. Sitten hän istui ahkionsa päälle ja painoi kätensä jään pintaan piirin ulkopuolelle.
Hailakansininen valo säkenöi jään ja sormien välissä. Piirakkaviipaleiden saumat syvenivät ja upposivat kaksikymmentä senttiä jään läpi. Himmeästi hehkuen sektorit alkoivat laskeutua jäänalaiseen maailmaan ja pysähtyivät tasavälein muodostaen kauniin kierreportaikon. Kepe antoi rakennelman jähmettyä kantavaksi. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tehnyt jotain näin konkreettista voimillaan.
Toinenkin aurinko katosi horisontin taakse ja punainen hehku himmeni kalliopiirroksesta. Kepe sytytti myrskylyhdyn ja laskeutui portaita jäänalaiseen maailmaan. Musta vesi liplatti pohjalla, mutta sitä ei ollut kovinkaan paljon. Pohja oli karkeaa pirunpeltoa ja Kepe pystyi loikkaamaan portailtaan kivelle ja muiden lohkareiden kautta kohti reunaa. Yksi suurempi väli hänen piti ylittää tekemällä jääsilta, mutta hyinen vesi jäätyi vaivattomasti.
Kartta jatkui alaspäin aina rannikolle asti, ja kaiverruksen alapuolella oli luonnonkalliosta muodostunut porras, joka oli nyt hitusen veden yläpuolella. Kepe päätteli järven olleen matalalla silloinkin, kun kuva oli alkujaan tehty. Tai ehkei paikalla ollut silloin järveä ollenkaan. Alapuoli jatkoi samaa tyyliä kuin ylempikin, mutta oli selvästi kuluneempi: vesi ja jokavuotinen jäidenlähtö oli tehnyt tehtävänsä. Kepe erotti kuitenkin välittömästi Bio-Klaanin: paikkaa Visulahden pohjukassa oli erityisesti korostettu. Siitä lähti viivoja tai säteitä muihin kartan kyliin – tämä selitti myös pinnalla olevan osan viivoituksen. Oliko kartta sittenkin paljon nuorempi kuin hän oli ajatellut? Myrskylyhdyn valossa Kepe huomasi myös, ettei Ruki-Koron kohdalle ollut merkitty asutusta. Hetkinen: Ruki-Korohan oli ollut olemassa jo silloin, kun Tawa oli perustanut Klaanin, eikä sitä ollut missään vaiheessa hylätty. Toisaalta – tarkemmin katsottuna Klaaninkaan kohdalla ei erottunut sen maamerkkejä kuten linnaa tai Tawan tornia. Tätä pitäisi tarkastella kokonaisuutena huomenna.
Jäänalainen maailma oli salaperäinen ja kaunis. Ryhmä kaloja nousi pinnan tuntumaan ihmettelemään hämärän maailmaan laskeutunutta valoa. Kepe ei nähnyt kovin pitkälle järven keskiosaan päin, mutta kivet harvenivat rannasta poispäin. Se oli tietenkin ihan loogista. Jostain kuului poistumisuoman liplatus.
Ja muutakin. Kepe pidätti hengitystään ja koitti olla aivan hiljaa. Jostain kuului puhetta – se tuli hänen tekemästään aukosta. Oletettavasti useampia henkilöitä, mutta Kepe ei tunnistanut sanoja jään läpi. Hän sammutti lyhtynsä. Ylhäällä ei ollut sytytetty valoja, mutta jään läpi tuli pieni kajastus ja siinä näkyi liikettä. Muukalaiset tuskin olivat täällä sattumalta. Kepe oli pimeässä jäänalaisessa luolassa, keskellä saaren syviä korpia ja tuntemattomien piirittämänä.
Neljäs luku
Snowie avasi silmänsä, tuhisi ja räpytteli. Nepä olivatkin olleet makoisat unet! Joku siinä ulkona nukkumisessa tenhosi. Vai oliko se tieto siitä, että hän oli oikealla asialla ja edistynyt?
Lumimaja, jonka he olivat illalla rakentaneet, oli tilava ja lämmin. Lämpökivetkin he olivat sammuttaneet keskellä yötä, kun oli alkanut tulla kuuma. Snowie mönki ulos makuupussistaan: hänen kehonsa oli ottanut moiseen nukkumavälineeseen sopeutuvan muodon. Kuului maiskahtava ääni, kun käsivarret irtaantuivat kyljistä ja toinen, kun lumiukko irrotti jalkansa toisistaan. Snowie venytteli raajojaan ja haukotteli syvään. Lumen läpi siivilöityi valoa ja matalasta oviaukosta leijui vieno ruoan tuoksu. Snowie nappasi viittansa ja kömpi kaksoisaurinkojen paisteeseen.
Tongu istui maapuista keräämällään nuotiolla, jonka keskellä paloi kirkkaana tuoksuisa tervaskanto. Hän hämmensi puukauhalla vihanneskeittoa, joka lämpeni pakissa nuotion päällä.
”Hyvää huomenta!” sanoi lumiukko ja istahti penkalle nuotion ääreen.
”Huomenta huomenta”, sanoi Tongu. ”Keitto on kohta lämmin. Tuhti aamupala, niin jaksetaan seikkailla. Kävin jo tutkimassa lähimaastoa. Parin kilometrin päässä eilen katsomaamme suuntaan on järvi, joka saattaa olla se, mitä Kepe etsi. Vastaa kertomaasi kuvausta.”
”Kappas! Näkyikö siellä jälkiä?” vastasi Snowie nuuhkien pakkia.
”Niin pitkälle en sentään ehtinyt”, sanoi Tongu. ”Näin sen vain etäältä kukkulan laelta tiiraillessani. Mutta meidän kannattaisi varmaan aloittaa siitä suunnasta.”
”Hyvä hyvä. Onkos kahvia?”
Tongu hymähti. ”Sitä minä edes ajatellut. Olen pahoillani.”
”Eipä ole ensimmäinen kerta kun näin käy”, nauroi Snowie. ”Minulla on termoksessa se, minkä pakkasin lähtiessä mukaan.” Hän kaivautui takaisin lumimajaan ja kömpi pian esiin termospulloa kantaen. ”Tämä on toisaalta vuorokauden vanhaa, mutta no, hätä ei lue lakia…” Snowie kaatoi haaleanlämmintä juomaa kurkkuunsa, irvisti vähän, joi lisää ja kaatoi loput maahan, jossa juoma jatkoi matkaansa lumikerroksien läpi.
”Toivottavasti löydämme laavun, jossa on iloisia retkeilijöitä jakamassa kahviaan”, sanoi Tongu katsoen tapahtuvaa kummaksuen.
”Toivottavasti löydämme Kepen, joka muistaa tällaiset jutut matkalle lähtiessään”, sanoi Snowie ja pyyhki suunpielensä.
He aterioivat keittoa ja paksuja viipaleita ruisleivästä, jonka Tongu oli pakannut mukaansa. Auringot olivat kiivenneet ylös eteläiselle taivaalle. Pakkasta oli muutama aste, ja idässä näkyi joitakin pilviä. He olivat yhä melko korkealla, mutta leirin ympärillä kasvavat puut estivät heitä näkemästä kovin pitkälle. Aterian jälkeen he sammuttivat nuotion lumella ja keräsivät makuupussit Snowien reppuun ja Tongun isoon ahkioon. Lähtövalmistelujen jälkeen Snowie otti Etsimen esiin ja pudotti sen sinkkipannan päähänsä.
”Hei! Minusta se osoittaa nyt eri suuntaan. Selvästi enemmän vasemmalle!”
Tongu vertasi Snowien osoittamaa suuntaa karttaansa ja karahkoihin, jotka he olivat jättäneet illalla oikean suunnan merkiksi lumelle. ”Oletko varma?”
”Joo, selkeä homma. Värinä on vähän lievempi kuin illalla, mutta silti paljon selvempi kuin Klaanissa.”
”Joko Kepe on siirtynyt tai laite on hajoamassa”, pohti Tongu. ”Voikohan pakkanen vaikuttaa siihen jotenkin?”
Snowie käänteli laatikkoa ympäriinsä. Se näytti ja tuntui samalta kuin ennenkin. Lumiukko pisti laitteesta virrat pois, avasi patterikotelon, pyöritteli paristoja ja pisti virrat takaisin. Suunta pysyi kuitenkin samana.
”Kokeillaan vielä. Jos mietin kovasti omaa riippumattoani Klaanissa…” Snowie sulki silmänsä, tunnusteli hetken paikoillaan ja kääntyi sitten kohti etelää. Tongu vilkaisi kompassia. ”Näyttää oikealta. Emme kai voi muuta kuin seurata linkkiä. Mutta se vie taas kukkuloille, ja siellä emme liiku kovin nopeasti.”
”Jos kone on oikeassa ja Kepe vaihtanut paikkaa niin hän on tehnyt sen pimeän aikaan eilen. Ei kuulosta jutulta, jota Kepe tekisi. Minusta meidän pitäisi lähteä perään.”
Tongu rapsutti päälakeaan. ”Minä en kokeillut laitetta aamulla, koska käteni eivät edes mahdu siihen. On myös mahdollista, että Kepe nousi aikaisin ja liikkui ennen kuin heräsit tarkistamaan tilannetta. Mikäli hän on lähellä, on hänen sijaintinsa suoran linjan kulma voinut muuttua paljonkin, vaikkei hän olisi taittanut kovin pitkää matkaa. Kello on jo yli puolenpäivän.”
”Ajattelet liikaa itsesi kautta, luulen”, huomautti Snowie. ”Kepe ei ole lähtökohtaisesti aikainen herääjä. Hän oli myös eilen vielä valoisan aikaan jonkin verran paikallaan. Jos hänellä oli syitä tai edes mahdollisuuksia jäädä paikoilleen illalla, hän olisi nukkunut aamullakin pitkään. Olen retkeillyt Kepen kanssa aika paljon ennenkin.”
”Uskon, uskon. Anteeksi. Koitin vain järkeillä asiaa, mutta luotan näkemykseesi. Olet tämän seikkailun kapteeni ainakin nyt, kun minun koneeni teki pakkolaskun. Luuletko, että hänelle on tapahtunut jotain, mikä sai hänet liikkumaan vielä sen jälkeen, kun pysähdyimme tähän yöksi?”
Snowie näytti ahdistuneelta. ”Olen miettinyt viimeisen viikon, mitä hänelle on voinut tapahtua”, hän sanoi ja katseli laitteen osoittamaan suuntaan. ”Minulle olisi tärkeää lähteä katsomaan, mitä todella on tapahtunut.”
Ja niin he tekivätkin. Kulku oli välillä vaivalloista, varsinkin suksilla, sillä he kulkivat nyt Ämkoo-vuoren varpaita kohti ja maasto nousi – välillä tasaista rinnettä ja välillä harjanteiden jättiläisportaita. Taivas meni pilveen ja välillä sateli kevyesti lunta. Tongu joutui nousemaan rinteitä siksakkia, ja erään erityisen jyrkän rinteen kiertääkseen he joutuivat tekemään melkein kolmen kilometrin lisälenkin. Sen huipulla he pysähtyivät huilimaan ja söivät aterian siemennäkkileipää ja talviomenoita. Alhaalla he olivat erottavinaan öisen leiripaikkansa sekä järven, jonka Tongu oli havainnut aamulenkillään. Suoraan etelässä he uskoivat erottavansa harjanteen, johon Kooka-Burra oli tehnyt pakkolaskunsa, mutta niin kaukaa konetta ei voinut erottaa.
Tovin tauon jälkeen matkustettuaan he löysivät jäljet, jotka johtivat suoraan Etsimen osoittamaan suuntaan. Keskellä oli kuljettu kookkaalla reellä tai kelkalla, jota oli ilmeisesti vedetty sekä jonkinlaisella sorkkaeläinjuhdalla että kaksijalkaisten, todennäköisesti matoralaisten voimin. Aivan varma jäljistä ei kuitenkaan voinut olla. Tongu päätteli, että jäljet oli tehty eilisen aamupäivän ja tämän keskipäivän välillä: ne olivat kulkeneet eilenaamuna sataneen paksumman lumikerroksen yli, mutta tämänpäiväinen kevyt sade oli selvästi jälkien päällä. Kepen jälkiä he eivät tunnistaneet. Snowie muisteli ystävänsä ottaneen mukaansa hankikantokengät, joiden jäljet olisi ollut helppo huomata.
”Siinäpä arvoitus”, sanoi Tongu.
”Etsimen suunta ei ole tänään muuttunut, joten jos Kepe on ollut näiden mukana, on hän saapunut perille ennen kuin me lähdimme aamulla liikkeelle”, pohti Snowie. ”Ehkä hän tapasi matoranit illalla ja lähti heidän mukaansa reellä. On se voinut toki tapahtuman aamullakin, jos ne herättivät hänet.”
Tongu katseli karttaa ja kompassia. ”Mutta näiden ja Etsimen osoittamassa suunnassa ei ole mitään kylää. Lähin on Ko-Huna-Koro, ja sekin on tästä selvästi etelään, lähes vastakkaiseen suuntaan. Ne voivat tietenkin olla paimentolaisia, joilla on joku leiri.”
Snowie mittaili jalanjälkiä. ”Onpa hyvä, että jäljet kuuluvat matoralaisille tai muulle pikkuväelle! Ja he antoivat Kepen istua kyydissä kävelemisen sijaan. Olihan hän taivaltanut jo aika pitkän matkan.”
”Vaikea kuvitella, mitä muita ne voivat olla. Zyglakeja ei ole näin korkealla varsinkaan tähän vuodenaikaan. Useimmat rahit eivät käytä kelkkoja.” Jätti kyyristyi tutkimaan jalasten jälkiä. ”Tämä ei mennyt kovin syvässä, joten lastia tuskin ole kovin paljon. Ehkä yksi kevytrakenteinen toa tavaroineen. Ja katso! Jäljet ovat sekoittuneet, mutta osa niistä kulkee aiemmin toiseen suuntaan – tosin matoranien jälkiä on vähemmän.”
”Vaikuttaa siltä, että ne tulivat varta vasten hakemaan Kepeä reellä ja palasivat sitten takaisin hän mukanaan niin, että osa toiseen suuntaan istuneista käveli, jottei rekipeli olisi ollut liian täynnä!” Snowie hihkui. ”Kyllä se tästä ratkeaa!”
”Mahdollista, mahdollista”, sanoi Tongu. ”Voihan olla, että hän tapasi aiemmin jonkun näiden tuttavan ja sopi sitten tapaamisen tänne korpeen. Mutta en tiedä, miten ne pystyivät välittämään viestejä, kun yhteydet eivät toimi. Eikä näillä kavereille välttämättä edes ole radioita.”
”Kepe tuli tekemään tutkimusta saaren historiasta, joten vaikka tapaamista ei olisikaan sovittu, saattoi hän silti haluta näiden mukaan. Kylä, jota ei ole kartassa, olisi sopinut hänen tutkijanvaistoonsa. Ja miksei meidänkin?” Snowie katsoi Tongua kysyvästi. ”Ainakaan hänellä ei olisi ollut syytä suhtautua matoralaisiin varauksella. Eikä matoralaisten häneen, onhan hän toa.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu. ”Silti olisin varmemmalla mielellä, jos näkisin hänen jälkensä muiden joukossa. Se, että hän on päässyt rekikyytiin voi kertoa kunnioituksesta, mutta myös siitä, ettei kuljetus ollut vapaaehtoinen.”
”Eivät kai ne matoranit sentään…” Snowie pohti. Toisaalta – hän muisteli kuulleensa huhuja metsässä olevasta kylästä, jonka matoranit – gulp – söivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia? Vai oliko se kylä, jonka matoranit syöttivät pahaa-aavistamattomia matkalaisia lähimetsän matoraneille, jotta ne eivät söisi heitä? Missähän sellainen kylä edes sijaitsi?
”No, se selviää sitten kun löydämme ne! Nyt meillä on suunta ja reitti, joka ei varmasti kulje kielekkeiden yli. Jatketaan!”
Kolme päivää aiemmin, ei kovinkaan kaukana
Toa potkaisi turhautuneena rakkineen telaketjua. Tähän jäätiin.
Oli alkuilta. Kaikkialla ympärillä oli lunta ja hiljaisuutta. Polttoaineen haju haihtui pikkuhiljaa pohjoistuuleen.
Matoro ei ollut kovinkaan tottunut moottoriajoneuvoihin. Mittari, jonka hän oli ajatellut laskevan kuljettua matkaa, olikin ollut tankin täyttöaste. Ei ihme, että numero oli pienentynyt eikä kasvanut. Nyt se oli jotakuinkin nollassa. Radiokaan ei toiminut.
Lisäksi Bladis oli laiminlyönyt varakanisterin. Tai no, jos rehellisiä oltiin, olisi Matoron pitänyt tarkistaa se ennen lähtöä. Menovedetön moottorikelkka keskellä metsää oli hyödyttömämpi kuin suklaasta tehty kypärä.
Matoro kaivoi tavaralaatikosta esiin reppunsa ja tunki sinne ruokapakkauksensa, lämpökiven ja maastokartat. Varustevyölleen hän ripusti Energiaterän ja Sähkösäilän ja otti tyhjän bensakanisterin kainaloonsa. Juomavettä hän saisi sulatettua lumesta. Toa kirjasi rannetietokoneeseensa kelkan koordinaatit. Matka jatkuisi jalan. Mutta ei Klaaniin – etäisyys oli liian pitkä, ja muutenkin Bladis todennäköisesti bännäisi hänet perillä kelkan jättämisestä metsään.
Kaksisataa metriä käveltyään Matoro kuuli tiaisten laulavan. Peura kulki metsäpolun yli jossain takana.
Matoro alkoi vihellellä. Hänestä tuntui jo paljon paremmalta.
Viides luku
Tongu oli jo ehdottanut leiripaikan etsimistä, kun Snowie erotti himmeän valon hämärtyvässä metsässä. He etenivät yhtä rekiuraa pitkin, nyt huomattavasti varovaisemmin. Oli aivan hiljaista. Lumikerros tuntui imevän kaikki rasahdukset.
He hipsuttelivat lähemmäksi, toinen lumijaloillaan ja toinen suksillaan. Puiden takaa paljastui matala luonnonlohkareista kasattu muuri, jonka korkeuden sen päälle satanut lumi melkein tuplasi. Muurissa oli rankapuista kasattu portti, joka oli teljetty sisältäpäin salpaparrulla. Portin päällä oli puinen katos ja kävelytaso, josta roikkui lyhty keltaisella kynttilällä. Reen ja jalkojen jäljet menivät portin alta.
Tongu näki helposti muurin yli ja Snowiekin kasvatti kaulaansa niin, että näki sen taakse. Kylä oli hyvin pieni – ehkä enemmänkin iso pihapiiri. Karjasuojassa oli kaksi lammasta tai vuohta, joilla oli pitkät, käyräiset sarvet. Ne eivät kiinnittäneet Klaanilaisiin huomiota. Muita ei näkynyt – ei kadonnutta klaanilaista, ei metsäkylän matoralaisia. Osa rakennuksista oli ikkunoista päätellen asuintaloja, mutta niiden ja aittojen erot eivät olleet mitenkään suuria. Talot oli rakennettu lähiseuduilta kerätyistä materiaaleista: pirunpeltojen jäkäläisistä lohkareista, hirsistä ja alempaa suolta nostetuista turveharkoista. Vain suurimmasta rakennuksesta, pitkästä, yksikerroksisesta ja pieni-ikkunaisesta, kajasti hämärä keltainen valo. Snowie ja Tongu olivat erottavinaan hyvin vaimeaa puhetta.
”Etsijä on sitä mieltä, että olemme oikeassa suunnassa ja lähellä. Ei ovikelloa, eikä kukaan taida kuulla, jos kolkuttelemme”, sanoi Snowie.
”Ei näytä kovin pahalta paikalta, mutta miksiköhän tätä ei ole kartassa? Nuo kivet ja parrut ovat olleet paikoillaan pitkään. No, voin työntää sinut muurin yli, ja luulen voivani kiivetä tuosta itsekin”, ehdotti Tongu.
”He ovat varmaan rakentaneet nuo ihan tarkoituksella pitääkseen öiset kummajaiset poissa pihasta”, pohti Snowie. ”Muurin ylittäminen tuosta vaan tuntuisi jotenkin epäkohteliaalta ja olisi omiaan aiheuttamaan hämminkiä. Miten olisi hienovaraisempi lähestyminen?”
Snowie istahti Tongu ahkiolle, asetti Kepen Etsimen sen kärkeen ja laski repun selästään. Hän nosti jalkansa risti-istuntaan ja sitten isosta Snowmanista hyppäsi irti pienempi Snowman. Jalkaosa lösähti läjäksi lumimassaa, joka asettui ahkioon muiden matkatavaroiden joukkoon.
”Nyt en herätä pahemmin kauhua”, sanoi pikku-ukko. Nosta minut muurin yli. Se on jotenkin… kiltimpää. Vihellän, jos tarvitsen apua, ja huudan, jos tarvitsen apua tosi tosi nopeasti. Jos asiat menevät nappiin, haen sinut täältä. Okei?”
”Tehdään niin! Lykkyä tykö!” Tongu nosti pienen ystävänsä ja laski tämän muurille portin viereen. Snowie loikkasi siitä alas, kahlasi tai paremminkin ui portilta tulevalle tampatulle polulle ja vilkutti vielä oven rankojen välistä. Sitten lumiukko katosi varjoihin ja lähti kiertämään kohti päärakennusta ja sen pieniä, hirsien väliin asetettuja ikkunaruutuja, joista hohti elävän tulen keltaoranssi hehku.
Tongu istahti lumelle ahkionsa viereen ja jäi tuijottelemaan sinihämärää maisemaa ja keltaisen tuikun valopiiriä. Jos kaikki menisi hyvin, hän olisi tehnyt tehtävänsä. Toivon mukaan hänen ei tarvitsisi alkaa availla talojen kattoja tai hajottaa portteja.
”Ei, vaan kappaleen atomien magneettiset momentit ovat järjestäytyneet samansuuntaisesti. Sillä on aina miinus ja plus. Lisäksi, sitä ei voi katkaista. Tai voi, mutta uudella kappaleella on yhä kummatkin momentit. Aina plus ja miinus.”
”Mutta jos magnetismin toa –”
”Ei, edes magnetismin toa ei voi tehdä yksinapaisia magneetteja. Semmoiset möykyt olisivat jotain ihan muuta. Painovoimakiviä, ehkä – painovoima ei nimittäin kohdistu pelkästään maasta kappaleisiin, vaan kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa. Maanpinta on vain niin iso, että sen painovoimavaikutus on todella paljon suurempi kuin muiden kappaleiden. Kyllä, tämä pöytä vetää lamppua puoleensa, ja lamppu vetää pöytää puoleensa, ja minä vedän puoleeni penkkiä ja pöytää ja lattiaa ja päällikköä.”
”Loistavaa! Eli lamppu pysyy pöydällä, koska pöytä vetää lamppua ja lamppu pöytäänsä puoleensa?”
”No, enemmän se johtuu siitä, että maa vetää lamppua puoleensa ja pöytä on ikään kuin tiellä.”
”Huh huh! Miten tällaisia voi tietää! Antakaahan vieraalle uusi tuoppi. Mites keskipakoisvoima? Minä olen aina ihmetellyt sitä.”
Pitkä kulaus. ”Keskipakoisvoima. Se on itse asiassa valetta. Ei ole voimaa, joka puskisi kappaletta irti sentrifugista – karusellistä – napakelkasta? Vaan oikeastaan päinvastoin, kehäliikkeellä on normaalikiihtyvyys, joka kohdistuu aina kohti liikkeen keskipistettä.”
”Mutta kun lingosta päästää irti, niin kivi lähtee ulospäin, ei sisäänpäin!”
”Niin, mutta se johtuu siitä, ettei kivi enää kierrä kehää. Normaalikiihtyvyys estää sitä lipeämästä radaltaan. Liikkeen suunnan on koko ajan kaarrettava kohti keskustaa, jotta kiertoliike voisi jatkua. Kiihtyvyys tarkoittaa vain sitä, että kappaleen suunta kääntyy koko ajan kaaren mukaan! Katsokaa tätä puulautasta: keskellä on keskipiste, ja tässä sormeni kohdalla on se kappale. Kun lautanen pyörii, niin kappale ei mene suoraan eteenpäin, vaan kiertää koko ajan kohti keskustaa.”
”Mutta se pysyy koko ajan yhtä kaukana keskustasta. Ei tuossa ole järkeä!”
”Hmm. No, miettikää vaikka näin. Menette eteenpäin reellä, ja juhdat alkavat juoksemaan nopeammin, eli reki kiihtyy. Okei! Mitä tunnette?”
”Painaudumme selkänojaa vasten! Kerran Goop putosi kokonaan hankeen, kun Kostamus kiihdytti oikein kunnolla.”
”Oikein! Painutte selkänojaa vasten. Samaan tapaan napakelkassa painaudutte liikkeen ulkolaitaa vasten. Mutta kummassakin tapauksessa ette oikeasti kiihdy siihen suuntaan mihin painaudutte, vaan vastapäiseen suuntaan. Reessä kiihdytte eteenpäin – paitsi jos putoatte kokonaan, jolloin nopeutenne loppuu kokonaan. Teistä vain tuntuu, että siirtyisitte taaksepäin, vaikka oikeasti pudotessannekin jatkatte matkaanne ilmassa eteenpäin. Eli painautumisen suunta on vastapäinen kuin kiihtyvyyden suunta, okei? Reki kiihtyy eteenpäin, kyytiläinen painautuu taakse. Napakelkkailija painautuu laitaa vasten, samoin kivi lingossa, mutta kiihtyvyys on tällöinkin vastasuuntaan, eli kohti napaa.”
”Entä se keskipakoisvoima sitten?”
”Jos kappale voi tutista paikoillaan, niin kuin matoran reessä tai napakelkassa, niin se liikkuu kiihtyvyyttä vasten. Se on kappaleen kyky vastustaa liikettä. Periaatteessa sen paino.”
”En ole ihan varma tästä, mutta ehkä siinä on järkeä. Vaan entä tuo lautanen sitten. Pyöräytä sitä vielä.”
”Näin?”
”Niin sitä minä vain, että lautasen pyörähdykseen menee aina sama aika koko lautaselta. Mutta pisteellä ulkokehällä on paljon pidempi matka, koska ulkokehä on pidempi. Ja sisäkehällä, tuossa pohjan reunassa, on paljon pidempi kehä ja piste kulkee sen ympäri samaan aikaan. Niin saman lautasen kaksi pistettä menee eri nopeuksilla. Miksei lautanen hajoa? Minä luulisin, että sen pitäisi hajota.”
”Öh, tuota… Ei sen pitäisi hajota. Ei tuossa minusta ole mitään kummallista. Kaikki esineet toimivat noin. Vaikka sen rajaisi tosi pieniin kehiin, niin ne kaikki kulkisivat eri nopeutta, mutta oleellista on, että ne kulkevat saman kulman samassa ajassa. Vähän niin kuin tämä haarukka. Jos käännän sitä näin, niin keskiosa on samassa paikassa ja tässäkin eri kohdat kulkevat eri nopeutta, mutta ei se tarkoita, että ne olisivat irrallisia.”
”Et taida tietää…”
”Ei siinä ole mitään ihmeellistä.”
”Jos tosi laholla kepillä lyö tosi nopeasti, se voi katketa keskeltä.”
”Niin no, se johtuu samasta kuin tuossa normaalikiihtyvyydessä: lyödessä keppi kiihtyy ja sen kärki, joka menee pisimmän matkan, kiihtyy nopeiten. Ja kepin kärjen painolla on ominaisuus vastustaa tätä kiihtyvyyttä, eli sen paino. Ja jos kepin rakenne ei kestä sen kokoista voimaa, se katkeaa.”
”Nimenomaan!”
”Mutta lautanen tai useammat esineet eivät hajoa siihen, koska ne kestävät. Lisäksi, tuossakaan ongelma ole siinä, että kärki kulkisi eri nopeutta kuin varsi, vaan se, että kärki kulkee eri nopeutta kuin aikaisemmin, eli se kiihtyy.”
”Minä hyväksyisin tuon, koska lautanen kokemuksen mukaan ei hajoa, kun sitä kääntää.”
”Empiriaa. Oikein hyvä.”
”Uusi tuoppi?”
”Kyllä kiitos.”
”Entä laivat? Puuveneet, ei ongelmaa, puu kelluu ilman poppaskonsteja. Mutta rautalaivat. Järvimalmi menee pohjaan, se on koko homman pointti. Miten siitä tehty vene, joka on vielä täynnä tavaraa, voi pysyä pinnalla? Onko merivesi jotenkin raskaampaa?”
”Se on vähän raskaampaa, koska siinä on suolaa. Mutta se ei ole oleellista. Metalliveneiden sisällä on ilmaa, jolloin ne ovat kokonaisuudessa kevyempiä kuin vesi. Rautaa on ympärillä vain vähän. Kun laiva lasketaan vesille, se uppoa sen verran, mitä laivan kokonaispaino korvaa laskettuna veden tilavuudessa.”
”Häh?”
”Tai siis. Jos laiva painaa, sanotaanko tuhat tonnia, mikä on vielä aika pieni laiva – niin se uppoaa sen verran, kuin minä tuhat tonnia vettä painaa. Eli tuhat kuutiometriä. Se olisi kuutio, joka on kymmenen metriä kanttiinsa.”
”Eli kuinka paljon…?”
”Tuota… en osaa teidän painomittojanne, mutta matoran-kyynärä on noin kolmekymmentäkolme senttiä, ja sata senttiä eli kolme kyynärää on noin yksi metri. Ja tonni painaa yhden kuutiometrin, eli kolme kertaa kolme kertaa kolme kyynärää kokoisen kuution verran vettä. Ja tämä laiva painaisi siis tuhannen sellaisen verran.”
”Se taitaa olla hirmuisen paljon?”
”No, se on vain kymmenen kertaa kymmenen kertaa kymmenen metriä, eli kolmekymmentä kyynärää kanttiinsa.”
”Aika vähän oikeastaan. Mahtuisi pihalle.”
”Joo. Vesi on painavaa. Ja öö, tilaan mahtuu aika paljon juttuja? Vaikka se kuulostaisi pieneltä.”
”Ja tämä ’tuhat tonnia’ painava laiva siis korvaisi sen verran vettä?”
”Joo. Eli se uppoaisi sen verran, mitä tuo vesimäärä veisi tilaa.”
”Hei, keksin! Jos upotan sormen tuoppiin, se nostaa kaljan pintaa sormen verran, eikö?”
”Just niin. Mutta tuo ei ole ihan sama asia, koska painat sormen sinne. Kokeillaan – onko teillä jotain kelluvaa? Mutta joka uppoaisi kuitenkin vähän?”
”Pala tuohta? Halko ei mahdu tuoppiin.”
”Miten olisi vaikka jääpuikko? Sen pistäminen sekaan ei pilaa olutta.”
”Goop, haepa toalle jääpuikko pihalta.”
Goop ei muistanut, että kukaan olisi tehnyt pientä lumiukkoa tuvan ikkunan alle, mutta kukapa näitä laski.
”Noin. Kiitos. Oikeastaan olisin voinut tehdä sellaisen itsekin, mutta unohdan aina. Katsokaa: jää kelluu, koska se on kevyempää kuin vesi – ja olut. Niin kuin puuvene, ja laiva kokonaisuutena, kun laskemme mukaan sen sisällä olevan ilman. Mutta se uppoaa silti vähän eikä jää vain veden pinnalle nököttämään. Kun pistän jääpuikon tuoppiin, plop! Pinta nousee sen verran, mitä maan vetovoiman puoleensa vetävä puikko jaksaa veden sisään upota, eli painonsa verran mitattuna veden – kaljan – tulevaisuudessa. Tilavuudessa.”
”Ihme juttu. Ja rautalentokoneet toimivat samalla tavalla? Ne ovat yhteensä kevyempiä kuin ilma?”
”No, itse asiassa ei. Ilmalaivat, semmoiset kaasupallot jota meillä ei ole, toimivat niin. Ja kuumailmapallot – koska kuuma ilma on kevyempää kuin kylmä.”
”Siksi löyly on kuumempaa ylälauteilla.”
”Just. Empiriaa. Mutta lentokoneet eivät perustu siihen. Lentokoneet menevät vain tosi lujaa ja muuttavat osan tätä liikettä liikkeeksi – tai ehkä kiihtyvyydeksi – ylöspäin muuttamalla ilmavirran suuntaa. Ja jotkut ilmalaivat ja kopterit vispaavat ilmaa nopeasti alaspäin niin, että ne itse kohoavat ylöspäin, mutta se on vähän eri asia.”
”Miten ne sitten muuttavat sitä ilman liikettä liikkeeksi?”
”Ilma menee eri nopeutta siiven ala- ja yläpuolella, koska ne ovat eri mallisia. Siiven yläpinta on kaarevampi ja siksi pidempi, ja alapinta suorempi ja lyhyempi. Ja tästä syntyy paine-ero, joka painaa siipeä ylöspäin. Luulisin. En ole asiantuntija. Teidän pitäisi kysyä Tongulta.”
Ovelta kuului kohtelias koputus.
”Nytkö se Omri tulee klapien kanssa? Johan sillä kesti. Ovi on auki!”
”Minä hain ne klapit kyllä jo hyvän aikaa sitten.”
”Kuka hitto siellä sitten on? Hetkinen – tässähän me ollaan kaikki. Ääk! Lumipara!”
”Moi Snowie!”
”Hushus! Tämä on elävien talo! Kampeappas itsesi takaisin hankeen tai saat luudasta!”
”Ööh…”
”Rauhoitus nyt. Hän on ystäväni. Aivan harmiton. Ja ihmeen pieni vielä.” Kepe röyhtäisi. ”En kyllä yhtään tiedä, mitä hittoa hän tekee täällä. Tule maistamaan, vanha veikko. Tässä on päällikkö Muftal ja hänen kyläläisensä – pistä se luutu nyt suuren hengen tähden pois. Tekevät hyvää kaljaa. Ja aika vahvaa, ilmeisesti. Oletko se todella sinä?”
”Omassa persoonassani. Terve vaan kaikille ja ööh, pahoittelut kutsumattomasta vierailusta näin ilta-aikaan… Teillä taitaa olla se, jota etsin.”
”Mitä olet hakemassa?”
”Sinua, tietenkin. Mutta näytät uineen paikallisväestön liiveihin harvinaisen joviaalisti.”
”Puhun tieteen universaalia kieltä. Me olemme vissiin aika kaukana sivistyksestä. Tai ainakin lähimmästä kaupungista. Tai tiestä. Miten sinä edes olet täällä? Ilman reppua tai mitään? Puolikkaana?”
”Loput minusta, kamat, Tongu ja sukset odottavat porttinne takana. Ja olisi kohteliasta pyytää hänetkin sisään, mutta suoraan sanottuna en usko, että hän mahtuu ovesta. Kaikki eivät osaa toistaa temppuani.”
”Bio-Klaanilaisia? Muita tietäjiä etelän linnasta?”
”Joo, totta kai. Ne – me – päätyvät, päädymme mitä erikoisimpiin paikkoihin. Miten te löysitte tänne?”
”Etsijäsi avulla. Se kannettava laite, jonka kanssa metsästimme tryffeleitä Lehusta. Ja Tongu lainasi lentokonetta, joka teki pakkolaskun, ja siitä eteenpäin hiihdimme. Pelkäsimme jo, että sinut on kaapattu, mutta ilmeisesti arvon päällikon väkeä kiinnosti lähinnä sinun juottamisesi tuhtiin humalaan.”
”En minä niin humalassa vielä ole.”
”Olet kyllä, mutta ei se haittaa. Mukava nähdä! Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt olla tällä seikkailulla mukana jo alusta asti.”
”Krhm, jos saan sanoa, ja saan, koska tämä on minun taloni. Emme me nyt toaa kaappaisi. Halusimme vain vastauksia muutamaan kysymyksiin, joita meille on tullut mieleen täällä elellessämme.”
”Te toisaalta uhkasitte heittää taskukamerani avantoon, jos en tulisi mukaanne.”
”Ehkä uhkasimme, ehkä emme. Kuka sitä muistaa?”
”Ja mikäli asian ymmärsin, niin se turkismetsästäjäkin tuli Klaaniin lähinnä houkuttelemaan jotain hyväuskoista tänne pohjoiseen.”
”Uhkasitteko te heittää Kepen taskukameran avantoon?”
”Tasan uhkasivat.”
”No hei, kai noin monen tuopillisen jälkeen kalavelat on maksettu! Saunakin on lämmin. Ja meillä olisi vielä muutamia kysymyksiä. Äänilevyn neula, miten yhteen värinään mahtuu kaikki soittimet JA laulu –”
”Sinä olisit voinut jäädyttää avannon umpeen sormia napsauttamalla, senkin hupsu.”
”Kamera olisi voinut hajota osuessaan jäähän. Eikä se ole niin helppo temppu.”
”Okei, okei. Oliko se kalliopiirroshommakin juksausta?”
”Kalliokaiverrus. Se on oikea. Tosi hieno. Siinä koko saaren kartta, osa nykyisistä kylistä on siinä mutta ei kaikkia, ja jotain mitä ei enää ole, luulisin. Klaani jotenkin säteilee niihin. Muftal sanoo, että se kaiverrus on ollut siinä aina.”
”Aina on ollut. Emme me nyt ketään oikeasti huijaisi. Yhtään ei olla huijattu. Ajateltiin tätä enemmän… tiedonvaihtona, tieteellisenä prosessina.”
”Seminaarina, Muftal, seminaarina.”
”Seminaarina. Mitä noihin vanhoihin juttuihin tulee, niin kannattaa kysyä naapurikylän vanhalta Uhrakilta, hän on perillä niistä jutuista.”
Ikkunaan koputettiin kohteliaasti. Muftal kalautti sitä luudanvarrella ja vanha tuuletusikkuna lähes läpinäkymättömällä lasilla pamahti auki. Yksi iso punainen silmä tuijotti joukkoa katonrajasta.
”Mainitsiko joku saunan?”
”Mikä helvetti Profeetan nimeen TUO on?”
”Se on vain viimeinen keltaisista jättiläisistä. Ja kertoo teille kaiken mitä ikinä haluatte tietää aeronautiikasta. Saunan jälkeen, luulisin. Toivottavasti teillä on iso saunan ovi. Ja lisää kaljaa.”
Lopulta Tongun piti kuin pitikin irrottaa saunan katto päästäkseen sisään. Mutta koska kylässä ei juurikaan käytetty nauloja, ei tästä ollut haittaa rakennuksen integriteetille. Malkakatto nousi ja laski ja jätti istui löylyihin. Jälleen tavalliseen kokoonsa kohonnut Snowie heitti löylyä ja kulautti vaivalla ansaittua seikkailuoluttaan. Kepellekin sallittiin vielä tuopillinen, kun hän oli ensin torjunut dehydraatiota pitkällä kulauksella kylän lähteestä.
Kyläläiset liittyivät löylyyn ja Tongu pääsi demonstroimaan kiukaan avulla, miten kuuma höyry sai ilmaa raskaammat kulkuneuvot nousemaan ilmaan. Pitkien ja antoisien löylyjen jälkeen Tongu jäi nukkumaan lauteille ja Snowie esitteli tuvan puolella Pohjois- ja Etelämantereen faunaa kyläläisille varjokuvateatterin keinoin. Kepe sammui kuin saunatonttu esityksen aikana. Sen loputtua kyläläiset tekivät Kepelle ja Snowielle pedin tuvan lattialle ja lumiukko nosti ystävänsä vällyjen väliin.
Seuraava aamu nousi lumisateisena ja kaikki kokoontuivat neuvonpitoon kylän keskipihalle. Saunan, kunnon ruuan ja tukevan levon jälkeen kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että kyläläisillä oli oikeus sivistykseen ainakin niiltä määrin, kun se koski jänniä ja ovelia luonnonilmiöitä, mutta uhkaus taskukameran nakkaamisesta jorpakkoon oli ollut liioiteltu. Kepe ehdotti, että kylään perustettaisiin Bioarkistojen sivupiste, mutta päällikkö Muftal ilmoitti, ettei kukaan kylässä osannut lukea. Snowie lupasi ottaa Isä Ruskon kanssa esille lukkarin osoittamisen kylään.
”Teidän ei kannata lähteä lumisadetta vasten tänään, mutta huomenna kirkastuu”, sanoi päällikkö. ”Joten ehdimme keskustella vielä äänilevyn neulasta, sukelluskellosta, vuorovesi-ilmiöstä ja mustista aukoista. Huomenna tarjoamme teille kyydin Kaya-Wahin reunalle, jonne lentokoneenne voi laskeutua ja napata teidän kyytiin.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Tongu katsellen pyryä. ”Mutta meidän pitäisi saada ilmoitettua suunnitelmasta Ontorille ja Ternokille jotenkin. Radio ei toimi. He eivät ole kovin kaukana, ja harjanteelle voisi päästä jalan. Mutta päivä kuluu.”
”Ihme juttu tuo radiohäiriö”, sanoi Kepe. ”Puoli saarta on pimennossa. Joku häiritsee aaltoja. Tätä pitäisi selvittää jo ihan Klaanin turvallisuuden takia.”
”Sitten tällä ei ole mitään käyttöä”, sanoi Snowie ja kaivoi esiin Paacon erityistehokkaan radiolähettimen. ”Kuulkaas… jos me koitamme selvittää häiriön lähteen ja korjata sen, niin pitäkää te tämä lähetin. Paaco voi varmaan aina tehdä uuden. Voitte kuunnella sillä Klaanin taajuuksia. Sieltä tulee välillä kehittävää ja kiinnostavaa asiaohjelmaa. Voimme pudottaa teille paristoja silloin tällöin, kun joku lentää yli.”
Päällikkö oli lahjasta mielissään, vaikka toistaiseksi siitä kuului pelkkää särinää. Kepe käänteli ja hienosääti nappuloita ja sai irti yksittäisiä sanoja hälyn seassa. ”Verkstappenn… Bottax… Verkstappenn… Nämä eivät kyllä soita mitään kelloja. Kuka tietää? Paaco osannee auttaa, ja minäkin teen voitavani, kun pääsen pajalle.”
Surisevanakin radio oli kyläläisten mielestä jännittävä. Muftal asetti sen takanreunalle kunniapaikalle ja näytti saavan ajatuksen.
”Niistä vanhoista ajoista tuli mieleeni, tieteen mestaria voisi kiinnostaa yksi kalu, jonka edellinen päällikkö löysi nuoruudessaan sen kalliokartan juurelta. Sinä keväänä vesi oli taas järvessä alhaalla ja jääkuori vajosi aikaisemmin kuin yläjuoksun jääpato ja koko komeus oli esillä ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Tämä löytyi rantavedestä kivien välistä.”
Klaanilaiskolmikko kurkkasi puulaatikkoon. Esine oli hyvin vanhaa, kellanvihreäksi muuttunutta metallia. Sen kokonaismuotoa oli vaikea erottaa, mutta se koostui ainakin kahdesta matalasta kupista, katkenneesta tangosta tai useammasta ja lyhyistä ketjuista, jotka olivat osaksi murentuneet ja vääntyneet hajalle. Raskain osa oli pohjaltaan pyöreä ja toiselta puolelta tasainen, toiselta kupumainen. Laatikossa oli irrallaan mahdollisesti aikanaan eläimen päätä esittänyt mutta ajan saatossa yksityiskohtansa menettänyt pienoisveistos.
”Se on ollut vaskinen vaaka”, selitti päällikkö. ”Ajalta ennen kuin järvimalmia alettiin nostaa näillä seuduilla.”
Kepe nosti esineen varovaisesti laatikosta. Vanha mies näytti olevan oikeassa. Esine tuntui muinaiselta, mutta se oli myös hyvin kaunis. ”Käytettiinkö täällä silloin raudan sijaan kuparia?”
”Se on messinkiä”, sanoi Tongu. ”Vanha sana vaski viittaa milloin kupariin, milloin messinkiin, milloin prossiin. Messingissä on enemmän sinkkiä, eikä se siksi muutu niin turkoosiksi. En ole arkeologian asiantuntija, mutta minusta täältä saarelta ei ole löydetty juurikaan kuparia, joten messinkikin voi olla tuontitavaraa. Liikuttiinhan sitä merillä ennenkin.”
”Klaani se vasta onkin kansainvälinen, joten miksei koko saari?” kysyi Snowie. ”Kai tämänkin kylän asukkaat ovat alkujaan huuhtoutuneet rantaan ja vain jotenkin päätyneet tänne ylös. Ja hyvä niin.”
”Niinpä kai”, sanoi Kepe ja mietti kivikartan säikeitä, jotka lähtivät Klaanista ja päättyivät entisiin ja nykyisiin kyliin – vai toisin päin? ”Kenties tuota kaivosasiaakin pitäisi joskus tutkia.”
”Mutta se odottakoot seuraavaa seikkalua!” sanoi Snowie ja ihasteli kylän aarretta.
Pimeän tultua he saivat hoidettua paluukyytiasiankin kuntoon: Kepe rakensi valokivestä ja eväiden alumiinifoliokääreestä valonheittimen, ja Tongu kiipesi läheiselle kallioharjanteelle vilkuttelemaan sillä suuntaan, jos Ontor ja Ternok todennäköisesti odottivat. Laivastolaiset osasivat Morsi-koodin, ja pian vastasivat Kooka-Burran välkyttimellä. Kone oli toimintakunnossa ja nouto Kaya-Wahista sovittiin huomiseen iltapäivään. Illalla Tongu selitti äänilevyn, vaikkei ollut itsekään varma, miten se oli mahdollinen. Kepe osasi selittää vuoroveden ja sanoa jotain mustista aukoista, ja Snowie yllätti omakohtaisella sukelluskellokokemuksellaan. Viileämpiä unia kaivaten Tongu kävi nukkumaan Kostamuksen ja Äkkihurjan kanssa karjasuojaan.
Muftal taas oli hyvä lukemaan säätä vuosisataisella kokemuksellaan vuoristoilmasta. Seuraava aamu, Snowien matkan kolmas, nousi kirkkaana ja aurinkoisena. Lähtövalmistelut tehtiin hitaanlaisesti eikä kellään ollut syytä nousta jalkeille ennen aikojaan.
Päällikko osoitti paljon kuljettua mutta eilisen lumipyryn kuorruttamaa uraa koilliseen – ja alaspäin. ”Tästä Kaya-Wahiin on yksi pitkä alamäki. Hieman kumpareinen tosin, ja saatatte joutua vetämään kelkkaa parissa kohtaa. Jättäkää kelkka metsän rajaan ja me haemme sen Kostamuksella ja Äkkihurjalla kun sinne päin ehdimme. Muistakaa korjata radio ja lähettää lukkari kirjoineen, ja poiketkaa ihmeessä, jos satutte kulkemaan ohi!”
Kepe katsoi rekeä, johon oli pakattu monta laukkua, kaksi ahkiota ja Tongun pitkät hiihtovarusteet. ”Minulla olisi pieni parannusehdotus”, hän totesi. ”Tongu, nostatko keulaa ylös?”
Jätti teki työtä käskettyä ja Kepe kumartui reen alle. Hän puhisi hetken mustan teippirullan kanssa. ”Tämä on kehittämääni kitkatonta teippiä. Pystyin sen avulla kiskomaan Dek-Korosta lainaamaani ahkiota vaivatta, joten sen pitäisi auttaa myös tämän reen ja niiden parin vetokohdan kanssa. Katsotaan mitä käy!”
Kolmikko asettui rekeen. Kepe ja Snowie vilkuttivat kyläläisille jotka vilkuttivat takaisin, Tongu tökki sauvoillaan vauhtia. Kelkka liikkui häkellyttävän kevyesti, ja ensimmäiseen kunnon alarinteeseen päästyään se katosi suurten kuusien lomaan kuin ammuttuna. Kyläläiset palasivat mökkeihinsä tyytyväisesti nyökkäillen klaanilaisten kauhun ja innostuksen huutojen hiljalleen etääntyessä.
Epilogi
Matoro nyppi sohvan käsinojaa ja vilkaisi taas kelloa. Oli kulunut kolmekymmentä sekuntia. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.
”Kato kato, Verstappenn pääsee ohittamaan seuraavalla suoralla. Nyt – eikä! On se Bottax vaan kova. Nyt taas – ja ei. Oho, katso! Kalonsolta lähtee rapujalka alta! Seuraavalle varikolle on vielä 20 sekuntia. Menee jännäksi!”
Matoro haukkasi donitsia. Ainakin se oli ihan hyvää. Toa mietti, eikö hänen isäntänsä väsynyt kolistelemaan ympäriinsä mökissään rakettimoottoreita ja asejärjestelmiä pursuavassa puvussaan. Kai joku Mark Mökki olisi sopinut paremmin sohvalla röhnöttämiseen ja kaljan kittaamiseen? Nyt teräsjätti istui jännittyneenä sohvan reunalla metallisilla pakaroillaan niin, että huonekalun puolesta hirvitti. Kypärän tämä oli sentään ottanut pois, mikä helpotti Karhuhain ja donitsien nauttimista.
Televisio oli todella suuri ja toimi ilmeisesti plasmalla. Elementtitelevisiosarjasta tämä oli ollut ainoa, jolle oli löytynyt markkinarako. Vesitelkkaria kuulemma käytettiin yleisesti akvaariona. Matoro mietti, että elementistä riippumatta 80 tuumaa oli aivan liian suuri näin pieneen asumukseen. Sohva oli alle kolmen metrin päästä, ja pitkin kiemuraista rataa kuuttasataa kilometriä tunnissa kiitävät rapuajoneuvot täyttivät koko näkökentän. Lisäksi kuva oli hämmentävän tarkka.
Kaikkein eniten Matoroa masensi ohjelmatiedotus. Miten hän olikaan osunut bensanhakureissullaan Killjoyn mökille juuri moottoriurheilun superviikon loppurysäyksen aikaan? Kun Danmarian Nui Prix olisi ohi, olisi vuorossa yöllinen Arj-Durunin MUM-ralli ja sen päälle legendaarinen ja kammottu Le-Matoransin 36 tunnin ratakilpa-ajo. Matoro saisi kyydin takaisin Klaaniin vasta, kun Suga tulisi hakemaan Klaanilehden tuoreen painoksen seuraavana maanantaina. Radiolähetin ei toiminut, mutta posti kulkisi ajallaan siitä riippumatta. Suga myös osaisi olla yhteydessä vaikka lintupostilla, jos muut keinot eivät toimisi.
Siihen asti katsottaisiin rallia. Kenen tahansa muun kanssa olisi voinut vaikka pelata korttia, paistaa makkaraa tai jutella mukavia. Mutta Killjoy oli erakko. Kaikki sen tiesivät: hän piti kauhean onnettomuutensa jälkeen yhteyttä vain kouralliseen jäseniä, eikä Matoro ollut yksi heistä. Toisaalta hänestä tuntui, että metsästäjä oli ollut sisimmässään iloinen saatuaan vähän seuraa korpimökilleen.
Äkkiä kuului jysähdys ja surkea vinkaisu. Killjoy nosti rautasaappaansa. Se alta paljastui littanaksi lytistynyt hiiri.
”Tämä pirulainen on syyllinen viimeviikkoisten donitsieni katoamiseen. Löysin loput nomparelleista mökin alta pienestä kuopasta. Tämä olento ei ansainnut elää.”
Matoro kumartui katsomaan kuollutta Kuma-Kofoa raapien päätään. Kai Killjoy kiikuttaisi ruumiin edes pihalle? Mutta metsästäjä oli jo kadonnut jääkaapille hakemaan uutta kaljaa.
”Juu, kiitos. Tuota, Kaya-Wahi on aika kaunis näin lumisena talvena?”
”Karulla tavalla”, sanoi Killjoy rojahtaessaan sohvalle. ”Kohta alkaa viimeinen kierros.”
Ajoneuvot jatkoivat kulkuaan aivan samalla tavalla kuin kaikilla edellisilläkin kierroksilla. Bottax ajoi varikolle ja vikkeläsormiset matoranit vaihtoivat uudet rapujalat alle neljässä sekunnissa. Jännitys tiivistyi.
Kuului jumalaton rysähdys ja mökki tärähti. Killjoyn kalja lipesi lattialle ja pullo räsähti sirpaleiksi. Kuparipannu kolahti keittiökaapin päältä. Ikkunat helisivät ja räystäiltä tippui lunta.
Jotain Puhdistajasta ja Varjotusta mutiseva mökki-isäntä harppoi etuovelle. Haarniskapuvun ohjuspatterit kääntyivät valmiusasentoon ja käsitykin sisälle syttyi voimistuva hehku. Killjoy riuhtaisi mökin oven auki ja karjui jotain, josta toa kuuli selvästi lähinnä kirosanoja. Vihdoinkin vaihtelua! Matoro tempasi itsensä ylös sohvalta, ja reilu henkilö kun oli, otti mukaansa myös hiirenraadon hännästä roikottaen.
Hän kurkkasi oviaukosta. Killjoy taittoi ohjuspattereitaan takaisin haarniskan sisään. Kauan kadoksissa ollut Kerosiinipelle voi pahoin mökin nurkalla. Keetongu hoiperteli ylös rustiikkisesta puureestä, joka oli ilmeisimmin törmännyt mökin takaseinään. Snowie, joka oli törmäyksen voimasta jatkanut matkaansa eteenpäin liike-energian lakien vaikutuksesta, irrotteli itseään hirsiseinästä porkkananenä vinossa.
”Jos tämä on jotain Guardianin pilaa, saatan ryhtyä uudestaan varomattomaksi”, murisi mökin isäntä.
”Ei ollenkaan, ei ollenkaan”, sanoi Snowie. ”Jos tarvitset kitkaa vähentävää teippiä, niin Kepellä on rulla tosi hyvää. Moikka Matoro! Miksi sinulla on litistynyt hiiri?”
”Terve. Se on ööh, hölmö tarina. Näen, että löysit Kepen itsekin.”
”Ainahan minä Kepen löydän”, nauroi lumiukko ja auttoi matkasta toipuvaa toaa.
Tongu hoippui kättelemään Killjoyta. ”Kiitos mökin sijainnista. Jos se ei olisi ollut tässä, niin olisimme varmaan vieläkin matkalla mereen. Voiko tänne laskeutua lentokoneella? Tarvisen puoli kilometriä melko tasaista lumikenttää.”
”No sitä riittää. Taitaa olla kohteliasta pyytää teidät sisään, mutta voisitte soittaa etukäteen seuraavalla kerralla. Meillä on kisakatsomo menossa. Danmaria meni juuri ohi, mutta Arj-Durunin MUM alkaa näillä näppäimillä.”
”Radioyhteydet eivät toimi”, sanoi Kepe. ”Emme voineet.”
”No on se ihme”, Killjoy murahti ja katosi mökkiinsä. Muut seurasivat perässä.
He eivät kaikki mahtuneet sohvalle, joten Tongu otti tuolin keittiösyvennyksestä ja Snowie istui lattialle 80-tuumaisen eteen. Rapuajoneuvot kiitivät nyt hiekkaerämaassa ja syöksyivät tämän tästä tieltä ulos.
”Miten sinä voit saada noin terävää kuvaa tänne korpeen?” ihmetteli Kepe. ”Tuleeko tämä tosiaan reaaliaikaisesti?”
”Totta kai. Se on urheilua. Ei siinä olisi mitään järkeä, jos loppuratkaisu olisi selvillä.”
”Mutta tätä lähetetään Arj-Durunista. Sinne on tuhansia kilometrejä. Sinulla pitää olla todella vahva vastaanotin.”
”Se on semmoinen lautanen, ei se nyt sen ihmeellisempi ole. Creedy viritti minulle uuden viime syksynä. Sain HD-ominaisuudet käyttöön. Pienempi resoluutio muuttuu puuroksi näin isolla näytöllä.”
”Kuva on todella eläväinen”, sanoi Snowie. ”Ihan kuin olisimme autiomaassa itsekin.”
”Kepe rapsutti päätään ja tuijotti ruutua. Sitten hän nousi sohvalta ja veti television alta pienen punamustan metallilaatikon, josta tursusi johtoja. Ääni katosi ja kuva pimeni.
”Hei! Kisa on kesken!” parahti Killjoy.
”Luulen, että mysteerien avain yksi ja sama”, sanoi Kepe. ”Jos en erehdy, joku lainaa saaren radioaaltoja täydellisen tarkan live-kuvan välittämiseen Klaanin saarelle. Tällaisen tietomäärän välittäminen langattomasti vie hitosti kaistaa. Siviilivehkeillä sen ei pitäisi olla mahdollista, mutta ehkä jollain meistä on käytössä huomattavia määriä tekniikkaa, jota ei ole tarkoitettu siviilielämään? Tekniikkaa, jonka käytössä ei tarvitse välittää tavanomaisista säädöksistä ja etiketistä?”
Kepe veti taskustaan esiin ruuvimeisselin ja aukaisi laatikkokojeen. ”Katso, rosvoreleitä. Adapteri, joka muuttaa radioaaltoja kuvaksi, vaikka millä mitalla. Ja tuossa on uudelleentahdistin. Ja ellen vallan erehdy, ei minkään tavallisen viihde-elektroniikkafirman logona ole musta käsi.”
Killjoy ojensi kätensä ja Kepe iski laatikon tämän konekouraan. Metsästäjä toi laitteen lähemmäksi silmiään. ”No jo on pannahinen”, sanoi Killjoy. ”Minä ihan oikeasti luulin, että tämä on aivan tavallinen digiboksi, mutta ei vissiin sitten. Olen nähnyt tällaisen viimeksi Xcutionin kannella. Häiritsimme niillä Rautalaivaston radioliikennettä ja kaappasimme sen kanavat omaan käyttöömme. Mistähän Creedy on onnistunut löytämään sen. Sodanaikaiset rosvoreleet ja kaikki. Hö.”
”Minusta sinun ei pitäisi käyttää sitä”, sanoi Tongu. ”Ainakaan kaikkia kanavia. Se aiheuttaa yleistä hämminkiä ja jopa vaaratilanteita.”
”Niin kai sitten”, Killjoy myönsi ja huokaisi. ”Hyvästi, teräväpiirtoinen Le-Matorans.”
”Nyt voimme ainakin avata Muftalin radioyhteyden, eikä Paacokaan polta päreitään menetetystä lähettimestään, kun kerran löysimme ongelman syyn”, nyökkäili Snowie.
”Ylläpidolla olisi varmaankin sananen sanottavana tähän hommaan”, Kepe vastasi. ”On ehkä helpointa, että sinä vain sammutat rosvoreleet ja me kerromme, että korjasimme saaren leylinjat tai vastaavat, jotka haittasivat radioaaltoja.”
”Olisin kiitollinen, jos Guardianin ei tarvitsisi työntää nokkaansa tähän. Mutta… onko loppukilpailujen katsominen huippulaadulla kokonaan poissa pelistä?”
”No, en ole admin, mutta sinä varmaan hoidat koko tämän osan saaresta ilmapuolustusta, ja tärkeimmän sanomalehden painon, joten ehkä se kuulostaa ihan kohtuulliselta…?” Matoro ehdotti.
”Pari kertaa kuukaudessa? Silloin tällöin? Klaanin terveen anarkian kunniaksi?” ehdotti Snowie.
”Käy minulle”, sanoi Tongu. ”Seikkailu on paljon tylsempää, jos on koko ajan puhelinsoiton päässä kotoa. Kunhan pidät kojeesi sen verran pois päältä, että kerron pojille koordinaatit.”
”Viiden klaanilaisen neuvoston päätöksellä: Loppukilpailut sallittu ja kaasu pohjaan!” Snowie nauroi. ”Ilman ralliasi meidänkin seikkailu, kauniit maisemat, uudet kaverit, lämpimät löylyt ja vuosisadan rekiajelu olivat jääneet välistä. Ikinä ei voi tietää, mitä jutuista seuraa. Ja lopulta asiat tuppaavat menemään juuri niin kuin niiden pitikin mennä.”
Ovi narahti auki ensimmäistä kertaa viikkoihin. Admin-tornin käytävän valo kavalsi pölyisen tilan, jota ei oltu ehditty siivota montaakaan kertaa koko syksynä. Harvoin huoneen omistaja hyvinäkään aikoina siellä kauaa viihtyi, mutta sota-aikana Tawa ei ollut varma, oliko tämä edes nukkunut huoneistossaan.
Tawa asteli sisään varoen kuin hautaholviin. Pimeään huoneeseen lankesi hieman valoa myrsky-yön läpi ikkunasta, kun Bio-Klaanin linnakkeen muurilla lyhdyt lepattivat sadesumun läpi. Huoneessa oli kylmä. Lämpöpatterit olivat kaikki vielä alkukesä-asetuksissaan. Tawa sulki aamutakkiaan tiukemmin ympärilleen.
Ei hänen olisi tarvinnut tehdä tätä välittömästi — mutta yritäpä nukkua sen puhelun jälkeen. Vajaan tunnin hän oli ehtinyt kieriskellä sängyssään ukkosen jyrinää kuunnellen ennen kuin hänen oli ollut vain pakko etsiä vara-avain sekä marssia sisään. Tawan katse vaelteli seinälle viritetyissä aseissa, sivupöydällä lojuvissa kiväärinhuoltovälineissä ja petaamattomassa sängyssä… ennen kuin hän otti askeleen Geen työpöytää kohti. Ja yritti ymmärtää sitä käsittämätöntä paperin sekasortoa, joka sillä ja sen takana olevalla seinällä levittäytyi.
Kyllä hän oli kuullut, että Gee oli ottanut henkilökohtaisesti tehtäväkseen selvittää Kapuran pajan loputkin mysteerit. Se tuntui vain sivujuonteelta petturitutkinnassa — ja mahdollisesti järjettömältä harhautukselta. Tawa pläräili papereita läpi, silmäili nähdäkseen mitään kiinnostavaa.
Valaistusnaatti, Komisario Elliptinen, jonkinlaisen noppapelin sääntökirjan melko epävirallisilta näyttäviä valokopioita… olikohan todellakin varma, että tämä ei ollut täysi vesiperä? Mitä hän teki täällä tähän aikaan? Ja oliko hän todella edelleen hieman humalassa? Hänen pitäisi juoda vettä vielä, kun asialle voisi tehdä jotain. Yöpalakin voisi tehdä terää, mikäli joku lähialueen kojuista vielä tarjoili.
Tawa huokaisi laskien roolipelipaperit sivuun. Hänen kätensä hakeutui lipaston vasemman ylälaatikon kahvalle. Miksi Gee ei vain voinut sanoa suoraan, mitä tarkoitti? Olisi täällä itse kaivelemassa omia sotkujaan, tolvana.
Laatikon sisällä odotti siisti nippu kyniä, työkaluja, muistiinpanoja… ja, aivan sen perällä todella, todella vanhan näköinen pergamenttikäärö. Tawa ei ollut täysin varma, selviytyisikö se hänen kosketuksestaan. Hyvin varoen hän nosti kääröä esiin ja rullasi auki sen sisuksia hämärässä tilassa. Huomattavasti uudemman paperin keskellä muinaisjäänne todella vangitsi katseen. Tämän sen täytyi olla.
Käärön sisältä valuva pöly oli ikiaikaista: ja niin olivat sanatkin. Vanhaa mataiaa. Eteläisiä heksagonikirjaimia. Kulunutta mustetta, vaikeasti tulkittavia kirjainmerkkejä ja symboleja…
Ja kuva ritarista säihkyvässä haarniskassa seisomassa miekka ojossa. Takanaan sininen kolmio, joka lupasi tehdä unista totta.
Kepen paja, huomenna
Valkoinen käsi… se lötkötti nesteessä. Kuplat ympäröivät sen läpinäkyvään lieriöönsä, ja Kepe ja Snowie tarkkailivat sitä ulkopuolelta. Tai Kepe tutkaili oikeastaan nestesäiliön alalaidan näytön lukemia, ja lumiukko tuijotti itse purkitettua kättä. Omaa kättään.
”Ööh”, Snowie aloitti. ”Selviääkö mitään?”
Kepe raapi päätään. ”Enpä kyllä tiennyt, että näinkin on mahdollista käydä. Yleensähän ottamasi vahinko katoaa, öö, yleisen olomuotosi vuoksi itsestään melko nopeasti.”
”No niinpä!”
Kepen ehdotuksesta Snowie oli irrottanut Rumisgonen operaation loppusuoralla haavoittuneen kätensä kyynärvarresta alaspäin. Nyt he olivat sulloneet sen testiputkiloon selvityksiä varten. Snowieta väsytti mahdottomasti — Tahtorakin lento oli vetänyt kaikki sille osallistuneet aika loppuun — mutta salaperäisesti toimimasta lakannut käsi vaati tutkimuksia. Oliko tässä käynyt valitettava sattuma osuman suhteen, vai olivatko nazorakit kenties kehitelleet salaista antilumiukkoteknologiaa?
”Näissä mittareissa ei näy mitään kovin ihmeellistä… Tuosta jäljestä pitää ehkä ottaa kudosnäyte, ja katsoa onko tuo palaneen näköinen pinta, öö, omaa materiaasi vai jotain muuta. Joko se on a) sitä mitä oletkaan, ja se voi näköjään hapettua ja palaa karrelle, tai sitten b) …”
Ovelle koputettiin. Parivaljakko hätkähti ja kääntyi pois purkitetun käden ääreltä.
”Sisään vaan, Tawa, ovi on auki”, Kepe lausui.
Pajan uksi narahti auki ja sen takaa paljastui kuin paljastuikin pöllämystyneen näköinen Tawa. Juuriadminilla oli päällään mukavin syksyinen tummansininen villakangasviittansa ja silmien alla tummaa usealta peräkkäiseltä valvotulta yöltä.
”Huomenta!” tiedemies tervehti.
”Joo, moi!” Snowie liittyi, ja yritti vilkuttaa. Ei onnistunut. Tai käsi kyllä sätki purkissa, mutta ei sitä tervehdykseksi tunnistanut.
Tawa seurasi kaksikon touhuamista unisena ja otti varovaisia askelia sisään.
”Huomenta”, Tawa vastasi. ”Jos en keskeytä mitään kiireistä, haluaisin jututtaa Kepeä eräästä…” Admin piti pienen tauon.
”Hetkinen… mitä teillä on siellä purkissa?”
”Se on käteni!” Snowie hihkaisi. ”Siihen osui joku sädehomma kun palattiin kauppareissulta, ja se jostain syystä meni sitten epäkuntoon, eikä ole toiminut sen jälkeen- eikun hei! Äskenhän se hytkyi kun kokeilin vilkuttaa!”
Lumiukko vilkutti oikealla, kehossa kiinni olevalla kädellä purnukkakädelleen. Sitten hän vilkutti purnukkakädellä takaisin. Voitonriemuinen ilme levisi hänen kasvoilleen. ”Hurraa!”
Kepe puolestaan näytti varsin hämmentyneeltä. ”Mutta… Miten? Miten tuo edes toimii?”
”No en minä tiedä, mutta toimii kumminkin! Eiköhän ongita kätönen takaisin tölkistä.”
”Hmm, en tiedä”, Kepe mietiskeli. ”Ottaisin siitä varmuuden varalta vielä pari lukemaa. Alustavat tulokset ovat aika epämääräisiä. Sitä paitsi tuo jälki ei näytä olevan menossa mihinkään. Voisi olla turvallisempaa palata asiaan, hmm, huomenna iltapäivästä?”
”Iltapäivästä? Huomenna? Minun rakas hyvä vasen käteni, aivan yksin, liemessä, huomiseen iltapäivään asti?”
Kepe nyökytteli. ”Niin sen täytyy olla. Tieteen nimissä on oltava täsmällinen.”
”Mutta… mutta…”
”Täsmällinen, Snowie.”
Lumiukko huokaisi. ”Okei, mutta sinä saat voidella leipäni siihen saakka. Siihen en yhdellä kädellä kykene, nimittäin.”
Tawa katsoi Snowien irtokättä hämmentyneenä, mutta empaattisena. Hän ei täysin ymmärtänyt mikä hätä tällä oli, mutta yritti keksiä tapaa ilmaista myötätuntoaan aiheesta.
”Tuota, toivotan pikaisia paranemisia”, hän lopulta sanoi. ”Sopiiko, että vaivaan teitä hetken?”
”Tottahan toki”, Kepe vastasi.
Vasta nyt kaksikko huomasi Tawan kantavan melkoista pinoa tavaraa sylissään. Sekalaisen muotoinen ja kokoinen irtopaperi oli kasattu parhaalla mahdollisella tavalla kansioiden väleihin, mutta tuntui silti siltä, että kaikki olisi voinut pursuta väärästä liikkeestä suoraan Kepen pajan lattialle. Toisessa kädessään Tawa piti höyryävää teekupillista, toisessa petuniakuvioista sateenvarjoa. Hän laski vaivalloisesti objekteja käsistään työtasolle.
”Ilmeni jotain, josta haluaisin kysyä Kepeltä”, hän sanoi ja vilkaisi hieman hajamielisesti lumiukkoa kohti. Ja pysähtyi hetkeksi katsomaan tätä vaikeana. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi.
”Ja… toki, uskon että sinäkin tiedät jotain näistä asioista, Snowie.”
Lumiukolta kesti hetki tajuta, mikä teki tilanteesta kiusallisen. Ai niin, petturitutkintajuttuja. Pitäisikö hänen mennä seisomaan huoneen ulkopuolelle? Tai nurkkaan, tai jotain..?
”Tiedän, että teille ei tarvitse erikseen sanoa, että”, Tawa puhui hiljempaa, ”Nimda-asioista ei ole turvallista puhua liian julkisesti. Mutta tässä, mistä kohta puhun, on toinenkin äärimmäisen luottamuksellinen kulma. Tämän salassapito on tärkeää myös… erään henkilön turvallisuuden kannalta.”
”Voit tietysti luottaa meihin”, Kepe vastasi sivuuttaen aiemman kiusallisuuden.
Tawa huokaisi tahtomattaankin liian kovaa ja katsoi kaksikkoa. Oliko tämä varmasti viisasta? Tason 1 sotasalaisuus petturiehdokkaan kuullen? Samen kylmäävä skeptisyys painoi jossain takaraivossa, mutta kyllä hän tiesi, että kaikki henkilöt, joita tämä kosketti luottivat kyllä Snowieen. Etenkin itse asianomainen. Silti… ehkä tämä kannattaisi kertoa ilman liikaa yksityiskohtia.
”Gee on hengissä”, Tawa sanoi lähes kuiskaten. ”Hän soitti yöllä.”
Kepellä ja Snowiella kesti hetki prosessoida.
”Mitä?”
”Puhelimella?”
Jos Tawa olisi ollut vähemmän kärsivällinen ja lempeä henkilö, hän olisi ehkä kysynyt, että millä muulla sitä nyt ylipäätään soitetaan. Banjolla? Mutta hän ymmärsi nämä ensireaktiot — vaikea hänenkään oli vielä uskoa, että yöllinen ei ollut vain unta.
”Hän voi ihan hyvin”, Tawa sanoi rauhallisesti. ”Ja… on turvassa. Vaikka emme tiedä täsmällisesti, missä.”
Tunteet vyöryttivät Snowien tajunnan. He olivat jättäneet Geen metsään, omillaan Ämkoota vastaan, ja paenneet. Niin Gee oli heitä määrännyt, tietenkin, mutta tuo yö oli kummitellut Snowieta viikkokaupalla. Se pimeä aukio, jonne he jättivät skakdiystävänsä väijyi lumiukkoa aina hänen heikkoina hetkinään… mutta nyt Gee olikin elossa? Auringon säteet läpäisivät tiheän kuusikon. Se aukio jäi Harkelin haudaksi, mutta ei Geen. Snowie pakahtui niin, että unohti hetkeksi hengittää. Silmäkulmatkin hänellä kostuivat.
Tawa oli itkenyt tätä läpi hädin tuskin nukutun yön, mutta Snowien katseen nähtyään havahtui taas kyyneliin poskellaan. Hän sipaisi ne pois huolettomasti vasemmalla kädellä.
”Tämähän on mahtava uutinen”, Kepe iloitsi ääneen. ”Tietysti hän on elossa, hänhän on niin neuvokas. Selvisikö, miksi häneltä kesti näin kauan ottaa yhteys?”
”En valitettavasti tiedä kovin paljoa”, Tawa sanoi. Totta kai hän tiesi enemmän, mutta ei se valhekaan ollut. ”Gee on pysynyt poissa vihollisen näpeistä koko tämän ajan, mutta uhka on tuskin ohi vieläkään.”
”Vanha kunnon eversti”, lumiukko naurahti ja pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan. ”Sielläkö se on ryöminyt koko tämän ajan? Varsinainen sotasankari… onkohan aikaa mennyt marjastamiseen?”
Tawa katsoi Snowieta ja hymyili. Kai… kai nuo sentään olivat aitoja kyyneliä? Eihän se välttämättä tarkoittanut, että hän ei silti voisi olla petturi, mutta ei Tawa voinut olla sitä mieltä, että tämän kertominen Snowielle olisi ollut väärin. Oikeasti hän olisi halunnut juosta läpi Bio-Klaanin katujen huutaen, että Gee oli elossa. Vaikka se olisi kuinka typerää.
”Olemmeko järjestämässä pelastusoperaatiota, jos hän soittaa meille uudestaan… voisin yrittää suuntia hänen sijaintiaan Klaanin radioantennien avulla?”
”Ovatko ne kengurut lähtövalmiina? Niiden avullahan siellä viimeksikin pompittiin.”
”Hyviä ajatuksia”, Tawa sanoi. Hän tunnisti tuon saman polttavan tarpeen laittaa pelastuspartio kasaan vaikka heti… ja viime yönä oli vaatinut melkoista painia itsensä kanssa olla tekemättä niin sillä sekunnilla.
Ei kirjaimellista painia — eikä kirjaimellisesti itsensä. Peilitär oli kyllä uhannut, ja ollut siinä ihan oikeassa. Tässä tilanteessa oli pakko niellä alkeellisimmat tunteensa.
”Vaikka… en sinänsä tullut puhumaan hänen etsimisestään. Paaco yrittää selvittää, onko mahdollista tehdä mitään tarkempia arvauksia hänen sijainnistaan. Hän voi varmasti kertoa, jos voit auttaa jotenkin, Kepe. Nyt on kuitenkin todella tärkeää, että emme puhu tästä liian kovaan ääneen. Se, että Geestä ei tiedetä laajemmin suojelee hänen sijaintiaan myös Allianssilta.”
Kepe ymmärsi nyt Tawan varovaisuuden. ”Aivan, jos Allianssi saisi kuulla hänestä, se saattaisi olla hänelle vaaraksi, missä hän ikinä piileskeleekään.”
”Yksin, vihollisarmeijan ympäröimänä, erämaan armoilla… hän on Viimeinen Vartija! Ihan kuin niissä huonoissa leffoissa…”
Oliko tuo vitsi, Tawa mietti. Vai uskoiko Snowie siihen vähän myös oikeasti?
Pahempaa… uskoiko Tawa myös? Oliko hänellä vaihtoehtoja? Tuo, tai epätoivo.
”Mutta, tuota…” Kepe yskäisi. ”Mistä sitten tulit puhumaan?”
Tawa laski katseensa sekavaan kasaan paperia, jonka hän oli levittänyt sivupöydille.
”Gee halusi, että vilkaisen jotain, jota hän oli kaikessa hiljaisuudessa tutkinut. Hän… hän olisi halunnut ymmärtääkseni nostaa asian esille kanssani, mutta sitten tankkausaseman operaatio tapahtui, ja… tämä kaikki on pölyttynyt hänen huoneessaan yli kuukauden. Paperi, tai ainakin osa siitä, on peräisin Kapuran pajalta. Se takavarikoitiin, kun hän joutui tutkinnan kohteeksi Metru Nuilta palattuaan.”
Kepe kurtisti kulmiaan. ”Tutkinut? Gee tutki jotain… Kapuran papereita?”
”Ehkä se liittyi petturitutkimukseen”, Tawa sanoi vaikeasti. ”Metru Nui oli vaikea paikka. Sillä ei ole nyt joka tapauksessa enää väliä, kuten hyvin ehkä tiedätte. En tiedä, kuinka hyvin tunsitte Kapuran, mutta hän oli… syvemmällä Nimdassa kuin juuri kukaan meistä.”
Monet Klaanin mysteereistä tosiaankin kietoutuivat Nimdan ympärille, Kepe mietti. Voi kun he olisivat yhdistäneet tietojaan jo aiemmin. Ennen kuin vasta viimeisenä iltana, jonka Kapura vietti Bio-Klaanissa. Silloin he olivat lähinnä puhuneet erinäisistä valkoisista jauheista, joita Kepe oli saattanut kokeilla tai olla kokeilematta eläviin kohteisiin.
”Voi Kapura…” Snowie sanoi. ”Olit kyllä aina parempi tajuamaan juttuja kuin kertomaan niitä muille…”
Lumiukko muisteli erästä elämänsä omituisimmista öistä, jonka hän oli viettänyt seppä-toan unta ja siellä tapahtuvaa mieliseikkailua valvoen.
”Mutta ainakin hän piti hyviä muistiinpanoja?” hän jatkoi.
”No… mittavia muistiinpanoja ainakin”, Tawa sanoi tyytymättömänä siihen, että se oli kohteliain sanavalinta, jonka hän keksi.
Admin avasi kansion ja Kepe ja Snowie katselivat hämmentyneinä jotain, joka näytti enemmän haaverilta askartelukerhossa kuin koherentilta ajatuksenkululta. Oli ilmiselvää, että tätä kaikkea paperia ei ollut tarkoitettu säilytettäväksi tällä tavalla. Tai säilytettäväksi ylipäänsä: ainoa mikä sai heidät rekisteröimään sen muuna kuin roskana oli se, että Bio-Klaanin ylipäällikkö vaikutti uskovan sen olevan tärkeää. Toisaalta tämä vaikutti todella väsyneeltä, mutta siihen vetoaminen ei ollut reilua tai kohteliasta.
”Kepe hei”, Snowie kommentoi papereita.
”Hm?”
”Sinä aina sanot, että minä en osaa pitää papereitani järjestyksessä.”
”Se pitää paikkansa tästä riippumatta.”
Tawa yritti parhaansa mukaan levittää kansioiden sisältöä luettavampaan muotoon. Kepe ja Snowie miettivät hetken, tarvitsiko tämä apua, mutta näytti siltä, että sotkua olisi helpompi lähinnä pahentaa. Pillimehunsa Snowie sentään otti pois pöydän kulmalta.
”Kapuran kunniaksi on sanottava, että tämä oli kai alkujaan hänen seinällään. Pahoittelut myös siitä, että en usko että tästä edes puolet on… tärkeää, tai ainakaan muille kuin hänelle.”
Tawa havahtui siihen, että Kepe ja Snowie keskittyivät teksteistä siihen, jossa puitiin mahdollisuutta, että Guardianeja saattaisi olla kaksi. Hän ei halunnut myöntää, kuinka pitkään oli yöllä harkinnut sitä, että tämän Gee oli halunnut hänen näkevän.
”Mutta”, Tawa sanoi varmemmin. ”Gee erityisesti uskoi, että Kapuralla oli jonkinlainen vainu siitä, miksi Nimda on hajonnut kuudeksi siruksi.”
Hän kääntyi katsomaan kaksikkoa.
”Minä käsitin Samelta, että te… olette kuulleet yhdessä melko paljon Nimdan ja Athin kirkon historiaa. Mitä te tiedätte ’Ritarista’?”
Kepe muisti elävästi, mitä Zeeron oli mökissään kertonut.
”Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”
Hän muisti tämän sanatarkasti, koska oli kerrannut sen siisteistä, täsmällisistä muistiinpanoistaan. Ja mitenpä noin vaikuttavia sanoja voisi unohtaa.
”Ritari… halusi Nimdan lopettaakseen taistelut, eikö?” Snowie muisteli kertomusta.
Ja ohimennen sitä, mitä Avde oli hänelle Nimdasta tarjonnut. Mutta siihen ajatukseen ei sopinut nyt juuttua.
”Vai oliko hän niin uskollinen Athin palvelija, että halusi viedä Nimdan kaikkien sitä havitelleiden ulottumattomiin? Mutta miksi hän silloin olisi hajottanut Athin luomuksen?” Kepe puolestaan pohti.
”Ritari on siis… se jonkinlainen athistinen pyhimys, jonka sanotaan sirpaloineen Nimdan”, Tawa sanoi ehkä muistuttaakseen itseään: tai ehkä selittääkseen sitä, mihin hän oli käyttänyt aivan hyvää ja terveellistä nukkuma-aikaa. ”Ja kuten hyvin tiedätte, aivan sodan alussa mekin teimme lupauksen tuhota Nimdan. Se… oli toisen, ehkä yksinkertaisemman ajan lausuntoja. Tilanne on nyt monimutkaisempi, kun Athin kirkko on liittolaisiamme, mutta uskon, että Gee on pitänyt kiinni siitä ajatuksesta. Uskon, että hän on kaiken aikaa yrittänyt selvittää, miten Nimdan voisi tuhota.”
Eikä ole sanonut siitä minulle, Tawa ajatteli. Koska hän tiesi sydämessään, että he eivät välttämättä olleet siitä enää samaa mieltä. Se oli musertava, vaikea ajatus, joka hänen oli pakko pitää sisällään nyt.
”En tiedä, oliko hänellä jo aiemmin syytä kaivella tätä Ritari-myyttiä, vai löysikö hän ensin sen, mitä Kapura oli asiasta kerännyt. Hänellä ei ollut viime yönä tarpeeksi aikaa selittää, mitä hän tarkalleen tiesi, tai edes ymmärsi. Hän… vain ohjeisti minut katsomaan tätä.”
”Joko hän siis haluaa, että jatkamme tutkimusta siitä mihin hän jäi… Tai soitti juuri nyt siksi, että hän on saanut selville jotain olennaista. Joka tapauksessa hän ajattelee meidän saavan Kapuran materiaaleista jotain irti. Mutta mistä niistä? Liittyykö ’kahden Geen teoria’ tähän?”
”Tai ehkä Bio-Klaanin salainen teleportaatiolaitteisto”, Snowie pisti väliin tihrustaessaan Kapuran tekstejä.
Tawa joutui nielemään myös turhautumisen siitä, että kumpikaan noista teorioista ei ollut täysin väärin: lähinnä pääosin. Hän jakoi Kepen kanssa katseen, jonka hän toivoi riittävän siihen, että Kepe ei nostaisi puheeksi sitä, että olivat he sitä teleportaatiolaitteistoa joskus oikeasti yrittäneet.
(Kepeä ei tarvinnut vakuuttaa enempää: se oli ollut aika vastuuton projekti jopa hänen mittarillaan.)
”Olen yrittänyt käydä noita läpi”, Tawa sanoi sivuuttaen valtaosan sakeasta sekoilusta pöydällä. ”Gee ei ole kai uskaltanut heittää mitään pois, koska on mahdoton sanoa, mikä on vitsiä, mikä on fiktiota ja mikä on… ’roolipeliä’? Siksikö niitä kutsutaan?”
”Joo”, Snowie vastasi. ”Se on sitä, kun keksitään joku toinen persoona ja sitten sillä ja kanssapelaajien vastaavilla hahmoilla on kaikenlaisia seikkailuja. Siitä voi syntyä hienoa draamaa, tai sitten se voi olla sarja mättöjä toisensa perään. No, sekin voi olla hauskaa.”
Kepe nyökytteli vieressä.
Snowie jatkoi: ”Ja niitä roolipelejä on tosiaan erilaisia. Perinteisiä, joissa heitetään noppaa, mutta sitten välillä on juttuja tietokoneella… ja kuulemma tuolla meidän keskusteluaukiolla järjestettiin joskus jotain… mikäs se oli, foorumiroolipeli? Minä olisin kyllä muistelevinani, että Kapura oli itse asiassa aloittanut senkin projektin…”
”Kuulostaa hauskalta”, Tawa sanoi. ”Mutta kuten sanoin, on hyvin vaikeaa tietää, mikä kaikki tästä pitäisi ottaa vakavissaan. En usko, että Geekään tiesi täysin, mutta hän antoi kyllä vinkkejä mihin keskittyä. Oletteko te kuulleet jostain, jota kutsutaan… ’ritarintakojaksi’?”
Kepe ja Snowie pudistivat päätään. Tawa nosti pinosta yhden lappusista, ei sen erikoisemman kuin muutkaan.
”Julmat ajat takovat ritareita meistä kaikista”, Tawa luki ääneen. ”Lainaus, kai jostain athistisesta teoksesta. Ja sen alla… hän on näyttänyt pohtivan tätä ’Ritaria’ paljon. Sitä, miten toisissa tarinoissa hän vaikuttaa olevan Nimdan vartija, joka on julistanut suojelevansa sitä ajasta ikuisuuteen, kun taas Zeeronin tarinan mukaan Ritari oli se, joka lopulta päätyi pirstomaan Nimdan. Onko… teillä ajatuksia siitä ristiriidasta?”
”Se tuntuu kieltämättä epäloogiselta”, Kepe vastasi.
”En tiedä…” Snowie maisteli ajatusta. ”Eikö tuo toisaalta ole vähän niinkuin se, miten me Bio-Klaanina olemme kertoneet toimivamme Nimdan suhteen?”
Tawa pysyi vaiti. Tuskin Snowie teki tätä tarkoituksella, ja Tawa tiedosti olevansa nyt todella emotionaalisesti vaikeassa tilassa… mutta kyllä se oli mennyt ihon alle.
”En tiedä, onko ritarin tarina edes niin tärkeä”, hän sanoi topakammin. ”Mutta Geen mielestä se selvästi oli.”
Kepe nyökkäsi, Snowie varovaisemmin. Lumiukko huomasi äskeisen muutoksen Tawan ulosannissa. ”Enkä, tuota, tosiaan tarkoita…”, Snowie puhui ”että minä tietäisin, mitä sillä Nimdalla kannattaa tehdä… Jatketaan ihmettelyä, eikö?”
Tawa nyökkäsi nopeasti ja jatkoi: ”Jos on olemassa jokin tapa tuhota Nimda, meidän täytyy joka tapauksessa vähintään tietää siitä. Hän pyysi minua vielä katsomaan erästä toista asiaa, joka… ei ehkä ollut alkujaan Kapuran pajalta.”
Tawan käsi hakeutui pöydän esineistä vanhinta kohti. Paperin sekasorrossa se oli hautautunut melko huomaamattomaksi, mutta tarkemmalla vilkaisulla pergamenttikäärö näytti suorastaan museoesineeltä muihin verrattuna. Keltainen vanha paperi oli käsintehdyn näköistä, ja vaikutti siltä, että vuodet olivat todella koetelleet sitä. Hyvin varovaisesti Tawa alkoi rullata kääröä auki.
Sen sisältä aukesi kirjainmerkkejä, jotka eivät muodostaneet ymmärrettäviä sanoja. Logogrammeja ikuisuuksien takaa. Siipiä, julmia lintuja, kuvakieleltään syvää etelää ja syvempää historiaa. Miekkoja ja kilpiä ja taisteluja aikain takaa.
Ja kuvia hahmoista. Ensimmäinen niistä oli suuri naamioitu jätti vasara kourassaan, menneiden aikojen kolossi hehkuvan ahjon ääressä. Mutta tämä ei takonut miekkaa tai kilpeä tai haarniskaa… tämä tuntui takovan kokonaista henkilöä.
Snowien ja Kepen katseet jähmettyivät. Oliko se… oliko se todella?
Käärön alapuoli vangitsi heidän katseensa. Tuttu musta haarniska, käsissään valtava musta miekka suojelemassa sinistä kaikkinäkevää silmää sitä kohti hyökyviltä ahnailta käsiltä.
”Hetkonen, mehän tunnemme tämän tyypin.”
”Tai siis emme tunne, mutta…”
Tawa kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Niin, siis…” Snowie yritti. ”Me tapasimme ihan tuon kuvan näköisen hepun Verstaan pohjalla.”
Lumiukon ja Kepen katseet hakeutuivat täysin tyhjään seinään.
”Näyttää kieltämättä samalta”, Kepe vahvisti.
”Ja silloin kun jahtasimme kummituksia, minä ajattelin että hän voisi olla vertauskuvallisesti minä, tilanteessa jossa Kepe on vertauskuvallisesti se Profeetta, kun ne menivät kahdestaan sinne Verstaaseen, ja Profeetta oli fiksumpi ja se toinen kaveri isompi ja tämä ei ehkä ole juuri nyt tärkeä tulokulma…”
Snowie piti pienen tauon. ”Mutta siis… tarinoissahan siitä Profeetan kaverihahmosta puhutaan… Mustana Ritarina.”
”Se tuntuu nyt jokseenkin… Orkahmin partaveitsen mukaiselta.”
Tawa katseli vuorotellen kaksikkoa, jotka tuntuivat loikkivan käsittämättömästä ajatuksesta toiseen hengästyttävää tahtia. Tältä hänestä oli tuntunut tänään aamuviideltä lukea tuntikaupalla Kapuran roolipelisuunnitelmia, ennen kuin hän tajusi sen olleen fiktiota/huumoria/terapiakirjoittamista/kaikkea näistä. Kummitukset, Profeetta, Verstas… hän ymmärsi jokaisen näistä sanoista, mutta ei uskaltanut lähteä arvailemaan, mikä osa näistä hänen pitäisi ymmärtää tässä kontekstissa. Okei, kummitukset — kyllähän linnakkeessa tapahtui outoja asioita… se oli varmaan se, mitä hänen peilikuvansa oli kehottanut Kepeä ja Snowieta selvittämään aiemmin.
Ja Verstas? Valkoisen valtakunnan vastakappale. Samoja asioita, joista Peelo puhui — isojen kosmisten totuuksien hippusia. Oli ehkä pakko aloittaa konkreettisimmasta asiasta.
”Te olette tavanneet hänet?” Tawa varmisti.
Jos nyt tällä Ritarillakin sattui olemaan Bio-Klaanin jäsenyys, hän ei kyllä…
”No siis, silloin kun eksyimme Verstaaseen ja kohtasimme Profeetan siellä, tämä Ritari oli hänen mukanaan. Jonkinlaisena palvelijana ja suojelijana.”
”Ja vaikka Verstasta ei ehkä ollutkaan olemassa”, Snowie täydensi. ”Niin ainakin, ööh, luulimme nähneemme ihan tuon näköisen häiskän. Se muuten tappeli niiden nazorakien Sinisten käsien kanssa.”
”Mutta, niin… keskittyen olennaiseen, olemme tavanneet kuvaa muistuttavan hahmon. Ja sen näköisestä hahmosta puhutaan tarustossa Mustana Ritarina.”
”Tarustossa”, Tawa toisti. ”Onko… sen perusteella mahdollista, että ritarit ovat yksi ja sama?”
”Orkahmin partaveitsi…” Kepe toisti.
Kaikki kolme katsoivat Mustaa Ritaria muistuttavan hahmon kuvaa käärössä. Ja sitä toista, suurempaa hahmoa, joka näytti takovan tätä kasaan. Vasaraa pitelevä, massiivinen olento kantoi kasvoillaan naamiota, joka näytti sulautuneen jonkinlaiseen kruunuun. Jättiläismäisestä – tai näin katsojien oli kuvaa tulkittava, Mustaan Ritariin kun vertasi – varrestaan huolimatta kuvituskuvan hahmo näytti elegantilta, hienostuneelta… herkältä?
”Tulkitsin, että Gee yritti todella ymmärtää ’Ritarintakojaa’”, Tawa sanoi tuijotellen käärön kuvia. ”Ja ymmärrän miksi. Jos haluaa tuhota Nimdan, täytyy palata siihen, minkälainen asia edes pystyisi siihen. Ja ehkä… miten sellaisen voi luoda. Kun te kohtasitte tämän Mustan Ritarin, vaikuttiko hän siltä, että hän olisi voinut tehdä niin?”
”Tuhota Nimdan?” Snowie mietti. Hän katsoi apua hakien Kepeä. ”No oli se ainakin aika iso…”
”Ja tällä oli aika iso miekka…”
”Anteeksi Tawa”, lumiukko jatkoi. ”Kysymys on vaikea. Mutta… oli se Ritari jotenkin elämää suurempi hahmo.”
”Ritarit usein ovat”, Tawa sanoi, ehkä ennen kaikkea itselleen.
Kepe nosti kädet lanteilleen ja tuijotti käärön hahmojen muotoja keskittyneesti. Uusi johtolanka vanhasta mysteeristä oli herättänyt hänen tiedonjanonsa, ja tämän päivän ohjelma sai luvan mennä suorilta uusiksi.
”Pitäisiköhän meidän mennä tässä suoraan lähteelle. Sinne, mihin tietomme Ritarista joka tapauksessa perustuvat… ehdotan, että menemme tapaamaan Zeeronia.”
Aamu kaupungilla oli raukea, uninen, mutta ennen kaikkea sateinen. Öinen myrsky oli hellittänyt ja ukkosen pahin jyrinä oli päättynyt aamukuuden aikoihin, mutta pilvirintama Visulahden yllä näytti päättymättömältä. Säätila oli karkoittanut valtaosan katujen asukkaista sisätiloihin, eikä eilinen sodan pauhu aivan muurien tuntumassa varmasti auttanut. Syksy ei ollut tähän asti ollut märimmästä päästä Välisaarilla, mutta rankkasade ei osoittanut merkkiäkään päättymisestä. Parhaisiin sadetamineisiinsa sonnustautunut kolmikko oli joutunut hyväksymään, että millä tahansa suojalla voisi ostaa lähinnä hetken aikaa ennen täyttä kastumista. Ensimmäinen tuulenpuuska admin-aukiolla oli hajottanut Tawan sateenvarjon. Vain osa Tawan tuomasta paperista oli matkassa, ja sekin pakattuna äärimmäisen vesitiiviisiin kantoastioihin.
Pysähdys athistien temppelillä oli ollut pitkä ja väsyttävä — ainakin siihen asti, kunnes joku meditoivasta seurakunnasta oli havahtunut transsistaan muistanut Zeeronin olevan sateella ulkona meditoimassa. Tawa ei ollut uskaltanut kyseenalaistaa tätä kaikkien kirkonisästä kuulemiensa tarinoiden perusteella. Heidän matkansa oli pian johtanut muureista ulos Rantatietä pitkin Rantalehdon itäiselle puolelle. Ennen metsän siimekseen seuraamista Tawa vilkaisi kohti rantaseudun vanhaa majakkaa. Se kesti, jos mikään muu ikivanha ei. Sää oli viime päivinä ollut hyvin samanlainen kuin silloin, kun hän oli ikuisuus sitten rantautunut tänne sen valossa.
Metsän siimeksessä kesti hetki huhuilua ennen kuin Kepe havahtui mättään takana olevaan piiloon, jonne ei ollut mahdollista marssia kuivin jaloin. Siellä vain vaivoin sateen suojassa istui tumma, kultanaamioinen ukko raukeana ja rauhallisena keskellä sienten merta. Oli vahveroa, rouskua ja tattia. Kätkö oli selvästi niin hyvä, että kaupungin rohkeimmatkaan sienestäjät eivät olleet ehtineet paikalle. Tai uskaltaneet uhmata vanhusta, joka sienten keskellä istui.
”Terveeks, isä Zeeron!” Snowie huudahti Kepen osoitettua hänelle oikean suunnan.
Munkki ei kuitenkaan vastannut, vaan jatkoi istumistaan lähes liikkumattomana. Kepe ja Snowie jakoivat keskenään tietäväisen katseen, nyökkäsivät, ja ottivat mukavan asennon kuusenrunkoon nojaillen. Tawa katseli hämmentyneenä.
”Aivan, tosiaan”, Kepe selitti. ”Meidän täytyy odottaa vuoroamme.”
”Ei sovi etuilla”, Snowie lisäsi. ”Zeeron on tehnyt sen hyvin selväksi.”
Tawa katseli ympärilleen. Ketään muita ei näkynyt. Oliko athisti kenties telepaattisessa yhteydessä johonkuhun?
”Siis vuoroa sieniltä”, Kepe vielä täsmensi, tajuttuaan, ettei hänen edellinen selityksensä tainnut olla mitenkään ilmiselvä, jos ei tuntenut Zeeronia. ”Hän käy tällaisissa paikoissa keskustelemassa niiden kanssa.”
”Aivan”, Tawa sanoi kumartuen viereen. Ja ehkä joku muu olisi pitänyt sitä huvittavana, mutta Tawa? Hän ymmärsi.
Tällä säällä taivas kuiski hänelle — mutta yhtä äänekäs mahtoi olla maaperä, jos oli virittynyt sen taajuudelle. Ehkä sienet olivat heitä kaikkia viisaampia. Mistäpä sen tiesi.
He odottivatkin vuoroaan sieniltä hyvin pitkään. Rumisgonen-seikkailusta vielä toipuva Snowie ehti sekä torkahtaa vasten Kepen olkapäätä että herätä ennen kuin mikään muuttui. Lopulta ei laisinkaan raukeasti ja hiljaisesti vaan suorastaan hätkähtäen aukesivat violetit silmät tuijottamaan heitä tuimasti.
”Hyrrä-heppu. Ja lumipallerokin”, matoralainen lausui äänekkäästi.
”Arvostettu Isä Zeeron”, Kepe aloitti ja kumarsi lyhyesti. ”Tulemme jälleen hakemaan viisauttasi… ja morjenstamaan.”
”Joo, meillä olisi muutama kyssäri”, Snowie liittyi ja teki myös pienen kumarruksen. ”Ja toin sitä pullaa, josta tykkäät.”
Hän kaivoi laukustaan rapisevan paperipussin. Kahviossa oltiin pistetty heti tuulemaan, kun Rumisgonen rahti oli saapunut. Enemmistö ruokalogistiikasta oli vasta aluillaan, mutta ensimmäiset jauhopakkaukset oltiin jo avattu ja jalostettu taikinaksi ja pulliksi. Leipomotuotteet olivat kriittinen osa sodankäyntimoraalin ylläpitoa, eikä tämänaamuisista herkuista edes mennyt voittoa Lieggimiesten tilikirjoihin.
”Ah…” Zeeron lausui. ”Emme yleensä ole samanmieliset kaupungin Mata-Antron kanssa, mutta leivonnaisvinkkaajaana hän on… kelvollinen. Parempikin.”
Isä Zeeronin oli vaikeaa myöntää sitä itselleenkään, mutta elämä kaupungissa oli leiponut askeetikosta hyvän pullan ystävän.
”Leiponut pullan ystävän…” Zeeron sanoi tuhahtaen ja tarttui pullapussiin. ”Luulet varmaan olevasi nokkela!”
Kukaan ei kuitenkaan — tietenkään — vastanut. Kepe, Snowie ja Tawa odottivat. Munkki katseli saapujia, ja sitten maaperää.
”Hetken voin teille antaa. Rihmastot… ne ovat tänään äänekkäitä.”
”Mitä ne sanovat?” Kepe kysyi. Zeeron katsoi tätä silmiin, ja sitten ylös taivasta kohti.
”Ne ovat janoisia, mutta taivas ei ruoki niitä hyvin. Tämä sade on kuolemaksi. Se yltyy vielä tästä, ja muuttuu julmemmaksi.”
Kepe ei ollut varma, mitä Zeeron tarkoitti, mutta hänen sanansa kuulostivat jokseenkin huolestuttavilta. Aiheuttivatko Gaggulabion leipomon päästöt ehkä happosateita? Ehkäpä tästä sadevedestä kannattaisi ottaa myöhemmin mittauksia…
”Minäkin tunnen sen”, Tawa sanoi. ”Vaikkakin… ehkä eri tavalla.”
Adminin ja munkin katseet kohtasivat.
”Admin Tawa”, Zeeron sanoi kunnioittavasti.
”Isä Zeeron”, Tawa vastasi. ”Olen kuullut teistä paljon. Pahoittelut, että minulla ei ole ollut aikaa kohdata tätä ennen.”
”Vaikea keksiä parempaa paikkaa, tai hetkeä”, Zeeron murahti. ”Millä tavalla tunnet sen?”
”Myrsky yltyy”, Tawa sanoi. ”On yltynyt jo hetken. Tuntuu, että olemme nähneet vasta pienen osan sen voimasta.”
”Ette silti taida olla puhumassa minulle myrskystä”, Zeeron naurahti kolkosti. ”Tai ainakin on maailmankirjat sekaisin, jos sähkön toa pyytää minulta apua myrskyn kanssa.”
Kepe ja Tawa vilkaisivat toisiaan. Snowie kävi sen sijaan asiaan: ”Niin, joo, me kysyisimme siitä Ritarista, josta kerroit silloin kämpilläsi. Siitä, joka ehkä rikkoi Nimdan, vaikka oli myös sen vannoutunut suojelija? Ja joka tahtoi välttää sodan. Niin että mikäs tyyppi hän oikeastaan oli, ja takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet? Ja kuulostaako uskottavalta, että minä ja Kepe ehkä törmättiin siihen, siis Ritariin, silloin kun meillä oli se seikkailu, jota ei sitten tainnutkaan tapahtua?”
Oksistoon hajoavien pisaroiden virta valui Zeeronin kurttuisia kulmia pitkin. Tawa oli hieman yllättynyt siitä, kuinka jurmulta tämä paljon puhuttu kirkonisä vaikutti. Kaikkien tarinoiden mukaan tämä oli ensisijaisesti hurmaava ja valtava persoona. Olivatko he löytäneet hänet huonolla hetkellä, vai oliko tässä jotain muuta?
”Takoiko joku vielä isompi tyyppi hänet…” Zeeron mutisi. ”No, takoiko joku sinut?”
Ja se hiljensikin lumiukon hyväksi toviksi. ”Ööh…”, hän ehti vastata, ennen kuin Kepe puuttui peliin.
”Niin, kerroin sinulle silloin siitä ritarista, joka oli Profeetan mukana Verstaassa. Ja nyt olemme alkaneet epäillä, josko kyseessä olisi sama kaveri, joka aikanaan pilkkoi Nimdan kuudeksi. Luuletko, että tämä voisi olla mahdollista?”
Kepe muisti sillä sekunnilla heidän viime keskustelunsa Profeetasta… ja siitä, että he olivat melko varmasti päätyneet siihen lopputulokseen, että tämä oli yhtä kuin isä Orondes… ja myös Atheon. Kepe toivoi hetken, että olisi esittänyt tämän ajatuksen käärittynä eri nimitykseen kuin ’Profeetta’. Zeeron… ei ollut ottanut sitä kovin hyvin. Kukapa ottaisi vakavan väittämän, että hänen sankarinsa oli joukkomurhaaja.
Silti Zeeron tuntui sivuuttavan sen… ainakin hetkellisesti. Kepe näki kyllä, että munkki valitsi olla sanomatta jotain.
”Mihin toinen kätesi jäi, lumipallo?” tämä yhtäkkiä kysyi.
”Oho, niin, joo”, Snowie hätkähti. ”Ei tosiaan mitään hätää… jätimme sen purkkiin Kepen pajalle, kun siitä piti tehdä vähän testejä.”
Zeeron tuhahti, ehkä hyväksyvästi. ”Ettei ainakaan jäänyt takojasi työpöydälle, vaikka varaosiksi…”
”Onko siinä muuten tunto, siinä kädessä? Ettet ole vahingossa huitonut sillä ja tiputtanut purkkia lattialle?” Kepe varmisti.
”Tämä on tiedätkö Kepe vähän sama kuin silloin, kun osa minusta jäi maakuntamatkallamme metsään ja käveli sitten perässä kotiin… kyllä käsi osaa.” Snowie taputti Kepeä olkapäälle. Lumiukko virnisti, jokseenkin aika hermostuneesti. Hänkin huomasi kyllä kummallisen tunnelman keskustelun yllä.
Viimeistä sanaa hän painotti ilkikurisesti, katse tiukasti Snowiessa. Hän makusteli sitä hiljaa vielä muutamia kertoja.
”Minun vanhat korvani kyllä kuulevat, kun joku yrittää kysyä kysymyksen myöntämättä, mitä jo siitä tietää. Ja silloin en voi olla miettimättä, mikä sellaisen kysymyksen tarkoitusperä oikeasti on!”
Tawa näki Snowien tukalan olon ja päätti puuttua peliin.
”Halusimme tulla kysymään teiltä Ritarista, koska olemme oppineet hänestä monta asiaa, joita emme osaa selittää. Pahoitteluni, jos tämä ei kuulu kirkkonne ulkopuolisille, mutta haluan ymmärtää, kuka hän oli. Suojeliko hän Nimdaa, mutta valitsi kuitenkin sirpaloida sen? Ja… mistä hän päätyi tehtäväänsä? Opin viime yönä, että joku jota kutsutaan ’ritarintakojaksi’ saattoi… joko antaa hänelle voimansa, tai ehkä jopa luoda hänet?”
Tawa laski katseensa märkiin sieniin osoittaakseen nöyryyttä. Oli kuin vahverot olisivat tuijottaneet takaisin.
”Ymmärrän myös, jos nämä ovat vastauksia, joista ette voi noin vain luopua. Toivon voivani osoittaa olevani luottamuksenne arvoinen siinä.”
Zeeron oli hiljaa, ja sitten naurahti vanhan ukon rehevää, mutta kuitenkin jotenkin kolkkoa naurua.
”Ritari yrittämässä ymmärtää toista, niinkö? Kohtalon polulleen asettama, taivaan tähtien aseistama. Mata Nuin uskonsoturi. Rapulinnan suojelija!”
Tawa katsoi taas Zeeronia silmiin. Uurteisten kasvojen keskeltä hohkaava violetti katse haritti, mutta haastoi häntä sellaisella voimalla, jolla harva matoralainen uskalsi. Athistit eivät tosiaan pelänneet toia.
”Mata Nuin, niin”, Tawa sanoi nyökäten. ”Mutta en ole ollut siitä koskaan täysin varma, arvon isä. Hänen nimeensä on tehty paljon hirvittäviä asioita. Ja tehdään edelleen.”
”Jokainen, joka nostaa miekan minkä tahansa jumalan nimeen, vannoo valan tehdä myös hirvittäviä asioita”, Zeeron sanoi vakavasti — mutta ei ehkä kuitenkaan syyllistävästi. ”Se on ritariuden taakka. Vai! Mitä muuta ritarius edustaa sinulle, kuin valmiutta tuhota, pirstoa, tehdä väkivaltaa jonkin vuoksi ja jonkin puolesta?”
Kylmät sadepisarat riipivät Tawan selkänikamia pitkin. Hän hengitti viileää ilmaa miettien niitä sanoja hyvin tarkkaan. Mitä sellaiseen voisi edes vastata paljastamatta sieluaan täysin?
”Eivätkö jotkin asiat ole sellaisia, että niiden puolesta täytyy tehdä väkivaltaa?” hän kysyi varoen.
”Täytyy kuulostaa siltä, että valinta ei ole ikinä ollut sinun! Mikä sinut sille polulle asettaa, ritari? Punatähden pelottava valo?”
”Se on antanut minulle voiman tuhota ja pirstoa, kyllä. Se on antanut minulle voiman langettaa salamoita taivaalta. Uskotteko, että minun kuuluisi vain… kieltäytyä siitä lahjasta?”
”Kertoo paljon, että kutsut sitä lahjaksi”, Zeeron mutusteli. ”Athin silmissä moinen voisi olla kirous.”
”Kirous tai lahja”, Tawa sanoi vaisusti. ”Molemmat vievät vallan päättää, mihin muuhun elämänsä voisi käyttää.”
Zeeron hörähti.
”Ritari, totta kai ajattelisit noin. Koska et voi kuvitella polkua, jolla laskisit aseesi! Sellaista, jolla päättäisit olla langettamatta enää yhtään salamaa. Enkä minä tässä sinua yritä kampittaa! Admin Tawa, minä en sano, etteikö olisi asioita, joiden puolesta saisi, voisi tai kuuluisi taistella. Näillä kummuilla astelee paljon russakka-ritareita, jotka tappavat ja tuhoavat ja tulevat tapetuksi ja tuhoutuvat — ei yhtikäs minkään vuoksi! Siksi minusta on tärkeää mutustella, minkä vuoksi pirstoo. Tai tulee pirstotuksi.”
Rähjäisen ukon tapa puhua oli aseistariisuva, ja siinä oli helppo kuulla viisautta. Ja ehkä jos he olisivat olleetkin kahdestaan, olisi Tawa puhunut tämän kanssa siitä samasta, mistä Zeeronin mestari oli Tawalle puhunut. Siitä, miten suuren voiman kulkeutuessa käsiin ei ollut mahdollista nähdä muuta vaihtoehtoa kuin käyttää sitä hyvään. Olivatkohan athistit siruista samaa mieltä keskenään?
Tawa sanoi: ”En uskonutkaan, että ajattelisit niin. Että taisteleminen olisi väärin. Mutta minäkään en sano, etten voisi kuvitella polkua, jolla laskisin aseeni.”
Zeeron nyökkäsi tyytyväisenä.
”Kuka, tai mikä takoi sinut ritariksi, admin Tawa?”
”En valitettavasti tunne henkilöä, joka toa-kiveni minulle antoi.”
Se ei ollut valetta — mutta se ohitti sen, että ei hän edes muistanut aikaansa matoralaisena. Se ohitti sen, että kaikki hänen muistonsa ennen ensimmäistä talvea olivat uponneet lopullisesti pelon enkelin pohjattomaan kitaan.
”Mutta täytyy olla joku, tai ainakin jokin”, Zeeron sanoi nyökkäillen. ”Henkilö, jonka mukaan itsesi mallinsit. Liekki, joka sytytti ahjosi. Tai muotti, joka sinut muovasi.”
Henkilö, Tawa toisti huulillaan. Oli helppo, oikea ja niin lohduton vastaus, että se voitti aina, jos sille antoi valtaa. Se voitti aina joka tapauksessa. Se voitti lopussa. Ja vaikka kaikki muut vaihtoehdot olisivat valhetta, eivät kaikki totuudet olleet kuitenkaan viisaita tai ansainneet tulla sanotuiksi. Joten hän antoi Zeeronille valheen: ilmiselvän, naiivin — mutta se oli hänen suosikkivalheitansa.
”Tykkään ajatella, että minun… ’takojani’ saattoi olla Toa Leto”, Tawa sanoi. ”Mutta se on toki vain haave.”
Takoja. Ajatuksissaan hän käytti toista sanaa, mutta se tuntui liian alastomalta. Teki liian alastomaksi sen, kuinka paljon hän oli yksinäisinä vuosinaan enkeliään paossa tähän ajatukseen turvautunut. Siihen, että täytyi olla joku muu, jonka perintöä hän jatkoi. Joku, joka olisi hänen Makutaan tuhlaamansa rakkauden arvoinen.
Snowie ja Kepe olivat seuranneet keskustelua herkeämättä — astuneet nöyrästi sivuun siitä hetkeksi.
”Leto?” Kepe kuitenkin kysyi hiljaa. ”Kuulostaapa etäisesti tutulta.”
”Toa-legenda eteläiseltä mantereelta”, Tawa sanoi. ”Veden toa, yksi rakastetuimmista. Pelasti tuhansia janoon kuolevia harhailijoita Arj-Durunin dyyneillä. Siunasi satokausia lempeillä sateilla. Ja sanotaan, että kun hän lopulta laski keihäänsä, hän sai aikaan kymmeniä ja taas kymmeniä uusia toia. Enemmän kuin kukaan on koskaan tähän maailmaan… takonut.”
Se ei ollut kovin uniikki toive tai haave. Oikeastaan se oli niin naiivi, että Tawa mietti sitä yhä harvemmin. Puolet Eteläisestä mantereesta katsoi itsensä tavalla tai toisella Puhtaan Veden Leton lapsiksi. Mutta se oli niin kaunis valhe, että välillä se piilotti taakseen taivaan tyhjimmän enkelin siivet.
Kepe ja Snowie katsoivat häntä myötätuntoisesti, mutta eivät kovin yllättyneinä. Eihän se ollut mitenkään ainutlaatuista, varsinkaan täällä, että ei tiennyt toa-kivensä antajaa. Metru Nuin sota oli jättänyt lukemattomia juurettomia toia.
”Lempeät sateet synnyttivät hehkuvia salamoita”, Zeeron naurahti. ”Ei huono takoja, jonka ahjosta syntyä, admin Tawa.”
”Saaremme kaipaisi tätä lempeämpiä sateita”, Tawa sanoi ja maistoi pisarat huulellaan. Niissä totta tosiaan oli pistävä raudan maku. Tämä sade ei tuntunut tekevän häntä yhtään puhtaammaksi. Se tahri.
”Kirkkomme suhde ritareihin on ristiriitainen”, Zeeron jatkoi. ”Vapauden ja valinnan loputtomassa meressä haarniska yllään ei voi pulikoida — silloinhan uppoaa pohjaan! Mutta aivan kuin munkkina olen valinnut antaa elämäni Athille, voin myös nähdä, miksi joku valitsisi tarttua miekkaan. Taikka pitää kiinni miekasta, jonka joku muu on käteensä törkännyt.”
”Ja te kuitenkin kunnioitatte sitä… Ritaria?” Snowie haparoi tiensä takaisin keskusteluun. ”Vaikka hänkin vaikuttaa ristiriitaiselta henkilöltä. Suojelee, vai tuhoaa? Pirstoo taikka takoo?”
Siinäpä vasta kysymys, Tawa mietti. Jonain päivänä hän pelkäsi joutuvansa kertomaan vastauksen.
Tawa kirosi Geetä siitä, että tämä oli tehnyt kaikesta taas niin monimutkaista vain antamalla kuulla itsestään. Polku eteenpäin oli tuntunut helpommalta ennen tätä. Samoin kuin tämän antama uusi toivo… se ajaisi hänet vielä täysin hulluksi. Taas hän oli seuraamassa järjetöntä johtolankaa ilman kunnon yöunia.
Vain, koska se yksi oli soittanut hänelle kahden minuutin puhelun. Hän todella oli hölmö nuori tyttö yhä.
”Pirstoo taikka takoo”, Zeeron toisti jäyhemmin, ja mulkaisi Kepeä silmät violetteina viiruina.
Snowie ja Tawa katsoivat molemmat Kepeä. Kepe jotenkin häkeltyi siitä täysin, ja yritti parhaansa mukaan jatkaa keskustelua:
”Isä Zeeron, kuten olette jo monesti todistaneet… olette Athin kirkon tarinoiden vartija. Te tunnette ne kaikki. Kerroitte Nimdan tarinan meille, kuten myös Punaisen Miehen legendan minulle, Visokille ja Makuta Nuille. Olen ikuisesti kiitollinen avustanne. Voisimmeko vielä toivoa teiltä yhtä tarinaa? Tällä Ritarilla täytyy olla oma tarinansa, ja te varmasti tunnette sen!”
Vain puunrunkoja pitkin valuva ryöpsähdys julman sateen raskaita pisaroita katkaisi siitä toiveesta syntyneen hiljaisuuden. Zeeron tuijotti Kepeen jotenkin niin happamasti, että hän ei voinut olla ajattelematta: oliko jotain pielessä? Oliko jotain todella tärkeää, josta Zeeron ei kertonut?
”Ritarilla on useita tarinoita, ja kuka tietää minkä niistä todella haluaisitte kuulla”, Zeeron sanoi. ”Sade nostaa siitä rihmastosta loputtoman sadon. Ritarin tarinasta voi takoa mitä ikinä itselleen tahtoo. Kilven, miekan tai vaikka kuokan. Voin antaa teille yhden tarinoista: tehkää sillä, mitä ikinä lystäätte.”
Kepe päästi ulos helpottuneen hihkaisun. Oliko hän huolestunut turhaan? Välillä hän mietti, pyysikö hän Zeeronilta kohtuuttomia loputtomassa tiedonjanossaan.
”Iso kiitos! Lupaan, että käytämme totuutta viisaasti ja harkiten-”
”Lupaus huomioitu”, Zeeron kivahti, ja sulki silmänsä kuin upotakseen muistoihinsa. Kepe hiljeni vaisusti odottamaan.
Sade yltyi, mutta Zeeronin sienikeidas suojasi heitä vielä siltä. Tuntui, että pilvet pimensivät valosta valtaosan — tai sitten oli taas vain aika yhdelle niistä tarinoista, joita olisi mahdoton unohtaa.
”Toa Tawa, kiitän rehellisyydestäsi takojasi suhteen. Tarinat ovat harvoin rehellisiä — jokaisella on tarkoitusperä. Joten ehkä tämä ei ole vastaus, vaan pikemminkin kysymys: mihin ritareita kaivataan?”
Zeeron henkäisi syvään, ja kun tämä puhui uudestaan, ääni tuli jostain matalalta: kuin sienet olisivat kurottaneet tälle rihmoillaan voimaa ja valtaa maan povesta.
”Miksi ritari taotaan?” Zeeronin ääni kaikui.
Silmien violetti hehku kutsui heidät uppoamaan niihin ja kuulemaan tarinaa jälleen kerran.
Ensimmäinen veljessarjan
Taivaankannen takojista
Kultakruunu Artakaha
Paratiisin parantaja
Loimussansa lämmitteli
Pätsissänsä ikihohkaa
Taivaankannen tulenpunaa
Voiton tulta ahjossansa
Kuuliaisna tulessansa
Kohtalonsa korkealla
Suurihenki siunaajanaan
Takoi kansaa kunnian
”Kuule, seppä Artakaha,
Totuuksien takoja,
Kuulin taivaan enkeliltä:
olla saa ei vapautta.
Olla saa ei lempeyttä
ei kosketusta, hellyyttä.
Valtaa vain ja vahvuutta,
hierarkiaa kaunista.
Siis auta, seppä Artakaha
auta meitä alistamaan
auta meitä rakentamaan
maailmasta vankila.”
Taistoon astui Artakaha
takoi omat ritarinsa
vahvempina, kauniimpina
sotaan vastaan vapautta.
Sivuun astui Tarazahnai
Liian myöhään totes taiston
Jos ois siihen astunut, niin
Kumman veljen rinnalla?
Ritarit nuo uuden ajan
Surmas’ seppä Enkerradan
Mursi mielen Karazahnain
Siunas’ vallan Artakahan.
***
Yhä jossain kaukomailla
Pyhätössä kätketyssä
Nousee nihti vartioonsa
Varjellakseen vapautta
Taistelija kuuliaisin
Enkerradan esikoinen
Ritariksi rakennettu
Mustamiekka Avgellan
Sade palasi, ja tarina väistyi.
Eikä Kepe tiennyt, mistä olisi aloittanut. Tarina… tuntui puolikkaalta. Se tuntui vasta alkaneelta. Ritarintakoja Enkerrada… Mustamiekka Avgellan… niin monta palapelin palasta… ja tässä mainittiin myös—
”Kuka se oli se Tarazahnai?” Snowie kysyi. ”Joku liaanityyppi?”
”Unohdettu, piilotettu”, Zeeron sanoi. ”Sepistä kolmas. Ehkä jos hän olisi valinnut välittää, tarina olisi voinut päättyä toisin.”
”Historian hämäriin on siis kadonnut näin monta myyttistä takojahahmoa…” Kepe pohti ääneen. Hän muisteli, miten oli aikanaan–
”Apinoiden kuningas…” lumiukko vielä päivitteli. ”Mutta niin, ehkä näiden ritarihommien kannalta Enkerrada ja Avgellan ovat ne keskeisimmät tyypit. Oliko se Profeetan kuoma siis Avgellan?”
”’Mustamiekka’ täsmää kyllä kuvauksena”, Kepe mietti ääneen. ”Mehän olemme koko ajan kutsuneet tätä vain ’mustaksi ritariksi’. Yhteys tuntuisi mahdolliselta. Tuo Enkerradan takoma Avgellan oli siis ’Mielen isän kasvojen suojelija’ – siis Nimdan vartija. Mutta miksi tämä siinä tapauksessa olisi ollut Profeetan luona Verstaassa? Luuliko hänkin, kuten Profeetta, että Zeeta oli siellä?”
Zeeron katsoi Kepeä pohdiskelevasti.
”Profeettanne vaikuttaa siltä, että hän sai monia pauloihinsa. En tiedä, mitä ajatella siitä, jos itse tarujen Avgellankin taipui hänen edessään… vaikka en ole kaikissa mietiskelyissäni päässyt vielä senkään yli, että hän saattaisi olla isä Orondes.”
”Niin, se on nimi, jonka hän antoi Visokille.”
Kepe mietti sitä, miten kummallekin heidän Verstaassa tapaamalleen haamulle oli nyt mahdollisesti nimi. Profeetta ja Musta Ritari. Orondes ja Avgellan. Nimet tekivät näistä todellisemman tuntuisia kuin pelkät tittelit. He eivät olleet enää vain tarinoiden hahmoja, vaan kauan sitten eläneitä henkilöitä, jotka kuiskivat läpi ajan Nimdan kautta.
Tawa oli hetken vain keräillyt sekalaisia tarinan kappaleita päässään sateen ropinaa kuunnellen. Kaikki muu tuntui käsittämättömältä, mutta yhteen osaan tarinaa hän pystyi helposti tarttumaan.
”Tämä Avgellan… oliko hän toa?”
”Ovatko kaikki ritarit toia”, Zeeron kysyi. ”Vai onko mata-usko vain rakastunut yhteen ritarin määritelmän, jota koko maailman täytyy noudattaa? Mielen isän seuraajissa on ollut toia kautta aikain, mutta jokainen heistä valitsi Athin tien vain kapinasta kohtaloaan vastaan. Ei, minä en tiedä, oliko hän toa, toa Tawa. Onko sillä väliä sinulle?”
”Ei kai”, Tawa sanoi hiljempaa. ”Olen vain miettinyt viimeaikaisesti paljon sitä, mitä toana oleminen — ritarius, sanotaan — tarkoittaa. Ja ehkä minulle on yllättävää, että Athin kirkko ylipäätään tuntee ja arvostaa ritareita.”
”Miksi emme arvostaisi?” Zeeron kysyi. ”Tähtien valon alla jokainen valintamme on merkityksellinen. Vaatii rohkeutta tehdä valintoja nousta suurempia voimia vastaan tai niiden puolesta. Kertokaa te minulle! Miksi ritari taotaan?”
Tawa laski katseensa jalkoihinsa. ”Minä… en aivan tiedä”, hän sanoi rehellisesti.
”Taisteluita varten…?” Snowie kokeili.
”Taistelemaan jonkin puolesta… Tai puolustamaan. Sitähän Toien tehtävänä yleisesti pidetään.” Tässä kohtaa Kepekin muisti olevansa itsekin toa. Ritari – tuo sana tuntui hänelle vieraalta, vaikka olihan hän ollut toa jo vuosikausia. Hän ei kuitenkaan koskaan ajatellut olevansa sellainen.
Kepen mieleen palasi Zeeronin tarina Nimdan sirpomisesta – ja se Tawan keskeinen kysymys, joka oli tuonut heidät Zeeronin luokse.
”Mutta jos Ritari oli Nimdan suojelija… miksi hän olisi hajottanut sen kuudeksi?”
Zeeron jätti kysymyksen leijailemaan hiljaiseksi hetkeksi. Hän katsoi Kepeä silmiin. Ilme oli… jäyhä ja nuiva. Hiljaisuus oli julmempi, kuin mitä yleensä niin suorapuheinen Zeeron antoi jäädä ilmaan. Kepestä alkoi tuntua kuin hän olisi ollut piinapenkissä, ja hänen olisi pitänyt jotenkin vastata omaan kysymykseensä.
”Tuntemattomia ovat ritarien tiet”, Zeeron lopulta sanoi. Eikä enempää.
Kepe oli koko keskustelun ajan ihmetellyt Zeeronin nyreyttä. Oliko se edellinen keskustelu, jossa Visokki ja Manu olivat olleet mukana, ollut liikaa? Orondesin nimen tahriminen? Kyselikö hän sienivanhukselta liikaa kysymyksiä? Mutta vastaukset saattoivat olla niin lähellä…
”Kai meidän täytyy olettaa, että hänellä oli syy uskoa, että se olisi paras tapa suojella Nimdaa. Mutta miten hän olisi edes tehnyt sen? Mikä ase on niin mahtava, että se olisi saanut Nimdan kuuteen osaan–”
Kepen sydän hyppäsi hänen nähdessään Zeeronin ilmeen.
Vanhus oli aiemmin ollut vain nyrpeä… nyt tämä näytti suuttuneen. Järkyttävä ymmärrys laskeutui taivaalta hänen niskaansa.
Ei, se ei ollut se edellinen keskustelu. Vaan heidän ensimmäisensä… oliko hän todella sanonut, että… ja nyt hän oli tullut Zeeronin puheille Bio-Klaanin juuriadminin kanssa, vaikka oli silloin Zeeronin mökissä–
Violetit silmät leiskuivat, ja vanhus pudisti hänelle tuohtuneena päätään.
”Mitä sinä lupasit minulle, hyrrä-heppu?” Zeeron jyrähti. ”Mitä vannoit käsi sydämellä tekeväsi, kun me ensi kertaa kohtasimme Lehu-metsän siimeksessä? Mikä oli ehto sille, että kerron teille Nimdan tarinan?”
Tawa ja Snowie hätkähtivät näkyvästi. Kepe taas näytti siltä, että oli hieman odottanutkin tätä, ja nyt keskittyi vain ottamaan iskut vastaan.
”Ole hyvä ja muistuta minua! Sillä näin vanha ukko ei aina meinaa muistaa ihan joka keskustelua!”
Lumiukko läimäytti käden otsaansa. ”Hetkinen! Kepe, etkö sinä–”
”Et sinä! Hyrrä-heppu kertoo!”
Zeeron heilautti puisen kepakkonsa osoittamaan kohti Kepen suljettua suuta.
”Minä saan yleensä vain kertoa tarinoita! Tällä kertaa olisi kiva kuunnella, mitä hän on selitykseksi keksinyt!”
Kepe oli huomaamattaan puristanut silmänsä kiinni.
”Minä… Minä lupasin antaa Zeetan teille, kun sota on ohi.”
Hän kurkisti varovaisesti Zeeronia, sitten Tawaa. Juuriadmin näytti ymmärtävän jutun juonen sillä hetkellä ja kipuilevan sen parissa, pitäisikö hänen puuttua keskusteluun.
”Ja, öö, olen ihan oikeasti yhä sitä mieltä, että Athin kirkolle se kuuluukin. Tiedän, että näyttää aika pahalta, että olenkin nyt täällä näin Bio-Klaanin edustajana… ja kysyn näistä jutuista. Mutta- mutta jos minä saisin päättää– tai siis, tarkoitan että, ehkä me voimme päästä vielä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, niinhän minä kai silloin taisin tarkoittaa että katsotaan tätä sitten kun sota on ohi, sitten kun kaikki muu on taas selvää, tai siis…”
”Sitten kun sota on ohi?” Zeeron kivahti. ”Mitä aioit Athin kirkolle tarjota — pelkkää tomua, joka oli ennen Nimda?”
Kepen olkapäät lyyhistyivät ja hän painautui alas näyttäen sateen piiskaamalta koiralta. Zeeron oli ottanut esiin sen, mitä hän oli pelännytkin.
”Minä–… Minä en ole ehkä itse henkilökohtaisesti samaa mieltä Bio-Klaanin virallisen kannan kanssa, minusta asiaa pitää vielä miettiä tarkemmin, ei- ei minusta ole millään tavalla hyvä idea tuhota niin tärkeää artefaktia… Mutta tietysti on hyvä selvittää– tai siis eihän sitä koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan, niin silloin on hyvä varautua kaikkiin tilanteisiin, ja tehdä suunnitelma kaiken varalle…”
Kepen muistiinpanot eivät olleet — täsmällisyydestään huolimatta — valmistelleet häntä tähän. Ne olivat keskittyneet myytteihin ja tieteeseen. Ja vähemmän hänen henkilökohtaisiin näkemyksiinsä tai Bio-Klaanin politiikkaan. Oli tapahtunut… kohtuullisen kokoinen kömmähdys.
Zeeron tuijotti häntä nykivän kulmansa alta hetken. Kun hän puhui taas, ääni oli rauhallisempi. Se oli melkein pahempaa.
”Sinä siis lupasit noin minulle tietäen, että Klaaninne oli vasta vähän aikaa sitten puhunut julkisesti Nimdan tuhoamisesta.”
Aivan, Kepe ymmärsi. Zeeron… oli siis vasta kuullut siitä. Kepelle tuo tiedotustilaisuus loppukesästä oli jo kauan sitten elettyä elämää. Olihan hän maininnut Zeeronille, että jotkut saattaisivat haluta tuhota Nimdan. Se… oli ollut hyvin epärehellisesti muotoiltu ilmaus. Ja nyt hän oli täällä Bio-Klaanin johtajan kanssa painostamassa Zeeronia puhumaan Ritarista, joka Nimdan pilkkoi…
Dominopalikat olivat lähteneet kaatumaan jo hetki sitten, ja jokainen hänen sanansa tuntui vain pahentavan syntyvää sotkua. Ei hän silti voinut lopettaa puhumista.
”… En jotenkaan koskaan ottanut sitä tosissani, Nimdan tuhoamista. Tai siis tarkoitan, että en ajatellut sen koskaan koskevan minua. Ja kun kerran olin niin syvällä Nimda-tutkimuksissani, ajattelin että minulla olisi jotain sananvaltaa asiaan, ainakin jos olisin löytänyt sirun ja se olisi fyysisesti omassa hallussani… ja jos tosiaan saisin itse päättää, niin tekisin ihan toisin…”
Kepe vilkaisi Tawaa huolissaan – mitä tämä ajatteli siitä, mitä hän juuri purki ääneen? Oliko hän paitsi typeryyksissään pettänyt Zeeronin luottamuksen, nyt vaarantanut myös oman asemansa yhtenä Klaanin luotetuista Nimda-tutkijoista?
”Mutta ei kai sentään…” Snowie pisti varovaisesti väliin. ”Ei kai Kepe mitään pahaa tarkoittanut? Eikö tämä ole vähän tällainen väärinkäsitystyyppinen tilanne…”
”Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme!” Zeeron sanoi kärkevästi. ”Löytää ja tuhota! Näin sanottiin kuukausia sitten linnakkeenne mahtavien muurien sisällä. Minä en totta tosiaan tiedä, kummasta olisin pettyneempi: siitä, että olisit tolvana vai siitä, että olisit huijari!”
”Näistä olen kyllä mieluummin tolvana… Olen minä kyllä yksi vatipää…”
Snowie nosti kätensä ilmaan. ”Minäkin äänestän tolvanaa… jos minulta siis kysytään…”
Zeeron napautti ärtyneenä keppinsä maahan ja puuskutti — selvästi itsekin varsin tolaltaan. Sade oli alkanut vuotaa oksiston läpi heidän kaikkien päälle. Se kasteli athismin isän, Bio-Klaanin komentoketjun ykkösen ja kaikki siltä väliltä.
