Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon’” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta’”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi’”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Hulluuden orkesterissa
on tahtipuikolla pahat tapansa.
Cerevezin neljäs ikuisuus Hylättyjen Muistojen Laakson edustalla oli ollut hiljainen ja vailla kummallisuuksia. Hänen vierailunsa sora-aavikolle oli mennyt mukavammin kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli onnistunut kuvittelemaan mukaansa viltin, pullollisen vettä ja istuintyynyn. Hänellä oli kaikki tarvittava rentouttavaa vaellusta varten. Hän oli pysähtynyt solan tietämille omaa sijaintiaan selventääkseen ja pystyttänyt vaatimattoman leirin sen suulle. Hän oli suunnitellut viettävänsä siinä ainakin seuraavat kaksi ikuisuutta. Lepohetken jälkeen hänen ajatuksensa olisivat taas kirkkaita ja matka voisi jatkua.
Hännän tyveen aseteltu istuintyyny kuitenkin sai kyytiä, kun Cerevez pomppasi hätäisesti ylös. Raukeana istuskellut nuori zyglak ei ollut ensin meinannut uskoa, mitä hänen silmänsä kaukaisuudessa näkivät. Hän ei ollut ylipäätään tottunut näkemään paljoa muita kulkijoita valkoisessa valtakunnassa. Ja silloinkin, kun näki, ne olivat usein väkeä hänen omasta heimostaan. Tällaista vaeltajaa hän ei kuitenkaan ollut odottanut. Ja vaikka hän ei ollut nähnyt tätä koskaan aikaisemmin, tiesi hän välittömästi, kenen kulkua hänellä oli kunnia seurata.
Hänen nuokkuessaan tietoisuuden ja unensekaisen todellisuusmatkailun rajamailla, oli solasta ilmestynyt valkoinen laiska-askelinen hahmo. Rivistö pitkiä hampaita oli ainoa asia, joka selkeästi erottui kirkkaasta siluetista. Matkaaja oli kuitenkin helppo huomata sen perusteella, mitä tämä raahasi perässään. Valkoisen kourassa oli nimittäin pitkä messinkinen ketju, ja noin kymmenen metrin päässä hänen perässään sen toisessa päässä raahautui valtavan messinkisen pedon raato.
Peto oli kenties joskus ollut jonkinlainen mekaaninen käärme. Sen terävähampainen kita oli kuitenkin runnottu niin pirstaleiksi, että varma Cerevez ei osannut olla. Sen pitkä torso oli myös revitty kahtia, ennen kuin sen oletettu häntä ehti alkaa. Ainoa masentavampi asia näyssä oli Valkoisen itsensä ryhti. Tuskallisen hitaasti laahustavat askeleet eivät näyttäneet hidastuvan tämän raahaamasta hirviöstä vaan murheista, joita tämä kantoi harteillaan.
Ja sitten nainen pysähtyi. Pingottunut ketju tämän käsissä veltostui, kun tämän askeleet keskeytyivät. Cerevezin sydän jätti lyönnin välistä. Hän tunsi Valkoisen läpitunkevan tuijotuksen siitäkin huolimatta, että tämä ei ollut edes kääntänyt päätään. Hetki tuntui enemmän ikuisuudelta kuin ne, joiden läpi zyglak oli taivaltanut. Hän kuitenkin pelkäsi reaktiota aivan turhaan. Hetken päästä ketju kiristyi jälleen Valkoisen käsissä ja tämä jatkoi hidasta matkaansa kohti tasankoja.
Cerevez tuijotti, kuinka kuningatar ja tämän raahaama kellopelikäärme katosivat hitaasti soradyynien taakse. Hän huokaisi helpotuksesta. Hänelle oli kerrottu tarpeeksi monta tarinaa Valkoisen Kuningattaren väkivaltaisesta valtaannoususta, eikä hän ollut halukas ottamaan selvää, mitä hänen mielelleen tapahtuisi, jos se puhdistettaisiin väkisin pois. Cerevez ei enää tuntenut oloaan mukavaksi laakson läheisyydessä, joten hän keräsi vaatimattoman leirinsä ja lähti vaeltamaan takaisin kohti tulosuuntaansa onnellisena siitä, ettei Valkoinen valtias ollut satuttanut häntä.
Se, mitä hän ei kuitenkaan tiennyt, olivat Biancan todelliset ajatukset. Tämä ei ollut pysähtynyt uhatakseen nuorta zyglakia vaan jäi, koska oli kateellinen.
Siitä oli niin pitkä aika, kun Bianca oli saanut vaellella ilman murheita. Ilman sitä järjetöntä tiedon mukanaan tuomaa ahdistusta, joka seurasi hänen jokaista askeltaan. Hän oli lopen kyllästynyt juoksemaan valtakunnassaan viilettävien tunkeilijoiden perässä. Lopen kyllästynyt näköään karttaviin äpäriin. Lopen kyllästynyt vanhoihin valtiaisiin, jotka jokaisen tilaisuuden turvin särkivät hänen koneitaan.
Hän olisi kerrankin tahtonut vaeltaa kuin se zyglak. Vailla määränpäätä. Vain vaeltamisen kokemuksen vuoksi.
Mutta ei. Joka hetkellä hän tiesi, mihin häntä seuraavaksi tarvittaisiin. Milloin seuraava vastarinta nousisi ja vaatisi murskaamista. Hän tiesi täsmälleen, mihin se kaikki oli vääjäämättä johtamassa. Joten hän tiesi myös, ettei hän ehtisi takaisin kelloonsa, ennen kuin häntä taas kutsuttaisiin. Hän ei koskaan ehtisi lepäämään, koska ajan rattaat eivät sitä sallineet.
Kolme dyynien ikuisuutta ylitettyään hän katsoi parhaaksi vain kysyä, missä mentiin. Hän pysähtyi jälleen niin tehdäkseen. Oli helpompaa vain repäistä laastari ja aloittaa toimet, vaikka kaikista eniten hän olisi tahtonut vain jatkaa yksin hiljaisuudessa.
”TILANNEPÄIVITYS?” hän kysyi ääneen.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Abzumon ääni vastasi. Vaikka tämän läsnäolosta ei ollut Teknisesti Ottaen Kaikkialla mitään merkkejä, kuuli Bianca makutan äänen kristallinkirkkaana.
”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
Makutan sanoissa oli ivaa juuri sen verran, että se sai Biancan hampaat kirskahtelemaan toisiaan vasten. Hän tiesi vallan hyvin, että Ficus oli jo asemissa. Hän tunsi jokaisen putken, minkä tämä oli työntänyt lihaansa valmistautuakseen. Tunsi miltei myöten antavat luut, kun tämä oli hypännyt tesseraktista Onu-Metrun pinnalle. Hän ei ainoastaan nähnyt vaan myös tunsi kaiken. Makuta Abzumo ärsytti häntä kuitenkin muutenkin kuin vain sanoillaan. Jokin langenneen sävyssä kulkeutui Biancalla aina selkärankaan asti.
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?” hän sai kuitenkin puristettua sanat suustaan sen enempää ärtyneisyyttään näyttäen.
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
Rakas. Hyi. Mitä se limanuljaska oikein kuvittelee? Työntäisi päänsä vesisankkoon ja vetäisi syvään henk-
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN”, Bianca totesi omat ajatuksensa keskeyttäen.
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Biancan ei tarvinnut enää vastata. Makutan katse oli siitä hetkestä eteenpäin naulittuna siihen löylytykseen, minkä Nurukan Onu-Metrussa Ficukselle tarjoili. Hän seurasi sitä itsekin hetken. Oli selvää, että muistonsa tavoittanut toa oli taistelukentällä taas entisensä. Bianca tiesi jo, että se aiheuttaisi ongelmia tulevaisuudessa. Hän oli nähnyt skenaarioita ainakin kolme, ja jokainen niistä raivostutti häntä.
Lopulta hän kuitenkin lähti taas laahustamaan. Oli turhaa keskittyä niihin masentaviin hetkiin, mitä Onu-Metrussa koettiin. Hänellä oli jo valistunein arvaus siitä, mihin se kaikki päättyi. Hän auttaisi täsmälleen sen verran kuin oli pakko. Vahkeja sinne, vahkeja tuonne. Räjäytä yksi niistä Killjoyn naamalle. Ehkä tervehdi samalla? Oho, Metru Nuin laivastolla onkin erilaiset aseet kuin tulevaisuuden versiossa 28 665 piti olla. Olivatko he sittenkin variaatiossa 27 444? Oliko sillä mitään väliä? Bianca ei tiennyt eikä jaksanut pohtia asiaa sen enempää. Neljä ikuisuutta lisää taivallettuaan hän kuuli viimein hienovaraisen tikityksen, joka kaikui pitkin dyynejä. Hän oli viimein saapunut kotiin.
Kelloon kapuaminen oli ollut yhtä helppoa kuin siitä irroittautuminenkin. Messinkiset sauvat saapuivat tapaamaan häntä soralle, porautuivat hänen selkärankaansa ja nostivat hänet takaisin tauluun. Ja sillä samalla hetkellä, kun hänen hermostonsa yhdistyi ajan itsensä siteisiin, hän näki taas ne aallot, jotka nykyisen tapahtumat olivat hänen näköönsä tehneet. Ja yksi niistä aalloista oli suuri. Se esti häntä näkemästä asioita, joita hän oli odottanut näkevänsä. Mutta harmituksen sijasta se nosti hymyn Valkoisen kasvoille. Hän ei voinut olla huvittumatta siitä, mitä sen täytyi tarkoittaa. Kuinkakohan kauan kestäisi, että joku muukin huomaisi?
