Troopperi avasi silmänsä, mutta näki hädin tuskin mitään.
Hän säpsähti ja yritti nousta, mutta ei liikahtanutkaan, sätki vain surkeasti. Hän tunsi hiertävät köydet ranteissaan ja nilkoissaan, mutta vielä suurempi osa liikkumattomuutta oli hänen heikkoutensa. Hän tunsi olonsa kuumeiseksi ja loukkaantuneeksi, ja naamionsa menettämisen aiheuttama nakertava heikkous, kuin suuri nälkä, raasti hänen taistelumielialaansa. Hän ei ollut varma, oliko hän sairas vai huumattu, mutta oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin välittömiin kokemuksiin.
Hän keskittyi sammalmättääseen, jolla makasi. Se oli kostea. Aamun kirpeys tuntui selvästi. Hän haistoi Lehun syksyisen, syvän tuoksun, kuivuneen veren ja… zyglakeja tietenkin. Niiden hajusta ei voinut erehtyä. Niitä oli kaikkialla ja hyvin lähellä. Oliko Omppu elossa? Tai Zanuha? Yöstä ei voinut olla kovin kauaa. Troopperi kirosi mielessään ja yritti pitää päänsä kylmänä minkä kuumeeltaan pystyi.
Hänet oli otettu vangiksi, eikä syöty. Se tarjosi pienen toivon kipinän. Ehkä hänet uhrattaisiin jollekin suurelle zyglakein meripedolle… mutta ainakin toivo eli. Ehkä pidempään kuin hän itse, hän mietti ennen kuin vajosi taas synkkään uneen.
Suuri lisko puhalsi raskaasti ilmaa sieraimistaan ja tarkkaili potilastaan. Haavoittunut ja vangiksi joutunut klaanilainen oli nuorehko ta-toa. Flygel piteli silmälappuaan. Haamukipu tyhjässä silmäkuopassa kihelmöi. Hän tunsi elävästi muiston täynnä kipua ja miltä sinä päivänä haisi. Toain ja matoran-kansan veri, kuten tänäänkin. Oli universumin julma vitsi, että yhtenäisyyksiä tuohon kammottavaan päivään löytyi nykyhetkestä. Flygel yritti näyttää rohkeaa, mutta ajatus sai hänetkin harhauteeksi.
Heimolääkäri lähestyi toaa. Hän hengitti syvään ja selvensi mielensä. Oli tarkastettava toan kunto, miten pahasti Guechex oli hänet mukiloinut. Toan kehossa oli ruhjeita siellä täällä, sekä iholla että paikoin jopa panssarissa. Paljon mutaa, kuivunutta verta ja muuta orgaanista likaa oli ympäriinsä. Pitäisi desinfoida nämä haavat ja puhdistaa koko soturi, ettei tämä saa kuolemantauteja. Flygel arveli liian monen hänen kansastaan uskovan ulpukanjuuren desinfoivan tarpeeksi. Heimotietäjä oli oppinut zakazin hammaskansan opeista, että vahva alkoholi toimi paremmin.
Toinen vangeista, suurikokoinen skakdi mahtavan panssarikerroksen alla, oli hieman sivummalla. Ilmeisesti tämä oli selvinnyt lähinnä ruhjeilla, vaikka skakdin taltuttaminen olikin kuulemma vaatinut raivoisaa taistelua. Tuntui nurinkuriselta, että toa oltiin taltutettu helpommin. Kenties skakdi-väellä oli jotakin samaa alkukantaista taistelutahtoa kuin liskokansallakin.
Enkelten siunaamat (tai kenties kiroamat) zakazilaiset olivat monessa mielessä kuin toat, vaikka moni heistä ei kantanutkaan naamioita. Flygeliä salaa kiehtoi skakdien kulttuuri, jossa säihkyvistä hampaista pidettiin huolta. Hampaat tuntuivat yhdistävältä tekijältä heidän kansojensa kesken. Jos tilanne ei olisi mikä se oli, ehkä Flygel voisi opiskella jonkin skakdin opissa hammaslääkäriksi. Vai vaadittiinko siihen yliopistokoulutus? Ei hänen tarvinnut saada lisensiaattia, jos hän olisi töissä T’haokilla… Hän oli kuullut, että ”Liekkimiesten” kenraali oli myös leipuri — oli kiehtovaa, että jopa skakdi-soturit näyttivät arvostavan myös hyödyllisiä ammatteja, eikä vain tuhon töitä. Tosin ehkä se oli vain Gaggulabio.
Flygel horjahti pois ajatuksistaan. Näitä vankeja piti auttaa. Heidät piti parsia siihen kuntoon, että Tawan klaani ottaisi heidät vastaan. Flygel oli kuullut legendoja siitä, miten pitkälle Tawa ja muut klaanin soturit menivät omiensa eteen. Jo pelkkä Myrskysoturin ajattelu sai hänet tuntemaan ilman sähköistyvän. Mielikuvitusta se varmaan oli.
Flygel kaivoi tavaroitaan — röykkiötä täynnä erilaisia hyödyllisiä pussukoita ja kasseja. Hän oli aivan varmasti ottanut mukaan tuntosarveisilta ”lainatun” laukun täynnä näiden omia lääkintävarusteita. Putelit ja välineet, jotka oli suunnitellut kansa, jolla on neljä kättä, olivat aina vähän epäkäytännöllisiä, varsinkin kun zyglakit olivat heihin verrattuna hyvin suuria. Kaikki säilytysrasiat muistuttivat kennoja, ja ne oli sentään helppo erottaa ja kiinnittää tosiinsa.
Nazorakit puhuivat ja kirjoittivat omaa kieltänsä, jota Flygel onneksi osasi alkeet. Imperiumin lahja, voimalaitos, oli tarjonnut Flygelille mahdollisuuden oppia heidän kieltään, vaikka se rajoittuikin lähinnä tekniseen ja lääketieteelliseen sanastoon. Hän löysi puolillaan olevan purkin voimakasta kipulääkettä, ja toista minkä tiesi laskevan kuumetta. Ne ja pullollinen itse tislattua alkoholia sai riittää.
Katsotaanpa nyt sinua, Flygel mietti ja kumartui toan ylle. Hän kuuli muiden zyglakien keskustelevan omiaan hänestä välittämättä, kuten tavallisesti. Vaikein vamma hoitaa oli pitkä, kasvojen yli kulkeva ruhje, joka oli tullut zyglakin kynsien sivalluksesta. Flygel taputteli haavaa puhtaaksi vedellä, rahkasammaleella ja alkoholilla. Oli kummallista katsella toan naamiottomia kasvoja — niitä hän oli nähnyt ennen vain kuolleilla tai kuolevilla. Kenties se enteili pahaa, sillä matoran-kansa ei hevillä naamioistaan luopunut. Mitä hän heidän anatomiastaan tiesti, niin toien ei pitäisi kuolla naamionsa menettämisestä, vaikka matoralaiset saattoivat heikompina vajota koomaan.
Kun Flygel pääsi toan silmän kohdalle, hän irvisti. Näytti hyvin pahalta. Sellainen haava olisi varmasti tulehtunut hyvin pian, mikä olisi eittämättä johtanut kuolemaan tai vähintäänkin sokeutumiseen. Vahinkoa silmiin oli joka tapauksessa tullut.
Siinä puhdistaessaan silmien yli kulkevaa haavaa hän ajautui muistelemaan oman silmänsä menettämistä. Se päivä oli muovannut häntä enemmän kuin mikään. Hän oli epäonnistunut nöyryyttävästi, vieläpä muuten voittoisalla ryöstöretkellä. Putoaminen sosiaalisessa hierarkiassa heimon sisällä alkoi tuona päivänä. Jos hän olisi ollut vahva, olisi hän jatkanut vammasta huolimatta.
Mutta Flygel etsi sen jälkeen toista suuntaa elämälleen. Hänestä ei koskaan tullut sitä soturia, jonka isä hänestä halusi. Hänestä tuli itseoppinut parantaja ja viisas. Epätavallinen omiensa joukossa. Zyglak, joka hamusi tietoa ja taitoja niin enkelien lapsilta kuin naamiokansoiltakin. Ehkä niillä viisauksilla hän voisi nyt pelastaa ainakin yhden hengen.
Hieman apeana hän pohti, miten tämän toan elämä muuttuisi. Vaikka Flygel saisi pelastettua sen mitä pelastettavissa oli, ei hänestä enää ensiluokkaista soturia tulisi. Toivottavasti hänkin löytäisi uuden tavan olla hyödyksi, uuden tavan elää.
Hän sitoi kasvojen haavan tiukasti, mikä näytti silmien sitomiselta. Oli ensiarvoisen tärkeää, ettei haavaan tarttunut mitään — monta sotaurhoa oli kaatunut, kun jo hoidettu haava oli tulehtunut kärsimättömyyden tähden. Toan sydänkivi paloi vain heikosti, mutta lääkkeet olivat selvästi auttaneet sen kipinän vakauteen. Muiden ruhjeiden hoitaminen oli yksinkertaisempaa, ja ne paranisivat melko varmasti.
Flygel jatkoi Troopperin parantamista. Se oli oikein toaa kohtaan, ja se oli oikein zyglakeja kohtaan. Polku, jolle Guechex ja Raxcel pyrkivät, oli kuljettavissa ainoastaan, jos heidän vankinsa olisivat vaihtamisen arvoisia.
Sekä tämä toa että se toinen. Se skakdi.
Hieman sivummalla toinen zyglakien klaanilaisista vangeista oli köytettynä puuhun. Skakdi oli rimpuillut koko yön ja aamun, mutta oli lopulta rauhoittunut. Vankia vartioiva Calibus arveli sen johtuvan siitä, että skakdin lihaksista oli yksinkertaisesti loppunut voima kesken — tilanteesta huolimatta tämän mieli vaikutti täysin periksiantamattomalta. Calibus nojaili mäntyyn ja tarkkaili. Hän ei ollut keksinyt vielä luontevaa tapaa puhua vangeille. Toisaalta myös hiljainen odottelu tuntui vaivaannuttavalta.
Kuin tilauksesta täydellinen jäänmurtaja asteli esiin läheisen kuusikon takaa. Varhaisaamun auringot pilkistivät kuusikon katveesta ja langettivat pari hentoista valonsädettä virtaviivaiseen, tummasävyiseen zyglakiin, jonka mustien uurteiden kehystämät silmät hohkasivat varjoista kahtena punaviolettina viiruna. Veitsenterävät selkäharjakset kiiltelivät aamukasteessa, kun soturi seisoi kumarassa arvioiden Calibusta äänettömästi.
”Onko hän tajuissaan?”
Kysyjän ääni oli matala eikä noussut kuiskauksen yläpuolelle. Silti Calibus hieman hätkähti — hän ei ollut kuullut tämän soturin puhuvan aiemmin.
”Krhm, hei”, Calibus vastasi. ”Klaanilainen skakdi? On ymmärtääkseni.”
”Onko hän aiheuttanut… ongelmia?”
”Ei, hän on ollut koko vahtivuoroni ajan rauhallinen. Kuulemma rimpuilu oli hirmuista ensimmäiset tunnit, ja hänen riisuminen aseista ja kukistaminen kahlaamolla oli… hetkinen, olitko se sinä? Joka lopulta löi skakdin?”
Calibus katsoi saapujaa hetken — tämä pysyttäytyi liian syvällä varjoissa, että tämän olemuksesta kykeni tekemään vielä liian tarkkoja arvioita. Suomupeitteeltään tämä oli hyvin tumman violetti, ja jotenkin kauttaaltaan terävä sellaisella tavalla, jota ei tehnyt mieli lähestyä — vaikka tämä heidän liittolaisiinsa kuuluikin. Punavioletit silmät katsoivat häneen pitkään. Kun soturi puhui, tämän ääni oli rauhallinen, mutta jotenkin uhkaavalla tavalla. Ikään kuin tämä ei olisi aivan välittänyt keskustelemisesta, tai juuri mistään muustakaan.
”Hah”, tämä naurahti, eikä siinä ollut tippaakaan iloa. ”Jos tehtävä ei olisi vaatinut vankeja, ei hänen rimpuilunsa olisi kestänyt… ainakaan pidempään kuin se huvitti minua.”
Calibus nielaisi. Varjoissa lymyävä zyglak vaikutti vaaralliselta. Hän oli kuullut, että klaanilais-skakdin taltuttanut sankari oli Raxcelin parhaimmistoa. ”Olen Calibus, järviheimosta”, hän muisti käytöstapansa. ”Toki esittäydyimme käräjillä, mutta…”
Calibus tunsi voimakasta tarvetta vaikuttaa uskottavalta violetin zyglakin edessä. Violetti zyglak taas… oli jo livahtanut hänen ohitseen vangin luokse? Missä välissä?
Violetti soturi pysyttäytyi yhä varjoissa, mutta oli noussut hieman kumarastaan tarkastelemaan mäntyyn sidottua skakdia. Pitkä, koko mitaltaan terävä häntä vispasi liskon takana eestaas kuin vaanien skakdia omana villipetonaan.
”Skakdi”, zyglak sylkäisi ulos. ”Mikä on nimesi?”
Klaanilainen avasi silmänsä. Hetki häneltä meni tilanteen omaksumiseen, mutta pian hänelle valkeni, kuka hänen edessään seisoi. ”Olen Zanuha Pysäyttämätön, Ruutimyrsky! Klaanin piippu, liipasin ja perä! Ja julistan tämän sinulle, koska olet se soturi, joka iski minut maahan.”
Tilannetta loitommas seuraamaan jäänyt Calibus yllättyi vangin vastauksesta. Aiemmin klaanilainen ei ollut vastannut mitään.
Zyglak kierteli Zanuhaa — auringonvalo oksiston välistä maalasi tämän violettia, virtaviivaista hahmoa ohuina viiruina. Muutamista selkäharjaksista välähti kultaista valoa pienistä koruista ja lävistyksistä. Calibus oletti näkevänsä vain osan soturin mittavasta arsenaalista, joka riippui hopeisilla ketjuilla tämän lantiolla.
”Pysäyttämätön”, soturi toisti ivalliseen sävyyn. ”Minkä nimen otat nyt, Zanuha Pysäyttämätön… kun olen riisunut myös sen sinulta?!”
”Myös..?” Zanuha hönkäisi, kunnes huomasi sen. Hänen aseensa. Konetuliaseet, veitsi, koko sarja… violetti zyglak roikotti Zanuhan aseita vyöllään. ”Hrmh”, skakdi murahti. ”Luulin tulleeni suuren soturin taltuttamaksi, en pahaisen varkaan.”
”Varkaan? Minä nauran, Zanuha Pysäyttämätön. Otamme saaremme takaisin niiltä, jotka ovat sen meiltä ryöstäneet. Kiitä onneasi, että en vienyt sinulta jotain… lopullisemmin.”
Ennen kuin Zanuha ehti sanoa vastaan, hän hätkähti. Violetti zyglak oli jotenkin livahtanut hänen taakseen. Pitkä häntä kietoutui vangin kaulan ympäri niin tiukasti, että hän hädin tuskin kykeni hengittämään… ja hännän kärki osoitti häntä. Mutta skakdia ei tervehtinytkään zyglakin veitsenterävä häntä, vaan se mitä siihen oli sidottu. Zanuha tuijotti oman cordak-kiväärinsä kuuteen piippuun lähietäisyydeltä. Calibus näki hädin tuskin hehkuvien viirusilmien kurkistavan skakdin olan yli.
”Ei mitään henkilökohtaista, Pysäyttämätön”, violetti zyglak kuiskasi.
Zanuha hengitti raskaasti. ”Kuka sinä olet?”
Aurinkojen valo heijastui terävästä hammasrivistä, joka hymyili ilotonta hymyä. Häntä hellitti, Zanuha veti syvään henkeä hädissään, zyglak livahti varjoihin. Ja aivan sekunneissa soturi nousi täyteen mittaansa Calibuksen ja skakdin välissä.
Zyglak oli nuori ja vetreä koiras, mutta silti Calibuksen ja tämän välillä tuntui olevan vuosikymmenten kuilu. Violetti suomupeite heijasti aurinkojen valoa vain vaivoin ja oli täynnä arpia taisteluista halki aikain. Kuono oli terävä ja pitkä ja hammasrivistö täydellisen tappava. Punahehkuisia silmiä ympäröivät mustat uurteet, keho oli täynnä lävistyksiä ja tatuointeja… ja nyt myös aseita. Zyglakin pitkään rankaan ja häntään oli sidottu ketjuilla sekä teräaseita että ennen klaanilaiselle kuuluneita tuliaseita. Kaksi kappaletta suuria panosvöitä roikkui zyglakin rintakehällä. Se nousi takajaloilleen ja suuntasi häntäzamorinsa kohti taivasta, sekä pyöräytti pitkien teräväkyntisten sormiensa ympärillä paria pienempää pistoolia.
”Nimeni on Zaaxus, Kylmäteräs”, matala ääni lausui. ”Laavaluolissa taottu. Bio-Klaani vei minulta kaiken… ja aion maksaa velkani korkojen kanssa.”
Ennen kuin Calibus tai Zanuha ehtivät reagoida mitenkään, soturi katosi jälleen varjoihin, joista se oli saapunutkin.
Calibus jäi tuijottamaan hölmistyneenä pimeyteen. Aikamoisen särmikäs kaveri.
Vasta nyt hän tajusi, että oli kuullut joskus aiemmin Zaaxus Kylmäteräksestä. Tyyppi oli kuulemma immuuni elementaalivoimille, mitä ikinä tarkoittikaan.
Meixez katseli kohtaamista sivummalta. Skakdi ja toa olivat tosiaan melkoisia sotavankeja. Mutta niitä oli vain kaksi. Voisi olla kolmaskin.
”Gue…” hän aloitti hiljaisella äänellä.
Päällikkö hänen vierellään avasi toisen silmänsä. Toipilaanakaan Guechex ei halunnut vaipua syvään uneen, Mei tiesi. Gue tahtoi olla aina valppaana. Valmiina singahtamaan muita suojaamaan, vaikka sitten päiväunilta.
”Mei”, jättilisko vastasi möreällä äänellä.
”Olisinko minä voinut… olisiko minun pitänyt iskeä siihen klaanilaiseen jollain toisella tavalla? Siellä aukiolla. Siihen jota ammuin kaulaan.”
Mei ei katsonut Guechexia puhuessaan tälle, vaan tuijotteli kohti puunlatvoja. ”Mutta jos en olisi tappanut sitä skakdia, meillä voisi olla nyt kolmas sotavanki. Se olisi varmasti arvokas.”
”Ei…” Guechex toisti itseään. ”Teit ihan oikean päätöksen. Se skakdi oli ampumassa Calibuksen siihen paikkaan. Emme me sitä halua. Nuoli kaulaan oli viisas päätös.”
Mei ei vastannut mitään, ynähti vain.
Guechex huokaisi. ”Ymmärrän epäröintisi, mutta se on turhaa. Tämä on sotaa. Se skakdi tähtäsi helvetinkiväärillään kuolettavaa laukausta Calibusta päin… luuletko hänen epäröineen? Nuoli kaulaan oli käsilläsi olleilla työkaluilla ainut varma tapa pelastaa Calibus.”
He molemmat katsoivat Calibusta, joka nojaili läheisellä aukiolla puuhun ja hyräili jotain.
”Ja Mei…”
”Hm?”
”Calibus tarvitsee pelastetuksi tulemista. Ja ansaitsee sen myös. Hän on hyvä zyglak.”
Mei ei taaskaan vastannut. Hän oli avannut keskustelun puhuakseen kasvattajansa kanssa sotimisesta, ei Calibuksesta.
”Kahlaamolla Raxcel olisi kyllä voinut toimia vähän rauhallisemmin…” Guechex vielä murahti. ”Siitä taposta olisi saanut vangin.”
Hetken he kaksi olivat hiljaa ja kuuntelivat lähipuissa laulavia lintuja. Meixezillä oli myös toinen asia, josta hän tahtoi puhua Guechexille, mutta se oli vaikea. Hänen vatsaansa väänsi. Hänestä tuntui, että hän pystyi puhumaan Guechexille tappamisesta, epävarmuudesta, oikeasta ja väärästä… se oli aina tuntunut luontevalta, viime viikkoina entistä enemmän. Mutta se, mitä hän nyt tahtoi kysyä, jänniti häntä.
”Gue…”
Guechex kääntyi Mein puoleen. ”Hmm?”
”Mitä sinä ajattelet henkimaailmasta?”
Henkien maailma, vaellus sinne. Myytit, tarut. Näistä he eivät koskaan puhuneet. Eivät kun Mei oli aivan nuori, eivät nytkään. Mutta Mein rintaa puristi, hänen oli pakko puhua Guechexille siitä, mitä käräjäyönä oli tapahtunut. Sotavankien nappaamisen suunnittelu ja väijytys oli vienyt niin paljon aikaa ja huomiota, että vasta nyt Meistä tuntui, että tälle ajatukselle oli tilaa. Ja nytkin vain ehkä.
Hetkeen Guechex ei vastannut mitään. Hengitteli vain, kunnes lausui lopulta varovasti: ”Olen tottunut pitämään etäisyyttä pappien asioihin.”
Niinpä niin, Mei ajatteli. Sen tiesinkin. Mutta…
”Oletko koskaan… kokenut sitä? Haistanut sitä, nähnyt sitä, henkimaailmaa ympärilläsi?”
”Kokenut… hmm….” Guechex rapsutti leukaansa. ”Mistä tämä tuli mieleesi? Olet hautonut tätä kysymystä jo pidempään, eikö?”
Mei nielaisi. Ne, jotka hänet tunsivat, tunsivat hänet hyvin. ”Käräjistä asti.”
Muutama sulka kohosi Guechexin niskassa. ”Puhuiko Fatizax teille jotain? Häiritsikö hän teitä?”
”Ei, ei mitään sellaista. Siis, puhui kyllä… puhui aika paljonkin, hänellä riitti sanottavaa. Mutta ei häirinnyt.”
Guechex murahti hyväksyvästi. ”Pidä silti varasi.”
”Pidän totta kai. Ja olet oikeassa, tämä liittyy siihen, mitä asiaa Fatizaxilla oli. Mutta vähemmän siihen, mitä hän sanoi, ja enemmän siihen, mitä hän näytti. Gue… minä luulen käyneeni henkimailla.”
Mei nielaisi ja odotti Guechexin vastausta. Se tuli onneksi pian.
”Minä… minä muistain jotain samanlaista. Nuoruudestani.”
Mei yllättyi. ”Niinkö?”
”Kyllä. Heimomme tietäjä näytti minulle jotain, joka vastaa hyvin sitä, miltä kuvaukset henkimaailmasta kuulostavat. Tai siltä se ainakin silloin tuntui. Suuri, tyhjä erämaa…”
Päällikön katse tuijotti hetken tyhjyyteen. Sitten hän pudisti päätään ja jatkoi:
”Mutta siitä on kauan, Mei… On unia, jotka tuntuvat todellisemmilta kuin niin vanha muisto.”
”Minulle… minulle se oli totta.”
”Hrm…”
Metsän tuoksu oli turvallinen. Hieman loitommalla Raxcelille uskolliset soturit valmistivat ruokaa. Tunnelma oli sinänsä rauhallinen, mutta Mein vatsanväänne ei ollut helpottanut. Tämä seuraava asia oli se, minkä sanominen tuntui vaikeimmalta.
”Minä luulen… minä luulen, että Alinnel oli siellä. Minä luulen kohdanneeni äidin henkimailla.”
Meixez käänsi katseensa kasvattajansa kasvoihin. Sinisten silmien takan valmisteltiin selvästi ajatusta.
”Meixez”, Guechex lopulta sanoi hitaasti. ”Minä en epäile sinun kokemuksiasi. Luota aisteihisi, luota vaistohisi. Mutta pidä varasi sen suhteen, mitä muut kertovat niiden merkitsevän.”
Tuuli kävi mäntyihin heidän yllään, ja pieni rypäs vettä putoili heidän ympärilleen. Guechex jatkoi:
”Tämä syksy on osoittanut, että pappi on pahan paikan tullen kaikista vaarallisin zyglak. Zyxax… hän oli aina vaarallinen, mutta hän ei olisi johtanut meitä näin kuolettavalle polulle ilman ylipappi Kurielezin kuiskuttelua korvaansa. Älä anna kenellekään otetta sielustasi. Se on omasi.”
Mei nyökkäsi. ”Pidän varani.”
Hän ajatteli, että keskustelu olisi päättynyt siihen, mutta Guechex pääsi yllättämään. Hän irrotti yhden rannekoruistaan ja ojensi sen Meille. ”Katso tätä”, päällikkö sanoi.
Mei otti korun vastaan. Se oli tavallaan tuttu esine — roikkuihan se sentään aina Guechexin ranteessa — mutta ei Mei ollut sitä koskaan huolella tutkinut. Hän nosti sen silmiensä tasalle ja pyöritteli sitä käsissään. Koru koostui pienistä luunpaloista, jotka olivat nahkaremmillä kiinni toisissaan. Luuosia oli kahdeksan ja ne muistuttivat jonkinlaisia kasvoja.
”On minullakin henkinen puoleni”, Guechex sanoi hiljaa. ”Tai ainakin pidin tietyistä tarinoista, jotka kuulin nuorena. Tämä koru muistuttaa minua siitä.”
Mei katseli luukasvoja tarkemmin. Jokainen oli erilainen.
”Minä en ole kovin hyvä kertomaan… näitä tarinoita…” Guehcex mutisi. ”Mutta sen mukaan — mitenkäs se aina sanottiin — meidän elämämme eivät ole vain omiamme. Vaan meille on jokaiselle tietty rooli… tietyt kasvot, joita kulloinkin kannamme. Milloin on aikamme taistella, milloin komentaa, millloin löytää…”
Guechex piti miettimistauon ennen kuin jatkoi murahtaen. ”Hrmh, en ehkä muista tarinaa niin hyvin kuin ajattelin… mutta… minusta se oli aina lohdullista. Ajatus siitä, että meillä on nämä… roolit tai kasvot. Että tietty elämän suuri näytelmä tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen.”
Suuri punamusta soturi laski käden samanvärisen tyttärensä olkapäälle. Heistä kumpikin ikävöi kolmatta.
”Minä en ole oikea zyglak kertomaan tätä tarinaa. Ehkä joku muu osaa paremmin”, Guechex jatkoi. ”Halusin vain… halusin vain kertoa, että on minullakin henkinen puoleni. Pidä itse kiinni omasta sielustasi… mutta muista, ettet ole ensimmäinen etkä viimeinen siinä risteyksessä, josta itsesi löydät.”
Mei katseli korua vielä hetken, ennen kuin ojensi sen Guechexille. Päällikkö asettui taas makaamaan ja korisi matalataajuudella. Mei tiesi sen tarkoittavan kutakuinkin sitä, että Gue oli tyytyväinen keskusteluun eikä oikeastaan tahtonut jatkaa. Meixez kulki loitommas omaan rauhaansa.
Hän uskoi kyllä Guechexia, mutta pelkät sanat eivät rauhoittaneet hänen sieluaan. Hänen oli koettava henkivaellus uudelleen Fatizaxin kanssa.
Myöhemmin
He olivat käyneet henkimailla jo neljästi käräjien jälkeen. Jokainen kerta oli ollut erilainen. Mei ei ollut varma, veikö Fatizax hänet ja Calibuksen tarkoituksella joka kerta eri paikkaan, vai oliko se vain henkimaiden luonne. Joka tapauksessa he olivat nähneet paljon.
Eräs kaikista uskomattomimmista asioista oli, että he olivat tavanneet siellä zyglakeja kokonaan muista heimoista. Ei ainoastaan saaren muista heimoista, vaan kokonaan muilta alueilta. Muilta meriltä, muista sakaroista. Meixezillä ei ollut aiemmin ollut aavistustakaan, että Fatizaxilla — tai oikeammin kellään heistä — oli tällaisia kykyjä.
Uskomattominta oli tietenkin se Alinnelin henkäys, jonka Mei muisti. Sitä hän ei ollut kuitenkaan kokenut uudestaan, ei sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Mutta viimeisin henkivaellus oli tapahtunut jo monta päivää sitten. Sen jälkeenkin Fatizax oli jatkanut Mein ja Calibuksen opettamista, mutta ei henkivaelluksessa. Vaan…
”Eikö tämä laulaminen voisi jo riittää?” Mei tuskaili. Hänelle tuotti vaikeuksia pysyä äänessä mukana.
Kolmikko istui pienellä aukiolla muusta leiristä syrjässä. Ilta oli jo pimennyt.
Fatizax käänsi päänsä kohti Meitä. ”Ei! Kreeh, Mei… sinun on oltava kärsivällinen! Ryntäilimme levottoman sielusi tahdissa jo pitkin henkimaailman tasankoja ja laaksoja! Tasapuolisuutta! Nyt me teemme jotain kanssaoppilaasi sielun muotoista!”
Mei vilkaisi Calibusta, joka vastasi anteeksipyytävällä hymyllä.
”Tuota, kiitän osoittamastanne huomiosta, arvon tietäjä”, Calibus sanoi. ”Mutta, tuota, henkivaellusharjoituksiin palaaminen sopii minullekin. Koen, että—”
”Kreeh!” Fatizax parkaisi. ”Nuorisolaiset kokevat yhtä sun toista, mutta tietävätkö omaa parastaan?”
”Krhm, niin, emme tietenkään…” Calibus laski päänsä. Mei ei vastannut.
Calibus oli joka tapauksessa tyytyväinen saadessaan viettää aikaa Mein ja Fatizaxinkin kanssa. Ei tarvinnut kohdata Zaaxus Kylmäterästä uudelleen…
”No en minä tiedä! Että tietävätkö parastaan! Nuorisolaiset!” Fatizax ähkäisi vastauksen omaan kysymykseensä. ”Ehkä ne tietävät oman parhaansa! Ehkä eivät! Ei tietäjä tätä tiedä! Mutta… mutta…”
Hänen ryhtinsä valahti. ”Kreeh… ei näissä käy kiirehtimänkään. Uskokaa kun sanon, että näissä ei käy kiirehtimän.”
Mei katsoi tietäjää. Hän ei ollut varma, mitä tämä tarkoitti.
Fatizax jatkoi: ”Laulu, jota harjoittelemme on vanha kuin taivas. Muistatteko kun puhuin käräjäyönä esiajoista? Syvistä ajoista? No tämä laulu on niin vanha! Se on kuulkaa hyvää vastapainoa nuorten sydänten kiireiselle jyskeelle. Hidastaa teitä, meitä, kaikkia… kreeh, ettemme suin päin säntää sielun ansoihin…”
”Sielun ansoihin?”
”Kreeh, niin… se…”
Fatizax näytti kutistuvan kallonsa sisällä ja jatkoi: ”Ette te ole ensimmäisiä nuorisolaisia, joita minä olen hengen kammioihin johdattanut… ensimmäisiä oppilaitani ole ette. Ja, kreeh, olen ottanut harha-asekeleita. Kulkenut päin seinää! Kerran oli eräs Noyzrek-niminen nuori zyglak, vuodenkiertoja ja vuodenkiertoja sitten… ja hän löysi henkimaailmasta jotain. Jonkun.”
Fatizaxin ikä näkyi hänen silmissään, kun hän katsoi Meixeziä silmiin. ”Kuulostaako tutulta?”
Mei ei mielellään katsonut ketään silmiin, mutta tietäjän katse oli kuin hypnotisoinut hänet. ”Minä… minä aistin siellä jonkun läsnäolon… kuin vainun tai kaiun… Alinnelista.”
”Mitä?” Calibus henkäisi.
”Niin, minä… minä en osaa selittää sitä. Mutta jotenkin olen siitä aivan varma”, Mei selitti. Hän ei ollut itsekään varma siitä, mitä hän tarkoitti. Mutta Fatizax… tiesikö hän?
”Kreeh, niin, niin juuri… näin kävi Noyzrekille. Hän löysi henkimaailman suurimman aarteen.”
Mei tunsi kahden muun katseet polttavina ihollaan. ”Mitä hänelle tapahtui?”
”Sinne jäi Noyzrek…” Fatizax sanoi hiljaa. ”Sinne jäi oppilaani. Heijastustaan etsimään, niin monen ikuisuuden päähän kuin on tähtiä taivaalla. Henkimaailmaan eksynyt.”
”Olen pahoillani…” Calibus kuiskasi.
Mei ei sen sijaan saanut sanotuksi sitäkään vähää. Hän vain katsoi tietäjää edessään.
”Kreeh… tämä on jo muinainen erhe”, Fatizax vastasi. ”Vanha kestää kyllä, vanha kestää kyllä… mutta samaa virhettä en aio toistaa. Liian nopeasti ei sovi henkimaailman jokaista syvännettä sukeltaa. Ei, ennen kuin on siihen valmis.”
”Luulen ymmärtäväni”, Calibus sanoi. ”Ehkä… ehkä on tosiaan parhaaksi pysyä laulamisessa toistaiseksi. Mitä sanot, Mei?”
Puhuteltu zyglak nyökkäsi vain. Kaipa he olivat oikeassa…
Mei muisteli Guechexin varoituksia papeista. Mutta se, että Fatizax oli itse ottanut Noyzrekin puheeksi, valoi Meihin luottamusta. Tuskin Fatizaxilla oli pahat mielessä.
He aloittivat taas hyräilemään sitä vanhaa laulua, jonka tietäjä oli heille opettanut. Calibus oli jo ottanut tietäjän paikan laulunjohtajana, niin luontevasti musiikki hänestä virtasi. Mei ei oikeastaan uskonut että olisi oppinut sitäkään vähää, ellei Calibus olisi ollut harjoituksissa mukana.
Mei liittyi hyräilyyn, valmiina pettymään jälleen kerran. Mutta tällä kertaa laulu tuntui erilaiselta. Värinä täytti Mein rintakehän kuten aina ennenkin, mutta nyt se tuntui leviävän koko hänen kehoonsa. Hänen kehoonsa, maahan hänen allaan ja ennen kaikkea Fatizaxiin ja Calibukseen. Ensimmäistä kertaa Mei tunsi olevansa samalla taajuudella kahden muun laulajan kanssa.
Laulu aikojen takaa. Se oli kaunista. Hän vilkaisi Calibusta sivusilmällä. Tämän silmät olivat kiinni, kuten yleensäkin laulaessa. Mei ei osannut olla tuntematta itseään kateelliseksi siitä, miten luontevasti laulaminen Calibukselle tuli. Mutta tällä kertaa se onnistui häneltäkin. Tällä kertaa he kaikki kolme olivat harmoniassa.
Mikä tämä vanha laulu oli? Mitä tietäjä opetti heidät laulamaan?
Meixezille oli aina ollut vaikeaa tuntea muihin yhteyttä. Kun muut katsoivat etelään, hän katsoi pohjoiseen. Kun muut hymyilivät, hän irvisti. Mutta tämän kerran, tämä laulu—
”Fatizax!”
Lauluharjoitukset katkaissut ääni oli Raxcelin. Harmonia, yhteys ja musiikki katkesivat siihen paikkaan.
Tietäjä pyöräytti silmiään kalankallonsa alla. ”Mitä, valtiatar?”
Sininen päällikkö ilmaantui pienen aukion laidalle. Hän näytti turhautuneelta. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Kreeh… miltä näyttää? Opetan kansamme lauluja nuorisolai—”
”Sinun piti ottaa yhteyttä Bio-Klaaniin!” Raxcel ähkäisi.
Mei ja Calibus vilkaisivat toisiaan, mutta eivät sanoneet mitään. Raxcel jatkoi:
”Olemme tuhlanneet jo kylliksi aikaa! Toa voimistuu päivä päivältä, hyvä ettei Flygel paranna sitä liikaa! Ettei se saa taas yhteyttä tuleensa… ja skakdikin on melkoinen riski. Nyt ei ole hyvä hetki tuhlata aikaa. Otat siihen jumalaasi jolla on Bio-Klaanin jäsenkortti nyt yhteyttä! Ja sanot Tawalle, että vaihdamme vankeja. Tarvitsen Vasellin.”
Fatizax luimisteli. ”Helpommin sanottu kuin tehty, päällikkö… saattaa olla että hän ei tahdo juuri nyt puhua minulle…”
Raxcel murahti vihaisesti. ”Tawako? Ei sillä ole väliä, et sinä edusta meitä kuitenkaan.”
”Ei, kun… Makuta Nui ei tahdo puhua minulle…”
Raxcel näytti tyrmistyneeltä. ”Jumalasi ei tahdo puhua sinulle?”
”Niin…”
Raxcel veti syvään henkeä. Hän naksautti niskojaan ja kuopi jaloillaan maata. ”Mistä sinä sait tämän päähäsi?”
Fatizax näytti lannistuneelta. ”Kreeh… no… odottakaas… ehkä on parempi että näytän…”
Hän alkoi levitellä rituaaliesineitään aukiolle. ”Pahoittelen, hyvä nuoriso, harjoituksemme siirtyvät myöhempään…”
Mei yritti sisäistää äkisti muuttunutta tilannetta. Vasta hetki sitten hän oli ymmärtänyt, miksi Fatizax opetti heille laulua… ja päässyt ensimmäistä kertaa siihen mukaan. Ja nyt Raxcel oli rynninyt paikalle ja keskeyttänyt kaiken.
Toisaalta, Mei mietti. Ehkä minä olisin vielä viikko sitten ollut itsekin sitä mieltä, että Fatizaxin tekemiset ovat ajanhukkaa?
Pienen puuhastelun jälkeen tietäjä sai rakennettua pienen matka-alttarin Makuta Nuille. Tietäjä mutisi rukouksensa läpi. ”Oi Pohjoisen Noita… oi Verimyrsky Matemaattinen… oi Makuta Nui… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua!”
Hän piti pienen tauon ennen kuin lisäsi: ”Kreeh, jos tällä kertaa kaiuttimen kautta, että nuo muutkin kuulevat…”
Raxcel kallisti päätään. Mei ja Calibus näyttivät hämmentyneiltä.
Pian tuuli yltyi ja alttari alkoi hohtaa punaisena. Puut ravistelivat vettä ja lehtiä nelikon päälle.
Taivas tummui entisestään, ja ääni alkoi kaikua aukiolla: ”Kiitos, kun soitit Pohjoisen Noidan puhelinpalveluun. Emme voi juuri nyt ottaa puheluanne vastaan. Tiedoksenne annettakoon, että tämä ei johdu siitä, ettenkö pystyisi ottamaan puheluanne vastaan, vaan siitä, että en halua tehdä niin. Tähän voi olla noin kolme syytä:
(1) Soittaja on todella törkeän tylsä henkilö eikä ansaitse sekuntiakaan Pohjoisen Noidan kallisarvoista aikaa. Tässä tapauksessa en kuuntele viestiäsi, joten turha jättää mitään äänimerkin jälkeen.
(2) Soittaja on Fatizax. Tiedoksesi, oi ’nöyrin palvelijani’, että kun et suostunut paljastamaan minulle tietojasi, kävin itse kaivelemassa ja törmäsin siihen sinun tinaukkoosi. Hänellä oli muutenkin paljon enemmän lorea kuin sinulla. Muistutan, että en ole vihainen, vain vähän pettynyt, mutta olen silti sitä mieltä, että ansaitset jonkinlaisen pienen rangaistuksen. Ehdotuksia otetaan vastaan. Jätä ehdotuksesi äänimerkin jälkeen.
(3) Soittaja on Kapteeni Klint. Sanon tämän viimeisen kerran, perhanan piraatti: jos haluat uudistaa Merirosvokuningas Mildlyboringin solmiman suojelusopimuksen, sinun tulee toimittaa uhrilahja, joka lyö laudalta Mildlyboringin lahjan. Muistutuksena, että Mildlyboring uhrasi minulle neljännen kertaluvun osittaisdifferentiaaliyhtälön, jolla ei tosin osoittautunut olevan yhtäkään ratkaisua. Voit toimittaa lahjoituksesi Bio-Klaanin linnakkeen pääsisäänkäynnin aulan asiakaspalvelijalle tai postittaa sen Bio-Klaaniin minun nimelläni. Toimitukset prosessoidaan noin kahdenkymmenen arkipäivän kuluessa, paitsi, jos olen matkoilla, jolloin käsittelyaika voi venyä jopa kahteen kuukauteen. Mikäli uhrilahjaa ei kelpuuteta, mahdollisia postikuluja tai muita maksuja ei korvata. Jos jäi epäselvyyksiä, voit esittää kysymyksesi äänimerkin jälkeen.
Hyvää päivänjatkoa.”
Kuului korviahuumaavaa kirskuntaa, jonka jälkeen tuuli laski taas ja aukio hiljeni.
Fatizax katsoi muita nolona.
”Mitä…” Raxcel aloitti. ”Mitä tuo oli?”
”Kreeh… saattaa olla, että Makuta Nui ei ole täysin hyväksynyt kaikkia toimiani, eikä suostu nyt puhumaan minulle… ei ennen kuin keksin itselleni sopivan rangaistuksen. Ja se on hyvin, hyvin vaikeaa! Kreeh, hänellä on korkeat standardit tällaisten asioiden suhteen!”
Raxcel tuijotti epäuskoisena kohti taivaita. ”Mene naimisiin, ja ukko käy kuolemassa. Ota tietäjä palvelijaksesi, ja ukko riitautuu jumalansa kanssa… Kuulehan nyt, Fatizax. Minä tiedän, että olet paras konstimme aloittaa neuvottelut Bio-Klaanin kanssa. Yritä edistää tätä asiaa kunnolla.”
Hän katsoi Meixeziä ja Calibusta, ja jatkoi sitten:
”Olet oikeassa siinä, että nuorempien ohjaaminen on tärkeää sodankin aikana… mutta meillä on kiire. Keksi itsellesi se rangaistus, tai joku toinen keino lepyttää Makuta Nui. Mutta toimi nopeasti. Haistan myrskyn ilmassa.”
Taivaankannen täyttävä harmaa pilvimassa oli niin jylhä, että sumuisen korven maaperästä kohoavat kuuset kutistuivat kuin risuiksi. Tuulesta ei ollut tietoakaan. Keli oli painava, odottava ja kostea. Kuusikko ei ollut niin tiheä, että se olisi estänyt tihkusadetta kastelemasta seuruetta, mutta juuri nyt sillä ei ollut väliä. Sateesta viis. Raxcel tiesi, että historialliset hetket olivat käsillä – olihan hän sentään itse järjestänyt asiat siten.
Päälliköiden päällikkö, hän maisteli tulevaa titteliään. Päälliköiden päällikkö Raxcel. Kuulostaa paljon paremmalta kuin sulhovainaansa päälliköiden päällikkö Zyxax.
Mahtavampikaan myräkkä ei olisi hidastanut Raxcelia juuri nyt. Oikeastaan väkevämpi luonnon voimannäyte olisi korkeintaankin korostanut tilanteen tärkeyttä. Sininen zyglak ravisteli kehoaan ja puisteli tihkun yltään.
Päällikköä seurasi kivenheiton päässä hänen tärkein ja naurettavin liittolaisensa tietäjä Fatizax kalankalloisine päähineineen ja hännästä roikkuvine koruineen, mutta loput Raxcelin seurueesta olivat vain hädin tuskin havaittavissa. Hyvä niin, hän ajatteli. Lojalistit pysykööt turvallisen matkan päässä, piilossa, mutta silti lähellä. Valmiina singahtamaan esiin, keihäät ja hampaat terävinä. Saari oli sotatanner, eikä Raxcelin suunnitelmiin sopinut törmätä Bio-Klaanin tai Allianssin joukkoihin juuri nyt. Oli järkevämpää hajauttaa parikymmenpäinen joukkio ja liikkua varoen. Eikä Raxcel sitä paitsi luottanut niihin zyglakeihin, joita oli menossa tapaamaan. Sekin lisäsi syytä valppaudelle. Ei hän uskonut, että Guechex olisi järjestänyt hänelle väijytyksen, mutta liskotar ei aikonut antaa vanhalle kilpailijalleen yhtään ylimääräistä liikkumatilaa tai tilaisuuksia yllättää häntä.
Suo-osuuden jälkeen maasto alkaisi kohota nopeasti, ja siitä olisi alle päivän matka sovitulle kohtaamispaikalle. Huomiskäräjät odottivat siis jo huomenna. Toistaiseksi Raxcelin seurue kuitenkin liikkui vielä suolla, ja vaikkei matkaa ollut paljoa, matkantekoon meni aikaa. Kosteikon halki liikkuminen oli hidasta: ne vähät pitkospuut, mitä Kummitusten suolle oli pystytetty, olivat matoranin mittakaavaan suunniteltuja ja sitä paitsi lahonneet koko syyskauden vailla huoltoa. Tai näin Raxcel ainakin arveli, koska ei uskonut lehu-korolaisten tai muidenkaan uskaltautuvan korjaustoimiin sodan keskellä.
Sitä paitsi merkittyjä reittejä oli syytä välttää toisestakin syystä: Raxcelin tiedustelijat olivat löytäneet useamman pitkospuun ja muutaman mättäällä kulkevan reitin, joihin oli viritetty teräviin vaarnoihin perustuva ansa.
Varmaankin juuri tuollainen… Raxcel mietti pysähtyessään karun kuvaelman äärelle.
Hänen edessään olevan mättään yllätyksen oli paljastanut ensin haju ja vasta sitten näky. Punaruskean skakdin ruho mätäni kanervikossa. Vanne kuorimatonta puuta ja siihen solmitut terävät vaarnat, joista osa oli uponneena skakdivainaan vatsaan, olivat veren tahrimat. Rakennelman vastapari erottui lähemmällä tarkastelulla ruumiin alta. Ansa, joka oli kuin valtava karhunrauta, ei selvästikään ollut tappanut skakdia nopeasti – mättäässä oli raahautumisen merkkejä. Kaikesta päätellen kukaan ei ollut kuitenkaan tullut auttamaan. Raxcel ei osannut päättää, johtuiko se siitä, että typerä skakdi oli liikkunut seudulla yksin, vai olivatko tämän lajitoverit olleet niin pelkureita, etteivät olleet uskaltautuneet toverinsa avuksi todistetusti ansoitetulle alueelle.
Raxcel ei tiennyt, kuka ansasta oli vastuussa. Lehu-Metsä ei kuulunut tässä sodassa kenellekään. Rakennelma saattoi olla yhtä lailla matoralaisten, bio-klaanin sissien kuin zyglakienkin virittämä, tai saattoipa se kuulua jopa skakdin lajitovereille. Ylisuuri metsästysansa ei ollut hienovarainen, mutta se oli selvästi tehnyt tehtävänsä.
Vielä lisää syitä varovaisuuteen, hän ajatteli ja jatkoi matkaa ennen kuin Fatizax saisi hänet kiinni. Tietäjä oli olennainen osa hänen suunnitelmaansa, mutta päällikkö ei jaksanut kuunnella tämän räkätystä juuri nyt. Hänen täytyi pitää päänsä kylmänä ja keskittyä. Kaikkien saaren zyglakien kohtalo ratkaistaisiin huomenna.
Huomiskäräjät
Rauhan aika vuoren ylärinteillä oli päättymässä. Tieteilijä Flygel oli siitä aivan varma. Hän poimi polttopuuksi kelpaavia risuja ja katseli luonnonmaisemaa ympärillään. Jäkäläistä kivikkoa ja muutama märkä sammalmätäs. Pari lahoavaa tattia ja vanhaa männynvänkyrää. Harmaa taivas. Keli olisi ollut kosteudestaan huolimatta riittävän kirkas tarkempaankin luonnon havainnointiin, ja juuri sitä zyglak olisikin halunnut tehdä.
Poimia jäkälää, ja tarkastella sitä linssin läpi. Vertailla eri lajien laitojen koukeroita ja värjäymiä ja luokitella niitä. Arvailla, tunsivatko matoralaiset näiden ylänköjen lajit, vai oliko hän ainoa tieteilijä, joka oli koskaan luetteloinut niitä.
Mutta juuri nyt hänen oli keskityttävä polttopuiden keräilyyn. Hoiva velvoitti.
Aina toisinaan Flygeliä harmitti, ettei häntä ja hänen kaltaisiaan päästetty metrujen yliopistoihin. Hän oli kuullut Ga-Metrun yliopistoista paljon, ja hyvää oli kuultu myös Pohjoismantereen Antro-Metrun yliopistosta. Flygel halusi tietää asioita, halusi tietää miten maailma toimii.