”Onko sillä väliä, jos lopputulos on sama?” Zeeron ärähti. Mutta nyt enemmän murheellisena kuin vihaisena.
Ja Kepestä tuntui todella pahalta katsoa häntä sellaisena. Hän oli taas sanomassa jotain, joka kuulosti järkevältä, mutta pelkkä häpeä otti komennon ja sulki hänen suunsa.
Tawa katsoi Zeeronia, ja sitten Kepeä, ja sitten maahan. Ja jälleen päässään hän kirosi sitä, miten Guardian oli lähtenyt keulimaan sirujen tuhoamisen kanssa, eikä ollut nyt täällä puolustamassa sitä valintaa. Vaikka silti… senkin taakse piiloutuminen oli aivan liian helppoa. Sillä nuo sanat, joita Zeeron oli lainannut, eivät olleet Geen suusta.
”Isä Zeeron”, Tawa korotti ääntään. ”Pyydän teiltä nöyrästi anteeksi sekä itseni että Kepen puolesta. Athin seurakunta on tärkeä liittolainen meille tässä sodassa, enkä halua, että joudumme konfliktiin tästä asiasta.”
Zeeron katsoi vaisusti taas sieniin. Hän puhui kyllästyneellä sävyllä.
”Puhutte, kuin teillä ei olisi valtaa tähän, toa Tawa. Kuin teille ei olisi siunattu voimaa päättää, minkä puolen tätä sotaa otatte. Ja tulette puheilleni kysyen minua kertomaan Ritarin tarinaa — ja sitä, miksi ja miten Ritari pirstoi Pyhän Nimdan. Minä voin kertoa teille Ritarista ja hänen takojastaan… mutta en tiedä, voinko luottaa saattaa teitä tätä pidemmälle.”
”Tilanne… on monimutkaistunut siitä hetkestä, kun tuon lausunnon teimme”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Ja Kepe on puhunut yksityishenkilönä, ei edustaen Bio-Klaanin virallista kantaa.”
”Mikä se kanta on, ritari?” Zeeron kysyi hiljaa.
Ja Tawa jäätyi paikoilleen.
”Minä… en usko että voimme seistä vielä täysin minkään vaihtoehdon takana. Tärkeää on, että kun valinnan aika tulee, voimme seistä yhteisenä rintamana. Teidän kanssanne.”
Sade alkoi yltyä. Sillä ei ollut enää väliä. He olivat kaikki läpimärkiä.
”Jos et ole nostanut miekkaasi vielä minkään vaihtoehdon puolesta”, Zeeron sanoi hiljaa, ”en voi kertoa sinulle Ritarin tarinaa loppuun. Antaisitko itse voiman pirstoa, tärvellä ja tuhota sellaiselle, joka ei tiedä, mitä sillä tehdä? Sellaiselle, joka on puhunut tuhoamisesta tietämättä, mitä edes tuhoaisi?”
Vesipisarat valuivat Tawan visiiriä pitkin. Ja hän kirosi sitä, että ei todella voinut seistä nyt sanomansa takana.
”Ymmärrän, mitä tarkoitatte”, hän lopulta sanoi hiljaa.
Zeeron siveli sormellaan kepakkoa täynnä lukemattomia tarinoita ja pyöritteli sitä hajamielisesti käsissään. Kepe ei tohtinut katsoa sitä. Jossain siellä oli Nimdan pirstojan tarina… ja hän tiesi jo nyt, että oli menettänyt siihen oikeuden. Se kivisti ja sattui hänen sydänalaansa, ja sade puski vilun luihin ja ytimiin.
”Ehkä teidän lienee parasta palata linnaanne”, Zeeron sanoi lopulta. ”Sade ei hellitä.”
Tawa nyökkäsi syvään.
”Kiitos ajastanne.”
”Kiitos kaikesta, isä Zeeron. On ollut suuri kunnia kuulla tarinoitanne”, vastasi Kepe hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
”…toivottavasti pulla maistuu”, Snowie lisäsi. Hän yritti hymyillä, mutta sanat valuivat apeina hänen huuliltaan.
Tawa, Snowie ja Kepe lähtivät astelemaan pois sateisesta metsästä jättäen alakuloisen vanhan miehen sientensä seuraan. Kun he pääsivät pois rantalehdon suojasta, sade yltyi vaan. Se alkoi piiskata tosissaan.
Sää kuvasi linnakkeen muureja lähestyvän kolmikon mielialaa. Liiankin hyvin. Tawa olisi halunnut keksiä mitä tahansa sanoja lohduttamaan Kepeä, mutta kaikki tuntui teennäiseltä. Yhtä teennäiseltä olivat tuntuneet ne sanat, joilla hän oli yrittänyt järkeillä valintaa, jota hän oli miettinyt kuukausia. Pirstoa vai takoa. Kuka hän luuli olevansa, että edes voisi tehdä sellaista päätöstä Bio-Klaanin… ja koko Athin seurakunnan puolesta?
Pyhä Äiti oli kannustanut häntä takomista kohti. Jostain kaukaa metsästä Gee painosti pirstomaan. Molemmat vaihtoehdot tuntuivat käsittämättömän vaarallisilta… eikä tässä voinut asettua keskitielle.
Keskitiellä oli hänen nähdäkseen vain vaihtoehto ”anna Makuta Abzumon tehdä valinta puolestasi”.
Geen kannan hän tiesi… mutta mitähän Visokki ajatteli? Mitä kenenkään pitäisi?
”Miltä teistä tuntuu?” Tawa lopulta kysyi tarpoessaan kuravellisellä Rantatiellä.
”Minusta… Minusta olisi oikein, jos Nimda olisi Athin seurakunnan hallussa.” Kepe vastasi. ”Minusta tuntuu, että vain heillä on oikeanlainen kunnioitus sitä kohtaan. Mutta kuitenkin… olen tietoinen siitä, miten vaarallinen Nimda voi olla. Kykenevätkö he suojelemaan sitä? Hehän pyysivät Klaanilta apua. Entä voimmeko olla varmoja, etteikö joku heistä käyttäisi sitä ennen pitkää väärin? … En voi vastata kumpaankaan näistä myöntävästi.”
Joku heistä kyllä käytti sitä väärin. Kauan, kauan sitten. Sitä Kepe ei tohtinut sanoa. Se tuntui… epäkunnioittavalta Zeeronia kohtaan.
”Ja entä jos me suojelisimme sitä heidän puolestaan? Itseenhän sitä tietysti luottaa aina eniten, mutta miten siinä todellisuudessa kävisi…”
Näin sanoi intuitio, mutta Kepen oma luottamus todellisuuteen itseensä oli ollut koetuksella viime aikoina.
”Voi veljet mitä viipaleita”, Snowie päivitteli. ”Nimda tuntuu tuovan ennen kaikkea harmia. Eripuraa, sotaa, petoksia… kenelle tuollaisen kuuman perunan edes kehtaa käteen lykätä? Kenet olisimme valmiita kiroamaan sillä tavalla? Ja siltikin… tuhota nyt toisen porukan pyhä esine, ei sekään tunnu oikealta. Sekin himmentäisi maailman kirkkautta.”
Tawa kuunteli kaksikon puntarointia kärsivällisenä. Vasta tänään hän oli ymmärtänyt, kuinka syvälle Nimdan mysteereihin kaverukset olivat sukeltaneet.
”En tiennyt, että olit tehnyt tuollaisen lupauksen Zeeronille”, hän sanoi katsoen Kepeä. ”Varmasti siinä tilanteessa asiat olivat eri tavalla.”
Kepen omatunto kolkutti — tällä kertaa siitä, että Tawallekin tämä oli ollut yllätys. Ehkä siitä olisi vain pitänyt puhua aiemmin.
”Kaikki tuntui silloin vielä selvemmältä, ja yksinkertaiselta.”
”Kuten Nimdan tuhoaminenkin”, Tawa sanoi ymmärtäväisenä.
Kepe ei ollut enää yhtään varma, halusiko selvittää tapaa Nimdan tuhoamiseksi tätä pidemmälle. Se tuntui nyt jo lähes petokselta Zeeronia kohtaan. Toisaalta jos he eivät selvittäisi sitä, he pelaisivat vajaalla pakalla kortteja Allianssia vastaan.
”En nauti tämän ehdottamisesta varsinkaan tuon keskustelun jälkeen”, Tawa sanoi. ”Mutta Geelle tämän selvittäminen vaikutti todella tärkeältä. Hän… on ollut tämän perässä niin, niin pitkään. Ja kyllä minä haluaisin kuulla Ritarin tarinan loppuun. Ehkä se auttaisi ymmärtämään, miksi hän valitsi pirstoa Nimdan. Ja oliko se oikein silloinkaan?”
Syy oli kenties vielä tärkeämpi kuin tapa, Kepe totesi mielessään.
”Kävin Arkistolla aiemmin syksyllä”, Snowie aloitti varovaisesti. ”Halusin oppia lisää Nimdasta ja athismista ja Profeetasta ja Mustasta Ritarista… Vanha kamu Vaehran oli paikalla tietenkin, ja meillä oli siinä vähän outo hetki. Jälkikäteen tajusin, että kyse oli siitä, ettei hän ollut ihan varma, saiko minua auttaa tutkimuksissani petturiepäilysten tähden.”
Kepe ja Tawa kuuntelivat. Snowie oli selvästikin vasta tulossa itse asiaan.
”Vaehran päätyi kuitenkin etsimään kirjat minulle”, lumiukko jatkoi. ”Hän ajatteli, että oppi on joka tapauksessa hyväksi. Että ymmärryksen karttuminen on kuitenkin hyvän puolella.”
Kepe mietti ystävänsä sanoja. ”Jos me vielä haluamme yrittää toista lähestymistapaa–” hänn yhtäkkiä henkäisi. ”Meillä on vielä yksi mahdollinen tietolähde Ritarista ja Nimdan pirstomisesta.”
Tawa ja Snowie kääntyivät tieteilijää kohti.
”Kaupungissa asuu vielä eräs, jolla on taatusti tietoa aiheesta”, Kepe selitti. ”Tai… ainakin hänellä saattaa olla maalaus aiheesta?”
”Maalaus?” kysyi Tawa. Oliko hänen kaupungissaan kenties salainen Nimda-taruston taidegalleria? Tässä vaiheessa sekään ei enää yllättäisi.
”Niin, katsokaas…” Kepe vastasi. ”Kun minä ja Visokki yritimme tässä hetki sitten selvittää… tuota, universumin mysteerejä, jälkemme johtivat lopulta eräälle varastorakennukselle. Ja siellä oli eräs muraali.”
Snowielta oli jäänyt tämä mysteeriseikkailu välistä. ”Eräs muraali, joka kertoo Nimdan pirstomisesta?”
”Siitäkin, muiden asioiden muassa”, Kepe nyökkäsi. ”Tein tästä maalauksesta, tai oikeastaan muraalista, kopion, mutta alkuperäinen on yläkaupungilla. Varautukaa… pupuihin.”
Pupuihin, mietti Tawa. Visokki oli ollut aika oudolla päällä sen tapauksen jälkeen. Toivottavasti se ei ollut niiden pupujen takia.
Bio-Klaanin pohjoinen laitakaupunki lainehti sadevedestä. Viemäriverkko ei vetänyt kaikista kohdista toivotulla tavalla, ja tässä vaiheessa lähinnä nimellisiin sadetakkeihin sonnustautunut kolmikko joutui väistelemään valtavia tulvimisesta johtuvia ruuhkia. Sadeviittojen huppujen lomasta kaikkia vastaantulijoita ei ollut helppo tunnistaa, mutta he ohittivat ainakin määrätietoisen näköisen Inikon ja Thetan, joka tuntui haistelevan sadetta. Tyzny oli löytänyt jostain tyylikkään kuosisateenvarjon. Kummaraaja-Kurtz istui portaikolla ja pesi päälakeaan.
Tawa puristi sadeviittaansa tiukemmin. Hän ei ollut valmiina vilustumaan. Ei varsinkaan pupujen takia. Silloin hänen olisi varmaan viimeistään pakko hyväksyä peilikuvansa tuuraajakseen. Aamupäivä oli venähtänyt pitkän puoleiseksi, ja Tawan usko Kepen epämääräiseen johtolankaan heikkeni valitettavaa vauhtia. Mitkään puput eivät olleet niin söpöjä, että niiden takia kannatti uhmata tätä keliä.
Astuttuaan hämärästi valaistuun varastotilaan Tawa oli kompastua 2-10 läheisyydenkipeään pupuun ja muutti mielensä täysin. Voi hitto kuinka pörröisiä ne olivatkaan. Hänen univajeensa, surumielisyytensä ja yleinen väsymyksensä johtivat kaikin puolin epäarvokkaaseen liikuttuneeseen ulvahdukseen. Tawa kumartui lattian heiniin ja painoi kätensä pupujen lämmintä turkkia vasten.
Mintunvihreä, pitkänhuiskea matoralainen räikeässä munkinkaavussa nosti jalkansa pois työpöydältään ja katsoi ilahtuneena oviaukkoa kohti.
”Oho. Lumiukkeli, tsau”, Kondel tervehti.
”Moi!” Snowie vastasi. Hänkin kävi heti polvilleen pupujen pariin ja kävi silittämään.
Lumiukko kääntyi lattiapupujen puolesta ystävänsä suuntaan. Yksi kani oli jo yrittänyt puraista häntä nenästä.
”Joo joo”, Snowie vastasi. ”Tutustuimme Zeeronin kautta, kun olen käynyt siellä pitkin syksyä miettimässä, no, elämää ja sen sellaista.”
Pitkä matoran nyökytteli. ”Pappa Z:n teltalla käy välillä hirvee kuhina, kun kaikki haluu tipan viisautta. Tai sienisoppaa, se parantaa.”
”Höhö, joo, voi siitä keitosta niinkin sanoa,” Snowie naurahti. ”Vaikka sinä et aina olekaan Zeeronin kanssa ihan samaa mieltä, eikö?”
Letkeä matoralaisneito hymyili leveästi.
”Kun rupee olemaan kaikesta huoneessaolijoiden kanssa samaa mieltä, pitää ehkä miettiä kannattaisko vaihtaa huonetta. Et säkään kaikkia ukon juttuja purematta niele.”
”Ja soppaakin harvemmin.”
Tawa olisi voinut vannoa, että kuuli Kepen aivojen raksutuksen. Ehkä se oli vain naurista nakertava pikkupupu. Yksi tomppeleista olennoista yritti pompata hänen syliinsä ja kellahti heti kumoon, ja Tawaa huvitti taas melkein itkeä.
”Eli siis…” Kepe mietti ääneen. ”Sinä olet käynyt täällä jo aiemmin? Olin taas ollut käsivarren — tai ainakin lumiukon mitan päässä vastauksista kaiken aikaa?”
”No, niin”, Snowie totesi ja nousi täyteen pituuteensa. ”Kun on paljon liittolaisia, saa paljon Nimda-pisteitä… tai siis, kyllähän sitä oppii kaikenlaista, kun jutustelee ympäriinsä.”
Kepe pudisti päätään. Niin kai sitten.
”Ja siis…” lumiukko vielä jatkoi. ”Kondel on myös hoitanut Napoa. Missäs sammakkoseni muuten on?”
”Ottaa torkkui tuolla kulmassa. Ei viitti herättää just nyt.”
”Ei viitsi joo. Sielläpä tuo nukkuu, niin soma!”
Sammakko kuorsasi kanilauman keskellä. Se makasi selällään heinillä, ja sätki takajaloillaan kohti taivaita.
Kepe katsoi ilahtuneena lumiukon lemmikkiä, jota ei ollut nähnyt viikkoihin. ”Mitä, etkö sinä lähettänytkään Napoa luontoon? Sinähän sanoit, ettet kehtaa rasittaa rajallisia muonavarastoja?”
Snowien kasvoille levisi syyllinen ilme. ”Niin… se oli ajatukseni, mutta… en minä sitten viitsinytkään. Kun en minä tiedä selviääkö tuo edes luonnon armoilla…”
Lumiukko piti pienen tauon. Napo kuorsata tuhisteli menemään huolta vailla, ja yksi kaneista asettui sen viereen nuuskuttelemaan pikku nenällään.
”Mutta minun ja Kondelin juttu on ollut pikemminkin tällainen lemmikkisäätö ja luova ajatustenvaihto”, Snowie selitti. ”En minä mistään… mysteerejä ratkovasta muraalista tai sellaisesta ole tiennyt. Missä se muuten on?”
Tämän Tawakin halusi tietää. Kondelin ja klaanilaisten sanaillessa hän oli etsinyt katseellaan tätä luvattua muraalia huoneen seiniltä.
”Tervehdys”, Tawa sanoi. ”Sinä olit Kondel?”
”Tsau”, matoralainen sanoi. Tämä katsoi adminia hyvin pitkään. Matoran hymyili hänelle, mutta hyvin varovaisesti. ”Mä tiiän kyllä, kuka sä olet.”
Tawa ei ollut varma, miten se olisi pitänyt ottaa. Munkki vaikutti hyvin epämuodolliselta. Mitä hän oli Visokilta kuullut, heillä oli ollut… erimielisyyksiä.
”Kepe kertoi, että sinulla on jonkinlainen muraali, joka kertoo athistista tarinaa. Uskon, että haluaisimme katsoa sitä.”
”Ahaa, mun galleria jätti tooan mielen janoiseksi… no kukapa mä oisin estämään uutta vilkasua. Tänne päin”, Kondel vastasi ja viittoi Tawan, Kepen ja Snowien oikealle seinustalle. Hän veti kankaan syrjään, ja paljasti muraalin.
Salaperäiset tekstit, värikkäät hahmot, kryptiset symbolit. Ne tervehtivät klaanilaisia, aivan kuten olivat tervehtineet Kepeä ja Visokkia edellisellä kerralla. Avde nukkeineen. Profeetta ja tämän pari. Musta aurinko ja punainen tähti. Snowie ja Tawa juuttuivat siihen kaikkeen ja sen kaoottiseen tarinaan.
Mutta Kepe oli jo kolme askelta edellä. Mysteerin ratkonnan imu sai Kepen hetkeksi unohtamaan harminsa aiemmasta Zeeron-kohtaamisesta. Kaksi muuta totuuden etsijää osanneet edes huomata sitä, mihin Kepen huomio suuntautui tällä kertaa.
Kaksi lintua, miekat nokissaan. Sekä niiden vierellä… toat? Valkoinen ja musta.
Ja jos oikein käytti mielikuvitusta, nuo linnut olivat lentäessään sivaltaneet terillään jotain kuudeksi siniseksi sirpaleeksi. Kepe tunsi kihelmöintiä näpeissään.
Oliko Ritarin tarina kummitellut kaiken aikaa täälläkin?
”Ketkä tai mitkä ovat Bothodos ja Repheccio?” Kepe kysyi ennen kuin Tawa ja Snowie olivat saaneet edes ajatusta kasaan.
”Oho, sähän juoksit sisään vauhdilla. Noi linnut… niiden stoori on ehottomasti enemmän pappa-Z:n hommia kuin meikän. Oletko käynyt jutskaamassa sille?”
Kepe huokaisi ja voihkaisi liian äänekkäästi. Hän olisi halunnut vastata tähän arvokkaammin, mutta kysymys oli riisunut hänet aseista välittömästi.
Kondel risti kätensä ja nosti vasenta kulmaansa.
”Jäbyli”, hän sanoi. ”Minkäslainen homma.”
”Zeeron ei ole nyt vaihtoehto”, Kepe mutisi, ankeammin kuin olisi tahtonut.
Kondel näytti tajuavan ja puri hammasta yhteen.
”Aijaijaijaijai. Z-mies onkin ollut pari päivää jotenkin pahalla päällä… mähän en siis virallisesti tiedä mitään, mutta joku vois luulla, että sille on pari kuukautta sitten luvattu jotain, mitä ei ehkä voida lunastaa.”
Innostuksesta noussut Kepen mielentila putosi taas korkealta. Hän ei olisi halunnut puhua tästä täälläkin vielä.
”Niinkin voisi sanoa”, hän myönsi.
Kondel nojasi huoneen seinään. Asento näytti rennolta, mutta hänen elekielestään oli vaikea sanoa.
”Tää pistää mut vähän hankalaan paikkaan, mutta niin vissiin teidätkin. Pappa Z ei varmaan haluaisi, että lavertelen yhtään mitään. Joskin se toki vaatis että tietäis, mistä laverrella.”
Snowie oli unohtunut tuijottamaan muraalia. Hän oli huomannut Kepen olleen erityisen kiinnostunut kuvan yläosan miekkaa pitelevistä linnuista, ja jäänyt siihen jumiin itsekin. Linnut, miekat, miekkahahmot…
Jokin kello soi lumiukon tajunnan perukoilla, mutta hän ei ollut vielä varma, että mikä. Kun he ratkoivat mysteereitä, Kepe oli yleensä se, joka tajusi jutut ensimmäisenä. Kepen ajattelu oli yleensä selvälinjaisempaa, tarkempaa ja suoraan sanottuna nopeampaa. Lumiukko puhui kyllä vikkelästi, mutta hän oli hieman hitaampi ajattelemaan.
Mutta joku kello soi tajunnan perukoilla. Linnut, miekat, miekkahahmot… Vai oliko se sittenkin jotain, mitä muraalissa luki?
Bothodos ja Repheccio…
Repheccio… lintu…
Oliko kuvassa… eihän nyt sen…
”Onko tuo Mäksän lemmikkimerimetso?” hän kysyi, ei ehkä keneltäkään erityisesti. ”Onko tuo… Repekk?”
Tawa katsoi Snowieta häkeltyneenä. Hän ei ollut aivan varma, mitä ajatusten polkua tässä seurailtiin, mutta… kyllä hän Ämkoon linnun tiesi. Ei kai… ei kai se voisi olla? Ehkä tämä oli vain lumiukon totutun kummallista ajatuksenjuoksua.
”Söpö lempinimi”, Kondel sanoi virnistäen. ”Kuulkaas beibet, lähetäänkö siitä että kerrotte, mitä oikeasti tahdotte tietää. Sit voidaan miettiä, miten paljon kehtaan kuiskia ohi Pappa Z:n korvien.”
”Yritämme selvittää Nimdan pirstaloitumisen tarinaa… ja tietoja Ritarista, joka teki sen”, Kepe vastasi. ”Tahdomme tietää, mitä tarkkaan ottaen tapahtui ja miksi niin tapahtui. Saatamme joutua samankaltaisen tilanteen eteen, ja olisimme siinä tilanteessa mieluummin tietojen kanssa kuin ilman niitä.”
Hän yritti olla mahdollisimman rehellinen ja selkeä. Zeeronin kanssa oli mennyt miten meni, mutta samaan solmuun ei ollut syytä mennä uudestaan.
”Joo ja sitten minä näin tuossa maalauksessa linnun”, Snowie lisäsi. ”Ja mietin että voi veljet, onko se Ämkoon lintu. Lintu, pelasti minut ja hänet ja tapiirin merestä. Olisihan se outoa nähdä se lintu tuossa. Mutta ei kai jättiläismerimetsoja ole kovin paljoa? Ja sellaisia, joiden nimi on… Rephecc?”
Kondel katsoi Kepeä, ja sitten Snowieta, ja sitten taas Kepeä. Viimeisenä hän katsoi Tawaa, joka ei ollut vielä aivan varma, mikä matoralainen oli… hippejään.
”Sulla on jäbä vähän jännä taipumus raahata tänne näiden tiedonhakureissujen yhteydessä linnakkeen isokenkäisimpiä,” Kondel puhui Kepelle. ”Varoitan, että auktoriteettiin vetoaminen ei oikein toimi muhun. Mutta kiitos rehdistä vastauksesta. Te siis haluutte pistää sirut vielä pienemmäksi hakkelukseksi?”
Hän pysäytti katseensa Tawaan.
”Jätän mun oman mielipiteen tässä täysin sivuun. Mutta eihän toi nyt hirveen hyvältä näyttäis niiden mielestä, jotka aattelee jo valmiiksi että Pyhä Äiti on vässykkä mummeli ja isä Bartax on kova äijä, joka vaan sanoo Bio-Klaanista sen, mitä kukaan muu ei kehtaa.”
(”Kuka on isä Bartax?” Snowie kysyi kuiskaten Kepeltä. Toa kohautti olkiaan.)
”Bio-Klaanin mielipide on vielä ilmassa”, Tawa sanoi. ”Ainakin niin pitkään, kun tutkimme vaihtoehtoja.”
”Bio-Klaani ei tiedä vielä mielipidettään, terveisin rouva Bio-Klaani”, Kondel naljaili.
”Neiti Bio-Klaani”, Tawa sanoi ennen kuin ehti harkita, ”en ole vielä naimisissa.”
Ja halusi ampua itsensä tykillä mereen välittömästi sen jälkeen.
”Sori/onnittelut sulhaselle”, Kondel sanoi ryystäen teetä, jonka oli juuri poiminut työpöydältään. ”Ei sillä, mä kyllä ihan mielelläni pohdin Nimdan pirstomisen problematiikkaa teidän kanssa. Ihan mun suosikkiaiheita.”
”Oho?” Snowie hölmistyi. ”Nimdan rikkominen?”
”No kun tästä on silleen 100000000 vuotta kirkollishistoriaa ja ihan mieletöntä vääntöä”, Kondel sanoi selvästi innostuen. ”Että onko se nyt sitten hyvä homma vai ei, että Ritari pisti Pyhän Nimdan pirstaleiksi? Mä uskon että epämääräisyys tästä on yksi niitä fundamentaalisia hommia, mitkä erottaa meidät, no, vaikka krikcitien kirkosta, tai, hitto atheonisteista. En oo ite ihan 100% atheonisti, flirttailen symboliikalla.”
”Aivan”, Kepe mutisi. ”Mitkä ovat vallitsevat kannat asiasta?”
Kondel kohautti olkapäitään.
”Helsvetin sekavaa. Siis Nimdan kasaaminen on hyvä homma, mutta sitten taas Atheon oli paha tyyppi, kun se yritti sitä? Ja Nimdan silpominen on huono juttu, mutta toisaalta siellä on se koko pointti siitä, että Ritarin piti silpoa se, että kaikki pahat ja ahneet koijarit ei sais sitä käsiinsä.”
Olihan se ristiriitaista, Kepe pohti. Orondes oli athismin kaanonin pahimpia hahmoja yritettyään kasata Nimdan, ja Avgellan oli jonkinlainen sankari… ehkä särjettyään sen? Ja kaikesta tästä huolimatta Profeetta ja Musta Ritari olivat olleet yhdessä Verstaassa. Mikä heitä yhdisti?
”Mitä sinä sitten uskot?” Tawa kysyi.
Kondel nosti yhden sormen pystyyn ja näytti riemastuvan.
”Että moni homma voi olla totta samaan aikaan, ja ei-totta. Niinkun Zeeron sanoo. Ja mulla ei oikein oo kovin kehittynyttä kantaa tähän. Kun toisaalta uskon sellaiseen, että maailma pitää riisua kaikista aseista… niin ehkä se Ritarin näkemys Nimdasta johtaisi sitten parempaan tulevaisuuteen vielä pitemmälle vietynä. Ei mitään suurempia voimia, millä alistaa toisia. Mutta sitten taas on jotenkin hirveän masentava ajatus, että Nimda olis vaan ase. Tyyppi sun KÄSI on ase, jos oikein haluut nähdä sen semmoisena.”
Tawa katsoi omaa kättään. Samaa, joka oli tappanut eilen vähintään nazorak-pilotin.
”Oma käteni jäi linnakkeelle, muuten, ettet ihmettele”, Snowie pisti väliin. ”Ei kuitenkaan mitään hätää. Nämä ovat näitä lumiukkojuttuja.”
Kondel tuntui huomaavan sen jotenkin äärimmäisen myöhässä.
”Kato oho. Sä olitkin ehkä jotenkin normaalia pienempi. Mut aattelin ettei oo kohteliasta kommentoida toisten kehoja.”
Kondelin esittelemät näkökulmat pysäyttivät Tawan. Kyllä, Nimdan tuhoaminen oli uskonnollisen muinaisjäänteen häpäisyä, mutta… ehkä maailma oli parempi, jos keinoja suorittaa uskomatonta väkivaltaa olisi vähemmän. Mutta toisaalta… oliko kukaan edes yrittänyt aikoihin tehdä Nimdalla muuta kuin suurenmoista tuhoa? Kaikki palasi taas siihen kohtalokkaaseen keskusteluun Pyhän Äidin kanssa. Nimdan sirut kauneimpana kukkana, joka lopetti väkivallan.
”Kiitän myös sinua rehellisistä ajatuksistasi Nimdan suhteen”, Kepe sanoi Kondelille. ”On suoraan sanottuna lohdullista kuulla, että vastaus ei ole kirkon jäsenillekään välttämättä ilmeinen.”
”Tässä kohtaa varmaan ihan freesiä paljastaa, että eihän mulla siis ole tästä varsinaista vastausta teille”, Kondel sanoi. ”Niin ehkä sitä voi miettiä lähinnä sen kautta, että onko tollaisten tekojen — pirstomisen ja takomisen — moraalisuus jotenkin vähän kiinni siitä, että mitä varten.”
”Entä olisiko sinulla vastausta siitä, miksi Ämkoon lintu on tuossa kuvassa?” Snowie yritti taas. Muraali hämmensi häntä.
Kondel katsoi lintuja pitkään.
”Ne sanoo — ja moni meistä tykkää uskoa — että noi on enemmän kuin lintuja. Ne on tosi vanhoja, ja nousee taivaalle aina silloin kun äiti Athin meille antama vapaus on uhattuna. Ne valitsee ratsastajansa kerran sadoissa vuosissa.”
”Mikä kunnia… minulle ja tapiirille”, Snowie totesi, ennen kuin tajusi Kondelin ehkä kuitenkin viitanneen Ämkoohon.
”Bothodos ja Repheccio, sanotaan, on Athin enkeleitä. Ne ohjaa syntymää ja kuolemaa, alkua ja loppua. Niiden nousu taivaalle kertoo aikakausien vaihtumisesta. Vois sanoa, että, no. Pirstomisesta ja takomisesta, taas.”
Pistää lentomatkamme vähän eri kehyksiin, Snowie ajatteli. Enkelimerimetsot, alun ja lopun linnut… aika dramaattista!
Hetkinen. Alun ja lopun.
Snowie kääntyi taas muraalin puoleen. Linnuilla oli nokissaan miekat. Alku ja loppu… vaiko…
… Alku ja Ääri?
”Ovatko nuo Ämkoon miekat?”
Tawan katse nauliutui muraaliin, niin myös Kepen.
Pienen hetken kaikki olivat hiljaa. Kanit loikkivat heinällä, Napo kuorsasi nurkassa ja sade rapisi varaston kattoon.
Tawa asteli lähemmäs muraalia ja laski kämmenensä miekkoja vasten. Tässäkö se tosiaan oli? Geen ratkaisu Nimdaan, ja Ath paratkoon, koko sotaan?
Tämä on niin paljon suurempaa kuin minä ja Ämkoo, hän oli sanonut.
Siksi hän jatkoi sitä järjetöntä jahtia Lehu-metsän uumenissa. Siksi hän oli viettänyt viikon päivät turaga Bakmein kovassa kokkikoulussa. Geellä oli kaiken aikaa ollut ratkaisun avain tähtäimessään… ja hän aikoi juosta sitä päin. Oli se kuinka hullua hyvänsä.
Joskus olisi ollut kivaa, että toinen vain puhuisi suoraan, Tawa mietti. Ja kieltäytyi näkemästä ironiaa.
”Mitä me oikeastaan tiedämme… mitä, Ämkoon miekoista?” Kepe kysyi.
”Tuota, jonkun verran”, Snowie vastasi. ”Hän kertoi minulle… no ei nyt tätä, mutta miekoistaan. Ikimiekoista. Ne ovat vanhoja ja teräviä kuin mitkäkin, aika lailla maagiseen asti. Ämkoo sai Äären mestariltaan, mutta menetti sen. Sitten hän kävi hakemassa Äären sisarmiekan, Alun, mestarinsa haudasta… Matoro oli sillä reissulla mukana. Ne miekat merkitsivät Ämkoolle hirmuisen paljon, ja… Voihan pannahinen! Se oli muuten Avden nukke, joka sen Äären vei!”
Tawa pysähtyi aloilleen. Tiesikö Ämkoo totuuden miekoista? Kuinka paljon tämä oli kaiken aikaa tiennyt?
Missä Ämkoo oli ollut ne neljä vuotta ennen paluutaan?
Miksi tämä oli sattunut Ath-Koroon juuri oikealla hetkellä pelastamaan Geen, Snowien ja Kepen?
Miksi tämä ratsasti linnulla, jolla uskottiin olevan Athin siunaus?
Ja… mihin tämä pyrki Allianssin riveissä?
Oliko komisario Harkelin tappaneen hullun toiminnasta edes mitään järkeä etsiä syitä ja seurauksia? Johtiko se vain turhan toivon herättämiseen? Gee… oli tuhlannut niin paljon aikaa järkeillen kaikkea sitä pahuutta Ämkoon sisuksissa piilottelevan makutan tekosiksi. Mutta se oli liian helppo vastaus — eikä selittänyt sitä, miten epäilyttävästi Ämkoo oli käyttäytynyt jo ennen ilmiselvää petturuuttaan.
Tawan ihoa kihelmöi, ja vain osa siitä johtui hyytävässä syyssateessa kastumisesta. Ahnaat silmät olivat tuijotelleet Bio-Klaania kohti jo ennen sodan alkua. Ja koko ajan Bio-Klaanin adminina toimiessaan Ämkoo oli kantanut mukanaan toista miekoista, jotka olivat aloittaneet tämän kaiken.
Tawa tasasi hengitystään. Tässä oli nyt aika paljon parin päivän sisään. Rumisgonen operaatio. Geen yhteydenotto. Yltyvä myrsky. Ritarin salaisuudet.
Alku ja Ääri.
”Entä nuo toat”, Tawa lopulta sanoi. ”Keitä nuo toat ovat? Toat lintujen siipien alla?”
Kondel kohautti olkiaan.
”Tätä mä en kyllä lähde ees veikkaamaan. Jotain ritareita kai.”
Kepen silmät pullistuivat ja hän oli hyperventiloida siinä ja silloin.
”Ritar…. ritarei.. ritareireirei….”
Snowie laski kätensä Kepen olkapäälle. ”Iisisti kuoma, iisisti.”
”Entä”, Kepe haparoi, ”Entä jos…”
Hän säntäsi Tawan ohi muraalille ja osoitti villisti miekkoja, lintuja ja mustaa ja valkoista hahmoa.
”Entä jos niitä on kaksi?????”
”Hmm?”
”Kaksi lintua, kaksi miekkaa, kaksi ritaria. Alku, Ääri. Takominen, pirstominen. Entä jos Musta Ritari ei ikinä rikkonutkaan valaansa? Entä… entä jos yksi ritari suojeli? Ja toinen tuhosi?”
Ritareita, Kepe yritti kasata ajatuksiaan. Ritareita, monikossa. Bothodoksen vierellä oli musta hahmo. Se voisi olla Avgellan. Mutta… mikä oli valkoinen ritarihahmo Repheccion siiven alla?
”Nimdan suojelija, Musta Ritari Avgellan”, Snowie nyökytteli innoissaan. ”Nimdan pirstoja, Valkoinen Ritari…
…
…Nallegva…?”
Ehkä ei kuitenkaan. Kepe pudisti päätään eikä vaikuttanut olevan edes naljailutuulella.
Kondel kääntyi tuijottelemaan klaanilaisten vauhkoontumista ensin huvittuneena, sitten vaikuttuneena.
”No oho. Mutta oishan siinä järkeä. Historia tekee tollaset legendaariset hahmot tosi yksinkertaisiksi”, Kondel sanoi. ”Ei kait siinä enää niin tarvitse katsella, mille kukin valansa vannoi. Lopputuloksen voi kietoa mihin agendaan tahansa.”
Kondel katsoi Tawaa.
”Sun kaltaiset jättää maailmaan isoja jälkiä. Toivottavasti oot jo päättänyt, minkälaisia.”
Tawa ei halunnut sanoa siihen mitään. Hän päätyi vain nyökkäämään.
Kaksi ritaria, Kepe toisti itselleen. Se selittäisi ristiriidan athilaisen ritarimyytin ytimessä. Se selittäisi, miksi Ritari suojelee ja miksi Ritari tuhoaa. Tieteilijä alkoi jo hieman rauhoittua ja palastella ajatuksiaan järjestelmällisemmin. Tämä antaisi hyvän vastauksen. Mutta samalla esittäisi hyvin perustavanlaatuisen kysymyksen.
Kuka oli Valkoinen Ritari?
Uusi vastaus tuntui tuovan mukanaan aina myös uuden kysymyksen. Musta Ritari mahtoi siis olla Avgellan, Enkerradan takoma Nimdan suojelija. Mutta kuka oli Valkoinen Ritari? Lisäksi Kepe huomasi ajattelevansa myös uudenlaista kysymystä: oliko hänellä oikeutta selvittää kaikkia näitä mysteerejä?
Zeeronin syyttävä katse painoi jostain yltyvän myrskyn läpi, ja sydänalassa pistivät rikotun lupauksen sirpaleet. Hänkään ei tiennyt, kumpaa ritaria hänen kuuluisi seurata: mustaa vai valkoista.
Olisipa Enkerrada tässä päivässä kertomassa, miksi oli miekan ritarilleen ojentanut.
Kepe ja Snowie kävelivät kaupungin kadulla kohti linnaketta. Tawa oli lähtenyt kiireisempänä edeltä, kun Snowie oli halunnut jäädä vielä rapsuttelemaan Napoa.
”Hei, Kepe”, lumiukko aloitti. He olivat kulkeneet tähän saakka puhumatta.
”Hm?” toa havahtui.
”Mikä meininki? Katseesi laahaa.”
Kepe kohotti kulmiaan. ”Katseeni laahaa..?”
”Juu, niin…” Snowie vastasi. ”Kun mietit juttuja, menet aika usein pääsi sisään… mutta kun mietit innoissasi, tuijottelet samalla vähän niinkuin kohti taivasta. Mutta nyt katseesi on lasittunut alaviistoon. Se kielii yleensä siitä, että kaikki ei ehkä ole ihan ok.”
Kepe hymyili vaisusti. ”Niin kai… kunhan mietin sitä, mitä Zeeron sanoi.”
”Ritarintakomisjuttuja… vai sitä Nimdan-luovutushommaa?”
”Jälkimmäistä.”
Sade jatkoi tihruttamistaan kaupungin ylle. Tällä hetkellä sitä tuli kylmänä suihkuna.
Snowie puhui taas. ”Sitä olisin veikannutkin. Mitäs?”
”No… olihan se melkoinen rimanalitus. Menin lupailemaan jotain, mitä en voi pitää, ja sitten kehtasin vielä mennä tenttaamaan häneltä lisää vastauksia. Enkä minä edes tajunnut, millaiseen loukkaukseen syyllistyin, ennen kuin se tapahtui. Varsinainen kömmähdys! Zeeron on vain auttanut minua ja näinkö maksan takaisin?”
He pysähtyivät hetkeksi.
”Kepe hei… sinä et ole paha tyyppi. Ehkä tämä ei nyt mennyt ihan kaikilta osin putkeen, mutta koko Nimda-jupakka on aika vaikea paikka. Minun mielestäni tämä oli ehkä ennen kaikkea tällainen… hajamielisyysonnettomuus? Lupailit Zeeronille vähän hupsuja silloin tutkimusretkellämme, mutta et tainnut ajatellut sitä ihan loppuun asti, kun se oli siinä vaiheessa niin teoreettista. Ei se tee sinusta pahaa tyyppiä.”
Kepe huokaisi.
Snowie jatkoi: ”Ymmärrän kyllä, jos tuo selitys ei vakuuta sinua. Hajamielisyysonnettomuus. Mutta mitä jos kokeilisit ajatella asiaa siten, että eihän kovin moni muukaan klaanilainen osaa antaa täysin selkeää ja johdonmukaista vastausta sen suhteen, mitä Nimdan kanssa pitäisi tehdä? Ihan pirun vaikea paikka! Sinä olet hirmu fiksu, mutta kuitenkin vain yksi klaanilainen.”
”Yksi klaanilainen, johon muut ovat luottaneet Nimda-jahdin osalta.”
Lumiukko rapsutti leukaansa. ”Niin… mutta en tiedä oliko koskaan reilua kasata kaikkia niitä paineita sinun niskaasi. Ja siis… eihän Tawakaan ole tämän suhteen mitenkään rautaisen vankkumaton, ja hän on sentään johtajamme.”
”Niin. En kyllä ajattele sen vähentävän omaa vastuutani.”
”No joo. Mutta vaikea sauma joka tapauksessa… sinulle tai Tawalle tai kenelle tahansa.”
Parivaljakko lähti taas liikkeelle. Kadut olivat jo sangen hiljaiset, eivätkä lainehtineet enää samalla tavalla kuin aiemmin päivällä. He olivat jo melkein linnakkeella.
”Ja jos ihan totta puhutaan, minusta tuntuu aika mäntiltä pistää Tawa vielä vaikeampaan paikkaan”, Snowie puhui varovaisesti.
”Mitä tarkoitat?”
”Sitä että… en minäkään ole ihan tyhmä. Vai mitä? Minä kyllä tajuan, että kun olen mukana näissä hommissa, Tawan ja muidenkin on pakko miettiä, mitä kaikkea sopii kertoa. Koska olen sen petturitutkinnan kohteena. Kyllä minä tajuan, että Tawaa kuormitti, kun olin tänään paikalla, ja että tämä kuormittaa sitten Samea…”
Kepe kiristi sadeviittansa hihnoja ja kuunteli.
”Tawa on selvästi tosi vaikeiden valintojen äärellä koko ajan”, lumiukko jatkoi. ”Enkä haluaisi tehdä niistä vielä vaikeampia. Mutta… en minä myöskään halua eristää itseäni muista! Poistua huoneesta, kun Tawa tulee puhumaan tärkeitä, tai jättää seikkailuja kanssasi väliin, tai sellaista… onhan se itsekästä minulta, mutta eristäytyminen pelottaa minua.”
Kaksikon askeleet litisivät lätäkössä.
”Tuohon voisin vastata…” Kepe sanoi hetken mietittyään. ”Että minusta on ihan ymmärrettävää, että haluat olla mukana. Täysi itsesi eristäminen olisi aika paljon vaadittu, vaikka kyse olisikin turvallisuusasioista tai sen kaltaisesta. Että et sinäkään ole paha tyyppi.”
”Hehe”, Snowie hymähti. ”Kiitos.”
”Sovitaanko niin, että jos minä en ole paha tyyppi, vaikka sähläsin lupaukseni Zeeronille, niin sinäkään et ole paha tyyppi, vaikka et eristäkään itseäsi?”
Kepe ei tiennyt, kuinka täysin uskoi sopimusehdotukseensa. Temppu Zeeronille oli ollut halju, eikä Kepe ollut vielä valmis antamaan itselleen anteeksi, ei lähimainkaan. Mutta eteenpäin oli mentävä.
”Kiinni veti”, Snowie vastasi.
Hetken he kävelivät taas hiljaa, tällä kertaa vähän paremmalla tuulella. He olivat jo Admin-aukiolla.
”Ja hei, otetaan Tawa soppariin mukaan”, Snowie lisäsi. ”Hänkään ei ole paha tyyppi, vaikka joutuu sekä miettimään Nimdan kohtaloa että petturijahtia.”
”Joo. Enpä kyllä kadehdi adminin asemaa.”
”No jep.”
”Nyt olen tyytyväinen, että saan sentään keskittyä tutkimuksiini. Tässä on mietittävää”, Kepe sanoi. ”Minä luulen, että voisin mennä vielä pajalle ja tutkailla vähän muistiinpanoja.”
”Eipäs, kun kahvioon!”
”Mene vain, minun ei tee nyt mieli syötävää tai juotavaa.”
”Mutta Kepe… minun tekee mieleni paahtoleipää.”
Hän viittoi ainoalla kädellään kohti kahvion parveketta.
”Ai niin…” Kepe muisti. Sopihan sitä ritarien arvoitusta pohtia käsipuolen kaverin leipiä voidellessakin. Toivottavasti sen käden korjaaminen ei vaatinut jonkinlaista ahjoa — seppänä hän ei ollut kovin kokenut.
Päivän kääntyessä iltaan myös Tawa nousi takaisin torniin, joka toimi hänen kotinaan. Hän laski sadetakkinsa naulakkoon valumaan vettä, kaatoi Nöpön kuppiin hajamielisesti merilevähiutaleita, asteli työpöydälleen ja nappasi käteensä käärön, jonka sisällä hohkasi alkuvoima. Sillä hän voisi takoa yhden ritarin tähän maailmaan lisää.
Vaikka hän ei ollut varma, tarvitsiko maailma lisää ritareita. Asiat tuntuivat tuhoutuvan ilmankin.
Kietoutuessaan peittoonsa ja tuijottaessaan palelevia jalkojaan sängynpäädyssä Tawa valvoi taas ja ei voinut olla vielä miettimättä, mikä todella oli sysännyt heidät tälle polulle.
Miksi tahdot tehdä näin, Gee? Tiedätkö sinä vielä jotain, mitä me emme?
Pakkomielteet tuhosivat suurempiakin henkilöitä. Mutta jonkin täytyi tuhoutua, että tämä sota loppuisi — eikä hän ollut vielä varma, minkä.
Holviston rantasärkät
Puolitoista kuukautta sitten
Auringonlaskuin maalaaman meren ylle nousi tuhansia kiloja savua ja tuhkaa. Pisteestä horisontissa, joka oli ennen hehkunut loputonta ja iätöntä elämää, kurotti kohti taivasta vain julma tummanharmaa pilvi tuhoa ja kuolemaa. Enää ei edes kiikarilla nähnyt pilven läpi niitä, jotka olivat kuolemaa saaren ylle sataneet. Jopa Tulikärpäsen kauhua alleen sylkevät turmion moottorit tuntuivat mitättömän pieniltä verrattuna siihen ainutlaatuisten kasvi- ja eläinlajien joukkotuhon kalmaisaan katkuun, joka vierailisi lähisaarten ilmatilassa viikkokaupalla.
Viimeinen Vartija ja Turaga Bakmei seisoivat karun kivisen saaren rantasärkillä katsellen viidakkosaaren viimeisiä hengenvetoja. Se tuhkainen sinetti heidän keskusteluilleen tuntui Guardianin kitalaessa kitkeränä. Ei hän ollut varsinaisesti Bakmein kanssa toimeen tullut, eikä ollut varma, kokiko niin vanha mies enää mistään sentimentaalisuutta — mutta ties kuinka pitkään oli viidakkosaari Klaanista etelään ollut tällekin koti.
Oikeastaan edes Guardian ei tiennyt, kuka elävä olisi asunut Klaanin lähisaaristossa ikivanhaa turagaa pidempään. Hän ei osannut edes kuvitella, miltä sellainen menetys tuntui. Varovaisesti hän käänsi katsettaan vasemmalla puolellaan seisovaa vanhusta kohti. Turaga suki vasemmalla kädellään naamionsa leukapartaa ja neulanteräviä viiksiä. Tämän muinainen keltaisena hohkaava katse tuijotti savupilven ytimeen värähtämättä.
Turhia tunteita ei turaga näyttänyt. Guardian ei voinut olla miettimättä, oliko tuokin julman tuhon aalto niin vanhan miehen elämässä vain sivuhuomio. Valkoinen turaga oli nähnyt aikakausien juoksevan, menettänyt varmasti enemmän kuin Guardianilla ikinä oli ollutkaan ja turtunut katselemaan maailmaa vain asiana, jossa mikään ei ollut pysyvää. Tuskin nazorakien vallanhimoinen laajennushanke oli edes syypää suurimmalle menetykselle, jonka hän oli kokenut. Montako oppilasta tämän kovan koulun läpi oli kulkenut? Kuinka moni heistä oli jo poissa?
Mutta… ei kai tällaiseen tuhoon ja kuolemaan ikinä voinut täysin turtua. Ei, jos oli vielä jollain tapaa elossa.
”Syvimmät osanottoni, turaga”, Guardian sanoi kunnioittavaan sävyyn. ”Lupaan koko Klaanin puolesta, että tämä maksetaan takaisin.”
Hän vastaanotti välittömästi veitsenterävän katseen Bakmeilta. Myötätunnon yritys oli ollut selvästi pelkkää myrkkyä tälle — Guardian kirosi typeryyttään.
”Kapinen rakki”, tämä murahti. ”Jos henkikultasi on sinulle kallis, et pilkkaa minua säälillä enää ikinä!”
Guardian pyrki pitämään hengityksensä tasaisena ja katsekontaktin turagassa. Tappouhkaukset eivät olleet Bakmeilta harvinaisia, mutta hän oli kyllä moninkertaisesti näyttänyt olevansa niiden suhteen vakavissaan. Kuka hän lopulta edes oli turagalle — vain säälittävä kulkukoira, joka oli luvannut hoitaa petturiksi kääntyneen oppilaan pois päiväjärjestyksestä. Ainoa syy, miksi turaga ei ollut jo tulistunut hänelle kuolettavalla tavalla oli se, että jossain kaiken sen pohjalla tämän täytyi uskoa johonkin.
Kai jokaisen, joka oli joskus ollut toa, oli pakko uskoa johonkin?
”Pahoittelut epäkunnioittavuudestani”, Gee haparoi sanoissaan. ”En tarkoittanut sitä… säälinä. Uskon vain, että on tapahtunut hirvittävä vääryys, joka täytyy korjata. Nazorakit ovat ottaneet useita röyhkeitä askelia tuhotakseen pyhiä ja muinaisia asioita näillä saarilla, mutta tämä on niistä ehdottomasti pahin. Ainakin tähän asti.”
Bakmei vaikutti rauhoittuvan ja langetti entistä julmemman katseen kohti savupilveä.
”Pah. Vihollinen vaihtaa kasvoja, ottaa uusia muotoja ja takoo entistä pelkurimaisempia aseita. Sen voi vangita, sen voi surmata, mutta yksi asia on aina totta. Kun vuodet vierivät, uusi vihollinen ottaa edellisen paikan.”
Guardian kuunteli turagan sanoja niin kunnioittavasti kuin pystyi. Kun tämä piti mietintätaukoa, hän kysyi varovaisesti:
”Olette varmasti surmanneet lukemattomia vihollisia?”
”Sen lupauksen tein, kun minusta tuli soturi.”
”Entä ystäviä?” Guardian kysyi varoen. Ja toivoi, että turaga ei pitäisi sitä rajojen ylittämisenä.
Tämä oli hetken hiljaa, ja sitten tuhahti raivokkaasti.
”Jos et ole valmis siihen, kun astut Ämkoota vastaan, tulet epäröimään. Ja jos epäröit Miekkapirun terän edessä, olet pelkkä typerä ja kuollut piski.”
Merituuli alkoi hajottaa julmaa savupilveä osiin. Sen yläosasta erkani muutama uusi savuinen patsas: kuin suuret siivet kannattelemaan sitä kaikkea tuhoa ja kuolemaa, joka sieltä oli helvetin liekeillä nostatettu.
”Minä tiedän sen, turaga”, Guardian sanoi nyökäten syvään. ”Ja siksi toivoisin, että voisin ymmärtää paremmin häntä. Sanoitte, että Iki… ei ole pelkkä miekka. Että Ämkoo haluaa miekkansa pelastaakseen sielunsa. Minä ymmärrän kyllä, että ase voi olla enemmän kuin ase.”
Se vapautti Valkeasta Turagasta vain pilkallista naurua — sellaista, josta ilo oli raastettu aikain takana. Ja tämä tuijotti Guardiania kuin olisi pitänyt täysin naurettavana, että tämä kehtasi edes verrata kivääriään ikimiekkoihin.
”Ha! Hänen sielunsa. Järjetön rakki… ehkä, jos hän olisi voittanut taistelun itsestään riivaajaansa vastaan, se olisi jonain päivänä voinut olla hänen. Ämkoo voi vain unelmoida sen tien kulkemisesta. Hän käytti toista miekoista, kyllä, mutta rikkinäinen ei voi korjata rikkinäistä. Jos hän on valinnut tulla Viholliseksi, miekka ei kuunaan taivu täysin hänen tahtoonsa. Tai sen olennon, joka kantaa niistä toista.”
”Kertokaa minulle, turaga”, Guardian sanoi kärsimättömänä. ”Kertokaa minulle, miksi miekat ovat tärkeät. Tiedän, että en ole oppienne arvoinen, mutta tällä hetkellä olen ainoa, joka voi pysäyttää Ämkoon. Ja vihollisen, jonka puolen hän on valinnut.”
Bakmei katsoi Guardiania päästä varpaisiin, ja sitten taas silmiin. Hän tuhahti.
”Et ansaitse kuulla miekoista”, hän sanoi tylysti. ”Mutta ehkä jätät minut rauhaan, jos ymmärrät edes, mikä todella on vihollinen.”
Bakmei alkoi jälleen astella ylärinteeseen kohti Holviston synkkiä portteja. Lintukasvoiset demonit kutsuivat luokseen ikivanhoista seinistä. Guardian ei uskaltanut kyseenalaistaa, vaan säntäsi vielä kerran Valkoisen Turagan perään.
Katakombit olivat nielaista hänet.
Demonit ja ritarit ikiaikaisissa seinäkaiverruksissa laskivat ahnaat katseensa Guardianiin, kun hän seurasi hitaasti pimeyteen valuvaa valoa. Turaga Bakmei asteli kiviholveja itsevarmasti niiden ainoana vartijana. Ainoana, joka tiesi, keitä tänne oli haudattu.
He ohittivat kammioita, joiden merkitys oli havissut historian tuuliin. Pöly, savi ja kalma leijaili ja painautui Guardianin kitalakeen. Bakmein askellus oli määrätietoinen — kuin tämä ei edes olisi enää välittänyt, veisikö pimeys Guardianin mukanaan ja jäisikö hän harhailemaan hautakammioihin ikuisesti.
Jälleen uusi tila. Ikiaikaisen pergamentin haju, pöly joka pöllähti ilmaan jokaisella askeleella. Bakmein sauvan kärki paljasti seiniltä toia haarniskoissa, joiden kaltaisia oli tuskin taottu aikana, jonka kukaan muu muisti. Niiden säälimättömät katseet langettivat tuomionsa tunkeilijoiden niskaan, ja Guardian ei ollut varma, olisiko holvisto surmannut hänet jollain vanhan ajan taikuudella, mikäli Bakmei ei olisi ollut hänen seuranaan. Toat kaiverruksissa näyttivät siltä, kuin niissä olisi ollut jotain alkukantaista: kuin jokainen niistä olisi valinnut yhden eläinkunnan suvun, jonka mukaan niiden haarniska oli taottu. Miekat, kirveet, vasarat ja salkoaseet uhmasivat holviston tunkeilijoita uhkaavista kaiverruksista.
Huoneen perällä Bakmein sauvan valo paljasti kääröjä. Loputtomasti pergamentteja, joita vain muinainen kivi oli suojellut elementeiltä. Osa niistä näytti haurastuneen lukukelvottomaksi. Bakmein valkoinen käsi hapuili juuri oikeaa kääröä kymmenien joukosta. Lopulta hän pysähtyi tarttumaan itsevarmasti yhteen niistä.
”Rakki. Sinun täytyy ymmärtää, että vihollinen on vaaninut tohungain järkeä jo ensimmäisestä auringonnoususta asti. Se näivettää, se hajottaa, se tuhoaa. Ja se saa toiset nostamaan miekkansa puolestaan.”
Bakmei ojensi kääröä häntä kohti. Guardian tarttui siihen hyvin varoen.
”Oletteko tekin taistelleet sitä vastaan?”
”Se tarina ei ole sinun kuultavaksesi”, turaga totesi kylmästi. ”Nyt, mene. Ja palaa vain, jos surmaat Ämkoon… ja ymmärrät, miten takoa taas soturin sielun.”
Guardian nyökkäsi syvään, ja laski katseensa hauraaseen pergamenttiin käsissään.
”Minä lupaan vastustaa vihollista kaikin keinoin, mitä minulla on, Turaga”, hän sanoi ja otti varovaisia askelia poispäin, jälleen Holviston synkille käytäville. Aavemaiset linnut kirkuivat aikain takaa kutsuen luokseen helvettiin, mutta Guardian kaivoi muististaan reitin, joka veisi hänet taas kotiin.
Kun hän siellä avaisi käärön, hän ei ymmärtäisi soturin sielua eikä sitä, miten ritari taottiin. Mutta hän ymmärsi, mikä oli vihollinen — sekä sen, että oli pitkään ymmärtänyt. Sen sininen liekki oli polttanut tiensä hänen elämäänsä ja lupaisi polttaa vielä kaiken… ellei joku sitä pysäyttäisi.
Turaga Bakmei jäi seisomaan pergamenttien ja kaiverrosten keskelle. Hän salli katseensa vaeltaa pitkin menetettyjen ritarien menetettyjä katseita menneisyydestä… ja päästi kuivakan naurun kaikumaan käytävillä.
”Hah, vai että vastustaa vihollista, rakki”, hän tuhahti. ”Sinua paremmat ritarit ovat yrittäneet.”
Turaga puristi sauvaansa tiukasti kuin toivoen sen tilalle jotain terävämpää. Oli vain yksi ase, joka oli ikinä puhunut hänelle, ainoa joka oli kuunnellut. Sen jälkeen kaikki muu tuntui turhalta.
”Vielä rangassani henki pihisee. Vielä minussa väki virtaa. Ja vielä maksan sinulle velkani, Avgellan.”
Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Bio-Klaani on Välisaarten suurin kaupunki, mutta ei missään nimessä ainoa – eikä edes tärkein, jos kysytään joissakin paikoissa. Klaani on perustettu yhdelle Välisaarten suurimmista saarista, ja kun loikkii Välisaaria kaakkoon, ohi tusinan pienen kalastajasaaren, saapuu saariston itälaidan keskukseen: pahamaineiseen Rumisgoneen. Nimen tausta on epäselvä, mutta yleinen etymylogia on Ru-misi-koro, Kylä kohti tuntematonta. Paikallinen legenda kertoo nimen tulevan esiaikojen metrunuilaisen tutkimusmatkailijan, kapteeni Nedron matkalta. Hänen kerrotaan perustaneen kylän satamapaikkaan, minne metrunuilaiset saapuivat, ja joka toimi tukikohtana alueen myöhemmässä kartoituksessa. Nykyisen käsityksen mukaan Rumisgone ei kuitenkaan ole näin vanha. Myös varianttia ”Rumiskoro” tavataan etenkin Välisaarelaisten omassa murteessa, kun taas muoto ”Rumisgone” on tyypillisempi xialaisissa merikartoissa.
Saarena Rumisgone on pieni, ja lähes sen koko asutus keskittyy Mustanlahden ympärille. Se palvelee suurena luonnonsatamana, johon mahtuvat suurimmatkin rahtialukset. Tämän lahden ympärille kasvanut kaupunki oli aikanaan hyvämaineinen matoralainen kauppa-asema ja kalasatama, joka toimi Eteläisen ja Pohjoisen mantereen liikenteen solmukohtana. Mutta niistä ajoista on kauan, ja järjestyksen heiketessä Välisaarilla vuosisatoja kaupungista on tullut merirosvojen koti. Kaupungin alkuperäinen raati syrjäytettiin jo ennen Metru Nuin sotaa, kun xialainen kaapparikapteeni Sesmar valtasi Rumisgonen. Viimeiset sata vuotta kaupungissa ovat valtaa pitäneet merirosvokuninkaiksi tituleeratut hallitsijat, jotka vaihtuvat tiuhaan väkivaltaisen ja juonikkaan merirosvopolitiikan merkeissä. Rumisgone on Välisaaria piinaavan merirosvouksen sydän ja kantakapakka, mistä alukset saavat varman turvapaikan, ja minne moni kohtaloaan paossa oleva päätyy etsimään onneaan. Onpa Rumisgonea kuvattu myös Bio-Klaaniksi vailla periaatteita, vaikka kyllä kumpaakin ainakin yksi ajatus yhdistää: kuka tahansa on tervetullut, ei väliä taustasta.
Huonosta maineestaan huolimatta Rumisgonen merirosvokuninkaat ovat yleensä pitäneet vesillä tiettyä jöötä, ja heidän kanssaan on voitu neuvotella. Se on tarjonnut pienen järjestyksen ripauksen muuten kaoottisille vesille, kun on ollut mahdollista vaikkapa maksaa suojelurahaa Rumisgonen merirosvoruhtinaalle sen sijaan, että merillä vallitsisi ainainen sota.
Osa 1: Tahtorakin lähtö
Hyvää iltaa kaikille.
Pahoittelen lyhyttä varoitusaikaa, mutta se on tärkeää turvallisuuden tähden. Meille on siunaantunut odottamaton mahdollisuus.
Meille on tarjoutunut mahdollisuus lentää Rumisgoneen ja takaisin Laivaston suurimmalla aluksella. Tämä tarkoittaa sitä, että voimme viedä noin neljä sataa halukasta pois kaupungista. Samassa yhteydessä tuomme ruokaa kaupunkiin.
Lähdemme tänä yönä. Niiden, jotka haluavat paikan, tulee ilmoittautua Telakantorille tai Nui-Koron aukiolle avatuissa pisteissä ennen kello kahtatoista. Mikäli tahdot lahjoittaa rahaa tai arvotavaroita operaation hyväksi, voit tehdä sen keräyspisteissä Linnan aulassa, kaupungintalolla, poliisiasemalla tai muissa lopuksi lueteltavissa paikoissa. Kaikki lahjoitukset menevät kaupungin yhteiseksi hyväksi.
Yksi Tie
Kuusi tuntia lähtöön
Ennustaja juoksi Yhtä Tietä itään päin puristaen taitettua paperiarkkia kädessään. Suuren Valehtelijan temppelin jälkeen vastaan tuli kortteli, jossa sijaitsi useampi pienempi pyhättö. Kompleksia yhdisti yhtenäinen ulkoseinä, mutta siitä nousevat katot erosivat toisistaan kuin maat maan alla ja yllä. Korttelin länsipää näytti ainakin ulospäin tavalliselta asuinrakennukselta, kun taas itäpäässä seisoi kaareutuvine harjakattoineen se temppeli, jota Najavox ylläpiti. Ennustajan määränpää oli kuitenkin keskimmäinen rakennuksista, se valkoseinäinen kristallilasisine ikkunoineen. Kaupungin häly jäi taakse, kun matoran astui sen ovien läpi.
Vaikka Hiljainen Huone otti vaikutteensa klassisista selakhitempeleistä, sen jylhyyttä rajoittivat paikalliset olosuhteet. Eteinen, johon etuovista astuttiin, toimi samalla yhteisenä olohuoneena ja keittiönä. Sieltä kulki ovet papittaren työhuoneeseen, ja tietenkin itse pyhimpään. Virallisesti ottaen rakennuksen päädyn olisi pitänyt osoittaa kohti vanhaa selakhiaa – Nenya oli kerran kertonut sen muinaisen pyhätön nimen, jota kohti kaikki muut olisi ollut tarkoitus rakentaa, mutta sen Ennustaja oli unohtanut saman tien. Täällä joka tapauksessa riitti, että Yksi Tie kulki edes jokseenkin koilliseen päin.
Hän oli ollut täällä ennenkin, ja tiesi miltä Hiljaisen Huoneen hiljaisin osa näytti: Sali täynnä penkkirivejä koristeellisten kristalli-ikkunoiden utuiseksi hajottaman valon loisteessa. Ja salin perällä suuntaa näyttämässä Sokea Atheon itse. Aina silloin tällöin oli vaarana joutua kuulemaan ikuisuuksiin matelevaa listaa Qwynen opetuksista, mutta useimpina päivinä täällä saattoi välttää käännytystyön. Nimittäin tavallisesti temppelissä kävijät keskittyivät kuulemaan jumalansa ääntä hiljaisuudessa. Eikä silloin ollut niin väliä mitä nimeä käytti Hänestä, joka vielä kerran tulisi korjaamaan maailman virheet.
Tällä kertaa hän jäi odottamaan eteisen sohvalle, sillä hiljainen jumalanpalvelus olisi pian ohi. Alas istuessaan hän huomasi kädessään tuomansa paperin rypistyneen hajalle. No, kokouspaikassa olisi varmasti lisää kopioita. Niitä oli koko kaupunki täynnä.
Pienen hetken kuluttua salista kuului kellon kilahdus merkkinä hiljaisuuden loppumisesta, ja väki alkoi löytää tiensä eteiseen. Tänään joukkoa ei ollut tungokseksi asti, ja siitäkin vain noin puolet oli selakheja. Moni muista oli kuten Ennustajakin ja vain nautti sallivasta hiljaisuudesta, mutta monilla oli omat perinteiset yhteytensä salskeiden auringon opetuksiin. Selakhiaanien jälkeen paikalla oli eniten schiludomilaisia.
Viimeisten joukossa ulos astui Nenya, joka säpsähti näkyvästi kun tunnisti Ennustajan punaisen kanohin.
“Mitä on tapahtunut?” tämä kysyi tervehdyksenä.
“Hah, eikö Sokea viitsinyt kertoa?” virnuili Ennustaja takaisin.
“Hän… on ollut hiljainen viime päivinä. Kerro.”
“No, esikunta laittoi saman tien menoksi, niillä on joku iso evakuointi meneillään. Tawa piti puheen pian sen jälkeen kun te aloititte. Me kokoustetaan saman tien Kuudennessa Seinässä.”
Sieniravintola
Viisi ja puoli tuntia lähtöön
Kuudes Seinä oli sieniravintola aivan kaupungin koillismuurin kupeessa. Tavallisesti se olisi ollut tähän aikaan hiljainen, mutta tänään sinne oli kokoontunut sekalainen seurue kokoustajia. Paikalla oli monia tuttuja hahmoja, epävirallisen keskustelupiirin aktiivikasvoista vain Neqettan poissaolo osui silmään. Suurin osa paikkallaolijoista oli matoraneja, mutta mukana oli monia muitakin. Levottomat ajat olivat ajaneet monet etsimään vastauksia, ja piiri oli saanut uusia jäseniä. Oranssi karhumainen Arajega vei kolmen matoralaisen verran tilaa ja tuijotti pöytää täristen hiljaa. Hän imaisi pitkällä kielellään välillä itiöemän ravintolan psylobiinisemmältä listalta. Arajegan suurta kokoa kompensoi se, ettei hänen vieressään sivistyneesti istuva Turaga Theta vienyt paljoakaan tilaa. Pöydällä oli lentolehtinen ja tiedote saarelle asetetuista vientirajoituksista.
“Kristis! Mikä meno!” huudahti tervehdykseksi kirkasvärisiin kaapuihinsa kääriynyt Kondel, ja oli läikyttää teensä vierustoverinsa päälle.
“Minä aioin kysyä aivan samaa,” vastasi Nenya kohottaen kädessään olevaa rypistynyttä paperia, samaa joka pöydän keskellä oli jo valmiiksi. “Mitä me tiedämme?”
”Ja yllättävä muutos aiempaan kantaan, jossa evakuoinnin vaarallisuudella peloteltiin”, sanoi matoran, joka tunnettiin Glaciatorin tatuointiliikkeen kiireapulaisena.
“Niin, ihmettelenpä tosiaan mikä on muuttunut. Yrittävätkö he hankkiutua eroon heikompiosaisista, nyt kun kaupunki rakoilee liitoksistaan?”
”Ainakin ne yrittävät lahjoa köyhiä lähtemään rahaa vastaan!” örähti joku takarivistä yskänpuuskan rytmittämänä.
”Ja takavarikoivat rikkaiden omaisuuden sotakäyttöön, huomaan”, sanoi Ennustaja. ”Se ei ole ihan pieni liike.”
“Senhän me jo arvasimme, että esikunnan perustaminen oli askel kohti entistä rankempaa vallan keskittämistä. Tuommoinen merirosvous on vain luonnollinen seuraava askel!”
”Hetkinen, eikö merirosvot ole niitä jotka on siellä Rumisgonessa minne ne ovat menossa? Vai häh?” sanoi outo lintu Mindwinder.
”No siis, on kulttuurillisia merirosvoja ja ammatillismerirosvoja”, aloitti Ennustaja. ”Ero on syytä pitää mielessä!”
“Niin siis mikä niiden ero sitten on?” intti Mindwinder.
“Pyydän kaikkia pysymään aiheessa, aikaa ei ole paljoa!”
”Merirosvojen kulttuuripiiri kokoontuu Makutassa torstaisin”, joku toinen avuliaasti kertoi.
“Minua mietityttää erityisesti se, että puheessa puhuttiin vain mahdollisuuksista, ei sanaakaan uhista. Vaikka pieniä veneitä onkin päässyt saarron läpi, kai ne torakat vain ampuvat alas niin suuren aluksen? Pitäisikö meidän olla varoittamassa lähtijöitä tästä?”
Tämä aiheutti monessa hiljaista mietintää. Useampi kuin yksi paikallaolijoista oli tehnyt aiemmin julkisen kannanoton, jossa väitettiin saartorenkaan olevan kokonaan tai osittain huijausta, jolla pidettiin kansa saarella vankina.
”No, niin se Guardian ainakin väitti aiemmin… eikö?” sanoi kellertävä skakdi Reteloki, joka oli mukana, koska Atheon sopi hänestä estetiikaltaan pyssyihin ja tulisiin ruokiin.
“Niin, aiemmat keskustelumme tästä liittyivät juuri häneen. Hän esti evakuoinnin kun se olisi ollut turvallisempaa. Pelkään että pakomatka nyt päättyisi merenpohjaan,” pohti Nenya synkkänä.
“Mut hei kuulkaa, entä jos meiän pitäis kuitenki tarttua tähän? Kyl me kaikki tiedetään, ettei tää sota hyvin lopu”, Kondel tuumasi vakavana.
”No, ei kai tilanne vielä ihan niin huono ole?” kyseenalaisti Ennustaja. ”Sanovat hakevansa ruokaakin, minusta siinä on ihan pointti. Jos se siis onnistuu.”
”Laivaston suurin alus”, mietti Theta. ”Se tarkoittaa Tahtorakia. Se on iso. Mutta miksihän juuri nyt? Ei ole mikään salaisuus, että Keetongu olisi halunnut käyttää sitä jo aiemmin.”
”Vaan mikä sitten muuttui? ’Meille on siunattu odottamaton mahdollisuus.’ Puhuisivat edes suoraan!” vaahtosi Reteloki.
”Tuohan kuulostaa ihan uskonnolliselta!” innostui pieni matoran Vel. ”Mitäs te munkkilaiset saatte siitä irti? Helpompi olisi lähteä, jos tällä olisi Suuren Hengen siunaus oikeasti.” Vel tuumi vielä hetken. ”Tai Athin, ihan miten vaan.”
Ennustaja mulkoili Veliin päin. “Enpä ole kuullut että kukaan admineista uskoisi muuhun kuin itseensä. Isä Ruskokaan tuskin lausuisi suuria enteitä näin merkittävistä asioista, mikäli häntä yhtään tunnen.”
”Onko syytä ajatella, että tässä olisi joku oikea käänne tapahtunut?” kysyi Theta. ”Tai siis… Siellä on se juttu katolla. Mikä ilmeisesti on Klaanille hyvä juttu. Voisiko liittyä siihen?”
”Ne kertoivat äsken ihan virallisesti, että se Nazorakien iso lippualus, joka iski Nui-Koron lähelle, olisi jotenkin poissa näiltä meriltä”, sanoi väsyneesti Gadunka Fuusio, joka istui pöytään uuden paistetun sienikorin kanssa. Hän oli tullut paikalle myöhemmin kuin muut ja vain siksi, että moni hänen hyvä ystävänsä kuului piiriin.
”Se oli muuten lavastettu se pamaus”, sanoi joku takarivistä. ”Ole jo hiljaa”, sanoi Fuusio väsyneesti.
”Oho? Ehkä tämä on sitten oikea juttu?” Innostui Vel jo vähän. ”Mä haluaisin käydä Rumisgonessa”, uskaltautui Arajegakin sanomaan.
“Sit tässä on vaan sekin, et kaikki ei mahdu isonkaan tahtorakin selkään. Kuinkahan ne meinaa valkata kyytiin nousijat?” mietti Kondel.
”Ei lue tässä”, sanoi Theta.
“Mietitäänkö me tätä oikeasti tosissamme? Lukekaa nyt näitä vientirajoituksiakin! Ne aikovat ryövätä kanohitkin kasvoiltamme!” huudettiin takarivistä.
Nenya kosketti kasvojaan. “Mitähän he aikovat vaatia todisteeksi kahden vuoden käyttöajasta…? Moni meistäkään ei edes ole ollut kaupungissa kahta vuotta. Se on muutenkin kumman täsmällinen rajanveto…”
”Suoraan sanottuna uskon, että ne eivät katso sitä kovin tarkkaan. Niin kuin eivät tuota rahamäärääkään. Meinaan, neljäsataa ja kuusi – tai nyt neljä ja puoli tuntia? Kai ne vaan vievät ilmiselvimmät sotakamat ja isot omaisuudet. Ja niitten on pakko laittaa joku summa, ja aika, ettei kaikkien kanssa tarvitse vängätä”, sanoi Ennustaja.
”Ehkä me tiedettäisi nämä paremmin, jos me oltaisiin siellä jonossa eikä sienikahvilassa”, sanoi Vel.
”Aiotko lähteä?” kysyi tatuointiliikkeen kaveri Nenyalta. ”Meinaan tuo naamio on vissiin toimiva?”
“Minä… En tiedä. En ole ainut täällä, joka jäi tänne saarelle vahingossa – olisin varmasti jo jatkanut matkaa ilman sotaa. Mutta, vaikka adminien puheiden vapaus onkin vain harhakuva, niiden vuoksi tänne on kerääntynyt meitä jotka siihen todella uskovat. Olisi sääli hylätä se mitä olemme alkaneet rakentamaan. Kadota merten tuuliin… tai astua katveeseen. Kysymys lienee se, kumpaan hulluuteen haluamme uskoa: Siihen että kaupunki voi selvitä sodasta, vai siihen, että voisimme selvitä pakomatkasta, ja aloittaa työmme uudelleen toisella puolella.” Nenya vaikeni ajatuksiinsa.
”Ja se pitäisi päättää nyt muutamassa tunnissa”, sanoi Reteloki ankeana.
”Minä ainakin menen, tule Ara!” sanoi Vel, ja kaksikko poistui pikaisesti.
”Minä en tiedä, että kummasta selviytyminen on helpompaa”, sanoi Theta. ”Mutta väitän seuraavaa: Bio-Klaani uskoo, että he onnistuvat menemään Rumisgoneen ja palaamaan takaisin, koska he pistävät ison ilmalaivan miehistöineen alttiiksi. Keetongu voi olla hyväuskoinen adminien suhteen, mutta ei ota turhaan riskejä. En tiedä, missä määrin evakuointi on syy vai seuraus, koska se ei suoraan vaikuta sotimiseen. He kuitenkin näyttävät pitävän siellä käymistä sen verran tärkeänä, että Guardianin aiemmasta linjasta poiketaan.”
”Tämän mukaan he aikovat ostaa ruokaa, mille onkin tarvetta”, sanoi Ennustaja lukien tiedotusta. ”Mutta on niin sanottu julkinen salaisuus, että he aikovan ostaa myös aseita.”
“Ja se taas tarkoittaa, että he todella aikovat taistella tämän sodan loppuun asti”, nyökkäsi Theta. ”Ja adminien täytyy uskoa mahdollisuuksinsa. Epäilenpä vain, auttaako muutama ase lisää siinä.”
”Ehkä snaipperit…” haaveili Reteloki. ”Jos niillä hedshottais torakoiden johtajat…”
Kondel katsoi skakdia zoomer-ilmeellä. “Mä taas luulen, että paras olis vain niiden lähteä jotka voi. Mut mä oon luvannut kulkea pappa Z:n mukana, minne se ukko sit meneekään. Ja jonku pitää ruokkii puput…”
“Ja tuskinpa Vapauden kirkko on minnekään menossa, kun juuri tänne tulivat, niin. Vaan sitä minä olen aina sanonut, että hullua se on seurata toista vapauden nimissä. Nyt se taas nähdään,” Nenya sanoi.
“Kaikki me jotain seurataan. Meil on ollut hyvät jutut, mut en katso pahalla jos sun pitää mennä vapaammille vesille.”
Nenya katsoi poispäin. “No, entä sinä?” hän sanoi viimein Ennustajalle. “Teidän temppeliänne on tuskin vaikea aloittaa uudestaan Rumisgonessa.”
Vanhus virnisti. ”Jos lähden nyt, niin Rusko pääsee aivopesemään koko seurakunnan pyhäkoululaisiksi. Ei, tässä iässä olen nähnyt jo sellaisia ihmeitä, että eihän sitä tiedä vaikka selvittäisiinkin. Minä tavallaan pidän tästä paikasta, ehkä vähän liikaakin. Mutta en tosiaan tuomitse, jos joku haluaa lähteä… Ja minä vaan menisin sen naamion kanssa pokkana jonoon.”
“Kummankaan polun päätettä me emme näe, ja silti päätös on tehtävä. Mutta ei, en minä teitä tänne voi jättää. Vaikka hetken aikaa näin itseni jo merirosvohattu päässä. Minä jään, ja pysyn kristallinoitana,” päätti selakhi.
Kondel hymyili. “Niin sitä pittää. Sit vaan jää jäljelle se, et mitä me nyt tehään?”
“Demonokraattiset periaatteet ovat selvät: me teemme mitä voimme. Katsotaan että tavan väkeä ei ryövätä, ja pääsevät turvallisesti laivaan. Ja jos modet yrittää suosia omiaan, laitetaan mellakka pystyyn!” Nenya uhosi.
”Jee!” huusi Reteloki, joka olisi mielellään hypännyt heti mellakkavaiheeseen. ”Oikein! Julistan kokouksen päättyneeksi. Atheonin terve!” julisti Ennustaja, ja alkoi kerätä sienikoreja vietäväksi astianpalautuspisteelle.
Telakantori
Viisi tuntia lähtöön
Lähes kaikkien Bio-Klaanin kaupungin vanhojen ja uusien asukkaiden iltasuunnitelmat olivat menneet uusiksi. Telakantorin kivetykselle oli tuotu kaksi kojua, joissa Paaco, Make ja Takalek kävivät läpi evakkotaipaleelle pyrkivien tilannetta. Selvät tapaukset ohjattiin kohti Telakkaa, jonne lähti jatkuvasti raputakseja ja Nöpö-kävelijöitä kuljettaen väkeä ja varusteita. Vartioston Mahdey organisoi kuljetuksia parhaansa mukaan ja haaveili nopeammista ajoneuvoista.
”Neljäsataa ja neljä tuntia”, huokaisi Takalek leimattuaan muutaman dokumentin. ”Palveluammatissa saa aina venyä.”
”Se, että kivääriä ei ole ladattu ei ole sama asia kuin että se olisi deaktivoitu”, intti Paaco Tahtorakin askelmasta kotoisin olevalle metsästäjälle. ”Ei, et saa viedä sitä mukanasi. Et vaikka sillä olisi tunnearvoa. Joku linnoituksessa voi haluta ampua sillä nazorakeja. Kyllä, se on ihan hyvä peruste! Menet tai jäät, mutta pyssy ainakin jää.”
”No sitten mie myyn sen, ja vien rahat ja ostan uuden”, kivahti metsämies. ”Pakkohan miun on jotenkin puolustaa itteäni niitä merirosvoja vastaan. En mie siitä nyt ilmatteeksi luovu.”
”Niin, mene vaan”, sanoi Paaco ja pyöräytti silmiään. ”Mutta muista, että vientirajoitukset koskevat myös yli 300 rattaan summia. Että älä pyydä siitä liikaa.”
”Hä? Tämä on ainakin viidensadan pyssy! Kiikari ja kaikki!”
”Kyyti on ilmainen. Halukkaita löytyy. Kivääri tänne ja eteenpäin tai poistu.” Paaco vilkaisi portilla vartioivaan Bodyguardiin merkitsevästi.
Metsästäjä oli kahden vaiheilla ja puri hammastaan. Hän tuijotti kypsynyttä Paacoa mutta vilkaisi myös pohjoiseen. Hänen takanaan oli jonossa ainakin kaksisataa odottajaa, joista monet näyttivät jo varsin tyytymättömiltä. ”No ottakaa sitten, mutta pistäkää ne rattaat kanssa tiskiin ja äkkiä.” Matoran lykkäsi kiväärin Paacon syliin.
Moderaattori laski sen varovasti maahan kojunsa taakse. ”Kiitos! Onko sinulla tiliä Bio-Klaanin pankissa?” kysyi Paaco jo hieman kohteliaammin.
”No miksi helvetissä minulla sellaista olisi?”
”Kiitos.” Se nyt tosiaan vaikutti todennäköisimmältä. Oli tietenkin mahdollista, että metsästäjällä oli pakkauksessaan salapohjan alla rattaita yli tarpeen, mutta kaikkia ei kuitenkaan voinut tarkastaa. Paaco vinkkasi Makelle, joka aukaisi hartaasti Bio-Klaanin pankin tunnuksilla koristellun arkun ja ojensi metsästäjälle kaksi standardikokoista sadan rattaan akselia. Evakko nyökkäsi ja tunki rahat reppuunsa.
”Seuraava!” huusi Paaco ja sai vastaansa merirosvon näköisen matoralaisen valkoisessa paidassa ja pussihousuissa. ”Arr! Olen Toabrush Trynawood! Rumisgone kutsuu! Yarr!”
”Häh? Miksi minulla sellaisia olisi?” Matoralaisella ei ollut edes reppua.
”Niinpä”, Paaco huokasi. ”Ja raha-asiat?”
”Tämä säkki pullistelee kohta viiden sakaran kultaa! Jarr!” Tuleva merirosvo esitteli tyhjää säkinlötköä, ja näytti muutenkin illan onnellisimmalta kulkijalta.
”Erinomaista, eteenpäin vaan. Seuraava!”
Hulina ei koskettanut ainoastaan moderaattoreita ja muita evakuointioperaatioon suoraan osallistuvia, vaan kaikki tuntuivat olevan liikkeessä. Kaupunkilaiset, evakot ja tavarat. Kauppaa käytiin ahkerammin kuin kuukausiin – kukaan ei tahtonut olla häviäjä.
”Tämä on aito Kanoka suoraan Metru Nuilta! Ensiluokkainen! Tämä on alkuainetta, joka on puhdistettu täysin paljaaksi kaikesta ylimääräisestä Ga-Metrun laitoksissa! Sen jälkeen se on viety Ko-Metruun, ja taivaita hipovissa pilvissä se on siepannut Suuren hengen ajatuksia, jotka on tallennettu sen pintaan! Tajuatteko te? Mata Nuin mielenliikkeet ovat siunanneet tämän kiekon! Ja te tarjoatte minulle siitä vaihdossa rähjäistä villaviittaa?”
Kanokaa tiukasti sylissään puristava matoran-kauppias alkoi menettää toivoaan. Eivätkö nämä moukat ymmärtäneet, miten arvokas aito metrunuilainen regeneraatiokiekko oli?
”Noh…” viiksekäs matoralainen vastasi. ”Kauppias on hyvä ja ottaa tai jättää. Markkinahinta kanokasta on tällä hetkellä yksi villaviitta. Ei se ole minun ongelmani, että haluat myydä tämän juuri nyt. ”
”Haluan?” kauppias pöyristyi. ”Haluan!? Minä en halua myydä koko inventaariotani pilkkahintaan! Minun on pakko, koska tämän kaupungin johtajat päättivät ryhtyä merirosvoiksi, enkä saa viedä rahanarvoista omaisuutta mukanani pois!”
”Niin”, hänen keskustelukumppaninsa vastasi. ”Ja siksi markkinahinta onkin yksi villaviitta.”
Kauppias tuohtui niin, ettei löytänyt sanoja. ”Te… te… te ryövärit! Te polsut! Olette mukana tässä, eikö niin? Tawa pisti vientirajoitukset voimaan, jotta voisitte ostaa rehellisten kauppiaiden omaisuuden pilkkahintaan!”
Viiksekäs matoran vilkaisi kumppaneitaan ja naurahti kolkosti. ”Me emme tosiaankaan ole Tawan ystäviä. Olemme vain liikemiehiä tekemässä voittoa… ihan niin kuin sinäkin. Yksi villaviitta, ottaa tai jättää.”
Kauppias pudisti päätään. ”En sitten millään! Näin halvalla minua ei vedätetä!”
Hän kääntyi kannoillaan ja marssi närkästyneenä tiehensä. Kuinka halpamaista! Hän etsisi itselleen kunnollisemman kauppakumppanin. Jonkun, joka ostaisi Kanokan asiaankuuluvalla hinnalla… ja mielellään tietty niin, että summa maksettaisiin tilille, josta Bio-Klaanin virkakoneisto ei tiedä. Ei välisaarelainen sota ollut hänen asiansa, miksi hänen pitäisi kärsiä?
Muutaman minuutin vilkasta toria kierreltyään kauppias löysi potentiaalisen ostajan. Skakdi ja vortixx, jotka ymmärsivät kanokan arvon, ja olivat valmiita maksamaan siitä ison summan rattaita jollekin steltiläiselle tilille. Parivaljakko nyökytteli järjestelylle, ja juuri kun he olivat paiskaamassa kättä päälle, vihlova pillinvihellys keskeytti heidät.
”Hei! Seis!” pieni mutta päättäväinen ääni huusi. Siniseen viittaan pukeutunut matoran asteli heitä kohti.
Skakdi ja vortixx vilkaisivat toisiaan ja pinkaisivat juoksuun. He katosivat läheisen teltan taakse, eikä siniviitta lähtenyt takaa-ajoon. Hän suuntasi sen sijaan kauppiaan luo.
”En ole sotkeutunut mihinkään laittomaan!” kanoka-kauppias heti aloitti. ”Sitä paitsi tunnistan asusi, olet Nui-Korosta! Teillä ei ole täällä toimivaltaa!”
Komau-kasvoinen siniviitta pysähtyi kauppiaan eteen. ”Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, hän sanoi. ”Yritän estää muutamaa konnaa tekemästä huijauksia. Olivatko he tarjoamassa sinulle mahdollisuutta myydä omaisuutesi, ja saada maksun jollekin kaukaiselle pankkitilille?”
”Minun ei tarvitse kertoa sinulle mitään!”
Sulfrey huokaisi. ”Tarkoitan vain, että jos teit kauppasopimuksen, se oli sitten huijaus. Nuo kaksi kelmiä ovat huijanneet lähtijöitä: he ’ostavat’ tavaraa, ja lupaavat rahat jonnekin Steltille tai Xialle tai muualle. Mitään rahaa ei tietenkään ole tulossa, mutta kukapa niitä tulisi karhuamaan tänne piirityksen keskelle. Noiden koplakaverit tekevät ensin huonoja tarjouksia varastamallaan evakkojen aputavaralla, hätämuonalla ja viitoilla ja sen sellaisella. Sen tarkoitus on saada myyjät epätoivoisiksi, jotta huijaus sitten menisi läpi.”
Kauppias mutristi suutaan. ”En sano mitään lakitalon ulkopuolella!” Sitten hän lähti menojaan.
Sulfrey jäi katsomaan kauppiaan perään. Näiden tyyppien auttaminen oli aika epäkiitollista hommaa, mutta ei sääntöjä sopinut soveltaa pärstäkertoimellakaan. Mutta sitä hän ihmetteli, miten Tahaen korstot olivat saaneet tällaisen huijauksen pystyyn näin nopeasti. Paha pormestari oli telkien takana, mutta silti hän aiheutti kiusaa. Sulfrey aavisteli, että Tahae ja tämän korruptoituneet korstot tulisivat vielä olemaan ongelma syksyn ja talven aikana. Mutta evakuointihässäkän aikana nämä keskittyisivät arvatenkin vain helppoihin pikavoittoihin.
Tilaisuus paeta saarelta oli yllättänyt käytännössä katsoen kaikki, ja tilanne piti Sulfreynkin kiireisenä. Tuttujen nuikorolaisten huijareiden pysäyttämisen lisäksi hän oli luvannut myös auttaa muissa järjestelyissä. Seuraavana hänellä olikin luvassa muutaman sähkeen toimittaminen.
Kokoushuone, linnoitus
Neljä ja puoli tuntia lähtöön
”Olemme pitäneet Laivaston kassaa Telakalla, ja siinä oli 18 900 ratasta ja risat”, Tehmut sanoi. ”Ostimme kaikkea hyödyllistä sotaa varten silloin kun kauppa vielä kulki, ja koitimme myydä turhaa tavaraa nurkista pois. No, muutamaan kuukauteen tämä ei ole ollut lainkaan mahdollista, joten kassaa on käytetty lähinnä henkilöstön palkkoihin, hautajaiskuluihin ja niin edespäin. Olemme sitä mieltä, että määrän voi sellaisenaan lisätä ruokakassaan, ja siirtää Laivaston organisaation Klaanin palkkalistoille. Olemme joka tapauksessa osa sotivaa Klaania, emme enää kauppalaivasto tai lentokoneenrakennuspalvelu.”
”Pitäisin siitä kaksi tuhatta Laivaston kustannuksiin, jos ehdin tekemään muita ostoksia Rumisgonessa”, huomautti Tongu. ”Ruoka on etusijalla, mutta Lohrakit ovat osoittautuneet painonsa arvoisiksi kullassa, emmekä saa tehtyä niitä lisää samalla tahdilla kuin millä torakat ampuvat niitä alas. Rumisgone ei ole mikään lentokonetekniikan suurvalta, päinvastoin, mutta siellä saattaisi silti olla muutamia hyödyllisiä moottorinosia. Ja sellaista puuaineista, mitä tämä saari – tai ainakaan se saaren osa, jossa liikumme – ei meille tarjoa.”
”Eli noin 17 000 ratasta Laivaston kassasta, ja kuluvaraus sen tulevista palkoista Bio-Klaanille”, Tawa sanoi. ”Tavoiteltuun summaan on vielä matkaa.”
”Niin on. Sanoit itsekin riskin olevan melkoinen, joten meidän ei kannata tyytyä muutamaan tynnyrilliseen viljaa. Tuttavallani on tähän aikaan vuodesta täysi varasto hyvin säilyvää ruokaa, sillä hän ostaa sitä koko Välisaarten alueen viljelijöiltä ja myy tavallisesti vuoden mittaa Rumisgonen ravintoloille ja laivoille. En tiedä, millainen sato tänä vuonna on saatu, mutta ainakaan meillä ei ole ollut kovin sateinen syksy. Eikä liian kuivakaan. Koko paketin arvo olisi ehkä 120 000 ratasta, siis tavallisella toimituksella ja ajoissa sovittuna. Meidän pitäisi päätyä yhteisymmärrykseen ja saada ruoka lastattua muutamassa tunnissa. Nyt ei ole aikaa tinkimiselle tai käyvän arvon laskemiselle. Tarjouksen on oltava taloudellisesti edullinen hänelle, välittömästi ja ilmiselvästi. Ja jos joku suostuu auttamaan meitä tässä tilanteessa, niin on kyllä ylimääräisen marginaalinsa ansainnut.”
Ovelle koputettiin kohteliaasti. ”Sisään”, sanoi Tawa. Sulfrey astui sisään ja kumarsi lyhyesti Tawalle. Hän näytti paperia.
”Admin Tawa, Keetongu”, matoralainen aloitti, ”saimme juuri sähkeen Suomuvuoresta. Tohtori Diktor don Deleva on lahjoittanut 20 000 ratasta ja Gallenn-Kalin Luomisen naamion ryöstön Klaanin evakkoapu- ja piirityskassaan.”
”Hienoa, kiitos, Sulfrey”, vastasi Tawa hymyillen. ”Aikooko hän lähteä?”
”Käsittääkseni ei”, kertoi Sulfrey. ”Hän vain uskoo, että hänen rahoilleen on parempaakin käyttöä. Ja kuulemma Klaanin sotaveteraanikerho haastoi hänet lahjoittamaan jonkun maalauksen seinältään hyvään tarkoitukseen.”
”Se tarkoittanee Kyöstiä ja muita”, sanoi Keetongu. ”Taitaa olla helpompi vaihtaa sekin taulu suoraan merirosvoille aseita vastaan. Emme saa kuitenkaan hyvää hinta-arviota miltään kauppahuoneelta tuolla aikataululla.”
”Siirränkö sen oletetun arvon verran rahaa asebudjetista ruokabudjettiin?” sanoi Sulfrey osoittaen sanansa Tawalle.
”Se lienee järkevintä”, vastasi admin. ”Lähetätkö kiitokseni tohtorille? Ehkä hänen mukaansa pitäisi nimetä katu tai jotain.”
”Sellainen on jo”, sanoi Sulfrey arasti. ”Se on Suomuvuoressa. Hän asuu sen varrella.”
”Ai, niinpä tietysti. Tätä on tapahtunut joskus aiemminkin. No, kiitos riittänee toistaiseksi. Voimme miettiä jotain aukiota myöhemmin.”
Sulfrey nyökkäsi ja poistui. ”Mukava yllätys”, sanoi Tongu. ”Siinä, että meillä on paljon erilaisia jäseniä on sekin hyöty, että osa on oikeasti rikkaita.”
”Ja suoraselkäisiä”, lisäsi Tehmut. ”Joskus jopa samaan aikaan.”
”Jos olisimme ryhtyneet merirosvotyyliin pankkisalaisuuksien ja verosuunnittelun keskukseksi, meillä olisi Bio-Klaanin pankissa enemmän käteisvaroja poltettavaksi”, Tawa sanoi. ”Sen suoraselkäisyyden takia meillä ei ole semmoisia summia, mitä vaikka Xian pankeissa kelluu. Seserahk oli vastahakoinen hyödyntämään pohjarahastoa suurempaa summaa. Nälkäkuoleman konsepti taitaa olla hänelle tuntematon. Sain kuitenkin puristettua hänestä ulos 180 000 ratasta. Hän sanoo, että kaupungin taloudellinen maine on nyt lopullisesti mennyttä, olemme velkailmalaivassa, emmekä voi maksaa kaikille talletuksia takaisin, kun pankki avautuu huomenna yleisölle ja panikoivien asiakkaiden jono ulottuu Itäportille asti. Ehkä niin.”
”Suurin osa varmasti ymmärtää”, sanoi Tongu. ”Moni kaupunkilaisista oppi rahan käytön vasta muuttaessaan tänne jostain pienemmästä kylästä. Mutta kaikki arvostavat hyvää ateriaa. Seserahk elää omassa todellisuudessaan, jossa sota on taloudellinen häiriö ja miehitys spekulatiivinen skenaario. Hän varmaan miettii kuumeisesti, onko lähteminen kannattavaa, jos mukaan saa vain muutaman satasen.”
Lisää lahjoituksia, pieniä ja suuria, kirjattiin ylös. Osa oli rahana, mutta monelta tuli yksinkertaisesti rahan arvoista tavaraa. Klaanilainen Germidryx lahjoitti tuhannen mutterin edestä Korodonnay-vuosikertaa viinitilaltaan, jonka kalliit vientiviinit eivät olleet muutenkaan päässeet maailmalle. Matoro Mustalumi oli antanut mukaan yhden muinais-selakhialaisen kristallifloretin, kun vientirajoitukset kielsivät naamioiden lahjoittamisen. Zeruelin tehtaan osuuskunta oli tehnyt lahjoituksen, ja niin oli moni muukin suurempi yritys kaupungilla. Leipomot, ravintolat ja panimot olivat tilittäneet esimaksuja ostokassaan, kun mahdollisuus tuoreiden raaka-aineiden hankinnasta oli avautunut.
Admintorni
Neljä tuntia lähtöön
Admin-siiven aula kaikui tyhjyyttään illan pimetessä, kun Tawa työnsi lasiovet auki. Kattolamput oli pääosin sammutettu muutamaa ovien yläpuolella olevaa lukuun ottamatta. Tornin ala-aulan toiminta lakkasi yleensä aivan viimeistään kahdeksalta muulloin kuin poikkeusaikoina, kuten Klaanin Taiteiden yönä, jolloin torniin tehtiin yleisökierroksia pimeään yöhön asti. Siksi Tawa pysähtyikin hämmentyneenä katsomaan kohti vastaanottotiskiä, jonka takana jalkalamppu hehkui ja joku tohisi pää syvällä lipaston laatikoissa. Pöydän takaa kuului pahvilaatikkojen narinaa ja esineiden siirtelyn ääniä.
Sitten tajuaminen laskeutui aina hänen jalkoihinsa asti, ja hän tunsi sydämensä hyppäävän lyönnin yli.
”Xela?” Tawa lausui hiljaa tiskiä kohti.
Xela säpsähti ja kääntyi katsomaan toaa. ”I-iltaa, neiti admin.”
Tawa asteli varoen vastaanottotiskiä kohti, ja näki tutun sinisen pakarin ilmeestä surumielisyyttä. Ja vaikka hän ei totuutta heti halunnutkaan hyväksyä, näki hän välittömästi tiskin takaa sen, mitä siellä oli tapahtumassa. Pahvilaatikkoihin oli kasattu kirjoja, vihkoja, nimikkomuki, pari pientä huonekasvia, Pikku Jäbän terraario… kaikki se kotoisa omintakeisuus, jolla Tawan sihteeri oli työpistettään piristänyt oli rivakasti siirretty hyllyiltä ja vetolaatikoista muutamaan vaatimattomaan pahvilootaan ja pussiin.
Tawa katsoi Xelaa eikä pystynyt estämään itseään päästämästä murhetta ilmeeseensä. Kyllä hän tiesi, että näitä hetkiä oli edessä — se ei silti muuttanut niiden kohtaamista vähemmän musertaviksi.
”Olet lähdössä”, Tawa sanoi kuin repäistäkseen laastarin.
”Niin olen. Järjestelin teidän tämän kuun kalenterin loppuun, ja tein ohjeet seuraajalle. Kerään vain tavarani täältä vielä…” Xela selitti ja yritti keskittyä pakkaamiseen.
Tawa seurasi sihteerinsä määrätietoista pakkausoperaatiota. Jo ensisilmäyksellä oli ilmeistä, että tämä kävi tavaroitaan läpi päättääkseen, mitkä lähtisivät matkaan, mitkä luovutettaisiin keräyksiin ja mitkä olivat menossa suoraan roskakoriin. Samalla johdonmukaisuudella, millä tämä oli pyörittänyt puolta admin-tornin juoksevista asioista nyt jo pari vuotta. Riippumatta siitä, mitkä ristiriidat mahtoivat raastaa häntä rikki sisältäpäin.
”Kiitos”, Tawa sanoi nieleskellen. ”Jos… jos saan kysyä, niin mihin aiot jatkaa Rumisgonesta? Vai aiotko jäädä sinne?”
”En ole vielä ehtinyt niin pitkälle”, Xela pysähtyi. ”Ehkä takaisin Metru Nuille, mutta sekään ei taida olla kovin turvallinen enää. Ehkä minä löydän jonkun kivan kaupungin Pohjoismantereelta… mutta kyllä minä haluaisin palata tänne, sitten kun… noh. Toivottavasti ymmärrätte.”
Metru Nuin maininta toi takaisin yhden heidän ensimmäisistä keskusteluistaan vuosia sitten, kun Xelaa oli haastateltu tähän nimenomaiseen asemaan, jonka hän oli nyt jättämässä taakseen. Ei Xela ollut siitä paljoa puhunut… mutta olihan se ilmiselvää, miksi hän oli aikanaan lähtenyt Metru Nuilta. Pakolaisena siitä sodasta, jonka piti olla Klaanille symboli jostain sellaisesta, minkä ei enää ikinä saisi antaa tapahtua. Mutta nyt tilanne oli täälläkin kasvanut niin pahaksi, että Xela joutuisi tekemään samanlaisen sokean hypyn uudestaan. Se sai Tawan tuntemaan epäonnistuneensa jossain, jota hän oli vuosia sitten luvannut.
”Totta kai”, Tawa sanoi. ”Totta kai olet tervetullut takaisin sitten, kun sota on ohi.”
Eikä hän voinut olla miettimättä, olivatko ne sellaisia sanoja, joita sanottiin, koska vaihtoehto oli liian kauhea ajateltavaksi.
Xela katsoi Tawaa, nousi pöydän takaa ja tuli pari askelta lähemmäksi. Tavallisesti hän ei epäröinyt, mutta nyt hän selvästi joutui hakemaan sanoja.
”Koen, että olen anteeksipyynnön velkaa. Tiedän, että tällaisella hetkellä lähteminen ei ole oikein teitä kohtaan… mutta tämä tehtävä on joskus aivan liikaa. Se, että olen voinut seurata niin läheltä kaikkea, mitä linnassa ja sodassa tapahtuu… joskus huolehdin niin, etten saa unta. Ehkä minusta ei ole tällaiseen…”
”Ei, älä”, Tawa sanoi pudistaen päätään. ”Älä pyydä anteeksi sitä, mitä sinun pitää tehdä itsesi vuoksi. Ei… ei ketään voi valmistella siihen, että työnkuva muuttuu rauhanajan sihteeristä sodanajan sihteeriksi.”
Oikeasti hän halusi pyytää Xelaa jäämään. Oikeasti hän kirosi päässään sitä, miten korkealta katsominen sai hänet pitämään tiettyjä asioita ilmiselvyyksinä. Niin tärkeinä rattaina, että oli mahdotonta kuvitella koneistoa ilman niitä. Ja nyt, kun tulevaisuus näytti epävarmemmalta ja sota epätoivoisemmalta kuin koskaan, hänellä ei ollut oikeasti varaa luopua Xelan kaltaisesta tekijästä. Mutta ne kaikki tunteet hänen piti vain niellä.
”Arvostan todella paljon sitä kaikkea, mitä olet näiden vuosien aikana tehnyt. Onpa… onpa sääli, että meillä ei ole aikaa juhlia sinun kunniaksesi.”
”Kiitos ymmärryksestä. Me oikeastaan aiomme pitää hyvin nopeat jäähyväiset Randalla, kun menen viemään Pikku Jäbän sinne. Hän ei antaisi minun lähteä ilman lasillista. Randa siis, ei Pikku Jäbä. En usko, että teillä on aikaa sellaiseen, mutta jos…”
Tawa hymyili ehdotukselle. ”En uskalla luvata vielä mitään, mutta tulisin totta kai mielelläni.”
Tawa tiesi todeksi, että ei hän oikeasti ehtisi tarttua Xelan tarjoukseen. Ne olivat nuoremman ja idealistisemman adminin haaveita — olla jokaisen alaisensa sydänystävä, ehtiä jokaisiin juhliin, nimeämisiin, valmistujaisiin ja kissabionristiäisiin… eikä hän edes tiennyt, keitä kaikkia muita oli lähdössä, sellaisia joita hän ei näkisi enää ehkä ikinä. Tuntui onnekkaalta, että hän oli ehtinyt törmätä edes Xelaan. Ja musertavalta, että nämä saattoivat olla oikeat, lopulliset jäähyväiset.
Elämä koostui merkityksellisistä kohtaamisista, joista mikä tahansa saattoi milloin tahansa olla viimeinen laatuaan. Ja korkealta tornista ei voinut ymmärtää, kuinka tärkeitä jokainen niistä oli. Ei, ennen kuin oli liian myöhäistä.
Xela hymyili ja hengitti syvään. Hän ojensi kätensä Tawalle.
”Olette ollut paras esihenkilöni… ja ainoa, joka on ollut myös ystäväni.”
Tawa ei lopulta enää jaksanut pidätellä kyyneliä. Mitä väliä sillä enää edes oli?
Hän katsoi Xelan ojennettua kättä, hymyili surullisesti ja kysyi:
”Sopiiko, jos halaan sinua?”
”Totta kai”, sanoi Xela, joka yritti parhaansa mukaan olla itkemättä.
Tawa laskeutui Xelan tasolle ja otti tämän tiukkaan halaukseen, eikä voinut olla ajattelematta, kuinka pahoissa paikoissa ja hankalissa tilanteissa tämä oli hänet nähnyt vuosien varrella. Mutta oli silti valinnut olla täällä. Hänen tukenaan.
”Minä en tiedä, mistä minä löydän niin hyvän sihteerin”, Tawa naurahti kyyneliä pyyhkien. ”Sinä olet tehnyt ihan uskomattoman työn. Koko linnakkeen hyväksi.”
”Ga-Metrun assistenttiopiston parhaalta luokalta”, Xela vastasi parhaansa mukaan kasvot melkein Tawan olkapäätä vasten. ”Otin vapauden jättää joitakin suosituksia täällä asuvista, joista olisi tähän tehtävään. Ne ovat kaikki tuossa sinikantisessa vihkossa. Siellä on myös kaikki muut ohjeet, arkistoluettelot admin-siiven kirjanpidosta sekä k-kokemuksiini perustuvia ehdotuksia seuraajalleni…”
Tawa ei ollut uskoa kuulemaansa. Jopa tässä tilanteessa, jopa sotaa kuollakseen peläten ja jopa kotinsa toista kertaa taakseen jättävänä Xela oli tehnyt uskomattoman työn helpottaakseen siirtymävaihetta. Ilman odotusta siitä, että tulisi ikinä saamaan kiitosta työstään, huolimatta siitä että hän lähtisi saarelta todennäköisesti lunastamatta lopputiliään. Tawa ei tiennyt, olisiko siihen pitänyt itkeä vai nauraa. Äänet joita hän päästi olivat jostain siitä puoliväliltä eivätkä olleet kovin hänen arvolleen sopivia.
Ja hän kun luuli Umbran irtisanomisen olevan vaikein, joka hänen täytyisi tehdä.
”Ja… jos voin pyytää vielä yhtä asiaa, niin toivoisin saavani työtodistuksen ja arvionne osaamisestani. Se on tuo kaavake tuossa pöydällä…”
Visokin huone
Kolme ja puoli tuntia lähtöön
Yö teki tulojaan, mutta linnakkeen äänet eivät olleet vaimentuneet. Siellä pakkailtiin, jaettiin käskyjä. Visokki tiesi operaation yksityiskohdat — ja oli antanut sille hyväksyntänsä — mutta tänään hänen oli parempi jättäytyä sivuun. Hän tiesi vahvuuksiensa olevan hieman eri tavalla korkealentoisissa ja abstrakteissa ajatuksissa… ja pari viime päivää olivat olleet taas vaikeampia. Tawa oli vaikuttanut jotenkin poissaolevalta, eikä Visokkiakaan huvittanut nähdä juuri ketään. Pieni erävoitto Avdea vastaan oli tuonut pikkumaista iloa, joka oli hautautunut taas siihen harmauteen, joka otti vallan jos sille antoi jalansijaa. Silloin oli parempi vain yrittää saada jotain irti pienistä asioista. Vaikka öinen operaatio laski varjonsa koko kaupungin ylle, tänään hän yritti olla vain itsensä kanssa.
Visokki havahtui ylös makuupaikaltaan niin pieneen koputukseen, että hän ei ensin ollut varma, oliko se suunnattu hänelle, tai koputus laisinkaan. Ehkä joku kävi penkomassa adminien varastoja myyntitavaran varalta taas, ja erehtyi ovesta? Vasta toisen kerran jälkeen hän tajusi, että ääni oli hyvin tarkoituksenmukainen.
Se kuului melko matalalta, ja suorastaan nolostuneesti, kuin koputtaja ei olisi ihan uskonut koputukseensa. Visorak kömpi ylös seitistä tehdystä riippumatosta, tarttui lattianrajaan asennettuihin ovenkahvoihin ja nykäisi oven auki. Tuttu naama odotti takana, ja Visokki olisi ehkä toisessa tilanteessa ilahtunut… mutta tämän ilme viesti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Heippa Hämis.”
”Dinem”, Visokki sanoi.
Ga-matoran tuijotti Visokkiin surumielisesti. Ja Visokki tiesi, millä tavalla kaikki ei ollut kunnossa.
”Minä, minä tulin sanomaan hyvästit, Hämis.”
Valtavat kyynelpisarat valuivat Dinemin silmistä, kun tämä takelteli sanoissaan. Lopulta se vain kaikki purkautui.
”Minä mietin tätä pari tuntia ja nyt tuntuu että ei ole enää aikaa olla valitsematta, niin minä sitten valitsen, minä valitsen… minä… lähden täältä R-Rumisgoneen, ja minulla on ihan hirveä kiire sanoa h-hyvästit kaikille ihanille tyypeille, niin kuin niin kuin sinulle ja Tawalle ja Keetongulle ja Sali-Nuille ja Peelolle ja ~Urkundille ja Long Boille ja H-Hatakulle ja Hatakun uudelle poikaystävälle jonka nimen taas unohdin mutta se vaikutti ihan hirveän ihanalta tyypiltä ja ja olen tosi o-onnellinen heidän puolestaan… ja sitä komeaa yksityisetsivääkin haluaisin tervehtiä mutta en tiedä tuleeko siitä oikeasti yhtään mitään kun kun en minä oikein osaa puhua tyypeille joista tykkään tai siis osaan ja puhunkin ihan koko ajan ja se on se ongelma-”
”Dinem…”
”- ja kun koko tämä k-kaupunki on täynnä niin ihania tyyppejä! Ja ja minulla on täällä ihanaa! J-ja minä pidän teitä kaikkia minun pikku tyhmässä sydämessäni, te merkitsette minulle niin hirmu hirmu paljon.”
Visokki alkoi hengittää raskaammin. Mikään ei olisi voinut valmistella häntä tähän keskusteluun.
”M-mutta minä en vain kestä enää h-herätä jokaiseen p-paukahdukseen ja pelätä niin paljon että joku taas loukkaantuu, ja sitten minä mietin että o-olenko ihan hirveä tyyppi kun menen pois ja jätän t-teidät kaikki tänne. Mutta minä en osaa tapella, minä en osaa oikeastaan ihan hirveän montaa juttua paitsi puhua tyypeille ja sen minä osaan oikeastaan aivan liian hyvin, mutta minä olen jumissa tässä ajatuksessa niinkuin niinkuin minä jään juttuihin jumiin, ja minä pelkään että j-jos minä jään tänne jumiin niin minä vain vien tilaa ja vien ruokaa ja vettä turhaan ja ja en osaa edes taistella enkä muutenkaan mitään hirveän hyödyllistä. Ja v-vaikka ei minulla ole oikein mitään muutakaan paikkaa, m-minun…”
Visokki odotteli Dinemin hengittelyn rauhoittumista, ja sitten puhui.
”Dinem. Ei… ei sinun tarvitse olla ’hyödyllinen’ saadaksesi jäädä. Emme me katso täällä kenenkään arvoa sen perusteella, kuinka hyvin hän osaa taistella. Joskus… joskus riittää vain, että elää. Että elää ja hengittää ja pärjää joka päivän.”
Ja Visokki manasi niitä viisaita sanoja, jotka hän nyt latoi itselleen, vaikka oli torjunut ne naiiveina maatessaan masennuksessaan tämän huoneen lattialla. Ja hän vihasi sitä, kuinka yksinkertaisilta ne saivat kaiken kuulostamaan, ja kuinka totta ne silti olivat.
”Kukaan ei ansaitse jäädä sen kummemmin kuin kukaan ansaitsee lähteäkään. Mutta… haluatko sinä lähteä?”
”En minä halua kun tämä on minulle niin tärkeä paikka ja tuntuu, että olen saanut parissa vuodessa niin paljon ystäviä ja ja minulla ei meinaa riittää viikossa tunnit nähdä kaikkia ihania tyyppejä. M-mutta minusta tuntuu että minä juoksen tyyppejä päin ihan vain varmistaakseni että ne pysyvät siinä, ja pelkään ihan hirveästi niiden puolesta. Ja välillä niille k-käy pahasti. Ihan tosi tosi monille. Se, se toa, Koobee, sairasosastolla, sekin kerran leperteli minulle ja minusta se oli oikeasti vähän korni äijä mutta oikeastaan silleen ihan kivalla tavalla ja olisin voinut kyllä viedä senkin kahville, noin ihan vain kaverina! Sillä oli ihan hauskat jutut! Mutta… nyt sekin lepää siellä ihan kauheassa kunnossa. Ja minä en vain pysty. Minä en vain pysty katselemaan kuinka tyypit kärsivät ja minä pelkään että joku päivä tapahtuu jotain niin hirveää että e-en jotenkin k-kestä sitä.”
Ga-matoralaisen kosteat silmät näyttivät valtavilta tämän vaaleanvihreän Haun keskellä.
”Jos… jos se on sinulle parhaaksi, sinun täytyy mennä. Et voi auttaa kaikkia. Etkä auta ketään kärsimällä.”
”Hämis, te olette minulle rakkaita. Kaikki te.”
Visokki pysähtyi aloilleen, ja puristi pihtinsä yhteen. Hän tunsi silmäkulmassaan puskevan jotain pistävää. Todellako? Nytkö?
”Joku, joku sanoi minun edellisellä kotisaarellani että Bio-Klaania johtaa tosi pelottava visorak, ja minä ajattelin että huikeeta kuinka siistiä, mutta myös vähän liian rajua ja pelottavaa, pärjäänköhän minä täällä? Mutta… kun, kun minä tapasin sinut ensimmäistä kertaa, minä ajattelin että vau mikä olento. Minä ajattelin että sinä olet hirveän lempeä ja ihana ja ihan super super kaunis. Ihan kaikin tavoin.”
Se oli Visokille liikaa. Hän hengitti raskaasti ja sulki silmänsä.
Pieni matoralainen oli parilla vilpittömällä sanalla tehnyt tyhjäksi kahden makutan kylmän ja julman työn. Relak ja Chirox olivat supistaneet jotain sellaista, jota ei voinut vangita lopullisesti. Kyyneliä alkoi kertyä hänen silmäkulmaansa. Eikä hän osannut estää niitä tulemasta.
”Kun ne sanovat että visorakit ovat monstereita, ja ovathan ne varmaan joskus sitäkin. Mutta ei monsterit näytä miltään. Ihan tavallisen näköiset tyypit tekee ihan hirveitä juttuja, ja vähän kummalliset tyypit voi olla lempeitä ja kilttejä ja ihania. Ja kun… kummalliset tyypit tietää, kuinka vaikeeta on olla kummallinen. Täällä s-saa olla kummallinen, kun sinä ja Tawa olette tehneet tästä meille niin hyvän paikan olla. J-ja kyllä minä mietin että onko maailmassa edes toista näin hyvää paikkaa. M-mutta e-en minä voi jäädä tänne katsomaan, kun sota tulee. En minä uskalla. M-minä pelkään kuollakseni, koska te tarkoitatte minulle niin hirmu paljon.”
Eikä Dinem voinut tietää, minkälaiseen loveen Visokin sielussa nuo sanat osuivat. Kun hän sai hillittyä omaa nyyhkytystään, hän puhui:
”Minä uskon että sinä tulet löytämään ystäviä ihan mistä tahansa minne menet sen takia, kuka nyt vain olet. Mutta… sinä olet empaattinen juuri sellaisella tavalla, joka on varmaan sinulle itsellesi ihan hirveän vaikeaa. Koska maailma on liian kyyninen. Mutta en tiedä olisiko tässä mitään järkeä ilman sinun kaltaisiasi. Ja ehkä se on se syy, miksi sinun pitääkin lähteä.”
Dinem oli poiminut kukan ohimoltaan ja pyöritteli sitä sormissaan vollottaen vuolaasti. Visokki katsoi matoralaisen itkuisiin silmiin.
”Minulla on ollut vaikeaa hyväksyä monia asioita maailmassa. Ja minä olen nähnyt kaiken viime aikoina jotenkin äärimmäisen rujona ja rumana. Missään… missään ei ole oikein ollut mitään järkeä. Tai millään mitään väliä. Mutta… sinun kaltaistesi tyyppien kautta muutkin voivat nähdä kauniita asioita. Sinun kaltaisiasi pitää suojella.”
Dinem katsoi kukkaa hellällä otteella ja laski sen Visokin sarvelle. Visokki päästi liikuttuneen purskahduksen.
”K-koska tekin suojelette meitä. Te suojelette meitä muita siltä h-helvetin mustalta aukolta jossa ei ole mitään merkitystä. Joka tekee kaikesta harmaata. Ilman teitä se voittaa.”
”Minä rakastan teitä kaikkia”, Dinem sanoi. ”Te olette minulle kuin perhe. Ja minusta tuntuu että minun pitäisi jäädä, mutta totuus on että minä en pysty jäämään. N-niin ehkä minä sitten katson mitä tuon meren toisella puolella on. Ja mietin uudestaan, m-miltä maailma näyttää kun tämä s-sota on vihdoin ohi.”
”Ehkä nämä eivät ole hyvästit. Ehkä näet meitä kevään tullen. Kun kukat taas kukkivat ja hirviöt ovat poissa.”
Dinem loikkasi halaamaan Visokkia. Matoran painoi pienen päänsä hänen otsaansa ja sulki silmänsä.
”Lupaa että voit hyvin Hämis. Lupaa että rakastat itseäsi. Koska sinä olet ihan hirveän ihana. Ja minä en kohta ole enää m-muistuttamassa sinua siitä!”
Visokki huokaisi syvään ja antoi tunteiden tulla, vaikka ne olivatkin niin kipeitä. Omiensa, Dinemin omien. Niiden ylitsepursuava aalto sai hänet vapisemaan. Hetken he vain hengittelivät siinä ja toivoivat, että talven mentyä kaikki kukat saisivat taas kukkia.
”Ehkä… sinun täytyy mennä. Sinun pitää vielä hyvästellä monta.”
”Olisipa aikaa halata kaikkia”, Dinem nyyhkytti. ”Voinko vain kuuluttaa sillä Tawan torvella kaikki j-jonoon jonnekin torille? Siis ihan kaikki?”
Dinemin itkunsekainen nauru raikui niin vilpittömänä, että Visokki tajusi joutuvansa käyttämään admin-oikeuksia johonkin, joka ohitti protokollan rajusti. Eikä hän aikoisi olla siitä yhtään pahoillaan.
”Kuule. Minun puolestani.”
Telakka
Kolme tuntia lähtöön
Telakalla oli tuskin ollut koskaan näin paljon väkeä, varsinkaan kellon lyödessä keskiyötä. Jono mutkitteli ulos asti. Tahtorakin lämmitys oli viimeisessä vaiheessa, ja sen ympärillä hääri Laivaston väkeä. Keetongu oli komentosillalla pistämässä lentolaitteita kuntoon. Itse halli oli jaettu naruaidoilla ja seinäkkeillä pienempiin osiin, jottei lähtijöiden ja hyvästelijöiden tuhatpäinen joukko yltyisi kaaokseksi. Super Toa Santor istui silmät kiinni jakkaralla linjojen keskellä. Välillä hän ohjasi jonkun ystävällisesti tullijonoon, jossa salakuljetetut jalometallit takavarikoitiin evakkojen apukassaan. Useimpien kohdalla tälle ei kuitenkaan ollut tarvetta: suurin osa lähtijöistä oli paikallisia matoralaisia, joiden omaisuus ei ollut merkittävän suuri tai sisältänyt sodan kannalta oleellisia tavaroita. Näiden lisäksi oli osa erikoisempia evakoita, jotka halusivat karistaa sodan uhkan harteiltaan. Epäilyttäviä tapauksia ratkottiin Telakan valvomossa, josta oli laaja näkymä halliin.
”Sitten tämä Dlanor McTohunga”, Sulfrey sanoi ja otti esille seuraavan mapin. ”Merkittävä osakas xialaisessa McTohungas-ketjussa, joka myy hampurilaisia ja tikkuperunoita. Ilmeisesti muutti tänne etsimään pikkukaupungin rustiikkista idylliä ja pyörittämään sivuliikettä. Haluaa nyt välttää kuolemisen ja palata sukukartanolleen. Tarkistin asian Bioarkistoissa Xian Insideristä, ja hänen omaisuutensa on melkein miljoona ratasta, joskin suurin osa siitä on xialaisilla ja steltiläisillä tileillä sekä piilotetuissa rahastoissa. Hänellä on kuitenkin Bio-Klaanin pankissa likvidejä varoja 30 000 ratasta, mikä on suurin yksittäisen henkilön talletus.”
”Yrittääkö hän viedä rahat saarelta?” kysyi Same ja otti lomakkeen käteensä.
”En usko, että koko summaa. Pääkirjan mukaan hän on nostanut tänään 1 500 ratasta, minkä lisäksi hänellä on voinut olla käteistä ennestäänkin. Hän näyttää ottaneen ravintolan henkilökuntaa kantajiksi – en ole varma, ovatko hekin lähtemässä saarelta. Paikallisia matoralaisia. Hänellä on suuret matkalaukut, mutta ei niin isoja rahakirstuja, että niihin mahtuisi koko käteisvarallisuus.”
”Ohjaa hänet tullijonoon”, Same nyökkäsi Bodyguardille, joka poistui huoneesta takaisin halliin.
Same vetreytti niskojaan, puolelta toiselle ja taas puolelta toiselle. Hommaa riitti vielä taatusti moneksi tunniksi. Jonokin oli… lyhyempi kuin hetki sitten? Moderaattori kurtisti kulmiaan. Äsken oli näyttänyt siltä, etteivät kaikki halukkaat mahtuisi kyytiin, mutta hampurilaispohatan tapauksen ratkomisen aikana jonosta oli hävinnyt väkeä.
Admin-aukiolla tapahtui, mutta Samelle selvisi vasta myöhemmin, mistä oli kyse.
Ison hallin eteläpuolella matalammassa tilassa pakattiin kaikessa hiljaisuudessa pienempää alusta. Gord rasvasi Ilmaraptorin cordak-tykkejä ja ohjaustuolilla jalka käsinojan päällä lekotteleva Ämtur tarkasteli merikortteja.
”Rumisgone, Rumisgone, Rumisgone…” onu-matoralainen päivitteli, ”Ulkomaankeikka, pitkästä aikaa. Harmi, ettei päästä käymään maissa. Siis sivistyksen parissa.”
Abrog ja Bardu nostivat viimeiset hiilisäkit koneeseen. ”Niin siis Rumiskoro ei ole kovin hyvä suunta, jos sivistystä hakee”, sanoi Bardu. ”Hyvää rapukeittoa sieltä kyllä saa. Harmi, ettei sitä ole tarjolla meikäläisille.”
”No, nähdäämpä ainakin paikkoja ja voidaan nauttia etelän auringoista”, sanoi Abrog. ”Onhan meillä siellä hyvin aikaa hengähtää, kun muut pakkaa alusta ja hankkii kamaa. Minusta on ainakin mukava poistua edes hetkeksi tältä ikuisen syksyn saarelta.”
”Muut ostaa sitä ruokaa, niin ehkä mekin voisimme heittää kortemme kekoon. Minä ainakin haen vielä kalavehkeet kasarmilta. Ottaako joku muu?” kysyi Ämtur ja loikkasi alas ohjaustuolilta.
Bardu ja Abrog näyttivät peukaloita. ”Eikö sinun pitäisi nukkua siellä?” murahti Gord. ”Lentojen välissä?”
”Nää, en kuitenkaan osaa nukkua kentällä. Otan sitten kunnon ettoset kun päästään takaisin kotio. Kyllä adrenaliini hoitaa.”
Tehmut katseli lentokonehallin vilinää seurassaan tarkkaavainen Ontor ja keltaiseen huopaan kääriytynyt Ternok. Tongu asteli kolmikon luo aluksen alta pyyhkien öljyisiä käsiään likaiseen rättiin; suurten alusten mekaniikkakoordinaattori Ankhtor oli ollut epävarma sivumoottoreiden kitkajarruista ja pyytänyt apua hienosäädössä. Nyt jätti arveli aluksen olevan rasvattu, vahattu, ladattu ja lämmitetty.
”Tässä sitä taas ollaan”, hän sanoi ystävilleen. ”Minulla on kaikki aikomukset tulla takaisin ennen seuraavaa aurinkojenlaskua, mutta siitä huolimatta: pitäkää Klaani pystyssä, tiedätte miten se tehdään. Toivottakaa meille onnea ja suotuisia tuulia, ja pitäkää torjuntahävittäjät valmiina, mikäli joudumme palaamaan häntä koipien välissä takaisin.”
”Tätä päiväähän tässä ollaan odotettu koko syksy, joten hyvin se menee”, sanoi Tehmut. ”Olet käyttämässä ison osan Klaanin varoista, joten paras tehdä se ikimuistoisesti. Mata Nui suojelkoon siipiänne.”
”Ja jos ette palaa, niin meidän pitää tehdä Hydraulisesta Vapaudesta lippulaiva, ja se on ihan liian hidas sellaiseen”, sanoi Ontor, ”joten paras palata.”
”Ja tuo herneitä”, sanoi Ternok. ”Niistä minä pidän. Ja pistaaseja. Pistaasit olisi jees.”
”Toiveet huomioitu, nähdään huomenna”, sanoi Tongu ja halasi kaikkia kolmea yhtä aikaa.
Admin-aukio
Kaksi ja puoli tuntia lähtöön
Keskiyö koittaisi pian, mutta Admin-aukiolla oli yhä väkeä. Tieto mahdollisuudesta päästä pois Mysterys Nuilta oli vyörynyt kaupungin halki viimeisten tuntien aikana. Kaikki olivat siitä kuulleet, ja kaikki olivat sitä miettineet. Mutta sulatteluaika oli lyhyt. Ei ollut aikaa puntaroida asiaa yön yli, nukkua ja palata asiaan unen tuoman viisauden turvin – aikajänne ei antanut sellaiselle periksi. Joidenkin aukiolle kerääntyneiden mielestä lyhyt päätöksentekoaika oli suorastaan lamauttava.
”Mutta enhän minä voi tehdä päätöstä nyt! Tätä pitäisi miettiä pitkään ja harkita…” eräs kaupungin matoran-leipuri puhui, ei erityisesti kenellekään ja samalla kaikille, ketkä vain kuulivat.
”Samaa mieltä, mutta minkäs teet”, vortixx-lautturi hänen vierellään vastasi. ”Tilanne on sama ihan kaikille, ja juorukellot olisivat soineet varmaan pohjoisrannikolle asti, jos meillä olisi enemmän aikaa märehtiä tätä. Lasehtia kunnolla.”
Kaksikko tunsi toisensa ainoastaan hyvin pintapuolisesti. Hyvänpäiväntuttuja. Joskus lauttakuski osti leipurilta sämpylän ennen aamun työvuoroa. Ja nyt he miettivät yhdessä tulevaisuuttaan, joka piti päättää tämän yön aikana.
Matoran pudisti päätään. ”On tämäkin…”
”No”, vortixx mutisi ja kohautti hartioitaan. ”Tekee hyvää saada vähän porukkaa ulos. Painetta pois. Tilaa kaduille… mahdun minäkin liikennöimään leijulautallani.”
Matoran katsahti liskoa. ”Ai, sinä meinasit jäädä?”
”Niin, kai… tai siis… varmaan joku muu tahtoo pois enemmän.”
”Hmm, niin…”
Siinä olikin tämän yön ehkä kaikista kiperin kysymys. Nopeasti oli käynyt ilmi, että halukkaita poistujia oli yli neljäsataa, eli paikat eivät riittäisi. Miksi minä pääsisin pois, kun muut jäävät nalkkiin? Juuri tätä kysymystä suuri osa koko kaupungin väestä – pitkän linjan asukkaat ja evakot yhtä lailla – olivat kokoontuneet aukiolle miettimään. Eivät mitenkään suunnitellusti, vaan spontaanisti. Admin-aukio oli kaupungin isoin avoin tila, ja sieltä löytyi vertaistukea tämän pyörittelyyn. Leipurin ja lauttakuskin keskustelua muistuttavia puheenvuoroja käytiin mukulakivetyn torin jokaisella laidalla.
”Minä voisin lähteä, mutta en tiedä uskallanko.”
”Minä jään varmasti! Tämä on kotini.”
”Meikä lähtee, mutta vain jos saan kaverit mukaan.”
Mielipiteet ja tunteenilmaisut ja tilanteen keventämiseen pyrkivät vitsit leijailivat Admin-aukion yllä. Tunnelma oli ollut odottava, mutta kun minuutit ja lopulta tunnitkin kuluivat, ilmapiiri muuttui. Hermostunut odotus siitä, mitä tapahtuu antoi vähitellen tilaa määrätietoisuudelle. Ilman erillistä ohjeistusta, ilman käskyjä tai maanitteluja, alkoivat aukiolle kerääntyneet matoranit ja skakdit ja vortixxit ja peikot ja muut sopia keskenään siitä, ketkä Tahtorakin kyytiin kävisivät.
Keskustelut käytiin hiljaisilla äänillä ja vakavilla ilmeillä. Keskittyminen oli niinkin intensiivistä, ettei kukaan huomannut Bio-Klaanin portinpieleen nojaavaa toaa. Tawa katseli sivusta, kun väkijoukko jakoi itseään niihin jotka lähtevät, ja niihin jotka jäävät.
Sellaisen järjestön oli Toa Tawa Välisaarille luonut, että harvat pääsivät syyttämään häntä kyynisyydestä. Silti, siinä hetkessä, kun Admin-aukion yöllinen jättiläistorikokous teki lopulliset lähtöpäätökset ilman riitoja, syytöksiä, petoksia tai pikkumaista kaupankäyntiä, Tawa huomasi yllättyvänsä. Niin hyvin otti piiritetyn kaupungin väestö toisensa huomioon paikkajakoa tehdessään, että Tawasta tuntui kuin hän olisi pessyt kasvonsa raikkaalla vedellä.
”Minä jään. Olen jo nähnyt maailman meret ja sakarat.”
”Minä lähtisin mielelläni, mutta jätän kaiken omaisuuteni tänne. Saan varmasti mantereella apua ystäviltäni.”
”Luovutan paikkani sellaiselle, joka sitä enemmän tarvitsee.”
Se oli liikuttavaa. Ensimmäiset tunnit ilmoituksen jälkeen olivat olleet niin täynnä epäilystä, huolta ja kilpailua, että yhteisen sävelen löytyminen lämmitti. Päätöksenteko meni yli sovitun aikarajan, ja lähtöhakemuksia peruttiin ja uusittiin ja peruttiin, mutta Tawa oli silti onnellinen, että Tahtorakin neljäsataa valikoituivat lopulta sopuisasti.
Tawa ei osannut silti olla vain hyvillään. Joku osa hänestä oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt osallistua päätöksentekoon. Tarttua rooliinsa johtajana ja varmistaa, että tasapainoinen kompromissi löytyy. Kantaa vastuunsa tässä raskaassa tilanteessa.
Vastuu… Tawa hymähti ja muisti mistä oli puhunut viimeksi Peelon kanssa. Oliko järkevää tuntea koko maailman vastuun paino harteillaan? Admin pudisti päätään. Ei, tämä oli oikein. Oli oikein, että halukkaat Klaaniin jäävät ja pois lähtevät tekivät jaon keskenään. Tämä ei ollut nyt ”rapulinnakkeen piraattikuningattaren” hommia. Tawa palasi linnaan. Jos tilanne menisi tappeluksi, hänet kyllä varmasti haettaisiin paikalle.