Hän oli iloinen siitä, että kukaan ei todellisuudessa nähnyt hänen kasvojaan. Idioottimaisen virneen selittäminen tesseraktin väelle olisi ollut kiusallista. Sen sijaan hän saattoi avata keskustelun kaikessa rauhassa huomatessaan, että kaikki asianomaiset olivat palanneet korkeuksiin ja heidän suuntansa oli täyttä vauhtia kohti etelää ja pois Metru Nuin vaarallisesta ilmatilasta.
Ficuksen silmin hän näki äärettömyyksiin jatkuvan tyhjyyden ja sen täyttävän kaikkialle levinneen tähtisumun. Maailma tesseraktin sisällä ei edes yrittänyt mallintaa todellista tähtitaivasta – kaikki yksityiskohdat olivat hieman pielessä, eikä Initoita näkynyt missään. Puhumattakaan…
”Jos aiot arvostella, Bianca-kulta, niin tiedä, että Destralin tähti-ikkunasta saa aina vallan hyvän näkymän suoraan Baterraan”, Abzumo lausui viileästi. ”En kaipaa sitä omaan henkilökohtaiseen tilaani.”
Ärsyttävää. Makutat käyttäytyivät aina kuin tietäisivät, mitä kukin milloinkin ajatteli.
Kolmikko seisoi suhteellisen pienellä iäisyydessä kelluvalla asteroidilla. Hulluuden juuret olivat kiivenneet takaisin siihen demoniseen kyborgikehoon, jonka makuta oli heille Baterra-asemalla esitellyt. Hieman syrjemmällä kahdesta muusta seisova Ficus oli upottanut sormensa syvälle naamaansa helpottaakseen hieman päässään huutavan kakofonisen kuoron aiheuttamaa särkyä. Muutaman metrin päässä hänen takanaan makasi Avhrak Feterran kasaan puristettu raato.
Makuta napsautti sormiaan, ja heidän edessään maan sisästä kohosi kohisten muinainen katedraali.
”Siinä hieman sisätiloja, jos kaipaat kohta omaa rauhaa, Ficus.”
”ASIAAN”, Bianca keskeytti tylysti. Hän tiedosti, että ärtymys saattoi jo hieman kuulua hänen sanoistaan. Hänen äänensä levisi läpi avaruuden tavalla, jonka toimintaperiaatteesta hän ei ollut aivan varma – eikä häntä rehellisesti sanottuna kyllä kiinnostanutkaan, miten makutan yhteydenpito Teknisesti Ottaen Kaikkialle teknisesti ottaen toimi.
”Kuten haluat”, Abzumo naurahti. ”Mustan Käden tappio on täydellinen. Se materia, mitä heidän tornistaan on jäljellä, makaa nyt murskana kilometrin syvyydessä Onu-Metrun peruskalliossa. Lienee sanomattakin selvää, että meillä ei ole hetkeen asiaa Metru Nuille.”
”JYSÄHDYS OLI ISOMPI KUIN SOVIMME”, Bianca syytti. ”SINUN PITI TUHOTA VAIN TUKIKOHTA, EI PUOLTA ONU-METRUA.”
Abzumo kohautti olkiaan.
”Miten luulit, että estäisin Killjoyta ampumasta meitä kohti lisää ydinaseita sen jälkeen, kun epäonnistuit edes mainitsemaan, että hän saapuisi paikalle? Seison tekojeni takana. Tarvittiin riittävästi kaaosta, niin fyysistä kuin emotionaalista, jotta pako onnistuisi sulavasti. Ja siltikin Lhikanin lelut onnistuivat naarmuttamaan tesseraktiani! Ei, ei… Kyllä minä sanon, että olosuhteisiin nähden tämä meni oikein hyvin.”
Ficus kirskutteli hampaitaan.
”Emme nähneet Killjoyn tuloa ennalta”, hän puolustautui Biancan puolesta. ”Hänen silmillään katsominen on vaarallista. Hän on oppinut katsomaan takaisin. Bio-Klaanin visorak on opettanut häntä hyvin.”
Abzumolle ei tuottanut vaikeuksia täyttää hetkeksi syntynyttä hiljaisuutta omilla ajatuksillaan:
”Valutin lopulta Killjoyn tyttären täysin kuiviin. Jos Sanansaattaja on hengissä vielä tämän jälkeen, sekä hän että Killjoy ovat ansainneet kunnioitukseni.”
Ficuksen hampaikas suu vääntyi epämukavaan irvistykseen.
”Ja nämä”, Abzumo jatkoi samalla potkaisten feterran jäänteitä, joiden luokse oli hiljakseltaan keskustelun aikana astellut. ”Miksi he kutsuivatkaan näitä?” ”FETERROIKSI”, Bianca vastasi. ”ZORAK VON MAXITRILLIAN ARSTEIN VIII:N LUOMUKSIA.”
”Minulla ei ole hajuakaan, kuka tämä von Maxitrillian Arstein on”, makuta tuhahti. ”Ehkäpä kysyn tohtorilta myöhemmin. Aiheuttivatko nämä suurtakin vaivaa, Ficus?”
”Lyövät kyllä jos eivät tulivoimaltaan niin ainakin monipuolisuudeltaan monet Käden leluista mennen tullen”, Ficus korisi. ”Voin yhä lähes tuntea plasman poltteen lihassani.”
”Sait tämän yhden hengiltä, ja yksi oli Killjoyn mukana. Oliko siinä kaikki?”
”Kaksi oli ihan tarpeeksi.”
Abzumo polvistui feterran äärelle ja siveli tämän rikkoutunutta kuorta hellästi.
”Ellet pahastu, Ficus, niin tutkin tämän perinpohjaisesti. Näyttää siltä, että tämä Arstein-henkilö on varteenotettava vihollinen, jonka aliarvioiminen ei ole viisasta.”
Ficus nyökkäsi lakonisesti.
”Vetäydyn hetkeksi omiin oloihini, jos tämä oli tässä”, hän ilmoitti.
”Vielä on yksi asia käsittelemättä, ystävät”, Abzumo sanoi ponkaisten seisomaan. Tämä venytteli selkärankaansa tavalla, joka olisi tavanomaisesti katkaissut sen moneen osaan. ”Halusitte Zairyhin noutavan tämän.”
Sanoja seuraten mekaaninen, turhaan pyristelevä, sininen käsi lipui ilmojen halki Abzumon kasvojen eteen.
”Kyberneettinen irtokäsi. Oletan, että sillä on jokin merkittävä funktio, jos halusitte pelastaa sen varta vasten ainoana asiana koko tornissa.”
”Se pyyhkii muistoja”, Ficus lausui harkiten. Abzumo kurtisti kulmaansa.
”Muistojen piilottaminen ei ole järin vaivalloista, joskin tuskallista kohteelle. Mikä tästä tekee erityisen?”
”Se ei piilota muistoja vaan… ikään kuin polttaa ne pois. Vaikutus on eri. On kuin muistoja ei olisi koskaan ollutkaan.”
”Jaa’a”, makuta pohti. ”Mutta voiko muistot kuitenkin palauttaa myöhemmin?”
”Riippuu hieman biologiasta ja… muista mahdollisista erityisjärjestelyistä. Mutta niin on näyttänyt käyneen Nurukanille. Epäilemättä kenraalit olivat saaneet käsiinsä vanhoja työkalujani.”
”No lieneekö tuosta sitten mitään todellista hyötyä? Millä periaatteella se toimii?”
”Yksityiskohdat ovatkin päässeet… unohtumaan”, Ficus murahti.
”Kuinka ironista”, Abzumo hykerteli. Tämän sormen heilautuksella sininen käsi leijaili Ficuksen otteeseen, joka puristui tiukasti sen ympärille. Robottisormet alistuivat viimein kohtaloonsa ja lakkasivat sätkimästä.
”Matkaa Baterra-asemalle on pari tuntia”, Ficus murahti ja lähti hoipertelemaan kohti makutan nostattamaa temppeliä. ”Tiedätte, mistä minut löytää.”
Kun Ficus oli kuuloetäisyyden ulkopuolella, makuta kysyi vielä hyytävään sävyyn:
”Muuta mielen päällä, Bianca?”
”HUOMIOTANI KAIVATAAN MUUALLA”, Bianca tuhahti ja antoi kuvajaisten häivyttyä edestään. Häntä ei kiinnostanut jäädä kuuntelemaan, oliko makutalla enempää sanottavaa. Hän halusi jo vajota takaisin kellonsa rauhoittavaan tikitykseen. Ficuksen mielen vajotessa mietteisiinsä makutan temppelissä, onnistui Biancakin viimein huokaisemaan.