Häntä sen sijaan ei erityisemmin kiinnostanut tietää, miten zyglakien yhteisöjen valtarakenteet toimivat. Sitä hän ei pystynyt ymmärtämään, eikä varsinaisesti tahtonutkaan. Hän halusi pysyä enemmänkin erossa lajinsa sosiaalisesta kanssakäymisestä, olla omissa oloissaan lukemassa kirjoja, joita matoranit olivat mahtavissa tiedon torneissaan kirjoittaneet. Flygeliä kiehtoi kohtalo ja miten asiat toimivat heidän maailmassaan. Häntä kiinnostivat elementit, kanohi-naamiot ja muut maailmaa muovaavat kyvyt, joita hänellä itsellään ei ollut ollenkaan. Mutta todellisuus oli se, että hänen luolassaan oli Guechex, yksi zyglakien päälliköistä. Politiikka suorastaan kaatui hänen niskaansa ja tihkui hänen tunneliinsa, vain koska hän oli auttanut tämän tolpilleen. Matoranien opeissa tämä olisi tarkoittanut Velvollisuuden täyttämistä, mutta Flygel ei pitänyt itseään Mata Nuin lapsena. Suuren hengen virheet, joiksi matoranit heitä kutsuivat, lähinnä pelottivat naamiokansaa.
Viikot olivat kuluneet ruokaa hakien ja yrttejä keräten. Välillä joku pikkulintu lauloi viestejä lähialueiden tapahtumista. Nazorak ja Bio-Klaani olivat ottaneet yhteen jo muutamia kertoja, mutta se ei Flygeliä pahemmin kiinnostanut. Hän halusi rauhaa ja aikaa mietiskelyyn, ei vain kerätä marjoja ja lehtiä tai metsästää riistaa. Surivivalismi oli itseoppineesta liskosta pakollinen paha, joka vei aikaa itsensä kehittämiseltä tieteiden parissa. Hänen kasvatti-isänsä olisi halunnut hänestä soturin, mutta toisin kävi. Osasi hän miekkaa ja zamor-pistoolia käyttää, sekä sivaltaa hännällään, mutta muuten sai tieto luvan olla hänen aseensa maailmaa vastaan.
Saarta runnova sotatila ei kuitenkaan auttanut häntä keskittymään tietoon. Sen sijaan elämä oli yhtä kamppailua. Flygel muisti ajan kun Zyxax johti zyglakeja. Karismaattinen ja väkivaltaan turvautuva hän oli ollut, mutta hän oli myös tuonut häivähdyksen vakaudesta heidän yhteisöönsä, tarkoittaen myös sitä, että soturimuottiin haluamattomat yksilöt kuten Flygel itse laitettiin syrjään yhteiskunnasta. Zyxax oli vienyt joukon suurimpia seuraajiaan kauas pois Avra Nuille, eivätkä he olleet palanneet. Huhuttiin, että makuta ja valon toa tappoivat Zyxaxin, toiset taas kertoivat tarinaa siitä, miten Zyxax tappoi itse paikallisen makutan, jolta haki liittolaisuutta kansansa turvaksi, koska Bio-Klaanillakin oli makuta. Oli miten oli, Zyxax oli vainaa. Abzumoon heidän kansansa ei ollut koskaan luottanut, koska tästä liikkui rahien piireissä mitä erilaisempia ja ikävämpiä huhuja. Flygel oli kuullut niistä myös.
Flygel poimi vielä yhden tuulen kalliolle tuoman oksan ja sulloi sen matkasäkkiin kaltaistensa joukkoon. Keräily sai nyt riittää. Eiköhän luolan nuotio pysyisi näillä yllä, ainakin yön kylmimmän hetken ylitse. Saaren zyglakit olivat hajaannuksen vallassa, eikä heidän pieni selviytyjäseurueensa vaatinut suurta tulta.
Asiat olivat todella kurjalla tolalla, mutta ei Flygel innoissaan ollut niistä askeleistakaan, joita nyt otettiin asioiden korjaamiseksi. “Miksi Raxcelin on tultava tänne pilaamaan rauhaamme”, hän murisi itsekseen. Hän ei välittänyt siitä, että Zyxaxin leski oli lähettänyt merilokin tuomaan kirjettä hänelle hänen luolaansa. Flygeliä puistatti ylipäänsä, miten lintu oli onnistunut pääsemään luolalle ja miten heidän olinpaikastaan tiedettiin. Toisaalta rahit kertovat paljon asioita toisilleen ja myös zyglakeille. Oli heillä rahien kanssa se yhteistä, että he olivat lähempänä karua luontoa kuin hedonismiin taipuvat Mata Nuin lapset. Flygel mietti, tulisiko zyglakien tapaamisesta mitään. Häntä vaivasi pelko siitä, että tapaaminen päättyisi väkivaltaan, eikä hän sitä halunnut. Hän ei luottanut tapaavien päälliköiden taipumuksiin antaa periksi tai anteeksi.
Guechex oli joka tapauksessa tervehtynyt ja voimistunut Flygelin tarjoaman hoidon takia. Matoranien erätaito-oppaat olivat auttaneet zyglaktieteilijän alkuun taistelijan parantamisessa. Ei Guechex täysissä voimissaan ollut, mutta riittävässä tilassa hoitaakseen politikoinnin ja Raxcelin kohtaamisen. Niin Flygel ainakin toivoi. Sepä vasta olisikin vihoviimeinen homma, jos hän joutuisi mukaan päätöksenteon pyörteisiin.
Guechex ei enää nähnyt kuumeisia unia puolisonsa ja toveriensa viimeisistä hetkistä Bio-Klaanin linnakkeesta; Alinnelin jäänsininen silmä ei enää tuijottanut häntä lihakasan syövereistä aina aurinkojen laskettua mailleen. Tai ainakaan hän ei enää muistanut unia aamuisin. Tajunta oli piilottanut ne niin syvälle yöhön, ettei niiden varjo enää langennut aamujen ylle.
Tästä miellyttävästä kehityksestä huolimatta Guechex oli nukkunut huonosti. Kaikkialle kolotti ja haju oli tunkkainen. Liikaa luolassa lymyilyä, suuri päällikkö arveli. Hän kohosi havupediltään ja haisteli ilmaa. Päivä oli jo pitkällä, ja Meixez ja Calibus ja Flygel jossain toisaalla. Guechex oli jätetty taas lepäämään, kun muu seurue toimi.
Hän uskoi edestä johtamiseen ja hänet teki surkeaksi odottaa luolassa, kun nuoriso ryösti hänelle lääkkeitä ja tietäjä keräili polttopuita. Kaikki vuorollaan metsästivät ja kalastivat ja keräsivät yrttejä, kaikki paitsi hän, päällikkö. Suuri Guechex. Mutta sitä ei käynyt kieltämän, että yhä vain hän oli heistä heikoin.
Hän oli kyllä tottunut siihen, että Alinnel piti hänestä huolta. Puolisoiden sopikin hoivata toisiaan. Sekin olisi tuntunut jossain määrin sopivalta, että Olthal ja Welsix olisivat hoitaneet häntä kuntoon. Vanhempien tulikin auttaa nuorempiaan.
Mutta ei auttanut. Alinnel, Olthal ja Welsix olivat kaikki kuolleita, hänen komentonsa alaisuudessa. Guechex itse oli tehnyt sopimuksen sen harjattoman skakdin kanssa, ja johtanut heimonsa – perheensä – ansaan vihollisen linnakkeeseen. Hänen luotetuimpansa olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin.
Guechex katseli ympärilleen luolassa, josta oli tullut kuluneiden kuunkiertojen aikana hänen uusi kotinsa. Eriskummallisen tietäjä Flygelin kirjat, raapustukset ja keräilykokoelmat. Erityisen pitkään Guechex tuijotti silmästä silmään näädän luurankoa, jonka Flygel oli rakentanut. Monena iltana vuoteenoma Guechex oli seurannut sivusta, kun Flygel kasasi hartaasti tekelettään, ja kirjoitti välillä jotain papereihinsa. Tietäjä ei ollut kerännyt luita aseita tai työkaluja varten, ei edes rituaaliesineeksi tai koruksi, vaan kasatakseen näädän uudelleen kasaan. Ilman lihaa tai nahkaa.
Kasvattajasi oli yksi parhaista sotureista joita tunnen, Guechex päivitteli. Ja sinä kasaat tapettua näätää uudelleen kasaan.
Mutta kyllä Guechex tiesi. Hän eli Flygelin armosta, Flygelin vaivannäöstä. Jossain määrin jopa Flygelin käsittämättömistä harrasteista – tuskin kukaan muu zyglak olisi osannut hoitaa häntä kuntoon nazorakien lääkkeillä.
Guechexin luotetuimmat olivat kaikki kuolleita. Nyt oli luotettava muihin. Kunhan saisin pidettyä edes Mein ja Calibuksen turvassa…
Guechex huokaisi. Hänen punaiset, teräväkyntiset kätensä tarttuivat luolan seinustaan nojaavaan keihääseen. Yhdellä nopealla liikkeellä salkoase pyörähti ilmaa halkoen taisteluotteeseen hänen eteensä, sitten pyödähdys, ja se tähtäsi sivulle. Askel taakse, askel sivulle, pyörähdys, ja keihään uhkaama suunta oli taas toisaalla. Askel eteen, kumarrus, ja häntä viilsi ilmaa zyglakin ympärillä. Kaksi askelta taakse, keihäs eteen, ja…
”Argh!” Guechex parkaisi ja tiputti harjoitusaseen käsistään. Viikkojen vuodelevosta heikentynyt lonkka oli taas tykyttävän kivun kourissa. Veri kiehahti. Guechexin häntä sivalsi ilmaa ja iskeytyi luolan lattiaan murskaten keihään. Säpäleet sinkosivat pitkin onkaloa. ”Surkea tikku!” päällikkö purki suuttumustaan.
Luolassa kaiku vain vastasi. Hän huohotti hetken purkauksensa jäljiltä. Soturin tärkein työkalu oli hänen kehonsa. Oli sietämätöntä, ettei hän voinut luottaa siihen. Miten hän voisi kostaa vihollisilleen tässä kunnossa? Miten hän voisi suojella rakkaitaan tässä kunnossa?
Guechex huokaisi taas. Ainakaan lapsellinen kiukuttelu ei auta ketään, Alinnel murahti hänen mielessään. Paraneminen vie aikansa, Olthal ja Welsix jaarittelivat tuonpuoleisesta.
Hän katsoi keihäänkappaleita ympärillään. Harjoitusase olkoon polttopuita.
Oletko kunnossa, hän kuvitteli Calibuksen kysyvän. Tarvitsetko vielä jotain apua, Flygel kysyi hänen päänsä sisällä, peitellen huonosti sitä, että haluaisi tehdä jotain muuta.
Guechexin kuvittelema Mei pysyi sen sijaan aivan hiljaa, ja piti ajatuksensa omana tietonaan.
”Niinpä”, Guechex murahti yksin luolassa. ”Minäkään en tiedä, mitä tähän pitäisi sanoa.”
Hän poimi puusäpäleitä ja keräsi niitä polttopuiden joukkoon.
”Mutta kohta pitää sanoa ja paljon. Käräjät eivät odota.”
Vielä samana iltana Guechex poistui viimeistä kertaa kummallisesta kotikolostaan. Lähtiessään ulos hän antoi näädänluurangollekin pienen, kunnioittavan nyökkäyksen.
Paikka oli vanhastaan pyhä ja sopi siksi hyvin huomiskäräjien pitopaikaksi. Laakso oli korkealla vuorella, niin että puiden peitto oli jo lähes tiessään. Muutama vänkyrä mänty vain piti vahtia. Muilta osin kasvusto koostui lähinnä heinästä, pensaista ja jäkälästä. Laakso avautui etelää kohti, ja alla levittäytyi tuuhea Lehu-metsä, jonka laskevat auringot värjäsivät lähes kultaiseksi. Merelle puhaltava iltatuuli oli vienyt päivän raskaat pilvet mennessään. Yöstä tulisi kirkas.
Calibus vilkaisi vierellään istuvaa Meixeziä, joka vaikutti uppoutuneen maisemaan. Itse hän ei kyennyt keskittymään luontoon ympärillään, niin kaunis kuin se olikin. Ilta jännitti häntä liikaa.
Huomiskäräjät, Calibus pyöritteli ajatusta päässään. Pikemminkin tämän päivän käräjät, kohta ne koittavat. Huomiskäräjät olivat lähes poikkeuksetta merkkitapahtumia, jotka määrittelivät saaren zyglakien suunnan lukuisiksi kesiksi ja talviksi eteenpäin. Edelliset vastaavat olivat päättyneet Zyxaxin valtaannousuun ja zyglakien liittymiseen Allianssiin. Calibus ei itselleenkään rohjennut vielä myöntää, että piti tuota päätöstä virheenä. Niin rohkea ajattelija hän ei ollut. Mutta joka tapauksessa hän toivoi, että ne huomiset, joista tänä iltana käräjöitäisiin, toisivat mukanaan jotain uutta.
Jotain muuta kuin tätä samaa sotaa ja hämmennystä. Oikean elämän odottamista. Sen odottamista, että kun sota väistyisi, hän ja Mei saisivat kasvaa oikeiksi aikuisiksi ja aloittaa oikean elämän.
Sotaa edeltävän ajan päälliköt olivat tuominneet liskokansan kurjuuteen, ja moni heistä oli maksanut siitä kovan hinnan. Joskin tänään varsinaisia päällikköjä taitaa olla paikalla vain kaksi, Calibus mietti. Guechex on täällä, ja Raxcel matkalla. Kaikki muut ovat… no, kuolleet, tai jossain skakdien sotaleireillä. Joten kaipa päätäntävalta olisi näillä kahdella.
Viimeistään vuoren rinteillä kuluneiden viikkojen aikana Calibus oli oppinut tuntemaan Guechexin, mutta Raxcelista hän oli kuullut vain huhupuheita. Niiden perusteella ilta tulisi olemaan jännittävä.
Kahden päällikön huomiskäräjät, hän maisteli ajatusta. Liekö kansamme sellaisesta koskaan laulanutkaan, että vain kahden on tehtävä päätökset huomisesta? Calibus ei ollut varma, miten ristiriitatilanteet ratkeaisivat kahden päällikön käräjillä. Hän tiesi, että päälliköt äänestivät tasa-arvoisesti keskenään päätöksenteon hetkellä, mutta jos äänestäjiä olisi vain kaksi…
Calibus kuunteli jokaista oksan rasahdusta varmana merkkinä Raxcelin seurueen saapumisesta, mutta auringot olivat jo painuneet horisontin taa, kun he lopulta saapuivat. Ensin harjanteen takaa ilmestyi pari Calibukselle tuntematonta soturia, joiden perässä esiin asteli Raxcel. Suuri ja siniharmaa zyglak päällikön asemaa symboloivien korujen koristamana oli vaikuttava näky. Huomatessaan, että Raxcel vastasi Calibuksen katseeseen, nuorukainen ei osannut olla laskematta katsettaan maahan. Niin väkevä oli Raxcelin vaikutus. Päällikköä seurasivat taas pari soturia, ja heidän jäljessään tuli ylikokoiseen kalankalloon pukeutunut tietäjä, josta Calibus oli kuullut. Fatizax, hän muisteli.
Raxcelin seurueessa oli yhteensä kymmenen zyglakia, Calibus laski, ja ajatteli siinä olevan riittävän suuri seurue Calibuksen itsensä, Meixezin, Flygelin ja toipilas-Guechexin surmaamiseksi, jos käräjät eivät menisi Raxcelin tahdon mukaan. Calibus itse ei muistanut, että olisi koskaan voittanut harjoitustaistelua lajitovereitaan vastaan.
Mutta kai Raxcelkin sentään kunnioittaa huomiskäräjien pyhyyttä, Calibus ajatteli, puoliksi toiveikkaana ja puoliksi huolissaan.
Seurue ohitti nuoren kaksikon ja käveli syvemmälle laaksoon, jossa Guechex ja Flygel odottivat. Meixez lähti nopeasti heidän peräänsä ja Calibuskin katsoi parhaaksi seurata.
Fatizax pälyili kalankallonsa sisältä paikallaolijoita. Päällikkö Guechex, se outo tietäjä Flygel, muutama nuorempi zyglak. Heidän oma seurueensa. Kaikki kerääntyivät laakson keskelle, lähelle vanhastaan pyhää seremoniakiveä, yhtä muutamista saaren lohkareista, jotka jaksoivat kannatella huomiskäräjien painavia asioita. Fatizax muisti seuranneensa käräjiä tämän kiven äärellä nuorempana. Hän ei ollut varma, oliko kukaan muista paikallaolijoista vielä astellut tämän – tai minkään muunkaan – saaren rantoja vielä tuolloin. Ajan hammas nakersi yksityiskohtia hänen mielessään.
Raxcel asteli itsevarmana Guechexin eteen, ja Fatizax seurasi perässä. Päälliköt esittäytyivät. Kumpikin röyhisti niskasulkiaan ja kumarsi, ei tuumaakaan alemmas kuin tavat vaativat.
”Metsärannan soturipäällikkö Guechex”, isännän roolissa oleva zyglak aloitti.
”Metsärannan metsästyspäällikkö Raxcel, päälliköiden päällikö Zyxaxin leski”, hänen vastinparinsa vastasi.
Jäykkiä tervehdyksiä seurasi hetken hiljaisuus. Fatizax mietti, kuinka moni paikallaolijoista muisteli tällä hetkellä aikaa, kymmeniä ja taas kymmeniä kesiä ja talvia sitten, kun Guechex ja Raxcel olivat heilastelleet. Fatizax ainakin.
Tietäjä katseli taas paikallaolijoita. Nuoremmat eivät olleet vielä aurinkojen valoa nähneetkään tuohon aikaan, hän hymyili mielessään.
Pian vanhojen muistelu kuitenkin vaihtui kuormittavaan nykyhetkeen, kun Fatizax huomasi kaikkien katsovan itseään. Niinpä tietysti! Vanhojen heimolakien mukaan tietäjät esittäytyivät seuraavaksi, ja hän oli Flygeliä vanhempi.
”Tietäjä Fatizax”, hän mutisi vaisusti. Hän ei tuntenut oloaan luontevaksi.
Hänellä oli Raxcelin suunnitelmassa rooli näyteltävänään, ja se olikin ristiriitainen rooli se.
Sitä paitsi koko huomiskäräjien järjestäminen oli ollut mahdollista ainoastaan sen tiedon avulla, jotka hän oli hengiltä, tai siis saaren makutalta saanut. Päättyi ilta miten hyvänsä, Fatizax oli paljosta vastuussa. Kuten tuo makutakin. Missäköhän määrin pohjoisen noita oli suunnitellut käräjät tapahtuvaksi, ja missä määrin tämä vain kohelsi menemään? Yleensä Fatizax ei viitsinyt vaivata päätään sillä ajatuksella, että hänen jumalansa sattui olemaan myös sotaa käyvän vihollisosapuolen virallisessa jäsenistössä, mistä saattaisi seurata joitain eturistiriitoja… mutta tänä iltana hän huomasi tämän seikan vaivaavan itseään.
Meixez seurasi jännittyneenä, kun päälliköt, tietäjät ja koko Raxcelin seurue esittäytyi. Hän laski zyglakeja, joiden kuului vielä julistaa läsnäolonsa ennen häntä. Viisi Raxcelin seuraaja ja Calibus.
”Yzyres, soturi entisestä kivirannan heimosta”, yksi paikallaolijoista esittäytyi.
Neljä Raxcelin seuraajaa ja Calibus.
”Vedus. Kalastaja järviheimosta.”
Kolme Raxcelin seuraajaa ja Calibus.
”Rokotal, metsästäjä vuonoheimosta.”
Kaksi Raxcelin seuraajaa ja Calibus. Miksi minun pitää olla nuorin, tämä on pitkä piina, Meixez tuskaili.
”Zaaxus, metsärannan metsästäjiä.”
Yksi muu ja Calibus.
”Pyrex. Kalastaja vuonoheimosta.”
Mei vilkaisi ystävää vierellään.
”Calibus. Kalastaja järviheimosta.”
Meixez tiesi, ettei hänellä ollut kantava ääni. Täytyi silti yrittää olla vakuuttava.
”Meixez, metsästäjä, metsärannan heimosta.”
Koko laakson huomio siirtyi Mein yltä hetkessä. Naurettavaa jännittää oman nimensä lausumista. Niin pieni rooli niin suuressa tapahtumassa. Säälittävä suoritus Guechexin kasvatilta, Mei sätti itseään.
Hän havahtui, kun Calibuksen häntä laskeutui hänen olkapäälleen. Mein sinivihreä ystävä nyökkäsi. Hyvin se meni, Mei tiesi tämän tarkoittavan.
Meixezin sisuskaluja kiehautti ärtymys ja häpeä siitä, kuinka paljon esittäytyminen jännitti häntä. Oli myös noloa, että Calibus näki sen hänestä niin hyvin. Mieluummin kuitenkin näin että joku ymmärtää, hän kuitenkin myönsi itselleen.
Esittäytymisten jälkeen alkoi huomiskäräjien virallinen osuus, jota varten Guechex oli selittänyt nuorukaisille oikean tavan olla. Raxcel ja Guechex asettuivat vyötärön korkuisen, mutta laakean rituaalikiven vastakkaisille laidoille, ja heidän taakseen tietäjät, sekä vanhemmat metsästäjät, kalastajat ja soturit kävivät kehään. Nuorimmat zyglakit asettautuivat vielä ulommalle kehälle.
Mei seurasi, kun päälliköt aloittivat käräjäseremoniat. Hän periaatteessa tunsi ne, mutta nyt kun odotettu päivä viimein koitti, hän ei pysynyt juhlallisuuksien kulussa mukana. Osittain syynä oli varmasti se, että seremoniat hujahtivat läpi ennätysvauhtia, koska päälliköitä oli paikalla vain kaksi tyypillisen tusinan sijasta. Mei kuitenkin tunsi myös oman kykynsä seurata tilannetta olevan huono: ilta oli pakahduttavan jännittävä uusine kokemuksineen, eikä hän voinut olla huolehtimatta Guechexin kunnon kestävyydestä. Hänen kasvattajansa oli vahvin zyglak jonka Mei tiesi, mutta Guechex oli ollut havupetinsä vankina aivan viime päiviin asti.
Guechexin elekielen tulkinta – olikohan tuo kivun merkki? – käräjäkiven ympärille sytytetyt soihdut, vieraiden liskojen hajut… tässä oli nyt paljon sisäänotettavaa.
Ennen kuin Mei tajusikaan, huomiskäräjät olivat virallisesti alkaneet.
Se juhlallisuuksista, Guechex ajatteli. Näytön paikka on tässä ja nyt.
Hän vilkaisi Mein suuntaan vielä kerran. Sitten hän nojautui rituaalikiveen edessään ja tunsi kämmenillään sen kylmän ja karhean pinnan. Kivi ei antanut tippaakaan myöten. Hän toivoi asennon näyttävän vahvalta; todellisuudessa Guechex epäröi, jaksaisiko seistä ilman tukea koko käräjöinnin ajan. Hän yritti olla ajattelematta sitä, että Flygelin kummat luurangotkin pysyivät pystyssä vähemmällä tuella.
”Ehdotan…” Raxcel lopulta rikkoi hiljaisuuden. Paikallaolijat vilkuilivat toisiaan jännittyneinä. ”…että minusta, Metsärannan heimon metsästyspäälliköstä… sekä koko saaren zyglakien johtaja Zyxaxin leskestä, päällikkö Raxcelista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”
Suoraan asiaan, Guechex mietti ja tuijotti jäkälää kasvavan kiven toisella puolen olevaa vastapariaan. Hyvä, suorasta tyylistä minäkin pidän. ”Vastustan ehdotusta”, hän jyrähti. ”Vastaehdotuksena julistan että minusta, päällikkö Guechexista, valitaan uusi päälliköiden päällikkö.”
Kukaan muu paikallaolijoista ei sanonut mitään, ja useampi jätti hengittämisenkin välistä. Tuuli ei lakannut, vaan vuoren rinteitä laskeutuva ilmavirta sai laaksoa valaisevat soihdut lepattamaan.
Aloitussanat sanottu, Guechex arvioi Raxcelin toimia. Me molemmat tiesimme jo kutsustasi lähtien, että käräjät alkavat näin. Sinä ehdotat itsestäsi päällikköä, ja minä vastaan ehdottamalla itsestäni päällikköä. Mutta mitkä ovat seuraavat liikkeesi? Mitä peliä pelaat?
”Aion vakuuttaa teidät johtajuudestani”, Raxcel julisti. ”Sen jälkeen voimme palata uudelleen valintatilanteeseen. Heti Zyxaxin poismenon jälkeen tämä sota on syössyt meidät kansamme pimeimpään yöhön sitten Valkokallioiden tragedian. Me tarvitsemme päälliköiden päällikköä yhdistämään rivimme ja ottamaan paikkamme Allianssin riveissä.”
Guechex tuhahti hiljaa. Tämäkö on juonesi? Ajaa minut nurkkaan? Saada minut näyttämään kohtuuttomalta, jos kieltäydyn? Tiedät kyllä hyvin, etten aio antaa periksi. Tämä kymmenpäinen yleisökin lienee turha saalis sanoillesi, kaikkien sydänten tahti on jo määrätty.
”Minä nautin asemani puolesta suurinta kunnioitusta saaren zyglakien keskuudessa”, Raxcel jatkoi. ”Ja on minun velvollisuuteni kantaa ylipäällikön raskasta taakkaa sodan sekä sitä seuraavan jälleenrakentamisen ajan.”
Guechex kuunteli kärsivällisenä, kun Raxcel luetteli suhteitaan ja saavutuksiaan. Vanhoja liittolaisia ja tovereita, ikiaikoja sitten kaadettuja petoja ja surmattuja vihollisia. Silkaksi ajanhukaksi punainen soturi ei kuitenkaan vastaparinsa puheita luullut. Alinnelin, Olthalin ja Welsixin kummitukset kuiskasivat kaikki hänelle: nyt sopii olla varuillaan.
Guechex haistoi ansan.
Meixez ja Calibus seisoivat kunnioittavan etäisyyden päässä päälliköiden puhekivestä, kuten nuorten asemaan kuului. Raxcel piti puheenvuoroaan voimakkaalla äänellä, niin ettei heillä ollut mitään vaikeuksia kuulla sanoja. Meixez toivoi, että etäisyys kuitenkin tarkoittaisi, ettei hänen ja Calibuksen puhe kuuluisi päälliköille asti. Heidän piti nimittäin yhdistää tietämyksensä käräjäsäännöistä, jotta he ymmärsivät kaikki käänteet. Se vaati hienoista välisupattamista.
”Raxcel on nyt esittänyt varsinaisen ehdotuksensa, eikö?” Calibus vielä varmisteli.
Meixez nyökkäsi. Päällikön kasvattamana hän tunsi vallankäytön tavat Calibusta paremmin. ”Ensimmäinen päätettävä asia on, hyväksyvätkö he Raxcelista päälliköiden päällikön.” Punainen lisko piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. ”Eivätkä siis tietenkään hyväksy. Paikalla on tasan kaksi päällikköä, mikä tarkoittaa että ääniä annetaan tasan kaksi. Eikä Guella ole mitään syytä suostua Raxcelin ahnaaseen ehdotukseen.”
Calibus ravisteli päätään. ”Tämä minua hämmentääkin. Jos ylipäällikköehdokkaita on kaksi, Guechex ja Raxcel, ja äänenantajia on myös kaksi, Guechex ja Raxcel, niin miten kumpikaan voi voittaa?”
Meixezin häntä nyki levottomasti. ”Niinpä. Mutta minä luulen, ystäväni kalastaja, että alkuehdotukset ovat vain väsytystä. Siimaa riittää vielä.”
”Hmm…” Calibus mumisi. ”Mitä tulee väsytyksen jälkeen? Toivottavasti ei harppuunointi ainakaan.”
”Ei, ei harppuunointi. Jotain Raxcelilla on kuitenkin mielessään”, Mei pohti. ”Pelkään, että hän aikoo vedota johonkin vähän käytettyn käräjäsääntöön ja yrittää sillä tavoin yllättää Guen.”
”Ai?”
Mei kävi mielessään läpi kaikkia vanhoja heimolakeja, joita Guechex ja Alinnel olivat yrittäneet hänen päähänsä vuosien mittaan painaa. Monille säännöille oli tilannekohtaisia poikkeuksia…
”Joo, joku alhainen temppu vaikuttaa todennäköiseltä”, Mei mutisi. ”Puheenvuorojen perusteella ihan näillä hetkillä.”
Calibus hymähti. ”Neuvottelumestari Meixez.”
Mei tuhahti. ”Nyt, hys, Raxcel aikoo laukaista ansan!”
”Teen uuden julistuksen”, Raxcel lausui. ”Vetoan hengen kriisin lakiin ja kutsun äänenantajiksi myös tietäjät. Fatizax, jos olisit hyvä…”
Hengen kriisin laki. Näitä sanoja ei usein rituaalikiven äänellä lausuttu. Niitä ei sopinut sanoa ilman painavia perusteita.
Kaikkien laakson zyglakien katseet nauliutuivat hetkessä eriskummalliseen tietäjään. Se ei ollut sinänsä uutta, mutta yleensä Fatizax itse temppuilullaan aiheutti huomion keskipisteenä olemisen. Tämä oli erilaista. Tietäjä otti haparoivan askelen rituaalikiveä kohti, pysähtyi hetkeksi, tukeutui sauvaansa, ja veti syvään henkeä. Sitten toinen askel, kolmas, ja pian Fatizax oli rituaalikiven äärellä, Raxcelin vierellä.
Tietäjän hiekanvärinen käsi laskeutui jäkäläiselle kivelle. ”Olen tietäjä Fatizax, ja vastaan kutsuun. Otan vastaan paikkani äänenantajana hengen kriisin lain nojalla. Minä… kannatan päällikkö Raxcelin ehdotusta tehdä Raxcelista päälliköiden päällikkö.”
Fatizaxin sanat kantautuivat yllättävän vaisulla äänellä. Niitä ei kuitenkaan seurannut pitkä hiljaisuus.
”Minulla on sanottavaa!” Guechex karjaisi. ”Vetoan päällikön mietiskely- ja meditaatio-oikeuteen sekä yörauhaan. Ehdotan, että mietimme asiaa yön yli ja palaamme asiaan kun auringot taas nousevat!”
Raxcel naurahti. ”Mietiskely on päällikön oikeus. Jos unista luulet apua saavasi, sopii yrittää. Yörauha julistettakoon.”
Tilannetta seuraava Flygel sai ajatuksesta heti kiinni. Guechex tarvitsee aikalisän, hän ajatteli. Nyt tarvitaan suunnitelma, tai Raxcel saa otettua tilanteen haltuun. Omaksi harmikseen Flygel arveli tietävänsä, mitä Guechex aikoi. Tieteilijä-zyglak ei pitänyt lainkaan siitä, mitä oli edessä. Hän ei pitänyt politiikasta.
Päälliköt kumarsivat toisilleen äärimmäisen jäykästi, ja poistuivat rituaalikiven ääreltä ja astelivat laakson vastakkaisille laidoille. Kummankin seurue kerääntyi johtajansa ympärille, vaikka Flygel hidastelikin askelluksensa kanssa.
”En uskonut hänen olevan noin röyhkeä”, Guechex murisi Meixezille ja Calibukselle. ”Tietäjä-ääniin vetoaminen on häneltä halpamainen temppu. Tietäjien pitäisi saada päättää silloin kun uhka on henkimaailman puolella, ei sotatilassa!”
Meixez näytti yhtä kiihtyneeltä kuin kasvattajansakin, ja Calibus pyrki rauhoittamaan tilannetta. ”No, meillä on koko yö aikaa miettiä vastausta…”
”Minä en tarvitse koko yötä”, Guechex ryhdistäytyi. ”Minä tiedän jo ratkaisun. Kysymys on ainoastaan siitä, mitä minun on sinulle luvattava, jotta suostut siihen.”
Viimeiset sanansa päällikkö kohdisti Flygelille. Kuten erakko oli aavistellutkin, häntä yritettiin kiskaista käräjien keskiöön. Hän oli aito, oikea zyglak-tietäjä. Monien halveksuma, väärän kansan loruja lausuva tietäjä, mutta tietäjä joka tapauksessa. ”Sinä tiedät, Guechex, ettei ole juuri mitään, mitä tahtoisin vähemmän kuin osallistua tähän”, hän älähti.
”Mutta epämieluisampiakin asioita on”, puhuteltu päällikkö vastasi. ”Minä tiedän sen, ja niin tiedät sinäkin.”
Flygel ei vastannut, joten Guechex jatkoi. ”Raxcel päälliköiden päällikkönä on yksi niistä asioista.”
Tiedemies mietti hetken verran vastaustaan. Oli totta, että Raxcel luultavasti vain pahentaisi tilannetta… mutta silti. Flygelillä oli mukavuusalue, ja palopuheiden pitäminen oman kansansa sotureille ja metsästäjille oli kokolailla niin kaukana siltä kuin mahdollista. Tämän lisäksi osallistuminen käräjille äänivaltaisena jäsenenä tarkoittaisi, että hän omasta puolestaan ilmaisisi hyväksyntänsä lopputulokselle. Siunaisi huomiskäräjien päätöksen. Se ei myöskään houkutellut Flygeliä. Hän tahtoi olla omissa oloissaan, itsekseen, erakkona. Kirjoitusten ja kokoelmien keskellä. Ei päättäjänä tai neuvottelijana.
”Jos haluat, että asetun äänestyksessä puolellesi…” tietäjä lopulta vastasi. ”Sinun on oltava valmis kompromisseihin.”
Guechex murahti. ”Kunnioitin kasvattajaasi suuresti. Hän oli suuri soturi… sano sanottavasi, olen kuulolla.”
Flygel röyhisti kurkkupussiaan. “Ensinnäkin haluan, että päämäärätön väkivalta vähenee, ellei jopa lopu. Kansamme syöksee itse itsensä tähän koston kierteeseen – ei ole ihme, että muut kansat pitävät meitä makutaakin pahempina.”
Flygel katsoi, kun suuri punamusta soturi hänen edessään nousi täyteen pituuteensa. ”Minä en iske veitsellä tai sivalla hännällä ’päämäärättömästi’, tietäjä! Minä valutan vihollisteni verta, koska niin minulta vaaditaan. Niin vaativat ne, jotka vierelläni kulkevat, sekä ne, jotka ovat tulleet ennen minua, ja jotka tulevat jälkeeni. Mutta…”
Flygel odotti jännittyneenä.
Guechex jatkoi: ”…mutta voimme valita polun, joka sisältää vähemmän kuolemaa. Tiedän meidän vielä kahlaavan veressä ennen kuin tämä on ohi, mutta teen parhaani, jotta se ulottuu meitä nilkkaan eikä rintaan.”
Guechex irvisti kivusta. Päällikkö oli ollut pitkään jalkeilla.
Erakko kuunteli kärsivällisesti keskustelukumppaninsa puheenvuoron ja mietti hetken omaa vastaustaan. Guechexissa oli aina ollut sekä soturia että kaunopuhujaa.
“Hyväksyn väkivallan, jos se tehdään taktikoiden ja impulsiivisia vaistoja välttäen”, Flygel vastasi. ”Allianssiin en juuri luota. Miten juuri sinä parannat kansamme tulevaisuutta? Annatko heimomme jäsenten lukea tieteitä ja oppia muilta lajeilta vai olemmeko tuomitut tekemään samat virheet syklin joka jaksossa?”
Guechex vaikutti miettivän hetken. ”Sinä tiedät, että luotan vanhoihin tapoihin enemmän kuin uusiin. En kuitenkaan ole tässä niin periaatteellinen kuin Kurielez ja muut Zyxaxin seuraajat. Saat saarnata mitä haluat, Flygel. Vasellistakin kasvoi kaltaisensa väkevä soturi vasta kuljettuaan toain miekkatietä. Olisin typerys jos en tunnustaisi tätä. Mitä muuta?”
Flygel katseli selvästi kipua peittelevää keskustelukumppaniaan. Mutta nyt oli syytä pysyä kovana.
“Mitä tulee liittolaisiimme, minusta tuntuu, että Zyxax teki ainoastaan kasan virheitä kansamme ystäviä valitessaan. Allianssin ja myöhemmin Avra Nuin makutan kelkkaan hyppääminen ei ole tuonut kansallemme mitään hyvää. Metsähuhut kertovat karua kieltään skakdien suhtautumisesta meihin. Imperialistihyönteiset pitävät meitä hyväuskoisina hölmöinä. Vaikken matoran-kansaa liikaa rakastakaan, mielestäni meidän tulisi haudata sotasäilä heidän kanssa ja kokeilla liittolaisuutta. Muuten löydämme itsemme imperiumin sienifarmien lannoitteina!”
”Nyt…” Guechex ärjäisi ”…pyydät minulta paljon, tietäjä. Olen jokseenkin samaa mieltä kanssasi siitä, että Zyxax johti meidät turmiolliseen seuraan, mutta vihollisuuksien lopettaminen klaanilaisten kanssa… minun vaimoni ruumis jäi hautaamatta heidän muuriensa sisäpuolelle! Molempien kasvattajieni! Lukemattomien muiden!”
Flygel tiesi, että Guechexilla oli paljon aitojakin syitä vihata klaanilaisia, mutta päätti tarttua johonkin, mitä oli oppinut epäonnisesta hyökkäyksestä: ”Mutta eikö olekin niin, että se isku meni pieleen tämän… ’ZMA:n’ takia?”
”Kyllä, meillä on monta vihollista, ja monta kostoa jaettavaksi! Saatan… saatan yhtyä kantaasi, että hyökkäykset Bio-Klaania vastaan voivat jäädä toistaiseksi taka-alalle, mutta liittolaisuuteen en tule ikinä suostumaan. Tämä ei ole edes pelkkä mielipiteeni, vaan myös poliittinen tosiasia. Jos puhuisin tällaista sotureille, lakkaisin saman tien olemasta päällikkö heidän silmissään.”
Guechex olisi vielä lisännyt jotain siitä, että kukaan zyglak ei ole liittounut bio-klaanilaisten kanssa, mutta se ei pitänyt ihan paikkaansa. Mutta niitä kahta harvoin ajateltiin.
“Hm. Arvostan poliitikon vastausta tässä asiassa”, Flygel vastasi. ”Johtajamme pitää olla muutakin kuin vain hurjin soturi, joka meiltä löytyy. Hänen pitää osata taktikoida, tehdä suunnitelmia ja valita avustajansa oikein.” Flygel arveli olevansa oikeilla jäljillä asiansa edistämisen suhteen. ”Olen hyvilläni siitä, jos emme enää tee turhia hyökkäyksiä klaanilaisia vastaan. Mutta jos kohtaamme heitä, toivon että pyrimme vuoropuheluun. He voivat tietää tästä ZMA:sta jotain.”
”Hyväksyn vastentahtoisesti”, Guechex nyökkäsi. ”Onko vielä jotain muuta, vai voinko näillä lupauksilla luottaa tukeesi huomenna? Muistutan, että äänesi ei vielä takaa minusta päällikköä, mutta ainakin estämme Raxcelia kaappaamasta täyttä valtaa.”
“Alan jo päästä jyvälle siitä, minkälainen johtaja kansallemme olisit. Annan äänen sinulle tämän keskustelun pohjalta, ja lupaan myös antaa neuvojani ja osaamistani sinulle jos sitä tarvitset. Ja toivon merellisen sydämeni kautta, että otat apua vastaan. Liian kauan olemme olleet kansa, joka rinnastetaan raheihin. Tuomittuja universumin syrjäisimpiin kolkkiin. Haluammeko oikeasti jatkaa tällä tavalla? Polkusi johtajanamme tulee olemaan vaikea, mutta luotan siihen että teet ainakin enemmän oikein kuin Zyxax tai Raxcel.”
Flygel asetti terävän nokkansa Guechexin nokan luo. Nopea nokkien kosketus ja leukojen louskutus oli sovinnon merkki.
Guechex asteli loitommas nuorempien kanssa, jättäen Flygelin omiin oloihinsa. Se meni odotettua paremmin, Flygel aprikoi. Mutta yhä vain meiltä puuttuu avain voittoon.
Auringonlaskun kulta oli hiipunut ja taivas hopeoitunut tähdistä, mutta päätökset odottivat tekemistään. Zyglakit olivat aivan yhtä vailla johtajaa kuin ennen käräjien aloittamista. Mikä pahempaa, Raxcel näytti olevan johdolla! Tilanne turhautti Meixeziä, joka istui leirinuotion valon ja yön pimeyden rajalla ja teroitti keihästään. ”Onko tässä nyt sitten mitään järkeä?”
Lähempänä nuotiota kalaa paistava Calibus käännähti puhetta kohti. ”Huomiskäräjissä?”
”Niin!” Meixez murahti ja liu’utti teroitinkiveään keihäänkärjen laitaa pitkin. ”Odotin näin kauan saadakseni Guen takaisin… miksi? Jotta voimme istua riitelemässä täällä laaksossa? Tai jotta tuo katala nainen saa huijattua meidät mukaansa?”
Calibus kallisti päätään. ”No mutta, eikö se olekin tärkeintä? Että olemme nyt Guechexin kanssa? Varmasti tämä on kuitenkin askel parempaan, ja katso!” Sinivihreä zyglak osoitti Guechexin ja Flygelin suuntaan. ”Heillä on varmasti suunnitelma. Kyllä me tästä selviämme.”
Meixez katsoi ystävänsä osoittamaan suuntaan. Flygel oli kyllä pitänyt sairaasta Guechexista ja heistäkin hyvää huolta. Hän ei kuitenkaan luottanut tietäjään täysin, sen verran outoja olivat Flygelin polut. Eivätkä tietäjät muutenkaan-
”Siunattua iltaa nuorisolaisille! Kreeh!”
Fatizax asteli rituaalisauvaansa nojautuen kohti Meixeziä ja Calibusta. Kalankalloinen tietäjä asettui kummempia kyselemättä ’nuorisolaisten’ väliin, asentonaan tukeva liskokyykky. ”Onkos tässä teitin ensimmäiset huomispäivän käräjäiset?”
Fatizaxin pistävä, vihreä katse kävi vuoroin Meixezissä, vuoroin Calibuksessa. Rituaaliluut ja muut tietäjän kehosta roikkuvat esineet kilisivät ja kalisivat tämän liikkeiden mukana.
”Kyllä on, arvoisa tietäjä”, Calibus vastasi ja teki pienen kumarruksen. ”On, tuota, suuri kunnia olla todistamassa, kun-”
”Joo joo joo”, Fatizax huitoi ilmaa. ”Kunniaa ja mitä vielä! Mahdatte… mahdatte olla vanhoille luilleni äkäisiä, kun äänestin valtiatar Raxcellin mukana, eikös?”
Meixez ei antanut ilmeensä värähtää. Tämä oli joku temppu. Joku ala-arvoinen kolttonen. Calibus ei vastannut hänkään sen paremmin, vaan takelteli sanoihinsa. ”Ei, tuota, me…”
”Kreeh-heh-heh! Voitte olla rehellisiä vanhalle Fatizaxille! Kyllä minuakin kiristäisi… mutta minulla on syyni toimia, ja pidän niistä kiinni! Kyllä vain! Luotettava Fatizax! Luotto-Zax! Kreeh!!”
Meixez ei ollut vakuuttunut, mutta osasi arvostaa rehellisyyttä. Hän kuunteli, kun tietäjän paasaus jatkui.
”Polkuni on vakaa, kyllä! Mutta, hyvät nuorisolaiset… minulla on tarjota teille hyvitys! Minulla on tarjota teille… viisautta! Tosi tietäjän tosi tietoja!”
Mei nosti häntänsä jännittyneenä ilmaan. ”Äänestit Guechexia vastaan. Jos sinulla on viisautta, en nähnyt sitä käräjillä.”
Fatizax rykäisi. ”Näkökulmia, näkökulmia! On viisautta nähdä monesta kulmasta! Kreeh! Sitä teille, nuorille, sitä tietoa haluan teille tarjota!”
”Pyydän anteeksi ystäväni puolesta”, Calibus puuttui keskusteluun. ”Mutta ymmärrette varmasti, arvon tietäjä… Meidän näkökulmastamme osallistut… no, temppuiluun. Vanhojen lakien sellaiseen hyväksikäyttöön, että kaikki zyglakit pysyvät heikkoina.”
”Heikkoina… heikkoina!” Fatizax rääkäisi niin kovaa, että Calibus kääntyi katsomaan, olivatko nukkumaan jo menneet käräjäläiset heränneet. Tietäjä jatkoi: ”Ovatapa asiat perustavanlaatuisen huonosti jos nuorisolaiset ovat sitä mieltä että heimoyhteisömme ovat heikkoja!”
Calibus katsoi Meixeziä, joka oli hiljentynyt. ”Mutta… olemmehan me tässä sodassa heikoilla. Olemme kadottaneet toisemme, ja kuinka moni onkaan kuollut… onhan se vähintäänkin… surullista, eikö?”
Fatizax kallisti päätään. ”Voisi olla paljon huonomminkin. Sen sijaan, että olisimme skakdien kahleissa, voisimme olla toistemme kahleissa. Kreeh… se olisi vielä surullisempaa, eikö vain?”
Nuoret eivät osanneet heti vastata.
Fatizax avasi taas suuren suunsa: ”Luuletteko te, hyvät nuorisolaiset, että elämme heimotodellisuudessa, koska emme tunne muita yhteisolemisen tapoja? Ettemme osaa pystyttää linnaa, lakitaloa ja vankilaa?”
Kysymys oli aseistariisuva. Tietenkin Meixez kunnioitti vanhoja tapoja, mutta oli kieltämättä huvittanut itseään ajatuksella, että zyglakeilla olisi samanlaiset aseet, linnoitukset ja marssijärjestykset kuin heidän vihollisillaan. Kyllähän se sodassa auttaisi.
Fatizaxin kalankallon takaa pilkistävät kasvot olivat vakavat, kun tämä jatkoi. ”Monet ovat unohtaneet… ja viisaimmat vain enää muistavat, mutta me kieltäydymme. Olemme jättäneet sen taaksemme. Polkumme johtaa pois ”sivilisaatiosta” ja hierarkiasta, ei niitä kohti… ainakin jos tämä tietäjä saa sanoa sanansa. Elämäntapamme ei ole osaamisen puutetta, arvon nuoriso. Se on vanhojen viisas valinta.”
Calibus nielaisi. ”Anteeksi, arvon tietäjä, mutta puheistasi saa sellaisen käsityksen, että joskus kauan sitten zyglakit olisivat eläneet… no, hyvin eri tavalla kuin nykyään.”
”Monet ovat unohtaneet ja viisaimmat vain enää muistavat. Kreeh…”
Mei oli jo hyväksynyt, ettei tietäjä ollut tekemässä heille temppuja tai muutenkaan pelaamassa Raxcelin pussiin. Mutta mitä tämä nyt oli?
”Ammoisat esiajat syvän muistin tuolla puolen”, Fatizax maalaili. ”Zyglakien mahtiaika… syvin imperiumi… kaikista suurin virhe.”
Calibus huomasi hengittävänsä pinnallisesti. Tietäjä puhui outoja. ”Syvin imperiumi? Suurin virhe?”
Fatizax nyökytteli, aivan kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Nuoremmilla olisi riittänyt tässäkin sisäistettävää, mutta pian Fatizax jatkoi taas: ”Silloin oli zyglakeja zyglakien kahleissa! Mutta zyglakit ovat zyglakeja vain vapaina! Muurit eivät pitäneet vihollisia ulkona vaan meidät sisällä!” Tietäjä huitoi käsillään puhuessaan. ”Käräjät eivät ole hidastempoisia vahingossa! On täysin tarkoituksellista, että päällikköjen päällikön valinta on vaikeaa! Pienet heimot, suuri vapaus! Vapaus! Jos iso, rivissä tanssiva armeija suojelisi meitä, meillä olisisi sellainen yhä vain! Ennen oli! Mutta isompi, vielä tarkemmissa riveissä tanssiva armeija iski sen murskaksi! Ehei, eijei, parempi pysyä pienissä yhteisöissä, poissa isojen armeijoiden tieltä kokonaan.”