Aukion väki jatkoi harrasta projektiaan, kunnes jako oli tehty. Tiukka paikka oli manannut esiin hurjan määrän solidaarisuutta.
”No”, leipurimatoran sanoi ja otti ensimmäiset askeleensa lähtijöiden suuntaan. ”Toivottavasti nähdään vielä joskus.”
”Joo”, vortixx vastasi. ”Yritämme selvitä talven yli ilman sämpylöitäsi.”
Telakka
Kaksi tuntia lähtöön
Same sinetöi lentokonehallin lähtijöiden alueen köydellä. Oli keskiyö, ja aika ilmoittautua mukaan oli loppunut. Edelliset neljä tuntia olivat menneet paljon Samen epäilyksiä paremmin: lopulta ylläpidon ei ollut pakko määrätä, ketkä halukkaista jäisivät pois. Täydestä neljästä sadasta oli jopa jäänyt uupumaan muutama. Oli se sitten matkan pelko tai rakkaus kotiin mikä oli hillinnyt intoa lähteä, Same oli siitä kiitollinen.
Selakhi nyökkäsi Tahtorakin lastausluukulla partioivalle Bladikselle. Lentokonehallin rajanaru oli löysä ja jäi heilumaan apeasti, mutta sen henkinen painoarvo oli mittava: se erotti kotisaarelleen jäävät niistä, jotka saivat mahdollisuuden jättää alati synkkenevän sodan uhkan taakseen. Se myös erotti linnoitukseen jäävät klaanilaiset niistä, jotka kyllä aikovat palata, mutta pistivät henkensä alttiiksi taas yhden vaarallisen tehtävän takia. Evakkojen taakse jääviä läheisiä seisoskeli vielä köyden takana. Jokunen itki, monen naamiolla oli rohkaiseva ja joillakin uhmakaskin ilme. Ne lähtijät, jotka eivät heittäneet jäähyväisiä aidan toiselle puolelle, tuijottivat ilma-alusta: jotkut epäileväisinä, toiset ihastellen, osa nostopotkurien kestävyyttä arvioiden.
Kapher ohjasti evakkoja pois tieltä, kun hallin seinustoilta eteni piiritystornien kokoisia ja näköisiä lastausajoneuvoja rapujaloin kipittäen. Ne pysähtyivät Tahtorakin etuosan kummallekin puolelle, ja tornien viidestä tasosta ojennettiin kulkusillat ilmalaivan kyljissä oleville oviaukoille. Näin koko alusta ei tarvinnut täyttää ruuman kyljissä olevien lastausramppien kautta. Siitä huolimatta vei aikaa järjestellä niin suuren väkijoukko ja alus lähtövalmiiksi. Bodyguard ja Santor lastasivat Klaanin käteisvaroja ja aarteita ruumaan koodisuljetuissa teräsarkuissa; Laivaston matoralaiset ja Klaanin vapaaehtoiset neuvoivat alukseen nousevia lähtijöitä. Paluumatka olisi pienellä miehistöllä tehtävä rahtikuljetus, mutta menomatka oli lähes puhdasta henkilöliikennöintiä: itse asiassa Tahtorakissa ei ollut kertaakaan ollut näin paljon matkustajia, ei lähellekään. Koska Klaanin viemiset eivät vieneet paljoakaan tilaa, oli osa ruumasta sisustettu evakkoja varten olkipatjoilla ja lyhdyillä; ylemmillä tasoilla kaikki matkustushytit olivat täynnä.
Bloszar ei ollut tiennyt yleistä kuulutusta ennen aivan tarkasti, mihin tehtävään oli lupautunut, mutta oli kuullut, että asespesialistia – ja tulen toaa – tarvittaisiin, ja että lennettäisiin. Hän ei ollut osannut edes aavistaa, että pääsisi Tahtorakin kyytiin. Toan leuka käytännössä putosi, kun hän näki kaikessa komeudessaan lähtöön valmistuvan ilmalaivan. Hän vaihtoi juoksuaskeliin ja yhytti Äksän, joka kuskasi viimeisiä cordak-ammuslaatikoita sisälle lastausliuskaa pitkin. Ympärillä oli lähes meri laivastolaisia tekemässä viime hetken valmisteluja, sekä kyytiin ahtautuvia matkustajia.
Hän unohti ihan olla hyödyksi, kun jäi vain ihastelemaan alusta. Jokainen tekninen yksityiskohta sisällä oli kiinnostava, ja hän olisi vaivannut jotakuta miehistöstä oikein kunnolla, jos ei olisi ollut niin kiire. Ehkä Tongu haluaisi selittää hänelle voimansiirtosysteemin hienouksista joskus paremmalla ajalla?
”Älä seiso liian lähellä taustaa”, Xxonn nauroi (mitä se edes tarkoitti, Blosz mietti) ja jatkoi. ”Sinähän olet sotaan valmistautunut!”
Se oli kyllä totta. Bloszarilla oli tavallista järeämpi haarniska, ja suuressa varusteliivissä oli kaikenlaista: työkaluja, varanaamio, kaapelia, radio, kaikkea mitä vain saattoi tarvita. Selässä keikkui sekä kivivasara että mahtava zamor-plasmakanuuna.
”Jos ei tiedä, mitä edessä on, pitää valmistautua kaikkeen”, Bloszar vastasi puolustelevasti. ”Sääli, etten saanut lentohaarniskaa kuntoon tätä varten.”
”Ei tartte lentohaarniskoja, kun meillä on Klaanin ykköspaatti purtenamme!” Äksä julisti. ”Jukoliste, ei tämän kokoa ole koskaan tajunnut ennen kuin täällä on…”
”Minusta on hyvä, että käytämme sitä näin”, Bloszar mutisi. ”Viemään muita turvaan. Kyllä se peittoaa taistelut…” Taustalla lastaustornit irrotettiin Tahtorakin kyljestä: viimeisetkin matkustajat olivat astuneet alukseen.
”Juu, voihan olla ettei nazot edes ehdi tehdä meille mitään”, Xxonn sanoi. ”Nopsaan vaan, sinne ja takaisin. Ja no jos huomaa niin sitten murkulaa ilmaan.” He jäivät auttelemaan viimeisessä lastaamisessa, mutta Bloszar ei ollut kovin puhelias: mietteet olivat tiukasti tulevan vuorokauden vaaroissa.
He olivat nostamassa viimeisiä rahasäiliöitä kyytiin Bodyguardin kanssa, kun kimeä pillinpuhallus halkoi ilmaa. Keetongu viittoili heitä luokseen ja Tahtorakin ruumasta juoksi kymmenkunta Laivaston matorania. Snowman kiiruhti paikalle Klaanin suunnasta iso olkalaukku mukanaan ja loikkasi naruaidan yli Samen nenän edestä. Ilman toa Voyager työnsi Bladista, ja heidän vierellään Kapteeni Veryamusingin tekojalka kilisi epätahtisesti Telakan laattalattialla. Kolmikkoa seurasi sairasosastolta lainattu matoralainen Voors, joka kantoi varanaamiolla ja lääketarpeilla täytettyä matkalaukkua.
”Historiallinen hetki”, sanoi Tongu ja nyökkäsi kohti onu-matorania, jolla oli suuri kamera kolmijalan päässä. ”Jääpähän näille joku muisto, jos satumme jäämään sille tielle. Anna mennä, Horpat.”
Admineja vastaavalla auktoriteetilla Horpat ohjasi Tongun istumaan jakkaralle Garson polvellaan ja Bladis ja Snowie rinnallaan. Xxonn ja Bodyguard asettuivat takariviin, toat ja Voors vasemmalle puolelle ja kapteeni oikealle. Pitkälle penkille asettuivat Laivaston pienet sankarit: oikeanpuoleisesta sivupatterista vastaavat onu-veljekset Brithomba ja Eglares, alkujaan Kiltainmaan satamien väkeä, vitsailivat rennosti tulevasta tehtävästä. Vasemman patterin Daiwen ja Kengbo vaikuttivat asiallisemmilta; Daiwen korjasi oranssin hikipantansa asentoa. Etuampujat Hoto ja Kobram olivat pukeutuneet villaisiin kaulaliinoihin ottaakseen vastaan keulan ampumapaikkoihin pääsevän yötuulen.
Komentosammiossa ja lastiruumassa ennen pitkää ähkivät Paltak ja Kormakh katselivat lentokonehallia miettien, näkisivätkö kotiaan enää koskaan. Vasemmalle istuivat Sava ja Ankhtor, Tahtorakin höyrykoneen toiminnasta erinomaisen hyvin perillä olevat lentäjät. Ankhtor oli ollut monet kerrat ilmalaivan mukana kauppareissuilla. Sava oli liittynyt Laivastoon vasta sodan aikana, mutta oli johtanut Hydraulisen Vapauden korjausta pommituksessa tapahtuneen pakkolaskun jälkeen. Hän oli tehnyt Tahtorakiinkin joitakin huippunopeutta nostavia parannuksia, ja pääsi nyt seuraamaan niiden ensikäyttöä; testilentoa ei tietenkään ollut voitu suorittaa.
Viimeisinä tulivat salskeat Lohrak-soturit laskuvarjot selässään ja lentäjänlasit otsillaan. He olivat olleet nukkumassa, sillä he pääsisivät lentämään saattohävittäjiä vielä tänä yönä, ja virkeä mieli oli silloin tarpeen. Ampujat Tagmar ja Ropua istuivat takariviin, pilotit Wepon ja Murra eteen. Salama iski. Horpat näytti peukaloa. Eikä kukaan huomannut pitkää valkoista hahmoa, joka kiipesi ruumaan.
Tahtorak
Kymmenen minuuttia lähtöön
Komentosillalla Tongu hengitti syvään. Hänen katseensa vaelsi mittaristossa: Vesitankki, täynnä. Hiiltä Rumisgoneen ja takaisin ja vähän päälle. Tulipesä kuumempi kuin Manalan pätsit, yö vuodenaikaan nähden leuto ja kirkas. Vedenpaineet olivat kohdallaan, venttiilien takana oli tarpeeksi kuumaa höyryä valmiina syöksymään potkurien mäntiin. Sivustalla lastaustornit liukuivat irti ilmalaivan kyljistä hallin reunoille. Kymmeniä metrejä alempana Tehmut seisoi näkyvällä paikalla valokivisauvat käsissään. Ontor ja Ternok istuivat laatikoiden päällä lähistöllä katsellen alusta. Heidän ilmeitään ei erottanut näin kaukaa. Muuta Laivaston väkeä kulki pois aluksen varjosta – turvallisen välimatkan päähän pian käynnistyvästä alapotkurista. Kaikki matkalle lähtijät olivat kyydissä.
Tongu naksautti auki kaikki puheputket.
”Hyvät matkustajat, täällä Tahtorakin kapteeni Keetongu. Nousemme ilmaan viiden minuutin kuluttua, kello kaksi kolmekymmentä yöllä. Määränpäämme on Rumisgone, johon pyrimme laskeutumaan seitsemältä aamulla. Nazorak-imperiumin ja sen liittolaisten Bio-Klaaniin kohdistavan hyökkäyksen takia tämä on osittain sotatoimeksi laskettava lento. Emme hae taistelua, mutta saatamme kohdata vastarintaa. Suurin uhkamme on Imperiumin laivasto, joka pitää yllä saartorengasta kotisaaremme ympärillä. Sillä on mahdollisesti tukenaan ilmavoimia, ja se pyrkii estämään saaremme ja ulkomaailman välisen liikenteen.
Turvallisuussyistä matkustajien radio- ja muut yhteydet ulkomaailmaan on suljettu. Jos joudumme kahakkaan ulapalla, on apujoukkoja turha odottaa. Meillä on tukenamme Tahtorakin tykkipatterit, kaksi Lohrak-hävittäjää urheinee lentäjineen, kaksi toa-soturia ja pidetty moderaattori Bladis. Suunnitelmamme on lentää vihollisten yli. Nazorakien tavoite on todennäköisesti ampua meidät alas. Teemme kaikkemme, jotta se ei onnistu.
Tahtorakia pitää ilmassa kaksi suurta nostopotkuria, ja sitä työntää eteenpäin yksi iso työntöpotkuri ja kaksi apupotkuria. Alapuolinen nostopotkuri on alttein vihollisen laivatykistölle, mutta hätätilanteessa pysymme ilmassa pelkän yläpotkurinkin avulla. Mikäli myös yläpotkuri menetetään ja putoamme mereen, ei kaikki toivo ole mennyttä, sillä aluksemme on enimmäkseen puuta ja kelluu. Tässä tapauksessa matkustajien tulee siirtyä hyteistä ja yleisistä tiloista löytyvien hätäpoistumisohjeiden mukaisesti ylimmille kansille.
Lennämme yöllä, ja paras toivomme on siinä, ettei Imperiumin laivasto tai ainakaan sen suurin vahvuus havaitse meitä. Voitte pitää joko matkustustilojen valot päällä ja ikkunat tiukasti peitettyinä tai valot pimeinä ja näkymät auki. Pulmatilanteissa kääntykää moderaattori Bladiksen, klaanilaisten Bodyguardin, Äksän, Snowien, Bloszarin tai Voyagerin tai jonkun Laivaston matoralaisen puoleen – heidät tunnistatte siivekkäästä ussalpinssistä. Tiedän, että tämä on monille teistä ensimmäinen ilmalaivamatka, ja että matkustaminen pimeässä vihollisten alueella on monesta pelottavaa ja ahdistavaa. Kehotan kuitenkin pysymään rauhallisena kaikissa tilanteissa ja kuuntelemaan ohjeita. Tarjoamme ilmaravintolassa kuumaa kaakauta, joskaan kaikki matkustajat eivät mahdu sinne kerralla – kehotan siis kärsivällisyyteen! Paras tapa matkustaa juuri nyt on nukkumalla, ja heräämällä huomenna uuteen aamuun Rumisgonessa. Lopuksi painotan, että tämä on turvallisempi tapa poistua saarelta kun joku pieni merilaiva, joka pyrkii vain väistämään saarron tuuripelillä. Rauhallista matkaa ja hyvää yötä!”
No niin. Se oli toistaiseksi vaikein osuus. Mekaniikka oli yksinkertaisempaa.
Yleensä he hoitaisivat lentoonlähdön radioyhteydellä, mutta Tongu halusi, ettei yksikään radioaalto pääsisi karkaamaan Allianssin tutka-asemiin. He pystyivät tekemään tämän manuaalisestikin: vihreä nappula kojelaudassa sytytti vihreän lyhdyn Tahtorakin keulassa. Alhaalla Tehmut nosti keltaisen valokiven päänsä ylle. ”Tahtorak valmis!” huusi Tongu kovaääniseen. ”Avatkaa katto!”
Tehmut nosti toisen keltaisen valokiven päänsä ylle ja laski molemmat sivuille suorille käsille. Kuului neljä kolahdusta, ja Telakan hallin kattomekanismi jyrähti toimintaan. Öljytystä kankaasta koostuva katto taittui kasaan kuin haitarin palkeet, ja kuu pääsi paistamaan sisään halliin. Sen loiste kiilsi nostopotkurin lavoissa ja kauniisti kaartuvissa savuputkissa.
Alhaalla Tehmut laski valokivet maahan ja puhalsi pilliin kolme pitkää vihellystä. Matoran katsoi taskukelloa ja nosti vasemmalla kädellä vihreän valokiven päänsä päälle. ”Alapotkuri käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja veti yhdestä ohjauspöydän suurimmista vivuista taaksepäin. Kuului vaimea jysähdys ja humina voimistui; aluksen vatsan alla kahdeksan pitkää lapaa alkoi pyöriä, ensin hitaasti ja sitten yhä nopeammin. Tehmut nyökkäsi ja nosti oikeallekin vihreän kiven. ”Yläpotkuri käyntiin! Valmiina nousuun!” mylvi Tongu putkistoon ja veti toisenkin vivun taakse. Jymähti ja humina kasvoi; Tongu katsoi taaksensa ja näki komentosillan kattoikkunasta päänostopotkurin viuhuvat lavat. Niiden kaunein sinfonia nousi mahtipontiseen pauhuun; ja keltainen jättiläinen tunsi polvissaan nykäyksen, kun laskeutumistelineiden jalakset irtosivat lentokonehallin lattiasta. Painovoima oli voitettu. Hallin rakenteet, lastaustornit ja valvomon ikkunat alkoivat vajota alaspäin, Tahtorak vapautui kuorestaan ja lensi pesästään. Se nousi painottoman oloisena Telakan ylle.
”Työntöpotkurit käyntiin!” huusi Tongu puheputkistoon ja väänsi kolmannesta vivusta. Huminaan ja mäntien tasaiseen jyskeeseen liittyi kolmas sointu, ja yhä nouseva ilmojen jätti alkoi liukumaan myös eteenpäin. ”Rumisgoneen!” huusi kapteeni ja tarttui ruoriin. Peräsin kääntyi äänettömästi, alus alkoi kaartaa kohti etelää ja koilista. Laskeutumistelineet liukuivat piiloon aluksen rungon sisään. Savupatsaiden seasta nousi oransseja ja keltaisia kipinöitä, jotka valaisivat yötaivasta.
Toa Voyager katseli ilmaravintolan ikkunasta kotisaaren jäävän taakse. Klaanin kaupungin valot olivat sodan tähden vähäiset joka tapauksessa, ja muista osista saarta kajasti vieläkin vähemmän loistoa. Saari katosi pimeää merta ja horisonttia vasten. Hän naputteli istuintaan hermostuneesti.
”Ööh, hei”, hän kuuli varovaisen äänen takaansa. ”Mikä meininki?”
Snowien kuvajainen ilmestyi Voyagerin vierelle tämän tuijottaessa sivuikkunasta pimeää maisemaa.
”Kunhan mietin… aika pian ollaan kaukana kotimetsistä”, toa sanoi. Lause jäi leijumaan ilmaan.
”Niin kyllä ollaan”, lumiukko vastasi. Hänkin tuijotti hetken ulos ikkunasta, mitä lie vanhoja seikkailuja muistellen. Hän siirsi katseensa Voyageriin. ”Oletko matkustellut paljon?”
”En kovin paljoa… en ainakaan missään tämän mittakaavan jutussa. Lähisaarilla vain. Kuulin kyllä Troopperin juttuja makutojen ilmalaivoista ja kaikesta sellaisesta.”
”Ai joo, velipoikasi oli siellä sen Manun entisen työkaverin lentokoneessa, mikä se oli, se joku mankeli… taisi olla melkoinen seikkailu!” Lumiukko katsoi ulos kirkkaalle yötaivaalle. Siellä jossain se Ilmaraptorikin viiletti, Ämtur puikoissaan. Muita saman seikkailun sankareita.
”Arkkienkeli”, Voyager korjasi. ”Vaikka en minäkään siitä sen enempää tiedä. Jonkun piti pitää Matoro hengissä siellä, Troopperi selitti koko juttua… niin sitä minä vain jäin miettimään, että on jotenkin vaikea olla niin varma koko hommasta, kun ei edes tiedä, mitä kohdataan.”
”Troopperi osaa kyllä hommansa. Mutta hei, kannattaa varmaan olla miettimättä ihan liikaa maailman makutoja ja muita hirmuja, jos se vain onnistuu. Matkustelu on pääsääntöisesti mukavaa: pääsee näkemään uusia paikkoja ja tapaamaan uusia tyyppejä ja kaikkea. Suurin osa kivoja juttuja!”
Kuin muistuttaakseen klaanilaisia tilanteen vakavuudesta Tahtorakin metallinen koneisto päästi syvän ulvahduksen.
”Niin, no…” lumiukko vielä jatkoi. ”Toki tämä sota vaikuttaa reissaamisen tunnelmaan aika paljon. Mutta tekee se kai silti hyvää nähdä vähän muutakin maailmaa. Vaikka sitten, öh, lähisaarten merirosvopääkaupunkia.”
”Suoraan sanottuna tulin mukaan vain, kun Tongu sanoi, että ilman toalle olisi kovasti tarvetta… olemme yrittäneet jäljittää Troopperia, ilman mitään tulosta. Se… se on aika vaikeaa. Jotenkin tuntui väärältä tulla tänne, kun hän on pulassa tuolla jossain…” Voyager huokaisi syvään ja nojasi ikkunaa vasten.
Snowien ilme vakavoitui. ”Niin, kuulinkin tästä… eikös se ollut niin, että epäilevät hänen olevan vankina? Onhan se aika pelottavaa, mutta kai hän on kuitenkin… no, ei nyt turvassa, mutta kai Allianssikin haluaa pitää vankinsa kunnossa? Vaihtoa tai jotain sellaista varten? Minäkin olen ollut vankina muutamaan otteeseen, kerran aika pitkäänkin, viihdytin silloin muita vankeja tekemällä varjonukketeatteria…” Lumiukko piti pienen tauon, kenties tajuttuaan höpöttävänsä ohi aiheen. ”Mutta tarkoitan, että uskon Troopperin pärjäävän. Teit hyvin, kun suostuit auttamaan meitä tämän operaation kanssa.”
”Toisinaan zyglakit syöttävät vankejaan ties mille meripedoille”, Voyager sanoi poissaolevana.
”Oho? Hui!”
”Anteeksi, niin, joo. Yritän nyt keskittyä tähän. On siellä muitakin, Taibu lupasi pitää silmiä auki sillä välin kun olen poissa.”
Snowie hymyili. ”Te olette kyllä rankka kolmikko.”
Voyagerin mirulle ilmestyi hymynvire. Lämpimiä muistoja kyllä riitti.
”Toivotaan, että pysytään kolmikkona… noh. Yritän olla miettimättä sitä nyt.”
Hän katsoi Snowieen päin.
”Kiitos, kun tulit juttelemaan…” toa sanoi vielä.
”Hyvä jos minusta on apua! Tongu kysyi tulisinko operaatiolle auttelemaan, mutta en minä tiedä kuinka paljon minusta on varsinaista hyötyä. Ideana varmaan oli, että voisin neuvoa siirtoväkeä, mutta kun kiertelin kansilla, ei kellään tuntunut olevan asiaa, mitä nyt joidenkin matkatavarat olivat menneet sekaisin… mutta siis niin, hyvä jos voin auttaa, vaikka sitten juttuseurana! Ei näistä kuukausista taida selvitä miettimättä välillä synkkiäkin juttuja. Varmaan näitä on hyvä välillä tuulettaa keskenään.”
Voyager nyökkäsi. Ehkä hän oli rauhoittunut hieman. Kotisaarta ei enää näkynyt ikkunasta.
”Niin sinä teit varjonukkeja? Mikä juttu se oli?” Voyagerin oli pakko kysyä.
Tahtorakin uumenissa lukuisien hiilenlappaajien joukossa oli myös Äksä, jonka kourissa lapio kävi melkein kahta tiuhemmin kuin keskimääräisen kokoisen laivastolaisen. Vaikka ulkona oltiin melkein pakkaslukemissa, konehuoneessa hiki virtasi valtoimenaan. Bloszar oli huhkivan titaanin rinnalla – hänen tehtävänään oli valvoa lämpötilaa ja lietsoa liekkejä entistä kuumemmiksi, sikäli kun tarpeellista. Sitä kuitenkin tehtiin vielä säästäväisesti, sillä jos reissu äityisi rumaksi, tarvittaisiin tulen toan lahjoja todella. Kaukana kaksikon päiden yläpuolella suuret männät viuhuivat puhisten ja jyskyttäen.
”No mites Bate!” Äksä kailotti moottorien pauhun yli. ”Että harkitsitko lähtöä!”
Kun vastausta ei tullut välittömästi, Äksä jatkoi.
”Kun sinähän tulit tänne ihan hiljattain!”
Bloszar näytti hikoilevan epämukavasti haarniskassaan. Hänelläkin oli hiililapio, mutta suoraan sanottuna Äksä sekä vei tilaa että lapioi kahden edestä, niin hän ei edes kokenut huonoa omaatuntoa vähän sivussa istumisesta.
”En voi”, Bloszar sanoi… niin kovaa kuin puheäänellä saattoi sanoa. ”Tronie pitää pelastaa nazorakeilta! Ja… ja onhan Klaani nykyään minun kotini!”
”Niin, hemmetin hyvä paikka, ei toista sen kaltaista!” Äksä julisti.
”Mutta hyvä että ne jotka haluaa pääsee turvaan”, toa vastasi, mutta sitä hädin tuskin kuuli. Keskustelu ei ottanut jatkuakseen, kun se joutui kilpailemaan tulisen pätsin ja höyrykoneiden melun kanssa. Bloszar jäi vain murehtimaan, mahtaisivatko he kohdata Rautasiipeä uhkarohkean pyrähdyksensä aikana. Se olisi ankea loppu se.
Takana Bio-Klaanin majakan valo oli häipynyt pieneksi valopisteeksi. Yö selkeni, pilvet olivat harmaita nauhoja syvänsinistä taivasta vasten. Pohjoisessa raivosi myrsky, mutta näytti siltä, että etelään lentäville oli tarjolla toistaiseksi selkeät kelit. Toissapäiväinen myrsky oli antanut heille hetken aikaa hengähtää – ja lentää. Kun vain tyyni kestäisi yhden päivän pidempään… Kuunsirpit loistivat hiljaisuuden ja rauhan maailmassa. Tongu oli oppinut olemaan kuulematta Tahtorakin jyskettä, eikä haitannut hänen havainnointiaan. Toisaalta taas – hän ei ollut saanut kuunnella silmäteränsä kehräystä yli puoleen vuoteen. Siinäkin oli oma tunnelmansa.
Nyt ei saanut antaa tuudittavan hurinan tai seesteisen yömaiseman vaivuttaa turvallisuudentunteeseen tai uneen. Tongu katsoi merikorttia, johon oli piirretty Klaanin eteläisten lähivesien muodot. Tutka näytti tyhjää, kaikuluotain ei piipannut. Mutta vihollinen oli varmasti siellä jossain.
”Kymmenen kilometriä siihen, missä oletamme saartorenkaan alkavan”, lausui Tongu miehistötilojen puheputkistoon. ”Lohrakit ulos, edetkää kahdeksansataa metriä Tahtorakin keulasta. Ykkönen merenpinnan tuntumassa, kakkonen kahdessasadassa metrissä. Ei radiota, ellemme joudu todelliseen taisteluun. Ja jos joudumme, on meidän paras kääntyä heti takaisin. Himmeä punainen peräsimiin, viestintä välkyttimillä. Ja jos kohtaatte jotain, niin käyttäkää harkintaanne.”
Sodan edetessä oli Lohrakeista otettu kaikki ylimääräinen pois, ja Tahtorakin saattoaluksissa erikoistuminen oli viety kaikkein pisimmälle. Kahdessa hävittäjässä ei ollut varsinaista hiililuukkua lainkaan, vaan hehkuvat kekäleet laskettiin nekin emoaluksen tulipesästä, joka oli todennäköisesti Välisaarten kuumin paikka. Tämä pienensi hävittäjien toimintasädettä ja lentoaikaa varsinkin taistelunopeuksilla, mutta saattoalusten ei ollut tarkoitus poistua kauas emoaluksensa luota.
Oli Tahtorakin Lohrakeissa toinenkin uusi ominaisuus. Niiden ajateltiin taistelevan lähinnä laivoja vastaan, joten ampujan tykkikupu oli käännetty rungon alapuolelle: ampuja kiinnitti itsensä kevyeen istuimeen valjailla, ja pystyi ampumaan keskiraskailla cordak-tykeillä kaikkiin suuntiin alaviistoon ja sivuille. Tykkipesäkkeen yläpuolella oli sähkömagneetin vastakappale. Garson oli kehittänyt systeemin, jossa sähkömagneetti kulki kiskoradalla Tahtorakin vatsan alla. Hävittäjät irrottautuivat peräjälkeen käänteiseltä kiitoradaltaan, kun magneetit sammuivat saavuttaessaan radan pään.
Tongu sammutti valtaosan komentosillan valoista nähdäkseen maiseman paremmin ja piilottaakseen alusta uteliailta silmiltä. Lohrakit kiihtyivät nopeasti emoaluksen edelle ja jatkoivat eteenpäin, toinen lähellä merenpintaa ja toinen ylempänä taivaalla. Ne näkyivät tutkassa, kaikuluotaimessa ja pieninä punaisina valopisteinä meren yllä, jos tiesi mitä etsi. Tongu taputteli sormeaan nostopotkurien höyryvivulla. Pilvisenä yönä he olisivat voineen nousta piiloon, mutta sitä ei heille nyt suotu. Ylhäällä he olisivat pienempi maali tykeille, mutta liikkuisivat hitaammin suhteessa tähtääjään. Tällä säällä Tongu oli laskenut, että matala lentokorkeus voisi tuoda suojaa vihollisen tutkilta: järjestelmät voisivat sekoittaa heidät normaaliin laivaan, pieneen saareen tai isoon hyökyaaltoon. Liikevoiman ohjaaminen etenemiseen nousujen tai laskujen sijaan antoi heille myös lisää nopeutta, mikä tuntui nyt järkevältä.
Edessä Lohrakit hidastivat emoaluksensa nopeuteen. Näin niiden lämpövoima riittäisi oletetun saartorenkaan ylittämiseen. Tongu vilkaisi kattoikkunasta taivaalle; oli mahdoton sanoa, missä Ilmaraptori oli menossa. Niin oli tarkoituskin. Yökiikarit taas näyttivät Lohrakien itsevarmat hahmot edessäpäin. Alla musta meri lainehti hiljalleen.
Tutka pyörähteli ja piippaili hiljakseen. Kilometrit kuluivat. Tongu katsoi merikarttaa, merta, puheputkistoa, merikarttaa, kelloa. Pitäisikö matkustajatiloihin ilmoittaa, että he olisivat saapumassa saartorenkaan päälle? Toisaalta hätätilanteen toimintaohje oli käyty tarkasti läpi, ja evakkoryhmän hermostuttaminen etukäteen ei tekisi toiminnasta yhtään helpompaa. Lohrakeilla oli aloite, Tahtorakin patteristot olivat miehitettyinä, ja yksittäisistä matkustajista ei olisi toistaiseksi hyötyä. Paluu Klaaniin olisi muutenkin vielä melko turvallinen valinta – joskin hirveä pettymys hänelle ja petos niille, jotka uskoivat pääsevänsä sodan jaloista pois.
He lensivät sektorille, jonka Tongu oli merkannut aiempien tiedustelulentojen ja Haddoxin selonteon perusteella punaisella merikortteihin: tällä alueella torakat partioivat. Jättiläinen kuvitteli Tahtorakin etenevänä pisteenä merikortille, katsoi merellä vaivoin havaittavia. Lohrakien punaisia valoja ja kuvitteli nekin kartalle. Kuunsirpit nousivat, niiden takana loisti Angorangerien Visiirin tähtivyö. Meri lainehti. Minuutit kuluivat.
Tutka päästi kolme piipahdusta, ja Tongun katse vetäytyi siihen välittömästi. Yksi kohde oli ilmestynyt Lohrakeista etuoikealle. Keetongu oli tarttua radiolähettimeen, mutta malttoi mielensä. Hän hamusi hämärässä yökiikareita –
Oranssinkeltainen lieska leimahti merellä etuoikealle, se nousi yöhön ja katosi pian. Vaimea jysähdys tuli jäljessä. Pian syttyi pienempi lieska. Tongu kuulosteli ja oli havaitsevinaan konetulituksen ääniä. Sitten hiljeni, lieskoja ei näkynyt. Tutkassa oli enää kaksi kohdetta, joista toinen läheni nopeasti. Yössä näkyi kaksi punaista pistettä. Kakkoslohrak kaartoi takaa ja jäi lentämään komentosillan rinnalle.
Ampuja Tagmar käytti välkytintään ja Tongu käänsi Morsi-koodin päässään. ”Nazorakien… partiol… osuimme heti… upposi… pelast.vene myös… ei muuta…”
Tongu otti kiireellä esiin välkyttimensä ja naksautti vastauksensa. ”Hyvää työtä… ehtikö ilmoittaa… mikä tilanne…”
”Ei tietoa… jatkammeko…”
”20 k.m. jos lämpö riit. olkaa tarkkana”
”Ok”
Tongu näytti peukaloa, vaikkei sitä varmasti hävittäjästä voinutkaan nähdä. Lohrak kiihdytti taas emoaluksen edelle.
Kuutamot olivat korkealla. Lohrakien ja partiolaivan kohtaamisesta oli kulunut jo puoli tuntia. Olivatko he osuneet sopivasti tyhjään kohtaan saartorenkaassa, vai olivatko he kaiken aikaa yliarvioineet sen kattavuuden? Jotain nazorak-toimintaa olisi varmasti Välisaarten merillä laajemminkin, mutta he olivat jo ohittaneet sen sektorin, jossa tiedustelu oletti vihollisen seilaavan.
Pimeys kätki heidät uteliailta silmiltä, mutta se teki potentiaalisella vihollisalueella lentämisestä entistä hermostuttavampaa. Tongu oli käskenyt ikkunallisten matkustajatilojen lamput sammutettavaksi. Hän tunsi komentosillan vivut ja polkimet vaikka pilkkopimeässä, mutta miltä mahtoi tuntua evakoista, jotka olivat ensimmäistä kertaa ilmalaivassa, keskellä pimeää ja piilotettujen vihollisten uhkaamana?
Parempi se oli kuin taistelu. Kaksi kantta alempana istuivat etupatterin ampujat Hoto ja Kobram, kaksi tarkkasilmäistä laivastolaista, jotka nyt ensi kerran pääsivät tositoimiin isolla aluksella. Tahtorakin tykeillä ei ollut ammuttu laukaustakaan, ei koskaan. Saattolohrakit olivat olleet mukana jo ennen sotaa, mikäli kauppamatkat olivat vieneet erityisen levottomille alueille; ja niissäkin oli ollut paljon kevyempi aseistus. Nyt Tahtorakin Lohrakit olivat huippuunsa viritettyjä, nopeita ja ketteriä, ja ne pystyivät telakoitumaan ja irrottautumaan emonsa alta milloin tahansa. Vartti sitten ne olivat käyneet täyttämässä vesi- ja kekälepesänsä hävittäjäkannella. Se oli onkalo koneistosammion ja alapotkurin välissä – kuin jättiläisvalaan kohtu.
Keetongu toivoi, että Tahtorak olisi voinut lähettää pikkuisensa turvallisempiin toimiin.
Jätti oli komentosillalla yksin. Se oli ehkä hieman vastuutonta, mutta kurssi oli suora ja Garson, Sava ja Ankhtor nukkuivat kajuutassa komentosillan takana. He olisivat valmiita hyppäämään apukuskeiksi, jos pommi osuisi potkuriin. Nyt näytti siltä, että he saattaisivat päästäkin Rumisgoneen ilman levottomuuksia. Paluumatka olisi vaikeampi, joten parempi vain, jos useammalla olisi oikeat yöunet takana. Moni miehistöstä joutui valvomaan yön: suurin osa Tahtorakin lentämiseen tarvittavasta työstä ei tapahtunut komentosillalla, vaan koneistosammiossa hiiltä lapioidessa ja paineita tarkkaillessa.
”Hei, komentosilta, meiltä löytyi täältä salamatkustaja”, kuului ääni puheputkesta. Tongu tunnisti sen ahtaaja Kormakhiksi sammion puolelta. ”Oli hiilikasassa, melkein tökättiin lapiolla.”
”Salamatkustaja?” Tongu ihmetteli. ”Kuka?”
Hän oli jo kuulevinaan putken toisesta päästä voivottelua ja sadattelua.
”Tämä Gekko, se toa”, Kormakh vastasi. ”Pari meikäläistä katsoo sen perään, kun se vaikuttaa vähän arvaamattomalta. Mitä tehdään?”
Tongusta oli jo jonkinlainen saavutus, että Gekko oli edes onnistunut livahtamaan alukseen kenenkään huomaamatta. Sen perusteella, mitä hän oli toasta kuullut, tämä oli ryhtynyt erakoksi jonnekin lähimetsään, eikä ollut kunnossa kiipeilemään alukseen salaa.
”No lähetän vaikka Bodyn hakemaan sen, jos se haittaa teidän hommia”, Tongu totesi. ”Pääseepähän jonnekin muualle kuin hiilikasaan…”
”Selvä, pomo. Nyt se kiroaa ilmalaivat maan rakoon… ihme tyyppi.”
Tongu huokaisi. Kaikkia sitä Bio-Klaaniin päätyikin. Toien evakuointi saarelta ei kuulunut suunnitelmaan, mutta toisaalta jätille ei ollut koskaan selvinnyt, mikä teki Gekosta toan. Naamio- tai elementtivoimia se ei ollut koskaan käyttänyt. Heppulin suhtautuminen Laivastoon oli ollut yleensä passiivisen vihamielinen, avun palkkana oli ollut ihmeellistä nälvimistä. Liekö ylläpidolla oli ollut joku syy estää Gekon mukaantulo, kun tämä oli päättänyt ryhtyä jänikseksi. Gekosta ei ikinä tiennyt. Kunhan nyt vain pysyisi poissa tieltä, niin Bladis voisi hoitaa asian huomenna. Tongusta oli oikeastaan parempi, jos Gekko olisi jäänyt Rumisgoneen. Hän ei kaivannut Gekkoa sotkemaan asioita määräänsä enempää.
Tongu venytteli pitkiä käsiään ja sytytti himmeän lukulampun. Hän selaili merikortteja. Nazorakeilla ei ollut tällä merialueella luontaisia satamia, elleivät ne olisi jollain ilveellä valloittaneet Rumisgonea huomaamatta. Silloin operaatio olisi joka tapauksessa katastrofi. Kenraalinsatamaan oli meritietä melkein tuhat kilometriä. Tiedustelulennot olivat todenneet, että nazorakeilla oli jalansija Päättisillä, mutta siellä ei ollut suurta satamaa, lentokenttää tai huoltokeskusta – ainakaan vielä. Eteläpuolisen merisaarron kannalta se olisi luonteva sijainti. Todennäköisesti torakat huolsivat tämän sektorin laivoja sillä pienellä trooppisella saarella, jossa Snowie oli vapauttanut tapiirin, tai joltain vastaavalta sen läheltä. Laivat tarvitsivat polttoainetta ja miehistöt vettä ja ruokaa. Ne eivät kalastakaan, eivätkä partioalusten ruumat ole varmaankaan täynnä pelkkää sitä niiden kirottua sientä. Oli ihan luontevaa, että tämä sektori oli näin autio. Eivät ne sentään voineet olla kaikkialla samaan aikaan, eiväthän? Merisaarto söi valtavasti resursseja. Nazorakit eivät optimoineet toimintaansa kaupankäynnillä, vaan valmistivat polttoainetta sienestään käymisprosessin kautta; tästä heillä oli melko selvä käsitys Visulahteen upotetun Koin hylyn ja loikkarin selvitysten perusteella. Tongu oli saanut vaikutelman, ettei Imperiumin kulttuuri ylipäätänsä kannustanut oma-aloitteisuuteen, varsinkaan, jos sellainen oli vastaan ylhäältä tulleita määräyksiä. Koneiston pyörittäminen oli pakostikin valtavan raskasta.
Pitäisi koordinoida Haddoxin kanssa operaatio, jossa yrittäisimme laskea kaikki merisaarron laivat, Tongu mietti. Voisimme koittaa tehdä niin korkealla lentävän tiedustelualuksen, ettei niiden ilmatorjuntakaan mahtaisi sille mitään. Sukellusveneet nokitamme jo automaattisesti. Ja jos saisimme levitettyä tiedon muillekin saarille, niin ehkä niillä herättäisiin nazorakien uhkaan. Yhden saaren kohtalo on monelle yksi ja sama, mutta meret ovat yhteisiä.
Tongu oli kopioinut merikortit käsin eräänä kesänä sen jälkeen, kun Laivasto oli rakentanut ensimmäisen ilmalaivansa; kortit olivat piirtyneet jättiläisen mieleen, ja niiden selaileminen auttoi lähinnä ajattelemaan. Hän sammutti lampun ja katseli merelle, ruori oli lukittuna suoraan kurssiin. Piti rauhoittaa mieli. Kuun valossa nopeusmittari näytti kuuttakymmentä solmua, se tarkoitti 110 kilometriä tunnissa (tai noin 80 kioa tunnissa, jos käytti vanhoja metrunuilaisia yksiköitä). Rumisgoneen olisi vielä kolme tuntia matkaa. Nazorak-laivoja saattaisi olla vielä näillä vesillä, mutta se tarkoittaisi, että merirosvokuninkaan mahti olisi murentumassa.
Tässä sitä nyt tosiaan oltiin, kuukausien suunnittelun tuloksena. Tongu oli odottanut montaa asiaa: Ternokin paranemista, joka olikin edennyt. Jätti hymyili muistolle. Geen paluuta rintamalta, mikä tuntui päivä päivältä kaukaisemmalta. Sodan loppumista ei viitsinyt tietoisesti edes odottaa, vaikka jossain syvällä alitajunnassa sekin toivo vielä eli.
Mutta Tahtorakilla ajaminen – se ei ollut itsearvoinen tavoite, se oli keino. Tongu tiesi, että tämä ilma-alus oli tärkeintä, mitä hän saattoi tarjota Klaanin käyttöön. Guardianin ja osaltaan myös Tawan skeptisyys oli ymmärrettävää, mutta Tongu oli iloinen siitä, että lupa oli viimeinen myönnetty ja hän pystyi olemaan hyödyksi parhaaksi katsomallaan tavalla.
Keltainen käsi taputti komentosillan messinkistä ikkunapuitetta. Tahtorak oli hänen silmäteränsä – sen pitäminen hallissa silloin, kun yhteys muihin saariin oli monen elämänlanka, tuntui valtavalta tuhlaukselta. Tahtorak kuului taivaalle taittamaan saarien välisiä taipaleita. Ja Keetongu kuului ennen muuta sen komentosillalle – ei nazorak-pesään kuningatarta pommittamaan, ei Kane-ran katolle torakoita ampumaan, ei edes Nynrahille Arsteinin tehdasta hajottamaan. Oli mahtavaa tehdä jotain, joka toi turvaa ja toivoa ilman tuhoa.
Rumisgone ei ollut rauhan aikana hänen ykkössatamiaan, sillä kauppakillat hoitivat hyvin Välisaarten meriliikenteen. Saaristossa ilmalaivoilla ei ollut erityisiä etuja perinteisiin pursiin verrattuna. Parhaimmillaan ne olivat sisämaarahdissa, jota Tongu oli hoitanut sekä eteläiselle että pohjoiselle mantereelle. Samoin Laivasto oli erikoistunut korkeamman turvaluokituksen kuljetuksiin: viemään rahtia, jonka ei pitänyt missään nimessä joutua meri- tai jäärosvojen kynsiin. Näissä tilauksissa klaanilaisuudesta oli hyötyäkin: oli selvää, ettei heillä ollut riippuvuuksia metsästäjiin, Xiaan tai edes Steltiin, mistä olikin usein hyötyä. Tongu arveli, että Laivasto olisi ollut melkoinen rahasampo, jos heillä olisi ollut vähemmän moraalista selkärankaa työtarjousten suhteen. He kuitenkin valitsivat vain sellaisia kuljetushommia, jotka eivät sortaneet heikompaa osapuolta. Väärissä käsissä kauppalaivasto saattoi jauhaa pieniä yhteisöjä ja köyhdyttää kukoistavia pikkukaupunkeja.
Tongu piti hyvänä mittarina onnistumisesta sitä, että yleensä taivaalla lipuvat Laivaston alukset otettiin vastaan uteliaalla kiinnostuksella, eikä ällikällä lyöty ihmetyskään ollut harvinaista. Alusten suunnittelussa hän oli pyrkinyt siihen, etteivät ne herättäisi pelkoa. Nyt he laskeutuisivat Rumisgoneen tuoden evakkoja ja vieden aseita; synkkä käänne vanhaan kaavaan. Aseiden osto ei toisaalta olisi kaupungissa mikään poikkeava juttu, ja Klaanin sotatilanne oli yleisessä tiedossa. Kuitenkaan sotaa käyvän vallan aseistetun ilma-aluksen ilmestyminen horisonttiin ei yleensä ollut mikään hyvä merkki.
No, se olisi huomisen murhe. Ja todennäköisesti huomisen murheista vähäisimpiä.
Tongu venytteli hartioitaan ja haukotteli. Päivä oli ollut pitkä. Puolen tunnin päästä Sava ja Ankhtor tulisivat päästämään hänet nukkumaan, ja hän saisi pari tuntia unta ennen laskeutumista määränpäähän. Tongu oli lukenut tietosanakirjasta, että isot rahit tarvitsivat säännönmukaisesti vähemmän unta kuin pienet. Se tuntui pätevän myös häneen ja hänen pikku ystäviinsä. Huomenna oli kuitenkin paras olla skarppina.
Puoli tuntia kului rauhallisesti. Aamuyön tunteina Tongu raportoi havaintonsa Ankhtorille ja Savalle ja painui suureen sänkyynsä kajuutassa komentosiltakerroksen perällä. Tahtorakin kehräys vaivutti jätin pian keinuvaan uneen.
Osa 2: Merirosvokaupunki
Turkoosi meri kiisi Tahtorakin vatsan alla. Idästä nousevat auringot saivat sen pinnan säkenöimään, ja loiste kultasi ilmalaivan keltaisen kokkapuun ja pitkinä kaartuvat savuputket. Ryhmä albatrosseja ohitti Tahtorakin hyvän matkan päästä. Alhaalla verkoilta palaavan kalastusaluksen miehistö katseli ihmeissään ilmaa roottoreillaan vatkaavaa alusta, jollaista Rumisgonen vesillä ei ollut hetkeen nähty.
Tongu heräsi kenties maittavimmilta parin tunnin unilta, jotka hän oli pitkään aikaan nukkunut. Hän pesi kasvonsa vesisoikossa ja vaappui komentosillalle, jossa Sava ja Ankhtor tiirailivat jo laskeutumispaikkaa innostuneina. Rumisgone tervehti matkalaisia aamuaurinkojen sylissä. Kaupungin suuri satama, joka antoi länteen, oli vielä hämärän vallassa, mutta Tongu erotti sen altaasta säteittäin erkanevat kanaalit, niitä ylittävät keveät sillat ja mutkittelevia kujia yhdistävät pienet aukiot. Siellä täällä joku lakaisi katukiviä, juoksi aamuasioilla tai pystytti myyntikojuja.
Pienien ja tiiviiden kortteleiden reunoilla kaupunki hajosi omakotitalojen, varastojen ja pienten peltotilkkujen kehäksi, jonne Tahtorak suuntasi. Itäisen rannikon hiekkasärkät loistivat auringon valoa ja viekottelivat syksyisen Mysterys Nuin asukkaita. Maaseutu merirosvokaupungin ympärillä näytti kukkulaisilta, nahkean värisiltä niityiltä ja pieniltä tiloilta, joissa puita oli harvakseltaan. Moni ei kuitenkaan päässyt nauttimaan näystä. Vaikka olisi ollut ikkunan lähettyvillä, aamun kiireet ja häly veivät huomion pois maisemista. Tarkisteltiin, että kaikki vähäiset matkatavarat oli mukana. Juuri kukaan muu ei ollut nukkunut hyvin, ja tunnelma oli aamusta huolimatta väsynyt mutta sähköinen.
Bladis aloitteli surkeana aamua tyhjentämällä tölkin Bohrokia, jonka oli napannut mukaan moderaattorien taukohuoneen energiajuoma-automaatista. Veryamusing tarjosi taskumatistaan kahvin ja rommin sekoitusta Bodyguardille, joka ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä, vaikka oli tainnut valvoa koko yön. Snowien riippumatto oli sen sijaan osoittautunut hyvinkin käteväksi sellaisissa oloissa. Äksä kirosi selkäänsä kun heräsi lattialta konehuoneesta (miten joku edes voi nukahtaa sinne?). Bloszar oli lopulta ottanut parin tunnin tauon tulipesän vahtimisesta, mutta ei ollut saanut sen syvempää unta kuin Voyagerkaan. Toat keskustelivat hiljaa Mirulla lentämisen tekniikoista ilmaravintolan keittiössä, jossa tulen toa oli käynyt pikalämmittämässä mukaan pakatut kahvitermokset.
Paljon Rumisgonen väkeä oli kerääntynyt ihmettelemään näkyä. Kyllä siellä oltiin Rapulinnan höyrypelejä nähty ennenkin, mutta ei hetkeen – ja olihan tämä valtava. Tahtorak laskeutui kaupungin reunamaille, harmaalle varastoalueelle. Aivan vieressä pellolla mukau-lehmät mutustelivat kaikessa rauhassa ruohoa ja pensaita. Vähän surullinen puutalo-alue erotti ilma-aluksen kaupungin varsinaisesta sydämestä. Täällä joka nurkkaa ei ollut jaksettu koristaa pääkallolipuilla ja sapeleilla. Onnenonkijat ja turistit näkivät harvemmin tätä puolta Rumisgonesta – miksipä kukaan olisi erityisesti tullut katsomaan paikkaa, jollaiset näyttivät samalta kaikissa kaupungeissa. Kentän laidalla oli ruosteinen ja pieni lennonjohtotorni, johon Tongu oli ilmoittanut radiolla kasuaalisti laskeutuvansa välittömästi – Tahtorakin kokoisella aluksella lupien kysyminen olisi ollut lähinnä kohteliaisuusasia, ja sellaisiin ei nyt ollut aikaa.
Väki purkautui aluksesta melko hyvässä järjestyksessä lukuun ottamatta yhtä univelkaista ko-matoralaista, joka astui isoa pakkausta kantaen ohi lastausrampista ja pääsi neljä metriä alempana lääkintämies Voorsin paikattavaksi. Eräs lentokauhuisempi lankesi halaamaan maata. Useimmat olivat jotenkin huojentuneita, vaikka epätietoisuuden pelko leijuikin heidän yllään. Moni pohjoisen väestä haisteli makealta tuoksuvaa ja kosteanlauhkeaa ilmaa kasvoillaan epäilevä ilme: voisiko tällaisessa ilmastossa varttunut väki olla mistään kotoisin? Muutama mukaan lähtenyt poro ja tarhamehiläinen jakoivat matoralaisten skeptisyyden. Otettaisiinko heitä ylipäätään vastaan?
Tilanne uhkasi hajota häröpalloksi, kun rumisgonelaisia tuli paikalle ihmettelemään. Vaati melkoisesti Bladiksen karjuntaa pitää vielä jonkinmoinen järjestys. Bodyguard auttoi häntä tuolin kanssa, mitä ei todellakaan ollut luotu muhkuraiselle jättömaalle. Hän yhytti Tongun, joka oli tullut aluksesta jälkijunassa saatuaan jonkin lennon aikana ilmenneen teknisen ongelman tarkistettua.
”Tässä ei varmaan kannata kuhnailla”, Bladis sanoi. Mukana oli muutakin klaanilaisseuruetta. ”Meinasin ottaa porukan ja mennä saman tien sinne sen kunkun luo. Parempi käydä varmistamassa, että meidät otetaan vastaan vieraina eikä tunkeilijoina. Menisi ikä ja teveys, jos pitäisi odottaa, että meidät kaikki neljäsataa plus pistetään kävelemään lankkua pitkin. Kunkulle mars!”
”Varmaan nukkuu vielä, ellei ison ilmalaivan tuleminen kaupunkiin ole herättänyt sitä”, sanoi Veryamusing.
”Paras herätä, kun kerran ollaan täällä!” vastasi Bladis.
”Aikaa ei ole turhaan hukattavaksi. Suurin osa ajasta täällä kuluu lastaamiseen, eikä sitä voi aloittaa, ennen kuin kaupat on lyöty lukkoon”, Tongu totesi. ”Joten on parasta hankkia meille lastattavaa. Jätän aseostokset teille, kuten sovittiin, ja etsin Ratkanovin. Luulen, että hänen varastonsa ovat tässä lähellä. Yleensä nämä jutut menevät sujuvammin, kun tapaaminen on sovittu viikkoja etukäteen. No, onneksi Rumisgonessa ei olla niin tarkkoja, verrattuna vaikka joihinkin Kauppakillan pääsatamamiin.”
”Olemmeko jäljessä aikataulusta?” Bloszar kysyi, hieman huolestunut katse kasvoillaan.
”Emme pahasti, mutta aikaa tuskin on liikaa: nazorakit ovat luultavasti tietoisia tempustamme tässä vaiheessa”, Keetongu vastasi. ”Joten mitä pidempään touhuamme täällä, sitä enemmän annamme niille aikaa valmistella jotakin päämme menoksi.”
”Joo. Porukka ulos, kamat sisään, takaisin ennen kuin saadaan Tulikärpästä tai jotain muuta vastaan”, Bladis täydensi. ”Bloszar, Body, Äksä ja Veryamusing minun messiin, mitä tiedämme niin tämän Klintin kanssa kannattaa olla rautaa mukana. Tongu hoitaa safkat. Sitten porukalle tarvittaisiin kaikenlaista, telttaa ja ruokaa ja muuta. Snowie saa ottaa koppia tästä evakkotiimin kanssa. Voyager, pidä hommaa silmällä, saat olla liikkuva reservi. Ja pitäkää Gekko aluksella kunnes tulen takaisin, meidän pitää miettiä mitä saakelia tehdä sen kanssa.”
Toat ja muut nyökkäilivät. Tongu oli takonut suunnitelman osaanottajien kalloon Bladiksen kanssa ennen lähtöä, mutta joukon unet olivat jääneet vähäisiksi ja kertaus tuli tarpeeseen. Tahtorakien matkustajien vähiä tavaroita oltiin kasattu heinää kasvavalle hiekkakentälle aluksen varjoon. Luonto oli kuivaa mutta vihreää. Tuntui kuin aamuauringot olisivat paistaneet kahta lämpimämmin, vaikkei etäisyyttä Klaaniin ollutkaan paljoa. Ehkä öinen lähtö kovensi kontrastia.
Bladiksen porukka kulki melko polleasti jotakin, mikä näytti Rumisgonen pääkadulta, tai yhdeltä niistä. Äksä ja Bodyguard olivat tietysti kunnioitusta herättävä näky, joka laittoi kenet tahansa kyseenalaistamaan, kannattiko aloittaa mitään hankaluuksia. Yhdessä heidän hartiansa ylsivät lähes seinästä seinään. Bloszar ja Kapteeni Veryamusing taivalsivat Bladiksen vierellä. Jälkimmäinen tunsi kaupungin hyvin – kukapa Välisaarien merirosvo ei olisi tuntenut? Tulen toa puolestaan ei ollut koskaan siellä käynyt, tai ei ainakaan muistanut käyneensä. Koko paikka sai hänet jotenkin hieman ylivarovaiseksi ja epäileväksi.
Bloszar pani merkille uhan toisensa perään. Useimmat vastaantulijat olivat aseistautuneita, mikä ei ollut Klaanissa tyypillistä. Sen sijaan lajien kirjo toi mieleen Klaanin – pääsääntöisesti väki oli matoralaista, mutta ehkä suurempi prosentti oli skakdilaisia ja muita kuin Klaanissa. Heidän ohittamien ravintoloiden ja baarien kirjo muistutti kyllä kotopuolesta – oli klassista matoralaista lounastavernaa, merirosvokapakkaa, xialaista ravintolaa, Labion leipomoa…
Äksä läimäisi toveriaan hartialle.
”Sääli ettei ole aikaa tutustua paikkaan paremmin. Tää on kuule melko menomesta, vähintään meidän Klaanin veroinen monessa”, hän tokaisi. Aiemman osan matkaa Äksä oli vaikuttanut väittelevän Veryamusingin kanssa erinäisten Rumisgonen ravitsemusliikkeiden laadusta – melko säännönmukaisesti toisen suosikit olivat toisen inhokkeja, paitsi kummatkin vihasivat Keski-ikäisen Ungaran ravintolaa nolon fiininä pyrkyrimestana.
Kun ravintoloita ei ehtinyt paljoa katsastaa, he kyllä hakivat kunnon satsit katuruokaa Haitorilta, missä yksi koju myi uskomattoman hyviä ja rasvaisia juusto- ja kalarinkuloita.
Heidän seurueensa sai hämmästyttävän vähän kummastuneita katseita, siinäkin mielessä olo oli kotoisa. Uteliaita sen sijaan oli valtavasti, ja huhut olivat jo lähteneet kiertämään. Joku kysyi että oliko Bio-Klaani tullut miehittämään Rumisgonen armeijallaan, toiset olivat sitä mieltä että Bio-Klaani oli tuhoutunut ja tässä oli kaikki, mitä oli päässyt pakoon pohjoisen tulihelvetistä. Klaanilaiset tekivät kyllä parhaansa kertoakseen, miten tylsällä tolalla asiat todella olivat.
Bloszar oli hypistellyt pientä radiovastaanotinta jo jonkin aikaa. Se oli isompi kuin ne mallit, mitä klaanilaiset käyttivät rintamalla, mutta tarpeeksi pieni pysyäkseen kätevästi mukana. Mukana se oli alukselle yhteyden pitämistä varten, mutta jotakin muutakin virkaa oli löytynyt – musiikkia! Pieni kaiutin puski ulos xialaisen radioaseman soittamaa poppia. Se oli yksi monista kanavista, jotka Klaanissa oli kuulunut ennen sotaa. Nykyään nazorakien radiohäirintä ja klaanilaisten vastahäirintä käytännössä hukutti kaikki kaukaa tulevat radiosignaalit, joten yhteys ulkomaailmaan oli mennyt siinäkin mielessä. Bloszar kelasi läpi kanavia – Välisaarilla ei kuulunut kovin moni suuren maailman sellainen, mutta paikallisia piraattiradioita kyllä löytyi moneen lähtöön. Rumisgonen oma ”Rommikansan radio” on legendaarisessa maineessa, eikä heidän soittolistassakaan ollut valittamista. Bloszar yritti löytää uutiskanavia, mutta se keskeytyi, kun Äksä taputti häntä olalle ja osoitti satamaan.
”Katoppa, tonne ollaan menossa”, titaani sanoi ja viittoi palatsin suuntaan. ”Kaiken merirosvouden sydämeen…”
Satamaa kohti kulkiessa kaupunki muuttui haisevammaksi, mutta siitä huolimatta ”Rosvopalatsi” sijaitsi siellä. Ilmeisesti oli tärkeää, että sieltä oli suora pääsy laivoille. Satamakadulla näkyi muutama rattoisa aamutappelu, eikä virkavaltaa näyttänyt joko olevan olemassa tai kiinnostavan. Satamassa oli hyvin suuri määrä aluksia – se olikin loistava luonnonsatama, joka rajautui kuunsirppinä etelässä ja pohjoisessa jatkuviin niemiin ja lopulta hiekkasärkkiin.
Itse Rosvopalatsi kohosi sataman eteläreunalla. Se oli valtava, vaikka se ei hallinutkaan kaupungin siluettia samalla tavalla kuin Klaanin linna. Se oli pikemminkin leveä kuin korkea, vaikka siinäkin oli kyllä torni, tai ehkä majakka? Rakennus oli enimmäkseen vaaleaa tiiltä, ja katto oli vihreä. Siinä oli kuitenkin puusta rakennettuja lisäsiipiä ja lukematon määrä merkkejä tuhoista ja laajennuksista, joista osa oli tehty liittämällä runkoon isoja kappaleita merikelvottomiksi ammutuista merirosvolaivoista. Tornissa liehui Rumisgonen oma lippu sekä jotakin, jonka Äksä arveli olevan Kapteeni Klintin lippu. Kun hän keskittyi katsomaan, hän erotti Tuhoajan, aluksen jolla hänkin oli ollut vankina, aivan palatsin edustalla.
”Nykyinen kuningas käyttää nimeä ’Manos’, se oli myös hänen liikanimensä. Viittaus itse Manalan tuhon rapuihin”, Kapteeni Veryamusing kertoi avuliaasti.
”Eikö se ole manas?” Bladis kysyi.
”Valitettavasti kaikki merirosvot eivät suhtaudu sellaisiin yksityiskohtiin tarvittavalla painolla”, Veryamusing huokaisi. ”Kapteeni Klint on etelän titaaneita, ja hyvin pahamaineinen sellainen. Kapteeni Manas, joka ratsastaa itse Tuholla.”
Bloszar kohotti kulmiaan ja kuin varmisti, että hänen vasaransa tosiaan oli mukana.
”Joo mutta siis se on vaan joku äijä”, Äksä sanoi. ”Paha semmoinen, mutta kuitenkin vaan tyyppi. Yritti kyllä murhata meidät, eikä kyllä kannata luottaa häneen.”
”Siitä minä olen lähinnä huolissani”, Bladis sanoi. ”Että voimmeko todella luottaa hänen sopimuksiinsa.”
Veryamusing yskäisi. ”Hän ei ole enää pahainen ryöväri. On tärkeä ymmärtää konteksti, jossa merirosvokuningas toimii. Yksikään merirosvo ei kykene hallitsemaan kaupunkia pelkällä pelolla tai väkivallalla, vaan tämä vaatii taakseen voimakkaat liittolaiset eri killoista: niitä on merirosvokilta, kauppakilta, käsityöläisten killat, tavallisten rosvojen killat ja niin edespäin. Merirosvojen keskuudessa vallitsee tietty kunnia. Toveria puukotetaan selkään, jos se on kannattavaa, mutta sillä on seuraus niin sanottuun luottoluokitukseen. Ja merirovokuninkaalla on oltava jonkinlainen luottoluokitus – häneen pitää voida luottaa vähintäänkin kaupungin edun ajamisessa. Moni onneton merirosvokuningas, kuten Klintin edeltäjä, on syösty vallasta, kun nämä äityivät liian epävakaiksi. Merirosvot ovat julmia ja kunnianhimoisia, ja suistavat kyllä kuninkaan alas hyvin nopeasti, mikäli tämä ei vaikuta ajavan Rumisgonen etua.”
”Miksi olisi Rumisgonen etu, että hän kohtelee meitä reilusti?” Bloszar kysyi.
”Koska me olemme tekemässä hänelle tarjousta, joka kasvattaa Rumisgonen varallisuutta suuresti. Aseita heillä on, ne ovat vain tavaraa. Mutta voi, Klaanin taideaarteet… niin surullista kuin onkin luopua niistä, ne ovat jotakin mikä kohottaa Merirosvokuninkaan ja koko kaupungin statusta. Eikö merirosvouden syvä ydin ole hankkia jotakin sellaista, mitä muilla ei ole?”
”No mitä merirosvoja tunnen niin se ydin on lähinnä hankkia tavaraa joka kuuluu muille”, Äksä nauroi. ”Mutta siis meinaatko Very että voimme, noh, luottaa tähän tyyppiin?”
”Tarpeeksi hyvän tarjouksen saavaan merirosvoon voi useimmiten luottaa”, Veryamusing julisti lähes loukkaantuneena. ”Klint on pyrkyri joka on ollut vallassa vasta kuukauden päivät, enkä juuri arvosta hänen aiempaa uraansa, mutta häntäkin sitoo Rumisgonen ikuiset säännöt ja sosiaalinen kontrahti. Mastossa tuulee, ja vaikka sieltä näkee kauas, sieltä myös putoaa helposti, vaikka tuuli olisi vain navakka.”
Keetongu harppoi Rumigonen laskeutumiskentän ja keskuskaupungin välisiä sokkeloisia katuja pitkin nopeasti kipittävä Garson vanavedessään. He olivat lähettäneet Lohrak-kuskit varaosaostoksille ja Daiwenin Kengbon kanssa kirjastoon, ja etenivät nyt omalla tehtävällään. Korttelit olivat värikkäämpiä ja kodikkaampia kuin varastoalueella, mutta merirosvoteema lankkuineen, ankkureineen ja täytettyine krokotiileineen ei iskenyt täällä iholle niin vahvasti kuin bränditietoisessa keskustassa. Välillä Tongu pysähtyi miettimään kadunnimien keskelle, ja pari kertaa hän kysyi suuntaa vastaantulijalta. He olivat yhä perin lähellä laskeutumispaikkaa, mutta kaupunki oli rakennettu paljon tiiviimmin kuin Klaanissa. Pienellekin alueelle mahtui kaikenlaista. Vähän väliä katu ylitti vesikanavan pientä siltaa pitkin, ja osa taloista ylettyi kanaalin yli niiden toiselle puolelle. Jokunen matoralainen kalasti parvekkeiltaan.
He pysähtyivät kahden kalkitun kivitalon väliin puristuneen kolmikerroksisen puurakennuksen eteen. Tongu koitti tiirailla sisään ikkunoista, mutta sisällä vaikutti olevan hämärää. Sisäänkäynti oli kuistilla toisessa kerroksessa, siihen noustiin ulkopuolella olevia katettuja portaita pitkin. Tongu veti nyöristä, jonka päässä oli pieni vaskikello.
Kilinä vaimeni, oli hetken hiljaista. Sisältä kuului rapinaa ja oven avasi hivenen kumaraselkäinen schiludomilainen violetissa villamyssyssä. Tämä siivet oli taitettu hartijoiden eteen kuin shaaliksi. Tulijan silmät tuikkivat tämä katsellessa kaksikkoa kuistiltaan.
”Kautta merirosvokuninkaan, mitä vanhat silmäni näkevätkään”, virkkoi hahmo, ”joko se on itse Bio-Klaanin Laivaston Keetongu, tai sitten joku muu keltaisista jättiläisistä. Ei mutta tuo on ilmiselvästi Garson, joten Keetongu sen on oltava.”
”Minä olen Keetongu, ja aion ostaa koko varastosi ja tehdä sinusta hyvin rikkaan naisen”, sanoi Tongu vakavana. ”Kuhnailematta ja tinkimättä. Lastattuna suoraan Tahtorakiin samaisen aamupäivän aikana.”
Ratkanov kallisti päätään. ”Epätavallisen nopeasti asiaan. Yleensä kävisit katsomassa ensin muutaman nähtävyyden ja uimassa laguunissa ja syömässä jotain paikallista meripohjaista erikoisuutta. Tulkaa nyt kuitenkin sisään ja ottakaa teetä. Kuinka paljon sinulla on?”
”Kaksisataa tuhatta ratasta ruokaan ja vähän päälle muihin varusteisiin. Ja minä aion käydä uimassa laguunissa jos vain ehdin, viime yönä tuli hikoiltua ihan tarpeeksi. Mutta ensin työ ja sitten hupi.”
”Olet karaistunut. Ihan oikeita rattaita, ei mitään zakazilaisia kultarattaita tai numeroita xialaisella tilillä?”
”Niin olemme. Kansallistimme McTohungasin pääosakkaan käteisomaisuuden, jos joku kysyy”, Tongu vastasi pientä ylpeyttä äänessään.
Tongu ja Garson nousivat natisevat portaat ja astuivat tukkukauppiaan perässä sisään maanläheisen viihtyisään asuntoon, joka koristivat vihreät lasiset verkonkohot ja monenlaiset erikoiset pikkuesineet maailman eri kolkista. Ratkanovilla oli pannu jo kuumana, hän kaatoi kolme kuppia ja lisäsi rutkasti hunajaa.
”Oikeasti osasin odottaa sinua heti, kun kuulin Tahtorakin äänen, sillä siitä ei voi erehtyä”, tämä sanoi. ”Mutta en kyllä aiemmin. Olen aistivani, että edustamallasi järjestöllä saattaa olla jonkinlainen haaste nälän kanssa. Polttivatko valloittajahyönteiset peltonne?”
”En tiedä, mutta ne ajoivat suurimman osan saaren asukkaista pienelle kaistaleelle etelässä, ja estivät kauppasaarrolla merenkäynnin ja oikeastaan ilmakäynnin myös, ellei ole uhkarohkeaa sorttia. Joo, tarvitsemme ruokaa. Hyvin säilyvää ja ravitsevaa. Nälkätilanne ei ole vielä paha, koska tällaista operaatiota ei kannata edes yrittää tyhjällä vatsalla. Toimimme ennakoivasti.”
”Niinhän se on, niinhän se on. Missäs Ternok ja Ontor? Pitämässä huolta Tahtorakista?”
”Ei, jätin heidät tällä kertaa kotiin”, Tongu sanoi ja siemaisi teestä. ”Ternok sai vakavamman tason sotavamman, mutta toipuu. Ei kuitenkaan ollut vielä kunnossa tähän tehtävään.”
”Jaa, ehdinkin jo huolestua, kun äijiä ei näkynyt.”
”Minä en ole viime kuukausina paljon muuta tehnytkään, kun ollut huolestunut”, Tongu huokaisi. ”On mukava päästä vihdoin tekemään jotain konkreettista.”
”Paitsi hypännyt lentävään Kane-raan ja ampunut sen katolta nazorakeja raskaalla cordak-tykillä”, Garson huomautti.
”Sen olisin tosissani voinut jättää välistä”, Tongu vastasi.
”Teillä on melkoinen meno siellä saarella. Taitaa olla niin, että huhut eivät liioittele yhtään, vaan päinvastoin”, Ratkanov nauroi. ”No, miten teillä on mennyt?”
”Toranga on alhaalla, hylky ruostuu jossain päin Lehu-metsää. Mahba kuoli siellä, saatat muistaa hänet. Hävittäjälentäjiä olemme menettäneet useita, rauha heidän pelottomille sieluilleen. Tehmut pärjäilee, Ämturista on kuoriutunut Laivaston paras lentäjä-ässä. Olen kaksinkertaistanut henkilöstön. Vapaaehtoisia löytyy. Meillä on ilmaherruus, mutta saarelta poistuminen on riskialtista.”
”Niinpä niin. Kerro Tehmutille terveiset. Kylillä kyllä kävi kaksi toaa, jotka olivat purjehtimassa Mysteryksen suunnalta, mutta muuten sieltä päin on ollut hiljaista.”
”Kaksi toaa… käyttivätkö kenties nimiä Kapura ja Taguna?”
Ratkanov kohautti hartioitaan. ”En valitettavasti tiedä. Kuulin vain, että kaksi toaa sieltä päin pysähtyivät täällä. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa.”
”Selvä. Kiitos tiedosta joka tapauksessa.”
”Entäs saarenne noin muuten?”
”Niin joo. No, olemme vielä olemassa, mutta kaikki vähänkään pohjoisemmassa olevat kylät ovat autioita. Ruki ja muutama pienempi ovat vielä vapaita. Bole-Koro ja Tho-Koro jäivät vihollisen alle ja niiden asukkaillekin kävi huonosti, mutta muut olemme saaneet suurimmaksi osaksi evakuoitua, enimmäkseen Ma-Wetia pitkin.”
”Nui-Koronkin? Minulla on siellä muutamia tuttuja.”
”Senkin. Siellä on nyt kai nazorakien varuskunta. Ne muuten polttivat viidakkosaaresta tuhkasaaren. Sen savupatsas näkyi varmasti tännekin.”
”Näkyi. Vaikka useimmat luulivat alkuun, että se oli teidän loppunne. Sen jälkeen torakat on otettu täällä astetta vakavammin.”
”Oletteko nähneet Rautasiipeä?”
”Minä en ole”, sanoi Ratkanov, ”mutta olenkin tällainen maakrapu. Jotkut ovat ohittaneet sen kohtuullisen matkan päästä. Ilmeisen tulivoimainen alus. Muita niiden laivoja näkyy aina, jos eksyy liian lähelle vesiänne. Olen oikeastaan yllättynyt, että pääsitte tänne asti.”
”Niin olen vähän minäkin. Saa nähdä, pääsemmekö takaisin. Upotimme yhden partiolaivan yöllä. Emme nähneet muita. Ja Rautasiipi teki saarelle uuden järven, isolla keskityksellä satojen kilometrien päästä. Guardian ei aikanaan antanut lupaa evakuointiin, koska uskoi Rautasiiven tiputtavan Tahtorakin yhdellä osumalla. Se on varmasti totta, mutta se laiva on nyt kaikesta päätellen jossain muualla. Oli pakko yrittää.”
”Muuttiko Guardian mieltään?”
”En tiedä”, Tongu sanoi murheellisena. ”Emme ole kuullet hänestä viikkoihin. Hän on rintamalla. Toivottavasti.”
”Ja muut adminit?”
”Ämkoo palasi ja vaihtoi puolta, ei tainnut saada mitään aikaan siinä välissä. Tawa ja Visokki ovat Klaanissa, Tawa antoi luvan operaatioon. Ja Visokki auttoi Ternokia. Siksi meillä on niin paljon rahaa mukana. Suljettu saari ei elä markkinoiden ehdoilla, torakoilla ei varmaan edes ole rahan käsitettä, ja Gaggulabion joukot lähinnä odottavat, että kuolemme pois jotta ne saisivat kaiken, mikä sitten irtoaa. Ainakin voimme viedä heikäläisiltä sen ilon.”
”Kusiset paikat kaikin puolin”, nyökytteli Ratkanov ja tyhjensi kuppinsa. ”Käydäänpä sitten katsomassa niitä varastoja.”
Varastohalli oli lähellä. Tongu ja Ratkanov avasivat metalliset liukuovet ja astuivat maalattiaiseen halliin Garson perässään. Ratkanov painoi valokatkaisijaa, ja loisteputket syttyivät yksi kerrallaan ovilta kohti hallin kaukaista päätä. Tila oli melko matala, palkit hipoivat Keetongun pääkilpeä, mutta käytävän toinen pää oli yli sadan metrin päässä. Seinustoilla käänteiset lämpökivet pitivät ilman kymmenessä lämpöasteessa. Kummallakin puolella oli kanaverkkojen takana sammioita, koppia, pinoja ja laatikoita täynnä multaisia juureksia, perunoita eri lajikkeista, papuja ja palkokasveja, kurpitsoja ja koisokasveja. Pidemmällä roikkui monitasoisilla telineillä lukemattomia kuivia kaloja, hyllyt notkuivat oliivi-, kurkku- ja aprikoosisäilykkeistä. Oli tynnyreitä täynnä jyviä ja hiutaleita, säkit pullottivat kuhmuraisia pähkinöitä, ja katossa roikkui muhkeita sipulinippuja. Juustotahkoja oli pinottu seinustoille. Lasipurkeissa oli kuivattuja sieniä.
”Kotikaupunkini nälkätilannetta murehtinut sieluni iloitsee tästä näystä”, lausui Tongu. ”Ostamme kaiken. Vai onko näille jo varauksia?”
”Osalle on, mutta sellaisille ostajille, jotka peruisivat itsekin kaupat, jos joku tulisi heiluttelemaan kahtasataatuhatta ratasta nenän eteen. Se ei ole ongelma. Rehellisesti sanottuna joku voisi pitää sellaisen summan pyytämistä… merirosvouksena,” Ratkanov pohti.
”Sanoin, etten tinkaisi, eikä minulla ole tarvetta tuoda vaihtorahaa takaisin Klaaniin, koska niillä ei siellä paljon mitään tee. Olen tyytyväinen, jos saan tämän ja heti. Mutta jos sinulla on mahdollisuus saada jotain lisää näin nopeasti, niin Bio-Klaani kyllä kiittää, ja minä myös. Nopealla arviolla tästä saisi normaalitilanteessa puolet summasta, mutta no, tilanne ei ole normaali.”
”Kaksi kolmasosaa”, sanoi Ratkanov ja kohautti olkapäitään. ”Suurin osa tästä on muualta kuin Rumisgonesta, koska tämä ei ole mikään maatalousvaltio. Perunat ovat Pohjoismantereelta, sienet samoin. Viljasta aika iso osa on steltiläistä, niillä on vientiinkin asti. Tiedät kyllä nämä. Osuit hyvään aikaan, kun satoa vielä kerätään. Täällä on muutama maissinviljelijä, jotka ainakin toissa päivänä niittivät satoaan. Voin soittaa muutaman puhelun, ja selvittää… ja pyytää muutaman rapukuskin apuun. Katsotaan sitten asia tarkemmin aamiaisen äärellä.”
Rumisgonen valtaistuinsali oli suuri puuparkettinen huone aivan Rosvopalatsin sydämessä. Rakennus oli labyrinttimäinen, eikä klaanilaisilla ollut kovin hyvää kuvaa kaikista sen mutkista ja käännöksistä, joita oltiin ohitettu matkalla porteilta sisään. Selvää oli, että palatsissa yhdistyi monen montaa eri tyyliä, oli kuin jokainen pitkäaikaisempi ruhtinas olisi rakentanut oman lisäsiiven tai mittavan remontin, ja lisännyt oman kulttuurinsa tai mieltymyksiensä mukaisia osia palatsiin. Lopputulos tuntui hallitulta kaaokselta.
Bio-Klaanin delegaatio pääsi lopulta tapaamaan itse merirosvokuningasta. Eihän se linna ollut oikeasti juuri Klaania isompi, eikä hienompi, eikä vanhempi, mutta kyllä se silti tuntui hämmästyttävän suurelta, kun ottaa huomioon, että kyse oli Rumisgonesta.
Bodyguard työnsi Bladiksen tuolia etummaisena. Kapteeni Veryamusing marssi tämän rinnalla itsevarmana – olihan tämä omassa elementissään. Bloszar ja Xxonn tulivat takimmaisina. Ensiksi mainittu näytti melko huolestuneelta, ja oli selvästi yrittänyt painaa mieleensä kaikki mutkat ja käännökset valtaistuinsaliin. Heitä johdatti kaksi karskia merirosvoa, joilla oli jonkinlaiset ”kuninkaallisen kaartin” karvapäähineet ja keihäät. Merirosvojen viitoissa oli merirosvokuninkaan symboli, Manoksen punainen käsi.
”Krhm. Teidän hirmuisuutenne, Bio-Klaanin korkeat edustajat”, sanoi klaanilaisia saattanut rosvo. ”Moderaattori Bladis, Kapteeni Very Amusing, Toa Bloszard sekä henkivartijat Xonn ja Bodyguard.”
”Olkoos tervetulleet matalaan majaani!” jykevä ääni julisti. Se kuului ajopuusta tehdyllä valtaistuimella istuvalle tummanpuhuvalle hahmolle. Merirosvokuningas Manos oli pukeutunut synkkään haarniskaan ja violettiin vittaan. Hänen olemuksensa muistutti enemmän muinaista titaanien sotaherraa, mutta merirosvollisen taustan petti dramaattinen kaksikolkkainen hattu, jossa komeili suuri töyhtö. Haarniskansa päällä hänellä oli paksu takki, joita merikarhut usein käyttivät maailman viimoja vastaan, ja kiväärin kokoinen käsiase lepäsi hänen vyöllään. Xxonn tunnisti sen painetykiksi, sellaiseksi mikä muuttaa kohteensa painovoimaa. Valtaistuimen kummallakin puolella vartioi tuima gruusialainen tuliörkki. Ne katselivat tulijoita epäluuloisesti naamakarvoituksen keskellä olevilla silmillään. Örkeillä oli pitkäpiippuiset tuliaseet, ja niiden hienot panosvyöt olivat pullollaan hopeanhohtoisia luoteja.
”Hyvää päivää, merirosvokuningas”, Bladis sanoi joukon arvovaltaisimpana. Hän ei ollut oikein varma, miten muodollinen pitäisi olla. He olivat teknisesti ottaen tapaamassa valtionpäämiestä, mutta noh, Rumisgone ei ollut ihan niin virallinen paikka kuin joku Aderidonia.
”Meillä olisi vähän bisneksiä”, hän jatkoi.
Klaanilaiset katsoivat Äksää, ja miettivät hetken, oliko ollut kosmisen huono vai hyvä idea tuoda tämä mukaan. Äksä oli ainakin sanonut, että kapteeni oli ihan kahjo.
”Sinä yritit laittaa meidät rasvakeittimeen”, Xxonn sanoi muina miehinä.
Voi ei. Diplomaattinen selkkaus oli tapahtumassa heidän silmiensä edessä.
Mutta merirosvokuningas nauroi. ”Olisihan se tuhlaust’ tappaa mies eikä syödä tätä!” hän julisti. ”Sielt’ mist’ minä tulen ei heitetä mitään hukkaan.”
”Häh siis se oli oikea juttu?” Bladis kysyi Äksältä äimän käkenä. ”Se rasvakeitinjuttu?”
”No niin niin”, Äksä sanoi. ”Siksi se otti meidät vangiksi.”
”Siis sen laivalla oli rasvakeitin?” Bladis vielä varmisti. ”Mutta ei sähköjä?”
”No en minä miettinyt sitä.”
Heidän isäntänsä keskeytti keskustelun komealla äänellään.
”Arr, sellaist’ se merirosmon arki on. Syö tai tule syödyks’, se on meren laki. Kyll’ skadki ymmärtää! Mitään henkilökohtaist’ siinä ei ole. Kuulkaa, tahtoisin kovast’ kuulla teidän bisneksistänne.”
Hän heilautti kättään hieman, ja gruusialaiset tuliörkit työnsivät pöydän klaanilaisille melko lähelle valtaistuinta. Palvelusväki toi tuoleja ja rommia kaikille. Vieraanvaraisuus oli ehkä jopa hieman yllättävää.
Kun juomia oli hieman maisteltu ja kehuttu, Bladis koki tehtäväkseen aloittaa.
”Eli ensiksi – meillä on noin neljäsataa matkustajaa, jotka ovat jäämässä Rumisgoneen, tai jatkamassa matkaa täältä.”
Ennen kuin kuningas ehti sanoa mitään, Kapteeni Veryamusing jatkoi.
”Jaoimme heille noin 200 ratasta per henkilö alkuun pääsemiseen. Se tarkoittaa noin 80 000 ratasta Rumisgonen yrityksille. Jotkut heistä myös oikeasti haluavat merirosvoiksi.”
Tämä sai aikaan tyytyväistä myhäilyä isännän taholta.
”Pakenevat sotaanne?” Manos kysyi. Klaanilaiset nyökkäilivät.
”Arr, pakeneminen on yksi vanhimmista merirosvoperinteist’. Kun myrsky nousee, on aika vaihtaa maisemia. He ovat tervetulleit’ Rumisgoneen siinä missä kuka hyvänsä muukin matkalainen.”
”Mainiota”, Bladis sanoi ja siemaili rommiaan hieman varovaisesti. Päivä olisi pitkä, eikä kannattanut ottaa liikaa.
”Ja sitten toinen asia. Meillä on tuossa ruumassa melkoinen satsi aarteita, mitä meille on kertynyt aikojen saatossa. Taidetta, enimmäkseen, ja kaikenlaista arvotavaraa. Meillä on tässä pari esinettä näytiksi. Sairaan uniikkia kamaa, sellaista mitä ei ole missään muualla. Kaksi juttua – meillä on porukkaa, jotka haluavat jäädä tänne, ja sitten me haluttaisiin vaihtaa aarteita aseisiin.”
Kapteeni Veryamusing kaivoi esiin muistivihon ja alkoi erittelemään lastin arvoa muttereissa puolueettoman taidekauppiaan analyysin pohjalta. Rumisgonessa ei tietenkään ollut arvonlisäveroa, ja jos tullimaksut oli olemassa, ne ehkä pätivät lähinnä meritse käytävään kauppaan.
Merirosvokuninkaan reaktioita oli mahdoton nähdä tämän kypärän takaa, kun hän kuunteli ehdotusta. Hän raapi olematonta partaansa ja joi rommia pillillä.
”Klaanille on tietyst’ kertynyt monen laisia kalleuksia”, Manos mutisi. ”Välisaarten helmi, toiset sanovat… mutta epätoivoises’ sodassa, kuullut olen.”
”Siksi tarjouksemme on sangen edullinen”, Bladis vastasi. ”Normaalioloissa Kalmah-kaanin helmi tai Rembrannin Houkutus nettoaisivat monta kertaa aseidenne arvon idän markkinoilla. Mutta ajattelimme tarjota tätä diiliä teille ihan jo naapurisovun elkeenä.”
”Ehdotuksenne on kelpo hyvä”, Manos sanoi. ”Mut’ sydämeni halajaa suurempaa. Operaation kasvattamista Rumisgonest’ koko saaristoon.”
Kapteeni Veryamusing olisi selittänyt tovereilleen, että tämä oli vain yksi vaihe joka ikisen Rumisgonen valtiaan uraa. Se, kun he keksisivät, että voisivat ryhtyä koko Välisaarten kuninkaiksi, ja että se oli jotain mitä vain he olivat keksineet ja kaikilta heidän edeltäjiltään oli yksinkertaisesti puuttunut kunnianhimoa. Mutta hän ymmärsi, ettei ollut kohteliasta keskeyttää heidän isäntäänsä, joten hän vain nyökkäsi ymmärtävästi.
”Sillä eikö Rumisgonen ja Bio-Klaanin liitto saisi kaikkia muita Välisaaria kumartamaan?” Manos kysyi dramaattisesti ja kohotti lasiaan. ”Merirosvoin kaupunkien synkkä kuningas ja kirkas kuningatar! Meren ja taivaan ruhtinas!”
Oliko hän ehdottamassa… suoraa liittoumaa? Klaanilaiset eivät olleet uskomassa korviaan. Oliko neuvottelujen mahdollista mennä tämän paremmin?
”Kun Toa Tawa suostuu kuningattarekseni, kaikki se voi olla totta”, Manos jatkoi.
Joo ei. Bladis melkein purskahti nauruun, mutta itsehillintä piti. Äksällä oli vaikeuksia pitää naama peruslukemilla.
”Hän on Välisaarten helmi, kallein Klaanin aarteista”, Manos toisti vielä. ”Ajatelkaa Välisaarten valtakuntaa, ensimmäist’ kertaa yhdistettynä sitten Kalmah-kaanin päivien!”
Ehkä oli hyvä, ettei Tawa tullut matkaan tällä kertaa, Bladis mietti huvittuneena.
”Valitettavasti Toa Tawalla on kiire johtaa sotaa Välisaarten vaarallisinta merimahtia vastaan”, hän lopulta sanoi.
Nyt Manos lähes loukkaantui.
”Kuinka julkeat’! Manoksen lipun alla purjehtii kuusikymment’ kaljuunaa, kun sodan kutsu käy, ja merirosvot mobilisoidaan armadaks’!”
”Torakoiden imperiumilla on tuon verran aluksia pelkän merisaarron ylläpitämiseen”, Bladis kertoi. ”En epäile aluksienne määrää, mutta on ymmärrettävää, että täällä etelässä ei ole aivan tarkkoja tietoja nazorakien vahvuudesta.”
”Teidän hirmuisuutenne, Imperiumi on lähes tyrehdyttänyt koko merirosvouden elinkeinon pohjoisilta Välisaarilta”, Veryamusing sanoi hieman surumielisesti. ”He ovat vapauden suurimpia vihollisia.”
”Totisest’ synkkiä uutisia te tuotte saleihini”, Manos mietti. ”Vai tuhoavat he merirosvouden maillaan… onko julkeammasta kuultukaan.”
”Niin!” Äksä pisti väliin. ”Että jos ne pirut voittaa, niin nämäkin vedet on sellaista Xiaa, että on rahtimaksut ja tulliveneet ja merivartiostot.”
”Se olis’ vapaiden Välisaarten loppu”, Manos myönsi, ja selvästi otti hänen kunniansa päälle myöntää, että nazorakeilla oli suurempi laivasto kuin hänellä.
”Tämän takia uskoimme, että te tukisitte sotaamme”, Bladis sanoi. ”Hyvää korvausta vastaan, tietenkin. Teillä on kaupungissanne suuret määrät aseita, ja pystytte hankkimaan niitä muualta lisää. Haluaisimme aluksemme täyteen hyvin lyhyellä varoitusajalla.”
”Ne menee hyvään käyttöön”, Äksä sanoi. ”Klaanin ja Rumisgonen vapauden puolesta, russakoita turpaan.”
Manos kääntyi miettimään. Kenties hän vähintään ymmärsi, että jos mieli Välisaarten ruhtinaaksi, suurin este sen tiellä oli Nazorakein imperiumi.
”Millaisia aseit’ halajatte?” hän kysyi lopulta. Bladis vilkaisi Bloszaria, joka puolestaan takelteli hieman ja kertoi sitten.
”Kaikki cordakit ja niiden ammukset, mitä teillä vain on. Kaikki tarpeeksi järeä, että se toimii ilma-aluksen aseistuksena. Kaikki muut tuliaseet kelpaa myös, mutta mitä raskaampaa, sitä parempi. Rhotuka-kiväärit ja niiden patruunoita myös. Kanokat, paitsi ne turhat. Torpedoita, jos on.”
Olisipa Cordak Hunter ollut paikalla. Valitettavasti Tawa oli lähettänyt tämän pitkälle tehtävälle jokin aika sitten, eikä tämä ollut vieläkään palannut.
Yksi gruusialainen tuliörkki kuiskutti kuninkaan korvaan jotakin. Kenties tämä oli Manoksen oma ase-ekspertti.
”Hmm, ymmärrän epätoivonne, mutta mikä merirosvokuningas minä olisin, jos jäisin aseettomaks’”, Manos sanoi.
”Teidän hirmuisuutenne, Rumisgone on kuuluisa verottoman asekaupan keskus”, Kapteeni Veryamusing huomautti. ”Taatusti teillä on myyntivarastoja, mittavia sellaisia. Tai joillakuilla kaupungissa on – täällähän toimii lukuisia alan yrityksiä. Me olemme valmiita maksamaan palvelusta 25 prosenttiyksikköä yli listahinnan.”
Manos mutisi jotakin miettien. ”Onneksenne laivastoni käyttää suureksi osaksi kunnollisia kanuunoita ja sen sellaisia kunniallisia merirosvo-aseita. Kenties meiltä irtoaa jokin määrä aseistusta. Torpedoita en voi luvata, enkä juuri cordakeita järeämpää kalustoa, mutta niitä ja kivääreitä löytynee. Merimiinoja sen sijaan on.”
”Voisimme muokata merimiinoista syvyyspommeja nazorakien aluksia vastaan”, Bloszar sanoi hiljaa Bladikselle, joka nyökkäsi.
”Olen ottanut vapauden laatia sopimusluonnoksen”, Veryamusing sanoi ja kaivoi esiin paperin, johon piti vain täyttää, mitä aseita ja kuinka paljon saatiin vastineeksi Klaanin kauppatavarasta. Koko jutusta meni tietysti puolen prosentin provisio Veryamusingin omalle yhtiölle. Se oli vähän ryöstöä, mutta se oli merirosvojen tapa. Kun paperia täytettiin, klaanilaisille oli selvä, että kyse oli muutenkin laillisesta ryöstöstä, sillä heidän aarteensa olivat melkoisesti arvokkaampia kuin se keskinkertainen määrä aseita, joita he olivat saamassa. Mutta taidetta ei voi syödä (yleensä) ja se asemäärä oli silti Klaanin kokonaisarsenaaliin valtava parannus. Ainakin cordak-ammuksia oli varmaan enemmän kuin Klaanissa oli koskaan ollutkaan, vaikka ne olivatkin vanhempaa mallia, mitkä ei käynyt suoraan ilman muokkaamista Tahtorakin aseisiin.
Kun yksityiskohdista oli puhuttu tarpeeksi, ja asiat alkoivat olla selviä, painettiin kahteen sopimuskopioon vahalla rapusymboli (Bladiksella oli sinetti mukana) ja Manoksen käsi. Kuningas vaati vielä, että hänen liittoumatarjouksensa välitettäisiin Toa Tawalle ensi tilassa. Mikäli tämä suostuisi naimakauppaan, Rumisgonen laivasto olisi Klaanin käytettävissä. Bladis myöntyi, vaikkei uskonut asiasta tulevan mitään. Joko Gee tai Tawa murhaisi Kapteeni Klintin ennen kuin Tawa menisi sen kanssa naimisiin.
Kuningas määräsi suurvisiiri (entinen perämies) Arrarin järjestelemään käytännön asiat saman tien. Klaanilaiset lähti pienen merirosvosaattueen kanssa kohti Rosvopalatsin asevarastoja.
”Huono diili”, oli Äksä heidän lähdettyään kertonut ehdotetusta liittoumasta. ”Emme tiedä, miten vakaalla pohjalla tämä kunkku edes on. Saattaa olla, että se on entinen kuningas ensi kuussa, sellaista on Rumisgonen politiikka.”
Vain Kapteeni Veryamusing oli pitänyt liittoa hyvänä ideana. Tai edes ajatellut asiaa vakavasti.
Merirosvokuningas kuitenkin keitti porukkaa rasvakeittimessä.
Ravintola oli hiljaisella kujalla omakotitaloalueen puolella, parin sadan metrin päässä varsinaisesta merirosvokaupungista. Rusettikaulainen tarjoilija toi omenaviiniä ja liekitettyä ankeriasta. Ratkanov kertoi tuntevansa kokin henkilökohtaisesti – ja välittäneensä hänelle melkein kaikki raaka-aineet lukuun ottamatta tuoretta kalaa ja samana aamuna kerättyä merilevää.
Tongusta oli todella, todella kummallista istua ravintolassa ulkomailla kaikkien viime kuukausien jälkeen. Edellinen reissu oli sisältänyt virkistävän vierailun Gendopolikseen, muuta Zakazille hän ei ollut edes laskeutunut, ja vierailu Nynrahille oli ollut lähinnä Arsteinia vastaan taistelemista. Siihen – ja Klaaniinkin – verrattuna elämä näytti täällä ihastuttavan tavalliselta.
Jos hän jäisi Garsonin kanssa jonkun ullakolle pitämään matalaa profiilia, olisi muiden ehkä pakko palata klaaniin ilman heitä. Typerä ajatus.
”Anismajoneesi on erinomaista”, kehui Garson. ”Toivottavasti sinulla on tätä yrttiä varastossa.”
”Kuivattuna löytyy. Maitotuoteita on vain juustoina, jotta säilyy”, Ratkanov sanoi iloisesti.
”Mites uusi merirosvokuningas?” kysyi Tongu siemaistuaan viiniä. Ehkä hän saisi neuvoteltua pullon viemisiksi Tawalle.
”Manos on ihan okei”, sanoi Ratkanov. ”Joo, syö tyyppejä, mutta kuulemma vain merillä. Hyvällä päällä avokätinen, pahimmillaan järkyttävän pikkumainen. Ja on juuri nyt siinä vaiheessa, missä on pakko pitää väki tyytyväisenä. Perusti yksityisen eläintarhan, johon paikalliset pääsevät ilmaiseksi. Osti – tai ryöväsi – jopa muutaman marazonin Etelämantereen ritariklaaneilta. Komeita elikoita. Sano minun sanoneen, että viiden vuoden sisään ne ovat karanneet ja alkaneet lisääntyä ja alkavat käydä vaivaksi.”
”Meillä on varsinainen neuvottelukunta ostamassa palatsista aseita”, vastasi Tongu, ”joten toivon, että Manos on pitänyt huolta arsenaalistaan. Nazorakit ei usko muuta kuin lyijyä. Ne eivät puhu muuta kuin väkivaltaa.”
”Ette vieläkään tiedä, mitä ne haluavat?”
”Ei ollenkaan. Ei mitään. Saarta kai, mutta ne eivät anna meidän edes evakuoida sitä. Ainoa viesti tuli silloin, kun Ämkoo oli vaihtanut puolta, eikä siinäkään ollut vaatimuksia – vain, että tapaamme taistelukentällä. Ja siis kai tuommoiseen olisi varaa, jos niillä olisi ehdoton ylivoima. Mutta me olemme tappaneet lukemattomia niiden jalkamiehiä, aika tavalla upseeristoa, tiputtaneet lentokoneita ja yhden ilmalaivan, ja upottaneet muutamia laivoja. Ne eivät välitä siitä. Siellä ne vaan kykkivät, etenevät välillä vähän ja välillä paljon, mutta eivät ryhdy ratkaisevaan iskuun. Polttivat viidakkosaaren ja tekivät uuden järven Rautasiivellä, mutta eivät käy tosissaan linnoituksen kimppuun. Ja eivät keskustele. Ne tuntuvat olevan hyvin sisäpoliittisia, koko järjestelmä on yhtä propagandaa ja viholliskuvan luomista ja omille valehtelua siitä, etteivät ne muka olisi raheja, vaikka niillä on pesässä iso kuningatar, joka pumppaa kenraalille lisää tykinruokaa ulos joka hetki kun tässä istumme. Mutta ulkopuolelle ei mitään! Ei neuvotteluja, ei kaupankäyntiä. Ei varmaan täälläkään?”
”Viimeisessä olet itse asiassa väärässä”, sanoi Ratkanov. ”Ne käyvät jonkin verran kauppaa. Eivät Klaaniin, tietenkään, mutta joillekin rahtivarustamoille ja ulkomaisille kauppaliikkeille. Jalostamatonta rauta- ja kuparimalmia ja sensellaista. Jossain määrin puuta. Vaihtavat halvalla harvinaisempiin maametalleihin ja yhdisteisiin. Ja siinä tulemmekin vaikeaan juttuun.” Ratkanov huokaisi. ”En tiedä, mutta on mahdollista, että joudun itsekin imperiumin tähtäimeen, jos myyn teille näin paljon ruokaa ja autan rikkomaan merisaartoa. Siksi en ollut pelkästään iloinen, kun näin Tahtorakin laskeutuvan. Vaikka onkin huojentavaa kuulla, että Klaani on vielä pystyssä. Ja että Klaanista on jäljellä muutakin kuin Tahtorakista purkautunut väki.”
Tongu puri hammasta. Tätä hän oli pelännytkin. ”Tiedän. Ja huolesi on tietenkin oikeutettu. Imperiumin varjo ei ole täällä niin musta kuin meilläpäin, mutta se ulottuu tännekin. Meret eivät ole entisellään… Silti – en ole kuullut, että nazorakit olisivat käyneet laajemmin kauppakiltojen kimppuun silloin, kun ne eivät seilaa Klaaniin tai takaisin. Vastuu kuljetuksesta on yksin minun. Ja se hyvä puoli noiden torakoiden tunnekylmyydessä on, että ne eivät vaikuta olevan taipuvaisia katkeruuteen ainakaan jokapäiväisellä tasolla. Ne ottavat irti sen, mistä on hyötyä, mutta ilmeisesti Nui-Koron maamerkit ovat saaneet vielä pysyä paikoillaan.”
Tilanne oli lähes absurdi. Tässä hän istui seurassaan vanha nainen, joka tasapainotteli mielessään riskiä, rahaa ja oikeutta; ja ulkopuolella odotti iskemättömässä kunnossa Välisaarten suurin ilmalaiva, aseistettuna ja hävittäjät mahan alla lentovalmiudessa. Ja silti en voi ottaa voimalla sitä, minkä kansani tarvitsee, mietti Tongu. Silloin olisimme yhtä pahoja kuin nazorakit. Tämä on se toinen tie, josta Tawalle uhosin.
”Parhaimmillaan minua suojaa se, ettei Imperiumi halua Rumisgonea viholliseksi selustaan”, Ratkanov sanoi. ”Ja pahimmillaan manaan Rautasiiven Rumisgonen kimppuun. Ne voivat kyllä valloittaa ja tuhota tämän saaren – sanoithan itsekin, etteivät ne välitä menetyksistä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, ettei Välisaarten valloitus laajemmin kuulu niiden tavoitteisiin. Se meitä vielä suojelee, samoin se, ettemme astu niiden varpaille. Sitä tämä vähän olisi.”
”Ymmärrän. Luulen kuitenkin, etteivät ne voi valloittaa loputtomasti saaria, vaikka pystyisivätkin kukistamaan ne yksittäin voimalla. Liian suuri vaikutus kauppareitteihin ja ihan puhdas sotilaallinen läsnäolo ärsyttäisi ennen pitkää Xiaa ja Steltiä, ja jossain vaiheessa jopa Metrua. Nyt tuntuu, että suurvalloille kelpaa syöttää pieni ja erikoinen Bio-Klaani nazorakeille ja toivoa, että se pitää ne kylläisinä. Arvaan, että se johtuu siitä, että joka saaren valtaapitäjällä on joku vihamies, tai vihamiehen tuttava tai lajitoveri Klaanin jäsenenä, jolla voidaan perustella välinpitämättömyyttä: ’Bio-Klaani on mennyt liian pitkälle ja he saavat maksaa siitä’ – sellaista saimme lukea rivien välistä, kun rahtikillat yksi kerrallaan sanoivat sopimukset irti.”
Pieni hymy nousi Ratkanovin kasvoille. ”Jos teillä on vihamies kaikille isojen saarien vallapitäjille, niin olette tehneet jotain oikein.”
”Olen samaa mieltä. Mutta suurin osa niistä, keitä meillä muurien sisällä on, ei ole kenenkään vihamiehiä. Heistä ei aiemmin ollut kuultukaan oman kotikylän ja vainion ulkopuolella. Bio-Klaani ei ole enää Bio-Klaani, se on koko Mysterys Nui. Ja me tarvitsemme ruokaa. Me tarvitsemme sitä enemmän kuin aseita. Ja jos et myy meille, niin – emme tee kai mitään. Meidän on palattava tänään, sillä ilman Tahtorakia olemme entistä pahemmassa tilanteessa, ja mitä pitempään odotamme, niin sitä pienemmät mahdollisuudet ylitykseen meillä on.”
Schiludomilainen ei vastannut, joten keltainen jättiläinen jatkoi.
”En voi vedota siihen, että olisit historian oikealla puolella, sillä voi olla, että Klaani pyyhitään mereen ja unohdetaan. Voittajat kirjoittavat historian. Enkä voi taata, etteikö tukemisemme tekisi sinusta Imperiumin vihollista, sillä se ei ole päätettävissäni. Mutta tiedän sydämessäni, että asiamme on oikea; ja päässäni, että kauppasumma on sinulle edullinen. Ja erityisesti voin taata sen, että jos Bio-Klaanin tehtävä tämän maailman historiassa on padota nazorakien sotaretki Välisaarilla, se onnistuu siinä todennäköisemmin täydellä vatsalla.”
”Sijoitus vapaamman, lempeämmän ja pidemmän tulevaisuuden puolesta”, vastasi Ratkanov ja tarjosi kättään. Tongu sulki sen kouraansa.
Snowie istui heinäpaalin päällä Tahtorakin varjossa ja katseli aluksen syövereistä tavaroitaan purkavaa porukkaa. Paljon matoralaisia, mutta myös muunlaista kulkijaa – värikästä väkeä kevyiden kantamusten kera.
Evakot, tien päällä taas kerran, lumiukko ajatteli. Hän tunnisti aika ison osan Tahtorakista ulos astelevasta ja kohti kaupunkia suuntaavasta väestä. Hän oli ollut järjestämässä majoituksia Bio-Klaanin kaupungilla ja jakamassa tulijoille muonaa. Osa evakoista oli vaeltanut Snowien kanssa samaa matkaa Nui-Korosta tunneleita pitkin Bio-Klaaniin kuukausia sitten. Pakomatka jatkui taas.
Snowie erotti keskustelun sirpaleita sieltä täältä.
”Ensin visorakeja ja sitten jotain nazorakeja”, po-matoran puhui kovaäänisesti. ”Ehkä menen vaan vuohipaimeneksi etelään, tai jotain. Niin kauas jännityksestä kuin mahdollista.”
Tämä oli ehkä joku, joka oli tullut Matoron ja Äksän mukana hiljattain Klaaniin? Irvan, Seranin ystävä?
Hänen vierellään kulki hyvin lyhyt hieman skakdilta näyttävä tyyppi, klaanilainen Laosi.
”Jaa vuohipaimeneksi? No mikäs siinä. Minä etsin ensimmäisen Xialle menevän yhteyden. Valtiatar Roodaka varmasti värvää klaanilaisia palkkasotureita mielellään…”
Hän madalsi ääntään ja jostain syystä kehuskeli Irvanille, että oli peräti onnistunut salakuljettamaan pistoolin ja useita teräaseita mukanaan, vaikka se oli ollut kiellettyä. Tämän keskustelukumppania ei näyttänyt kauheasti kiinnostavan, ja kaksikko katosi pian näköpiiristä.
Snowie katseli tasaista väen virtaa. Ilmassa oli varovaista innostusta – todellako vapaus koitti? – ja puheensorina otti paikkansa äänimaisemassa, Tahtorakin suhinan ja pihinän rinnalla. Tunnelma piristyi. Matkan aikana harva oli uskaltanut toivoa tätä hetkeä.
Lumiukkokin alkoi hymyillä. Hän vilkaisi valtavaa Tahtorakia. Sille ei ollut käynyt kuten Torangalle, vaan menopeli oli päässyt määränpäähänsä. Hän huomasi Toa Voyagerin istuskelevan ilmalaivan katolla, komentosillan päällä, tarkkaillen ympäristöä silmä kovana kuin jokin jalo lintu syötävää etsien. Sieltä oli taatusti hyvä yleiskuva yli sekä väkijoukon että laskeutumisalueen, mutta kyllä Snowie mieluummin piti jalkoja maassa.
Sitä paitsi lumiukolla oli hommaa. Hän oli järjestänyt luotettavat evakkohuonekaverinsa – tai tässä vaiheessa oikeastaan teknisesti ottaen entiset huonekaverinsa – hankkimaan telttoja ja järjestämään, että ne jaettaisiin halukkaille. Snowien tehtäväksi jäi välittää hetki sitten Bladikselta saamansa viesti väkijoukolle.
”Ööh no niin”, lumiukko korotti ääntään ja nousi heinäpaalin päälle seisomaan. ”Neuvottelut jehujen kanssa menivät vissiin nappiin, saimme nimittäin paikallisilta luvan jäädä tänne.”
Taikasanat! Harva keskittyi kuuntelemaan häntä enää sen jälkeen, vaan enemmistö siirtoväestä alkoi keskustella innostuneesti keskenään. Vauhdikkaimmat suuntasivat jo kohti kaupungin keskustaa.
Evakkojen pääjoukko lähti ripeästi kulkemaan Rumisgonen ytimen suuntaan.
”Kiitos että lensitte kanssamme, ja… onnea matkaan!”
Tahtorakin matkustajat eivät pääasiassa jääneet kuuntelemaan lumiukon loppusanoja, vaan lähtivät heti tiedon saatuaan kohti kaupunkia ja uutta elämäänsä. Varmaan parempi niin, Snowie ajatteli. Kohti uusia seikkailuja.
Loittonevien selkien joukossa oli paljon tuttuja. Pohjoisen evakkoja, Nui-Koron väkeä, kaupungin porukkaa ja… niin, tuolla meni Dinem. Snowien sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli, miten Bio-Klaanin valo himmenisi aurinkoisimman postityöntekijänsä verran. Mutta tämä oli ollut tiedossa: moni tuttavuus, ystävyys, kumppanuus ja muu suhde katkeaisi tähän operaatioon. Tai ainakin menisi tauolle, lumiukko yritti piristää itseään. Hän katseli, kuinka Dinem kaikkosi näkyvistä. Siellä meni myös muita. Laosi, Irvan, se rikas hampurilaistyyppi… Bio-Man, Uuvee, riiteleviä poronkasvattajia ja mehiläistarhaajia pohjoisesta… Vel, Spibaranus-Koron Matoro… Hetkinen, tuohon tyyppiin Snowie oli törmännyt Kepen kanssa Nui-Korossa, mikäs oli nimeltään, joku Trynawood? Hän oli halunnut merirosvoksi jo silloin… ainakin joku oli elementissään.
Lumiukko mietti, näkisikö heitä enää koskaan. Tämä Rumisgonen operaatio oli niitä keikkoja, jotka päättyivät onnistuessaankin sydänsuruun.
Snowie tarkkaili vielä hetken, että kaikki sujui turvallisesti, mutta kun hän huomasi evakkojen siirtyvän sopuisasti kohti kaupunkia, hän laskeutui taas istumaan.
Ennen kuin hän ehti tasoittua tilanteeseen sen enempää, joku puhui hänelle.
”Hei, lumiukko!”
Snowie käännähti puhujan suuntaan. Se oli klaanilainen skakdi, varmaankin Jortekk nimeltään. Vai ehkä Jartekk?
”Moi?” Snowie vastasi.
”Tuletko?”
”Hetkinen, mihin?”
”Keskustaan.”
Nuori skakdi näytti odottavalta.
”Eikun”, Snowie vastasi, ”totesimme, että minun ei varmaan kannata käydä keskustassa ollenkaan, kun en ole kovin merirosvouskottava… ja täällä on varmaan, ööh, yhdet Ghekula ja Taku, joita välttelen.”
Lumiukko skannasi horisonttia. Ilmarosvot tuskin olisivat laitakaupungilla, mutta mistä sitä ikinä tiesi…
”Mutta et kai sinä voi tähänkään jäädä?” skakdi puhui taas.
”Hm? Ei kai tässä mitään hätää, pianhan meidän on tarkoitus lähteä takaisin, kunhan saadaan ostokset tehtyä ja tietty lastaus hoidettua.”
”Takaisin?”
”Niin, siis…”
Snowie piti pienen tauon. Skakdi taisi olettaa hänen jäävän Rumisgoneen. ”Minä palaan Bio-Klaaniin.”
Nuori skakdi näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä, sinäkö? Miksi? Etkö sinä ole… tiedäthän… et kai sinä ole mikään sotilas?”
”Enhän minä, mutta…” Mutta mitä. Sitä Snowie pysähtyi miettimään. ”En minä ole mielestäni sotilas, mutta ei minulle ole mitään muutakaan paikkaa.”
Skakdi ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta kääntyi kannoillaan. ”Kukin tyylillään! Morjens!” Hän lähti hölkkäämään pysyäkseen evakkoletkan mukana. Vauhdilla pois Mysterys Nuilta, ja kauas sen kohtalokkaalta kahlaamolta.
Lumiukko jäi katselemaan perään. ”Siksi minulla… siksi minulla ei ole sänkyäkään…” hän mutisi, vaikka keskustelukumppani olikin jo poistunut puhe-etäisyydeltä. Koko suuri joukko taisi olla. Tahtorakin varjossa oli enää Telakan työläisiä valmistelemassa massiivista lastausurakkaa.
Mereltä puhaltava tuuli heilutti viereisen pellon kuivaa heinää ja lehmät mylvivät laiskasti. Rumisgonen keskustan suunnasta kantautui puheen, huudon ja naurun ääniä. Sota tuntui tavallaan aika kaukaiselta. Auringotkin paistoivat. Ehkä hän voisi kipittää evakkoletkan perään ja kävellä itsekin uuteen elämään – ainakin, jos hän jemmaisi osan massastaan jonnekin navetan nurkkaan ja naamioituisi matoralaiseksi. Totta kai hän oli miettinyt tätä.
Sotaa ei taatusti jäisi ikävä. Nazorakit, Lieggimiehet, kaikki muut… heidät hän voisi jättää taakseen. Huoli ja murhe raahautuisivat kyllä mukana, Snowie arveli. Raskas taakka vetää perässä. Toisaalta olisi mukavaa päästä pois Samen valvovan silmän alta.
Snowie katseli ympärilleen. Tosiaan. Reissusuunnitelmien vauhdissa ja hulinassa kukaan ei kai ollut tajunnut, että häntä pitäisi ehkä vahtia, noin petturitutkinnan tiimoilta. Mutta siinä hän istuksi, heinäpaalin laidalla, vieraassa kaupungissa, ilman minkään valtakunnan valvontakoneistoa. Hmm…
”Niin, miksi?” Xelan ääni kysyi lumiukon takaa.
”Aah!” Snowie hätkähti.
Matoran asteli esiin rahtilaatikon takaa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitukseni säikäyttää. Satuin vain kuulemaan keskustelunne.”
Paaliltaan pudonnut lumiukko nousi seisomaan. Hän puisteli olkia polviltaan. ”Ei mitään… luulin vain olevani yksin…”
”Mutta…” matoran puhui taas. ”Miksi sinulla ei siis ole sänkyä?”
”Ai joo, niin…” Snowie mumisi. ”Tarkoitan että… minä olen tottunut nukkumaan riippukeinussa. Minulla ei ole sänkyä, vaan riippukeinu. Kun… en koskaan asunut missään kovin kauaa, siis ennen Bio-Klaania, niin oli hirveän kätevää, että sen riippukeinun sai otettua mukaan ja kannettua aina uuteen asuinpaikkaan. Niin sitten minä totuin siihen. Että ei ole sänkyä, vaan riippukeinu.”
Xela ei näyttänyt vielä ihan ymmärtävän lumiukkoa.
”Koska siis”, Snowie jatkoi. ”En minä löytänyt koskaan itselleni mitään paikkaa ennen Klaania. Kun olen… no, vähän outo. Niin minä en sitten ole tottunut nukkumaan sängyssä, kun aina piti matkustaa. Ja jos lähtisin Klaanista, en keksi mikä muu paikka ottaisi minut vastaan.”
Lumiukko rapsutti takaraivoaan. ”Niinpä… vaikea päätös.”
”Ehkä vaikein jonka olen koskaan tehnyt… miten Tawakin pärjää…”
”Emmeköhän me keksi jotain. Tawa on varmasti hyvillään, ettei hänen perustamastaan turvapaikasta tule vankilaa. Vaikka menettäisikin luottokirjurinsa.”
Xela huokaisi. ”Niin…” Hän oli vitkutellut laukkujensa pakkaamisessa, mutta lähtö ei selvästi muuttunut odottamalla helpommaksi. ”Minun taitaa olla aika mennä nyt.”
Lumiukko katsoi päättäväistä matorania. ”Hei hei”, hän sanoi.
”Näkemiin, Bio-Klaani!” Xela julisti. ”Ehkä joku merirosvokapteeni tarvitsee pätevää sihteeriä.”
Ja niine hyvineen viimeinenkin evakko lähti pois Tahtorakilta kohti Rumisgonea. Keskustan suunnasta lähestyi jo paluuliikennettä – rahtaus alkaisi arvatenkin pian. Rapuvankkureissa istui saatto-Lohrakien miehistö, ja kuormassa oli kohtuullinen määrä tukkipuuta ja muutama jännittävän näköinen sylinteri.
”Ja niin, onhan se riippumatto tietty tosi mukava, että on siinä sekin…” Snowie jäi vielä puhelemaan itsekseen. ”Kiva valahtaa sinne pohjalle.”
Rumisgonen merirosvokaupunginkirjastossa oli matkan ensimmäinen tietokone, jonka Daiwen ja Kengbo olivat nähneet. Se oli beige muovilaatikko mustavalkoisella näytöllä ja luettelolla kirjaston kokoelmista. Hyllyjen seassa vaeltelu ei ollut tuottanut tulosta, joten nyt kirjastonhoitaja syötti Tawan listan nimikkeitä tietokantaan yksi kerrallaan.
Vähemmän yllättävästi kirjaston kokoelma painottui merenkäyntiä, taisteluita ja aarteita koskevaan kirjallisuuteen. Lisäksi biologian kokoelmat olivat yllättävän isot, ja oli siellä toki tärkeimmät kaunokirjallisuuden teoksetkin. Kokonaisuutena kirjaston oli kuitenkin jotenkin viihteellisempi kuin arkistot kotipuolessa.
”Syvästä Naurusta en ole ikinä kuullutkaan”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Meillä on Valheen verho ja tuo Mieletön maailmanhistoria -sarja. Katsotaas…”
Kengbo ja Daiwen katsovat toisiaan varovaisen innostuneina.
”Okei, Valheen verho on lainassa, ja Mieletön maailmanhistoria kiertää kirjastolaivassa. Eipä se mitään. Pistetään ne teille varaukseen. Valheen verhon laina-aika päättyy ensi kuun alussa, ja kirjastolaiva tulee tänne kolmen päivän päästä. Ja voi toki olla, että tuo Verho palautetaan aiemminkin.” Työntekijä hymyili heille.
”Arvasin tämän, kun historiaosaston är-äs-kohdassa ei ollut näitä”, sanoi Daiwen pettyneenä Kengbolle. ”Ei meille ole hyötyä, jos niitä ei saa tänään. Tässä on vähän kiire.”
”Mikä ihme edes on kirjastolaiva?” kysyi Kengbo.
”Meidän tarkoituksenamme on edistää lukuharrastusta ja sivistystä koko saaristossa, ei pelkässä pääkaupungissa”, sanoi kirjastonhoitaja. ”Se on matalan kynnyksen palvelu, joka kiertää joka toinen viikko pienemmät kylät ja kalastajayhdyskunnat.”
”Äsh. Entä Unista ja legendoista ja Aivot?”
”Ne ovat vanhoja teoksia, vanhempia kuin mitä meillä yleensä on, lukuunottamatta mataistista uskonnollista kirjallisuutta. Harvoin tuon ikäiset niteet edes kestävät lainausliikennettä. Mutta ne ovat kuitenkin tuttuja kirjoja, koska Unista ja legendoista on kirjastonhoitajapiireissä pieni kulttiklassikko, ja Aivotkin olen nähnyt ihan viime aikoina. Se oli Artistin antikvariaatissa. Yritti myydä sitä meillekin, mutta julkisen palvelun hankintarajat tulivat vastaan, ja kuten sanoin, se ei kestä lainaamista.”
Kengbo irvisti. ”Artistin antikvariatti, okei. No, kiitos katsomisesta kuitenkin”, sanoi Daiwen ja taittoi listan rintataskuunsa.
”Eipä mitään. Mieluummin minäkin katselisin noita kirjoja kuin kivirosvojen tai xialaisten uusrikkaiden autofiktioita ja elämänkertoja. Mutta tätä hommaa hoidetaan enemmän tai vähemmän markkinaehtoisesti. Eli ostetaan niitä, mitä väki haluaa lainata. Suosittelisin tutkimaan niitä jossain mantereiden yliopistoissa tai Bio-Klaanin arkistoissa. Sieltä nämä ainakin löytyvät.”
”No niin”, Bladis huokaisi syvään palattuaan Tahtorakille. ”Mennääs sen Gekon juttusille.”
Bladiksen seurueesta muut kuin Bodyguard olivat kaikonneet siirtämään tavaraa kaikkien liikenevien käsiparien kanssa. Bodyguard nyökkäsi. Sen sijaan, että Bladis nostettaisiin alukselle, Bodyguard päätti vain noutaa Gekon. Karkulais-toa oli ollut lukittuna yhteen varastohuoneeseen. Tämä näytti kaiken kaikkiaan surkealta, kun leveä titaani ohjasi toaa Bladiksen luo lastauslaiturille.
Valon toan haarniska narskui ja natisi, kun tämä kulki. Siitä suuri osa oli mekaaninen lukemattomien kärsimysten jälkeen. Hänellä oli päällään likaisen harmaa kaapu. Sekä tämän naamio että viitta olivat läpeensä hiilen värjäämiä seurauksena surkeasta piilopaikkavalinnasta. Bladis huomasi Gekon viitan alla olevan käsiaseen, mutta ei uskonut tämän olevan oikea riski. Bodyguard oli siinä vieressä, ja ottaisi kyllä toan niskalenkkiin jos tämä yrittäisi jotakin.
”Ettekö te voi vain päästää minua menemään”, Gekko parahti, mutta ei edes katsonut Bladista kunnolla. Hän vain tuijotti maahan.
Bladis katseli surkeassa kunnossa olevaa toaa ja huokaisi. Hän oli kyllä täysin perillä petturitutkinnasta, ja siitä, ettei heidän tosiaankaan pitäisi päästää Gekkoa pois näkyvistä. Hitto, mies oli saattanut olla osasyyllinen koko Feterrojen hyökkäykseen… mutta toisaalta, vaikka olikin, ne olivat maksaneet kiitollisuutensa silppuamalla toa-polon. Gekko oli mennyt läpi ehkä joka ikisen mörssärin, mitä Allianssilta löytyi. Tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että tämä oli houraillut jostakin makutasta – Pahasta Gekosta – joka oli päättynyt vasta, kun Tawa oli palauttanut muille vaaraksi olleen toan maan pinnalle salamalla.
”Niin no. Kyllä sinä tiedät, miksi emme”, Bladis vastasi.
”Ja te vain uskotte sitä kirottua Avdea…” Gekko mutisi.
”No, nimet tulevat Visokilta”, Bladis puolustautui. ”Kyllä minä tiedän, että ihan jo todennäköisyyksillä sinä et varmaan ollut se, joka reaktorin räjäytti. Mutta noh, jos oletkin, niin ottaisimmeko sen riskin.”
”No vaikka olisinkin niin en minä voi teille enää mitään tehdä täällä!” Gekko sanoi. ”Vai onko se niin tärkeä että rankaisette tekijää… vaikkei sillä olisi enää mitään väliä… Kapurakin vaan otti ja lähti! Niin mietin, että miksi minä en tee samoin!”
”No, emme me Kapuraa pois päästäneet tarkoituksella.”
”Ette tainneet kyllä myöskään tehdä mitään löytääksenne sen uudelleen… mitä jos sinne meni teidän pommimies. Senkin pajan takavarikoitte, niin kuin tuhositte minunkin kämpän…”
”Gekko…” Bladis murahti turhautuneena, mutta enimmäkseen omalle kyvyttömyydelleen sanoittaa ajatuksiaan. ”Minä kyllä tiedän, että olet kokenut kovia. En minä haluaisi, että koet olevasi Klaanissa vankina…”
”No älkää sitten kohdelko minua niin kuin vankia! Minä vain ilmestyin Klaaniin yksi päivä ja kaikki on potkineet päähän!” Gekko teki käsillään leveän liikkeen, ties mitä yritti kuvata sillä.
Bladis huokaisi. Gekko oli surullisenkuuluisa täydellisestä kyvyttömyydestään tulkita muiden tekoja muuna kuin vihamielisinä. Jokainen yhtään monitulkintainen huomio kääntyi Gekon päässä ivaksi.
Skakdi kävi päässään läpi vaihtoehtoja. Jos Klaaniin saisi radioyhteyden, hän voisi pyytää tuomion Tawalta tai Samelta, mutta se ei ollut vaihtoehto. Eikä paikalla oikein ollut ketään muuta ylläpidosta, joiden kanssa keskustella asiasta.
Vähänkö Same hirttäisi hänet, jos hän päästäisi Gekon menemään…
… mutta sitten taas.
”Bladis kai sinulla on sydän tuolla teräksisen moderaattorin kuoren alla!” Gekko yritti. ”Laitoitte jo sen makutankin repimään minun päätäni, että saisitte tietää… mikset vain vaikka ammu minua tähän jos se on niin tärkeää. Yksi kuudesosa mahdollisuus että osut oikeaan… ihan ookoo mahdollisuudet minusta…”
”Gekko, lopeta”, Bladis parahti. ”En minä halua ampua sinua.”
”No se olisi armeliaampaa kuin että viet minut takaisin… siellä minut ampuvat torakat tai Abzumo tai Avde tai joku… tai eivät vain ammu vaan… vaan… e-en halua sinne takaisin! Mieluummin kuolen tässä kuin palaan!”
Gekko romahti polvilleen ja peitti kasvonsa. Hän vilkaisi oman aseensa suuntaan, mutta tiesi, ettei ollut tarpeeksi nopea. Ei kannattanut edes yrittää.
Bladis katsoi toaa ja sitten titaania tämän takana. Ainoaa rikostoveriaan.
”Body… mitä mieltä sinä olet?”
”Ei se kai minun asiani ole. Moderaattoriasia”, Bodyguard sanoi mahdollisimman neutraalisti.
”Ei kun oikeasti, haluan kuulla”, skakdi sanoi.
Jätti huokaisi syvään ja raapi leukaansa suurilla käsillään.
”En kerro muille, mitä täällä tapahtui, jos sitä tarkoitat”, Bodyguard lopulta sanoi.
Se oli tarpeeksi. Bladis katsoi vielä ympärilleen – väkeä hääräsi kyllä ympärillä, mutta tarpeeksi etäällä, että keskustelua oli tuskin kuunneltu.
”Mennään sivummalle”, moderaattori sanoi lopulta, ja lähti rullaamaan hiljaisimpaan päätyyn lastauspihaa. Sieltä pääsi helposti Rumisgonen kaduille. Gekko katsoi tätä irvistäen, kuin aavistaen pahaa, mutta seurasi kuitenkin – Bodyguard oli edelleen hänen takanaan.
Ja kun heillä oli tarpeeksi etäisyyttä uteliaista silmistä, Bladis vain sanoi: ”Mene.”
Gekko lähes jäätyi hämmentyneenä. ”Mitä?”
”Salamatkustaja onnistui karkaamaan Rumisgonessa, valitettavasti”, Bladis totesi Bodyguardille, aivan Gekon ohi. ”Oli yksinkertaisesti liian vikkelä.”
”No, sellaista voi sattua, herra moderaattori”, Bodyguard mutisi vastaukseksi. Gekko katsoi heitä kumpaakin ja näytti epäilevän, että kyse oli jonkinlaisesta ansasta. Että häntä ammutaan selkään, kun hän juoksee. Että pakoyritys olisi vain tekosyy teloitukselle. Niin, ehkä Bladis tekisi niin…
… mutta sitten Bladis ja Bodyguard vain kääntyivät lähteäkseen.
”Toivottavasti se juoksee niin kauas, ettei kukaan muu klaanilainen huomaa”, Bladis köhisi vielä, yrittäen hakata tilannetta Gekon päähän. Vasta monen sekunnin jälkeen toa-raunio uskoi, että häntä ei ollut teloittamassa. Hän otti narisevan askeleen ja sitten toisen, ja pian se yltyi tuskaiseksi juoksuksi, kun hän pakeni niin nopeasti kuin vain pääsi. Joka hetki hän kuvitteli huudot takaansa, kun moderaattorien koirat lähtisivät jahtaamaan häntä. Mutta niitä ei tullut. Hän huohotti hengästyneenä vain kahden korttelin jälkeen niin pahasti, että hänen oli nojattava talon kulmaan. Edelleen Gekko vain katseli taakseen epäuskoisena. Hänkö oli oikeasti paennut siltä kauhujen saarelta?
Oli muuten ollut surkea höyrylaivakyyti, likainen ja epämiellyttävä. Tinapohjakin vaikutti ratkeavan ihan varmaan heti. Mutta kai se menetteli jos sillä pääsi pakoon. Eipä tulisi ikävä.
”Tämäkö se muka on?” Äksä kysyi ja katseli epäilevänä pientä portaikkoa, joka sukelsi tiilitalon kellariin. Siinä luki vain ”Antikvariaatti.” Kujalla oli vilkkaasti elämää: siellä oli vieri vieressä juottoloita ja pieniä kauppoja. Kellarikirjakauppa oli helppo ohittaa, jos sitä ei tiennyt etsiä.
Myös Daiwen katseli portaikkoa hieman skeptisen näköisenä. ”Näyttää täysin tavalliselta paikalta?”
”Malttia”, Veryamusing sanoi ja asteli alas portaita. ”Artisti – oikea nimi on Empor – on entinen pimeyden metsästäjä ja aikanaan kuuluisakin merirosvopäällikkö. Mutta nykyisin hän on eläkkeellä, ja käyttää laajaa verkostoaan kulttuurin välittämiseen hieman vähemmän laillisia keinoja pitkin.”
”Sinä kyllä tunnet ihan ihme porukkaa”, Äksä mutisi ja seurasi. Portaikko ja ovi olivat hänelle melkoisen ahtaita. Hän kantoi laukkua, jossa oli aikamoinen määrä rattaita kirjabudjetiksi.
”Merirosvouden jalolla alalla ei ole montaa kulttuurin miestä”, Veryamusing sanoi haikeasti.
”Voimmeko me luottaa häneen?” perässä Kengbon kanssa tuleva ga-matoran kysyi. ”Ei millään pahalla, mutta hän kuulostaa vain varastetun taiteen kauppiaalta…”
”Luottaa? Emme tietenkään. Sen tähden meillä on rahaa sekä titaani”, Veryamusing vastasi. Hän naputteli oudon koputussarjan oveen. Se avattiin pian. He tulivat hieman peremmällä eteisaulaan – joka sekin oli täynnä kirjahyllyjä. Klaanilaisten edessä oli punainen matoralainen, jolla oli monokkeli ja merenpieksemä, ikivanha takki. Toinen matoran piti jonkinlaista pyssyä käsissään, mutta ei osoittanut sillä potentiaalisia asiakkaita.
”Jaa Veryhän se siinä. Ostamassa vai myymässä?” sanoi monokkelimatoran. Äksä ja Daiwen mittailivat tätä kummastuneena. Jaa entinen pimeyden metsästäjä? Tilakaan ei näyttänyt erityisen uhkaavalta: se näytti lähinnä antikvariaatilta. Kirjoja oli valtavasti, mutta heitä ei päästetty peremmälle tutkimaan niitä. Daiwen erotti seasta paljon vanhoja klassikoita ja hyvinkin vanhan näköisiä käsikirjoituksia. Yhdessä kulmassa oli jopa kivitauluja, luultavasti varastettu jostakin temppelistä.
”Huomaamme tarvitsevamme erästä tieteellistä teosta”, Veryamusing aloitti. ”Tuota, mikäs ihme se kirja olikaan?” hän kysyi ja katsoi laivastolaisia.
”Aivot, kirjoittaja Tohtori Delek”, ga-matoran vastasi.
Kirjakauppias Empor mutisi jotakin ja hieroi jykevää leukaansa. Kukaan ei oikein tunnistanut hänen naamiotaan.
”Se onkin kiehtova teos”, hän sanoi lopulta. ”Suoraan sanottuna en tiedä, miksi se on niin harvinainen ja haluttu – mutta tiedän, että se todella on sitä. Ehkä minulle on kuin onkin päätynyt kappale erään legendaarisen ’kirjojen-hankkijan’ retkeltä. Kyseisen teoksen omistajat eivät juuri koskaan halua luopua siitä vapaaehtoisesti. Te siis tiedätte siitä jotakin?”
Veryamusing kohautti olkiaan. Samoin teki Äksä.
”Me, tuota, tarvitsemme sen Bio-Klaanin tieteilijöille”, Kengbo lopulta sanoi. ”Asia on hyvin tärkeä.”
”Hyvin tärkeä, niinkö”, kauppias mutisi. ”Tiedän, että saan teoksesta Xian markkinoilla ainakin 2 500 ratasta. Se on niin kummallinen teos: on kuin jotkut hyvin rahakkaat tahot haluaisivat niitä. Mutta olen pitänyt kappaletta sillä mielellä, että kenties joku tulee ja tekee paremman tarjouksen…”
Äksä irvisti. Heillä oli vain 2 000 ratasta. He olivat kuvitelleet sen riittävän mihin tahansa kirjaan.
Kapteeni Veryamusing pohti hetken strategiaa.
”Tiedäthän, että Xian markkinoilla tavaran realisoiminen on niin kovin hidasta. Meret eivät ole kuin ne olivat ennen, ja krediitin ja rattaan vaihtosuhdekin heittelee niin kovasti. Meillä olisi kaksi tonnia suoraan käteen, jos myyt heti.”
”Äläs äläs”, kauppias virnisti. ”Minulla on kyllä aikaa. Minun alallani sijoitukset, ne vain paranevat ajan kanssa. Antiikkiahan tämä on. Ei minulla ole mikään kiire myydä alihintaan. Mutta teillä taitaa olla kiire… tokihan te saisitte Bio-Klaanista kasaan vaikkapa, sanotaan, kolme tuhatta mutteria?”