Hän tiesi, että syvällä valkoisten dyynien alla kaksi vanhaa valtiasta nuoli haavojaan. Hänen koneistonsa takana hiippaileva musta androidi salakuljetti kahta tonttua ja yhä zyglakvauvaa hänen näkönsä ulottumattomiin. Hypoteesin neljän viimeisen variaation kahdella kaarevimmalla rajalla kokoontui ryhmä spekulaatioista valuneita sotilaita, jotka olivat valmiita kohdistamaan tyytymättömyytensä Valkoisen vahtikoiriin. Tekemistä oli jälleen kasaantunut kohtuuttoman paljon. Sitä ennen hän kuitenkin tahtoi vain vaipua hetkeksi uneen…
To Be Contiuned Act 2
Ihan kuin meitä ei ois olemassakaan…
Tesseraktin sisälle kohonneen katedraalin sisäosat eivät näyttäneet sisätiloilta lainkaan. Koristeelliset kivipylväät kohosivat alueen neljässä kulmassa, jotka olivat kuitenkin paljon kauempana toisistaan kuin niiden olisi pitänyt. Tämäkin alue oli sisältä suurempi kuin ulkoa. Tesseraktin olennainen ominaisuus, Ficus ajatteli sinne astellessaan.
Oikeastaan ilmiselvän katon puuttuminen sai paikan näyttämään siltä kuin se olisi ollut taivasalla. Abzumo oli kaiketi sen sellaiseksi tarkoittanutkin. Tämän sanojen mukaan katto näytti sellaisen tähtitaivaan maailman historiasta, jollaisen sen katsoja koki kaikkein omimmaksi. Sitä tuijotellessaan Ficus ei kuitenkaan koskaan ollut nähnyt tähden tähteä. Hän oli kuitenkin arvellut, että jokin makutan taiassa oli vain mennyt pieleen eikä taivas sen takia toiminut, kuten hänelle oli mainostettu. Se ei häntä kuitenkaan paljoa haitannut. Paikka oli hiljainen, ja siellä oli kaikki matkustamiseen tarvittavat mukavuudet, mitä hänessä asuvat sielut saattoivat kaivata: pehmeä tuoli, vanha tamminen kirjoituspöytä ja sen päällä prototeräsvahvisteinen terraario, josta tuli nyt Ficuksen kourassaan puristaman sinisen käden koti.
Se ei edes kamppailut vastaan tai yrittänyt kipittää pakoon Ficuksen päästäessä sen otteestaan. Se kouristeli hetken terraarion pohjalla kuin se olisi haukkonut henkeä. Terraarion kansi oli jo kiinni, kun se viimein pääsi jaloilleen. Ficus napautti lasia kahdesti etusormellaan ja hämmennyksekseen seurasi, kuinka käsi vastasi eleeseen imitoimalla.
Hän kiskaisi nojatuolin lähemmäksi pöytää ja istui sen reunalle pää ristittyihin käsiinsä nojaten. Hän loi rikkumattoman katsekontaktin käteen, joka tuntui tuijottavan häntä takaisin. Sitä oli toki vaikea päätellä, kun eihän kädellä mitään silmiä ollut, mutta ei toisaalta ollut hänelläkään. Joten ehkäpä jos hän ilman silmiään kykeni naulitsemaan katseensa käteen, pystyi käsi vastavuoroisesti tekemään sen häneen.
”Mitä kaikkea sinä olet minulta vienyt?” lipesi lopulta Ficuksen huulilta. Hän ei tosin ollut ainoa yhdestätoista, joka ne sanat tahtoi lausua. Jossain sielujen sekamelskassa oli sekä kohtalotovereita että niitä, jotka olivat ennen kaikkea uteliaita. Sininen käsi ei näyttänyt reagoivan enää Ficuksen puheeseen millään tavalla. Se oli alkanut kipittää terraariossa edestakaisin törmäillen välillä lasisiin seiniin ja vaihtaen aina suuntaa.
Ficus seurasi sitä, kunnes hänen katseensa väsyi edestakaiseen liikkeeseen ja harhautui takaisin kohti mustaa taivasta. Hänen lihaksensa reuntoutuivat. Sitä ei ollut tapahtunut aikoihin, tai ainakaan sen jälkeen, kun hän oli viimeksi kamppaillut Killjoyta vastaan. Hän saattoi aina luottaa yhteen asiaan viimeisessä häntä välttelevässä arkkikranan omistajassa: taistelu tätä vastaan vei hänen omat kranansa aina niin äärirajoille, että hän sai purettua sisälleen kerääntyvää energiaa pois ilman ylimääräisiä koneistoja. Hän ei ollut tuntenut oloaan niin rennoksi aikoihin. Tietyllä tapaa hän oli siitä kiitollinen, mutta jatkuvassa lihasten pakotuksessa oli hyvätkin puolensa. Ne harhauttivat häntä kivusta, jota hän koki päässään.
Ficus oli huomannut sen aikaisemminkin. Muistot fyysisestä kivusta oli helppo työntää syrjään, vaikka hänet oli vain hetkeä aikaisemmin jauhettu palasiksi sanoinkuvaamattomilla tavoilla. Hän oli ehtinyt huokaista vain hetken, kun muistot kipujen kauhuista olivat jo väistyneet. Kuten aina ennenkin. Se kuitenkin antoi hänelle huolestuttavan tilaisuuden jäädä pohtimaan. Yhtä asiaa ylitse muiden: muistoa, joka oli ilmestynyt hänen tajuntaansa vain tunteja ennen kuin he olivat aloittaneet hyökkäyksensä.
Hän ei ymmärtänyt sitä laisinkaan. Hän ei ensinnäkään tunnistanut sieltä itseään, mutta ei myöskään paikkaa, johon se sijoittui. Auringon paahteessa kauppaa käyvät matoralaiset eivät myöskään herättäneet hänessä mitään sellaista inhoa, jota hän olisi ilmiselvästi halunnut itseltään pyyhkiä. Hän ei silti edes harkinnut vaihtoehtoa, että joku muu olisi poistanut muiston hänen päästään. Hän ymmärsi, että sen oli täytynyt olla hän itse. Hän ymmärsi itseään, tai ainakin Ficus-osaa itsestään, sen verran, että hän tiesi olleensa itse sen polttamisen taustalla. Hän ei vain yksinkertaisesti keksinyt syytä siihen, miksi.
Yhden yllättävän muiston murehtiminen ei kuitenkaan kuulunut hänen tyyliinsä. Todellinen ongelma juonsi siitä, mitä oli tapahtunut myöhemmin. Tai tarkkaan ottaen parikymmentä minuuttia sitten, kun Avrahk Feterran kredipselleeni-isku oli osunut maaliinsa. Hänen tajuntansa oli pimentynyt. Seuraavan kerran hän oli kokenut olevansa kontrollissa itsestään vasta Nahon kuplassa. Siellä kelluessaan hän oli kuitenkin tajunnut, mitä oli tapahtunut. Muistoja oli vapautunut lisää. Paljon lisää. Ja ne herättivät sellaisia kysymyksiä, joita oli aiheellista murehtia.
Kredipselleeni ei ollut voinut vapauttaa hänen muistojaan yksinään. Hän tunsi aineen läpikotaisin, vaikka ei ollutkaan aivan varma, miksi. Oli kuitenkin selvää, että häneen oli vaikuttanut jokin muukin. Joku oli käyttänyt tilaisuuden hyväkseen ja lähtenyt avaamaan ovia. Joku hänen sisällään. Joku, tai jotkut, jotka olivat osa häntä.
”Tahtooko kukaan sanoa jotain puolustuksekseen”, Ficus murahti ääneen. Hänen lausuntoaan seuraava täydellinen hiljaisuus oli mahdollinen lähinnä, koska terraarion asukaskin oli lakannut kipittämästä ja kääntynyt kohti yksinpuhelua harrastavaa Puhdistajaa.
Puheenvuoroja ei kuitenkaan tullut. Ei Puhdistajan suulla eikä edes tämän tavallisesti niin vilkkaassa mielessä. Syylliset eivät halunneet tulla nähdyiksi, vaikka Ficus olikin melko varma, ketkä tihutöiden takana olivat.
Hän ei voinut kuitenkaan loputtomiin keskittyä syyllisten etsimiseen. Vaikka hän tahtoi kierrellä ja kaarrella ajatustensa ympärillä, hän ei voinut jättää yhtä asiaa huomioimatta.
Miksi ihmeessä niin monessa muistossa puhuttiin Adorium Seleciuksesta?
Hän olisi varmasti voinut kysyä valkoiselta vastakappaleeltaan, mutta häntä ei huvittanut juuri nyt kutsua tätä pilaamaan rauhallista hetkeä. Sitä paitsi, tämä kyllä varmasti tunsi valtakuntaansakin asti, miltä Ficuksesta sillä hetkellä tuntui. Aito suodattamaton utelaisuus ei ollut kuulunut hänen palettiinsa pitkään aikaan.
Hän tekisi asialle jotain. Myöhemmin. Nyt hänen oikeastaan teki mieli vain nukkua. Hänellä oli myös korkea riski onnistua siinä, sillä hänen mielessään ei ollut aikoihin ollut niin hiljaista.
Musta taivas velloi vailla tähtiä. Sininen käsi käpertyi kerälle terraarion nurkkaan päihitettynä. Se oli vasten tahtoaan joutunut vaihtamaan tilavat ilmastointikanavat ahtaaseen lasikoppiin.
Mutta jos sen elekielestä olisi jotain päätelmiä uskaltanut tehdä, oli se ollut tyytyväinen aistiessaan Ficuksen päässä vellovat kysymykset.