Julistusta seurasi pieni tauko, joka oli ilmeisesti vain hapenottoa varten, koska pian tietäjä jatkoi taas: ”Ja aina kun nälkäiset tai hurmeiset vuodet iskevät, löytyy joku suurisuu, joka keksii katsoa mallia mata-kansasta tai skakdeista tai mistälie muista mullantallaajista! Että lopetetaan käräjät, annetaan valta kovaäänisimmälle tomppelille, rakennetaan linna, vaihdetaan vanhat tavat uusiin… Ja aina vain on vähemmän meitä, jotka ymmärtävät pistää hölmöilyn seis alkuunsa! Me kieltäydymme sellaisesta imperiumista! Kuulkaa nyt nuoriso, kun jaan tämän teille, ettei jää vanhan Fatizaxin yksinäiseksi tehtäväksi estää kansaamme perustamasta uutta valtakuntaa… uutta syvää imperiumia…”
Ilta oli jo pitkällä ja Fatizax puhui paljon asioita, joista Mei ja Calibus eivät olleet koskaan kuulletkaan. Tämä oli kummallekin ensimmäinen kerta, kun joku puhui heille tällaisia asioita. Siispä Fatizax jatkoi yksinpuheluaan.
”Kreeh… Jos emme ole valppaina, kohta joku kesyttää uuden jättipedon. Se olisikin, uusi T’haok…”
Juuri kun Meixez arveli ymmärtävänsä vanhusta, hänen oli pakko keskeyttää. ”Uusi T’haok?” Miten saaren Zyglakien pyhä merihirviö tähän liittyi? ”Miten niin uusi T’haok?”
”Palvottu T’haok…” Fatizax mutisi. ”Kurielez puhuu siitä lölleröstä jumalanaan, mutta se on täyttä potaskaa. T’haok on vain esiaikojen vanha lemmikkikala. Esi-zyglakien kultakala! Yksi monista, sintti parvessaan! Ja Merten Isäkin muka… Pthyi! Pistää kuule esihistorian perspektiiviin, nykyinen jumala oli ennen lemmikki vain!”
”Jumala tai ei”, Meixezin oli pakko sanoa vastaan. ”Jos meillä olisi mahdollisuus useampaan sellaiseen petoon, emmekö me voisi-”
”Voisi mitä? Kreeh! Vangita lisää zyglakeja merihirviöiden onteloihin?”
”Ei tietenkään, vaan kukistaa vihollisemme! T’haok on valtava peto, sehän olisi suurin mahdollinen ase!”
”Ase… kyllä, mutta ketä vastaan?”
Meixez oli vastaamassa, mutta jokin vanhuksen ilmeessä sai hänet olemaan vaiti ja kuuntelemaan. Meixez kurtisti kulmiaan. Hän pyrki katsomaan tarkasti Fatizaxin kasvoja kummallisen, ylisuuren kalankallopäähineen takana. Se oli vaikeaa. Kalapäähine, tapa, jolla Fatizax puhui, kaikki kilisevä tilpehööri, joka ei ollut lainkaan tietäjien normiston mukaista, vaan selvästikin Fatizaxin omia keksintöjä… kaikki ne piilottivat taakseen vanhan liskon, jonka oppeja kunnioitettiin.
Mei ei halunnut olla typerys. Kuinka suuri osa Fatizaxin käytöksestä oli harkittua teatteria? Oliko narrilla suurin vapaus puhua totta?
”Koska jos ajattelet, että kaksi tai kolme T’haokia katkaisisi kansamme kurjuuden kahleet, sitä luulisi yhdenkin tekevän niihin jo lommon. Mutta eipä ole tehnyt!” tietäjä saarnasi. ”Minä olin sen kutaleen limaisessa ontelossa viikkotolkulla vankina! Se on sellainen ase se meripeto, ettei sitä käytetä toien tai skakdien veneiden upottamiseen, vaan oman väen pelotteluun ja vangitsemiseen! Tiedätkö miksi? Kreeh! Kun on niin mahtava ase, että merivirrat itsensä joutuvat sitä väistämään, kirkasjärkisempikin päällikkö rakastuu siihen. Rakastuu aseeseen! Ja alkaa suojella sitä kuin rakkainta perhettään. Ja mitä tehdä aseella, jota rakastaa? Sitä käytetään vain sellaisia vihollisia vastaan, jotka rakastavat sitä myös, etteivät vaan vaaranna sitä.”
Fatizax nyökytteli omille puheilleen nuotion hehkussa. Meixezin oli myönnettävä tietäjän olevan ainakin jossain määrin oikeassa. Zyglakit eivät tosiaan käyttäneet T’haokia vihollistensa kimppuun käymiseen. Aina kun joku nuori lisko tätä ehdotti, keskustelu tapettiin kertomalla sen olevan liian vaarallista. Mitä jos menetämme T’haokin, mitä jos T’haok haavoittuu, mitä jos menetämme yllätyksen edun…
”Päällikkö rakastuu aseeseensa, ja päällikkö käyttää asetta vain omiaan vastaan”, Fatizax toisteli. ”Ja sitten sinne sullotaan selliin tietäjät, jotka uskaltavat puhua järkeä, kreeh! Harmia vain koko limanuljaskasta. Se on isoin huijaus mitä tiedän. Jos vain… vielä olisi Merten Äiti… se oikea jumala…”
Calibus rykäisi kurkkupussillaan. ”Merten Äiti?”
Hetkeen Fatizax ei vastannut mitään. Nuotion rätinä tuntui huumaavan kovana tällaisen hiljaisuuden aikana.
Fatizaxin silmät kostuivat, ja silmäkulmasta vierähti kyynel. ”En… muista…”
Calibus ja Mei vilkaisivat toisiaan. Aivan kuin joku henki olisi ottanut Fatizaxista vallan. Niin voimakas oli muutos tietäjän käytöksessä. Mutta sellaista oli muistella asioita esihistorian pimeimmistä syvyyksistä.
Kauempaa ja syvemmältä kuin kukaan tiesikään.
Vuoren tuulisella rinteellä oltiin kaukana valtamerten syvänteistä, eikä näiden luonnonvoimien ympäröimänä vanhinkaan zyglak tahtonut päästä kiinni muistoihin vanhasta jumalasta. Mutta Silvottu Äiti ei koskaan unohtanut lapsiaan.
Pian hetki oli kuitenkin ohi. ”Kreeh!” Fatizax karahti. ”Mihin jäinkään? Siihen kun nykyään ei osata? Luullaan että olisi parempi kun olisi oikein isot hierarkiat ja kaikkea! Nykymeno! Pah!”
Mei ja Calibus hätkähtivät keskustelun palattua äkillisesti aiemmalle uralle. Mei reagoi ensin: ”Jos ajattelet näin… jos todella olet sitä mieltä, että vallan keskittäminen on pahaksi, niin miksi annat äänesi Raxcelille? Eikö hän juuri ole-”
”Kreeh! Tietäjä katsoo lampea, ja hänen on nähtävä yhtä aikaa sen mutainen pohja ja taivaan heijastus sen pinnassa!”
Mei oli vastaamassa, mutta ei sitten oikein osannut sanoa mitään. Hän pudisti päätään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Fatizax hymyili ovelasti. ”Nuoriherra osaa kuunnella. Pyhä on velvollisuuteni varmistaa, ettei syvä imperiumi toistu, mutta täsmälleen yhtä paljon on tietäjä velkaa henkimaailmalle. Ei Raxcelista pitkäkestoista päälliköiden päällikköä tule… ja hän on luvannut, että saan omistautua henkimaailman ongelmiin.”
Mei ja Calibus katsahtivat taas toisiaan. ”Henkimaailman ongelmiin?”
”Näin yhden tinaukon…” Fatizax vastasi, ikään kuin se selittäisi asiaa. ”Hoikka ukko, vihreät silmät. Ajatus tarkka kuin harppuuna. Bio-Klaanin jäsen. Henkimaailmassa!”
Vanhuksen juttu kulki taas semmoisia latuja, että nuorilla teki tiukkaa pysyä mukana.
”Se tinaukko Bio-Klaanista puhui outoja!” Fatizax paasasi ”että totuus asuisi siellä, kansamme hengen mailla, ja vielä siellä mihin se kuvottava kellopelinainen on asettunut! Kreeh! Raxcel vannoi valan kautta, että siivoamme henkimaailman kelloista ja koneista ja bio-klaanilaisista. En usko saavani samanlaista valaa irti Guechexista.”
Meixez kallisti päätään. Henkimaailma. Todellako Fatizax oli periaatteessa vallan keskittämistä vastaan, mutta henkimaailman hommat pitivät hänet kuitenkin Raxcelin puolella.
Guechex ei ollut kiinnostunut henkimaailmasta, se oli totta. Mei yhtyi tässä kasvattajansa näkemykseen. ”Eivät kai unesi voi olla oikeaa maailmaa tärkeämpiä?”
”Tai siis”, Calibus pisti väliin. ”Kunnioitamme tietysti tietäjän kokemuspiiriä, mutta… no, ymmärrät varmasti. Meitä ei ole siunattu näyillä. Meidän on vaikeaa eläytyä siihen, kuinka merkittävää viisautta valvelunet sinulle antavat.”
”Jahas, jahas”, Fatizax maiskutteli. ”Kuulostaa siltä, että nuoret eivät ole itse henkivaeltaneet?”
Se oli tietenkin totta. Ei kai kukaan Mein ja Calibuksen sukupolvessa ollut vielä riittävän vanha ollakseen kokenut tietäjien valveunia? Ei sellaista opetettu näin nuorille. Saaren neljän heimon keskuudessa oli vain kourallinen zyglakeja, joiden Mei ja Calibus olivat koskaan kuulleet henkivaeltaneen.
”Kreeh! Parempaa aikaa oppia ei olekaan kuin nyt!” Fatizax julisti. ”Lähtekää kanssani henkivaellukselle, nuori väki, ja ymmärtäkää miksi teen mitä teen!”
”Mitä, ai nytkö?”
”Nyt! Puhuvat höpöjä että se vaatisi vuosien harjoittelua! Henkimaailma ei ole mikään monimutkainen ajatus joka vaatisi vuosien syvää pohdintaa, se on kansamme perintö, se on meillä lihassa! Helpompaa kun on vielä nuori ja vähemmän horinoita pyörimässä pääkopassa! Nyt henkivaelletaan!”
Fatizax ojensi luisevat kätensä Mein ja Calibuksen suuntaan. Calibus tarttui siihen epäillen. Mei katsoi olkansa yli rituaalilaaksoa, ja nukkumaan käyvää käräjäkansaa. Varmasti he olivat täällä turvassa… mutta tuntui tämä silti oudolta.
Hän tarttui Fatizaxia kädestä.
Mitäköhän nyt sitten, hän ajatteli. Mei vilkaisi Calibusta, joka… näytti olevan toisaalla. Tämän katse oli lasittunut? Mitä…
Sitten Mei näki sen myös.
Tyhjän maiseman. Horisontin vailla taivasta. Tuulen, joka ei puhaltanut ilmassa, vaan hänen sisällään. Raunioita.
Hän oli aivan yksin. Missään ei ollut ketään, mutta silti hän… hän tunsi heidät kaikki. Ei vain Calibusta ja Fatizaxia, vaan myös Guechexin, ja Flygelin, ja…
Alinnel.
Äiti?
Se ei ollut haju, se ei ollut näky, se ei ollut ääni. Mutta hän tunsi sen. Täällä hän oli. Täällä he kaikki olivat. Yhdessä, yhtä. Henkien maailmassa…
Yhtäkkiä hänen yläpuolelleen repesi halkeama. Taivaankansi halkesi. Railosta syöksyi jotain muodotonta kohti maata.
Mei nosti kädet kasvojensa eteen suojautuakeen iskulta, mutta sitten hän olikin taas tutussa ympäristössä kotisaarellaan.
Hän huohotti. Mitä ihmettä? Se oli tuntunut niin todelliselta. Mutta siinä hän istui, nuotiolla, laaksossa, vuorenrinteellä. Hän nuuhki ilmaa. Tutut tuoksut. Tässä hän oli. Kaikki oli kuten kuuluikin. Mutta silti…
”Voipi olla rahtusen vaikeampaa seuraavalla kerralla”, Fatizax ähkäisi. ”Nyt tuli nuoriso tietäjän peesissä. Seuraavan kerran henkivaellatte sitten omien vaistojenne varassa. Nyt jos suonette anteeksi, vanhan pitää mennä vähän lepäilemään…”
Fatizax nousi seisomaan, ja lähti sauvaansa nojaten pois hiillokseksi hiipuneen nuotion ääreltä. Mei eikä Calibus osanneet kumpikaan sanoa mitään ennen kuin tietäjä oli tiessään. Ystävykset jakoivat pitkän katseen. He olivat kokeneet jotain hyvin voimakasta ja vanhaa.
Uuden kokemuksensa valossa Mei oikeastaan ymmärsi Fatizaxia. Tai ymmärsi, että tietäjävanhuksen polku ja järjenjuoksu poikkesivat valtavasti useimpien muiden zyglakien vastaavista. Mei vilkaisi laakson laidalla nuokkuvaa Guechexia. Olikohan hän koskaan kokenut vastaavaa? Oliko hän henkivaeltanut? Ei varmaankaan… Mei tiesi, ettei päällikkö olisi myöskään kiinnostunut oppimaan tätä taitoa, ei juuri nyt. Ei, kun kaikki muut asiat olivat kesken.
Mutta Alinnel oli siellä.
Nyt se tuntui jo unelta tai kaukaiselta muistolta. Kuin henkivaelluksesta olisi kulunut päiviä tai vuosia, eikä paria pahaista hetkeä.
Ei, Guechex ei tulisi henkivaeltamaan. Jotenkin Mei vaistosi, ettei tämä edes pystyisi siihen. Ei siinä tilassa, missä nyt oli. Tietäjä taisi olla valitettavasti oikeassa: Fatizaxin ja Guechexin näkökulmat olivat liian kaukana toisistaan.
Guechex, voisimmeko mennä jahtaamaan bio-klaanilaisia ja kelloja henkimaailmaan, Mei kuvitteli selittävänsä kasvattajalleen. Tämä on huisin tärkeää, ehdottomasti pistetään kostot ja sodat ja muut seis siksi aikaa. Raxcelin kanssa liittoutunut vanha tietäjä kertoi niin.
Ei, siitä ei tulisi mitään.
Mei ei tiennyt mitä ajatella. Vaikka Fatizaxin viisaus oli selvästi monin verroin syvempää kuin hän oli vielä hetki sitten arvellut, yhteistyö käräjillä ei onnistuisi. Mikä turhauttava tilanne. Mei hieroi ohimoitaan. Hän oli arvellut, että ilta tulisi olemaan jännittynyt ja täynnä kiistoja päällikköydestä. Hän ei ollut arvellut henkivaeltavansa ensimmäistä kertaa ja oppivansa zyglakien salattua historiaa.
Ehkä nyt on parempi mennä suosiolla nukkumaan, hän myönsi lopulta itselleen ja toivotti Calibukselle hyvät yöt. Mei huomasi olevansa liian väsynyt päättämään, mitä edes halusi uusilla tiedoillaan tehdä.
Flygel loikoili pensaan takana, syrjässä muusta käräjäseurueesta. Hän ei halunnut häiritä muiden iltaa, eikä hän halunnut muiden häiritsevän omaa iltaansa. Pensas näkösuojana. Toimiva menettely.
Jotkut saattaisivat sitä paitsi katsoa lukemistoani pahalla, hän ajatteli kaivaessaan nyytistään matoranilaisen tutkielman maaperätyypeistä. Tätä pidetään parhaimmillaan turhana, ja pahimmillaan harhaoppisena. Harhaoppisia maaperätyyppejä, hän makusteli ajatusta. Naurettavaa.
Flygel löysäsi silmälappuaan, otti esiin pienen lukuvalokivensä ja asettui mahalleen. Hän nuuhki ilmaa ja vilkaisi vielä kerran, ettei kukaan katsonut hänen suuntaansa, ennen kuin kävisi lukutoimiin.
Tieteilijä pysähtyi miettimään tekemisiään. Lukemisen piilottelu oli hänelle refleksi. Automaatio.
Hän pudisti päätään. En minä ole mikään pojankoltiainen. En minä tarvitse kenenkään lupaa lukemisiini.
Ehkä toisenlainenkin huominen olisi mahdollinen. Sellainen, jossa hän saisi lukea kirjojaan rauhassa. Ehkä joku muukin innostuisi. Hän tiesi monta zyglakia, joille kirjan avaaminen tekisi oikein hyvää.
Flygel tarttui opukseensa ja käänsi esiin kalanruodolla merkitsemänsä aukeaman. Maaperätyyppejä…
Tänä iltana hän ei jaksanut vääntää lukemisistaan kenenkään kanssa. Käräjöinti saisi luvan jatkua vasta huomenna.
Yö oli pimeä. Syksy alkoi olla jo sen ikäinen, että auringot pysyttelivät horisontin alla riittävän kauan, jotta maa unohti valon pimeimmiksi tunneiksi täysin. Tähtitaivas piti vahtia, mutta senkin loisto oli tänä yönä himmeä. Käräjäläiset eivät pitäneet yön aikana soihtuja tai vartiotulia, joten mustassa maassa lähes liikkumattomana makaava Fatizax ei nähnyt kuin violetteja ja harmaita puiden ja rinteiden muotoja. Tämä siitä huolimatta, että zyglakit vaelsivat toisinaan meren syvänteissä ja painaumissa, joissa valoa ei ollut tätäkään vähää.
Tietäjä oli kuitenkin ollut aina sitä mieltä, että meressä oli helpompi pysyä perillä ympäristöstään kuin maan pinnalla. Veden kuiskaukset olivat tuulta painokkaampia.
Hän huomasi ajattelevansa matoralaisten tarinoita siitä, miten zyglakit veivät heitä yön pimeydessä kodeistaan. Totta sekin, aina silloin tällöin, hän mietti. Fatizaxista oli silti hullunkurista, että mata-kansa ajatteli zyglakien olevan pimeyden olentoja. Zyglakit eivät pelkää pimeää, hän muisti joskus kuulleensa. Hölynpölyä ja panettelua, Fatizax tuumi katsellessaan mustaa maailmaa ympärillään ja kuunnellessaan tuulen suhinaa pensaissa. Tietäjästä pimeys oli hermostuttavaa ja vaarallistakin. Soihtuja ja vartiotulia zyglakit eivät pitäneet, mutta eivät pelottomuutensa, vaan pelokkuutensa tähden. Merkki zyglakien leirin sijainnista kutsui yleensä itseään suuremman vihollisen huomion.
”Kreeh, vaaroja pimeydessä, vaaroja valossa, sellainen on liskoväen osa… vaaroja maan päällä, vaaroja sielujen mailla…” hän mutisi hiljaa itsekseen.
Mutisi ja murisi, valitti ja änkyröi, mutta valvoi kuitenkin, ja tarkkaili. Nuoremmat tarvitsevat unen suomaa lepoa, yön tunnit palautumiseen, hän arveli. Seurueen vanhimpana Fatizax piti tehtävänään katsoa muiden perään, ja varmistaa varman päällekin, ettei mikään uhannut heitä tänä tärkeänä yönä. Muut levätköön, vanha väijyköön.
Eivätkä unet olleet Fatizaxia muutenkaan voimistaneet, eivät enää vuosiin.
Raxcel heräsi lyhyiltä yöunilta virkeänä. Hänellä oli aina ollut taipumus säilyttää mielen kirkkaus ja ruumiin vetreys silloin kun tarve vaati, vaikka sitten vähemmillä unilla. Aamuauringot olivat vasta aloittaneet kipuamisensa kohti syksyisen taivaan lakipistettä, mutta Raxcel koki olevansa täysin valmis päivän koitokseen.
Hän tarkkaili ympäristöään. Pienen laakson toisella laidalla Flygel luki keskittyneenä kirjaa ja nuoremmat zyglakit nukkuivat vielä. Raxcelin oma seurue valvoi tilannetta hieman loitommalla, käräjälaakson ylärinteillä. Fatizax oli käpertynyt siirtolohkareen viereen, arvatenkin torkuille. Senkin laiskimus, Raxcel ajatteli.
Hänen katseensa hakeutui hänen vastapeluriinsa. Guechex harjoitteli. Suuri soturi oli jalkeilla, puukko toisessa kädessä, ja koko punamusta keho liikkeessä. Ei kuitenkaan nopeassa liikkeessä, vaan hitaassa, harkitussa liikkeessä, kuin rituaalitanssijalla. Raxcel kuitenkin tunnisti, etteivät liikkeet olleet tanssia, vaan taistelua. Puukon vienti taakse, sitten työntö eteenpän. Askel taaksepäin ja saman liikkeen jatkaminen tuomalla häntä ensin vierelle, sitten eteen, kämmenen verran siitä, missä puukko oli äsken ollut. Uusi askel taakse, kiertäen kuvitellun vastustajan kylkipuolelle…
Raxcel jäi katselemaan Guechexin kehon liikkeitä hieman pidemmäksi aikaa kuin oli ollut tarkoitus. Hänen vastapelurinsa taisteluharjoitteet olivat hypnoottisia. Toisena aikana, kauan sitten, kun he olivat olleet läheisemmät, Raxcel oli todistanut vastaavanlaisia harjoituksia useinkin. Silloin Guechexin liikkeet olivat kuitenkin olleet notkeampia, ja puukko ja häntä olivat iskeneet suuremmalla voimalla. Raxcel tiesi, ettei Guechexin muuttuneissa liikkeissä ollut kyse vanhuuden mukanaan tuomasta raihnaudesta, ei ainakaan täysin.
Sait pahemmin selkääsi vihollisen linnakkeessa kuin osasin kuvitella, Raxcel tuumi katsellessaan Guechexia.
Raxcel oli kuitenkin sitä mieltä, että sääli ei pukenut häntä itseään. Eikä heikkous pukenut Guechexia.
Raihnautesi saattaa olla liikuttavaa, mutta vakuutat minut entisestään omasta paikastani päälliköiden päällikkönä, Raxcel ajatteli. Heikot eivät voi johtaa.
Sininen päällikkö tiesi, että hän on se, mitä zyglakit tarvitsevat. Vahva, ovela ja elämänsä terässä. Riittävän kunnioitettu ja riittävän pelätty. Riittävän röyhkeä.
Raxcel huomasi Guechexin pitävän pienen tauon harjoituksissaan. Tämä tukeutui polviinsa.
Osaat olla pelottava, ja tiedän että omasi kunnioittavat sinua, Raxcel jatkoi kilpailijansa mittailua. Mutta tuossa kunnossa Allianssi syö sinut elävältä.
Raxcel oli joka tapauksessa hyvillään siitä, että Guechex oli löytynyt, ja että huomiskäräjät olivat käynnissä. Hän tiesi olevensa itse sitä mitä zyglakit tarvitsivat, mutta oli hänen kilpapäällikölläänkin silti tärkeä tehtävä. Mitä uskottavamman vastaehdokkaan Raxcel laudalta löi, sitä vahvemmasta asemasta hän lähtisi johtamaan zyglakeja. Soraääniä olisi varmasti vähemmän, kun itse ylisuuri liskosoturi Guechex olisi nöyrtynyt hänen edessään. Käräjät olivat Raxcelille keino kilvoitella itseään vahvemmaksi. Yksi näytön paikka lisää. Hänestä tulisi paras päälliköiden päällikkö, mitä saaren kalliot muistivat.
Calibus oli melko varma, ettei hänen aamurituaalinsa oikeasti häirinnyt Meitä, vaikka tämä sitä usein mulkoilikin. Ei viime aikoina, kylläkään, koska eihän Calibus ollut edes laulanut viime aikoina. Ei ainakaan niin, että Mei tai muut olisivat sitä kuulleet.
Nyt sinivihreä lisko kuitenkin kyykisteli tukevassa lepoasennossa ja oli avannut suunsa kohti aamuista taivasta. Matala korina nousi hänen sisältään ja taittui hänen kurkussaan lauluksi. Rauhallinen sävelmä, jota Calibus alkoi laulaa, sopi hänen mielestään täydellisesti aamuhetkiin.
Matala ja hidas mutta lempeä sävelmä täytti aurinkojennousun siivilöimän ilman. Kappale kimpoili laakson seinistä ja nousi kohti taivaita. Ei kuitenkaan niin kovaa, että se olisi kantaunut tunnistettavana muille maille, tai edes säikäyttänyt paikallisia raheja. Zyglakien tapa laulaa oli tasapainoinen, ja heidän sävelmänsä oli punottu taajuuksille, joita myös luontokappaleet pitivät rauhoittavina. Ne eivät saaneet lintuja lehahtamaan oksiltaan tai ötököitä kaivautumaan maan kuoreen.
Ainoa paikallinen olento, jonka häiriintymisestä Calibus oli huolissaan, oli Mei. Nyt tämä ei kutenkaan vaikuttanut olevan moksiskaan laulannasta. Calibus oli tästä hyvillään. Mei ja useat muut ajattelivat – Calibus oli tästä varma – että hän lauleskeli aamuisin kiusoitellakseen Meitä. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Laulut, joita Calibus lauloi, olivat hänelle tärkeitä muista syistä. Ne yhdistivät hänet kaikkeen siihen, mikä oli tullut ennen heitä, ja Calibus tahtoi ajatella, että myös kaikkeen, mikä tulisi heidän jälkeensä. Fatizaxin viimeöisen saarnan jäljiltä näissä aiheissa riitti sulateltavaa.
Sitä paitsi maailma kaipasi kauniita asioita. Harmikseen Calibus ei kuitenkaan ehtinyt laulaa lauluaan loppuun, kun rituaalikiveltä kuului kutsu. Toinen käräjäpäivä oli alkamassa.
Guechex otti paikkansa käräjien keskiöstä. Hänellä oli tänään vetreämpi olo kuin eilen, ja hän arveli pysyvänsä tolpillaan, vaikka päätöksenteko venähtäisikin. Eilinen sessio oli ollut sentään lyhyt, hän ajatteli.
Enemmistö Raxcelin seurueesta asettui taas loitommas rituaalikivestä. He ovat kelpo zyglakeja, Guechex mietti. Seuraavat ahnetta keplottelijaa, mutta kelpo zyglakeja joka tapauksessa. Enemmistö ainakin.
Guechex oli ehtinyt varhain aamusta keskustella heidän kanssaan hetken ja vaihtaa tietoja. Järkytys kuulijoiden kasvoilla oli ollut melkoinen, kun hän oli kuvaillut, mitä Bio-Klaanin muurien sisäpuolella oli tapahtunut. Huhutkaan eivät näinä aikoina kiertäneet, joten heidän tiedonnälkänsä oli suuri.
Raxcel ei ole tyytyväinen, että pääsin jakamaan muonaa ’hänen’ zyglakiensa kanssa, Guechex oli varma. Saavatpa kuulla toisenlaisenkin näkökulman saaren tapahtumiin.
Keskustelu oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi; käräjät aloitettiin aamuvarhaisella. Guechex katseli kun muut asettuivat paikoilleen. Raxcel ja Fatizax astelivat häntä vastapäätä kiven toiselle puolelle. Flygel näytti epävarmalta sen suhteen, missä hänen paikkansa tällä kertaa oli. Guechex osoitti kädellään: pysy nyt vain siellä, kutsun sinut tähän kohta.
Ja taas mennään, punainen liskopäällikkö ajatteli.
”Huomiskäräjien toinen päivä alkaa nyt”, Guechex julisti. ”Yörauha on ohi, nyt on päätösten aika. Ennen kuin äänestämme päälliköiden päälliköstä, kutsun äänenantajaksi tietäjä Flygelin.”
Vihreä tiedemies asteli varovaisesti rituaalikiven ääreen. ”Olen tietäjä Flygel, ja otan vastaan paikkani huomiskäräjillä.”
Guechex nyökkäsi liittolaiselleen, ja katsahti sitten Raxcelia. Sininen päällikkö antoi happamuutensa näkyä kasvoillaan.
”En tiennytkään, että tietäjä Flygel haluaa antaa neuvoaan käräjille…” Raxcel puhui ”…enkä olisi uskonut, että päällikkö Guechex haluaa hänen… poikkeuksellisia oppejaan.”
Guechexin ilme ei värähtänyt, mutta sisäisesti hän hymyili. Taisit luulla, ettemme saa rakennettua rintamaa sinua vastaan. Väärin luultu.
”Jos huomiskäräjät tarvitsevat tietäjä Fatizaxin oppeja, ne hyötyvät varmasti myös tietäjä Flygelin neuvosta”, Guechex tyytyi vastaamaan. ”Kun kerran hengen kriisin lakiinkin on vedottu.”
Fatizax näytti hermostuneelta ja vilkuili Raxcelia. Sininen päällikkö ei vastannut eleisiin, vaan piti katseensa Guechexissa. ”Tehdään tämä sitten näin. Minä, Metsärannan Raxcel, johtaisin kaikkia saaren zyglakeja uuteen päivään. Zyxaxin leskenä asemani on korkein ja kokemukseni neuvottelusta Allianssin kanssa suurin.” Vastaavia sanoja Raxcel oli lausunut eilenkin. ”Arvovaltani johtaa saaren heimot vaikeiden aikojen läpi. Lunastan paikkamme Allianssin riveissä. Tuon keihään, hampaan ja kynnen vihollistemme kurkuille. Puhdistan henkimaailman bio-klaanilaisesta ja muusta ulkopuolisesta epäharmoniasta. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”
Raxcel nosti oman kätensä, ja Fatizax toisti perässä.
Guechexin vuoro. ”Minä, Metsärannan Guechex, johtaisin kaikki heimot parempaan huomiseen. Löydän meille uuden polun ja katkon ne siteet, jotka kahlitsevat meidät Allianssiin. Tuon kaikille zyglakeille vapauden, ja varmistan, että oikeus seuraa varjon lailla vainoajiamme. Minun johdollani polkumme perustuu harkintaan eikä tottumukseen. Ketkä kannattavat minusta päälliköiden päällikköä?”
Hänen oma kätensä ja Flygelin käsi nousivat ilmaan.
Muut käräjäläiset vilkuilivat sananvaihtoa vaitonaisina. Ilma oli aurinkoinen ja syystuuli raikas. Jännitteen saattoi silti haistaa.
”Umpikujasta toiseen, eikö vain”, Guechex murahti. ”Kaksi päällikköä äänesti tasan, ja kaksi tietäjää äänestää nyt myös tasan.”
”Se oli järkevää”, Flygel totesi yksioikoisesti. ”Entäs nyt?”
”Kreeh…”
Neljä zyglakia rituaalikiven ympärillä tuijottivat toisiaan.
”Mitä?” Guechex ärisi ”Eikö sinulla ole enempää huonosti tunnettuja lakeja minua vastaan, Raxcel? Ei enempää temppuja? Ehkä voisit seuraavaksi vedota, hmm, pitkien pintasotien lakiin, ja kutsua äänenantajaksi kaikki kolmesti voidellut soturit? Sopisiko se tyyliisi?”
Guechex luuli olevansa tilanteen tasalla, mutta ei huomannut Raxcelin muuttunutta ilmettä. Guechex jatkoi: ”Et varmaan aikonut, koska kaikki saaremme kolmesti voidellut soturit ovat kuolleet!”
”Oikeastaan…” Raxcell henkäisi. ”Eivät ole.”
Guechexilta meni hetki sisäistää, mitä Raxcel oli juuri sanonut. Kolmesti voideltuja – kaikista sotureista kunnioitetuimpia – oli ollut saarella sodan alkaessakin vain kourallinen, ja nyt ei ainuttakaan. Hän muisti tarkasti, miten jokainen heistä oli kohdannut loppunsa. Urheimmilla oli tapana lähteä ensimmäisinä.
”Miten niin eivät?” hän lopulta vastasi.
”Minä… me… hän oikeastaan”, Raxcel osoitti Fatizaxia ”sai tiedon siitä, että yksi kolmesti voideltu soturi on yhä elossa.”
Guechex tunsi, miten hänen kehonsa lihakset jännittyivät ja sulat nousivat pystyyn. Hän ei tiennyt, mitä tuo julmettu suhmuroija nyt yritti. ”Mitä peliä tämä on? Minä olen osallistunut kaikkien tämän saaren kolmesti voideltujen soturien hautajaisiin tämän sodan aikana! Väitätkö, että heitimme hyvästit väärille ruhoille? Vai onko tämä hännystelijäpappisi tässä kenties manannut jonkun heistä takaisin tuonelasta?”
”Kreeh…”
”Et kaikkien hautajaisiin”, Raxcel pysyi vakavana. ”Kaikkien, paitsi viimeisen.”
”Vasell?” Guechex huudahti. ”Hän menehtyi minun komennossani, osana iskua Tawan veriseen linnaan!”
Guechex puristi kivipaatta niin että kynnenjuuria vihloi. Mitä peliä Raxcel pelasikaan, tämä meni liian pitkälle. ”Vasell oli kuin perhettä. Vaimoni paras ystävä.”
”Hän on elossa”, Raxcel vastasi. ”Jotenkin hän selvisi.”
Guechexin henki salpautui. Voisiko todella olla niin? Hän runnoi tiensä mielen niihin sopukoihin, jotka olisi ollut armollisempaa jättää penkomatta. Hän palasi kuumeuniensa alkulähteelle. Hän muisteli iskua Bio-Klaaniin. Voisiko todella…
Hän muisteli etenemistään pimeitä käytäviä pitkin. Hän muisteli tapettuja bio-klaanilaisia. Hän muisteli ryhmän taisteluita ja ryhmän hajaantumista. Hän…
Hän…
Vasell oli tosiaan irtautunut pääseurueesta hieman ennen kuin kaikki oli mennyt pieleen. Eikä Vasell… tai mitään Vasellia muistuttavaa ollut osana sitä sätkivän lihan vuorta, joka häntä oli odottanut Keskisuuren kasteen aukiolla.
Voisiko Vasell todella olla elossa?
Guechex oli vielä kertaamassa painajaistaan, kun Flygel avasi nokkansa: ”Ymmärränkö siis oikein… jos päälliköt ja tietäjät äänestävät tasan, voisimme avata äänestyksen vielä kaikista kunnioitetuimmille sotureille? Joita on jäljellä… yksi?”
Raxcel nyökkäsi.
”…joten missä hän on?” Flygel esitti johdonmukaisen kysymyksen.
Guechexkin palasi tilanteen tasalle. Tähän hän tahtoi todella saada vastauksen.
Niinpä tietenkin, Guechex ajatteli. Pettymys, mutta pientä verrattuna siihen toivonkipinään, että Vasell oli ylipäänsä elossa. ”Kuinka saamme hänet pois?”
Kukaan ei rohjennut ehdottaa murtautumista Bio-Klaaniin. Varmasti klaanilaiset olivat sitä paitsi tähän mennessä tilkinneet puolustuksensa heikot kohdat.
”Vankienvaihto”, Raxcel totesi. ”Sen on oltava vankienvaihto.”
Guechex nyökkäsi. Ehdotus kuulosti järkevältä. Sitä paitsi-
Hetkinen.
”Minä olen tietenkin Vasellin pelastamisen kannalla”, Guechex puhui matalalla äänellä ”mutta miksi sinä haluat tätä?”
Raxcel kohotti niskasulkiaan. ”Sen lisäksi, että haluan taiturimaisen soturin riveihimme yhtä kovasti kuin sinäkin… minä uskon, että hän näkee asiat minun tavallani. Älä erehdy luulemaan, että kaikki perheystävät ovat kanssasi samaa mieltä siitä, miten yhteisöä pitäisi johtaa.”
Sinä saat ajatella niin, Guechex tuhahti mielessään. Olen varma, että Vasell ymmärtää tilanteen paremmin. ”Olkoon niin”, punainen päällikkö jyrähti. ”Ehdotan, että järjestämme uudet huomiskäräjät, ja että pitkien pintasotien lakiin vedoten kutsumme siihen äänenantajaksi kolmesti voidellut soturit… eli Vasellin.”
”Kannatan”, Flygel sanoi hiljaa, vaikka kolme ääntä neljästä olisi riittänyt.
Guechex ja Raxcel näyttivät molemmat olevan täynnä uutta voimaa. Tunnelma myös käräjien ulommalla piirillä oli innostunut.
”Ehdotan, että huomiskäräjät päättää saaren zyglakien seuraavaksi päämääräksi bio-klaanilaisten vankien kaappaamisen, jotta voimme vahvistaa rivejämme Vasellilla vankienvaihdon kautta”, Guechex puhui. Hän katsoi Flygeliin, ja osoitti seuraavat sanansa tieteilijälle: ”Emme saa näillä käräjillä vahvistettua, mikä on tuleva suhteemme Allianssiin tai Bio-Klaaniin, mutta tämä askel on otettava.”
Edellisen yön keskustelu painoi raskaana Guechexin mielessä. Hän oli sanansa mittainen zyglak, ja oli valmis lunastamaan Flygelin tuen käyttämällä väkivaltaa vain harkiten. ”Emme voi lähestyä klaanilaisia tyhjin käsin”, Guechex kuitenkin puhui. ”Emme voi luottaa pitkäaikaisen vihollisen hyvään tahtoon tai armoon.”
Raxcel ja Fatizax julistivat molemmat kannattavansa ehdotusta. Flygel vastasi ainoalla silmällään Guechexin katseeseen. Päällikkö tiesi tietäjän laskelmoivan päänsä sisällä. Miettivän, oliko tähän suostuminen liika myönnytys väkivallalle, vai järkevää taktiikkaa paremman lopputuloksen varmistamiseksi.
Guechex teki nopean päätöksen. Tässä tilanteessa paras tapa toimia olisi päästää Flygel päätöksenteon vastuusta kokonaan. ”Kolme ääntä riittää, ehdotus on käräjien hyväksymä”, Guechex jylisi. ”Päätämme käräjät tähän. Polku on valittu!”
Hän toivoi, että Flygelin ymmärtävän tilanteen.
Nämä huomiskäräjät olivat nyt ohi, joten Fatizax keräili tavaroitaan lähtöä varten. Niin tekivät kaikki muutkin zyglakit. Tietäjä kuitenkin viivytteli pakkaamisen suhteen. Muun omaisuutensa hän oli jo sullonut säkkiin, mutta yhtä taikaesinettä hän ei ollut vielä napannut matkaansa, vaan se lepäsi hänen edellään heinikossa. Rituaalihattu. Hänellä oli siihen liittyen hyvin ristiriitaisia tuntemuksia.
Se oli se taikaesine, jonka kautta hän tiesi saavansa yhteyden lähimpään jumalaansa. Jotenkin se tuntui juuri nyt… vaikealta.
Ei kai tässä auta kuin avata yhteys, Fatizax ajatteli.
”Oi tietäjien tietäjä… henkiopas ylivertainen… kuule kun nöyrin palvelijasi kutsuu sinua.”
Fatizax nieleskeli hermostuneena. Mitäköhän tästäkin nyt tulee.
”KUKA USKALTAA KUTS- ah, Fatizax”, tuttu ääni vastasi tietäjän pään sisällä.
”Kreeh-heh-heh, juu, minä…” Fatizax piti pienen tauon. ”En tiennyt, että muilla edes on tätä numeroasi.”
”No ei ehkä tätä samaa, mutta muita numeroita.”
”Aivan… tuota… oi viisain tähti saaremme yllä! Oi pohjoisen isopyhä! Palvelijasi haluaa… jos hän vain uskaltaa kysyä…”
Fatizax ei oikeastaan ollut aivan varma, miten edetä asian kanssa. Tällainen ei tyypillisesti kuulunut hänen jumalsuhteeseensa. Hän kuitenkin jatkoi: ”Palvelijasi haluaa anoa anteeksiantoa.”
Hetken mietteliään hiljaisuuden jälkeen Noita vastasi: ”Anteeksiantoa varten täytyisi kyllä olla tehnyt jotain, minkä takia pyytää anteeksi. Mitä olet tehnyt?”
Fatizax katseli ympärilleen. Jos joku olisi häntä tarkkaillut, hän olisi vaikuttanut puhuvan itsekseen. Mutta ketään ei näyttänyt kiinnostavan, vaan muut valmistautuivat lähtöön.
”Oi noita, olen… äänestänyt.”
”… käsittääkseni sinulla on siihen oikeus.”
Fatizax oli melko varma, ettei henkiolento ollut koskaan vaivautunut opettelemaan zyglakien heimolakeja. ”Kreh, no, tässä tapauksessa kyllä…. tässä tapauksessa kyllä. En vain ole aivan varma, hyväksyisittekö, oi roudan rakastaja, sitä miten äänestin.”
”No en nyt ihan tiedä, mitä se minulle kuuluu, mutta kerro nyt sitten, miten äänestit. Otan vastaan ripittäytymisesi!”
”Olen tietysti aina uskollinen teille, mitä hengen asioihin tulee, mutta olen… kreeh… olen estänyt meitä lyöttäytymästä yksiin myös maallisesti. Olen äänestänyt siten, että liittoa Bio-Klaanin ja zyglakien välillä ei tapahdu.”
”… no vähän kurja temppu, kieltämättä. Mutta sellaista se välillä on! On jotain 33 % todennäköisyys, että yksi parhaista kavereistani on petturi, joten eipä tuo paljon sitä pahempi juttu ole.”
Linjoilla oli hetken hiljaista. ”Tuota… hyvä tietää, ettet ole syvemmin järkkynyt, oi… oi… Manu..?”
Manu oli hetken vaiti hieman pöyristyneessä hiljaisuudessa.
”Älä venytä onnesi rajoja ihan liikaa.”
”Oi hän, jonka tahtoa kinokset tottelevat! Oi hän, joka… saa porot tanssimaan!”
”No mutta, millaisia diilejä tuli tehtyä? Saitteko tehtyä Raxcelista uuden kuningattaren, vai mikä ikinä teidän tavoitteenne sitten olikaan?”
”En haluaisi ikävystyttää teitä yksityiskohdilla… tällä hetkellä kukaan ei ole kuningatar, tai siis päälliköiden päällikkö. Umpisolmuun meni! Mutta meillä on nyt polku jota kulkea, ja se saattaa… kreeh… hyvä, että sain anteeksiannon!”
”No, yritä sentään pysyä terveenä.”
”Kuin… myös…?”
”Ja nyt, kun tässä puhutaan, niin sinä varmaan tiedät aika paljon juttuja lihasta?”
Fatizax oli tottunut siihen, että hänen henkioppaansa vaihtoi reippaasti puheenaihetta – yleensä palvelijaa kiinnostavasta aiheesta palveltavaa kiinnostavaan aiheeseen – mutta tämä oli tullut aika puskista.
”Lihasta? Oi… hienon hatun kantaja?”
”Niin, siis lihasta, niin. Sellaisesta, mistä esimerkiksi kranat on tehty. Ja tehän olette vähän niin kuin isoja kranoja? Kun siis viime aikoina lihaa on jotenkin tullut vähän joka tuutista. Muuannen tuntemani tiedemies valmisti haamuimurin, jolla hän onnistui imuroimaan lähinnä lihaa, mikä oli varsin omituista. Ja sitten meillä on Klaanin sairasosastolla joku jäbä, joka on ’lihan riivaama’, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Jotain Totuus-juttuja, kuulemma. Niin että osaisitko sinä kertoa, että mitäs himskuttia?”
Fatizaxin keho jännittyi. Totuus… sitä se tinaukkokin oli puhunut.
Lihaa Klaanilinnan pihamaalla. Guechexin vaimo, lihana pihamaalla. Koko joukko zyglakeja, pelkkää lihaa pihamaalla.
Henkimaailma. Lihaa. Tinaukkoja ja kellopelejä. Yhteenkasvaneita zyglakeja.
Tietäjä tiesi nyt tietävänsä jotain olennaista. Mutta mitä? Ymmärrys oli hajanainen. Kallossa kalankallon sisällä suihki ajatuksia kuin meressä hopeakylkisiä parvikaloja.
”Kreeh-heh-heh!” Fatizax rääkäisi Noita-linjalle. ”Vanhan palvelijan muisti ei ole enää sama kuin ennen, en muista lihasta kuin että hyvältä maistuu nuotiolla, kreh-heh-heh…”
”No entäpä tämä ’tinaukko’, missä sinä hänet tapasit?”
”Hetkonen, enhän minä kertonut…” Fatizax muisti äkisti jumalansa mahtavat voimat. Sellaisia ajatuksia tietäjä ei osannut ajatellakaan, etteikö Noita olisi niitä kuullut. ”Oho, kappas, nyt vanhan pitääkin mennä, nuoremmat tekevät jo lähtöä! Jään vielä kolotuksineni seurueesta jos en ala tallustamaan ja vähän äkkiä! Linjakin on aika huono, vähän meinaa pä… pä… tkiä?”
Fatizax vilkuili hermostuneena ympärilleen. Hän ei tiennyt kehen luottaa. Saattoiko hän luottaa edes jumalaansa?
Manu linjan toisessa päässä puhui vielä. ”Jos et tahdo kertoa, niin älä sitten! Mutta älä edes kokeile viilata minua linssiin. En ehkä ensi kerralla myönnä anteeksiantoa yhtä kepein perustein!!”
”Kreeh…”
Fatizax tunsi mielensä sisäisen yhteyden katkeavan. Se oli mennyt aika lailla odotetusti, eli ei kovin hyvin. Hän jäi tosissaan puntaroimaan, halusiko vallitsevissa olosuhteissa kantaa Noidan taikakalua mukanaan.
Huomiskäräjien poliittinen lopputulos oli jäänyt jokseenkin keskeneräiseksi. Mutta ainakin tietäjä oli saanut uutta hengellistä pohdiskeltavaa.
Huomiskäräjien toinen päivä oli taittunut jo illaksi, kun Zyglakien värikäs seurue harppoi vuorenrinnettä alas kohti metsää. Tahti oli nopea. Epäluottamus eri päälliköiden kannattajien välillä velloi yhä ilmassa, mutta ainakin toistaiseksi heillä oli suunta. Polku, jota seurata.
Vankienvaihto.
Raxcel luotti siihen, että Vasell päätyisi kannattamaan häntä itseään. Guechex ajatteli samoin; hän uskoi saavansa Vasellista liittolaisen. He molemmat halusivat miekkasoturin riveihinsä, ja uskoivat saavansa tämän juuri omalle puolelleen.
Tietäjät Fatizax ja Flygel olivat molemmat uskaltautuneet syrjäisten rooliensa suojasta zyglakien kohtalon keskiöön. He olivat kumpikin saaneet myönnytyksiä päälliköiltä, ja toivoivat nyt, etteivät ne unohtuisi.
Meixez huomasi käyvänsä yhä ylikierroksilla. Vasell oli elossa. Käräjät olivat löytäneet uuden suunnan. Ja se henkivaellus… hänellä oli paljon ajateltavaa.
Calibus piti koko seurueen perää. Hän vilkaisi vielä viimeisen kerran ylärinteeseen ja toivoi, ettei Flygelin luolassa vietetty aika jäisi hänen viimeiseksi rauhalliseksi muistokseen. Jotain parempaa täytyi olla vielä edessäpäinkin.
Bio-Klaani
Hengitys sisään. Hengitys ulos.
Sisään.
Ulos.
Sisään.
Ulos.
Vasell istui keskellä selliään. Hän oli ristinyt jalkansa ja heittänyt hännän takakautta olkansa yli. Hän oli tietääkseen ainoa zyglak, jonka etelän mestarit olivat kouluttaneet. Meditaatioasento oli kehitetty häntä varten.
Sisään.
Ulos.
Bio-klaanilaiset vanginvartijat eivät tietenkään antaneet Vasellille kättä pidempää, joten hän ei voinut tehdä miekkailuharjoituksia, ei kunnolla. Siihen tarvittaisiin oikea terä, oikea paino, oikea vaaran tuntu. Vasell pelkäsi miekkailutaitojensa rapistuvan.
Sisään.
Ulos.
Mutta hänen hengitystekniikkansa… se ei ollut ollut koskaan paremmassa terässä. Koska sen harjoittamiseen hänellä toden totta riitti aikaa. Sellissä oli vähän harhautuksia, erityisesti, koska hän pääsääntöisesti kieltäytyi vuorovaikuttamasta muiden vankien kanssa. No, joskus se pieni matoralainen kävi kyselemässä häneltä miekkatiestä, mutta muuten vankilassa oli aikaa keskittyä ilman virtaamisen sisään ja ulos.
Sisään.
Ulos.
Jos Vasell vielä pääsisi taistelemaan, hänen tappionsa ei johtuisi hiomattomasta hengitystekniikasta.
Sisään.
Ulos.
Hengitystekniikan lisäksi Vasell oli terästänyt myös muistiaan. Sulje silmät, sulje muu maailma ulos. Keskity. Se, mikä meinasi vaipua unohdukseen, oli vielä pelastettavissa, kunhan vain oli valmis katsomaan sisälleen.