Veryamusing kirosi hiljaa ja katsoi tovereitaan.
”Voitko näyttää, että sinulla todella on se kirja?” Daiwen sanoi. ”Ennen kuin teemme päätöksiä.”
Kauppias hymähti. ”Mukava nähdä, että edes yhdellä teistä on sopiva määrä skeptisyyttä Rumisgonen myrskyisille vesille”, tämä sanoi ja viittoi avustajaansa hakemaan teoksen. Kesti monta minuuttia ja kuului monen oven ja kaapin avaamisen ääni. Lopulta matoran ilmestyi huoneen toiselle laidalle – turvallisen välimatkan päähän klaanilaisista – ja piti käsissään tarjotinta, jolla oli ikivanha ja yllättävän pieni kirja.
Tohtori Delekin Aivot.
Daiwen sai katsoa sitä lähempää, ja oli nopeasti vakuuttunut, että se oli ainakin aito vanhana kirjana. Sisällöstä hän ei osannut sanoa mitään. Hän nyökkäsi Veryamusingin suuntaan.
”Mhh. Kolme tuhatta, vanha kuoma?” merirosvo sanoi kauppiaan suuntaan. ”Melkoinen maarosvo sinusta on tullut. Kuule, kaksi tuhatta nyt, ja vielä tuhat velkakirjalla. Bio-Klaani kyllä maksaa velkansa.”
”Mikäli Bio-Klaani edes selviää seuraavaan kvartaaliin”, kauppias sanoi. ”Kuten sanoin, löydän kyllä ostajia. Minulla ei ole mikään kiire. Jokainen Rumisgonessa tietää, että bisnekset Bio-Klaanin suuntaan ovat juuri nyt hyvin epävarmalla pohjalla.”
Veryamusing riiteli hetken kauppiaan kanssa, mutta mitään ei saatu aikaan. Klaanilaiset nousivat lopulta takaisin kadulle pohtimaan tilannetta. Äksä istahti suihkulähteen reunalle. Se esitti matoralaista, jolla oli soihtu kädessä ja joka näytti keskisormea taivaalle. Plakaatissa luki Tungah Tulirosvo, alansa ensimmäinen, joka varasti tulen Muinaisilta.
”Niin tarvitsemmeko me sitä kirjaa oikeasti?” Äksä kysyi. ”Pari tonnia on helskutisti kirjasta. Mitä siinä oikein on?”
”Admin Tawa antoi yhdeksi tehtävistämme sen kirjan hankkimisen”, Daiwen vastasi hieman ärtyneenä moisista epäilyistä. ”Onhan sen oltava tärkeää.”
”Juu, niin kai sitten”, Äksä myönsi. ”Mutta mitäs tehdään? Kassaa ei ole. Kai me voisimme käydä aluksella, mutta-”
”Kaikki muu budjetti on käytetty”, Veryamusing sanoi. ”Nykyisen kirjabudjettimme olisi pitänyt riittää hyvin. Emme varautuneet moiseen ryöstöön. Kenties voisimme realisoida jotakin arvokasta Tahtorakilta…”
”Etkö sinä ole merirosvo”, Daiwen katsoi kapteenin suuntaan. ”Mitä jos te vain ryöstätte sen kirjan…”
”Arvon neiti, minä olen merirosvo, en maarosvo. Olemmeko me sinusta merellä juuri nyt?”
”Todella hauskaa, Veryamusing”, Daiwen vastasi kuivasti. ”No, takaisin sitten? Kai me saamme ne rahat järjestettyä.”
”Emme voi myöskään käyttää tähän liikaa aikaa”, Kengbo huomautti. ”On lähdettävä heti, kun Tahtorak on lastattu. Nazorakit valmistautuvat joka hetki.”
Äksä katseli turhautuneena ympärilleen, kun matoranit keskustelivat mahdollisista seuraavista siirroista. Sitten titaanin katse kirkastui.
”Hei kaverit, minä keksin”, hän sanoi äkkiä ja osoitti yhtä baaria. ”Tuolla mainostetaan srekaja-pöytää. Meikä menee hankkimaan ne rahat pelipöydästä.”
Muut näyttivät skeptisiltä.
”Ettäkö uhkapelaisit meille määrätyllä kirjabudjetilla? Hyvä herra Xxonn, kyse on äärimmäisestä taloudellisesta vastuun puutteesta!” Veryamusing moitti saman tien.
”Niin… tuota… oletko sinä sitten niin hyvä pelaaja?” Kengbo kysyi.
”No en, mutta tuuriahan se on, ja minulla on aina tuuri”, Äksä vastasi, ja oli jo menossa.
Tongu oli kantanut rahasäiliöt Ratkanovin kellariin itse; hän oli näyttänyt koodinumerot toimiviksi ja opettanut nämä tarkasti schiludomilaisen muistiin. Rumisgonessa ei ollut pankkeja, joiden holvit olisivat luotettavampia kuin kuljetuskirstujen salvat, joten oli tuntunut turvallisimmalta jättää ne kellariin simpukankuoria ja kiinnostavan muotoisia kiviä täynnä olevien puulaatikoiden alle. Ratkanov otti muutaman akselin käteisvaroiksi ja pari lisää maksettavaksi läheisille viljelijöille, joilta hän oli hankkinut vielä tuoreen maissisadon ikään kuin kaupanpäällisiksi. Hän pyöritteli akseleita käsissään.
”Maksu heti paikalla kunnon valuutalla, ja varastot tyhjinä kohti seuraava satokautta. Mitä minä sitten teenkään seuraavan vuoden, kun ei tarvitse solmia kauppoja ja markkinoida antimia? Voin aistia kalenterin kuin tyhjenevän edessäni.”
”Kysyisin sinua tulemaan mukanamme Bio-Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Mutta tiedän, että se on vastuuton ehdotus. Ja kuljetin juuri monta sataa halukasta sieltä pois. Ainahan voit matkustella… vaikka suoraan sanottuna taidan itse jäädä kaipaamaan tätä lämpöä ja leppoisuutta, kun syksy synkkenee ja rintama kiristyy.”
”Minusta olisi niin mukava nähdä taas Klaani – Tawan torni, Suomuvuoren huvilat ja vanha kunnon Huono, puhumattakaan kaikesta siitä, mitä olet saanut aikaan Telakalla. Mutta tulen sitten, kun olette hoitaneet sen nazorak-asian kuntoon. Siitä tulikin mieleeni: ne sanovat sitä imperiumiksi, mutta onko niillä keisaria?”
”Enpä ole tullut ikinä ajatelleeksi asiaa. Ei, niillä ei ole keisaria, pelkkä kenraali. Ja kuningatar, joka ei kylläkään hallitse niitä, synnyttää vain.”
”Oppisivat edes sanojen tarkoituksen! No, kyllä te ne jotenkin peittoatte. Neuvokkuudella, oveluudella ja likaisella pelillä, jos ei muuten. Vatsat täynnä.” Ratkanov nousi ja asetti ratasakselin takanreunalle. Hän meni ullakolle nousevien portaiden alla olevalle komerolle ja kaivoi esiin maitotölkin kokoisen nyytin. ”Minulla on vielä yksi juttu. Tämä on Tawalle. Hän ei ehkä muista minua, mutta minä muistan kyllä hänet.”
Tongu otti esineen vastaan. Se oli melko painava ja kääritty pergamenttiin. Jätti raotti käärettä hivenen – sisällä oleva kivi loisti himmeästi ja uhkui säilöttyä voimaa. Kylkeen oli kaiverrettu tarkasti kolmen hyveen symboli.
”Oho”, Tongu sanoi.
”Tawa ei tietenkään tarvitse sitä itse, hänellä on jo”, sanoi Ratkanov. ”Enkä minäkään, koska mitä minä sillä tekisin? Se ei toimi minun kaltaisiini. Eikä sinunkaan. Mutta Klaanille sillä on nyt käyttöä, eniten käyttöä sitten suuren sodan. Möin sitä vastaan melko tavalla ruokatarpeita eräälle kylälle, joka niitä tarvitsi. Heillä ei ollut oikein muutakaan, eivätkä he halunneet luovuttaa sitä xialaisille. En tiedä miten sen voi aktivoida, mutta Klaanissa joku varmasti tietää, miten ne toimivat.” Schiludomilainen katsoi terävästi Garsonia. ”Haluaisitko sinä olla Toa Garson?”
”En tosiaankaan”, matoran vastasi, ”jätän ne hommat niille jotka haluavat etulinjastoon. Minä teen mieluummin parhaani koneiden parissa. Siihen ei tarvitse supervoimaa, pelkkää taitoa vain.”
”Joku käyttäjä sille varmasti löytyy, ja tarve rintamalla. Tuhannesti kiitoksia”, sanoi Tongu ja kumarsi. ”Adminit, tai ne kaksi jotka ovat nyt jäljellä, saakoot päättää sen käytöstä. En muista, milloin tällainen päätös olisi tullut meille vastaan.” Tässä olikin mietittävää. Tästä puolesta sodasta hän ei ollut lainkaan perillä – mutta toat tuntuivat olevan heidän suurin valttinsa rintamalla. Nyt pitäisi vain päästä takaisin kotiin. Toa Tehmut? Toa Bob? Toa Dinem – ei. Dinem ei olisi enää Klaanin sodista kärsimässä. Sen he olivat viime yönä saaneet aikaan, kaikeksi onneksi.
Merirosvokapakassa pelattiin elämästä ja kuolemasta. Tunnelma yhdeksännessä pelissä oli painostava kuin sota. Baarin sivukamarissa oltiin hiljennytty pelipöydän ympärille seuraamaan titaanien taistelua. Tai siis vain yksi niistä oli titaani.
Klaanilaiset – tai siis lähinnä Xxonn – olivat menettäneet paljon. Satoja rattaita oli heitetty taisteluun heikolla menestyksellä. Mutta nyt Äksä oli varma voitosta. Hän iski lisää rattaita panokseen.
”Korotan.”
Merirosvot ja muut katsoivat hieman epäuskoisena, miten paljon rahaa titaani iski pöytään. Useampi luopui pelistä, mutta ei Kapteeni Ghekula.
”Yarr”, Ghekula murisi ja katsoi vuoroin omia korttejaan ja pöydällä olevia kortteja. Ilmarosvo kamppaili mielessään. Ikuinen ahneuden ja pelon taistelu roihusi.
”Pätäkkää pöytään tai ulos pelistä”, Äksä sanoi. ”Ja etkä olisi. Meidän Tongu on ilmarosvojen kuningas. Tai olisi, jos se haluaisi olla rosvo.”
Veryamusing, Daiwen ja Kengbo seurasivat pöydästä Äksän takana tilannetta. Kapteeni-polo oli jo syönyt ainoan käden sormensa puhki seuratessaan, miten Bio-Klaanin rahaa paloi luikurien ja piraattien taskuihin. Daiweniakin jännitti, mutta hän seurasi pöytää silmä kovana. Äksällä tosiaan oli hyvä käsi.
”Normaalisti en laittaisi peliin kallisarvoisinta omaisuuttani”, Ghekula sanoi. ”Mutta!” hän puhui nyt enemmänkin yleisölle.
”Minun on voitettava, jotta voimme pelastaa kelpo Kapteeni Takun Leviathanin lokerosta! Yarr, myrskyä päin!”
Ghekula iski pöytään pinon rattaita ja kultaisen kellon.
”Tämän pitäisi riittää korotukseksi. Viimeinen kortti!”
Äksä laski päässään tilannetta. Potissa oli kaikennäköistä rahaa, ja oli vaikea sanoa, miten ärsyttävä kirjakauppias päättäisi siitä olla. Mutta sitten hän pohti korttejaan ja päätti korottaa vielä kerran. Pöytään meni loputkin kirjabudjetista… ja hänen käsitykkinsä.
”Tykin arvo on ainakin 200 ratasta pimeillä markkinoilla”, Kapteeni Veryamusing avuliaasti huomautti.
Pöydässä oli pari tonnia rahaa ja rahaan rinnastettavia esineitä.
”Tämä on todellista srekajaa”, Äksä nauroi. ”Korottakaa tai luopukaa.”
Viimeinenkin jäljellä oleva pelaaja luovutti. Jäljelle jäi vain kaksi, titaani ja ilmarosvo.
Ghekula katsoi titaania alta kulmain.
”Sinähän ryöstät minut puhtaaksi”, tämä mutisi. ”Hyvä on”, hän sanoi ja laittoi apinan pöydälle.
”Arvokkain omaisuuteni. Epäkuollut Killer-makaki Nazin saarelta”, Kapteeni Ghekula julisti. ”Kuka tahansa ymmärtää sen olevan uniikki. Killer-makakit itsessään ovat harvinaisuus täällä pohjoisessa. Ce-Metrun eläintarha tarjosi siitä minulle tuhansia muttereita, mutta en luopunut.”
”… häh, epäkuollut?” Äksä kysyi.
”Se ei kuole”, Ghekula vastasi ja ampui apinaa piilukkopistoolilla. Apina rääkyi, valitti, näytti kapteenille keskisormea mutta palasi takaisin pöydälle. Se istuutui rahakasaan kuin olisi omistanut sen ja irvaili Äksälle.
”Miten niin ei?” Äksä kysyi.
”Hyväksytkö panoksen, titaani?” ilmarosvo kysyi.
Äksä katsoi Veryamusingia.
”Killer-makakit ovat hyvin arvokkaita”, merirosvo nyökkäsi.
”Hyvä on, en olekaan ennen voittanut apinaa korttipelissä”, Äksä nauroi. ”Meikällä on kaksi makutaa ja kolme kutosta – täyskäsi.”
Yleisö haukkoi henkeään. Kaikkien katseet kohdistuivat Ghekulaan.
”Yarr”, ilmarosvo parahti ja iski kortit pöytään. Kaksi turagaa ja kolme kutosta. Aivan hitusen huonompi täyskäsi.
”Rehellisten rosvojen koko omaisuus tällä tavoin rosvotaan!” Ghekula huusi. ”Kun minulla on taas laiva, Bio-Klaani saa kärsiä! Kirottujen kunniattomien roistojen saari!”
Äksä kahmi pöydän tyhjäksi laukkuun ja laittoi käsitykkinsä takaisin kiinni. Makaki huusi hänelle rumasti, mutta kiipesi sitten miehen olkapäälle.
”Hyvät herrat, tämä tullaan muistamaan päivänä, jona melkein voititte bioklaanilaisen Xxonnin pokerissa!”
Sitten hän lähti juoksemaan ja vetäisi Daiwenin kädestä peräänsä. Veryamusing ja Kengbo kiirehtivät perään. Klaanilaiset poistuivat paikalta ennen kuin Ghekula ehti nostattaa suurempaa riitaa, ja kuulivat vain huutoja takaansa. Onneksi antikvariaatti oli käytännössä kadun toisella puolella: sitten vain rahat kirjarosvolle, kirja klaanilaisille ja kohti Tahtorakia.
Punaisella maalilla merkittyjä laatikoita lastattiin ulos kahdesta suuresta, merirosvokuninkaan lipuilla varustetusta rapuvankkurista. Ruokatarvikkeista suurin osa ei ollut vielä saapunut, ja klaanilaiset toivoivat saavansa räjähtävämmän lastin hoidettua ensin pois tieltä. Toa Bloszar hyppäsi etummaisista vankkureista vanha tablettitietokone käsissään ja pälyili, josko näkisi Tongua tai jotakuta muuta asioista perillä olevaa.
Matatu-kasvoinen matoralainen tuli pian Bloszarin luo. Hoto ehkä? He olivat puhuneet lyhyesti tykkipatterien huollosta; Hoto vaikutti hyvin tietäväiseltä Tahtorakin aseistuspuolesta.
”Millaisia ammuksia saatiin?” matoran kysyi.
Bloszar katsoi tablettiaan, jonne oli naputellut täydellisen inventaarion tavarasta, jota lastattiin paraikaa.
”Kaikkea ja paljon”, toa aloitti ja ohitti kaiken muun paitsi cordakit. ”Pari tuhatta kevyttä ammusta vanhemman mallisiin. Keskiraskaitakin melkein tuhat, ja noin 400 raskasta. Mutta ne on väärää mallia.”
”Väärää mallia? Eli ne ei käy Tahtorakiin?” Hoto ihmetteli.
”Ne ovat, ööh, ’merirosvoversiota.’ Ne kyllä toimivat, mutta tykkejämme pitäisi virittää hieman sitä varten. En tiedä, pystymmekö tekemään sitä täällä.”
”Ei kannata”, oli Hoton analyysi. ”Jos jotain menee pieleen, joudumme palaamaan tykit epäkunnossa. Parempi mennä nykyisellä, ja tehdä muutokset kotona.”
”Niin, varovaisuus on hyvä asia”, Bloszar nyökkäsi. ”Cordakit ovat lastista räjähdysherkimpiä, nuo zamor-laatikot voivat olla vähän vaarallisemmassakin paikassa. Ostimme tyhjätkin zamorit. Yksi laatikko, se missä on pääkallo, on kyllä täytetty tujulla tavaralla – ne pitäisi olla jossain suojassa. Sitten nuo rhotuka-patruunat eivät ole räjähtäviä, mutta niihin ei saa päästä sähkövirtaa. Sitten tuossa yhdessä on lyijykuulia merirosvo-aseisiin…”
”Näiden lisäksi noissa seuraavissa vankkureissa on sitten aseita”, Bloszar jatkoi. ”Ja sieltä tulee vielä pieni satsi, öh, merimiinoja. Mutta niissä ei ole tietenkään sytyttimiä viritettynä.”
”Pitää kysyä Tongulta, haluaako se niin tujuja räjähteitä mukaan”, Hoto mietti skeptisenä. ”Mitä aseita?”
Bloszar katsoi taas tablettiaan. ”Cordakeita, kaikissa eri malleissa ja vähän muissakin. Kivääreitä on hyvin paljon, sekä zamor- että rhotuka-mallia, mutta ne eivät ole sotilaskivääreitä vaan metsästyskivääreitä. Tietysti manaatinmetsästykseen suunniteltu kivääri ampuu aika kovaa. Sitten on muita sekalaisia aseita. Sellaisia keihäitä, mitkä ampuu jotain säteitä, oli melkein 30, niin otettiin sitten nekin. Ja yksi sinko.”
”Minä tunnen lähinnä cordakit hyvin”, Hoto sanoi. ”Katsotaan sitten kotona, miten paljon saamme lisää tulivoimaa koneisiimme. Hyvä, ettei ainakaan laukaisimet tule olemaan suurin rajoite.”
”Niin, kaiken tämän käyttöön ottaminen vaatii melkoisesti virittelemistä ja organisointia”, Toa nyökkäsi.
”Cordakit ovat siitä hyviä, että ovat todella varmoja. Ei ainuttakaan ylimääräistä liikkuvaa osaa tai taikaa”, Hoto sanoi eikä malttanut olla avaamatta yhtä aselaatikkoa. Siellä oli kaksi raskasta cordak-tykkiä purettuna osiin. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki laatikon.
”Tiesitkö, että ne oikeastaan suunniteltiinkin tuota silmällä pitäen?” Bloszar kertoi. ”Hahnah-Kardar, mikä niitä alun perin tuotti – nykyäänhän lisenssi on vaikka miten monella – yritti suunnitella asetta, minkä koko tuotantoketjun saisi ihan minne vain. Siksi kai näitä piraattikopioita ja muitakin on.”
Ahtaaja Kormakh ja puolen tusinaa muuta matoralaista olivat jo organisoineet letkan, jossa ammuslaatikoita siirrettiin mahdollisimman turvallisiin paikkoihin hyttien puolelle, ja kiinnitettiin paikoilleen. Bloszarkin ryhtyivät kantamaan aselaatikoita ammuslaatikoiden perään. Niistä päätettiin tehdä suojaava kerros, sillä niissä ei ollut riskiä räjähtää kenenkään naamaan.
Pian Tahtorakille alkoi saapua ruokaa, valtavia määriä ruokaa. Se pakotti hymyn monen klaanilaisen kasvoille. Sitä tuotiin kymmenillä rapuvankkureilla, joiden mukana saapuivat myös Keetongu ja Garson. Lastaaminen oli aloitettu ilman eri käskyä – rutiini oli tuttu, ja sitähän Laivasto oli tehnyt jo vuosia, tavaran lastaamista ja purkamista. Jos se olisi Tahtorakin viimeinen kauppamatka, ainakin se oli niistä ikimuistoisin.
Vielä viimeisenä saapuivat Äksä, Veryamusing, Daiwen ja Kengbo.
”Onnistuiko?” hihkaisi Bladis, joka rullasi vastaan. Hänestä ei ollut juuri virkaa lastaamisessa.
”Juu! Ei sitten mitään ongelmaa, herra mode!” Äksä julisti kovaan ääneen ja näytti kirjaa laukussaan. ”Onkos meillä kirjaholvi vai minne tämä menee?”
Bladis mietti. ”Pidä se vaikka itselläsi, koko ajan vahdittuna. Se on sitten skararin tärkeä. Tai niin minulle teroitettiin. Jotakin juonia sillä ratkotaan.”
”Käskystä”, Äksä nyökkäsi. ”Mutta tärkeämpää, meillä on vähän juomista. Ja jäätelöä, ne pitää syödä heti kun aluksella ei ole jääkaappia.”
Vasta silloin he huomasivat kärryt, joita Äksä oli vetänyt ja Veryamusing työntänyt. Daiwen näytti siltä, ettei ollut ihan täysillä mukana kalja-operaatiossa, mutta hymyili kuitenkin.
”Melkoisen hyvin ajateltu”, Bladis parahti. ”Ennen kuin lähdetään, täällä olisi rahtimiehille mehujäät!” hän huusi.
”Mutta kaljan kanssa malttia!” Kapteeni Veryamusing teroitti. ”Kunnon juomingit on sitten vasta illalla ja ne ovat Bio-Klaanissa. Jarr!”
Apina kapteenin olkapäällä käkätti ivallisesti.
Hurraa-huutoja. Viimeisiä lähtövalmisteluja. Pian lennettäisiin taas.
Snowie maiskutteli mehujäänsä loppua. Slurps. Ihan oikeasti, Bio-Klaanin väki oli laskeutunut merirosvokaupunkiin, hoitanut asiansa ja oli nyt lähdössä. Lumiukon oli vaikea uskoa, että tästä oltiin selvitty ilman takaa-ajoja, miekkataisteluita ja ennen kaikkea köysien varassa roikkumista. Ainakaan hänen korviinsa ei ollut kantautunut tietoa tällaisista piraattikommelluksista. Välillä näinkin! Slurps!
Rumisgonessa lähtö oli aika tavalla epävirallisempi kuin kotona Telakalla. Tongu ilmoitti ilmaannoususta vielä puheputkilla, mutta yöllistä epävirallisemmin, sillä kyydissä oli enää vain miehistöä. Kuolleiden kulmien videokamerakuvien perusteella alapotkurin läheisyydessä ei ollut mitään epämääräistä, joten Tongu veti nostovivut taaksepäin ja käynnisti suuret propellit ilman ihmeellisempiä seremonioita. Humina täytti komentosillan ja Tahtorak nykäisi itsensä irti maasta. Ilmavirrat piiskasivat heinäpaaleja ja valvontatornin tuulipussia, laskeutumistelineet vetäytyivät paineilmamänniillän takaisin aluksen vatsaan. Kentän yläpuolella kääntyen Tahtorak otti kurssin kohti luodetta ja Bio-Klaania. Auringot paistoivat etelästä, pohjoisessa horisontissa näkyi pilviä, ja Laivaston emoalus otti paikkansa niiden maailmassa.
Osa 3: Kotiinpaluu
Ilmaravintola oli lähes aavemaisen hiljainen, vaikka koneistosammio jytisi aivan sen takana ja propellit halkoivat ilmaa ylä- ja alapuolella. Menomatkalla laaja tila oli ollut täynnä kaakauta, juttuseuraa ja henkistä tukea hakevia evakoita. Tästä kertoivat vielä pöytien juomatahrat ja nurkkiin kerääntyneet eväsleipien rasvaiset käärepaperit. Yölentoa huomattavasti kirkkaampi valaistus sai Tahtorakin kyljestä kylkeen ulottuvan tilan tuntumaan vielä paljon suuremmalta. Pyöreistä ikkunoista tulviva alkuiltapäivän päivänvalo kultasi katonrajan paneeliin maalatun Bio-Klaanin kaupungin ja linnoituksen panoraaman. Pöytien ääressä istui muutamia miehistön jäseniä, mutta suurin osa tuoleista ja pöydistä oli tyhjiä.
”Oli tuolla alhaalla niin kiire, ettei edes ehtinyt istahtaa”, Xxonn puheli muina miehinä ja mutusteli hyvällä ruokahalulla paksua leipää. Tohtori Delekin Aivot oli auki hänen edessään.
”Mitäs luet?” hänen vierelleen asettuva lumiukko kysäisi. Snowie kantoi käsissään metallista lautasta, jossa oli useita osioita erilaisille tuoksuville pataruoille.
Äksä käänsi kirjaa Snowien suuntaan ja näytti lähinnä hämmentyneeltä. ”Tämä on kyllä vähän sakeaa tekstiä meikeläiselle. Mitälie psykoloogiaa.”
Lumiukko katsoi nidettä ja sen kannessa olevaa tekstiä. Tohtori Delek, aivot. ”Hmm….”
”No niinpä.”
”Eikun…” Snowie kurtisti kulmiaan. ”Minusta tuntuu että… tässä on nyt eräänlainen tuttu nimi… Delek… Hei! Tuohan on se tyyppi, josta puhuttiin sillä videolla!”
Äksän ilme osoitti hänen olevan autuaan tietämätön siitä, mitä lumiukko seposti.
”Niin siis!” Snowie alkoi innostua. ”Me katsoimme Kepen kanssa sellaisen vanhan videon, jonka saimme Klaaniin, kun… Matoro ja… sinä..? toitte sen seikkailulta! Ja siinä puhuttiin Delekistä!”
”Ei saakeli, oikeasti?” Äksä läimäisi kädellä pöytään. ”Juu mei ja Notfunin jengi, se oli semmoinen joku labra. Murtauduttiin kassakaappiin ja kaikkea.”
Lumiukko nyökytteli. ”No huh! Niin siinä videolla sitten puhuttiin tästä Delekistä… ja nyt kun vähän tarkemmin muistelen, niin me taidamme yrittää metsästää häneen liittyvää tietoa muutenkin. Mistä tuo kirja löytyi?”
”Semmoinen kirjavoro, joku Veryn kaveri. Myi kaikkea vanhaa kamaa”, Äksä sanoi ja haukkasi leipää. ”Tämä oli ihan helkutin kallis, uskotko, pari tonnia kirjasta? Tawa oli oikein jättänyt meille budjetin tähän… että vissiin jotain tärkeää. Kasetti kai liittyi jotenkin siihen Nimbaan, että niin varmaan tämäkin.”
”Joo, niinpä. Melkoinen löytö! Merirosvokaupat voivat kyllä olla aarreaittoja. En ehtinyt tällä kertaa kiertelemään kauppoja, niin minulla ei ole mitään tuliaisia, mutta ehkä seuraavalla kerralla.”
Lumiukon kasvoille kohosi ensin pohdiskeleva, sitten ovela ilme. ”Hei, sopiiko jos pidän tätä kirjaa vielä hetken aikaa?”
”Joo, miksei. Mutta Bladis sitten käski minun pitää huolta siitä. Mutta lue vaan jos maistuu.”
Snowie kiitti, mutta lukemiseen sijaan kaivoi laukustaan pienen palan paperia, raapusti siihen jotain ja sujautti paperin kirjan väliin. Äksä ei huomannut, koska juuri silloin Voyager liittyi heidän seuraansa. Hänellä oli kannettavanaan vain kuppi kuumaa.
”Sitten kotia kohti…” toa sanoi mietteliäänä. ”Saa nähdä, mitä meidän pään menoksi on valmisteltu.”
”Kotona? Toivottavasti kotiinpaluukahvit. Allianssin toimesta? Ööh…” Snowie vastasi, mutta ei keksinytkään miten jatkaa lausettaan loppuun. Hän vaikeni ja otti muutaman lusikallisen hernepataa.
”Me vaan lennetään niiden yli niin kovaa, ettei tiedä mikä niihin osui”, Äksä julisti. ”Niinhän me tehtiin tullessakin.”
Voyager katsoi tätä. ”Niillä on ollut kahdeksan tuntia aikaa valmistautua. Siinä ajassa ehtii siirtelemään aluksia ja valmistelemaan lennostoja. Ja pohjoisesta meitä vastaan saapuu myrsky. Tunnen sen.”
”Nazorakit ovat ampuneet minut kahdesti taivaalta…” Snowie mutisi, katse yhä lautasessa.
”Tiedän Lehusta, mutta mikä se toinen on?” Voyager kysyi. ”En tiennyt, että olit ollut… sellaisilla tehtävillä.”
”Äh, etsimme Nimdan siruja Ämkoon kanssa”, lumiukko aloitti, nielaisi, ja jatkoi ”siis kun hän oli vielä meidän puolellamme, ja osuimme vahingossa johonkin nazorakien sivutukikohtaan. Sielläkin putosimme. Ja sitten tietty erään toisen kerran pari nazorakia meinasivat pudottaa yhden lentokoneen päälleni… se oli se törmäys, kun Bladiksen jaloille kävi huonosti.”
”Kun me etsimme niitä paloja Matoron kanssa, merirosvot upottivat aluksemme ainakin kolmesti”, Äksä mainitsi ylpeänä.
”No, jos putoamme nyt, niin en keksi, mitä olisimme voineet tehdä paremmin. Meillä on nyt parempi käsitys vihollisistamme kuin tuohon aikaan”, Voyager sanoi varovaisen itsevarmana.
”Joo ja annettiinhan me niiden ilmavoimille jo kerran turpiin. Juu ne poltti sen saaren, mutta helppohan semmoinen on kun viholliset on lintuja eikä oikeita klaanilaisia…” Äksä myötäili.
”Juu, ei tämä murehtimalla ratkea, olette ihan oikeassa”, Snowie totesi. ”Ainakin meillä on mainio menopeli, ja paras mahdollinen lennon pilotti.”
Ilmaraptori kellui suojaisessa poukamassa ja keinui hiljalleen leppeässä aallokossa. Ämtur ja Abrog heittelivät uistinta laguuniin, ja Bardu sukelteli pohjasta simpukoita. Gord torkkui auringossa aluksen katolla.
Nelikko oli saanut muutaman ankeriaan, jotka Abrog oli perannut ja suolannut välittömästi. Tämäkin oli tapa helpottaa kotisaaren ruokapulaa, ja vieläpä aika hauska sellainen. He olivat nauttineen hyvän aamupalan ja kalastelleet, käyneet tutkimassa asumatonta saarta ja palanneet taas heittelemään alukselle. Lounaaksi oli ollut tuoretta kalaa ja Bardun löytämiä äyriäisiä. Vieno savukiehkura nousi taivaalle ilma-aluksen savupiipusta.
”Voitaisiin tehdä tällain vaikka joka päivä”, sanoi Abrog. ”Kerrankin tunnetaan itsemme hyödyllisiksi.”
”Joo, ja pitkän syksyn aikana olin ihan unohtanut, millaista on kun on lämpöä ja auringonpaistetta”, vastasi Bardu.
”Urh”, mutisi Gord ja rajoitti silmäänsä. ”Nyt se menee kyllä pilveen.”
Nelikko katsoi eteläiselle taivaalle. Se ei ollut pilvi, vaan terävämpi, pienempi muoto. Hetken päästä taas paistoi.
”Se on Tahtorak! Lähtökäsky justiinsa, vavat kasaan!” huusi Gord ja liukui alas kattoa. Hän heilautti itsensä suoraan aluksen sisään ja väänti ohjaamosta vivut valmiustilaan. Höyry alkoi puskea moottoreihin. Bardu mönki vedestä ponttoonille ja siiven kautta sisään, Abrog asetti virvelit matkustajapenkin alla olevaan tavaratilaan. Ämtur vaihtoi aurinkolasin lentäjänlasiin ja istui ohjauspenkille; Bardu sulki sivuluukun ja kone lähti aaltoja halkoen kohti länttä ja Tahtorakin lentoreittiä. Pian se kiipesi jo nousevissa ilmavirtauksissa ylös taivaan sineen.
Tahtorakin moottorit pyörivät mallikkaasti, aluksen keula oli kohti Klaania ja savuvana piirtyi taakse suorana. Silti Tongu ei päässyt kiinni siihen lentämisen riemuun, jota hän oli tuntenut viime yönä, eikä tavoittanut sitä höyrykoneen rauhoittavaa hurinaa, johon hän oli tuudittautunut aamuyöllä punkassaan. Meri kiisi alla ja peninkulmat kuroutuivat yksi kerrallaan umpeen, mutta ajatus kodista tuntui niin kaukaiselta; tällä vauhdilla laskeutumiseen ja ostosten purkamiseen olisi alle neljä tuntia. Saattoiko se olla niin helppoa, Guardianin pontevasta varoituksesta ja Tawan huolestuneesta ilmeestä huolimatta? Tongun kädet tärisivät. Ei, ajatus laskeutumisesta Telakan avattavan katon läpi hurraavan joukon vastaanottamana kuului johonkin toiseen aikaan ja tarinaan. Hän ei uskaltanut odottaa sellaista lähitulevaa, ei sen jälkeen, mihin Nazorak-imperiumi oli Hautajärvellä, Viidakkosaarella ja Nui-Koron nummilla pystynyt.
Toivo, jota hän oli Rumisgonessa ruokaa lastatessa sydämessään tuntenut, oli nyt poissa. Se liittyi valoon, kirkkaasti paistavien aurinkojen päivänvaloon, joka sai taivaalla kiitävän ilma-aluksen näkymään ulappojen ylitse. Nazorak-imperiumi hallitsi näitä meriä. Se hyötyi paljastavasta valosta, sen ei tarvinnut kätkeytyä ja varoa. Nazorakit hallitsivat päivänvalossa, eivätkä Välisaaret tehneet mitään.
Oliko horisontissa jotain, saarilla kasvavia puita vai väijyvien sota-alusten mastoja?
Sentään lasti oli nyt kevyempi kantaa: evakot olivat virallisesti purjehtineet pois Bio-Klaanin ja Keetongun vastuulta, ja pahimmassakin tapauksessa uhrien määrä olisi parikymmentä neljänsadan sijaan. Tongun järkevää puolta se rauhoitti. Tunteelliselle puolelle vaaniva hengenvaara oli liian riipivä.
Siitäkin huolimatta he olivat toimintakykyisiä. Joutuminen taisteluun alus täynnä ensilennolla olevia siviilejä olisi ollut painajaismaista. Nyt kaikki ymmärsivät riskin ja olivat käyneet läpi vaaratilanteen toimintavaihtoehdot. Me pystymme tähän, Tongu yritti sanoa itselleen. Tähän me olemme valmistautuneet viimeiset puoli vuotta. Meillä on toia, meillä on pyssyjä, meillä on etu merilaivoihin verrattuna. Eikä meidän tarvitse voittaa. Riittää, että päästään läpi.
He olivat avomerellä, eikä saaria näkynyt oikealla eikä vasemmalla. Mutta edessä tosiaankin oli jotain.
”Huonoja uutisia, pomo”, sanoi Garson tiiraillen eteenpäin kaukoputken lävitse. ”Joukko laivoja edessä, ja kyllä, imperiumin heptagrammit lipuissa.”
”Tämä menikin liian hyvin”, sanoi Tongu. ”Kuinka paljon? Ja miten kaukana?”
”Kuusi meripeninkulmaa, eli maakravuille kymmenkunta kilometriä, sanoisin. Tällä vauhdilla ylittäisimme ne kahdeksan minuutin päästä.”
”Tässä sitä taas ollaan”, Tongu mutisi ja napsautti koelaudalta kaikki puheputket avoimiksi. ”Huomio kaikki! Torakkalaivue edessä! Tarkkana ja pitäkää kiinni!”
”Ei vielä, niin kauan kun meillä on yllätysmahdollisuus. Mitä vähemmällä kontaktilla pääsemme läpi niin parempi vain. Huomio kaikki kannet! Otan korkeutta! Ampujat valmiina!”
”Yllätysmahdollisuus? Tahtorakilla? Minusta tuntuu, että ne ovat jo suuntaamassa piippujaan meitä kohti.”
Tongu väänti suuresta vivusta nostopropelleille lisää tehoa. Tahtorak jatkoi täyttä höyryä eteenpäin nousten samalla viistosti korkeammalle.
”Yllätysmahdollisuus ainakin Ämturilla ja Lohrakeilla”, jätti totesi keskittyneenä. ”Kuinka isoja piippuja?”
”Ei ne nyt Rautasiiven tasoa ole, mutta epämiellyttävän isoja. Kolmipiippuinen lippualus, kaksi isompaa risteilijää ja tukialuksia.” Garson kääntyi ja tiiraili koko pohjoista horisonttia. ”Ja idässä on lisää. Ihan kuin ne olisivat odottaneet meitä…”
He olivat vielä liian kaukana ja kattavasti pyörivin potkurien ympäröimänä kuullakseen laukauksen jysähdystä, mutta kumpikin huomasi välähdyksen sotalaivan tykinpiipussa. Tärähdystä ei kuitenkaan tullut.
”Ohi alhaalta!” kuului Brithomban raportti sivutykistön puheputkesta. ”Mutta liian läheltä!”
Hengähdystaukoa ei herunut. Toisen tykkilaivan piippu välähti. Kuului kolahdus ja epämääräinen ujellus. Alus nytkähti alaspäin, mutta jatkoi eteenpäin.
”Hupsis”, sanoi Tongu. ”Se vei lavan alapotkurista!” kuului puheputkistosta.
”Seitsemällä pärjää”, jätti murahti. ”Aina mietinkin, että miten tämä kestäisi sitten lopulta taistelutilanteessa. Ainakin saamme tietää sen. Suoraan eteenpäin!” Tongu irrotti korkeusvivusta, mutta antoi rutkasti lisää höyryä työntöpotkureille.
”Pitäisikö kuitenkin kiertää?” Garson kysyi.
Tongu nappasi kojelaudan alta merikortin ja nousi aivan komentosillan etuikkunoiden eteen, josta oli paras näkymä alaviistoon aukeavalle ulapalle. Hän nosti ta-matoralaisen harteillensa ja katsoi aaltoilevaa taistelukenttää. ”Peijakas on mustanaan niitä. Mutta silti meidän pitää yrittää kohti Klaania. Näytäs sitä kaukoputkea…”
Garson asetti kaukoputken johtajansa ainoa silmän päälle. Tongu tiiraili armeijaa ja hymisi itsekseen. ”Jos käännämme alusta tässä niiden kantamalla, joudumme olemaan pitkään samalla tulilinjalla”, hän mietti äänen. ”Suorassa lähestymisessä niiden pitää sentään kääntää laukaisimiaan jatkuvasti, ja pääsemme samalla oikeaan suuntaan. Sama kait se on, ottaako tykistä kolmen vai puolen kilometrin päästä.”
Tongu astui takaisin ohjauslaitteiden ääreen. Videokameroihin yhdistetyt näytöt antoivat jatkuvaa kuvaa lukuisista kuolleista kulmista, joihin komentosillalta ei voinut nähdä. Vihollisia ei niissä vielä näkynyt.
”Ylitämme ne! Otamme luodin jos toisenkin, mutta Tahtorakia ei ole tehty suklaasta!” karjui kapteeni puheputkistoon. ”Etutykit valmiina kantamalla! Lohrakit asemiin!” Tongu hengähti vähän. ”Ainakin saimme jätettyä siviilit satamaan. Henkilömäärässä ollaan jo voiton puolella, kävi miten kävi”, hän sanoi hiljaa Garsonille.
Ruumassa matkaavat klaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kukaan ei epäillyt puheputkiston kautta kuulunutta Tongun tilannekuvaa.
”Kohta mennään…” Bladis mutisi ja testaili pyöriensä rasvausta. Ilmataistelumiehistö he eivät olleet, mutta kukin oli varautunut tuuraamaan Laivaston väkeä, jos tarve tulisi. Ampujiksi heistä sopi useampikin, ja Äksälle ja Bloszille oltiin annettu alustava perehdytys siitä, miten kriittisiä osia voisi korjata ilmassa. Ja kuka tahansa voisi lappaa hiiltä. Voyager katseli hermostuneesti pientä lastausluukkua ruuman pohjassa – sen saisi vinssillä auki, sikäli kun miru-kasvoista ilman toaa tarvittaisiin koneen ulkopuolella.
Bloszar istuutui hieman hermostuneen Voyagerin viereen ja katsoi tätä.
”Minun pitää priorisoida tämän pelin lentävänä pitäminen, mutta voin auttaa ilmassa, sikäli kun tarvitsee”, hän kertoi. ”Ehdin tehdä muutaman tällaisen, niistä voi olla apua.”
Hän ojensi Voyagerille kourallisen nuolia, joiden kärkiin oli kiinnitetty cordak-panos.
”Sovitaan, että ne on lentokoneentorjuntanuolia, eli vaikka lkt-nuolia. Niin kuin pst on… noh, niin”, Bloszar selitti. Ilman toa otti ammukset ja pujotti ne varovaisesti nuoliviiniinsä. Hän tarkisti vielä rintapanssariinsa kiinnitetyn radiopuhelimen. Ne olivat tulleet tutuksi etulinjassa.
”Ei tässä kai mitään”, Voyager nielaisi. ”Troopperikin pudotti makutan ilmalaivan. Että ei paineita.”
”Meidän pitää päästä vain kotiin ehjänä”, Bloszar yritti rauhoitella. ”Eikä vastassa ole toivottavasti yhtäkään makutaa.”
”Valmiina sitten, jengi”, skadki jatkoi. ”Homma on nyt ennen kaikkea lentäjien käsissä, mutta tehdään nyt mekin kunnolla se mitä voidaan. Veryamusing, Äksä, varmistakaa vielä että kaikki kama on kunnolla verkoilla seinissä ja lattiassa kiinni – olisi typerää, jos kaikki haettu kama putoaisi ekasta reiästä. Snowie, käy vielä komentosillalla varmistamassa, ettei siellä tarvita apukäsiä.”
Lumiukko nyökkäsi ja lähti hölköttelemään portaita kohti Tahtorakin hermokeskusta. Toisen kerroksen jälkeen hän joutui tarrautumaan kaksin käsin messinkikaiteeseen, kun tykkiosuma tärähti alukseen. Puu vaikeroi ja putket paukkuivat, mutta vauhti eteenpäin tuntui vain kiihtyvän. Snowie huohotti hetkisen huolestuneena, mutta pakotti jalkansa liikkeelle. Neljännen kannen keulan suunnan heiluriovi aukesi ja sieltä tuli kiireellä kaksi matoralaista, jotka kantoivat huono-onnista toveriaan. Kannetun jalka taipui väärään suuntaan, ja naamiosta oli jäljellä vain puolet. Pään ympäri oli sidottu ensi hätään liina, joka oli kostunut tummanvihreästä verestä. Lumiukko tarjosi apuaan, mutta etummainen kantomies totesi Voorsin ensiapupisteen olevan jo lähellä. Laivastolaiset eivät kertoneet tapahtuneesta tarkemmin, vaan jatkoivat matkaansa alempaan kerrokseen.
Portaikko oli rungon keskellä, eikä sieltä saanut lainkaan käsitystä siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtui. Taas kuului rysähdys jostain alaosista ja alus tärähti. Kuinka kauan Tahtorak kestäisi tällaista keskitystä? Lumiukolla oli edessään enää suora portaikko, joka nousi komentosillan keskelle. Se oli loivempi ja leveämpi kuin edellinen, ja sitä peitti keltainen matto. Lumiukon astuessa ensimmäiselle askelmalle heilahti koko maailma aika tavalla, ylhäällä kolahteli ja puu rutisi. Snowie otti käsillään vastaan ja päätti edetä hetken nelinkontin. Ylös katsahtaessaan hän luuli näkevänsä harhoja – portaalta toiselle vieri ja pomppi koko sarja biljardipalloja, jotka ohittivat lumiukon oikealta ja vasemmalta. Snowie nappasi yhden pallon kiinni, se oli yksivärinen vihreä vitonen. Hän pisti sen laukkuunsa miettimättä asiaa kummemmin. Tahtorak tuntui vakaantuvan niin, että hän uskalsi taas nousta pystyyn. Puurakenne portaikon ympärillä asettui vanhaan muotoonsa – tuntui siltä, kun valtava elävä olento olisi päästänyt pitkän, lähes äänettömän huokauksen.
Snowie saapui komentosillalle. Se näytti aika tavalla erilaiselta kuin Rumisgonessa, jossa lumimies oli siellä viimeksi käynyt. Garson oli etuikkunalla ja laski nazorak-laivoja, joiden näkemiseen ei todellakaan tarvinnut enää kaukoputkea. Tongu seisoi keskittyneenä ohjauspöydän takana, kädet ohjausvivuilla ja toinen jatka valmiina painamaan poljinta. Ympärillä oli kaikki, mitä ei ollut ruuvattu kiinni iloisena epäjärjestyksenä: navigointilaitteita, kirjanpitoa, kookospähkinöitä, hajonneita astioita ja merikortteja. Jätti käänsi matalaa päätänsä ja vilkaisi tulijaa.
”Ah, Snowie. Etsitkö merikortin neljäkymmentäneljä hoo?” Tongu nyökkäsi ja kääntyi puhetorvien puoleen. ”Yhdeksänkymmentä sekuntia rintaman ylitykseen! Kaikki tykit, kaksi latinkia ja sitten luukut säppiin ja pitäkää tiukasti kiinni!”
Viimeisin kerta, kun Keetongu ja Snowie olivat lentäneet yhdessä oli ollut epäonnistunut isku Tulikärpästä vastaan – ja se oli päättynyt katastrofiin – mutta lumiukko luotti silti täydellisesti jätin lentotaitoon.
”Ei, se olin minä… parempi koittaa väistää ja sisustaa myöhemmin uudestaan kun ottaa tykistä.” Tongu vakavoitui. ”Menetimme juuri vasemman etupatterin. Näitkö Hotoa? Hänet piti kaivaa sen rauniosta. Veivät hänet saunaan ensiapuun.”
”Näin… Hän oli elossa, mutta tarvitsee enemmän kuin pelkkää ensiapua”, Snowie vastasi.
”Siis jatkamme eteenpäin. Nyt tarkkana!”
Alhaalta kuului cordak-tykkien jytinää. ”Yksi iso uppoaa!” huusi Garson, ja Snowiekin näki välähdyksen, kun sotalaivan tykkitorniin osunut keskitys aiheutti ketjureaktion. ”Ja se voi viedä pari pienempää mukanaan. Kolmesataa metriä… kaksisataa…” ta-matoralainen jatkoi.
”Luukut umpeen!” Tongu karjahti vielä, iski polkimen pohjaan ja väänsi oikealla kädellä suurta vipua alaspäin. Potkurit kiljuivat ja sitten vaikenivat. Snowie nousi hetkeksi ilmaan kun painovoima katosi – hän katui välittömästi ikkunasta ulos katsomista, kun pilvet alkoivat kiitää välittömästi ylöspäin. Sitten tuntui vaimea töpsähdys – asioiden mittakaava kävi vaikeaksi hahmottaa.
Tahtorakin nostopotkurit lakkasivat pyörimästä, ilmalaiva putosi keula edellä kohti aaltoja. Sen kaartuva keulapuu suuteli suurinta kolmipiippuista sotalaivaa painaen sen vastaansanomattomasti aaltojen alle. Tahtorakin varjo peitti alleen lähellä olevat pienemmät alukset. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna.
Komentosillalla painovoima palasi kahta voimakkaampana, se levitti lumiukon puulattialle kun pehmitettäessä paiskatun muovailusavimöykyn. Tongu oli vetänyt vipua vastakkaiseen suuntaan ja painanut toisen polkimen alas: ”Tuli irti, Bloszar!” Höyrypillit huusivat ja nostopotkurit räjähtivät henkiin, karttarullat ja kaukoputket alkoivat vieriä kohti aluksen perää. Snowien oli yhä vaikea liikkua ylös lattiantasosta – Keetongu ja Garson ottivat luonnonvoimat vastaan tottuneemmin.
Tahtorak otti taas korkeutta ja kiiti pian merisaarron ulkorintaman yllä. Alapotkurin lavat viilsivät aivan mastojen yläpuolella, keula nousi yläviistoon ja valtavat sivumoottorit jyrisivät torakkamatruusien päiden yli pauhaavan melun saattelemina. Takana kaartuvat pitkät putket päästivät paksunpaa savua kuin koskaan aikaisemmin, ja seassa näkyi tulen välähdyksiä. Hetkeen ilmassa ei lentänyt lyijyä eikä räjähteitä; suuri sotalaiva oli uponnut välittömästi, ja kehäaalto laajeni keikkuttaen sen ympärillä olevia aluksia. Merivoimien tähtäämisestä ei tullut mitään, ja Bio-Klaanin alus keskittyi kuromaan umpeen kotimatkansa vielä sangen monia meripeninkulmia.
”Hyvin tehty, pikku alus”, Tongu sanoi ja taputti ohjauspöytää. ”Ja anteeksi…”
”Uskallan sanoa etteivät ne odottaneet tuota”, sanoi Garson, ”koska se oli helvetinmoinen riski.”
”Pitää käyttää sitä voimaa mikä meillä on”, vastasi Tongu. ”Eli korkeutta. Ajattelin ensin pilkkoa ne alapotkurilla, mutta taidamme tarvita sitä vielä ehjänä.”
”Samaa mieltä. Olemme kohta taas tulilinjalla, kunhan ne saavat tähtäyksensä vakaaksi”, huomautti matoran.
”Sivupatterit tulta! Lohrakit irti! Keskittykää isoihin tykkeihin ennen kuin ne toipuvat”
Hävittäjäkansi oli tuulinen paikka, ja vihollisen läheisyyden tunsi – ja näki – täällä paljon konkreettisemmin kuin Tahtorakin uumenissa. Lohrakien laukaisukiskojen piti olla lähes kokonaan aluksen ulkopuolella, jotta hävittäjät pystyivät palatessaan kiinnittymään takaisin kiskoilla liukuviin sähkömagneetteihin. Nyt kaksi erikoishävittäjää roikkui aivan Murran, Ropuan, Tagmarin ja Weponin edessä: matoralaisten ja vihollislaivoja kuhisevan meren välissä ei ollut edes kaidetta. Ropua irrotti letkun Lohrakin vesitankista – suoraan Tahtorakin boilerista tullut vesi varmisti, että höyrymoottorit lähtivät heti pyörimään täydellä teholla.
Murra ja Wepon istuivat Lohrakien ohjaamoihin ja sulkivat tuulikuvut perässään; Ropua ja Tagmar kiipesivät ampujien paikoille. Ohjaamot olivat samanlaiset kuin tavallisissa Lohrakeissa, mutta eilinen kohtaaminen partiolaivan kanssa oli ollut ainoa kerta, kun alapuolinen ampumakupu oli nähnyt tositoimia. Laivoja vastaan siitä olisi toivottavasti hyötyä – nyt vihollinen olisi poikkeuksetta lentokoneiden alapuolella. Murra antoi höyryä moottoreihin ja käänsi vipua, joka laukaisi kiskojen kelkat eteenpäin; Weponin ja Tagmarin kone sinkoutui välittömästi perään. Kelkkojen sähkömagneetit sammuivat kiskojen päässä, ja hävittäjät kaartoivat Tahtorakin mahan ja alapotkurin välistä kohti taistelua.
Tongu nosti puheputkiston keskelle puukuorisen kaiuttimen ja siihen liitetyn mikrofonin, ja naputti esille oikean kanavan. ”Kuuleeko Lohrak ykkönen ja kakkonen? Nyt ei kannata murehtia signaalin kaappamisesta, kun pommi on jo osunut potkuriin. Lentäkää varovaisesti ja koittakaa ottaa vihollisen isommat kanuunat pois pelistä! Noissa riittää vielä tulivoimaa Tahtorakin pudottamiseen. Älkääkä jääkö jälkeen!”
”Lohrak yksi kuulee. Ropua, kohde oikealla” – kaiuttimen kautta kuului cordakin sarja ja jysähdys – ”hyvä osuma. Otan pikkuveneen etutykeillä – ha! Zamortulitusta vasemmalta, kierrän oikealta. Kuuleeko kakkonen?”
”Täällä ollaan.”
”Yhteisku tykkilavettiin vasemmalla, saisiko tulitukea emoaluksen vasemman kyljen patterista? Suojatulelle tarvetta, ne huomasivat homman jujun. Jatkakaa vaan eteenpäin, se pysyy vielä kantamalla – 15 sekuntia –”
”Kiitos! Tuon pitäisi hidastaa niitä… Varokaa, takana lataa, ehditkö saada sen, kakkonen? Ammu” – kuului tykinlaukaus ja huumaava räsähdys, Tahtorak tärähti. ”Osuma lastiruumaan!” karjui Bladiksen ääni puheputkessa komentosillalle ja välittyi myös radioyhteyteen. ”Veryamusing – siellä! Okei, Äksä, Paltak, Voyager, Body – ei henkilövahinkoja, mutta meillä on aukko kyljessä.”
”Sori, ne olivat liian nopeita”, kuului Weponin pettynyt ääni radioyhteydestä. ”Saivat pakkansa kasaan. Alavasen, Tagmar, hyvähyvä!”
”Ei vielä hengähdetä! Tämä on se merisaarto, josta ollaan puhuttu kaikki viime kuukaudet! Vielä vähän eteenpäin, ja voimme nauraa sille!” huusi Tongu. ”Hyvää työtä, Lohrakit!
Tongu sulki mikrofonin ja kääntyi Snowien puoleen.
”Hotoa lukuun ottamatta menee paremmin kuin uskalsin toivoa”, hän sanoi Snowielle hiljaa. ”Mutta meillä on vielä sata kilometriä ja ylikin, ennen kuin olemme omien turvassa. Löysitkö sitä merikorttia?”
”Ööh, joo, tässä se on!” sanoi Snowie ja antoi kovalle pahville laaditun merikartan kykloopille.
Tongu otti kortin toiseen käteensä ja jatkoi ohjaamista yhdellä kouralla. Edessäkin näkyi laivoja, mutta tämän sektorin suurin partiolaiva oli poissa pelistä, ja Lohrakit tekivät parhaansa muiden tykkien kimpussa. Tongun piti samaan aikaan ohjata alusta, johtaa taistelua ja vielä päästä kärryille parhaasta lentoreitistä. Tätä hän oli sentään miettinyt etukäteen.
”Voipi onnistua. Annapas tuo Garsonille. Garson, mitä mieltä olet Hosu-Wahin saariketjusta?”
Ta-matoran otti kortin vastaan, laski katseensa taistelusta ja katsoi korttia. ”Se veisi meitä pois reitiltä, muttei kovin paljon. Mitä sinulla on mielessäsi?”
”Saariketju on karu, eikä siellä ole kuin pienen pieni kylä. Se olisi hyvä strateginen sijainti, mutta meri ympärillä on hyvin matalaa, kun siinä on Manaatinseljän selänne. Sinne ei pääse kaksoiskanoottia isommalla veneellä, eikä kallioille saa kiitorataa. En usko, että torakoilla on siellä tukikohtaa. Ja ennen muuta laivat eivät voi seurata meitä sinne, vaan me pirut voimmekin lentää ongelmitta yli.”
”Ei huono idea. Selänne kulkee oikeaan suuntaan, mutta sinne on vielä matkaa. Se lisäisi kotimatkaa kolmanneksella. Meille jäisi vielä loppupuolisko matkasta avomeren yllä, mutta voi tietenkin olla, että merisaarron rengas on tässä ja siellä on sitten vapaampaa.”
”Niin minä toivoisin. Koko merta ne eivät voi kansoittaa niin kattavasti kuin tätä” – alus tärähti ja puu valitti ja räksyi – ”kohtaa.” Tongu kääntyi puheputkien puoleen. ”Mitä kävi?”
Puheputkesta kuului epäselvää mölinää, joka jäi kiertämään ja kaikumaan. Metalli kalahteli väkivaltaisesti. Lopulta Bladiksen ääni kuului joten kuten lävitse.
”Meno alkaa käydä hektiseksi täällä alhaalla”, moderaattori artikuloi parhaansa mukaan. ”Ja pyssyt alhaalla ovat isoja! Ei voida ottaa montaa tuollaista, tai koko pohja putoaa pois, ja me ja kaikki ostokset sen mukana. Se tuli alanurkasta läpi ja olisi jatkanut päämoottoriin, ellei sen rautakuori olisi noin paksu.”
”Teen parhaani”, Tongu vastasi ja pyyhki hikeä otsaltaan. ”Ovatko kaikki siellä kunnossa?”
”Paineaalto heitti Bodyn päin tätä putkistoa, mutta molemmat ovat ruhjeista huolimatta toimintakykyisiä. Mikä on suunnitelmasi?”
”Käännämme suoraan pohjoiseen, pakenemme tykkilaivoja matalamman meren ylle, ja suuntaamme täyttä höyryä Päättisten yli kotiin”, sanoi Tongu päättäväisesti. ”Se pidentää matkaa, mutta voimme hengähtää hetken. Edessä vihollislaivasto näyttää ryhmittyvän ketjuksi meidän ja Klaanin välille, emmekä kestäisi niin pitkällistä tulitusta. Koitetaan pärjätä siihen asti! Yrittäkää pitää ruuma kasassa älkääkä pudotko mereen!” Keltainen koura väänsi vielä radion päälle. ”Lohrakit, suuntaamme pohjoiseen Manaatinseljän kautta Päättisille! Emme voi upottaa kaikki laivoja kolmella aluksella, joten valmistautukaa irrottautumaan!”
”Kolmella? Onhan meilllä –” aloitti Wepon, mutta Tongu älähti. ”Shh radioaalloilla, niitä kuunnellaan! Ja palatkaa hävittäjäkannelle!”
”Sori sori”, vastasi Wepon. ”Ohjaan matalalta. Isot laivat eivät voi ampua meitä pinnan tasosta kuin miehistön zamoreilla – luulen, että saamme vielä pari pois pelistä, ennen kuin ammukset loppuvat. Ykkönen, aukko edessä – onko suojatulta?”
”Tulossa”, vastasi radiossaan Murra.
Tongu vapautti ruorin vakiosuuntauksesta ja käänsi reippaalla liikkeellä oikealle. Tahtorakin talon korkuinen ja hopeisella ussalilla koristettu peräsin kääntyi, ja Välisaarten suurin ilma-alus kaarsi kohti pohjoista. Samalla vasemman sivustan cordak-patterit alkoivat sylkeä panoksia laivojen niskaan. Nämä vastasivat: Tykinlaukaus viisti keulan ohi yläpuolelta, se näkyi selvästi komentosillan kattoikkunasta.
Äksä oli menettää tasapainonsa, kun alus yhtäkkiä käänsi oikealle. Ilmalaivat kulkivat tasaisemmin kuin merilaivat, mutta tasaisuus oli petollista – samalla vauhdilla tarpeeksi kauan edetessä unohti, että tosiaan kellui ei minkään varassa kaksisataa metriä ulapan yläpuolella. Nyt tuo tieto oli liiankin helposti saatavilla, kun rungossa oli kaksi isoa aukkoa, josta ilma pyrki sisään sadan kilometrin tuntinopeudella. Jos alkumatka Rumisgonesta olikin ollut rento, oli hiilen lapiointiin keskittyminen nyt vain kaukainen haavekuva. Ainakin matkan etenemistä oli helpompi seurata.
Lähtiessä ruuma oli ollut aivan siisti, siitä olivat pitäneet huolen Laivaston matoralaiset tottuneella täsmällisyydellään. Kalliit ostokset oli kiinnitetty hyvin, sillä taistelun uhka oli ollut hyvin tiedossa. Kukaan ei ollut kuitenkaan odottanut Keetongun puskevan laivoja syvyyksiin suoralla kosketuksella, ja nopealla manööverillä alaspäin oli ollut vastaava vaikutus kuin reippaalla ravistuksella lumisadepallolle. Ruuma näytti keskimääräisen työmiehen takakontilta – valtavasti suurennettuna. Bladis oli päättäväisesti siirtänyt asevarannon mahdollisimman turvalliseen paikkaan, ja Paltak oli Bodyguardin kanssa kantanut hankitut mutta sellaisenaan hyödyttömät räjähdeaineet tyhjiin majoitustiloihin paikkaan, joka oli mahdollisimman kaukana lentämisen kannalta elintärkeistä osista. Piti vain toivoa, ettei Imperiumi tähtäisi adminien matkustussviittiä.
Bodyguard oli urakaltaan palattuaan saanut tykkiosuman katkaisemasta parrusta ja siinä rytäkässä venähdyttänyt reitensä. Mustelmilla oleva titaani oli riisunut jalkapanssarinsa ja teippasi lihaksiaan urheiluteipillä vakuutellen olevansa valmis toimeen heti tarvittaessa. Äksä ei voinut olla ihailematta järkälemäisen toverinsa sitkeyttä: ilmalento oli heittänyt hänet monen metrin matkan päin seinää.
Ruuman uusista aukoista oli se ilo, että matkustajat saivat suoran kontaktin viholliseen. Tavallisille zamor-aseille kantama oli liian pitkä, mutta Veryamusing oli yhdistänyt pari kaukoputkea vahvoihin rhotukakivääreihin. Ilmarosvoksi ylennettynä hän makasi nyt aukon laidalla lattialla, runkoon sidottu köysi vyötäisille kiinnitettynä. Kävi ilmi, että myös Veryamusingin vasta-adoptoitu Killer-apina oli melkoinen tappaja pistoolin kanssa. Bladis oli parkkeerannut viereen ja iskenyt rengasjarrut pohjaan. Yksijalkainen, apina ja rampa tähtäilivät sotalaivojen kansille ja yrittävät ampua pahaa-aavistamattomia matruuseita. Taistelun kannalta sillä ei tainnut olla paljon väliä, mutta jotenkin tappaminen voitti kaikessa karkeudessaan toimettomana kyyhöttämisen: vihollinen kuitenkin yritti parhaansa mukaan upottaa heitä merten pohjiin. Merirosvo ja moderaattori toivoivat, että laivojen häiritseminen hidastaisi niiden tulitusta.
Ilmassa oli hitunen toivoakin. Nazorakit eivät olleet odottaneet Tahtorakin kaartavan pois reitiltään. Meren pinnassa järjestäytyminen ja takaa-ajo ei käynyt niin nopeasti kuin yksittäisellä ilma-aluksella – ja aallokkoa oli sen verran, etteivät torakat voisi purjehtia huippunopeudella ja tähdätä samaan aikaan. Saartorenkaan alukset olivat keskittyneet Tahtorakin tykö, ja osa odotti kaakossa oletetulla reitillä. Uudella kurssilla oli vain yksittäisiä partioaluksia.
”Antaa poikien pitää ampuma-aukkonsa”, sanoi Äksä Bodyguardille, joka murahti epäselvästi vastaukseksi, ”vaikka tuo reikä lattiassa vähän kammottaakin. Jos tämä olisi tavallinen laiva, niin olisimme jo pohjassa. Vaan tuuli käy tuosta kyljen aukosta siihen malliin, että meikäläistä alkaa paleltaa. Käyn katsomassa, josko sille voisi jotain tehdä.”
Ruumassa oli kenttäkorjauksia varten Laivaston monenlaisia työkaluja, mutta Äksä oli ottanut mukaan myös titaanikokoisen pakkinsa; sen sisältöön hän luotti. Hän kiinnitti vyölleen pihdit ja vasaran ja vaihtoi käsitykkinsä uskolliseen naulapyssyynsä. Tongu näytti suosivan rakenteissaan mekaanisempia puusalvoksia sekä pultteja ja ruuveja, mutta taistelutilanteessa ei voinut olla turhan tarkka. Peränurkassa oli pakka puukuitulevyjä, keveitä mutta tuultapitäiviä, ja Äksä nappasi tottuneesti pari kantoon. Näistä hän oli jo rakentanut muutamia pikamajoitukseen sopivia konttihenkisiä asumuksia evakoille, joten materiaali oli tuttu. ”Ihan kuin olisi kotona ja kohta ollaankin”, Äksä sanoi itselleen ja vihelteli horjuvaa tunnusmusiikkia pitääkseen todellisuuden vähän kauempana. Hän asteli ruuman läpi mahdollisimman keskeltä. ”Pistämpä tuon toisen aukon joutessani umpeen”, hän huikkasi Bladikselle. ”Kiitti”, vastasi moderaattori keskittyneesti.
”Lohrakit, mikä on tulipesän ja kiertoveden tilanne?” viestitti Tongu radioon, jota Snowie yritti säätää tarkemmin oikealle taajuudelle. Saartorenkaan kuumin keskus oli jäänyt takavasemmalle, ja vihollisen tulitus käynyt harvemmaksi. Niillä oli kaksi Lohrakia kimpussaan, mikä häiritsi yritystä pudottaa pääalus. Toisaalta Lohrakeilla oli kimpussaan monen monta aseistettua laivaa, eikä Tahtorakin cordak-pattereista ollut juuri apua. Niiden ampumakulmat olivat osoittatuneet kömpelöiksi meren pinnassa olevaa vihollista vastaan..
”680 ja… vähän alle kaksi tuhatta”, sanoi Wepon radiosta. ”Miten ykkönen?”
”692 ja vesi menee tuhannessa ja seitsemässä sadassa. Olen joutunut pitämään huippuvauhdin koko ajan, niiden sulkutuli on tehokasta ja tarkkaa. Ropua, vasen – kiitos!”
”Olette vaarassa. Paineet eivät saa laskea laske tuosta paljon, tai jäätte veteen kellumaan. Yrittäkää irrottautua Tahtorakin suojaan!” Tongu puri hammasta. ”Hyvää työtä tykkien kanssa”, hän lisäsi vielä. Se tuntui tärkeältä.
”Meren pinnassa on rauhallisempaa, mutta joudumme kansipyssyjen kantamalle heti, jos nousemme ylemmäs”, raportoi Murra.
”Ohjaa ihan likelle! Ammun tykit, kun nousemme kannen tasolle. Voimme käyttää niiden omaa laivaa suojana”, sanoi radioon Murran ampujana oleva Ropua.
”Huippunopeudella saattaisi onnistua”, vastasi Murra. ”Mutta emme taida saada kuin yhden mahdollisuuden.”
Tongu yritti tiirailla Lohrakien tilannetta kamerakuvista, mutta ne antoivat vain hajanaisen ja epätarkan näkymän taisteluun. Komentosillan ikkunoista ei nähnyt sitäkään vähää, sillä Tahtorakin leveä kylki pullistui heti alapuolella. Oli vain luotettava huimapäisiin lentäjiin.
”Nyt sormet liipaisimelle, nousen tuon ison laidasta”, sanoi Murra radioon. Yhteydestä kuului zamor- ja cordak-aseiden säksätystä. ”Se oli lähellä! Otan kunnolla korkeutta, olemme tulossa”, hän lisäsi pian helpottuneena. Tongu huoahti.
”Olisitpa nähnyt niiden ilmeet! Eivät arvanneet, että olimme ihan laidan alla”, sanoi Ropua.
”Keskityin lentämiseen. Hyvä osuma”, vastasi Murra. ”Miltä kone näyttää? Otimme muutaman luodin.”
”Toimiikohan sama temppu uudestaan”, pohti Wepon radioon huolestuneena.
”Lykkyä tykö!” toivotti Murra. ”30 sekuntia telakoitumiseen. Pistäkään pannu tulelle siellä. Ja kakkonen, koittakaa seurata perässä.”
”Hyvin se menee, rauhallisesti vaan”, kannusti Tongu Tahtorakilta.
”Nyt meillä on kaikki kansitykit kimpussamme”, kirosi Tagmar ampujan paikalta. Wepon murahti myötäilevästi. ”Jos Ropua teki selvää tuon ison risteilijän ampujista, voimme yrittää samaa reittiä. Valmiina… Kierrän oikealta… Nyt!
Radiosta kuului räsähdys ja ujellus, sitten häiriöääni joka lakkasi pian.
”Meihin osui! Tagmar? Tagmar!” kirkui Wepon radioon. ”Menetin ampujani… En näe mitä takaosalle kävi, moottori pyörii mutta paineet laskevat…”
Garson tiiraili ikkunasta ylös kohoavaa hävittäjää. ”Keskiosa on mennyttä. Ampumakupu on hajonnut. Osuivat suoraan Tagmariin… Telakointiosa on poissa, se on paha juttu myös, ei voi kiinnittyä Tahtorakiin.”
Tongu välitti tiedot radioon. ”Voiko hävittäjäkannen sähkömagneettiin kiinnittyä ilman vastakappaletta?”
”Liian vaarallista noin lähellä alapotkuria, ja sähkövirta voisi käristää hänet ilman eristyksiä”, pudisti Garson päätään.
”Okei, unohda hävittäjäkansi”, sanoi Tongu radioon. ”Onko sinulla laskuvarjoa? Kaarra vaan mahdollisimman kauas laivoista.”
”On, mutta minä vain hukkuisin tai ne ampuisivat minut veteen…” sopersi Wepon.
”Niin, se ei kuulosta kovin hyvältä. Mitenköhän pelastautuminen Tahtorakille?”
”Ilmavirrat ovat petollisia potkurien läheisyydessä”, varoitti Garson, joka oli tullut Tongu vierelle komentopöydän ääreen. ”Hän voisi imeytyä niihin ja jäädä lapoihin kiinni naruista.”
”Vien mieluummin jonkun niistä mukanani”, sanoi Wepon itkuisena radiossa. ”Vaikka sen risteilijän, joka ampui Tagmarin.”
”Ei kannata!” huusi Tongu. ”Sinun pitää hypätä, mutta ilman varjoa. Avaan kattoikkunan” – Tongu veti tapista ohjauspöydän alta. Yläpuolella kattoikkuna alkoi nitistä ja lasipaneelit liukuivat hitaasti kattorakenteen sisään. Merituuli puski sisään ja yläpotkurin humina täytti komentosillan. ”Me otamme sinut kiinni, okei? Lennä Tahtorakin myötäisesti, loikkaa sisään ja – tähtää Snowieen, hän on paras saatavilla oleva pehmuste. Ja ohjaa Lohrak niin, ettei se törmää nostopotkuriin tai sen akseliin.”
”Jos ette saa koppia, niin sinkoudun koko komentoisillan läpi ravintolaan asti”, mutisi Wepon, mutta kuulosti jo siltä, että hänellä oli vähän toivoa loppuelämästä.
”Me otamme sinut kiinni”, sanoi Tongu jämäkästi. ”Ala tulla! Snowie, voitko jotenkin venyä? Lohrakin alin nopeus on melkein sata tunnissa, hän ei voi lentää aivan keskiakselin suuntaan, ja tuo potkuri sekoittaa ilmavirrat.”
”Minä teen parhaani. Hup! Näin!”
Snowie leveni. Hän siirsi massaa jaloistaan ruumiiseensa, josta tuli aika tavalla ohuempi – mutta ei niin ohut, että Wepon olisi sinkoutunut osuessaan siitä läpi. Kätensä Snowie piti melko pitkinä ja suurensi kämmeniään, jotka muistuttivat nyt koli-maalivahdin hanskoja.
”Siirrymme asemiin”, Tongu sanoi ja peruutti kauemmaksi ohjauspöydästä, varakoppariksi Snowien ja komentosillalle nousevan portakoikon väliin. Silloin kumahti ja alus tärähti.
”Lopettaisivat nyt hitto soikoon hetkeksi ampumasta!” karjui kapteeni. ”Minun kaunista alustani! Tässä olisi parempaakin tekemistä!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” kuului Bladiksen ääni puheputkeista.
”Ei nyt! Kiire!” huusi Tongu puheputkien suuntaan. ”Antaa tulla vaan kaikki tulet ja pyssyt!” hän lisäsi ei kellekään. ”Sieltä lentää Lohrak!”
Weponin kone ilmestyi ensin komentosillan sivuikkunaan ja teki sitten kaarroksen aluksen edessä. Se köhi ja päästi höyry- ja savuvanaa perässään, mutta Wepon sai pidettyä hajoavan hävittäjän lähes yhtenä kappaleena. Alus hidasti ja otti kurssin suoraan kohti komentosiltaa – liiankin suoraa, huolestui Tongu. Tarkkaan katsoen hän näki, miten lentäjän tuulilasi hajotettiin sisältäpäin, lasinsirut katosivat jonnekin taakse. Wepon ilmestyi esiin tukikaarien välistä, potkaisi jalallaan ohjaussauvaa ja sukelsi etusiivekkeen yli. Moottori ja siipi kulkivat hänen ylitseen hyvin läheltä, hävittäjänraato jatkoi jonnekin itää kohti. Ilmassa Wepon käpertyi kerälle, hän syöksyi pyörien kattoikkunan aukon läpi.
Snowie nappasi kopin mutta liikevoima sysäsi hänet välittömästi taaksepäin. Tongu oli valmiina ja otti kummatkin vastaan järkähtämättä.
”Sanoin, että ottaisin kiinni”, Tongu sanoi ja halaisi siinä kumpaakin. ”Mutta sinä olet loukkaantunut.” Jätti veti matoralaisen irti Snowien vatsasta, johon jäi Mirun ja lentolasien muotoinen kuoppa. Weponin kädessä oli lasisiruja, hänen olkapäänsä oli nirhaantunut pahasti ja siinä oli puunsäleitä. ”Tagmar on poissa”, tämä sai sanotuksi. ”Hän meni yksin…”
”Rauha hänelle. Parempi mennä yksin kuin kaksin, olisi hän varmasti ajatellut”, sanoi Tongu. Snowie, vietkö hänet saunaosastolle. Siellä saat ensiapua. Tulen kun pääsemme tästä irti.”
”Ei enää laivoja alhaalla!” ilmoitti Veryamusing ja nousi seisomaan lattia-aukkonsa reunalta. Karistamme ne merikravut!”
”Lentopaatissa on omat hyötynsä”, virnisti Bladis, mutta vakavoitui. ”Mutta ei vielä hengähdetä. Olemme vielä kantamalla.”
Bladis avasi rhotuka-kiväärin kotelon hampaillaan ja alkoi lataamaan uutta kierrosta. Silloin kumahti ja alus tärähti. ”Skarrarrin merimakkarat, mitä minä sanoin!” kirosi Bladis. Ammus oli sinkoutunut hänen päänsä yli, se oli lävistänyt Tahtorakin vasemman kyljen ruuman kohdalta ja jatkanut matkaansa läpi toiselta puolelta. Puunsäleitä tippui mereen; ammus ja sen hajottamat rakenteet repivät kiinnitysverkkoja, joihin miehistö oli sitonut kalliin lastin. Silakkatynnyrit lähtivät vierimään vimmatusti, mutta ähkivä Bodyguard sai ne kiinni ennen kuin ne pääsivät lattiassa ammottavalle aukolle asti. Voyager syöksyi esiin portaista ja liisi ruuman halki saaden kiinni katosta irronneiden porkkanasäkkien ryppään. Hänkään ei ollut tarpeeksi nopea husinmunille, jotka olivat irronneet kennoistaan ja läsähtivät rikki sisärampille. Äksän kaljat lensivät ulos avonaisesta luukusta.
Villiintyneet elintarvikkeet eivät olleet ongelmista suurin. Tahtorakin jykevä kokkapuu piti aluksen pääosin yhtenä kappaleena, mutta rei’itetyt kyljet eivät välttämättä pitäisi ruuman pohjaa loputtomiin kasassa. Vasemmalla puolella oli pitkältä matkalta suora näkymä mereen, minkä lisäksi lattia alkoi vääntymään uhkaavasti. Puu ja rauta ujelsivat, ja hetken päästä kuului alhaalta suuri loiskahdus.
”Se oli toinen etuosan laskeutumistelineistä”, huomio Äksä. ”Toivottavasti lastille ei käy samoin!”
”Tongu, meillä on ongelmia!” huusi Bladis puheputkeen ja kirosi hiljaa kuultuaan vastauksen. ”Koittakaa saada kiinni se, minkä turvallisesti saatte! Hyteissä on vielä tilaa!” hän ohjeisti klaanilaisia. Toivottavasti Tongulla olisi joku hyvä idea, kun tämän kiire hellittäisi.
”Voyageri, heitäppäs se vaijerikela”, huusi Äksä. Hän nappasi toan kaksin käsin viskaaman kelan. Äksä kokeili seinästä kätevästi törröttävää palkinpätkää, totesi sen vakaaksi ja iski kelan siihen roikkumaan. Titaani iski vielä naulapyssyllään muutaman rautanaulan estämään sitä lipeämästä sijaltaan. ”Vieppä tuo pää katon rakenteista läpi”, hän jatkoi ja ojensi pään toalle, joka teki työtä käskettyä. Yhdessä he saivat viritettyä improvisoidun ristikon, joka toivon mukaan pitäisi pohjan menossa mukana. Saatuaan kurottua halkeaman läpi hän ryhtyi kiristämään vaijeria tiukalle – toinen pää oli kiinni kelassa. Äksä sitoi vaijeria ruuman etuosassa olevaan pilariin, kun Tahtorak tärähti hyvin voimakkaasti – kaikki ruumassa menettivät tasapainonsa, myös Bladis, jonka tuoli lensi selälleen. ”Se osui koneistosammioon ja kimposi takaisin mereen!” raportoi Kormakh tulipesän puolesta. Katosta irtosi lisää tavaraa. Monta mukulasäkkiä putosi ja osa niistä aukesi mätkähtäessään ruuman rampille. Äksä yritti pitää tasapainonsa satojen perunoiden vieriessä jalkojen alla. Näytti siltä, kuin hän olisi yrittänyt tanssia, pelastaa pottuja ja sitoa vaijeria samaan aikaan. Voyager riensi auttamaan titaania, mutta liian myöhään – Äksä lensi kaaressa selälleen, jäi keikkumaan aukon reunalle ja katosi sen yli.
Voyager katsoi aukosta alas kauhuissaan. Alla titaani putosi kiitävästä ilmalaivasta toistasataa metriä ja molskahti meriveteen. ”Hän hukkuu!” huusi toa muulle miehistölle. ”Yritän pelastaa hänet!”
”Varropa!” huusi Bladis. ”Oletko varma, että naamarisi jaksaa nostaa kahta? Hän painaa kaksi kertaa enemmän, vähintään! Ja nostakaa joku minut pystyyn!”
”En tiedä… Ei varmaan. Mutta mitä tehdään?”
Veryamusing punnersi Bladiksen pystyasentoon, Bodyguard tuli Voyagerin vierelle. ”Voimmeko laskea hänelle vaijerin koukun?” leveä mies kysyi katsellen ympärilleen. ”Onko hän edes tajuissaan tuolla alhaalla? Tarpeeksi tajuissaan huomaamaan sen? Ja hän jää taakse, kiidämme koko ajan eteenpäin”, puheli Voyager hätääntyneenä.
Bladis rullasi puheputkistolle kiroillen perunoita. ”Tongu! Tongu! Nyt on tosi kyseessä! Äksä tippui aluksesta! Mitä tehdään?”
”Ne huomasivat hänet!” huusi Voyager. ”Sotalaiva karauttaa suoraan kohti! Torakat ampuvat hänet, tai ajavat yli ja pilkkovat potkurillaan!”
Mies yli laidan! Tämä se tästä puuttuikin. Tongu näki punaisen räpiköivän hahmon kameran välittämässä kuvassa – yhdessä harvoista, jotka olivat vielä jäljellä. Vielä selkeämmin hän näki laivan, joka lähestyi hädänalaista Xxonnia. Nyt heillä ainakin olisi raaka harhautus – mahdollisuus irrottautua ja paeta tilanteesta. Jättiläinen arvioi, että nostamalla alusta voimakkaasti ja jatkamalla eteenpäin he selviäisivät. He olivat selvästi poissa pienempien tykkien kantamalta, eikä isoihinkaan olisi loputtomasti panoksia. Laukaukset olivat harventuneet ja tähtäys tarkentunut.
Se tarkoittaisi Äksän uhraamista. Eihän sellainen sopinut. Mitä kortteja hänellä olikaan käsissään?
Aluksen kääntäminen ja laskeminen mahdollistaisi Äksän poimimisen, ja jäljelle jäänyt keulapatteri kyllä upottaisi lähietäisyydeltä klaanilaista uhkaavan laivan. Mutta sellainen manöveeri altistaisi koko aluksen monien pyssyjen kantamalle, eivätkä he todennäköisesti siitä enää nousisi. Ketjuista ja vaijereista ei ollut apua näin korkealla, jos Äksä olisi niihin osannut tarttua. Jäljelle jääneestä Lohrakista ei ollut sitäkään iloa pelastustehtävällä. Oli aika pelata hillottu jokeri.
Tongu vakautti kätensä ruorilla ja käänsi radiolähetintä uuteen asentoon. ”Ämtur, kuuluuko? Meillä on klaanilainen merihädässä. Oletan, että olet siellä missä pitääkin. Voitko poimia hänet? Nopeasti.”
”Vihdoin! Välittömästi, pomo, ja Tagmarin muistolle omistettuna”, kuului vastaus lähettimestä. Tongu vilkaisi kamerasta merenpinnan tilannetta ja katsoi sitten taas suljetusta kattoikkunasta iltapäivän kaksoisaurinkoihin, jotka paistoivat kirkkaasti. Suoraan niihin ei voinut tuijottaa, mutta tihrustaessaan jätti hengähti helpottuneesti. Pienen pieni tumma piste valon keskellä alkoi kasvaa. Tongun tarkka kuulo oli erottavinaan uuden moottorien pauhun.
”Apujoukot saapuvat! Koita kestää, Äksä!” huusi Garson puheputkistoon. Syöksyvän ampumahaukan lailla kiisi Ilmaraptori Tahtorakin vieritse; aluksen siivet oli vedetty kasaan, ja sen moottorit pauhasivat aivan rungon vierillä. Siipensä levittämällä alus nosti kurssinsa aivan meren pinnassa ja päästi perässään korkealle kohoavan vesipatsaan. Kone väisti helposti sotalaivan kansitykkien ampuman sarjan ja vastasi raskaan cordak-tykin tulituksella, joka pakotti kansimiehistön suojaan. Ilmaraptori hidasti nopeasti ja sen kone posautti paksun pilven ylijäämähöyryä sumuverhoksi Äksän ja laivan väliin. Pärskeitä nostaen Ilmaraptori laskeutui meren pinnalle; se pompahti muutaman kerran, mutta moottoreiden pysähdyttyä se jäi putputtamaan aivan titaanin lähelle.
Sivuovi avautui ja mereen syöksyi riuska po-matoran Gord pelastusrenkaan kanssa. Ilmaraptorin toisen kyljen tykki ampui hälvenevän höyryverhon takaa uhkaavasti lähestyvää laivaa. Gord saavutti Äksän, sitoi köyden tämän vyötäisille ja läpsi tämän Hau-kasvoja. ”Mies on tajuton! Aletaan painua!” karjui Gord alukselle ja Ämtur iski vaihteen päälle. Virtaviivainen runko ja moottoreiden alla olevan ponttoonit alkoivat taas halkoa veden pintaa, köyden päässä roikkuvat Gord ja Äksä ampaisivat mukaan. Laivasta tulitettu sarja raapi vasemman tykkipesäkkeen panssarilevyä ja teki reikiä koneen kylkeen, mutta Ilmaraptorin ketteryys lentoonlähdössäkin oli jo taistelussa kärsineelle sotalaivalle liikaa. Kone nousi veden pinnasta, otti korkeutta ja saavutti pinnassa kiitävää Tahtorakin varjoa. Gord nousi ilmaan köyden päässä ja alkoi kavuta sitä pitkin alukseen – Äksän massa piti narun kireänä. Ylös päästyään hän ryhtyi kiskomaan titaania ylös. Abrog ja Bardu tulivat tykkipesäkkeistä apuun, mutta painoa oli liikaa kolmen matoralaisen nostettavaksi.
”Tattista, tattista”, vastai Ämtur, ”mutta meillä on pikku ongelma tämän titaanin kanssa. Avaatko kattoikkunan, niin laskemme sen vaivaksenne? Gord sanoo, että parka on tajuttomana, ja vaatii pikaista elvyttämistä.”
Tongu veti ikkunan tappia uudestaan, ja lasilevyt nitisivät syrjään. ”Ole sitten varovainen nostopotkurin aiheuttamien pyörteiden kanssa. Oletko tehnyt tätä ennen – et tietenkään, koska Tahtorak ei ole edes lentänyt sen jälkeen, kun toin Raptorin!”
”Ilmaraptorilla se on helppoa kuin tapiirin peitteleminen. Kerroinko siitä, kun otin kyytiin kolme toaa ja kaksi matoralaista makuta Abzumon tekokuun pinnalta? Pudottaminen on helpompaa kuin poimiminen, ja Tahtorak on vähemmän piikikäs. Ole vain valmis katkaisemaan köysi.” Ämtur kuulosti itsevarmalta.
Komentosillalta katsottuna Ilmaraptori näytti peruuttavan suoraan yläpuolella, mutta todellisuudessa se vain laski nopeuttaan vähän Tahtorakia hitaammaksi. Tongu iski vakiokurssin lukkoon ja etsi kuumeisesti työkalupakkiaan, kunnes Garson äkkäsi sen kaatuneen kirjahyllyn takaa. Hän ojensi työpuukon jätille juuri, kun Ämtur sai laskettua märän Äksän sisään. Tongu toivoi hartaasti, etteivät nazorakit ampuisi juuri nyt. Ämtur sai kuitenkin laskettua titaanin komentosillan lattialle pehmeän hallitusti; Tongu katkaisi köyden ja Garson kuittasi radioon. ”Helpompaa kuin toimetonna katseleminen”, naurahti Ämtur radioon, ja liisi sivuluisulla pois emoaluksen päältä.
”Ota ruori”, sanoi Tongu Garsonille ja riisui Äksän jykevän titaani-Haun. Jätti avasi tämän hengitystiet ja puhalsi kuudesti ilmaa tämän keuhkoihin ja alkoi sitten painella rintakehää sydänkiven kohdalta. Jonkun heikomman olisi ollut hyvä keventää potilaan rintahaarniskaa ensin, mutta keltaisen jättiläisen voimilla titaaniakin saattoi elvyttää noin vain.
Siinä vaiheessa myös hengästynyt Bloszar saapui komentosillalle. Hien ja savun hajusta päätellen hänellä oli pitänyt kiirettä aluksen kuumimmissa osissa. Huoli kävi hänen kasvoillaan, kun hän näki ystävänsä maassa, mutta helpottui pian jo Tongun rauhallisista liikkeistä.
”Onko hän kunnossa?” Blos kysyi hiljaa ja polvistui Äksän ja Tongun viereen.
”Kyllä hän tokenee”, Tongu sanoi ja toisti painelujen ja puhallusten sarjoja. Ei kestänyt kauaa, kun Äksä äkkiä yskäisi, parahti jotakin ja yski sitten lisää. Hän nousi holtittoman nopeasti kyljelleen ja yski merivettä keuhkoistaan lattialle. Yskänpuuskan tauottua hän heräsi ympäristöönsä ja katsoi kyklooppia ja sitten toaa.
”Ei hemmetti putosiko minun naamioni sinne mereen?” hän kysyi ensimmäisenä.
”Ja tuli sinun mukanasi takaisin ylös”, Tongu myhäili. Bloszar tarttui Hauhun ja ojensi sen titaanille.
”Ehkä sinun pitäisi kokeilla Mirua”, Bloszar ehdotti.
”Ei kuule meikäläistä ei ole tehty lentämään eikä edes leijumaan”, Äksä nauroi ja läimäisi ensin Blosia olkapäälle ja sitten myös Keetongua, vaikka ylttikin tätä lähinnä hauikseen.
”Parempi olla varovaisempi”, Bloszar sanoi. ”Lentoa on vielä jäljellä.”
”Pitkä kuin nälkävuosi, saamari”, Äksä parahti. Hän oli vielä hieman heikkona, ja Tongun piti auttaa mies seisomaan. Ensi töikseen hän tonki varustevyönsä taskuja. Siellä oli edelleen mukana litimärkä kappale Tohtori Delekin Aivoja. Se oli aika läheltä piti se, ehkä siitä ei tarvitse mainita arkistomaakareille, titaani naureskeli itsekseen. Äksä ja ensiapujoukko nousivat katsomaan komentosillan ikkunoista.
Nazorakein aluksia ei näkynyt edessä. Laiva, joka oli uhannut ajaa Äksän yli, oli ollut saartosektorin itäisin alus: Tahtorakin pudotukseen kykenevät tykkilaivat oli asetettu kiilaksi suoralle reitille Klaania kohti ja ne jäivät paraikaa takavasemmalle. Komentosillan ikkunoista niitä ei enää juuri nähnyt, ja Garson otti varan vuoksi vielä lisää korkeutta.
He matkustivat nyt itse asiassa poispäin Klaanista: kurssi kotiin olisi ollut suoraan vasemmalle. Kiertotien syy siinsi kuitenkin jo edessä. Oikealla oli suuri saari, jonka kalliorannat nousivat loivasti ja jonka keskiosat olivat metsäisempiä. Sen vasemmalla puolella oli kaksi pienempää saarta ja näiden ympärillä pieneneviä kareja, luotoja ja hiekkasärkkiä, jotka jatkuivat kohti luodetta ja katosivat keskipäivän autereeseen. Tahtorak päästi pitkän narahduksen kuin asettuen uuteen, karsittuun muotoonsa.
”Ankhtor ja Sava, tuletteko ottamaan ruorin? Vedet edessä näyttävät leppoisammilta, ainakin toistaiseksi”, lausui Tongu puheputkiin. ”Ja Garson, jos saat kerättyä yhteenvedon aluksen tilanteesta, niin siitä olisi apua. Olet paras sellaisissa jutuissa. Menen saunalle katsomaan Hotoa ja Weponia. Ilmoittakaa, jos jotain yllättävää tapahtuu! Mikä vointi Äksällä?”
Titaani näytti peukaloa. ”En taida haluta nähdä merivettä ihan hetkeen, voisin mennä tulipesien puolelle kuivumaan”, tämä totesi. He lähtivät kahdestaan alempiin kerroksiin. Ankhtor ja Sava tulivat portaissa vastaan, he olivat olleet siirtämässä ruokatarvikkeita hytteihin turvaan hajoavasta ruumasta. Tongu kiiruhti puku- ja pesuhuoneiden läpi saunatilaan, jossa Klaanin sairasosaston hoitaja Voors oli pessyt ja sitonut Hoton haavat ja poisti nyt lasinsirpaleita Weponin kädestä Snowie apunaan.
”Hoto tarvitsee Kupea tai Radiakia mahdollisimman pian”, sanoi Voors. ”Olen saanut taltutettua vuodon, mutta hänen kehonsa on rikki. En voi tehdä sisäisille vaurioille nyt mitään. Ja hän tarvitsee ehyen kanohin – olen elvyttänyt häntä omallani, ja Wepon on lainannut naamiotaan, mutta sellainen ei toimi kauaa: tarvitsemme kumpikin omiamme. Ainoa varanaamio jäi evakoille.” Hoton Matatusta oli jäljellä vain suuosa ja vasen poski. Muuten päätä peitti puhdas side. Matoran makasi lähes elottomana ja hengitti vaivoin.
”Ehkä meiltä yksi naamio löytyy, näin isosta aluksesta. Koitan keksiä jotain. Jos onnistumme, olemme kolmen ja puolen tunnin päästä kotona”, sanoi Tongu. Hän availi Hoton siteitä ja katsoi murheellisesti ampujan haavoja. Suuret sormet sivelivät jätin haarniskalevyjen väliin erittyvää tahnaa haavoihin; Hoto värähti salvan kosketuksesta. Se sihisi hiljaa kudosvaurioissa. ”Tämä pidempi kotimatka saattaa pelastaa meidät, mutta toivottavasti se ei koidu Hoton kuolemaksi.”
Wepon oli toiveikkaampi tapaus. Hänen aluksensa oli tuhoutunut, mutta ta-matoran vaati jo pääsyä tositoimiin – Tahtorakin patterin ampujana tai edes hiilimiehenä. Tongu levitti salvaa myös hänen haavoihinsa ja käski odottaa saunalla – vaikka Voorsin apumiehenä, jos tekemistä kaipasi.
Garson koputti saunan oveen. Tongu nyökkäsi Voorsille kannustavasti ja seurasi Snowien kanssa adjuntanttiaan alempiin kerroksiin. Portaikon alimmalta välitasanteelta sai kattavan näkymän koko ruumaan.
Näky sai kykloopin puremaan hammastaan. Suuri osa vasemmasta puolesta oli auki, vaikka Äksän vaijeriviritelmä olikin tilanteen huomioon ottaen yllättävän pätevä. Lattiassa ammotti iso aukko: kohdasta, jossa lattian ja aluksen pohjan välissä lymyili tavallisesti käyttöä odottava laskeutumisteline, näkyi nyt vinhasti kiitävä merenpinta toistasataa metriä alempana. Varavesitankeista toinen oli puhjennut ja tyhjentynyt. Ratkanovin vihanneksia oli siellä täällä, ja väliramppi muistutti munakasta. Bladiksen johdolla Bodyguard, Veryamusing ja Voyager olivat tykkitulen vaiettua kuitenkin keränneet suurimman osan ruokatavarasta talteen: moni tynnyri oli jo kannettu ylemmille kansille. Ruumassa liikkuminen vaati aika tavalla varovaisuutta, ja Äksän tapauksen jälkeen kukaan ei ollut halunnut ottaa erityisemmin riskejä. Jopa Bladis oli osoittanut epätavallista vastuullisuutta kieltämällä ketään pelastamasta perunoita paikasta, josta Äksä oli langennut. Ne voitaisiin kerätä talteen perillä, jos ne pysyisivät jollain ilveellä sinne asti kyydissä.
”Arvion mukaan menetimme 300 kiloa ruokatarvikkeita, tai ehkä vähän alle”, sanoi Garson. ”Lopulta ihan mukiinmenevä menetys, tilanne huomioon ottaen. Jälkikäteen mietittynä panssarit olisi pitänyt sijoittaa alaosaan, kun merellä ollessa vihollinen on joka tapauksessa alaviistossa. Jotenkin sitä aina kuvitteli, että taistelisimme toista vastaavaa ilmalaivaa vastaan.”
”Ainakin ruuman osumat ovat vähemmän tuhoisia meille kuin laakit moottoreihin ja potkureihin”, sanoi Tongu.
”Nekään eivät tainneet suunnitella laivojaan tällasia nopeasti liikkuvia lentäviä maaleja vastaan”, huomautti Snowie.
”Sota opettaa”, huokaisi Garson. ”Seuraavalla kerralla tiedämme molemmat paremmin. Mitenhän siinä käy?”
”Toivottavasti emme saa ikinä tietää”, sanoi jättiläinen. ”Taistelusta saa nopeasti tarpeekseen. Ja Rautasiivellä ei ole edes väliä, että osuuko strategiseen paikkaan vai ei. No, nyt suurin osa ruumasta on turhaa painolastia. Voisimme sahata nuo katkenneet palkit irti ja saada pientä nopeusetua, mutta sahailu taitaa olla täällä liian vaarallista. Se hyöty tästä kai on, että tämän harakanpesän keskellä oleviin tärkeisiin rakenteiseen on vaikeampi tähdätä. Osuma kokkapuuhun olisi voinut pätkäistä meidän kahtia. Parhaassakin tapauksessa meillä on melkoinen remontti edessä – huonommassa ei.”
Tongu ohjeisti ruuman miehistöä kantamaan loputkin ostokset hyttitiloihin ja pitämään reitin koneistosammioon avoimena. Hän nappasi itsekin isot perunasäkit ja nousi Garsonin kanssa tasoja ylöspäin. Matoran selvensi ampumakansien tilannetta: ”Vasen keulapatteri on kokonaan mennyttä, ja oikealla vain vähän panoksia. Daiwen ja Kengbo ampuivat vasemmalla kaikki panoksensa, mutta tasoitimme Eglaresin ja Brithomban ammusvaraston niin, että kummallakin on nyt jotain mitä ampua. Meillä ei ole kuitenkaan enempää kuin kymmentä täyttä kierrosta. Rumisgonen cordak-rummut ovat vanhempaa standardia. Saamme ne toimimaan, mutta emme vielä – ne vaativat muutaman sovituskappaleen ja vähän sorvausta.”
”Kuusikymmentä laukausta ennen Klaania, siis”, vastasi Tongu – ”plus se mitä Ämturilla ja Ropualla on vielä hanskassa. No, jos päädymme vielä taisteluun, niin ammuksia pitää käyttää säästeliäästi. Mutta ei liian säästeliäästi, tai niistä ei ole hyötyä. Niin kuin Tahtorakikin kanssa: jos sitä olisi liikaa säästelty, ei siitä olisi Klaanille mitään hyötyä.”
”Jos emme pääse takaisin Klaaniin, on Tehmut ja Laivasto ja koko Klaani pulassa”, muistutti Garson.
”Epäilemättä. Mutta evakot on saatu nyt pois sieltä, minne me kovin yritämme palata. Monen mielestä tärkein tavoite on jo hoidettu. Pidetään ajatuksesta kiinni.”
Tilanne oli rauhoittunut, mutta levolle ei ollut aikaa. Laivastolaiset laskivat Keetongun valjaista alas pitkin Tahtorakin kylkeä. Hän korvasi hajonneita kuolleita kulmia kuvaavia kameroita varakappaleilla. Komentosillalla Sava ja Ankhtor siirsivät tehoja nostopotkurista työntömoottoreihin, ja Tahtorak laskeutui parinkymmenen metrin korkeudelle merenpinnasta. Tongu nojasi jalkapohjillaan sivulautoihin ja katseli reisiensä välistä alla kiitävää merta. Se oli jo selvästi matalampaa. Pinnan alla näkyi vaaleita kiviä ja hiekkamattoa. Pintavesi oli täällä vielä ilmeisen lämmintä, ja välillä jättiläisen alla näkyi vehreitä keitaita, joissa vesikasvien pitkät kielet kiertyivät punaoranssien levätornien lomaan. Idästä tulevat lämpimät merivirrat pysähtyivät Manaatinseljän matalikoihin, eikä trooppinen lämpö päässyt Mysterys Nuin rannoille asti. Kesäisin vain Päättiset saivat tuulahduksen leudommasta ilmastosta, ja nyt Tahtorak pääsi hyödyntämään lämpimänä kohoavaa ilmapatsasta.
Tongu otti ison puuvasaran työkaluvyöltään ja hakkasi tasaisiksi suurimmat lommot tuhoutuneen etupatterin panssarilevystä. Patterissa ei ollut juuri enää suojattavaa, joten he siirsivät levyn lastiruuman raunioista koneistosammioon kulkevan rampin suojaksi. Alapotkuri humisi joitakin metrejä alempana Tongun ruuvatessa levyä kiinni aluksen puiseen runkoon.
Tahtorakin varjo lipui merestä kohoavien kallioiden ja pienten saarien yli. Ohjaamosta nostettiin hieman lentokorkeutta, joitteivat alapotkurin lavat olisi parturoineet korkeimpia sypressejä ja oliivipuita. Vettä oli parhaimmillaankin vain pari metriä. Säyseiden manaattien perheryhmät laidunsivat vesikasvien lomassa pinnan alla. Nämä olivat paljon pienempää rotua kuin lentämällä vaeltavat sukulaisensa, vain viidestä kahdeksaan metriä pitkiä. Ne pysyivät mukaansa nimetyllä matalikolla ympäri vuoden, eivätkä muuttaneet edes talveksi Etelämantereen syviin merenlahtiin.
”Meikäläinen on ratsastanut tuommoisella”, Äksä sanoi ylpeästi katsellessaan merta sieltä, mistä puuttui ruuman lattia. Manaatit kävivät lähellä pintaa. ”Tai siis paljon isommalla. Ja lentävällä. Taitaa olla viime kerta, kun lensin.”
Hänellä oli Voyager työparinaan, kun he yrittivät tehdä minkä pystyivät vahvistaakseen ruumaa kasassa pitävää vaijeriviritelmää, nyt huomattavasti varovaisempina.
”Ai ratsastanut? Manaatilla?” Toa ihmetteli. ”Sai olla aika iso.”
”Joo, ne oli valtavia. Siinä oltiin mä ja Matoro ja Seran ja Irvan. Paettiin sillä tän Klintin, siis sen merirosvokuninkaan hommista.”
”Sanoisin, että yrität huijata, mutta jos Mustalumi oli mukana niin ehkä en ylläty mistään…” Voyager mietti ja leijui solmimaan yhden vaijerinpätkän toiselle puolelle ruumaa.
”Ja nyt meillä on varastollinen Klintiltä ostettuja pyssyjä… hah, kyllä sitä vaan sattuu kaiken näköistä. Ympäri mennään, yhteen tullaan”, Äksä jatkoi puhelemistaan lähinnä kai keventääkseen tunnelmaa. Jutut jatkuivat ja jatkuivat, ja Voyager sai kuunneltua niitä lähinnä puolella korvalla omilta mietteiltään.
Tongun palatessa komentosillalle oli sinne improvisoitu uusi komentokeskus: korvatut kamerat oli kytketty näyttöihin, joista sai nyt kohtuullisen kokonaiskuvan ilmalaivasta ja sen ympäristöstä. Snowie järjesteli merikortteja lattialla istuen numero- ja kirjainjärjestykseen. Ankhtor piteli ruoria ja Sava tiiraili läntiselle merelle kaukoputkella. ”Osa torakoiden laivoista on matalikon rajan takana, ainakin 30 kilometrin päässä, ja jäämässä jälkeen. Yrittävät kuitenkin estää meitä palaamasta suoralle kurssille”, raportoi matoran pyöreät aurinkolasit otsallaan.
”Ne eivät voi pitää koko selänteen reunaa valvonnassa, eivätkä kohtaamamme laivat mitenkään ehdi matalikon ja Päättisten väliselle syvemmälle selälle ennen meitä”, huomautti Ankhtor rauhallisesti.
”Tosi on. Pidetään tämä kurssi”, päätti Tongu.
”Olimme niille liian kova pähkinä purtavaksi”, virnisti Ankhtor.
”Katsotaan mitä tulee vastaan”, sanoi Sava. ”Joudumme kuitenkin koukkaamaan vielä nazorakien alueiden yli. Toivottavasti kestämme silloin yhtä hyvin.”
”No, ne eivät voi pitää Tahtorakin pudottamiseen kykeneviä laivoja kaikkialla, eivätkä tällä varoitusajalla rakentaa riittävää maatykistöä Päättisille. Tiedustelulento ei havainnut siellä sellaista toissapäivänä”, pohti Tongu.
”Kaikista Bio-Klaanin sotajohtajista sinä tunnut olevan toiveikkain, pomo”, Sava naurahti.
”Sitten et ole kuullut Sugan juttuja viime aikoina. No, epätoivo ei ainakaan auta meitä.”
Se sai vastaukseksi hyväksyvää muminaa yhdeltä jos toiseltakin komentokannellaolijalta. Sen jälkeen kaikki nauttivat hetken hiljaisuudesta, ennen kuin Snowie – joka oli noussut ikkunan ääreen jaloittelemaan – huudahti: ”Oho, hei, katsokaas!”
Muut terästyivät äkisti, ja lumiukko äkkäsi olleensa hieman epäselvä. ”Siis ei mitään vaarallista, mutta tulkaa katsomaan!”
Sava käänsi kaukoputkensa Snowien näyttämään suuntaan, ja Tongu käveli Lumiukon viereen. Ankhtor yritti tiirailla ruorilta heidän takaa. ”Mitäs näkyy?”
”Hanhia!” Snowie hihkaisi. ”Tosi paljon hanhia! Ihan tosi paljon!”
Lumiukko ei liiotellut: Tahtorakin ohitse lensi tosiaankin kymmeniä hanhiauroja ja yhteensä satoja tai tuhansia lintuja. Siivekkäät väistivät taitavasti kolossaalisen ilmalaivan risteävällä lentoradallaan.
”Niillä taitaa olla rauhallisempi kotimatka kuin meillä”, sanoi Tongu aavistus haikeutta äänessään.
”Kumpaakohan ne pitävät enemmän kotina, etelää vai pohjoista?” mietti Snowie.
”Joskus vuosia sitten kuulin tarinan, jossa joku tonttu tai joku eleli tuollaisten hanhien kanssa”, muisteli Ankhtor syvällä rintaäänellään. ”Se tonttu oli kai jotenkin eksynyt kotoaan, ja tiesi, että niiden hanhien todella pitkä muuttomatka veisi sen takaisin kotiin.”
Luonnonnäytelmä ympäröi komentosillan. Oli kuin linnut olisivat järjestäneet klaanilaisille lentonäytöksen.
”Hmm…”, Snowie mutisi ihastellessaan hanhia. ”Aika vaikea minun on kuvitella vaikka Geeveetä ratsastamaan tuollaisella… tai siis kuulostaa aika vaaralliselta!”
”Kai se oli jotenkin tosi pieni”, kohautti Ankhtor olkiaan. ”Eihän niistä tontuista ikinä tiedä.”
”Kutistusmiskanoka”, sanoi Sava ja nyökytteli. ”Muistatteko, kun pienensimme nazorakien rakettijääkärin ja pilkoimme sen Lohrakin potkurilla?”
”Muistan kun puhdistimme sitä ja kiekon vaikutus yhtäkkiä lakkasi”, murahti Tongu. ”Ei kai mikään kanoka kestä koko syysmuuton aikaa. Ehkä tonttu oli lumottu. Tai sitten se on vertauskuva. Kyllä minä ainakin usein mietin, että tuommoisessa parvessa lento olisi kokemisen arvoista.”
Snowie taputti Tongun käsivartta. ”No, tämähän on sentään aika lähellä, eikö?”
”Jep. Ehdotan, että otamme sen hyvänä enteenä, uskoi niihin tai ei.”
Lopulta lintujen ohilento oli ohitse ja hanhet katosivat etelän taivaalle. Seuraavaa yllätystä ei kuitenkaan täytynyt odottaa kauaa.
”Mitäs tuolla on? Ihan kuin olisin nähnyt välähdyksen tuon isomman luodon takana”, sanoi Ankhtor ja siristeli silmiään.
Sava yritti paikantaa valoilmiön lähdettä kaukoputkella, mutta lähenevät luodot olivat reheviä. Tongu naputteli tutkaa, mutta se ei havainnoinut mitään. ”Etupatterissa valppaana, edessä on tuntematon kohde”, hän viestitti puheputkeen. ”Ampukaa, jos näette torakoita.”
Luodon tiheikön takaa nousi toinen tulipallo, joka huomattiin komentosillalla selvästi. Ankhtor veti vivusta ja Tahtorak otti korkeutta. ”Kello yhdessätoista! Kuusisataa metriä!” huusi Tongu patteristoille. Sava sai nyt oikean luodon okulaariinsa, ja tarkensi kuumeisesti. Kohde oli vielä pensaiden ja puunlatvojen takana. ”Se on vene…. Ja siellä on toa, tulen toa, joka käyttää voimaansa. Muitakin matkustajia on, varmaan matoralaisia?”
”Näen ne nyt”, sanoi Tongu. ”Hidasta alusta. Vaara ohi, ampujat, mutta pysykää hereillä!”
”Eli ne eivät hyökkää, vaan muuten vaan syöksevät tulipalloja?” kysyi Ankhtor skeptisesti.
”Eivät näytä tähtäävän meihin”, sanoi Tongu, ”ja nyt ne vilkuttavat hurjasti. Näytäs sitä putkea.”
Tongu otti kaukoputken ja etsi kohteen. Vene oli moottorikäyttöinen peli, jollaisia salakuljettajat ja kalastajat suosivat Välisaarilla. Kannella oli punainen toa tulinen miekka kädessään ja tämän seurassa oli kymmenkunta matoralaista. He vaikuttivat kiihtyneiltä – mutta eivät vihamielisiltä.
”Siellä tosiaan on toa ja matoralaisia, mikä on joka tapauksessa hyvä merkki. Hmm hmm. Kuuluuko radiosta mitään?”
Garson pyöritteli vastaanottimen nappuloita ilman tulosta. ”Ei mitään. Näkyköö heillä lähetintä?”
”Eipä ei. Pitäähän heitä auttaa. Mutta jos pysäytämme aluksen, menetämme kaiken liikevoiman, ja tämän kokoisella aluksella se on paljon. Ilmaraptorilla tuollaista porukkaa ei saa kyytiin. Jospa…”
Tongu painoi suuren jousitetun tapin pohjaan ohjauspöydässä ja Tahtorak päästi pitkän höyrypillin vihellyksen. ”Ankhtor, ohjaa hitaasti alaspäin ja suoraa yli. Koneistosammio ja ruuma? Saatteko laskettua rahtivinssien koukut tuonne alas ja nostamaan heidät ylös? Pitäkää kelat vapaalla ja toivokaa, että he tajuavat homman ajoissa.”
”Aiotko poimia koko veneen kyytiin?” kysyi Sava.
”Hienon näköinen vehje. Helpompaa se on kuin odottaa niiden kaikkien kiipeävän vaijeria pitkin. Nyt tarkkana!”
Laivaston matoralaisia juoksi koneistosammiosta ruumaan. He pysähtyivät rampin yläpäähän – kompastuminen tai liukastumien olisi helposti johtanut aluksesta putoamiseen. Vaijerikeloja ja väkipyöriä roikkui katon kiskoissa, ja niille oli pohjassa vähän liiankin monta laskuaukkoa. Helppoa niiden laskeminen ei kuitenkaan ollut.
”Emme pääse paneelille!” huusi Paltak puheputkistoon. ”Se roikkuu seinänpätkässä, mutta lattia on poissa!”
”Koittakaa keksiä jotain, saavutamme heidät ihan kohta!” kuului vastaus ylhäältä. Portaita pitkin apujoukkoina saapuivat Bodyguard, Voyager ja Snowman. ”Voisin koettaa pidellä teitä aukon yläpuolella”, ehdotti titaani.
”Tai voisin kokeilla pidentää käsiäni, jos neuvotte mitä nappia pitää painaa”, sanoi Snowie, jota alhaalla kiitävä maisema tosiasiassa hirvitti.
”Tai entä jos”, sanoi Voyager ja astui rampilta tyhjän päälle Miru vaimeasti hehkuen. ”Jos teemme asiat yksinkertaisemmin? Mikä nappula?”
”Kampi vastapäivään vapauttaa, sitten paina vihreää pohjassa”, neuvoi Paltak. ”Ja koita tehdä se useammalle samaan aikaan!”
”Sille kädenpidennykselle voi ollakin käyttöä, koska tämä paneeli liikuttaa vain kahta kelaa”, sanoi Voyager, mutta sai kuitenkin kaapelit juoksemaan vapaasti. Paltak nappasi ne koukkupäisellä sauvalla ja ohjasi ruuman aukoista alas. Puhkuen Snowie kurkotti kaksimetrisellä käsivarrella kohti toista ohjauspaneelia, joka roikkui muutaman johdon varassa aukon yläpuolella. Hän sai otteen ja seurasi ohjeita.
”Näen heidät alhaalla!” Bodyguard mylvi. ”Emme ehdi millään! Alusta pitää hidastaa tai menemme ohi, ennen kuin saamme koukut riittävän likelle!”
”Jos ne edes tietävät, mitä aiomme”, murahti Paltak. ”Ilman halki viuhuvat koukut eivät sano useimmille, että ’kiinnittäkää meidät veneeseenne ja nouskaa kyytiin’. Onko meillä kovaäänistä?”
”Minä menen”, sanoi Voyager. Taistelussa merilaivoja vastaan oli ilman toa tyytynyt sivustaseuraajan asemaan. Tavalliset rautanuolet eivät juuri tehneet mitään laivoja vastaan, ja Bloszarin cordak-nuolia hän oli jemmannut oikeaa hetkeä varten. Mutta nyt oli aika toimia. Voyager tarttui kiinni lähimmästä vaijerista ja liukui sitä pitkin alas Tahtorakin vatsasta. Miru hidasti pudotusta, ja voimillaan toa pystyi ohjaamaan kulkuaan oikeaan suuntaan. Hän saavutti vaijerin päässä olevan rautakoukun ja tukeutui siihen kengillään. Tahtorakin varjo saavutti veneen, jonka kokassa muita pidempi hahmo heilutti palavaa säiläänsä suuren soihdun tavoin. Vene oli kuitenkin paikoillaan, kun taas ilmalaiva kiisi vinhaa vauhtia saariston yllä. Voyager kirosi hiljaa huomatessaan, että koukut olivat vielä parikymmentä metriä liian korkealla niiden ohittaessa veneen.
”Heii! Koitamme poimia teidät kyytiin! Tulkaa vauhdilla perään niin saamme nostokoukut kiinni!” huusi Voyager miehistölle.
”Olemme jumissa! Karilla!” vastasi tulen toa kiivaana ja viittilöi aluksen alle.
Tämä pitäisi hoitaa nopeasti, Voyager mietti. No, syteen tai saveen…
Hän puristi vaijeria tiukasti reisillään ja otti jousensa esiin. Ampuma-asennon saaminen oli vaikeaa – vaijeri oli eittämättä tiellä. Vene kiisi alhaalta ohi. Voyager kiepsahti pää alaspäin roikkumaan koukusta polvitaipeistaan, noukki viinestään yhden erikoisnuolista ja ampui suoraan veneen alle. Nappiosumasta kivi halkesi – siruja lensi ympäriinsä ja veneen keulaan tuli lommo, todennäköisesti reikäkin. Mutta miehistö toipui yllätyksestä nopeasti, ja moottori vedettiin käyntiin; kyljen matoran-aakkosin maalattu teksti paljasti aluksen nimen Gnatoriukseksi. Se kuulosti Voyagerista etäisesti tutulta. Keulan reikä ei haitannut, kun alus alkoi halkomaan matalikon aaltoja ja saavuttamaan Tahtorakia ja sen nostolaitteita. Voyager otti jousen hampaidensa väliin ja punnersi takaisin pystyasentoon. Ilmavoimiaan kutsuen hän sai tuulenpyörteen kuljettamaan itsensä kohti lähestyvää venettä. Mirun levitaatiovoiman tuoman itsevarmuuden avulla hän astui Gnatoriuksen keulan kaiteelle.
”Lewa?” kysyi tulen toa hämmästyneenä.
”Ei aivan”, naurahti Voyager, heitti jousensa kannelle ja kiinnitti koukun veneen keulan renkaaseen. ”Koittakaa napata loputkin köydet, niin nostamme teidät alukseen. Minä olen Bio-Klaanin ja Toa Mysteryksen Voyager.”
Kädenliikkeellä toa kutsui tuulen luokseen ja yritti ohjata loput kaksi vaijeria veneelle; niin raskaista ja ohuista kappaleista oli kuitenkin vaikea saada otetta. Miehistö oli kuitenkin tilanteen tasalla. Ohjaava hunakasvoinen ko-matoran kaarsi kohti seuraavaa koukkua, jonka yksi miehistöstä nappasi keihäällä lähemmäs ja kiinnitti perään. Tulen toa murahti, juoksi toiselle laidalle ja nappasi viimeisen koukun kurottaen uhkarohkeasti laidan yli veneen pomppiessa kareja väistellen. Hän kiinnitti koukun kolmanteen renkaaseen ja jäi katsomaan Voyageria ja ylhäällä etenevää ilmalaivaa ylpeyden ja pöllämystyneen sekaisin katsein.
”Mitä seuraavaksi, Mysteryksen Toa Voyager?”
”Sitten lennämme”, tämä vastasi ja veti vaijerista kolmesti. ”Koukut kiinni!” hän huusi radiopuhelimeen. Ylhäällä vaijerit lukittiin ja Tahtorakin ottaessa korkeutta Gnatorius nousi aaltojen ylle. Seuraavan luodon sypressien latvat tömähtelivät aluksen pohjaan, kunnes vaijereita alettiin kuroa takaisin ylös.
”Vihdoin”, murahti tulen toa. ”Tässä helvetin rantamatalikossa on mahdoton purjehtia! Luulin, ettemme pääsisi ikinä liikkeelle.”
”Muistutat veljeäni”, sanoi Voyager ja hymyili.
Komentosillalla Tongu katsoi joukkoa pää kallellaan. ”Veimme juuri monta sataa halukasta pois Bio-Klaanista ja sen saarelta, koska tilanne siellä on melko lailla tukala”, sanoi jätti. ”Oletteko varmoja, että haluatte juuri sinne?”
”Meillä on yleensä mitä mainioin tunnelma, ja maisemat ovat kauniita… ja ruokakin hyvää!” Snowie liittyi. ”Mutta meillä on siellä sota kesken.”
”Vanha Bio-Klaanin soturi Gnatorius kertoi meille kotipaikastaan, Toa-tähtien saaresta pohjoisessa”, Tahu Mataksi itsensä esittelyt toa sanoi jämerästi. Hänellä oli päällään paksu, säänpieksemä turkisviitta, joka oli joskus ollut valkea. Hänen Haullaan ei näyttänyt koskaan olevan hymyä. Klaanilaiset eivät kyseenalaistaneet esittelyä – asuihan heidän kaupungissaan vaikka keitä legendaaristen olentojen kaimoja.
”Uskoimme löytävämme sieltä turvan… mutta ilmeisesti olemme matkanneet sodasta sotaan.”
”Tullessanne ylös ruumasta saatoitte huomata, että tämä alus on nähnyt, no, parempiakin päiviä”, sanoi Ankhtor. ”Mutta keskipäivällä se oli vielä huippukunnossa: saatoitte kuulla aiemmin meritaistelun ääniä lounaasta. Haimme turvaa matalikon päältä, koska nazorakien sotalaivat eivät voi seurata sinne.”
”Suoraan sanottuna oletin, että olette täällä samasta syystä”, täydensi Tongu.
”Nazorak”, Tahu Mata maisteli ja katsoi ko-matoralaista toveriaan vierellään. Datuel näytti hyvin mietteliäältä kunnes nyökkäsi ankeana.
”Taitavat olla samoja”, hän mutisi Tahulle. ”Mehän epäilimme tätä jo, kun kiikaroimme niiden aluksia.”
”Helvetti saatana”, Tahu sanoi ja iski jalkansa lattiaan hieman liian kovaa.
”Sanos muuta”, Datuel mietti. ”Lähdetäänkö toiseen suuntaan?”
Tahu kohautti olkiaan. ”No mistä minä enää tiedän. Ei helvetti kyllä me olemme Suuren Hengen kiroamia, ei tälläistä muuten tapahtuisi.”
”Taitaa olla liian myöhäistä tuolla veneellä”, sanoi Bladis ja yritti kuulostaa empaattiselta. ”Meri ympärillä kuhisee verenhimoista torakkaa just nyt.”
Komentosillallaolijat vilkaisivat sinisenä lainehtivaa merta ikkunoiden takana. Näytti rauhalliselta, mutta kaikki tiesivät paremmin.
”Joo, ja sori siitä reiästä…” lisäsi Voyager.
Tahu Mata mutisi jotakin ja katsoi läpi ympärillä olevat klaanilaiset, hieman epävarmana siitä, kenelle heistä pitäisi puhua. Lopulta hän katsoi Voyagerin suuntaan, joko siksi että tämä oli toinen toa, tai koska he olivat jo puhuneet lyhyesti.
”Mh. Mutta te siis olette… sieltä Bio-Klaanista? Ja tämä on Bio-Klaanin sota-alus?” hän kysyi.
”No, niin, virkaatekevä sota-alus”, sanoi Tongu ja koetti olla kuulostamatta loukkaantuneelta. Ketä hän enää huijaisi? ”Mutta Bio-Klaanin ehdottomasti. Hopeinen ussal sinisellä pohjalla.”
”Gnatorius kertoi meille sinisestä ussalista puulinnoituksen tornissa”, Tahu Mata sanoi. ”Tunsitteko te Toa Gnatoriuksen? Oletteko samanmoisia sotaurhoja kuin hän oli?”
Klaanilaiset katsoivat toisiaan vaivaantuneena. Kuka heistä edes oli ollut Klaanissa pisimpään, Snowieko? Tehmut olisi saattanut muistaa, mutta hän ei ollut paikalla. He katsoivat Bladista kysyvästi, mutta moderaattorin kellot eivät soineet.
”Gnatorius…” Snowie mietti ääneen. ”Taisi olla ennen meikäläisen aikaa? Vai olisiko tuo lyhenne Bio-Gnatoriaasta? Tai ehkä Gnatorian-kingistä? Eikun, nyt minulla menevät jotkut nimet sekaisin…”
”Ööh… Minä ehkä muistan Gnatoriuksen?” sanoi Voyager. ”Olin silloin vain matoran, enkä edes Bio-Klaanin jäsen, mutta olen Mysterykseltä kotoisin. Silloin linnoituksessa ei ollut vielä kovin montaa toaa. Hän oli ilman toa, sellaista vanhempaa toa-sukupolvea, joka ei ollut traumatisoitunut Metru Nuilla.”
Tahu katsoi tätä epäilevästi, selvästi hieman pettyneenä moisesta tietämättömyydestä. Yksityiskohdat kuitenkin täsmäsivät, sikäli kun hän tiesi.
”Onko johtajanne edelleen Toa Tawa? Hänestä Gnatorius puhui luotettavana.”
”Juu, Tawa, ehdottomasti”, sanoi Tongu. ”Ja kyllä me otamme aina toat ilolla vastaan, ja suojaamme matoralaiset muuriemme taakse.” Jätin silmä vaelsi Datuelin kiikarikivääriin ja päättäväiseen ilmeeseen. ”Tai muurien päälle. Jos siis sotiminen rumia tuhohyönteisiä ja niiden sotalaivoja vastaan ei. Haittaa.”
”Ja zyglakeita”, lisäsi Voyager ajatuksissaan.
”Nämä ’nazorakit’ veivät kotisaaremme”, Datuel sanoi synkästi. ”Olemme kaikki, jotka pääsivät pois. Ja jo sitä ennen olimme taistelleet pitkään.”
”Ne vissiin tekevät sellaista, nazorakit”, Snowie nyökkäsi. ”Minä olin eräällä toisella Välisaarella tässä taannoin. Senkin torakat olivat miehittäneet.”
Tahu Mata katseli taivasta hiljaisena. Sitten hän katsoi tovereitaan.
”Me luulimme löytävämme turvapaikan”, hän sanoi. ”Mutta näyttää siltä, että Kohtalomme ei ole paeta Vihollista, vaan taistella suuremmassa sodassa, kunnes vitsaus on hävitetty. Gnatoriuksen viimeistä toivetta pitää kunnioittaa, yhtä kaikki. Toa Tahun Tulimiekka olkoon Bio-Klaanin soturien rinnalla, niin kauan kuin taistelumme kestää.”
”Suuri Henki asettaa harvoin kohtaloksi paeta vihollista”, sanoi siihen asti hiljaa pysynyt Bloszar. ”Olemme iloisia miekastanne ja avustanne.”
”Kunhan vain päästään sinne Klaaniin ensiksi”, sanoi Äksä. ”Sille miekalle voi tulla käyttöä ennen sitä ja pian. Jos nyt miekasta on hyötyä tällaisissa ilmalaivamelskeissä.”
Tahu kaivoi pistoolin vyöltään ja löi sen pöytään.
Datuel katsoi Keetongun suuntaan. ”Minä ja toverini olemme päteviä ampujia, tosin vain osalla on jäljellä ammuksia ja tuliaseet.”
Klaanilaiset panivat merkille, että hänen kiväärinsä näytti nazorakeilta varastetulta. Samoin vihreät zamorit hänen vyöllään.
”Teille koitti onnenpäivät”, virnisti Bladis. ”Me nimittäin vaihdettiin Bio-Klaanin kassa Kapteeni Klintin asevarastoon tänä aamuna. Voin näyttää tietä.”
Snowie viittasi. ”Ja minulla on kotona pari tykkiä ja tarkkuuskivääri ja… miksiköhän en ole vielä luovuttanut niitä Klaanin asevarastoon…”
”Näyttäkää meille paikka, mistä ampua, niin teemme voitavamme”, Datuel nyökkäsi.
”Mutta ensiksi”, sanoi Tongu juhlallisena ja otti esiin suuren merikartan. ”Tässä on Manaatinseljän selänne ja täällä lennämme me. Tuolla on Bio-Klaani, jonne oletamme pääsevämme kahdessa tunnissa tällä nopeudella. Kuljetamme ruokaa ja aseita saarrettuun linnoitukseen, ja joudumme lentämään vielä vihollisen hallitseman merialueen ja valloittamien Päättisten saarten yli. Aluksemme on höyryvoimainen Tahtorak, Välisaarten suurin ilmalaiva, jossa on vähänlaisesti tulivoimaa mutta runsaasti puhkua. Me lennämme vedellä ja tulella”, jätti katsoi terävästi uutta toaa, ”ja Tahun tulesta voi olla enemmän hyötyä aluksen sisä- kuin ulkopuolella. Minä olen keltainen jättiläinen enkä tiedä elementtivoimien kutsumisesta mitään, mutta kannan mukanani tämän maailmankolkan kuuminta tulta. Tarvitsemme nyt ennen muuta nopeutta: Bloszar voi näyttää sinulle tulipesän. Muille löytyy ampumapaikkoja matkustushyteistä ja patterikansilta tai uhkarohkeille ruumasta, jonka jo näitte.” Tongu vilkaisi merikorttia ja nopeusmittaristoa. ”Selänne päättyy pian. Sitten on jäljellä vain viimeinen suora.”
Tahu jupisi jotakin mutta näytti hyväksyvän roolinsa. Hän laittoi pistoolin takaisin koteloon.
”Hyvä on. Kenties meidän oli määrä kohdata, ja olla teille vahvistuksena viimeisellä hetkellä”, hän sanoi ja lähti Bloszarin perään.
”Jättäkää sitten minullekin niitä pirulaisia tapettavaksi”, hän huusi vielä matoran-toverilleen mennessään.
”Eiköhän niitä riitä siellä, minne ollaan menossa”, Datuel virnisti.
Päivä ja yö olivat olleet pitkiä; Tahtorak oli ollut liikkeellä Klaanista lähdettyään vasta 15 tuntia, mutta kaikista mukana olevista se oli tuntunut viikkojen työrupeamalta. Nyt kaikki aluksella valvoivat. Cordak-tykit oli rasvattu ja tarkistettu vielä kertaalleen, hävittäjäkannen yksinäinen Lohrak oli huollettu ja paikattu. Gnatorius roikkui Tahtorakin vatsan alla, sen miehistön oli täydentänyt aseistustaan Rumisgonesta ostetusta lastista ja vartioi nyt silmät tarkkoina matkustuskannen ampuma-aukoiksi avattujen ikkunoiden takana ja pienillä parvekkeilla.
Tongu oli palannut kapteenin paikalle ja käänsi ruoria suurin liikkein vastapäivään. Matalikon viimeiset luodot kiisivät takana; Tahtorak eteni täydellä matkustusnopeudella kohti länttä, jossa laskevat kaksoisauringot paistoivat pilvimassan väleistä punahehkuisina. Ohjauspöydällä lämpömittari ja ilmapuntari laskivat samassa tahdissa. He lensivät nyt kotisaaren kylmään syksyyn avomeren yllä, Päättiset suoraan edessä ja Guartsuvuoren jyhkeä siluetti punaisessa iltavalossa niiden takana häilyen. Sava erotti kaukoputkellaan jo Tawan tornin vastavalossa kaukana edessäpäin. Ruki-Koron alue oli näkymättömissä saderintamassa, joka vyöryi Tuhkasaarten päältä ja Läntiseltä Avomereltä. Siellä raivosi myrsky, koko syksyn suurin. He toivoivat pääsevänsä Klaaniin ennen sitä.
Ja sieltä vyöryi muutakin. Lyijynharmaan pilviverhon läpäisi ensin seitsemän Zhunke-Zho -pommikoneen keihäänkärki, jonka kaikki Laivaston matoralaiset olivat opetelleet tunnistamaan Zeruelin tehtaaseen merestä nostetun hylyn perusteella. ”Pommilaivue Tuhkasaaren suunnalla!” älähti Sava. Tongu veti höyrypillin vivusta haasteen, ja raportoi tiedon puheputkiston kautta kaikille kansille. Mutta haasteeseen vastasi pommikoneita mahtavampi vihollinen. Ensin komentosillan miehistö havaitsi vain tummemman kohdan pilvirintamassa, joka suureni uhkaavan sirittävän moottoriäänen säestämänä. Väkivaltaisesti se lävisti pilvenreunan ja eteni Tahtorakia suuremmalla nopeudella, tarkoituksenaan katkaista höyryjättiläisen tie kotisatamaan.
Komentokannen klaanilaiset katsoivat Munakennoa vakavina. Tongu, Garson, Sava, Ankhtor ja Snowie näkivät, miten nazorakien aluksen hopeanharmaa pinta kiilteli auringon valossa, kun se pyrki ottamaan korkeutta niin nopeasti kuin mahdollista. Laivastolla oli jokin käsitys sen aseistuksesta Lohrakien ottamien kuvien analyysin pohjalta: Munakennossa oli erityisen paljon tilaa rakettijääkäreille, joita alkoi pian parveilla aluksen sivuilla näiden pudottautuessa hangaarista jonoissa. Muuten nazorak-ilmalaivat olivat suunniteltu pääasiassa maa- ja merikohteiden tuhoamiseen: vain pieni osa niiden tykkitorneista taipui ylös, ja massiivinen lieskanheitin ampui lähinnä alaviistoon.
Merivoimien laivue merenpinnan tasassa oli ollut kyllä tulivoimainen, mutta ilma-aluksien nopeuksilla käytännössä staattinen uhka. Sen sulkutulen tärkein tehtävä oli ollut ainoastaan pehmittää Tahtorakin ylpeyttä ja sammuttaa sen tulivoima – samalla, kun Nazorak-imperiumin ilmavoimat tarttuisivat mahdollisuuteen haastaa perivihollistaan taivaalla. Tuhkasaaren tukikohdasta käsin ilmavoimat olivat kyenneet tarjoamaan saartorenkaan eteläisille osille ilmasuojaa, joskaan varsinaisia taisteluita ei ollut saaren tuhon jälkeen käyty alueella.