Uteliaisuuden siniset liekit loimusivat jälleen.
To Be Contiuned, Kohtaus 3
Luulin näkeväni hyvää.
Se oli harhaa niin syvää.
Pimeän huoneen kivisillä seinille tasaisin välimatkoin kiinnitetyt soihdut syttyivät mustiin liekkeihin valaisten koko huoneen synkällä valolla, kun Abzumo asteli sisään Zairyh perässään. Kyborgikehoa ohjaava kasvi kantoi mukanaan feterran raatoa, jonka se sitten laski huoneen keskellä makaavalle leveälle pöydälle.
Huonetta piteli pystyssä kuusi tukipilarin roolia toimittavaa vihertävää lasisylinteriä, joiden rakennetta vahvistivat niiden ympärillä kierteenä spiraalimaisesti kulkevat mustat, paksut palkit ja joiden sisällä kupli epämääräistä nestettä. Huoneen seinustoilla oli erilaisilla lasipurkeilla ja metalliastioilla täytettyjä pöytiä ja hyllyjä. Yhdellä pöydistä, nesteellä täytetyssä lasisäiliössä, lilluivat irtonaiset aivot.
”Kiitos, Zairyh”, Abzumo totesi. ”Voit mennä.”
Zairyh epäröi hieman ovensuussa mutta poistui sitten huoneesta. Kasvin kadottua omiin oloihinsa Abzumo istahti yhdelle huoneen tuoleista.
”No niin, katsotaanpas”, hän sanoi ja heilautti sormeaan laiskasti. Prototeräksiset ketjut ilmestyivät kuin tyhjästä ja lukitsivat feterran kiinni pöytään. ”Siltä varalta, ettet olekaan aivan niin kuollut kuin Ficus kuvitteli.”
𝅘𝅥𝅯Epäiletkö Ficus-kultaa, vaikka sillä on niin komea perrr~𝅘𝅥𝅯
”En epäile Ficuksen kykyä päättää elämää”, Abzumo tuhahti keskeyttäen räävittömän äänen. ”Mutta tuntemattoman vihollisen kanssa ei voi koskaan olla liian varovainen.”
𝅘𝅥𝅯Kuinka monta jalkaa on hyönteisellä?~𝅘𝅥𝅯
”Niin, niin.”
Abzumo nousi jälleen seisomaan. Tämä kumartui hieman lähemmäksi nähdäkseen tarkemmin metallisen kuoren rinnassa olevan reiän. Terävä kynsi raapaisi ehjää kohtaa metallin pinnasta korviariipivästi mutta jättämättä jälkeäkään.
”Kappas vain.”
Hän kaivoi olennon sisään lyödystä rintakehästä esiin yhden irtonaisen, hieman mustuneen palasen panssaria ja empimättä haukkasi siitä kiinni hampaillaan. Sitten hän veti sen nopeasti ulos suustaan ja sylkäisi lattialle.
”Epäilemättä Kal-metallia. Aivan raivostuttavan etova tunne.”
𝅘𝅥𝅯Maukasta, maukasta alumiinia~𝅘𝅥𝅯
Abzumo saapasteli yhdelle seinustan pöydistä, jonka päällä lepäsi erinäisiä tuubeista ja pulloista koostuvia viritelmiä. Hän sulki metallinpalan jonkinlaiseen polttimoon ja käynnisti sen alle kirkkaan, sinertävän liekin. Mustaa savua alkoi kulkeutua putkea pitkin järjestelmään.
Pian kellertävää nestettä alkoi tippua laitteiston toisessa päässä olevasta tuubista telineessä tuubin alla odottavaan koeputkeen. Makuta sammutti liekin ja odotti, että nestettä lakkasi tippumasta. Sitten hän poimi koeputken käteensä ja nuuhkaisi.
”Seos Kal-metallia ja jotain muuta. Mielenkiintoinen koostumus. Täytynee tehdä muutama jatkotutkimus myöhemmin.”
Sitten hän palasi takaisin raadon luokse ja tarkasteli runnoutuneita etupanssareita. Hän koetti taivuttaa rintalevyjä erilleen toisistaan, mutta se olisi vaatinut huomattavasti voimaa.
”Ja miksi vaivautua.”
𝅘𝅥𝅯No miksi porukka yleensä pumppaa rautaa??~𝅘𝅥𝅯
Makuta asteli työkaluja sisältävälle hyllylle ja etsiskeli hetken. Sitten hän valikoi yhden mukaansa ja palasi feterran äärelle. Hän asetti vallan viattomalta, lyhyeltä mustalta metallikahvalta näyttävän esineen sisään rinnassa olevasta reiästä ja astui kauemmas. Esine ryhtyi välittömästi laajenemaan pituussuunnassa, ja pian se oli täyttänyt kaiken käytettävissä olevan vaakasuoran tilan. Silti se laajeni laajenemistaan, ja feterran kuoresta alkoi kuulua natinaa.
Lopulta jokin liitos petti, ja panssarit lensivät äänekkäästi paukahtaen irti. Abzumo kumartui hieman väistääkseen ylitseen lentävän metallinpalan.
𝅘𝅥𝅯Aika väkivaltaista!~𝅘𝅥𝅯
Makuta jätti sirun sanat huomiotta ja tarkasteli lähemmin kuoren alta paljastunutta näkyä. Keskellä ruhoa möllötti irvokas, lihasta koostuva möykky, joka oli useista kohdin hieman muusautunut Ficuksen käsittelyssä ja valutti yhä verta. Lihasäikeet olivat kiinnittyneinä orgaanisiin metalliosiin, jotka puolestaan oli hitsattu hyvin hienostuneella tekniikalla kiinni vielä selän puolella kutakuinkin ehjinä pysyneisiin, joskin Ficuksen rutistuksesta kasaan menneisiin panssareihin. Lihaolennon keskellä oli selvästi ilmeettömät, hyökkäyksestä runneltuneet kasvot.
𝅘𝅥𝅯Hyi persetti! Mikä helvetti tuo on???~𝅘𝅥𝅯
”Jos sinun nyt välttämättä on tarpeen tietää”, Abzumo tuhahti, ”niin se näyttää minusta rankasti mutatoituneelta matoralaiselta.”
𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯
Makuta raapaisi kynnellään pitkän viillon lihaolennon naamaan ja nuuhki hieman sormeensa jäänyttä kudosta. Sitten hän repi ronskisti irti yhden eteenpäin sojottavista, panssarista irtaantuneista orgaanisista metalliosista ja nuolaisi sitä hitaasti.
”Kyllä vain”, hän vahvisti makustellen. ”Tämä on samaa materiaalia kuin matoralaisten luut.”
𝅘𝅥𝅯That’s fucked up dude~𝅘𝅥𝅯
”Älä sönkötä minulle xiaa, kun puhun sinulle”, makuta ärähti.
𝅘𝅥𝅯Kyllä, herra isoherra!!~𝅘𝅥𝅯
Makuta jätti jälleen sirun huomiotta ja keskittyi tunnustelemaan naamaa ympäröivää lihamössöä kaksin käsin. Hän paineli sitä sieltä täältä aiheuttaen melko kovaäänistä litinää, kun ruho ruikki vertaan ympäriinsä.
”Täällä ei ole mitään kovaa sisällä”, hän tuumasi. ”Kaikki liha on yhtenä myttynä, ja kaikki metalliosat ovat tässä ulkopuolella.”
𝅘𝅥𝅯häh~𝅘𝅥𝅯
”Kuvittele se niin, että matoran on ikään kuin käännetty sisäpuoli ulospäin ja sitten liiskattu yhdeksi massaksi. Siltä tämä vaikuttaa. Jokin on aiheuttanut nopean mutaation, eikä se ole ollut kivuton. Aivan lempijuttujani!”
𝅘𝅥𝅯Ootkos miettiny terapiaa~𝅘𝅥𝅯
”Tukipas turpasi hetkeksi.”
𝅘𝅥𝅯🤐~𝅘𝅥𝅯
Makuta retkahti jälleen tuolille mietteliäänä. Tämä Arstein oli selvästi joku, jolla oli sekä riittävästi resursseja että yhteyksiä päästä käsiksi erittäin korkeatasoiseen tieteeseen.
”Ehkäpä minun täytyy paneutua asiaan ihan tosissani”, makuta naurahti.
Sitten lihasta alkoi jälleen kuulua litinää, tällä kertaa omatoimisesti. Hieman kudosnestettä valui pöydälle. Abzumo vilkaisi yllättyneenä takaisin auki revittyyn koteloon. Naama keskellä lihamöykkyä oli alkanut liikuskella, ja sen ilme oli revennyt tuskalliseen irvistykseen.
”Hahaa! Se ei ole kuollut! Tämä on loistavaa!”
𝅘𝅥𝅯Mutta Ficuksen upea per~𝅘𝅥𝅯
Siru ei ehtinyt säädyttömyyksiensä loppuun, kun naama lihassa alkoi kirkua hirvittävän kovalla äänellä. Abzumo pomppasi riemuissaan taas pystyyn ja säntäsi kirkuvan olennon luokse.