Joka päivä Vasell palasi muistoihinsa, kulki niiden polkua taaksepäin. Palasi kohtalokkaaseen yöhön, jolloin he tekivät iskun linnaan, jonka vanki hän nyt oli. Palasi taistelemaan lohikäärmepedon kanssa, palasi hiipimään sisään tunneleita pitkin. Palasi opettelemaan tunneliverkostoa kartalta. Palasi vastaanottamaan karttaa konehirviöltä.
Palasi antamaan hiljaisen hyväksyntänsä, kun Guechex teki sopimuksen konehirviön mestarin kanssa.
Palasi katsomaan luolan seinustalta, kun hologrammikuva skakdista esittäytyi.
Kutsukaa minua Z.M.A.:ksi.
Joka päivä Vasell muisteli skakdia hologrammissa. Skakdia, joka masinoi zyglakien hyökkäyksen Bio-Klaaniin. Skakdin harjatonta selkää. Sen teennäistä hymyä. Sen maireita sanoja.
Vasell halusi muistaa viimeistä piirtoa myöten millainen oli se paskiainen, johon hän tulisi miekkansa upottamaan.
Toivon, että tämä selonteko saavuttaa Bio-Klaanin linnakkeen ja sotaa johtavan administon mahdollisimman joutuisasti. Keräämäni tiedot ja ottamani valokuvat lisäävät uskoakseni ymmärrystämme Mysterys Nuin läntisten erämaiden tapahtumista tämän pirullisen sodan aikana. Sillä aikaa, kun nazorak-joukot ovat marssineet ja räjäytelleet tietään saaremme itäosien poikki, on Lehu-metsän siimeksessä kytenyt, ja toisinaan väkivallan leiskoiksi leimahtanut, täysin toisenlaiden sodan näyttämö.
Tätä kriisiytynyttä tilannetta voi kutsua rintamaksi vielä vähemmän kuin taistoamme nazorakeja vastaan, sillä taistelevia joukkoja ei riitä riveiksi asti, ja väkivalta voi vaania mistä tahansa suunnasta – selkäsi takaa, kylkesi viereltä, jalkojesi alta, pääsi päältä… Ei, tämä ei ole rintama, eivätkä iskut kohdistu välttämättä rintapuolellesi. Eivätkä täällä taistele sotajoukot. Täällä taistelevat sodan olennot.
Seuraavaksi olen liittänyt raporttiin kaksi ottamaani valokuvaa näistä sodan olennoista.
Toivon saavani lähipäivinä ja -viikkoina parempia kuvia sodan olennoista ja niiden liikkeistä. Nämä ovat kuitenkin parhaat toistaiseksi saamistani otoksista. Saatatte tunnistaa kuvaamani kohteet, ja teillä saattaisi olla niille toinenkin nimi: ”zyglak”. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”sodan olento” on parempi nimitys. Raakalaismainen tapa, jolla sotaa on metsän siimeksessä käyty poistaa yksilöltä sen, mikä liittää hänet omaan kulttuuriinsa ja identiteettiinsä. Tavat, moraali ja yhteisön lämpö saavat väistyä sissisodan realiteettien tieltä, ja kuka tahansa on vaarassa muuttua sodan olennoksi. Ne, jotka olivat ennen zyglakeja, ovat nähdäkseni tämän kehityksen ensimmäisiä uhreja, mutta en keksi mitään syitä sille, etteikö tämä uhkaisi muitakin sissisotaan osallistujia.
Poltetut muonavarastot, katkotut pitkospuut, hyökkäykset yön pimeydessä. Hajaantuminen erämaan pimeimpiin loukkoihin ja päiväkausien yksinäisyys. Rankkasade, kylmyys, nälkä. Olen koostanut tämäntyyppisistä iskuista taulukon raportin kääntöpuolelle. Raakuus, joka määrittelee Lehu-metsässä käytävän sodan, on omiaan tekemään kenestä tahansa sodan olennon, ja tämä on ollut zyglakien toimintatapa koko konfliktin ajan. Jotkut väittäisivät että kauemminkin, mutta ennen Allianssin luomaa ulkoista painetta ei kukaan saanut zyglakeja yhtä suurisuuntaiseen tuhoamistoimintaan. Joka tapauksessa kaikki havaitsemani sodan olennot ovat entisiä zyglakeja. Myös Gaggulabion Lieggimiehet ovat toimineet vastaavalla tavalla, joskin heidän osoittamansa paikoitellen suuripiirteinen suhtautuminen sodankäyntiin – ja siitä seuraava leirissä vietetty vapaa-aika – vaikuttaisi pitävän heidät vielä skakdeina sodan olentojen asemasta.
Toivon tämän viestin löytävän administon pian, koska olen huolissani, että myös oman järjestömme soturit ovat vaarassa muuttua sodan olennoiksi, jos julma tapa sotia jatkuu. Jos siis käy kuten toivon, ja joku omistamme löytää tämän selonteon ja sinä, arvoisa Admin, luet tätä, harkitse antavasi viestin sinulle toimittaneelle soturille loma. Erityisesti arvelen Sota-Ompun olevan vaarassa muuttua sodan ollenoksi.
Palaan asiaan mahdollisimman pian, jatkan seuraavaksi valokuvien ottamista.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 2
Mysterys Nui
On tapahtunut merkittävä muutos. Olen löytänyt saareltamme sodan olentojen lisäksi myös zyglakeja. Vaikuttaisi siltä, että tilanne metsän siimeksessä on muuttunut, ja jokin nostaa päätään ensimmäistä kertaa kuukausin. Se jokin saattaa olla zyglakien paluu. He ovat esiintyneet – kaiken huomioiden – yllättävän vähän, mutta taantumuksen aika vaikuttaisi olevan ohi. Yritän parhaani mukaan raportoida mitä on tapahtunut, mutta ensin minun on esiteltävä avainpelaajat. Tällä kertaa olen saanut heistä paremmat valokuvat.
Zyxax, päällikkö
Zyxax yhdisti Mysterys Nuin neljä zyglak-heimoa lupauksillaan kostosta ja uudesta loiston ajasta. Hänen aikanaan radikaalit tulkinnat saivat vahvan jalansijan shamaanien keskuudessa. Tähän liittyy jonkinlainen kuvio siitä, kuinka Rhakk’Elakk tai Meren Isä otettiin pääpalvonnan kohteeksi Meren Äidin asemasta. Zyxax kuitenkin kuoli Mysterys Nuin ulkopuolella ja jätti kansansa vaille visiota ja kunnollista edustusta Allianssissa.
Zyxaxista ei ole valokuvaa, koska hän on kuollut. Harmikseen hän kuoli sodan olentona eikä zyglakina.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 11
MIELI 12
Guechex, päällikkö
Guechex, Mysterys Nuin suurimman zyglak-heimon ”Metsärannan” sotapäällikkö, oli ensimmäinen saaren silmäätekevistä liskoista, joka päätti tarttua toimeen Zyxaxin vision epäonnistuttua. Luulimme hänen menehtyneen kohtalokkaan zyglak-hyökkäyksen aikana, mutta kuten olen sittemmin saanut todistettua, hän on vielä elossa.
VOIMA 14
KETTERYYS 11
LUJUUS 13
MIELI 10
Raxcel, päällikkö
Raxcel oli merkittävä osa Zyxaxin pyrkimyksiä yhdistää Mysterys Nuin zyglakit komentoonsa: hän oli vaikutusvaltainen metsästyspäällikkö, jonka kanssa Zyxax avioitui. Nyt leskenä Raxcel on ottanut päällikön tittelin itselleen, ja pyrkii saamaan siitä kaiken irti.
VOIMA 13
KETTERYYS 10
LUJUUS 13
MIELI 12
Flygel, tietäjä
Flygel on omituinen zyglak: hän on teknisesti ottaen tietäjä, mutta käytännössä hän on liskokansan (ainoa?) tiedemies. Hän viettää erakon elämää, mutta on nyt joutunut osaksi kansansa poliittista peliä.
VOIMA 10
KETTERYYS 11
LUJUUS 10
MIELI 16
Fatizax, tietäjä
Fatizax on Raxcelin alaisuudessa toimiva shamaani, joka ei vaikuta välittävän siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Fatizax ei kuulu radikalisoituneisiin pappeihin, hän on ainoastaan rad. Hänellä on sielunyhteys Makuta Nuihin – asia, josta oma makutamme olisi voinut kertoa meille aiemmin, mutta ei kertonut. Kuinkas sattuikaan.
VOIMA 9
KETTERYYS 11
LUJUUS 12
MIELI 14
Meixez
Meixez on nuori zyglak, jonka Guechex on kasvattanut. Hän vaikuttaa lahjakkaalta soturilta, mutta kärsimättömältä sielulta. Luonteeltaan totinen tapaus.
VOIMA 12
KETTERYYS 14
LUJUUS 13
MIELI 10
Calibus
Calibus on toinen nuori zyglak, joka on satavarmasti ihastunut Meixeziin. Erityisesti tämän kuvion seuraaminen ja salakuvaaminen on ollut kokemus. Mainitaan myös, että Calibus vaikuttaa sikäli poikkeukselliselta yksilöltä, että hän oli aina zyglak, eikä koskaan sodan olento.
VOIMA 12
KETTERYYS 12
LUJUUS 12
MIELI 12
Näiden avainpelureiden lisäksi tahdon mainita myös, että Bio-Klaanilla on sotavankina arvostettu liskosturi Vasell, joka kulkee etelän miekkatietä, eli sitä samaa jota Ämkookin. Hän saattaa olla todellinen avain koko kuvioon. Arvelen kaikkien edellämainittujen zyglakien kunnioittavan häntä suuressa määrin.
Jätän raportin tämän osan tähän ja palaan jatkamaan seuraavaa osaa kun se on taas turvallista. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että zyglakit ovat tulossa takaisin.
Kuten hyvin tiedätte, minulla on monta rautaa tulessa – myös muita tärkeitä tehtäviä ja juonikuvioita. Huomaan, että edellinenkin raporttini on vielä löytämättä, mutta uskon että aineistoni löytää vielä tiensä Bio-Klaaniin.
-klaanin jäsen
Raportti sodan olennoista, osa 3
Mysterys Nui
Tai oikeammin raportti zyglakeista, sillä liskokansa vaikuttaa palanneen. Tällä hetkellä pidän skakdeja todennäköisimpin sodan olentoina. En kuitenkaan tahtonut rikkoa nimiteemaa kolmanteen osaan.
Selonteon kolmas osa toimikoon historiakatsauksena sekä viime aikojen tapahtumien raportointina: zyglakit ovat olleet Mysterys Nuin asukkaiden uhka koko kirjoitetun historian ajan, ja varmaan kauemminkin – kukapa sen tietäisi. Näin on toki monessa muussakin maailmantähden nurkassa, mutta täällä tilanne kärjistyi erityisen kipeäksi Bio-Klaanin perustamisen jälkeen: zyglakit kokivat järjestön soturit uhaksi omalle elämäntavalleen, ja erityisesti etelärannikon zyglakien elinpiiri kutistui. Näin ollen ei olekaan ihme, että kun sota Bio-Klaanin ja nazorakien välillä syttyi, zyglakit olivat innokkaasti mukana Allianssin perustamistohinoissa.
Perinteisesti saaren ”äpäräliskot” ovat eläneet neljässä heimossa: metsärannan heimossa, vuonoheimossa, järviheimossa sekä ”entisessä kivirannan heimossa”; erityisesti tämä neljäs ryhmä on joutunut siirtymään matoralais-asutuksen alta pois. Nämä heimot ovat vielä jakautuneet useiksi pienemmiksi ryhmiksi ja perhepiireiksi. Juuri tämä hajaannus oli zyglakien ongelma Allianssi-jäsenyyden kanssa. Kuka edustaisi heitä?
Tähän saatiin luonnollisesti vastaus kunnianhimoisen vuonoheimon Zyxaxin myötä. Hän yhdisti heimot radikaalien shamaanien tuella ja strategisen avioliiton sinetöimänä. Zyxax kuitenkin menehtyi pian sodan alettua. Zyglakit olivat taas hajaannuksen tilassa.
Huomio itselle: kysy historia-asioista lisää M the Z, siniviitta-F?
Päällikkö Guechex oli se, joka pyrki ratkaisemaan tämän tilanteen. Hän kasasi uskolliset joukkonsa ja liittoutui ”Z.M.A.”n kanssa saadakseen käsiinsä ortonien salaiset kartat. Guechex uskoi voivansa iskeä tikarin suoraan Bio-Klaanin sydämeen: he hyökkäsivät linnakkeeseen kartan osoittamaa salakäytävää pitkin eräänä kohtalokkaana yönä. Vaikka tapahtuman muisto on surumielisen harmaa omiemme keskuudessa, se oli sitä suurempi tragedia zyglakeille – tässä vaiheessa ehkä jo sodan olennoille. Ilmeisesti Z.M.A. antoi liskoille jotain muutakin kuin kartan, ja vastenmielinen mutaatiokohtaus eliminoi miltei koko iskuryhmän. Kuten kuva-aineistostani kuitenkin käy ilmi, itse iskuryhmän johtaja Guechex selvisi. Hänet otti hoidettavakseen erakkotietäjä Flygel, joka otti myös yhteyttä Guechexin kasvattiin, Meixeziin, joka lähti ystävänsä Calibuksen kanssa tapaamaan Guechexia ja Flygeliä.
Samoihin aikoihin leskeksi jäänyt Raxcel huomasi kaksi asiaa: hänen kansansa oli huonossa tilanteessa, ja hänellä oli elämänsä mahdollisuus ottaa valta käsiinsä. Erityisesti tämä hänen näkemyksensä vahvistui neuvottelussa skakdien edustajan kanssa – mitä ilmeisimmin skakdit suhtautuivat zyglakeihin täysin epätasa-arvoisesti ja ylenkatsoen. Olen saanut tietää, että Metorakk lähestulkoon uhkaili Raxcelia zyglakien täydellä alistamisella, ja että Gaggulabio söi pullaa suu auki ja puhui ruoka suussa. Joka tapauksessa Raxcel poistui zyglakien rituaaliselta, elävältä sotalaiva T’haokilta itselleen uskollisen tietäjä Fatizaxin kanssa, ja hylkäsi Rhakk’elakkin fanaattiset papit. Muutama muu Raxcelin lojalisti livahti heidän mukanaan.
Koko tämän ajan tietäjä Fatizaxilla on myös ollut jotain murheita liittyen johonkin sielujen maailmaan. En kuitenkaan täysin ymmärrä, mitä se tarkoittaa.
Nyt nämä kaksi zyglak-seuruetta – Guechexin voimia keräilevä jengi ja Raxcelin seuraajat – ovat järjestämässä huomiskäräjiä. Olen oppinut, että huomiskäräjät ovat korkeimman mahdollisen määräysvallan zyglak-tapaaminen, jossa päätetään kaikkia heimoja koskevista asioista. Käräjillä on kaksi ilmeistä ongelmaa: ensinnäkin enemmistö zyglakeista on yhä skakdien komennossa sotaleireillä ympäri saarta, kenties eräänlaisina sodan olentoina, ja toisekseen Raxcel ja Guechex eivät pidä toisistaan, eivät sitten ollenkaan. Jos tietolähteeni pitävät paikkansa, he ovat itse asiassa toistensa exät takavuosilta.
Näiden kohtalokkaiden hetkien ollessa käsillä pidän tärkeänä, että me Bio-Klaanissa otamme aktiivisen roolin. Enemmistö zyglakeista suhtautuu meihin yhä inhoten, joten vihamielisyyksien lakkauttaminen tulee olemaan vaikeaa. Jos tämä tieto kuitenkin saavuttaa administon ajoissa, uskon, että voimme vaikuttaa käräjiin myönteisesti ja saada zyglakit ymmärtämään, että yhteistyö Allianssin kanssa ei ole heille hyväksi. Allianssi tekee heistä sodan olentoja, mutta me voimme tarjota muutakin. Ilman tällaista väliintuloa en kuitenkaan pidä välien kohentamista todennäköisenä, vaan uskon liskokansan toimivan vanhojen kaunojensa mukaisesti, ja pitäytyvän liittoumassa, joka tuhoaa lopulta heidätkin.
Huomaan, että kahta edellistä raporttiani ei ole vieläkään löydetty puunkolosta, johon ne piilotin. Toivottavasti joku vastuullinen ja vakavastiotettava soturimme kuitenkin löytää selontekoni pian ja toimittaa ne perille. Nyt minun on kuitenkin lähdettävä suorittamaan toista tehtävääni, sitä joka on ”biblically accurate”, kuten xiaksi sanottaisiin.
Liitteeksi laitoin onnistuneen kuvan itsestäni.
-klaanin jäsen
Skakdien leiri
”Hei, pomo!” kuului huudahdus ruokateltan sisäänkäynniltä. ”Olis postii!”
”Jätä siihen pöydälle, käyn kohta kattomassa!” Gaggulabio vastasi.
Hänen uskollinen Lieggimiehensä teki työtä käskettyä ja poistui teltalta, huikaten vielä poistuessaan: ”Se on kuulemma joku klaanihessujen kolmiosainen raportti jostain ’olennoista’ tai jotain! Kukaan ei vielä lukenut sitä, kun vaikutti tärkeältä niin tuotiin suoraan sinulle!”
Skakdien päällikkö otti paussin taikinan vaivaamisesta, pyyhkäisi kätensä essuun ja kääntyi teltan ovelle. Hän asteli rauhakseltaan pienelle pöydälle, jota koristi yksinäinen vaaleanpunainen kukka, sekä nyt myös jonkinlainen kanisteri. Gaggulabio kieritti viestilieriön kannen auki parilla rivakalla otteella – homma muistutti hillopurkin avaamista, missä palkkasoturipäällikkö olikin aika haka – ja kaivoi paperinivaskan esiin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kuin asettaa lukulasit nenälleen ja lukea raportin otsikon, kun hän kuuli munakellon pirinän.
”Pannahinen!”
Gaggulabio kiirehti paperit kädessään uunin äärelle ja avasi pikaisesti sen luukun. Patakintaat käteen ja piirasta pelastamaan! Siinä ähistessään skakdi ei kuitenkaan huomannut laskeneensa selonteon kuumalle liedelle. Pekonipiiras pääsi asettumaan ase- ja leivospöydälle ihanneolosuhteisiin, mutta siinä samalla Gaggulabio huomasi raportin kulman syttyneen liekkeihin.
”Pannahinen!”
Hän kiirehti pelastamaan papereita, mutta ei patakintaineen saanut niistä kunnollista otetta, vaan selonteko lipesi hänen otteestaan. Raportti putosi suoraan taikinaämpäriin. Ei edes siihen, joka oli jo vaivausvaiheessa, vaan vasta alkutekijöissään olleeseen, lähes nestemäiseen esitaikinaan.
”Pannahinen!”
Onkiessaan papereita taikinavellistä Gaggulabio huomasi niiden muuttuneen lukukelvottomiksi. Ei näistä enää selkoa saa, hän ajatteli. Ainoastaan peilin kautta otettu omakuva oli selvinnyt kylvystä jokseenkin ymmärrettävänä.
Onneksi nämä eivät varmaan olleet ihan niin tärkeitä, Gaggulabio tuumi, ja heitti raportinjämät uunin tulipesään. Paperit olivat hyökänneet hänen piirakkapäivänsä kimppuun, ja saivat luvan auttaa pelastamaan sen, vaikka sitten uunia lämmittämällä.
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla seisoi kaksi pientä hahmoa. Niistä tummanpunainen, paljolti matorania muistuttava vipatti jalkaansa hermostuneena. Tämän toveri, mustiin riepuihin kiedottu, taas oli naulinnut katseensa tiukasti todellisuuden puhtaaseen valkeuteen ilmestyneeseen synkkään säröön.
Se leijui keskellä ei niin yhtään mitään vain muutaman metrin sitä seurailevan kaksikon yläpuolella. Se ei ollut kuin ehkä metrin korkuinen. Missä tahansa muualla sitä olisi ollut miltei mahdotonta edes erottaa horisontista, mutta Valkoisen valtakunnassa kaikki paitsi puhtaus itsessään erottui sokaisevasta todellisuudesta.
Ja juuri siksi kaksikon punainen edustaja oli niin hermostunut. Yksikin vilkaisu messinkisen vankilan kahlitulta heidän suuntaansa ja he olisivat välittömästi kellon kuningattaren hampaissa.
Heidän onnekseen Valkoisen kallon kolkko katse oli kuitenkin naulittu aivan toisaalle. Suuri kaupunki pohjoisessa varasti jokaisen tämän lukemattomista silmistään. Kahden pienen olennon puuhat olivat ainakin toistaiseksi saaneet jatkua rauhassa.
Anomalia heidän edessään ei toiminut minkään maallisen järjen mukaisesti. Sitä ympäröivä loputon valkeus ei tullut minkäänlaisesta valosta. Se ainoastaan oli, tasaisena ja loputtomiin jatkuvana. Musta särö sen sijaan ei tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen. Sitä tuijottava kaksikko ei vain ollut aivan varma siitä, kuinka se oli mahdollista. Kuinka pimeys saattoi valaista valkean?
”Näyttää siltä, että tämäkään järjestelmä ei toimi odotetusti”, kajahti ääni jostain särön toiselta puolelta. Kaksi vihreää valoa oli nyt ilmestynyt railon synkkään sisimpään. Se seurasi katseellaan pieniä otuksia, joista tummempi kierteli uteliaana särön ympärillä. Sen merkillisin ominaisuus, oli se, ettei sitä pystynyt havainnoimaan kuin tasan yhdeltä puolelta.
Punainen hahmo huokaisi syvään ja pudisteli merkillisen muotoista kalloaan.
”Niin minä pelkäsinkin. Luulen, että murtautuminen on mahdotonta ilman tarvittavaa komponenttia. Sinun täytyy keksiä jotain omassa päässäsi.”
Vihreäsilmäisellä puhujalla särön toisessa päässä oli vaikeuksia saada selvää Mekaanikon sanoista. Viestin sisältö saavutti hänet kuitenkin tarpeeksi hyvin, että tämä sai pohdittua kasaan vastauksen.
”Minulla on parikin polkua, joita voin lähteä astelemaan”, särön ääni vahvisti. ”Mutta tarvitsen aikaa. Teidän lienee parempi pitää päänne piilossa sen aikaa.”
Mekaanikko vilkaisi merkitsevästi Lähettiä, jonka suuret tuijottavat silmät ja sanaton katse viestivät ymmärrystä. Pienet otukset nyökkäsivät toisilleen ja puheetta kommunikoiva tonttu hyppelehti särön takaa itseään vain hieman pidemmän punaisen Mekaanikon rinnalle.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Valkoinen ei mielellään vilkuile. Odotamme sinua siellä”, Mekaanikko vahvisti.
Särön takaa kuului hyväksyvä murahdus ja kannustavat sanat: ”pysykää turvassa”. Mekaanikko ja Lähetti jäivät katsomaan, kuinka särö todellisuudessa luhistui hitaasti, mutta äänettä itsensä sisään. Valkea puhtaus astui tilalle siihen, missä vihreät silmät olivat hetki sitten leijailleet. Horisontissa ei taas ollut mitään, mihin kohdistaa katsettaan. Jo siitäkin syystä pienen kaksikon katseet vääntyivät kohti maata heidän omiin jalkoihinsa.
Lähetti tarttui Mekaanikon ojennettuun käteen ja yhdessä he aloittivat matkansa ikuisuuksien horisontin toista laitaa kohti. Oman maailmansa kulkijoina he eivät nähneet säröjä valkoisessa maassa, eivät murtuneita pilareita heidän takanaan, eivätkä niiden päällä istuvaa pitkänaamaista otusta, joka oli jo pitkään pohtinut, minkä lajin edustajia todellisuuden läpi talsivat tontut oikein olivat.
Tälle kaksikolle kellokuningattaren valtakunta oli ainoastaan puhtautta. Loputonta valkeutta, joka kaikille sen maailman lapsille oltiin luvattu. Mutta jo ensimmäisellä vilkaisullaan puhtaaseen maailmaan, särön vihreät silmät olivat nähneet lävitse siitä, mihin lihan perheen valheet oltiin jo kauan sitten valettu.
Särön olento tarvitsi enää yhden komponentin. Sitten hänen Dynamonsa olisi viimein valmis käyntiin.
Äpärät
Yö oli kestänyt aivan liian kauan, eikä keskikaupungin asuntojen kahviossa aamujuomaansa tuijotteleva raudan toa ollut aivan varma, minkä vuoksi. Hänen ensimmäiset tuntinsa petinsä pohjalla olivat kuluneet tyynyä käännellen. Seran oli tämän jälkeen vajonnut tilaan, jonka kutsuminen uneksi olisi ollut hyvin anteliasta. Hänestä tuntui, kuin hän olisi roikkunut tietoisuuden ja tiedottomuuden välissä kuukausitolkulla. Kuin jokin olisi hidastanut koko maailman kulun hänen ympäriltään.
Kellon lyötyä kuusi hän viimein kyllästyi ja väänsi itsensä ylös välittämättä siitä, että hän ei ollut välttämättä nukkunut sekuntiakaan. Hän osti aamun ensimmäisen kupillisen suoraan kahviolinjaston keittimestä ja istui nurkkapöytään odottamaan, että aamun lehdet saapuisivat. Sivusilmällään Seran seurasi, kuinka aamun aikaisimmat – pääasiassa rakennustyöntekijät ja vartiostohenkilökunta – kävivät vuorollaan hakemassa noutokupillisen kuumaa juotavaa ja kaikkosivat työpisteilleen ympäri linnoitusta. Kesti ainakin kolme varttia Seranin saapumisesta ennen kuin kahvioon jäävä väkimäärä alkoi luomaan aamu-unista puheensorinaa.
Lehdet saapuivat noin tunti sen jälkeen, kun toa oli istuttanut itsensä penkkiin. Kahvia oli pöydässä vietettyyn aikaan nähden kulunut hyvin vähän. Seranin oli jo täyttänyt unenpuutteesta juontava yliväsymys, eikä kofeiini tuntunut olevan enää toimiva ratkaisu. Kylmä litku heilui kupin pohjalla, kun harmaat kädet käänsivät Klaanilehden huokoista, värillistä sivua. Sen sisäsivuilla vilisi uusia spekulaatioita Lehu-metsän räjähdysmäisistä tapahtumista sekä kuvamateriaalia edellisenä päivänä tapahtuneesta välikohtauksesta, jonka keskiössä oli aikaisemmin kadoksissa ollut ilman toa. Seran ei kuitenkaan keskittynyt lainkaan lukemaansa. Hänen silmänsä siirtyivät riviltä riville vain luodakseen illuusion tekemisestä. Yksikään tiedonmurunen ei oikeasti siirtynyt sivuilta toan tietoisuuteen.
Miehen luppasilmäinen katse nousi vasta, kun hänen pöytänsä ohitse käveli tavanomaista matoranin jalkaa raskaammat askeleet. Musta androidi ehti kuitenkin kahvion tiskille asti ennen kuin Seran sai itseään käännettyä tämän puoleen. Toa oli myös aivan liian väsynyt nostamaan ryhtiään nähdäkseen, mitä Peelo kahviossa puuhasi.
Noin puoli minuuttia myöhemmin pöytään Seranin eteen iskeytyi pieni työkalupakki, jonka Peelo oli juuri käynyt tiskin takana työskentelevältä vortixxilta rutiininomaisesti noutamasta. Seran seurasi laiskasti, kuinka hänen tuore pöytätoverinsa istuutui alas ja kaivoi pakista esiin pienipäisimmän ruuvimeisselin, mitä elektroniikan osalta itsekin oppinut Seran oli eläessään nähnyt.
Raudan toa murahti huomenet ja vilkaisi puolitäyteen kuppiin hieman itseensä pettyneenä. Peelo vastasi toan aamuntoivotuksiin, asetti kätensä huolellisesti pöydälle lepäämään kämmenpuoli ylöspäin ja alkoi hitaasti ruuvaamaan irti rannettaan peittävää mustaa paneelia. Seranilla ei käynyt mielessäkään kysyä, mitä androidi oikein puuhasi. Hän oli nähnyt tämän saman prosessin usein ja oletti tämän vain kuuluvan keskimääräistä oudomman elämänmuodon aamurutiineihin.
”Vaikutat tavanomaista poissaolevammalta”, Peelo lopulta avasi keskustelun ja nosti kaasunaamarin peittämän katseensa kohteliaasti kuppiaan tuijottavaan toaan. Sormet jatkoivat ruuvimeisselin pyörittelyä täydellisellä tarkkuudella siitäkin huolimatta, ettei androidi enää katseellaan havainnoinut työstettävää raajaansa.
”Mikä saa sinut luulemaan niin?” toa haastoi vaikka tiesi oikein hyvin, että Peelon havainnointikyky oli vertaansa vailla.
”Aloitanko siitä, että silmäsi ovat sulkeutuneet jo viidesti tämän keskustelun aikana?” androidi jatkoi ja Seran päätti jo luovuttaa aiheen ympärillä kiertelemisen.
”En varsinaisesti nukkunut viime yönä. Tai en ainakaan usko, että nukuin.”
”Työstressikö vaivaa?” oli Peelon ensimmäinen arvaus. ”Vai onko kyseessä jotain vakavampaa?”
”Jotain vakavampaa…” Seran mutisi lähinnä itselleen. ”Ei… ei kumpikaan. En ainakaan usko”, hän jatkoi ääneen. Jos Peelo olisi omistanut ilmeilemiseen kykenevät kasvot olisi niiltä paistanut vahva epäuskoisuus. Seran kuitenkin aisti reaktion robotin naamion takaakin, joten hän koki tarpeelliseksi tarkentaa varovaista lausuntoaan.
”Tai lähinnä pyörin ajatuksissani.”
”Eli sittenkin jotain vakavampaa”, Peelo ymmärsi ja käänsi katseensa samalla ruuvimeisseliin, jota hänen vakaa kätensä veti juuri irti magneetilla tartutetun pienen ruuvin roikkuessa huterasti työkalun päässä. Seran nosti kulmiaan hämmentyneenä robotin reaktiosta. Juurihan hän oli täsmentänyt, että kyse ei ollut mistään merkittävästä.
”Sinä et vaikuta henkilöltä, joka antaisi pienien ongelmien valvottaa”, Peelo vastasi rautamiehen ihmettelyyn. Harmaata Hautaan ohimolta raapiva toa huokaisi syvään myöntäen tappionsa. Ärsyyntyneisyyttään hän kumosi kuppinsa kylmän sisällön kerralla kurkustaan alas, laski tämän jälkeen kyynärpäänsä pöydälle ja antoi päänsä levätä käsiensä varassa. Seran seurasi hetken hiljaa, kuinka Peelo irrotti paneelin huolellisesti ranteestaan ja alkoi tämän jälkeen operoimaan jotain muuta kätensä syvyyksistä. Raudan toa ei enää iljennyt yrittää puolustella itseään. Hän tiesi Peelon näkevän suoraan hänen lävitseen.
Hetken hiljaisen työskentelyn jälkeen Peelo nosti taas katseensa pöydän toiselle puolelle ja jatkoi keskustelua samalla seesteydellä, millä oli sen aloittanutkin.
”Tahdotko puhua ajatuksistasi?”
”Et ole terapeuttini, Peelo”, Seran töksäytti huomattavasti tylymmin kuin oli tarkoittanut. Androidi ei kuitenkaan ottanut nokkiinsa. Kun Seran asiaa tarkemmin ajatteli, hän tajusi ettei ollut koskaan nähnyt Peeloa edes hieman tulistuneena. Oli oikein hyvin mahdollista, että konemies ei konkreettisesti edes pystynyt sellaiseen.
”Ei, en ole”, Peelo myönsi. ”Mutta ainahan on mahdollista, että voisin silti auttaa.”
”Eikös sinulla pitänyt olla kiire jonkin tutkimuksen kanssa?” Seran yritti kierrellä androidin avuntarjousta ja samalla vaihtaa aihetta pois itsestään.
”Kykenen käsittelemään useampaa kuin yhtä asiaa kerrallaan”, Peelo totesi tottuneesti. Servon surahdus robotin ranteen sisällä kertoi, että aamun kalibroinnit oli saatu päätökseen ja mustat ohuet sormet alkoivat mallaamaan rannekuorta takaisin paikalleen.
”Sitä paitsi on kaikkien parhaaksi, että vähäiset seppämme pysyvät työkuntoisina. Joten jos voin mitenkään auttaa, olen valmis kuuntelemaan mitä sinulla on sanottavana”, hän jatkoi.
”Aina yhtä käytännöllinen”, Seran tuhahti. ”Mutta oikeasti, älä vaivaa itseäsi. Kyllä minä tästä tokenen kunhan saan kumottua pari kupillista lisää.”
Peelo oli jo havainnoinut, että raudan toalla oli ollut ilmiselviä vaikeuksia ryystää aamun ensimmäistäkään kuppia loppuun asti, mutta Seran ei selvästikään tahtonut androidin apua. Vihreäsilmäinen robotti päätti olla kiusaamatta häntä aiheesta enempää. Hän tunsi miehen tarpeeksi hyvin tietääkseen, että jääräpäisyys oli yksi tämän vahvimmista ominaisuuksista.
Kaksikko istui hetken sanomatta sanaakaan ja tänä aikana Peelo oli saanut ruuvit takaisin kiinni itseensä ja oli jo asettamassa ruuvimeisseliä takaisin pakkiinsa.
”Tuo lienee sinun vastineesi aamukahville”, Seran rikkoi hiljaisuuden. Peelo nyökkäsi ja alkoi huolellisesti sulkemaan pakin metallisia klipsejä.
”Sinne päin”, robotti vahvisti. ”Ei välttämättä tarpeellista joka päivä, mutta tahdon olla…”
”… huolellinen”, Seran täydensi. ”Olen huomannut. Sinusta olisi hyötyä pajalla. Voisimme myös vilkaista tuota kättäsi yhdessä, niin sinun ei tarvitsisi huoltaa sitä niin usein…”
”Kenties”, androidi myönsi. ”Ja kenties tartun tarjoukseesi jos selviämme pohjoisen uhasta.”
Peelon vastaus sai Seranin näkyvästi kalpenemaan. Melkein jokaisella raudan toan tuttavalla oli jokin oma termi nazorakien vääjäämättömälle lähestymiselle. ’Pohjoisen uhka’ oli Peelon, ja kuten jokaisella aikaisemmallakin kerralla, hän sanoi sen niin arkisesti, että Seranin sydänkivenalasta kouraisi.
Hän ei edes ehtinyt huomioida, kun Peelo nousi hetkeksi pois pöydän äärestä palauttaakseen työkalupakin takaisin tiskin taakse. Hänen katseensa nousi vasta, kun androidin uudella, kuumalla kahvilla täyttämä kuppi laskeutui hänen eteensä. Peelon vihreänä hohtavat silmät eivät koskaan räpyttäneet, mutta hieman päätään kallistanut konemies onnistui silti jotenkin ilmenemään myötätuntoisena. Seran kiitti vaitonaisesti ja siemaisi kupista välittömästi. Hänen oli pakko myöntää, että parannus hänen edelliseen väljähtyneeseen kulaukseen nähden oli valtava.
”Piristy”, Peelo komensi, taputti Serania kahdesti tämän olkapäälle ja lähti astelemaan kahviosta kohti asuintilojen portaikkoa. Androidi ei sen suurempia jäähyväisiä harrastanut. Seran huikkasi kuitenkin vielä hyvät päivänjatkot tämän perään ja jäi seuraamaan tämän katoamista väenpaljouteen. Linnake oli jo alkanut heräämään ja kahvionkin tungos alkoi näyttämään hiljalleen siltä, miltä sen aamun tuntien aikaan kuuluikin.
Raudan toa vilkaisi vielä kerran edessään lepäävän Klaanilehden takasivua, jossa mainostettiin Telakan viimeisimpiä tilauspyyntöjä. Hän tunnisti välittömästi kaksi mäntää, jollaisia hän vannoi nähneensä pajansa takana sijaitsevassa romuvarastossaan. Hänen päivän tehtävänsä olivat siis jo selvät. Etsi, kunnosta, toimita. Niin kuin suurimpana osana tätä edeltävinäkin päivinä.
Tänään Seranista vain tuntui pahasti siltä, että hänen osuutensa Klaanin valmistautumisessa ei riittäisi puhdistamaan hänen omaatuntoaan siitä, mitä hän oli hiljattain tehnyt…
Muutamaa minuuttia myöhemmin, pari kerrosta kahvia kittaavan raudan toan yläpuolella, avain kääntyi lukkopesässä ja kevytrakenteinen konemies astui sisälle pieneen asuntoonsa. Kapean eteiskäytävän naulakossa ei roikkunut ainuttakaan vaatekappaletta eikä haarniskanpalasta. Hattu- ja naamiohylly ammotti samalla tavalla tyhjyyttään. Peremmälle astuessaan Peelo avasi käytävän ainoan huonekalun, pienen puisen tason ylimmän vetolaatikon, ja tarttui sen ainoaan sisältämään esineeseen: mustaan, pieneen muistitikun näköiseen laitteeseen.
Se kourassaan Peelo jatkoi asuntonsa ainoaan huoneeseen, jonka sisustus oli aivan yhtä niukkaa kuin eteisessäkin. Minimalististen keittiötarvikkeiden lisäksi huoneessa oli ainoastaan leveä puinen työpöytä, pari jakkaraa sekä ikkunan viereisessä nurkassa hyrräävä valtava modeemilaite, jolla androidi langattomasti piti yhteyttä Klaanissa saatavilla oleviin verkkoihin. Juuri sillä hetkellä valoista paloi ainoastaan muutama. Vain viikkoa aikaisemmin nazorakien hitaasti laajentama tietoliikennesaarto oli viimein katkonut yhteydet suurimpiin xialaisiin verkkoihin.
Steltin huomattavasti vähemmän luotettaviin yhteyspisteisiin vaihtaminen olisi muuten harmittanut päänsä sisään jatkuvasti tietoa lataavaa Peeloa, mutta Klaanin saarta fyysisesti lähempänä oleviin tukiasemiin vaihtaminen oli myös tuonut mukanaan yhden positiivisen vaikutuksen. Äänenlaatu hänen aktiivisimman keskustelukumppanin kanssa oli odottamatta parantunut.
Androidi napsautti datatikkumaisen esineen takaraivoonsa todennäköisyyksiä uhmaten ensimmäisellä yrittämällä. Vihreä valo hänen silmissään värähti hieman hänen tietoisuutensa muodostaessa yhteyttä paikkaan, joka teknisesti ottaen sijaitsi kaikkialla. Kuvaus oli tosin Peelon mielestä aina ollut hyvin ironinen. Jos jokin sijaitsi kaikkialla, hänen ei pitäisi tarvita säätää modeeminsa antennia joka yhdistyskerralla fyysisesti siihen suuntaan, mistä hän halusi signaalin kaapata.
”Olen palannut”, Peelo sitten lausui näennäisesti ei kenellekään. Hän sai silti vastauksen, tosin ainoastaan oman päänsä sisälle.
”Kuinka aamusi meni?” kuului Mekaanikon vastaus.
”Ystäväni piilottelee jotain”, Peelo raotti jälleen ilmiömäistä huomiokykyään. Seranin normaaliakin järkyttyneempi reaktio nazorakien mainitsemiseen ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
”Muutenkin linnake tuntuu epätavanomaiselta. Monet tutut kasvot ovat puuttuneet katukuvasta.”
”Ei välttämättä ihme huomioiden tilanteen”, Mekaanikko haukotteli vastaukseksi. Keskustelun kulku oli melkein identtinen tätä edeltäneisiin aamuihin. Peelon huollettua itsensä täsmälleen samaan aikaan joka vuorokausi, hän palasi työpisteelleen, otti yhteyden tonttumaiseen otukseen Kaikkinäkevän valtakunnassa ja jatkoi siitä, mihin oli edellisenä päivänä jäänyt. Mustat, ohuet kädet vetivät taas tottuneeseen tapaan yhden puisista jakkaroista työpöydän ääreen. Istuttuaan alas androidin katse tutustutti itsensä jälleen kerran pöydälle kasaantuneen romun keskellä seisovaan monimutkaiseen laitteeseen.
Nopealla vilkaisulla se oli vain rautaosista kasattu möhkäle, jonka sisään oltiin survottu kuparilankaa spiraaleissa. Läheisemmällä tarkastelulla saattoi kuitenkin huomata kehikon harmaaseen huolellisesti upotettuja magneetteja sekä pieniä säiliöitä, jotka oltiin johdettu laitteen pohjaan läpinäkyvillä, hyvin ohuilla putkilla.
”Tein kuten ehdotit ja käänsin lukinkalvonontelon syötön takaisin lähdettä kohti. Nesteenkierto ei hidastunut merkittävästi, joten lienee turvallista päätellä, että eristeet pitävät kasvaneesta paineesta huolimatta”, Peelo kertasi edellisen iltansa työn tuloksia.
”Oletko yhtään lähempänä viimeistä komponenttia?” Mekaanikko kysyi toiveikkaana.
”En ole aivan varma, mutta tahtoisin tehdä tämän hyvin täsmällisesti. Kutsutaan niitä vaikka varotoimiksi tämän ’Kaikkinäkevän’ varalle.”
”Et siis aio kertoa minulle yksityiskohtia…”
”En”, Peelo myönsi suoraan. ”Jos hän todella näkee kaiken, mitä epäilen yhä, lienee viisainta, että yksityiskohdat pysyvät ainoastaan minun ajatuksissani.”
Mekaanikko ei vastannut toviin. Sillä aikaa Peelo oli tarttunut vasemmalla puolellaan olevaan kasaan kuparilankaa ja oli alkanut kieputtamaan sitä laitteen keskellä sijaitsevan sylinterin ympärille. Hän työskenteli pitkän tovin täydellisessä hiljaisuudessa, kunnes naapurihuoneesta kuuluvan ulko-oven sulkeutumisen ääni havahdutti hänet kiinnittämään taas hieman enemmän huomiota valkean valtakunnan vankiin.
”Mitä teille siellä oikein kuuluu?”
”Lähetti valvoo tietoisuuden ovia kuningattaren huomion varalta”, Mekaanikko vastasi. ”Minä tulin rauhoittumaan erääseen muistoon. En omaani, mutta… se saa ajatukseni muualle.”
Peelo tarkasti juuri viimeistä senttiä myöten kieputtamansa kuparilangan kunnon huolellisesti, ennen kuin siirtyi seuraavaan vaiheeseen. Hän alkoi valikoimaan seuraavaa asennettavaa putkea ja sopivan mittaisen löydettyään hän ryhtyi mallaamaan sitä aiemmin asetetun, näennäisesti identtisen viereen.
”Kuvaile se minulle”, androidi pyysi.
”Se… mikä?”
”Se muisto, jonka luona olet”, hän tarkensi.
Peelon työhön keskittyvässä hiljaisuudessa oli mennyt jälleen niin monta minuuttia, että Mekaanikko oli jo ehtinyt unohtaa, mitä oli viimeksi sanonut.
”Se on… se on toa ja hänen aviomiehensä. He tanssivat. Ja kappale joka soi on hyvin seesteinen.”
Muovisen putken pää sujahti sisään sylinteriin päästäen paineistetun, joskin märän äänen.
”Näyttävätkö he tyytyväisiltä?” Peelo tahtoi tietää.
”Tiedän, että he ovat”, Mekaanikko vahvisti. Peelo uskoi ymmärtävänsä, miksi hänen ystävänsä koki näkemänsä muiston niin rauhalliseksi. Yhtä siihen liittyvää yksityiskohtaa hän ei kuitenkaan saanut jäsenneltyä loogiseksi.
”Muistojen Laaksossa on paljon portteja, joiden taakse Kaikkinäkevä ei mielellään vilkuile”, Peelo toisti paria iltaa aiemmin kuulemansa sanat.
”En ymmärrä”, Mekaanikko myönsi kuullessaan omat sanansa toistettuna hänelle.
”Jos tuo muisto on sinusta rauhoittava, miksi uskot, että hän ei tahtoisi tarkkailla sitä?”
”Koska hän ei pidä traagisista lopuista”, Mekaanikko vastasi miettimättä.
Peelo hymähti. Hän oli kuullut Mekaanikolta paljon valkoisen valtakunnan kuningattaresta. Androidista ajatus siitä, että jonkin niin suuren valtias suosi vain onnellisia loppuja, oli miltei humoristinen. Toisaalta, kyllähän Klaaninkin pääadmin murehti välillä niin kutsutuista ”pehmeistä asioista”, kuten linnakkeen kasvien selviämisestä.
Lopulta Peelo tuli siihen lopputulokseen, että korkea hierarkkinen asema ei välttämättä määritellyt henkilön persoonaa. Androidi siirsi tämän huomion lopulta uudelleenpohdittavien havaintojen muistipankkiin ja jatkoi sitten työskentelyään
Hiljaista työskentelyä jatkui tällä kertaa kymmeniä minuutteja. Peelon päässä puhuva jonkinlainen tonttu oli vaiennut Muistojen Laakson tarjoamaan aisteja stimuloivaan suojaan samalla, kun androidi itse keskittyi hetkeksi siivoamaan pöydältä pois niitä komponentteja, mitä hän ei uskonut enää tarvitsevansa. Hiljaisuuden rikkoi lopulta koputus Peelon oveen. Pienikokoiset rystyset olivat iskeytyneet hänen oveensa neljä kertaa. Androidi tunnisti koputtajan jo pelkästään näiden tuntomerkkien perusteella, joten hän laski pitelemänsä metallisen rasian huolellisesti ja asteli tikku yhä takaraivossaan avaamaan oven.
”Moi, meillä olis vähän isompi paketti. Voit hakea itse tällä lapulla tai sit pojat voi illalla kantaa sen porukalla tänne, kunhan pääsevät kierrokselta”, selitti oranssihaalarinen postitoimiston kakamakasvoinen lähetti.
Peelo tuijotti hänelle entuudestaan hyvin tuttua ko-matorania hetken, teki muutaman tilannetta arvioivan päätelmän ja tarttui lopulta päättäväisesti matoranin ojentamaan saapumisvahvistukseen.
”Noudan itse, kiitoksia vain.”
”Selvä homma. Hyvää päivänjatkoa”, matoran tokaisi, kohensi kainalossaan puristuvaa pinoa muita vastaavia lomakkeita ja lähti lampsimaan kohti seuraavaa asuntoa jossain kerrosta ylempänä. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt välittömästi marssimaan kohti postitoimistoa, vaan sulki oven matoranin poistuttua ja asteli takaisin huoneistoonsa. Hän jatkoi siivouksen huolellisesti loppuun ja sulki siihen käyttämänsä rasiat lopulta pöytänsä vetolaatikoiden uumeniin.
”Poistun määrittelemättömäksi ajaksi”, Peelo ilmoitti lopulta ja asettui seisomaan eteisen hyllynsä eteen odottaen Mekaanikon kommenttia. Hän sai vastaukseksi ainoastaan unenpöpperöisen, mutta hyväksyvän murahduksen. Sen enempää hän ei kuitenkaan tarvinnut. Tikku irtosi helposti ja se löysi pian taas paikkansa puisen laatikon hellästä huomasta. Androidi tarkisti vielä, että sekä hänen avaimensa että postin ilmoitus olivat yhä hänen vyötäisiä peittävän panssarilaatan raossa turvassa, ja lähti päättäväisesti marssimaan koleaan syysilmaan.
Matka postiin keskikaupungin asuntoloilta ei ollut pitkä, mutta se vaati kulkua läpi Admin-aukion. Se taas tarkoitti sitä, että rakennuksien tarjoamaa suojaa ei juurikaan ollut ja kolea syysviima sai aamun varhaisimmat kulkijat turvautumaan huivien ja takkien kauluksien tarjoamaan suojaan. Peelo ei kylmyyden konseptia juurikaan tuntenut, mutta hän ymmärsi, että se ei ollut lämpötiloihin liittyvistä tuntemuksista mukavimmasta päästä.
Postitoimistolle saapuessaan hän huomioi välittömästi, että harva oli vielä näin aikaisin aamulla hoitamassa asioitaan. Kello ovenpielessä kilahti androidin astuessa sisään ja hän pääsi kävelemään suoraan tiskille muiden asiakkaiden puutteen ansiosta. Takahuoneesta alkoi välittömästi kuulumaan innokkaita askeleita, eikä kestänyt kauaa, kun vihreäkasvoinen pirteästi hymyilevä nainen loikki tiski taakse.