Ensin klaanilaiset valmistautuivat kuitenkin kohtaamaan Zhunke-Zhot: ne olivat melko raskaita ja selvästi suunniteltu syöksypommikoneiksi, mutta niiden etenemiskulman perusteella saattoi päätellä, että niiden aseistus oli luultavasti vaihdettu joksikin, joka tepsisi paremmin suorasuuntaisessa taistelussa. Pommituksen kokemuksien perusteella konetyyppi oli melko vahvasti panssaroitu, mutta kömpelö ja hitaampi kuin Laivaston omat hävittäjät. Toistaiseksi nazorakein ilmavoimilla ei vaikuttanut olevan Lohrakin kaltaista aitoa hävittäjää – tosin rakettijääkärit käytännössä suorittivat virkaa tarpeeksi hyvin. Oli Lohrakeilla vielä etulyöntiasema viholliskoneita vastaan tai ei, jäisi Murran ja Ropuan kone väistämättä altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta kaksikko suuntasi koneensa Tahtorakin vatsasta kohti vihollista, harkiten mutta päättäväisinä.
Lopulta pohjan luukkua ei tarvinnut avata. Siinä oli aivan tarpeeksi suuri aukko ilman toalle. Voyager seisoi reunalla monta hetkeä, vaikka käsky oli jo käynyt liittyä taisteluun. Alhaalla näkyi vain kaukainen meri. Lentäminen Lehun latvojen yllä oli hänelle tutumpaa kuin käveleminen suoraan tyhjyyteen.
Hän ei ollut koskaan hypännyt mistään näin korkealta… mutta hyvin se menisi, hän kuvitteli Troopperin läimäisevän hänen hartiaansa ja hyppäävän edeltä.
Voyager puristi joustaan tiukemmin ja otti askeleen tyhjyyteen. Se otti vatsanpohjasta. Vapaapudotusta kesti vain lyhyen hetken, kun hän yritti saada kiinni ilman virtauksista ja niiden mielialoista, ja kääntää itsensä niiden mukaan. Miru hohkasi hänen pudotessaan kuin kellumaan mahtavilla ilmavirroilla. Viimat tuntuivat vihaisilta tänään. Ne puhalsivat kohti myrskyistä matalapaineen ydintä saaren pohjoispuolella. Se loi kovan kaakkoistuulen joka antoi Tahtorakille lisää vauhtia. Se oli hyvä merkki – niiden voima kulki hänen kanssaan samaan suuntaan.
Voyager kaartoi ylös paraabelin pohjalta saadakseen korkeutta. Nazorakien ilmalaivalla oli vielä etäisyyttä. Sitä saattoi seitsemän lentokonetta, ja tusinoittain rakettijääkäreitä. Niitä hän oli kyllä ampunut monen monta alas jo Lehun yllä, tutuilla taivailla. Täällä korkealla maailman yllä tuntui kuin mitään muuta maailmaa ei olisi ollut olemassakaan.
Rakettijääkärit tulittivat jo Tahtorakin suuntaan, ja hakeutuivat tämän perään kuin hyttyset käyvät piinaamaan suurta härkää. Nazorakit lensivät ilmalaivan likelle ja tulittivat heikkoihin kohtiin. Lähellä päästessään rakettijääkärit yrittivät tähdätä kranaatteja Tahtorakin aukoista sisään. Ilmalaivan sivupattereiden ilmatorjunta soi toistaiseksi varovaisesti ja harvakseltaan. Lohrak ja ylemmistä ilmakerroksista uhkarohkealla syöksyllä taisteluun liittynyt Ilmaraptori kaartelivat saadakseen turvallisia kulmia nazorakeihin.
”Samooja on ilmassa”, Voyager sanoi haarniskan rinnuksessa olevaan radiopuhelimeen, jonka toivoi pysyvän mukana tuulessa. Bloszar oli onneksi hitsannut sen kiinni suoraan rintapanssariin.
”Pidä meidän pojat hengissä”, kuului Bladiksen käsky.
Voyager kuittasi ja katsoi taistelua ympärillään. Tuuli alkoi tuntua tutummalta – alun pelon jälkeen hän oli ymmärtänyt, että täällä taivaalla hänellä ei ollut mitään muuta pelättävää kuin vihollinen.
Ilman toalla oli 50 nuolta, joiden terät olivat parasta Seranin terästä ja sulat vihreitä kahun sulkia. Niiden lisäksi Bloszar oli työntänyt hänelle 8 kömpelöä nuolta, joiden kärjessä irvisti cordak-ammus.
Se tarkoittaisi, että hän voisi ampua alas 50 torakkaa ja kaikki seitsemän hävittäjää, Voyager virnisti, enimmäkseen omaksi itsevarmuudekseen. Tuulen voimalla saisi kyllä tehtyä paljon tuhoa, mutta hän päätti olla sen kanssa varovainen – sekä omien alusten tähden että pysyäkseen taistelukuntoisena pidempään.
Voyager sukelsi kuin nazorak-syöksypommikone kohti rakettitorakoiden lentuetta ylhäältä päin, ja antoi jousen jänteen soida. Siitä kulmasta ne olivat kaikkein suurimpia kohteita – vaikka ei kohteen koko hänenlaiselle jousimiehelle paljoa merkinnyt. Tyypillisesti niiden paras panssari oli alapinnassa, suojaamassa maasta tulevalta tulelta, kun taas selkäpuoli oli vain heikosti suojattu. Rakettireppu, torakan omat siivet ja leveät keinosiivet muodostivat voimakkaan lentopelin, mutta kovin kestävä se ei ollut. Tarkoitus oli tehdä tuhoa, ei kestää sitä.
Todellinen haaste syntyi siitä, että ampuja, kohde ja tuuli liikkuivat kaikki suurilla nopeuksilla, joten ampua piti joko epätavallisen läheltä, uskomattomalla taidolla – tai yhdessä tuulen kanssa, joka muuttaisi nuolen kuin nuolen hakeutuvaksi ohjukseksi. Lentueesta putosi kaksi heti; kaksi hajautui ja lähti kääntymään ylöspäin, kohti toaa, ja kaksi muuta jatkoivat Tahtorakin piinaamista. Voyager pani merkille, että rakettijääkärit pystyivät ampumaan vain etupuolelleen – tai alas. Hänen alapuolellaan oleva nazorak pyörähti selälleen ilmassa – mikä aiheutti tämän nopean putoamisen – mutta antoi hetken yrittää ampua yllättynyttä toaa. Raskas zamor-ammus välähti aivan Voyagerin vierestä – kenties tuuli suojeli häntä. Hän syöksyi välittömästi ylemmäksi ja pudotti vielä yhden nazorakin – tärkeintä oli pysyä koko ajan näiden ylä- tai takapuolella.
… niinhän se hävittäjien ilmataistelukin toimi, hän tajusi. Paitsi että hän oli lähempänä helikopteria: klaanilainen ihme-hävittäjä, joka kykeni ampumaan mihin tahansa suuntaan, mistä vain kulmasta. Ja niin hän tekikin.
Kormakh ja Paltak lapioivat hiiltä hurjana tulipesään, kun Bloszar ja Tahu pääsivät paikalle. Tahu katsoi ihmetyksen vallassa tilan lävistävää ja hurjasti pyörivää keskiakselia ja ylhäällä hämärässä jyskyttäviä mäntiä. Tämä oli hänelle aivan uusi maailma. Mutta pian toan katse hakeutui tulipesän luukkuun ja sen hampaiden takaa hohkaavaan pätsiin. Hänen kohtaamansa tuli oli ollut aina lähtöisin hänestä itsestään – tai sitten Tahun miekasta.
”Se polttaa hiiliä, mutta olen pistänyt tarpeen mukaan omaa tultanikin”, sanoi Bloszar. ”Mitä nopeammin höyry kuumenee ja pääsee liikuttamaan mäntiä, sitä nopeammin roottorit pyörivät. Yksinkertaisuudessaan. Mutta se on kuluttanut tultani jo paljon.”
Tahu ei vastannut. Hän käveli matoranien rinnalle. Nämä laskivat lapionsa ja tekivät tilaa toalle. Tahu Mata tuijotti liekkeihin ja valkohehkuisiin kekäleisiin.
”Ymmärrän”, tämä sanoi, riisui viittaansa ja pistoolivyönsä ja ojensi nämä Bloszarille kääntämättä katsettaan. Tahu veti miekkansa ja astui luukun läpi. Hän käveli suoraan Tahtorakin sydämeen ja kävi istumaan pätsin keskelle. Liekit nousivat ja ympäröivät tulenhengen.
Kormakh kohautti olkiaan. Paltak kuulosteli ja osoitti ylös. Päämoottorin männät alkoivat pumpata yhä nopeammin. Moottorien ääni koveni. Tulen henki tanssi.
Kaikki kynnelle kykenevät olivat jonkinlaisissa ampuma-asemissa ottamassa vastaan rakettijääkärien aallon. Veryamusingilla oli rhotuka-kiväärinsä, jolla hän tähtäili yhdestä luukusta. Gnatoriuksen matkustajat olivat nopeasti osoittaneet kokeneisuutensa – melkein kaksi tusinaa uutta ampujaa oli nostanut Tahtorakin lähipuolustuskykyä niin paljon, että se kompensoi aluksen varsinaisten aseiden ammuspulaa. Ko-matoran Datuel kurkotteli vaarallisen pitkällä yhdestä ikkunasta, köysi kiinni taisteluliivissään, ja ampui harkittuja ja tappavan tarkkoja laukauksia rakettijääkäreihin. Bladiksen tekniikka oli vähemmän metodologinen, mutta yhtä lailla nazorakeja tippui hänenkin tulitukseensa.
Tuuli tuiversi valtavalla voimalla, kun kaksi klaanilaista pistivät päänsä ulos luukusta, joka johti miehistöhyteistä Tahtorakin katolle. Taistelu raivosi ja yläpotkuri pyöri Äksän ja Bloszarin päiden yllä. Äkkiä Bloszar kadehti Tahua, jonka oli jättänyt pitämään konetta tulikuumana – ainakaan siellä sisällä ei ollut mahdollisuutta tulla ammutuksi. Mutta uudesta toasta ei olisi ilmatorjunnassa yhtä paljoa hyötyä kuin hänestä oli – eikä toisaalta hänestä ollut Tahun veroiseksi tulitöissä. Arkkienkelin taistelun jälkeen Bloszar oli valmistellut parikin kikkaa ilmataisteluiden varalle. Tärkein oli hänen punainen Kanohi Mirunsa, jonka hän oli ottanut mukaan tismalleen tällaisia tilanteita varten. Arthronin hän oli jättänyt saunaan Hotolle varanaamioksi. Ei hän Mirulla oikeasti Tahtorakin nopeudessa kyennyt lentämään, joten hän napsautti kaapelin kiinni haarniskaansa ja sysäsi sen Äksälle, joka sitoi sen metallirakenteeseen sisemmällä. Toan kivivasara oli sidottu tiukasti selkään, ja käsissään toalla oli hänen järeä zamorplasmakanuunansa – kenties lajinsa viimeinen, Hydraconin jäämistöstä ehjäksi viritelty.
”Kisko minut sitten sisään jos tulee jotain”, Bloszar vannotti toveriaan ja katsoi ylös.
”Hyvin se menee!” Äksä huusi. Hän oli puoliksi aluksessa sisällä, ja piteli tiukasti luukun reunasta kiinni.
Bloszar hyppäsi Miru hohtaen ilmaan. Naamio kyllä leijutti häntä, mutta nopeutta se ei antanut – joten Tahtorakin suuri vauhti kiskoi hänet välittömästi taaksepäin suhteessa lentonopeuteen, mutta vaijeri pysäytti hänen liikkeensä kokonaan.
Nazorakit eivät oikeastaan edes tajunneet uutta uhkaa. Tulen toa ohjasi itsensä alaspäin, ja lukittautui metallisen koneistosammion yläpintaan magneettisaappaidensa pohjissa olevilla nastoilla. Se antoi tarpeeksi vakaan tuliaseman. Se oli hieman kuin ratsastamista valtavalla lentävällä tahtorakilla. Toa tuki kiväärinsä olkapäätään vasten ja alkoi hakea paikkoja – aina huolellisesti seuraten nazorak-jääkäriä ja ennakoiden, jotta saisi maalinsa varmasti pudotettua. Helvetillisen kuumaa litkua täynnä olevat zamorit polttivat suoraan läpi rakettijääkäreiden panssarilevyistä, joiden oli tarkoitus suojata näitä kevyemmältä ilmatorjuntatulelta.
Pari laukausta ja paikan vaihto. Sitten taas toistui. Äksä antoi tukitulta ampumalla samasta luukusta käsitykillään, joskin hänen sihdissään oli parantamisen varaa. Kun rakettitorakat ampuivat takaisin, kudit kilpistyivät titaanin suojauksen naamioon.
Tulen toa alkoi kiinnittää yhä enemmän vihollisen lentäjien huomion. Hän yritti pysyä liikkeessä, mutta jopa Mirulla se oli vaikeaa. Hän hyppäsi ilmaan köyden varaan ja ohjasi itsensä taas aluksen pinnalle eri kohtaan. Äksä huuteli hänelle aina välillä suuntia ja varoituksia – ja reagoiden aivan oikein, Bloszar onnistui kilpistämään torakkataisteluparin syöksemällä näiden suuntaan suuren tuliaallon. Hän tosin yritti käyttää sitä varoen, sillä puisella aluksella tulen ei halunnut levivävän. Mutta pakko sitä oli silti käyttää. Hän yritti olla ajattelematta käristävänsä hengiltä ajattelevia olentoja, sellaisia kuin Jäätutkija oli, ja yritti sen sijaan muistella vain Klaanin pommitusta, laavahaukka Nutun kuolemaa ja kaikkea muuta tuhoa, mitä torakan pirulaiset olivat aiheuttaneet. Metodiseen tuhon mielialaan pääseminen sujui häneltä surullisen nopeasti, aivan kuin hän olisi nähnyt sotaa enemmänkin kuin kaksi taistelua. Mutta taisteltava oli, tai he kaikki olisivat pian meren pohjassa…
Neljä nazorakein taistelukoneista oli Tahtorakin perässä villissä jahdissa. Ne pyrkivät tuhoamaan ilmalaivan työntöroottorin, tai saamaan osumia aluksen koneistoon takaa päin. Kolme muuta saattoi Munakennoa etäämmällä tavoitteenaan katkaista klaanilaisten reitti. Voyager keskittyi takaa-ajajiin: niillä oli melko raskas panssarointi, ja hän näki konekiväärikuvut, mutta muusta aseistuksesta hän ei osannut sanoa mitään.
Kun yksi sai oikean kulman, sen siipien alta lauottiin kaksi valtavan nopeaa savuvanaa. Voyager yritti katkaista niiden radan tuulen voimin, mutta sai suistettua vain toisen raketin väärälle kurssille. Toinen osui Tahtorakin vasempaan sivumoottoriin tulisen räjähdyksen saattamana. Niin suurta alusta ei sellainen kaataisi, mutta ties miten paljon rakettia noiden koneiden siipien alla oli?
”Samooja lähtee takaa-ajajien kimppuun”, Voyager ilmoitti radioon. Ainakin Ilmaraptori näytti olevan samoissa aikeissa kaukana hänen vasemmallaan. Tahtorak laski korkeutta, yrittäen pitää takaa-ajajien tulilinjat jatkuvasti muuttuvina, mutta muutos oli hidas. Voyager veti esiin cordak-nuolen, odotti sekunnin ja vapautti sen. Se meni huti kohdekoneen etuikkunasta ja osui sen katolle. Räjähdys repi irti kattoa – mutta kone lensi edelleen. Hemmetti, olisi pitänyt tähdätä siipeen, Voyager mietti ja lähti nopeaan lentoon, kun koneiden konekiväärit alkoivat haravoimaan taivasta hänen suunnassaan.
Toinen raketti osui Tahtorakin koneistosammioon. Etukonekiväärit upottivat napalmilla täytettyjä zamoreita ilmalaivan puiseen takaosaan. Voyager sinkosi lisää räjähtäviä nuolia takaa-ajaviin koneisiin. Se, joka oli saanut pahimmat osumat savusi ja menetti korkeutta hitaasti. Niissä piti olla melko tukevat panssarilevyt, että kestivät moista – toisaalta hänen cordakinsa olivat myös kevyitä, eikä sellaista mallia mitä suurin osa Laivaston peleistä käytti.
Mitä Troopperi tekisi, Voyager mietti hetken. Voi ei. Niin moni huono idea alkoi.
Hänellä oli jäljellä enää kaksi cordak-nuolta. Hän otti toisen valmiiksi – ja yksinkertaisesti kiiti suoraan kohti nazorak-koneen ohjaamoa. Hän käänsi tuulet ympärillään kääntämään haja-ammukset sivuun – muuten moiseen tuleen lentäminen olisi itsemurhaa – ja kun hän oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ampui cordakin tuulilasiin, ja samalla syöksyllä lensi sisään ohjaamoon. Pilotti hädin tuskin ehti ymmärtää, mitä tapahtui, kun sai naamaansa ensin särkyvän ikkunan, ja sitten ilman toan jalan. Voyager yritti heittää tämän ulos koneesta, mutta turvavyöt estivät sen. Tilaa ei ollut vetää esiin miekkaa, joten hän vain löi pilottia naamaan niin kovaa kuin pystyi, veti ohjausvivun suoraan alas ja hyppäsi ulos koneesta, joka syöksyi sakaten kohti merta.
Voyager oli päätynyt taistelun alapuolelle, ja tajusi vasta, että hänen jousensa oli katkennut syöksyssä ohjaamoon. Äh, miksei hän ollut ajatellut asiaa? Idiootti!
Tosin suurin osa nuolistakin oli käytetty. Niitä oli jäljellä vain kourallinen – ja itse tuuli, tietysti. Yläpuolellaan hän näki, miten Ilmaraptori sukelsi nazorak-koneiden yläoikealta ja pudotti toisen tyylipuhtaalla sarjalla, joka räjäytti tältä irti toisen siiven. Takaa-ajavia hyökkäyskoneita oli jäljellä enää yksi, mutta Tahtorakin takaosa leimusi pahannäköisenä ja otti vain lisää osumia. Kaiken lisäksi edellä Munakenno oli juuri saavuttamassa klaanilaiset.
”Menetin jouseni”, Voyager sanoi radioon. ”Perässä enää yksi kone, keksin jotakin.”
”Meillä on lasti täynnä aseita, tule hakemaan uusi”, vastasi Bladis komentosillalta.
”Ei ole aikaa”, toa vastasi, veti miekkansa ja antoi tuulen viedä.
Heti kun pahin tulitus oli tauonnut, Bloszar oli kavunnut pitkin Tahtorakia sen takaosaan korjaamaan rakettien tuhoja. Hän oli irroittanut turvakaapelin, ja yritti lähinnä liikkua aluksen ulkopintaa pitkin Mirunsa kanssa. Se oli kuin kiipeilyä painottomassa tilassa, joka kiisi koko ajan eteenpäin. Ja jota ammuttiin koko ajan. Ja jos hän ei olisi huolellinen, hän osuisi takaroottoriin ja silppuuntuisi kappaleiksi, tai sitten roottori menisi rikki. Kumpikin oli paha.
Vaikka hänelläkin oli lentonaamio, ei sillä pystynyt samanlaiseen kuin ilman toa – hän lähinnä leijui sillä melko kömpelösti, vaikka pystyikin käyttämään tulivoimiaan improvisoituna moottorina. Hän aikoi rakentaa vielä haarniskan, missä olisi rakettimoottorit – miten niillä voisikaan lentää Mirun kanssa.
Toa oli seurannut etäältä, miten takaa-ajavista koneista oli pudonnut yksi toisensa jälkeen. Viimeisellä oli kimpussaan sekä Ämtur että Voyager. Bloszar käytti hetken hyväkseen ja syöksyi liekehtivään takaosaan, joka oli ammuttu aivan rikki. Tulen hän kesytti toan luonnollaan, mutta tuhot sekä koneistoille että seinille pitäisi korjata jotenkin muuten. Ympärillä kävi vielä taistelu, kun rakettijääkärit ahdistelivat Tahtorakia. Bloszar ei tiennyt, missä nazorakien suuri alus oli, mutta siitä ei ollut aikaa huolehtia.
Hän laskeutui kärventyneen takaosan keskelle ja kävi läpi prioriteetit. Auenneet putket pitäisi ensin hitsata kiinni – siihen hänellä oli metallilevyjä valmiiksi. Se kävi häneltä nopeasti. Haastavampaa oli tilkitä valtava aukko ilmalaivan perässä. Jos hän olisi ollut vaikka jään tai kiven toa, siihen olisi voinut vain luoda uutta materiaalia – hei. Niin tietysti. Blosi mikset sinä miettinyt ollenkaan!
Hän veti esiin kivivasaransa. Ei siitä kovin eleganttia tulisi, ja painoakin se lisäisi, mutta perä oli tilkittävä, tai torakat saisivat ammuttua suoraan työntöpotkurin akseliin ja mäntiin; silloin Tahtorakin matka loppuisi kauan ennen Klaania. Hän alkoi huitoa nuijalla, ja jokainen huitaus loi kiveä. Sen hienovarainen käyttö oli vaikeaa, ja moni murikka yksinkertaisesti putosi mereen. Mutta lopulta hän löysi kohdat, joihin sai ankkuroitua kivipaaden, joka sai nyt toimittaa takapanssarin virkaa. Hän kuittasi nopeasti radioon, että hoiti asiaa, ja jatkoi peräsuojan rakentamista.
”Iso tulee lähelle!” huusi Tongu puheputkeen ja radioon. ”Daiwen ja Kengbo, valmistautukaa rei’ittämään se! Ampukaa likeltä!”
Lounaassa Munakenno lähestyi, ja sen metallinen hahmo heijastui avomeren pintaan. Tahtorak savusi ja natisi: sen pystyi kuulemaan tarkalla korvalla alusten moottoreiden jylyn alta. Suoraan eteenpäin täydellä vauhdilla vai ylös taisteluedun saamiseksi, siinä olivat vaihtoehdot. Oikealla kiiti Räävelin saaren metsäinen ranta. Klaanin kaupunki ja Telakka sen etualalla erottuivat paljaalla silmälläkin, jos oli katsellut näitä seutuja ilmasta niin paljon kuin Keetongu oli. Siellä olivat koti ja ystävät; siellä oli turva. Sinne ei Munakenno eikä Tulikärpänenkään ollut tohtinut hyökätä pitkinä sotakuukausina.
”Eteenpäin! Kovin nopeus! Tulenhenki, se on nyt tai ei koskaan!”
Snowie vilkaisi hermostuneena merikortteja. Lentämisen päälle hän ei juuri ymmärtänyt, mutta laivoista ja kartoista tajusi kyllä. Tämä menisi tiukille.
”Se ottaa korkeutta”, sanoi Garson. ”Joudumme kohta pohja-aseistuksen kantamalle!”
”Nyt ei ole aika koiratappelulle, se saa odottaa sitä, että saamme ruoat Klaaniin”, sanoi Tongu. ”Kaikki patterit, katse tarkkana sen zamortykkeihin! Ottakaa ne pois pelistä ennen kuin se pääsee nostopotkurin kimppuun!”
”Kuitti”, vastasi Daiwen vasemmasta sivupatterista, joka oli lähimpänä lähestyvää taistelualusta. ”Mutta entä iso liekinheitin? Me olemme palavaa aineista!”
”Hoitakaa te ne zamorit, niin minä hoidan sen liekittimen”, sanoi Tongu vakaana. ”Menkää suojaan kun ammukset on ammuttu. Tämä koskee myös käsiaseiden käyttäjiä!”
Munakenno nousi rinnalle alaviistosta. Tahtorakin sivupatteri ampui kaksi kierrosta osumia sen alapintaan. Hyönteiskoneen mahapanssari oli raskas ja kesti, mutta tykkien osia ja kirkuvia ampujia lakosi veteen. Liian pian konetykit vaikenivat, sillä kaikki niiden ammukset oli käytetty. Myös matkustamo-osan ikkunoilla ja parvekkeilla lentojääkäreitä ampuneet ryhtyivät vetäytymään – tuli vihollisen vuoro iskeä. Munakenno nousi Tahtorakin tasalle ja vihreiden lieskojen nostamana sen yläpuolelle. Zamor-tykitys selvinneistä kanuunoista hajotti ilmaravintolan kyljen ja veisti lastuja nostopotkurin lavoista; keskitys oli kuitenkin suunniteltua kevyempi. Le-matoran Gnatoriuksen miehistöstä putosi monen luodin lävistämänä kyljen lastausparvekkeelta, kaukana karun kotisaarensa vesiltä mutta saman vihollisen ajamana.
”Ohjataan ja toivotaan”, Tongu sanoi ja käänsi ruoria vastapäivään. ”Nyt emme ole enää suoraan Telakan kurssilla”, varoitti Garson. Manoveeristä oli kuitenkin hyötyä – Munakennon tulenjohto ei ollut odottanut sitä, ja toinen aalto kuulia viuhui Tahtorakin keulan ohi mereen. Toinen Munakennoa saattaneista taistelukoneista otti osumaa omien luodeista oikealla puolella.
Tongu piti tiukasti kiinni potkurien vivuista. ”Meistä ei ole enää taistelulaivaksi, mutta yhtenäisyydessä on Klaanin voima. Satama ja Telakan syöksyovet avautuvat kumpikin etelään. Siellä on toivoa!” Täydellä taistelunopeudella Tahtorakinkin kokoinen alus oli yllättävän ketterä, ja Munakennon piti kaartaa itsekin pysyäkseen tulilinjalla. Klaanilaisten koneen sydämessä Tahu Matan katkeruuden liekki ylläpiti vauhtia.
”Kaikki sisälle alukseen! Murra ja Ämtur, ottakaa korkeutta niin hyvin kuin pystytte! Nyt vankkana!” Tongu painoi ison punaisen napin voimalla pohjaan, siihen oli kirjoitettu ’vara’. Moottorien jyly vaimeni hieman, mutta alus jatkoi eteenpäin etelärannikon yllä. Jätin oikea jalka hakeutui polkimelle, vasen käsi nostovivulle, ja oikea lepäsi ruorilla. Ylhäällä leimahti. Munakennon vatsan alta sinkosi tulenkieleke, joka osui keulan kylkeen. Rakettijääkärit ottivat etäisyyttä, kun tulitornia käännettiin ja liekkimeri levisi Tahtorakin kylkeä pitkin. Nostopotkurit piiskasivat liekkejä, mutta syöksivät samalla niille happea. Aluksen ulkopuolella roikkuva Datuel joutui taukoamaan ampumisensa ja kiskomaan itsensä sisään loimuavan myrskyn tieltä. Koneistosammion rautakuoreen tuli ei tarttunut, mutta se söi tietään läpi hiiltyvän rungon ja ajoi puolustajat turvaan pohjoispuolen oikealle laidalle. Vasen sivumoottori, joka oli ottanut jo osumaa raketista, kuumeni ympärillä raivoavista liekeistä ja päästi valittavaa ujellusta. Oranssi tulen ympäröimä sininen peräsin kääntyi ja Tahtorak liukui kauemmaksi vainolaisestaan.
Tongu teki monimutkaisen liikesarjan ruorilla, nostovivulla ja polkimilla. Alus kallistui toiselle puolella ja vajosi nopeasti alaspäin liekehtivä vasen kylki edellä. Kapteenin lattiaa vasten olevan jalan varpaat pureutuivat keltaisen maton läpi lankkuihin, ja Garson ja Sava pyörivät kohti vasemman laidan ikkunoita. Ankhtor ja Snowie saivat pidettyä itsensä paikallaan halaamalla komentosillan puheputkea. Kun äsken Tahtorakin puinen kylki oli ollut helppona maalina Munakennon tuliaseelle, sai se nyt vastaansa kohti käännetyn nostopotkurin, joka pyöri vapaalla – yhä riittävän nopeana ollakseen syttymättä tuleen. Munakenno, joka oli Tahtorakia paljon kevytrakenteisempi, joutui nostopotkurin ilmapyörteeseen ja pois kurssilta. Kaksi lentojääkäriä imeytyi potkuriin – törmäys vei kaksi Tahtorakin lavoista, mutta myös torakat murskautuivat romuksi ja lankesivat liekkien sekaan.
Tahtorak rysähti merenpintaan ja nosti ison vesipatsaan ympäilleen. Tongu nyrkki osui punaiseen nappiin ja toinen käsi riuhtaisi nostopotkurin vipua. Alapotkuri hakkasi väkivaltaisesti valittaen merivettä, mutta puu ja rauta kestivät ja alus nousi kuohujen keskeltä mustuneena, ilman toista sivumoottoria ja imperiumin tulista puhdistuneena. Vesi virtasi komentosillan ympärillä ja pois rei’itetystä lastiruumasta. Tongu piti aluksen matalalla ja ohjasi höyryä jäljellä oleviin työntömoottoreihin.
Garson ja Sava kömpivät pystyyn. Yllätetty Munakenno jäi taakse, eikä se päässyt takaa-ajoon ilman aluksen kääntämistä. Tongu hengitti raskaasti ja mittasi katseellaan etäisyyttä Visulahdelle.
Putkistoa yhä halaava Snowie mietti alempien kansien tilannetta. Toivottavasti kaikki olivat kunnossa ja ampujat yhä aluksen kyydissä. Manööveri oli hyvinkin saattanut maksaa osan ruokatavarasta ja muusta lastista, mutta näin läheltä kotia kelluvan rahdin voisi ehkä saada pelastettua myöhemmin.
Komentosillan radiosta kuului Ropuan ääni.
”Lohrak yksi tässä. Todella nopea kohde tulee pohjoisesta. Suoraan kohti teitä.”
”Selvä”, Garson kuittasi. Hän kumartui metelin yli puheputkelle, joka yhdisti oikean kyljen kärähtämättömään patteristoon.
”Brithomba! Eglares! Murra näki jotain teidän suunnassa, saatteko havaintoa siitä, pohjoisesta?” hän huusi.
”Se näyttää yksittäiseltä nazorakilta… mutta sillä ei ole siipiä, se vaan lentää. Ammun!” vastasi Eglares tykkikannelta.
Tongukin sai näköhavainnon. Oikealta puolelta lähestyi suunnatonta nopeutta piste, joka oli liian iso ohjukseksi ja liian pieni lentokoneeksi.
”Kaikki kuulolla”, hän yskäisi radioon. ”Kello kahdessa uusi tulija, sama pirulainen jonka kohtasimme Lehussa. Pitäkää se loitolla Tahtorakista, jos voitte. Tästä voi tulla rumaa.”
Ilmataistelijoilta tuli nopeita kuittauksia. Snowie nielaisi. Lentävän kyborgin kurssi pysyi samana – kohdistettuna komentosiltaan. Se oli tarpeeksi lähellä, että Tahtorakin ilmatorjunta saattoi yrittää osua, mutta piru oli liian nopea. Oikean patterin viimeisetkin panokset se väisti helposti. Etäisyys kuroutui nopeasti lyhyemmäksi.
”Yrittääkö se lentää meitä päin?” Garson parahti.
”En yllättyisi”, Tongu sanoi ankeasti ja lähti kääntämään vasemmalle. Jos torakka iskeytyisi komentosiltaan ja tulisi iholle, se voisi olla sen lennon loppu.
Punaisia lasersäteitä poltti tiensä läpi komentosillan lasista suoraan sisään. Tongu veti Garsonin ja Savan ikkunalaudalta ja painoi heidät mukanaan lattiaa vasten. Laukaukset olivat vain sekunnin murto-osan pulsseja, epätarkkoja ja satunnaisia siltä etäisyydeltä, mutta ne leikkasivat paksua ikkunalasia kuin voita ja pakottivat komentosillan miehistön ottamaan suojaa. Lumiukko parkaisi – laukaus oli raapaissut häntä kärisvarresta. Tulitus oli ajanut kaikki pois ohjauslaitteilta, ja Tahtorak eteni kohti Visulahtea tuuliajolla.
Nazorakin haarniska leiskusi lisää, ja pari ohjuksia lähti Tahtorakia kohti – mutta Eversti 437 kiiti edelleen aivan ohjuksiensa perässä. Metrit hupenivat. Osumassa olisi kyse sekunneista – mutta viime hetkellä vihreä salama osui nazorakiin tämän vasemmalta, niin kovaa että tämä suistui kurssiltaan, ja sekä tuulen toa että nazorak syöksyivät alaviistoon. Ohjukset iskeytyivät Tahtorakin kylkeen, aivan komentosillan taakse, mutta niiden ampuja oli jo pitkällä alhaalla.
Pystyyn kömpinyt Keetongu ei nähnyt, miten taistelu jatkui. Voyager oli yrittänyt lävistää torakan miekalla suoraan ilmalennosta, mutta terä oli hädin tuskin läpäissyt haarniskaa. Heidän syöksynsä ehti kääntyä juuri ennen meren pintaan osumista. Toa roikkui kiinni lentohaarniskassa ja yritti saada iskujaan läpi. Hän tajusi pian, että se oli kuin olisi panssarivaunua yrittänyt lyödä. Hemmetti.
Eversti 437 riuhtoi itsensä ympäri, selkä kohti merta, ja yritti lyödä toan irti. Hänen panssaroidusta kädestään pisti rivi teriä, jotka miltei repivät Voyagerin käden kappaleiksi, jos hän ei olisi irrottautunut juuri ajoissa. Lyhyt miekka jäi törröttämään kiinni nazorakin panssarilevyjen väliin. Voyager alkoi tajuta ehkä tehneensä hirvittävän virheen. Vasta läheltä ymmärsi, miten valtava ja vaarallinen teräspeto koko Eversti 437 oli.
Nazorak veti pistoolin ja ampui nopean sarjan. Voyager onnistui väistämään suurimman osan – mutta tajusi viiltävän kivun kyljessään. Hän irvisti, veti viinistään viimeisen cordak-nuolista – ja heitti sen nazorakin naamaan. Se osui rintapanssariin, räjähti ja sai torakan herpaantumaan tarpeeksi, että toa onnistui kutsumaan suuren tuulen kiidättämään hänet takaisin ylös. Voyager ei ollut milloinkaan lentänyt niin nopeasti, niin voimakkaan viiman ratsastajana. Mutta torakka oli pian hänen perässään. Olo oli kuin hävittäjän tähtäimessä – mutta tarpeeksi ketterä hän oli, ettei yksikään yritys osunut häneen. Punaiset lasersäteet värjäsivät taivaan hänen ympärillään. Kylkihaava kivisti hirvittävästi, mutta lentämisen adrenaliini hukutti kivun.
”Ilmaraptori, tuon teille ammuttavaa”, hän parahti radioon, ja yritti suunnata lentonsa niin, että paljon ylempänä oleva Ämtur saisi leikattua välistä hyvällä ampumakulmalla nazorakiin.
”Ilmaraptori kuittaa”, kuului vastaus, vaikka siinä valtavassa viimassa Voyager ei sitä kuullut. Oli vaikea pitää edes silmiä auki niissä nopeuksissa. Hänen pitäisi hankkia lentäjän lasit tällaiseen… ilman toa syöksyi ilmataistelun keskelle ja yritti ajoittaa lentonsa oikein. Hän kiisi tuhatta suorassa kulmassa Ilmaraptorin reitin ohi – ja kyllä, Ilmaraptori sai suoran, sekunnin pituisen välin ampua. Cordak-sarja osui nazorakiin, ja osuma sai sen vetäytymään alaspäin.
Ilmaraptorin ohjaimissa Ämtur veti henkeä ja yritti rentouttaa hartioitaan. Lentäjä oli koneen tärkeimpiä osia, ja pitkittyvän taistelun aikana oli aina riski myös pilotin menemisestä epäkuntoon. Edellinen manööveri oli vetänyt hänet valitettavan matalalle, useiden rakettijääkärien alapuolelle – nyt niillä mokomilla oli pudouttautumisen etu puolellaan – mutta ainakin takaisin korkeuksiin kavutessa oli aikaa koota ajatuksensa ja tehdä tilannekatsaus.
Ämtur veti vasemmalla kädellään ohjaksia rauhallisesti taaksepäin ja pyyhkäisi oikealla sormellaan ilmanpainemittarin lasia huurusta. Ilmanpaine, kunnossa. Samoin moottori oli vielä pelissä ja jäähdytysvettäkin riitti. Muitakaan vaurioita Ilmaraptori ei ollut ottanut – ei hullummin koneelta, joka oli suihkinut taistelun silmässä ja tiputtanut kourallisen vastustajia. Ainoa, mikä Ämturia huoletti, oli ammusten määrä. Tällä lastauksella ei ammuttaisi enää kuin yksi kunnon sarja.
Hän oli juuri kysymässä miehistöltään mielipidettä tehokkaimmasta tavasta käyttää jäljellä oleva tulivoima, kun laserammus viuhahti hänen koneensa ohi. Se pahuksen supertorakka oli vielä pelissä mukana, ja päässyt ylös valtavan nopeasti! Ämtur katsoi ammuksen tulosuuntaan ja näki ylävasemmallaan kyborgisen nazorakin tähtäämässä suuntaansa. Seuraava laserammus osui kohteeseensa. Ilmaraptorin peräsin kolahti.
Gord huusi: ”Peräsin meni vinoon!”
Ämtur huomasi osuman vaikutuksen välittömästi. Vänkyrä peräsin tarttui ilmavirtaan ja oli syöstä Ilmaraptorin hallitsemattomasti vasempaan. Ässäpilotin refleksit puuttuivat peliin salaman lailla, ja hän väänsi ohjaksia. Hän kompensoi muuttunutta aerodynamiikkaa kääntämällä lähes täysillä oikeaan pysyäkseen suorassa.
Tärinä täytti aluksen. Ilmanvastus oli askelista tarkka tanssipari, ja vaati Ämturin äärimmäistä aluksensa tuntemista vääntää ohjaksia juuri oikean verran, jotta Ilmaraptori pysyi näillä nopeuksilla ylipäänsä hallinnassa osuman jälkeen. Vääntyneen peräsimen kompensointi maksoi kuitenkin sekä sulavuutta että ohjattavuutta, eikä muuttunut aerodynamiikka voinut tehdä koneen rakenteelle hyvää. Tavaratilassa onkivavat hytkyivät villisti.
Laserammuksetkaan eivät lakanneet – 437 oli selvästi valinnut kohteensa. Toistaiseksi ne välähtelivät ohi, mutta aivan liian läheltä. Ämtur puri hammasta ja jatkoi korkeuden nostamista. ”Onko ampumaetäisyydellä?”
”Jos alus menisi suoraan, ehkä!” kuului vastaus. ”Mutta ei mennä. Ampumalla pari sarjaa voisi kohdentaa, mutta kuteja riittää vain yhteen.”
Ämtur yritti arvioida heitä yläviistosta tulittavan torakan etäisyyttä. Se näkyi pysyvän samana: nazorak taisi tajuta, että pitämällä etäisyyden vakaana etu oli sillä. Piti joko pyrkiä pakoon – vaihtoehto, joka tuntui Ämturista kunniattomalta ja sitä paitsi liitoksissaan natisevan Ilmaraptorin tilan huomioiden epätodennäköiseltä – tai sitten päästä itse ampumaetäisyydelle. Hidastaminen ei kuitenkaan käynyt päinsä. Silloin nazorak osuisi heihin varmasti.
Seuraava laserammus iskeytyi Ilmaraptorin siipeen, mutta niin, että se vain nakersi hieman reunaa. Joku ratkaisu piti tehdä nyt.
”Toivottavasti ei tavata ihan vielä, Morthank…”
Ämtur puristi otettaan ohjaksista ja vaihtoi suuntaa. Hän ei vetänyt vinoa peräsintä vastaan, vaan sen myötäisesti. Peräsin otti ilmanvastuksesta kiinni sellaisella teholla, että Ilmaraptorin kulma vaihtui välittömästi vasempaan. Alusta – mitään alusta – ei kuitenkaan ollut suunniteltu tällaiseen heittäytymiseen luonnonvoimia päin, ja silmänräpäyksen verran Ämtur, Abrog, Bardu ja Gord olivat varmoja, että Ilmaraptori repeytyy siihen paikkaan. He kuulivat vääntyvän metallin ja ratkeavan puun ääntä… mutta sitten se oli ohi. Ämtur käänsi taas ohjaksia tismalleen oikealla hetkellä ja palautti aluksen hallinnan.
Sen enempää aikaa pilotilla ei kuitenkaan ollut ihailla tekemäänsä manööveria. Ilmaraptori lensi nyt eri kulmassa – lensi likipitäen kohti heitä tulittavaa torakkaa.
”Tulta!” Ämtur huusi.
Ampujat regoivat välittömästi, ja Ilmaraptorin tykit huudattivat ammuksia kohti lentävää supersotilasta. Panokset osuivat kohteeseensa – ja enempäänkin, sillä 437:n haarniskasta ryöppysi liekkejä. Ehkä se oli ollut ammusvarasto, tai rakettimoottorin polttoaine? Nazorak kaarsi alas kuin loukkaantunut lintu. Selvästi vain osa sen moottoreista toimi. Se näytti suuntaavan kauemmas taistelusta.
”Erikoistorakka ammuttu tiehensä”, Ämtur kuittasi radioon. ”Ja räjähti aika kovaa, ties mihin osui. Taidettiin saada siltä moottori.”
”Hyvää työtä”, Tongu vastasi niin kovalla puheäänellä, että yritti puhua tulituksen yli. ”Oletteko kunnossa?”
”Se osui meitä peräsimeen” Ämtur kuittasi. ”Ja ammukset on loppu.”
”Klaaniin on enää kivenheitto. Lentäkää suoraan sinne”, Tongu määräsi.
”Kunhan te pääsette paikalle yhtenä kappaleena kanssa”, Ämtur kuittasi ja lähti kääntämään. Hän ei pitänyt taistelusta lähtemisestä, mutta mitäpä he olisivat enää voineet tehdä. Hän ilmoitti vielä muille lentäjille vetäytyvänsä, ja sai yhden perässään roikkuvan rakettijääkärin pois kannoiltaan toverin Lohrakin avulla.
Visulahti ja sen rannalla siintävä linna näkyivät koko ajan suurempina, mutta matka tuntui ikuiselta. Kintereillä seuraavasta Munakennosta oli lentänyt ulos uusia aaltoja rakettijääkäreitä, ja pirut eivät ottaneet luovuttaakseen. Eivät, vaikka suuri osa niiden Tuhkasaaren lennostosta oli jo päättymättömän meren pohjassa. Rakettijääkärien iskut Tahtorakiin olivat neulanpistoja, mutta ne tekivät koko ajan enemmän vahinkoa. Voyager huomasi, kuinka Äksä kiskoi Bloszarin takaisin aluksen sisäpuolelle – toistuvat nazorakien ohilennot olivat lopulta onnistuneet ajamaan korjaajan pois rungolta.
Voyager singahti Tahtorakin katon yli ja hengitti raskaasti. Kylkiosuma sattui, mutta vain hidasti. Nuolia ei ollut, mutta tuulen hän tunsi voimakkaammin kuin milloinkaan. Siinä ajassa hän oli oppinut tuntemaan sen paljon syvemmin kuin koskaan vain Lehun yllä lentäessä. Tuliko ajatus häneltä itseltään vai peräti tuulelta, toa ei tiennyt, mutta hän terästi hermonsa ja otti jälleen korkeutta. Viima maistui jo kotisaarelta. Matkaa ollut enää pitkään – mutta nazorakien lentueet pystyisivät vielä repimään heidän kappaleiksi ja Munakenno oli jälleen jahdissa.
”No niin, Suuri Henki ja ilman henget, olisi kiva jos auttaisitte minua tässä”, hän mutisi rukouksentapaisen, haki kulman Tahtorakin yltä ja takaa, heidän ja Munakennon välistä – ja käski viiman totella. Yläilmojen ilmavirtaukset olivat nopeita joka tapauksessa, etiäisiä suuresta myrskyrintamasta luoteisella taivaalla, mutta kun ne taivutettiin kaikki yhteen pisteeseen, syntyi hirvittävä tuulenpyörre, voima joka murskasi rakennuksia.
Synkän siniset myrskypilvet, jotka olivat olleet jossakin pohjoisessa, olivat äkkiä päällä. Matalapaineen silmän sinne repimät ilmamassat satoivat, ja pisarat lensivät niin kovaa, että ne nipistelivät. Rajuilman keskellä hädin tuskin näki eteensä. Se oli kaikkien aikojen myrsky, Voyager tunsi: syysmyrskyjen äiti. Se pysyi hädin tuskin toan näpeissä, niin kovaa se puhalsi.
Tuuli heitti heppoisia jääkäreitä suurella nopeudella alas mereen. Toisilta se rikkoi siivet täysin. Myös Tahtorak kärsi, ja sen laidasta lensi irti puunkappaleita samaan pyörteeseen. Radioaallot täyttyivät Bladiksen voimasanoista, kun moderaattori meinasi imeytyä mukana. Voyager itse oli myrskyn silmässä, jonka ympärillä uskomattomat tuulet tuhosivat kaiken, mihin ne koskivat. Sen läpi ei nähnyt edes alusten siluetteja. Missä nazorakien lippulaiva oli? Mikä edes oli ylöspäin? Tai mihinkään suuntaan? Hän ei pystyisi pitelemään sellaista voimaa hallussaan kovin pitkään.
Lopulta hän ohjasi pyörrevirtauksen suuntaan, jossa uskoi Munakennon olevan. Pyörre puunkappaleita ja rakettijääkäreitä sinkoutui valtavalla voimalla ilmalaivaa päin – tai ainakin sen suuntaan. Kun Voyager näki jälleen, hän tajusi suunnan olleen liian sivussa. Munakenno otti kylkeensä myrskytuulen, joka vavisutti ja käänsi sitä, se repi sen kyljestä ja katosta irti osia, mutta se ei pudonnut. Sen sijaan suuri osa rakettijääkäreistä Tahtorakin kimpussa oli kadonnut tuuleen – ja niin oli myös ammottava kohta klaanilaisten ilmalaivan omasta kyljestä. Rajuilma kirposi toan otteesta ja muuttui kaatosateeksi.
Tahtorak oli kuronut etäisyyttä Klaaniin pienemmäksi ja pienemmäksi, ja Munakenno oli saanut kurssinsa vakaaksi vain vaivoin. Siitä huolimatta se aloitti pian ampumisen uudelleen, mutta harvemmin. Vielä uusia rakettijääkäreitä purkautui ulos sen kennoista. Kuinka paljon siinä helvetinkoneessa oli aseita, ja kuinka fanaattinen sen komentaja oikein oli? Voyager hengitti raskaasti, mutta pelkkä ilmassa pysyminen tuotti vaikeuksia. Hän antoi myrskytuulen rippeiden kantaa häntä kohti Klaania. Tahtorak oli hänen takanaan ylhäällä, ja Munakenno kauempana. Hän ei millään jaksaisi yrittää uudelleen. Ja meri alhaalla tuli vastaan pelottavaa vauhtia…
…ja vasta silloin hän tajusi, että Visulahdella purjehtivat vahvistukset siniset rapuliput viimassa viilettäen.
Ensimmäisenä hänet ylitti kolmen lohrakin nuolenkärki Pohjoistuuli-muodostelmassa, suuntanaan taivaalla ontuva Tahtorak. Ensimmäisen etusiivekkeisiin oli maalattu iskevät kallokäärmeet, Valitain johtokoneen tunnukset. Höyryvanat siinsivät näiden jäljessä. Rakettimoottorein hävittäjien perässä kiisi kasa terästä vihreällä kanohilla ja cordak-tykeillä. Voyager tunnisti tämän Weapon Nateksi, synkäksi saalistajaksi joka ei usein taistellut, ei ilman hyvää syytä.
Lennoston jälkeen seilasivat rannikkovartioston alukset. Itse sotaherra Haddoxin alus, BKS Hepokades, johti niitä. Sen purjeet pullistelivat tuulessa, ja sen kansille asennetut taivastykit haravoivat yläilmoja. Sotaherra itse nauroi aluksen kokassa, sota ja suola hänen kasvoillaan tyrskyinä.
Sen rinnalla kulki keltainen höyrylaiva BKS Hildemar, ja Toa Hai osoitti sen komentosillalta kohti Munakennoa. Cordakit kannella alkoivat soida, ja niin tekivät myös Hepokadesin taivastykit.
Tulitukseen liittyi meren alta noussut suuri, aseistettu rahipeto, Klaanin merivoimien salainen ase. Sen paksussa kuoressa oleva raskas cordak-tykki sekin tähtäsi Munakennoa. Voyager ei tiennyt, kuka Meri-Uijaa komensi, mutta Hain ollessa toisessa aluksessa hän epäili sen olevan eräs Matoroista. Muinainen ankeriaspeto suojasi Meri-Uijan selustaa.
Hepokadesia seurasi muitakin Klaanin monista merirosvolaivoista, kenties Kapteeni Veryamusingin ennalta laatiman piraattipuolustusuunnitelman mukaisesti. Kuole Yön Tärtä II (timon) oli niiden joukossa yhtenä suurimmista aluksista, ja Kapteeni Notfun sen kannella rääkyi komentoja. Kannelle raahattu ilmatorjuntatykki ampui väärään suuntaan, sillä vaikutti siltä, ettei niiden käyttäjällä ollut näkökykyä.
Laivojen perässä tuli vielä pienempiä aluksia, joihin oli kiinnitetty ties mitä tuliaseita, olipa osa niistä selvästi vain siirretty höyrylaivojen kansille Klaanin muureilta.
Niiden yli lensi vielä kolme lohrakia, joita saattoi lentue lintuja: yksi valtava merimetso, perässään kimara eri värisiä ja kokoisia siivekkäitä. Suurimmilla ratsastivat vihreät matoralaiset, katseissaan kosto kotisaarensa puolesta. Pienemmät linnut kiihdyttivät nopeuttaan kuin sulkaisiksi ohjuksiksi.
Voyager oli unohtanut itsensä leijumaan meren ylle, ihmettelemään näkyä. Tahtorak ja sen saattajat lipuivat kohti Klaania, ja Munakenno jäi selvästi jälkeen, jopa epäröi. Sen pohja oli jo ilmiliekeissä, ja rakettijääkärit näyttivät vetäytyvän suojaamaan emoalusta. Nazorak-alus käänsi kurssia kohti lounasta ja nilkutti korkeutta menettäen kohti Tuhkasaarta, jonka yllä taivas oli harmaa ja sateinen. Klaanilaiset ilmojen vahvistukset eivät seuranneet sitä ensimmäisten iskujen jälkeen.
Toa laskeutui Hildemarille, ja melkein välittömästi romahti makaamaan puiselle kannelle. Pelkkä tasainen pinta ei ollut tuntunut koskaan niin hyvältä! Voyagerin oli pakko purskahtaa jonkinlaiseen vapautuneeseen nauruun, kun jännitys viimein laukesi. Kun saattoi lakata käyttämästä naamiota, tuntui äkkiä kevyeltä, kuin olisi voinut vain olla pinnistelemättä tai tekemättä mitään. Toa Hai käski lääkintämiestä paikalle. Voyager vain katseli typerä virne kasvoillaan, kuinka Tahtorak oli vapautunut vainoojistaan ja taittoi viimeisiä virstoja Visulahden yllä, savuavana mutta hengissä. Satoi kovaa. Olisipa jotakin kerrottavaa Troopperille kun velipoika löytyy…
Tahtorak ei enää niinkään lentänyt vaan paremminkin tippui sivusuunnassa kohti Klaania. Sade piiskasi loputkin liekit sammuksiin. Alakerrosten tykkikansilta ja ruuman jäänteistä virtasi meri- ja sadevettä leveinä putouksina. Kapteenin oli liian myöhäistä alkaa selvittää, oltiinko aluksen niissä osissa kunnossa. Ankhtor, Sava, Garson ja Snowie olivat menneet etsimään loukkaantuneita. Maassa odottaisi apu ja lääkintä. Tongu pyöritti kampea, joka käynnisti takalaskeutumistelineiden hydrauliikan.
Takaoikealla Tongu näki Murran ja Ropuan koneen ottavan pahan osuman moottoriin, joka alkoi päästää savua ja höyryä tiheänä pilvenä. Saaliinsa viimeistelyä tavoitellut rakettijääkäri sai kuitenkin kimppunsa kaksi vihreiden ratsastajien ohjaamaa kewaa, joista toinen tarrasi kynsillään nazorakin päästä ja toinen jaloista. Vihreä veri roiskui jääkärin hajotessa kolmeen osaan, ja Murra suuntasi koneensa kohti Visulahden laitureita. Ilman halkaisi valonvälähdys, ja pian meren yltä jostain takaa kuului jyrinä ja pauhu. Syöksypommittaja upposi aaltojen syliin. Oliko se syysmyrskyn salama, vai seisoiko Tawa jossain korkealla paikalla ukkosta ohjastamassa?
Admin-torni oli suoraan edessä, ja Tongu käänsi ruoria kaikin voimin. Peräsin piti kääntää lihasvoimin, ohjausvahvistimet olivat poissa pelistä, eikä yhdestä sivumoottorista ollut mitään apua. Jätti puri hammasta ja sai käännettyä kurssin oikealle. Telakan katto oli avattu, mutta sinne ei käynyt sujahtaminen. Toinen etulaskeutumisteline oli pudonnut jo aiemmin, ja toisenkin kytkin napsui tyhjää. Hän osuisi maahan säpälöitynyt mutta yhä vinhasti pyörivä alapotkuri edellä. Jotain oli keksittävä.
Tongu laski korkeutta, mutta yritti tehdä sen hillitysti – liian suuri alaspäinen liikevoima olisi rämäyttänyt koko aluksen maahan. ”Sinnittele nyt, hetki vielä…” manasi kapteeni ja tiiraili alaviistoon; kadut olivat täynnä ihmettelevää väkeä, jota tulvi satamaan ja laitureille. Torikadun aukiolla joukko hajaantui paniikissa, kun parruja irtosi Tahtorakin rungosta ja mäjähti maahan. Ilmalaiva kaarsi yhä tiukasti oikeaan kaupungin yllä, Admin-tornin pinaakkeli oli jo sitä korkeammalla. Tongu yritti parhaansa mukaan löytää laskeutumispaikkaa. Muureja oli korotettu vastikään… ehkä se voisi toimia. Kun vaan aluksen saisi oikeaan suuntaan. Keltainen jätti asetti jalkansa hellästi polkimelle ja päästi höyryä koneistosta, pilli huusi yskivien koneiden yli. Työntöpotkurit pyörivät vapaalla ja hidastuivat. Hän yritti kääntää kulmaa, peräsin oli hyvin jäykkä – ja metallisen napsahduksen saattelemana ruori irtosi telineestään. Tongu heitti sen olkansa yli ja tarttui nostovivuista. Nyt tarkkana… Hitaasti… Hän koitti tuntea aluksen ja ilman ja korkeuden komentosiltaa vasten olevan jalkapohjansa kautta. Olla yhtä Tahtorakin ja Klaanin ja kaikkeuden kanssa. Satoja tonneja puuta ja metallia, alaspäin, hitaasti. Hyvin hitaasti.
Kontakti oli vastustamaton mutta lähes hellä. Nokinen ja hiiltynyt kokkapuu painui muurinharjaa vasten, sakarakiviä putosi kellastuneelle nurmelle ja Koilisväylän lätäköihin. Takalaskeutumistelineet upposivat turpeeseen ja alapotkurin jäänteet jäivät pyörimään tyhjää pari metrin korkeuteen. Kuusitoista tuntia sitten Tahtorak oli noussut Klaanista, ja nyt se oli palannut kotiin. Kastanjaportista tulivat vauhdilla ambulanssiravut Kupe ja Radiak kyydissään. Bloszarilla olisi lyhyt matka töihin. Puolen minuutin jahkailulla Tongu olisi osunut Zeruelin savupiippuun.
Keetongu veti isosta vivusta, joka vapautti höyrynpaineen putkistosta. Tahtorak päästi pitkän ja voipuneen huokauksen, jonka kaikki Bio-Klaanin kaupungissa ja linnoituksessa kuulivat. Eivätkä he sitä unohtaneet.
Useiden tuntien väkertämisen jälkeen kummituslinssi koristi Kepen kanohia. Vihreä vekotin hänen vasemman silmänsä päällä surisi, kun keksijä vaihtoi katseensa tarkennustasoa.
Tämä on oikeastaan aika kotoisa tunne… hän ajatteli zoomaillessaan silmällään ensimmäistä kertaa viikkoihin.
Hän nykäisi tietokoneeseen luikertelevan johdon irti kummituslinssin kyljestä. Vekottimen paranormaalitietokanta – ja sen myötä koko laite – oli valmis. Kummitusimuri itsessään sitä vastoin vaati vielä viimeistelyä. Viimeistelyä, josta tiede-toa ei oman arvionsa mukaan selviäisi ilman lisäkahvia, jota Snowie oli jo tunti sitten lähtenyt hakemaan. Juuri kun Kepe oli alkamassa kyseenalaistaa ystävänsä reissun kestoa, pajan ovi narahti auki ja lumiukko tepasteli sisään. Ilman kahvia.
”Höhöi!” Snowie huikkasi. ”Minä täällä taas, ja- Hei saitko silmähommelin valmiiksi? Eri metka juttu!” Sitten hän huomasi Kepen katsovan hänen tyhjiä, kofeiinittomia käsiään. ”Ai joo, niin tosiaan…”
Kepe kallisti päätään kuin kysyäkseen ”oikeastiko”.
”Ehei, en minä unohtanut…” Snowie puolustautui. ”Tai siis, tavallaan… Ajattelin käydä ensin moikkaamassa Kapuraa, kun en oikein ehtinyt puhua hänelle viime yön jälkeen, ja hänen etsimisessään meni tovi, ja sitten kun löysin hänet, niin juttelin hänen ja Tagunan kanssa pienen hetken. Sen jälkeen ajattelin palata tänne, mutta sitten muistin unohtaneeni kahvin, ja lähdin takaisin kahviolle päin, mutta tässä vaiheessa kello oli jo sen verran, että tajusin että meidän olisi oikeastaan sama mennä lounaalle.”
Kepe katsahti hyllyllään tikittävää kelloa. ”Olet itse asiassa ihan oikeassa. Lämmin ruoka tekisi hyvää. Ja eipähän tule kiire sinne.”
”Niin, totta.”
Muutama tunti sitten, kesken aamuisen kummitusimurinrakentelun, he olivat muistaneet tänään olevan siinäkin mielessä merkityksellinen päivä, että heillä oli iltapäiväohjelmaa. Tänään olisi Nui-Koron kultin järjestämä muistotilaisuus Harkelin kunniaksi.
Kepe napsautti käyttämänsä tietokoneen pois päältä ja nousi pöydän äärestä.
Hänen katseensa kääntyi ja kohtasi Kepen. Tiedemies nyökkäsi hitaasti. ”Valvojaakaan ei näillä näkymin ollut olemassa, ainakaan mitenkään yksiselitteisesti.”
”No jopas…” lumiukko päivitteli kaksikon poistuessa pajalta. ”Mutta… mutta kenen kanssa minä aina pelasin pasianssia näyttösi äärellä, kun teit jotain tylsää?”
”Snowie…” Kepe aloitti kuivalla äänellä heidän noustessaan portaita. ”Se on pasianssi. Sitä pelataan yksin.”
”Ai niin joo, totta… no sehän sitten, tuota, selittää kaiken?”
Haamujahti
Kahvio
Kepe selasi edessään olevaa paperinippua kahvion reunimmaisimman ikkunapöydän ääressä. Snowie oli mennyt hakemaan lisää kahvia, ja Kepe oli syventynyt kummitusimurinsa piirustuksiin. Prototyyppi oli aamupäivän aikana osoittanut jo hyviä merkkejä, sillä vaikka se ei vielä ektoplasmaa osannutkaan imeä, tepsi se jo veriplasmaan ja tavalliseen plasmaan. Sitä siis ehkä saattoi tulevaisuudessa hyödyntää myös kirurgisissa operaatioissa ja poikkeuksellisen äkäisissä tulipaloissa.
Kepe siemaisi kahvikupistaan ja vilkaisi ikkunasta alla levittäytyvää linnaketta. Tällaisena päivänä kahviossa saattoi olla tuntematta sitä yleistä kireyttä, joka viime kuukausina linnakkeen ja kaupungin ympärille oli kietoutunut, mikä saattoi tosin pitkälti johtua siitä, että kahvio oli varsin tyhjä. Heidän pöytänsä lisäksi vain muutamassa muussa istuskeli asiakkaita.
Snowie palasi pöytään uuden höyryävän mukin kanssa. ”Ei tämä valvominen kyllä… ehkä olisi ollut hyvä ajatus vaikka, tuota, nukkua kunnon unet tässä välissä…” hän mutisi. ”Vaikka, kaipa intoa on hyödynnettävä, kun sitä nyt on.”
Kepe virnisti viereensä lysähtävälle lumiukolle. ”Ehkä kuudes kuppi kahvia on se mitä tarvitset. Sillä tuot virkeyden takaisin.”
”Ah, ollapa omassa riippumatossa, sulamassa mössöksi sen pohjalle…”
”Et sinä oikeasti sula. Et sinä ole oikeasti lunta.”
Lumiukko hymyili. ”Hehe, en niin. Sitä paitsi tahdon olla juuri tässä. Tuttu meno ja tuttu meininki, mutta uusi ymmärrys.”
Siemaistessa kupistaan Kepe äkkäsi toisenlaisenkin tutun ilmestyksen. Valeasuun sonnustaunut Klaanin uusi nazorakjäsen nojasi kahvion tiskiä vasten, ilmeisesti tilaamassa murkinaa.
”Kappas. Hei, Jäätutkija!”
Volitak-kasvo hätkähti huutoa. Hän pälyili hetken ympärilleen, ennen kuin huomasi klaanilaiskaksikon. Kepe viittoili häntä tulemaan pöytään.
”Heipä hei!” lumiukko tervehti, kun nazorak käveli heidän pöytäänsä. He muodostivat nyt jonkinlaisen jäätrion.
”Kefe, Snowie,” 273 totesi yllättyneenä, ”tekö tunnette toisenne?”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiinsa ja virnistivät.
”Heheh, no joo!” lumiukko hymyili. ”Luenko tilannetta oikein, että tekin olette olleet jossain tekemisissä keskenänne?”
Nazorak nyökkäsi. Hän asetti lautasellaan olevan kolmioleivän pöydälle ja istuutui. ”Mm, joo. Tafasimme vähän sattumalta, kun eräs tiedefrojekti saattoi meidät yhteen.”
”Entä mistä te taas tunnette?” Kepe kysyi vuorostaan.
Lumiukko laski mukin pöydälle. ”Ah, katsos, kun viime yönä Visu ja kaverit kävivät Kapuran päässä, niin he tarvitsivat Manua… ja sitten nazorakimm- tai siis uusin jäsenemme tässä oli mukana, koska… se oli ryhmäyttävää?”
”Öh, jotenkin niin…” Kelvin huokaisi. Hänen äänensä oli todella vaisu.
”Ja sitten”, Snowie jatkoi, ”hän tarvitsi apua, ja minä manasin esiin Nazorak-armeijan, sekä Frederakkin.”
273 vilkaisi pöpöttävää lumiukkoa. ”Kävimme muuten aiemmin katsomassa Matoroa sairasosastolla, ja hän on nyt kunnossa… mutta entä sinä?”
”Minä olen paremmassa kunnossa kuin viikkoihin!” Snowie innostui, ja oli kaataa mukinsa. ”Enkö vain olekin, Keps?”
”Kuinka söpöä. Minä ihan liikutun”, totesi kyyninen ääni, jonka ilmeisesti vain kolmikko kykeni kuulemaan.
”… Manu? Oletko se sinä?” ihmetteli Kepe. Kepe ei ollut tavannut eksentristä antidermisolentoa hyvään toviin. Tämä tapaaminen kuitenkin toi hänelle taas positiivisen muistutuksen siitä, että maailmassa oli ihan hiivatin kummallisia otuksia, joiden olemassaolo ei ollut kyseenalaista, toisin kuin biomenninkäisten. Hän mietti hetken, missä Manu mahtoi sillä hetkellä sijaita, ja teki sitten valistuneen arvauksen juuri kuulemansa perusteella. ”Oletko sinä… Jäätutkijassa?”
”Hyvin päätelty, ystäväiseni. Emme olekaan puhuneet kuukausiin! Etsiskelin sinua tässä taannoin, mutta olit lähtenyt jonnekin korpeen seikkailemaan, ilmeisesti juuri Snowien kanssa.”
Kepe loi Manuun epäilevän katseen – tai ainakin yritti, mikä oli hieman vaikeaa, koska Manu ei ollut fyysisesti paikalla, ainakaan sanan perinteisimmässä mielessä. ”Ja palattuani siltä reissulta huomasin pajassani merkkejä käynnistäsi.”
273 haukkasi kyllästyneesti leipäänsä ja vastasi Kepen tuijotukseen.
”Mi-miksi… miksi uskot, että minä siellä kävin? Eeen kai minä jättänyt sinne mitään vaarallista? Tai siis…”
Kepe ei luottanut Manun sanoihin varauksetta. ”Sitä paitsi kyseessä ei ollut edes ensimmäinen kerta!”
”Noooh… minä saatoin ikään kuin luoda eräänlaisen enemmän tai vähemmän onnistuneen hirviöotuksen, jonka käyttötarkoituksen olen jo ehtinyt unohtaa, ja saattaa olla mahdollista, että se pääsi vapaaksi Verstaan varastoihin. Sori siitä. Mutta ei hätää! Tein hieman tutkimystyötä, ja selvisi, että joku jäbä, jonka nimi on Gjarke, on majaillut siellä varastoissa sinun tietämättäsi! Ja olen aaaaika varma, että pajan lattiasta löytyvät verijäljet ovat tulleet siitä, että otukseni brutaalisti murhasi ja söi Gjarken eikä ketään, tiedätkö, oikeasti tärkeää, kuten vaikka Iggyn!”
”Eipä hätää, Iggy on –”
Kepen lause katkesi kuitenkin kesken, kun tarjoilija toi Snowien ruokatilauksen pöytään. Lumiukko kävi höyryävän leipätaskunsa kimppuun sellaisella innolla, että Kepe hukkasi ajatuksensa. Seuraava tuli kuitenkin pian tilalle. ”Ai niin, Kelvin! Sain elementtikivesi mittaukset valmiiksi. Minulla on ne kansiossa työhuoneellani.”
”Aah, ai niin… saitko niissä mitään uutta irti?” nazorak kysyi varovaisen innostuneena.
Kepe pudisteli päätään. ”Selakhiteknologia ei ole minulle kovin tuttua. Sain lisämittauksista hieman tarkempia speksejä kiven tehosta ja toimintasäteestä, mutta tietotaitoni aiheesta päättyy siihen. Voisit kysyä Samelta, jos haluat tietää elementtikivistä lisää.”
Lumiukko tieteilijöiden vieressä vilkaisi hermostuneesti taakseen kuultuaan moderaattorin nimen mainittavan. Hänen rento olemuksensa katosi inhottavan vatsanväänteen mukana; yksi nimi kykeni symboloimaan koko petturitutkintaa. Vaikka asiat Kepen kanssa olivatkin kunnossa, kaikki ei ollut. Hmm, ei kai auta kuin keskittyä myönteiseen… hän mietiskeli, ja yritti palautua rentoon olemukseensa. Se toimi ainakin ulkoisesti.
273 oli hetken hiljaa. ”Tuota, Kefe… voitko jo antaa myös itse kiven minulle takaisin?”
Kepen ilme oli mietteliäs. ”Antaisin toki, mutta… minusta tuntuu, että tarvitsen vielä G:n hyväksynnän siihen.”
”Se voi olla juuri nyt vähän vaikeaa…” Snowie puuttui keskusteluun kahvimukinsa takaa. ”Näin niinkuin, käytännön logistisista syistä…”
273 naksutteli pihtihampaitaan. ”Minä… saatan todella tarvita sitä kiveä. Käykö jos kysyn muilta admineilta lupaa?”
”En tiedä tykkääkö G, mutta luulen, että Tawa voi antaa sinulle luvan”, Manu sanoi.
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan hetken ja kohauttivat samanaikaisesti hartioitaan.
”Eiköhän se onnistu.”
”Okei. Sofiiko jos käyn huomenna fajallasi joskus fuolen fäivän aikaan? Voisinko myös lainata laitteitasi vähän aikaa?”
”Aa, joo, sopii.”
Snowie sai ahdettua ruokansa suuhunsa, mutta Kepen murkina odotutti itseään vielä. Lumiukko alkoi höpöttää vaikeuksistaan sopeutua oletettavasti tuloillaan olevaan ruoan tarkempaan säännöstelyyn, ja Kepe vajosi taas kummitusajatuksiinsa. Hän käänsi hajamielisesti vihkonsa sivua. Hän luultavasti ehtisi ratkaista imurin viimeiset tekniset ongelmat kenties vielä tämän päivän aikana. Hän oli niin lähellä läpimurtoa! Mutta hänen täytyisi vielä varmistaa, ettei imuri vahingossakaan imaisisi sisuksia niistä muutamasta plasmanäytöstä, joita linnakkeessa oli. Sairasosastostakin oli varmaan hyvä pysyä vielä kaukana… Ja ehkä myös kaikista, joilla oli verta ylipäätään…?
Jollei 273:lla olisi ollut olkihattuaan päässään, olisivat hänen tuntosarvensa väpähtäneet hänen vilkaistessaan vihkoa kanssatieteilijän käsissä. ”Mikäs se on, jos ei haittaa, että kysyn?”
Kepe havahtui ajatuksistaan. ”Aa, mitä, öö, tämä? Tämä on, miten asian muotoilisi… Eräänlainen kummitusimuri.”
Vaikka Kepe itse oli lakannut kyseenalaistamasta monia asioita, hän ei silti ollut varma, miten muut tällaisiin toteamuksiin reagoisivat. Etenkään toiset tieteen tietä kulkevat.
”Onko täällä kummituksia?” tiedenazorak kuitenkin kysyi arkisesti, mutta jäi hetkeksi miettimään, miten helposti kysymys pääsikään hänen suusta. Ei, Kelvin ei oikeasti halunnut tietää.
”Tawa antoi minulle kerrassaan eriskummallisen tehtävän. Admintornin liepeillä on useampikin silminnäkijä havainnut aavemaisia olentoja… Omat havaintolaitteeni ovat tornin läheisyydessä seonneet ja näyttäneet aika erikoisia lukemia. Siksi suunnittelin – aiheeseen kuuluvaa kirjallisuutta, enimmäkseen fiktiivistä, lähdemateriaalina käyttäen – apuvälineen, joka kykenee koppaamaan talteen sen, joka näitä kummallisia havaintoja tuottaa. Oli se sitten mikä hyvänsä. Enhän minä varsinaisesti haamuihin usko.”
Snowie hymyili taas kahvikupin takaa. ”Varsinaisesti.”
”Oletko ehtinyt kokeilemaan sitä?” tutkija kysyi.
”En vielä, se on yhä vähän kesken. Mutta se toiminee – luullakseni.” Kepe ei suoraan sanottuna osannut sanoa lainkaan, tulisiko laite tepsimään asiaan, josta hän ei osannut sanoa juuri mitään.
”Minun kokemukseni mukaan haamut ovat melko usein Nynrahilta”, sanoi Manu huvittuneesti. ”Mainioita aseseppiä. Haarniskatkin heiltä luonnistuvat. Tuottavat parhaat makutahaarniskapohjat, jotka sitten voimme kustomoida itsellemme. Emmehän me niiden apua nyt ihan oikeasti tarvitsisi, mutta kun se on niin hemmetin kätevää! Ja niille voi maksaa rahalla! Miettikää, rahalla!”
Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti kommentoida Manun innostusta valuutan vaihtamisesta hyödykkeisiin ja palveluihin, uusi ääni liittyi keskusteluun.
”Hei tyypit. Minäkin näin eräänlaisen kummituksen hopeisena kuun valossa”, kuului viereisestä pöydästä. ”Tai no, sen ääriviivat. Se ei näyttänyt Nynrahin käsityöläiseltä.”
Kolme valkeaa klaanilaista kääntyivät käänteestä yllättyneinä viereistä pöytää kohti, josta heitä tervehti matoraninmittaisen Umbran kädenheilautus.
”Oho! Me ajattelimme lähteä haamujahtiin. En tosin tiedä ovatko sinun hopeiset kummituksesi samoja kuin mitä etsimme”, Kepe tuumaili. Hänen ei varsinaisesti tehnyt mieli selittää juurta jaksaen laitteensa toimintaperiaatteita puolitutulle, mutta uudet kummitushavainnot kyllä kiinnostivat.
”Khrm, s-säivää”, Jäätutkija uskalsi olkihattunsa takaa tervehtiä pikkumiestä. Häntä epäilytti hiukan Umbran ruoka, koska hän tunnisti omeletin raaka-aineena olevat munat opiskeluajoiltaan.
”Kirikoriomeletti on ihan hyvä kompromissi, vaikka kaipaankin takun tai husin munia”, Umbra kertoi huomatessaan 273:n katseen. ”Aiotteko te tilata jotain lounaaksi? Kuulin, että sieniruoat ovat perin herkullisia tähän aikaan. Kaneratatit ja mahikäävät kasvavat yleisesti metsissä ja ihan tässä linnakkeen lähellä myös. Näin niitä matkallani Arkistoihin tuossa pari päivää sitten.”
”Öh, tämä leipä riittänee. Ei ole kovin nälkä. Kiitos suosituksesta”, Kelvin rypisteli kolmioleipänsä paperia sormiensa välissä. Ruoka ei meinannut mennä alas.
“Höpö höpö, Kelvin! Kasvava tieteilijä tarvitsee kunnon aterian! Ethän sinä tuolla nyt miksikään tule!”
Volitak-kasvon naamion takaa kuului ilmapallon tyhjenemistä muistuttava sihahdus.
Umbra nyökkäsi ja haukkasi kirikorin munista tehtyä omelettiaan. Sirkkojen munia kaivettiin maasta perunoiden tapaan ja ne olivat oiva proteiinin lähde, mutta moni ei halunnut niitä nauttia hyönteisiin liittyvien tabujen takia. Lintujen munat olivat hyväksyttävämpää ravintoa Metru-piirien vaikutusalueella.
”Geevee on aika mukava tonttu. On niin ystävällinen arkistomyyrä”, Umbra sanoi poissaolevasti, mussuttaen suunsa täydeltä omelettia. Kelvin ihmetteli täyttä aiheenvaihdosta, mutta ehkäpä sellainen oli vain matoranin tapaista? Kuka Geevee edes oli? No, ilmeisesti jonkinlainen tonttu.
”Joo, on tullut välillä käytyä tutkimassa kirjallisuutta, kun olen tehnyt tutkimusta”, Kepe sanoi.
”Kirjastot ovat kyllä mukava keksintö”, lumiukko lisäsi. ”Minullakin on kaikenlaista hassua parahultaisesti lainassa.”
Väsyneenä Umbra kurotteli kohti madukahvikuppiaan ja melkein kaatoi sen. Hedelmäjauheella jatketut kahvinporot tekivät litkusta vain pahvin makuista. Vielä lounasaikaan Umbra nautti kahvia, koska hänellä oli vaikeuksia nukkua.
”Ei saavu Red Star Bucksin raaka-aineita enää Etelämantereen metsistä”, Umbra virkkoi alakuloisesti.
”Kauppasaarto tosiaan vaikuttaa tuotteiden saatavuuteen. Melkoinen vauhtihirmuvene saa olla että pääsee läpi… Saisivat ne lukuisat meri- ja ilmarosvot tuoda oikeaa kahvia mukanaan”, Snowie hihitteli, mutta vakavoitui sitten. ”Tosin, no, toivottavasti eivät oikeasti ota turhia riskejä…”
”Niin, kuulin että osa tärtäläisistä upposi”, Manu totesi arkisesti.
”Tulevien matkalaisten fitää olla todella varovaisia”, Kelvin päästi tuhahduksen, mikä oli tarkoitettu enimmäkseen Manulle, mutta tämä jätti sen huomiotta. Umbra oli hieman hätkähtänyt kuultuaan makutan äänen päässään ensimmäistä kertaa tämän keskuselun aikana.
”Manuko se on?” hän kysyi hämmentyneenä.
”Se on ihan hyvä arvaus”, kuului vastaus.
Kepe kuunteli muiden jutustelua puolihuolimattomasti ja huomasi pyörittelevänsä muistiinpanopapereita taas käsissään. Hän ei ollut varma, tahtoiko ohjata keskustelua taas kummituksiin. Yhtäältä hän olisi mielellään vertaillut tämän Umbran kokemuksia tiedossaan oleviin paranormaaleihin sattumuksiin, mutta toisaalta hänen pääkoppansa oli sikäli täynnä kummitusseikkoja, että hän tahtoi testata teoriansa ennen uuden aineiston ääreen astumista. Ennen kuin hän ehti päätyä mihinkään lopputulemaan, läheisen pöydän möly keskeytti klaanilaiset. Siellä keskusteltiin – tai väiteltiin – kovaan ääneen siitä, kumpi zyglakien merijumalista oli se, jolta merenkävijän olisi rukoiltava armoa myrskyssä. Entisen tärtäläisen mielestä meren Äiti Gah’malok oli se, jolle saalis heitettiin, kun taas keskustelukumppani oli sitä mieltä, että Isä Rhak’eladd sai kunnian viedä saaliin mennessään. Valitettavasti teologinen keskustelu oli yltynyt huuteluksi ja uhkasi muuttua tappeluksi. Merirosvot eivät aina olleet sitä hillityintä väkeä.
Snowien ilmeestä loisti hänen ”kaverit hei…” -asenteensa ylimääräistä riidanhaastoa kohtaan, mutta muutaman tunnin takaisen ja Kissabion haudalla tapahtuneen diplomaattisen epäonnistumisensa jäljiltä hänellä ei ollut tahtotilaa puuttua tuntemattomien nahisteluun. Melko pian pukarointi joka tapauksessa päättyi, kun toinen keskustelukumppaneista paineli tiehensä kahvion ovet paukkuen. Kepe vilkaisi piraatin perään ja vilkaisi siinä samalla tiskin suuntaan. Nälkähän tässä tuli. Hän oli odottanut lounaaksi tilaamaansa piparitaikinaa nyt jo hyvän tovin. Kahvion keittiössä ei oltu kyseenalaistettu keksijän kulinaristisia oikkuja enää vuosiin.
Manu oli rohkaissut Kelviniä tilaamaan sienimuhennosta – ”Onhan se sentään nazorakien kansallisruokaa!” – mutta Jäätutkijan ei ollut tehnyt mieli, vaikka sesonkiruoka vaikuttikin herkulliselta: Orton-kansan maan alla kasvattamat sienet olivat mainoskyltin mukaan parhaimmillaan, ja niitä pystyi kasvattamaan pimeässä maan alla. Sama plakaati kehui myös Orton-kansan kuuluisista raparpereista tehtyä piirakkaa. Kerrottiin, että raparperit kasvoivat kynttilän valossa ja olivat näin makeampia.
Keskustelu jatkui, ja Umbra oli aistivinaan, että muulla porukalla oli jokseenkin tiivis yhtenäisyys ja ymmärrys keskenään – he vaikuttivat ystäviltä, jotka olivat kokeneet paljon yhdessä. Violetin pikkumiehen uteliaisuus antoi lopulta vallan lounaan lomassa.
”Vaikutatte kokeneen suuria seikkailuja viime aikoina”, Umbra sanoi. ”Itse en ole pahemmin käynyt missään. Jouduimme nazorakien tykistön reitille, kun kävimme lentämässä lintuni kanssa, enkä ole sen jälkeen löytänyt itselleni tekemistä Klaanissa. Ehkä se on vain mielikuvituksen puutetta…”
”Pikkumies uskoo olevansa sama henkilö kuin edesmennyt moderaattorimme, jonka hautajaiset pidettiin tässä taannoin”, Manu virkkoi, mutta tällä kertaa yksityisesti Kelvinille. ”En tiedä, miten paljon perää siinä jutussa on, mutta jokin yhteys näillä kahdella on. Sen verran tunsin, kun setvin niiden keskinäisiä ongelmia.”
Kelvin ei ollut varma, mitä ajatteli tästä tiedosta. Mielimakutan olemassaolo teki asioista välillä monimutkaisia.
”Mieli itsessään on aika olennainen seikkailuille, kieltämättä. Nämä muut olivat peräti mielessä”, Snowie myönsi. ”Mitenköhän se suhtautuu mielikuvitukseen…” Lumiukko vaikutti vaipuvan omiin ajatuksiinsa.
”Muistuu mieleen, kun Manfred pelasti minut ja päämoderaattorin toistemme mielistä. Olimme jääneet silmukkaan, josta emme päässeet pois omin nokkinemme”, violetti matoran alkoi olla jo puheliaampi. Sosiaalinen kanssakäyminen vaikutti antavan hänelle virtaa.
”Manu on kyllä… öh, käytännöllinen, vaikka välillä… melkoista seuraa”, Kelvin avasi suunsa.
”Ai. Kuulin metsähuhua siitä, että makuta majailee nyt eri mielissä. Vie varmaan vähemmän tilaa noin”, Umbra vitsaili.
”Makuta Nui ei tilasta tingi, käyhän se ilmi jo nimestä.”
Korvikkeella jatketut kahvit olivat jo jäähtymään päin, kun Kepen ruoka-annos saapui. Keksijän piparitaikinalle oli tehty kekseliäs kattaus keksitaikinasta, sinihomejuustosta ja hillosta. Naapuripöytään vietiin samalla annos sitä paljon mainostettua sesonkisienimuhennosta, ja sitä nuuhkaiseva Kelvin ihmetteli, kuinka tavallinen kahvioruoka saattoi tuoksua maittavammalta kuin Pesän upseeriravintoloiden antimet.
Kepe hieroi käsiään yhteen ja kävi herkkunsa kimppuun. Muut katselivat kummallisen annoksen katoamista, ja Snowie puolusteli Kepen ruokailutahtia: ”Meillä ei ole ihan vielä kiire, mutta melkein on. Nui-Korolaiset järjestevät pian muistotilaisuuden Harkelille… ja hän oli ystävämme, ja olemme, tuota, Nui-Koron siniviittakaartin kunniajäseniä? Joten olisi hieman kiusallista myöhästyä pahemmin. …ja Kepe todella tykkää tuosta ruoasta.”
Valkovihreän toan peukku nousi hyväksyvästi pystyyn.
Umbra haukotteli makeasti.
”Sinäkin vaikutat väsyneeltä. Oletko päätynyt kyttäämään kanssaklaanilaistesi unimetkuja, vai onko muuten vaan vaikeuksia nukkua?” Snowie kyseli noukkiessaan ruoka-annoksensa viimeisiä muruja lautaseltaan.
”Näin viime yönä unen, jossa olin suola-aavikolla. Siellä oli iso punainen tähti ja sininen tähti, joka hajosi osiin. Aavikon peitti lopulta elohopeainen olento, joka kertoi jostain oudosta valottu-tarusta. Tiedättehän, legendan valon toasta, joka tulee tasapainottamaan valon ja varjon ja tuo rauhan maailmaan kaksoisaurinkojen avulla”, Umbra kertoi.
Manua lukuun ottamatta keskustelun muut osallistujat eivät olleet pahemmin perillä valottujen asioista, paitsi että valon toat tuntuivat laittavan itseensä paljon odotuksia.
”Hmm, kuulostaa jännittävältä”, Kepe tuumaili ja nojautui istuimellaan eteenpäin. Aikaisemmat puheet Verstaasta ja Gjarkesta palautuivat hänen mieleensä suola-aavikkomaininnan myötä.
”Joo”, Umbra jatkoi mietiskelevänä, ja muisti sitten jotain. ”Ai niin! Jätin joskus viikkoja sitten jonkun tykkiasian pajallesi. Kävin joskus kyselemässä onko se edistynyt, mutta se ruskea mulkosilmäinen portsarisi vastasi, ettet ole kotona.”
Kepe oli hiljaa. Ei hän oikeasti tiennyt mitään mistään Gjarkesta.
Kelvin kuunteli keskustelua vain puolella sarvella – eihän hän mistään suola-aavikoista tiennyt. Loppuleipäkään ei meinannut mennä alas. Muistikuvat Matoron haavasta ja verestä veivät häneltä ruokahalun, ja häntä väsytti. Päiväunet eivät olleetkaan tuoneet häneen yhtään enempää virtaa.
”Ne siniset tähden kappaleet näyttivät perin tutuilta. Niistä välittyi tunne siitä, että olen tehnyt jotain niiden kanssa aiemmin”, Umbra jatkoi unensa mietiskelyä. ”Se tuntui vapauttavalta, toisin kuin hopeinen kylpy, jossa tahrin itseni ja johon juutuin.”
”En nyt ihan kuunnellut kaikkea, mitä sanoit, mutta hopeinen kylpy kuulostaa joltain Kal-symbolismilta. Ettet vain sattuisi näkemään kaimasi unia?”
Umbra kohautti hartioitaan ja katsoi kelloa. ”Oho, anteeksi, että höpötin näin pitkään. Blezeristä ja Bloszarista ei ole ollut juttuseuraa ja halusin vain jakaa tarinoitani. Mutta lähtekää ihmeessä sinne muistotilaisuuteen. Itse en tätä Harkelia tuntenut, joten taidan jättää väliin.”
”Sinulla on mielenkiintoisia tarinoita”, Kepe puhui Umbralle. ”Valitettavasti en usko tämän minun koneeni tepsivän sinun haamuihisi, mutta toivottavasti ratkaisut löytyvät.”
”Löydätte minut täältä tai klaanin tiluksilta jos haluatte joskus jutella. Sydänkiveni kevenee kun saan seuraa”, violetti matoran kertoi onnellisena, mutta myös hieman surumielisenä.
Kelvin pyyhki lautasliinalla suunsa naamionsa takaa. ”Krhm, niin, oli hauska nähdä. Kefe, minä tulen aamufäivästä käymään fajallasi.”
”Juu, sopii!”
”Niin, joo… no, nähdään taas”, Kelvin huokaisi ja oli nojautumassa syvemmälle penkkiinsä, kun Manu tokaisi: ”Miiitäs sinä luulet tekeväsi?! Minulla ja Kepellä on vielä juttu kesken!”
”Eh… ei kai meidän ole soveliasta tulla muistotilaisuuteen? Saako sinne edes tulla jollei ole kutsuttu?”
”Kyllä minut on aina kutsuttu. Tai no, ei koskaan, mutta eikö se ole melkein sama asia?”
”Öö, ei?”
Kelvin vilkaisi hätäisesti lumiukon ja toan ilmeitä. Hän ei halunnut kuulostaa epäkohteliaalta, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei hänellä ollut energiaa kohdata mitään uutta ja ajatustyötä vaativaa. Snowie kuitenkin ymmärsi tämän viestin täysin päinvastaisesti: ”Ei teistä suinkaan ole haittaa! Päinvastoin, Harkelin läheiset varmasti ilahtuvat, kun muistotilaisuuteen tulee klaanilaisia!”
”Noin, sehän ratkaisee asian!”
”Ah, no sitten!” Kelvin yritti kuulostaa iloiselta, vaikka purikin hammastaan.
Umbra vilkutti uusille ja vanhoille tuttavuuksilleen. Jalolla rurulla oli jo pieni hymynpoikanen.
Tilaisuus oven takana oli jo ehtinyt alkaa, kun kolme plus Manu klaanilaista saapuivat kerhohuoneelle. Kepe kurkisti ovesta sisään.
”Okei, käydään sisään”, hän kuiskasi. ”Mutta ollaan hiljaisia.”
Jään toa livahti ovesta sisään, ennen kuin hän muisti. Hän peruutti takaisin käytävälle.
Hän muisti seuransa.
”Niinkuin oikeasti, hiljaisia.”
Sitten hän meni ovesta uudelleen sisään. Kelvin ja Snowie katsoivat toisiaan. Lumiukko ymmärsi, miksi Kepe sanoi niin kuin sanoi. Kelvin ei. Mutta makuta nazorakien silmien takana kylläkin.
”Kuinka ennakkoluuloista!”
”Ehkä ihan kohtuullista… mutta osaan minä kuiskuttaakin! Varmaan!” Snowie reflektoi läsnäoloaan keskustelutilaisuuksissa.
”Sitä paitsi minä keskustelen spesifisti teidän mielissänne. Kepe tahtoi nyt kyllä vain tyypittää.”
Kelvin ei puuttunut tähän keskusteluun, vaan kävi Kepen perässä peremmälle vieden telepaattisesti jupisevan Makuta Nuin muassaan. Snowiekin seurasi.
Kerhohuoneessa oli hämärää ja täyttä. Kaareva rivi huputettuja hahmoja toisensa perään seisoi selkä ovea kohti. Suurin osa huoneen tummakaapuisista läsnäolijoista oli matoralaisia, mutta joukossa oli muutama pidempikin kulkija. Osa piteli kämmenillään valokiveä, joiden yhteinen hehku valaisi varovaisesti yleisöä, mutta joka kuitenkin katosi huoneen korkeuksiin ennen kattoa. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota sankareiden saapumiseen, vaan huppupäiden huomio oli toisessa suunnassa, huoneen vastakkaisella laidalla.
Siellä, muita selvästi suuremman ja kylmähehkuisen valokiven äärellä, oli kaksi hahmoa, sekä taulu. Näin kaukaa ja tässä valaistuksessa oli sinänsä vaikeaa tunnistaa, mitä taulu esitti, mutta muhkeat viikset paljastivat. Samoin Kepe ja Snowie tunnistivat toisen taulun vierellä seisovista matoralaisista hupun altakin. Sulfreyn suuret silmät tuijottivat ilmeettöminä eteensä. Nui-Koron poliisivoimien virkailija ei kuitenkaan ollut äänessä. Klaanilaiset eivät tunnistaneet puhujaa.
”Tällaisina aikoina on kaikista tärkeintä tukea toisiamme”, toinen huppupää julisti. ”Emme saa hukata perinteitämme. Emme saa unohtaa, keitä olemme, mistä tulemme, ja mitä Profeettamme meille opetti.”
Vaikka Kepe olikin oppinut, että Nui-Koron ”kultin” Profeetta-tulkinnat olivat aikain saatossa muuttuneet sangen abstrakteiksi, ei hän voinut olla värähtämättä kuullessaan saaren historian merkkihenkilöstä.
Kun vain historian myllynkivet eivät olisi jauhaneet tarinaasi niin vaikeasti tulkittavaksi, tieteilijä haikaili…
”No niinpä! Minä sentään olin täällä aika tiheään tahtiin ’historian’ aikana, enkä silti muista, öh, kaikkia yksityiskohtia. Että eipä siinä!”
… ei niin yksityisesti kuin olisi ehkä halunnut.
”Manu… sinä et arvatenkaan osaa kertoa minulle Profeetasta mitään, mitä en jo tiedä?”
Kepe käänsi kanohinsa kohti Kelviniä jäädessään seisomaan huoneen takaosaan. Nazorakin katse ei vastannut, mutta puhutellun puolijumalan ääni kylläkin.
”Haluatko hieman tarkentaa? Onhan näitä profeettoja tullut ja mennyt historian saatossa.”
”Hän saapui tälle saarelle joskus hyvin kauan sitten, mukanaan Zeeta. Hän matkusti paljon ympäri saarta, mutta piti majapaikkaansa ’tovereidensa’ kanssa jossain täällä etelässä, suurinpiirtein Klaanin linnakkeen tienoilla.”
Kepen ja Manun käydessä ajatuskeskusteluaan Profeetasta, jatkoi puhuja huoneen etuosassa omaa julistustaan samasta aiheesta. Hänen puheensa keskittyi kuitenkin vähemmän Nimdaan ja enemmän hyvän elämän perusteisiin ja siihen, miten Harkel oli näitä edustanut.
”Jaa, vai Zeetan kanssa. Minun alueelleni!” Manu jatkoi mielipuhettaan. ”Oletko nyt ihan varma, että se tapahtui oikeasti? Ehkä se on vain joku näiden hömelöiden myytti.”
Kepe katsahti ympärilleen hermostuneena. Vaikka keskustelua käytiinkin sangen yksityisellä kanavalla, muistotilaisuuden osallistujista puhuminen ’hömelöinä’ tuntui hänestä pahalta. ”Olen viime aikoina oppinut, että mistään ei voi olla täysin varma, mutta joihinkin asioihin on vain luotettava. Tähän tietoon luotan. Matkoillaan hän poltti kyliä, laukoi salamoita taivaalle ja teki vähän kaikenlaista, mitä olisi aika vaikea olla huomaamatta.”
”No kai minä nyt olisin tuollaisen nilkin huomannut! Minkä näköinen hyypiö se sitten on?”
Kepe mietti hetken. ”Öö ää, no siis, tavatessamme hänet Verstaassa hänellä oli jonkinlainen nukkavieru sadeviitta ja kuunsirppi päässään? En tosin ole yhtään varma siitä, että se manifestaatio, jonka näimme, olisi vastannut sitä, miltä hän todellisuudessa näytti. Hänessä oli jotain niin… toismaailmallista.”
Kukaan huoneessa ei vieläkään kiinnittänyt huomiota kolmeen fyysiseen ja yhteen eteeriseen klaanilaiseen tilaisuuden takaosassa. Vastaavasti Kepekään ei enää huomioinut tilaisuuden saarnaa, vaan oli uppoutunut keskusteluun Manun kanssa.
”Sadeviitta… sadeviitta. Hmm, ei. Tarvitsen lisää informaatiota. Mitä, jos vain… ajattelet Profeettaa? Miltä hän tuntuu. Mitä näet, kun ajattelet häntä? Miten hän puhuu?”
Kepe teki työtä käskettyä ja keskittyi mielikuvaansa Profeetasta. Tämän vietteleviin sanoihin ja tämän mystiseen auraan.
”Heeetkinen”, sanoi Manu yhtäkkiä. Oliko tämä saanut kiinni Kepen mielikuvasta?
”Hengailiko se Profeetta sellaisen ison ritarijäbän kanssa?”
Kepen silmät kirkastuivat.
”… Kuulostaa hyvin todennäköiseltä, tuo kuvaus sopii toiseen olentoon jonka kohtasimme Verstaassa!”
”Kohtasin muinoin parivaljakon, jonka toinen puolisko vastaa… mielikuvaasi ja toinen oli jonkinlainen musta ritari. Ritari vaikutti väkivaltaiselta ja epävakaalta! Mutta se toinen oli vain joku hassu itsensä etsijä, joka kaipasi totuutta. Yritin näyttää hänelle totuuden, mutta hän jauhoi vain jostain nälänhädästä ja järkkymättömistä luonnonvoimista. Vähän sellainen uneksija. Pää aina pilvissä. Ja sinä väität häntä massamurhaajaksi?”
Kepe vilkaisi Harkelin muotokuvaa huppupäiden rivistön yli. Juuri tämä tilanne ja ’murhan’ mainitseminen nostivat kivun taas pintaan, mutta kiinnostus Profeetasta vei voiton.
”Jos ymmärsin oikein, Zeetan voima taisi karata hänen käsistään.”
”Ja sinä sanoit tavanneesi hänet… Verstaassa? Miksi hän sinne tuli? Sinua nimenomaan tapaamaan?”
”Pikemminkin me päädyimme tapaamaan hänet. En tiedä miksi. Minusta tuntuu, että hän ohjasi meidät luokseen.”
Kepe pysähtyi miettimään. Hän ei ollut uhrannut juurikaan ajatuksia sille, miksi hän ja Snowie olivat päätyneet Profeetan luo. Halusiko tämä näyttää heille jotain? Mutta mitä?
”Minusta nyt tuntuu, että sinä jätät jotain tosi oleellista kertomatta!” Manu hörähti. ”Ymmärsinkö nyt oikein? Profeetta ohjasi sinut ja Snowien luokseen… sinun pikku pajassasi?”
Kepe tajusi käyneensä asioita läpi hitusen epäkronologisesti.
”Öö ai niin joo. Muistatko sen ison metallioven pajan perällä? Ja sen takana olevat varastot? Ne taisivat toimia vähän… epäeuklidisesti. Putosimme valtavalle suola-aavikolle jossain aivan muualla, se ei mitenkään olisi voinut mahtua Klaanin linnoituksen alle. Vaelsimme sieltä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes löysimme heidät. Profeetta puhui Zeetasta, sen voimasta ja aikoi käyttää sitä johonkin. Ja että Nimda itse oli kehottanut häntä siihen.
Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti!
Näinkö se meni?
… Sitten Zeeta, tai se mitä Zeetaksi luulimme, katosi. Koko ympäröivä todellisuus, jos sitä siksi saattoi kutsua, alkoi romahtaa. Pääsimme juuri ja juuri ehjin nahoin ulos. Ai niin, ja Siniset Kädet olivat siellä! Ne koko kaaoksen taisivat oikeastaan laukaistakin… Se oli kaikin puolin elämäni hämmentävin kokemus.
Ja sitten Verstaan ovi lakkasi olemasta.”
Kaksikon keskustelusta tietämätön Kelvin ynähti hiljaa. Hän painui kyyryyn tuolillaan ja kohotti kätensä volitakinsa otsalle. Kepe ja Snowie vilkaisivat häntä kummastuneena.
“Onko kaikki hyvin?” Snowie kuiskasi.
Nazorak nyökkäsi terävästi. “Äh, ei tämä mitään…”
Lumiukko hymyili Kelvinille ja käänsi katseensa taas huoneen toiseen päähän. Kepe oli uppoutunut mielikeskusteluun Manun kanssa, mutta Snowie keskittyi tilaisuuteen. Mitään erityisen yllättävää tai poikkeuksellista rituaaliin ei kuulunut: Harkelin ystävät ja kollegat kävivät lausumassa muutaman sanan hänestä, jonka jälkeen puheenjohtaja selitti, miten poliisivainajan teot olivat edustaneet Profeetan oppeja. Tyyni ilmapiiri ja yhteisöllisyys olivat äärimmäisen rauhoittavia, eikä unenpuutteesta kärsivä lumiukko kaivannut edes riippumattoonsa. Juuri tässä oli hyvä olla.
Ehkäpä Nui-Koron kultin ei täydy vastata kysymyksiimme Nimdasta tai saaren historiasta tai muistakaan mysteerijutuista… hän tuumaili. Kenties tämä hetki ja tämä tunne on se, mitä Profeetta meille lopulta jätti. Tai Mata Nui, tai isä Ath…
Puheenvuoroja kuunnellessaan Snowie ei kuitenkaan osannut olla miettimättä miten osa, kenties enemmistö, puhujista oli kuulunut siihen sakkiin, joka oli hylännyt Harkelin ja kääntynyt tätä vastaan, kun viiksikyttä oli käynyt yksinäistä taisteluaan Pahan Pormestarin korruptiota vastaan. Vaan tämä aikapa ei ollutkaan kaunaisuudelle sopiva, vaan anteeksiannolle. Snowien mielestä nyt tarvittiin armoa eikä oikeutta, vaikka sitten mahdollisen tekopyhille poliiseille ja muulle Suurkylän väelle.
Tuomioita tuskin tarvitaan, hän ajatteli, kenties hieman itsekkäästikin.
Sillä välin Kepe jatkoi tietojen vaihtamista Manun kanssa. Jos hänen keskustelukumppaninsa olisi ollut kuka tahansa muu, olisi hän varmaankin hämmästellyt, kuinka helposti tämä hyväksyi kaiken hänen juuri sanomansa.
”Jaa, vai sinne se otukseni katosi”, Manu mielivastasi Kepen kertomukselle Verstaan häviämisestä. ”No joo, tuollainen ei ole kovin kivaa. Tiedätkö, minullakin oli pieni enemmän tai vähemmän olemassa oleva valtakunta tässä taannoin. Tein sen Sugan mieleen. Ihan hauska projekti, mutta olen siirtynyt eteenpäin.”
Ennen kuin Kepe ehti esittää hämmentyneitä jatkokysymyksiä, makutan mieli ehti prosessoida jotain muuta, mitä hän oli aiemmin sanonut.
”Hetkinen, suola-aavikko?”
”Öö, joo”, Kepe vastasi. ”Tai siltä se vaikutti. Määrittelevin piirre siinä oli se, että se oli aivan täysin tyhjä. Maa ja taivas niin samaa ankean sävyä, että horisonttia tuskin erotti.”
”Ja annas kun arvaan: aurinko, johon et halunnut katsoa, koska sen ei kuulunut olla siellä?”
Kepen silmät avautuivat ääriasentoonsa ja hänen ajatuksensa tilttasivat hetkeksi.
”… Mistä sinä sen tiesit?
”Vierailin siellä, Syvän naurun pikku unimaailmassa, pari kuukautta sitten. Täytyy kyllä sanoa, etten niin välittänyt sen silloisesta koostumuksesta. Miksi aavikko olisi täynnä suolaa? Kuka sellaista uneksii, häh? Tai no, ilmeisesti se Profeetta sitten. Hän lienee, ainakin kaiken järjen mukaan, uneksija.”
”Hetkinen… Syvä naurun? Avden?”
Liian monta asiaa kerralla. Kepen täytyi keskittyä järjestelläkseen tiedonmuruja päässään. ”Unimaailma… Verstas on… Avden unimaailma…”
”Jonka Profeetta, oletettavasti, uneksii.”
”Mutta jos Profeetan usko petti? Uni ajautui täyteen kaaokseen, kun Zeeta kieltäytyi Profeetan käskystä.”
Manun ääni Kepen päässä piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Sitten oletan, että Avde on kipeästi uuden uneksijan tarpeessa, ellei ole löytänyt sellaista jo. Kun Visokki oli siellä, maailma ei ollut kuulemani mukaan vielä… valmis. Enkä usko, että Avde antaa maailman romahtaa ennen aikojaan.”
”… Visokki oli Verstaassa?” Kepe yritti pysyä Manun villin ajelun vauhdissa.
”Joo, ilmeisesti Avden jätti hänet Yöllisten kauhunhetkien jälkeen keskelle suola-aavikkoa. Vietti siellä aika monta ikuisuutta. En kyllä varmaan olisi saanut kertoa tätä, mutta noh, jos se auttaa eksistentiaaliseen kriisiisi, niin ettepähän ole Snowien kanssa ainoat, joiden olemassaolo on muuttunut hetkellisesti puhtaan hypoteettiseksi.”
Kepe pureskeli tätä hetken. ”Kuulostaa siltä kuin tietäisit paremminkin, miten tämä homma toimii.”
”Mikä homma?”
”No Verstaan… olemassaolo. Tai sen olemassaolemattomuus. Se siis on (tai ei ole?) yhä olemassa, jos Avde kerran ylläpitää sitä? Vaikka ’uneksija’ puuttuu?”
Mielimanu maiskutteli Kepen päässä. ”Onko uni olemassa ilman uneksijaansa? Varsin hyvä kysymys. Onko sinulla jotain ennakkoajatuksia Verstaan todellisesta luonteesta?”
Kepe ei ollut varma, olisivatko kuluneet viikot olleet helpompia, jos hän olisi käynyt tämän keskustelun Manun kanssa jo hyvän aikaa sitten. Eivät välttämättä, kenties hän olisi ajautunut vain syvempään apatiaan.
”Puhuin Zeeronille, joka oli sitä mieltä, että ehkä Verstas on olemassa kaiken aikaa meidän keskellämme. Vähän kuin emme näe suurinta osaa sähkömagneettisesta säteilystä, vaikka sitä on kaikkialla. Ja että Verstaan löytämiseksi tarvitsisi löytää… oikea taajuus. Ja Nimda on avain tuolle taajuudelle… tai kenties salausavain joka purkaa koodin, tuoden sen näkyviimme?”
Kepe mietti kohtaamisiaan Zeeronin kanssa. Tuntui, että athistimunkilla oli aina jotain sanottavaa, joka paljastui myöhemmin äärettömän merkitykselliseksi. Keksijä ei ollut varma, mistä Zeeron ja Snowie puhuivat keskenään, mutta yhtä lailla lumiukko tuntui löytäneen sienimunkista mentorin.
”Zeeron on kelpo äijä!” Manu jakoi ajatuksiaan. ”Kuulostaa kyllä ihan järkevältä, tuo hänen näkemyksensä. Tiedätkö, kuulin kerran… muuannelta… tohtorilta…”
”Ai häneltä…”
”… että jotkut hänen kollegansa uskovat mielenvoimien toimivan vähän kuin sähkömagnetismin. Näkymättömiä mieliaaltoja kaikkialla. En nyt lähde ottamaan minkäänlaista kantaa asian tiedepohjaan, mutta niinhän se on, että kaiken saa näyttämään aalloilta, jos tarpeeksi haluaa, ja vaikka mikään ei ihan toimi sillä tavalla kuin matoralainen tieteen nykykäsitys asiat kertoo, voi siinä olla ainakin jollain tasolla jotain perää. Vaikka ovathan ’mieliaallot’ kyllä aikamoista, miten sitä xiaksi sanotaankaan, burushittua!”
Hetken mietittyään Pohjoisen noita lisäsi: ”Ei se mitään oikeaa xiaa ole. Jotain Japa Nuin kuraa on kyllä tarttunut mukaan.”
Kepe nojasi huoneen seinään väsyneenä. ”… Sanoitko juuri, että kaikki matoranien maailman tiede on pielessä?”
”No hei, älä ota asiaa liian vakavasti. Kyllähän sinä tiedät, että tiede on fallibilistista. Olette riittävän oikeassa, jotta käytännön sovellukset onnistuvat ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.”
Jollain tasolla Makutan sanat olivat Kepestä lohdullisia. Eivät yleensä, mutta juuri nyt. Hän koki voivansa jakaa tuntemuksiaan Manulle. ”Profeetan valtakunnan tapahtumat ovat kyllä saaneet uskoni tuntemamme tieteen tuloksiin horjumaan. Entä, jos kaikki on vain unta? Entä jos vain Verstas ei ollut uni, vaan tämäkin maailma on?”
”Toki on hieman helpompi päätyä epätoivoon ja miettiä ontologisten skeptikkojen suosikkiajatusleikkejä, jos joutuu itse sellaisen uhriksi. Mutta ei hätää, tarpeeksi kehittynyt teknologia vaikuttaa sitä tuntemattomille taikuudelta. Ovatko mielenvoimat taikuutta? Eivät. Eivät minulle. Jos aiot kyseenalaistaa kaiken, niin aloita vaikka minun olemassaolostani. Olenko minä fyysisesti olemassa?”
Kepen täytyi myöntää, ettei tiennyt.
Manu jatkoi. ”Niin. Mutta jokin ääni sinun päässäsi sanoo asioita. Ja toisinaan myös muut kuulevat samat äänet. Olenko kenties kollektiivinen hallusinaatio?”
Silti joskus Kepestä tuntui, että oli varmempi Manun olemassaolosta kuin omastaan.
Makutan ääni muuttui hieman. ”Mutta, palataanpa vielä yhteen juttuun siinä, mitä sanoit! Mitkä helvetin siniset kädet? Ei siellä suola-aavikolla mitään värejä ollut!”
Snowie katseli ilmeilevää Kepeä ja arveli tämän käyvän kiihkeää keskustelua Manun kanssa. Vaikka joku ulkopuolinen olisikin ehkä pitänyt keksijän käytöstä muistotilaisuudessa epäkunnioittavana, lumiukko ei ajatellut asiaa niin. Hän muisti kivuliaan tarkasti, mitä Harkel oli viimeisimpänä sanonut Kepelle ja Snowielle yhteisesti. Poliisi oli patistanut kaksikkoa sopimaan riitansa ja jatkamaan tutkimuksissaan ja elämissään eteenpäin. Snowie arveli Harkelin jossain siellä punaisella tähdellä olevan vain ja ainoastaan tyytyväinen siitä, että Kepe oli löytänyt puhtinsa uudelleen.
”Puhun ihan niistä Sinisistä käsistä. Nazorakien superagentit, tiedäthän? Ja öö, en tiedä lainkaan miksi, mutta sininen vaikutti olevan ainoa väri, jota sen paikan valo ei syönyt”, Kepe mieliselitti Manulle.
”No nyt, kun sanoit, niin niinpä taisikin olla, että Punaisen miehen sininen naamio ei menettänyt väriään! Mutta en ole kyllä koskaan kuullut mistään nazorakien superagenteista!”
Ja Kepe oli ällikällä lyöty. Vaikka Manu vaikutti tietävän vähän jotain suurinpiirtein kaikesta, oli kuin olikin olemassa jotain, mistä tämä ei tiennyt mitään. ”Ne hyökkäsivät Profeetan kimppuun. Ehkä nekin olivat Zeetan perässä?”
”Okei, noh, mutta siinä menee sitten niiden ’super’ siitä ’superagentista’. Jos Zeeta ei kerran Verstaassa olekaan, töhöt eivät tule koskaan löytämään sitä sieltä.”
Kepe naurahti, hieman myös ääneen. ”Toivon ehdottomasti niin. Se sai minut miettimään… että entä jos Verstaaseen on enemmänkin kulkuteitä? Ovi Klaanin kellarissa on meille tuttu ja nyt suljettu. Mitä tietä sinä ja Visokki pääsitte sinne?”
”Yksi Avden pikku nukkekätyreistä, Nihilisti, kykenee ’astumaan läpi Ikuisen’ ja avaamaan oven… käsittääkseni aika pitkälti minne vain.”
”Eli jos Avde voi avata sinne ovia mielensä mukaan, veikö hän Kädetkin sinne? Jos ei, tällä saarella täytyy olla Verstaan oven lisäksi muitakin kulkuteitä.” Teoriarattaat raksuttivat Kepen pääkopassa.
”Sekin lienee mahdollista. En tiedä, miten nuo kulkutiet toimivat. Zeeron siis ehdotti, että Nimdan siru olisi avannut oven Verstaaseen pajassasi?”
”Kutakuinkin näin. Paja oli viritetty oikealle taajuudelle.”
Mutta miten?
Hän ei vieläkään tiennyt, missä Zeeta todellisuudessa oli.
”Oletko ottanut huomioon, että jos Verstasta ei koskaan ollutkaan… ja sen asukkaita… ja hetken ajan teitäkään… niin miksi Zeetan pitäisi olla yhtään sen todellisempi?”
Manun esittämä näkökulma oli täysin mahdollinen.
Mutta oliko Verstaaseen kadonnut jotain, mikä kuului varmasti tähän maailmaan?
Oli. Kokonainen klaanilainen.
Tosin…
Kepe nosti esiin asian, jonka laidan hän ehdottomasti tahtoi varmistaa Manulta. ”Manu… Muistatko sinä mitään Iggystä?”
Pajan eriskummallinen asukki, Iggy.
Niin usein jaloissa pyörimässä.
Bio-Klaanin jäsen Ignades, Koudanuin saarelta.
Krikcit. Jäsennumero 155.
”Nimittäin… Bio-Klaanin jäsen, Ignades eli ”Iggy”, on jäsenrekisterissä merkitty kuolleeksi kolmekymmentä vuotta sitten.”
Manu piti keskipitkän tauon ja antoi ajatuksen upota. ”Ahaa. No sittenhän hän ei varmaan pane pahakseen, että ehkä, vain ehkä, melkein tapoin hänet vahingossa tässä ihan muutama kuukausi sitten, vai mitäpä luulet?” hän totesi viattomuutta äänensävyllään tavoitellen ja siinä hyvin huonosti onnistuen.
Mutta Manukin muisti Iggyn.
Tämä ei siis täysin ollut Kepen ja Snowien yhteistä kuvitelmaa. Koska eihän Manun kaltainen olento voinut olla yhtä helposti sumutettavissa, eihän?
Olivathan Iggy ja Ignades sama henkilö? Olivathan? Lempinimikin oli jopa merkitty jäsenkirjaan…
Jäsenkirjasta ei kuitenkaan ollut selvinnyt, kuka tämän jäsenhakemuksen oli hyväksynyt.
Kuolinsyy: onnettomuus.
Löytyisiköhän sairasosastolta tarkempaa kirjanpitoa? Kepen täytyisi käydä Kupen juttusilla.
Hetkeksi keksijän huomio siirtyi Manun kanssa käydystä keskustelusta muistotilaisuuden todellisuuteen. Ohjelmassa oli nimittäin… runo?
”Siis astuin sokeasti tietäni
vain unta turmioiden jahdaten
kun kultakruunu mulle kuiskasi
”tie ryysyist’ rikkauksiin vie tyhjyyteen’”
Kepe ihmetteli salin etuosan puhujan yllättävää runonlausuntaa. Konteksti seurasi pian perässä.
”Kyseinen runo oli eräs rakkaan Harkelin suosikeista”, puheenjohtaja kertoi. ”Hän lausui sen usein.”
Ennen kuin Kepe ehti sulatella sitä tosiasiaa, että Harkelilla oli ilmeisesti ollut runoharrastus, ylimääräinen ääni hänen päässään jatkoi.
”Mitä legendoista tulee, kun kansa ehtii unohtaa, että ne joskus olivat todellisia? Miltä tarinoiden paholaisista ja kummituksista tuntuu?” Manu pohti. ”Ja vielä tärkeämpää, miltä todellisista paholaisista ja kummituksista tuntuu?”
”Kummituksista puheenollen…” Kepe ajatteli kysyä Manulta apua myös tänä iltana ohjelmassa olevien mysteerien suhteen. ”Tiedätkö sinä mitään niistä kummituksista, joita admintornissa kuulemma on? Tawa kertoi, että siellä on nähty selittämättömiä aavemaisia hahmoja. Itse en ole nähnyt niistä vielä ainuttakaan, mutta kummitussensorini meni tornissa aivan sekaisin.”
”… kummitussensori. Oikeasti? Eikö Tawalla tosiaan ole sinulle parempaa tekemistä?”
”No siis, minä en oikeasti usko että ne ovat kummituksia. Mielessäni kävi ajatus, että Nui-Koron Profeetta-kultti manaisi esiin kuolleiden henkiä tai jotain, mutta sehän olisi aivan absurdia. Todennäköisemmin ne ovat… jotain sähkömagneettisia lepakoita?”
”…”
”… Mutta joo. Koetan suhtautua näihin ’kummituksiin’ klassisen tieteellisellä otteellani.”
”Ei sillä, ettenkö… uskoisi kaikenlaisten kummallisuuksien olemassaoloon, mutta… eikö sinulla ole jotain varmemmin olemassa olevia hirvityksiä tutkittavana?”
Kepe risti kätensä. ”Mihin viittaat?”
”No esimerkiksi se feterra, jonka pyydystimme Öisten kauhunhetkien lopuksi. Tai se outo pinkki jänis, jonka lukitsimme vankityrmiin! Liskojen yön jäljiltä meidän huostaamme jäänyt zyglak! Onhan näitä!”
Jos Kelvin olisi ollut linjoilla, hän olisi saattanut lisätä listaan sellien nazorak-sotavangit. Hän oli kuitenkin autuaan tietämätön Kepen ja Manun keskustelusta, ja keskittyi ihmettelemään muistotilaisuutta, johon oli joutunut vasten tahtoaan ja vahingossa.
”Vemmelsääri ilmeisesti yritti murhata Tagunan ja pakeni sen jälkeen metsään. Itse en ole missään vaiheessa ollut tekemisissä zyglakien kanssa. Ja feterran Same tuhosi”, Kepe kertoi makutalle.
”Aika traagista! Kai sinä edes tutkit sitä hieman ensin?”
”Jep. Vaivoin sain sen säilykepurkin auki. Ja, noh… katsoin sen sisään. Mutta en haluaisi pilata päivääsi kuvailemalla sitä. Tawa ja jopa Same järkyttyivät sen sisuksista.”
”Älä viitsi, minä olen nähnyt hirveämpiä asioita kuin sinun on mahdollista edes kuvitella!”
Kepe ei toisaalta jaksanut kyllä uskoa, että asia näin oli, mutta hän ei toisaalta enää tiennyt, mihin olisi pitänyt uskoa ylipäätään.
”Mitä sellaista Arsestein olisi voinut tehdä, mikä aiheuttaisi minussa kuvotusta?” Manu jatkoi.
”No, jos välttämättä haluat kuulla, niin sinne oli istutettu jokin elävä orgaaninen otus, joka ei näyttänyt voivan hyvin.”
Kepe muisteli Avhrak Feterraa ja sen tuhoutumatonta ulkokuorta. Ja sitä, mikä oli sen sisällä. Lihaa, ja jotain, mikä muistutti huutavia kasvoja.
”… Ei lainkaan hyvin.”
”En ole lainkaan yllättynyt, että feterrat ovat eläviä olentoja eivätkä jotain robotteja. Niiden sisältä kun pystyi aistimaan… mielen. Hyvin epävakaan sellaisen. Ei tekisi mieli käydä kääntymässä sisällä.”
Mielikeskustelijoista toisen isäntäolennon polvi väpätti hermostuneesti. Valkoista nazorakia alkoi ahdistaa olla näin isossa väkijoukossa. Matoranien uskonnollisen riitin seuraaminen oli sinällään mielenkiintoista, vaikka hän ei ymmärtänytkään mistä oli kyse. Snowie huomasi nazorakin levottoman katseen ja kääntyi tämän puoleen.
”Komisario Harkel oli minun ja Kepen ystävä”, hän supatti. ”Hän oli suurkyläläinen poliisi, joka toimitti pahan pormestarin telkien taakse, piti yllä järjestystä sota-aikana ja… ja…”
Lumiukko nielaisi. ”Hän… oli kanssani, kun olimme metsässä, siis hän ja minä ja muita, kun…”
Snowie yritti hymyillä varovaisesti. ”Ei sillä, että syyttäisin sinua. Tai siis että, eihän minun tarvitse sitä sanoa, koska miksi syyttäisin…”
”… kuoliko hän nazorakien tuleen?” Kelvin kysyi lopulta.
”Ei, oikeastaan. Ei kuollut”, Snowie vastasi. ”Hänet tappoi entinen adminimme Ämkoo.”
”Ai. Olen kuullut Ämkoosta faljon. Enimmäkseen fahaa.”
Lumiukko hymyili alakuloisesti. ”Minä en tiedä… missä vaiheessa hänestä tuli enimmäkseen paha. Hän, öh, oli ystäväni, tai niin minun sydämeni ainakin sanoi, mutta sitten hän meni ja murhasi Harkelin.”
Nazorakin kurkkua puristi. Hän yritti muistella matoralaista surunvalittelua. ”Fahoittelen ystäväsi kaatumista…”
”Kumman?” Snowie mumisi univajeisena, mutta tajusi sitten muuttaa kurssiaan ja otti myötätunnonosoituksen vastaan. ”Kiitos.”
Kelvin puri kieltään. Miksi hän sanoi noin tökerösti. Klaanilaisten kanssa piti aina puhua kuin kieli keskellä suuta. Hän katsoi Harkelin kuvaa, kunnes hänen katseensa palasi hänen jalkoihinsa.
”No… toivottavasti voin auttaa teitä jotenkin. En ole ollut Klaanille juurikaan hyödyksi vielä.”
”Hyödyksi? Älä siitä murehdi. Tawa perusti Bio-Klaanin turvapaikaksi, ei sinun tai minun tarvitse miettiä sitä, onko meistä hyötyä”, Snowie yritti vakuuttaa nazorakia, vakuuttamatta kuitenkaan edes itseään. ”Tai siis äh… okei. Ei se noin taida toimia… Kuulehan…”
Snowie laski pehmeän kätensä Kelvinin olkapäälle. Aika tuttavallista, mutta okei…
”Minä itse asiassa yritin noudattaa omaa ohjettani, aika pitkään”, Snowie supatti nazorakille. ”Mutta kun sota pahenee päivä päivältä, niin eihän se oikeasti toimi, kun… kun Tawa ja adminit ja muut ovat antaneet meille niin huisin paljon. En voi väittää ymmärtäväni, miltä tuntuu edustaa lajia, johon suhtaudutaan, öh, vihollisena numero yksi? Mutta kummajainen olen kuitenkin, eikä Tawan ja muiden mitenkään täydy luottaa meihin.”
Nazorakin katse kohtasi lumiukon pienet silmät, joista se pian pakeni edessä istuvan niskaan.
”Niin sitten on aika ymmärrettävää, että me koemme olevamme melkoisessa kiitollisuudenvelassa”, Snowie jatkoi taas. ”Mutta, ööh… ei silti kannata tehdä mitään tyhmää, vaikka tahtoisikin niin kovasti olla hyödyksi. Olen itse aika hyvä varoittava esimerkki. Miksi minä edes olin siellä metsässä Harkelin ja Ämkoon ja muiden kanssa? Koska minä tahdoin olla Klaanille hyödyksi, ja, ööh… en ollut. Minä murehdin omaa hyödyttömyyttäni niin paljon, että päädyin rintamalle, vaikka enhän minä edes osaa taistella. Tai, no, hmm…”
Snowie nosti kätensä nazorakin olalta ja vei sen mietteliäänä leualleen. ”Toisaalta ehkä minä opin siellä kirotussa metsässä sen, mikä on tärkeää, ja että minun tehtäväni ei ole sotia, vaan saada Kepe takaisin raiteilleen, eli oliko se sittenkin hyvä asia…? Öh…”
Kelvin kuunteli yksinpuhelua täysin hämmentyneenä. Lumiukkokin vaikutti ymmärtävän puhuneensa aika pitkään, mutta avasi vielä suunsa. ”Okei, se meni vähän ohi aiheen. Mutta että, yritä ottaa rauhallisesti ja kuunnella itseäsi, niin varmasti löydät tavan olla hyödyksi. Älä pakota itseä-”
“Fahoittelen, minun fitää mennä. Minulla on vähän huono olo…”
Kelvin suoristi ryhtinsä ja kääntyi lähteäkseen lumiukolta lupaa kysymättä.
“Ah… no, oi voi… toivottavasti ei ole mitään vakavaa”, Snowie totesi yllättyneenä. “Nähdään taas!”
Kelvin ei sanonut mitään, vaan kiirehti takarivin halki ja poistui salin ovesta. Hän katkaisi samalla myös Kepen ja Manun psyykkisen chat-yhteyden, mikä havahdutti Kepenkin Jäätutkijan poistumiseen. Makutan sadattelut hiipuivat jään toan mielestä. Kepe kohotti kulmiaan kysyäkseen Snowielta selitystä tapahtuneelle, ja lumiukko kertoi, mitä oli käynyt.
”Toivottavasti pölötykseni ei ollut hänelle liikaa…” tajusi Snowie sentään pohtia. ”Hyväähän minä vain… mutta aina ei onnistu.”
Muutama huppupää vilkaisi taakseen tapauksen johdosta, mutta suurempaa hälinää klaanilaiset eivät aiheuttaneet. Yleisön edessä seisova puhuja jatkoi: ”Tämä ei ole suurkyläläisten vaikein päivä. Selvisimme nälän vuodesta, ja selviämme tästäkin. Vaikka olemmekin kaukana kotinummilta, perinteemme sitovat meidät yhteen ja muistuttavat meitä siitä, keitä olemme. Oppilas Sulfrey…”
Puhuja otti askelen taaksepäin ja käänsi yläruumiinsa kohti vierellään seisovaa matoralaista. Kaikkien katseet kääntyivät Komau-kasvoiseen virkailijaan.
Oijoi… Snowie ajatteli. Hän tiesi Sulfreyn erittäin ujoksi, eikä voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tilanteita, joissa oli ajanut tämän syvän vaivaantuneisiin tunnelmiin.
Sulfrey rykäisi vaisusti ja aloitti. ”Hyvä seurakunta…”
Oli ilmeistä, että puhuminen suurelle yleisölle ei ollut matoralaisen mukavuusalueella. Siitä huolimatta hänen olemuksensa ei ollut lainkaan hauras, vaan tyyni ja tarkoituksenmukainen. Takarivin klaanilaisten korviin vaivoin kantautuva ääni jatkoi: ”Tiedän, että jotkut meistä ovat syvän harmissaan siitä, ettemme voineet antaa komisario Harkelille sankariuhrin polttohautausta…”
Kepe ei voinut olla miettimättä, tuliko nuikorolaisten polttohautausperinnekin Profeetan muinaisesta välikohtauksesta.
”…mutta se Harkel, johon minä ystävystyin, ei olisi harmistunut. Hän välitti perinteistä syvästi, mutta ei antanut niiden koskaan tulla tärkeämpien asioiden tielle.”
Vaikka Sulfreyn kasvot olivat puolittain hupun peitossa ja hän oli salin toisessa päässä, klaanilaiskaksikko oli näkevinään tämän suurissa silmissä hienoisen muutoksen; katseen terävöitymisen.
”Harkel ei antanut vanhojen tapojen ja tottumusten tulla tielleen, vaan kulki rohkeasti omaa polkuaan.”
Kepe ja Snowie vilkaisivat toisiaan. Äskeinen oli selvästi piikki Suurkylän jähmeää ja Pahaa Pormestaria suojannutta eliittiä kohtaan.
”Harkel tiesi perinteiden paikan”, Sulfrey jatkoi pienellä mutta määrätietoisella äänellään. ”Hän ei ollut menneisyyden aaveiden orja, vaan vanhojen henkien hyvä ystävä. Hän toivoisi, ettemme mekään pelkää hänen kummituksensa närää vääränlaisista hautaustavoista… vaan että iloitsemme niistä vanhoista tavoista, joita voimme näinäkin aikoina noudattaa. Pyytäisinkin teitä kohottamaan nyt sankarin maljan…”
Takarivin klaanilaiset huomasivat vasta nyt olevansa tilan ainoat henkilöt ilman marjamehumukillista. He kuitenkin seurasivat, kuinka koko seurakunta kippisti Harkelin muistolle, ja kävi ryystämään mehua. Samalla myös puheensorina täytti tilan. Ilmeisesti ohjattujen juhlallisuuksien osio oli ohi.
Kepe ja Snowie yrittivät etsiä Sulfreytä huppumerestä vaihtaakseen muutaman sanan tämän kanssa, mutta saivat kuulla matoranin vetäytyneen lepäämään sosiaalisesti kuluttavan tilaisuuden jälkeen. Kaksi klaanilaista totesivat hekin olleensa melko sosiaalisia ja olevansa sangen väsyneitä, ja palasivat illaksi Kepen pajalle puuhaamaan imurin pariin.
Se kannatti, sillä vain muutaman tunnin työskentelyn tuloksena se oli lopulta valmis.
Kummitusimuri.
Kepe mietti, oliko se hänen omituisin keksintönsä. Kärkisijoilla nyt vähintään.
Ja yöllä selviäisi, kykenisikö se suoriutumaan tehtävästään.
Saisiko se kummituksen kiinni?
Admin torni, yö
”Tiedätkö, kun sait sen mielettömän inspiraatiopuuskan, niin olisin jotenkin ajatellut…”
”Jep, Snowie.”
”…että tämä olisi sitten, tiedätkö…”
”Kyllä, Snowie.”
”…alkanut niinkuin, tapahtumaan.”
”Aivan, Snowie.”
Käytävällä oli pimeää, sekä hiljaista. Mutta ennen kaikkea tylsää. Kepe ja Snowie istuivat puisilla tuoleilla, jotka he olivat raahanneet käytävälle.
”Minä alan luulla, Kepe…” lumiukko aloitti ja haukotteli makeasti. ”Että olen saanut kyllikseni kyttäyskeikoista. Valvominen ei ehkä olekaan juttuni.”
Nyt tieteilijä ei edes vastannut. Sen sijaan hän suoristi jalkansa kummitusimurinsa rungon päälle. Jos ei muuta, niin ainakin se oli kelpo jalkatuki.
”Kepe… tämä on vähän tylsää.”
”Tiede usein on.”
”’Tiede.’”
Kaksikko nökötti ja mökötti, joskin hyvillään siitä, että mököttivät taas keskenään ja ainakin pääosin leikillisesti.
Aikaa kului, ja silmiensä tottuessa pimeään Kepe tarkkaili seinien rouheaa kivipintaa ja lattiaa peittävää mattoa. Pikkukivistä ja muusta roskasta päätellen Admin-tornia ei siivottu tavanomaisella tarmolla, mikä oli ehkä oletettavaakin näin poikkeuksellisena sota-aikana. Toista peräkkäistä yötään valvova Snowie oli vähemmän tarkkaavaisella tuulella, ja hänen mieltään askarruttivat ympäristön yksityiskohtien sijaan haavekuvat riippumattoon lösähtämisestä, sekä kiitollisuus Kepen vieressä istumisesta.
Kunnes sähköinen räsähdys halkoi ilmaa.
Äkkinäinen ääni sai Kepen miltei putoamaan tuoliltaan. ”Kuulitko?” hän kuiskasi.
”Joo”, Snowie supatti varovaisen vastauksen.
Kepe nousi pikaisesti ja hipsi nurkalle, jonka takaa hän luuli äänen kuulleensa.
Juuri täydellisellä ajoituksella. Ilmassa, keskellä käytävää noin metrin korkeudella matosta, siniset kipinät rätisivät äkäisesti. Sitten niistä alkoi kasvaa kuin oksia tai lonkeroita, jotka hakeutuivat humanoidimaiseen muotoon ja kasvoivat hermostoksi. Sitten alkoivat muodostua aivot ja silmämunat, sitten verenkierto…
Kepe katseli tätä näytelmää yhtäläisen hämmentyneenä ja haltioituneena, kunnes havahtui Snowien hiippaillessa hänen vierelleen. Sitten hän muisti kummitusimurin ja hätäisesti hapuillen yritti saada sen letkusta otetta. Mutta ennen kuin suutin ehti osoittaa haamukehon suuntaan, se oli rätissyt tuhkaksi.
”… Snöö, näitkö sinä tuon?”
”Näin, Kepe.”
”Ne ovat siis todellisia.”
”Siltä vaikuttaa!”
Mutta se jännityspiikki jäi lyhyeksi sitä seuraavaan tapahtumattomuuteen verrattuna. Yhtä (1) kummitushavaintoa seurasivat kaksi (2) tuntia vailla näköhavaintoja, yksi (1) arveluttava mutta luultavasti merkityksetön rapina ikkunan alta sekä vähintään kahden (2) nukkuvan adminin unituhinaa.
Joka tapauksessa nyt heillä oli ainakin empiirisiä näköhavaintoja admintornin kummajaisista. Eikä Kepe tällä kertaa antanut kummallisen näyn vavisuttaa todellisuudentajuaan.
Milloin se olikaan alkanut ensi kertaa järkkyä? Oliko se tapahtunut jo ennen Profeetan valtakuntaa?
Esimerkiksi silloin, kun hän oli… avannut Feterran. Tuossakaan olennossa eivät sisuskalut olleet ihan normien mukaisessa konfiguraatiossa. Kun he odottelivat vartiopaikallaan haamun seuraavaa ilmestymistä, Kepe alkoi muistella tapausta, jonka hän oli työntänyt mielensä perimpiin sopukoihin pitkäksi aikaa, kunnes oli vasta äskettäin avannut sitä vähän Manulle.
Keksijä oli oikeastaan melko varma, että muisto Feterrasta tulvi hänen tajuntaansa nyt, kun Verstaan kriisi alkoi pikku hiljaa tasoittua. Se oli väijynyt hänen tajuntansa rajamailla, odottamassa hetkeään. Ja nyt hän muisteli.