”Hahaa, miltä tuntuu? Onko paha mieli? Sattuuko olemassaolo?” hän ilkkui ja tökki otusta sormellaan. Hänen sanojaan ei olisi kuullut olennon rääkymisen läpi, jos niitä olisi joku muu ollut kuuntelemassa. Olennolla ei ollut todellisia silmiä, millä nähdä, vaan kuopat ammottivat tyhjyyttään. Suu ei ollut sellainen, jolla olisi voinut syödä – se oli ikään kuin kuroutunut umpeen, ja ääni kuului sen läpi vaimennettuna.
”Miten sinä pysyt elossa? Ja miksi sinä huudat… pelosta etkä kivusta?” Abzumo pohti. ”Eikö sinua satu vielä tarpeeksi?”
Hän iski nyrkkinsä lihamassaan, ja se otti iskun vastaan hervottomasti tutisten. Lihassäikeiden välistä purkautui kirkasta höyryä, kuin olento olisi henkäissyt sitä ulos. Kirkumisen sävy ei kuitenkaan muuttunut. Olennon ääni tosin alkoi hieman käheytyä.
”Huutaminen ei auta! Olet vain ihan saatanan rasittava, et mitään muuta!” Abzumo rääkyi kilpaa lihanaaman kanssa. ”Ole hiljaa!”
Makuta alkoi läpsiä naamaa avokämmenellä edestakaisin. Kelmeää nestettä valui ulos olennon lihasta sekoittuen kudosnesteeseen ja vereen.
𝅘𝅥𝅯Aika absurdia ja ällöä!~𝅘𝅥𝅯
Sitten jotakin yllättävää tapahtui. Jostain lihan sisästä purskahti kirkas säihke. Abzumo hyppäsi refleksinomaisesti useita metrejä taaksepäin ja suojasi kehoaan valtavilla siivillään. Auki revityn ruhon ylle oli materialisoitunut jokin. Ja se jokin hehkui kirkkaana kuin auringot. Kirkuminen jatkui, mutta huuto ei enää lokalisoitunut lihamassan sisään.
”Mitä helvettiä?” Abzumo manasi epäuskoisena. Hän näki pöydän yläpuolella leijailevan epämääräisen muodon. Kirkkaat silmät katsoivat hänen suuntaansa, ja kauhun irvistykseen vääntynyt suu rukoili kaiken loppua. Sitten valoilmiö katosi jättäen jälkeensä kuin valopartikkeleista koostuvaa usvaa.
𝅘𝅥𝅯No nyt on kunnollista~𝅘𝅥𝅯
”Ei. Ei ole.”
𝅘𝅥𝅯Surutulituksen vastapainoksi tarvitaan ilotulitus!~𝅘𝅥𝅯
Makuta heilautti kättään, ja koko pöytä, jonka päällä feterran raato lepäsi, sulkeutui verenpunaisen sylinterinmuotoisen kentän sisään. Sitten valtavat mustat lieskat löivät maasta taivaisiin polttaen mukanaan katonkin mutta suojakenttään kilpistyen. Koko sylinteri oli täyttynyt mustasta infernosta, joka paloi useita minuutteja.
Kun lieskat viimein kyltyivät, oli pienen hetken ajan täysin hiljaista.
Vain pienen hetken.
𝅘𝅥𝅯Vou, vou, mitä ihmettä?? Oliko tuo tarpeellista???~𝅘𝅥𝅯
Mitään ei ollut jäljellä. Ei pöytää, ei lihaa, ei edes Kal-metallinsekaisia panssareita. Pelkkää tuhkaa.
𝅘𝅥𝅯Paljonko arvoa on mielikuvitusystävän mielipiteellä?~𝅘𝅥𝅯
”Arstein nousi juuri prioriteettilistani kakkoseksi. Välittömästi yhteys tohtoriin.”
𝅘𝅥𝅯Puhut kuin minä voisin tehdä jotain asialle~𝅘𝅥𝅯
Makuta kaivoi Deltan esiin, katsoi sitä vihaisesti ja paiskasi sen sitten seinään.
”Mikä siinä on”, hän sanoi lähestyen lattialle pudonnutta sirua, ”että nämä kaksi muuta ovat näin hiljaa mutta sinä sen kun lätiset ja lätiset?”
Hän poimi valkean, sinihehkuisen sirpaleen jälleen käteensä.
”Ja luuletko minua tyhmäksi? Luuletko voivasi vain sanoa, mitä huvittaa, ja kuvitella, etten ennen pitkää huomaisi?”
Siru oli hetken hiljaa. Lopulta se sanoi:
𝅘𝅥𝅯Voiko mielestä koskaan tietää varmaksi?~𝅘𝅥𝅯
To Be Contiuned 4 Je T’aime
Nyt myydään tunteita loppuun,
ilmaisia ämpäreitä ilman onnellisuutta.
Kaksi tuntia Surutulituksesta
Kokoustila, joka murheen murtamalle ryhmälle oli annettu, koostui ainoastaan pyöreästä metallisesta pöydästä keskellä valkoista tyhjää tilaa. Puoliksi rakennusvaiheessa oleva telakka oli vakavasti puutteellinen kalustuksensa osalta, mutta Nurukan ei ollut antanut sen haitata. Killjoyn kypärän vasen antenni oli asetettu pöydälle niin, että sen hologrammiprojektori suuntautui tilan tyhjää puolikasta päin. Maan toan rinnalle kokoukseen asettuneet Cody ja Mavrah olivat uppoutuneet keskusteluun pöydän toisella puolella hohtavien hologrammien kanssa. Niistä kärjimmäinen, vaaleanvihreä selakhi nyökkäili ymmärtäväisesti.
”Näimme kaiken täältä käsin. Tiesimme, että Ficuksen tappaminen saattaa olla jo mahdotonta, mutta on eri asia spekuloida kuin nähdä omin silmin sen hirviön uusivan itsensä novapommista”, Breznikovista vanhin huokaili. Tämän leuka oli yhä siteissä, mutta kukaan Metru Nuilla ei ollut tohtinut kysellä vamman alkuperää.
”Mitä hittoa me edes teemme sille pirulaiselle?” Cody sadatteli hampaitaan kirskutellen. ”Kun näyttää siltä, että tavanomaiset aseet eivät häntä kykene pysäyttämään.”
”Hän pääsi ulos protodermislukostakin niin nopeasti, ettemme ehtineet reagoida”, Nurukan mutisi silminnähden tuohtuneena. ”Ja Mexxi maksoi siitä hinnan.”
”Olen pahoillani, Brez valitteli vilpittömästi. Selakhilla oli tarpeeksi kokemusta taistelukentälle menetetyistä ystävistä tietääkseen, millainen puristus toan rinta-alassa oli.
”Meillä on yksi idea, mutta se vaatii kohtuullisen laajan sotilasoperaation idässä. Meillä on koordinaatit Radakin vanhaan tutkimuslaitokseen Kristallisaarilla. Killjoy toivoo, että löytäisimme sieltä vastauksia siihen, kuinka Puhdistaja päihitetään.”
Radakin mainitseminen sai Metru Nuin päässä katseet kiertämään huolestuneina toisissaan. Sotilasoperaatio idässä kuulosti Killjoyn tietäen vaatimattomalta ilmaisulta. Nurukan ainakin epäili välittömästi, että Nascosto valmistautui täysimittaiseen sotaan.
”Entä Xen? Onko hänen tilastaan tullut enempää tietoa?” Brez kysyi.
”Killjoy on ollut leikkaussalissa hänen kanssaan toista tuntia. Emme ole kuulleet mitään sen jälkeen”, Cody huokaisi murheellisena. ”Mexxin huoneeseen virtasi myös melkoista… kalustoa. Hänen tilansa ei kuulostanut hyvältä.”
Breznikova vastasi uutisiin lähinnä murheellisella katseella. Hän ei edes halunnut kuvitella, mitä tapahtuisi, jos Killjoy kaiken tämän jälkeen vielä menettäisi tyttärensä.
”Toivomme parasta.”
Cody nyökkäisi selakhin huomiolle. Nurukanilla oli samaan aikaan vaikeuksia irroittaa silmiään kokoushuoneen kylmästä lattiasta. Hän sai lopulta katseensa kiertelemään hologrammikuvasta näkyvästä shasaalimekaanikosta jonkinlaiseen panssaroituun ankkaan, joka kuunteli keskustelua Brezin takana. Killjoyn keräämä joukkio kummastutti häntä. Kuvassa oli vilahtanut jo monta sellaisen lajin edustajaa, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Se oli hänen ikänsä ja kokemuksen huomioiden merkillistä.
”Noh, mutta oli miten oli, Nascosto on valmis tukemaan Mustaa Kättä kaikin mahdollisin tavoin. Olemme pahasti aliarvioineet vihollisen kyvyn iskeä meitä vastaan. Yhdessä voimme turvata toistemme selustan paremmin.”
”Kiitos, Breznikova”, Nurukan nyökkäsi. He eivät olleet ehtineet keskustella kauaa, mutta hänen saamansa kuva selakhista ja tämän soturijoukosta valoi häneen haurasta mutta paljon kaivattua uskoa. Pyyntö yhteisestä kokouksesta oli tullut Killjoylta itseltään. Tämäkin näki, että yksinäisten kamppailujen aika oli tullut päätökseen. Liike, josta Nurukan oli yllättynyt ja Cody lähinnä ylpeä.