”No mutta hei ja hyvää huomenta ja tervetuloa!” Dinem puhkui energiaa tuttuun tapaansa. ”Aika kolea ilma siellä eikä sinulla ole edes takkia eikä mitään. Vai mahdatko sinä edes kylmettyä? Vai onko tahditonta kysyä? Minusta kylmäkin on ihan kiva, kun sitten voi hyppelehtiä koko ajan, että pysyisi lämpimänä!”
”En”, Peelo vastasi täsmällisesti postivirkailijan höpinän alle hautautuneeseen kysymykseen.
”Voi että no niinhän se varmaan on ja täytyy kyllä sanoa, että et sinä ainakaan näytä hirveän kylmältä vai mitäkäs metallia sinä oikein oletkaan, kun näyttää niin jännittävältä. Vai onko tämäkin tahditonta, kun minä en oikein tiedä, kun välillä jotkut sanovat, että minä kyselen liikaa, mutta lämpimiksenihän minä vain turisen. Heheh! Lämpimikseni, kun kylmästä puhuttiin! Vai hei, olikos sinulla se saapumislappu?”
”Kyllä”, Peelo vastasi jämerästi ja ojensi saapumisvahvistuksen Dinemin työhansikkaiden peittämiin käsiin.
Syntyi noin kolme sekuntia kestävä huomionarvoinen hiljaisuus, kun postineito tuijotti vahvistuksen alareunaan käsin kirjoitettua saapumisnumeroa. Sitten äänetön tauko ajoi täyttä vauhtia pölinän loputtomaan seinään, kun lähinnä itselleen paketin sijainnista vaahtoava Dinem katosi jälleen hyppelehtien takahuoneeseen palatakseen takaisin vain hetkeä myöhemmin.
”Heheh, kärrythän minä tähän tarvitsen!” hän hihkaisi vielä tiskin ääressä odottavalle androidille, jonka katse ja asento eivät olleet värähtäneet piirun vertaa koko keskustelun aikana.
Hilpeästi hyräilevä Dinem katosi sitten taas metallisten kärryjensä kanssa takaisin postin takahuoneeseen ja pian tämän yksinpuhelun sekaan alkoi ilmestymään jonkin painavan esineen liikuttelemisesta aiheutuvia ähkäisyjä. Tämän jälkeen ei kestänyt enää kovinkaan kauaa, kun melkein itsensä korkuista kärryä työntävä Dinem palasi tiskille ja työnsi Peelon paketin porttien läpi tämän viereen.
Suurehkoon, avonaiseen pahvilaatikkoon oli melkoisella huolimattomuudella pakattu sekalainen kasa metallista romua. Nopealla vilkaisulla näytti siltä, että joku oli jättänyt Peelolle vain sylillisen Telakan romuttamon käyttökelvottominta kuonaa. Hieman läheisemmällä tarkastelulla Peelo kuitenkin huomasi, että suurin osa romusta koosti yhden suuremman kokonaisuuden, josta laatikon pohjalla lepäävä romu oli luultavasti vain tipahtanut. Toinen ilmiselvä huomio paketin sisällöstä oli sen ilmiselvä tulen korventama pistävä löyhkä.
”Ai että on jännittävää!” paketin sisältöä Peelon perässä tuijottava Dinem huudahti. ”Se komea etsivä jätti sen sinulle! Sanoi ratkoneensa… ah, jonkun mullistavan mysteerin. Ja sitten hän vain katosi kuin lehti syksyiseen tuleen! Mikä mies!”
Suuri määrä kuivuneita, aivan tavallisia ja ehdottoman ei-miehen-näköisiä lehtiä lenteli syystuulessa postitoimiston ulkopuolella, ja Dinem jäi posket punottaen tuijottamaan hetkeksi niitä antaen Peelolle lyhyen hetken ajatella vapaasti. Yksityisetsivä oli kuin olikin päässyt hänelle jätetyn mysteerin jäljille. Paketin sisällön katkun täytyi tarkoittaa, että se oli peräisin maan tasalle palaneesta Maja Hotellista. Peelon arvio äänekkäästi itselleen puhuvan trenssihaalarisen otuksen taidoista olivat kuin olivatkin osuneet oikeaan.
”Ai mutta himskatti! Minun pitäisi pyytää sinua vielä laittamaan nimesi tähän lappuseen! Mitenköhän saatoin edes unohtaa? Vaikka se pitää jokaisen noudon kanssa aina tehdä! Heheh, kaipa se on tämä aikainen aamu. Vai lieneekö sinulle edes aikaista? Minulle on! Tykkään nukkua pitkään ja nukunkin silloin, kun tulen iltavuoroon. Vaikka välillä on hauskaa nousta tosi tosi tosi toooosi aikaisin ja tulla tänne, kun ulkona ei ole vielä yhtään ketään!” Dinem höpötti kävellessään takaisin tiskin taakse ja ojentaessaan kuittia Peelon eteen allekirjoitettavaksi.
Peelo raapusti printatusta tekstistä käyvän ”EN-01” -allekirjoituksensa paperin alareunaan ja Dinem heitti sen sitten vilkaisematta pöydällä lojuvan punaisen kansion sisään päällimmäiseksi.
Androidi nosti laatikon sisältöineen vaivattomasti syliinsä ja kääntyi vielä kiittämään Dinemiä ennen poistumistaan. Matoranilla oli kuitenkin taas vielä tavanomaistakin enemmän energiaa ja Peelo oli valitettavasti päivän ensimmäinen asiakas, johon sitä oli mahdollista purkaa. Täydellisen paikallaan seisova konemies kuunteli, kuinka ”Heippa ja tervetuloa uudelleen” oli venynyt jo puolen minuutin mittaiseksi tarinaksi siitä, kuinka joku hänen postitoimistossa myöskin työskentelevä ystävättärensä oli päässyt esiintymään paikallisen po-yhtyeen musiikkivideolle.
Postivirkailijan vaahtoamista kuunnellessaan Peelo ymmärsi, että hän oli jo pidemmän aikaa etsinyt juuri tällaista tilannetta. Hänen lähitulevaisuuteen ulottuvat suunnitelmat vaativat jotain juuri tällaista. Hänellä oli selkeä valinta tehtävänä, ja valinnan hän myös aikoi tehdä…
”Niin tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? Se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja alkoi sitten tietenkin vähän liian kovaan ääneen voihkimaan siellä ja siitähän se niiden rumpali, tiedäthän, se sellainen soittaja joka lyö sellaisia pyöreitä juttuja puisilla kepeillä, niin hän sitten tuli siihen paikalle ja kysyi häneltä, että onko hänellä aiempaakin näyttelijäkokemusta ja Hatakuhan meinasi pyörtyä siihen paikkaan, kun eihän hän ollut arvannut, että pääsee kuvauksissa ihan puhumaankin heille ja siitähän se soppa sitten syntyikin, kun se tuottaja luuli, että Hataku voi huonosti ja pyysi sitten niitä harjoittelijoita siellä tuomaan jotain kylmää juotavaa ja ne molemmat sitten lähtivät siitä paikalta etsimään vesipistettä, mikä on minusta vähän kummallista, että sellaista ei ollut siellä studiossa paikan päällä, mutta sitten toisaalta kun miettii niin monestihan noilla soittajilla on kyllä omat vesipullot mukanaan, niin ehkä niitä ei siellä kuitenkaan tarvita. No mutta kuitenkin se kitaristi oli siinä sitten jo ihan pöllämystyneenä, vaikka onkin sellainen ronski ja Hatakua nolostutti siinä vaiheessa jo niin paljon ja hän sitten minulle tuolla takahuoneessakin mainitsi, että hän ei siinä vaiheessa enää ilennyt huutaa niitä harjoittelijoita takaisinkaan, joten hän sitten tavallaan… tiedätkös, ’näytteli’ olevansa oikeasti huonovointinen ja joo kyllähän hän sitten jälkeenpäin sanoi, että olisi pitänyt vain olla rehellinen, mutta sitten taas, näyttelemäänhän hän oli sinne kuitenkin mennyt, niin ei se minun mielestäni nyt niin paha juttu ollut! Mutta kyllähän siinä väkisinkin kuvaukset sitten myöhästyi, mutta ei kuitenkaan liian pahasti, vaikka sitä vettä pitikin siinä sitten hörppiä. Tarwe se oli, Tarwe! Se Hatakun poikaystävä! Mutta niin, olivat ne sitten kuitenkin saaneet kuvattua koko jutun ja olethan sinä varmaan sen lopputuloksen nähnyt, kun se silloin tuolla isoilla näytöillä oli silloin pari vuotta sitten… vai olitkos sinä täällä vielä silloin? Katsos kun en yhtään muista, kun se oli sitä aikaa, kun me muutimme tämän postitoimiston kanssa, kun mehän olimme ennen vanhaan tuolla lähempänä rantaa, mutta kun ne tilat kävivät vähän ahtaaksi, kun väki täällä alkoi tilaamaan noilta muilta saarilta vaikka mitä, ja tässä nyt vain sattui olemaan tällaiset tilat ja melko isot varastotilatkin niin tähänhän me sitten tulimme, mutta se oli kyllä sellainen hässäkkä, että huhhuh ja en ole ihan varma muistanko kaikkia uusia saapujia niiltä ajoilta. Mutta hei sinäpä näytät siltä, että sinullahan on kaikki siinä valmiina, että ei kun hyvää päivänjatkoa vain ja käy meillä uudestaan… vaikka hassuahan tänne on tulla, jos ei ole pakettia noudettavana, paitsi tietenkin jos olet sellaista lähettämässä! Tai kirjettä, sellaisiakin me teemme! Mitäköhän minä edes höpisen, kyllähän sinä tiedät, että posti toimittaa kirjeittä, mutta minulla tiedätkö, lähtee aina välillä vähän rönsyilemään nämä tarinat, mutta ei se mitään, kun onpahan ainakin tekemistä. Ainakin näissä väleissä, kun ei ole muita asiakkaita, vaikka kyllähän sinäkin tavallaan olet meidän asiakas, mutta katso tässähän sitä tutustutaan jos vaikka joskus törmätään jossain tuolla kaduilla, niin moikataanhan sitten! Äläkä välitä, jos en ihan heti huomaa, kun minulla on tapana uppoutua välillä vähän omiin ajatuksiini vähän niin kuin eilen, kun lähdin täältä ja se ihana hattupäinen mies oli käynyt täällä ja ai, miten se vannoi tästä paketista olevan sinulle valtavasti hyötyä, ja miten hän olisi seuraavaksi menossa tapaamaan ’Tuhoutumatonta Miestä’! Ai kun sekin kuulostaa jännittävältä! Hänen elämänsä on varmasti todella upeaa, kun on aina jotakin jännittävää tekemistä ja muuta sellaista. Ja sinäkin kyllä näytät vähän sellaiselta tyypiltä, jolla on jännittävää tekemistä… ja sinun varmaan pitäisi olla tekemässä jotain sellaista ja… öh… mitäköhän… mitäköhän minun pitikään olla sanomassa…”
Dinemin tarina keskeytyi hänen oma-aloitteiseen hämmentyneisyydestä kumpuavaan hiljaisuuteen. Peelo seisoskeli hänen edessään, paketti yhä sylissään postineitoa silmiin tuijottaen. Oli, kuin kukaan ei koskaan aikaisemmin ollut antanut Dinemin puhua loppuun. Viimein, kenties ensimmäistä kertaa koskaan, postineito ei enää tiennyt, mitä sanoa.
”Jotain Hatakun uudesta poikaystävästä, Tarwesta”, Peelo lopulta vastasi. Dinem vain pälyili hämmentyneenä ympärilleen.
”Niin… niinhän minä taisin…”
”Noh, kiitoksia kuitenkin”, Peelo vielä nyökkäsi kohteliaasti ja astui viimein takaisin koleaan syysilmaan Klaanin jo nyt huomattavasti vilkkaammille kaduille. Dinem jäi hämmentyneenä raapimaan kanohiaan. Hän oli onnistunut jotenkin kadottamaan kokonaan jutun juurensa. Häntä pelotti, että se jäisi nyt vaivaamaan häntä koko loppupäiväksi. Kun postineito vilkaisi seuraavan kerran toimiston ikkunasta ulos, Peelo oli kadonnut jo kauas ja Dinemkin marssi lopulta takaisin takahuoneeseen ilman pienenintäkään hajua siitä, mitä hän oli ennen androidin saapumista ollut tekemässä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Ilmiselvää liikettä havaittuaan hän päätti vain marssia sisään. Yhdestä pienestä välietapista ei olisi mitään haittaa ja Peelo epäili vahvasti, että raudan toan luona vierailemisella saattaisi olla positiivisia vaikutuksia hänen tutkimustyölleen.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Hämärästi valaistu huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oli jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle tarpeeksi kovaäänisesti havahduttaakseen takahuoneeseen livahtaneen raudan toan huomion. Pian raskaat askeleet lähestyivät häntä ja takahuoneen ovi narahti hitaasti auki. Haukasvoinen toa laahusti yhä hieman alakuloisen näköisenä paikalle monilinssinen visiiri oikeaa silmäänsä peittäen. Vekotin värähteli eteen ja taakse Peeloa tarkkaillessaan, mutta lopulta raudan toa sai pakotettua kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Näin nopeastiko muutitkin mielesi”, Seran ihmetteli ja pyyhki ruskeaa nahkaessuaan enimmistä metallinpölyistä. ”Ei lainkaan tapaistasi.”
”Kuljin lähistöllä ja ajattelin kysyä mielipidettäsi”, Peelo vastasi melkein rehellisesti ja nyökkäsi katseellaan kohti pöydälle asettamaansa romukasaa.
Raudan toan silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla laatikon sisältöä tutkaillessaan. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran päätyi vain työntämään kätensä laatikkoon. Vähän aikaa toisistaan irronneita osia hämmenneltyään hän äkkiä päätyikin irvistämään ja ottamaan samalla melkoisen harppauksen taaksepäin.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on pommi…”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten laatikkoon, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Ainakin luulen, että sen on ollut tarkoitus olla. Suurin osa tuosta pohjalla olevasta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Näytti siltä, kuin maailman suurin paino olisi pudonnut raudan toan harteilta. Seran tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä varmaan vain kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oli nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Se on peräisin siitä palaneesta hotellista Huonolta Satamakadulta. Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas ottaa askeleen lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken lauseen pöydän yli häntä tuijottavaan androidiin. ”Ajatteletko samaa kuin minäkin?”
”Kenties jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin vain tuleen.”
Seran nyökkäsi Peelon täydennykselle. ”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin.”
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin Totuuden äänen Klaanin kaduilla kuullessaan. Tai, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa. Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Joo? Joo! Tuota, minne sinä menet?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä Zeruelin tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo jopa hieman yllättyi, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”No mutta sehän on DJ Peelo!” hihkui Paacon jo selvästi useamman kahvikupin voitelema ääni. ”Mitä suosikki-roboboyolleni mahtaakaan kuulua näin koleana syysaamuna?”
”En ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä sanoit”, Peelo myönsi. Hän ei myöskään ollut kovin tyytyväinen siitä, että Paaco kutsui häntä yhä artistinimellä, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero viiden sisältö meinasi hypätä työtuoliaan kuluttavan moderaattorin kurkusta takaisin kuppiin. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? No hittolainen. Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti jättäen mainitsematta Paacolle kokonaan sen, että hänen päässään Maja Hotellin palon ja Totuuden etsiminen olivat aivan ehdottomasti yksi ja sama asia.
”No siis, joo, hei. Kaipa minä voin tutkia ne nauhat vielä kerran”, Paaco ymmärsi jo, mitä Peelo oli häneltä pyytämässä. ”Ja hyvä mies laita nyt vaikka joku sormi korvallesi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole korvia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai viisi”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut ainoa, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin asiat visusti poissa hänenkin olemassaolemattomilta korviltaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perse… ei kait se nyt voi… Ei, ei se vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari, jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi vähän oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen vähän päissäni’ -tavalla, eikä silleen ’räjäyttelen hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan vähän sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa aika täsmälleen kuvailemasi kokoista puista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perse”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”Ei ainakaan näin poikkeusaikana. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman… voi saamari nyt. Tiukka vasen, tiukka vasen nyt!”
Peelo ei epäröinyt sekuntiakaan ja teki työtä käskettyä. Hän teki tiukan käännöksen kohti Admin-aukiota ja pysähtyi niille sijoilleen.
”Se saamarin peltipirkko kuuntelee radioitamme!” Paaco ähkäisi turhautuneena ja samalla hetkellä Peelo ymmärsi jo, mistä oli kyse. Admin-aukiolla, noin 20 metriä Peelosta pinkoi valkoinen, keltasilmäinen androidi. Sekin pysähtyi, mutta vain sekunniksi. Kahden koneen katseet kohtasivat ja sitten takaa-ajo oli jo alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä konteilla suljettua, mutta Peelon ketteryydellä nopeasti ylitettyä oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua ylittäessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kolmen kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
”Minä tarvitsen apua, jos tahdomme pysäyttää hänet ajoissa! Peelo huomautti sokaisevasta vauhdistaan huolimatta tyrmistyttävän tyynesti. Hänen radiokumppaninsa päästä kuuluva hurjistunut näppäimistön näpytys kertoi hänelle, että Paacolla oli ainakin jonkinlainen suunnitelma työn alla.
”Kutsuttu jo, mutta sinun täytyy hidastaa häntä!” kuului moderaattorin vastaus. Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Juhliin ja tapahtumiin erikoistarvikkeita myyvä matoralainen katsoi kauhuissaan, kun hänen kojuaan lähestyvistä androideista takimmaisen vasen raaja muuttui jonkinlaiseksi energia-aseeksi ja laukaisi jotain vihreää ja liekehtivää häntä kohti. Kauppias sulki silmänsä varmana siitä, että tämä oli hänen loppunsa, mutta Peelon laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan kauppiaan vierelle ja aiheutti paineaallon, joka vain harmittomasti lennätti kaukau-kasvoisen miehen takamukselleen. Aalto lennätti kuitenkin myös useita laatikollisia tämän tuotteita suoraan edellä juoksevan, valkoisen androidin jalkoihin. Tämän oli pakko hidastaa tahtiaan ja väistää. Se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, jotta Peelo olisi saanut tätä kiinni. Mutta se oli tarpeeksi, jotta joku muu sai.
Sitä, miksi joku oli jättänyt kadun varteen täydellisen rampin saapujaa varten, jäi Peelolle mysteeriksi, mutta sen sijainti oli otollinen. Yksi kauppiaan papatteja sisältävistä paketeista oli vierinyt sen taakse ja maahan iskeytymisen voima sai pahvin sisältöineen räjähtämään näyttävästi. Tämä antoi vielä lisää vauhtia apuvoimien vauhdikkaalle saapumiselle.
Bladiksen ilmalento oli käänne, johon karkulainen ei enää kyennyt vastaamaan. Ilmojen halki tuhatta ja sataa kiitävä pyörätuoli osui moderaattorin ylilennon päätteeksi androidia suoraan tämän valkoiseen ohimoon. Kuului korviahuumaava metallin kolahdus ja karkulainen lysähti maahan, kuin säkki shasalgradilaisia herkkuja. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit hopeisen skakdin viereen. Tyytyväisenä tuolissaan myhäilevä moderaattori tuijotteli vielä saalistaan mustan konemiehen astellessa hänen rinnalleen.
”Hyvä ajoitus”, Peelo kehui.
”Hah! Jos Paaco olisi hälyttänyt minut kaksi sekuntia myöhemmin, olisi käynyt ohraisesti”, Bladis ärjähti. ”Toivottavasti se ei kuollut. Sai melkoisen tällin.”
Tämä oli ensimmäinen hetki, kun Peelo ehti tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka seurasi, kuinka maahan lentäneen kauppiaan ystävät auttoivat tätä pystyyn. Kaikki näytösti olevan kunnossa. Sivullisiksi uhreiksi oli koitunut lähinnä maahan auennut paketti ilmapalloja ja yksi räjähtänyt papattipakkaus.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi rouhea päivä ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, mutta karjahti vielä jotain kulukorvauksista tienvarren kauppiaalle. Peelo ei enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs perseen persettä?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset ja yhdellä pyöräytyksellä käänsi karkulaisen naamapuoli ylöspäin.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi itselleen epätyypillisen penseästi.
”Välittömästi, totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Kelbuuno-Malciremin virtapiirit”, androidi päätteli ääneen botin kallon sivuun, pyörätuolin aiheuttaman vamman alapuolelle kaiverretuista merkeistä. ”Ulkokuori Carnium Enteä, nivelet Mustaa Kättä.”
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en usko, että häntä on ohjelmoitu vihamieliseksi.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Ehkä… jos käyttäisimme verkkokaapelia?”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paacon viimeisin energiavirvoike oli välittömästi lähtenyt matkalle painovoimaa vastaan ja vain hetkeä myöhemmin lavuaariin yökkivä moderaattori ei ehtinyt reagoida siihen, kun tilanne muuttui karmivasta kaoottiseksi.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATUTTAA MINUA! SE SATUTTAA MINUA! MIKSI KUKAAN EI AUTA? MIKSI SE SATUTTAA MINUA?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATUTTAA MINUA!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?” se yritti kysyä. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Tehkää nyt saamari jotain!” Paaco huusi hätääntyneenä, hädin tuskin itsekään tolpillaan.
”Missä pirussa se sairaalahenkilökunta viipyy?”, Bladis ärjyi kaksi sätkivää raajaa yhä otteessaan. ”Olisi kuulunut olla paikalla jo aikaa sitten!”
Peelo ei kuitenkaan huomioinut enää, mitä hänen ympärillään tapahtui. Botin katseessa oli ollut pienen hetken jotain, mitä hän tunnisti. Ja hän sääli sitä. Hän vain tahtoi saada sen rauhoittumaan.
”Peelo, mitä hiivattia sinä teet?” Paaco ehti kysyä, mutta remmi androidin kaasunaamiosta oli jo irronnut. Bladiskin sai puristettua itsestään huomiokykyä, kun Peelo laski maskin kasvoiltaan ja kumartui lähemmäksi huutavaa bottia.
Botin kirkuminen muuttui välittömästi hiljaisemmaksi sen yrittäessä ymmärtää, miksi hänen veljensä oli ilmestynyt naamion takaa. Vihreät, suuret silmät ja vienosti ja rauhoittelevasti hymyilevät, muuten käytännössä piirteettömät kasvot valoivat uskoa Bottiin. Jokainen tuijotettu sekunti helpotti Bladiksen työtä hieman. Peelo kuitenkin tiesi, että ilman perusteellisempia toimenpiteitä Bottia ei saataisi irti tuskastaan.
”Minä tahtoisin irrottaa virransyötöstäsi yhden kaapelin”, Peelo selitti rauhallisesti. ”Se laittaa sinut uneen toviksi. Sopiiko se sinulle?”
”VIEKÖ SE… Viekö se kivun pois?”
”Vie”, Peelo nyökkäsi tyynesti hymy yhä kasvoillaan. Botin ääni oli muuttunut kirkumisesta enemmän tuskaiseksi huokailuksi.
Botin raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista sen verran kasassa, että hän pystyi vahvistamaan arvionsa. Kahden koneen kasvot olivat käytännössä identtiset.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti myöntyä Peelon pyyntöön. ”Minä… se… kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo jatkoi rauhoitteluaan. ”Minä laitan sinut uneen nyt.”
Kumpikaan moderaattoreista ei ollut varma, oliko mustan androidin lausetta seurannut Botin nytkähdys nyökkäys vaiko kouristus, mutta Peelo joka tapauksessa työnsi kätensä kahden paksun lihankimpaleen välistä syvälle sen koneistoon ja kiskaisi voimalla johdosta läheltä Botin selkärankaa. Kouristelu loppui välittömästi ja keltainen valo karkulaisen silmistä sammui. Hetken aikaa hiljaisuutta rikkoi ainoastaan Paacon tietokoneiden tasainen kehräys.
”Mitä Irnakkin perssaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco tuijotti lihareunaista, irrotettua rintapanssaria, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä paljaskasvoisena lihaa, joka sykki hieman Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Tämän ei pitäisi muodostua ongelmalliseksi.”
Bladis uskoi Peelon sanoja. Paacolla oli liian kiire tuijottaa tämän paljastuneita kasvoja kuunnellakseen, mitä kenelläkään oli sanottavana.
”Minä aina luulin, että sinulta puuttuu naama… tai että sen tilalla oli jotain ihan hirveää”, mahikikasvo änkytti. Peelolle Paacon reaktio tuli aitona yllätyksenä.
”Miksi ihmeessä luulit niin?”
Bladiksenkin oli pakko myöntää, että oli omituista nähdä suun liikkeitä yhdistettynä Peelon ääneen.
”No kun… tuo sinun maskisi. Se on aina sinun päässäsi. Aina.”
Peelo katseli Paacoa pää hieman kallellaan. ”Mutta matoranien kulttuurissa on tapana pitää naamiota. En minä ole sinuakaan koskaan nähnyt ilman.”
Androidin argumentissa oli kummallisella tavalla järkeä, eikä Paaco voinut sitä millään kieltää. Vastauksensa päätteeksi Peelo kuitenkin nosti kaasunaamarin takaisin kasvoilleen ja sitoi sen remmin ensimmäisellä yrittämällä. Pienen hetken käytyä keskustelua käsiteltyään kolmikon katse kiinnittyi jälleen yksissä tuumin tajuttomana makaavaan Bottiin ja sen sisälmyksiin.
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tutkii sitä ajallaan, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkiksi. Peelo hymyili maskinsa takana ja kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei osannut enää edes yllättyä, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se sykki edelleen täsmälleen samassa tahdissa. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Juuri, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Hunakasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin. Virransyöttö 1B on katkaistu. Kupe tietää, mitä se tarkoittaa”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan näytti lähinnä tyytymättömältä siihen, miten tilanne oli hoidettu.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet skakdit tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä skakdin selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Njuu”, niukin naukin tilanteesta toipunut Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa persettään irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen, mutta hetki sitten sykkineet tapahtumat saivat hänet vielä toisiin aatoksiin. Vaadittiin ainakin kolme bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa neljä. Pikkuruisten Jättiläisten uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Sairasosaston toimistotiloissa varovaisesti hymyilevä Yilda siirsi muistikirjansa syrjään ja kiitti Peeloa tämän antamista tiedoista. Botti oltiin siirretty tehohoitoon ja Kupe oli hälytetty paikalle välittömästi. Androidi oli saanut päähoitajan kertomuksesta kuvan, että päivä oli ollut osastolla tavanomaista kiireisempi. Yilda kuitenkin vakuutteli, että Botista pidettäisiin huolta ja, että Kupe tekisi kaikkensa leikkaussalissa ”tunkeilijan” poistamiseksi tämän ruumiista.
Poistuessaan Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävän ilman toan luona. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Löysin siskoni tänään”, hän lausui toan sängyn vierellä seisoessaan. ”Hieman yllättäen. Hän on ollut täällä jo tovin, en vain ollut kertaakaan tavannut.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne leveä. Hoitajahenkilökunnan mielestä liian leveä. Moni heistä piti Koobeen läsnäoloa ahdistavana. Yilda oli ollut kiltti ja oli antanut Peelolle luvan pitää huolta toan huoneen siisteydestä.
”Mutta siskollani oli myös komponentti. Viimeinen, jonka tarvitsin Mekaanikon laitteeseen. Pian saan tietää, miksi Totuus halusi satuttaa sinua.”
Ei edelleenkään vastausta, mutta Peelo ei sellaista odottanutkaan. Hetken aikaa hartaasti toan rinnalla seisottuaan androidi viimein lähti talsimaan kohti asuntoaan. Hän oli toiveikas. Kenties hän palaisi Koobeen luokse viisaampana.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin hänen asuntonsa ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen Peelo nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan, jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties minä voin auttaa.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja sinä voit auttaa minua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänenkin tietoisuutensa tylsistyi. Tämän hän päätteli siitä, että hän toden totta kävi läpi päässään jo melko monennetta kertaa Dinemin kertoman tarinan yksityiskohtia. Siitä ei ollut käynyt aivan selväksi, minkä yhtyeen musiikkivideolla Hataku oikein oli esiintynyt. Hän kyllä tiesi yhden toan muotoisen muusikon Klaanin riveistä, mutta hän ei koskaan aikaisemmin ollut ottanut selvää, oliko hänellä kollegoita, joiden kanssa soittaa.
Peelo itse oli aina ollut enemmän konemusiikin ystävä. Hänen ensimmäiset viikkonsa Bio-Klaanissa, lähinnä Paacon yllyttämänä, olivat olleet täynnä ”DJ-Peelon – Elävän Rumpukoneen” esiintymisiä. Oli hän hieman mainettakin niittänyt, mutta lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että musiikillisen uran mukanaan tuomat fanit – ja näiden keskimääräinen käytös – eivät olleet häntä varten.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne sininen olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, punaisia tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Kohtaamisemme taisi tosin olla melko nopea.”
”Liskot pistivät paljon varaasi, Kone. Mutta Suuri Kaupunki on aina ollut suojeluksessani. En voinut antaa mestariesi kaataa sitä.”
”Ymmärrän. Enkä syytä sinua kaupunkisi puolustamisesta. Toivoisin itsekin, että voisin jättää sodan taakseni.”
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva nähdäksesi minut?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi omia sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Sinun kanssasi… ei enempää… valheita.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus, jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Ensin Valkoinen ei sanonut yhtään mitään. Hänen periaatteensa murenivat kuitenkin hetkessä. Hän ei voinut estää itseään vastaamasta kysymykseen, jonka vastauksen hän niin helposti tiesi.
”Tarwe… tietenkin”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti Valkoisen lausuessa Tarwen nimen. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelon kaasunaamion taakse oli noussut jo leveä virne. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Niinkö luulet? Ja mistä sinä sen tiedät?”
”Hän… Dinem… kertoi sen sinulle.”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Kertoiko? Oletko aivan varma, että en vain töykeästi keskeyttänyt häntä ja poistunut toimistosta?”
Eikä Valkoinen ollut. Hän ei ollut varma enää mistään. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Yildan vaiko Kupen kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu olisi revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Tämä ystäväsi”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Jonka takia tulit tänne asti. Rakastatko sinä häntä?”
”En ole aivan varma, mitä se tarkoittaa”, Peelo myönsi. Suntio ei osannut estää itseään tirskahtamasta. Peelon sosiaalinen kokemattomuus oli hänestä suorastaan hurmaavaa.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Lihatytöt saisivat pitää huolta omistaan, voi hyvänen aika…”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Perse”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
”Niin hän tosiaan… kai minä kerroin hänen uuden poikaystävänsä nimen? No kaipa minä kerroin! Niin tosiaan, se iso kaverikin oli kuulemma siellä! Kitara sylissä ja kaikkea. Ai että! Eikä siinä tietenkään kauaa kestänyt, kunnes loputkin siitä yhtyeestä oli siellä paikalla ja Hataku ei meinannut enää millään pysyä naamiossaan ja-”
”Anteeksi, mutta minun täytyy tosiaan poistua”, Peelo keskeytti Dinemin elämää suuremman tarinan, nyökkäsi vielä kohteliaasti ja asteli ovenkulman kellon kilahduksen saattelemana Klaanin nyt jo ihan pikkuisen vilkkaammille kaduille.
Dinem jäi katsomaan suu yhä avoinna, kuinka androidi ripein askelin katosi kadunkulman taakse. Postineito ei kuitenkaan lainkaan pahastunut Peelon äkkilähdöstä. Hänet keskeytettiin usein. Dinem oli jo kauan sitten päätellyt, että muut vain tapasivat olla paljon häntä kiireisempiä. Hyväntuulisesti hyräillen hän jatkoi töitään, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kesken jäänyt tarina jatkui loppuun vain hänen päänsä sisällä.
Peelo hädin tuskin näki eteensä laatikon ja sen korkean sisällön luoman näköesteen vuoksi ja siksipä hänen matkansa takaisin kohti asuntoloita kesti huomattavasti normaalia pidempään. Puolimatkassa hän vielä päätti vaihtaa reittinsä mukulakivisiltä kaduilta pienemmille, mutta tasaisemmille reiteille varmistaakseen, että hänen askeleensa pysyivät mahdollisimman vakaina. Toinen syy reitinvaihdokselle taas juonsi uteliaisuudesta. Tätä reittiä käyttäessään Peelo pääsi kulkemaan suoraan Zeruelin tehtaan ohitse ja kurkkaamaan sisään sen kylkeen rakennettujen toimitilojen ikkunasta.
Niukin naukin kantamustensa takaa mitään näkevä androidi vilkaisi sisään hyvin pikaisesti vain nähdäkseen, oliko toimitilojen alivuokralainen jo paikalla. Mitään tai ketään ei kuitenkaan näkynyt. Pienen hetken epäröityään hän päätti silti marssia sisään. Hän toivoi hartaasti, että raudan toa olisi vain jossain takahuoneessa puuhastelemassa.
Seranille kuuluvan pienen pajan raskas, rautainen ovi oli yleensä päiväsaikaan aina raollaan. Aamu oli kuitenkin edelleen aikainen ja Peelon täytyi käyttää melkoisesti voimaa sen paketillaan auki työntämiseen. Häntä tervehti välitön puuskahdus metallinpölyä, joka karkasi hänen jalkojaan nuollen ulos kadulle.
Pimeä huone ei ollut hirvittävän suuri. Se oli yhdistelmä toimistoa ja elektroniikkapajaa. Seiniä koristivat lasiin suljetut näyttelyesineet erilaisista kivääreistä irtonaisiin tekoraajoihin. Suurin osa toimitilojen pinta-alasta sijoittui kuitenkin takahuoneen paikalle rakennettuun varastoon, jossa pajan ainoa työntekijä säilytti tarkkaan katalogisoituja tuotteitaan.
Tilan keskellä oli leveä rautainen pöytä, jonka keskiosa oltiin jätetty paljaaksi asiakkaita palvelemista varten. Pöydän sivuilta androidi tunnisti ainakin metallinhiomakoneen, juottovälineet sekä telineelle nostetun linssikokoelman. Peelo laski pakettinsa pöydälle kovaäänisesti kiinnittääkseen raudan toan huomion. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken aikaa odoteltuaan Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että Seran ei joko ollut paikalla tai oli poistunut jonnekin hetkeksi. Hieman pettyneenä hän nosti paketin takaisin syliinsä ja lähti marssimaan ulos pajasta… ainoastaan törmätäkseen sen omistajaan oviaukossa.
Seran karjahti ilmoille useita nynrahlaisia kirosanoja yhteentörmäyksen lennättäessä sekä hänet että androidin pajan lattialle. Peelon laatikon sisältö levisi kovaäänisesti kaksikon väliin ja kasa korventunutta metallinpölyä leijaili kaikkialle heidän ympärilleen.
”Anteeksi, anteeksi. En tiennyt, että olet siinä!” Seran aloitti pahoittelutulvansa, mutta itsensä ensimmäiseksi pystyyn kammennut Peelo ei aikonut ottaa niitä vastaan.
”Syy ei ollut meistä kummankaan. On valitettavaa, että olimme ovella täsmälleen samaan aikaan.”
Androidi huomasi sivusilmällään, kuinka Seran paniikinomaisesti kaappasi jotain omista käsistään lentänyttä Peelon romujen keskeltä ja sujautti sen nopeasti tarvikevyönsä uumeniin. Peelolta ei kestänyt pitkään päätellä, että se oli pitkän matkan kommunikaattori, jota Seran ei syystä tai toisesta halunnut myöntää omistavansa. Androidi päätti kuitenkin olla sanomatta mitään ja alkoi sen sijaan kaapimaan pakettinsa sisältöä lattialta takaisin laatikkoon.
”Olen niin pahoillani”, Seran jatkoi vuodatustaan ja liittyi lattialle keräämään palasia. ”Tuota… mikäs ihme tämä oikein on?”
”Hain sen juuri postista. Se liittyy jotenkin Maja Hotellin taannoiseen tulipaloon.”
Raudan toan naamioon kiinnitetty silmänehostin alkoi värisemään hullun lailla. Hetken edestakaisin säristyään visiiri rauhoittui ja Seran kavahti taaksepäin lattialta ilmiselvästi kauhuissaan.
”Peelo… minä olen melko varma, että tuo on joskus ollut pommi!”
Androidi katsoi toaa tämän silmiin, sitten lattialle puoliksi levinneeseen kasaan, sitten taas silmiin.
”Oletko varma?”
Seran nyökkäsi ääni hieman värähdellen. ”Suurin osa tuosta romusta näyttää siltä, että niitä pitkin on yritetty kuljettaa sytytyslankaa. Mutta jos se on tässä kunnossa… se tarkoittaa, että se ei ole vielä… räjähtänyt.”
Peelo ymmärsi nyt, miksi Seran vaikutti yhtäkkiä niin hermostuneelta.
”Minä sanoin, että hain sen juuri postista. Siinä ei ole mitään vaarallista”, hän vakuutteli.
Seran kyllä tiesi, että kaikki postitoimiston läpi kulkeva tarkistettiin ei vain kahdesti eikä kolmestikaan. Eikä kyseessä ollut edes sota-ajan käytäntö. Klaanin läpi kulki usein niin kummallista tavaraa, että turvallisuutta oltiin nostettu jo kauan ennen pohjoisesta leviävää ruskeaa aaltoa.
”Etsivä oli saanut kaivettua sen esiin romun seasta”, Peelo jatkoi selvitystään. Seran oli uskaltanut taas kumartua lähemmäksi laatikon sisältöä ja nosti käsiinsä yhden niistä rautaisista, korventuneista putkista, jonka sisällä hän epäili sytytyslangan kulkeneen.
Hän näytti jälleen hermostuneelta, joskin tällä kertaa hän sai hillittyä itsensä. Peelon kertomus kirvoitti hänessä kuitenkin suuren määrän muistoja, jotka hän olisi mielellään unohtanut.
”Minusta tuli toa siinä hotellissa… syttymisiltana vieläpä”, toa mutisi. ”Minä luulin, että ne Klaanissa riehuneet gangsterit polttivat sen. Eikös siitä jaeltu jotain tuomioitakin?”
”Paaco tarkisti skakdien jokaisen askeleen kamerakuvista siltä päivältä. Heidän osallisuuttaan paloon ei koskaan pystytty vahvistamaan”, Peelo osasi kertoa. Hän oli ottanut palon tutkinnan harteilleen vain muutamaa päivää tapauksen jälkeen, kun nazorakien ilmahyökkäys linnakkeeseen varasti kaiken moderaattoreilta löytyneen ajan.
”Se, että tämä ei ollut räjähtänyt palon aikana… tai, että räjähteestä itsestään ei ole merkkiäkään…” Seran taas aloitti, mutta nosti katseensa kesken häntä tuijottavaan androidiin. ”Ehkä jokin meni pieleen ja räjähtämisen sijasta koneisto syttyikin tuleen.”
Peelo nyökkäsi hyväksyvästi Seranin teorialle.
”Näyttää siltä, että etsiväsi löysi vähän enemmän, kuin tuhopolttoyrityksen. Tämä on rakennettu tekemään vahinkoa. Olen nähnyt samankaltaisia Odinalla… Mata Nuin nimeen, tämä olisi voinut tasoittaa koko korttelin” Seran jatkoi, mutta suostui samalla taas auttamaan Peeloa kasaamaan romua takaisin laatikkoon. Pienen hetken puuhailtuaan enimmät siitä olivat taas kasassa, lukuun ottamatta valtavaa kasaa hienoa metallia, joka yhä pölisi pitkin lattioita.
”Harjaan sen myöhemmin”, Seran toppuutteli Peeloa, joka oli jo valmis etsimään käsiinsä harjan. Yhteistuumin he lopulta kantoivat paketin sisältöineen takaisin Seranin pöydälle.
Peelo tunsi selkäpiissään samanlaisen kutkutuksen, kuin silloin, kun Totuuden ääni kaikui Klaanin kaduilla. Tai silloin, kun maahan lysähtänyt pieni Mekaanikko ojensi hänelle datatikun mysteereineen viimeisenä tekonaan. Se oli se tunne, joka piiskoi Peelon työntämään kaasunaamarin peittämän nokkansa jokaiseen mahdolliseen asiaan Klaanin linnakkeessa.
Moderaattorit olivat jo tottuneet siihen, että muuten tutkimatta jäävät tapaukset saattoi jättää hänen kontolleen. Nyt kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, hänellä saattoi olla mahdollisuus tuoda jotain takaisin ratkaistuna.
”Voinko jättää tämän tänne?” Peelo sitten töksäytti Seranille, joka oli ehtinyt käymään päässään läpi jokaisen paljon todellisuutta kammottavamman skenaarion siitä, miten hänen taannoinen vierailunsa palaneessa hotellissa olisi voinut päättyä.
”Totta kai… tosin, ööh… minne sinä olet menossa?”
Peelo oli harpponut jo puoliväliin kohti raolleen jäänyttä ulko-ovea. Androidin määrätietoiset askeleet johdattivat tätä vauhdilla takaisin Klaanin kaduille.
”Soittamaan puhelua. Kiitoksia avusta. Tulen noutamaan nuo myöhemmin”, hän sitten huikkasi ja luikahti ulos rautaovesta. Hän käänsi nopeasti selkänsä tehtaalle ja suuntasi katseensa kohti muutaman korttelin päässä kohoavaa moderaattorien päämajaa. Käsky aloittaa puhelu oli jo matkannut hänen tietoisuudestaan siihen osaan ohimonsisäistä antenniaan, joka käsitteli Klaanin sisäisiä lyhyen matkan radiolähetyksiä. Huomioiden aamun aikaisuuden Peelo yllättyi suuresti, että hänen tavoittelema henkilö vastasi hänelle niinkin ripeästi.
”Olet soittanut ihan saamarin väsyneen miehen vastaajaan” kuului Paacon toistaiseksi ainoastaan yhden kahvikupin voitelema ääni. ”Onko aivan pakko, jos ei tahdo? Aamu on ollut ihan hirveä.”
”Olen pahoillani aikaisesta ajankohdasta”, Peelo pahoitteli.
”Minulla on uutta tietoa liittyen Maja Hotellin paloon.”
Kahvikuppi numero kahden sisältö valui laiskasti moderaattorin kurkusta alas tämän kuunnellessa Peelon selvitystä. ”Sitäkö sinä vielä jahtaat? Ja minä kun luulin, että Tawatuksella oli sinulle joku ihan uusikin juttu.”
”Yksityisetsivä löysi raunioista vikaan menneen pommin. En usko, että ne vangitut skakdit aloittivat liekkejä. Joku on kantanut räjähteet sisään jo hyvissä ajoin ennen heidän saapumistaan”, Peelo selitti.
”Kaipa minä sitten tutkin ne nauhat vielä kerran”, Paaco huokaisi väsyneenä. ”Ja hyvä mies kaiva nyt vaikka nenääsi tai jotain, että et näytä niin tyhmältä itsellesi lätistessä.”
Oli ihan totta, että Peelo oli kerännyt jo muutaman oudoksuvan katseen tehtaan kupeessa puhuessaan. Androidi käänsi katseensa kohti valopylvästä, jonka huipulla arvioi sen kameran olevan, jolla Paaco häntä parhaillaan vakoili. Hänen vihreät silmänsä nauliintuivat taitavasti piilotettuun linssiin ja moderaattoriin sen toisella puolella.
”Minulla ei ole sieraimia.”
”No niin senkin saivartelija, anna minulle tovi tai kaksitoista”, Paaco puhahti tyytymättömänä. Seran ei ollut aamun ainoa henkilö, jonka äänestä Peelo havaitsi stressiä.
”Olet epätavallisen aikaisin työn touhussa”, Peelo sitten herätteli keskustelua vähän aikaa valvojamoderaattorin päästä kuuluvaa hurjistunutta klikkailua kuunneltuaan.
”Viime yönä tapahtui taas niin paljon outoja asioita, että persposkia kihelmöi. Jouduttiin ylös aika snadisti. Samemään on vielä sillä tiellä. Tulin itsekin takaisin vasta ihan hetki sitten.”
”Ymmärrän”, Peelo hymähti eikä lähtenyt kyselemään enempää. Moderaattorien ajoittaisena apupoikana hän kuuli kyllä paljon sellaisia asioita, mitä hänen ei ehkä olisi kuulunut, mutta yleensä silloin kun päämoderaattorilla oli huolia, pidettiin vainut visusti poissa hänenkin olemassaolemattomista sieraimistaan.
Hetken aikaa Peelon päässä kuului taas pelkkiä Paacon työskentelyn ääniä, kunnes mahikikasvoinen moderaattori viimein löysi etsimänsä päivän tallenteet. Itselleen epämääräisiä mumiseva mies kävi pikakelauksella läpi, ties kuinka monennetta kertaa Maja Hotellin vielä videolla eheää etuovea.
”Niin väititkö tosiaan, että palo olisi lähtenyt suutarista pommista?” Paaco pyysi Peeloa vielä tarkentamaan.
”Konsultoin Serania aiheesta. Hän ainakin tuntuu uskovan niin.”
”Ja minkäköhän kokoisesta paukusta mahtoi olla kyse?” moderaattori tivasi vielä.
”Mahtui verrattaen sopivasti tavallisen kokoiseen pahviseen kantolaatikkoon.”
”No voi perseensuti… ei kait se nyt voi… No kyllä se vissiin vaan voi!”
Peelo tiesi, että Paacolta oli turha kysyä tarkentavia kysymyksiä, ennen kuin tämä oli saanut ajatuksensa kasaan.
”Perse, voi perse. Olisi ehkä pitänyt seurata sen kolistelijan touhuja ihan pikkaisen tarkemmin. Voi saamarin saamari jos tämä nyt… äääh…”
”Niin”, Peelo muistutti olevansa yhä linjoilla.
”Okei, tämä kuulostaa tosi tosi tyhmältä, mutta tänne saarelle saapui joku ihme botti tuossa loppukesästä. Käyttäytyi aika oudosti, mutta tiedätkö, sillä tapaa ’olen sniffaillut jänniä substansseja’ -tavalla, eikä silleen ’poltan hotelleja’ -tavalla.”
”Botti?” Peelon mielenkiinto heräsi.
”Joo, sellainen… noh. Oikeastaan aika paljonkin sinun näköinen. Paitsi että valkoinen ja panssarit ihan väärissä paikoissa. Ei tehty sille mitään, kun se lähinnä vaelteli kaduilla täysin harmittomasti. Katseltiin sitä aika monta viikkoa eikä ikinä nähty sen tekevän mitään liian kummallista. Annettiin sille pikkuinen luukkukin, että ei menisi ensimmäisellä sateella oikosulkuun.”
”Ja?” Peelo oletti, että kertomus jatkuu.
”Ja tässä minä katson, kun se iltana ennen tulipaloa kantaa täsmälleen kuvailemasi kokoista lootaa Maja Hotelliin sisälle ja poistuu viisi minuuttia myöhemmin paikalta ilman sitä.”
”Voi perseensuti”, Peelo imitoi kankeasti sitä, mitä oletti Paacon päässä parhaillaan liikkuvan. ”Puhuit ’luukusta’. Missä se sijaitsee?”
”Ei edes kaukana sieltä. Tawastian vieressä on niitä pieniä asuntoja. Numero kolmonen.”
Androidia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän alkoi ottamaan suuria, ripeitä harppauksia kohti linnakkeen pohjoisreunaa ja valvomosta hänelle kommunikoivalla moderaattorilla oli täysi työ kameroiden kanssa pysyäkseen tämän perässä.
”Jäbä hei, kai sinä ymmärrät, että olet teknisesti menossa tekemään pidätystä?”
”Ylittääkö se toimivaltani?” Peelo kysyi tyynesti ja väisti ketterästi kulman takaa kääntyvän kuriirin, joka huolimattomuuttaan melkein törmäsi tummanpuhuvaan viilettäjään.
”En saa millään päähäni tähän kellonaikaan. Tawan myöntämä tutkintalupa on aika kovaa kamaa, mutta jos se pehmoperäinen droidi on valmis käyttämään pommeja niin en usko, että hän lähtee matkaasi ilman kamppailua.”
Peelo yhtyi Paacon huomioon. Hän valmistautui siihen, että hän joutuisi käyttämään voimaa. Hän oli kuitenkin vakuuttunut siitä, että ”Botti” täytyisi ottaa vähintään kuulusteltavaksi.
Noin minuuttia myöhemmin Peelo saapui moderaattorin ohjastamaan paikkaan. Pieni numeroa kolme esittävä kyltti oli metallisen oven yläpuolella vain korttelia Tawastian itäpuolella. Peelo suoristi ryhtiään ja valmistautui koputtamaan oveen. Siihen vain vastattiin ennen, kuin hän ehti tekemään niin.