Öisiä kauhunhetkiä seuraavana päivänä
Kepe asetti videokameraan pienen kasetin, johon lätkäistyyn maalarinteipinpalaan oli kirjoitettu mustalla tussilla rautakuolemille annettu nimi. Hän aloitti nauhoituksen ja huokaisi.
”Kello 21:35. Taistelussa tuhoutuneen Avhrak Feterran tutkimusloki, osa yksi”, hän sanoi, ja vetäisi hengityssuojaimen kasvoilleen. Metallinen otus makasi monien lamppujen polttopisteessä leikkauspöydällä keskellä muuten pimeää huonetta.
Kepellä oli mennyt pitkään rohkeutensa keräämisessä tätä pientä, kirurgista operaatiota varten. Mutta mikä oli tehtävä oli tehtävä.
Feterran metallikuori oli osoittautunut lähestulkoon tuhoutumattomaksi. Siihen pystyi tekemään pieniä lommoja kun sitä oikein tarpeeksi runnutti, mutta hetken kuluttua kaikki siihen tehty vahinko paikkasi itsensä.
Kepellä oli kuitenkin eräs lääke, jota kaikki hänen tähän saakka kohtaamansa ”tuhoutumattomat” esineet, jotka hän syystä tai toisesta oli halunnut tuhota, olivat saaneet kumartaa. Tuo lääke oli materianmuokkauksen naamio.
Vasta noin tunnin ja kahden videokasetin kuluttua kuoreen muokkautui tarpeeksi huomattava särö, josta sen sai väännettyä auki.
Sen alla oli lisää kuorta. Tämä taas ei ollut lainkaan keinotekoista. Se oli samaa materiaalia, josta matoranien ja toien luurangot koostuivat. Tuhoutumaton panssari oli jatkettu tämän päälle.
Kepe nielaisi. Mitä Feterran sisään oli kätketty? …Tai kuka?
Keratiinia. Luuta. Sidekudoksia. Kepe leikkasi kerrokset varovasti auki. Tämä operaatio olisi sittenkin ollut enemmän Kupen heiniä.
Kirkkaat lamput saivat allaolevan lihan kiiltämään iljettävästi.
Feterran sisällä oli massa lihaksistoa, joka sykki vielä epätasaiseen tahtiin. Se litisi ja tärisi kuin tuskissaan. Se oli kiinni kuoressaan samaan tapaan, kuin minkä tahansa elävä olento. Ulomman panssarikuoren metalliosat oli kuitenkin liitetty siihen hyvin väkivaltaisesti. Ruuvit ja terävät metallinkappaleet pistivät, painoivat ja venyttivät orgaanista massaa hyvin kivuliaan näköisesti.
Se oli vielä elossa. Kepe nielaisi kovempaa.
Juuri kun hän oli tarttumassa olkansa takana olevaan kameraan tuodakseen sen lähemmäksi, kuului hiljainen ääni. Kuin kaukaista huutoa? Oliko Dox taas eksynyt Verstaaseen? Ei, se tuli lähempää. Paljon lähempää.
Se oli kuitenkin tukahdutettua, kuin sen lähteen kasvoilla olisi pidetty tyynyä.
Tai pehmeää lihaa. Kepe ei ollut eläessään säikähtänyt niin kovasti kuin kääntyessään takaisin kohti Feterran sisuksia.
Lihasmassan keskelle olivat ilmestyneet kasvot. Tai oikeastaan kasvot eivät olleet lihassa, vaan jossain sen alla, ja yrittivät kaivautua sen läpi esiin. Kasvojen muoto painautui kudokseen paljastaen silmäkuopat ja kauhusta tai tuskasta ammollaan olevan suun.
Salamannopeasti Kepe kaatoi kamerajalustan, viskasi valkoisen kankaan metallikammotuksen päälle ja juoksi ulos huoneesta.
Jälleen nykyajassa
Kepe pudisti päätään. Se oli tämä odotus, tämä pimeys ja tämä jännitys. Tämä ei ollut oikea aika eikä oikea paikka jumittua järkytykseen rautaisen kuolemankoneen sisällä.
Ei varsinkaan, kun toiminta alkoi. Lopultakin!
Kummitustutka kävi kuumana. Paranormaali pakolainen oli lähellä, luultavasti aivan kulman takana. Kepe nousi seisomaan ja viittoi Snowielle. Keksijä otti varovaisia, hiippailevia askeleita imurin suutinta puristaen, ja lumiukko sipsutti hänen perässään, imurin säiliöosa kainalossaan.
Jokainen varjo oli tavallista pidempi, kaikki ikkunoiden verhot lepattivat kuin kummitukset. Pimeys oli normaalia pimeämpää, ja jokainen rätinä oli…
…kummituksen rätinää.
Siinä se oli, käytävällä heidän edessään.
Yhtenä häilyvänä, kylmäävän outona, haarautuvana kokonaisuutena.
Kepe jäätyi hetkeksi, Snowie hieman pidemmäksi. Lopulta toan ote imurinvarresta puristui kytkimen ympärille ja kummituksenkaappain heräsi eloon. Kultainen valo syttyi sen sisuksiin ja jostain syvältä laitteesta alkoi kuulua hurinaa. Kepe tähtäsi suuttimen kohti olentoa edessään, tai oikeammin yritti tähdätä. Käynnistyvä kummitusimuri alkoi hytkyä ja täristä silkasta voimasta, jonka tiedemies oli siihen asentanut. Toalle tuotti vaikeuksia pitää letkusta kiinni, saati sitten saada sitä osoittamaan kummitusta. Suuttimesta sinkoavat kultaiset säteet alkoivat kieppua ympäri käytävää, mutta eivät tarttuneet kummajaiseen.
”Snöö! Auta!” Kepe komensi.
”Hui!” Lumiukko hänen takanaan tokeni tilanteeseen hieman jälkijunassa ja harppasi ystävänsä vierelle. Imurin säiliöosa kolahti maahan Snowien irrottaessa otteensa siitä ja tarttuessa letkuun. Hänen otteensa liittyi Kepen omaan puristamaan kytkintä, ja yhdessä he saivat suuttimen hallintaansa ja käänsivät sen kohti…
…ei mitään. Voimakkaan räsähdyksen seurauksena kummitus katosi heidän edestään.
Klaanilaiset haukkoivat henkeään.
”Se… karkasi…” Snowie sai lopulta sanotuksi. ”Eikös..?”
Kepe nyökytteli ja yritti prosessoida tapahtunutta. ”Arvioin väärin, tuota, imurin tehon. Tämä taitaa olla kahden käytettävä vempele…”
”Hehe, niin…” Snowie äimiseli. ”Mutta, kaksihan meitä tässä onkin.”
”Niin, aivan…”
”Mistä tulikin näin äkkiseltään mieleeni”, lumiukko lausui, nyt jo hieman vähemmän hölmistyneellä äänellä. ”Hienoa, että minä saan olla se toinen, kahdesta siis. Tässä luotettuna kanssaseikkailijana.”
”Niin, kyllä…” Kepe huokaili tyhjää käytävää yhä tuijottaen, kunnes räpytti silmiään muutaman kerran ja kääntyi Snowieta kohti. ”Tai siis, miten niin? Totta kai olet ’kanssaseikkailijani’.”
Valkoinen mössöhenkilö hymyili admintornin pimeydessä. ”No, minä mietin sitä, että kun… eihän sinun tarvitsisi minuun luottaa? Kun, minä olen kuitenkin, no…”
Keksijä keksi, mihin lumiukko hänen vierellään oli menossa. ”Olet osa petturitutkintaa?”
”Niin…” Snowie mutisi alakuloisesti.
”Äh, älä siitä murehdi”, Kepe vastasi. ”Tai siis… minun täytyy myöntää, että olen kyllä miettinyt asiaa. Että mitä jos sinä oletkin… no, se petturi.”
Snowie kallisti varovaisesti päätään.
Kepe jatkoi. ”Enkä tiedä pidänkö sitä kovin todennäköisenä. Mutta sen sijaan minä tiedän, että luotan arvostelukykyysi. En pidä mitenkään mahdottomana sellaista, että koko tämä petturihässäkkä olisi vain Avden pyrkimys uudelleenkehystää jonkun meistä hyvä tarkoitusperät, ja saada ne näyttämään pahoilta.”
Lumiukon suupielet kohosivat varovaiseen hymyyn. ”Kiitos että luotat arvostelukykyyni!”
”Niin, no, en ole ollut erityisen syvällä tässä petturijutussa, joten-”
”Tarkoittaako tämä, että saan viimein luvan rakentaa pajassasi sen siistin ideani? Sen mullistavan voileipäkoneen?”
Kepe tuhahti, joskin huvittuneesti. ”Katsotaan…”
Imuria yhä puristava lumiukko virnuili. ”Mutta siis, oikeasti. Olen valtavan vapautunut! En tiedä onko minulla oikeutta valittaa, kun miettii mitä kaikkea kamalaa saarellamme tapahtuu, mutta… minusta tuntuu, että se Punaisen ukkelin lista estää minua rakentamsta siltoja! Yhteyksiä! On kuin…” Snowie haki sanojaan hetken. ”…kuin minua ei katsottaisi enää silmiin. Kahviossa, tai kadulla, tai muutenkaan… se… tuntuu pahalta.”
Keskustelu kuitenkin katkesi lyhyeen Kepen kummitustutkan piipatessa äänekkäästi. Kaksikko terävöityi.
”Mikä suunta?” Snowie supatti.
Kepe keskittyi skannerinsa lukemiin. ”Tuonne”, hän kuiskasi ja viittasi pidemmälle admin-tornin käytävää pitkin.
He tarttuivat yhteisesti imurin varteen, ja Snowie poimi säiliön toisella kädellä kantoonsa. Varovaisesti he alkoivat edetä Kepen linssin ohjeistamaan suuntaan.
Askel.
Askel.
Askel.
Ask-
Hermosto häilyi taas siinä. Se oli lipumassa sivuovesta sisään, mutta päättäväisesti Kepe harppasi eteenpäin ja…
…kompastui, kun loppuimuri ei seurannutkaan. Muksis, hänen takapuolensa sanoi osuessaan admintornin lattiaan. ”Auh!”
”Oho!”
”Äh, mitä-?”
”Hups, sori!”
Kepe ymmärsi kompastumisensa syyn. Lumiukko hänen takanaan ei ollut loikannut mukana, vaan jäänyt pönöttämään paikalleen. Painavammakseen Snowie oli imurista kiinni pitäessään pysäyttänyt Kepen kesken harppauksen.
Räsähdyksestä päätellen kummitus katosi taas.
Keksijä kompuroi seisomaan ja hieroi takamustaan. ”Ah ja voih..:”
”Joo, tuota, pahoitteluni! Tässä ei nyt pitänyt käydä ihan näin… en, ööh, huomannut että nyt mennään…”
”…huomannut.”
”Joo! Minä, mmh…” Snowien pää painui maahan ja sormi osoitti kohti seinällä olevaa karttaa Välisaarista. ”Minä huomasin tuon kartan ja jäin sitten ihmettelemään sitä, kun siinä on hauskasti piirreltyjä meriolentoja, niin en sitten katsonut eteeni…”
Kepe oli samanaikaisesti täysin yllättynyt ja mahdollisimman vähän yllättynyt ystävänsä kyvystä harhauttaa itseään näinkin jännittävällä hetkellä. Snowien suuri lahja keskittyä epäolennaisuuksiin teki hänestä ovelan ajatustenpallottelukaverin, yllättävissä paikoissa toimintakykyisen seikkailijan, sekä ilmeisesti myös epähuomioisen kummitustenjahtaajan.
”Eipä mitään”, Kepe tokaisi. ”Haamu ilmaantui meille jo useamman kerran, eiköhän se tee niin vielä jatkossakin.”
”Sattuiko?” lumiukko kysyi. ”Ei ollut tarkoitus…”
”Ei oikeastaan, kyllä tämä tästä.”
”Hyvä ettei!”
Kepe tarttui jälleen imurinvarteen. ”Taitaa olla taas odottelun paikka.”
Tutut puupenkit odottivat kaksikkoa. Väijypaikalle asettuessaan Snowie päätti jakaa ajatuksiaan. ”Tiedätkös, Kepe… minulla on yksi teoria.”
”Kummituksista?”
”Ei vaan meistä… ja Profeetasta, ja siitä sen ritarikaverista.”
Kepe kohotti kulmiaan yllättyneenä.
”Joo”, Snowie aloitti selontekonsa. ”Asia muistui mieleeni kun ajatukseni lähtivät harhailemaan… katsos…” Lumiukko kurottui olkalaukkunsa puoleen ja kaivoi sieltä esiin vaatimattoman näköisen vihkosen. Valkeat sormet alkoivat selata sen sivuja, ja Snowie selitti lehtiön olevan hänen muistiinpanojaan varten. Ennen kuin tiedemies keksi ihmetellä sen enempää, lumiukko löysi etsimänsä.
”No niin! Täällä! Katsos, minä olen tehnyt, ööh, omia tutkimuksiani siitä kaikesta. Profeetasta, Verstaasta…” Snowie höpötti. ”Ja, täytyy myöntää, että yksikseni minä en ole ollut ihan kamalan tehokas, kun en ole järisyttävän järjestelmällinen… Mutta lainasin Arkistosta kirjoja ja olen lueskellut kaikenlaista, vähän Elmut Keskinenää ja Silmään sulkijaa ja muuta athismia käsittelevää…”
Kepe kuunteli kiinnostuneena. Hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi, minkälaista tutkimusta hänen ystävänsä saattaisi tehdä yksiksensä.
”Aika paljon satuja, suoraan sanottuna”, Snowie jatkoi. ”Ja, hmm, Profeetasta löytyi jotain juttuja, mutta myös siitä ritarihäiskästä. Ilmeisesti hänet tunnetaan vain ’Mustana Ritarina’, ja hän esiintyy tarinoissa Profeetan rinnalla. Ja siis nämä ovat tietenkin vain satuja ja kertomuksia mitä löysin, mutta en osannut olla ajattelematta tuota kaksikkoa, Profeettaa ja Ritaria, ilman että ajattelin meitä kahta.”
Lumiukko naurahti höpinälleen väsyneesti. ”Taisin, taisin kaivata sinua aika paljon… Joka tapauksessa tuumasin, että sinä olet vähän kuin Profeetta! Utelias ja kekseliäs ja kaksikon johtotähti. Mutta minä puolestani… minä en voisi olla kauempana Mustasta Ritarista!”
”Ai?”
”Joo. Mitä enemmän hän seikkailuissa esiintyi, sitä päinvastaisemmalta tyypiltä hän vaikuttaa. Tai okei, yhteistä on se, että hän seuraa kaksikon toista puolikasta, ja on tätä leveämpi… mutta… no, ilmiselvyydet sikseen, hän on musta ja minä valkoinen, ja hän on täysin kova, ja minä täysin pehmeä… niin tämä Ritari on näissä tarinoissa myös täysin omistautunut. Vähän tuntui vaihtelevan sadusta toiseen, että mikä siinä on taustalla, minulle ei ainakaan muodostunut mitään konsensusta, mutta Musta Ritari on selvästi asialleen äärimmäisen omistautunut ja taipumaton tyyppi!”
”Hmm”, Kepe mietiskeli. ”Saatan oivaltaa, mitä ajat takaa.”
”Joo, kun siis, minä… en ehkä ole yhtä, tuota, asialinjalla. Siksihän tämä tuli minulle mieleenkin, kun, öh, äskenkin harhauduin ihan höpöistä jutuista. Niin se tuntui aika hyvältä miniesimerkiltä isosta jutusta, eli siitä että minä… harhailen. Seikkailusta ja… mitenkäs Zeeron sen kerran sanoi, juonesta kai, toiseen, ja yllätän itsenikin olemalla ihan vahingossa kaikenlaisessa isossa mukana. Täysin päinvastoin kuin se Ritari! Joka selvästikin käänteisharhailee!”
Kepe risti jalkansa ja nojautui puupenkissään taaksepäin. ”Aika mielenkiintoisesti ajateltu. Tiedätkö, olen vaikuttunut, että olet löytänyt Profeetasta ja Mustasta Ritarista uusia tietoja!”
”Noh”, Snowie kohautti olkiaan. ”Ainakin tehnyt pitkälle vietyjä tulkintoja. Rohkein on vielä edessä! Minä nimittäin tahdon ajatella, että Ritari oli ehkä täysin vääränlainen kaveri Profeetalle.”
”Ai?”
”Joo. Koska siis… täysin vähättelemättä sitä mitä me, ja erityisesti sinä, siellä valtakunnassa koimme… niin olihan Profeetta sen seikkailun surullisin hahmo! Eikö?”
Kepe pyöritteli ajatusta. ”Hän vaikutti kieltämättä aika murtuneelta, kun hänen valtakuntansa lakkasi olemasta.”
”Niin! Ehkä kaikki olisi mennyt hänen kannaltaan paremmin, jos hänellä olisi ollut kaveri, joka ei ole kiinnostunut, no, jostain ritarijutuista, vaan tiedätkö, hänestä. Profeetasta!”
Lumiukko hymyili leveästi. ”Joo, minun tutkimustulokseni on enemmän tällainen emotionaalinen totuus kuin, ööh, tutkimustulos… Heheh!” hän liittyi nauruun.
Rätinä kuului tällä kertaa portaikosta.
Sankarimme tarkkailivat admintornin kerroksia ylös siksakkina kapuavia portaita. Kerrosta alempaa näkyi valonvälähdyksiä, kun aavekipinät löivät lieskaa.
Olivatpa haamut tänä yönä aktiivisella tuulella.
He näkivät, miten muotoaan hakeva säikeiden verkko tallusti portaita ylös höyhenenkevein askelin. Nyt he olisivat valmiina. Tällä kertaa he saisivat sen satimeen!
Kolme…
Kaksi…
Yksi…
Kytkin pohjaan.
Energiaspiraali syöksyi kohti haamua ja tarrasi siitä otteen.
”Se…” imurinvartta puristava Kepe henkäisi. ”Toimii! Se toimii!”
Kummitusimurin suusta lähtevä hehkuva spiraali kirkastui, eikä pyörteen toisessa päässä oleva paranormaali olento kadonnut räsähtäen. Ei tällä kertaa!
”Huuh! Jännää!” kapistukseen yhtä lailla tarttunut Snowie sai suustaan. ”Me teimme sen!”
Ilmassa leijuva hermosto alkoi venyä luonnottomasti, päästää kirskuvia ääniä ja valua kohti imurin suutinta. Sen raajat huitoivat ilmaa. Sen materialisaation taso muuttui; ensin se sai kokonaiset aivot, sitten kauhistuneet silmämunat, ja lopulta lihaksia ja luita alkoi kasaantua hermojen ympärille. Kun sen sormenpää koski imurin suutinta, kuului slurpsahdus.
Vaikka villisti tärisevän kummitusimurin kontrollointi olisi itsessäänkin riittänyt viemään Kepen keskittymiskyvyn, ei hän malttanut olla kytkemättä uutta haamulisälinssiään analyysitilaan. Tieteilijän toisen käden sormet irrottivat otteensa letkusta ja löysivät tiensä Kepen ohimolle, ja siinä sijaitsevalle linssikontrollipaneelille. Paranormaalianalysaattori alkoi raksuttaa verratessaan pyörteeseen imeytyvän ilmiön lukemia Kepen ennalta muodostamaan tietokantaan. Kummitukseen liittyvä pelko vaihtui silkaksi jännittyneeksi mielenkiinnoksi, kun laskelmat vilisivät Kepen näkymässä. Ja sitten jännitys muuttui kauhuksi.
Ei…
”Snowie! Seis! Meidän on lopetettava!” Kepe huusi. Lumiukko ei kuitenkaan vaikuttanut kuulevan kummitusimurin pauhun yli, joten toa yritti uudelleen. ”Snowie! Se ei… seis!” Koska toinenkaan parahdus ei tuonut toivottua lopputulosta, Kepe taklasi Snowien admintornin seinää vasten, ja kun lumiukon ote kirposi letkusta, myös Kepe päästi irti. Kytkin pääsi vapaaksi, ja kummitusimurin kullanhohtoinen imupyörre alkoi välittömästi hiipua. Pienen hetken valorihmat vielä kiersivät kohdettaan, ennen kuin ne katosivat kokonaan ja vapauttivat kohteena olleen kummajaisen. Heti imuroinnin lakattua kummitus katosi näkökentästä uuden räsähdyksen saattelemana.
Hiljaisuus palasi käytävälle, mitä nyt klaanilaiskaksikko huohotti äänekkäästi. Kepe seisoi typertyneen näköisenä, kummitusimuri jaloissaan, ja Snowie pötkötti lattialla seinään nojaten. Ei voi olla totta… Kepe kamppaili ajatustensa kanssa ja luki näkymässään yhä välkkyviä lukemia.
”Siis, mitä..?” lattialumiukko ähisi ja katsoi ystäväänsä. ”Pääsikö se, lääh, taas karkuun?”
Toa käänsi rintamasuuntansa Snowieta kohti, mutta piti katseensa kummitusimurissa. ”Ei. Minä… minä päästin sen menemään.” Kepen katse seurasi letkun vartta kohti säiliötä. ”Ja anteeksi tuo taklaus. Piti toimia nopeasti.”
”Eipä mitään…” Snowie puuskutti noustessaan seisomaan. ”Mutta… miksi me..?”
Kepe asteli kummitusimurin säiliölle. Hän painoi nappia sen välkkyvässä ohjauspaneelissa, ja suhahduksen saattelemana läpinäkyvä säiliö ponnahti esiin imurin yläosasta. ”Koska se ei ollut kummitus.” Hän nosti säiliön Kanohinsa tasalle ja viittoi lumiukon luokseen. ”Se oli… jotain muuta.”
Keksintö oli ehtinyt imaista osan kohteestaan sisuksiinsa ennen kuin Kepe sammutti sen.
Kaksikon välissä, kirkkaassa säiliössä, sykki pieni klöntti lihaa.
”Häh.”
Kepe ei ollut varma, mahdollistiko hänen tieteellinen tietämyksensä yhtään Snowien äskeistä summausta parempaa vastausta. ”Häh…” hän yhtyi lausuntoon.
Klaanilaisystävykset tuijottivat välillään olevaa möykkyä vielä hetken, ennen kuin Kepe laski säiliön lattialle. ”Se on klöntti lihaa”, tieteilijä vielä varmisti. ”Tämä analysaattorikin…” hän osoitti uutta silmälinssiään ”…on sitä mieltä, että kyseessä on orgaaninen lihankappale.”
Snowie rapsutti takaraivoaan ja jatkoi nyt jaloissaan olevan kummitusimurisäiliön tuijottamista. ”Justiinsa juu.”
”Itse asiassa koko kummitus oli, tuota, orgaaninen”, Kepe lisäsi polvistuessaan näytteen äärelle. Hän kaivoi laukustaan pienen puikkomaisen instrumentin ja asetti sen säiliön kyljessä olevaan aukkoon. ”Kummituksemme, tai siis…” Kepe teki ilmaan isot lainausmerkit. ”…’kummituksemme’ koostui orgaanisesta materiasta. Hermoista lähinnä. Se oli… iso hermokimppu. Mutta se pystyi materialisoimaan ympärilleen myös lihaa ja luuta…”
Säiliön kylkeen asetettu mittari piippasi muutaman kerran, mikä vahvisti Kepen havainnot. Hän sujautti puikon taas laukkuunsa.
”Selkis…” Snowie koetti saada tilanteesta otetta. ”Eli, ööh, tuo tuossa…” hän sanoi, ja osoitti säiliön sisältöä. ”…on osa sitä? Siis, sen palanen, sen epäkummituksen?”
Tieteilijä nyökkäsi. ”Pieni kappale vain, tosin.” Kepe levitteli lisää tutkimusvälineistöä laukustaan käytävälle. ”Eikä minulla ole suoraan sanottuna aavistustakaan siitä, mitä tämä merkitsee.”
Snowie tallusti kyykkivän Kepen viereen ja istahti ihmettelemään toisen työskentelyä. Tieteilijä viritti jonkinlaista kenttälaboratoriota keskelle admintornin käytävää. Lihanpalan sisältävän säiliön vierelle ilmestyi mittari poikineen.
”Hmm, Kepe?”
”Mitä niin, Snowie?”
”Mietin että…” lumiukko aloitti, mutta jäi sitten miettimään sanojaan. Hän ei tahtonut mokata nyt. ”…kun tämä on nyt taas tällainen, hmm, käänne? Että ei ollutkaan mikään kummitus, vaan ihan muu möykky…”
Kepe lopetti hetkeksi työskentelynsä ja katsoi Snowieta silmiin. ”Niin?”
”…niin, että, tuntuuko tämä yhtään samalla lailla pahalta kuin, no, aiempi ’käänne’ aiheen tiimoilta? Että Verstas ei ollutkaan… no, ei ollut. Koska en tahdo jättää sinua taas yksin huoliesi kanssa, jos-”
”Snowie… ei hätää.” Kepe piti tauon värkkiensä virittämisestä. ”Ei tämä sentään ole yhtä lailla mullistavaa, vaikka melko merkillistä onkin. Ja…” Nyt oli Kepen vuoro pitää miettimistauko. Hän katsoi käytävän ikkunasta ulos, kohti yötaivasta. Pilvet peittivät enimmät tähdet, mutta kuunsirpit kuin uinuvat silmät pilkistivät hunnun lomasta. ”…tahdon ajatella, että olen oppinut ja kasvanut. Hyväksynyt sen, että aina ei voi tietää, vaan että joskus täytyy vain päättää. Yritän olla takertumatta siihen, minkä luulin oikeaksi, ja keskittyä siihen, minkä tiedän itselleni tärkeäksi. Kiitos joka tapauksessa varmistamisesta!”
Snowie kuunteli keskittyneenä, kunnes huomasi Kepen lopettaneen. ”Oho, mainiosti reflektoitu! Tiedemiehestä tunnemieheksi?”
Toa hymyili ovelasti. ”Heh, sinähän se olit, joka sait minut lopullisesti hyväksymään tämän. Sanoit sen aamulla hieman eri sanoin, mutta samasta asiastahan siinä lopulta on kyse, luulemisen lopettamisesta ja päättämisen aloittamisesta.”
Kaksikon välinen viisauden hetki kuitenkin keskeytyi, kun yksi Kepen virittämistä mittareista piippasi analyysin valmistumisen merkiksi. Kepe kumartui taas lihalukemien ääreen, ja Snowie keskittyi haukottelemaan makeasti. Vartin väkerrettyään tiede-toa uskalsi tehdä havainnon.
”Mielenkiintoista, ja aika karmivaa. Tämä lihanpala, se- Snowie oletko hereillä? Snowie! Niin! Tämä kappale tässä… se pitää itse itseään elossa!”
Silmiään lepuuttanut lumiukko reagoi hieman hitaasti. ”Elossa… siis… mitä, häh? Se…”
”…pitää itseään elossa, aivan. Huomaatko pienen sykkeen? Näytekimpale tässä on täysin elävä!”
Snowie rapsutti päätään. ”Kumma tapaus… mitenköhän se… hetkonen…” Hänen ilmeensä muuttui väsyneestä innostuneeksi, ja sitten kauhistuneeksi. ”Oi, voi…”
”Mitä nyt? Keksitkö jotain?”
”Ööh… ehkä? Minä näin tässä parisen päivää jotain, mikä… oi voi…” Snowie mutristi suutaan. ”Meidän kannattaa ehkä mennä sairaalaosastolle.”
Kellonajan huomioon ottaen sairasosastolla kävi yhä epätavallisen kova vilske. Päivän aikana sisään tuotujen potilaiden määrä oli yllättänyt hoitohenkilökunnan ja vuorolistat kädessä marssivat hoitajat pitivät työtahtia edelleen yllä, vaikka tehohoitoa tarvitsevia potilaita ei salin puolella enää ollut.
Kaksikko asteli aulan lävitse sairasosaston saliin. Yildaa ei näkynyt toimipisteellään – ihmekös tuo, olihan sentään yö – mutta vastaanotolle asetettu salikartta osoitti kunkin potilaan sijainnin. Yksinäinen pöytävalokivi varjostimineen valaisi tätä paperia, jonka äärelle Kepe ja Snowie saapuivat. Vaikka olikin hämärää, he löysivät nopeasti Koobeen nimen. Matoro ei näköjään ollut tässä salissa, mutta listalla oli toinen tuttu nimi.
He lähtivät kulkemaan salin poikki. Ennen kuin he saavuttivat kohteenaan olleen nurkan, Kepe pysähtyi hetkeksi erään sängyn kohdalla. Siinä makasi Dox, josta Kepe oli huolissaan ja jonka tilasta hän tunsi olevansa vastuussa. Tämä oli ollut heidän viime seikkailustaan saakka koomassa, mutta Kupe oli vakuuttanut, ettei tämä ollut hengenvaarassa, ja luultavasti toipuisi pian. Mutta siitäkin oli jo niin kauan…
Kepe ei tiennyt, että tälläkin hetkellä Dox uneksi toisesta maailmasta, jossa liha ei tarvinut kantajaansa.
”Hän taitaa olla tuolla…” Snowie kuiskasi Kepelle heidän hiippaillessaan huoneen poikki ja osoitti vuodetta salin nurkassa. Verho peitti sängyn ja sen potilaan, ja lumiukon vatsassa kiersi. Lyhyen kohtaamisensa perusteella hän olisi tahtonut pysyä loitolla siitä, mikä pedillä lepäsi, mutta nyt ei auttanut kuin kohdata pelkonsa. ”Minä en tiedä onko tämä ihan harhaista, mutta… tämä tuli minulle mieleen siitä kun tuo liha pitää itseään itse elossa… koska… Koobeenkään ei pitäisi…”
Kaksikko saapui vuoteelle, ja vetäessään verhon pois sängyn edestä he saivat huomata, että pedin vierellä oli jo klaanilaisia.
”Oho, hui!” Kepe säikähti.
”Hui, oho!” Snowie säikähti.
Kupe ja Peelo yllättyivät yhtä lailla yöllisistä sairaalavieraista, mutta tekivät sen hiljaisemmin.
”Ystäväsi on tänään epätavallisen suosittu”, Kupe tuumasi lähinnä Peelolle, jonka suurisilmäinen katse nauliintui saapujiin.
”Tervehdys, minä olen Peelo”, androidi puhutteli Kepeä. ”Hei, Snowie”, hän sitten jatkoi.
”Moi”, Snowie vastasi yllätyksestä toivuttuaan. Kepe ei tiennyt, mistä lumiukko kaasunaamarihenkilön tunsi, mutta toisaalta, Snowie yleensä tunsi klaanilaiset, tuoreemmatkin.
”Hei, minä olen Kepe”, tieteilijä vastasi ja oli ojentamassa kättään tervehdykseen, mutta sattui juuri sillä hetkellä vilkaisemaan potilasta heidän välissään.
Sängyllä makaavan toan rinnasta törröttävä kuula oli ehkä ensimmäinen, mutta ilmiselvistä havainnoista silti selkeästi vähiten häiritsevä. Liha, joka pursusi kuulan reunoilta, sekin kalpeni Mirulle, jolle oli jähmettynyt katse, jota ei mielellään jäänyt tuijottamaan. Lasittuneet silmät tuijottivat seinään, ohi pienen tilan jokaisen klaanilaisen. Ilman toan pysyväksi juuttunut epäluonnollisen leveä virne oli näyssä kuitenkin kaikkein karmivinta.
Kepestä tuntui vähän häiritsevältä, miten usein hän oli viime aikoina törmännyt lihaan, joka ei tahtonut pysyä tavanomaisessa olotilassaan, vaan pyrki joko ulos kantajastaan tai sisään todellisuuteen. Hän seurasi Koobeen katsetta seinään, mutta siellä ei ollut mitään.
”Aa niin joo, Kepe siis. Olemme täällä selvittämässä erästä mysteeriä”, hän jatkoi tervehdyksen loppuun. Sitten hän kiinnitti huomionsa kuulaan. Mitä kummaa Koobeelle oli käynyt? Ajatteliko Snowie, että näillä lihoilla oli jokin yhteys? Kuin vastatakseen keksijän kysymyksiin, lumiukko avasi sanaisen arkkunsa.
”Toivon että emme häiritse.. Tai siis, tämä tuntuu nyt pahalta minustakin, kun siis… Ööh… Meillä olisi tällainen.” Snowie tarttui läpinäkyvään säiliöön, joka törrötti Kepen laukusta ja nosti sen Kupen ja Peelon nähtäville. ”Ja eikö tämä voisi… tai siis voisiko tämä liittyä Koobeen, tuota, tilaan?”
Lääkäri ja androidi kumartuivat tarkastelemaan hyllyvää lihankappaletta tarkemmin, ja Snowie vielä jatkoi: ”Kepe tässä tiesi kertoa, että tämä pitää itse itseään elossa, tämä klöntti, enkä osannut olla ajattelematta sitä kun näin Koobeen tuossa tilassa, ja miten hänen ei ehkä pitäisi olla nykytilassaan elossa.” Lumiukon katse siirtyi vuoteessa makaavan ilman toan tyhjään tuijotukseen, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Snowien selkää.
”Nyt ymmärrän mitä tarkoitit, Snowie”, Kepe jatkoi. Hän kääntyi kohti Kupea ja Peeloa. ”Mistä tuo kuula on peräisin?”
”Veljeskunnan saarella kaatuneesta vahkiyksiköstä”, Kupe osasi välittömästi kertoa. Peelo nyökkäsi myös vahvistavasti. Hänhän kyseinen raportin oli sairastuvalle antanutkin.
”Entä miten…” Snowie mietti tapaansa esittää jatkokysymyksensä. ”…miten se päätyi tuohon?” Hän osoitti Koobeen rintakehää, joka oli sairasosastolla toteutettujen siistimisten jälkeenkin karua katseltavaa.
”Se puhui hänelle”, Peelo totesi, mutta pysähtyi itselleen jopa hieman epätyypillisesti miettimään hetken. ”Ja… suostutteli hänet tekemään tuon.”
”Hän teki tuon siis itselleen?” Kepe kysyi ihmetellen.
”Emme pysty liittämään hänen sydänkiveään takaisin ilman, että irroitamme tuota ensin”, Kupe nyökkäsi kohti valitettavaa. Lihaa tihkuvaa toan rintakehää.
”Eikä tuo”, Peelo vastavuoroisesti osoitti Snowien pitelemään haamuimurin pölypussiin, ”ole ensimmäinen tänne kannettu kasa lihaa tänään.”
Ennen kuin kumpikaan haamujahtilaisista ehti esittää jatkokysymyksiä, Kupe ehti väliin osoitellen samalla salin toiseen päähän, jossa verhoilla kokonaan peitetyllä pedillä makasi selvästi joku.
”Bottiraukan sisukset ovat täynnä tuota”, Kupe raapi naamiotaan. Tahraisesta esiliinasta saattoi päätellä, että hän oli saapunut Koobeen luokse suoraan leikkaussalista.
Kepe asteli salin halki ja vilkaisi verhon taakse. Vuoteella makasi androidi, samankaltaisen lihamassan sykkiessä tämän avonaisen rintakehän sisällä. Näky puistatti häntä, mutta: ”Sopiiko jos otan tästä näytteen?” hän kysyi Kupelta. Lääkäri nyökkäsi vastaukseksi, ja Kepe otti esiin saman mittatikun, jolla oli hillopurkissa värjöttävästä lihastakin näytteen ottanut. Analyysi kesti vain joitain sekunteja. ”Samaa tavaraa”, Kepe kertoi muille.
Mutta miksi tämä androidi olisi täynnä samaa lihaa kuin admin-tornin kummitukset? hän yritti ymmärtää.
”Mutta… miksi robo olisi saman mönjän peitossa kuin meidän haamumme?” Snowie ajatteli ääneen hieman hänen jäljessään. ”Tai siis… häh?”
Taas se häh… Joskus Kepestä tuntui, että jokainen tiedonmurunen vei totuuden leipää aina vain kauemmaksi. Mitä tämä liha on? Oliko se, mitä Feterran sisälläkin-…
”Lääketieteellisesti tämä on melkoinen mysteeri”, Kupe myönsi keskeyttäen Kepen ajatuskulun. ”Viimeisistä kuukausista ei ole puuttunut kiinnostavaa sisältöä.” Lääkärin ja Snowien katseet kohtasivat. Infernaalisen närhen insidentistäkään ei ollut kulunut sen kauempaa.
Kepen katse kiersi huonetta. Potilas, jonka ei pitäisi olla hengissä. Lihan valtaama androidi. Kappale kummitusta, joka olikin paljastunut orgaaniseksi hermokimpuksi. Lihaa kaikkialla.
Ja… kuula?
Kepe palautti huomionsa mystiseen kuulaan Koobeen rintakehässä. Se oli lihamysteerin ainoa palanen, joka ei ollut kovin lihaisa.
Kasvoiko liha siitä ulos, vai mikä sen suhde lihaan oli? Ja se oli korvannut Koobeen sydänkiven…
”Voinko?” Kepe kysyi Kupelta osoittaen sormellaan kuulaa. Kupen ilme oli huolestunut mutta sen verran varautuneen hyväksyvä että Kepe uskalsi koskea siihen. Peelon kaasunaamion takana ilme mutristui, mutta androidikaan ei lopulta sanonut mitään vastaan.
”Se tihkuu lasin läpi hitaasti mutta varmasti”, Kupe tiesi kertoa naulittuaan katseensa Koobeen sängynpäätyyn kiinnitettyihin sairaskertomuksiin.
Kepe kopautti kuulaa sormenpäällään. Siitä tirskahti ulos kunnon turaus uutta lihaa.
”Yh! Aah! Hui!” Snowie kommentoi näkyä. Kauhistus antoi kuitenkin pian tilaa empatialle. ”Onko hän kunnossa? Tai siis, ei tietenkään, mutta… sattuuko tuo? Tai että, jos sattuisi, niin osaisiko hän kertoa sen meille? Koobee, osaatko kertoa meille, miltä tuntuu?”
”Hi… hi… hi! Se tuntuu kivalta!”
Peelon silmät laajenivat hämmästyksestä. Hän ei ollut kuullut Koobeen omaa ääntä valtavan pitkään aikaan. Kupenkin olemuksesta näkyi, että tämä oli poikkeuksellista käytöstä hänen potilaaltaan.
”Öh… kiva! …kai..?” Snowie hapuili. ”Onko… jano tai jotain..?”
”Tahdon… halata Tuomaria?” Koobee toisti jokseenkin hämmentyneenä.
”TAHDON… TUOMARIN”, hän sitten lopulta tarkensi, joskaan ei lainkaan enää omalla äänellään.
”TUOKAA MINULLE TUOMARI.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Snowie mietti sanojaan, Peelon ajatukset raksuttivat, Kupe vertasi tätä reaktiota aikaisempiin, ja Kepe taisteli pitääkseen päänsä yllättävien yhteyksien ja kummallisten käänteiden meren pinnan yläpuolella.
”TE… TE ETTE OLE TUOMARI”, Koobeen leveään hymyyn huonosti sopivat sanat lopulta havaitsivat.
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Tämä on jo toinen kerta tänään kun joudun toteamaan, että Guartsu on juuri nyt vähän vaikeasti tavoitettavissa. Kelpaisiko joku muu varatuomariksi, vaikka… Bladis..?”
Lumiukon keskittyessä lumiukkomaisuuksiin, Kepe päätti siirtää keskustelua hieman toisaalle. ”Kuka… tai mikä sinä olet?”
Peelo tiesi vastauksen Kepen kysymykseen, mutta tahtoi silti kuulla, mitä potilas jään toalle vastaisi.
”UTELIAS TIETEILIJÄ”, ääni maiskutteli. ”TIEDONJANOSI ON TUONUT SINUT TOTUUDEN ÄÄRELLE. VAIKKA VASTAUSTEN PUUTE ON VAIN OMAN SOKEUTESI TUOTOSTA.”
”Totuuden?” Kepe kysyi. Hän kyseenalaisti vahvasti sen, että kummallinen lihaääni voisi tarjota muuta kuin erittäin subjektiivista totuutta, näin kaiken hänen viime aikoina kokemansa pohjalta. Samoin hänen korvaansa särähti väite hänen sokeudestaan – hän tunsi olevansa enemmän hereillä kuin aikoihin! Mistä lihaääni siis puhui? Vai oliko häneltä jäänyt todellakin jotain oleellista huomaamatta? ”Minkälaisen totuuden sinä voit tarjota?”
”TARJOTA? MINÄ EN ENÄÄ TARJOA, TIETEILIJÄ. ADMIN TAWAN SOKEUS VAHVISTI KALTAISTESI POTENTIAALIN PUUTTEEN. TOTUUS EI TEIDÄN KÄSISSÄNNE ESTÄ TUOMIOTA.”
”Miten Guartsu, tarkoitan siis Tuomari, liittyy tähän? Hänkö tuon tuomion langettaa?”
”TUOMARI LAUKAISEE TUOMION”, ääni lausui. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun keskustelua kuunteleva androidi todisti näitä sanoja. Tummanpuhuva robotti pysyi kuitenkin edelleen vaiti, vaikka silmät pyöreänä tilannetta seuraava ylilääkärikin tunnisti, että Peelo tiesi enemmän kuin mitä antoi ymmärtää.
”VALKOISEN KUNINGATTAREN HAAMUT KUMMITTELEVAT JO LINNOITUKSESSANNE, TIETEILIJÄ. HERMOSTOT KUROTTELEVAT JO KOHTI TUOMARIA. KOHTI TUOMIOTA.”
Snowie nielaisi. ”Tarkoitat siis että… tiedät mitä kummitukset ovat?”
”KUNINGATTAREN AGENTTIEN JÄÄNTEITÄ EI NIIN VAIN POISTETA, HARHAILIJA. TOSIAANKO TOHTORI EI ITSE OLE NÄILLE JÄLJILLE PÄÄSSYT?”
Oli Kupen vuoro näyttää hämmentyneeltä. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, mitä Koobeesta ulos puskeva vieras ääni yritti vihjailla. Ajatuksen rattaat jäivät kuitenkin raksuttamaan hänen aivoihinsa.
”Kuningattaren agenttien? Kupe, keistä lihaääni puhuu? Tiedätkö näistä kummituksista jotain?”
”Tietäisinpä edes itse”, ylilääkäri murahti kummastuneena, mutta vilpittömästi.
”Kuningatar satutti ystävääni”, Peelo sitten viimein lausui, viitaten joukkion takana makaavaan lihan valtaamaan androidiin. ”Ja sinä satutat Koobeeta. Miksi?”
”VAKOILUMATKASI LOISKASVOJEN JA LIHALISKOJEN MAAILMAAN TAISI OLLA VALAISEVA, KONE. SILTI SEISOT SIINÄ HILJAA. PIMITÄT PALJON TOVEREILTASI.”
Kylläpä sekä Kupe että Peelo tiesivät paljon tästä mysteeristä, joka Kepeä oli askarruttanut, hän mietti. Kuningatar, Totuus, tuomio… Niin paljon uusia asioita ja käsitteitä oli taas paljastunut hänen edessään. Mistä edes aloittaa? Ennen kuin hän ehti avata suutaan, lumiukko aloitti lauseen.
”Hmm… anteeksi, mutta…” Snowie mumisi. Kepe huomasi lumiukkoystävänsä olevan hermostunut, jopa peloissaan, mutta yrittävän silti ratkaista tilannetta sanoillaan, kuten Snowiella oli tapana. ”Tässä on nyt hieman syytöksenkaltaista meininkiä? Ettei menisi väärinkäsitysten puolelle, niin… osaatteko vähän selventää? Keistä tässä puhutaan? Kuka on kuningatar?”
Pieneen hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Koobeenkin lasittunut katse oli alkanut harhailemaan keskustelijasta toiseen. Lopulta Peelo rikkoi hiljaisuuden jo pelkästään kiusallista hetkeä lieventääkseen.
”Liha voi yhdistää mielen tyhjään paikkaan, jota Valkoinen Kuningatar vartioi. Hän on nainen suuren kellotaulun keskellä. Tahtoo sieltä käsin jakaa tuomiota. Paljastaa jonkun suuren valheen, joka riivaa tätä maailmaa.”
Peelon puolueellinen näkökulma provosoi äänen Koobeen sisältä takaisin mukaan keskusteluun.
”KAUAN SITTEN TARJOSIN TOTUUTTA AIKARAUDAN NEIDOLLE, MUTTA AJAN KULKU ITSESSÄÄN VÄÄRISTI HÄNEN NÄKEMYSTÄÄN. HÄN ON NÄHNYT KAMPPAILUNNE POHJOISEN KONETTA VASTAAN, LINNAKKEEN LIIGALAISET. HÄN KOKEE SYMPATIAA TEITÄ KOHTAAN, MUTTA KUNINGATAR EI USKO ENÄÄ IDEOLOGIAN VOITTOKULKUUN. TUOMIO TARVITAAN, JOTTA KONE EI KONEISTA KAIKKEUTTA.”
Snowie näpelsi hermostuneena olkalaukkunsa hihnaa. ”Tämä kuningatar josta puhutte… kellotaulunaishenkilö… Niin että, tuomio ei kuulosta erityisen kivalta? Mutta hän symppaa meitä, ehkä? Onko hän ystävä?”
”EI ENÄÄ, HARHAILIJA. KUNINGATAR TUOMITSEE TEIDÄTKIN. ON LIIAN MYÖHÄISTÄ MUUTTAA HÄNEN MIELTÄÄN. VAIKKA VOISITTE VOITTAA KONEEN, TUOMIONPÄIVÄ SAAPUU SILTI.”
”Entä sinä?” Kepe astui eteenpäin. ”Kuningatar tahtoo tuomita meidät… mutta mitä sinä tahdot?”
”TUOMARIN.”
”… Ja mikä ihme sinä oikein olet?”
”KONSEPTI, TIETEILIJÄ. TOTUUDEN KONSEPTI. MINÄ OLEN KAIKKI, MIKÄ ON TOTTA.”
”Mutta mikä on ’totuus’? Minkä totuus, totuus mistä? Jonkun subjektiivinen totuus, vai väitätkö olevasi objektiivinen totuus?” Kepe piti pienen tauon. ”Suhtaudun moiseen nykyään aika suurella varauksella.”
Snowie vilkaisi Kepeä ja hymyili ylpeänä. Tällä kertaa hänen ystävänsä ei romahtaisi.
”TOTUUS… ON SINULLE JO TUTTU. VAI JOKO OLET UNOHTANUT SANAT, JOTKA KONETYTTÖ KORVAASI YÖLLÄ KUISKUTTI?”
Kepen ajatukset katkesivat noihin sanoihin. Miten totuus saattoi tietää unesta, jota hän oli nähnyt? ”… Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi…?” Hän mutisi epävarmana nuo numerot, jotka hän oli siinä unessa kuullut…
”YÖSIJAASIKIN PIDÄT KOVIN SOPIVASSA PAIKASSA… TÄÄLLÄ TEKOPYHÄN MUOVISEN TAIVAAN ALLA”, Totuus vielä korahti.
”Ööh…” lumiukko mumisi ja astui Kepen viereen. Hän kääntyi ystävänsä puoleen: ”Miten tähtitorni tähän liittyy? Vai oletko siirtänyt sänkyäsi, onko se-”
Tiedemies pudisti päätään. Numerosarja… tähtitorni… Setvittävää riitti. Mikä oli relevanttia tässä todellisuudessa, mikä ei? Mysteerien suo vaikutti toisinaan likipitäen äärettömän laajalta, mutta toisinaan ratkaisut tulivat yllättäen.
Jokainen huoneen ajatuksista keskeytyi, kun hiljaa paikallaan seisova veden toa läimäisi käden otsalleen. Rattaiden raksutus lääkärin päässä oli viimein saapunut päätökseensä.
”Agentteja. Valkoisen Kuningattaren agentteja! Anteeksi, minulta kesti hetki muistaa, että kaikki Klaaniin tunkeutumista yrittäneet eivät ole olleet nazorakeja!”
Kun huoneen kaikkein eläväisimpien katseet olivat kääntyneet kohti Kupea ei kukaan muu kuin Peelo huomannut, että Koobeen katse muuttui sillä välin taas hieman rauhallisemmaksi, ja tätä rivaava ääni oli ainakin toistaiseksi taas poissa.
”Sisäpihalle!” ylilääkäri sitten huudahti. ”Nappaa Peelo se lapio mukaan ovensuusta.”
Lihasisältöistä purkkia puristavan Snowien ja päähänsä uhkaavan paljon uutta sisältöä saaneen Kepen katseet kohtasivat hetkeksi, kun lääkäri ja androidi viilettivät jo vauhdilla ulos salista kohti normaalisti ainoastaan henkilökunnalle tarkoitettua sisäpihan ovea. Kaksikko kuitenkin oletti, että kutsu lähteä koski myös heitä, ja nelikko suuntasi yhteistuumin ulos Koobeen ja valkoisen ikuisia uniaan uneksivan androidin luota.
Pensaiden ja petunioiden suhina sekä syysillan viileys tervehtivät sisäpihalle saapuvia klaanilaisia. Kiviseinien rajaama nurmikenttä muistutti muitakin Klaani-linnakkeen pihoja, mutta oli verrokkejaan vähemmällä käytöllä, eikä ainoastaan näin öiseen aikaan: sijainti sairasosaston vieressä teki pihamaasta ihanteellisen paikan toipilaiden ulkoilulle, ja vaikka mitään virallista rajoitusta pihan käytöstä ei oltukaan tehty, siellä harvemmin oleili muita. Hiljaisuutensa vuoksi piha sopi myös Kupen hankkeelle.
”Tässä!” lääkäri-toa pysäytti pihamaan halki hölkkäävän seurueen ja osoitti ruohotonta multamaata. ”Peelo, kaiva tuosta.”
Androidi teki työtä käskettyä. Kepe ja Snowie katselivat Kupen osoittamaa pihamaan kohtaa. Ilmiselvästi vasta äskettäin tasoitettua multaa koristivat jonkinlaiset laatat. Tiedemies ymmärsi, mitä Kupe oli pihanurkkauksella tehnyt, ja lumiukko: ”Mitä sinä olet täällä puuhannut? Miksi tämä nurmi-”
Sitten Snowiekin tajusi. ”Ai, joo…”
Metallisen lapion ei tarvinnut pureutua kovinkaan syvälle maaperään, kun äänekäs kolahdus viesti Peelon osuneen siihen, mitä Kupe etsi. Hetken aikaa multaa sivuun siirrettyään androidin työskentelyn tuloksena klaanilaisten edessä, pienessä kuopassa, lepäsi kaksi uurnaa. Bio-Klaanin kaatuneiden vihollisten viimeiseksi leposijaksi pyhitetty puutarha sai olla hetken kahta lepäävää sielua vajaampi…
… tai se oli ehkä sitä jo tovin ollutkin. Kun Peelo nosti uurnat kaikkien nähtäville saattoi niistä heti huomata, että jokin oli pahasti pielessä. Tuhkaksi poltetut vainajat olivat jotenkin onnistuneet räjähtämään ulos uurnistaan, ainakin koko niiden pituudelta kulkevista valtavista säröistä päätellen. Uurnien asukit olivat halunneet paeta.
”Tuota…” Snowie aloitti hiljaa, melkein kuiskaten. ”Nämä ovat… Klaanin vihollisten hautoja…”
Kupe nyökkäsi.
”…ja kahdesta niistä on… tullut ulos… jotain?”
Säröstä, kuin tuulenvireen heittämänä, pakeni ulos vielä hitusen tuhkaa, joka palautui lihassäikeiksi ja sitten katosi rätinän saattelemana. Se, mikä uurnassa oli ollut, ei tahtonut pysyä sen vankina, vaan etsi alkuperäistä muotoaan. Se halusi takaisin elävien maailmaan.
Klaanin linnakkeen mannuilla edesmennyt ei ollut todellisuudessa edesmennyt; tämän sielu, tämän hermosto, jatkoi yhä sinnikkäästi elämäänsä linnakkeen ympäristössä ja admin-tornissa. Miksi se oli yhä täällä? Bio-Klaanin linnakkeessa?
Mikä oli Punaisen tähden kutsua vahvempi?
”Muutama kuukausi sitten…” ylilääkäri muisteli parhaansa mukaan. ”Klaania kohti hyökkäsi kaksi pimeyden metsästäjää. Saatatte muistaa sen valvomossa työskennelleen pikkumiehen, Creedyn. Jahtasivat häntä Kaya-Wahista aina Klaanin porteille asti, jossa Telakan Lohrakit ampuivat heidät seulaksi.”
Peeloa ei Creedystä tarvinnut muistuttaa, mutta androidia lämmitti se, että sekä Snowie että Kepe molemmat näyttivät muistavan hassukalloisen pikku tontun.
”Ruumiit tuotiin minulle. Tutkin ja polttohautasin heidät aivat kuten kenet tahansa. Minusta kaikki ansaitsevat leposijan, joten toin heidät tänne… mutta sitten aloin miettimään. Ne metsästäjät näyttivät koostuneen… lihasta. En vain silloin pohtinut asiaa sen enempää. Oletin vain joksikin Varjotun katalista taioista ja synkästä magiasta. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta…”
Peelolle oli alkanut valkenemaan tapahtumaketjun järjestys. Hänkin oli törmännyt haamuihin kerran. Admin-tornissa, Tawan huoneen ulkopuolella. Ne olivat näyttäneet aivan kuin käveleviltä keskushermostoilta… mitä ne kenties juuri olivatkin.
”Tämän lihan uusiutumiskyky on jotain aivan toismaailmallista”, Kupe sitten jatkoi, murheellinen katse auki revenneissä uurnissa viipyillen ”Näyttää siltä, että edes liekit eivät päästäneet näitä haudan lepoon.”
Myös Kepe mietti, että juuri tästä kummallisesta lihasta kummitusten oli täytynyt johtua; muutoinhan linnakkeessa vaeltaisi paljon enemmän kalmoja, kuten vaikkapa Kissabio. Vai oliko kissassa lihaa…? Ja miten niin ”kissa”…? Äh, huono esimerkki.
Yötaivas klaanilaisten yllä oli tullut esiin pilviverhon takaa. Kuut loistivat kirkkaina ja koko tähtikartta paljastui. Punainen tähti oli paikallaan taivaankannen kirjokuviossa, kenties kahta sielua vajaana, näitä odottaen.
Kepe katseli tähtiin. Hän oli tuijotellut viime aikoina niin paljon tyhjää seinää pajallaan, ettei ollut kurkistanut kaukoputkeen sänkynsä vierellä. Ehkä hänen pitäisi.
Yksi, nolla, neljä, kaksi, viisi, kaksi, kuusi…
Snowie tökkäsi häntä varovaisesti olkapäähän. ”Psst, Kepe…” Lumiukko nyökkäsi käsissään pitelemän säiliön suuntaan. Liha sykki yhä sen sisällä. ”Pitäisikö meidän…”
Kepe ymmärsi, mitä hänen ystävänsä tarkoitti, ja kurotti kohti hillopurkkia, jonka lihainen sisältö hyllyi kärsimättömänä. Kepe kiersi metallisen korkin pois pullon suulta, ja näin hermoinen henki vapautui. Kaiken tämän aikaa tuo henki oli odottanut vapautensa hetken koittoa. Mitä tuo liha tekisi ollessaan todella vapaa? Mitä se todella tahtoi?
Ohikiitävän hetken ajan purkin sisältö haki muotoaan nurmikolle pudottuaan. Sähköimpulssit muodostivat ilmaan humanoidimaisen hahmon, mutta vain hetkeksi. Ennen kuin syystuuli hajotti sen hiukkasiksi Bio-Klaanin yöhön, saattoi muodon tulkita osoittavan kädellään kohti öistä tähtitaivasta. Kunnes mitään ei ollut enää jäljellä. Sähkö ja liha hajosivat siihen pimeyteen, josta se oli kasvanutkin.
Ja näin, lopulta tuo sielu oli todella vapaa. Se oli kertonut sen viestin jonka se oli tahtonutkin kertoa; loppu oli kiinni siitä, ymmärtäisivätkö hänen tarinansa kuulijat sen.
Kupen kasvoille levinnyt varovainen hymy vakavoitui nopeasti. Jostain sairaalaosaston sisältä kuului ylilääkäriä kaipaileva huudahdus, johon hänen oli reagoitava välittömästi. Lääkäri ja androidi vaihtoivat nopean katseen, joka viesti Peelolle haudan sulkemisen jäävän hänen tehtäväkseen. Kolme pihalla seisovaa klaanilaista jäivät katsomaan Kupen perään, kun tämä marssi kellonajasta välittämättä takaisin velvollisuuksiensa pariin.
Snowie ja Kepe seurasivat hetken hartaasti, kun Peelo asetti rikkinäiset uurnat takaisin kuoppaan ja alkoi hitaasti täyttää sitä mullalla. Poikkeuksellisesti kumpikaan ystävyksistä ei sanonut mitään.
”Kuulkaas”, Peelo lopulta rikkoi hiljaisuuden työskentelynsä keskeltä. ”Se Valkoinen Kuningatar, jonka Totuuskin mainitsi. Minä olen keskustellut hänen kanssaan. Kohtaamisesta jäi minulle vähän merkillinen tunne. Niin kuin kaikki tämä, mitä ympärillämme tapahtuu olisi jollain tapaa liitoksissa toisiinsa.”
”Kaikki tämä..?” Snowie mumisi ja viittoi hämmentyneenä ympärilleen. Univaje loisti hänen eleistään.
”Tämä liha, Totuus, kellot… ja sitten tämä yksi asia, joka ilmentyi minulle täysin uutena. Pohdin vain, että olettekohan te kuulleet siitä jotain.”
Kepen katse nauliintui androidiin. ”Yksi asia?”
”Valkoinen Kuningatar”, Peelo tarkensi. ”Hän muistaa erään henkilön. Tai ainakin muisti. Häntä kutsuttiin nimellä Adorium Selecius. Onko se teille tuttu?”
”Selecius…” Kepe maisteli nimeä. Kaikki, jollain tapaa liitoksissa toisiinsa. Miten kaikki nivoutuikaan Seleciuksen nimen ympärille.
”Voi olla että unenpuute iskee pahemman kerran, mutta…” lumiukko höpötti hämmentyneenä. ”Eikö se ollut juuri Selecius, jonka jäbät tutkivat Nimdaa sillä videolla? Joskus jotain, ööh, tosi tosi kauan sitten? Tai siis… häh?”
”Muistat aivan oikein”, Kepe vahvisti. ”Nimi on tuttu sen muinaisen nauihoitteen kautta.”
”Videolla?” Peelon mielenkiinto heräsi. ”Yhteyteni xialaisiin tietopankkeihin on heikentynyt edellisien viikkojen aikana. Minun täytyy turvautua paikallisiin lähteisiin. Kenties olisi aika vilkaista sitä nauhaa uusin silmin?”
”…mitä sille videolle muuten tapahtui?” Snowie tajusi miettiä ja haukotteli makeasti.
”Annoin sen Tawalle tutkittavaksi”, Kepe vastasi. ”Arvelisin, että hän antaa sinun katsoa nauhan, jos vain kysyt.”
Peelo nyökkäsi tyytyväisenä ja ilmeettömyydestään huolimatta ilmiselvän kiitollisena. Androidin huomio kiinnittyi kuitenkin nopeasti edessään huojuvan kaksikon uupuneisiin katseisiin.
”Minä hoidan tämän kyllä loppuun. Te kaksi näytätte siltä, että yöunet selkeyttäisivät ajatuksianne.”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Yöunet, mikä erinomainen idea. Tietoa oli jaettu Bio-Klaanin asukkien kesken, ja kenties mysteerit alkoivat pikkuhiljaa punoutua kohti yhteistä vastaustaan.
Mutta juuri nyt ei ollut sen aika. Nyt oli levon aika.
Kaksikko heilautti hyvästit Peelolle, ja suuntasi viemään kummitusimuria Kepen pajalle.
”Hmm, Kepe…” lumiukko aloitti heidän ollessaan vielä sisäpihan puolella.
”Mitä niin, Snöö?”
”Onkohan tämä nyt vähän noloa…”
Kuut ja tähdet jäivät kaksikon taakse, kun he astuivat sisään linnakkeeseen.
”…kun siis…” lumiukko sopersi. ”Me lähdimme jahtaamaan haamuja, niin kai me nyt sentään oletimme niiden olevan Verstaan aaveita. Niitä, jotka ovat seurailleet meitä…”
”Heheh… heheh!” Kepe ei voinut olla naurahtamatta väsyneesti. ”Väärät kummitukset… tiedätkö Snowie mitä?”
”Kerro.”
”Bio-Klaanissa voi lähteä jahtamaan yksiä kummituksia ja löytää sitten ihan toiset aaveet. On meillä… on meillä aika outo koti.”
Ennen vaipumistaan yön kauan odotetuille unille Kepe vielä päivitteli sitä, että nämä hermostohenget eivät olleetkaan Verstaan aaveita, kuten hän oli aluksi veikannut. Sen sijaan esiin oli pompannut taas nimi Selecius…
Hänellä oli niin paljon tutkittavaa edessään. Iggyn kohtalo, tähtitorni ja numerosarja josta Totuus puhui, Adorium Seleciuksen ja sen vanhan videonauhan yhteys tähän kaikkeen, Valkoisen kuningattaren tuomio ja miten se liittyi Geehen, miksi lihat elävät, puhuvat ja uudestisyntyvät ja miksi sitä oli kaikkialla admintornista feterroihin, Zeetan yhä mystinen sijainti, miten hän voisi löytää Verstaan ”taajuuden”, miksei Dox ollut vielä toipunut koomastaan, miten Siniset Kädet tähän liittyivät, sekä mitä Profeetta oli yrittänytkään heille viestiä. Jukra mikä lista. Ehkä hänen pitäisi laittaa kaikista näistä mysteereistä laput seinälle, ja vetää punaisella langalla yhteydet asioiden välille, ehkä se toisi perspektiiviä…
Hänen olisi varmaan hyvä raportoida kaikesta tästä myös Tawalle ja Visulle. Kelvinkin hänen oli vielä tavattava. Ja ehkä olisi syytä käydä arkistomaakarien juttusillakin…
Snowie kuorsahti sohvalla.
… Mutta kaikki tuo saisi odottaa huomiseen, Kepe mietti. Olipa aikamoinen päivä.
Kukaan muu ei tähän aikaan liikkunut pimeässä kirjastossa. Öljylamppu oli ainoa valonlähde, ja sekin räpsyi välillä surkeasti. Kepe seisoi pöydän ääressä, Bio-Klaanin jäsenrekisteri avoinna edessään.
Tila toi Kepelle mieleen Nui-Koron kirjaston, jossa jokin Verstaan olento oli tarkkaillut häntä ja Snowieta. Olikohan niitä täälläkin? Vai olivatko ne vain hänen kuvitelmaansa? Lampun lepattavan liekin heittämät varjot muistuttivat häntä niiden mustista harjaksista.
Rekisteri oli järjestetty liittymispäivän mukaan. Hän etsi siitä kuumeisesti Iggyä.
Iggy oli ollut Verstaan vakiasukas lähes niin kauan, kuin Kepe oli siellä pajaansa pitänyt. Hän oli nähnyt tämän lukemattomia kertoja. Niin Snowiekin.
Mutta kun usko kaikkeen oli järkkynyt, heräsi uusi kysymys. Jos Verstasta ei ollut koskaan olemassa, oliko Iggyä?
Kai Iggyn nyt täytyi olla olemassa? Hänethän näki välillä Verstaan ulkopuolellakin!
… Vai näkikö?
Ja kun hän oli käymässä tuona yönä nukkumaan, toistuivat ne kummalliset numerot taas hänen mielessään.
”Yksi nolla neljä kaksi, viisi kaksi kuusi”.
Bio-Klaani, Kepen paja
Seuraavana aamuna Kepe heräsi taas varsin ankeana.
Totuus Iggystä ei ollut helpottanut yhtään hänen oloaan, päinvastoin. Tosiasioita oli raskasta kantaa yksin. Kepe hieroi ohimoitaan ja katseli ympärilleen. Hänen jalkopäässään oli pieni kankainen mytty. Nukkuminen sohvalla viltin kanssa toimi toistaiseksi, mutta kelien vielä kylmetessä hän arveli tarvitsevansa kunnollisen peiton. Varsinaista vuodepaikkaansa tieteilijä piti tähtitornissa, mutta sinne asti hän ei jaksanut joka yö raahautua.
Oli paljon asioita, joita hän ei jaksanut joka yö tai joka päivä. Tyystin tavalliset asiat puistokävelyistä iltapäiväkahvitteluun tuntuivat turhilta. Toki tiede-toa tiesi, ettei mullan tai pullan rakenne tai tuoksu ollut muuttunut mitenkään, mutta kyse olikin tuntemuksesta. Siihen ei paljon järkeily auttanut, kun ilmiöt tuntuivat merkityksettömiltä. Sen verran hän oli ainakin oppinut.
Kepe nousi sohvalta, pyöritteli hetken hartioitaan ja tallusti työpöytänsä ääreen. Hän pyyhkäisi eilisillan mönkään menneiden kokeiden käsin raapustetut raportit ja tyhjäksi syödyn taikinapaketin kääreet syrjään. Keskeneräinen kummitusimuri ivasi häntä ratkaisemattomilla mysteereillään. Hän oli juuri tarttumassa pilkallisiin virtapiireihin, kun hänet keskeytti ovelta kuuluva koputus. Koputus, jonka hän tunnisti, vaikka siinä poikkeuksellisesti olikin jotain varovaista, jopa alakuloista.
Kepe käveli ovelle ja avasi sen.
”Moi!” Snowie aloitti ja vilkutti kiusallisesti.
Hetkeen Kepe ei vastannut mitään. Hän ei osannut vastata mitään. Viime kerta kun lumiukko oli eksynyt hänen ovelleen oli päättynyt aika rumasti. Asioita sanottiin. Tunteita satutettiin.
En voi ymmärtää, miten sinä voit olla vielä ärsyttävämpi kuin ennen.
En välttämättä pidä siitä, että puhut minulle niinkuin en ymmärtäisi!
Missä on todellisuudentajusi?
Kuka sinä muka olet pilkkaamaan? Millä tavoin sinun loistavat prioriteettisi pelastavat Klaanin?
”Hei”, Kepe sai kuitenkin lopulta sanotuksi. Hänen äänensä oli epävarma.
Hiljaisuus oli pituuttaan pidempi ja kiusallisuuttaan vaivaannuttavampi. Snowie ei pölähtänyt oviaukosta peremmälle ja alkanut ihmettelemään Kepen keskeneräisiä projekteja, eikä Kepe kysynyt Snowielta kuulumisia ja pyöritellyt päätään tämän höpsösti kanavoidulle uteliaisuudelle. Kumpikaan ei tarjonnut tai kysynyt naposteltavaa tai juotavaa, tai katsonut toistaan silmiin. Vitsit jäivät kertomatta ja letkautukset lohkaisematta.
Yleensä he eivät nököttäneet oviaukossa tällä lailla. Toisaalta, yleensä heidän viimekertainen keskustelunsa ei ollut päättynyt siihen, että Snowie syytti Kepeä harhaisuudesta, eristyneisyydestä ja muiden yläpuolelle asettumisesta, ja että Kepe syytti Snowieta naiiviudesta, tekopyhyydestä ja hyödyttömyydestä. Tai ainakaan yleensä he eivät tarkoittaneet näitä asioita.
Mitäköhän ’yleensä’ tarkoittaa, näissä olosuhteissa… Kepe mietti. Onkohan tämä uusi ’yleensä’…
Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä sitä ajatusta sen pidemmälle ennen kuin valkoinen hahmo ovensuussa hyökkäsi hänen kimppuunsa, tai siis sulki hänet halaukseen. Lumiukon vyöryvä massa puristui hänen ympärilleen.
”Anteeksi”, Snowie sanoi, hiljaa mutta selkeästi. Pehmeä olento tiukensi otettaan.
Tiedemieheltä meni hetki sopeutua tilanteeseen. Ei tämä nyt ensimmäinen kerta ollut, kun Snowie oli häntä halannut, mutta tämä oli…
”Josko… vähän…” Kepe ähisi. ”Kevyemmin..?”
Snowie hellitti otteensa ja päästi irti. ”Oho! Anteeksi! …siitäkin?”
”Eipä mitään, ja…” Kepe katseli ystäväänsä. Lumiukko ovensuussa hymyili, mutta ei tyhjänpäiväisesti. Hänen ilmeestään välittyi surumielisyys, mutta myös lempeys. Tutulle naamalle muodostunut ymmärtäväinen ilme oli aidoin näky, mihin toa muisti viikkoihin törmänneensä. Kaksikon katseet kohtasivat. ”Saat anteeksi.”
Kuinka helposti sanat tulivatkaan ulos Kepen suusta. Sanat, joiden hän nyt ymmärsi odottaneen pääsemistään ilmoille aina riidan päättymisestä asti. Joskus nämä asiat tajusi vasta niiden tapahtuessa. ”Minäkin pyydän anteeksi.”
”Ja saat myös anteeksi”, Snowie hymyili, nyt jo hieman tutummalla tavalla. Lempeys ja ymmärrys olivat yhä läsnä, mutta niiden seuraksi hiipi varovainen oveluus. Kepen härnäämiselle varattu virne alkoi tehdä paluuta. ”Saanko käydä peremmälle?”
Pajan asukki nyökkäsi ja astui syrjään ovelta. Lumiukko tassutteli peremmälle ja katseli ympärilleen, heitä ympäröivää vipstaakkelipaljoutta ihmetellen – aivan kuin hän olisi nähnyt nämä härvelit uusin silmin oltuaan niistä erossa. Snowien silmistä siinsi kuitenkin innostuksen lisäksi myös raskas väsymys. Mieliseikkailun maallinen iltavahti oli valvoessaan muuttunut yövahdiksi ja siitä taas aamuvahdiksi.
Oletko nukkunut silmällistäkään? Kepe ihmetteli. Ja mitä tuo sininen väri kehossasi on? Hän ihmetteli myös sitä, ettei kysynyt näitä asioita ääneen. Rupattelu tuntui vieläkin, olosuhteet huomioiden, vähän vaikealta.
”Kuules…” hän aloitti.
”Hm?” vastasi Snowie, joka rojahti pajan sohvalle istumaan.
”Siitä viimekertaisesta…” Kepe yritti. ”En minä oikeasti…”
”En minäkään”, Snowie vastasi ja taputti sohvan tyhjää istuintyynyä. ”Emme me oikeasti.”
Tiedemies käveli sohvalle ja lysähti istumaan hänkin. Huonekalu oli asetettu rintamasuunta kohti täysin tyhjää seinää. Sen läsnäolo tuntui kuitenkin hetki hetkeltä vähemmän painostavalta, Kepe oli huomaavinaan. Molemmat tuijottivat sitä, hetken verran puhumatta, kunnes Kepe nyökkäsi sen suuntaan ja avasi sanaisen arkkunsa.
”Olihan se aika hullua… oikeastaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ei pelkkä kokonaiskuva, mutta yksityiskohdat myös…”
”Heheh, no jep!” Snowie naurahti.
”Mitä se kani edes teki siellä?” Kepe ihmetteli ääneen.
Lumiukko hörähti kysymykselle, eikä Kepe osannut olla liittymättä naureskeluun. Profeetan valtakunnan absurdius oli ollut sillä tasolla, että jos se kaikki ei olisi ollut niin järkyttävää, se olisi ollut oikeastaan aika hauskaa.
”Tai taikavenettä. Jos… jos me koskaan vaarassa olimmekaan?”
Snowie kallisti päätään mietteliäänä. ”Niin… toivottavasti emme sentään turhaan juosseet, tai siis… kuvitelleet juoksevamme, tai jotain… minä en pidä juoksemisesta.”
”Lasketaanko sitä hyötyliikunnaksi…” Kepe tuumaili ”…jos sitä ei koskaan tapahtunutkaan?”
”Mikä kauhistuttava ajatus”, lumiukko virnisti. ”Tarpeetonta hikoilua! Ei iloa eikä hyötyä!”
Itse asiassa… tiedemies muisti. ”Olen pahoillani siitäkin, nyt kun tämä tuli puheeksi. Kun-”
”Hikoilusta? Ei kuule, liikunta on hyväksi vaikka voikin päättää oman ruumiinmuotonsa, ja-”
”En minä sitä”, Kepe sanoi vakavammalla äänellä. ”Vaan… sinä et olisi ollut siellä, jos en olisi ottanut sinua mukaan.”
Lumiukko heilautti kättään huolettomasti. ”Pyh! Me seikkailemme yhdessä, ei se ole kummankaan vika. Sitä paitsi…” Nyt oli hänen äänensä vuoro vakavoitua. ”Ei se ollut minulle niin kamalaa. Ennemminkin… minun olisi pitänyt… en minä tiedä, olla ymmärtäväisempi sen suhteen, mitä kokemuksemme merkitsivät juuri sinulle.”
Lumiukko piti paussin ja mietti hetken. ”Minun olisi pitänyt kunnioittaa sitä, että sinun on minua vaikeampaa kohauttaa olkiasi sille kaikelle. Kun yksi osa todellisuuttamme ei olekaan totta.”
”No, ehkä…” Kepe vastasi. Hän huomasi sohvan viereen unohtuneen avatun limonaditölkin ja kumartui poimimaan sen. ”Mutta en minäkään tehnyt ihan hirveän hyvää työtä kokemusmaailmani ymmärrettäväksi tekemisen suhteen.”
Hörps. Aika kuvottavan lämmintä, mutta menkööt. Hörps.
”Kommunikaatio on usein aika vaikeaa”, Kepe vielä lisäsi.
Snowie nyökytteli. ”Joo, on. Tahtoisin silti ajatella, että osaan huomioida edes sinun tunnetilasi ja ajatusmaailmasi… sen sijaan että käännyn sisäänpäin ja ryven itsesäälissä.”
”No, näitä sattuu”, Kepe vastasi myötätuntoisesti. ”Ihan kaikille, arvatenkin.”
”Joo, siis, paremmissakin piireissä! Nimittäin! Sitä ajattelisi, että esimerkiksi mielivoimat ja niin vahva ystävyys, että sen varaan voi rakentaa Bio-Klaanin, auttaisi pitämään suhteen kunnossa, mutta silti Visokilla ja Tawalla oli vähän vaikeaa.”
”…ai?”
”Joo kyllä, Visu oli yöllä vähän yksinäinen mieliseikkailulla, kun hän koki että asiat Tawan kanssa eivät ole kunnossa, mutta sitten minä sanoin hänelle että kannattaa silti puhua Tawalle, siis vaikka mielikuvitus-Tawalle, niin se voisi auttaa! Ja toivottavasti auttoikin, minua hirmuisesti harmittaa ajatella, että heidän välillään olisi harmeja, kun muutenkin on niin…”
Lumiukko yritti jatkaa, mutta hänen suustaan pääsi vain massiivinen haukotus – ja nyt Kepen oli pakko kysyä: ”Oletko sinä nukkunut ollenkaan?”
”Ööh… En! Tai siis, toivottavasti….”
Hetken verran lumiukko mietti, oliko olemassa mahdollisuutta, että hän olisi torkahtanut odotellessaan Kapuran mieliseikkailijoiden yhteydenottoa. Sepä olisikin noloa.
”Ja oikeastaan…” hän jatkoi. ”Tiedätkö, viime yön tapahtumien takia minä olen täällä, parahultaisesti. Ne olivat mojova muistutus siitä, mikä on tärkeää.”
Tiedemies asettui risti-istuntaan ja kääntyi kokonaan kohti kanssaistujaansa. ”Kerro toki.”
”No siis, Tawan ja Visokin tapauksen lisäksi oli se, kun Kapura yritti puukottaa Matoroa kaappikellolla-”
Kepe oli purskauttaa juuri siemaisseensa juoman Snowien päälle. ”Kun mitä?”
”Ai joo. Tuota, se ei ollut oikeasti Kapura, vaan kai joku sitä riivaava paha taikafilosofihenki?”
”…okei…?”
”Ööh, joo, minulle ei kerrottu kovin tarkkaan… ’Oli seikkailuja’, sanoisin, joidenka seurauksena päädyin sitten estämään riivattua Kapuraa puukottamasta Matoroa.”
Oli seikkailuja, Kepe makusteli ajatusta. Matoro oli käyttänyt samankaltaista ilmaisua puhuessaan hänen kanssaan aiemmin. ”Ja tämä muistutti sinua siitä, mikä on tärkeää?”
”Joo! Koska arvaapas, kuinka minä estin tämän ystävänmurhan?”
Kepe raapi takaraivoaan. ”Pistit pahan.”
”Vihje!” Snowie hihkaisi ja syöksyi vierellään istuvan Kepen kimppuun, sulkien tämän taas halaukseen. Limu oli läikkyä, mutta pysyi sentään tölkissään.
”Tuota, painimalla..?”
”Melkein! Tai siis, oli se vähän painiakin, mutta minä tahdon ajatella että se oli halaus!”
”Kiva! Tuota… voisitko kenties…?”
Lumiukolta meni jälleen hetki tajuta, että ote oli ehkä vähän turhan innokas. Hän päästi irti. ”Hehe, hups.”
Kepe veti muutaman kerran syvään henkeä. ”Eli sinä siis halasit…?”
”Kapuraa.”
”…Kapuraa, ja estit häntä siten puukottamasta Matoroa?”
”Jep!”
Tieteilijä asetti kyynärpäänsä sohvan selkänojalle ja nojautui istuinta vasten. ”Ja sitten muistit, mikä on tärkeää?”
Valkoinen mössö nyökytti innokkaasti vastaukseksi. ”Ystävät! Ja niiden halaaminen!”
Kepe ei edes yrittänyt estää hymyä leviämästä kanohilleen. ”No… aika hyvin muistettu.”
Toa ei ollut varma, ankkuroituivatko hänen lumiukkoystävänsä ajatuskulut aina tosiasioihin – tai ainakin niiden tulkitsemisessa oli vankka ”Snowie-perspektiivi” – mutta jos lopputulemat olivat näin hyviä, niin mikäs siinä. Kepe oli hetki hetkeltä vakuuttuneempi siitä, että juuri tällaisen asenteen takia Snowie oli kestänyt Profeetan valtakunnan todellisuuden häntä itseään paremmin.
”Tilanne oli jokseenkin alleviivaava”, porkkananenä selitti. ”Tiedätkö, kuinka Matorolla ja Kapuralla oli vähän niinkuin välirikko?”
”Tämä liittyy paljon huhuttuun tapaukseen siitä, että Matoro iski miekan Kapuran selkään Metru Nuilla, eikö?”
Suuren pohjoisen seikkailun yksityiskohdat eivät olleet Kepen muistissa erityisen hyvin. Hän ei ollut kiinnittänyt kanssaklaanilaistensa edesottamuksiin niin paljon huomiota kuin olisi ehkä pitänyt.
”Joo. Niin sitten ajattelin, että meillä kahdellakin on vähän niinkuin välirikko, vaikkakin vähemmillä teräaseilla… niin sitten sain katkaistua sen heidän kurjuuskierteensä, halauksen voimalla!” Snowie rapsutti nenänpäätään mietteliäänä. ”Tai, ainakaan kukaan ei kuollut viime yönä… niin miksi en sitten katkaisisi meidän mökötyskierrettäkin.”
Kepe hörppäsi limutölkkinsä viimeisen siemauksen, mutta jäi pyörittelemään kanisteria käsiinsä. ”Vinkeästi päätelty.”
”Tai!” Snowie nosti etusormensa pystyyn. ”Vinkeästi päätetty! Koska siis… sehän se oivallus oli, joka minuun yöllä iski. Että vaikka maailma olisi eristävä ja julma ja outo, niin se ei tarkoita, ettemme me voisi olla läheisiä ja kilttejä ja… ehkä silti outoja? Mutta siis… emme me vain tutki ja kuluta todellisuutta, vaan luomme sitä myös!” Lumiukko kurtisti kulmiaan ja lisäsi vielä. ”Nyt kun mietin…. Minä taisin yöllä sisäistää sen, mitä Zeeron on yrittänyt minulle sanoa…”
Kepen suupielet pysyivät ylhäällä. Ehkä paremmasta maailmasta ei täytynyt uneksia, vaan riitti, että eläisi kuin se olisi totta. ”Tämä taisi itse asiassa olla juuri sitä, mitä tarvitsin.”
”Niin no siis…” Snowie höpötti. ”Kuin myös!”
”Mutta oikeasti, kiitos.”
”Itsellesi!”
Tiedemiehen katse alkoi käydä huonetta läpi. Pajan hyllyt täynnä rojua ja keskeneräisiä projekteja.
”Tämä avasi… solmuja.” Kepe kertoi. ”Aivoni on nyt vähemmän mutkalla. Ja tiedätkö mitä se tarkoittaa?”
”Ööh..”
”Se tarkoittaa että on aika käydä töihin… on aika imuroida kummituksia!”
Ja sitten Kepe ponkaisi ylös sohvalta.
Seuraavat tunnit kuluivat tutuissa, mutta viime viikkoina harvinaiseksi käyneissä merkeissä: Kepe sai idean tai pari, hääri ympäri työpajaansa poimien ja yhteenliittäen komponentteja ja tehden muistiinpanoja – ja Snowie seurasi vieressä, välipalaa mutustaen. Imurin puuttuva palanen oli mitä ilmeisimmin ollut inspiraatio, kuinkas muutenkaan. Tieteilijä tuijotti keskeneräisiä tekeleitään ja vihkoihin suhertamia söherryksiään uusin silmin, ja kasasi mestariteostaan. Snowie piti ajatuksesta, että hänen voileipää mussuttava läsnäolonsa paransi keksijän kekseliäisyyttä, vaikkei ollutkaan täysin varma tämän toiveensa todenperäisyydestä.
Mutta tässä uusvanhassa inspiraation virrassa kahlatessaankin Kepe sai huomata, että kummitusimurin kaltaisen suhteellisen hypoteettisen vipstaakkelin kasaaminen oli melkoinen haaste.
”Hmm…” hän makusteli ääneen istuessaan lattialla laitteidensa ympäröimänä. ”Mihin minä tämän asennan…”
Torkkujen rajamailla seikkaileva Snowie kuuli kanssaklaanilaisensa mutinan. ”Mitäpä tällä erää?”
Keksijä otti imurin irtonaisen varren vasempaan käteensä ja jonkinlaisen vihertävän linssin oikeaan. ”En ole ihan varma tämän ergonomiasta. Tämä tässä…” Hän kohotti vihreänä hohtavaa esinettä ”…on paras keinoni skannata löydöksiä lennosta. Periaatteessa analyysin voisi suorittaa vasta täällä Verst-… pajallani, mutta saattaisi olla hyödyllistä havainnoida haamua tilanteessa.”
Lumiukko mutristi suutaan mietteliäänä. ”Ja probleemi on siinä, ettet keksi mihin lukulaitteesi kiinnittäisit?”
”Aivan. Tuntuu siltä, että tositilanteessa mikään osa imuria ei ole luotettavasti luettavissa.” Tätä havainnollistaakseen Kepe pyöritteli letkua kädessään, kuin yrittäisi imuroida pölyä suoraan ilmasta, tai ehkä napata kummituksia. ”Ja tämän toteuttaminen irrallisena tuntuisi vielä hullunkurisemmalta. Tuskin tahdon uhrata toista kättäni lukulaitteen kantamiseen… ellen sitten…!” Kepen katse kirkastui. ”Ellen rakenna mekaanista lisäkättä, joka voisi pitää lukulaitetta, kun-”
”Tai!” Snowie keskeytti. ”Voisit vain, tiedätkö…”
Lumiukko osoitti keksijän kanohia. Mainitulle naamiolle muodostui ilme, joka kertoi siitä, että Kepe ei käsittänyt.
”Ziuuuum!” Snowie täsmensi.
”..?”
”Ziuuum! Tai siis…” Lumiukko laski leipäsen syliinsä ja muodosti vasemman silmänsä ympärille rinkulan. ”Sähkömonokkeli!”
Nyt Kepe ymmärsi ja vei vaistonvaraisesti kätensä kohti vasemman silmänsä analysaattoria…
…joka ei tietenkään ollut siinä. Se ei ollut ollut siinä viikkoihin.
Keksijä istui samalla lattialla, jolla oli pirstonut lisälilinssissä palattuaan Profeetan valtakunnasta. Hänen naamionsa linssi oli ollut symboli maailman kvantitatiiviselle luonteelle; sille, miten kaikelle oli olemassa helppo luonnontieteellinen selitys, jota pystyi mittaamaan. Mutta mitä Profeetan valtakunta oli sille tehnyt? Oliko tässä maailmassa todellisia vastauksia kysymyksiin, joiden vastauksia ei yksinkertaisesti voinut mitata? Totuuksia Profeetan toivomasta maailmasta?
Hänen naamionsa linssit! Hänen kanohissaan oli toki liitäntämahdollisuus uusille tai vanhoille lisälinsseille. Se ei vain ollut tuntunut kuluneina viikkoina merkitykselliseltä.
Jaa että kummituslinssi…
Kepe alkoi välittömästi puuhastella liittääkseen lisäosan naamioonsa. Snowie hymyili vieressä, tyytyväisenä panoksestaan, sekä ystävysten symbolisesta voitosta valkean hiekka-aavikon merkityksettömyyttä vastaan.
”Tosin, on kummitusimuri silti aika hölmö idea.”
”…nyt hei!”
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän ei ollut enää Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Kun paniikki hellitti raudanlujaa otettaan, admin tunnisti olevansa valkean ja harmaan steriileissä sävyissä rypevällä Bio-Klaanin sairasosastolla. Lattian kiiltävä pinta oli pölyä vailla. Kapura, yhtä liikkumattomana kuin Visokki itsekin hetki sitten, lepäsi sängyllä hänen vieressään; visorak itse oli maannut kirjavista tyynyistä kootulla pinolla, jolta oli juuri onnistunut putoamaan pois. Kauempaa kuului etäistä puheensorinaa.
”Visokki?” henkäisi Kupe parin sänkyriviä vasemmalla. ”Visokki, oletko herännyt? Onko kaikki kunnossa?”
Vastakkaiselle seinälle ripustettu kello näytti puoltapäivää, mutta Visokki ei uskonut viettäneensä tulen toan mielessä puolta vuorokautta. ”On. Minä vain…” Hänen jalkansa tottelivat käskyjä yhä kangerrellen, mutta suurella vaivalla visorak sai kammettua itsensä takaisin tyynyille.
”Niin, olosi saattaa olla sekava, minua varoitettiin siitä… Oi, odotas, on haettava Tawa, jos sinulla on kaikki hyvin!”
Kupen kiihkeät askeleet vaimenivat pois, ja sairasosaston ovi kävi. Visokki käänsi työläästi kehoaan nähdäkseen muualle huoneeseen. Kauempana pari sairaanhoitajamatorania jutusteli keskenään kumartuneena vihreän skakdin äärelle, mutta muuten hän ja tulen toa olivat täällä yksin.
Pöydällä Kapuran sängyn vierellä oli iso kasa kortteja ja kokonainen kirjo eriävissä määrin haalistuneita ja näivettyneitä kukkia. Niiden yläpuolella riippui seinällä jotakin, mikä kiinnosti häntä enemmän. Visokki pinnisti kurottaen eturuumistaan seinää kohden nähdäkseen lukea päivämäärän niityllä telmivillä Ussal-ravuilla kuvitetusta kalenterista.
Päivästä, jona he olivat astuneet koneistoon, oli kulunut kuukausia.
Epäuskon ja hämmästyksen hänen mielessään korvasi nopeasti skeptismi. Saattoiko se olla mahdollista? Niinkö kauan Visokki oli tulen toan mielessä viipynyt? Hän muisti… hän muisti haaksirikon. Matoron uhrauksen. Kaksi Guardiania. Rakentajan. Taistelun. Punaisen tähden. Tawan haudan. Taripin, Kapuran alitajunnan, Nuket, Bio-Klaanin, majakan – eikä muuta käsinkosketeltavan konkreettista, pelkkiä sumeita mielikuvia, nopeita välähdyksiä väreistä ja kasvoista.
Jonkin oli täytynyt mennä pahasti pieleen. Ehkä kaikki oli ollut Avden ansa – Punainen mies oli houkutellut hänet loisen avulla liian syvälle ja vanginnut jälleen otteeseensa. Hänet ja Kapuran, tajusi Visokki lisätä vilkaistessaan viereiselle vuoteelle, mutta siihen hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ovi kävi jälleen, ja Kupea seurasi toinen pari askelia.
Tawa näytti väsyneemmältä ja kuluneemmalta kuin hän oli odottanut. Visokki ei tiennyt, johtuiko vaikutelma siitä, että hän oli Kapuran mielessä nähnyt Tawan sellaisena kuin muisti – vahvana, kauniina, lannistumattomana – vai siitä, että näinä päivinä tällä oli entistäkin enemmän huolia ja että tämä sai entistäkin vähemmän unta.
Siitä huolimatta Tawa hymyili. Visokki päätti takertua siihen yksityiskohtaan arvioidessaan ystävänsä olemusta; Tawa hymyili huojentuneesti.
”Visokki”, toa lausui kuulostaen samaan aikaan sekä tuttavalliselta että juhlalliselta – siinä taito, jonka mestari tämä oli. ”Tervetuloa takaisin. Sinulla on varmasti paljon kysymyksiä…”
Kupe jutteli jotakin kollegoidensa kanssa taaempana. Kapuran käsi nytkähti, mikä olisi missä tahansa muussa tilanteessa saanut Visokin huokaisemaan helpotuksesta, mutta tarjosi nyt laihan lohdun. Mitä ikinä hänelle olikaan tapahtunut, se oli varmasti ollut vaarallista myös toalle. Kenties vaarallisempaakin.
”… mutta lähdetään vaikka siitä, että ymmärrät kaiken olevan hyvin. Kaikki on hyvin.”
”Kaikki?”
Tawa naurahti aidon iloisesti. ”En edes tiedä, mistä aloittaa. Sota on ohi. Guardian on palannut. Nimda–”
”Sota on ohi?”
Visokilla oli vaikeuksia pidätellä mielessään kytevää jatkokysymysten loputonta tulvaa. Tawa saattoi aistia sen hentona psyykkisenä paineena – lääkintämatoranitkin havahtuivat keskustelustaan – sillä tämä vilkaisi hermostuneesti kohti ikkunaa. ”Selittäminen veisi ikuisuuden”, salaman toa tokaisi katsoen jälleen Visokkia kohti, ”mutta ulkona on kaunis päivä. Etkö mieluummin näkisi omin silmin?”
Visorak vastasi kokeilemalla, kannattelivatko jalat jo. Ne kannattelivat; eivät täydellisesti, mutta eivät myöskään hädin tuskin. Uusi helpotuksen aalto levisi Tawan kasvoille.
Kapura havahtui hereille heidän poistuessaan ja alkoi ensi töikseen tivata Kupelta vastauksia siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Ajatus oli kaiken tämän keskellä hieman ilkeä, mutta Visokki oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli syy poistua.
Punaisen miehen ja tappokoneiden hyökkäys oli jättänyt linnakkeeseen yhtä syvät arvet kuin sen asukkaisiin. Se oli ollut osoitus Bio-Klaanin haavoittuvuudesta; se oli ollut todistus järjestön riippuvaisuudesta monin kerroin vastapuolta heikommista sotavoimistaan. Se kauhujen yö oli ollut heille kaikista selvin raja, johon menneisyys oli päättynyt ja josta nykyisyys oli alkanut.
Kun Visokki katsoi huomiosta keskenään kilpailevia hävityksen ja jälleenrakentamisen jälkiä, jotka nyt peittivät linnoitusta, hän oli valmis siirtämään rajaa. Kokonaisia osia rakennuksesta oli tehty täysin tyhjästä uudelleen; yhdessä vaiheessa Tawa johdatti hänet halki käytävän, jota ei ollut ennen ollut olemassa.
”Korjaukset ovat sujuneet kaikesta huolimatta hyvin”, sanoi Tawa rikkoen hiljaisuuden itselleen epätyypillisen hajamielisesti. ”Olen tyytyväinen siihen, ettet joudu koskaan näkemään taistelun jälkeistä aamunkoittoa.”
He ohittivat kahvion, joka oli sekin rakennettu – tai ainakin sisustettu – uudelleen. Suga ja Kepe vilkuttivat heille pöydästään.
”Jos sinulla on vaikeuksia päättää, mistä aloittaa kertomuksesi, saanko ehdottaa?”
Tawa kääntyi taakseen ja hymyili. ”Ehdota, Visu.”
”Mitä minulle tapahtui? He laskeutuivat portaita, ja Visokki joutui varomaan askeliaan. Tawa hidasti pyytämättä. ”En muista juuri mitään Matoron ja Kelvinin heräämisen jälkeen tapahtunutta. Kalenterin mukaan uneksin kuukausia, mutta muistoni eivät kata edes yhtä vuorokautta…”
”Manu mainitsikin, että jotakin sellaista voisi tapahtua”, salaman toa sanoi heidän astellessaan pääovia kohti. Ennen kuin Visokki ehti kysyä, hän jatkoi: ”Manu ei ole täällä nyt. Lähti viikkoja sitten matkalle, jolta ei ole vielä palannut.”
Oliko adminin äänensävyssä aavistus jotakin synkempää? Visokki ei ollut varma, mutta päätti jättää asian sikseen. Vielä hän ei voinut antaa itselleen lupaa ajatella mitään niin epäoleellista – ei ennen kuin hän saisi varmuuden siitä, että kaikki oli todellakin kunnossa.
”Itse asiassa juuri hän selitti minulle kaiken, mitä tiedän oudosta koomastasi”, juuriadmin sanoi. ”Hän sanoi, että jäit Kapuran mieleen tekemään jotakin tosi tärkeää, jotakin, joka tuhoaisi loiset ja tekisi Avden suunnitelmat mahdottomiksi.”
Heitä vastaan tuli lisää tuttuja, jotka hymyilivät Visokin nähdessään jäämättä kuitenkaan puhelemaan. Same nyökkäsi hänelle arvokkaan oloisesti peitellen helpotustaan, Tongu näytti varovaisesti peukkua.
”Minun tietääkseni kyllä.” Tawa avasi oven päästäen kirpeän talviaamun auringonsäteet sisään. ”Joidenkin mielestä Allianssin hyökkäyksen ainut tavoite oli estää sinua tekemästä sitä. Toiset pitivät sitä epätoivoisena viimeisenä yrityksenä, kun sota oli jo siinä vaiheessa…”
Visokin keskittyminen herpaantui, ja juuriadminin virkkeen loppu jäi häneltä kuulematta, kun pääovien takaa levittyvä näkymä uppoutui hänen verkkokalvoilleen.
Bio-Klaanin kaupunkia oli sekä tuhottu että korjattu yhtä paljon kun sen reunalle pystytettyä linnaketta, mutta siihen Visokin katse ei keskittynyt. Hän katsoi kaupungin asukkaita – aukiolla istuskelevien, torilla asioivien, sisälle linnakkeeseen tai siitä ulos kävelevien olentojen kirjavaa joukkoa. Matoranien, skakdien ja harvinaisempien lajien joukkoon oli liittynyt lukuisia zyglakeja ja nazorakeja.
Muutama lisko istuskeli kellotornin äärellä. Korkea-arvoiselta vaikuttava torakka käveli linnaketta kohti ja nyökkäsi Tawalle kohteliaasti tämän ohittaessaan. Admin vastasi eleeseen kädenheilautuksella. Admin-aukio kuhisi elämää; sen ylle oli palannut raukea tunnelma, jonka Visokki muisti etäisesti vuosilta ennen sotaa.
”Tämän minä halusin sinulle näyttää”, tuntui Tawan ääni kantautuvan äärettömän kaukaa, ”mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Mennäänkö?”
Kylmä kouristi Visokin raajoja tavalla, johon se ei ollut pystynyt sepän mielen syövereissä – siellä lumikin oli ollut silkka haalea varjokuva itsestään. Kaupungin kaduilla ei ollut lunta, mutta talven tulon huomasi. Puiden lehdettömät luurangot seurasivat heidän kulkuaan Adminkadun reunoilta, ja vastaantulijoilla oli yllään enemmän vaatetusta kuin matorankansalla yleensä.
Heidän ohittaessaan uutta leipomoa Visokki kuunteli vain puolikorvalla Tawan kertomusta siitä, kuinka skakdijoukot olivat sodan loppupuolella antautuneet vastineeksi luvasta harjoittaa liiketoimintaa Klaanin kaupungissa. ”Visokki!” huudahti heidät ohittava Troopperi. ”Hyvä tietää, ettei taisteltu turhan päiten!”
Visorak ei vastannut. Hänen huomionsa ei ollut Troopperin huudahduksessa eikä Tawan selostuksessa. Hänen mielensä oli vallannut tietoisuus koneiston sykkeestä – siitä, joka kummitteli alituisesti kaikkeuden taustalla. Siitä, joka jauhoi ainiaasti vain jauhamisen itsensä vuoksi; siitä, joka soitti väsymättä lihan ja metallin sinfoniaansa.
Hän oli virittynyt juuri oikealle taajuudelle huomatakseen sen etäältäkin. Sen vuoksi hän tiedosti sykkeen kauan ennen kuin Tawa johdatti heidät kaupungin muurien ulkopuolelle ja osoitti kädellään kohti valtavaa, sekä kylmästä teräksestä että vellovasta orgaanisesta massasta koostuvaa kekoa. Sen vuoksi Visokilta ei kestänyt sekuntiakaan tunnistaa rakennelmaa uudeksi Nazorak-pesäksi.
Kuitenkin vasta hieman myöhemmin, vasta juuriadminin viedessä häntä halki ahtaiden tunnelien, vihreiden kasvustojen täyttämien peltojen ja elämää kuhisevien ruokasalien, Visokki ymmärsi, mikä oli muuttunut.
Hän poimi sen vaivatta lukemattomien heitä ympäröivien psyykkisten signaalien joukosta. Hän tunsi sen vastaan kävelevien torakoiden kasvoissa. Hän aisti sen koneistossa itsessään; sen heikentyneessä pulssissa, sen epävarmassa tahdissa, sen huomaamattoman pienissä mutta kiistattoman todellisissa virhelyönneissä.
Kone marssi eteenpäin entiseen tapaansa, mutta se oli kadottanut suuntansa ja tarkoituksensa. Se jatkoi liikettään silkan inertian varassa, vain siksi ettei vielä tiennyt mistään muusta. Kaikki oli jollakin ratkaisevalla tavalla ohi, mutta tiensä päähän astellut koneisto ei osannut eikä halunnut päästää irti.
Heitä ympäröivä syke huusi apua.
”Minun oli muuten tarkoitus tavata hänet muutenkin tänään”, Tawa mainitsi heidän saapuessaan pesän hiljaisempaan osaan. Heitä vastaan kävelevät nazorakit näyttivät kiireisiltä, eikä yksikään kiinnittänyt sen kummempaa huomiota kahteen Bio-Klaanin adminiin. Nimikylteillä koristetut ovet reunustivat käytävää; osassa oli pelkkä numerosarja, joissain matoraninkielinen nimi, muutamassa kumpikin. ”Sovittuun ajankohtaan on näköjään vielä pieni hetki.”
Visokki ymmärsi toan implikaation ja mietti hetken, mikä kysymys ansaitsi saada vastauksensa ensiksi. Mitä oli kriittisintä tietää? Entä mistä hän halusi henkilökohtaisesti kuulla? ”Mikä ratkaisi sodan?”
Tawa hymähti hyväntuulisesti. ”Tuota sinun melkein pitäisi kysyä historioitsijalta. Olen toki miettinyt samaa itsekin, ja jos kysyt minulta, minä vastaan, että sodan ratkaisi petturi.”
”Petturi?”
Juuriadmin ymmärsi Visokin kysymyksen kaksoismerkityksen. ”Se oli petturi. Hän tuli katumapäälle ja hylkäsi Allianssin.”
Visokki hätkähti. petturi!?
”Avde houkutteli hänet puolelleen lupauksillaan rauhasta”, totesi Tawa, ”mutta sodan edetessä ne osoittautuivat valheeksi.”
”Hän palasi Klaaniin korjaamaan virheensä”, sanoi Tawa. ”Ei enää kestänyt sitä, mitä oli tehnyt.”
”Ei se mikään yllätys ollut”, totesi Tawa. ”Hän oli käyttäytynyt oudosti jo pidempään.”
”Hän taisteli oman sotansa loppuun”, totesi Tawa, ”ja alkoi katua roolia, jonka oli ottanut tässä.”
”Pyörätuolitemppu oli aika ovela hämäys”, Tawa totesi. ”Todellisuudessa Nihilisti – eräs Avden palvelijoista – kuljetti hänet portaiden ohitse.”
Sitten kumpikin oli hetken hiljaa. … hetkinen. Kapura? Eikö… eikö hän…?
”Hys, ei mietitä sitä nyt”, Tawa sanoi.
Entä… entä mitä petturi teki?
”Petturin oli tarkoitus vuotaa meille väärää tietoa ja johdatella meidät tekemään tuhoisan huonoja valintoja. Tämän sijaan petturi kertoikin totuuden kaikesta tietämästään, ja Guardianin johtaman iskuryhmän onnistui vangita nazorakien ylin johto. Suunnitelma oli uskalias – Allianssilla oli silti puolellaan Ämkoon kaltaisia villejä kortteja – mutta se onnistui, eikä imperiumi enää toipunut. Allianssin vastaisku, sodan suurin ja verisin taistelu, oli myös liittouman kuolinhuuto.”
”Odota, Ämkoo? Mitä… Ämkoolle kävi?”
Visokki yritti epätoivoisesti poimia Tawan kertomuksesta ne yksityiskohdat, joista halusi kuulla lisää ensiksi, mutta se oli mahdottoman hankalaa – hän oli nääntymässä nälkään, mutta sai suuhunsa vain murusen kerrallaan.
”Tuli järkiinsä, mutta ei ole täällä enää”, Tawa sanoi äänessään ensimmäistä kertaa aavistus siitä surumielisyydestä, jonka oli täytynyt hallita tämän mieltä työlään jälleenrakentamisen aikana. ”Jätti Klaanin. Ei kestänyt enää itseään. Guartsu sanoi, ettei hän palaa koskaan, mutta minä en ole siitä niin varma. En usko, että kaikki voi päättyä niin.”
Eikö voi? Visokki oli kysymässä, mutta sitten ovi, jonka eteen he olivat pysähtyneet, aukesi. Uuden Pesän tilapäinen johtaja, Jäätutkija 273, tervehti Tawaa etäisen poissaolevasti ja vaikutti hetken ajan todella omaksuneen roolin lajinsa periksiantamattomana edunvalvojana, mutta sitten tämä huomasi Visokin. Rutiininomaisesta diplomaattisesta tapaamisesta tuli yhtäkkiä ystävien jälleennäkeminen.
Uutisia viime kuukausilta kantautui Visokin tietoon sitä mukaa, kun hän kävi läpi listaa niistä tutuistaan, joille hänellä oli kiireellistä asiaa.
Guardian kertoi hänelle yksityiskohtia sodan loppuvaiheista ja sitä seuranneista tapahtumista. Toinen Tawa oli paljastunut Avden kätyriksi ja häipynyt. Evakot olivat palanneet koteihinsa Nui-Koroon ja muualle saareen ja sen ulkopuolelle. Allianssin johtajat olivat kuolleet, kadonneet tai perustaneet leipomon.
Kapura oli toipunut, ja lyhyt vierailu tämän mieleen vahvisti loisen hävinneen. Visokki löysi tulen toan tämän pajasta, jonka pinnoille oli laskeutunut paksu kerros pölyä. Kun hän palasi työhuoneeseensa, visorak tuli ajatelleeksi, ettei sille ollut tapahtunut samaa. Tawan tai jonkun muun oli täytynyt käydä siivoamassa.
Musta Käsi oli avustanut Bio-Klaania sodan viimeisessä taistelussa, ja sen kenraali oli hankkinut hiljattain itselleen asunnon kaupungista. Visokki törmäsi tähän käydessään jututtamassa Matoroa, joka oli juuri palannut kätkemästä kultaista taikakelloa, johon Nimdan sirut oli säilötty – toivon mukaan lopullisesti. Kävi myös ilmi, että jään toa oli viimein korvannut Killjoyn television.
Mikä tärkeintä, tälläkään ei ollut enää loista.
Kaikkialla häntä kiiteltiin sodan voittamisesta ja Avden päihittämisestä. Jossakin vaiheessa Visokki kyllästyi selittämään, ettei oikeastaan edes tiennyt, mitä oli sepän mielessä tehnyt.
Manun olinpaikasta ei tiennyt kukaan mitään kuukausia vanhoja huhuja varmempaa.
Satoi ensilumi – tai ainakin se oli ensilumi Visokille. Sugan mukaan lunta oli tullut jo joitakin päiviä ennen Allianssin viimeistä hyökkäystä, mutta se oli sittemmin sulanut.
Kolea päivä sai Bio-Klaanin kadut hiljentymään. Visokki käytti tilaisuuden hyväkseen ja vieraili hautausmaalla. Hänen täytyi saada tietää tavalla tai toisella, ja nyt hän voisi toivottavasti tehdä sen omassa rauhassaan. Kaatuneiden joukossa ei ollut liian tuttuja nimiä, ja visorak tunsi rinnassaan piston häpeää ollessaan siitä huojentunut.
Toimistossa odotti kasa paperitöitä. Visokki selasi asiakirjat läpi – niin työlästä kuin se hänen oikeassa kehossaan olikin – ja huomasi, ettei joukossa ollut juurikaan hommia, joiden hoitaminen olisi onnistunut ilman lisätietojen kysymistä Tawalta tai Samelta. Kaikki oli muuttunut hänen viruessaan Avden asettamassa ansassa.
”Miksi sinä?” Visokki ei halunnut implikoida mitään sellaista, mitä ei oikeasti tarkoittanut, joten hän jatkoi: ”Tarkoitan vain, ettet minusta ikinä vaikuttanut henkilöltä, jolle tuollainen toimenkuva olisi mieluinen.”
Kelvin nosti katseensa Gaggulabion uusimmasta luomuksesta, katsoi hetken kohti Visokkia ja sitten ulos leipomon ikkunasta. ”Fesäs… fesässä ajateltiin, että oli hyvä, kun tunsin Fio-Klaanin johdon entuudestaan. Tomivan diflomaattisen suhteen luominen oli tärkeää kummallekin osafuolelle.”
Jokaisen heidän keskustelunsa yllä leijui synkkä varjo, josta vain Visokki oli tietoinen: Manu ei ollut vieläkään paljastanut Kelvinille totuutta roolistaan nazorakien luomisessa. Tawa oli jättänyt asian sikseen ajatellen, että makutan oli parasta kertoa itse, ja Visokki jakoi tämän mielipiteen. Ainut ongelma oli se, ettei kukaan tuntunut tietävän, mihin Makuta Nui oli tarkalleen lähtenyt tai milloin mahdollisesti palaisi.
”On hienoa, että löysit tavan hyödyntää kokemuksiasi ja taitojasi. Uskon jokaisen Uudessa pesässä arvostavan panostasi. Tämä ei ole helpoin ammatti.” Visokin mieleen palasi työhuoneessa odottava paperikaaos, jonka ratkomiseksi olisi kysyttävä viideltä eri henkilöltä yksityiskohtia ajasta, jonka hän oli viettänyt Avden koneistossa uinuen.
”Visu”, Tawa sanoi, ”ota muutama viikko lomaa. Ymmärrän, miten vaikeaa kaiken täytyy olla. Eikä kukaan voi väittää, ettet olisi ansainnut sitä kaiken tekemäsi jälkeen.”
Varhainen talvi-ilta piirsi Tawan toimiston täyteen synkkiä varjoja. Visokki katsoi kohti tämän työpöydän sekamelskaa. ”Minä luulin, että kaikki adminit tarvittiin töihin näin kiireisenä aikana. Ämkookaan ei ole vielä palannut.”
”Teen Samesta sijaisesi, käykö? Kaikki hoituu kyllä; kaikki on hyvin, muistathan? Olen vain huolissani sinusta.” Kumartuessaan työpöytänsä takaa häntä kohti kämmenet tuolinsa käsinojilla Tawa vaikutti visorakia tuomitsevalta jumalalta. ”Mieti sitä ainakin, jooko?”
Visokin ei tarvinnut miettiä enempää. Hän suostui. Poistuessaan Tawan työhuoneesta visorak huomasi Guardianin, Umbran ja muutaman tuntemattoman matoranin jonottavan tilaisuutta päästä juuriadminin puheille. Kaikki vaikuttivat kiireisiltä.
Kelvin, joka näytti joka viikko väsyneemmältä ja huolestuneemmalta, kyseli tietoja Manusta aina heidän tavatessaan. Visokilla ei ollut ikinä uutta kerrottavaa. Klaaniin saapuneiden huhujen mukaan makutan nimi mainittiin eräässä Metru Nuin yliopiston vastikään julkaisemassa matemaattisessa tutkielmassa, mutta se ei voinut pitää paikkansa – kaikki olivat sitä mieltä, että tämä oli lähtenyt ottamaan selkoa joistakin Punaiseen mieheen liittyvistä salaisuuksista.
Visokki ei halunnut ajatella sitä, mitä hyötyä Manu oli ajatellut tutkimuksistaan olevan sodan päättymisen jälkeen.
Talvi oli tullut jäädäkseen. Vaihtolämpöiset nazorakit, jotka kokivat olonsa tukalaksi kylmillä keleillä, katosivat Bio-Klaanin katukuvasta. Kelviniä se kai muistutti menneistä, ja tämä otti tavakseen käydä Visokin kanssa pitkillä iltakävelyillä.
Same selviytyi uusista tehtävistään kaikesta päätellen erinomaisesti. Visokki onnitteli Tawaa hyvästä valinnasta adminien tavatessa eräänä päivänä Kahviossa. Tämä ja Guardian juttelivat rennosti keskenään, hiljainen Same koki kai yhä olevansa korkeampiarvoisten seurassa.
Vaikka kukaan ei sanonut sitä ääneen, visorak uskoi kaikkien pohtivan samaa kysymystä: missä vaiheessa värvättäisiin sijainen myös Ämkoon tilalle?
Lounastettuaan Kelvinin kanssa Uudessa pesässä Visokki etsi hetken mielijohteesta käsiinsä 3457:n, johon Avde oli huijannut hänet tartuttamaan loisen päivänä, josta tuntui olevan ikuisuus. Torakka kuului niihin, jotka olivat säilyttäneet nimenään vanhan numerosarjansa. Visorak oli niin tuttu vieras pesässä, ettei häneen enää kiinnitetty erityistä huomiota; hän pääsi kulkemaan vapaasti nukkumatiloihin ja etsimään käsiinsä oikean oven, jonka toiselle puolelle pysähtyi ja avasi mielensä.
Nopea vilkaisu tuotti tuloksen kenenkään huomaamatta: ei loista. Kenelläkään niistä, jotka Visokki oli heräämisensä jälkeen tarkastanut, ei ollut ollut loista. Siitä huolimatta hän huomasi aina välillä miettivänsä, kenestä ei ollut vielä varmistunut.
”Kelvin tarvitsee minua juuri nyt enemmän. Puhuin jo asiasta hänen kanssaan.”
”Visokki, minä…” Tawan lause jäi kesken. Tämä lukeutui yhdeksi niistä harvoista tilanteista, joissa Visokki oli nähnyt toan menettävän puhevalmiutensa. ”Tämä ei siis ole eropyyntö?”
”Ei. Tämä on väliaikaista.”
SUPER Toa Santor tarjoutui kuskaamaan visorakin irtaimiston omin käsin Uuteen pesään. Siihen meni kaksi reissua.
Visokki yritti nukahtaa koneiston jyskeessä. Siihen tottui nopeammin kuin hän oli osannut uskoa; visorak antautui rytmin vietäväksi ja antoi sen virrata sisäänsä, kunnes se alkoi tuntua rauhoittavalta osalta häntä itseään. Syke ei taistellut hänen liikkeitään vastaan vaan mukaili niitä – hän seurasi sitä ja se seurasi häntä.
Kokemus ei eronnut juurikaan siitä, millaiselta oli tuntunut olla Sydämen komennossa.
Ämkoon sijaiselle järjestettiin avoin haku. Virallisesti kyse oli tilapäisestä toimenkuvasta, mutta kukaan ei tuntunut uskovan toan palaavan enää milloinkaan. Kun Visokki kysyi Guardianilta, mitä mieltä tämä oli, hän sai vastaukseksi vain murahduksen, josta ei erottunut sanoja.
Visokki kävi mielessään läpi nimiä ja mietti, kenet olisi itse valinnut. Bladis? Make? Joku uusi nimi? Hän mietti, mutta ei käynyt kertomassa ajatuksistaan Tawalle – virallisesti hän oli yhä lomalla, ja sitä paitsi Kelvinin sihteerillä oli yhtä täysi aikataulu kuin tällä itsellään.
Se oli hänen virallinen tittelinsä, mutta ei käynyt kenellekään epäselväksi, että hän oli Kelvinille enemmän uskottu neuvonantaja. Neuvonantaja ja ystävä.
Talvi vaihtui hitaasti kevääksi, ja Uusi pesä tyhjentyi päivisin sen asukkaiden nauttiessa lämpimistä ilmoista. Aina kun hän sattui kulkemaan rakennelman hiljaisempiin osiin, Visokki pysähtyi hetkeksi tarkkailemaan sen ääniä. Kone pauhasi yhä vailla määrätietoisuutta. Visorak tunsi kristallinkirkkaan selvästi avunhuudot, joita se syöksi hänelle sisuksistaan. Se ei tiennyt, mihin suuntaan mennä. Se ei tiennyt, mitä tehdä. Se vain tunsi, että oli mentävä ja tehtävä.
Kaikki oli hyvin, se tiesi, mutta mitä se tarkoitti?
Visokki kävi linnakkeessa ensimmäistä kertaa moneen viikkoon jättämässä eropyyntönsä. Tawan ilmeestä päätellen kumpikin oli tiedostanut tilanteen vääjäämättömyyden siitä hetkestä lähtien, kun visorak oli viimeksi poistunut tämän toimistosta. Se, mitä tapahtui tänään, oli pelkkä byrokraattinen muodollisuus, ja sellaisiahan he olivat hyviä hoitamaan. Liiankin hyviä.
Manu palasi.
Oikeastaan makuta oli saapunut saarelle jo useita päiviä sitten, mutta tämä oli ”keskittynyt muutamien asioiden hoitamiseen” ja saanut tietää vasta äskettäin, että Visokki asui nykyisin täällä. Vain pari minuuttia sitten Makuta Nui oli kipittänyt Uuden pesän halki kattoa pitkin ja saapunut hänen työhuoneeseensa.
”Olet hämähäkki”, visorak tokaisi vilkuillessaan ylös kohti mustaa, karvaista massaa. Siinä oli Makuta Nuin kehoksi yllättävän vähän piikkejä.
Vastaus kantautui hänen korviinsa syvällä, karhealla äänellä. ”Muoto oli varsin kätevä tänne hiiviskelyn kannalta. Chirox ja Relak todella olivat oikeassa joissain jutuissa, voisi sanoa.”
”Missä… missä sinä olet ollut?”
”Et uskokaan, missä kaikkialla”, vastasi vieras katossa. ”Olen todistanut pari kimuranttia konjektuuria, kolunnut läpi suurimman osan maailman parhaista kirjastoista ja hankkiutunut eroon oleellisimmista vihollisistani. Sain myös selville vaikka mitä jännittävää Avdesta ja–”
Visokki ei ollut uskoa korviaan. Hänen mieleensä palasivat lukuisat rauhattomat yöt, joiden aikana hän oli murehtinut Manun matkan tarkoitusta ja sitä, oliko tämä edes enää elossa. ”Avde on kadonnut! Sota on ohi! Minä luulin, että tarkoituksesi oli hankkia Bio-Klaanille hyödyllisiä tietoja, mutta… sinä olet vain lomaillut!”
”Visokki hyvä, kai sitä saa tehdä tutkimusta muulloinkin kuin sota-aikana? Eihän tieteestä tulisi mitään, jos–”
”Manu. Miksi edes palasit?” Visorak hämmästyi itsekin äänestään tihkuvasta vihasta. ”Olen jo huomannut, että sinulla ei ole aikomustakaan huolehtia luomastasi lajista, joten mikä on tämänkään vierailun tarkoitus?”
”Luomastani lajista?” Manu naurahti. ”Abzumo loi nazorakit, en minä. Okei, hyvä on, saatoin auttaa häntä – aika paljonkin, itse asiassa, sillä Zumo ei ollut milloinkaan erityisen hyvä lukuteor-”
”Mene jo asiaan.”
”Selvä on, selvä on.” Manun äänensävystä ei välittynyt tippaakaan aitoa katumusta, ja se sai Visokin äkäisemmäksi kuin tämän sanat olivat saaneet. ”Nazorakit olivat minulle enemmänkin… taideprojekti. En minä ikinä halunnut käskyttää kokonaista lajia. Minä lahjoitin niille kielen ja melko hyvän lineaarialgebran oppikirjan, mutta ei minusta niiden jumalaksi ole. Abzumosta ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi ollut niin kusipää.”
”Eli… aiot vain jättää luomuksesi oman onnensa nojaan?”
”Entä sitten?” Hämähäkin hahmon omaksunut Makuta Nui kiersi kehää katossa pienenpienillä askelilla. ”Eihän sinullekaan mitenkään huonosti käynyt.”
”Sinäkö sen tiedät?”
”En minä niin väittänyt, siltä se vain vaikuttaa. Kaikki täällä näyttää olevan hyvin, vai mitä sanot?”
Visokki ei vastannut. Makuta Nui näytti hetken siltä kuin ei olisi tiennyt, mitä sanoa, mutta avasi sitten suunsa – tai oikeastaan hänen uudella kehollaan vaikutti olevan niitä useita – ja puhui.
”Öhöm. Sinä kysyit, mikä oli vierailuni tarkoitus. Syistä, joita en nyt tässä lähde avaamaan, olen saattanut saada omistukseeni DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN –”
”– loma-asunnon Selakhialla. Parikymmentä huonetta ja komea merinäköala, ei valitettavasti enää palvelusväkeä. Xialaisten merimiinojen ympäröimä.”
Visorak ei ollut uskoa korviaan. ”E-ehdotatko sinä…”
”Kaikki on valmista lähtöä varten. Tuletko mukaani?” Manun ääni oli tavallista vaimeampi, miltei kuiskaus – enää makuta ei venyttänyt demonisen olemuksensa pikkuruista puhe-elimistöä äärimmilleen.
Syvä hiljaisuus laskeutui Visokin makuuhuoneeseen. Makutan ehdotusta ei peruutettu tai paljastettu vitsiksi, vaan se leijui kitkeränä usvana heidän ympärillään tehden hengittämisestä vaikeaa.
Jos hänen oli vastattava, Visokki tiesi vastauksensa – tietyssä mielessä oli aina tiennyt, mutta tietyssä mielessä ymmärsi vasta sen ääneen lausuttuaan. Tietyssä mielessä totuus, jota hän oli viimeiset kuukaudet kierrellyt, valkeni samaan aikaan kummallekin. ”En voi tulla. Minua tarvitaan täällä. Täällä minusta on hyötyä. Täällä minä olen arvokas.”
”Niinkö ajattelet?”
Visokki oli hiljaa.
”Nämä taitavat olla siis jäähyväiset.”
Hämähäkki harppoi hitaasti mutta päättäväisesti katon halki. ”Kerro edes Kelvinille totuus, Manu. Hän ansaitsee tietää.”
”Kerro itse”, Manu tuhahti. Ne olivat hänen viimeiset sanansa Visokille – makuta ei tarttunut hämähäkkieläimen hitaan kävelyvauhdin suomiin mahdollisuuksiin sanoa jotakin lisää. Rako oven ja katon välissä riitti oliolle, joka luikahti pois huoneesta samalla tavalla kuin oli saapunutkin, ja sitten Makuta Nui oli poissa.
”Manu kävi täällä.”
Kelvin oli pudottaa lusikkansa vaaleanvihreään keittoon, jossa leijui hiilenmustia, hahmottomia palasia. Niin olisi voinut käydä myös ilman yllättäviä uutisia – Visokki ei tiennyt, kuinka pitkiä yöunia nazorak nukkui, mutta jos hän pysähtyi öisin kuuntelemaan, tämän huoneesta kantautui silloin tällöin tuolin narinan ja hermostuneiden askelien ääniä.
”M-mitä? Missä hän…”
”Lähti kohti Selakhiaa.”
Kului hetki. ”Entä… miksei hän…”
Kelvin ei viimeistellyt lausettaan, mutta Visokki osasi täydentää sen valmiiksi kysymykseksi itsekin. Vastausta, ainakaan kovin tyydyttävää sellaista, hän ei osannut antaa.
Kolina herätti Visokin. Seinä hänen ja Kelvinin huoneiden välillä oli aina ollut ohut, mutta tämä oli silti epätavallista. Visorakin toivuttua äkillisestä herätyksestä hänen mieleensä tuli ensiksi, olisiko pitänyt käydä varmistamassa, että kaikki oli hyvin. Nopea psyykkinen vilkaisu paljasti Kelvinin pakkaavan isoa kasaa tarvikkeita tummanvihreään rinkkaan, ja kysymyksen luonne muuttui.
Pitäisikö hänen reagoida jotenkin? Visorak mietti oven naristessa auki; hän pohti vielä silloinkin, kun nazorakin askeleet loittonivat ja hiljenivät, mutta niiden lakatessa kuulumasta kokonaan oli jo liian myöhäistä.
Hänen ympärillään – Uuden pesän joka kolkassa, sen rakenteiden sisuksissa ja tyhjässä tilassa niiden välissä – jatkoi koneisto iäistä marssiaan.
Poliittinen kriisi, joka sai alkunsa Kelvinin katoamisesta, oli lopulta ohi melko nopeasti. Unettoman yön jälkeen ei voinut puhua heräämisestä, mutta Visokki havahtui aamulla kiivaisiin koputuksiin huoneensa ovella ja löysi sen toiselta puolelta parikymmentä korkea-arvoisinta torakkaa.
Kelvinin seuraaja ylennettiin vielä samana päivänä. Hän itse päätyi nimitystä seuraavassa tittelien ja arvonimien myllerryksessä Uuden pesän päädiplomaatiksi.
Tawa lähetti kirjeen, jossa ilmoitti adminin paikan olevan ikuisesti auki. Juuri nyt neljänneksi oltiin nostamassa Umbraa – toan synnit oli punnittu ja suhteutettu rooliin, joka tällä oli ollut Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän tappokoneiden päihittämisessä. Voit silti palata, vakuutti Tawa, voit palata milloin tahansa.
Se, että Visokki lähetti itsekin kirjeen sen sijaan, että olisi käynyt Tawan toimistolla, tuntui jo itsessään kielteiseltä vastaukselta.
Kesä saapui.
Ne olivat hyviä aikoja, vaikka Visokista tuntuikin oudolta myöntää se itselleen. Manun palaaminen oli tuntunut vain kauan sitten liikkeelle lähetetyn ketjureaktion vääjäämättömältä finaalilta; hän suri sitä, mitä oli tapahtunut, muttei osannut toivoa asioiden olevan toisin.
Hänen heräämisensä jälkeen oli tapahtunut myös niin paljon hyvää. Uuden pesän sosiaalinen järjestys muistutti Bio-Klaania enemmän laumaa, johon Visokki oli ennen kuulunut, ja sen osana oleminen tuntui kodikkaalta tavalla, jota hän ei edes ollut tiedostanut kaivanneensa. Se tuntui reilulta vaihtokaupalta siitä huolimatta, että hän oli menettänyt niin paljon ystäviä – osa oli lähtenyt maailmalle, osalle hän oli lakannut puhumasta.
Niistä Visokki mietti päivittäin vain yhtä.
Admin-tornin siluetti kohisi kaupungin ylle jylhänä kiintopisteenä, jonka näki helposti muurien ulkopuoleltakin.
Asia itsessään ei ollut erityisen kiinnostava. Tietyssä mielessä Visokilla alaisineen oli vain yksi ongelma – Bio-Klaanin, kaupungin ja Uuden pesän suhteiden monimutkainen verkosto ja heidän asemansa kolmion uusimpana kulmana. Veroista, kaupasta ja töistä neuvottelu oli arkipäivää. Uudesta sopimuksesta Bio-Klaanin Pesälle myymien erikoisvarusteiden hinnoista neuvottelu oli arkipäivää.
Tästä päivästä teki merkittävän vain se, että kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun hän tapasi diplomaatin roolissa Bio-Klaanin nykyisin ainoan juuriadminin.
Gaggugomblegsi oli suljettu joitakin viikkoja sitten toistuvien hygieniasäädösrikkomusten vuoksi, joten Visokki ei ollut tiennyt, mihin heidän olisi pitänyt tapaamisen virallisen osan päätyttyä suunnata. Tawa oli ehdottanut lyhyttä kävelyretkeä kaupungin ulkopuolella, ja Visokki oli suostunut.
Oli epätavallisen hiostava kesäpäivä. Kaksoisaurinkojen sinnikäs hohde paahtoi Visokin kuorta heidän kiivetessään kummulle, josta oli komea näköala lähiympäristöön. Uuden pesän siluetti kohosi taivasta vasten heidän edessään Klaanin kaupungin muuri takanaan, taustalla erottui linnakkeen kaukainen hahmo.
He astelivat vain muutaman pilven tahriman taivaan alla epämukavan hiljaisuuden ympäröiminä. Tuulenpuuska kävi niityllä saaden juuriadminin purppuraviitan helmuamaan. Tämä sulki silmänsä hetkeksi oletettavasti nauttien virkistyksestä, josta Visokin korkuinen olento jäi paitsi.
”Piti vain vielä sanoa… sopimuksesta.” Visokki vihasi paluuta työasioihin, mutta pelkäsi, että jos heitä kuristavaa vaitonaisuutta ei pian päihittäisi, se jäisi voimaan lopullisesti ja he kykenisivät puhumaan toisilleen vain diplomatiasta. ”Ehdot olivat Uudelle pesälle suotuisia, ja minä arvostan sitä, Tawa. Todella arvostan. Kelvinin lähdön jälkeen on ollut vaikeaa.”
Tawa hymyili hänelle myötätuntoisesti, ja visorak yritti arvailla, mikä tätä nykyisin valvotti öisin. Selviytyikö Umbra adminviran haasteista? Oliko yksi vanhoista vihollisista jotenkin palannut? Piinasiko kadonneen peilikuvan ratkaisematon salaisuus?
Vai oliko salaman toan elämä nykyisin helppoa ja huoletonta?
”Kelvinin lähdöstä liikkuu yhä monenlaisia vääriä huhuja”, Visokki aloitti. Hän mietti hetken, miten tiivistää Uutta pesää kouristeleva sisäpoliittinen kriisi – kuinka paljon Tawa tiesi jo, minkä selittäminen olisi ollut turhissa yksityiskohdissa viipymistä, mitä oli edes tarpeellista sanoa – mutta jätti puheenvuoronsa aloituksen leijumaan ilmaan. Sen läsnäolo oli lähes fyysinen; se oli kuin raskas kappale, joka hänen oli vieritettävä pois heidän välistään.
Halusiko hän oikeasti puhua Tawan kanssa juuri siitä? Juuri nyt, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa aikoihin? Juuri täällä, orvokkeja ja auringonkukkia kasvavalla niityllä paahtavan kuumana kesäpäivänä?
”Niin, Visokki?” kuului juuriadminin lempeä ääni. Kaukana edessä pistettä pienemmät hahmot marssivat Pesän ympärillä. Osa oli palaamassa kotiin, osa lähdössä asioille, osa vain oleili. Jokaisella oli paikkansa koneistossa.
”E-ei mitään. Unohda.”
Visokki oli viettänyt elämänsä niin monien koneiden pauloissa. Jokaisen antama merkitys oli lopulta osoittautunut ontoksi; jokainen oli lopulta ollut yhtä hukassa kuin hän itse. Akselit pyörivät, männät jyskivät ja rattaat raastoivat taukoamatta, eikä tietoisuus siitä, että matka oli päämäärätön, saanut niitä pysähtymään – ei, ne pauhasivat sen ymmärrettyään kahta kovemmin.
”Visokki, onko kaikki kunnossa?”
Yhtään miettimättä visorak vapautti viimein kysymyksen, jonka oli halunnut esittää juuriadminille viime tunnin joka hetkenä. Hän oli pohtinut sitä Tawan lukiessa ehdotuksensa uuden sopimuksen suuntalinjoista. Hän oli miettinyt sitä matkalla tänne. Hän oli harkinnut sitä äsken, heidän astellessaan ruohikon halki oudon hiljaisuuden ympäröiminä. ”Tawa, oletko sinä onnellinen?”
”Tietenkin olen”, naurahti tämä vastaukseksi, ”sillä kaikki on hyvin. Onhan?”
Onhan?
Sota oli ohi. Avde oli poissa. Mitä saattoi merkitä niiden tosiseikkojen rinnalla Manun ja Kelvinin lähtö? Entä Uudessa pesässä kupliva sisäpoliittinen konflikti? Entä se, miltä hänestä itsestään tuntui – se, mistä hän oli luopunut tänne päästäkseen?
”Voin vastata kysymykseen puolestasi.” Toa-naisen heleä ääni sekoittui tuulen huminaan. Visokin pään korkeudelle ulottuvat ruohonkorret ja kukkaset silittivät hänen vatsaansa heidän kävellessään. ”Kaikki on hyvin, mutta nimenomaan tietyllä tavalla. Anna kun selitän.”
Visokki ei vastannut vaan antoi toan puhua. Koko aamupäivän hän oli murehtinut sitä, olivatko Bio-Klaanin perustaneet adminit kasvaneet lopullisesti erilleen, mutta nyt vaikutti siltä kuin hän olisi herännyt vasta eilen. Jos joku olisi väittänyt, että he olivat kävelleet tänne suoraan sairasosastolta, hän olisi voinut uskoa.
”Olit oikeassa”, sanoi Tawa, ”Oikeassa kaikesta. Petturista. Loisista. Nimdasta. Olit jumaliste niin oikeassa, että laskeuduit Punaisen miehen asettamaan ansaan ja käänsit sen häntä itseään vastaan, pyyhkäisit hänet omin käsin pois maailmankartalta. Etkö näe sitä? Kaikki on edennyt aivan kuten ajattelitkin… mutta toiko se sinulle onnea? Oliko se sen arvoista?”
Vastaan tuli sileäpintainen kivi, joka törrötti yksinään monumenttina ei millekään niityn keskellä. Tawa istahti sille ja vilkaisi kohti Klaanin kaupunkia, sen vankkoja muureja ja taivaita kohti kurottavia rakennuksia. Lukuisia henkiä oli menetetty sen suojelemiseksi, mitä muurien sisällä oli, mutta niillä oli myös pelastettu lukemattomia.