”Abzumo minua eniten huolettaa”, vahkikomentaja sai puettua murheensa sanoiksi. Cody oli nostanut kätensä leualleen ja raapi sitä mietteliäänä. ”Kolmella Nimdan sirulla hänet on nostettava vaara-asteikon kärkeen. Me näimme, mitä hän pystyy niillä tekemään. Vihollisemme vastustaminen saattoi juuri muuttua mahdottomaksi. Hitto soikoon, ne ovat Bio-Klaanissa pettyneitä, kun kuulevat tästä. Heillä oli jo valmiiksi epäilyksensä siitä, pystymmekö pitämään sirumme turvassa.”
Keskustelun taustalla ovi kävi ja Mavrahin perässä viimeiset tunnit vaellellut hunakasvoinen ta-matoran astui kokoustilaan kuuntelemaan, mitä siellä tapahtui. Mavrahin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt Nurukaniin. He jakoivat merkittävän katseen ja vienoisen virnistyksen. Katseenvaihto ei kuitenkaan jäänyt Nascoston päässä huomaamatta.
”Onko teillä kahdella jotain, mitä tahdotte kertoa?” Brezin rinnalla seisova huppupäinen selakhi tivasi. Kaikilta Metru Nuin puolella oli mennyt vanhuksen nimi ohi esittelyjen aikaan, mutta kallonaamioisen papan äänensävy oli ainakin Mavrahin mielestä ärsyttävän komenteleva.
”No siis”, Nurukan aloitti. Hän tiesi välittömästi jääneensä kiinni, mutta toisaalta hänen oli alun perinkin tarkoitus nostaa aihe vielä esiin keskustelun aikana.
”Niin”, Mavrah vahvisti ja sosiaalisen paineen kasvaessa laski lopulta repun selästään, avasi sen nyörit ja alkoi kaivelemaan sen sisuksia. Hetken päästä hän kuitenkin keskeytti ja vilkaisi Nurukania, joka nyökkäsi tälle rohkaisevati kannustaen tätä jatkamaan. Nascoston väen, Codyn ja ta-matoranin, joka ei ollut vieläkään esittäytynyt, katseet olivat naulittuina Mavrahiin, kun Nurukan käänsi virnuilevan katseensa lievästi kiusaantuneena kohti huoneen kattoa.
Sitten professori löysi viimein etsimänsä. Codyn ainoa silmä laajeni hämmästyksestä. Nascostossa Brez ja Brosni eivät voineet estää itseään naurahtamasta ääneen.
Delta roikkui nahkaisessa ketjussa Mavrahin käsissä ja heijasteli huoneessa loistavien hologrammien vihreää valoa pitkin sen kirkasta pintaa. Siruun kaiverrettu kirjain erottui selkeästi jopa etelästä kokoukseen liittyneiden keskuuteen. Nurukan vain myhäili tyytyväisenä. Kaikista päivän hirvittävistä tapahtumista huolimatta he olivat onnistuneet yhdessä asiassa.
”M-miten. Killjoy sanoi, että Abzumo anasti…” Cody yritti muuttaa hämmennystään sanoiksi.
”… sirun Xeniltä”, Mavrah täydensi. ”Niin. Mutta ei Nimdan sirua vaan jotain muuta.”
”Muuta?” Breznikova ihmetteli. ”Mitä muuta?”
”Xenin idea”, Mavrah totesi ja viittoili sitten rinnalleen ta-matorania kohti. ”Mutta Vakama-ystäväni toteutti.”
Vakamaksi kutsuttu nuori matoran vilkutti kaikille kokouksen osanottajille hieman ujostellen. Tämän kasvoilta näki Hunalle kirvonneet hikipisarat. Nuorimies selvästi ymmärsi, millaisen murheen keskelle hän oli Mavrahin mukana saapunut.
”Ööh, hei vain. Kiva, jos työstäni oli hyötyä.”
Codyn ja Brezin kysyvät ilmeet kaipasivat akuutisti lisää kontekstia, joten Nurukan pakotti naamansa viimein vakavaksi ja astui takaisin keskusteluun.
”Matoro Mustalumen vanha naamio, kanohi Cencord. Se ei vastaa Nimdaa voimatasoltaan, mutta petkuttaa Abzumoa kyllä hetken.”
”Muotoilu oli aika vaikeaa. Yleensä käsittelen naamioita kiekoista, en… öh, esineitä naamioista”, Vakama ähkäisi yrittäen kuitenkin pitää itsensä asiallisena.
”Äläs viitsi, teit uskomatonta työtä. Siru, jonka taoit Cencordista, olisi voinut käydä peilikuvasta”, Nurukan kehui nuoren naamiontakojan työtä. Vakama nyökkäsi kiitollisena toan kehuille.
”Pääsimme naamion kanssa yhteisymmärrykseen ennen pirstomista. Oli innoissaan ajatuksesta petkuttaa Makuta Abzumoa”, Mavrah tarkensi.
Cencordin kanssa käydyssä keskustelussa Vakama ei ollut ollut mukana, eikä olisi halunnutkaan. Hän ei halunnut edes spekuloida, miksi tai miten naamio oli puhunut ylipäätään. Mustan Käden sankareiden suunnitelma oli ollut kuitenkin isoin projekti, joka hänen pienelle ja kohtalaisen tuoreelle pajalleen oli koskaan annettu, ja hän oli lähtenyt toteuttamaan sitä innoissaan, vaikka naamio olikin hieman hirvittävällä tavalla huutanut koko sen ajan, kun hän oli sitä leikannut.
”Olisittepa nähneet”, Mavrah myhäili tyytyväisenä. ”Xen opetti Cencordia. Puhumaan kuin Delta. Kesti tunteja.”
Nurukan virnisteli leveästi. Hän muisti sen elävästi, vaikka olikin kuunnellut sitä vain pienen hetken muiden valmistelujen lomassa.
”Xenin suu ei ole siivo, mutta en silti ole koskaan kuullut hänen suustaan niin montaa kommenttia muhkeista peräsimistä.”
Nascoston päässä oli vaikeuksia ymmärtää, mistä edes puhuttiin. Mavrah, Nurukan ja Cody sen sijaan räjähtivät stressin ja huvittavan mielikuvan yhteisvaikutuksesta hillittömään naurunremakkaan. Jopa Vakaman suunpielet nykivät. Nurukanin nauru loppui kuitenkin hyvin nopeasti, kun elävät ja mukavat muistikuvat Xenistä palauttivat hänen mieleensä sen, mitä tytölle oli tapahtunut. Muut lukivat sen välittömästi toan kasvoilta. Naurun täyttämä hetki muuttui nopeasti entistäkin syvemmäksi murheeksi.
Masentavan hiljaisuuden laskeutuessa Vakama kuitenkin havahtui kantavansa edelleen jotain aiheeseen liittyvää tarvikelaukussaan. Sillä aikaa Mavrah ojensi Nimdan sirun huolellisesti Nurukanin hoiviin, joka sujautti sen kaulaansa ja tiputti sen rintapanssarinsa alle piiloon aivan kuten Xenkin oli sille aina tehnyt. Nurukanin päässä kajahtelivat välittömästi huomiot siitä, kuinka seksikkäältä Cody näytti ilman toista silmäänsä. Toalla oli vaikeuksia uskoa, miten pitkään Xen oli jaksanut sirun selityksiä tulematta hulluksi, mutta hänen täytyi myöntää, että juuri tällä kertaa sirun rivoudet eivät edes haitanneet häntä.
”Herättää silti kysymyksiä”, Cody sanoi mutristaen suutaan. ”Eikö tämä tarkoita, että se makuta sai kaiken tuon aikaan kahdella sirulla?”
Vahkin huomio oli, kuten yleensä, oleellinen, eikä jäänyt huomiotta Nascoston väen keskuudessa. Brosni oli nostanut huolestuneen katseen Breznikovaan, joka oli jo aikaisemmin pohtinut, kuinka tavoittamattomiin heidän vihollisensa voima oli kohoamassa. Oli silti huojentavaa tietää, että Makuta Abzumon käsissä oli ainoastaan kaksi tuomionpäivän sirpaletta. Huomiossa tärkeämpää kuitenkin oli, että heillä oli niitä yksi.
”Ah, kas tässä”, Vakama keskeytti hetken laukkuaan pengottuaan ja kiskoi nahkaisen nauhan tarvikkeidensa seasta. Sen mukana hän veti Codya pöyristyttääkseen esiin viisi sirua lisää. Nekin hohtivat hieman ja niihin oli jokaiseen kaiverrettu numero merkiksi. Kanohi Cencord, kuten Nimdakin, oli pirstottu kuudeksi.
”Minulla ei tosiaan oikein ollut mallia näille muille, joten nekin näyttävät aika paljon Deltalta”, Vakama tuumasi. Nurukan tuijotti siruja hetken ja jakoi sitten vilkaisun Codyn kanssa.
”Minulla olisi noille yksi idea”, hän sitten tuumasi. Cody tiesi täsmälleen, mitä Nurukan tarkoitti. Tämä nappasi sirut hoiteisiinsa ja rynnisti suoraan ulos kokoustilasta. Breznikova ei jäänyt arvuuttelemaan sitä, minne vahki suuntasi, vaan tulkitsi kokouksen päättyneeksi. Hän nyökkäsi vielä kertaalleen Nurukanille, joka nappasi Killjoyn sammuneen kypärän palasen mukaansa ja riensi vahkiystävänsä perään.