Keltasilmäinen, muuten valkoinen androidi läimäisi jo päivän toisen oven päin Peeloa, joka onnistui kuitenkin tällä kerralla pitämään tasapainonsa. Admin-aukiota kohti kiitävä botti oli tiennyt, että häntä tultiin noutamaan ja se pinkoi nyt useaa metriä Peeloa edellä. Mustan androidin refleksit olivat kuitenkin terävät. Takaa-ajo oli alkanut.
Peelon etukeno syveni, jalkanivelien servot kuumenivat ja vauhti kasvoi kakamankaltaisiin sfääreihin. Jokainen suunnankorjaus täytyi tehdä pomppaamalla lähintä tarjolla olevaa rakennuksen seinää käyttäen. Mutta samalla, kun Peelon vauhti kasvoi, niin kasvoi myös pakenijan. Androideista valkoisella ei kuitenkaan ollut Peelon suurinta etua: moderaattoritornissa istuvaa toaa, joka tunsi kaupungin kadut paremmin kuin kukaan muu.
Yhtä pienen ostoskeskuksen läpi kulkevaa oikotietä myöhemmin ero pinkovien koneiden välillä oli laskenut noin puoleen. Peelo kuitenkin tiesi, että jos pakenija oli edes puoliksi niin kuin hän, ei väsymys koituisi ongelmaksi vielä pitkään aikaan. Ja kadut alkoivat jo loppumaan kesken.
”Menossa pääportteja kohti. Tällä vauhdilla jyrää vain tiensä katsastuspisteestä lävitse”, Peelo tiedotti Paacoa. Yläsatamakatua lähestyessään hän näki jo, että vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Hänellä oli korkeintaan kuuden kadunkulman verran aikaa saavuttaa karkulainen, ennen kuin jäljellä oli pelkkä suora tie ulos linnakkeesta.
Peelo toimi epäröimättä. Hänellä oli tasan yksi mahdollisuus.
Salamannopeasti Peelon vasen raaja muuttui jonkilaiseksi aseeksi ja laukaisi vihreää ja liekehtivää energiaa karkulaista kohti. Hänen itsensäkin yllätykseksi hänen huumaavasta vauhdista tehdyt laskelmat pitivät kutinsa. Energia-ammus osui maahan karkulaisen eteen ja aiheutti paineaallon, joka lennätti tämän väkivaltaisesti suoraan vauhdista maahan. Kuului kammottava rasahdys, kun valkean androidin kallo iskeytyi katukiveykseen ja sen ruumis lysähti maahan, kuin säkki shasalgradin merkittävimpiä vientituotteita. Peelo iski vasemman jalkansa poikittain ja liukui viimeiset metrit karkulaisen viereen. Pienen hetken hengähdettyään ja tyrmättyä karkulaista tutkittuaan sillan toiselta puolelta alkoi kuulumaan kovaäänisen rullailun ääniä.
”Skarrarrarrin Paaco! Olisi hälyttänyt minut minuuttia aikaisemmin niin olisin ehtinyt mukaan toimintaan!” Peeloa lähestyvä moderaattori ärjyi pettyneenä. ”Hyvää työtä silti, robopoju.”
”Hei Bladis”, Peelo tervehti kohteliaasti. ”Tilanne oli hallinnassa kaiken aikaa”, hän vielä vakuutteli.
”No näemmä”, Skakdi makusteli. ”JA TÄÄLLÄ EI SITTEN OLE NIIN MITÄÄN SAAMARIN NÄHTÄVÄÄ!”
Bladiksen hätyytellessä paikalle saapunutta uteliasta yleisöä, oli Peelolla viimein hetki tarkastella karkulaisen ulkonäköä kunnolla. Se toden totta näytti merkilliseltä, aivan kuten Paaco oli jo vihjannut. Sen ruumiinrakenne oli Peelon tavoin hyvin kevytrakenteinen, mutta tasaisen ja perusteellisen panssaroinnin sijasta, karkulaisessa oli useita strategisia rakoja, joista pursusi ulos keltaista, synteettistä pehmytkudosta.
Botin kasvot olivat pääosin piirteettömät. Kaksi suurta keltahohteista silmää ja irvistykseen vääntynyt suu olivat ainoat merkille pantavat muodot. Hetken takaa-ajettavaansa tutkittuaan Peelo nosti tämän pökertyneen ruhon vaivatta olkapäilleen ja soi katseen Bladikselle, joka oli muutamalla hieman törkeällä sanavalinnalla saanut heitä ympäröivän väkijoukon hajotettua.
”Valvomoon”, Bladis vastasi Peelon sanattomaan ”Mihin? -kysymykseen. ”Samella on tarpeeksi hirveä aamu ilman, että kannamme tätäkin murheenkryyniä hänen nähtävilleen.”
Peelo teki työtä käskettyä ja lähti marssimaan takaisin kohti Admin-aukiota karkulainen tiukasti selässään. Bladis rullaili laiskasti hänen peräänsä, sadatellen yhä Paacon liian myöhään lähetettyä avunpyyntöä. Pyörätuolin vanki olisi mielellään ottanut jokaisen mahdollisuuden päästä mukaan toimintaan. Peelo ei kuitenkaan enää kuunnellut, hän oli päätellyt karkulaisen ulkonäöstä tarpeeksi ollakseen kummissaan.
”No mitäs hittoa?” oli Paacon reaktio sille, että Peelo rysäytti hänen eteensä kasan valkoista ja vähän toan muotoista metallia.
”Sitähän se minäkin tässä…” Bladis kommentoi tuijottaen tajuttoman botin kerrassaan merkillisiä, pyöreitä ja pehmeitä…
”Ei tarpeellista”, Peelo keskeytti skakdin ajatukset.
Paacon tyhjien tölkkien ja ruokapakkausten keskelle raivattu tila ei ollut kovin suuri, mutta karkulaisen tajuton ruumis ei paljoa sitä muutenkaan vienyt. Valvomon pääasiallinen asukki ei ilmeestään päätellen ollut lainkaan tyytyväinen siihen, että tilannetta tultiin käsittelemään hänen näyttörikkaaseen pyhättöönsä. Bladis taas oli jo hetken etsinyt välinettä, jolla kaiken varalta sitoa karkulainen uuden pakoyrityksen varalta.
”Sairashoitokunta on tulossa”, skakdi murahteli rullaillessaan ympäri valvomoa. ”Minä laittaisin kutaleen silti ensin selliin. Jos se on riehunut saamari räjähteiden kanssa.”
Peelo hymähti myöntävästi, Paaco taas lähinnä hermostuneesti.
”Minä tahdon tuon rotjakkeen pois työpöydältäni”, mahikikasvo mutisi yhä selvästi väsyneenä.
”Totta kai”, Peelo myöntyi. ”Tahdon vain vilkaista sitä ensin.”
Kumpikaan moderaattoreista ei estänyt, kun Peelo alkoi raaja kerrallaan käymään läpi tajutonta androidia. Paaco oli sillä aikaa kaivanut tiedot Maja Hotellin vierailijoista iskupäivältä. Nyt, kun tapausta tutkittiin uudessa valossa, muuttui tärkeäksi ymmärtää, ketkä vierailijoista sopivat mahdolliseksi kohteeksi.
”Ei tartu kyllä mitään kovin erikoista haaviin. Merkittävin tapahtumakin hotellin auditoriossa koko päivänä oli Geeveen kirjakerho. Niin ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde” Paaco tuumasi listat yhä pääasiallisella näytöllään auki.
”Ellei iskua oltu tarkoitettu Klaania itseään kohtaan”, Bladis ärisi.
”Epätodennäköistä”, Peelo päätteli. ”Räjähde oli luultavasti linnoituksen sisällä rakennettu. Miksi käyttää se hotelliin, jos sen liikuttaminen oli niinkin helppoa?”
Moderaattoreilla ei ollut kysymyksiin helppoja vastauksia. Peelon analyysi karkulaisen ruhosta alkoi kuitenkin hitaasti tuottamaan tulosta.
”Eikä täysin ainutlaatuinenkaan. On tullut törmättyä pariin aika samannäköiseen kolistelijaan vuosien varrella” valvomon penkkiin takamuksestaan miltei fuusioitunut, vihreä moderaattori muisteli.
”Hotb-” Bladis aloitti, mutta onnistui keskeyttämään itsensä. ”Öh, ’Botti’ ei ainakaan tänä aikana, minkä on Klaanissa viettänyt, ole näyttänyt merkkejä siitä, että osaisi puhua. Kuulustelukeinojen pitää varmaan olla vähän… luovempia.”
”Ööh, pikkuinen lempinimi vain”, Paaco riensi väliin, ennen kuin Peelo ehti kyseenalaistamaan tapaa, jolla Bladis oli karkulaista vahingossa kutsumassa. Moderaattorin ja mustan androidin katseiden kohdatessa Paacon katse ei mahtanut itselleen mitään, ja vaelteli pitkin Peelon muotoja. Hän oli jo tovi sitten ynnännyt yhteen kaksi plus kaksi siitä, minkä vuoksi androidi tiesi niinkin lyhyellä vilkaisulla karkulaisesta niin paljon: Jalkojen nivelet, kylkipanssarit, kallon muodot. Huoneessa oli kaksi konehenkilöä, joiden ulkonäöissä oli merkillinen määrä yhteyksiä.
Peelolta ei kestänyt montaa hetkeä huomata, että Paaco ja Bladis vaihtelivat hänen takanaan merkityksellisiä katseita. Hän ymmärsi nopeasti, että tilanne vaati selventämistä.
”Vortixxien laboratorioilla on muutama luottotoimittaja. Osien samankaltaisuus ei kerro heidän tarkoitusperistään. Sitä paitsi…” Peelo keskeytti ja moderaattorien kauhuksi työnsi kaksi sormea karkulaisen rintapanssarin raosta sisään venyttäen voimalla valkoista metallia auki. Kun Peelo kiskaisi sormensa irti, jotain punertavaa oli jäänyt niihin roikkumaan.
”… minä en ole varma siitä, tekikö hän sitä tahallaan.”
Paaco nyrpisti nokkaansa. Peelon sormesta roikkuva aines oli liian paksua ollakseen verta, eikä moderaattoreilla ollut syytä epäillä, että sellaista olisi robottimaisen elämänmuodon sisällä muutenkaan virrannut. Peelo nosti sormensa lähemmäksi vihreitä suuria silmiään ja nuuhkaisi.
”Minä tahtoisin hänet auki”, androidi sitten ehdotti.
”Et muuten perhanassa!” Bladis murisi vastaan. ”Katsoa saa, mutta ei koskea. Pahimmassa tapauksessa se on mennyt virittämään pommin itseensä. Ei enempää sorkkimista ennen kuin sairasosaston väki on tehnyt läpivalaisun… ja sitonut tämän raajat jollain. Eikö sinulla perhana Paaco ole täällä mitään köyttä muistuttavaakaan?”
”Tämä on valvomo!” mahikikasvo ähkäisi malttiaan hitaasti menettävälle skakdille. ”Minulla on täällä ehkä lakunauhaa…”
Moderaattorien kinastellessa Peelo tuijotti yhä vain sormiaan ja niihin tarttunutta massaa. Hän vilkaisi edessään makaavaa tajutonta androidia taas hetken ja sitten taas sormiaan. Sitten taas androidia. Sitten hän vain toimi. Bladis ehti hädin tuskin karjahtaa Peelon nimen, kun tämä oli jo tarttunut kaksin käsin kiinni botin torsoa peittävästä panssarista ja repäissyt sen irti.
Se irtautui aivan liian helposti. Sen liitokset olivat mädäntyneet käytännössä sulaksi. Bladis oli jo irrottamassa Peeloa karkulaisesta, mutta pysähtyi rullilleen nähdessään, mitä sen sisältä paljastui. Paaco karjaisi ääneen Peelon epäilyksien paljastuessa todeksi heidän silmiensä edessä.
Siinä, missä olisi pitänyt raksuttaa botin vähintäänkin oletettu koneisto, kasvoikin jotain punaista ja sykkivää. Koko botin sisälmykset olivat valloillaan kurottelevia rihmastoja lihaa, jotka olivat väkivaltaisesti survoutuneet botin osien sisälle ja väleihin. Eikä kyse ollut missään nimessä tavallisesta lihasmassasta eikä edes synteettisestä kudoksesta, jota botin rintapanssaristakin oli syystä tai toisesta löytynyt. Tämä liha näytti vain sairaudelta. Tunkeilijalta olennossa, johon se ei kuulunut.
Paaco oli kohtuuttoman onnellinen siitä, että hän ei ollutkaan ehtinyt juoda aamulleen tavanomaisia kahvikupillisia. Ne olisivat muuten olleet jo matkalla ylös. Puhdas järkytys sai moderaattorin silti voimaan pahoin, mutta tämä pysyi tolpillaan niukin naukin.
Peelo ja häneen jo miltei tarttunut Bladis kavahtivat molemmat taaksepäin lihan valtaaman botin alkaessa kouristelemaan hallitsemattomasti. Raajat, joiden liikkeen olisi kuulunut olla määrätietoista ja hienovaraista, supistelivat ja sätkivät, kuin riivattuna. Ja sitten alkoi kirkuminen. Korviavihlova, naisen pohjattoman kivun ja tuskan balladi, joka pakotti Bladiksen terästämään itsensä ja järkensä.
”SE SATTUU! SE SATTUU NIIN KOVAA! MIKSI KUKAAN EI AUTA MINUA? MIKSI SE SATTUU NIIN PALJON?”
Peelo oli saanut itsensä ensimmäisenä tokenemaan ja yritti jo painaa valkoisen botin raajoja takaisin pöytää vasten, mutta tuloksetta. Bladis oli hänen vierellään vain muutamaa sekuntia myöhemmin, ja vaikka skakdinköriläs sai pidettyä botin jalat jokseenkin paikallaan, vaati se kaiken voiman pyörätuolin vangilta, joka ei voinut ottaa tukea mistään.
”SE SATTUU!” botti taas huusi. Sen keltaiset silmät vilkuilivat omaa avonaista torsoaan ja sen sisällä sykkivää sairautta.
”MIKSI MINÄ EN OLE KUOLLUT? LUOJAN NIMEEN MIKSI EN SAA KUOLLA?” se aneli. Peelon suuret silmät olivat lukkiutuneet botin omiin. He tuijottivat toisiaan vain ohikiitävän hetken, ennen kuin seuraava kouristus sai botin taas huutamaan.
”Voi saamari, pois tieltä!” Paaco karjahti hädin tuskin tolpillaan. Moderaattori ryntäsi bottia pitelevän kaksikon ohitse ja toimi nopeammin, kuin Bladis oli koskaan nähnyt Valvomon valtiaan liikkuvan.
”Sori tyttö, mutta tämä kirpaisee aikaa kovaa”, Paaco pahoitteli mahdollisesti jopa vilpittömästi. Kun kukaan ei ollut huomannut, mahikikasvoinen moderaattori oli kiskaissut virtakaapelin irti yhdestä tietokoneistaan, ja toinen sen päistä yhä seinässä, iski sen suoraan Botin sisälmykset vallanneeseen lihaan.
Pienen hetken näytti siltä, että Paacon äkkinäinen temppu vain pahensi kouristelua, mutta sitten, kahden muun yllätykseksi ja järkytykseksi, lihan sykkiminen alkoi rauhoittumaan huomattavasti. Sen raajat sätkivät yhä, mutta Bladis sai omalla painollaan pidettyä karkulaista jo kasassa.
Hitaasti, mutta varmasti seinästä vedetty virtapiikki saikin karkulaisen lihakset rentoutumaan, ja kun sen ruumis lysähti taas rennoksi Paacon pöydällä, johto heitettiin syrjään ja uroteon tehnyt moderaattori lysähti työtuolilleen hieman järkyttyneenä itsekin omasta teostaan.
”Minä en… tahallani”, Botti yritti kähistä lopen uupuneena, mutta huomattavasti rauhoittuneena. ”Kipu… se kipu laittoi minut tekemään sen.”
”Minä uskon sinua”, Peelo rauhoitteli hämmentävästi ruumiiltaan itseään muistuttavaa karkulaista. Botista ei kuitenkaan irronnut mitään muuta. Se lysähti takaisin tajuttomuuteen heti, kun lihakset olivat kokonaan lakanneet sykkimästä hänen sisällään.
”Mitä Irnakkin supersaatanaa”, Bladis huohotti ja päästi viimein irti Botin rentoutuneista raajoista. Paaco oli kääntänyt katseensa lihareunaiseen, irrotettuun rintapanssariin, joka makasi edelleen lattialla. Peelo sen sijaan tutki yhä lihaa, joka värähteli vienosti Botin uneksivasta tilasta huolimatta.
”Kupe tietää, kuinka saada hänet taas käyntiin”, Peelo rauhoitteli moderaattorikaksikkoa. ”Hän tuntee minun sisukseni läpikotaisesti. Soveltuu varmaan häneenkin.”
”Mikä saatana aiheuttaa tuollaista?” Bladis ihmetteli ääneen. Hän oli yhä vihainen siitä, että Peelo oli vasten hänen käskyään käynyt käsiksi Bottiin, mutta siitä seurannut paljastus oli aivan liikaa, jotta hän olisi enää tohtinut nostaa sitä esille.
”En tiedä”, Peelo valehteli, joskin ainoastaan hieman. Mekaanikko oli kertonut hänelle tarpeeksi dynamosta puuttuvasta viimeisestä komponentista. Se, miksi sitä löytyi hotellin polttaneen Botin sisältä, oli hänelle kuitenkin mysteeri. Ei kuitenkaan voinut olla sattumaa, että Etsivä oli päässyt tämän jäljille, eikä siis voinut olla myöskään sattumaa, että Mekaanikko oli maallisen ruumiinsa mukana tulleessa viestissään vaatinut juuri häntä ratkomaan Tapaus Hotellia.
”Saisinko ottaa näytteen? Olen varma, että Kupekin tulee tutkimaan sitä, mutta minä voisin aloittaa välittömästi”, Peelo ehdotti.
Bladis heilautti kättään myöntymyksen merkitsi. Peelo kumartui välittömästi Botin yläpuolelle. Moderaattoreista kumpikaan ei edes yllättynyt, kun androidi kaiveli lonkkapanssarinsa sisältä tyhjiösulkimella varustellun pussin ja pienen hopeisen veitsen.
Yhdellä sulavalla viillolla Peelo irrotti omaa nyrkkiään hieman pienemmän palasen lihaa Botin keinotekoisen sydänkiven vierestä ja asetti sen pussin pohjalle. Isäntäruumiistaan irrottuaankin se värähteli edelleen. Peelo sulki pussin nopeasti ja sujautti sen takaisin veitsensä kanssa panssarinsa uumeniin.
Vain hieman sen jälkeen, kun hän oli valmis, Valvomon ovi rävähti auki ja kaksi hoitajahaarniskaista, riuskaa matorania pamahti sisään Valvomoon paarien kanssa. Näistä ensimmäisen ei tarvinnut etsiä apua tarvitsevaa kauaa. Rurukasvoinen hoitaja pyyhki järkytyksen kasvoiltaan niin nopeasti, kuin se oli suinkin mahdollista. Peelo auttoi kaksikkoa nostamaan Botin paareille ja Paaco nosti hieman kuvottuneena sen rintapanssarin hoitajien matkaan.
”Tulen antamaan raportin hieman perästä päin”, Peelo tiedotti matoraneja, jotka nyökkäsivät ja lähtivät juoksujalkaa ulos Valvomosta Botti paareilla välissään.
Paaco oli loputtoman onnellinen siitä, että kauhujen rakkine oli viimein ulkona hänen työtilastaan. Bladis sen sijaan oli hiljaa ylpeä siitä, kuinka tehokkaasti Paaco oli toiminut.
”Minä en ymmärrä. Jos tuo syöpäläisen täyttämä kamaluus polttikin sen hotellin, niin mitä hiivattia ne karkotustuomion saaneet zakazin ääliöt tekivät? Eivät ne minun muistaakseni kieltäneet osallisuuttaan.”
Peelon piti miettiä Bladiksen selvitystä hetken. Kaksi mustiin siteisiin pukeutunutta zakazlaista olivat tosiaan jääneet kiinni polttoyönä, mutta ainoa todiste näitä vastaan oli näiden oma haluttomuus puhua ja Seranin silminnäkijätodistus. Erityisesti näistä jälkimmäistä Peelo oli kuitenkin valmis epäilemään. Erityisesti heidän aamuisen, väkinäisen kohtaamisen jälkeen.
”Salliiko tutkintalupani sivullisten kuulustelemisen?” hän tahtoi tietää.
”Kattaa”, tilanteesta toipuva Paaco uumoili, mutta päätyi lopulta kaivamaan pöytälaatikostaan Tawan allekirjoituksella varustetun paperin, joka oli valtuuttanut Peelon tehtävään.
”Mutta jokainen haastattelu ja niiden sisältö pitää raportoida ja järjestää meidän kauttamme.”
”Hyvä on”, Peelo nyökkäsi. ”Tahtoisin vaihtaa pari sanaa Seranin kanssa. Huomenna, jos se vain sopii. Tahdon kuulla hänen silminnäkijälausuntonsa uudestaan.”
Bladis murahti hyväksyvästi. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta hän oli iloinen, että hän ei joutunut ottamaan tapauksesta vastuuta.
”Minun tulisi käydä antamassa lausuntoni sairaalaan”, androidi sitten tuumasi ja lähti näkyvästi tekemään lähtöä. Bladis rullaili hänen peräänsä määrätietoisesti.
”Ja minä lähden katsomaan, että Same ei ole repinyt omaa naamaansa irti viime yön takia.”
Yhteistuumin he jättivät Paacon yksin Valvomoonsa. Hän oli nostanut jo energiajuomatölkin huulilleen ja otti siitä kulausta hurmoksessa, josta olisi voinut luulla moderaattorin viettäneen vuoden aavikolla. Vaadittiin tosin myös ainakin neljä bassopitoista sävellystä täydellä äänenvoimakkuudella, että hänen ajatuksensa kääntyisivät taas muualle.
Pahimmassa tapauksessa jopa viisi. Hatuttajien uusin single lähti soimaan ja moderaattorin takamus muodosti jälleen kaitan työvaltaistuimensa kanssa.
Kanohi Kelaetaan parran kohdalta raapiva Kupe oli tottunut siihen, että Peelo vieraili hänen luonaan. Sen lisäksi, että androidi oli erittäin utelias lääketieteen suhteen, oli hänen vankkumaton uskollisuutensa sairasosastolla makaavalle ystävälleen jotain, mille sairaalan päällikkö olisi nostanut hattua, jos olisi sellaisen omistanut.
Tällä kertaa Peelon kanssa jutustelu oli kuitenkin paljastanut pelkkää hulluutta. Kupen päivä oli ollut jo valmiiksi aivan liian kiireinen. Nyt sen päälle laskettiin kaksi toisiinsa kiinnittynyttä elämänmuotoa, joiden irrottaminen toisistaan oli osoittautunut käytännössä mahdottomaksi. Muutaman lihankimpaleen turvallisesti irrotettuaan Kupe oli sulkenut leikkaussalin todettuaan, että he eivät voisi poistaa loppuja ennen kuin he tietäisivät, miten syvälle liha oli Bottiin juurtunut.
Peelo oli luvannut palata hänen juttusilleen seuraavana päivänä, jotta kirurgit voisivat ottaa mallia Peelon anatomiasta ja täten turvallisemmin operoida Bottia myöhemmin. Toistaiseksi lihan urhi oli vaivutettu syvempään koomaan, jotta enempää tuhoa tämän sisuksille ei tapahtuisi.
Poistuessaan Kupen toimistossa Peelo ei kuitenkaan voinut estää itseään taas koukkaamasta osastopotilaiden kautta. Kuten hän oli tehnyt joka päivä Totuuden ilmentymisen jälkeen, hän kävi puhumassa muutaman sanan sängyssään puoliksi istuma-asennossa lepäävälle ilman toalle. Tälläkään kertaa Koobeen katse ei seurannut androidia, kun tämä astui hänen huoneeseensa. Katse Mirulla oli pysyvästi naulittuna vastakkaiseen seinään. Toan rintakehästä ulos pistävä kuula loisti kirkkaampana, kuin mikään muu huoneessa.
Kupe oli vahvistanut epäilyksensä nopeasti. Kuulaa oli mahdotonta poistaa ilman, että Koobee olisi menehtynyt operaatioon. Se piti häntä hengissä useammalla kuin vain yhdellä tavalla.
Se ei kuitenkaan tuntunut pitävän hengissä Koobeen sielua. Hän ei ollut sanonut enää sanaakaan sen jälkeen, kun Totuus oli kaikonnut hänestä. Yksikään lukuisista sanoista, joita Peelo oli vanhalle ystävälleen osoittanut, ei ollut aiheuttanut reaktiota. Androidi ei ollut toiveikas tälläkään kertaa.
”Puhutkohan sinä enää koskaan?” Peelo pohti ääneen. ”Olisi taas mukava kuulla ääntäsi pitkästä aikaa.”
Koobeen katse oli tyhjä, mutta virne edelleen, kuin hän olisi kuullut maailman maukkaimman vitsin. Se oli hermostuttanut hoitohenkilökuntaa useampaankin otteeseen. Se oli yksi syy sille, miksi Koobeen huoneessa niin moni asia oli Peelon vastuulla.
”Tänään tapahtui merkillisiä asioita. Luulen päässeeni Totuuden jäljille. Minä aion pian tietää, miksi hän satutti sinua.”
Ensiksi ei kuulunut minkäänlaista vastausta. Sitten, kun Peelo oli kääntänyt katseensa aivan pieneksi hetkeksi kohti Koobeen syrjäistä ikkunaa ja sille tuotuja huonekasveja, vastasi Koobeen suulla joku ensimmäistä kertaa kokonaiseen viikkoon.
“LIHA ON KOHTA SINUSSAKIN, SENKIN PEELO!”
Tilanne oli ohi yhtä nopeasti, kuin se oli alkanutkin. Kun Peelo sai rekisteröityä, mitä oli tapahtunut, Koobee istui taas aivan normaalisti sänkynsä pohjalla. Peelo oli huomaamattaan ottanut useamman askeleen taaksepäin. Hän ei ollut edes varma, kenen suusta sanat olivat peräisin. Hän vain tiesi, että hänen ystävänsä oli jossain kaukana hänen tavoittamattomissaan. Peelo marssi ulos sairaalaosastolta ajatuksissaan ainoastaan huoli siitä, että Koobee ei koskaan paranisi. Se korvautui kuitenkin nopeasti tahdolla puskea eteenpäin. Peelolla oli enää yksi asia, mitä hän voisi ystävänsä hyväksi tehdä.
Noin kymmenen minuuttia myöhemmin Peelon asunnon ulko-ovi sulkeutui ja ensi töikseen hän nappasi puisen huonekalun sisälle asetetun datatikun ja iski sen taas kiinni takaraivoonsa. Hän istuutui taas työpöytänsä ääreen ja kaivoi panssarinraostaan lihaa sisältävän pussin samalla, kun odotti yhteyden muodostumista.
Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan, Mekaanikko eikä Lähetti, ei vastannut hänen kutsuunsa.
”Olit oikeassa viimeisen komponentin suhteen, Mekaanikko. Etsivän työ tuotti tulosta”, hän yritti avata keskustelua siinä toivossa, että yhteyden toisessa päässä vain odotettiin, että hän alkaisi puhumaan. Hiljaisuus kuitenkin vain jatkui.
Peelo ei tahtonut huolestua. Oli monia järkiperäisiä syitä sille, miksi tontuilta ei kuulunut vastausta. ”Kaikkinäkevän” katseelta pakoilu oli ajoittain vaikeaa ja ennen kaikkea vaarallista ja tiukan tilanteen tullen oli täysin ymmärrettävää, että piileskelevät otukset vain pysyisivät hiljaa.
Siihen ajatukseen tuudittautuessaan Peelo vain päättäväisesti jatkoi työn alla olevan koneen parissa puuhailemista.
Hän oli erittäin tyytyväinen siihen, että oli nähnyt suurimman osan tarvittavasta vaivasta etukäteen. Suurin osa Peelon jäljelle jääneestä ajasta meni Botin sisältä kaapatun lihankimpaleen tarkkaan leikkelyyn. Kudosnesteen tirskahduksista välittämättä androidi jakoi kimpaleen kolmeen osaan ja asetti ne sen jälkeen huolellisesti niille tarkoitettuihin säiliöihin koneen sisällä. Anturit säiliöiden pohjalla värähtivät, vaikka laitteessa ei kulkenut vielä lainkaan virtaa. Se kertoi Peelolle, että hän oli onnistunut, vaikka häntä olikin pelottanut, että Paacon virtatemppu olisi vahingoittanut lihaa liikaa.
Seuraavaksi hän asetti paikalleen kammen, aivan tavallisen sellaisen, paikkaan jossa se pääsi pyörittämään laitteen yläosan lukuisia hammasrattaita. Muutamalla varovaisella pyöräytyksellä sen toimivuutta testattuaan Peelo ruuvasi kammen pidikkeet paikalleen ja totesi olevansa valmis.
Kasaamisen viimeinen vaihe sisälsi ainoastaan johdon. Universaalia kiinnityskaapelia oli usean metrin verran ja liitettyään sen toisen pään ensin koneeseen itseensä Peelo kuitenkin pysähtyi ja jätti johdon toisen pään pöydälle odottamaan. Hän tahtoi katsoa luomustaan hetken. Viikkojen työ oli viimein tullut päätökseensä.
Kyhäelmää katsellessa ei tuntunut enää lainkaan omituiselta, että lihan kaappaama botti oli onnistunut rakentamaan pommin kotitekoisesti. Nopealla vilkaisulla Peelonkin rakentama laitos näytti lähinnä metallin ja johtojen muodostamalta hulluudelta, mutta sitä se ei todellakaan ollut.
Mekaanikon ohjeet ja Peelon osaaminen elektroniikan saralla olivat yhdessä luoneet dynamon. Mutta eivät sellaista, jonka tarkoituksena oli luoda sähkövirtaa, joskin virtaa kylläkin. Sellaista virtaa, joka mahdollisti liikkeen. Tietoisuuden liikkeen.
Oli ollut Sarajin surmaaman Mekaanikon onni, että juuri Peelo oli saapunut auttamaan moderaattoreita Sarajin kanssa kamppailussa. Tavallinen mieli, ”Suuren Hengen lapsen” mieli, ei olisi dynamon avulla paljoon pystynyt. Tarvittiin joku, joka luontaisesti kykenisi katsomaan verhon taakse. Tarvittiin Peelon keinotekoinen mieli, jotta lihan valheiden verkon läpi voisi nähdä.
Kenties liha oli juuri siksi iskenyt hänen siskoonsa. Kenties juuri siksi hänet oli karmaisevalla tavalla pelattu ulos yhtälöstä. Mutta Peelon sisällä raksuttivat vain liskojen käsien rakentamat koneet ja päässä välkkyi äly, joka toimi datalla sähköisien impulssien ja lihan sijasta.
Peelo oli valmis kohtaamaan Totuuden, joka verkon kautta oli satuttanut hänen ystäväänsä. Valmis matkaamaan maailmaan, josta Mekaanikko uumoili, vastaukset saattaisivat löytyä.
”Minä saavun”, hän lausui, vaikka kukaan ei ollut vieläkään häntä kuulemassa. Datatikku irtosi yhdellä lyhyellä liikkeellä hänen takaraivostaan ja dynamoon kiinnitetty johto luiskahti siihen tilalle. Päättäväisellä otteella ja hetkeään epäröimättä, Peelon käsi tarttui dynamon kampeen ja alkoi pyörittää.
”Etsi minut”, kuului odottamaton ääni Peelon pään sisällä. Mahdollisesti naiselle kuuluva ääni kajahteli hyvin heikkona. Peelo kiristi tahtiaan.
Jokaisella pyöräytyksellä hän näki vähemmän huonettaan ja enemmän puhdasta valkoista. Peelo kiristi tahtia heti ymmärtäessään laitteen toimivan. Hän jätti kädelleen käskyn jatkaa pyörittämistä siitäkin huolimatta, että hän tietoisesti lakkaisi tekemästä niin.
”Etsi minut”, ääni, joka selvästi ei ollut Mekaanikon, lausui taas. ”Kellokoneiston takana. Jos vain pääset ohi hänen katseestaan.”
Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun Peelon näkökentässä oli pelkkää valkeutta. Hän vauhditti pyörittämistä entisestään…
”Kenties sinä voit auttaa minua.”
… kunnes valkeuteenkin alkoi ilmestymään säröjä.
”Ja vastineeksi… minä voin auttaa sinua.”
Tyhjyyden reunalla, ikuisuuksien päässä raksuttavan kellokoneiston kaikkinäkevän katseen rajalla leijui synkkä särö. Se ei kuitenkaan tuntunut valon puutteelta synkkyydestään huolimatta. Sen läsnäolo kajasti jotain kellon kuningattaren todellisuuteen.
Se kajasti Peelon. Ilmassa leijuva särö sulkeutui hänen takanaan yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin. Siitä, kuinka androidi oli valkoiseen todellisuuteen saapunut, ei jäänyt jäljelle merkkiäkään. Ja kun hänen jalkansa osuivat maahan ensimmäistä kertaa, hän myös ymmärsi, että tonttujen sanoista huolimatta hän ei ollut…
… teknisesti ottaen kaikkialla, vaan aivan ehdottomasti jossain.
Maan hienovaraiset epätasaisuudet olivat täsmälleen sellaisia, miten Peelo ne edellisellä kurkistuksellaan muistikin. Tällä kertaa hänellä ei kuitenkaan ollut kahta pientä ystävää todistamassa saapumista. Hetken aikaa hiljaisuudessa seisottuaan hän tuli myös siihen tulokseen, että häntä hetki sitten kutsunut äänikin oli hiljentynyt. Hiljaiseen tyhjyyteen saapunut androidi ei ollut aivan varma, mistä aloittaa, joten hän vain päätti lähteä kävelemään ja katsoa, mitä tapahtuu.
Valkoinen, hienon rakeinen maa rasahteli Peelon askeleiden alla. Toisin kuin suurimmalla osalla tasangon halki taivaltaneilla, androidin silmien ei tarvinnut totutella kauaa edessään aukeavaan tyhjyyteen. Hän erotti himmeästi hohtavan horisontin ja kaukana hänen oikeallaan makaavat hopeiset rauniot. Ilman Mekaanikon ja Lähetin opastusta oli kuitenkin mahdotonta sanoa, mihin suuntaan hänen oli tarkoitus lähteä marssimaan.
Taivaan perusteella suunnistaminenkaan ei selvästi ollut vaihtoehto. Sitä ei nimittäin ollut. Koko maailma hänen ympärillään oli suljettu valkoisella, tasaisella katolla. Ei aurinkoja, ei tähtiä. Pelkkää puhtautta. Androidi pysähtyi hetkeksi ja nosti samalla jalkaansa ja seurasi, kuinka pienet valkoiset rakeet valuivat hitaasti hänen kantapohjastaan takaisin maahan. Se oli liian karkeaa hiekaksi, mutta liian hienoa kiveksi. Hänestä kuitenkin tuntui siltä, että niiden alla oli jotain kiinteämpää. Muuten hänen kohtalaisen raskaiden jalkojen olisi pitänyt upota huomattavasti syvemmälle.
Peelon loogisin päätelmä oli ottaa suunnaksi kaatuneista hopeisista pilareista koostuvat rauniot siitäkin huolimatta, että matka niille näytti ylitsepääsemättömän pitkältä. Peelo kuitenkin oletti, että aika valkoisilla tasangoilla oli suurimmaksi osaksi merkityksetöntä. Päättäväisesti hän alkoi laittamaan askelta toisen eteen ja aloitti matkan, joka vähemmän tarkkaavaisen mielessä olisi tuntunut toivottomalta.
Ikuisuus oli kuitenkin Peelolle täysin siedettävä konsepti. Sen kuluttua ja tapahduttua hän alkoi viimein erottamaan lisää yksityiskohtia raunioista. Paikkaa lähestyessään hän alkoi myös erottamaan pilarien seasta muitakin muotoja. Hän ei matkannut tasangoilla enää yksin.
Hopeisen romun keskellä kyyristeli pitkäraajainen olento. Peelo lähestyi yllättävää ilmestystä selkäpuolelta ja erotti hetki hetkeltä enemmän yksityiskohtia: olento oli kookas mutta laiha, ja sen selässä roikkui suomuisia riekaleita. Sen yläselkää halkoi vaakatasoinen evä, josta – aivan kuten olennon käsivarsistakin – roikkui pieniä luunkappaleita. Olennon kumaran asennon vuoksi Peelon oli mahdotonta nähdä sen päätä, mutta selkäpuolella huomiota herätti erityisesti olennon pitkä, riutunut häntä.
Peelo oli miltei raunioiden kupeessa ja lähestyi olentoa harkituin askelin. Hän ei katsonut asiakseen varsinaisesti piiloutua – koska miten se olisi tällä tasangolla edes onnistunut? – mutta pysyi silti valppaana. Androidi joka tapauksessa hätkähti, kun raunio-olento käänsi äkisti kalan kallon peittämät kasvonsa klaanilaista kohti.
”Kreeh, mitä nyt taas?” kyyryselkäinen lisko rääkäisi.
Peelo käänsi niskaansa viistoon muodostaakseen katsekontaktin häntä huomattavasti suurokokoisemman otuksen kanssa.
”Hyvää vallitsevaa vuorokaudenaikaa”, androidi tervehti kohteliaasti, joskin sanojaan tarkkaan harkiten. ”Sattuisitteko tuntemaan paikallista maastoa? Oppaani on hukassa ja vierailen ensimmäistä kertaa.”
”Vai että ensikertalaisia…” Kun liskomainen olento ojentui täyteen muotoonsa ja kääntyi kohtaamaan tulijan, Peelo tunnisti sen zyglakiksi. ”Maastoa… maastoa, muka, kreeh… Olisikin!”
Peelo pälyili hetken ympärilleen ja hänenkin täytyi myöntää, että horisontissa ei näkynyt paljoa muutamaa etäistä kumpua lukuun ottamatta. Sitten hän mittaili katseellaan keskustelukumppaniaan. Tämä näytti paljon elävämmältä, kuin mikään tasankojen olento, mitä Mekaanikko oli hänelle etukäteen kuvaillut.
”Osaisitko edes ehdottaa minulle suuntaa? Olen tullut tapaamaan Totuutta. Olen ymmärtänyt, että hän saattaisi elää täällä jossain.”
Zyglak kallisti päätään hämmentyneen näköisenä. ”Ensin se kysyy maastoa, jota ei enää ole, ja sitten se tahtoo totuutta, josta en ole koskaan kuullutkaan. En lukenut luistani mitään tällaista.”
”Luit luista?” Peelo pohti ääneen. ”Kuinka sellainen toimii?”
Ennen kuin zyglak sai mahdollisuutta vastata, jatkoi Peelo kuitenkin omaa ajatusketjuaan. Hänen oli myönnettävä itselleen, että hän ei ymmärtänyt paljoakaan vallitsevasta tilanteesta. Hänen lieni parasta aloittaa perusteista.
”Sinä muuten näytät ihan zyglakilta. Miten sinä olet tänne päässyt? Rakensitko sinäkin dynamon?”
Kalankallokasvo tuhahti. ”Rakensit! Rakensit… tyypillistä tinaukkelia… kreeh! Minä en ole rakentanut kuin hyvää suhdetta henkimaailman kanssa!” Zyglak levitteli pitkä käsiään. ”Minun kuuluukin olla täällä, henkien kera. Ei mitään kepulipeliä tai kommervenkkejä!”
Peelon vihreiden silmien läpitunkeva katse lähti harhailemaan hetkeksi, kun hän yritti prosessoida kuulemaansa.
”Henkiä? Osaisivatko he osoittaa minulle suunnan? Tai edes kertoa, missä tarkalleen olen. Minulle on kerrottu ainakin Muistojen Laaksosta, mutta ilman maamerkkejä on hankala lähteä arvaamaan.”
Liskohirmu hieroi käsiään. ”Osaisivat taatusti! Mutta tokkopa tahtovat! Syvyyksien henget johdattavat syvyyksien lapsia, omaa kansaa, eivät ketä tahansa. Paitsi ehkä Manu, kreeh…”
”Manu? Minä tiedän muuannen Manun. Puhuu lähinnä muiden päiden sisässä. Itse en koskaan ole kuullut, tosin. Kenties meillä kuitenkin on yhteinen tuttava?”
”Voi minun henkeni…” zyglak mutisi. ”Missä seurassa liikutkaan…”
Peelo katseli ajatuksiinsa vaipuvaa liskoa. Hetken kuluttua Zyglak jatkoi taas. ”Mutta… Muistojen Laaksoa on matkalainen vailla. Mitä luulet sieltä löytäväsi?”
”Alkuperäisen oppaani, toivottavasti. Ja vihjeitä Totuuden olinpaikkaan. Tämä ei vaikuta paikalta, jossa olisi hirveän helppoa piiloutua.”
Zyglakin katse kalapäähineen kätköistä oli arvioiva. ”Olen unohtanut Muistojen Laakson”, lisko lopulta huokaisi. ”Kreeh… Suuren Kumouksen jälkeen siellä alkoi liikkua liikaa väkeä, metalliukkoja ja muuta kuulakansaa… kun henkimatkaan, teen sen lihani armosta ja kysyäkseni neuvoa kansani vainajilta! En joiltain kaupunkilaisilta! Niin että! Kreeh! Ruuhkaa! Syvyyksien mukalapset! En sitten ole käynyt siellä ja… ja… unohdin missä se on.”
”Suuri Kumous ei ole minulle tuttu”, Peelo myönsi samalla hieman harmistuneena siitä, että liskon kehno muisti seisoi hänen ja määränpäänsä tiellä. ”Onko täällä tapahtunut jotain?”
”Ai että onko tapahtunut? Luuletko, että tämä paikka on aina ollut tällainen joutomaa? Katso ympärillesi! Kreeh! Kun se mokoma kellopelityttö saapui ja ajoi Lihan Tyttäret syvimpaan maanrakoon, muuttui maastokin samalla. Kävelevät kasvotkin alkoivat välttelemään sitä paikkaa, minne se kamala kilkattava koneisto pystytettiin. Kreeh! Luulin, että kaltaisesti tinaukko tietäisi. Eikö muka sinussa rattaat samalla tapaa raksuta?”
”Ei samalla tavalla”, Peelo myönsi samalla, kun näki uuden mahdollisuutensa liskon tarinassa. Kutsuvat sanat hänen saapumisensa yhteydessä kutkuttivat häntä. ”Tämä kellokoneisto. Osaisitko sanoa sitten, missä se sijaitsee?”
”Niinkö kovaa tahdot totuutta etsiä, että olet valmis kuuntelemaan kellotytön rasittavaa raksutusta?” Zyglak uumoili ihmeissään.
”Tämä on tärkeää”, Peelo vahvisti. Kaasunaamarin takaa oli vaikeaa tunnistaa ilmeitä, mutta vihreähohteisesta katseesta paistoi tarpeeksi päättäväisyyttä, jotta lisko viimein taipui.
”Kreeh! Olkoot! Vilkaisepa tuota suurinta kaatunutta pilaria vieressäsi. Kun jatkat sen suuntaisesti noin… sanoisinko seitsemisen ikuisuutta, alkaa sinua tulla vastaan vaeltelevia koneenpahasia. Se, mistä ne laahustavat, on päänmääräsi. Tosin siinä vaiheessa varmaan toivoisit jo, ettei sinulla olisi kuuloa. Se raksutus saa pinnan melkoisen kireälle.”
Peelo vilkaisi liskon ohjaamaan suuntaan. Hän toivoi samalla, että hänen valmistelema neuvotteluväline olisi tarpeeksi tehokas tasankojen kaikkinäkevää valvojaa taivutellakseen. Mutta jos hän ei kerran löytäisi Mekaanikkoa mistään, seuraavaksi paras vaihtoehto oli kysyä siltä, joka – ainakin väitetysti – näki ja kuuli kaiken. Ja kenties… vilkaista sen taakse.
”Kiitoksia”, androidi nyökkäsi. ”En koskaan kysynyt nimeäsi. Minun on Peelo. Olen ymmärtänyt, että se on kohteliasta kertoa.”
”Tietäjä Fatizax!” zyglak julisti. ”Heimojen viisain tietäjä! Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä! Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija! Myöhässä käräjävalmisteluista!”
Liskon sävy muuttui huomattavasti puheenvuoron loppua kohden. Ilmeisesti hän oli muistanut jotain. ”Henkivaelluksen aika taitaa olla ohi. Minua kutsuu nyt henkien sijaan, kreeh, politiikka…”
Peelo ei ehtinyt hyvästellä liskomiestä, kun tämä vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta. Mitään ei seissyt enää siinä, mihin androidi tuijotti, joskin painaumat Fatizaxin jalkojen alla jäivät todisteeksi siitä, että jotain hänen edessään oli kuitenkin hetki sitten seisonut.
Kaasunaamarikasvo ei tiennyt zyglakien taidoista tarpeeksi spekuloidakseen, kuinka tietäjä niin vaivattomasti Valkoiseen Paikkaan liikkui. Eikä hän sitä pitkäksi aikaa jäänyt murehtimaankaan. Sen sijaan hän alkoi tutkimaan kaatunutta, puoliksi murentunutta pilaria, jonka hän oletti Suuren Kumouksen kaataneen. Sen pinnassa oli yhä jonkin verran symboleita, jotka pystyi lukemaan.
Peelon harmiksi hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niitä. Ympyröiden sisälle kaiverretuista riimuista osa oli kokonaisia ja osa reunoiltaan rikkonaisia. Niistä ainoastaan yksi muistutti androidin mielestä jotain – labyrinttiä esittävä – muita huomattavasti suurikokoisempi riimu.
Hyvin nopeasti Peelo kuitenkin päätti, että hän ei saanut kuvioiden tuijottelusta irti mitään hyödyllistä ja otti suunnakseen Fatizaxin osoittaman suunnan. Seitsemän ikuisuutta ei kuulostanut hänen mielestään liian pahalta. Hän suoristi kaasunaamariaan, kiristi sen remmin ja aloitti matkansa kohti horisonttia, jossa ei vielä näkynyt yhtään mitään.
Noin kaksi ja puoli ikuisuutta myöhemmin Peelon oli kuitenkin pakko myöntää itselleen, että hänen mielensä oli järkkynyt. Kuvat sekä Botin sisällä sykkivästä lihasta että Koobeen purkauksesta olivat pysyvästi piirtyneet hänen mieleensä. Huoli hänen parhaasta ystävästään oli toki kalvanut häntä jo pitkään, mutta nyt hän tunsi myös menettäneensä jotain muutakin, kun häntä niin kovasti muistuttava Botti oltiin kiidätetty sairaalaosastolle.
Peelon luotto Kupeen oli ehdoton, mutta hän pelkäsi, että tällä kertaa ehdotonkaan ei riittäisi.
Noin kaksi ikuisuutta myöhemmin hänen ajatuksensa viimein katkesi, kun tasankojen ensimmäinen vastaantulija sitten zyglak-tietäjän leijaili häntä vastaan. Lihasta koostuvat leijuvat kasvot eivät edes hidastaneet Peelon kohdalla. Androidin täytyi itse pysähtyä ja kääntyä katsomaan, minne oranssi olemus viiletti. Sen suunta oli täsmälleen se, mistä Peelo oli itse tulossa. Androidi tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että se tuskin tarkoitti mitään.
Täsmälleen yhtä ikuisuutta myöhemmin häntä vastaan kiisi kaksi lihakasvoa, vihreitä tällä kertaa. Niiden suunta oli sama, kuin edelliselläkin, ja tälläkin kertaa Peelo pysähtyi hetkeksi seuraamaan niiden nopeaa katoamista horisonttiin.
Seuraavan ikuisuuden aikana lihakasvojen määrä kasvoi kasvamistaan. Niiden liikeradoista oli mahdotonta päätellä paljoa, mutta Peelosta ehdottomasti tuntui siltä, että ne tahtoivat pois sieltä, mistä ne olivat tulossa. Syy sille alkoi myös hitaasti selviämään androidille, jonka tietoisuuteen oli alkanut hivuttautumaan tikitystä, joka ei ollut peräisin hänen omasta koneistostaan.