Toa katsoi jälleen häntä. Tämän sanat olisivat missä tahansa muussa tilanteessa tihkuneet katkeruutta, mutta nyt oli kuin Visokki olisi puhunut Tawan kautta itselleen. Juuriadminin lempeä äänensävy ei lausunut syytöksiä vaan totuuden siitä, mitä visorak oli pahimpina hetkinä itsekin ajatellut.
”Sait sen, mitä halusitkin, muttet tyytynyt siihen vaan juoksit pois. Mitä etsien, Visu? Keinoa todistaa, että sinua tarvitaan ja arvostetaan yhä? Nyt Manu ja Kelvin ovat poissa ja me emme ole puhuneet viikkokausiin. Oliko se sen arvoista? Olit oikeassa kaikesta, kyllä, mutta oliko se edes se, mitä todella halusit?”
Visokki sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, jokin oli toisin.
”Minun on oltava oikeassa”, hän sanoi. ”Vain siten me voimme voittaa Avden ja tämän sodan.”
”Kyllä, Visokki; olemalla oikeassa voitat sodan, muttet siten et korjaa itseäsi.” Tawa nousi kiveltä ja tarttui häntä käsistä. Hänellä oli kädet. ”Se riippuu jostakin muusta.”
”Minä… mistä?”
Visokki katsoi käsiään, katsoi punertavia kämmeniään, katsoi Tawan siroja sormia, jotka tarrasivat häntä ranteista.
”Siitä, että ymmärrät. Ymmärrät, että minä olen kaiken aikaa välittänyt sinusta, mutta en vain työkumppanina, en pelinappulana sodassa Punaista miestä tai ketään muuta vastaan.”
Hän katsoi kehoaan. Hän katsoi hahmoa, jonka oli omaksunut tulen takojan mielessä, ja mitä syvemmin ymmärrys saavutti hänet, sitä läpikuultavammaksi Tawa muuttui.
Mutta tämän ääni oli kirkas.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”Tawa, minä…”
Tuuli vaimeni, ja kaksoisaurinkojen hohde himmeni. Kukkien kirjavat värisävyt, maisemaa peittävä vihreä ja taivaan sini sekoittuivat jostakin läpi paistavaan harmaaseen. Hänen huomiostaan taisteli yksin Tawa, yksin säkenöivä Tawa, joka oli varjokuva mutta silti todellisin hänen ikinä näkemänsä asia.
”Mene ja löydä vastauksesi, mutta älä siksi, että paikkaisit niillä omat haavasi.” Naisen ääni pureutui hänen mieleensä peittäen alleen kaiken muun – niin aistihavainnot kuin hänen omat ajatuksensakin. ”Ne eivät tee sitä paremmin kuin mikään, mitä sinulla jo on.”
Sen sanottuaan Tawa oli poissa.
Visokki istahti alas ja nautti hetken tuulenvireen haamusta kasvoillaan. Tulevaisuus oli kaunis valheenakin.
Sitten hän kuuli koneiston.
Sen kutsu muistutti siitä, mitä varten hän täällä oli. Tawa oli poissa, tulevaisuus pelkkä mahdollisuus muiden joukossa, pelkkä mahdollisuus, jonka puolesta oli taisteltava – ja jonka puolesta hän taistelisi.
Tottumattomin, epätasaisin askelin Visokki eteni niittyä alas päämääräänsä kohti. Viime kerrasta oli kuukausia, mutta kulkua vaikeutti sekin, etteivät hänen askeleensa tuntuneet koskettavan mitään. Unikuvan mahti heikkeni joka sekunti, ja pian kumpuileva maasto oli hioutunut virheettömän litteäksi tasoksi.
Hänen kohteensa siinsi yhä edessä. Sitä ei voinut valhe niellä sisäänsä.
Uuden pesän sisäänkäynti oli luhistunut synkäksi reiäksi, jonka sisuksia ei enää erottanut. Se loimusi totuutta, paloi yksinään ainoana mitään merkitsevänä asiana haaveiden autiomaassa. Kaikki muu haalistui hitaasti pois valkeaan; kaikki muu muodosti rajattoman vastaparin sen äärettömälle pimeydelle. Visokki ja se, kaikkeuden ainoat kiintopisteet, lähestyivät toisiaan.
Mikä siellä häntä odottaisi? Visokki ei tiennyt – hän ei tiennyt edes sitä, missä oli nyt ja kuka tai mikä oli saanut sen aikaan – mutta se tuntui enemmän alaviitteeltä hänen matkalleen kuin sitä määrittävältä pulmalta.
Aika ja tila kutistuivat kokoon ja hävisivät hitaasti maailmasta. Pimeä kita kutsui häntä luokseen, humisi ajatonta lauluaan, ja hän vastasi kutsuun. Maan ja taivaan sulaessa yhteen tyhjäksi pinnaksi, joka imaisi sisäänsä kaiken paitsi hänen edessään odottavan mustan aukon, Visokki astui vakain askelin koneeseen.
Tulevaisuus oli ollut pelkkä valhe, mutta jos se oli hänestä kiinni, se ei sellaiseksi jäisi.
Päivänsarastus
Kuin ikuisuudet itsessään olisivat jäätyneet, laskeutui kauniin unen ylle tumma huntu.
Kaupungin äänet himmenivät sykkivän pesämassan ulkopuolelta. Ainoa, mikä jäi jäljelle, oli hyytävä tyhjyys.
Tumma massa, joka muodosti Uuden pesän, oli muuttunut. Ruskean ja vihreän ja elävän sijasta se oli nyt hiilenmustaa ja kuollutta, ja sen pintaan aukeili kuin kukintoina aivan liian tuttuja silmiä.
Ennen pitkää tuo aavemainen tyhjyys itsessään otti muodon ja puhui hänelle.
”Voi, Visokki. Eikö ollutkin kaunista.”
Kun Visokki käveli syvemmälle Uuteen pesään, alkoi kauempaa käytävästä hänen edellään kaikua hyppelehtiviä ääniä jonkin iskiessä metallia vasten oksanohuilla jaloilla. Visokki asteli käytävää keskellä orgaanisen materian ja metallin kudelmaa kunnes näki ritilälattialla jotain tuttua.
Meriharakka loikki häntä vastaan pesän uumenista. Tutuksi käynyt vääristynyt sulkaolennon pää katsoi häntä sairailla silmillään.
”Vain yhdellä toiveella tuo unelma voi olla sinun.”
”No”, Visokki kuiskasi hiljaa. ”Tartuta minut sitten.”
Meriharakka ei tehnyt pienintäkään liikettä. ”Jos todella tahdot. Minulla on sinua varten jotain kaunista.”
Lintu nousi siivilleen ja rävähti lentoon syvemmälle pimeään läpi teräksisen holvikaaren. Visokki seurasi perässä hiljaisin askelin.
Oven takana hän näki Hautomon. Se oli huone, johon nazorak-kuningattaren synnyttämät munat tuotiin hoivattavaksi. Täältä vastasyntyneet toukat jatkaisivat matkaansa muualle pesään löytämään paikkansa koneistossa. Huoneen läpi kulki rivistö metallisia kaukaloita, joihin virtasi sähköä pitkin lattiaa kulkevista juurimaisista johdoista. Jokainen kaukalo oli täpötäynnä läpikuultavia vihreitä munia, joiden sisällä poikaset uinuivat.
Meriharakka laskeutui lennosta kaukalolle, ja silloin Visokki näki, että yksi munista oli täysin erilainen. Se oli pieni ja ellipsimäinen. Hiilenmusta ja paha. Enemmän linnun kuin hyönteisen muna. Meriharakka suuntasi pitkänokkaisen päänsä sitä kohti ja katsoi sitten häntä.
”Siitä voi syntyä jotain kaunista. Mutta sinun täytyy haluta sitä. Anna unelmillesi nimi, niin ne kuoriutuvat.”
Visokki pysähtyi kaukalon ääreen eikä vastannut linnulle.
Hän katsoi silmät jääkylmänä lähemmäs. Vaikka muna kasvoi hänen näkökentässään, ei sen sileä perusmuoto saanut lisää kulmia, kaaria tai kohoumia. Se ei saanut sielua, ei siluettia tai syvyyttä, ja sen pinnassa kuplivat punaiset silmät tuijottivat häneen yhä kärsimättömämpinä.
”Täytyykö minun antaa niille nimi?”
Meriharakan hiljaisuus puhui enemmän kuin sen oli tarkoitus. Visokki jatkoi.
”Eikö olekin outoa, että se ei vain kuoriudu? Voisi luulla, että loinen vain ottaisi saman muodon kuin aiemmin, eikö niin? Tämä ei ole ensimmäinen kertani. Minuthan on tartutettu aiemminkin.”
Lintu odotti hetken ennen kuin sanoi mitään.
”Niin. Se olisi ottanut saman muodon, jos… olisit yhä sama henkilö kuin silloin.”
Mikään ei muuttunut Visokin kasvoilla, mutta hänen ääneensä virtasi puhdasta voimaa.
”En ole. En todellakaan ole. Tiedätkö, mistä se johtuu? Se johtuu sinun mestaristasi. Mikään ei ole enää kuin ennen, eikä tule olemaan… ”
Punainen, kynsikäs käsi tarttui mustan munan pintaan. Sen kuoressa kukkivat punasilmät kiemurtelivat ja räpsyivät kuin kipureaktiona, mutta mitään muuta tapaa olemuksella ei ollut näyttää, että se kärsi. Visokki katsoi meriharakkaa jääkylmällä katseella silmiin.
”… äläkä ikinä enää yritä kertoa minulle, mitä minä haluan.”
Surullisesti raksahtaen musta linnunmuna särkyi hänen käsissään ja valui lattialle hänen sormiensa väleistä pelkkänä tuhkana. Meriharakka katsoi häntä pitkään kuin arvioiden.
”Hyvä on. Minulla on sinulle toinen vaihtoehto.”
Lintu lehahti jälleen lentoon, takaisin pimeään käytävään. Visokki seurasi lintua tyynesti astellen ja näki sen laskeutuvan niin mustaan varjoon, että se katosi kokonaan näkyvistä.
Ja syvällä siinä varjossa, aivan liian pitkän etsimisen jälkeen, mustalla metallisella käytävällä, jonka seinät sykkivät ja tuijottivat…
… sairaan unen kulissin takaa käveli esiin se, jota hän oli etsinyt. Käsikirjoittaja. Ohjaaja. Nukkemestari.
”Sinä.”
Avde seisoi hänen edessään lempeästi hymyillen.
”Visokki rakas… eikö sinulle kelpaa edes oma unelmasi?”
”Sillä, onko se sitä vai ei, ei ole mitään väliä. Se ei ole totta.”
Avde oli hiljaa.
”Siinä kaikki?”
”Siinä kaikki.”
Punainen Mies hymähti tyhjässä kaiussa.
”Muistutat minua jostain. Olethan kuullut tarinan Näkijästä ja Äänestä?”
Visokki ei vastannut eleelläkään, mutta ei myöskään pysäyttänyt Avden sanoja.
”Vanha legenda. Vanhaa krikcitialaista lauluperinnettä. Se kertoo parista rakastavaisia.”
Visokki pudisti päätään kulmiaan kurtistaen. ”Rakkaus ei vaikuta sinun alueeltasi.”
Punainen Mies ei tuntunut välittävän vastauksesta, vaan astui eteenpäin.
”Mitkä heidän nimensä sitten olivatkaan, ne ovat hukkuneet aikaan. Joku muu kuin sinä tai minä voisi haluta, että puhuisin miehestä ja naisesta… tai miehestä ja miehestä tai naisesta ja naisesta… mutta uskon sinun jos jonkun ymmärtävän, milloin joku ei aivan asetu tuollaisiin binääreihin. Usko pois, Visokki, minä ymmärrän sinua siinä.”
Visokki vain hengitti hiljaa. Avde jatkoi.
”Ei, heidän lempeään ei voinut määritellä sellaisin rooliasuin, joilla muut olisivat sen ymmärtäneet. He eivät olleet mitään ilman toisiaan. Kuka tahansa muu olisi langennut heidän katseidensa kontrolliin, nähnyt harhoja, nähnyt heidät jonain muuna kuin itsenään… mutta kun he katsoivat toisiaan, he näkivät sen, mikä heistä itsestään puuttui.”
Avde laski käden sydänvalolleen. Vasta silloin Visokki huomasi, että varjot matoralaisen hahmon takana seinällä alkoivat tanssia. Valon välkkeessä seinälle heijastui kaksi langanlaihan olennon sivusiluettia. Pitkien päiden otsat painautuivat toisiaan vasten, kun hahmot tarttuivat toisiaan kämmenistä.
Visokki kääntyi Avdesta kohti seinälle heijastuvaa varjoteatteria.
”Näkijän oli hyvin vaikea katsoa poispäin rakkaastaan. Hän pelkäsi, että tämä lakkaisi olemasta, jos hän tekisi niin. Vaan… kuten Kohtalottaret aina tekevät, he rankaisivat Näkijää kaikkein sopivimmalla tavalla.”
Varjon reunalta kiemurteli esille pitkähäntäisen käärmeen muoto, joka tarrautui hampaat edellä toisen rakastavaisen siluettiin. Tämä lankesi maahan ja lakkasi olemasta. Yksin jäänyt hahmo vajosi täristen polvilleen.
”Enkeli laskeutui taivaasta kuiskaamaan käärmeelle, ja tuo käärme puri Näkijän rakkaan kuoliaaksi. Ja niin Näkijä suri. Hän itki kuukausia rakkaansa perään, mutta ei koskaan menettänyt toivoa. Ehkä hänen rakkaansa olisi vielä jossain?”
Varjoista tehty laiha olento nousi lopulta ylös maasta ja alkoi astella tärisevin askelin.
”Rakastaan etsiessään Näkijä laskeutui Kohtalottarien luokse uskoen, että löytäisi menettämänsä rakastajan. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin uskonsa… ja Kohtalottaret antoivat uskolle pohjaa.”
Varjot tanssivat seinällä. Ilmestyi kolme uutta hahmoa: kolme kasvotonta laihaa neitoa, krikciteitä nekin. Näiden yllä liehui ilmavasti heiluvia kankaita. Päät heiluivat kuin neidot puhuisivat jotain luokseen saapuneelle.
”Kohtalottaret tekivät Näkijän kanssa sopimuksen”, Avde jatkoi. ”Näkijää seuraisi ulos kohtalon valtakunnasta vain askelten ääni, ja hänen täytyisi johdattaa se ulos kohtalottarien synkästä vankilasta. Syystä tuntemattomasta tuon äänen kohdalla Kohtalottaret eivät olleet tehneet vielä päätöstään. Tuon sielun kohdalla kohtalo ei kulkenutkaan pitkin yhtä lankaa, vaan kolmea.”
Hahmo alkoi kävellä poispäin kolmen neidon luota, ja tämän takana nuo kolme litistyivät… langoiksi. Langat alkoivat kieppua ilmassa itsekseen kuin näkymättömän neulan vetäminä, ja sitten… seurata pois astelevaa hahmoa.
”Näkijän rakkaalla oli kolme mahdollista kohtaloa. Niistä ensimmäinen olisi, että tämä oli kuollut. Toinen olisi se, että tämä oli vielä elossa. Kolmas olisi se, että tämä oli muuttunut peruuttamattomasti. Jos Näkijä jaksaisi odottaa koko matkan ulos Kohtalon valtakunnasta, hän saisi yksin päättää, mikä kolmesta kohtalosta olisi totta. Mutta… jos Näkijä kääntyisi ennen aikojaan, yksi niistä tulisi todeksi… eikä hän voisi tietää, mikä.”
Visokin katse oli nauliutunut tarinaan. Myös Avde kääntyi katsomaan varjoja takanaan. Krikcitiläisen varjokuva käveli raskain askelin ylös jyrkkää rinnettä kolmen nauhamaisen hahmon varjostamana. Ilmassa kieppuvat narut seurasivat tätä välillä toisiinsa kietoutuen, välillä kauas toisistaan lepattaen. Aina välillä hahmo pysähtyi harkitsevan näköisesti, mutta jatkoi silti eteenpäin taaksensa katsomatta.
”Näkijän täytyisi vain luottaa loppuun asti, että hänen rakkaansa seuraisi häntä. Ja niin hän jatkoikin pois kohtalon mailta. Hänen uskonsa oli vahva ja rakkautensa sitäkin vahvempi. Mutta… tämä ei ole onnellinen tarina, kuten varmasti arvasit jo.”
Avden äänessä oli ripaus surumielisyyttä, ja hän lausui seuraavan hieman hiljempaa.
”Vahvimmaksi osoittautui lopulta se tyhjyys, joka hänen sydäntään söi.”
Hahmo varjoissa henkäisi syvään ja kääntyi rivakasti kohti nauhoja.
Nauhat katosivat. Tilalla oli Näkijän rakastajan varjo.
Kuten alussa, kaksi rakastavaista tuijotti taas toisiaan.
”Lopulta hän katsoi. Hetken hän näki taas rakkaansa silmät.”
Kun Avde sanoi sen, hajosi rakastajan hahmo väkivaltaisesti kolmeksi suikaleeksi, jotka armoton tuuli vei mukanaan. Näkijän hahmo yritti heittäytyä perään kahmien niitä haparoivin käsin, mutta oli liian hidas. Lopulta tämä vajosi jälleen polvilleen ja peitti kasvonsa.
”Vain hetken, vain pienimmän hetken, hän näki rakkaansa… ennen kuin kolme mahdollista lankaa katkesivat toisistaan iäksi.”
Varjoteatteri kaikkosi seiniltä takaisin pimeyteen. Visokki käänsi katseensa Avdeen.
”Eli… Näkijän rakas oli kuollut kaiken aikaa?” Visokki sanoi. ”Hän oli kuollut, ja Näkijä uskoi pelkkään valheeseen.”
Avden katse oli silminnähden pettynyt.
”Jos sinä haluat sen niin nähdä. Silti, ennen hänen uskonsa pettämisen hetkeä mikä tahansa kolmesta totuudesta olisi voinut olla todellinen.”
”Oletko sinä todellinen?”
Punaisen miehen ilahtunut hymy laantui vain hieman vaisummaksi.
”Yhtä paljon kuin meriharakka on, Visokki”, hän nyökkäsi. ”Yhtä paljon kuin närhi. Yhtä paljon kuin harakka. Yhtä paljon kuin ikuisesti kulkevan kellon tuhannet käet.”
”Tuo ei riitä”, Visokki pudisti päätään. ”Oletko sinä, jolle nyt puhun, oikea Avde?”
”Hauskaa. Minulta kysyttiin tätä vähän aikaa sitten”, matoralainen sanoi hymyillen. ”Ja hauskempaa, että juuri sinä kysyt.”
Avde otti muutamia askelia lähemmäs ja alkoi kiertää häntä. Visokki värähti hiljaa. Punaisen miehen polttava punainen katse laskeutui hänen jalkoihinsa ja kiipesi hänen päälakeensa asti.
”Kaksi kättä, kaksi jalkaa”, Avde hymyili. ”Niin tavanomainen valinta? Niin tavanomainen toive… mutta ei sellainen, joka yllättäisi minut. Olen nähnyt rakkaan verkonkutojani jo monesti, mutta en koskaan aivan sinun kaltaisenasi.”
Avden paikoilleen jäätynyt hymy rakoili silminnähden, kun hän sai vastaukseksi Visokin pihtien välistä vain sirkkelimäistä kirskuntaa. Se kaikui pitkin käytäviä ja täytti pimeyden, kunnes oli taas vain hiljaista.
”Minä tiedän, mikä olen, Avde”. Visokki hengitti raskaasti molemmat kätensä nyrkkiin puristettuina. ”Minä tiedän, että seison edessäsi sellaisena, mitä haluaisin olla. Minä tiedän, mikä olen, ja tiedän, että mikään toive ei tee siitä epätodellista! Mutta mitä enemmän saan sinusta tietää, sitä enemmän minusta vaikuttaa siltä, että minun valheeni takana sentään on totuus!”
Avde oli hetken aikaa vain hiljaa ja odotti jatkoa. Punaisten silmien meri keskitti koko huomionsa heihin.
”Varjoleikit saavat riittää”, Visokki sihisi. ”Vastaa minulle. Oletko sinä todellinen Avde? Olenko tarpeeksi syvällä valheessasi nähdäkseni edes jotain todellista?”
Kelmeä hymy heijastui Pakarilta.
”Minä olen Kapuran kuva itsestäni”, hän laski punaisen kätensä sydänvalonsa päälle. ”Täällä siksi, koska Kapura antaa minun olla.”
Visokki vilkaisi varjoon, jonka valokivi pesän seinällä heitti metallilattian ylle. Säteet, jotka osuivat vasten Avdea, eivät muodostaneet lattialle hänen varjoaan vaan pitkänokkaisen merilinnun siluetin.
”Sinä. Kaiken aikaa.”
Sininen pakari hymyili.
”En vain minä. Myös kapteenin kaunein muisto.”
”Se on valhetta. Sinäkin olet. Näytä minulle oikea itsesi!”
”Oikea”, matoralainen naurahti todella hiljaa. ”Ei se ole niin helppoa. Mikään, mitä minä tiedän Kapurasta, ei päädy sille minulle, jonka sinä tunnet, jos isäntäni ei vain anna sen tapahtua. Yhteys on yksisuuntainen. Silloinkin vain, jos seppä todella haluaa.”
Visokki otti uuden päättäväisen askeleen eteenpäin.
”Muotoilen uudelleen. Onko olemassa mitään todellista Avdea?”
Punainen Mies oli hetken hiljaa.
”Mikä on sinulle todellista?” hän lopulta kysyi. ”Vain se, mitä Rakentajan kaltaiset näkevät maailmassa?”
Jalat ottivat ritilöillä mietteliäitä askelia, jotka kaikuivat äärettömyyttä pitkin.
”Näetkö samoin kuin hän, Visokki? Onko muuta kuin kone, joka jäytää kaikesta merkityksen ja tekee kaikesta rivistön rattaita? Vai mahtuisiko siihen myös kaikki se kauneus, joka voisi olla, jos sen vain antaisi?”
”Tuo ei ole vastaus, Avde.”
Visokki katsoi sinisen Pakarin lävitse, tuhahti ja käveli tyynesti sen kantajan ohi. Avde vilkaisi häneen olkansa yli, mutta lopulta kääntyi poispäin. Hetken he seisoivat pimeässä selät vastakkain. Uuden pesän seinät sykkivät vetisesti hiljaisuuden päälle.
”Visokki… minä en ole se Avde, jolle olet puhunut. Mutta vain pienellä askeleella voin olla. Hän on langan päässä. Hän kuuntelee.”
”Hyvä”, Visokin ääni pisti veitsimäisesti.
”Mikään minussa ei ole yksiselitteistä. Meissä. Silti… kaikki tulkinnat meistä ilmentävät kyllä yhtä ja samaa, joka ei tule ikinä muuttumaan. Jokainen hyytävin pelkonne, jonka näette varjossani. Jokainen haluttava ominaisuus itsestänne, joka kasvaa teissä minun inspiroimanani.”
Vihreä viirusilmä kääntyi vielä pimeästä kohti valokiilaa, jossa matoralainen seisoi.
”Mitä ne ilmentävät?”
”Totuutta”, Avde kuiskasi. ”Totuuden valoa. Absoluuttisen, objektiivisen, viimeisen totuuden.”
Visokin päättäväinen ääni kaikui pimeydessä.
”Hyvä. Sitä minä tulinkin hakemaan sinulta.”
”Sitten minua kiinnostaa tietää… totuus mistä?”
”Kaikesta”, Visokki sylki. ”Haluan kaiken, mitä sinulla on antaa.”
Avde oli hiljaa.
”Ehkä olen sen verran velkaa. Haluan kiittää sinua, rakas ystävä. Teit oikein, aivan kuten sinun uskoinkin tekevän. Pelastit sepän, telkesit Rakentajan rattaat… ja syöksit punaisen tähden alas taivaankanneltaan.”
Visokki lähestyi yhä vailla sanan sanaa. Toisin kuin koskaan aiemmin, näiden jalkojen kannattamana hän katseli Punaista miestä silmiin tämän yläpuolelta.
”Olen suuressa kiitollisuudenvelassa, Visokki”, Avde vastasi nöyrään sävyyn. ”Jo hetken luulin menettäneeni seppäni. Rakentajan terien jälkeen mitään pelastettavaa ei olisi ehkä ollut. Sinä, ystäväni, teit tänään enemmän kuin olisin koskaan voinut pyytää. Siksi… minun on kerrottava, että totuus on armoton ja sokaissut vahvempiakin.”
Visokin tummat sormet painautuivat seinän kuplivalle, kylmälle pinnalle, ja kymmenkunta pientä punaista silmää seurasi sen kosketusta. Visokin kädessä pinta ei tuntunut miltään – pelkältä kylmältä soljuvalta tuulelta hänen sormenpäissään.
”Minä en ole aivan kuka tahansa”, Visokki kuiskasi. ”Luulin sinun jo oppineen sen.”
”Ei… et ole. Erityisen rohkeaa, kuinka pysyttelet vielä loisen maailmassa”, Punainen Mies hymyili. ”Jopa sen jälkeen, kun syöksit Rakentajan alas ja avasit kaikki lukot.”
”Ole hiljaa”, Visokki sanoi, ”jos et aio tehdä muuta kuin yrittää pelotella minua. Me molemmat tiedämme, että loisesi ei voi tartuttaa minua nyt.”
Punainen mies vastasi vain katseellaan, jonka kylmä tyhjyys ei onnistunut tekemään hymystä sen alla Visokin silmissä yhtään vakuuttavampaa. Ei enää. Ei enää ikinä. Visokki oli jo huomannut itsekin, mitä routaa ja hallaa hänen äänensä oli. Niin hän halusikin.
”Niin”, Avde sanoi. ”Hyvin huomattu. Ei, ei voikaan.”
”Oletko ymmärtänyt jo miksi?”
”Minun on myönnettävä kerrankin… että en. Mutta huomasin sen kyllä ennen kuin saavuit.”
Visokki tuhahti.
”Ja silti päätit sanoa sen, mitä sanoit äsken?”
”Se ei ollut valhe”, Avde sanoi. ”Kehuin rohkeuttasi.”
”Tuollainen sinä olet”, Visokki veti henkeä. ”Sinä manipuloit ja vääristelet, vaikka puhut totta. Sinä hyväksikäytät niitä, joita kutsut ’ystäviksesi’. Sinä olet tunkeutunut meidän elämäämme ja päättänyt jo valmiiksi, mitä kukin meistä on sinulle. Eikä se ole oikein. Rakentaja oli ehkä hirviö, mutta jos olen jossain samaa mieltä hänen kanssaan… niin siinä, että sinut täytyy pysäyttää.”
”Tiedän sinun olevan sitä mieltä, Visokki”, Punainen mies nyökkäsi ilman hymyä. ”Olet halunnut sitä siitä yöstä asti, kun lähdimme kanssasi kodistasi.”
”Tänään, Avde.”
Visokki napsautti tummia sormiaan, ja todellisuus kirkui hänen voimansa alla. Seinä mustaa tyhjyyttä ja punaisia silmiä Uuden pesän lihassa rääkyi hirvittävästi, kun suuri kaistale sitä ratkesi auki. Kirkkaan punaisena hehkuva, Visokin kehoa kaksi kertaa suurempi viilto sivalsi tiensä mustuuden kylmään lihaan. Haavasta alkoi vuotaa kirkasta punaisena hehkuvaa valoa kuin aineetonta verta. Seinä ulvoi kivusta, kun admin asteli lähemmäs sen repaleisia reunoja, jotka yrittivät jo kuroutua ohuilla nauhoillaan umpeen.
”Tänään teen sen. Sinun verkostosi…. ei, sinun koneesi kurottuu kaikkialle. Eikä se ole telepatiaa… vaan jotain yksinkertaisempaa. Karumpaa, heikompaa. Yhteisiä kulkuportteja, yhteisiä saumakohtia? Manu sanoi aiemmin, että kaikissa loisissasi on sirpale jostain samasta. Yhteisestä ’alirutiinista’. Yhteisestä ajatuksesta.”
”Niin, työnantajasi. Kuinka kauan hän ajatteli pysytellä piilossa, Avde? Tänään minä työnnän itseni ajatukseenne solmukohta solmukohdalta. Säie säikeeltä.”
”Se ei ole telepatiaa, Visokki”, Avde toisti pudistaen päätään. ”Kuulit varmasti, miten Rakentajakin kuvaili sitä. Yhteyksiä ei ole perinteisessä mielessä olemassa. Et voi vain… kiivetä verkostoa pitkin muiden kantajien mieliin.”
”Oletko sinä typerä? En minä ole työntymässä verkostoa pitkin sinne, mihin se on kietoutunut… vaan sinne, mitä on sen keskellä.”
Adminin silmät hohkasivat kahtena vihreänä kekäleenä, kun hän nosti sormensa osoittamaan sinistä pakaria kohti.
”Minä pusken itseni tämän kaiken keskukseen. Minä revin sinun koneesi kappaleiksi, Avde.”
Ja silloin, ensimmäistä kertaa aikoihin sen ikuisuudelta tuntuneen ajan aikana, jonka Visokki oli Avden tuntenut, näki hän sinisellä Pakarilla jotain muuta kuin puhdasta, ivallista voitonriemua.
”Ehkä jos astelet sinne”, Avde sanoi, ”huomaat, ettet halua rikkoa sitä.”
”Liian myöhäistä. Olen jo aloittanut.”
Eikä Punainen Mies ehtinyt jatkaa, kun Visokki syöksähti petomaisella loikalla suoraan haavaan mustassa seinämässä. Tummuus kuroutui hänen takanaan kiinni ja vaikutti yrittävän taistella vastaan, mutta paljain käsin ja terävin kynsin Visokki repi yhä uusia kerroksia ja kerroksia mustuuden kuolevaa lihaa tieltään päästäkseen käsiksi punaisuuteen, joka sen takana hehkui.
Siihen ytimeen, joka puhalsi verkoston keskeltä loisiin elämän.
Eikä Visokki epäröinyt hetkeäkään. Pieninkään pelon siemen ei itänyt hänessä, kun hän puski pois kaiken hidastavan. Tarpeettoman vihan, horjuttavan pelon, jäytävän inhon. Kaikki se esti astumasta syvemmälle. Kaikkeen siihen verkosto voisi takertua.
Eivätkä Syvän Naurun pimeydestä tehdyt kourat saaneet hänestä otettakaan, kun hän viiletti tietään syvemmälle.
Mitä sinä teet, Visokki?
Mitä sinä teet?
Se kysymys oli tullut kysytyksi sekunteja liian myöhään.
Nyt jäljellä olivat vain vastaukset. Kuinka rumia ja kauhistuttavia ne sitten olisivatkaan, hän löytäisi ne.
Ja jos Joueran Kone oli epäonnistunut…
… Visokin täytyisi tehdä sen työ loppuun.
Kun hän puski syvemmälle punaisen ja mustan tanssiin, nauruista syvin huusi jo kaikkialta. Mutta se ei ollut pelkästään helvetillinen nauru.
Se oli satojen äänien kuoro, josta hän osasi nyt tunnistaa pikkuruisia palasia. Siinä kirkuivat Matoron ääni, Kapuran ääni ja Umbran ääni. Vaehranin ääni, Gahlok Va:n ääni, Killjoyn ääni ja Domekin ääni. Gekon ääni, Snowien ääni, Jaken ääni ja Sugan ääni.
Jopa Rakentajan metallinen ääni.
Kaikki nuo tuttuja pikku kaikuja, joita hän oli yksittäisinä kuullut niin monesti aiemmin, mutta joita hän ei ollut osannut löytää pelkonsa takaa Syvän Naurun kuorosta tätä ennen. Ja lukemattomia sellaisia, joita hän ei tunnistanut.
Olisihan sen pitänyt aina olla ilmiselvää. Siitä se koostui. Niillä se nauroi.
Sillä ei ollut mitään omaa, Visokki ymmärsi. Se oli vain parsittu kasaan kaikesta, joka oli tarpeeksi heikkoa revittäväksi irti omistajastaan osaksi sen suuruutta.
Tänään Visokki lakkaisi pelkäämästä sitä. Tänään hän osaisi nähdä Syvän Naurun palasina, joista se oli epätoivoisesti kursittu kasaan. Hänen käsissään sen ompeleet ratkeaisivat ja täyte vuotaisi ulos.
Kaikkialta hehkuvaa hirvittävää punaisuutta kehysti yhä ohuttakin ohuempi verkosto, jonka aukkojen ja solmukohtien läpi Visokki lensi, liisi tai putosi. Aina eteenpäin ja eteenpäin, syvemmälle ja pidemmälle. Ilman pelkoa se ei voinut takertua häneen, joten se pystyi vain kirkumaan tyhjiä sanojaan. Kuoro ilkkui lohduttomana kaikuna.
”Kuinka syvälle luulet pääseväsi, pienokainen? Missä uskot edes olevasi nyt?”
”Totuudessa”, Visokin kylmä ääni vastasi. ”Aivan kohta.”
”Hahaha. Hahahahahahah… ha. Visokki… sitä, mihin yrität päästä, ei ole!”
Pimeydestä, jonka läpi Visokki repi tiensä, aukesi silmiä ja suita. Sieltä kurotti hahmottomia käsiä ja luikerteleviä lonkeroita. Jokainen niistä yritti saada hänestä otetta.
Nauru kirkui ja ratkeileva liha rutisi, kun pelkällä terävän sormen liikkeellä Visokki sivalsi itseään otteeseensa havittelevat ulokkeet kappaleiksi.
”Verkostoa ei ole! Sen solmut sykkivät kymmenissä, sadoissa, tuhansissa mielissä leviten päivä päivältä eteenpäin… mutta rakennelma, jota ne pitävät kasassa, on pelkkää unta!”
Snowien ääni kuiskasi nuo sanat hänelle.
Matoron oma huusi ne kuin uskoen niihin kaikella sillä poltteella, mihin vain Jään sotilas itse pystyi.
Kaikki suut liikkuivat samaan säälimättömään tahtiin.
”Sitä ei ole, Visokki. Kiipeät pitkin tikapuita, jotka haihtuvat altasi. Verkosto ei ole mieli. Verkosto ei ole rakennelma. Verkosto on pelkkä jaettu haave. Verkosto on kangastus tajunnan rajamailla. Verkosto on häivähdys tyhjyyttä!”
Mustien hampaiden välistä kaikui nauru kuin koko Karzahnin maa itse olisi huutanut kivusta.
Ja antoi itsensä pudota.
Punainen hehku haipui pois, ja pimeys söi taivaan alleen. Pudotus tuntui ikuisuudelta, mutta niihin Visokki oli jo tottunut.
Tummat säikeet yrittivät ulvoen ja kirkuen kahmaista häntä vielä kerran otteeseensa, kun hän syöksyi alemmas ja alemmas, ja lopulta…
Laskeutui jaloillaan ilmavasti valkoiselle dyynille yhtä valkoisen taivaan alla.
”Älä luule, että unohdin yhteistä aikaamme”, Visokki sanoi hiljaa katse vasten aavikkoa. ”Tällaista ei voi koskaan unohtaa.”
Hän puri pihtihampaansa yhteen, kun hän tunsi jo jonkin taivaalla porottavan alkavan syödä häntä taas.
”Kaiken aikaa se kummitteli mielessäni, takertui minuun taustalla. Usein minä mietin, oliko se ollut vain pahaa unta, jonka olin jo karkoittanut heräämällä. En… en uskaltanut puhua siitä kenellekään, koska en ymmärtänyt sitä. Tai muistanut aivan kaikkea, saati edes uskonut, että se olisi ollut muuta kuin sinun manipulaatiotasi. Pelkkä painajainen.”
Visokki nousi pystyasentoon ja antoi kylmän tuulen hivellä kehoaan.
”Lopulta sait minut tajuamaan, että se oli kyllä pahaa unta… mutta ei vain minun omaani.”
Joutomaa oli kärsinyt katastrofin sen jälkeen, kun Visokki oli viimeksi astellut sen yllä. Taivaanranta oli muuttunut kaaokseksi. Kaukana erottuva vuorimaisema oli repeytynyt irti maastosta ja leijaili nyt taivaalla valtavina kappaleina – toisaalta kuin pilvinä, toisaalta valmiina syöksymään alas ja tuhoamaan kaiken. Viima riepotteli valtakunnan kuninkaan haljenneen palatsin kappaleita ympäriinsä. Kauempana laskeutui mustaa tihkusadetta jostain ylhäältä aavikon kuivuuden ylle, ja aiemmin tyhjään horisonttiin oli näyttänyt nousseen… metsä?
Aavikon maasto ympärillä oli täynnä halkeamia, joista pursusi pieniä näivettyneitä ruhonkorsia ja kukkasia. Ja jossain kaukana oli vielä suurempi halkeama. Niin suuri, että se oli halkaissut koko aavikon kahtia, ja yönmusta meri oli hyökynyt täyttämään railon. Uni ympärillä oli kieroutunut uuteen mutta yhtä käsittämättömään muotoon.
”Se taisi lopulta tapahtua?” Visokki lausui hiljaa itsekseen. ”Sinun uneksijasi heräsi ja pirstoi maailmasi herätessään.”
”Hänellä oli siihen apua ulkopuolelta”, vastasi ääni takaa. Visokki kääntyi katsomaan.
Punainen Mies seisoi dyynin yllä takanaan taas uusi ovi, jota ovien vartija piteli heikolla kädellään auki. Punainen Mies asteli dyyniä pitkin häntä lähemmäs hymyillen.
Visokin katse laskeutui varjoon, jonka tämä langetti vasten aavikkoa. Se ei ollut enää meriharakan muotoinen. Sillä oli kymmenkunta jalkoja ja valtava hämähäkkimäinen vartalo.
Hänen Avdensa seisoi hänen edessään kolmiulotteisena ja todellisena.
”Visokki… muistathan tarinani Verstaan Valtiaasta?”
”En ole unohtanut sanaakaan.”
”Eräänä päivänä keskellä loihtimaansa ikuisuutta Valtias jumalkompleksissaan yritti pitää näytöksen kuolevaisille, joita halveksi. Ehkä alamaisia etsien, ehkä vain antaakseen omalle tyhjyydelleen merkityksen. Lopulta… Valtiaan usko ei kestänyt hänen valheellista hubristaan.”
Avde hymähti kylmästi kuin aavikon hyytävä tuuli.
”Sinä päivänä hänen valheensa päättyi. Se rikkoi hänen kruununsa, ja vihdoin hänkin näki sen. Kuinka hän jos kuka häpäisi oman uskonsa. Kuinka hän oli vain yksi harhainen tekopyhä Rakentaja muiden joukossa. Valtias, vaeltakoot hän helvetissä, jonka loi… niin kauan kuin valitsee.”
”Vai hänellä oli apua unensa pirstomisessa”, Visokki kuiskasi. ”Sinultako?”
”Visokki, en minä kaatanut hänen korttitaloaan.”
”Et varmasti”, Visokki keskeytti. ”Mutta kyllä sinä siihen puhalsit.”
Sinisen pakarin verhoama pää nyökkäsi hitaasti.
”Autoin vain. Avasin tähän maailmaan yhden oven lisää. Sen löysivät kaksi olentoa, jotka olivat sellaista vuosia etsineet.”
Visokille palautui jostain hänen muistoistaan kahden mekaanisesti astelevan torakan hahmo kauempana unen horisontissa. Hän ymmärsi.
”Mutta jopa ilman valintaani tämä tuho olisi ollut vääjäämätöntä”, Avde jatkoi. ”Valtiaan usko oli heikko.”
Visokki kumartui koko varrellaan kohti Avdea. Hänen äänensä tihkui halveksuntaa.
”Asiat ovat kummasti vääjäämättömiä, jos sinä saat ne tapahtumaan.”
”Hän luuli kykenevänsä ahmaisemaan auringon, Visokki. En voinut sallia sitä. En hänelle.”
Avde kääntyi kokonaan kohti takanaan olevaa taivaita havittelevaa valkoista monoliittia, jonka koko mitan läpi kulki musertava, valtava halkeama. Jotenkin palatsin kappaleet seisoivat pystyssä toisiaan vasten, vaikka niiden kaksi eri painopistettä halusivat repiä koko jumalattoman kompleksin vasten armotonta hiekkaa.
”Hän uskoi unensa vilpittömyyteen… mutta se oli pelkkää ylpeyttä. Hän oli valmis rikkomaan maailman sen takia. Valtiaan täytyi mennä.”
”Uneksijasi menetti unensa… mutta silti tämä kaikki ei vain tuhoudu”, Visokki jatkoi vaeltaen haaleaa horisonttia katseellaan. ”Sekin on sinun ansiotasi, eikö olekin?”
Punainen mies nyökkäsi. ”Luulen sinun vihdoin ymmärtävän, miten.”
Kylmät väreet kiipesivät Visokin selkää pitkin, vaikka hän kuinka puski ne pois. Hänen keskustelunsa Kapuran haamun kanssa palasi sana kerrallaan hänen mieleensä.
Ja silloin hän näki taas kerran sielunsa silmin, kuinka mustatakkinen lintu muni munan turmion juuriin. Kuinka sen sisko istutti itsensä kristallisen suojamuuriin. Ja kuinka ikuisella voimalla pyörivä kultainen viisari sinkosi mustia siemeniä kohti maailmaa, jossa oli niin, niin paljon saastutettavaa.
”Löysit lopulta uuden uneksijasi”, Visokki ymmärsi. ”Uneksijat.”
”Niin”, Avde sanoi, ”ja parsin unesta eheän.”
Kun Visokki sulki silmänsä, hän näki sen taas. Verkoston, jonka läpi oli syössyt itsensä tänne, ja sen loputtomuuksiin kurottuvat säikeet. Hän kääntyi poispäin tuhoutuneesta palatsista ja katsoi taas Avdea.
”Ajatus, jota läsnäoloni hippuset edustavat teissä kaikissa, on hyvin alkukantainen, Visokki. Se on hyvin perimmäinen, syvin toive, joka löytyy meistä jokaisen sielusta, vaikka sen muoto saattaakin vaihdella.”
Siniselle pakarille nousi alakuloinen hymy, uudenlainen hymy. Kaipaava hymy.
”Niin raadollisia sanoja”, Avde vastasi. ”Minulle se on vapaus. Vapauden maailma. Tee-mitä-lystäät-maa.”
Visokki ei estänyt itseään ottamasta seuraavaa askelta kohti ymmärrystä.
”Maailma, jossa kapteeni Arupak saa olla rakastajansa kanssa”, hän sanoi hiljaa. ”Maailma, josta Matoro löytää sen, mikä hänestä puuttuu.”
Hän vaelsi katseellaan haljennutta taivasta pitkin.
”Maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”
Pienet hampaat vilahtivat Pakarin suuaukosta, kun Avde hymyili keskellä valkeutta.
”Se, minkä sinä hylkäsit, vaikka yritin sitä sinulle tarjota.”
Visokki räpäytti silmiään ja näki sen taas. Tawan onnellisena. Nazorakit ja Bio-Klaani sulassa sovussa keskenään. Hän puski kaiken sen pois ja näki joutomaan taas sellaisena kuin se oikeasti oli. Sellaisena kuin sen kuului olla.
Joutomaa oli muuttunut hiljaisesta tuulesta ja rikkoutumattomasta aavikosta kaaokseksi. Sen rauhallisen staattisuuden paikan oli ottanut myrsky, joka oli halkaissut maailman kahdeksi: aavikoksi, jolla he nyt olivat, ja pikimustaksi mereksi, joka oli tulvinut halkeamasta esiin kuin viiltohaavasta vuotaen keskellä maailmaa. Sama tuuli, joka oli aiemmin puhaltanut aavemaisella rauhallisuudella hiekan yli, oli muuttunut nyt vimmaiseksi, suunnattomaksi entropian airueksi, joka antamatta suuntansa pysyä samana pyöritteli hiekkaan heidän ympärillään tunnistamattomia kuvioita.
”Tämä on sinun utopiasi? Tämä on se painajainen, jonka halusit luoda? Onnittelut. Hyvin tehty.”
”Se ei ole vielä valmis, Visokki”, Avde vastasi hiljaa. ”Sitä ylläpitää nyt kaipuu, ei usko. Ajatuksissa, jotka luovat sitä, on liikaa epävarmuutta, liikaa epätoivoa, että uni voisi olla tätä vahvempi. Koska pohjimmiltaan uneksijani tietävät unelmoivansa jostain, jota eivät voi ikinä saada. Tai jostain, jota eivät ansaitse. Kuten sinäkin.”
Visokki ei vastannut siihen mitään. Avden askeleet painautuivat valkoisia kiteitä vasten, kun hän otti kokeilevia askelia piirteettömällä hiekalla.
”Tieto on pahin tuli, joka polttaa uskon”, tämä jatkoi. ”Tieto on saastuttava myrkky, joka estää sen, mikä voisi olla. Tieto siitä, että maailma on tuomittu, estää meitä uskomasta, että siitä voisi tulla kaunis.”
Punainen käsi pujottautui yksinkertaisen haarniskan rintapanssarin alle.
”Siksi uneksijani kaipaavat voimakkaamman uskon liekin näyttämään valoa tiedon pimeyteen. Vain pienen viimeisen töytäisyn.”
Tuon käden noustessa taas esiin nousi valkoiseen maailmaan kirkkain hohde sinistä sineä, pieni sirpale, jonka pintaan oli kaiverrettu kirjain kielestä, jota kukaan ei enää lukenut. Visokki tunsi, kuinka käsi, jota hänellä ei oikeasti ollut, kurottui jälleen sitä kohti.
Juuri viimeisellä hetkellä hän pysäytti liikkeen ja jäi vain katselemaan hehkua.
”Eikä pelkkä siru riitä sinulle”, Visokki kuiskasi laskien kätensä.
”Ei”, Avde sanoi pyöritellen voiman viipaletta haltioituneena sormissaan, ”sillä tärkeämpää kuin se, että se on kokonainen, on ymmärrys siitä, että se on kokonainen. Sirpaleet, kuinka kauniita ne sitten ikinä ovatkaan, edustavat katselijalleen ja koskettajalleen keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä. Ja uskon, että jos Ritari jotain tajusi silloin, kun pirstoi aarteista suurimman… niin sen, että tärkeämpää oli lähettää viesti. Hän näytti, että suurinkin aarre on pirstottavissa.”
Siru jäi lepäämään Avden kämmenelle kuin tämä olisi tarjonnut sitä Visokkia kohti.
Admin kääntyi siitä tietoisesti poispäin. Taivaan väri oli edelleen yhtä tyhjä, mutta nyt Visokki erotti siltä halkeamia. Ne laajenivat hetki hetkeltä ja särkyivät näkymättömäksi sirpaleiksi paljastaen alta lisää rikkinäistä taivasta. Koskaan se ei ollut lopullisesti rikki. Koskaan alta ei tullut viimeistä kerrosta.
”Sinun hullu unesi on pelkkää rauniota. Tästä ei koskaan tule todellista!”
”Kaikki on lähtökohtaisesti rikki, Visokki. Kaikki paitsi unemme. Unissamme odottaa toivo.”
Kun hän kääntyi taas Avdea kohti, sininen siru hehkui aivan metrin päässä hänen edessään. Kuiskien, kutsuen. Koko unen horisontti vääristyi sen läsnäolosta.
Visokki vastusti sen kutsua ja puristi pihtihampaansa yhteen.
”Toivo. Toivo. Toivo… älä naurata! Sinä viljelet matkallesi vain ruumiita!”
Visokki ei tiennyt, mitä näki Avden kasvoilla oikeasti, mutta hän luuli satuttaneensa. Se riitti hänelle.
”En väitä olevani oikeassa… mutta se, mitä edustan on totta. Ainoaa totta maailmassa, jonka taivaskin on pelkkä valhe.”
Kun Punainen mies sanoi sen, näytti hänen silmistään loistava valo Visokin silmiin vain pystyyn kuolleelta. Kahdelta keinotekoiselta kylmältä lampulta. Visokki ei voinut käsittää, miten joku kykeni puhumaan maailman valheellisuudesta itse luomansa valheen sisällä.
”Mitä täyttä mielipuolisuutta sinä sitten tällä yritätkin”, Visokki sanoi hengittäen raskaasti, ”sinä yrität sitä minun ystävieni kustannuksella. Minun läheisteni ja rakkaideni kustannuksella. Sinä, sinä valitsit meidät uhriksi omalle suuruudenhulluudellesi ja-”
”Valinta ei ollut koskaan minun, Visokki”, Punainen mies keskeytti, ”ja olen pahoillani siitä. Olen pahoillani, että juuri te olitte siellä, missä kaikki langat kohtasivat. Vain yksi kohtalon synkkä iva lisää, ehkä?”
Punainen Mies henkäisi hetken syvään Visokin edessä.
”Asettelin ehkä pelikentän… mutta minut pakotettiin aloittamaan eri tavalla kuin halusin. Joku muu teki valinnan aloittaa pelin puolestani, enkä voinut kuin jatkaa. Rakas lapsi, en minäkään voi olla kaiken takana. Minä en ollut se, joka lähetti rosvojoukon ovellenne siru kourassa. Kaikki, mitä sen jälkeen tein, oli… vain olosuhteiden pakottamia korjausliikkeitä.”
Visokki ei löytänyt valhetta Avden väittämästä. Ehkä vain rikkinäisen, virheellisen totuuden. Rannalla liekehtivän kraatterin hirvittävä haju maistui hetken hänen suussaan, kun hän jäi miettimään Avden sanoja.
”Olisinkin halunnut kysyä sitä”, Visokki vastasi. ”Keitä he sitten olivat?”
”Siitä minäkään en voi olla varma, pelkään”, Punainen mies sanoi laskien päätänsä kenoon. ”Mutta antaisiko se tieto sinulle tyydytystä? Se, keitä olivat he, jotka tapoitte rannallenne?”
Kun Visokki katsoi eleetöntä aavikkoa, hän pystyi näkemään sillä hetken ajan häivähdyksen rantaviivan savuavasta siluetista. Kraatterista törröttävän mustaksi hiiltyneen käden, jonka pelkäksi metalliksi sulaneiden sormien puristavassa otteessa hehkui vahingoittumaton sininen siru. Samanlainen, joka hehkui taas kerran hänen silmiensä edessä.
”Ei”, Visokki lausui kylmän rauhallisesti. ”Sinä et edes saa provosoitua minua tuolla, se on vain valhe. Me emme tappaneet heitä.”
”En syytä teitä siitä, Visokki”, Avde pudisti päätään. ”En ikinä tekisi niin. Mutta miksi se ei olisi ollut tappamista? Vai väitätkö, että asetitte tuon joukkion surmanneet ansat vain omaksi huvitukseksenne? Ei, olitte varmasti nähneet vilauksen valtavasta rautalaivasta horisontissa matkalla pohjoiseen. Olitte kuulleet huhuja viidakkosaaresta etelässä ja yksipuolisesta sodasta, jota se kävi valloittajiaan vastaan. Olitte kuulleet pohjoisesta tulleiden matkalaisten pelokkaita kertomuksia hyönteisten marssista. Tiesitte jo pelätä. Olitte valmiina tappamaan, ja teitte valinnan ladata aseen. Ehkä teidät vain yllätti, kenen kasvoille ase laukesi… ja mihin koneistoon ensimmäinen isku teidät kutoi.”
”Mitä sinä yrität edes sanoa”, Visokki korotti ääntään, ”yritätkö tuomita meitä siitä, mitä teimme? Sinä, sinä kaikista? Sinä, joka seisot nazorakien takana? Sinä, joka tulit Klaaniin sellaisten koneiden kanssa, jotka tappoivat meitä vain testihyökkäyksenä? Vain kokeena?”
”En voisi syyllistää teitä siitä ikinä. Visokki, kun mainitsin sinulle tuon yön olleen vain Zorakin koneiden tulikoe”, Avde lausui hiljaisesti, ”luulitko, että se tarkoitti, että hän testasi vain koneita?”
Visokki jäätyi paikoilleen. Hänen käsiensä sormet olivat jännittyneet kuin kammottavat raatelukynnet.
”En halunnut antaa Zorakin tehdä sitä”, Avde sanoi, ”mutta se, mitä rannallanne tapahtui… ja se, mitä Ath-Korossa sen jälkeen tapahtui… minut pakotettiin ottamaan harppauksia. Minut pakotettiin ottamaan suurempia askelia kohti lopetusta. Se yö oli yhtä vääjäämätön kuin välttämätön valmistelemisessanne tulevaan helvettiin.”
Hänen katseensa nauliutui jonnekin Avden kylmään, teennäiseen sydänvaloon ja sitten taas siniseen siruun, jota tämä hypisteli huolettomalla otteella.
”Sinä… sinä olet niin paljon pahempi kuin aavistin sinun olevankaan.”
”Jos olisin voinut estää tämän kaiken”, Avde sanoi pahoittelevasti, ”olisin tehnyt sen. Toivon, että voit edes nähdä sen vihasi läpi.”
”Minä en vihaa”, sanoi Visokin eleetön ääni, ”koska sinä hallitsit minua vihalla. Sinä hallitsit minua pelolla. Sinä teit meistä ensin nappuloita, ja nyt… nyt jotain pahempaa. Olen lakannut vihaamasta sinua.”
Avde nyökkäsi vaiteliaasti.
”Kiitos, Visokki.”
”Et ymmärrä nyt vieläkään.”
Matoralainen ei hätkähtänytkään, kun Visokki kahmaisi salamannopealla otteella sirun tämän käsistä. Punainen Mies katseli kiinnostuneena hetken Visokkiin, joka puristi sinistä vapauden hehkua tärisevässä nyrkissään.
”Minä en enää aio antaa sinulle sitä oikeutta, että edes vihaisin sinua tai pelkäisin sinua”, Visokki sanoi hyisellä katseella. ”Olen päättänyt sulkea sen kokonaan pois. Et ole minkään siitä arvoinen. Minä olen täällä enää vain pysäyttääkseni sinut.”
Hänen äänensä oli korvannut kylmä monotonisuus. Se oli tietoinen valinta, jonka hän ei antaisi säröillä.
”Niin kauan, kun et vain saa minua tuntemaan mitään, et voi tartuttaa minua. Ymmärrätkö nyt? Minä en anna sinulle reikää minäkuvassani, jonka sinä voisit täyttää millään!”
”Visokki”, Avde hymyili hiljaa, ”se, että Rakentaja pystyi siihen, ei tarkoita, että sinäkin pystyisit vain sulkemaan tunteesi pois.”
Silloin viirusilmiin syttyi kirkkaan vihreä hohde, joka muutti valkoisen maiseman aavemaisen virvatulen pesäksi. ”Luuletko, että tämä on ensimmäinen kerta?” kaikui adminin ääni kaikkialta. ”Luuletko, etten ole tehnyt niin aiemmin?”
Kaksi jaokkeista hämähäkkimäistä sormea napsahti. Sininen hehku söi kaiken. Sokaisevan noituuden myötä maisema muuttui entropian autiosta valtakunnasta joksikin aivan muuksi.
Taistelukenttä hohkasi oransseja liekkejä, kun viimeisetkin jäänteet elämästä katosivat kaiken nielevään tuleen. Punainen Mies löysi itsensä seisomasta keskellä marssivaa armeijaa, joka kutoi tahmeaa vihreää verkkoa kuolevan kaupungin ylle. Ja siinä missä Visokki oli seissyt äsken kahdella jalalla, sätki nyt hirvittävä nelijalkainen peto, jonka silmissä ei ollut tippaakaan ymmärrystä tai empatiaa.
”Tiedätkö sinä, kenelle puhut, Avde? Tiedätkö sinä, miltä tuntuu olla supistettuna keskellä hirviöiden laumaa, ilman itseään? Sinä käytät niin paljon aikaa muistuttaaksesi minua siitä, minkälainen hirviö olen, että et muista kuinka totta se on.”
Hirviömäinen visorak kirkui ja hyppäsi matoranin kaulalle, ja sahahampaat huusivat tappavaa sinfoniaansa. Hurme satoi kaiken ylle.
Vihreä hehku hajosi, ja maisema muuttui jälleen aavikoksi. Avde ja jälleen kaksijalkainen Visokki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan. Visokki puristi Nimdan sirua kädessään yhä tiukemmin ja suuntasi sitä pitelevän nyrkin kohti Avdea.
”Aina kun olet saanut minut tanssimaan tahtiisi, olen tehnyt sen pelosta tai vihasta. Sen jälkeen, kun syöksin Rakentajan alas raivollani… sen jälkeen tein päätöksen, että en anna sinulle enää mitään, mitä voisit käyttää.”
”En tiedä, mitä sanoa tuohon, Visokki”, Avde vastasi. ”Noiden sanojen jälkeen sinä olet se, joka kehtaat kutsua minua tyhjäksi?”
”Sinä olet”, Visokki tuhahti, ”ja niin ovat lupauksesikin.”
Sen tehtyään hän siirsi toisen kätensä – sen joka ei pidellyt Nimdan sirua – takaraivolleen ja… tarttui siihen, mikä siellä oli. Siihen, mikä oli ollut siellä koko sen ajan, kun hän oli astellut aavikolla.
Se jokin leijaili siinä pisteessä oman näkökentän takana, johon ei ikinä voinut itse nähdä. Vaani siinä muuttamassa kaiken sen, mitä luuli tietävänsä totuudesta.
Ensimmäisellä otteella se ei vielä tarttunut sormiin – se ei suostunut olemaan tarpeeksi oleva siihen. Mutta kun Visokki keskittyi tarpeeksi pitkään, yritti tarpeeksi kovaa… iskivät hänen sormensa lopulta tiukasti kiinni kylmään metallipintaan.
”Sinä olet kulissi, näyttelijä”, Visokki sanoi, ”Kaikki mitä sinä esität on valhetta.”
Hän veti kädellään yhä kovempaa sitä, mikä oli hänen päänsä takana. Se piteli tiukasti itseään kiinni, mutta nytkähteli naisen jokaisella voimannäytöllä. Kohta se irtoaisi.
”Pukeudut uuteen asuun jokaista kohtaamaasi varten. Mutta ilman rooliasujasi et ole mitään. Näyttämösi takana on vain tyhjää!”
Lopulta metalli ei enää voinut taistella vastaan, ja Visokki riuhtaisi sen eteensä.
Hänen käsissään oli hopeinen kuunsirppi, hänen päätään leveämpi ja hänen olkavarttaan paksumpi. Se kiilsi kirkkaana keskellä aavikon harmautta ja heijasti vain pienenä vilauksena sitä, mikä antoi aavikolle valonsa.
”Ja… minä aion katsoa sinun esirippusi taakse”, sanoi Visokki ja iski kuunsirpin vasten polveaan.
Silloin se hajosi miljooniksi identtisiksi sirpaleiksi, jotka yhä kerta toisensa jälkeen putoillessaan ja pienemmäksi hajotessaan menettivät hohdettaan. Jäljelle jääneet pienen pienet kiteet sekoittuivat hiljalleen osaksi dyyniä, jolla he seisoivat, kuin ne olisivat aina olleetkin vain sen suolaa.
Punainen Mies katsoi Visokkia silmiin, hymyili ja särkyi paikallaan kasaksi sirpaleita kuin olisi ollut ontto posliininen nukke. Samassa halkesi aavikko, taivas ja kaikki minkä ylle se kääriytyi.
Halkeamien välistä vyöryi hukuttava aalto syvintä pimeyttä. Kuului ääni kuin tuhat uneksijaa olisi hätkähtänyt hereille, ja pian valkea taivas satoi Visokin päälle tuhansina pikku sirpaleina tuoden vain pimeyden.
Visokki avasi nyrkkiin puristetun kämmenensä. Ja kun hän katsoi siihen, oli sinisen sirun valheellinen hohde haihtunut pois.
Jälleen oli vain mustaa – ja punaisia silmiä kaikkialla.
”Sentään me löydämme tyhjyydestä kauneutta”, äänet vastasivat ikuisuuden jälkeen. ”Sentään me löydämme siitä tulevaisuuden.”
”Anna minun nauraa. Sinun tyhjyytesi on vain tyhjyyttä.”
”Olet sulkenut pois kaiken, mitä kerran rakastit, Verkonkutoja. Toivottavasti toivotat tyhjyyden itsekin tervetulleeksi.”
”Avde… ei se ole koskaan poistunutkaan luotani.”
Pimeys ei taittunut muulla kuin askelilla, joten Visokki asteli. Lopulta ylhäältä alkoi tulla vastaan valoa. Valoa, ja… musiikkia?
Sellaista musiikkia, joka oli soinut jo aiemminkin, mutta hän ei ollut erottanut sitä. Hän oli luullut sen rummuniskuja sydämenlyönneiksi. Ehkä ne olivatkin olleet yksi ja sama? Oli mahdoton sanoa, mistä rummut alkoivat ja mihin sydämenlyönnit loppuivat.
Siellä, mihin pimeys päättyi, pystyi Visokki astumaan lattialle, joka oli mustaa ja valkoista marmoria. Puisilla seinillä lepattavien valokivien hehku heijastui lattian kiiltävästä kivestä.
Tila aukeni eteenpäin koristeellisena käytävänä, jonka seinille oli sidottu punaista verhokangasta kauniisti laskostettuina kimppuina. Jokaisesta puisten seinien valokivien välistä roikkui naamio juuttuneena ikuiseen hymyyn tai ikuiseen irvistykseen.
Siniset pakarit, kultaiset haut. Samat ilveilevät naamiot vailla kantajaansa toistuivat seinillä eheinä ja kauniina, kun Visokki seurasi musiikin kaikua.
Musiikki voimistui ja voimistui. Se heijastui pitkin rakennelman sisuksia, viipyili sen käytävillä ja kaikui tiensä läpi kammioiden. Puiset rakennelmat ja kankaiset verhot musiikin tiellä eivät voineet tehdä paljoa äänen pysäyttämiseksi. Musiikki oli samaan aikaan eilisen aavemaisia kaikuja ja hitaasti sieluun vaanivia aavistuksia huomisesta.
Se kuulosti siltä kuin olisi ollut läsnä jokaisessa ajan hetkessä. Kuin siitä kaikesta virtaavaa puhdasta elinvoimaa ei olisi voinut käydä pysäyttämään.
Mutta musiikki ei kuulostanut siltä, että sen soittajissa olisi ollut elämää.
Mitä lähemmäs äänet synnyttänyttä kylmää kohtua eteni, sitä selkeämmin alkoi huomata, että eräs matalimmista kaiuista ei ollut koskaan ollutkaan soitin. Se oli puheääni, matala miehen ääni. Visokille vieras ääni.
Ääni muuttui kirkkaammaksi. Sen sanoista alkoi jo saada seuraavassa huoneessa selvää.
”Ja miksi Koneen olisi pitänytkään pysähtyä, rakkaat katsojat?” mies kysyi. ”Miksi se olisi tehnyt sen valinnan, kun se ei ollut koskaan tehnyt yhtään valintaa?”
Visokki pysähtyi kuuntelemaan käsi puisen, punaisen oven kullatulla kahvalla. Ääni oli jo hyvin lähellä jossain oven toisella puolella. Puhujan ääni oli matala, mahtipontinen. Sellainen, joka sai haluamaan pysähtyä kuuntelemaan, vaikka sanojen sisältö olisi ollut mitä tahansa.
”Miksi Koneen rakentaja olisi pysähtynyt… kun hän oli jo kauan sitten ylittänyt viimeisenkin rajan, jonka luuli omistaneensa?”
Visokki painoi kahvan alas.
Oven takana oleva tila oli hämärä. Sen ainoa valo tuli valtavan punaisen kankaan väleistä, raoista sen ja lattian välissä. Raskas, kymmenien metrien korkeudesta roikkuva esirippu liehui hiljaa paikallaan. Sen alta pilkottava kirkas valo paljasti hahmot, jotka istuivat esirippua vastapäätä olevalla seinällä.
Visokki säpsähti. Ne könöttivät hiljaa paikoillaan istuen kuin vuoroansa odottaen. Osa tummista silueteista makasi ja nojasi vasten penkkejä, joille ne oli asetettu. Hahmojen katseissa ei ollut eloa.
Visokki käänsi hitaasti katseensa poispäin silueteista pimeydessä, kohti hentoista valokiilaa kahden punaisen verhon välissä.
Hän otti askeleen sitä kohti. Miesääni puhui taas. Aina kun mies puhui, musiikki tuntui hiljenevän kuin hänen ääntään kunnioittaakseen.
”Siispä… rakkaat katsojani… Rakentaja toteutti punaista luonnettaan, punaista sieluaan. Se ei ollut koskaan ollut valinta – ainoa hänen valinnoistaan oli ollut astua tuolle lohduttomalle polulle, josta ei ollut pois astumista. Sille polulle, joka voitti aina, koska se oli poluista se, jonka tehtävä oli karsia pois muut polut.”
Visokki kosketti esiripun reunaa sormillaan. Valonsäteet vapautuivat valoisasta tilasta pimeään, kun hän raotti sitä epäröiden.
Miesääni naurahti tarkkaan harkittua naurua.
”Ha ha ha… rakkaat katsojani, se on punaisuuden luonne. Se, kuinka on juostava jatkuvasti eteenpäin voidakseen pysyä paikoillaan.”
Visokki tarttui esiripun molempiin puoliin ja riuhtaisi rivakasti itselleen raon. Hän asteli valoon.
”Sillä kaikki muu jää vääjäämättömän alle. Kaiken muun Tyhjyyden kita syö.”
Valtavien valokivien kohdistetut kiilat jostain katonrajasta saivat näyttämön puisen lattian kiiltelemään. Musiikkia ei soittanut mikään. Se kaikui tilan parvilta: metallinkiiltoisten, nelikätisten ja sieluttomien mannekiinien sisältä.
Puhuja seisoi aivan lavan päässä jäykästi mikrofonin ääressä. Tämä oli roteva harmaanmusta olento, ruumiinrakenteellaan todennäköisesti skakdi. Aivan varma Visokki ei voinut olla, sillä harja tältä puuttui. Sen sijaan musta takki peitti lähes koko olennon kehon.
Silloin Visokki huomasi lavan muut esiintyjät. Toisella puolella lavaa nytkähteli mustien siimojen vetäminä jäykkiä mannekiineja – punaisia, kuolleita Rakentajan rankoja. Samoja nazorak-vartaloisia sellaisia, jotka olivat raahanneet kaikki mieli-Klaanin asukkaat kaduille ammuttaviksi.
Ruostuneiden, tuhoutuneiden rankojen joukkio kantoi olkapäillään punaista metallista kudottua valtaistuinta. Sen huipulla istui hirvittävä turpea rautainen torakkakuningas, joka nojasi kultaiseen käteensä. Kauhistuttava olento katsoi julman armottomilla silmillä alas Visokkiin. Sen pää nousi katosta laskeutuvan siiman vetämänä ylväästi ylös ja langetti tyhjän katseensa koko luomakunnan yläpuolelle.
Lavan toisella puolella sätkyvät mannekiinit olivat nekin metallisia, mutta sinisiä. Irvokkaita, vääristyneitä kuvia niistä, joita niiden piti esittää. Ikuiseen irvistykseen jäätyneen kultaisen haun johtamia. Käsissään liput, joissa oli sininen ussal. Visokin ei tehnyt mieli katsella niitä pidempään.
Kun yleisölle puhunut skakdi kääntyi Visokkia kohti, näki hän, että siinäkin oli jotain pahasti pielessä.
Sen silmät olivat maalatut, hymy myös. Sen koko kasvot olivat posliinia, jonka ylle oli maalattu ilme. Nivelet olivat nitiseviä saranoita ja raajat puuta.
”Kuinka sopivaa! Itse Punainen Noita on suonut kunnian laskeutua takaisin meidän kuolevaisten joukkoomme! Hyvä yleisö… me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa!”
Visokki ei välittänyt mekaanisesti puhuvasta skakdista, sillä hänen silmänsä olivat jo nauliutuneet yleisöön.
Yleisö, joka näytöstä oli katsellut, koostui pelkästä pimeydestä. Näyttämön edessä oli huntu ikuista pimeää, josta katseli lavalle sata pientä punaista silmää.
Visokki asteli tyynesti skakdin ohitse lavan etuosaan ja oli hetken hiljaa, kunnes puhui uhmakkaasti pimeyttä kohti.
”Hieno kasa valheita sinulla täällä.”
”Et taida ymmärtää”, kuoro lauloi katsomosta. ”Tarinan kertominen ei ole valehtelua.”
Visokki katsoi olkansa yli mannekiinihyönteisten sätkymistä.
”Mikä ero niissä sitten on?”
”Mitä muuta sinun koko elämäsi on kuin tarina, jota sinä kerrot itsellesi työntääksesi tyhjyyden pois? Onko se valhe?”
Visokki tunsi melkein horjahtavansa. Hän tunsi melkein pimeyden tulevan, tunsi melkein aukon minuudessaan kutsuvan loista luoksensa.
Pienen hetken se vaikutti. Pienen hetken hän oli taas vain visorak ilman nimeä, ilman merkitystä. Pienen hetken ajan Relakin ääni leijaili kaiken yllä.
Sitten Visokki muisti, että hän ei saanut antaa sen vaikuttaa. Avde ei ollut sen arvoinen.
”Kenen vuoksi tämä sinun show’si on, Avde?” hän kysyi vahvana. ”Kuka sitä katselee?”
”Menneisyys”, kuoro lausui. ”Tulevaisuus. Tähtitaivas. Jumalat. Kaikki, mikä maailmassamme on tapahtunut siitä pisteestä asti, kun ensimmäinen tuike syttyi pimeyteen. Asiat kulkevat tavalla, joilla niiden kuuluukin, koska tähdet määräävät koko kosmoksen paikan.”
”Aika isoja sanoja.”
”On sinun valintasi uskoa tai olla uskomatta. Ainoa, millä on lopussa väliä, on narratiivi. Minä tarjoan teille mahdollisuuden olla sen voittajia.”
Visokki katsoi lavan sinisen joukon kantamaa valtaistuinta, jolla retkotti silmätön kultainen nukke visiiri-Hau kasvoillaan. Jos hän olisi sallinut itselleen tunteita, tätä kohtaan hän olisi tuntenut inhoa.
”Nytkö sinä olet yhtäkkiä meidän puolellamme?”
”Maailma, jonka luon, on vain yhtä kaunis kuin uneksijoideni uni. Sinun ja ystäviesi uni on hyvin kaunis. Omalla tavallaan nazorak-imperiumin uni on myös hyvin kaunis. Ja sinä tiedät, että mitä enemmän loisiani teihin molempiin tartutan… sitä enemmän se on yksi ja sama uni.”
Vihreät silmät kurtistuivat viiruiksi.
”Nazorakien uni? Kaunis?”
”Älä tee parastasi ymmärtääksesi minut väärin. Voin olla sitä mieltä, että unelma on kaunis, hyväksymättä sitä, miten siihen päästään. Yhtä lailla he haluavat nähdä utopian tulevan lihaksi kuin tekin.”
Uusi ymmärrys tuli Visokin mielessä todeksi. Hän muisti hetken Nazorak-pesässä, jolloin loinen hänen päästään oli kipittänyt vartijan mieleen. Miksi Avde ei olisi halunnut tartuttaa kokonaista kansakuntaa täynnä psyykkisesti herkkiä kohteita? Sotilaita, joita oli aivopesty koko elämänsä ajan?
Kuinka… kuinka moni heistäkin?
”Mitä sinä siis yrität?” Visokki sylkäisi. ”Luoda paratiisia maan päälle?”
”Joku voisi sanoa, että minun ei enää tarvitse. Mikä paratiisi edessäni ilmeneekään? Bio-Klaanin unelma on hyvin kaunis.”
Hänen kätensä jännittyi, eikä hän voinut estää itseään toimimasta.
Visokki sysäsi harmaan skakdin nukkemaisen hahmon maahan. Se retkahti, kalahti vasten puulattiaa ja pirstaloitui useammasta kohtaa, kunnes vain sätkyi rikkinäisenä hetken paikallaan. Särkyneiden posliinisten kasvojen välistä nitisi hiljenevien hammasrattaiden kalke.
”Ei.”
Pimeys oli hetken hiljaa.
”Olen ollut hyvin rehellinen vastauksissani. Oletettavasti et aio silti muuttaa suunnitelmaasi.”
”Ei tule kuuloonkaan.”
Punainen käsi nousi konemaisesti ylös. Katosta roikkuvien narujen nytkähtelyn myötä sekä konemaiset torakkanuket että irvokkaat versiot hänen ystävistään kääntyivät katsomaan Visokkia ja noussutta kättä. Kasvoillaan vain armotonta ikiroutaa Visokki puristi pihtihampaansa yhteen.
”Raastan ne tämän kaiken riekaleista riippumatta siitä, autatko sinä vai et.”
”Meidän täytynee siis olettaa”, naurukuoro kuiskasi, ”että näytös on ohi.”
Visokki napsautti sormiaan.
Leimahti huumaavan polttava tuli, joka nieli kaiken alleen. Se levisi punaisena hohkaavana häntänä näyttämötilan lattialle, sai voimaa ja valtaa puulaudoista, nielaisi esityksen aikana puhuneen nukkeskakdin sisäänsä ja lopulta huumaavalla voimalla ja kuumuudella tuhosi sekä Bio-Klaania että Allianssia edustavat nuket. Tuli nousi nukkejen narua pitkin aina kattoon asti, ja lopulta koko tila romahti liekkihelvetiksi.
Liekit kasvoivat pelkäksi valkoisena hehkuvaksi tuhoksi, joka vei Visokinkin.
Ja jälleen oli pimeää.
Silmiä, punaisia kuin kaiken niellyt tuli, aukeili taas ympärille. Ennen kuin niiden lohduton kuoro sai puheenvuoroaan, alkoi Visokki raastaa niitä paljain käsin. Verkoston säikeet napsahtelivat kirkuen ja savuten, ja syke sen uumenista kiihtyi entisestään.
Naurukuoron ontto ääni nousi jälleen tyhjyydestä.
”Saat varmasti tästä väkivallasta jotain, mutta… sinä tiedät meidät, valkoinen ratsuni. Sinä tiedät, että olemme valmiita yhteistyöhön.”
”Minä en halua unien tulkintaa. Minä en halua kuvajaisia tai kajastuksia. Minä en halua näytelmiä tai teatteria tai runoja tai konsertteja!”
”Mitä sitten, Verkonkutoja?”
”Minä haluan totuuden. Jos sinua todella kiinnostaa pysäyttää minut repimästä tätä kaikkea rikki, sinun on tehtävä yhteistyötä.”
”Pala kerrallaan, Visokki. Kysy jotain tarkempaa.”
”Näytä minulle sitten vaikka”, Visokki pihisi, ”mitä peliä sinä pelaat.”
Musta verkko ratkesi vertahyytävällä äänellä. Satakunta punaista silmää puhkesi ja rusentui hänen tieltään vetisin äänin. Jälleen hän putosi, syvemmälle ja syvemmälle.
Hänen kaksi jalkaansa ottivat vastaan marmorisen lattian. Sen pinta oli mustaa ja punaista ruutua vuorotellen, ikuisesti ja silmänkantamattomiin.
Visokki nosti katsettaan. Hän seisoi mustan ruudun päällä. Edessään, ikuisen pimeyden alla, hän näki vain pelinappuloita, jotka olivat yhtä isoja kuin hän itse: mustia ja valkoisia sotilaita sileine ja pyöreine kasvoineen muodostelmissa, joissa jokainen uusi liike horjauttaisi herkän tasapainon.
Kaksi lähettiä, musta ja valkoinen, seisoivat vierekkäisillä ruuduilla lukittuina taisteluun, jota ne eivät voisi käydä. Kumpikaan ei voisi ikinä astua toistensa ruuduille. Siinä ne silti kävivät hiljaista tanssiaan, joka ei päättyisi.
Taaempana rivistöissä marssi torneja, ratsuja, kuninkaita ja kuningattaria, kaikki langettamassa varjonsa mustan ja punaisen marmoriruudukon ylle. Sen kaiken keskellä seisoi Visokki. Niin kovin pienenä.
”Aika kirjaimellista, Avde”, hän totesi täysin tyhjälle tilalle.
Mustien nappuloiden takaa kuului askelten kaiku. Punainen Mies astui lopulta esiin pienenä ja harmittomana suuren mustan tornin takaa.
”Onko tämä enemmän sitä, mitä haluat?” hän kysyi varoen.
”Ehkä. En tiedä.”
”Mitä haluat kysyä, Visokki? Minusta tuntuu, että se ei ole ehkä yhtä konkreettista kuin mitä toivoisit pystyväsi kysymään.”
Visokki ei halunnut myöntää, kuinka oikeassa Avde oli. Konkretia muuttui yhä vaikeammaksi saavuttaa vuosikausien epätodellisen udun huumaamana. Milloin… milloin hän oli edes astunut Koneeseen? Kuinka kauan hän oli uneksinut kauniista tulevaisuudestaan?
Oliko mikään tästä todellista? Edes sillä tavalla, millä Avde ja tämän hirviöt olivat olemassa?
”Sinä”, Visokki mutisi, ”sinä et työskentele kovin syvillä konkretian tasoilla.”
”Siinä olet väärässä. Se, mitä tekoni aiheuttavat, on konkreettista, käsinkosketeltavaa todellisuutta. Tuolla jossain ulkona soditaan yhä sotaa.”
Kun Avde puhui, muutama suurista mustista ja valkoisista nappuloista alkoi liikkua. Kivi jyrisi kiveä vasten mekaanisen tarkassa liikkeessä, ja nappulat pysähtyivät taas. Sotilaiden lukitus valtavan laudan keskellä ei ollut lauennut vaan ainoastaan pahentunut.
Visokki odotti hetken ennen kuin viitsi liikkua. Sitten hän otti muutamia askelia lautaa pitkin tutkaillen asettelua. Avde puhui jälleen.
”Verta vuotaa joka päivä, osa siitä kuuluu viattomille. En voi väittää olevani syytön siihen.”
Visokin ääni tuli syvältä hänen kurkkunsa pohjalta.
”Pitäisikö tuon auttaa?”
”En syytä sinua, jos se ei auta. Uskon vain, että voisit samaistua siihen, mitä minä olen tekemässä.”
Hymy sinisellä pakarilla jäi puolitiehen empaattisesta. Visokki ei osannut sanoa, johtuiko se siitä, että Avde valehteli… vai siitä, että tämä ei täysin osannut ilmaista tunnetilaa.
”Toisinaan on kaksi valintaa, josta kumpikaan ei ole hyvä, mutta valinta täytyy silti tehdä. Sinä teit tänään useampia sellaisia valintoja.”
”Mitkä sinun vaihtoehtosi sitten ovat?”
”Joko antaa kaiken hyvän näivettyä, kuten se vääjäämättä näivettyy… tai luoda itse parempi tulevaisuus. Molemmat polut ovat täynnä ruumiita.”
”Ei riitä”, Visokki töksäytti, ”anna konkretiaa. Ketkä tämän laudan osapuolet ovat?”
Avde nosti käden leualleen ja jäi pohtimaan sitä.
”Olisi helppoa sanoa vain Bio-Klaani ja Allianssi”, hän makusteli, ”mutta siinä, missä tämä lauta edustaa vain narratiivia, jota yritän ymmärtää… myös te edustatte jotain paljon suurempaa kuin olette. Te jatkatte vain taisteluita, joita moni teitä ennen on yrittänyt taistella. Nappulat ovat symboleita teille. Te jollekin ikiaikaisemmalle.”
Hän hymyili.
”Noiden nappuloiden rooleissa on ollut teitä ennen lukemattomia nimiä. Kaatuneita, voittaneita. Tämä peli on ikuisuuksia vanha.”
”Usko”, Visokki sanoi katsoen valkoisia nappuloita, ja kääntyi mustia kohti, ”Tyhjyys.”
Avde nyökkäsi.
”Uskon ja tyhjyyden taistelu. Niin kuin sinä silloin ikuisuus sitten sanoit.”
”Voit kysyä minulta, ketä jokin nappula edustaa”, Avde sanoi. ”Kysy ketä tahansa… mutta ymmärrä, että yksittäiset nappulat eivät ole tärkeitä. Rooleissa on ollut kymmeniä. Satoja. Luvut tuskin merkitsevät paljoa.”
Visokki pysähtyi aloilleen miettimään. Kerrankin kun Punainen Mies antaisi hänelle mitä tahansa, ei hän osannut kysyä mitään. Epäluulon ja kauhujen verho oli liian suuri ja raskas hänen käsilleen raotettavaksi.
Lopulta hän nosti kätensä sormi ojossa kohti valkoista kuningatarta.
Avde nyökkäsi, ja maailma välähti.
Visokki seisoi keskellä Tawan toimistoa ja näki parhaan ystävänsä juomassa väsyneenä teetä pöytänsä takana.
Näky katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Se oli näyttänyt niin todelliselta. Oliko se… unen ulkopuolelta? Valvoiko Tawa taas?
Hänen ei pitäisi, Visokki huomasi ajattelevansa, kunnes ymmärsi, että jotain paljon painavampaa oli käsillä.
”Kyllähän minä tiesin tuon”, Visokki sanoi hiljaa.
”Hän ei ole ensimmäinen Valkoinen kuningatar”, Avde hymyili, ”mutta hänellä on enemmän uskoa kuin kenelläkään tähänastisista. Tai kyllähän sinä senkin tiedät.”
Visokki ei vastannut vaan osoitti seuraavaksi valkoista lähettiä. Samaa, joka oli lukittunut loppumattomaan taisteluun mustan vastineensa kanssa.
Maailma välähti jälleen, ja Visokki löysi itsensä Lehu-metsän pimeästä yöstä. Riutuneen näköinen Guardian istui kosteassa maassa ja nojasi vasten puunrunkoa. Hän veisteli hiljaa oksanpätkää terävämmäksi, huokaisi ja tuijotti hetken kohti tähtitaivasta.
Eikä Visokki voinut tietää, oliko näky jotain, jonka Avde hänelle oikeasti näytti, koska Avde siihen pystyi, vai täysin Avden luomaa valhetta – vai jotain, jonka hänen oma mielensä oli täyttänyt vastatakseen kysymykseen.
Hän ei voinut tietää, oliko Gee oikeasti siinä, tai edes elossa. Eikä hän voinut juuttua siihen. Maailma välähti ja shakkilauta palasi.
”Nämä sinä tiesit jo, Visokki. Minä tiedän, että sinä tiesit.”
”Halusin vain varmistaa.”
”Kysy minulta jotain, mitä et tiedä. Mutta muista… peli ei ole tärkeä. Peli on vain työkalu kaiken ymmärtämiseen.”
Hetken Visokki pureskeli ajatuksiaan, ennen kuin puhui ne ääneen.
”Aloitetaan sitten vaikka siitä, että kummilla nappuloilla sinä pelaat?”
”Tavallaan molemmilla. Mutta en kummillakaan.”
Visokki tuhahti. ”Mitä järkeä siinä on?”
”Kummatkaan näistä eivät ole minun nappuloitani”, Punainen Mies sanoi astellen mietteliäästi kauemmas. ”Se peli, jota minä pelaan ei ratkea siihen, että musta kaataa valkoisen, tai valkoinen mustan. Minä pelaan voittaakseni itse pelin.”
”Tarkoitatko”, Visokki ymmärsi, ”peliä itseään vastaan?”
”Kyllä. Peli täytyy rikkoa… mutta sen voi rikkoa vain tavoilla, jotka ovat sääntöjen mukaisia.”
Punainen Mies kääntyi katsomaan jotain, jota Visokki ei ollut vielä huomannut. Visokki havahtui siihen ja jatkoi pienten punaisten silmien katseen seuraamista.
Ja silloin Visokki näki ne.
Punaiset.
Shakkilaudan sivussa, siellä missä hän oli aiemmin rekisteröinyt vain tyhjää pimeyttä, lepäsi kolmas rivistö sotilaita, ratsuja, torneja, lähettejä ja kaksi kuninkaallista. Nämä olivat kiviseltä pinnaltaan samaa karmiininpunaa, jota Avden haarniska heijasti. Rivistö ei ollut vielä liikkunut paljoakaan mustia ja valkoisia kohti.
Se vain katseli.
”Vai niin. Ja kenen avuksi nuo ovat tulossa?” Visokki kysyi.
Avde osoitteli nappularivistöä kohti ylpeän oloisena. ”Mitä jos sanoisin sinulle… että haluan matittaa molemmat kuninkaat?”
”Ahaa”, Visokki sanoi ankeasti. ”Ymmärrätkö sinä aivan varmasti, miten tämä peli toimii?”
Avde ratkesi vilpittömältä kuulostavaan nauruun.
”… hauskaa. Kolmen pelaajan variantti on vanha eteläinen perinne. Iso osa sitä on tasapainottelua sen välillä, kuinka paljon pelistä on sotaa ja kuinka paljon politiikkaa.”
”Jos valkoinen on Bio-Klaani ja musta Allianssi”, Visokki sanoi, ”niin kenellä sinä sitten pelaat, ja miten luulet voittavasi?”
”Anna kun toistan itseäni. Pelillä ei ole väliä. Peli on vain instrumentti. Peli on vain yksi uusi narratiivi lisää. Nappulat ovat vain rooleja täytettäväksi siinä missä näytelmänkin roolit. Se, mitä minä yritän tehdä, on haastaa narratiivia.”
”Narratiivia”, Visokki sanoi, ”eli mennä ‘kohtaloa’ vastaan?”
”Niin”, Avde sanoi.
”Mutta olet silti… punainen?”
”Visokki. Kohtalo, kuten peli, jonka keskellä seisot, on vain yksi uusi pulma ratkaistavaksi. Sitä ei ratkaista menemällä täysin sitä vastaan. Se on liian vahva voitettavaksi. Täytyy löytää… aukkoja sen vääjäämättömyydessä. Ja niin tehdäkseen on ehkä pelattava sen säännöillä.”
”Matittaa musta ja valkoinen”, Visokki sanoi, ”eli kaiken tämän jälkeen haluat vain, että me tuhoamme toisemme?”
Avden hymy hyytyi. Hän nosti kättään, puristi sen sormia yksi kerrallaan nyrkkiin ja puri huultaan.
”Ei, ei, ei. Visokki, valkoinen ei ole Bio-Klaani. Musta ei ole Allianssi. Mutta se, minkä sävyjen alla te marssitte, ei muutu. Minä… haluan lopettaa sen taistelun. Te olette vain uusi kierros pyörässä.”
Visokki nyökkäsi. Aina välillä hän erehtyi kuuntelemaan Avden sanoja eikä merkitystä niiden takana. Pelkät sanat kuulostivat usein hyviltä, totuus niiden takana ei. Ja hän mietti, mitä olisi voinut kysyä. Pelilauta edessä otti kymmenien, satojen, ehkä tuhansien kysymysten hukuttavan muodon, ja hän olisi voinut viettää ikuisuuden kysyen sitä, mitä jokainen yksittäinen sotilas edusti.
Vaan tilanne ei ollut tasa-arvoinen.
Avde saattoi kertoa totuuden, mutta kaikessa todenmukaisuudessaankin jokainen vastaus oli yksi uusi manipulaation siemen. Syvän Naurun lonkerot kurottuivat syvemmälle kuin hänen ajattelukykynsä ikinä kykenisi tarrautumaan. Verkosto oli niin iso… ja se saattoi kasvaa joka hetki. Avde ei valehdellut, mutta vastaamalla kysymyksiin hän piti tilanteen hallinnassaan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Loputtomilla väärillä kysymyksillä Visokki hukuttaisi itsensä vain nimeämättömän kauhun suohon, josta ei ehkä ikinä nousisi.
Jos hän kysyisi jotain, hänen olisi kysyttävä vain tärkeintä.
”Sinä sanoit juuri, että yksittäisillä nappuloilla ei ole väliä. Että ne ovat vain rooleja, jotka kuka tahansa voisi milloin tahansa halutessaan ottaa.”
”Niin, niin sanoin.”
”Se ei ole täysin totta, eihän”, Visokki kuiskasi. ”Kuka tahansa ei voi olla kuningas. Kuninkaan kaatuessa kaikki kaatuvat.”
Visokki kääntyi, ja hänen katseensa pureutui suoraan keskelle Avden otsalohkoa.
”Näytä minulle, ketkä ovat kuninkaat.”
”Minä muistan, mitä sinä olet kuninkaista mieltä.”
Visokki pudisti päätään. Punaisen Miehen hymy oli pieni.
”Jos luulet ymmärtäväsi näkemääsi… ole hyvä, ja katso. Kenestä haluat aloittaa?”
Visokki nosti hitaasti kätensä, antoi sen lepäillä hetken ilmassa… ja suuntasi sen lopulta valkoiseen kuninkaaseen.
Jälleen maailma välähti ja kaikki muuttui… mutta nyt välähdys kesti pidempään. Valkoinen jäi leijailemaan kaiken ylle, ja Visokilta kesti hetki ymmärtää, että se oli jälleen häntä ympäröivän maailman ominaisuus.
Hän oli taas kylmän tuulen pirstomalla suola-aavikolla. Se kipristeli hänen jalkojaan alla, ja epätodelliselta tuntuva tuuli pyyhkäisi hänen ylitsensä.
Hänen edessään oli suuri kivi, jolla istui joku. Joku, jota Visokki ei ollut ikinä eläissään nähnyt. Lannistunut hahmo harmaassa sadeviitassa lepäsi lohkareen rouhealla pinnalla. Tämän huppu nousi hieman häntä kohti… ja pari punertavina hehkuvia silmiä tuijotti sen varjosta.
Sadeviitta puhui.
”Kuka… kuka sinä olet?”
Visokki oli varautunut kaikkeen, mutta hän ei voinut olla hätkähtämättä. Oliko… oliko hän oikeasti jossain? Unenomainen usva, josta maailma koostui, teki hyvin vaikeaksi arvioida, mikä oli unta ja mikä ei. Oliko tämä Avden unen suola-aavikko? Oliko tämä vain muisto siitä? Oliko… oliko niillä kahdella eroa?
Vaikka hän tiesi mahdolliseksi, että seisoi pelkässä valheessa, hän ei voinut estää itseään puhumasta.
”Minä… olen Visokki.”
Hahmo sadeviitassa tuntui makustelevan sanoja hetken. ”Visokki. Visokki… ilo nähdä sinut. Mikä ihmeellinen mieli.”
Hän huokaisi hiljaa ja sitten naurahti kuivasti.
”Hän lähetti sinut tänne pilkatakseen minua. Että joku näkisi minut tällaisena.”
”K-kuka sinä olet?”
”Pelkkä haamu. Pelkkä kaiku. Pelkkä muisto.”
Vaaleus alkoi tulla yhä voimakkaammaksi, ja Visokki tunsi unen häilyvän ympäriltään. Enää pieni aavistus siitä kummitteli hänen silmiensä edessä… ja kohta sekin olisi poissa.
”Mutta jos tahdot nimen… sano Orondes.”
Kaikki pirstaloitui. Aavikko katosi. Shakkilauta palasi, ja Punainen Mies seisoi hänen edessään.
”M… mitä?”
”Valkoinen kuningas”, Avde sanoi hiljaa. ”Lupasin vastauksia. En, että ymmärtäisit niitä. Kuka seuraavaksi, Visokki?”
Kysymys herätti Visokissa hiljaista kauhua. Mitä väliä sillä olisi, kumman hän valitsisi? Mustan? Punaisen? Ymmärtäisikö hän kumpaakaan?
Hiljaa hän kirosi sitä, että oli alkanut pelata Avden näennäisten valintojen peliä.
Toisaalta… hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin jatkaa kysymyksiensä kysymistä. Visokki siirsi kätensä… ja osoitti mustaa nappulaa.
Siihen, mitä hän silloin näki, ei hän olisi mitenkään osannut varautua.
Pelkkä mustimmista mustin yö vyöryi hänen ylitsensä. Mitään nähtävää ei ollut.
Oli vain ikuinen marssi kaikkialta hänen ympäriltään lohduttomien hyönteisten armeijan jaloilla ja kasvava pimeys, joka nieli auringot.
Ja pari silmiä, joiden läpi Visokki näki maailman kuolevan.
Visokki hätkähti ulos näystä. Se oli ollut nopeaa. Hän voi pahoin ja horjui shakkilaudan yllä.
”Mitä”, Visokki huohotti, ”Mitä?”
”Jos vastaukset ovat liian isoja… ehkä et ikinä halunnutkaan niitä?”
Se lähes vapautti vihan liekin Visokin sisältä, mutta hän vastusti sitä ja piti itsensä kylmänä. Pelon ja pahoinvoinnin aavistukset pois puskien hän käänsi Avdelle selkänsä ja osoitti punaista kuningasta.
”Anna minulle kaikki”, Visokki sanoi, ”sinä lupasit.”
”Hyvä on”, Avde sanoi. ”Tervetuloa Hänen hoviinsa.”
Silloin punaisen hehku hyökyi hänen ylitsensä… mutta se ei ollut vain punainen väri. Oikeastaan hän ei ollut varma, oliko se väri laisinkaan niinkään kuin tuntemus kaiken ylitse vyöryvästä punaisuudesta.
Sellaisesta voimasta, joka poltti pois kaiken muun kuin sen, mikä piti tapahtua.
Ja sitten… Visokin täytti…
Liian paljon.
Liian paljon ajatuksia. Liian paljon hahmotettavaa.
Ja tunne siitä, kuinka häntä katseltiin. Mutta se oli enemmän kuin häntä oli koskaan katseltu. Se oli enemmän kuin Syvän Naurun lohduttomat silmät olivat koskaan häntä katselleet, koska…
… ne olivat samoja silmiä.
Visokki ei voinut estää itseään huutamasta näkemälleen ja kääntyi alaspäin. Hän piti katseensa maassa, sillä hän ei uskaltanut katsoa ylös.,
Tilan lattia oli mustaa ja punaista shakkikuviota. Se, mikä katosta roikkui, kilisi, natisi ja rohisi. Se oli isompi kuin mitään, mitä hän oli ikinä nähnyt. Ja ennen kaikkea… se eli. Sen olemuksen liikuskelun hirvittävät, jyrisevät äänet kuurouttivat hänet.
”Kerro minulle, Verkonkutoja”, Syvän Naurun ääni kaikui jostain alempaa. ”Kerro minulle, mitä haluat, niin hän tekee sen sinulle.”
”E-ei…” Visokki kuiskasi.
”Minä tiedän, että sinä olet rikki. Hän on korjannut niitä, jotka ovat olleet enemmän rikki. Keho, jossa sinä olet… haluatko sinä sellaisen itsellesi oikeasti?”
Silmäkulmassaan Visokki näki, kuinka ylhäällä olevasta valtavasta massasta laskeutui jotain. Se jokin sykähteli, rutisi ja muutti muotoa.
Oli… oli kuin suuri neula olisi parsinut irtonaisista kappaleista jotain, joka otti muotoa hänen vieressään.
Visokki oli tappanut tarpeeksi paljon tietääkseen, että nuo olivat metallin, lihan ja luun ääniä.
Hän ei uskaltanut katsoa. Hän ei halunnut katsoa. Hänestä tuntui, että jos hän katsoisi, hän kuolisi.
Syvän Naurun ääni kaikui uudestaan, nyt lähempää.
”Anna kun hän näyttää sinulle. Kerro meille, mitä olet vailla… niin voit saada sen.”
”Ei”, Visokki sanoi. ”Ole hiljaa. Ole hiljaa, ole hiljaa, ole hiljaa.”
”Miksi sinä et tekisi sitä, Verkonkutoja?”
”Ole, ole…”
”Miksi et tekisi sitä, mitä haluat eniten maailmas-”
”OLE HILJAA!”
Visokin huuto kaikui pitkin ääretöntä tilaa. Hän oli nostanut katseensa kohti sitä, mitä vieressä parsittiin.
Hetken hän luuli tuijottaneensa peiliin. Silmät olivat tutut…
… mutta metallisen langan kasassa pitämät kasvot olivat hirvittävimmät, mitkä hän oli ikinä nähnyt.
Sitten Visokki sulki silmänsä.
Ja oli jo jossain kaukana.
Kaksi kuukautta ennen päivänsarastusta
Sairasosasto
Sairasosaston käytävän kattolamput särisivät ja välkkyivät villisti kaikki samaan tahtiin, kun sähköinen energia sinkoili huoneen seiniä pitkin ja haipui hitaasti pois.
Hirvittävän rätinän päätyttyä Visokki havahtui kahteen asiaan, jotka kiinnittivät hänen huomionsa keskellä kaikkea:
Tawaan…
… ja Tawaan.
”M-mitä ihmettä?” Visokki kuuli itsensä sanovan.
Hänen paras ystävänsä seisoi saranoiltaan revenneen sairasosaston huoneen oven ja tyhjän oviaukon edessä ja katsoi häneen. Mutta… samaan aikaan hänen paras ystävänsä makasi lattialla huutaen tavalla, joka sai Visokin kangistumaan kauhusta. Kaksinkerroin lattialla kirkuva Tawa tärisi ja piti ääntä, josta Visokki ei voinut tietää, oliko se kipua vai pelkoa. Tämän Tawan ihossa oli kymmenittäin pienen pieniä halkeamia.
Mutta… maassa lojuva oli se Tawa, jolle hän oli äsken puhunut. Jonka kanssa hän oli tapellut.
Visokki ei tiennyt, kuka oli hänen edessään seisova täydellisen virheetön kultainen nainen, joka katsoi maassa sätkivää Tawaa empaattisesti. Visokki ei ollut aivan varma, mutta… hetken aikaa oli näyttänyt siltä kuin lattia tämän alla olisi ollut vain utuista valkoista hiekkaa.
Ei. Ei voinut olla.
Toinen Tawa seisoi sairasosason käytävällä näyttäen kiinteältä, konkreettiselta, lihalliselta. Todelliselta.
Ja kun tämä puhui, ei se puhe ollut vain kaikuja hänen ajatuksissaan, vaan se kimpoili sairasosaston seiniä pitkin. Hyvin fyysisenä.
”Helei”, tämä sanoi katsoen häntä kohti. ”Sinä olet varmasti Visokki.”
Visokki tunsi jalkojensa jännittyvän. ”Kuka sinä olet?”
”Kuten jo aiemmin sinulle sanoin, minäkin olen Tawa”, nainen sanoi. ”Se on aika yksinkertaista. Mutta myös aika monimutkaista. Kuten monet asiat tapaavat olla.”
”… anteeksi, mutta… minä en nyt yhtään ymmärrä mitään tästä.”
”Siihen kannattaa tottua”, Tawan peilikuva sanoi surullisesti hymyillen. Hän katsoi alas maassa nyyhkyttävään ja voihkivaan Tawaan. Visokkikin katsoi tähän, eikä tiennyt ollenkaan, mitä tehdä. Hän tunsi vain jäätyneensä paikoilleen täysin unenomaisessa tilanteessa.
”Älä huoli, hän on vain shokissa. Tämä… ehkä laukaisi jotain muistoja. Jotain, joita hän ei ole hetkeen ajatellut. Minusta tuntuu, että olisi viisasta siirtää hänet pois näkyviltä hetkeksi.”
”Ja sinut!”
Peilikuva hymähti hölmistyneenä. ”Totta kai. Autatko minua hänen kanssaan?”
Visokki henkäisi syvään ja alkoi nostaa Tawaa varoen pihtihampaillaan. Peilikuva käveli luokse ja tarttui itsensä näköistä naista rivakasti kainaloista.
Toa saatiin vaivalloisesti omille jaloilleen… joten Visokilla kesti hetki huomata, että ylihoitaja Yilda tuijotti heitä käytävän toisesta päästä.
Voi ei.
”Tuota, minä kuulin täältä ääniä”, po-matoralainen nainen sanoi vapisevalla äänellä. ”Mitä… mitä täällä tapahtuu?”
”Hupsis”, Tawan peilikuva sanoi leikkisästi.
”Anteeksi tästä”, Visokki sanoi ja katsoi hoitajaa tämän Kanohi Matatun kehystämiin silmiin. Hänen omansa alkoivat hehkua kirkkaan vihreinä.
Yildan silmät taas alkoivat lerppua. Tämä lysähti lattialle ja alkoi nukkua sikeää unta.
Tawan henkilökohtaisen huoneiston ovi sulkeutui käytävällä seisovan Visokin silmien edestä. Ennen oven sulkemista Tawan peilikuva vilkaisi vielä Visokkia huoneiston puolelta hymyillen.
”Nähdään myöhemmin.”
”… nähdään.”
Visokki tuijotti oviaukkoon täysin pöllämystyneenä ja kääntyi siitä poispäin. Kiinni kolahtaneen oven toisella puolella, vasten käytävän seinää istui… se Tawa, jonka hän paremmin tunsi. Tai oli luullut tunteneensa.
Halkeamat joka puolella tämän kehoa olivat himmenneet lähes olemattomiin kuin ne eivät olisi olleet muuta kuin parin päivän takaisia mustelmia. Hyvinvoivalta Tawa ei näyttänyt, vaan todella kalpealta istuessaan parin metrin päässä oman asuntonsa ovesta ja silitellessään raukean hämmentynyttä Nöpöä sylissään.
Visokki lähestyi vanhinta ystäväänsä varoen. Hänestä tuntui siltä, että jokainen askel oli liian äänekäs, joten hän päätyi lopulta pysähtymään kiusallisesti metrin päähän tästä.
”On ehkä parempi, että hän majoittuu asunnossasi. Ainakin niin pitkään, kunnes ymmärrämme, mitä tässä on meneillään.”
Tawa ei vastanut aivan heti, vaan tuijotteli pientä ussalia täysin apaattisena. Visokki odotti hetken turhaan vastausta ja päätti jatkaa taas.
”Xela voi vaikka hoitaa hänelle ruokakuljetukset joka päivä. En halua, että hän käveleskelee linnoituksessa. Siinä on riskejä.”
”Tietty.”
”Haluatko sinä kertoa Geelle, vai kerronko minä?”
”Minä voin yrittää kertoa. En kyllä tiedä, mitä.”
Visokki nyökkäsi keikauttamalla koko etuvartaloaan alaspäin. ”… oletko sinä kunnossa?”
Tawa nosti vihdoin katseensa häneen. Tämän kasvoille nousi myös hymyntapainen, mutta sitä oli vaikea löytää hänen riutuneesta olemuksestaan.
”Yllättävän hyvin kun ottaa huomioon, että halkesin ilmeisesti juuri kahtia.”
”Se… se on hyvä. Ymmärrätkö sinä, mitä tässä tapahtuu?”
Tawa pudisti päätään.
”Selvä. Mutta… onko sinulla minulle jotain kerrottavaa? Jotain, joka voisi ehkä liittyä tähän?”
”En tiedä. Ei varmaan sen enempää kuin se, mitä sait kaiveltua päästäni ennen tätä”, Tawa sanoi hiljaa.
”Anteeksi. Yritin vain auttaa. Sinä… sinä olit ollut tiedottomassa tilassa jo aika pitkään.”
Tawa nyökkäsi hyväksyvän oloisesti.
”Varmaan vain stressiä.”
”Ei… ei tämä kyllä vain stressiltä näytä. Kuule, haittaako sinua jos kysyn jotain siitä, mitä näin päässäsi?”
Toa pudisti päätään taas. ”Siellä oli aika pelottavia asioita. Sanooko nimi Leto sinulle mitään? Entä… Endon?”
”Eipä oikeastaan”, Tawa mutisi. ”Nimiä, pieniä kohtaamisia. Tulevat välillä mieleen.”
”Sinä… et muista koko elämääsi?”
Tawa naurahti hermostuneesti, mutta leikkisästi.
”Kuka muistaisi? Taitaa olla aika yleistä.”
”Niin. Niin kai.”
Sen hetken ylle laskeutui taas äänekäs hiljaisuus. Visokki ei voinut olla ajattelematta toista Tawaa oven takana. Hän ei voinut olla varma, kuunteliko tämä joka hetki. Hän kuitenkin rauhoittui hieman tajutessaan, että toinen Tawa kuulisi heistä vain Tawan puheen.
”Kuule, minä vain mietin”, Visokki sanoi käveleskellen hieman pitkin käytävää. ”Tässä on ollut nyt kaikenlaista. Olin pitkän aikaa poissa, kun… kun lähdin Avden matkaan. En voi tietää kaikkea, mitä täällä on tapahtunut. Eihän tämä liity nyt vaikka niihin kraata-kanistereihin, joita me sinun kanssasi joskus metsästimme?”
”Ei”, Tawa sanoi itsevarmasti. ”Ne niljakkeet ovat kaikki kuolleet.”
”Niin, onhan siitä aika kauan”, Visokki sanoi. Ja ymmärsi, kuinka paljon ikuisuudet Avden maailmassa olivat hälventäneet hänen kykyään suhteuttaa aikaa sen ulkopuolella. ”Ehkä se oli hölmö kysymys. Pärjäätkö, jos menen nyt?”
Nöpö päästi pienen vinkaisun Tawan sylistä. Tawa rapsutti sitä silmävarsien välistä ja nyökkäsi. Ilman kykyä tehdä hyvästeistään vähemmän hankalia Visokki kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi astella portaikkoa kohti.
Tawan äänen oli täyttänyt väsymyksen lisäksi raskas paino. Hänen puheestaan kuuli palan kurkussa.
”Minä, minä olin aika huolissani sinusta. Pelkäsin, etten näkisi sinua enää ikinä, kun… katosit sinä yönä. Silloin kuoli aika monia. Ja se… se oli vasta alkua.”
Visokista tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt kääntyä ympäri ja kipittää parhaan ystävänsä luokse, mutta hänessä ei ollut voimia sellaiseen. Hänestä tuntui pahalta, että hän tiesi, ettei pystyisi helpottamaan Tawan oloa. Ei tänään. ”Minä olen elämäni kunnossa. Avde teki kuten lupasi, eli päästi minut menemään. Minulla ei ole enää edes loista… se lähti pois, kun annoin hänelle sen muiston Nimdasta.”
”Muiston…?” Tawa sanoi hämillään. ”Ai sen, kun löysimme sen rannalta?”
”Ei. Jotain vanhempaa. Sellaista, mitä en…”
Seuraavat sanat tuntuivat niin ironisilta, että Visokki ei olisi halunnut sanoa niitä. ”… itse muista.”
Tawa hymähti.
”Missään ei ole enää mitään järkeä, eihän?”
”Ei.”
Nöpö vinkaisi hieman, ja Tawa naurahti tälle.
”Paitsi sinussa”, hän sanoi. ”Sinä olet ainoa, missä on järkeä.”
Visokki hymähti hiljaa ja alkoi kävellä kohti portaikkoa.
Kaikki vaikutti olevan hyvin. Mutta jokin oli ehkä muuttunut lopullisesti, vaikka hän ei halunnutkaan ajatella sitä.
Eikä muutos ollut ainoastaan Tawassa.
Haljenneen maailman synnyttämällä rannalla
Päivänsarastus
M-mitä?
Muisto kuukausien takaa, jossa Visokki oli viipyillyt, tuli kylmän tuulen pois viemäksi. Hiljalleen hän heräsi unesta, joka oli kutsunut sen takaisin. Hänen kasvonsa painautuivat vasten kovaa valkeaa suolaa, jolta hän löysi itsensä makaamasta.
Vapisevin, heikoin käsin hän nosti itsensä ylös. Ensimmäinen asia, jonka hän näki, oli horisontti, joka aaltoili kuin kangas tuulessa. Kylmä viima repi riekaleiksi maailmaa, mutta kaaos loi myös uutta. Tämä uni oli tuhansien uneksijoiden synnyttämä. Se haki vielä muotoaan, eikä voinut olla mahdollista arvata, minkälaisen se lopulta ottaisi.
Visokin vierellä musta meri huuhtoi laineitaan vasten syntynyttä rantaviivaa. Meren takana häämötti vain lisää merta – päättymätöntä ikuisuutta, joka laajeni nopeammin kuin sen äärtä ehtisi saavuttaa. Kun Visokki sai itsensä pystyasentoon, hän kääntyi vaivalloisesti katsomaan toiselle puolelle. Rantakalliot oli veistetty siitä samasta valkeasta unihiekasta, josta koko muukin maailma oli syntynyt. Ne nousivat hänen edessään korkeina, rouheina, jonkin suuren mullistuksen sellaisiksi muovaamina. Kallioiden muodoissa oli jotain etäisesti tuttua.
Ehkä tämä osa unta perustui rantaan, jolla hän oli joskus astellut. Sellaiseen, josta joku muu uneksi juuri nyt.
Ehkä… ehkä sama muistojen ja unien kaiku oli saanut Visokin näkemään sen, mitä hän oli äsken nähnyt. Hän ei voinut olla varma. Konkretia ja todellisuus hiipuivat sitä kauemmas, mitä pidempään hän täällä vietti, ja hahmottomasta unesta tuli yhä normaalimpaa. Keho, johon hän pukeutui, alkoi tuntua todellisemmalta kuin muistot sitä ennen.
”Ah, siinä sinä olet”, kuului Punaisen Miehen ääni takaapäin.
Visokki kääntyi taas kohti Avdea ja ehti nähdä oven sulkeutuvan tämän takana samaan tyhjyyteen, josta matoralaisen näköinen hahmo oli astunut.
”Pahoittelut, menetin sinusta otteen. Katsoit johonkin sellaiseen, johon et ollut valmis. Tässä maailmassa on riskinä… menettää itsensä, jos ei pysy kiinni konkretiassa”, Avde sanoi kuin yrittäen tarttua johonkin näkymättömään toisella kädellään. ”Jos ei pakota sen kaaokseen jonkinlaista muotoa.”
Avde katsoi kohti mustaa merta, jonka vieressä he seisoivat.
”Onneksi meri huuhtoi sinut takaisin tälle rannalle. Olisit voinut myös jäädä ikuisesti vangiksi sen laineisiin.”
Visokki yskäisi hieman ja pyyhkäisi kädellään kasvojaan. Hänestä tuntui siltä kuin hänen kitansa olisi ollut täynnä rannan suolaa.
”Missä me olemme nyt? Miksi… miksi tämä tuntuu etäisesti tutulta?”
”Visokki?” Avde naurahti epäuskoisesti. ”Etkö todella tässä vaiheessa jo näe?”
Hän kääntyi poispäin ja alkoi astella syvemmälle rantaan. Visokki seurasi hänen askeliaan pitäen itsensä kovana.
”Minä… luulen saaneeni osan vastauksistani”, hän sanoi, ”mutta en kaikkia niitä.”
”Lupaan antaa sinulle kaiken, minkä voin”, Avde sanoi kääntymättä kohti. ”Olet auttanut minua niin paljon, että ansaitset totuuden.”
”Hyvä. Kerro sitten minulle, miten loisesi tuhotaan.”
Avde pysähtyi paikoilleen rantahiekalle ja jäi tuijottamaan jotain valkeassa rinteessä. Visokki pysähtyi myös seuraten tämän katsetta. Hän ei löytänyt piirteettömästä valkeasta rinteestä muuta erityistä kuin…
… joukon sinisiä petunioita. Viisiterälehtiset kaunokaiset kukkivat rinteen ainoina väripilkkuina tässä hirvittävässä maailmassa, josta värit olivat kadonneet täysin.
”Ah”, Avde hymähti iloisesti. ”Ilahduttavaa. Siinä, missä niiden pitääkin olla.”
Visokki räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Miten… miten niin?”
Avde kääntyi ympäri. ”Visokki, älä viitsi. Kyllä sinä olet nähnyt nuo istutukset. Ne ovat hyvin kauniita. Ja sitä paitsi…”
Sininen pakari katsoi kohti rantakallioista korkeinta.
”… sinä olet ollut täällä jo aiemminkin tänään.”
Ennen kuin ymmärrys hiipi Visokin tajuntaan, Avden käsi sujahti tämän rintapanssarin alle. Punainen Mies hymyili lempeästi katsoen suoraan Visokkiin ja vetäisi taas esille sinisen sirun, joka hohti totuuden valoa.
Sitten hän nosti toisen kätensä esille ja napsautti sormiaan.
Samalla salama iski, eikä Visokki tiennyt, tuliko se ylhäältä vai alhaalta. Ja valkea aavikko tulvi täyteen värejä.
”Tai siis… ehkä minun pitäisi sanoa, että myöhemmin.”
Hirvittävä keväinen myrsky piiskasi rantaviivaa. Aaltojen kuohu törmäsi väkivaltaisesti vasten märkää santaa, johon Visokki tunsi jalkojensa uppoavan. Salamat iskivät halki taivaan kuin halkeamina mustaan pimeyteen. Kalliot hänen edessään olivat saaneet ylleen värejä, joita sokaisevat salamaniskut toivat vain sekunneiksi esiin. Sekunteja iskujen jälkeen tulivat kuurouttavat jyrähdykset.
Visokki tarttui kaksin käsin kiinni sadeviittaan, joka oli ilmestynyt hänen ylleen. Se lepatti äänekkäästi myrskytuulessa. Pisarat valuivat sitä pitkin, ja tappava tuuli piiskasi osan niistä hänen hupustaan sisään. Ne valuivat pitkin hänen selkärankaansa hyytävän kylminä.
Ja kun hän näki korkeimman kallion muodolla jotain uutta, hän ymmärsi tismalleen, missä oli.
Rannalla seisoi majakka. Valo kivitornin kärjestä kiipi äänettömänä sinivalkeana viiruna läpi sumun ja sateen. Tuo valo huusi viestiään merelle myrskyn läpi. Se huhuili ja kutsui matkalaisia luokseen.
Visokki ei ollut tunnistaa sitä Bio-Klaanin rannan majakaksi siksi, koska linnakkeen muotoa ei taustalla näkynyt. Linnaketta ei ollut.
Mutta majakassa hehkui valo, joka sinkoutui merta kohti kutsuvana.
Avde huusi hänen vierellään myrskyn ulvonnan yli. Tämäkin tarrautui omaan sadeviittaansa.
”Vielä yksi vastaus”, hänen äänensä kaikui. ”Se odottaa sinua tornin huipulla!”
Eikä Visokki kyseenalaistanut, vaan hän käveli.
Käveli läpi hirvittävän myrskyn ja vesisateen. Tuuli ja ukkonen huusivat kuurouttavasti, kun hän asteli märkää upottavaa hiekkaa kohti kivistä tornia.
Tuuli teki parhaansa heittääkseen hyytävän meren heidän niskaansa, mutta Visokki ei voinut sallia sitä. Hänen oli pakko tietää.
Hän oli liian pitkällä, että olisi voinut enää perääntyä.
Hänen oli tiedettävä totuus.
Kivisen tornin puinen ovi tuntui ylitsepääsemättömän painavalta, kun Visokki takertui siihen kädellään. Sen kaiken fyysisyys vyöryi hänen yltään raastavan uuvuttavana. Keho, joka oli hänen yllään, oli idealistinen unelma siitä, mitä hän tunsi sisällään olevansa, tiesi sisällään olevansa, mutta kun hän joutui kohtaamaan sen kouriintuvuuden… se tuntui niin hirvittävän raskaalta.
Hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Hän ei tiennyt, halusiko sitä. Hän ei tiennyt, oliko valehdellut vain itselleen siitä, mitä oli halunnut.
Mutta hänen olisi tiedettävä totuus.
Tuuli tarttui Visokin sadeviitan hupusta ja nappasi sen hänen päältään. Ryöppy vettä tulvi hänen silmiinsä ja vaikeutti minkään näkemistä. Hampaitaan yhteen tiukasti puristaen ja viiltävään myrskytuuleen huutaen hän sai puuoven lopulta auki ja syöksähti sisään kivilattialle kädet edellä. Ovi paukahti vasten majakan kiviseinää ja jäi siihen hakkaamaan vasten sitä saranat ulvoen.
Punainen Mies asteli hänen takaansa sisälle majakan pimeyteen. Hänen pienet askeleensa kaikuivat pitkin kolkon kivisen mustuuden seiniä, kun hän alkoi astella majakan portaita ylös.
Saatuaan itsensä seisaalle Visokki ei vaivautunut sulkemaan ovea vaan asteli Avden perään. Märän sadeviitan liepeet hipoivat portaiden kulmia jokaisella askeleella tiputtaen pisaroita heidän matkalleen.
”Visokki”, Avde sanoi, ”tiedätkö, mitä tarkoitetaan Mustalla auringolla?”
Visokki oli vastaamassa kieltävästi, mutta sitten hän muisti.
”En ole aivan varma. Hän, joka minut loi… puhui siitä toisinaan.”
”Mitä? Mitä hän sinulle kertoi?”
”Hän… hän tutki tähtiä. Ilmeisesti jossain pohjoisella taivaalla on kohta, jossa koko joukko tähtiä on kadonnut, eikä kukaan aivan tiedä, mistä se johtuu. En… en tiedä. Jotain sellaista.”
Ukkosen jyrähdys kilpistyi kivitornin jyrkkiin seinämiin jossain ulkona.
”Toisille se on Baterra, hiljainen kuolema”, Avde jatkoi. ”Minulla on… ystävä, jota kiinnostavat tähdet hyvin paljon. Musta aurinko -hypoteesiksi kutsutaan ajatusta siitä, että kun valo kasvaa tarpeeksi kirkkaaksi, se romahtaa lopulta joksikin… absoluuttiseksi. Joksikin, joka syö kaiken tieltään. Joksikin, joka ei lopeta syömistä ennen kuin syötävä on loppu.”
Kierreportaat tuntuivat jatkuvan loputtomiin, mutta majakan valo alkoi pilkistää niiden päästä.
”Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaa, Visokki?”
”En.”
”Ymmärrän, jos et. Se on jotain kosmista, jotain pysäyttävää. Mitä jos… suurin tyhjyys onkin syntynyt siitä, että liian kirkas jumalallinen valo on polttanut maailmaan reiän, joka ei ikinä mene pois?”
Avde pysähtyi ja kääntyi katsomaan Visokkia hymyillen.
”Älä katso liian pitkään valoon. Käykö jokaiselle totuuden etsijälle lopulta niin, että tuo tyhjyys nielee heidät?”
Visokki katsoi Avdea murhaavasti.
”Jatka kävelemistä.”
Avde kohautti olkapäitään ja teki työtä käskettyä.
Loputtomalta tuntuneen kivisen spiraalin huipulla odotti tila, jossa hehkui vain majakan sokaiseva valo. Visokki nosti kätensä suojaksi. Jokin ikiaikaisella taialla toimiva moottori murisi äänekkäästi huoneen keskellä. Kirkas valkoinen hohde keskellä pyörivästä kristallisesta lieriöstä sinkoutui kivisten seinien keskelle avautuvista ikkunoista myrskyiselle merelle. Sadepisarat valuivat ikkunoita pitkin kimallellen valossa. Avde pysähtyi hänen vierelleen, eikä sanonut hetkeen mitään.
”Minä alan kyllästyä. Miksi me olemme täällä?”
”Koska ansaitset vielä vastauksen kysymykseesi”, Avde sanoi. ”Molempiin kysymyksiisi.”
”Molempiin…?”
Avde käveli kohti valoa. Hän painoi punaisen kätensä kristallisen lieriön pintaan, ja se… pysähtyi ja himmeni.
Salama iski pihalla. Sen muotoinen särö ilmestyi välittömästi kristallin pintaan. Kupu natisi ja raksahteli, kun särö laajeni silmänräpäyksessä sen koko suuren muodon ympäri. Kun salamaniskun ukkonen saavutti heidät muutaman sekunnin päästä, räjähti kristallinen kupu kappaleiksi. Visokki suojasi kasvonsa niitä kohti hyökyviltä sirpaleilta, mutta hiekanjyvän kokoiset sirut tuntuivatkin vain jäävän leijailemaan ilmaan kuin valkoisen ja sinisen sävyissä kimaltelevana usvana.
Sokaisevan kimaltelun takana majakan valonlähde himmeni hiljalleen. Visokin leuat loksahtivat auki. Hän asteli kohti hohdetta ja työnsi kätensä varovaisesti hienoksi hiekaksi hajonneen kristallipölyn läpi. Se pöllysi pois hänen kätensä tieltä kuin pelkkä savu.
Terävät sormet napsahtivat kiinni valonlähteeseen ja vetivät sen pois majakan sydämestä.
Visokin kämmenpohjalla lepäsi sinihehkuinen siru, jonka pintaan oli piirretty kirjain. Zeeta.
”Kun tiemme erosivat, mitä me kaksi sovimme, Visokki?”
Visokki tunsi hengittävänsä raskaasti.
”Muisto Nimdasta sinulle… vapaus loisesta minulle.”
”Hyvä. Hyvin muistettu. Jo silloin esitit hämmennystä siitä, miten sinulla voisi olla muisto Nimdasta, jota et itse muista. Et tietenkään vielä ymmärtänyt sitä voimaa, jota sirut kantavat. Valtiaalle tuo sama siru antoi valheellisen uskon siitä, että se oli kaiken aikaa ollut hänellä. Sinulle… se ehkä teki päinvastoin ja vapautti sinut omasta taakastaan.”
Avde käveli erittäin lähelle Visokkia. Sininen hohde hänen kämmenpohjastaan piirsi vahvoja varjoja Punaisen Miehen sinisille kasvoille. Tämän Pakarilla oli vakavuutta, johon ei lipunut pienintäkään ivaa.
”Minä näytin sen muiston sinulle silloin, kun kaivoin sen esiin mielestäsi. Tiedän, että et muista sitä enää… sinä itse halusit minun ottavan sen pois sinulta.”
Visokin sormet kietoutuivat hänen huomaamattaan metallin ympärille ja alkoivat puristaa.
”Minä kysyn tätä sinulta vain kerran. Haluatko nähdä sen muiston nyt?” Avde kysyi hiljaa.
Visokki nyökkäsi.
Samassa singahti Visokin kasvoille varjoista yönmusta luuton käsi, joka asettui hänen kasvoilleen naamion lailla. Pimeys tuli.
Se, mitä hän näki, oli lyhyt välähdys, mutta se muutti kaiken.
Sijainti ei muuttunut mihinkään. Hän oli majakan sisällä, sen huipulla. Hän suojautui sen sokaisevalta valolta matalampaa kuin nyt ja eteni valoa kohti neljällä jännittyneellä jalallaan.
Pyörivän valon vieressä, siinä kohtaa missä Avde oli seissyt, seisoi nyt Tawa. Visokin paras ystävä katsoi majakan valoa kohti haltioituneena, kullanhohtoisena ja kauniimpana kuin koskaan. Hän vilkaisi Visokkia kohti innokkaasti ja sitten… ojensi kätensä aukkoon kristallisessa suojakuvussa.
Hänen kultainen kätensä veti sieltä sen saman, minkä Visokki oli äsken sieltä vetänyt.
Paitsi oikeana, kouriintuvana, voimallisena. Nimda Zeeta hehkui Tawan käsissä ja sinkosi läpikuultavia kaikuja olemuksestaan koko maailmaan ympärillään.
”Visokki!” Tawa huusi hänelle muistojen sinestä riemukkaasti. ”Katso!”
Visokki katsoi, ja sirun sininen söi koko maailman alleen.
Visokki seisoi jälleen kahdella jalalla pimentyneessä majakassa Punainen Mies vierellään. Hän puristi sirua kädessään niin kovaa, että sen terävä reuna painautui syvälle hänen kuoreensa. Pihalla välähti salama, ja sekuntia myöhemmin kaikui sen huuto.
”Mitä sinä juuri näytit minulle.”
”Oman muistosi”, Avde sanoi. ”Siten, miten sen itse näit.”
”Ei tuo voi olla totta”, Visokki sanoi henkäystensä välistä. ”Ei mitenkään.”
Ajatukset hyökyivät päälle nopeampaa kuin Visokki ehti käsitellä niitä. Osa niistä tuli kuurouttavan myrskytuulen viemiksi, osa ilmestyi ja katosi salamoiden välähdyksien lailla, osa istutti juurensa. Miksi hän ei muistanut tuota? Missä tuo siru oli nyt? Kuinka… kuinka kauan sitten se kaikki oli tapahtunut?
Ajatuksista pelottavin kaikui uudestaan ja uudestaan hänen päässään.
Tiesikö Tawa?
Nuo sanat jäivät kimpoilemaan hänen päässään saamatta vastausta. Ei, ei se ollut mahdollista. Visokki puski epävarmuuden pois. Kyllähän Tawa olisi kertonut hänelle, jos olisi tiennyt.
Kyllähän… kyllähän Tawa olisi kertonut.
”Lailla niiden petunioiden, joihin ystäväsi täällä rakastui”, Avde lausui vakavana, ”ja pienen poikasen, joka häneen leimautui… oli tällä saarella jotain muutakin jo ennen kuin tulitte rakentamaan oman linnakkeenne tänne. Muistat kyllä, Visokki. Ennen teitä täällä oli perustuksia. Valleja jostain aiemmasta. Ja ennen kaikkea…”
Avde osoitti kädellään kaikkialle heidän ympärilleen.
”Majakka, jonka valo kutsui ystäväsi tänne kaukaa mereltä.”
Visokki ei enää ollut oman puheensa hallinnassa. Sanat pusertuivat ulos kuin hengityksen sivutuotteena.
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minun ei tarvitse tarkoittaa mitään, Visokki”, Avde sanoi kovempaa. ”Ymmärrätkö sinä nyt? Ymmärrätkö, miten kohtalon iva on aina ohjannut teitä kohti tätä taistelua? Ymmärrätkö, minkä päälle olette kotinne perustaneet?”
”E-en.”
Tiesikö Tawa?
”En ymmärrä. Mi-miksi en muista tuota?”
”Kuka tietää?” Avde levitti kätensä. ”Ehkä olet itse valinnut olla muistamatta. Ehkä se… vietiin sinulta. Ehkä se haudattiin syvemmälle. Mutta muisti palaa. Niinhän se aina tekee.”
Avde saattoi puhua mitä tahansa, mutta voimakkaimpana Visokin päässä huusivat sanat, joista hän ei päässyt eroon. Ne kaivoivat esille yhä pelottavampia mahdollisuuksia, joita hänen oli yhä vaikeampaa haudata.
Tiesikö Tawa?
”Minä johdatin Seppäni tänne siksi, koska tällä paikalla ja siruilla on historiaa… koska yksi niistä on tämän linnakkeen suojaama, ja se kutsuu loputkin luokseen. Ja… ystäväsi on täynnä toivoa. Täällä jos jossain on hyvä kasvualusta unelmalleni.”
… tiesikö Tawa?
Visokki ei voinut enää hillitä itseään.
Punainen pitkä käsi tarttui petomaisesti Avden kaulalle. Visokki katsoi tätä silmiin aivan tämän edestä. Toisella kädellään hän paiskasi pitelemänsä sirun lattialle, ja se särkyi ja haihtui pois kuin unikuva, joka oli ollut.
”Minä olen kuullut tarpeeksi”, Visokki puhui hampaidensa välistä. ”Nyt kerrot heti paikalla, miten minä sain sen saastasi pois itsestäni… niin minä… minä raastan ne vaikka yksitellen kaikki irti!”
”Visokki”, Avde sanoi hänen otteestaan. ”Minä kerroin sen jo sinulle.”
Vihreät silmät tuijottivat Punaiseen Mieheen kuin kaksi tätä kohti suunnattua puukkoa odottaen vastausta.
”Oletko harkinnut, että vastaus siihen kysymykseen… voi olla sama kuin siihen, mihin juuri vastasin?”
”En, en ymmärrä”, Visokin ääni värähti.
Ja silloin hän kuuli takaansa äänen, joka mursi hänen tunteettoman rooliasunsa lopullisesti ja toi kaikki tunteet takaisin. Etunenässä… pelon.
Pelko täytti Visokin joka lihaksen ja mielen sopukan, kun hän kääntyi katsomaan kohti ääntä. Hänen otteensa Avden kaulasta hellitti, kun hän näki sen, mitä siellä oli.
Kaksinkerroin aivan huoneen seinänrajassa, ikkunan alla, tärisi heiveröisesti jokin musta. Siitä näki, että täydessä mitassaan se olisi ollut hyvin pitkä, lähempänä Visokin nykyisen mielihahmon pituutta… mutta kivilattialla hytisten se näytti vain säälittävältä ja pieneltä.
Siinä, tämän huoneen mustimmassa pisteessä, se oli hytissyt jo silloin, kun Visokki oli astellut ylös, mutta hän ei ollut pitänyt sitä mitenkään huomionarvoisena. Mutta sen ääni…
”Visokki… o-on niin i-ihana nähdä s-sinua…”
Sen ääni muistutti häntä hieman hänen omasta äänestään. Mutta ei vain siitä. Ei todellakaan vain siitä. Tärisevä musta olento nosti hitaasti päätään, ja Visokki tunsi koko kehoansa kylmäävän.
Hän katsoi repaleiseen mustaan Hau-naamioon, jonka visiirin takaa tuijotti kaksi hehkuvaa, itkuista punaista silmää. ”M-miksi”, loinen Tawan hahmossa nyyhkytti, ”Miksi jätit minut tänne?”
Visokin oli vaikeaa hengittää, kun hän tuijotti näkemäänsä. Hänen oli vaikea edes liikkua. Riutunut, kuihtunut, riekaleinen yönmusta Tawa alkoi hitaasti kömpiä häntä kohti nelinkontin uikuttaen.
”Hän edusti sinulle jotain muuta kuin sitä konetta, johon luojasi sinut kahlitsi”, Avde sanoi. ”Vapautta Sydämestä. Ja ehkä… uuden, kauniimman minäkuvan muodostusta. Kykyä rakastaa itseään.”
Visokki ei vastannut, vaan vain tärisi kauttaaltaan katsellessaan mustan olennon kömpimistä kohti.
”Kerro minulle…” Avde jatkoi, ”miksi siis teit hänelle noin?”
Vaivalloisesti kömpinyt sairaalloisen laiha olento rämähti kasvoilleen lattialle ja jäi siihen hetkeksi nyyhkyttämään. ”V-visokki… sinä olet niin kaunis ja… h-hyvä… juuri tuollaisena…”
Tiesikö Tawa?
Visokki säpsähti ja oli huutaa tuntiessaan, kuinka luinen, säälittävä käsi tarrautui heikosti kiinni hänen jalkaansa.
”Ei… älä, ei…” hän kuiskasi itsekseen.
”Haluatko, että minä sanon sen ääneen?” Avde kysyi.
”V-visokki…” rohiseva hengitys sai ulos.
Punainen Mies käveli maassa surullisesti tärisevän loisen riekaleen luo ja kumartui hieman tätä kohti. Hän nosti pienen kätensä olentoa kohti ja silitti tämän päätä. Tärisevä, näivettynyt musta Hau nousi häntä kohti ja he jakoivat surumielisen katseen.
”Visokki… sinä lakkasit uskomasta häneen, kun näit näyttämäni muiston. Koska… et voinut uskoa, että sen takana voisi olla mitään hyvää. Koska et voinut olla uskomatta, että myös paras ystäväsi salasi sinulta jotain… että hän oli juonessa mukana, että hän vangitsi sinut tähän. Tai ehkä uskon menetys tapahtuikin vasta paljon myöhemmin, kun kohtasit parhaassa ystävässäsi puolia, joita et ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ja kun uskosi nääntyi…”
Hän käänsi päätään Visokkia kohti.