Mavrah kohautti olkiaan Vakaman kysyvälle katseelle. Kun hologrammi sammui, tuli huoneeseen pilkkopimeää. Ennen sitä matoran-professori oli kuitenkin nähnyt toivon pilkahduksen Codyn perään rynnänneen Nurukanin kasvoilla.
Mikä näiden idea sitten olikaan, täytyi sen olla jotain hyvää. Hän ei suostunut uskomaan, että päivä voisi olla täynnä pelkkää murhetta. Joten professori lähti ystäviensä perään. Jättäen kummastuneen ta-matoranin seisomaan yksin kolkkoon kometrulaiseen kokoushuoneeseen.
Vakaman ensimmäinen iso toimeksianto oli saanut masentavia käänteitä, mutta hän oli iloinen, että hän oli onnistunut siinä, mitä häneltä oli pyydetty.
Ja nyt hänen työllään saatettaisiin pelastaa vielä yksi…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Hänen nimensä oli Corrodér, ja hän oli voro.
Ei varas, sillä varkaat olivat kunniattomia. Jos hän oli jotain, niin kunnian mies. Jos hän oli jotain, niin professionnell.
Kun hän kävi yötä vasten, hän teki vain työtään. Toisten mielestä hänen työnsä – espionagen ja baguetten salat – olivat kunniattomia. Ne toiset olivat niitä, jotka tulisivat aina pelkäämään yötä ja sen hiljaista kutsua.
Merellä oli pilkkopimeää kuiden kelmeää hohdetta lukuun ottamatta. Kuohuvan hopeisen pinnan vaahtopäät iskivät vasten maailman seiniä. Täällä, tiukimmassa railossa, jossa vallit lähes suutelivat toisiaan, olivat kuohut toisinaan huumaavat. Joskus tyrskyt sulkivat meriportit täysin matkaajilta – ainakin niiltä, jotka eivät olleet tarpeeksi hulluja uhmaamaan riskiä paiskautua vasten maailman seinää.
Tuona yönä aaltoja halkoi virtaviivainen, pitkulainen alus. Pimeässä aallokossa se oli niin matala, että kauempaa mereltä sitä ei olisi juuri edes huomannut. Ei, vaikka se näytti lähinnä valtavalta, pitkältä, vaalealta leivältä.
Sisällä ohjaamossa syväläisen vihreät räpyläkädet pyörittivät ruoria. Lopulta ne kehtasivat päästää irti sytyttääkseen savukkeen. Kurssi oli aallokosta huolimatta vakaa. Pari napinpainallusta, ja VKS Panini Deathstructionin autopilotti otti ohjat.
Autopilotti oli lihasta tehty, putkinaamainen silmätön naamio, joka lepäsi vasten metallista pääkalloa. Kallo oli kytketty ruoriin johtojen sikermällä.
Corrodér kutsui sitä nimellä Pierre. Näillä pitkillä merimatkoilla se oli hänen ainoa seuralaisensa.
Pierre muljahteli ja sykki vasten kalloa. Syväläinen ja silmätön naamio jakoivat henkevän yhteisymmärryksen hetken. Tämän kaltaisilla matkoilla Corrodér arvosti sitä, että ainoa matkakumppani ymmärsi olla hiljaa silloin, kun mitään ei erityisemmin kysytty.
Se, että Pierrellä ei ollut karkeasti sanottuna suuta, oli pelkkää bonusta. Sen yhden kerran kun sille oli annettu keho omalla puhe-elimellä, ei puheesta meinannut tulla loppua. Rehellisesti hän pärjäsi ilman ainaista ”puhdista kaikki”-mantraakin, joten Pierre sai nyt lähinnä keskittyä ohjaamiseen.
Ainakin Pierre oli ennen kaikkea yhteistyökykyinen. Kunhan sen antoi ohjata vain aluksia, joilla ei ollut liikaa tulivoimaa.
Syväläinen veti syvään henkeä savukkeesta ja avasi toisella kädellään ohjaamon oven. Meri-ilma puhalsi jääkylmiä pisaroita vasten kasvoja. Hän asteli räpyläjaloillaan kannella, tarttui märästä metallikaiteesta ja tuijotti sysipimeään, jossa aallotkin erottuivat vain kuiden heijastusten hajoilevina kaistaleina. Savukkeen tulipunainen kärki hohkasi ainoana valopisteenä pimeän laivan yllä, kun kelluskeleva jättiläisleipä puski päättäväisenä rajun aallokon läpi.
Jotakuta muuta valvominen olisi alkanut jo unettaa, mutta Corrodérin hermot olivat kireimmillään. Hän sytytti uuden savukkeen. Tämän yön operaatio poikkesi hieman standarditehtävistä, joita hän paronin palkkalistoilla pääsi toteuttamaan. Yritysvakoilutyön riskit olivat pienempiä kuin kriisinaikaisen Legendojen Kaupungin aluevesillä lorvailu.
Useimmiten pienempiä, hän muistutti itselleen. Xialaiset hunter-killer-laivueet suhtautuivat tekijänoikeusrikoksiin hyvin suurella intohimolla. Jokin tässä operaatiossa kuitenkin maistui muulta kuin standarditason Korporaatio-keikalta. Paronilla oli paljon ylväitä ja kohteliaita sanoja uusista liittolaisistaan, joiden kalustoa hän oli Metru Nuille kuljettamassa. Corrodér ymmärsi, että paroni oli nero, mutta ei ollut aivan varma, tiesikö tämä minkälaisten henkilöiden kanssa työskenteli.
Corrodérille ei ollut laisinkaan epäselvää, mihin uudet työkumppanit olivat valmiita. Se vei hänet jonnekin kauemmas. Näinä päivinä hän asioi tappajien kanssa harvemmin kuin joskus ennen. Se tuntui taas hieman enemmän sodalta. Tavalla tai toisella tämä tulisi olemaan tulevan sodan ensimmäinen siirto paronin puolelta. Nui-Kralhi oli aloittanut sen kaatamalla Voitonhampaan, ja pian paronin liittolaiset ottaisivat seuraavan askeleen.
Ei Corrodér. Corrodér ei kysellyt. Hän kuljettaisi kaluston paikalle, eikä jäisi vastaamaan seuraamuksista. Ei, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan illuusiota siitä, että seuraamukset saattaisivat olla veriset. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen rodeonsa.
Corrodér sytytti savukkeen. Hän seurasi katseellaan aaltojen taistoa. Tuuli sai tuuheat viikset viipottamaan suomuisia kasvoja vasten.
Hetken hän oli taas siellä: Al-Mahrian rantaviivalla seitsemättä kuukautta vihollisten rivien takana. Rivien keskellä, rivien jatkeena. Seitsemäs valenimi, seitsemäs valeasu, seitsemäs valepersoona. Osaa valenimistä hän oli totellut niin pitkään, että se ensimmäisenä nimeämispäivänä saatu ei tuntunut juuri mielekkäämmältä kuin yksikään sen jälkeen tullut.
Maurice Corrodér ei ollut valeasuista hänen suosikkinsa, mutta se sai nyt kelvata. Corrodér oli se, jolla oli vielä ystäviä. Corrodér ei ollut se, joka ystävystyi syvällä vihollislinjojen takana, ja sitten myi ne ystävät.
Hän sytytti savukkeen.
Vorot olivat harvoin suosittuja. Sanottiin, että heidän kaltaisillaan ei ollut kunniaa. Se ei ollut totta. Vaati suuria määriä kunniaa tehdä loppuun kunniaton työ – siitäkin huolimatta, että siten menetti ystäviä.
Oliko kunniatonta myydä entiset ystävänsä lopettaakseen Välisaarten merien suurin verenvuodatus? Corrodér seisoi sen takana yhä. Se mies, jonka nimeen hän oli silloin pukeutunut, ei ehkä seisoisi.
Tuon paljon nuoremman miehen suomuista kättä oli ohjannut muukin kuin kunnia saattaa tehtävä päätökseen. Houkka, Corrodér sanoi itselleen. Vorolla ei voinut olla rakastettua.
Mutta silti… usein juuri tällaisina öinä häntä kummitteli se yksi nimi, joka oli melkein saanut hänet horjumaan tehtävästään.
Margaux…
Menneitä aaltoja. Menneitä tuulia. Horisonttiin jo kauan sitten kadonneita.
Corrodér sytytti savukkeen. Yö ei ollut vielä ohi. Hän asteli Paninin takakannelle, avasi leipäluukun ja laskeutui syvemmälle alukseen metallitikkaita pitkin. Aaltojen pauhu hukkui teräs- ja vehnälevyin suojeltujen seinien sisälle.
Hän laskeutui kalpeille lattiakaakeleille ja sytytti öljylampun valaisemaan hämärää tilaa. Lukemattomien puisten työtasojen päällä oli seitsemän kappaletta valtavia kumpareita ruudullisten kankaiden alla. Corrodér asteli varovaisesti lähemmäs yhtä kumparetta, ja nosti kangasta sen kulmasta.