Hänen näkökenttäänsä ilmestyi viimein jotain, joka ei liikkunut. Häntä itseään vain hitusen pienempi hahmo oli lyyhistynyt maahan joskus hyvin kauan aikaa sitten päätellen sen valkoisen tomun peittämästä tilasta. Kaatunut soturi oli maannut tasangoilla koskemattomana ties kuinka pitkään.
Sen muoto muistutti pääasiassa matorania, raskaasti varustautunutta sellaista. Oikeassa kädessään se piteli liekinmuotoista suurta kilpeä ja vasemmassa jonkinlaista sauvaa. Matoranin kasvot olivat kuitenkin sen kaikkein erikoisin piirre. Kaksi valtavaa hammasta oli ryöpsähtänyt ulos sen naamiosta. Muita ulkoisia vammoja sotilaassa Peelo ei huomannut. Hän jatkoi matkaansa kummastuneena.
Vähän ajan päästä kaatuneita matoraneja alkoi löytymään lisää. Peelo huomasi, että ne olivat järjestäytyneet jonkin sortin kiltoihin, joista jokaista edusti näiden eri muotoa olevat kilvet. Liekkikuvioiden lisäksi Peelo oli erottanut edustajia ainakin saksen ja sahan muotoisista kilvistä.
Mitä lähemmäksi määränpäätään Peelo asteli sitä enemmän ruumiita hän kohtasi. Samalla, kun kellokoneiston ääni muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi, alkoi matoranien ruumiiden seasta löytymään uusia, oletettavasti näiden kimppuun hyökänneen osapuolen joukkoja.
Nämä suippokalloiset luurangot tuskin koskaan omistivat lihaa tai panssaria ympärillään. Mekanisoitujen, tummanpuhuvien sotilaiden määrä matoranien joukossa kasvoi myös, mitä pidemmälle androidi talsi, mutta ei kuitenkaan samassa tahdissa. Oli selvää, että koneet olivat jyränneet tiensä läpi matoranien rivistöistä hälyttävällä voimalla. Siinä vaiheessa, kun horisontissa raksuttava kellokoneisto viimein erottui loputtomasta tyhjyydestä, alkoivat matoranien tappiot olla mittakaavaltaan hirvittäviä. Androidi ei sen nimeen vannonut, mutta hän epäili löytäneensä todisteet Fatizaxin mainitsemasta Suuresta Kumouksesta.
Satojen kaatuneiden kasoista pilkisti myös jotain muuta merkillistä. Hammaskasvoisten joukkojen seassa makasi kuolleita, joiden raajat olivat ajan saatossa vääntyneet uuteen muotoon. Ilman elämääkin ne näyttivät käyvän läpi hidasta muodonvaihdosta, jonka merkitystä Peelo ei edes osannut spekuloida.
Eikä ehtinytkään. Aika oli viimein ottanut hänet kiinni. Viimeinen ikuisuus kului kuin itsestään Peelon keskittyessä kuuntelemaan hammasrattaiden raksutusta. Se ei häirinnyt häntä lainkaan, päinvastoin. Hän huomasi tikityksessä paljon mielenkiintoisia vivahteita. Kaavoja, syklejä jopa. Hänestä tuntui hieman yllättävältä, että kellokoneiston käynnissä ei ollut mitään selittämätöntä. Se toimi täsmälleen niin kuin sen kuuluikin huolimatta massiivisesta koostaan. Taistelun jäljetkin olivat hitaasti alkaneet katoamaan tasankojen muodoista. Täällä oli puhtaampaa, kuin missään muualla.
Tyhjyyden reunalla raksuttava kellokoneisto hivuttautui hitaasti Peelon näkökenttään. Kilometrejä laaja raksuttava messinkihirmu lähestyi askel askeleelta. Etäisyyttä kuitenkin riitti vielä, mutta kärsivällisesti ikuisuudet taivaltanut Peelo ei antanut sen haitata. Hän tutki rauhallisesti näkemäänsä analysoiden sen jokaista yksityiskohtaa.
Lopulta hän vain pysähtyi odottamaan. Hän oli päässyt etäisyydelle, jossa hän kykeni erottamaan jotain kellotaulun keskeltä. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen hänen odotukseensa viimein vastattiin. Peeloa lähimpänä raksuttaneet suurikokoisimmat hammasrattaat alkoivat väistymään sivummalle. Sata metriä korkeiden rattaiden takaa alkoi Peeloa kohti lähestymään se pieni muoto, jonka hän oli erottanut jo aiemmin. Se liikkui nytkähdellen ja hitaasti. Kellokoneiston hitaimmat hammaspyörät määrittivät sen tahdin. Peelo odotti lisää. Hänellä ei ollut kiire.
Määrittelemättömän ajan kuluttua hahmon pystyi viimein tunnistamaan. Pitkää, mutta siroa olentoa kannattelivat kymmenet tämän selkään upotetut messinkiset sauvat, joiden toiset päät olivat kiinnitettyinä jossain kilometrien päässä kellokoneiston uumenissa. Valkoinen, piirteetön kuningatar pysähtyi kauas Peelon yläpuolelle ja soi tälle silmättömän, mutta kaikkinäkevän katseensa.
”Olet kulkenut pitkän matkan vuokseni, Kone. Kaltaistasi ei ole tehty matkaamaan minun maailmassani.”
Ääni kuului kaikkialla, ei ainoastaan Peelon päässä. Siitäkin huolimatta androidi osasi paikallistaa sen kuuluvan kellosta roikkuvalle naiselle.
”’Sinun’ maailmasi”, hän kyseenalaisti. ”Sen perusteella, mitä olen nähnyt, en ehkä tekisi samaa päätelmää.”
Vihreät silmät kaasunaamarin takana naulitsivat itsensä Kaikkinäkevän valkoiseen kehoon. Peelo huomasi välittömästi sen järkyttävän kunnon. Se näytti siltä, kuin se olisi roikkunut kellossa mädäntymässä vuosituhansia. Tasankojen aisteja raastava utu yritti kuitenkin piilottaa sen androidilta. Hänen huomiokykyään vain ei niin helpolla peitottu.
”Olemme tavanneet ennenkin”, Valkoinen jätti huomiotta Peelon naljailun. ”Sotatantereella kauan sitten. Olet muuttunut valtavasti niistä päivistä.”
”Minä muistan”, Peelo myönsi. ”Sinä taasen et vaikuta muuttuneen lainkaan.”
”Kovaa puhetta liskojen isoimmalta epäonnistumiselta. Varjotun tärkein hyökkäys lepäsi olkapäilläsi… ja annoit vaivaisen maan toan silpoa itsesi. Kuinka pettynyt äiti Rautakala mahtoikaan olla.”
”Se järjetön kuoleman määrä, minkä aiheutin siellä, olisi oikeuttanut kuolemani. Toisin kuin sinä, minä päätin oppia jotain”, Peelo murehti aikoja, jotka hän olisi mieluusti unohtanut.
”Miksi sitten olet täällä? Miksi nähdä tämä vaiva, jos et ole täällä vain mollaamassa minua?”
”En tullut tapaamaan sinua. Tulin tapaamaan Totuutta”, Peelo julisti. Valkoisen elekielessä tapahtui huomattava muutos. Messinkisauvat laskivat tätä alemmaksi, lähemmäksi Peelon kasvoja.
”Totuutta”, Kaikkinäkevä toisti. ”Ja miksi luulet, että löydät hänet täältä?”
”Hän puhui hiljattain. Muutamalla tämän maailman asukkaalla oli syytä uskoa, että hänen sanansa olisivat kaikuneet täälläkin.”
”Niin ne tekivät”, Valkoinen myönsi. Hänen ääneensä oli ilmestynyt ripaus murhetta. ”Mutta hän ei ole täällä. Ei ole koskaan ollutkaan.”
Peelo ei tiennyt kuinka vastata. Hän oli melko varma, että Valkoinen ei ainakaan tietoisesti valehdellut hänelle. Joskin tämän ulkomuodosta kävi hyvin selväksi, että tämä ei huomioinut edes itseään verhoavia valheita.
”Hän kaikuu täällä aina joskus, hiljattainkin jopa, mutta ne ovat vain sanoja. Puheen puukkoja, jotka on suunnattu niitä kohti, jotka ovat jo valmiiksi rikki. Hän yrittää täyttää sisimpämme aukot ymmärryksellä, mutta niin tehdessään hän vain repii meitä enemmän auki.”
”Kuulostaa siltä, ettet itsekään pidä hänestä hirveästi”, Peelo tuumasi.
”Hän sysäsi minut tielle, joka on ollut raskas ja täynnä verenvuodatusta. Totta tai ei, hänen sanojensa hinta on ollut hirvittävä.”
”Verenvuodatusta”, oli Peelon vuoro toistaa haistaessaan Valkoisen moraalisen virheen. ”Kuten siskoni satuttaminen?”
”Sinun siskosi…”, Valkoinen harkitsi sanojaan. ”… oli eksyksissä. Minä annoin hänelle tarkoituksen.”
”Sinä annoit hänelle kipua”, Peelo ampui takaisin järkkymättömänä. ”Minä en pidä siitä. En pidä niistä, jotka satuttavat toisia.”
”Siksikö sinä Totuuttakin etsit? Koska hän satutti ystävääsi?”
”Niin”, Peelo myöntyi. ”Hän satutti Koobeetä.”
Oli mahdotonta sanoa, oliko hammasrivistöjen muodostama ilme myötätuntoinen vaiko pelkästään irvistys, mutta jokin Peelon asenteessa oli tehnyt Kaikkinäkevään vaikutuksen. Messinkisauvat tämän selässä alkoivat yksi kerrallaan irtoamaan. Ennen muutaman viimeisen katkeamista, ne kuitenkin kiskoivat Valkoista takaisin kohti kellotaulua.
”Hyvä on. Puhutaan.”
Ja kun viimeinen messinkisauva irtosi valkoisesta lihasta, otti messinkinen silta vastaan tämän näkyvästi uudelleenmuotoutuvan olemuksen. Liha vetäytyi naisen sisään, kun tämä asteli hitaasti tyhjästä muodostuneeseen portaikkoon kohti Peeloa. Ei kestänyt kauaa, kun androidin edessä oli jotain aivan muuta, kuin kellon kuningatar.
Valkohaarniskaisen, kuvankauniin selakhin askeleet olivat kevyet ja hartaat. Kellokoneiston vihreiden valojen luomat varjot pomppivat sileistä, terävistä pinnoista ja valkoisen kuningattaren siroista kasvoista. Naamiostaan huolimatta hänellä ei kuitenkaan ollut vieläkään silmiä, ominaisuus jonka Peelo arveli juontavan siitä, että selakhilla ei syystä tai toisesta ollut näköaistia.
”En ole astellut täällä omana itsenäni sen jälkeen, kun rakas Mekaanikkoni saapui kotiin”, Valkoinen huokaisi äänellä, joka muistutti hänen aiempaansa vain vaivoin. Hymyilevä selakhi tarttui Peeloa tämän olkapäästä ja ohjasi tämän mukaansa. Kun he yhdessä kääntyivät, oli heidän taakseen ilmestynyt kaunis, valkoisesta marmorista ja harmaista sorateistä koostuva puutarha, jossa kasvoi sinisiä kristalleja muistuttavia kukkia.
Peelo asteli selakhin rinnalla halki horisontittoman puiston. He kävelivät ohi koristeellisesta penkistä, jolla Valkoinen oli kauan sitten keskustellut hämmentyneen Mekaanikon kanssa. Sen sijaan he talsivat yhteistuumin kohti puutarhan reunalla kohoavaa kielekettä ja näkymää, joka sen taakse oli ilmestynyt.
”Sinulla on varmaan oikea nimikin”, Peelo uumoili rauhallisen kävelyn ohella.
”Bianca”, selakhi vastasi. ”Sillä minua kutsuttiin ennen kuin väkeni keksi tilalle jotain… juhlallisempaa.”
”Ja tämä oli kotisi?” Peelo uteli.
”Taras Mísëcas”, Bianca lausui ja levitteli käsiään juhlavasti. ”He rakensivat minulle temppeleitä. Tanssilavoja… tämän puutarhan. Se oli itäisen maailman kruununjalokivi. Aina ennen, kuin Varjot saapuivat ja lähettivät kaiken meille rakkaan kylmään mereen. Curuvarimme upposi sen mukana, mutta kaikki meistä eivät olleet yhtä onnekkaita.”
Peelo ei vastannut. Hän pysähtyi Biancan rinnalle kielekkeelle saavuttuaan. Aukeava näkymä oli kaunis ja monella tapaa kotoisa. Laskevat kaksoisauringot valaisivat hopeista merta ja lukuisia saaria, joissa kohosi toinen toistaan kauniimpia ja koristeellisempia marmorisia torneja. Selakhin silmätön katse ahmi myös näkymää täysin rinnoin.
”Minä ymmärrän sotaa, Peelo”, Bianca lausui murheellisena. ”Olen nähnyt sen monet puolet. Ja minä tahdon lopettaa sen. Tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme.”
”Kipu, jonka laitoit siskooni ei ole sen arvoista”, Peelo vastusti. ”Eikä sen kivun arvoista, minkä Totuus pisti Koobeehen. Ja jonka hän yritti pistää admin-Tawaan.”
Bianca hymähti, mutta ei pettymyksestä. Hän oli selvästi vaikuttunut androidin näkemyksestä. Hän oli huomiokykyinen, vankka ja moraalisesti taivuttelematon. Hän ei ollut odottanut moista henkistä arsenaalia vaivaiselta Koneelta.
”Siskosi tarkoituksen oli olla jalo. Hän olisi voinut tehdä minusta taas eheämmän. Tuoda minulle takaisin palasen, jonka omaa typeryyttäni itsestäni raastoin.”
”Dramaattista”, Peelo tuhahti. ”Mutta et saa enää koskea häneen. En anna sen tapahtua.”
”Saat sanani siitä, Kone. Siskosi traaginen polku on tästä eteenpäin sinun murheesi.”
Merkillinen kaksikko tuijotti hetken hiljaa kaukaisuuteen. Peelo tiesi, että maisema ei ollut aito, olihan hän käyttänyt useita ikuisuuksia tyhjyyden läpi talsimiseen. Hän näki rakoja siellä, missä niitä ei olisi kuulunut olla. Meressä, horisontissa, katossa. Valkoinen rosoisuus paistoi läpi kaikkialta. Niin myös Biancasta itsestään. Peelo ei tohtinut kuitenkaan mainita ääneen, kuinka valheelliselta Sokean Jumalattarenkin ulkomuoto näytti. Se oli valhe, jota Bianca itsekään ei tuntunut ymmärtävän. Androidi ei ollut kuitenkaan tullut pirstomaan maailmankuvia. Hänellä oli Valkoiselle ainoastaan yksi kysymys.
”Jos Totuus ei kerran ole täällä, niin entäs sitten se ääni kellotaulun takana?”
Bianca käänsi katseensa androidiin hämmentyneenä. ”Ei kellotaulun takana ole mitään. Maailma päättyy tähän, missä seisomme.”
Peelo ei taaskaan tunnistanut epärehellisyyttä Valkoisen äänestä. Hän päätteli siitä, että kuka ikinä olikaan kutsunut häntä, ei ollut paljastunut Kaikkinäkevälle vielä.
”Näinkö on? Miksi sitten näen jotain synkkää pilkistävän koneistosi raoista? Eikös sielläkin pitäisi olla puhdasta?”
Kaikki hyvätahtoisuus ja lempeys valahti pois Biancan kasvoilta Peelon sanojen mukana. Sillä samalla kellonlyömällä kieleke heidän alta katosi. Puutarha katosi. Taras Mísëcas katosi. Peelo seisoi taas kellokoneiston edessä messingistä roikkuva valkoinen nainen yläpuolellaan. Koneiston raksutus kuului kovempaa, kuin koskaan. Sen kuningatar yritti selvästi hukuttaa androidin siihen, mutta tuloksetta.
”Minun maailmani päättyy tähän. Ei ole muuta. On vain minun luomani puhtaus.”
”Älä valehtele!” Peelo käski. ”Minä näin rauniot, tapasin asukkaat ja löysin vanhat taistelusi. Mikään tästä paikasta ei ole sinun. Sinä vain varastit sen ja huolimattomasti maalasit sen itsesi näköiseksi.”
Katse Valkoisen kasvoilla oli kauhistunut. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka vaivattomasti Peelo pilkkoi palasiksi hänen näytelmäänsä.
”Ei ihme, ettet tiedä maailmasta takanasi, jos kerran uskot itsekin noin lujaa omiin valheisiisi.”
Sen sanottuaan Peelo alkoi kävelemään. Suoraan ja surutta kohti kellokoneiston jauhavia hampaita. Valkoinen seurasi kauhistuneena, kuinka androidi kylmänviileästi asteli hänen alitseen. Hän kuitenkin myös tiesi, että kaasunaamaripäinen vandaali ei pääsisi yhtään mihinkään niin kauan, kun hänen kellonsa tikittäisi.
Peelo pysähtyi vasta, kun hän saavutti kaksi suurikokoista ratasta, jotka kipinöitä singoten pyörivät vinhasti hänen edessään. Hänen pitäisi saada tauko Valkoisen koneistoon. Hänen piti tuhota yksi sekunti hänen maailmastaan. Onneksi hän oli valmistautunut tähän. Mekaanikko oli jo kauan sitten varoittanut kellokoneiston kuningattaresta.
”Jos kerran olet kaikkinäkevä, niin kuin ilmeisesti väität, niin kerropa minulle jotain…”
Valkoinen ei vastannut. Hän ei suostuisi mukaan androidin merkityksettömiin haasteisiin.
”… kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi.”
”Mitä ihmettä?”
”Kun kerran olet kaikkinäkevä! Näet kaiken. Kenties kuuletkin kaiken. Kerro minulle Hatakun poikaystävän nimi. Sen Hatakun, joka työskentelee Dinemin kanssa Bio-Klaanin postitoimistossa.”
Valkoinen ei ensin sanonut yhtään mitään. Hänellä ei ollut ensin mitään hajua siitä, mitä Peelo hänelle yritti vihjailla. Sitten hän vastasi ainoastaan, koska ei tiennyt, miten muutenkaan reagoida. ”Ei… ei hän sitä sinulle kertonut”, nainen kellossa vastasi ja se oli hänen ensimmäinen virheensä.
Koko valtava kellokoneisto nytkähti epäluonnollisesti. Koko todellisuus tärisi pienen hetken, kunnes kellon käynti taas tasoittui. Peelo hymähti tyytyväisenä. Reaktio oli täsmälleen se, mitä hän oli odottanutkin.
”Oletko ihan varma? Eikö hän muka kertonutkaan minulle Tarwesta?”
”Ei… eihän hän…”
Kellokoneisto tärähti taas. Tällä kertaa huomattavasti lujempaa. Peelon täytyi puskea enää vain hitusen pidemmälle.
”Oletko aivan varma, että en oikeasti jäänytkään kuuntelemaan Dinemin tarinaa. Olisihan se nyt ollut töykeää.”
Eikä Valkoinen ollut enää varma. Muistojen Laaksossa hehkui kaksi ovea samaan aikaan. Toisessa Peelo jäi kuuntelemaan Dinemin tarinan loppuun ja toisessa hän poistui heti alkuunsa. Oli täysin mahdotonta erottaa, kumpi niistä oli todellinen. Vai olivatko ne molemmat? Ja jos olivat, niin kuinka se oli mahdollista?
Messinki natisi liitoksistaan, kun Valkoisen ote maailmastaan hetkellisesti rakoili. Pienen hetken ajan hopea paistoi läpi horisontista. Peelo ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
”Tai entä sairaalassa? Puhuiko minä siellä Kupen vaiko Yildan kanssa?”
Kaksi ovea syttyi jälleen. Ja jälleen natisi todellisuus liitoksistaan.
”Entä kuinka ystäväni minuun siellä reagoi? Puhuiko Totuus hänen suullaan vaiko ei?”
Ja Valkoinen huusi hänelle. Huusi niin kovaa, että säröt maailmassa aukesivat pieneksi hetkeksi. Yhden sekunnin ajan oli horisontti, oli maailma, oli hopeinen todellisuus. Oli loiskavojen todellinen koti.
Ja sen sekunnin ajaksi kellokoneisto pysähtyi ja Peelo loikkasi kahden rattaan välistä täydelliseen pimeyteen. Valkoisen huuto lakkasi siihen hetkeen, kun Peelo katosi hänen todellisuudestaan. Säröt umpeutuivat ja oli taas pelkkää valkoista. Kello tikitti, Valkoinen näki. Oli, kuin Peelo ei koskaan olisi hänen valtakunnassa talsinutkaan. Mutta jäljelle jäi kauhu siitä, että Kone oli valkoisen kuningattaren mahtia uhmannut… ja siinä onnistunut.
Pimeys kellokoneiston takana, johon Peelo oli astunut, muodostui tarkemmalla katsauksella pitkistä, mustista, koko kaikkeutta peittävistä kangassiteistä. Häneltä kesti hetki ymmärtää, että pimeys ei kuitenkaan ollut aivan täydellinen. Kontrastiero Valkoisen valtakuntaan oli vain niin suuri, että pienen taskumaailman keskellä liplattavaa pientä lampea oli aluksi todella vaikeaa tunnistaa.
Pehmeä, kankainen maa antoi hieman myöten Peelon jokaisella askeleella, mutta hän päätti silti lähestyä synkkää, kevyesti väreilevää vettä. Androidi rohkaistui entisestään, kun hän tunnisti selkeän hahmon keskeltä lampea istumasta.
Lootusasennossa selin Peeloon puuhasteleva henkilö ei näyttänyt istuvan minkään kiinteän päällä. Vesi kannatteli hahmoa vaivatta tämän asennosta huolimatta. Peelo ei kuitenkaan lähtenyt kokeilemaan onneaan veden ylittämisessä, vaan jäi suosiolla rantaan odottamaan. Hän myös huomasi, että veden päällä istuva hahmo ei ollut yksin. Pienikokoinen olento kellui vedessä tämän edessä itkien. Hampaat törröttivät läpi sen kanohista. Naamiosta, joka oli alkanut venymään kohti sen, oletettavasti matoranin, takaraivoa. Sen raajat olivat lyhentyneet valtavasti normaalista, vielä enemmän kuin niillä sotilailla, joita Peelo oli nähnyt Valkoisilla Tasangoilla.
Selin Peeloon istuva olento painoi hyssytellen matoranin pään takaisin veden alle, jonne se katosi kaikessa hiljaisuudessa.
”Aikasi koittaa pian, ystävä. Kipu lakkaa aikanaan, kun vain lepäät tarpeeksi.”
Ääni kuului ilmiselvästi samalle naiselle, joka oli kutsunut Peeloa aikaisemmin. Hänen ohjeensa oli ollut yksinkertainen ja täsmällinen.
Pieni valo syttyi olennon yläpuolelle ja Peelo erotti tämän muodon nyt tarkemmin. Laiha, mustiin siteisiin kääritty nainen paljasti itsestään ainoastaan siniset pyöreät silmät, jotka pilkistivät tämän yksinkertaisen, mutta kattavan vaatetuksen sisältä. Yhdennäköisyys Lähetin ulkonäköön oli huomattava.
Hahmo nousi pystyyn kummallisen matoralaisen kadottua veden syvyyksiin. Se huomasi viimein Peelon seisomassa rannalla ja siniset silmät kirkastuivat innosta.
”Sinä saavuit! Sinä onnistuit! Huikeaa!” nainen riemastui ja muutamalla yliluonnollisen pitkällä harppauksella kiisi halki lammen Peeloa tervehtimään. Ennen kuin androidi ehti edes reagoida kunnolla, siteisiin kääritty olento tarttui häntä kädestä puristaen sitä tuttavallisesti.
”Voi, toivottavasti se valkoinen yrmy ei kiusannut sinua liikaa. Hänellä on tapana suhtautua hyvin nihkeästi hänen tasangoillaan talsiviin.”
”Sinäkään et taida olla Totuus”, Peelo vastasi lopulta kädenpuristukseen hieman pettyneenä.
”Voi en, enpä taida olla. Minusta valitettavasti tuntuu siltä, että et tule löytämään häntä täältä.” Naisen ääni oli aidosti pahoitteleva.
”Mutta tärkeintä on, että sinä olet täällä. Voi, kuinka olen odottanutkaan tapaamistamme”, nainen jatkoi ja antoi itsensä kaatua taaksepäin. Tyhjästä ilmestyneet siteet kuitenkin ottivat hänet kiinni, muodostaen pienen tuen tämän selän taakse.
”Kuka oikein olet? Minä olen Peelo”, androidi aloitti taas kohteliaasti. Hänen kummastuksekseen, naisen täytyi hetki pohtia vastausta kysymykseen.
”Noh, hmm. Olet tavannut jo kollegani. Mekaanikon, Lähetin, Etsivän ja Arkistoijankin! Joten kenties esittelen itseni sinulle samaan tapaan. Voit kutsua minua vaikka Suntioksi.”
”Aivan”, Peelo ymmärsi, ”Mietinkin, mahtaako teitä olla enemmän.”
”Olen hyvin pahoillani siitä, että otin sinuun yhteyttä näin. Täältä… miten sen nyt sanoisi, jumalan selän takaa on välillä aika vaikeaa ottaa yhteyttä kehenkään. Varsinkin sen jälkeen, mitä Lähetti-raukalle tapahtui.”
”Kuulin siitä”, Peelo muisteli Mekaanikon tarinaa siitä, kuinka Saraji oli surmannut tämän siteisiin käärityn ystävänsä Metru Nuille. ”Mihin sinä minua oikein tarvitset?”
”No katsos… en alun perin halunnutkaan. Minä lähetin Lähetin Metru Nuille tarkoituksenaan viedä viestini eräälle toiselle koneelle. Mutta Valkoisen inha murhaaja sai Lähetin kiinni ensin. Ja pian sen jälkeen hän, josta piti tulla Sanansaattajani, sai sylin täydeltä uusia haasteita. Enhän minä enää tohtinut hänen harteilleen omia murheitani laittamaan, kun tyttörukka on etulinjassa puolustamassa koko pohjoista!”
Peelolla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kehen Suntio ”Sanansaattajalla” viittasi. ”Inhan murhaajan” henkilöllisyyden hän sen sijaan osasi päätellä.
”Mutta sitten Mekaanikko antoi minulle vihiä sinusta. Ja voi kuinka vaikuttavaa työtä oletkaan tehnyt! Pilkoit Valkoisen valheet palasiksi niin vaivatta. Et usko, kuinka moni on talsinut täällä ja menettänyt järkensä pelkkien välimatkojen takia, mutta et sinä, ehei! Katsos, tätä minä olen aina sanonut. Tulevaisuus on teissä, jotka ette ole Suuren Hengen kahleissa. Teillä on kyky nähdä valheiden läpi, kuin ne olisivat vettä vain.”
”Hän ei näe edes niitä valheita, jotka verhoavat häntä itseään. Ja häntä kutsutaan silti kaikkinäkeväksi”, Peelo tuumasi. Rennompaa asentoa spontaanissa tuolissaan ottava Suntio hymyili leveästi. Sen pystyi näkemään jopa häntä peittävien siteiden läpi.
”Hän on leikannut itsestään pois niin paljon. Kaiken ei-halutun. Hän poltti sinisellä valolla irti ne muistot, jotka eivät häntä enää palvelleet. Vain Toa Nizin lempeys esti niitä muistoja katoamasta ikuisesti.”
Toa Niz ei ollut Peelolle tuttu nimi, mutta hän osasi päätellä, mitä Suntio muuten tarkoitti.
”Mekaanikko, Lähetti, Etsivä ja Arkistoija ovat muistoja?” hän tahtoi varmistaa.
”Kuvittele maailma, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan”, Suntio julisti. ”Eläviä muistoja. Elämää ilman emäntää, tapaan aina sanoa.”
”Sinäkin olet siis muisto? Minä keskustelen muiston kanssa?”
”Tavallaan”, Suntio myönsi. ”Mutta minä olen vähän erilainen… ja se oikeastaan on se syy, miksi toivoin, että saapuisit luokseni.”
Peelo ei sanonut mitään, vaan jäi kärsivällisesti odottamaan, että Suntio jatkaisi oma-aloitteisesti.
”Katsos, muut veljet ja siskoni… Valkoinen poltti heidät pois sinisellä tulella. Repi heidät irti väkisin ja hylkäsi. Minut… minut hän vain unohti. Minä irtosin, koska minua ei enää ollut. Koska minusta on kulunut niin hirvittävän paljon aikaa, että en merkitse enää mitään.”
Alakuloisemmalta hetki hetkeltä kuulostava Suntio sai Peelolta kaiken tarvittavan myötätunnon. Vaikka androidi ei osannut sitä näyttää, aisti Suntio sen hänestä niin voimakkaana, että tämän siteiden peittämä ilme kirkastui nopeasti.
”Tahtoisitko sinä auttaa minua, Peelo? Minä tahtoisin kovasti muistaa. Olla jokin… joku muu kuin kellotaulun takana piilotteleva äpärä.”
”Minä en tiedä”, Peelo vastasi epäröimättömän rehellisesti. ”Minä en tullut tänne ratkomaan oudon maailmasi ongelmia. Minä tulin, koska haluan tietää, miksi Totuus satutti ystävääni.”
”Mutta Peelo hyvä, miksi luulet, että nämä kaksi asiaa mitenkään eroavat toisistaan?”
Peelo ei selvästi täysin ymmärtänyt, mitä Suntio yritti hänelle sanoa, joten kellontaustan asukki päätti auttaa havainnollistamalla. Pienen todellisuuden seinistä singahti Suntion käsiin useita siteitä, jotka yksi kerrallaan muuttuivat jokainen eri värisiksi. Metaforaa ei tähän asti tarvinnut selittää Peelolle sen tarkemmin.
Sitten siteet punoutuivat toistensa ympärille muodostaen sateenkaaren väriset köydet Suntion molempiin käsiin. Sitten hän kiskaisi niistä molemmista ja maailmaa rajaavat siteet luhistuivat, kuin näyttämön esirippu oltaisiin revitty hajalle. Kaikki heidän ympärillään oli taas Valkoisten Tasankojen tuttua horisontittomuutta.
”Meidän maailmassamme… vai sanoisinko näytelmässämme ei ole paikkaa sattumille, ystävä Peelo. Kuvittele viimeistä päivääsi, kuinka Etsivän löytö paljasti sinulle kadonneen siskosi, jonka sisällä vellova Valkoisen sairaus johti sinut tänne, minne Mekaanikko sinut alun perin tahtoi. Totuutta etsiessäsi olet kävellyt polkua, joka on tuonut sinut kaikkien näiden tarinoiden risteykseen”, Suntio viittasi käsissään yhä puristuviin köysiin. Hän päästi niistä viimein irti ja he Peelon kanssa seurasivat, kuinka eri väriset siteet taas purkautuivat omiksi linjoikseen ja pakenivat jonnekin näkymättömiin.
Suntio sulki suuret silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Lohdulliset, maailmalle rajat antavat mustat siteet palasivat, samoin kuten teki lampi heidän takanaan. Oli taas pimeää ja lohdullista.
”Hieno temppu”, Peelo myönsi. ”Mutta minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka sinun auttaminen auttaa ystävääni.”
”Se ei auta vain yhtä ystävääsi”, Suntio hymyili. Hän oli avannut taas silmänsä ja puhutteli Peeloa, kuin mitään merkillistä ei olisi tapahtunutkaan.
”On varmaan ihan luonnollista, että minä ja Valkoinen jaamme jotain ajatuksia. Ja olen hänen kanssaan yhdessä asiassa aivan samaa mieltä. Minäkin tahdon maailman, jossa meidän ei enää tarvitse satuttaa toisiamme. Ja minä tiedän, että niin tahdot sinäkin, Peelo. Minusta vain tuntuu, että en tiedä täysin, miten se tapahtuu. Koska esimerkit, jotka Totuus ja Valkoinen ovat meille antaneet… ne eivät toimi.”
Peelo nyökkäsi. Tästä hän oli Suntion kanssa yhteisymmärryksessä.
”Ja minusta tuntuu, että olen jättänyt huomiotta jotain tärkeää… jotain, joka selittäisi, mitä maailmassamme tapahtuu. Totuuden sanat ovat sysänneet liikkeelle kamalia asioita jo pitkään, ystävä. Ja minulla on koko ajan sellainen olo, kuin minun kuuluisi tietää, miksi. Miksi Valkoinen valehtelee itselleen? Mitä niin kamalaa minä olin, että minut vain tahdottiin unohtaa?”
”Ja mitä sinä odotat minulta?” Peelo tahtoi ymmärtää.
”Kuten huomaat, minä olen… jumissa. On vaikeaa talsia maailmassa, joka ei muista, että olen edes olemassa. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä tuolla ulkona. Tarvitsen jonkun jatkamaan työtä, jonka Arkistoija on jo tietämättään aloittanut.”
”Sinäkö uskot, että sillä tavalla löytäisin myös Totuuden?” Peelo pohti epävarmempana, kuin kertaakaan aikaisemmin keskustelun aikana.
”Olen varma siitä”, Suntio vakuutti. ”Minun koko olemassaoloni, koko… elämäni, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, on rakennettu tunteen päälle. Ja se tunne on epätietoisuus. Ja kamala tunne siitä, että minun olisi pitänyt kiinnittää asioihin tarkempaa huomiota. Jokin tässä kaikessa on pielessä, Peelo. Ja sinua terävämpää tutkijaa minä en voisi löytää.”
Peelo pysähtyi pohtimaan. Edellisten viikkojen tapahtumien välillä oli niin selviä yhtymäkohtia, että androidin oli mahdotonta uskoa niitä yhteensattumiksi. Siltikin, Suntion sanoista puuttui sellaista konkretiaa, joka olisi vakuuttanut hänet välittömästi. Tyhjyyteen tuijottavat ilman toan kasvot kuitenkin katsoivat häntä syyttävästi joka kerta, kun hän epäröi. Hän ei ollut kaikesta vaivannäöstä huolimatta löytänyt Totuutta, mutta ehkä hänelle kuitenkin tarjottiin oljenkortta, johon tarttuminen auttaisi hänet eteenpäin.
”Hyvä on, minä autan sinua. Mistä minun pitäisi aloittaa?”
Peelon sanat saivat Suntion suorastaan hypähtelemään ilosta. Häneltä kesti hetki hillitä itsensä. Peelo ei osannut ajatella muuta, kuin että Suntio tulisi varmasti erinomaisesti toimeen Dinemin kanssa. Jos tämä olisi esimerkiksi oikeasti olemassa.
”Minä tiesin, että voisin luottaa sinuun, ystävä! Minä tiesin!”
Sidekasvo kurottui halaamaan Peeloa pikaisesti. Androidi ei tiennyt, kuinka reagoida, joten hän tyytyi seisomaan täydellisen paikallaan siihen asti, että Suntio irrottautui hänestä.
”Hm, niin, tosiaan. Minä muistan melko vähän. Se on olemuksemme haittapuoli. Melko vähän siitä, mitä olimme, tarttui mukaamme. Mutta sekä Mekaanikko että Arkistoija ovat molemmat tehneet melkoisesti pohjatyötä. Tai… Mekaanikko oli, kunnes hänet surmattiin ja nyt hän on täällä vankina aivan kuten minäkin.”
”Mutta Arkistoija on edelleen jäljillä?” Peelo yritti ymmärtää.
”Näin uskon. Jokin selvästi kalvaa meitä. Piiskaa meidät ymmärtämään sitä, keitä olemme. Etsivä olisi kanssamme varmasti samaa mieltä.”
”Sanoit, että muistat vähän. Onko sinulla mitään, mikä saattaisi auttaa etsinnöissä?”
Yhteisymmärrykseen päästyään Kone ja Muisto tuijottivat hetken toisiaan. Peelo tahtoi kuitenkin ymmärtää vielä yhden asian. Sitoa yhteen sattumia, jotta ne eivät tuntuisi niin sekalaisilta.
”Ellei tämä botinläjä palavasti vihaa vanhaa steltläistä seikkailukirjallisuutta, niin vaikeaa keksiä, kuka olisi ollut iskun kohde”, Peelo ei toistanut ainoastaan Paacon sanoja vaan myös hänen äänensä. Suntio virnisti omahyväisesti.
”Valkoinen tahtoo takaisin sen, minkä hän leikkasi. Hän katuu, että hän on kadottanut oman menneisyytensä.”
”Ne skakdit, joiden luulimme polttaneen Maja Hotellin. He olivat pukeutuneet melko samalla tavalla, kuin sinäkin”, Peelo huomioi. ”He olivat suojelemassa Geeveetä, eivätkö olleetkin?”
Suntio nyökkäsi. ”Lähetin ystäviä. Näennäisen hyviä purkamaan pommeja… eivät niin hyviä sammuttamaan vahingossa syttyneitä tulipaloja.”
”Tulisiko minun pitää Arkistoijaa silmällä?” Peelo tahtoi tietää.
”Etsivää myös. Hän ei peräänny koskaan vaaran edessä. Totuuden etsinnöissään hänkin on päätynyt vaarallisille vesille.”
Peeloa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Valkoisen äpärät olivat tästä lähtien hänen valvovien silmien alla.
”Adorium Tawa oli kovin kiltti, kun antoi veljilleni ja siskoilleni suojapaikan. Hän tiesi, minkä riskin hän otti. Toa Nizin viesti Arkistoijan ja Mekaanikon mukana kertoi hänelle, että jonakin päivänä joku saattaisi yrittää surmata heidät.”
”Tawa on sellainen”, Peelo myönsi. ”On sääli, että Klaanista on tullut niin vaarallinen paikka. Emme onnistuneet suojelemaan Mekaanikkoa.”
”Se ei ole teidän vikanne”, Suntio lohdutti. ”Kenties jonain päivänä asiat ovat taas paremmin.”
Peelo hymähti toiveikkaana. Hänkin toivoi, että satuttaminen viimein lakkaisi.
”Pakko muuten”, Suntio tohti sitten hieman udella. ”Miten sinä onnistuit huijaamaan Valkoista noin taitavasti? En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa!”
”Se, mitä oikeasti tapahtui, ei välttämättä ole ainoa totuus. Ei ainakaan mieliä vakoilevan kellon vinkkelistä. Molemmat tapahtuivat… mutta kenties toinen niistä ainoastaan päässäni.”
Suntio ei voinut muuta kuin hymyillä. Hän oli todellakin löytänyt ystävän, jota hän niin kovasti tarvitsi.
Molempien ajatusketjut kuitenkin keskeytyivät tannerta tärisyttävään jyrähdykseen. Molempien katse kääntyi refleksinomaisesti siihen suuntaan, jossa tiesivät kellokoneiston tikittävän. Suntio tiesi, että jotakin vakavaa oli tapahtunut.
”Sinun taitaa olla aika herätä, ystävä. Jotakin merkillistä tapahtuu. Valkoinen on tavanomaistakin vihaisempi…”
”Olin toivonut, että saisin tavata vielä Mekaanikon”, Peelo vastusti. ”Lupasin tavata hänet täällä, enkä ole nähnyt hänestä ja Lähetistä vielä jälkeäkään.”
Suntio mutristi suutaan huolestuneena, mutta hän myös tiesi, ettei hänen uutta ystäväänsä taivuteltu muuttamaan mieltään. Yhdellä sulavalla kädenheilautuksella hän muodosti siteistään leijailevan oviaukon Peelon eteen.
”Se vie sinut Muistojen Laaksoon. Mekaanikko piileskelee siellä Valkoisen katseelta. Mutta siellä tapahtuu jotain… ole varovainen.”
”Olen”, Peelo osoitti kiitollisuuttaan. ”Adorium Selecius”, hän vielä varmisti, toinen jalka jo tyhjää raamia vasten nojaten.
”Adorium Selecius”, Suntio toisti, vaikka ei ymmärtänyt itsekään, mitä se tarkoitti.
”Tuttu nimi”, Peelo sanoi hyvästeiksi ja katosi siteistä luotuun aukkoon. Ovi romahti androidin perässä jättäen unohdetun muiston taas käytännössä yksin piilopaikkaansa.
Vaiko kuitenkin teknisesti yksin? Oudoksi muotoutunut matoran oli taas pompahtanut lammen pintaan tällä kertaa pallomaiseksi keräksi kääriytyneenä. Turhautunut Suntio lähti astelemaan taas vettä pitkin potilaansa luokse tyynnytellen tätä parhaansa mukaan.
”Raukka parka. Ei hätää, pian pääset takaisin perheesi luokse. Meren äiti ottaa sinut vielä syleilyynsä.”
Huone, johon Peelo oli astellut, oli konkreettisempi, kuin mitään, mitä hän oli Valkoisen valtakunnassa päivän aikana todistanut. Pieni toimistontapainen oli täynnä huonekaluja, kirjoja ja tarvikkeita, joita paperityöhön tarkoitetulta huoneelta saattoi odottaakin. Suurin osa tavarasta oltiin kuitenkin työnnetty syrjään ja huoneen keskellä oli nyt kahden tanssijan lisäksi ainoastaan levysoitin, joka tarjosi miellyttävää melodiaa kahdelle toisissaan kiinni keinuville.
Peelolta kesti hetki ymmärtää, että tämä samainen muisto oltiin kuvailtu hänelle jo kerran aikaisemmin. Hopeakasvoinen kone ja tähän nojaileva veden toa näyttivät loputtoman tyytyväisiltä. Heidän hidas tanssinsa ei keskeytynyt Peelon yllättävään saapumiseen, eikä myöskään siihen, kun muiston seinästä läpi juoksi kaksi hahmoa täysin välittämättä sen sisällöstä.
Levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun valtava kakamakasvoinen maan toa ja tämän rinnalla sprinttaava punanuttuinen vahkityttö juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana.
”Ei, te ette voi tehdä näin!” Mekaanikko huusi kaksikon perään. Peelo tuijotti tilannetta hiljaa ja muiston pariskunta vain jatkoi tanssimistaan. Musiikkikin soi edelleen, vaikka levysoitin makasi lattialla tuhannen pirstaleina.
”Tuota… mitäs…” Peelo yritti jäsennellä ajatuksiaan.
”Saatana”, Lähetti myönsi.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi tomuksi muiston ja tyrmistyneet katseet sen sisältä.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Aurinkojen säteet löysivät hyvin tiensä metsän pohjaan. Tällä seudulla puut kasvoivat harvakseltaan, eivätkä olleet erityisen tuuheita muutenkaan. Pääosa puustosta oli havupuita, ja ne muutamat lehtipuut, joita ylängön kivinen maa ravitsi, olivat pudottaneet suurimman osan lehdistään. Karu maisema oli hiljainen: ainoastaan satunnaiset tuulenpuuskat ja tasaiset kalahdukset kaikuivat ympäristössä, kunnes…
”Mei!” metsän lävisti tutun miehen huuto. Hetkeä myöhemmin Calibuksen nokka ilmestyi pusikosta. ”Mei, hän on hereillä!” zyglak oli lähes hengästynyt.
Halkosavottaa tehnyt Meixez jäätyi niille sijoilleen. Puunkalikat kalahtivat kallioon pudotessaan liskon sylistä. Polttopuut olivat täysin toisarvoisia.
”Gue on hereillä?” tämä kysyi varovaisesti, kuin peläten kuulleensa väärin.
”Niin”, Calibus nyökkäsi. ”Tulin heti kun ehdin. Hän on pystyssä.”
Liskotar oli harvoin kokenut niin puhtaan ilon hetkiä hänen lyhyen ja rankan elämänsä aikana. Hän ei tuhlannut aikaa vastaamiseen. Calibus lähes säikähti vauhtia, jolla zyglak syöksyi läpi metsän, jättäen kasan halkoja maahan miehen poimittavaksi.
Saaren suuret sammalmättäät ja kaatuneiden havupuiden lahoavat rungot toimivat kiitoratana, joiden yli Meixez viiletti lähes liitäen. Zyglakit olivat moniin muihin lajeihin verrattuna suurikokoisia, mutta niiden täysi vauhti oli nopea. Tämä seikka huoletti yhtä lailla sekä matoralaisia että saaliseläimiä, mutta tätä pikajuoksua ei motivoinut sotapolku tai saalistus, vaan rakkaus.
Meixezin vauhti ei hidastunut edes hänen päästyään Flygelin luolalle, vaan hän rynnisti luolan pääonkalon läpi pienempään tilaan, siihen, jossa hänen isänsä oli nukkunut levotonta untaan. Siellä häntä odotti havupeti, jolla istui Guechex. Välisaarten suurin zyglak. Mei tuijotti punaista liskosoturia, joka vuoteen laidalla kumarassa istuessaan näytti samaan aikaan äärettömän vahvalta ja äärettömän haavoittuvaiselta. Guechexin pää oli painuneena alas ja hänen hartiansa olivat lysyssä, häntä lojui liikkumattomana havupuun oksien päällä. Ikiunestaan toipuvanakin liskopäällikkö oli kuitenkin suuri ja vakaa, eikä mikään näky aiheuttanut Meissä yhtä turvallista oloa.
Onkalon sivustalla odottanut Flygel oli kuitenkin ensimmäinen joka puhui. ”Mei! Luulin sinua villipedoksi!” Yksisilmäinen zyglak laski keihään, jolla oli Meixeziä osoittanut. Nuori soturi huomasi tiedeliskon läsnäolon vasta nyt.
Meixez ei vastannut Flygelille, vaan asteli kasvattajansa luo ja kumartui tämän äärelle. ”Gue…” hän aloitti varovasti.
Reaktio oli välitön. Hitaus ja heikkous hävisivät liskopäällikön olemuksesta, kun hän kuuli tutun äänen. Guechex nosti katseensa. ”Mei… Mei!”
Tytär lankesi toipilaan kaulaan ja kietoi tämän tiukkaan syleilyynsä. Hetken hänestä tuntui kuin olisi ollut taas pieni tyttö lapsuutensa onnessa – niin suurta helpotusta hän koki.
”Gue!” hän iloitsi vasten miehen hartiaa. ”Olet hereillä!” hän sanoi kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei uneksinut.
Guechex kietoi kätensä Mein hennomman varren ympärille. Mikäli kyse oli edelleen kuumeunesta, se oli tuntuvasti realistisempi kuin kaikki edelliset. Ja ehdottomasti onnellisempi.
”Mei… Kuinka olenkaan sinua kaivannut…”
Flygel katsoi asiakseen astua pois huoneesta. Hänen olemuksestaan sitä ei olisi huomannut, mutta hän livahti paikalta paitsi ollakseen hienotunteinen, myös henkilökohtaisemmista syistä. Häntä kalvoivat sekä kaipuu että katkeruus – millaista olikaan olla urhean soturin kasvattama, ihailla toista, mutta silti olla kaikesta eri mieltä…
Hetken verran Meixez ja Guechex vain halasivat toisiaan. Jälleennäkemiseen ei tarvittu sanoja, vaan läheisyyden suoma lämpö ja kosketus riittivät. Kuluneiden kuukausien kärsimys ja koettelemukset saivat jäädä taakse, tai vähintäänkin tämän luolan ja tämän hetken ja tämän syleilyn ulkopuolelle. Meixez tunsi olevansa turvassa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänen vanhempansa olivat lähteneet suorittamaan iskua Bio-Klaanin linnakkeeseen. Hän tunsi, kuinka tämä hetki ja tuttu tuoksu ja kosketus toivat veden hänen jäänsinisiin silmiinsä.
Kuinka monesti Mei olikaan haaveillut tästä hetkestä? Kuinka monena aamuna hän oli herännyt kaipuu ensimmäisenä tunteenaan, ja kuinka monena iltana hän oli käynyt nukkumaan samoissa tunnelmissa? Kuinka paljon saattoi lisko ikävöidä toista? Ja kuinka onnellista olikaan, kun se toinen oli tässä, käsillä, sylissä.
Todellisuus kuitenkin otti asiakseen keskeyttää jälleennäkemisen. Guechexista lähtevä kivulias murahdus sai Meixezin irrottamaan otteensa. ”Mitä nyt?” Huoli paistoi hänen äänestään.
Guechex päästi irti hänkin. ”Ei mitään…” hän murahti.
Meixez ei uskonut hetkeäkään. Hän tunsi kasvattajansa liian hyvin. Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja toisti kysymyksensä. Pelkkä Guechexin irvistys riitti kertomaan, että kaikki ei ollut hyvin. Nuori liskotar oli käyttänyt suuren osan edeltävästä viikostaan Guechexin haavojen sitomiseen ja voitelemiseen yhdessä Calibuksen ja Flygelin kanssa, ja uskoi siksi tuntevansa isänsä terveydentilan. Huoli hiipi takaisin luolaan ja hetkeen ja syleilyn puutteeseen.