”Olit vihdoin vapaa”, Avde sanoi vakavalla naamalla. ”Tuntuuko se hyvältä?”
Visokki ei kestänyt enää.
Hän riuhtaisi jalkansa Tawan muodon ottaneen loisen otteesta ja kuuli sen kirkaisevan kurottaessaan häntä kohti. Visokki asteli kolme huojuvaa askelta poispäin ja vajosi polvilleen raskaasti hengittäen. Kun hän rojahti nelinkontin, tunsi hän kaiken sen katoavan. Kaiken tunteen siitä, kuinka hyvältä hänestä oli hetken tuntunut näyttää siltä, miltä hän nyt näytti. Ja kun hän hengitti raskaasti nelinkontin, tunsi hän kaikuja siitä todellisuudesta, jossa hän eli näin.
Ja oli pelkkä peto. Eikä mitään muuta.
”Muistatko tarinani Näkijästä, Visokki? Muistatko, miten hän tappoi rakkaansa sillä, miten… ei uskonut tarpeeksi? Ymmärrätkö sen nyt? Ymmärrätkö, kuinka paljon pelkkä usko voi tehdä?”
Tawan hahmon ottanut loinen hinkui ja nyyhkytti taustalla paikoillaan. Avde nousi, ja hänen askeleensa lähestyivät Visokkia ja pysähtyivät aivan hänen taakseen.
”Vielä… ei ole liian myöhäistä”, Punainen Mies sanoi hiljaa. ”Vielä voin antaa sinulle unesi takaisin. Kunhan vain unohdat totuuden etsinnän… ja tartut uudestaan kiinni onnellisuuteesi. Visokki…”
Visokki oli hetken vain hiljaa. Ukkonen jyrisi ulkona. Kynsikkäät kädet kivilattiaa vasten puristuivat nyrkeiksi.
Ja silloin Avde sanoi kaksi sanaa, jotka olivat liikaa.
”… entä jos?”
Kuin liian pitkään venytetty jousi singahti Visokki ketterästi ylös. Tismalleen samalla hetkellä kuin ukkonen iski majakkaan ja sen ikkunat pirstaloituivat, löi hän Punaista Miestä kasvoihin täydellä voimalla.
Kirkas välähdys hävitti unen, jossa he olivat olleet. Majakka katosi alta, myrsky ympäriltä, suola-aavikko palasi.
Punaisen Miehen matoran-hahmo mätkähti löysästi vasten piirteetöntä valkeaa kalliota.
Vihreä tuli hehkui Visokin silmissä, ja hän tiesi, mihin suuntaisi ne seuraavaksi.
”Sinulla ei ole enää minulle mitään annettavaa”, hän sanoi raskaasti hengittäen. ”Minä en enää tarvitse sinua.”
Hän välitti enää totuudesta. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Siispä hän käänsi katseensa siihen, mihin ei ikinä tällä aavikolla astellessaan ollut uskaltanut katsoa. Siihen, missä odotti loput totuudesta…
Kohti totuuden valoa. Viimeistä valoa. Suoraan siihen suureen ja mustaan ja kauhistuttavaan, joka porotti maailman yllä syöden kaikesta värit.
”… t-tai ketään muutakaan.”
Ja kun Verkonkutoja käänsi katseensa Mustaan aurinkoon, näki hän Totuuden sen kauhistuttavimmassa, objektiivisimmassa, lopullisimmassa muodossa.
Punainen nainen kaatui hiekalle tiedottomana.
Ja Aurinko… katsoi takaisin.
Loputon tyhjä kuilu nieli Visokin itseensä.
Hän putosi. Ei alas vaan ylös. Se ei tuntunut luonnottomalta, sillä se jokin, joka häntä veti itseään kohti, tuntui niin isolta ja vääjäämättömältä, että sitä kohti putoaminen oli ehkä ollut vain ajan kysymys.
Kaikki, mikä irtoaisi siteistään todellisuuteen, putoaisi vääjäämättä sitä kohti. Ja kun sen hirvittävä massa kasvaisi yhä suuremmaksi, yhä isompi osa maailmasta lankeaisi sen valoon.
Ympäri viuhui näkyjä, joista Visokki ei ollut saada otetta. Hänellä kesti hetki ymmärtää, että kuilu, johon hän syöksyi syvemmälle ja syvemmälle ei ollut… musta. Siinä oli kaikki värit samaan aikaan. Kaikki värit, jotka olivat olemassa, kaikki ne, jotka voisivat olla ja kaikki ne, jotka olivat täysin mahdottomia.
Suuri kuilu oli syönyt itseensä kaiken mahdollisuuden päättämällä olevansa kaikki, mikä voisi koskaan olla. Jollain tapaa tuo hänen näkemänsä kaikkeus oli… tyhjempää kuin mikään tyhjyys.
Se toi ymmärryksen siitä, että tämän enempää ei voisi olla.
Siihen vajotessaan hänestä tuntui siltä, että hänen ei kuulunut herätä enää koskaan. Hänellä oli haavoittuva olo, petetty olo, rikottu olo. Tawan kasvot toistuivat ohi viuhuvissa unikuvissa ja menivät pirstaleiksi kerta toisensa jälkeen.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut kertonut.
Eikä hän voinut ymmärtää, miksi Tawa ei ollut luottanut.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he olisivat voineet olla tasa-arvoisia.
Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli koskaan luullut, että he voisivat olla ystäviä.
Mutta sillä ei ollut väliä nyt. Millään muulla kuin totuudella ei enää ollut. Hän avasi silmänsä sille ja yritti ottaa vastaan kaiken, mikä hänen oli vain mahdollista ottaa. Mutta… se oli niin vaikeaa.
Kun näki kaiken, mikä oli mahdollista nähdä, oli hyvin vaikea olla näkemättä itseään siinä. Niin pienenä. Niin mitättömänä. Siinä kaikessa pelottavassa suuruudessa oli vaikea keskittyä muuhun kuin itseensä.
Ympäri välähti kuvia, muistoja, unelmia. Mahdollisia ja mahdottomia.
Hän, niin hyvin pienenä. Sisällä kuoressa, josta hän syntyisi kohta.
Jälleen hän näki jaokkeisten jalkojen marssin, mutta hän ei tiennyt, olivatko ne hämähäkin- vai torakanjalkoja.
Ja lopulta hän löysi itsensä huoneesta, jossa ei ollut ollut aikoihin.
Huone oli lattialtaan kuusikulmio, sen katto matalalla ja valaistus himmeää mutta hallittua. Pisteet valoa jostain ylhäältä suuntasivat kiilat keskelle huoneen kirkkaan punaista lattiaa. Visorak seisoi lattialla ja asteli neljällä jalallaan täsmällisiä sivuaskelia pitäen katseensa huoneen keskipisteessä.
Hänen vierellään molemmilla puolilla oli hänen kaltaisiaan, eri värisiä ja eri muotoisia. Hänen sisaruksiaan, joiden jalat liikkuivat vikkelästi ja eläimelliset ajatukset kimpoilivat huoneen seinillä hänen kuunneltavinaan.
Keskellä huonetta, siinä mihin hän ja muut tuijottivat, seisoi heidän Luojansa. Luoja oli riisunut yltään vaaleanpunaisen viittansa ja seisoi hoikkana, punamustana hahmona keskellä tarkkaillen heidän askeltaan. He astuivat yhdessä rytmikkäästi tämän ympärillä ringissä.
Eikä hänen tarvinnut erikseen kysyä, mihin rytmiin he astuivat. Tuo rytmi jyskytti tasaiseen tahtiin heissä kaikissa orjuuttaen heidän jalkansa outoon tanssiin. Myös Luojan kevyt musta jalkaterä naputti punaista lattiaa jyskeen rytmiin.
Vaikka Visokki tiesi, että tämä oli vain muisto, kuuli hän rytmin jälleen jostain sisältään. Sen pariin oli helppo antautua hetkeksi. Mutta vain hetkeksi. Hän oli muuttunut liikaa voidakseen enää tanssia sen tahtiin.
Vaan ei tässä muistossa. Visokki asteli monimutkaista askelkuviota neljällä jalallaan täydellisesti Sydämen tahtiin. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Jokainen hänen sisaruksistaan teki sen täydellisesti. He tiesivät kaikki, että joka kuudes sydämen lyönti oli hieman epäsuhdassa muihin. Tanssin täytyi silti pysyä tarkkana, koska Luoja katseli.
Visorak tunsi sisarustensa mielet. He olivat yksinkertaisia, kuin paloja koneistossa, mutta he olivat kaikki, mitä hänellä oli. Ja koneiston rakentajan pyhänä kapellimestarina hän piti huolta, että muutkin pysyivät tahdissa.
Hänen seitsemän muuta toveriaan huoneessa olivat heikompia pysymään tahdissa. Visorak yritti pitää huolta, että se ei haittaisi. Hänen pienet nykäisynsä ohjasivat koko tanssia; hän veteli hiljaisesti näiden naruista, niin hienovaraisesti ettei kukaan muu ehkä edes huomaisi. Aina kun yksikin nivelletty jalka täydellisesti astelevassa ringissä oli lipsumassa tahdista edes kolmasosalyönnin verran, tarttui visorak ohjaksiin.
Askelkuvio pysähtyi välittömästi, kun keskellä Luoja taputti käsiään yhteen. Kahdeksan visorakia iskeytyivät välittömästi valmiusasentoon odottamaan Luojan sanoja. Tämä risti kätensä, hymyili ylpeänä ja antoi katseensa vaeltaa ympäröivää rinkiä pitkin.
”Hyvä”, Luojan pehmeä ääni kaikui tilassa. ”Erinomaista työtä.”
Luoja asteli painottomasti lattialla ja katsoi heitä kaikkia silmiin.
”Tunnette rytmin. Elätte rytmiä, hengitätte sitä. Kaikessa on lopulta kyse siitä, että antaudutte sille. Tiedätte kyllä, milloin teette oikein. Kaikki, mikä tulee tiellenne kyseenalaistamaan rytmissä pysymistä, on turhaa. Olette oppineet siirtämään sen pois.”
Visorak tunsi helpotuksen aaltojen virtaavan hänen tovereihinsa. Pelko, jonka Luojan läsnäolo herätti, ei hiipunut täysin, mutta hän tunsi jännityksen vaimenevan. He kaikki seisoivat yhä jaloillaan valmiusasennossa tiukan liikkumattomina odottaen vain seuraavaa ääntä, joka lähettäisi heidät liikkeeseen.
Mutta silloin Luoja käänsi päänsä kohti juuri häntä ja pysähtyi. Hänen omiaan muistuttavilla punaisilla kasvoilla oli selittämätön ilme.
”Vai… onko teitä kuitenkin autettu?” makuta kuiskasi.
Yksikään visorakin tovereista ei liikahtanutkaan, mutta hän tunsi eläimellisen pelon, joka lipui näiden mieleen. Luoja asteli sulavia askelia kohti häntä ja kumartui koko varrellaan hänen ylleen.
”Olet uskomaton”, luoja sanoi katsoen häneen läheltä, ”jopa niin uskomaton, että läsnäolosi parantaa muiden suoritusta.”
”Se on tehtäväni”, visorak vastasi. Hän ei päästänyt ajatukseen pienintäkään hiventä tunnetilaa.
Luojan hymähdys kaikui huoneen seiniä pitkin.
”Niin, niin on. Mutta voitko sinäkään olla joka hetki paikalla varmistamassa, että marssin tahti pysyy? Pienokainen… astu sivuun. Seuraavaan tanssiin sinun ei tarvitse liittyä.”
Visorak teki työtä käskettyä ja otti hätäisiä peruuttavia askelia aivan huoneen seinää vasten. Rinki korjasi muotonsa hänen puutteessan jälleen symmetriseksi. Luoja asteli takaisin huoneen keskelle.
”Vaikuttaa siltä, että olette saaneet apua”, hän lausui kovaan ääneen. ”Se ei valitettavasti käy. Teidät valittiin, koska olette kaikki parven lupaavimpia yksilöitä. Kuulette Sydämen paremmin kuin kukaan muu ja tunnette sen käskyt.”
Luojan luiseva punainen sormi osoitti heitä syyttävästi.
”Teidän täytyy pärjätä yksin. Voi, minä luotan siihen, että te pärjäätte yksin.”
Sen sanottuaan Luoja läpsäytti käsiään yhteen ja tanssi alkoi taas.
Visorak seurasi sivusta sisartensa askelia liikkumattomana. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen.
Rinki pyöri Relakin ympärillä hiljakseen. Visorakien askeleet olivat virheettömiä. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Vasemmalta oikealle, alas, ylös, vasemmalle, eteen. Kun Visorak katseli tanssia, kasvoi sykkeen ääni hänenkin sisällään. Sen voima ja kiihtyvä tahti hukuttivat pois hänen omat ajatuksensa.
Seuratessaan sisarustensa askelia hänen oli vaikea olla puuttumatta niihin tai astumatta itse. Hän oli kuunnellut Sydäntä niin pitkään, että toisinaan oli vaikeampi olla toimimatta sen mukaan.
Rytmi ei ollut itsessään vaikea, mutta totuus oli, että se ei ollut täydellinen. Joka kuudes tahti oli epäsuhdassa. Visorak oli kuullut luojien puhuvan siitä – Sydän oli heikkenemässä. Se oli liian vanha ja kuolisi vääjäämättä pois. Se täytyisi korvata uudella. Luojat eivät olleet tienneet, että hän oli kuunnellut.
Hän tiesi, että sellainen puhe Sydämestä oli kiellettyä. Sydän oli täydellinen. Sydän ei tekisi virheitä.
Siispä uskoakseen Sydämen virheettömyyteen oli pysyttävä paremmassa tahdissa kuin se itse. Voidakseen seurata Sydäntä täydellisesti oli tiedettävä, että Sydän ei ollut täydellinen. Hän oli opettanut sen sisarilleen. Ei sanoilla vaan tuntemuksella ja kokemuksella. Ohjannut näiden jalkoja aina pysymään sen rikkinäisessä tahdissa.
Aina, paitsi nyt.
Nyt hän kykeni vain katselemaan. Ja aina välillä hän havahtui, ettei hengittänyt.
Hänen lajitoverinsa tummanvihreä jalka lipsahti viimeisellä tahdilla puolikkaan sydämenlyönnin verran. Tämä korjasi askeleensa hätäisesti. Niin hätäisesti, ettei sivusta katseleva, askelkuviota tuntematon katsoja olisi ikinä huomannut mitään eroa rytmissä.
Mutta Makuta Relak kääntyi tätä kohti salamannopeasti ja taputti käsiään yhteen.
Koko huone hiljeni. Visorakit nauliutuivat seisoma-asentoon, kun heidän luojansa asteli hiljaisena huoneen poikki… pysähtyen hänen kohdalleen.
Hänen silmänsä katsoivat syvälle Visorakin omiin. Luoja maiskutteli suutaan hetkeen, ja sitten puhui.
”Oletko auttanut häntä?”
”En”, Visorak vastasi yrittäen pitää tunteensa sisällään.
Relak pudisti päätään, katsoi virheen tehnyttä vihreää olentoa ja nosti kätensä. Sitten hän heilautti sormeaan hiljaa ilmassa.
Vihreä visorak rääkäisi kivusta ja kaatui uikuttaen maahan verta vuotavana. Virheen tehnyt jalka oli irronnut itsestään sen kehosta ja pulppusi nyt sihisevää vihreää verta punaiselle lattialle.
Visokki oli kokenut tämän jo aiemmin, mutta hän ei voinut taistella muistoa vastaan, vaikka olisikin halunnut. Hän kykeni vain katselemaan, kuinka hänen vihreä sisarensa sätki kolmella jalalla paikallaan ja vikisi hiljaa, kun kuusi muuta oli nauliutunut paikoilleen.
”Miksi valehtelet minulle, pikkuinen?” Relak sanoi kulmahampaansa tiukasti yhdessä. ”Hän on virheellinen. Hän ei tunne Sydäntä. Hänen auttamisensa on ajanhukkaa.”
”Ymmärrän”, visorak sanoi. Ja tiesi, että Luoja kyllä aisti hänen pelkonsa.
”Aion nyt kysyä jotain, ja toivon sinulta pelkkää rehellisyyttä. Oletko auttanut ketään muuta?”
Visorak hengitti raskaasti. Hänen pihtiensä välistä kuului hiljaista rohinaa. Vapina hiipi hiljalleen kaikkiin hänen raajoihinsa. Silti, hän katsoi Luojaansa silmiin ja…
”En. Hän oli ainoa.”
Luojan silmät syttyivät, ja hän nosti kätensä.
Kipu oli riipivä, kun visorak paiskautui vasten seinää. Hän tunsi, kuinka Luojan mahtava voima esti häntä liikkumasta ja painoi hänet kasaan. Hän tiesi, että murskaantuisi, jos taistelisi vastaan.
Luojan ääni täytti hänen olemuksensa ja koko huoneen.
”Olen niin, niin kovin pettynyt. Sinä… olet erityinen. Sinun ei tarvitse tehdä mitään heikompiesi puolesta. Äläkä… valehtele minulle enää ikinä. Kerro minulle, keitä olet auttanut.”
Luojan mahtava voima painoi visorakin kylmää kovaa pintaa vasten. Hän tunsi pihtihampaidensa tärisevän, kun hän yritti muodostaa vastausta. ”E-en ketään heistä. E-en-”
”Ei”, Luoja sanoi.
Ja silloin hän tunsi, kuinka tämän olemus kävi läpi hänen mieltään, ja hän ei voinut muuta kuin huutaa. Luojan valtava tietoisuus poltti tiensä hänen tajuntaansa kuin syövyttävä myrkky raastaen tieltään kaiken mikä oli turhaa.
Ja… yksi kerrallaan Luoja näki jokaisen virhelyönnin, jonka hän oli karsinut pois. Jokaisen askeleen, jonka hän oli sisaruksiltaan ohjannut tahtiin. Jokaisen tullessa esiin tunsi visorak luojansa ylitsepursuavan raivon kasvavan.
Huoneessa ei ollut ainuttakaan hänen kaltaistaan, jota hän ei ollut auttanut. Luojan punaisilta kasvoilta katosi viimeinenkin vihje hymystä, ja hän käänsi hehkuvat vihreät silmänsä kohti muita.
”Minä olen niin, niin, pettynyt”, kaikui makutan ääni, kun siitä katosi viimeinenkin jäänne pehmeydestä ja lempeydestä.
Seinää vasten painettu Visorak ei voinut kuin katsella, mitä seuraavaksi tapahtui. Huoneen sisääntuloaukko suli kiinni punaiseksi massaksi. Hänen sisaruksensa värähtivät ja katsoivat kohti, kun Luoja… muutti muotoa.
Askel, joka oli alkanut kahdella höyhenkeveällä, hoikalla jalalla, loppui kahdeksalla. Kahdeksan sätkivää, mustaa, jaokkeista jalkaa iskeytyi vasten huoneen lattiaa, kun luojan päähän aukesi kuusi uutta silmää ja tämän vartalon takaosa paisui valtavaksi.
Visorakin sisaret alkoivat juosta huutaen seiniä pitkin, mutta pakoa ei ollut.
Pelkkänä jalkojen myrskynä luojan suuri muoto syöksähti heistä ensimmäisen kiinni. Sininen visorak kirkui pelosta sanoilla, joita kukaan ei ymmärtäisi, kun Luojan hampaat pureutuivat tähän. Tämä jatkoi puremista, kunnes jotain rusahti ja kirkuminen loppui. Luoja heilautti löysän ruhon sivuun ja syöksähti seuraavan kimppuun.
”E-ei”, visorak yritti, ”MINÄ PYYDÄN!”
Luoja ei vastannut.
Ruskea visorak tärisi paikallaan eturaajansa silmiensä tiellä, kun Luoja riuhtaisi tämän jaloiltaan pitkän jalkansa päällä olevalla piikillä. Pelokas uikutus vaihtui huudoiksi, kun Luoja veti visorakin rutisevaa kuorta kahdesta suunnasta niin kauan, että jotain ratkesi.
”Ä-ÄLÄ!”
Jäljellä olevat juoksivat joukolla päin sulanutta metallia siinä kohtaa jossa huoneen oviaukko oli ennen ollut. Ne yrittivät kynsiä sen läpi terävien rajojensa päillä, purra sitä syöksyhampaillaan ja syövyttää sitä myrkyllään.
Niiden takana luoja heitti mustavihreän visorakin löysän ruhon seinää vasten ja kääntyi jäljellä olevia kohti. Luojan pihtihampaiden välistä kaikui hirviömäinen huuto.
”TEIDÄN PITI OLLA TÄYDELLISIÄ! TEIDÄN PITI OSATA TANSSIN KUVIO! TEIDÄN PITI TUNTEA SYDÄN! TEIDÄN PITI TUNTEA PAIKKANNE KONEESSA!”
Visorak halusi huutaa sisarilleen jotain, mitä tahansa, mutta sanoja ei enää vain tullut.
Hänen ajatuksensa olivat nauliutuneet kiinni samalla tavalla kuin hän vasten seinää.
”Sen sijaan”, Luoja sanoi hengittäen raskaasti, ”TE ETTE OLE MITÄÄN.”
Vertahyytävät huudot kaikuivat, kun luojan valtava olemus syöksähti kimppuun ja alkoi silpoa selviytyjiä. Vihreät roiskeet maalasivat seinät kuin kieroutuneet musteläiskätestit. Kuoret rutisivat.
Huuto ei lakannut ennen kuin Luoja astui valtavalla jalallaan viimeisen heistä pään läpi.
Sitten… oli vain hiljaista.
Kaikki huoneeseen langetetut elämän aurat olivat kadonneet.
Luojan valtava muoto kipitti kahdeksalla jalalla kohti häntä, ja joka askeleella se pieneni hieman. Lopulta Makuta Relak käveli häntä kohti hurmeisen lattian yllä omana itsenään ja katsoi häntä silmiin täysin ilmeettömänä, vain kauhistuttava vihreä kiilu keskellä punertavia kasvojaan.
”M-miksi?” visorak sai lopulta vain ulos.
”Vain täydellisyys kelpaa”, Relak sanoi hiljaa, ”Millekään muulle ei ole tilaa, pienokainen. Vain sinä olet hyvä. Sinun ei kuulu suojella heikompaa ainesta. Lopeta se. Heikompi aines karsiutuu kyllä itsestään.”
Maanisesti kiiluva vihreä katse laskeutui ruumiinkappaleisiin lattialla.
”Minä yritän tehdä teistä vain täydellisiä, mutta mikään ei tunnu riittävän. Minä yritän saada koneen pyörimään ikuisesti, mutta se taistelee vastaan. Se… ei tunnu löytävän ehdotonta rytmiä, jonka kosmos kaikelle määrää. Se ei käy.”
Sitten Makuta Relak teki jotain, joka yllätti visorakin. Tämä vajosi polvilleen pidellen käsillään päästään kiinni.
”Hän kävi puhumassa minulle aiemmin tänään. Hän… kertoi minulle, mitä hän aikoo tehdä. Hän kertoi, että tarvitsee apuani siinä. Siinä, mitä hän suunnittelee tarvitaan koneisto, joka on valmiina nielemään kaiken alleen…”
Visorak tunsi pelkkää puhdasta kauhua, kun Makuta Relakin äänestä pystyi kuulemaan jotain täysin uutta. Tämän ääni vapisi.
”Sillä… h-hän… hän aikoo muuttaa kaiken. Y-ymmärrätkö? Kaiken. H-hän aikoo syöstä jumalan taivaalta. Ja… minä yritän parhaani olla sellainen, mitä hän tarvitsee, mutta… se on n-niin vaikeaa!”
Relak iski kynsikkäät kätensä omiin kasvoihinsa. Mustaa verta alkoi valua, kun hän raapi omia kasvojaan.
”Ymmärrätkö, visorak? Minä teen kaiken Hänen valtakuntansa vuoksi. Minä teen kaiken Häntä varten. Hän on kaunis ja suuri ja m-m-mahtava, ja… jonain päivänä hän y-ymmärtää, että olen kuin hän! J-jonain päivänä hän ymmärtää että seisoin hänen vierellään alusta asti! J-jonain päivänä hän ymmärtää, mitä kaikkea olen hänelle tehnyt. J-ja hän näkee, että uskon häneen enemmän kuin m-mihinkään!”
Kynnet painautuivat syvemmälle kasvoihin, ja Relak huusi samalla kuin puhui.
”Ahaha! Aaahahahaha! Mutta se on… se on niin vaikeaa! Joskus… joskus tuntuu siltä kuin hän ei välittäisi minusta l-lainkaan. Joskus t-tuntuu siltä kuin olisin hänelle vain instrumentti loppuun, jota hän suunnittelee. Vaikka… vaikka minä rakastan häntä. Minä rakastan häntä. Minä laitoin itseni rakastamaan häntä. MINÄ PAKOTIN ITSENI RAKASTAMAAN HÄNTÄ. Ymmärrätkö sinä?”
”M-minä…”
”ET SINÄ YMMÄRRÄ!” Luoja keskeytti kirkuen. ”Sinä olet liian pieni ymmärtämään! Ja hän, hän on n-niin suuri! Minä sanon hänelle aina, että yritän olla kuin hän, mutta h-hän…”
Visokki katsoi kauhistuneena, kun Relak repäisi omat kasvonsa irti kirkuen.
Alta paljastuivat hiilenmustan enkelin kasvot, joiden silmät olivat reiät kasvoista takaraivoon.
”Hän on liian iso ja mahtava, ja hän haluaa vain syödä. Ja hän… hän sanoi, että hän aikoo syödä minut itseensä. Hän aikoo rikkoa sen, mikä on minua. Hän aikoo tehdä minusta osan itseään. Ja hän sanoi sen, koska kerroin, että tulen seisomaan hänen takanaan kaikessa. Hän sanoi sen, koska hän tietää, etten aio nousta häntä vastaan.”
Mustat tyhjät kasvot katosivat, ja Relakin omat tulivat takaisin. Makuta nousi polviltaan ja säntäsi Visokin luokse. Ja tarttui tätä tiukasti molemmin käsin tämän kasvoista.
”J-ja minulla on niin p-petetty olo, koska… l-luulin että hän näki minussa jotain! L-l-luulin, että hän piti minua arvoisenaan. M-mutta hän on lopulta liian suuri ja kaunis ja k-käsittämätön, että se olisi mahdollista!”
”Pyydän… minä p-pyydän…”
”MUTTA MIKSI SINÄ YMMÄRTÄISIT?” Relak kirkui puristaen häntä kasvoista. ”Sinä, sinä olet liian pieni ymmärtämään! Sinä olet vaistojesi viemä, yrität suojella heikompiasi, vaikka se on turhaa! Vaikka jokainen heistä tulee kuolemaan kivuliaasti, koska siihen heidät on luotu!”
”E-e-e-ei…”
Visokki sai toisen eturaajansa liikkeelle ja tunsi jonkin muuttuvan.
”TE OLETTE RUSTOA JA METALLISEOKSIA JA SÄIKEITÄ JA SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Teidän ajatuksenne eivät taivu edes HAHMOTTAMAAN sitä KIPUA, jota minä joka päivä koen! Ja s-sinun onneksesi… tulen poistamaan muiston tästä kerrasta kuten poistin kymmenistä aiemmistakin!”
Visokki pysähtyi paikoilleen.
Hän laski katseensa eturaajaansa ja huomasi, että siinä oli sormet.
”Siis ole kiitollinen”, Relak nauroi kivuliaasti, ”ole kiitollinen, että sinulla ei ole kykyä edes ymmärtää, miltä minusta tuntuu. Ole kiitollinen, että nuo vaistot ajavat sinua syntymästä kuolemaan, etkä tule koskaan ymmärtämään. Sinä et tule koskaan tuntemaan onnea, ja kuolet yksin! Ja niin on sinulle parem-”
”OLE HILJAA!”
Visokki ei tiennyt, mihin muisto oli loppunut ja mistä haavekuva alkoi, mutta hän ei kyennyt pysäyttämään itseään.
Makuta Relakin hymy jäätyi paikoilleen, kun Visokki nosti kätensä tämän kasvoille, kosketti tämän otsaa hellästi ja vapautti kaiken voimansa.
Luojan pää räjähti vetiseksi, savuavaksi ilotulitukseksi hurmetta ja pääkallon ja naamion palasia, jotka levisivät osaksi kuoleman freskoa tilan lattialla.
Tämän päätön keho, jonka kaula-aukosta nousi pois haihtuvaa, hiljaa kirkuvaa vihreää savua, kaatui tilan lattialle kalahtaen ontosti. Visokki putosi alas seinältä ja otti lattian vastaan käsillään.
Ja samalla kun ikuinen tyhjyys kadotti loput muistosta ympärillä, tarttui Visokki kasvoistaan ja tunsi pisarat silmiensä alla. Hän hengitti raskaasti ja tunsi kuin jokin olisi kömpinyt ulos hänen kurkustaan. Siellä, missä normaalisti pyörivät sirkkelimäiset hampaat, tuntui nyt vain kipu, jota hän ei ollut koskaan tuntenut.
Se, miltä hänestä tuntui nyt, oli jotain, mihin hänen oikea minuutensa ei ollut koskaan pystynyt. Eikä tulisi koskaan pystymäänkään.
Eikä hän tiennyt, olisiko enää halunnutkaan sitä.
tyttö
hölmö pikku tyttö
hölmö, säälittävä pikku tyttö
luulit, että hän välittäisi sinusta?
luulit voivasi olla kuin hän?
vaikka sisällä, kaiken aikaa
olet eläin
rikkinäinen eläin
lihaa rattaissa
matkalla kohti loppuaan
ymmärrä, tyttö
ymmärrä totuus
ymmärrä, että
uskoa ja tyhjyyttä voimakkaampi
on usko tyhjyyden voittoon
Absoluuttisen mustan kuilun syvimmällä pohjalla Visokki tärisi pieneksi sykkyräksi puristuneena.
Kaikki hyökyi hänen ylitseen. Tuo kaikkeus… tuo tyhjyys, joka täytti hänet ja hänen minuutensa, nieli häntä hitaasti osaksi itseään. Eikä hän osannut välittää.
Hän ei ollut koskaan ollut muuta kuin lohduttoman julman koneiston maailmaan puskema virhe. Ratas, joka oli irronnut siitä virheellisenä ja pyörinyt löytämään omaa paikkansa.
Sitä paikkaa ei ollut, koska universumi jatkoi matkaansa ja rattaat korvattiin. Kaikki, mikä jäi lojumaan maahan, oli vain menetettyä jätettä, joka hukkuisi syvälle sedimentin alle, kuolleiden sekaan.
Makuta Relak ei ollut vapauttanut häntä siksi, koska hän oli erityinen ja ansaitsi paikan jossain muualla. Makuta Relak oli päästänyt hänet vapaaksi, koska hän ei sopinut siihen, mihin hänet oli tarkoitettu.
Hänen Luojansa oli ymmärtänyt totuuden, jonka Visokki oli kohdannut vasta päivänsarastuksessa. Sen, että maailmalla oli tapana korjata virheet pois itsestään. Maailma ei välittänyt. Maailma jatkoi eteenpäin, ja se mikä jäi alle, unohdettiin lopullisesti.
Hän oli virhe, ja tulisi tekemään vain virheitä.
Miksi universumin hylkäämät haluaisivat häneltä pelastusta adminin asemassa?
Miksi Makuta Nui olisi nähnyt hänessä mitään erityistä?
Miksi hän kykenisi pysäyttämään Avden koneiston?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi oikeasti välittänyt hänestä?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi nähnyt hänet kaltaisenaan ja arvoisenaan?
Miksi täydellinen, kultainen toa-soturi olisi halunnut hänelle mitään hyvää?
Tyhjyys, joka oli ottanut kaikkeuden muodon, söi häntä itseensä. Otti häntä omakseen. Hän tunsi minuutensa haihtuvan irti siitä lihasta ja metallista, johon se oli sidottu, eikä hän vastustanut.
Niin oli ehkä vain helpompaa.
Jokainen hänen taistelunsa oli aina ollut jonkun muun määräämä. Jokainen hänen siirtonsa oli kirjattu jonkun muun suunnitelmaan.
Paras vastaus Avden hirvittävään peliin oli olla pelaamatta.
”Lakkaa taistelemasta”, oli jokin ääni tyhjyydessä kuiskannut.
Visokki oli jo ymmärtänyt sen itse ilmankin sitä. Paras vastaus oli lakata taistelemasta.
”Lakkaa taistelemasta ja… ala voittamaan.”
Ääni oli kaikunut jostain siitä kaikkeuden tyhjästä voimasta, joka söi Visokkia itseensä. Sillä, mistä se oli tullut, ei ollut hänelle enää väliä.
Vain kaiku, joka tulisi sekin tyhjyyden syömäksi.
”Jos asia vaivaa sinua, tule juttelemaan.”
Visokki avasi silmänsä tyhjyydelle.
”… m-mitä?”
”Visu, sinä olet aina tervetullut tänne.”
Hänen pihtihampaansa tuntuivat hädin tuskin liikkuvan.
”Minä… minä en tahdo siihen koneeseen, johon sinä olet minut viemässä. Minä… minä en olisi edes sen arvoinen.”
Pimeydestä häntä kohti kulki jotain, joka ei ollut pelkkää pimeyttä. Kultainen siluetti lipui häntä kohti.
”Sinä olet minun ystäväni. Olet ja tulet aina olemaan. Siitä riippumatta, kumpi meistä osuu oikeaan. Se on todellisempaa kuin mikään täällä; todellisempaa kuin totuus.”
”M-mene pois, Tawa… mene pois.”
”Ei”, ääni kultaisen kuvajaisen takaa sanoi. ”Tule sinä pois sieltä. Herää tästä painajaisesta. Sinä… sinä jäät sinne vielä ikuisesti.”
”Ehkä niin olisi parempi?” Visokki kuiskasi pimeyteen. ”Ehkä näin kuului aina käydä. Jos… jos minun mielessäni ja sielussani on jotain ihmeellistä, niin ehkä joku poimii sen jostain universumin roskalavalta ja kiinnittää sen uuteen kehoon täynnä teräviä aseita ja tapoja tappaa! E-ehkä minun tarkoitukseni on pyöriä tässä pyörässä ikuisesti!”
”Visu.”
Hänen äänensä alkoi hiipua syvemmälle pimeyteen.
”Sitä paitsi… kuka sinä edes olet? Vain uusi Avden loinen? Vain… Nukentekijän neula, joka tekee minusta jonkun hänen hirvityksensä? Vain minun oman rikkinäisen mieleni tuotos, joka pitää minulle seuraa, kun hiivun pois!”
”Visu…”
”Minä en osaa marssia sydämen mukaan. Minä en osaa uskoa Avden kamalaan unelmaan… tai edes sinun unelmaasi. Minä yritin, Tawa, m-minä yritin, mutta minä en ole sinä. Minä olen vain eläin, jolle sattuivat r-rikkinäiset, vääränlaiset aivot.”
Kultainen hahmo ei tuntunut menevän pois, vaikka hän sanoi mitä. Se konkretisoitui, materialisoitui yhä kiinteämmäksi ja todellisemmaksi.
Niinkuin Tawa oli aiemminkin tehnyt. Hänen uniinsa… ja sitä ennen hänen elämäänsä.
”Visu… onko sillä mitään väliä, minkä takia minä olen täällä? Tekivätkö vastaukset ja syyt sinua yhtään onnellisemmaksi? Onko syillä mitään väliä, jos tiedät, miltä sinusta tuntuu?”
”N-no… miltä minusta sitten tuntuu?”
”Miksi sinä kysyt sitä minulta?”
Koska…
”Koska… minulla ei ole ollut ikinä vapautta päättää. Koska minä olen vain eläin.”
”Me kaikki olemme eläimiä. Me kaikki olemme koneita. Me kaikki olemme vain matkaan lähetettyjä hiukkasia jossain vääjäämättömässä ihmeen kaavassa, joka pyörittää tätä rumaa rikkinäistä maailmaa. Sinä tiedät sen. Miltä sinusta tuntuu?”
Visokki hengitti syvään.
”Minusta tuntuu”, hän sanoi ääni täristen, ”että haluan, että tartut minua kädestä.”
Siinä hiljaisuudessa Visokki ojensi käden, jota hänellä ei ollut, ja avasi sormensa levälleen. Ja kultaisesta udusta työntyi Tawan käsi, kouriintuva kuin oikean, ja tarttui siitä kiinni.
Hän tunsi, kuinka se alkoi hitaasti vetää häntä pois tyhjyydestä, joka nieli kaiken ympäriltä.
Visokki sulki silmänsä ja antoi sen tapahtua. Ja pohjaton tyhjyys jäi vielä huutamaan nälkäisenä.
Pois sen äänen kaiku ei enää koskaan menisi.
Särkyneen suola-aavikon haavassa, jota olisi voinut myös suuren meren rannaksikin kutsua, makasi kaksi punaista hahmoa. Kylmä tuuli kaukaa mereltä huuhtoi mustia laineita vasten rantaa, kun pidempi heistä kahdesta sätki maassa sikiöasennossa.
Pienempi hahmo alkoi hiljalleen nousta, ensin käsiensä varaan ja sitten vaivalloisesti jaloillensa. Hahmon sininen naamio oli keikahtanut vinoon tämän päätä vasten.
Hahmo suoristi naamionsa, naksautti niskojaan ja sylkäisi pienen läiskän punaista verta rannan hiekalle. Kuten kaikki tässä maailmassa, läiskä alkoi menettää väriään sillä sekunnilla, kun se jäi taivaalta hehkuvaan toismaailmalliseen valoon.
Punainen mies käänsi katseensa hitaasti kohti maassa sätkivää punaista naista.
”Erinomainen oikea koukku”, hän kuiskasi. ”Sääli, ettet pysty siihen oikeassa maailmassa.”
Pienet punaiset jalat astelivat kohti Visokkia pysähtyen vain metrin päähän tästä. Hän jatkoi puhumista. Hiljaa, kuiskaten, täynnä harvinaista haavoittuvaisuutta, jota kukaan ei ollut kuulemassa.
”Tuletkohan hulluksi siitä, kun katsoit sinne?”
Hän oli hetken hiljaa, ja sitten kyykistyi Visokin ääreen.
”Toivottavasti et. Minulla on sinulle vielä rooli näyteltäväksi. Tawa tarvitsee sinut rinnalleen.”
Äänien kuoro hänen takaansa puhui.
”Punainen mies. Kuningatar tarvitsee jotain muutakin.”
”Niin tarvitsee… Syvä Nauru.”
”Asiat ovat lipumassa käsistämme. Piipari langettaa siipensä kaiken ylle. Siruista kaksi on jo hänen. Sotilas, jota aseistimme hänen tappamisekseen, on särjetty ikuisesti.”
”Niin. Suunnitelman täytyy siis ehkä elää.”
Jossain ylempänä paholaisen shakkilaudalla suuret kiviset nappulat raapivat liikkuessaan vasten naarmuuntuneita marmorilaattoja. Naurun loputon kuoro oli hetken hiljaa.
”Niin täytyy. Ja Verkonkutoja voi tehdä vielä jotain hyvin tärkeää.”
”Niin. Niin hän voi.”
Sinisen Pakarin punainen katse laskeutui maassa sätkivään Verkonkutojaan. Niin täynnä pelkoa, surua, murhetta. Niin aito, niin täynnä tunnetta, ja silti… tartuttamaton. Vailla pelon siementä, sillä tämän usko ei vain ollut riittänyt. Kuinka rikki hänen Verkonkutojansa oli ollutkaan?
Mutta vaikka tällä ei ollut tarpeeksi uskoa… tämä voisi sytyttää uskon liekin jossakussa muussa.
”Älä pistä minua katumaan tekoani, Visokki”, Punainen Mies sanoi. ”Jätän tulevaisuuden nyt sinun käsiisi.”
Punainen käsi pujottautui askeettisen rintapanssarin alle ja nosti sieltä jotain pientä. Matoralaisen hahmo kumartui Visokin vierelle ja puristi sen jonkin hyvin tiukasti tämän käteen, sulki nyrkin ja nousi. Samalla Visokin hahmo alkoi hitaasti haipua, kadota vain haavekuvaksi aavikon suolan yltä. Kohta tämä oli kokonaan poissa, ja Punainen mies ja Syvä Nauru yksin.
”Teimme siirron, joka määrittää kaiken tästä eteenpäin. Oliko se sen arvoista?”
Punainen mies hymähti.
”Se on mahdotonta tietää etukäteen. Varsinkin, kun pelaa tätä peliä vastustajanaan se itse.”
Naurukuoro ei vastannut hetkeen. Sekä sen loputtomien silmien meri että Punaisen Miehen kaksi silmää nauliutuivat hetkeksi hahmoon, joka katsoi heitä kauempaa aavikolta. Lautturi odotti.
”On aika jatkaa matkaa… mutta sitä ennen vielä yksi kohtaaminen”, naurukuoro kuiskasi tuhansien äänien kaikuna, ”ja meriharakka tietää, missä hän on.”
Punainen Mies hymähti. ”Hyvä. Halusinkin vielä jutella.”
Ruosteiset saranat narahtivat ja ovi ilmestyi tyhjästä rannalle. Lautturi raotti sitä kädellään täydessä hiljaisuudessa. Punainen mies alkoi hitaasti kävellä ovea kohti, ja kaikki maailman pelko raahautui hänen perässään.
Tuon saman aavikon keskellä lepäsi haljennut palatsi.
Keskellä haljennutta palatsia asteli hoikka olento ikivanhassa, värittömässä sadeviitassa. Hän katseli hiljaisena kaiken rakentamansa riekaleita.
Maailman halkaissut halkeama kulki läpi hänen jumalalleen rakentamiensa alttarien, jotka hän oli kutsunut tyhjyydestä. Se, mikä oli ennen ollut todistetta suurimmasta vapaudesta ja sodasta taivaiden kaatamiseksi, oli nyt muuttunut vain todisteeksi siitä, mitä kävi niille, jotka astuivat tarinaa vastaan.
Harmaat riekaloituneet ruumiit koristivat palatsia, ja niiden naamioiden sirpaleet olivat maailmaa jäytävän voiman harmaannuttaman veren peitossa. Hitaasti portaita nousten palatsin entinen valtias nosti lopulta katseensa salin korkeimpaan kohtaan. Siihen pisteeseen, missä oli aiemmin seissyt hänen valtaistuimensa.
Jäljellä olivat vain lattiaan ruhjotut arvet siitä, kuinka temppeliin hyökänneiden olentojen näkymättömät kädet olivat vieneet valtaistuimen mukanaan. Silti, ilman valtaistuintakin, ja kuin vanhasta tottumuksesta… hän istahti palatsin keskelle ja laski kasvonsa vasten käsiään.
”Musta Kuu”, sanoi tyhjän äänen metallinen kaiku portaiden alapäästä. ”Kuka oli hän, jonka näit?”
Sadeviitan kantaja vilkaisi mustaa haarniskaa portailla takanaan ja huokaisi hieman. ”Yhteinen ystävämme kutsuisi häntä Verkonkutojaksi. Minulle hän kertoi olevansa Visokki. Mikä ihmeellinen mieli. Todella, mikä ihmeellinen mieli.”
”Orondes”, ritari sanoi. ”Älä herätä toivoa sisälläsi. Sinulla ei ole oikeutta puuttua siihen.”
”Av-Av…”
Ritari jatkoi lohduttomien sanojensa sanomista suuri siluettinsa lannistuneena. ”Valkoinen Kuningas. Musta Kuu. Tuhon Isä. Kaikki nämä ovat vain titteleitä. Mitä jää nyt, kun ne on riisuttu? Eikö se riitä, että olet menettänyt kaikki, joita olet koskaan rakastanut? Rakastajasi, lapsesi, toivosi vapaudesta?
Hän oli hetken hiljaa.
”Satutat minua, ystäväni.”
”En haluaisi. Mutta olet tehnyt enemmän pahaa kuin hyvää toimillasi, Kuunsirpale.”
Harmaantuneen sadeviitan hupun varjoista kulki huokaus, joka kaikui haljenneen temppelin käytävillä.
”Avgellan… jonkun täytyy pysäyttää Valon Ääni… jonkun täytyy pysäyttää hänet ennen kuin on liian myöhäistä.”
Rakentajan mestariteoksen rauniot olivat täyttäneet aution meren.
Valtavat, ruosteiset hammasrattaat ja Tuhannen koneen kaupungin rakennusten palaset sojottivat liikkumattomina kohti taivasta, jolla aamu oli alkanut sarastaa. Suurin osa irtaimistosta – tuhoutuneista Rakentajan alamaisista, haljenneista roolipelihahmoista – oli uponnut syvyyksiin, mutta aina välillä Tarip törmäsi johonkin muttereiden väliin jumiin jääneeseen tai metallisten piikkien lävistämään.
Hän iski tarkkailijoiden lasittuneista katseista välittämättä aironsa uudelleen ja uudelleen aallottomaan mereen saaden veneensä lipumaan eteenpäin. Taivaista putoilevat sulat, joista jokainen maalasi veden varaan laskeutuessaan pieniä väreitä sen pintaan, osoittivat hänen reittinsä.
Mielipuolisen koneherran jälkeensä jättämä hävityksen maisema oli paljon tehty jopa hänenlaiseltaan hirviöltä. Saattoi olla, ettei kaikki kuolonkoneiston aiheuttama vahinko ollutkaan ollut silkkaa Rakentajan hubriksen tuotosta, ja oli syy minkä hyvänsä, kaikki säröt eivät välttämättä korjautuisi milloinkaan – mielet olivat herkkiä asioita.
Mutta välittikö merirosvo siitä enää saatuaan koneiston seisahtumaan?
Ei, ei välittänyt.
Muistojen täyttämä horisontti, jolla hän vaelsi, oli katoavainen ilman Rakentajan apuakin. Ei sitä kaikkea ollutkaan tarkoitettu ikuiseksi.
Äärellinenkin olemassaolo riitti, jos muisti ottaa siitä kaiken irti – jos löi alas ne, jotka olisivat Rakentajan tavoin alistaneet sen omiin kahleisiinsa. Maailmassa oli monta koneistoa, eikä niitä kaikkia voinut paeta ikuisesti, mutta aina oli mahdollista valita, mihin koneistoon astui.
Tarip ei ollut sokea sille, mitä meriharakka halusi, mutta yhtä vähän hän oli vailla kykyä nähdä olevansa ilman muita liittolaisia.
Yhä edemmäs ja edemmäs runoilija seurasi sulkien viitoittamaa polkua. Aina välillä hän kuvitteli kulkevansa ympyrää, näkevänsä särjetyn monumentin saman sirpaleen toistamiseen, mutta kaipa loinen tiesi häntä paremmin, mihin alusta ohjata. Tämän paatin ohjaimissa hän ei ollut milloinkaan ollut, ja sen hän hyväksyi samalla kylmällä pragmatismilla kuin kaiken muunkin hänen ja olennon välisessä liitossa.
Sellaisella pragmatismilla, jota saattoi tuntea vain rakastamiaan kohtaan. Sellaisella pragmatismilla, joka vaati hylkäämään periaatteistaan tärkeimmänkin, polttamaan koko minuutensa yksioikoisen päämäärän alttarilla..
Raunioiden veteen piirtämät varjot väistyivät, kun hänen aluksensa lipui aukiolle, jonka ympärillä kohoavat mekaaniset monumentit kaartuivat poispäin paljastaen öisen taivaan täynnä tähtiä. Viimein matoran saavutti reittinsä päätepisteen ja näki edessään sulkien mereen piirtämän ristin. Hän ohjasi veneensä pikimustan merkin luokse ja jäi tuijottamaan väreitä, jotka viimeinen aironisku oli mereen piirtänyt.
Tarip hätkähti, kun tunsi jonkin ottavan kiinni aironsa alapäästä. Hetken hän vietti hädän vallassa, mutta tajusi sitten vetäistä kätensä puisen jatkeen ylös – ja sen mukana nousi soutuveneen pohjalle läpimärkä, hengenhädässä airoon nokallaan kiinni tarraava meriharakka, ken tiesi minkä mullistuksen merenpohjaan syöksemä.
Se ravisteli vesiä pois sulistaan, hyppeli aluksen kärkeen ja jäi tiirailemaan autiota horisonttia, jota värittivät vain vedestä nousevat murjotut pilarit, jotka olivat joskus olleet Rakentajan kaikista hienoin luomus. Tarip katsoi samaan suuntaan tietämättä, mitä otus kuvitteli havaitsevansa.
Sama jatkui pienen hetken, jonka aikana merenpinta heidän ympärillään ehti tasoittua.
Sitten loinen revähti nauruun.
Tarip katsoi entisen lemmikkinsä muodon ottanutta otusta hetken hämillään, mutta liittyi sitten mukaan.
”Hahahah, älä muuta sano.”
Meriharakan ilo oli hänenkin ilonsa.
”Heh heh.”
Jatkaen hilpeää raakuntaansa lintu hyppi takaisin hänen luokseen ja katsoi Taripia kuin odottaen, että tämä tajuaisi vitsin, joka oli jo auennut linnulle. Merirosvo jatkoi nauramista senkin jälkeen, kun meriharakka oli lopettanut, mutta vaikeni lopulta itsekin antaen hiljaisuuden laskeutua heidän ylleen.
”Näetkö?” se kysyi.
Tarip kohotti kulmiaan.
”En minäkään”, meriharakka jatkoi. ”Rakentaja on poissa.”
Jouera tunsi kolahtavansa kiviselle lattialle.
Hän näki hämärässä tilassa harmaita muotoja – se ei ollut samanlaista näkemistä kuin se, jonka avulla koneiston jumala tunsi jokaisen rattaan sijainnin ja pyörimisnopeuden, vaan fysiikan ja biologian lainalaisuuksien säätelemä tapahtuma, jossa valo kulkeutui hänen silmiinsä – jotka tunnisti raajoikseen.
Runneltu, metallinen varsi, joka oli joskus ollut Joueran käsi, lepäsi hänen edessään. Yhden sormen kärjestä valui vettä. Pisara toisensa jälkeen iski kiviselle pinnalle, ja hän halusi pysäyttää tämän tapahtuman, ainoan epätäydellisyyden särön muuten liikkumattomassa maailmassa, mutta ei voinut.
Hän halusi nousta ylös, juosta takaisin ja iskeä alas kaikki mittaamatonta mahtiaan vastustavat, mutta ei voinut.
Pisara.
Jouera keskitti kaiken voimansa, keskittyi edessään aukeavaan näkymään kovemmin kuin mihinkään muuhun pitkän elämänsä aikana, valoi tahtonsa jokaisesta rippeestä hehkuvan vasaman, jolla uhkasi maailmaa ympärillään, mutta mitään ei tapahtunut. Hänen kätensä lepäsi kostealla lattialla kuin tarpeettomana hylätty lelu, jonka ruoste saisi hävittää maailmasta.
Vesi kerääntyi hänen sormensa terävään reunaan, kasvoi läpikuultavasta kalvosta tunnistettavaksi, pulleaksi muodoksi, jolla oli merkitys ja tarkoitus. Aikaa kului, ja sitten, lopulta, pisara iski maata vasten.
Ja kuin pilkatakseen hänen runneltua kehoaan pelkällä läsnäolollaan ilmestyi hänen taaksensa hiljainen askelten kaiku.
Askeleilla tuntui kestävän ikuisuus hänen saavuttamisessaan. Pitkä ei kävelijän askel ollut eivätkä jalat suuret tai painavat. Mutta toisin kuin hän, tulija käveli. Tulija lähestyi häntä sieltä, minne hän ei kyennyt katsomaan, sillä hänellä ei ollut jäljellä mitään, millä päätään kääntää.
Pisara. Saapuja kiersi hänet astellen hitaita askelia punaisilla jaloillaan, pysähtyi hänen eteensä ja kääntyi häntä kohti.
”Kaiken tuon jälkeen”, puhui pehmeä ääni ylempää, ”sinä elät vielä?”
Puhuja loittoni kauemmas, ja Jouera näki hänet kokonaan. Ta-matoralaiselta näyttävä hahmo kantoi sinistä Pakaria.. Kyseessä oli henkilö, jota Jouera ei ollut ikinä omin silmin nähnyt, mutta jonka hän kyllä tunnisti toa Kapuran muistoista. Jos hänen kätensä olisivat olleet yhä hänessä kiinni, hän olisi puristanut ne nyrkkeihin.
”Sinä…” Jouera aloitti mutta lopetti kesken, ennen kuin ajatuksesta ehti muodostua minkäänlaista kokonaisuutta. Hän ei tiennyt, oliko siitä vain liikaa aikaa, kun hän oli viimeksi kuullut äänensä, vai olivatko koneiston tuhannet pauhaavat kaiuttimet vain saaneet hänet unohtamaan, että se oli joskus kuulunut aivan tavalliselle tulen toalle.
Hän kuulosti säälittävältä.
Hän ei kuulostanut täydelliseltä.
”Sinä… ei. Mene.”
”Hämmästyttävää”, Punainen Mies sanoi. ”Olitko onnekas? Vai päättikö rakas Verkonkutojani vain antaa sinulle armoa? Hän tekee toisinaan… äkkinäisiä päätöksiä. Vai… voiko todella olla niin, että sinussa ei ole tarpeeksi jäljellä edes tapettavaksi?”
”Minä en ole mitään”, Jouera sanoi. Hänen äänensä kuulosti kostealta; hän vihasi jokaista äännettä, jonka se kantoi mukanaan tyhjään huoneeseen. ”Minä en voi kuolla.”
Hän tiesi sen olevan kiistaton totuus, mutta lausuma kuulosti silti yhtä paljon vakuuttelulta hänelle itselleen kuin väittämältä hänen keskustelukumppanilleen. Oliko tämä edes oikeasti siinä? Oliko tämä pelkkä toan mielen kutsuma muisto?
Ja oliko näillä vaihtoehdoilla mitään eroa?
Punainen Mies laski päätään hieman vinoon ja katsoi häntä pitkään. Empatiaa, sitäkö tämä yritti olla?
”Tyhjyys ei kuole, niinhän?” Punainen Mies nyökkäili. ”Tyhjyys ei tuhoudu. Ja kuten me molemmat tiedämme, tyhjyys voittaa lopussa.”
”Niin… niin voittaa”, Jouera sanoi.
Jouera ei voinut tehdä elettäkään liikahtaakseen, kun hän kuuli napinaa pimeydestä – kaapeleiden natisevaa ääntä, kuin metalliset nauhat olisivat raahautuneet hänen ympärillään olevaa pimeyttä pitkin. Ennen pitkää, hitaasti mutta varmasti, ne alkoivat kietoutua hänen ympärilleen. Vangitakseenko hänet? Se tuntui aikeena turhalta.
”Rakentaja hyvä… lienee tässä vaiheessa selvää, että en voi sallia sitä, mitä sinulla saattoi olla mielessä Seppääni varten. On äärimmäisen tärkeää meidän kaikkien tulevaisuuden kannalta, että Seppä voi hyvin. Mutta… en voi väittää, etteikö minua kiinnostaisi, miksi halusit tehdä sitä, mitä yritit tehdä.”
Jouera avasi suunsa ennen kuin ehti tehdä päätöksen siitä, ettei keskustelukumppani ollut vastauksen arvoinen. Hänen silmänsä näkivät uuden pisaran muodostuvan, syklin jatkuvan.
”Koska… maailma on hirvittävä.”
Pisara putosi pieneen lätäkköön, joka oli muodostunut hänen kätensä alle.
”Ja jonkun on korjattava se.”
Hän oli täynnä vihaa, valmiutta ja energiaa; jos Joueran ruumis olisi totellut, hän olisi noussut samana hetkenä taivaisiin ja muovannut maailmasta omin käsin sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla.
Hänen ruumiinsa ei totellut.
Jouera makasi kostealla lattialla kykenemättä käskemään kehoaan liikesarjaan, jolla olisi kammennut itsensä ylös. Aistihavainnot ja käyty keskustelu olivat sivuseikkoja, mitättömiä marginaalihuomautuksia – Joueran mielen täytti tietoisuus siitä, että hänen ruumiinsa ei totellut, ja joka hetki hän tunsi luisuvansa syvemmälle toivottomuuteen. Se oli tunne, jonka hän oli leikannut mielellään pois; se oli ollut kutsumaton vieras, jota hän ei ollut halunnut tavata enää milloinkaan.
Ja silti se täytti Joueran nyt, kun hän makasi kostealla lattialla tietoisena siitä, kuinka rikki oli.
”Mitä vaatisi minulta todistaa sinulle, että maailma ei olekaan hirvittävä?” Punainen Mies kysyi. ”Mitä vaatisi minulta saada sinut uskomaan, että se on kaunis… ja taistelun arvoinen?”
Joueran mielessä välähti kuvia. Ta-Metrun vilkkaat kadut, työläisiä hymyilemässä ja keskustelemassa pienissä ryhmissä. Hänen entinen pajansa, täynnä kauniita mekanismeja, joita hän oli istunut yömyöhään parantelemassa.
Ko-Metru. Laituri. Lumisade.
Desable.
Desable kurtisti kulmiaan.
Se kaikki on rakennettu valheen päälle, ko-matoranin sanat kaikuivat hänen korviinsa. Vain koneisto on kaunis, Jouera. Ei mikään muu.
Ei mikään muu.
”Ei… mikään ei voi”, sanoi Jouera.
Hänen mielensä täyttivät televisioruudut, joita hän oli katsellut Metru Nuilla; kuvat sodasta, kamppailusta, teurastuksesta. Maailman pirstovista virheistä.
”Se on kaikki valhetta.”
”Rakentaja rakas… ei ole valheita, jos usko on tarpeeksi luja. ”
Punainen Mies nosti kättään hiljaa. Varjoista työntyneet nauhat ja kaapelit, jotka olivat kiertyneet Joueran runnellun kehon ympärille, tottelivat ja alkoivat nostaa sitä.
”Salli minun näyttää sinulle jotain kaunista.”
Vaikka Joueran tahto vastustaa olikin polttava, ei hän kyennyt siihen. Hänessä ei ollut tarpeeksi vastustamaan.
Punainen Mies käveli kivistä käytävää pitkin syvemmälle, ja nauhat Joueran raunion ympärillä kantoivat häntä perässä. Käytävä kiertyi spiraalina oikealle tavalla, jolla sen ei olisi pitänyt mahtua itseensä. Se kääntyi mahdottomia määriä suoria kulmia peräkkäin, kulki ylös ja alas ja päättyi lopulta avarampaan tilaan. Punainen Mies käveli edeltä kammioon, joka oli täysin pyöreä ja täysin piirteetön… lukuunottamatta mustaa, pyöreää kuilua aivan sen keskellä.
Tasaisin välein kuilun ympärillä oli lattian kiveen maalattuina mustia kolmion muotoisia kuvioita. Yhteensä niitä oli kuusi. Yhdessä ne saivat kuilun näyttämään kuin auringolta.
”On kaksi tapaa kohdata totuus maailmasta, Rakentaja”, Punainen Mies sanoi pysähtyen kuilun edelle. ”Silmät auki tai silmät kiinni. Sinä pidit silmäsi tiukasti auki, etkä tajunnut mitä se teki sinulle. Et tajunnut, että kauneimmat asiat ovat niitä, jotka voit nähdä vain sulkemalla silmäsi.”
”Totuus on näkyvää”, Jouera sanoi. Hän ajatteli ruutuja, joilla kulki loppumaton tiedon virta; hän ajatteli kaavoja ja lukuja, jotka luettiin kirjoista. ”Totuus on aineellista.” Hän ajatteli lakeja, jotka määräsivät hiukkasten liikeradat; hän ajatteli täydellisen harmonian vallassa käyvää koneistoa, jonka marssi oli ikuinen.
”Ja mikään, mitä leikkasit Seppäni mielestä, ei siis ollut todellista?” Punainen Mies sanoi pettyneenä.
”Merkityksetöntä, mitätöntä kuonaa täydellisyyden tiellä”, lausui Jouera. Hän kuvitteli äänensä sellaisena kuin se oli kaikunut kaikkialla Tuhannen koneen kaupungissa. Hän kuvitteli lukuisat työläiset, joiden ei tarvinnut keskeyttää uurastusta kuunnellakseen hänen viestiään, koska ne tiesivät sen sisällön jo.
”Arvotonta saastaa minun… minun pojassani.”
”Pojassasi”, Punainen Mies toisti.
Ja oli hetken vain hiljaa.
Tasaisesti kuin Joueran runnotuista raajoista lattialle tippuva vesi asteli matoralaisen hahmo ympäri kuilua.
”Tavalla tai toisella meissä on paljon samaa, Rakentaja. En aio kieltää sitä. Laillasi minäkin sikisin siitä, mitä ei ole. Laillasi minäkin olen… tyhjä. Mutta vielä enemmän sinusta tulee mieleen hän, joka kymmeniä ikuisuuksia sitten kutsui minua pojakseen. Ja vaikka uskon ja toivon ja haluan nähdä punaisen ajatukseni myös… myös sinussa, pelkään että sanani eivät ole tarpeeksi. Pelkään että joudun näyttämään sen sinulle samalla tavalla kuin kerran sen näytin hänelle.”
Punaisen miehen katse laskeutui alas kuiluun ja sitten taas Joueraan. Nauhat, jotka kannattelivat Joueraa, natisivat. Ne liikkuivat lähemmäs Punaista Miestä… sen kuilun yli, jonka toisella puolella tämä seisoi.
”Mitä… mitä sinä yrität?” pääsi Jouerasta ääni.
”Jos kohtaat isäni alhaalla”, Punainen Mies sanoi hymyillen, ”kysy häneltä, kuinka maailma voisi olla kaunis.”
Punainen Mies naurahti, ja Jouerasta tuntui siltä, että naurun kaiku ei loppuisi ikinä.
”… ja sano hänelle terveisiä hänen rakkaalta Kuulapseltaan.”
Ennen kuin Jouera ehti vastata tai edes huutaa, päästivät nauhat irti.
Pimeys viuhui ohi ikuisuuden, toisen ikuisuuden, kolmannen, väkivaltaisen ikuisuuden. Pimeys päättyi pelkään valkoisuuteen, kun hänen rikkinäinen kehonsa mätkähti palasina vasten suolaa.
Maailma jatkui loputtomiin joka suuntaan. Eikä se ollut kaunis, ei kontrolloitu, ei rattaita rattaita vasten ikuisessa tanssissa. Se oli iätön helvetti, jossa hallitsi vain kylmä tuuli, joka puhalsi kaiken mukanaan.
Jäljellä ei ollut enää Rakentajaa. Oli vain pieni, jostain metsästä tai kylästä aikojen alussa auringonvaloon kömpinyt olento, joka makasi avuttomana aivan liian suurten voimien edessä.
Eikä hän tiennyt, missä hän oli.
Visokki raotti hitaasti silmiään sallien hämäryyden varjon sulaa pois näkökenttänsä edestä. Toisiinsa limittyvät unikuvat kaikilta todellisuuden tasoilta – koneiston jyske, Bio-Klaani, väritön hiekka-aavikko, Rakentaja, Tawa, Avde – päättivät villin tanssinsa hänen tajunnassaan ja antoivat myöten silmiin virtaavan valon tulvalle. Hetken oli häikäisevän kirkasta, sitten Visokki tottui jälleen näkemiseen.
Hän oli jälleen Admin-tornin taukohuoneessa.
Visorak tuli välittömästi tietoiseksi siitä, että oli jälleen omassa kehossaan, ja olisi saattanut singahtaa refleksinomaisesti pakoon, jos raajat olisivat totelleet. Yritys tehdä niin päättyi siihen, että hän tömähti hyödyttömästi lattialle. Vaimeasti Visokin elimistöön säteilevä kipu tuntui todellisimmalta asialta, jonka hän oli kokenut pitkään aikaan.
Seuraavaksi todellisin asia oli kamala todellisuus, johon hän havahtui. Todellisuus täynnä verta, hikeä ja kyyneleitä.
Kesti joitakin sekunteja ennen kuin Visokki ymmärsi kaiken, mitä näki. Hänen katseensa viipyili ympärillä olevissa aukeilevissa silmissä. Jäätutkija 273 tunnusteli hätääntyneenä istuma-asennossa raajojaan ja tuntui laskevan yksitellen sormiaan. Tämän vieressä Snowien massan kahlitsema Kapura hätkähti kuin painajaisesta heränneenä. Ympäriinsä pälyilevä lumiukko oli ottanut kuin lakanan muodon, josta osa painoi Kapuraa alas ja osa…
Oli kietoutunut verta kakovan Matoron kaulan ympärille.
”Joku”, Snowien hätäinen ääni huudahti. ”Äkkiä! Apua! A-apua!”
Sillä hetkellä ovi aukesi ja Visokki näki Tawan seisomassa oviaukossa.
Keltaisen naisen väsyneillä kasvoilla oli monia tunteita. Vahvimpana niistä oli shokki, jota tämä ei saanut piilotettua, kun hän näki Visokin.
Ikuiselta tuntuvan hetken ajan Visokki vain tuijotti Tawaa silmiin. Visokilla ei ollut kykyä laittaa sanoiksi tuntemuksia, joita se hänessä aiheutti. Häpeää. Pelkoa. Katumusta. Ja… vaikka se tuntui väärältä ja kamalalta, myös iloa siitä, että Tawa oli siinä.
Mutta ei kuitenkaan mitään niistä.
Ei sen jälkeen, mitä hän oli syvällä verkostossa kokenut. Siis hän jäi ainoastaan sanattomaksi. Tawasta paistoi kauhu, jota Visokki ei ollut aikoihin nähnyt. Kauhu ja täysi kyvyttömyys pitää yllä sitä kulissia, jolla hän sai kaikki uskomaan, että oli henkisesti kunnossa.
Tawan katse kääntyi Matoroon ja nauliutui siihen. Huoli ja vaikeat tunteet katosivat Tawan kasvoilta, ja ne korvasi puhdas pelko.
”Äkkiä!” Snowie huusi itku kurkussa, mutta päättäväisenä. ”Tawa… Matoro on, Matoro… äh! Kutsukaa apua, jotenkin!”
”Tuota, mitä täällä tapah-” yritti Snowie-massan alle vangittu Kapura sanoa, mutta vaikeni, kun näki Matoron verta pulppuavan kaulan.
Myös Jäätutkija oli jumittunut tuijottamaan sitä täysin sanattomana.
Ja ennen kuin Visokki, Kapura tai 273 ehti mitään muuta, Tawa singahti kultaisena salamana kohti taukohuoneen seinää, jolla roikkui metallinen laatikko. Hän potkaisi tuolin tieltään, riuhtaisi laatikon irti seinästä, avasi sen antennin ja huusi täyttä kurkkua siihen.
”Paaco!” hän huusi, ”Same, Bladis, Make! Joku, äkkiä! Tarvitsemme lääkintää!”
Tawa paukautti puhelimen seinään ja kääntyi kohti heitä. Toa oli täysin hätätilatoimintakyvyssä ja kääntyi Matoroon selvästi miettien enää vain jaloillaan. Visokista tuntui siltä kuin hänellä ei olisi ollut vieläkään oman kehonsa hallintaa, kun hän katseli, mitä hänen edessään tapahtui.
Snowie ja Kapura – joka oli nyt selvästi enemmän oma itsensä – jakoivat pitkän katseen, jonka myötä lumiukon ote hellitti ja tokkurainen tulen toa kömpi tämän pullean valkean muodon alta esille. Sitten hän vain nousi istumaan ja juuttui tuijottamaan Matoroa silmät pyöreinä.
Se, mitä muut mahtoivat puhua ääneen Visokin ympärillä, muuttui enää vain puuroksi. Oli kuin hän ei olisi koskaan ymmärtänytkään näiden puhetta. Oli kuin hän olisi ollut taas vain… eläin. Oli kuin Sydän olisi taas vyörynyt Visokin tajunnan päälle suurena ja pelottavana ja haudannut alleen kaiken muun, mitä hän oli.
Hän raotti pihtihampaitaan ja kurkotti mielensisäisesti kohti muita yrittäen keksiä jotain sanottavaa.
Mutta mitään ei tullut. Ajatus ei edes ottanut muodostuakseen vaan jäi leijailemaan ilmaan. Ainoa asia, jonka hän sai aikaan, oli eläimellinen kirskaisu sahahampaistaan.
Siinä kaikki. Se hävetti häntä.
Visokki yritti katsoa Tawaa silmiin uudestaan, mutta… hän ei tiennyt edes, kumpi heistä katsoi ensiksi poispäin. Oman katseensa hän laski lattialle, eikä enää tiennyt, mitä oli ikinä halunnutkaan sanoa.
Muut huusivat jotain, puhuivat jotain. Mutta se oli kaikki Visokille täysin merkityksetöntä.
Tawa huusi jotain katsoen Jäätutkijaa kohti. Jäätutkija säntäsi jalat selvästi vielä kankeina Matoron luokse ja alkoi painaa voimakkaasti tämän kaulaa. Nazorakin silmistä näki, että tämä ei tiennyt, mitä oli tekemässä, mutta ei ehtinyt kyseenalaistaa sitä.
Matoron kaulasta, nazorakin sormien välistä ja valkean Snowien olemuksen alta tihkui suuria määriä sinistä verta. Visokki oli täysin voimaton tekemään sille mitään. Hän ei tiennyt eikä hän pystynyt. Hänestä tuntui enemmänkin kuin… hän ei olisi edes halunnut.
Kuin jokin estäisi häntä välittämästä. Vaikka hän tahtoi sitä kovaa. Ja tajunnassaan Visokki tunsi, kuinka jään toa sätki ja yski ja… hiipui pois. Hetki hetkeltä.
Sitten jokin punainen, kirkas ja sokaiseva välähti taukohuoneen ikkunan takana.
Sekuntien ajan Visokin katse nauliutui rotevaan toan hahmoon, joka roikkui itsekseen ilmassa ikkunan takana vasten aamutaivasta. Tämän kasvoilla hohti voimallinen kanohi.
Apuvoimat olivat saapuneet.
Toinen sokaiseva välähdys, ja hahmo katosi ikkunan takaa… ja kolahti suurella voimalla huoneen keskelle.
Punainen hohde himmeni kyyryssä huoneen keskellä seisovan toan kasvoilla. Kualsin ulkonevat leukaperät vetäytyivät sisään, kun naamio muovautui pyöreäksi ja sen otsasta työntyi ylös terävä sarvimainen muoto. Valkoinen Kanohi Kelae punaisella ristikuvioinnilla katsoi heihin, ja sitten Matoroon.
”Mikä tilanne?” vielä huoneeseen materialisoituva Kupe kysyi hengästyneenä.
Tawa nyökkäsi Matoroa kohti.
”Kaulahaava!” hän sanoi hengästyneenä, ”todella vakava!”
Punaisen välähdyksen myötä Kupen naamio vaihtui uudestaan. Hänen oikean silmänsä paikan otti suuri kiikari, joka tarkensi Matoron kaulaan ja välähteli kuin ottaen kuvia. Sitten naamio vaihtui uuden välähdyksen myötä taas Kelaeen.
”Parannuskivi”, Kapura mutisi itsekseen, ”Matorolla on… ottakaa se, ja…”
Lääkintä-toa säntäsi lattialla sätkivän Matoron luo ja alkoi käydä läpi tämän panssarin taskuja. Muut keskittyivät tuijottamaan Kupen työskentelyä, joten Visokki oli ainoa, joka huomasi, että tämä ei ollut ainoa saapunut.
Oviaukosta kurkistava Same katsoi sisään, ja sitten häneen.
Selakhin ilme oli täysin kylmä, vailla tunnistettavia tunteita. Tämän otsarypyistä tulvi Visokkia kohti vain kysymyksiä siitä, mitä oli voinut tapahtua. Visokki ei löytänyt itsestään tarpeeksi vastaamaan niihin. Eikä hän tiennyt, mitä sanoa kenellekään tilanteessa, joten hän vain asteli ulos huoneesta Samen ohi käytävälle.
Hän tunsi takaansa, kuinka Tawa olisi halunnut sanoa hänelle jotain, mutta ei ikinä sanonut.
Huudot ja äänet huoneesta hiipuivat taakse, kun Visokki asteli kylmälle, pimeälle käytävälle ja rojahti vatsalleen vasten lattiaa, täysin yksin.
Kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, että Jäätutkija olisi ehtinyt kyseenalaistaa tilannetta, johon hän oli päätynyt. Hän löysi kätensä painamasta tajunnan rajamailla nuokkuvan Matoron kaulaa. Eriskummallinen valkoinen massa sideaineksena haavan ympärillä kostui jäänsinisestä verestä, ja hän tunsi sen lämpimänä hanskojen peittämillä sormillaan.
Paikalle taikatempun lailla leimahtanut valko-sini-punainen toa pysähtyi hänen ja Matoron eteen. Tämä vilkaisi häntä silmiin hyvin nopeasti ja sitten Matoroa… ja nosti katseensa taas 273:n kasvoihin. Jäätutkija tajusi sekunteja liian myöhään, että hänen volitakinsa repsotti hänen kaulallaan. Sen korjaaminen tuntui turhalta. Ilme toan naamiolla oli niin neutraali, että 273 ei osannut millään tasolla arvioida, mitä tämä ajatteli hänestä.
”Onko sinulla ensiapukoulutusta?” tämä lopulta kysyi kiireisen jämerästi.
273:lta kesti sekunti ennen kuin nyökkäsi: ”O-on!”
”Selvä, hyvä. Jatka potilaan haavan painamista! Ja yritä pitää hänet tajuissaan.”
”Käskystä!” nazorak vastasi vaistomaisesti. Hän kääntyi takaisin Matoroon samalla, kun vieras toa vieressä nykäisi jonkin metallisen ja mustan selästään. 273 odotti toa-työkalua, mutta toa alkoikin vain… pystyttää paareja Matoron viereen. Pitkä musta metallinen sauva pyörähti auki leveäksi kantolaitteeksi, johon toa alkoi kiinnittää jalkojen päässä olevia rullapyöriä.
273 huomasi hengityksensä kiihtyvän. Ei, minun täytyy kasata itseni!
Nazorak henkäisi syvään, kävi mielessään läpi ensiapukoulutuksen ja hengitti ulos. Hän nosti hansikoidut sormensa suulleen ja riuhtaisi nahkahanskat käsistään pihtihampailla. Toan veren maku kulkeutui hänen kielelleen.
”M-matoro! Matoro! Kuuletko minua?”
Matoro yritti pitää silmiään auki, mutta ne painuivat väkisin kiinni. ”J-jäätut-”
Toan vinkuva hengitys keskeytyi veriseen yskimiseen. Nazorak painoi toan maahan ja puristi tämän kaulaa lujemmin.
”Ei, älä yritä fuhua! Kuuntele minun ääntäni ja yritä fysyä tajuissasi.”
Sinivalkopunainen toa tarkkaili hänen työtään intensiivisesti samalla, kun kasasi paareja. Jäätutkija ei tiennyt, miten suhtautua tämän katseeseen. Aito kenttälääkinnän ammattilainen sai hänet tuntemaan olonsa epävarmaksi omista taidoistaan, mutta… aikaa sellaiselle ei ollut. Matoron silmistä katosi väri, ja tämän hengitys rohisi. Jäätutkijaa pelotti, että hän painoi tämän kaulaa liian kovaa, mutta hän ei uskaltanut hellittääkään.
”Öh”, Snowie sanoi vierestä, ”auttaako tuo minun ’väliaikaissiteeni’ vai otanko sen pois…?”
”Se on oikein hyvä, Snowie”, Kupe sanoi nopeasti. ”Älä hellitä.”
Snowien kehon muodostamasta massasta tehty side tuntui auttavan, kuten myös toan sydänvalolle asetettu hehkuva kivi, joka teki… jotain tälle. Silti vahva ja periksiantamaton toa tuntui nyt värisevän nazorakin käsien alla heiveröiseltä, kuin tämän selviytyminen olisi vain sekunneista kiinni.
Heitä katseltiin hiljaisuudessa. Admin Tawa tuijotti toimintaa metrien päästä kauhistuneena, käsi suunsa edessä. Moderaattori Same seisoi hänen takanaan vilkuillen yhä Kapuraa kohti. Kapuran ilme oli sanoinkuvaamaton, kun tämä tuijotti Matoroa täysin sanattomana. Snowie laski hitaasti suuren valkoisen käden lepäämään tämän olkapäätä vasten.
Lääkintä-toa lopetti työskentelyn paarien parissa ja kääntyi kohti muuta seuruetta.
”Täällä tarvittaisiin nostoapua!” hän huudahti ja nyökkäsi Jäätutkijalle. ”Sinä, yritä tukea päätä samalla.”
”Aye!”
Tawa ja Same tulivat välittömästi auttamaan ja Snowie hyppelehti tulen toan ohi.
”Nostakaa kolmannella!” Kupe ohjeisti jämerästi. ”Yksi, kaksi, KOLME!”
Tawa ja Same nostivat jaloista ja Kupe ja Snowie käsistä. 273 kannatteli parhaansa mukaan toan päätä ja piteli tämän kaulasta. Matoro saatiin laskettua varovaisesti paareille.
”Hyvä. Sinä, nazorak –”
”Kelvin!” 273 sanoi juurikaan harkitsematta.
”Kupe”, lääkäri esittäytyi. ”Lähde kanssani viemään häntä sairasosastolle. Jatka potilaan kaulan painamista.”
”Minä… minä tulen mukaan!” Kapura yllättäen huusi. Hän horjahti pystyyn, mutta Same kohotti kätensä tämän eteen.
”Meillä on ehkä muuta puhuttavaa.”
”Tarvitsemme henkilöitä jotka ovat tolpillaan ja ensiaputaitoisia!” Kupe totesi väliin. ”Kapura, sinä olet liian shokissa.”
Jäätutkija vilkaisi kohti Kapuraa ja näki tämän kasvoilla aitoa hämmennystä. Ehkä pelkoa. Ei hän osannut sanoa tulen toasta kovin paljoa, vaikka oli viettänyt ties kuinka pitkään tämän mielessä.
Kapura näytti siltä kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta hiljeni täysin Snowien lukitessa tämän varovaiseen halaukseen.
Enempää hän ei ehtinyt jäädä sitä miettimään, kun Kupeksi kutsuttu toa alkoi rullata Matoroa hänen kanssaan pois huoneesta. Admin-tornin taukohuoneeseen jäivät hänen taakseen vain Tawa, Same, Snowie ja Kapura.
Sivusilmällä Jäätutkija näki käytävän toisessa päässä kyhjöttävän Visokin, mutta he juoksivat niin nopeasti ohi, ettei Jäätutkija ehtinyt sanomaan mitään.
Pian 273 löysi itsensä kiirehtimässä kylmällä, pimeällä admin-tornin käytävällä käsiensä alla verta vuotava jään toa sekä vierellään rullapaareja työntävä riuska lääkintä-toa täynnä nopeita ratkaisuja. Tilanteesta, johon häntä ei koskaan ollut kasvatettu. Paarien pyörät nirskuivat vasten lattioita.
Mutta Admin-tornin ikkunasta hän näki, kuinka päivän ensisäteet nousivat horisontista vielä nukkuvan kaupungin ylle.
”Kelvin, oliko se?” tohtori sanoi. ”Jatka puhumista.”
”T-tuota, mistä?”
”Mistä vain. Miten voit?”
”Öö, h-hyvin. Tai ei, ei oikeastaan. Fääni on ihan sekaisin… arvon Kufe, onko tämä todellista? Onko Matoro vaarassa?”
Jäätutkija tajusi sekunteja myöhässä, kuinka absurdilta hänen kysymyksensä mahtoi kuulostaa toasta, jota hän ei ollut tietääkseen koskaan aiemmin kohdannut. Tämä ei kuitenkaan tuntunut reagoivan todellisuuden kyseenalaistamiseen mitenkään. Ehkä tämä oli tottunut käsittelemään shokissa olevia.
”Tämä on aivan todellista, Kelvin. Matoron tilanne on vakava, mutta emme ole kaukana ensihoitosiivestä. Jatka painamista ja tarkkaile hänen hengitystään.”
”Kyllä!”
”Mikä on koulutuksesi? Vaikutat lääkitsijältä.”
”Öh… olen kemisti, mutta tiedemiehille annetaan lääkintäkoulutus.”
”Opetetaanko teille myös toan anatomiaa?”
”Vain sen verran että mihin amfua”, 273 vastasi rehellisesti. Vasta sen jälkeen hän tajusi, mitä oli päästänyt suustaan.
Toa Kupe otti sen hämmentävän hyvin kuten kaiken tähän asti.
”Hmm. Käy ihan järkeen. Sinä et tosin taida juuri perustaa ampumisesta?”
”Olen taffanut vain kahdesti. Ei, kolmesti. Kaikki omiani… en olisi tahtonut.”
”Ymmärrän hyvin. Henkilökohtaisesti myös mieluummin otan ammuksia pois elävistä olennoista kuin, noh, toisinpäin.”
”Minä taas… suunnittelin ammuksia. Siitä on kauan…” 273 sanoi, vaikka tajusi sen valheeksi. Siitä oli vain hieman yli kuukausi.
He kiiruhtivat pieneen ja ahtaaseen huoltohissiin. Tohtorin rullapaarit mahtuivat koppiin hädin tuskin heidän kanssaan. 273 ahtautui naama vasten pientä seinäpeiliä ja yritti vaivoin pitää kätensä yhä tiukasti Matoron kaulalla. Keskustelun ylläpitäminen tuntui entistäkin vaikeammalta, kun hissi raahautui hitaasti kohti maankamaraa.
”… mitä tapahtui?” 273 tajusi viimein kysyä. ”Miten Matoro haavoittui?”
Toa Kupe katsoi häneen hissipeilin kautta räpytellen silmiään hämmentyneenä.
”Minä en valitettavasti ollut meistä kahdesta se, joka oli huoneessa silloin kun se tapahtui”, hän sanoi. ”Ja sen selvittäminen taitaa olla muutenkin enemmän virkavallan heiniä.”
273 nyökkäili hiljaa ja katsoi Matoroa. Jään toa, jota hän ei ollut tuntenut kovin pitkään, tärisi hänen käsissään kriittisessä tilassa. Tämä hengitti rohisevasti rullapaareilla, ja aina välillä raollaan olevat siniset silmät tuntuivat katsovan häntä kohti. Tai ehkä vain hänen lävitseen.
”Minä olin vielä sisällä silloin.”
”… sisällä?”
”Kafuran mielessä. Tai siis… äh! Sitä on vaikeaa selitää”, 273 veti henkeä ja yritti jäsennellä ajatuksiaan. ”Admin Visokki kutsui meidät tutkimaan Kafuran mieltä. Me etsimme Funaisen miehen loisia, mutta koko jutusta tuli hiton sekasotku!”
Hissin ovet aukenivat, ja kello niiden yllä kilahti. Kupe alkoi ohjata rullapaareja vankalla otteella edessä avautuvalle käytävälle, mutta nazorak näki tämän kasvoilla mietteliään ilmeen.
”Loisia, sinä sanoit?”
”Kyllä”, 273 nyökkäsi.
”Hmh. Siitä illasta on hetki. Toivoin, että… kenenkään ei enää tarvisi kokea sellaista.”
”Onko… näin käynyt ennenkin?”
Rullapaarin pyörät nirskuivat kiiltävillä lattioilla. Käytävän varrella oli joitakin virastotiloilta näyttäviä oviaukkoja, mutta sen päässä hohti loisteputkien valo sisäänkäynnistä, joka näytti 273:n silmään tarpeeksi kliiniseltä sairaalaksi.
”Ei tismalleen näin”, Kupe sanoi ja vilkaisi Matoroa, ”ei näin vakavasti. Pahoittelen, minulla on vaitiolovelvollisuus.”
”A-aivan.”
”Se kattaa myös sinut”, Kupe sanoi nyökäten. ”En tiedä, huomasitko, että naamiosi ei ole paikoillaan.”
273 nosti katseensa kysyvästi Kupeen, sitten volitakiin joka riippui remmistä hänen rinnallaan. ”A-ai niin!”
Nazorak nosti naamion ripeästi kasvoilleen, jolloin sen pintaan jäi sininen kädenjälki. Kupe nyökkäsi hänelle, vilkaisi vielä Matoroa ja katsoi päättäväisesti eteenpäin.
He työnsivät rullapaareilla kakovan toan yhdessä Bio-Klaanin linnakkeen sairaanhoitosiiven aulaan. Sokaiseva valkoisuus sattui Jäätutkijan unenpöpperöisiin silmiin. Huonosti paikallaan olevan volitakin silmäaukoista oli vaikea nähdä, mutta Kupe tuntui tietävän, mihin ohjata.
Jäätutkija piti tiukasti kiinni Matoron kaulasta, vaikka joukkio riuskoja hoitajamatoralaisia säntäsi hänen ympärilleen. Hän uskalsi päästää irti vasta kun näistä rotevin, vo-matoralainen nuori nainen, asetti jonkinlaisen valkean siteen tukevasti Matoron kaulalle ja nosti varoen hänen kätensä irti välistä.
Useampi hoitajista nyökkäsi Jäätutkijalle, ja tämä jäi seisomaan täysin pysähtyneenä valkoisuuttaan hehkuvaan aulaan.
Rullapaarit jään toa päällään viilettivät kauemmas hänestä, kohti sieluttoman valkeita käytäviä. Kupe jäi vielä seisomaan 273:n viereen, jakoi pari sanaa aulan takana päivystävien hoitajien kanssa ja kääntyi sitten kohti häntä.
”Suuri kiitos avustasi, Kelvin. Me jatkamme tästä eteenpäin.”
”O-onnea matkaan!” 273 huusi Kupen perään katuen kuitenkin heti sanojaan. Hän ei yhtään tiennyt, mitä tällaisessa tilanteessa pitäisi sanoa.
Heiluovet kolahtivat kiinni ensihoitajien ja Matoron takana, ja 273 jäi yksin sairaalasiiven aulaan. Laskeutui kuolettava hiljaisuus.
Nazorak seisoi tovin paikallaan. Hänen sydämensä hakkasi, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Hän vain vaistomaisesti odotti, että jonkin kulman takaa vyöryisi kone tai loinen tai nazorakit tai mikä tahansa muu adrenaliinia pumppaava uhka, joka määräisi, mihin hänen pitäisi seuraavaksi juosta. Mutta sellaista ei tullut. Oli vain hiljaisuus kuin minä vain normaalina aamuyönä.
273 hätkähti, kun äkkäsi silmäkulmassaan liikettä. Päivystäjän tiskin takaa asteli pakari-kasvoinen matoran. Tämä yritti hymyillä 273:lle rauhoittavasti.
”Hei, olen Janife. Olen hoitaja. Tohtori Kupe pyysi minua saattamaan teidät kotiin, neiti…?”
”Pahoittelen, mutta se on tohtorin määräys. Voitte olla shokissa ettekä ehkä tajua olevanne loukkaantunut. Onko teillä kipuja?”
Nazorak pudisti päätään. Vasta nyt hän tajusi miettiä, että hänenkin keholleen oli voinut sattua jotain nukkumisen aikana. Nazorakin kuitenkin valtasi tunne siitä, että hänen ei kannattaisi paljastaa identiteettiään enää yhdellekään klaanilaiselle.
Hän oli kohottamassa käsiään, kunnes muisti, ettei hänellä ollut enää hanskoja. Ne olivat pudonneet matkan varrelle. Hänen paljaat kätensä olivat yhä mustikansinisenä Matoron verestä.
Janife huomasi tämän ja kipitti vastaanottotiskin taakse. Hän palasi puhtaan valkea pyyhe käsissään. ”Kätesi ovat veressä. Pyyhi ne tähän.”
273 teki työtä käskettyä. Janife ei tuntunut tunnistavan hänen käsiään. Niin, ehkä hän ei ole tavannut nazorakia ennen…
Hoitajassa oli kuitenkin Jäätutkijasta jotain tuttua. Onu-matoranin pakarin silmillä oli haaleansininen visiiri. Ehkä hän oli nähnyt tämän joskus aikaisemmin.
”Öh, arvon hoitaja. Kuinka kauan Matoron leikkaus kestää?” nazorak kysyi katsoen liukuovia päin.
Janife katsoi 273:a ja sitten tämän katseen suuntaan. Hän empi vastaustaan.
”En valitettavasti osaa sanoa. Me ilmoitamme teille kyllä sitten, kun se on ohi.”
Matoran tarttui hellästi hänen kädestään ja ohjasi vielä järkytyksestä toipuvaa nazorakia sairaalan oville. Jäätutkija ei olisi tahtonut lähteä sairaalasta. Hän pelkäsi, että ilman hänen läsnäoloaan Matorolle saattaisi tapahtua jotain pahaa.
Janifen taluttamana 273 kuitenkin poistui sairaalasiiven kirkkaudesta takaisin Klaanin pimeille käytäville. 273 ei osannut sanoa, oliko reitti sama kuin se, jota he olivat Kupen kanssa hetki sitten tulleet.
Linnakkeen hiljaisuus oli aavemaista. 273 jännitti joka käännöksessä, että joku hyppäisi hänen kimppuunsa.
Hänen rinnallaan astellut Janife vilkaisi outoa klaanilaista ja laittoi kätensä yhteen. ”Kelvin, toimit loistavasti äsken. Harva ensikertalainen pysyy näin rauhallisena.”
”Mm, niin kai.”
Aa, nyt muistan. Janife on Figan kumppani…
Visokki makasi admin-tornin lattian käytävällä liikkumattomana, mutta täysin tietoisena. Hänellä ei ollut edes väsynyt olo, mutta… jokin piti hänet vasten lattiaa. Jokin sellainen, jota hän ei osannut sanallistaa.
Kyllä hän halusi liikkua, mutta mikään hänen neljästä raajastaan ei edes nytkähtänyt. Eikä kyse ollut edes siitä, että hän ei olisi pystynyt siihen. Ajatukset ylös nousemisesta ja liikkeelle lähdöstä muodostuivat kyllä hänen päässään, ja hän tunsi lihaksistonsa kyllä tottelevan häntä, mutta mitään ei tapahtunut.
Hänestä tuntui vain siltä, ettei liikkumisesta olisi mitään hyötyä. Siltä, että mikä tahansa, mitä hän tekisi seuraavaksi, olisi lopulta pelkkä virhe. Ei edes tekemisen arvoista.
Siispä hän vain makasi ja tuijotti pitkään pimeään käytävään. Hänen katseensa vaelteli ikkunoilla, joista oranssi valo pilkisti jo viiruina huoneeseen.
Takaansa hän kuuli oven käymistä ja juttelua. Äänet olivat tuttuja, mutta sanat eivät tarttuneet häneen muuna kuin äänensävyjen soljuvina melodioina.
Hän joutui pinnistämään, että pääsi takaisin kiinni siihen maailmaan, jossa hän ymmärsi tuota puhetta. Hän… ei vain välittänyt tarpeeksi. Vaikka halusi. Vaikka halusi niin paljon.
”Ymmärrän huolesi”, Tawan väsynyt ääni sanoi jostain takaa, ”mutta… Snowien sanojen mukaan Kapura ei ollut oma itsensä.”
”Admin”, Same sanoi hiljaa, ”En haluaisi sanoa tätä, mutta petturitutkinnan epäiltynä Snowien todistus ei ole valitettavasti aivan vedenpitävä. Ja vaikka Kapura olisi syyntakeeton tekemäänsä tavoilla, joita meidän ei ole mahdollista ymmärtää… olisi ehkä viisasta pitää häntä edes hetki tutkintavankeudessa.”
Tawan äänestä kuuli, kuinka paljon valinta raastoi häntä.
”Tämä ei ole se maailma, jota minä haluan johtaa…”
”Minä ymmärrän”, Same sanoi, ”mutta tämä on se maailma, joka meillä on.”
”Päästäkää hänet”.
Vaati Visokin kaikki voima saada sanottua se vähä, minkä hän Samea ja Tawaa kohti suuntasi. Lopulta hän onnistui siihen maaten yhä vatsa vasten kylmää lattiaa. ”Kapuraa ohjasi joku tai jokin, joka oli tarttunut häneen ja yritti kontrolloida häntä. Se, mitä hän teki Matorolle, ei ollut hänen omaa valintaansa. Joku käytti hänen kehoaan.”
Same nieleskeli vastaustaan hetken.
”Admin, kaikella kunnioituksella”, Same sanoi, ”voimmeko olla varmoja, että tämä ei tapahdu uudestaan?”
Visokki onnistui kääntämään itseään sen verran, että sai katsottua heihin silmäkulmallaan. ”Syöksin sen äpärän mustan sielun syvälle meren pohjaan. Päästäkää… päästäkää Kapura. Hänen tapauksensa saa kyllä käsittelyn, mutta… se, mitä Matorolle tapahtui, ei ainakaan liity siihen.”
Se tuntui vakuuttavan Samen, ja hän nyökkäsi syvään. Selakhi nyökkäsi vielä Tawalle ja asteli sitten takaisin taukohuoneeseen.
Tawa käveli väsyneen ryhdittömin askelin Visokin ohitse ja katsoi tämän silmiin. Sitten hän jatkoi matkaa kohti oman toimistonsa avonaista ovea.
Todellinen Tawa oli niin paljon väsyneempi kuin se, joka oli nostanut hänet kuilun pohjalta. Visokki ei tiennyt, mitä ajatella näkemästään.
Jotenkin hän sai silti pakotettua itsensä perään. Visokki käveli ohi avonaisen taukohuoneen ja näki Samen puhuvan jotain Kapuralle, jota Snowie yhä rutisti tiukasti.
Silkkiverhot liehuivat Tawan toimiston avonaisesta ikkunasta sisään valuvassa vedossa. Täysi pannullinen teevettä höyrysi vielä sivupöydällä. Tuuli nousevien aurinkokaksosten maisemasta hälvensi ilmaan nousevaa höyryä. Tawa asteli ikkunan luokse ja painoi sen kiinni.
Visokki rojahti voimattomana Tawan toimiston lattialle. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän uskalsi nostaa katseensa siitä keltaisen toan silmiin.
”Nyt heti paikalla”, Tawa kivahti, ja huolta täynnä olevat unettomat silmät tuijottivat Visokkiin. ”Kerrot mitä siellä tapahtui.”
”Minä… minä yritin nähdä totuuden.”
Visokilla ei ollut kykyä ymmärtää, miksi hänen sanomansa sai Tawan reagoimaan siten, miten tämä reagoi. Keltainen toa värähti voimakkaasti ja katsoi Visokkiin tavalla, josta Visokki näki, kuinka pahoin tämä voi.
”Älä tee niin”, tämä pudisti päätään, ”älä yritä tehdä niin. Siitä on yleensä pelkkää harmia.”
”Minä… minä ymmärrän ehkä.”
”Visu”, Tawa sanoi painaen kämmenensä silmiään vasten, ”Koko maailma on sillä tapaa sekaisin nyt ja minulla… minulla ei ole vastauksia, ja ne vastaukset joita tarjotaan vaikuttavat… lähinnä niin kauheilta, että minä en tarvitsisi niitä ollenkaan.”
Visokki nyökkäsi hiljaa ymmärtäväisesti. Hän ei voinut tietää, mitä Tawa oli kokenut muutaman viimeisen päivän aikana. Niin perusteellinen oli heidän välisensä hiljaisuus ja railo ollut, että hän uskoi hyvin, että Tawa ei olisi välttämättä kertonut hänelle, vaikka jotain erityisen kauheaa olisi käynyt.
Ja hän ymmärsi, että mitä hänen tuntemuksensa Tawaa kohtaan nyt sitten olivatkaan, tällä oli oikeutus tuntea samoin tämän yön tapahtumista.
”Minä sain joitakin vastauksia”, hän sanoi. ”Minä uskon, että ne ovat vastauksia, joita kaipasin, mutta… vika oli ehkä vastaanottajassa.”
Tawa oli pienen hetken hiljaa.
”Mi-minulla ei ole nyt varaa menettää ketään, ymmärrätkö sinä?” Tawa sanoi itku kurkussa. ”Ei nyt. Ei tänään.”
Visokki vain nyökkäsi. Heidän keskustelunsa joidenkin päivien takaa sattui yhä, eikä hän uskaltanut ottaa askeltakaan. Ja jotkut niistä totuuksista, joita hän oli päässyt syvällä verkostossa vilkaisemaan, olivat olleet liian vaikeita.
Tawa näki sen. Hän epäröi hetken, mutta lopulta käveli hiljaa Visokkia kohti ja kumartui alas. Sitten toa sulki hänet halaukseen. Enemmän kuin aikoihin Visokki toivoi, että hänen kehonsa olisi jotenkin sallinut siihen liittymisen. Tai edes sen näyttämisen, että hän halusi sen tapahtuvan.
”Meillä on niin paljon puhuttavaa”, Visokki sanoi lopulta hiljaa. ”Minä… tiedän kuinka pahalta tämä kuulostaa, mutta minä sain sieltä irti paljon. Niin paljon, etten edes ymmärrä, enkä tiedä, haluanko ajatella sitä enempää. Ja… minun… minun pitäisi kysyä sinulta jotain.”
Sanat olivat vaikeita. Tawa kuuli sen.
”Minustakin meillä on paljon puhuttavaa”, Tawa sanoi silmät kiinni ja pää vasten Visokin kuorta. ”Mutta minua kuule kiinnostaa nyt aamuviideltä aika vähän jutella minkään sortin punaisista miehistä.”
Visokin sirkkelihampaiden välistä pääsi epämääräinen surahdus. Hän… jopa vähän säikähti sitä, kunnes tajusi, että oli ehkä taas nauranut.
Hän oli unohtanut, miltä se tuntui.
Sanat, joita Visokki siihen sanoi, tuntuivat tarpeettomilta. Mutta hän puhui ne silti.
”Niin, no. Voimme me kai… puhua vaikka ihan mistä tahansa muusta.”
”Niin. Ihan mistä tahansa.”
”Ihan… mistä tahansa.”
”Päätänän päätänä”, Tawa mutisi poski hänen otsallaan. ”Ei tämä nyt näin vaikeaa ole. Kysyinkö minä nyt sinulta sitten ikinä sitä suosikkikukkaa? Kai sinä nyt jonkun nimen edes tiedät?”
”Minä… kyllä pidän aika paljon petunioista. Mutta jotenkin tuntuu, että nekin ovat nyt tämän yön jälkeen vähän pilalla.”
”Miten niin?”
”Avde… hän antoi ymmärtää, että ne… äh, en tiedä. Liittyi johonkin aika isoon ja käsittämättömään.”
Tawa tuhahti.
”Kuules nyt. Petunioita ei pysty pilaamaan mikään.”
Visokilla oli tarve näyttää kykenevänsä hymyilemään. Vaikka hän ei halunnut sitä tai kokenut siinä järkeä… jokin ajoi häntä silti siihen haluun. Ja… ehkä se välillä riitti. Vaikka hän ei edes väittänyt enää tuntevansa naista, jolle hän olisi hymyillyt. Ei hän tiennyt, oliko koskaan oikeasti tuntenut parasta ystäväänsä.
Se sai silti nyt riittää. Hänen paras mahdollinen ystävänsä rutisti häntä kovempaa käsittämättömien mysteerien yössä. Kysymyksien kysyminen olisi pilannut sen hetken.
”Jos tuntuu siltä että tarvitset jonkun jolle puhua, psykologi Radukow tulee töihin kahdeksalta. Hän työskentelee toisessa kerroksessa”, Janife sanoi kun kaksikko saapui Jäätutkijan asunnon ovelle.
”Selvä… kiitoksia avusta”, 273 sanoi väsyneenä.
”Eipä mitään! Hyvää loppuyötä!” hoitaja toivotti.
Nainen vielä nyökkäsi hyvästiksi ennen kuin lähti ripeästi astelemaan takaisin kohti sairaalasiipeä. 273 katsoi hetken tämän perään, kunnes kaivoi oven avaimen takkinsa rintataskusta.
Hansikoidun käden painama ovi kolahti kiinni – hän oli pyytänyt hoitajalta uudet hanskat ja joutunut tyytymään hoitajien käyttämiin suojahansikkaisiin. Valepukeutunut olento seisahtui hetkeksi hämärään, joka hyväili huoneen asukin silmiä tämän naamion takana. Ainoa huoneeseen pääsevä valo loisti kiinni vedettyjen verhojen välistä.
Jäätutkija tallusti hitain askelin huoneensa poikki ikkunan luo. Hän raotti vihreitä verhoja varovaisesti, jolloin valo pääsi tulvimaan huoneeseen. Aamuauringot sarastivat viimein horisontissa. Jälleen kerran auringot nousivat uuteen päivään. Miksipä ne eivät olisi nousseet. Eihän mitään ollut lopulta tapahtunut.
273 jäi tuijottamaan sokaisevia taivaankappaleita.
Jäätutkija olisi istunut sängylleen, ellei hänen koko kehonsa olisi ollut puutunut istumisesta. Hän tunsi koko olonsa todella ristiriitaiseksi. Hän oli väsynyt — ei ruumiillisesti, mutta henkisesti.
Kysymykset eivät loppuneet kysymällä. Olivatko he onnistuneet? Oliko Rakentaja voitettu? Olivatko Tarip ja mielimaailma turvassa? Mitä loisille oli tapahtunut?
Kelvin räpäytti silmiään, ja Makutan pojan punaiset silmät välähtivät hänen edessään.
273:n väsynyt katse alkoi kierrellä pienen huoneen seinillä. Kaikki oli aivan kuten hänen herätessään keskellä yötä. Kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista, kuten oikeasti kuuluikin. Se sai 273:n varmaksi ainakin yhdestä asiasta.
Hän oli hereillä. Hän oli selvinnyt.
Nazorakin katse kiinnittyi hänen hansikoituun käteensä. Hän katsoi sitä hetken kuin arvioiden, halusiko hän tarkistaa sitä. Lopulta näppärät sormet vetivät hanskan pois, ja hän kohotti kämmenen eteensä. 273 katsoi sitä sanomatta sanaakaan.
Se oli valkoinen.
Huokaisten hän sulki silmänsä ja rojahti sängylleen. Täydellisessä hiljaisuudessa hän saattoi hetken kuvitella kuulleensa kynnekkäiden jalkojen marssin linnoituksen pihalta.
Mutta silloin hän alkoi kuulla jotain odottamatonta.
Nimittäin musiikkia. Hämmentävänpuoleista tanssimusiikkia.
Ja sielunsa silmin hän näki, kuinka lattiassa avautui luukku, josta nousi hiljalleen pyöreä koroke. Jostain ilmaantui valokeila, joka kohdistui korokkeeseen ja valaisi tämän mukana nousevan hahmon. Kattoon ilmaantui kuin taikaiskusta discopallo, joka värjäsi koko tilan lämpimillä väreillä.
Ja tämä kaikki tapahtui vain Jäätutkijan mielessä. Korokkeella hilluvalla makutalla oli omituiset tanssiliikkeet.
”Ha, ha, ha, ha!” tämä huudahteli musiikin tahtiin lannettaan hämmentävästi heiluttaen. ”Luulitko, että kuolin, häh? Luulitko, että minut voi tappaa, HÄH?”
”Ma-MANU!?” omaan mielimaisemaansa pudonnut nazorak aukoi suutaan sanoja vailla. ”Sinä elät?! Mitä sinulle tapahtui? Mi-missä sinä olit?”
Makuta hyppäsi alas korokkeelta, joka hänen siltä poistuttuaan vetäytyi takaisin lattian sisään.
”Otin turpaan insinööriltä — ei hienoin hetkeni — mutta käytin hyväkseni syntyneen hämmingin ja varastin ihan helvetin kaiken sen pirulaisen datan! HA HA HA, KUKA NYT NAURAA, MULKERO?”
273 ei tiennyt, ollako iloinen vai vihainen. ”O-olisit voinut palata auttamaan meitä! Matoro haavoittui oikeasti ja minulta katkottiin sormet!”
”Sormesi ovat ihan kunnossa”, Manu hörähti. ”Ikävä se Maton juttu, joo. Mutta valitettavasti koneeseen palaaminen sillä tavalla kuin me sinne alun perin menimme, ei ollut enää mahdollista. Olisin toki voinut ottaa toisenlaisen lähestymistavan ja tuhota Kapuran kaiken aivotoiminnan, mutta se olisi ollut varmaankin epäsuotava vaihtoehto.”
Nazorak ei sanonut mitään. Hän risti neljä kättään rinnalleen kyllästyneenä ja kääntyi selin makutaan.
”No, mikäs on?”
”Sinä… sinä tapatit Arboun pelastaaksesi itsesi!” Jäätutkija sihahti.
”Niiin saatoin tehdä. Kysymyksesi osoittaa, että itse et olisi tehnyt samaa valintaa.”
”Oliko se sitten ainoa keino?! Uskon, että olisit jollakin makuta-tempulla saanut itsesi pelastettua…”
”Kiinnyitkö sinä siihen muistopiraattiin?” Manu kysyi yllättyneenä.
”Oli hän parempaa seuraa kuin sinä.”
”No nyt ammutaan kovilla”, makuta tuhahti. ”Sitä matoralaista ei ole enää olemassa. Tilanne on kuin kiintyisit mielikuvitusystävääsi ja surisit sen kuolemaa.”
”He osoittivat olevansa itsenäisesti ajattelevia olentoja. Miten heidän kuolemallaan on vähemmän merkitystä? Hän pelasti minut, ja koin koko matkan hänen kanssaan. Miten sellaiseen ei voisi kiintyä?”
”Siinähän se onkin, kun ne eivät olleet itsenäisiä ajattelevia olentoja! Ne olivat vain Kapuran ajatuksia, joten kaikki, mitä näit, oli Kapuraa.”
Hetken oli hiljaista, mutta sitten Manu sanoi: ”Keneenkään ei kannattaisi kiintyä. Kiintymyksen kohde kuolee välttämättä jossakin vaiheessa, ja sitten sinua sattuu. Kuolema ei tahdo tappaa, vaikka sielulta ruumiin kuorii. Mutta se sattuu. Eikä se satu edes kuolevaan vaan niihin, jotka välittävät.”
Jäätutkija ei vastannut, sillä ei keksinyt mitään sanottavaa. Hän vain tuijotti makutaa ristiriitaisin tuntein. Ja makuta jatkoi:
”Oliko sinulla pesässä joku, josta välitit? Joku, jonka hengissä pysymisestä piittaisit? Mitä, jos hän heittää henkensä? Nazorak-imperiumilla on keino kiristää sinua niin kauan, kuin sellaisia kiintymyksesi kohteita on hengissä.”
Pienen hiljaisuuden jälkeen 273 huokaisi. ”En tiedä, onko enää…”
Nazorak ei ollut uskonut, että tämä aamu voisi muuttua enää huonommaksi. Makuta nyökkäsi tavalla, joka oli jotain ymmärtäväisen ja syyttävän väliltä.
”Voin luvata, että jos tilaisuus tulee, voimme yrittää selvittää, miten hänelle on käynyt.”
273 tyytyi nyökkäämään. Hän harkitsi kertovansa makutalleen Rakentajan mielen tapahtumista, muttei lopulta ollut valmis siihen.
Tawa istui huonoryhtisesti lattialla Visokin edessä nojaten omaan työpöytäänsä. Sylissään tällä höyrysi kupponen teetä. Tämän katse oli lasittunut siihen seinään, joka nyt sattui olemaan vain sopivasti edessä.
Visokki könötti hänen jalkojensa päällä hädin tuskin hereillä. He eivät olleet juuri puhuneet.
”Tiedätkö”, Visokki sanoi yhtäkkiä.
”Tietäisinpä.”
Visokki pyöräytti silmiään.
”Anteeksi. Niin mitä?”
”Minä en ole ihan hirveän varma, mikä kaikki tuosta äsken kokemastani tapahtui. Mikä osa siitä oli unta… ja mikä todellisuutta, mikä todellisuutta, joka oli tullut uneksi, ja mikä unta, joka oli tullut todellisuudeksi.”
”Niin no, ehkä se oli kaikki vain pahaa unta”, Tawa sanoi siemaisten teetä. ”Ja Kapura on oikeasti murhanhimoinen lasinsirupuukottaja. Joka etsi vain syytä tehdä sen, mitä halusi aina tehdä.”
”Voi ei. Se olisi kyllä ihan todella tyhmä käänne.”
”Liian tyhmä?”
”Minä en tiedä enää. En minä tiedä, olenko koskaan tiennytkään.”
Tawa laski kätensä Visokin päälaelle.
”Niin, minä ymmärrän kyllä jotenkin. Mutta ei pidä aliarvioida sitä, mitä unet saavat tekemään. Unet ja unelmat. Minä uskon, että… tavalla tai toisella uniin istutetut toiveet tulevat aina jollain tapaa todellisiksi. Käsinkosketeltaviksi.”
Tawa pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, ja sitten siemaisi lisää teetä.
”Liian syvällistä tähän aikaan. Pitäisi mennä vain takaisin nukkumaan.”
”Ei, kyllä minä ymmärrän. Ja minä haluan uskoa siihen. Mutta… minä haluan uskoa jonkun ihan muun kuin Avden unelmiin.”
”Ei niiden täydy olla vain hänen”, Tawa sanoi. ”Ei hänellä ole sellaiseen erityisoikeus.”
Visokki olisi halunnut sanoa siihen jotain, jonka hän jätti sanomatta. Hän ei voinut sille mitään, että vuosikaudet täydellisessä utopiassa, jossa kaikki oli mennyt hyvin, tuntuivat hänelle yhtä todelliselta muistolta kuin heidän ensitapaamisensa. Hänellä oli enemmän muistoja Tawan kanssa käydyistä keskusteluista viime ajoilta unessaan kuin todellisessa maailmassa.
Eniten hänen yllään langetti varjoaan se, että se kaikki oli ollut valhetta, ja totuus jotain paljon pelottavampaa. Muisto sekä Tawasta että Avdesta seisomassa majakan huipulla Nimdan sirun vieressä palasi hänelle, eikä hän voinut puskea sitä pois. Ei etenkään hohdetta Tawan sirua kohtaan suuntaamasta haltioituneesta katseesta.
Muisto sirun hohteesta kylmäsi häntä kovempaa kuin mikään kummitus voisi.
Visokki tiesi, että Tawa näki, kuinka jokin vaivasi häntä. Sähkön toalla kesti selvästi hetki keksiä, miten muotoilla lauseensa.
”Kuule, vaikka hän olisi istuttanut sinun pääkoppaasi mitä tahansa kamalaa…”
Tuo lause kuitenkin keskeytyi, kun hän huomasi Visokin yskivän kuin tukehtuen.
”… tuota… kaikki kunnossa?”
Toa säikähti, tuijotti ystäväänsä silmät ymmyrkäisinä ja alkoi paremman tekemisen puutteessa takoa tätä jonnekin keskiselkään.
”Mitä? Mitä nyt? Mitä tapahtuu, Visu?”
”Minä, minä en…”
Tawa takoi ja takoi Visokin alaselkää. Jos hänestä se oli äsken tuntunut pahalta, nyt hän iski hurjalla voimalla. Visokin silmistä näki kivun. Sirkkelihampaat nykivät ja surisivat kuin jumittuva moottori, ja lopulta…
… hirvittävällä surahduksella Visokin kidoista kolahti lattialle jotain pientä, kovaa ja vihreän liman peittämää.
Molempien naisten katseet nauliutuivat siihen, eivätkä sanat ottaneet muodostuakseen.
Punaisen Miehen lähetys oli saapunut. Reitti, jonka se oli valinnut saapuakseen epätodellisuudesta todellisuuteen, ei ollut ollut ylevin mahdollinen.
273 oli hetken istunut sängyllään hiljaa.
”Tiedätkö sinä, mitä lopulta tapahtui? Onnistuimmeko?” 273 kysyi. Makuta mietti vastausta hetken ja sanoi sitten:
”En usko, että konemies potkaisi tyhjää, mutta toisaalta Kapura on kyllä varmasti vapaa hänestä Visokin käsittelyn jälkeen. Eli miten sen nyt ottaa, jos tavoitteemme oli vapauttaa Kapura koneiden hallinnasta, kaipa me onnistuimme. Kaikeksi onneksi sain kuitenkin mitä halusinkin ja tiedän nyt varmasti, miten edetä seuraavaksi.”
Tawan toimiston lattialla, vihreän liman peittämänä ja keskellä Visokin yskösten lammikkoa, lojui valkoisesta metallista irti silpaistu pala, joka hohti himmeää sinistä hohdetta huoneeseen.
Sirun pinnassa oli kirjain muinaisella kielellä.
Gamma, joku muu olisi osannut sanoa.
Sen sijaan Visokki ja Tawa sanoivat molemmat jotain paljon vähemmän arvollista.
”Mitä helvettiä.”
”Mitä täyttä helvetin pyllysirkusta.”
Heräilevä Nöpö katsoi korinsa vierelle laskeutuneeseen siruun ja vinkaisi.
Keskellä päivänsarastusta kurotti sininen siru yhä kasvavan vapauden hohteen heidän rikkinäiseen maailmaansa. Visokki oli herännyt, mutta hänestä tuntui, että tämä uni oli tullut häntä todellisemmaksi.
Ja mikä kone tämän kaiken taustalla nyt kulkikaan, se oli kaapannut heidät mukaan tervetulotoivotuksia lausumatta.
”Eli… mitä me teemme seuraavaksi?” kysyi Jäätutkija.
”Me, Kelvin hyvä, noudatamme alkuperäistä ideaani eli lähdemme eräänlaiselle… löytöretkelle.”
”Löytämään mitä?” nazorak ei aavistanut hyvää.
Lumiukon sanat vaikuttivat kuitenkin kaikuvan kuuroille korville. Pullea sammakko jatkoi vain toimiaan, isäntänsä maanittelusta piittaamatta.
Toimet olivat tässä tapauksessa laiska oman mahan rapsuttelu sekä tyhjä toljottaminen horisonttiin. Tai niin Snowie ainakin ajatteli. Hän ei ollut ihan varma, kykenikö Napon harottavilla silmillä oikeastaan katsomaan suoraan mihinkään. Poissaoleva elukan olemus joka tapauksessa oli.
”Napo hei…”
Snowie huokaisi ja päätti pitää paussin. Hän pyllähti kyykkyasennosta takamukselleen. Rantakivikko oli märkä. Hänkin katseli taivaanrantaa kohti.
Maisema oli kaunis. Auringot olivat ehtineet jo laskea, mutta pieni iltahämärä valaisi yhä merimaisemaa. Tähtiä ei vielä näkynyt, eikä ehkä pilviverhon vuoksi tulisi näkymäänkään. Bio-Klaanin sataman valot loistivat kuitenkin Snowien ja Napon vasemmalta puolelta ja värjäsivät meren lämpimillä sävyillä. Taivaalta tiputteli hieman vettä.
Tyyni meri jatkui etelään, kunnes katosi jossain kaukana sateeseen ja sumuun. Siitä, kun Snowie oli viimeksi saapunut veneellään siitä suunnasta, tuntui kuluneen ikuisuus. Reipas reissunaloitus, hajonnut vene, karaokevälikohtaus… Ath-Koro, torakkatappaja, Nimdan valtaamat matoralaiset… Välisaarten meripeto ja yhteinen yö ahtaassa paatissa.
Ja veneeni senkus kelluu satamassa… lumimies mietti. Aika seurue meitäkin oli silloin kasassa.
Minä ja Kepe… Näinköhän me enää löydämme yhteistä säveltä, tai edes osaamme katsoa toisiamme silmiin? Millainen seuraava seikkailumme olisikaan, jos emme olisi koskaan astuneet Profeetan tyhjään maailmaan?
Guartsu… Oletko elossa ensinkään? Miten saatoimme jättää sinut sinne? Et koskaan uskonut minusta pahaa, mutta oliko jo pelkkä sinun hylkäämisesi petos? Koska pidämme seuraavan leffaillan?
Epäonnistuneesta iskusta torakoiden tankkausasemalle oli kulunut jo monta päivää. Snowie muisti menehtyneiden muistotilaisuuden, puhujat ja muistomerkit. Kauniit kukkakimput, sellaiset, jotka oltiin sidottu yhteen muilla kukilla. Niitä oli ollut helpompi tuijottaa kuin katsella ketään silmiin. Tilaisuus oli ollut arvokas mutta vaisu.
Melkein rutiininomainen…
Muutoin päivät muuttuivat puuroksi lumiukon päässä. Suuren osan ajastaan hän vietti jakaen ruokaa, milloin Isä Ruskon johdolla, milloin Zeeronin seuraajien kanssa. Eteeriset sienitytöt auttoivat lumiukkoa usein.
Tai ehkä sittenkin vain pari kertaa…
Ajantaju hukkui apatian vallatessa alaa. Käytävät tuntuivat samanaikaisesti hiljaisilta ja kuurouttavan meluisilta. Keli oli syksyisän harmaa, eikä ruokakaan maistunut yhtä hyvin kuin muutama viikko takaperin. Tai maistui se silti aika hyvin. Mutta ei yhtä hyvin.
Eikä Guardianista ollut kuulunut mitään.
Yksi kateissa oleva vanha matkakumppani muiden joukossa. Ja sitäkin joukkoa alkoi olla aika paljon.
Killjoy. Olen kuullut vain huhuja, enkä tahdo ehkä uskoa niistä ainuttakaan. Domek, missä menet? Tietääkö kukaan?
Oranssin nenän suunta valahti apaattisesti alaspäin, kun Snowie huokaisi syvään ja painoi päänsä. Häntä kauhistutti ajatus siitä, miten vähän hän oli uhrannut ajatuksia kaikille niille kanssaklaanilaisilleen, jotka tuntuivat hävinneen sodan melskeeseen.
Miksi kukaan ei ole enää kahviossa kanssani? En minä pelkälle kahvikupille tahdo jutella.
Vaikka väkeä oli kaupungissa päivä päivältä enemmän, piiri tuntui silti pienenevän. Jotkut hävisivät, toiset menehtyivät, ja sitten oli…
Ämkoo. Mäksä.
Välähdys Harkelin suohon vajoavasta ruumiista.
Miekkapiru.
Niin moni asia oli muuttunut, ja kaikki pahempaan. Tutuille ja tuntemattomille, massoille ja yksilöille.
Vaikka kaipa joku tästäkin hyötyy ja saa rattaita taskuunsa.
Omat säästönsä Snowie oli antanut pois jo viikkoja sitten. Se tuntui aika pieneltä eleeltä, kun ei niitä rahoja paljon ollut muutenkaan. Mitätön summa sodassa, mutta ehkäpä se toisi jollekin hedelmiä pöytään tai villapeiton sänkyyn. Lumimies huomasi ilmojen viilenevän.
Vielä Ath-Koron matkan aikaan sota olisi kuulostanut Snowiesta etäiseltä ajatukselta. Kaukaiselta. Ajassa tai paikassa, kunhan ei Välisaarilla, nyt.
Taisin olla aika naiivi… lumimies muisteli.
Meri, Snowien merialus, kuukausia sitten
Paatti oli ahdas, nyt kun matkalaisia oli jo kuusi. Metallinvärinen kulkupeli oli merikelpoiseksi alukseksi kuitenkin sangen pieni.
Mutta Snowiella oli tilaa. Hän istui aluksen takaosassa, ohjaajan paikalla. Kipparinpenkkiin letkulla kiinnitetty kypärä peitti puolet hänen päästään ja rajoitti näkymää rahtusen. Isompi eristys todellisuudesta oli kuitenkin moottorin pärinä, joka oli jo sangen äänekästä: ilmeisesti hätäisesti huoltoasemakaraoke-episodin aikana tehdyt korjaukset eivät olleet erityisen hienovaraisia. Tai ehkä vene vain oli jo aika vanha.
Mutta oli syy mikä hyvänsä, se esti Snowieta kuulemasta mitä menopelin etuosassa puhuttiin. Guardian ja Killjoy olivat keulan seutuvilla ja keskustelivat jostain. Punainen körmy oli paljon sinistä körmyä suurempi, joten paatti oli kallellan vasempaan – siitäkin huolimatta, että Snowien kipparinpaikka oli aluksen oikeassa laidassa. Pieni venho päästi avomerellä muutenkin tyrskyjä sisään, mutta nyt vasemman laidan matkustajat saivat aivan erityistä suihkutusta osakseen. Lumiukko hihitti muistellessaan Killjoyn protestimurahduksia ja mutinaa matkan alusta.
Mutta nyt moinen tuntui unohtuneen. Kaksikko oli selin Snowieen, mutta mitä lumimies oli hetki sitten kääntyneestä Guardianista päätellyt, puheenaihe ei ollut hilpeä.
”Ööh, anteeksi, mistä he puhuvat?” lumiukko kysyi adminiltaan. Viittaan kääriytynyt miekkasankari ei kuitenkaan kuullut moottorin jylyltä ja tuulelta tulleensa puhutelluksi.
Lumiukko oli kuullut huhuja, että joskus kauan sitten, kuin toisessa elämässä, Ämkoo olisi ollut kartanpiirtäjä.
Kaipa meillä kaikilla on taustamme. Mitäpä sitä Kanohista arvailemaan.
Ainakin toa näytti tuntevan karttansa.
Pitävät sinua muka pelottavana Snowie tuumi katsellessaan Miru-kasvoista adminia. Viitoitetun hahmon silmät olivat juuri sillä tavalla vähäliikkeiset kuin vain keskittyneellä henkilöllä vain voi ola. Toki lumiukko myönsi, että Ämkoosta hohkasi jonkinlaista… voimaa? Mutta se toi lumiukolle turvallisen tunteen.
Jos Ämkoo olisi saapunut paikalle hetkeäkään myöhemmin… Snowie kauhisteli mielessään, ja katsahti aluksen vasemman laidan juurella nukkuvaa Kepeä. Snowien tiedemiesystävä oli yhä kääreissä sen kamalan torakan terän jäljiltä ja nukkui nyt kipujaan pois.
Paattia ohjastava porkkananenä ei ehkä tuntenut Ämkoota kovin hyvin, mutta tiesi olevansa kiitollisuudenvelassa ja tunsi olevansa turvassa.
”Khrm, Ämkoo hei!” Snowie yritti uudelleen. Tällä kertaa miekkamies kuuli kutsun naapuripenkiltä ja käänsi katseensa lumiukkoon.
Snowie heilautti päätään keulassa keskustelevan kaksikon suuntaan, kasvoillaan kysyvä ilme. Miekkasankari vastasi katseeseen hämmentyneenä. Snowie irrotti toisen kätensä pieneltä ruorilta ja osoitti keulaa kohti.
”Domek?” Ämkoo yritti ymmärtää valkoista klaanilaista.
Domek käännähti katsomaan takaosassa istuvaa kaksikkoa.
”Hmm?” valon toa veneen keskellä ihmetteli, posket pullollaan etelämanterelaista marjaherkkua. Domek oli sitonut hattunsa huivilla päähänsä veneen tuulisten olosuhteiden vuoksi.
”Eikun, mitä nuo tuolla keulassa supattavat?” Snowie koetti tarkentaa.
Ämkoo kurtisti kulmiaan. Yhä oli ymmärrys kateissa.
Snowie yritti vielä hetken viittoilla keulaa kohti, mutta vaihtoi sitten strategiaa. Hän toi vapaan käteensä kasvojensa tasalle ja muodosti sormillaan rinkulan toisen silmänsä päälle. Hän toi leukaansa eteenpäin.
Sen jälkeen lumimies vei vapaan kätensä hartiansa kohdalle ja alkoi aukoa kämmentään ja sanoa että ”pum pum”.
Ei toivottua reaktiota.
Snowie yritti uudelleen. ”Kiikarisilmä” jota seurasi ”ohjushartia”. Viestiketjun viimeisteli käden kysyvä heiluttelu.
Muutaman tiiman pantomiimiesityksen jälkeen Ämkoo oivalsi.
”-.e..ään e..ä .uvu.at sod…”
Tuuli ja moottori söivät suuren osan adminin sanoista.
”Mekään keitä puhuvat solasta?”
”Ei, va.. ..dasta.”
”Dynastia?”
”S..ta!”
”Sitä? Siis sitäkö juurikin, että dynastia?”
Miekkamiehen kärsivällisyys loppui siihen, ja toa palasi kartan katseluun.
”Domek on soma?” Snowie vielä yritti, mutta huomasi sanojensa karanneen tuulen mukana. Mainittu valon toakaan ei kuullut. Domek oli hiljentynyt mutisemaan pientä rukousta Kepen äärelle. Nyt hattu oli kunnioittavasti toan käsissä.
Lumiukko kohautti hartioitaan. Perillä olisi hyvin aikaa puhua.
Tai niin hän ainakin luuli.
Tuolloin Nimda oli hänelle vain jotain, mistä Guartsu oli maininnut, ja josta hän oli ehkä kuullut joskus kauan sitten, mutta unohtanut sen sittemmin. Se ei ollut mieliä ja ystävyyksiä syövä sininen kurimus, jonka ympärille heidän kaikkien kohtalonsa kietoutuivat.
Ja sota oli hänelle jotain etäistä, ajassa ja paikassa. Ei mitään, mikä olisi kuulunut Välisaarille, nykyhetkeen.
Lumiukko tiukensi otettaan märästä ruorista. Muutaman tunnin päästä he olisivat koto-Klaanin rannoilla.
Välisaaret, nykyhetki
Snowie huokaisi ja katseli Napoa. Ilta jatkoi pimenemistään, mutta muuten tilanne oli sama. Lumimies ja tämän sammakko istuskelivat rannalla. Ath-Koro oli jo kaukana takanapäin. Sota myllersi saarella ja hautuumaata oltiin laajennettu ennätysmäärä. Guardian oli häviksissä ja Ämkoo murhaaja. Harkel oli kuollut.
Ruokaa sentään riitti vielä, mutta sekään ei tulisi jatkumaan. Siitä lumiukko oli varma. Nui-Koron sadonkorjuu oli jäänyt kesken, eivätkä kala-alukset uskaltaneet mennä kauas linnakkeen rannasta.
Eikä Snowiesta tuntunut reilulta jatkaa sangen huomattavien ruokamäärien antamista lemmikilleen. Siksihän tässä rannalla oltiin.
”Kuulehan nyt, Naposeni”, Snowie yritti taas. ”Sinä olet fiksu sammakko. Sinä olet oikeasti kotoisin merestä ja osaat ruokkia itsesi. Joten pyydän…”
Valkoinen käsi laskeutui mustan sammakkorahin pään päälle, ja Snowie siirsi katseensa lemmikkiinsä.
”Mene pois. Ui kauas pois tästä saaresta ja tästä sodasta. Olisit niin kiltti.”
Ähisten lumiukko nousi seisovaan asentoon, ja yritti taas elehtiä sammakolleen. Hus hus, pois pois. Rahi ei kuitenkaan vaikuttanut mainittavan vastaanottavaiselta. Tälläkään kertaa.
Snowie ja Napo olivat jatkaneet tätä jo melkein tunnin.
”En minä voi pitää sinusta huolta. Uskoisit nyt…”
Napo käännähti laiskasti isäntäänsä kohti, ja Snowie jatkoi.
”En minä voi kävellä kahvioon ja tilata sinullekin sämpylää. Eihän sitä ruokaa vielä niin tiukasti säännöstellä, mutta yhteinen huoli painaa kaikkia… Ja sinä osaat ruokkia itsesi, jos vain olisit vapaana, merellä. Minä tiedän sen!”
Mustan sammakon suu aukesi, ja ulos tuli kieli. Tahmea elin alkoi puhdistaa Napon nenänpäätä.
”Koska ihan oikeasti minusta tuntuu siltä, että jotkut jo katsovat pahasti. Eihän sitä kukaan tietenkään sano ääneen, että taas se tulee ja antaa meidän ruoat tuolle sammakolle, mutta taatusti joku ajattelee! Tai siis, niin minä luulisin… Mutta ei sillä ole mitään väliä, että ajatteleeko, koska tottahan tuo on! Mikä syy minulla on antaa sinulle sitä samaa ruokaa mistä meidän kaikkien henget riippuvat? Kun pärjäisit merellä paremmin.
Enkä minä edes voi hoitaa sinua kunnolla, kun pitäisi auttaa telttojen pystyttämisessä ja ruoan jakamisessa ja kaikessa, toivottavasti ei kuitenkaan enää rintamalla… Yritän minä tietysti syömistä itsekin vähentää, mutta sinun hoitamisesi on ihan oikeasti aika taakka, nyt kun kaikki menee pieleen.”
Napo vetäisi kielen suuhunsa ja loikkasi yhtäkkisen energisesti eteenpäin. Se nuuhki isäntänsä jalkaa tovin verran, ja painoi sitten päänsä valkeaa jalkaa vasten. Sammakko sulki silmänsä ja hieroi tyytyväisenä poskeaan lumimiehen koipeen.
”Etkä sinä tee tästä nyt yhtään helpompaa! Eikä se ole sitä muutenkaan, en minä tätä tahdo! Mutta kun… ei kenenkään pitäisi joutua sota-aikana pitämään huolta tuollaisesta pullukasta, joka vain hyppelee ympäriinsä! Anteeksi nyt vaan, et tee mitään sodan voittamiseksi, niin miksi jonkun pitäisi huolehtia sinun hyvinvoimisestasi? Mikä kohtuus siinä? Ei kenenkään pitäisi joutua huolehtimaan hyödyttömästä hyppelijästä, kun niin paljon on pelissä! Sellaisesta, joka vain syö, ja nukkuu, ja syö, ja sitten on ihan hyödytön? Ei siinä ole mitään tolkkua!”
Monologia rytmitti lyhyt huokaus.
”Ei siinä ole mitään tolkkua, että Tongun piti oman turvallisuutensa uhalla vetää minut sieltä metsästä ulos. Tai että Guartsu jäi sinne, minun pakoani turvaamaan. Mikä oikeus minulla on syödä Nui-Korolaisten ruokia ja hypellä täällä pulleana ja hyödyttömänä, vaikka Harkel ei niitä enää syökään, koskaan? Mitä iloa minusta on?”
Ranta hiljeni kun Snowie hiljeni. Kaupunki oli liian kaukana, jotta melu olisi häirinnyt muurien takaa.
”…niin.”
Napo osoitti yhä kiintymystään lumimiehen jalkaa kohtaan.
”Köh… Mutta… okei, ehkä se oli vähän latautunutta… pointtini silti pätee!”
Sammakko ei edelleenkään ottanut isäntänsä sanoja kuuleviin korviinsa.
”Olisit kiltti… minä toivon sinulle pelkkää hyvää, koska olet minun rakas sammakkoni. Vanhin ystäväni täällä. Mutta meidän kaikkien täytyy tehdä uhrauksia.”
Ja siinä rannan hiljaisuudessa he sitten seisoivat. Lumimies ja sammakko.
Yhdessä, yhtä hyödyttöminä. Ranta hiljeni jälleen.