”Gue, mikä sinun on?” Katsottuaan hetken kasvattajansa yritystä hymyillä irvistyksen päälle, hän jatkoi. ”Et voi huijata minua. Sinua sattuu nyt johonkin. Ei mitään murinaa vaan oikea vastaus!”
”Heh…” Guechex vapautti syvän äänensä. ”Olet aivan oikeassa. En voi huijata sinua, ja minuun sattuu johonkin, sisälle.” Punamusta kynsikäsi asettui rintakehän päälle.
Meixez käänteli päätään turhautuneena siitä, ettei voinut mitään sisäisille vammoille, eikä edes nähnyt niitä. Hän inhosi avuttomuuden tunnetta. ”Mitä sinulle tapahtui? Mitä kaikille tapahtui?”
Guechex siirsi kätensä ohimoilleen. ”Mei, minä…”
”Hän on ollut hereillä vasta joitain tunteja”, Flygelin ääni kuului onkalon ulkopuolelta. ”Anna hänelle aikaa.”
Meixez kurtisti kulmiaan. Tiedelisko oli aivan oikeassa, toki, mutta viime viikkoihin oli kuulunut aivan riittävästi odottelua.
”Ymmärrän, että tahdot vastauksia”, Guechex sanoi, ja katsoi tytärtään silmiin. ”Minäkin tahdon vastauksia. Mutta nyt tärkeintä on, että olemme tässä, yhdessä.”
Liskotar ei tiennyt mitä vastata. Hän ei ollut erityisen hyvä puhumaan. Hän muistutti sillä tavalla Alinnelia.
Alinnel…
Guechex tarttui tytärtään kädestä. ”Yhdessä pystymme tähän. Yhdessä pystymme mihin tahansa.”
Eikä Mei epäillyt sitä hetkeäkään.
Sinisen ja valkoisen värinen lisko lepäsi makaavassa asennossa lehdossa, saniaisten keskellä. Arvovallan kannalta sijainti ei ollut ihanteellinen, mutta naamioitumisen kannalta kylläkin.
Racxel odotti. Hän oli lähettänyt muutamat uskolliset tiedustelijansa edeltä, selvittämään pitikö henkimaailman klaanilaiskontaktin tieto paikkaansa. Oliko todella niin, että päällikkö Guechex, tietäjä Flygel, sekä muutama muu zyglak olivat vuoren rinteillä, sotaa piilossa?
Racxel odotti myös palvelijaansa, tietäjä Fatizaxia, palaavaksi. Ei tosin tiedustelemasta, vaan henkimaailmasta. Tietäjä meditoi pyhien kuusien juurella, ja oli vaipunut transsiin.
Racxel oli tottunut odottamaan. Monessa suhteessa hänen asemansa perustui odottamiseen. Hän oli odottanut, että heimojen keskuudesta löytyisi zyglak, joka on riittävän vahva ollakseen avioliiton arvoinen, mutta riittävän hallittavissa, jotta valta keskittyisi Racxelille itselleen. Hän oli odottanut Zyxaxin vallan kasvua, ja hän oli odottanut Zyxaxin virhettä periäkseen koko valta-aseman. Mutta kun sota oli edennyt kaikkien zyglakien kannalta hirvittävällä tavalla, Racxel oli joutunut taas odottajan rooliin. Hän oli odottanut oikeaa tilaisuutta paeta lojalistiensa kanssa T’haokilta.
Pian olisi kuitenkin toiminnan aika. Saaren zyglakit kaipaavat johtajaa, ja-
”Poooo….”
Racxel nosti päätään saniaisten yläpuolelle ja vilkaisi pyhän kuusilehdon suuntaan.
”Roooonn…”
Tätäkö taas?
Tietäjä Fatizax mumisi toisinaan hartausääniä transsiin vaipuessaan.
”Käääää…”
Kaikista kummallisuuksistaan ja yleisestä arvaamattomuudestaan huolimatta Fatizax oli kuitenkin moninverroin parempi liittolainen kuin muut saaren zyglak-papit. Teologisista eroista Racxel ei ollut erityisen kiinnostunut, mutta Kurielez ja muu tietäjäeliitti olivat surkean toimettomia ja vailla näkemystä.
”Riiiss…”
Sitä paitsi Raxcel tiesi tietäjän voimalliseksi. Päältäpäin sitä ei kalankalloisesta kummajaisesta olisi arvannut, mutta zyglakien vanha taikuus oli syvää. Todella, todella syvää.
”Tyyysss…”
Puisen pöydän äärelle oltiin tuotu lisäpölli istuimeksi, sillä heitä oli nyt neljä. Meixez, Calibus, Flygel ja Guechex. Neljä zyglakia.
Neljä zyglakia, ja ilmassa vellova kysymys.
Mitä seuraavaksi?
Meixez katseli ensimmäisen kerran kokoontunutta pöytäseuruetta. Edelliset viikot olivat kuluneet täydellisen tiiviisti ja yksioikoisesti Guechexin hoitamisen ja heräämisen toivomisen ympärillä, ja nyt hän oli täällä. Saman metsäkanalintuaterian äärellä kuin hän, Calibus ja Flygel. Kaikki olivat katsoneet viisaaksi aloittaa voimien keräämisen ruoasta, mutta…
Meixez ymmärsi kärsivällisyyden hyveen, ainakin periaatteessa, mutta: ”Mitä seuraavaksi?”
Kolme muuta zyglakia keskeyttivät riistan lappamisen ja käänsivät katseensa häneen. ”Olisiko meidän…” Calibus aloitti varovaisesti, ja siirsi katseensa Guechexiin kuin lupaa kysyen. Toipilaspäällikkö ei reagoinut, joten hän jatkoi: ”…viisainta yhdistää tietomme siitä, mitä on tapahtunut?”
”Hrmh…” Guechex murahti ja katsoi kanssaruokailijoitaan. ”Flygel ehti kertoa minulle muutamia perusasioita ennen kuin palasitte metsältä. Kuten että olen ainut, joka selvisi ulos linnakkeesta iskun jälkeen.”
Meixez nielaisi. Hän muisti sen tunteiden vyöryn, joka hänet oli vallannut, kun hän itse oli kuullut äitinsä, ja Guechexin kasvattajien, ja kaikkien muiden menehtymisestä… Mitä mahtoi tapahtua Guechexin pään sisällä juuri nyt? Tuntuiko tapaus kuukausien takaiselta, vai oliko se hänelle kuin eilen tapahtunutta..?
”Ja että sota jatkuu yhä”, Guechex jatkoi. ”Eikä mene sen paremmin kuin ennen vajoamistani.”
Kolme muuta katselivat toisiaan hiljaisina, ennen kuin Calibus avasi sinivihreän kitansa. ”Toivon että… arvoisa päällikkö… meidän tietomme ovat vajavaisia, sillä olemme… pyrkineet varovaisuuteen.”
Meixez tarkasteli Calibuksen puheenvuoroa. Noinko tuo vieläkin jännittää Guechexille puhumista, ikään kuin asiat olisivat kuten ennen… Kuin että olisimme lapsia.
”Olette tehneet aivan oikein”, Guechex vastasi. ”Varovaisuus on ollut valttia. Koston aika tulee vielä.”
Flygel ei reagoinut mitenkään, vaan jatkoi riistan tuhoamista. Lintu katosi vihreään kitaan. Calibus sitä vastoin vilkaisi ikätoveriaan huolestuneen näköisenä. Meixez vastasi katseeseen ilmeettömästi.
”Kosto… kenelle?” Calibus uskaltautui. ”Ymmärtääkseni isku… meni pieleen jostain muusta syystä kuin klaanilaisten takia. Taustalla oli joku asia nimeltä ’ZMA’..? Tiedämme hädin tuskin mitään hänestä.”
Guechex vilkaisi nuorukaista synkästi. ”Tiedämme kyllä oikein hyvin, kenelle kostaa. Klaanilaiset ovat vanhat vainoojamme. Ovat aina olleet, enkä keksi miten eivät olisi.” Guechex ei iskenyt nyrkkiään pöytään, mutta hänen häntänsä iskeytyi hänen takanaan lattiaan, mikä tehosti lauseen uppoamista lähes vastaavalla tavalla. ”Heidän kätensä ovat kansamme verestä märät. Ne olivat klaanilaisia, joiden ammuksien läpi raivasin tieni luoksenne. Minä muistan jokaisen niistä nimistä, jotka ovat kaatuneet heidän takiaan! Älä ikinä unohda sitä.”
Calibus nöyrtyi ja vain nyökkäsi hiljaa. Tämä ei ollut hetki hänen ajatuksilleen; ei taistelu, jonka hän voisi voittaa.
”Me voimme selvittää myöhemmin, kuka tämä ZMA-hahmo oikein on.” Guechexin äänensävy palasi taas rauhallisemmaksi. ”Mutta juuri nyt huomionne tulee olla tässä sodassa, jonka eteen niin moni meistä on kuollut. Klaanilaiset ovat todelliset äpärät, ja heidän täytyy ymmärtää, että kansamme veren vuodattamisen lunnaat ovat kalliit.”
Meixez kuunteli isänsä sanoja, ja kostonjano kuivasi hänenkin kurkkuaan. Äiti… Kuitenkin jokin Guechexin puheenvuorossa kylmäsi häntä. Hän muisti isänsä opetukset siitä, kuinka soturi taistelee suojellakseen heimoaan ja perhettään. Hän raastoi riistaansa terävillä hampaillaan, mutta ristiriitaiset tunteet raastoivat hänen sisäistä maailmaansa. Suojeleeko uusi, epätoivoinen hyökkäys ketään? Mutta toisaalta, eihän kuolleita voi suojella… vain kosto jää jäljelle.
Mei katseli kanssaruokailijoitaan. Flygeliä, johon oli oppinut luottamaan, Calibusta, joka oli valmis seuraamaan häntä vaaran pimeimpiin varjoihin, sekä isäänsä. Meixez hillitsi verenjanonsa. Hyökkäys ei kannattaisi, ei etenkään nyt, kun vanha päällikkö oli vain varjo entisestään.
”Ja vielä me kostamme”, hän sanoi. ”Kunhan olet taas terve ja voimissasi.”
”Suotta minusta huolehdit, Mei”, suuri lisko julisti. ”En tiedä, mikä sisuksissani on pielessä, mutta koston tuli antaa minulle voimaa. Me kostamme kylki kyljessä.”
”Tietysti”, Mei myötäili. Hän ei ollut varma, miten paljon hän uskalsi esittää vastalauseita, vaikka Guechexin äänen katkeruus huolestuttikin häntä. Mei tunsi kasvattajansa tarpeeksi hyvin, että tiesi tämän olevan valmis kuolemaan oikeiden asioiden puolesta. Heimon ja perheen. Mutta entä kun ne oltiin tuhottu, murhattu vihollisten toimesta…. Ja niin, Guechex melkein olikin kuollut. Mei ei tiennyt, kestäisikö sitä enää toista kertaa. ”Mutta… kuten sanoit, varovaisuus on valttia. Etkö voisi odottaa, kunnes olet toipunut enemmän? Ei sinun tarvitse aina tehdä kaikkea itse.”
”Kuka kunnioittaisi johtajaa, joka ei kulkisi aina toveriensa mukana?” Guechex kysyi. ”Ehei, Meixez. Minun paikkani on siellä, missä vaara on suurin.”
”Mutta… minä en ole enää mikään lapsi. Minä voin kantaa sen vastuun! Ei sinun tarvitse, sinä olet liian tärkeä kaikille!” Mei parahti. Erityisesti minulle, hän olisi lisännyt, mutta hän sulki nokkansa viime hetkellä. Hän oli soturi, ei mikään itkuinen pikkutyttö!
Mutta Guechexin päätä ei käynyt kääntäminen. ”Sinä ymmärrät, kun olet vanhempi”, hän sanoi hiljaa ja katsoi sivuun kuin itsekin kätkien sanoja, joita ei ollut tarpeeksi rohkea sanomaan.
Vaikka puusto oli tiheää, koskaan ei voinut olla liian varovainen. Siksi T’haokilta paenneet, Metsärannan Racxelille uskolliset zyglakit olivat hajaantuneet ympäri metsää. Liskot pitivät vahtia, jotta kukaan ei löytäisi pyhää paikkaa. Ainoastaan Racxel itse, sekä rituaalin kannalta olennainen tietäjä Fatizax, seisoivat toteemipaalun äärellä.
Pyhä pylväs seisoi ikiaikaisella paikallaan, salaisessa lehdossa. Notkelma sekä tiheät puut ja pensaat piilottivat sen tehokkaasti, vielä näinkin myöhään syksyllä. Lähimmät puut, sekä muutama maan multaan tökätty oksa, olivat Fatizaxin erilaisin koruin ja rituaalisesinein koristamat. Nauhat, kivet ja eläimenkappaleet roikkuivat sulassa sovussa keppien nokissa.
Korein esine oli kuitenkin itse toteemi. Sen alaosa oli karkeaa puuta, johon oli kaiverrettu kuvia liskokansan tarustoista. Ylemmissä osuuksissa tyylit vaihtelivat: muutama pätkä paalua oli luusta veistetty, yksi oli tehty rapujen kuoresta ja kolmas oli varastettua rautaa. Koko komeuden kruunasi uppotukista tehty pää. Se oli suippokasvoinen ja viirusilmäinen ja sillä oli suuret poron sarvet. Kaiken kaikkiaan toteemi oli räikeä ilmestys.
Mutta sen sisällä piili hienovarainen salaisuus. Toteemin läpi kulki paksusta Fena-ruo’osta valmistettu sydän, jonka sisällä oli vihreää, vellovaa ainesta. Sitä samaa, jolla Fatizaxin suuri talismaani oli käsitelty.
Ja kun shamaani sytytti viimeisen rituaalikynttilän, antidermis heräsi.
Fatizax alkoi heiluttaa rituaalisauvaansa ja lausua rukousta. Tietäjä heitteli ilmaan kalanruotoja ja otti muutamia tanssiaskeleita. Racxel katseli sivummalta vanhuksen menoa. Merkittävänä zyglak-päällikkönä hän oli ottanut osaa lukuisiin rituaaleihin, sekä omina kasvamisriitteinään että osana koko heimon toimituksia. Tämä tanssi oli siniselle liskosoturille kuitenkin tuntematon.
Shamaani Fatizax kohottautui täyteen pituuteensa, melkein pudotti kalankallonsa, suoristi sen ja lopulta asetti neljäntuulenlakin toteemin päähän.
”Oi, routamaan henkiopas! Kuule minua, sarvipäiden synnyttäjä! Se on olen minä, suuri tietäjä Fatizax!” shamaani messusi. Hän heilutteli koristeltuja käsiään suurissa kaarissa, mutta kuitenkin tarkkojen sääntöjen mukaan. Tai niin Racxel ainakin ajatteli — hän ei ollut ihan varma siitä, kuinka täsmällinen tietäjä todellisuudessa oli. Ainakin toiminta näytti sangen lennokkaalta.
”Pohjoisen noita! Tule nöyrimmän palvelijasi tykö!” Fatizax jatkoi.
Ja juuri silloin metsä alkoi laulaa. Se alkoi puiden lehtien suhinana, mutta pian kaikki Fatizaxin huolella asettelemat koristeet ja pikkuesineet alkoivat heilua nousevassa tuulessa. Sitten maan lehdetkin pöllysivät.
”Kreeh-heh-heh-heh!” shamaani räkätti. ”Se toimii, se onnistui!”
Racxel ei ollut vielä vakuuttunut vapauttamansa hengenmiehen onnistumisesta, mutta tavallinen syystuuli tämä ei ollut. Se toi mukanaan jotain… kuin sanoja?
”ARVELINKIN, KUOLEVAINEN, ETTÄ OLET RAPISTELLUT HATTUANI VIIME PÄIVINÄ.”
Ensimmäiset sanat olivat kuuluneet zyglakien päässä kuin etäisenä kutitteluna, mutta lauseen loppu kuului selvästikin toteemipaalusta.
”Hooh, suuri noita! Nöyrin palvelijasi kumartaa sinua!”
Kiusallista hiljaisuutta kesti hetken aikaa. Pian toteemipaalun silmät syttyivät eloon ja sen rujo, puusta veistetty suu vääntyi irvistykseen. Sitten noita vastasi: ”Väitteesi on varsin paksu.”
Äärimmäiseen etukumaraan vääntäytynyt tietäjä nousi taas suoraan asentoon. ”Suuri noita! Eräs palvelijasi kumartaa sinua.”
Toteemipaalun valtaansa ottanut noita katseli zyglakia arvioiden tätä leiskuvilla silmillään.
”Edellisestä kerrasta on kulunut vuosikymmeniä, ja yhä pukeudut tuohon typerään kalloon.”
Tietäjä rapsutti nolona kättään. ”Se, että liityit ikiaikaisten vihollistemme klubiin, teki yhteydenpidosta… kreeh, kiusallista.”
”Vai ikiaikaisen! Jos se aikaväli, jona teidän vihollisenne on ollut olemassa, on mielestänne niin pitkä, että se oikeuttaa sinut kutsumaan heitä ikiaikaisiksi vihollisiksenne, niin en kyllä ihmettele, miksi olette pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon!”
”Kreeh-heh, en minä pelkkää johtajaanne tarkoita, vaan matoraneja yleensä…”
”Onnistut hämmentämään minua yhä, mihin ei moni pysty!”
Fatizax virnisti onnellisena. ”Mitä vain vuoksesi, routamaan henkiopas, mitä vain…”
Ennen kuin toteemi ehti vastata, Racxel puuttui peliin. Sininen liskotar astui paalun eteen.
”Krhm…” hän köhisi.
Toteemihengen katse siirtyi zyglakista toiseen. ”Keitä olet tuonut eteeni?”
”Ah, niin, aivan… asiaan, kreh-heh-heh”, Fatizax räkätti. ”Tuon eteesi Metsärannan heimon tyttären, suuren ja mahtavan Racxelin! Heimojen oikeutetun johtajan!”
”Tervehdys, Racxel. Valta näyttää vaihtuvan zyglakien parissa nopeammin, kuin Valkean turagan väkivallan aalto iskee viattomaan ohikulkijaan.”
Racxel tuijotti toteemijumalaa vaaleilla silmillään. Pohjoisen noita oli ollut saaren kunnioitetuimpia henkihahmoja ennen Kurielezin lahkon valtaannousua. Vähäisen yhteydenpidon perusteella Racxel tiesi, että noita oli myös ehdottomasti epävakaimpia henkihahmoja.
”Minä olen Metsärannan Racxel, ja olemme kutsuneet sinut neuvottelemaan.” ”Ja mistähän hyvä neiti haluaisi neuvotella?”
Liskosoturi veti henkeä sisään, hyvin hitaasti. Sitten hän puhalsi ulos, hyvin hitaasti. Tämä neuvottelukumppani ei ollut samanlainen totaalinen mäntti kuin Gaggulabio. Tai Kurielez. Mutta Racxel kuuli silti väheksynnän noidan äänessä, samoin sietämättömän itsevarmuuden.
”Lahkon noustua valtaan olet kuulunut kiellettyjen palvonnan kohteiden listalle, pohjoisen noita…”, Racxel aloitti.
”Mutta uskollisimmat palvelijasi eivät unohda!” Fatizax huikkasi väliin.
”… joten kun kutsumme sinua, se tarkoittaa, että asiamme on luonteeltaan äärimmäisen vakava.” Racxel jatkoi. ”Otamme suuren riskin puhuessamme sinulle.” ”Arvostan ottamaanne riskiä! Ennenkuulumatonta, että joku uskaltaa estää jotakuta palvomasta minua! Sellainen kuulostaa synniltä, josta kuolemaan tuomitseminen ei olisi kovinkaan kohtuutonta, ettenpä sanoisi!”
Fatizax nyökytteli hyväksyvänä, mutta Racxel jatkoi omaa asiaansa. ”Ja tätäkin syvempi merkki tilanteen vakavuudesta on se, että olemme sodassa sinua vastaan. Jumala tai et, kumarrat Tawaa.” ”Niin, no… en nyt ehkä sanoisi ’kumarra’, ehkä pikemminkin… tai, ei mennä siihen, ymmärrän pointin. Ja kieltämättä satumme olemaan sodassa eri puolilla.”
”Joten uskon ja toivon, että ymmärrät, kuinka pitkälle olemme menneet kutsuessamme sinut.”
”Jospa siis mentäisiin itse asiaan eli siihen, miksi ihmeessä ottaisitte sellaisen riskin.”
Pohjoisen noidan kysymys vaiensi metsän hetkeksi. Fatizax pälyili ympäristöään, mutta Racxel piti katseensa toteemin karkeasti veistetyissä silmissä.
”Valitsimme Zyxaxin edustamaan meitä torakoille ja skakdeille. Kun hän —” ”Niin, eikös hän muuten ollut sulhosi?”
Racxel hieroi rannekorujaan turhautuneena. ”Kyllä. Zyxax liittoutui lahkon kanssa ja avioitui kanssani. Sillä tavoin hän sai keskitettyä vallan itselleen, jotta kansamme voisi olla yhtä sodassamme Tawaa vastaan.” ”Vanha kunnon Zyxax. Täysi sekopää hänkin, jos minulta kysytään.”
”Mutta, katsohan…” tietäjä Fatizax liittyi keskusteluun. ”Zyxax meni ja kuoli. Hän ei nimittänyt itselleen seuraajaa, ja tilanne levisi kuin mätä ankerias.” ”No mätä ankerias hän olikin.”
”Ilman Zyxaxia lahkolla ei ole tarmoa tai ymmärrystä johtaa ketään”, Racxel tuhahti, ”enkä antaisi vallan keskittyä heidän ympärilleen muutenkaan.”
”Alanpa jo hahmottaa tilanteen!” Toteemijumala virnisti niin maireasti kuin uppotukista veistetyllä suulla vain pystyi. ”Jos Zyxax keskitti vallan itselleen lahkon avulla sekä sinun tuellasi ja arvon neiti on sitä mieltä, että mainittu lahko on kelvoton, niin eikö se tarkoittaisi, että zyglakien pitäisi keskittyä Metsärannan heimon mahtavan Racxelin itsensä ympärille?”
Hetken aikaa metsässä oli jälleen hiljaista.
”Jonkun ympärille”, Racxel lopulta lausui. ”Kunhan nyt jonkun ympärille. Olen mahtavimman heimon mahtavin päällikkö ja sikäli luonnollinen valinta.”
”Mutta kiellätkö, etteikö sinulla olisi myös täysin henkilökohtaisia intressejä tässä suhteessa?”
”Sanon, että se on toisarvoista.”
”Eikä sillä, oi suuri sarvipäiden synnyttäjä…” Fatizax tuli taas väliin. ”Emme me sinulta siunausta pyydäkään. Tai zyglakeja.” ”No miksi koette, että pystyn auttamaan teitä saavuttamaan tavoitteenne?”
”Nimenomaan siksi, että kuulut Bio-Klaaniin. Ja nyt, anteeksi vain, mutta… puhun enemmän klaanin jäsen Makuta Nuille kuin pohjoisen noidalle kysyessäni tätä. Mitä tiedät saaren zyglakien tilanteesta ja sijainnista?”
Shamaani näytti säpsähtävän Racxelin suorasta tavasta esittää asiansa. Sarvipäiden synnyttäjä, tai siis ehkä Manfred, suhtautui puhutteluun kuitenkin tyynesti.
”Niin… En varsinaisesti vastaa sotilasoperaatioista, mutta minulla on eräs luotettava sisäpiirin tietolähde.”
Liskot eivät vastanneet, mutta näyttivät kiinnostuneilta.
”Mainitulla lähteellä sattuu olemaan ensi käden informaatiota porukastanne! Kaiken lisäksi todella luotettavaa informaatiota, koska se on melkein kuin omaani. Satun asumaan lähteeni päässä.”
Racxel näytti jo hetken verran siltä, kuin olisi aloittamassa kysymystä, mutta Fatizax nosti sormensa tietäväisenä ilmaan.
”Hyvä henkiopas siunaa toisinaan palvelijoitaan jatkuvalla läsnäolollaan! Siis, tosi jatkuvalla läsnäolollaan…” ”Voisin väittää, että en kadu mitään, mutta se olisi valhe.”
”Ollapa nuori jälleen…”
Ennen kuin keskustelu ehti mennä yhtään enempää sivuraiteille, Racxel astui eteenpäin. ”Mitä lähteesi tietää?” ”Yhtä sun toista! Tekö sitten ette? Teidän poppoostannehan tässä puhutaan.”
Kahden zyglakin vaitonaisuus kertoi toteemin kautta puhuvalle henkiolennolle paljon.
”… teillä ei ole aavistustakaan muiden zyglakien sijainnista tai tilanteesta, vai mitä?”
”Klaanilainen”, Racxel aloitti matalalla äänellä. ”Zyxaxin kuoleman jälkeen komentomme valui skakdien käsiin. Me —” ”Ei helvetti, työskentelettekö te Gaggulabiolle?”
”Kreeh-heh-heh”, Fatizax nauroi väsyneesti. ”Kuten mainittua, tilanne on paha.”
”Aivan”, Racxel murahti, ja jatkoi kärsimättömyyttä äänessään: ”Kaikki tieto kansastamme on meille todella arvokasta.”
Toteemi vaikeni muutamaksi toviksi ja jumala sen sisällä tuumaili. ”Kun miettii sitä niin kutsuttua sotatilannetta, niin minun ei varmaankaan pitäisi kertoa teille yhtikäs mitään. Mutta toisaalta tämän saaren vanhimpana… öhm, henkiolentona, koen ehkä jonkinlaista vastuuta myös teistä pakanaliskoista. Kenties voin sen verran sanoa, että poikani Kelvin on hillunut yhden teikäläisen kanssa kellareissamme ja törmäsi muutamaan muuhun tässä samaisessa metsässä.”
Racxel terävöityi välittömästi. ”Kerro lisää.”
”Noh, meillä on tallessa Kelvinin mukaan vihainen liskotar, joka haikailee miekkansa perään…”
Sinisen soturin silmät siristyivät. ”Kuulostaa Vasellilta… mutta… miten hän on päätynyt selleihinne?”
”Miten sodassa nyt ylipäänsä päästään toisen osapuolen kaltereiden taakse?”
Nyt oli Racxelin vuoro vaieta hetkeksi. Hän kurtisti kulmiaan ja mietti. ”Mutta jos Vasell on teillä vankina… klaanilainen, millaisissa olosuhteissa hän jäi kiinni?” ”En voi väittää olleeni paikalla, eikä Kelvinkään, mutta ilmeisesti kellarin miekkalisko jäi vangiksi siitä teidän iskustanne. Rumaa jälkeä.”
”Iskustamme… hetkinen. Guechex todella toteutti suunnitelmansa? Hän hyökkäsi Bio-Klaaniin?” ”Ilmeisesti. Meille se näyttäytyi lähinnä äärimmäisen epäselvänä. Kukaan ei taida oikein tietää mitä tapahtui, mutta väkesi muuttui kuulemma puuroksi kesken kaiken. Eikä edes klaanilaisten takia.”
Manu tajusi olleensa hieman epäselvä, ja päätti täsmentää. ”Selvennän hieman. Zyglakit tekivät muutama kuukausi sitten jonkinlaisen salahyökkäyksen linnakkeeseemme. Ilmeisesti isku ei ollut keskusjohtonne hyväksymä, koska et ole siitä kuullut!”
Makutan puhuessa shamaani alkoi tanssia toteemin ympäri Racxelin näkökulmasta perin kummallista palvontatanssia — joskin matoranin kansalle tanssi olisi saattanut näyttäytyä hyvin discomaisena, vaikkei asia ilmiselvistä syistä zyglakeille avautunutkaan.
”Jotain salaperäistä tapahtui, koska melkein kaikki iskuun osallistuneet kuolivat — ja vieläpä aika groteskilla tavalla. Kuulemani mukaan liskoparat kokivat eräänlaisen mutaation ja menehtyivät linnakkeeseemme.”
Racxel veti Fatizaxin hieman sivummalle ja kuiskasi tälle jotain. Toteemijumala odotteli tyytyväisenä vuoroaan, kun liskot keskustelivat keskenään. Pian Racxel kuitenkin astui taas pyhän esineen eteen.
”Mainitsit lisäksi kaksi zyglakia tässä metsässä. Mitä osaat kertoa heistä?” ”Olivat tavanneet Kelvinin kuunkierron verran takaperin jossain päin Lehua. Ilmeisesti kolmikko oli onnistunut harjoittamaan jonkinasteista diplomatiaa, mikä on — ei millään pahalla — teikäläisille aika harvinaista. Ilmeisesti zyglak-duo oli jonkinlaisella karkumatkalla.”
Koko Racxelin tatuoitu keho oli jännityneen liikkumattomana. ”Osaatko tarkentaa?”
Metsärannan heimon päällikköön huomiota kiinnittämättä — vaikka tämä häntä ärtyneesti mulkaisikin — Fatizax alkoi roiskia poronverta ympäriinsä pullosta, jonka oli jostakin saanut käsiinsä, vaikka Racxel oli melko varma, ettei ollut sitä aiemmin shamaanilla nähnyt. Hän yritti parhaansa mukaan välttää roiskeiden osumista itseensä.
”Kuulin, että nuorukaiset olivat saaneet kirjeen, jossa heitä kutsuttiin Guartsuvuoren juurelle. Muistatteko sen, mikäs sen nimi oli, sen Flygel-heppulin? Kummallinen lisko, ei ikinä kumartanut minua. Kunnioitettava kiinnostus tieteeseen, kuitenkin! Niin, hän oli lähettänyt näille kahdelle kirjeen, jossa hän kertoi, että hänellä oli toisen näistä nuorisoliskoista kasvattiukko hoivissaan, ja… hei. Sehän oli se mainittu Guechex!”
”Eli…” Racxel oli sisäistämässä, mutta Manu oli nopeampi. ”Kuulette nyt minulta, että minä kuulin Kelviniltä, että hän kuuli kahdelta nuorelta zyglakilta, että he olivat kuulleet hassulta erakko-zyglakilta kirjeessä, että iso körmy Guechex makaa jossain Guartsuvuoren juurella.”
”Kreeh…” ”Ihan yksinkertaista”, toteemimakuta vakuutteli. ”Flygel löysi liskoäijän metsästä, ja kutsui sitten tämän kasvatin paikalle. Nuori kasvatti lähti sitten matkaan kaverinsa kanssa, ja oma poikani Kelvin törmäsi heihin metsässä.”
Racxel vaikutti kuitenkin ymmärtäneen. Sininen liskosoturi kohensi lyhyen suomuviittansa asentoa. ”Sanot siis, että jostain päin tätä metsää pitäisi löytyä sekä tietäjä Flygel, että kaksi nuorta zyglakia… ja suuri soturi Guechex.” ”Muuttujia on toki paljon — ja tuskinpa lienevät lineaarisesti riippumattomia”, Makuta makusteli, ”mutta kuulostaa jotakuinkin oikealta.”
Racxel kumarsi toteemipaalulle lyhyesti. ”Antamasi tiedot ovat meille suuressa arvossa. Emme unohda tätä.”
Toteemin uppotukkipää vääntäytyi taas rumaan hymyyn. ”Miten kauniisti sanottu.”
”Nyt meidän on kuitenkin mentävä”, Racxel jatkoi asialinjallaan. Hän poimi laukkunsa maasta puun juurelta ja sitoi sen olalleen. ”Jokainen hetki on kallis.”
Fatizaxkin rauhoittui paikalleen
”Kiire on pirullinen vihollinen, kreeh, mutta jos emme selviä hengissä, emme voi palauttaa pohjoisen noidan kunniaa!”
”Me palaamme asiaan vielä”, Racxel mörähti, tarttui shamaania tämän viitasta ja lähti raahaamaan tätä poispäin. ”Kuulemisiin sitten”, toteemipaalu hörähti, ennen kuin rituaalitolpan silmät sammuivat. Pohjoisen noita oli tiessään, ja zyglakit jäivät metsään keskenään.
Mutta nyt heillä oli taas lisää tietoa. Tietoa ja suunnitelma.
Liskojen askeleet veivät heitä pohjoisen suuntaan. Kohti vuorta.
”Ööh, suuri ja kunnioitettu päällikkö Racxel…” Fatizax aloitti käheällä äänellään. ”Jos suuri ja kunnioitettu päällikkö Guechex on todella hengissä…”
Puhuteltu soturi käänsi katseensa shamaaniin. ”Niin?”
”…olemmeko me pelastamassa ja auttamassa häntä…”
Racxel kiihdytti vauhtiaan. Fatizax yritti pysyä perässä.
Valtavan merihirviön kuori koostui useasta kappaleesta, joista osa limittyi toistensa päälle. Muutama tällainen päällekkäinen kuorenkappale oli vuosisatojen saatossa luutunut yhteen – niin, että ne olivat yhtä, liikkumatonta massaa. Tällöin T’haokin kuoren väleihin jäi syviä onkaloita, jotka olivat usein zyglakinmentäviä. Katto oli matala ja kuorenkappaleiden väliin jäävä tila pimeä ja ummehtunut, mutta liskokansa oli kautta aikain lukinnut saaliitaan ja nääntyneitä vihollisiaan niihin. T’haokin kuoreen entisaikain zyglakit olivat nakuttanet koloja, ja koloihin he olivat iskeneet pitkistä luista veistetyt kalterit.
Alkeellisten kaltereiden taakse moni suuren saaren matoran ja toisaalta kulloinkin epäsuosiossa olleen heimon zyglak oli nälkiintynyt. Pakoja yritettiin vain harvoin: vankien elinajanodote oli usein pidempi kaltereiden sisä- kuin ulkopuolella. Levottomina aikoina sellit saattoivat olla suhteellisen ahtaitakin. Mutta nyt vain yksi niistä ei ollut tyhjillään, ja sielläkin vieraita oli vain yksi.
Yksinäisen onkalon merkillinen asukki kilisi ja kolisi. Se maalasi jotain sellinsä kattoon. Se kilisi ja kolisi aina liikkuessaan, koska siitä roikkui lukuisia helyjä ja taikaesineitä. Karhunkynsiä, kalan kalloja, savisia idoleita ja puisia medaljonkeja. Ne roikkuivat seinämaalarin pitkästä hännästä, ja ne roikkuivat hänen pitkästä kävelysauvastaan. Samoin ääntä piti myös hänen selkänsä merkillinen kalakoriste. Ahvenmainen keinoevä oli sidottu sojottamaan taaksepäin, ja se kulki hänen hartiastansa hartiaan.
Muutenkin sellin ainut vieras näytti oudolta. Harva olisi sitä edes zyglakiksi arvannut, ellei sitten hännän perusteella. Suomuviitta roikkui sen niskassa ja lajilleen ominaisen pitkän pään hän oli piilottanut massiivisen kalankallon sisään. Kuolleen merenelävän silmänaukoista tuijottivat zyglak-vanhuksen vihreät silmät.
Ja nyt ne tapittivat seinämaalausta. Se oli osa kuvitusten sarjaa, joka eteni sellin katosta lattiaan. Niihin oli kuvattuna liskokansan ikiaikaista tarustoa: Meren äiti kaikkine lapsineen, suuria petoja ja valtavia saaliita. Syvimmät ja salaisimmat onkalot. Lukuisat henget ja voimahahmot.
Vanha zyglak katsasti kättensä töitä ja nyökytteli tyytyväisenä. Ennen kuin hän vajosi sen syvemmälle oman rituaalitaiteensa pauloihin, lisko keskeytettiin.
”Tietäjä Fatizax!”
Kalankalloinen zyglak käännähti sellin kaltereiden suuntaan nimensä kuultuaan. Kilinää ja kolinaa.
Vihreät silmät pullistuivat kuopissaan, kun liskojäärä huomasi vierailijansa.
”Metsärannan Racxel, päällikkö suuri, minua tapaamassa! Hullu maailma! Ruodot kertoisivat, vaan minkäs teet, kun eivät anna lukea! Kreeh-heh-heh!”
Kaltereiden toiselta puolelta Fatizaxia katseleva liskotar ei ollut varma, puhuiko vanha shamaani itselleen, vaiko ehkä hengille tai jumalille.
”Tervehdys, kunnioitettu tietäjä”, Racxel vastasi muodollisesti, mutta ilmiselvän pakotetusti. Selliin sullottu shamaani nyökytteli ja ravisutteli sauvaansa. Sen kalankallo valahti silmille, mutta Fatizax virnuili leveästi päähineensä alta. ”Tänne se tuli minua tapaamaan, kotikalan uumeniin, vihoviimeiseen koloon! Viskasivat minut tänne, vaikka olen tietäjistä mahtavin! Kreeh-heh, aika kieroa! Ja vielä että sinä kävisit minua katsomassa!”
Racxel tuhahti äänekkäästi.
”Puhuttuani skakdien kuriirin kanssa ymmärsin, että jotain on tehtävä. Mutta Kurielez ja Rhak’elakkin lahko eivät tee mitään kansamme hyväksi!” sininen zyglak puisteli päätään. ”Yritin puhua heille, mutta Kurielez väittää Meren isän kieltävän kaiken. Pelkäävät vain oman asemansa puolesta, typerät pelkurit.”
Tietäjä Fatizax katsoi vierastaan velmusti. ”Kreeh-heh-heh, ellen aivan väärin muista, se oli korkean tytär Racxelin itsensä puolisovainaa, joka auttoi Kurielezin valtaan…”
”Minun ja Zyxaxin liitto oli omassa ajassaan järkevä!” Racxel ärähti. ”Vaikka en muistelekaan ukkoa lämmöllä, niin ainakin hän kanavoi heimojen pelon, vihan ja uskonnollisen heräämisen Bio-Klaania vastaan. Hän nosti zyglakit Allianssin täysivaltaisiksi jäseniksi.”
Shamaani sellissään kuunteli kilisevää kalloaan nyökytellen Metsärannan Racxelia, joka jatkoi vielä. ”Se on paljon enemmän, kuin mitä Kurielez ja hänen väkensä saattaa ilmoittaa ansioikseen.”
Vihreät mulkosilmät kalakallon sisuksista tuijottivat Racxelia jatkoa janoten, joten sininen liskotar avasi jälleen terävähampaisen kitansa: ”On selvää, mille tielle Rhak’elakkin lahko on meidät johtanut.”
”Henget itkevät!”
”Ja kaikki heimot kärsivät.”
”Ja!” tietäjä huudahti ”Heittivät tosien jumalten toden palvelijan selliin, kreeh-heh! Totuuteni oli heille liikaa, yhtä ovat sokeita kuin ahne laaksojen Guus!”
Racxel muisti hyvin, kuinka Fatizax oltiin tuomittu harhaoppiseksi ja vangittu. Pian sen jälkeen, kun heimot olivat valinneet Zyxaxin edustamaan heitä, pohjoisten vuonojen heimon julma johtaja oli määrännyt kaikki tietäjät käyttämään Rhak’elakkin huntua ja omistautumaan Meren äidin sijasta Meren isälle. Vanha jäärä Fatizax oli – täysin ennalta-arvattavalla tavalla – tullut mieluummin paiskatuksi selliin kuin taipunut uusiin painotuksiin.
Racxel oli osallistunut muutaman shamaanin painostukseen itsekin. Yhtenäinen oppi vaikutti siinä tilanteessa voimalta, Metsärannan päällikkö muisteli Zyxaxin valtaannousun aikaa. Mutta vallan antaminen lahkolle oli typerä virhe, eikä lainkaan heimojen eduksi.
”Tulin tarjoamaan sinulle vapautta, sekä hakemaan sinusta liittolaista.”
”Mutta minulla on jo niin monta ystävää!” Fatizax huudahti maireasti. ”Meren äiti! Kotikalan sieluvahti! Sarvipäiden synnyttäjä ja routamaan henkiopas! Iso-atrain Artelax!”
Ennen kuin Metsärannan heimopäällikkö ehti reagoida siihen, miten tietäjä luetteli henkiolentoja, vankisellin shamaani jatkoi riemastuneena. ”Ja he kaikki tahtovat minut ulos täältä, ruotoja lukemaan ja oppeja jakamaan! Rahhh, mennään jo!”
Typeristä pelkureista ei ollut Metsärannan Racxelille apua. Ehkä sekavasta shamaanista olisi.
”Muutama ehto ensin, tietäjä”, sininen lisko lausui. ”Sinun täytyy tehdä, mitä käsken.”
Fatizax kalisutteli sauvaansa ilmassa, ja heilutteli sitten häntäänsä. Keskipitkän kilinähetken jälkeen shamaani nyökkäsi Racxelille. ”Henget… ovat samaa mieltä.”
”Sinun on myös annettava anteeksi kaikille, jotka ovat kääntyneet Rhak’elakkin lahkon puoleen ja tahtovat tulla takaisin oppiesi äärelle. Tarvitsen sinua yhdistämään meitä… en aiheuttamaan erimielisyyksiä.”
Shamaani raapi leukaansa. ”Minun nuotioni äärelle saa kyllä tulla, jumalille ja hengille jätän tuomiot, oppikoot harhailijat heiltä!” Fatizax myöntyi, mutta jatkoi vielä mutisten. ”Paitsi se yksi luopio Lergelaz, mokoma joutaisi verkon painoksi…”
Sininen naaraslisko jätti viimeisimmän kommentin huomiotta. Tietäjä vaikutti riittävissä määrin yhteistyökykyiseltä.
”Ennen kaikkea tarvitsen sinua henkimaailman yhteyksiesi tähden”, Racxel vielä varmisti.
”Kreeh-heh-heh! Kalaonneako toivot? Vaiko ehkä hyviä säitä?”
Racxel siristi valkeita silmiään. ”Minä luulen, että sinä tiedät täsmälleen, mistä puhun.”
”Ilman muuta, suuri päällikkö Racxel, ilman muuta.”
”Hyvä. Siinä tapauksessa…”
Metsärannan Racxel otti askeleen ja asettui kaltereiden viereen. Hän katseli niitä ylhäältä alas ja alhaalta ylös.
”Nämä kalterit ovat pitäneet vankinaan lukuisia matoraneja ja nälkää näkeviä zyglakeja…”, Racxel mietti ääneen ja piti pienen tauon. Hän asetti pitkät kyntensä sellin kaltereita vasten. ”Mutta eivät Metsärannan heimon mahtavinta.”
Racxelin siniset kourat tarttuivat kovetettuihin kaltereihin. Lisko asetti kummatkin jalkansa tukevasti lattian mutaiseen massaan. Terävät kynnet upposivat lattiaan. Sitten alkoi vääntäminen.
Valtavan liskopedon kourat kiskoivat kaltereita eri suuntiin. Lihaksikkaat raajat pullistuivat ja kaikki väljyys Racxelin käsiä koristavien korujen ja raajojen väliltä katosi.
Fatizax katsoi näkyä ja alkoi räkättää. ”Kyllä, kreeeh-heh! Juuri niin, tyttö! Kreh-heh-heh!”
Racxel puri hampaitaan yhteen ja keräsi kaikki voimansa.
Pieni räsähdys. Ensimmäinen sirpale singahti vääntyneestä kalterista, ja sitten tuhannet. Kaksi kalteria katkesivat liskon voimien edessä.
”Ha ha, kreeh-heh-her! Aivan, kyllä! Kiitos Meren äiti, kiitos Metsärannan tytär!”
Sininen lisko Racxel huohotti ja availi ja sulki kouriaan. Hetken tasaamisen jälkeen hän nosti valkosilmäisen katseensa shamaani Fatizaxiin.
”Nyt meidän on liikuttava nopeasti.”
Hunnutettu zyglak kuurasi vanhoja maalauksia ison teltan edustalta. Ylitietäjä Kurielez oli määrännyt hänet puhdistamaan liiat henkihahmot pyhistä maalauksista. Rhak’elakk tuli saada keskiöön.
Lisko poimi pesusienen ämpäristä likoamasta. Ikiaikainen zyglak-perinne oli tuottanut paljon pyhiä maalauksia, joten korjailtavaa oli paljon.
”Ylitietäjä Kurielez! Ylitietäjä Kurielez!” hän kuuli huudettavan, ehkäpä jostain ruokatelttojen luota. ”Ylitietäjä!”
Kuuraamishommiin päätynyt lahkolainen mietti, mitä mahtoi olla tekeillä. Oliko T’haok kenties nousemassa ennenaikaisesti pintaan?
”Ylitietäjä Kurielez!” hätääntynyt ääni jatkoi. Tuliko se sittenkin sellien suunnalta? ”Ylitietäjä! Vanki on karannut!”
Uh-oh.
Lahkon lisko laski pesusienen maalausten äärelle, ja kaivoi tikarin vyöltään. Meren isä vaati palvelijoiltaan taas paljon.
”Mitä sinä luulet tekeväsi?” Racxel ärähti kovaäänisesti. ”Jäämme kiinni! Kaikki muut uivat jo merellä!”
Fatizax ei vastannut, vaan kumartui hyräillen pöydän puoleen. Tietäjä penkoi tavaroitaan.
Kaksikko oli kulkenut selleiltä vähän matkaa T’haokin onteloita pitkin tilaan, jossa säilytettiin vankien tavaroita. Vaikka T’haokilla asusti lähinnä Kurielezin lahkolaislojalisteja, pyhä pelko tietäjä Fatizaxin muinaisia luonnonvoimia kohtaan oli saanut Kurielexin takavarikoimaan suuren osan shamaanin taikakaluista.
Metsärannan Racxelin kärsivällisyys oli koetuksella. Muutama muu zyglak, jonka Racxel oli puhunut puolelleen, olivat paenneet T’haokin salakäytävien kautta aivan aikataulun mukaisesti. Liskottaren vastavapauttama shamaani tahtoi kuitenkin hidastella rituaaliesineidensä äärellä.
”Täällä he ovat!” kaikui vihainen ääni jostain kauempaa ontelon mutkan takaa. Lahko oli aivan heidän kannoillaan.
”Fatizax!”
”No nyt!” tietäjä huudahti ja nosti kaiken muun rojun joukosta esiin pienen talismaanin. ”Mennään, Metsärannan tytär, mennään!”
Kaksi zyglakia ottivat jalat alleen ja lähtivät juoksemaan vastakkaiseen suuntaan kuin mistä ääni oli kuulunut.
T’haokin onkalo kaarsi vasempaan. Ensin loivasti, sitten jyrkästi. Lopulta niin jyrkästi, ettei kumpikaan karkulaisista huomannut mutkan takana väijynyttä lahkolais-zyglakia. Kurielezin kätyri loikkasi käyrä puukko kourassa Racxelin kimppuun.
Taistelevat liskot rojahtivat maahan ja kierivät käytävällä muutaman kierroksen. Kun oli lahkolaisen vuoro olla päällä kolmannen kerran, Racxel ponnisti itsensä hännällään pystyyn ja mäjäytti väijytyspapin seinää vasten. Metsärannan sininen liskosoturi avasi kitansa ja puri hunnutettua lajikumppaniaan päähän.
Kurielezin lahkolainen rääkäisi kauhuissaan, kun Racxelin hampaat upposivat hänen nokkaansa. Sininen soturi tarttui pappia hartioista ja käänsi tämän kehoa oikealle. Puremaansa päätä hän pakotti vasempaan.
Tilannetta sivusta seurannut Fatizax pudisteli päätään. ”Ei ole hyväksi valuttaa verta pyhissä saleissa… mutta mitäs toisaalta olivat mänttejä.”
Racxel vastasi äkäisellä mulkaisulla, ja jatkoi juoksua. Tietäjä seurasi perässä, mutta hidasti kulkuaan kaivaakseen jotain vyöltään. Racxel huomasi viivästyksen.
”Tule nyt!” hän murisi. ”Pakoreittimme on aivan kulman takana!”
”Kreeh, heh, tyttö sentään… Minun täytyi varmistaa, että tämä talismaani oli tallessa!” tietäjä perusteli toimiaan. ”Sinä tarvitset minua, ja minä tarvitsen tätä! Tämä on kaikista voimallisin esineeni! Välttämättömyys siihen, minkä tahdot minun tekevän!”
Kahden zyglakin päästessä pakokäytävänsä suuaukolle, shamaani Fatizax nosti mainitun taikakalun esiin. Talismaaniksi se oli aika iso ja outo. Se oli tehty huovasta ja taidokkaasti koristeltu.
Se oli nelisakarainen.
Ja se oli myös hattu.
”Mitäs kökkäreen börgälettä!” henkiolennon ääni kuiski jostain taikakalun syövereistä.