Öljylampun valossa hän näki vaalean, vielä raa’an taikinakuoren valtaisassa metallisessa vuoassa – niin isossa, että hän voisi mennä sille makaamaan. Piiras oli uunivalmis. Keikkataikinan resepti tuli hänelle tässä vaiheessa suoraan selkärangasta.
Lepattava valo paljasti metrin päässä jättiläispiiraista seisovat suuret synkeät hiiliteräksiset uunit. Ne olivat tärkeä osa laivan runkoa – hitsattu saumoistaan kiinni paatin kannatteleviin rakenteisiin.
Corrodérin yön viimeinen työsarka oli tekemättä. Piiraat olivat valmiita paistettavaksi. Hän huokaisi ja sytytti savukkeen. Panini Deathstructionin paistojärjestelmä ei ollut helpoimmasta päästä, vaikkakin se oli pelkkä vääjäämättömyys siitä, että sillä täytyi kyetä leipomaan merillä. Mikä oli toki elintärkeää, sillä erään vielä voimassa olevan etsintäkuulutuksen ansiosta Corrodérilla oli laillinen este leipoa suurimmassa osassa sakaroita. Merellä ne lait eivät päteneet.
Corrodér laski lampun ja tarttui kaksin käsin häntä pidempään metallivarteen. Sen kärkeen oli hitsattu hopeinen kiekko. Hän pyyhkäisi sen pinnalta vanhat karstat, puhalsi sitä ja kalautti kiekkoa vasten uunin teräspintaa.
Metallisen kaiun myötä kiekko aktivoitui hohkaamaan kelmeän vihreää valoa. Sen liikuttelu alkoi vaatia enemmän voimaa – oli kuin kiekko olisi hieman taistellut vastaan.
Corroder vitkutti varren päässä olevan levitaatiokanokan yhden piiraista alle ja kampesi – ja pian häntä kaksi kertaa isompi piiras nousi alustaltaan kuin leikiten.
Hetken huhkimista se vaati, mutta yksi kerrallaan valtavat piiraat päätyivät uuniaukkoihin viimeistä myöten. Corroder pyyhkäisi hikeä otsaltaan, antoi kanoka-leipälapion kolahtaa vasten seinää ja sytytti savukkeen. Hän nykäisi ruutukankaat pois piiraiden päältä ja silmäili suuria leivoksia savun läpi. Kuusi lihapiirasta, yksi kasvisvaihtoehto, hän kertasi itselleen. Aivan kuten asiakas tilasi.
Sitten oli valitettavasti luvassa vielä paistaminen. Corrodér kurtisti kulmiaan ja sytytti savukkeen. Uunien lämmittäminen perinteisin menetelmin vaatisi tunteja, joita hänellä ei ollut, ja määrää sytykettä, jota Paninin matkassa ei ollut järkeä kantaa.
”Bordel de merde”, Corrodér kirosi ja alkoi nousta tikkaita yläkannelle.
Kaikki oli suunnilleen valmista paisto-operaatioon. Corrodér seisoi räpyläjaloillaan sateisella etukannella ja nykäisi suuren hormiluukun auki edessään. Sitten hän, uusi savuke huulessa, otti muutaman askeleen kauemmas luukulta ja nykäisi vyötäröltään radiopäätteen, jonka johdot luikertelivat kantta pitkin ohjaamoon asti.
Räpyläkädet pyörittelivät taajuusvalitsinta pari tovia ennen kuin löysivät suurpiirteisesti oikean.
”Panini Deathstruction kutsuu Sputvikiä”, Corrodér lausui luuriin. ”Kuuleeko Sputvik?”
Linja kohisi hetken, ja sitten sitä pitkin vyöryi kumiseva ääni.
”Sputvik kuulee.”
”Vauhti kaksi solmua. Une laser lunaire lähettämiini koordinaatteihin.”
”Saisinko ensin herkun, toveri?”
Corrodér kurtisti kulmiaan.
”Non. Ei ole mahdollista.”
”Miksi ei?”
Typerä piski.
”En nyt vain voi valitettavasti toimittaa sinulle sellaista yläilmakehään.”
”Kuulostaa tekosyiltä, toveri. Eikö itse Voron pitänyt pystyä toimittamaan mitä tahansa minne tahansa?”
”Hyvä on. Saat sitten kun tulen käymään siellä.”
Corrodér huokaisi.
”Hyvä tyttö.”
Linjalta kuului tyytyväistä hännänheilutusta vasten ohjaamon lasia. Sekuntien kuluttua taivas aukesi.
Jostain kupolin katosta pimeästä myrsky-yöstä alas syöksyi kuin jumalten vasama, sokaisevan kirkkaana hehkuva helvetillinen patsas valoa ja lämpöä. Sentinkin väärin tähdättynä se olisi grillannut Panini Deathstructionin kylkeen reiän, mutta nyt se osui tismalleen hormiaukkoon, jonka Corrodér oli etukanteen avannut.
Corrodér astui lähemmäs valopatsasta, tökkäsi sytyttämättömän savukkeen kärjen siihen, asetti sen huulilleen ja veti syvään henkeä.
Hehkua kesti vain kymmenen sekuntia. Kun se katosi, se jätti jälkeensä vain lämpimänä hohkaavan yläkannen, jolta vesipisarat höyrystyivät. Corrodér veti patakintaan käteensä ja kalautti kannen takaisin kiinni.
Sitten hän suuntasi alakertaan tarkastelemaan työnsä tuloksia. Tuoreen paistotuotteen tuoksu sai veden hänen kielelleen. Vielä mansikanpunaisena hehkuvien hiiliteräsuunien sisällä odotti rivistö kuohkeita, täydellisen ruskeita piiraita, jotka sihisivät uunituoreuttaan. Tuo oli varmasti se ääni, joka kuului ilman vapautuessa piiraista, Corrodér päätti, ja vältti tietoisesti ajattelemasta louskuvia leukoja, jotka kirkuivat palaessaan.
Liha piiraiden sisällä kuulosti murealta. Niin murealta, että joku olisi voinut kuvitella sen sihisevän kuulaserin jälkipoltteessa ja regeneroituvan hirveää tahtia helvetillisissä kivuissa. Corrodérilla ei ollut niin hyvää mielikuvitusta.
Kasvisvaihtoehdonkin sisältä kuului vastaavaa tohinaa. Corrodér oli hyvin tyytyväinen, että kaikki seitsemän olisivat kohta jonkun muun herkkusuun ongelmia.
Osoite oli varmasti oikea, vaikka paronin käsialaa saisi tavan mukaan tulkita Onu-Metrun arkeologisella laitoksella. Hetken häntä huvitti ajatus viedä se samalla sinne. Alus rantautuisi kuitenkin juuri oikeaan metruun.
Leikki leikkinä. Sisään, ulos ja seuraaviin ajatuksiin. Töidensä seuraamuksia ei saanut jäädä miettimään.
Corrodér asteli poispäin kirkuvista piiraista ja alkoi nousta tikkaita pitkin kannelle.
Ei enää kauaa.
Sinä haluat antaa kaiken
Sinä haluat tehdä kaiken
Kaiken olet saanut ja kaiken vienyt
Voiko kuolioituneen sydämen pelastaa
jos oikein kovasti parempaan uskoo
vai onko siinä vielä veitselle tilaa?
Pilvien musta viitta
suruhuntuna kasvoillesi putoaa
Joka päivä suurempi kipu kuin koskaan ennen
Sydämesi paketoitu lasinsirpaleisiin
Sinä halusit antaa kaiken
Sinä halusit tehdä kaiken
Viha kuin tuli leimahtaa
Se ylleen veren värin saa
Sinä tiedät: paholainen elää siellä missä sinäkin
Surutulitus
Lattialle Xenin viereen oli kasautunut aamun aikana kolme pinoa. Ensimmäinen, kaikkein korkein, sisälsi jokaisen paleontologisiin löydöksiin edes sivulauseessa viittaavan kirjan, joka Mustan Käden tukikohdasta löytyi. Pino koostui lähinnä gametrulaisista oppikirjoista, mutta joukossa oli myös muutama harvinaisempi teos. Harvinaisempi siinä mielessä, ettei niitä enää löytynyt Onu-Metrun suurista arkistoista. Mustan Käden kopiot kirjoista Bohrok: Syvyyksien luolasto ja Conux – Maailma jalkojemme alla saattoivat hyvinkin olla viimeiset laatuaan.
Toinen pino oli paljon ensimmäistä matalampi. Oikeastaan se koostui täsmälleen viidestä kirjasta, joita yhdisti maininta Adorium Seleciuksesta. Xen oli alkanut laittaa niitä syrjään täysin hetken mielijohteesta. Nuparun luona vierailemisen jälkeen nimi oli soinut hänen ajatuksissaan tarpeeksi, että hän oli alkanut kiinnittää sen esiintymisiin huomiota.
Kolmas pino koostui lehdistä. Niiden kansissa keikistelevät piirrokset Metru Nuin toa-sankareista eivät jättäneet paljoa mielikuvituksen varaan. Xen ottaisi ne talteen, jotta ne eivät sotkisi enää Mustan Käden kirjaston järjestystä. Eikä hän missään nimessä siirtäisi niitä omaan työhuoneeseensa jemmaan. Ei, pois se hänestä. Sillä hän oli jo vienyt sinne satsin Gladiaattorien sellaisia numeroita, jotka oli julkaistu sodan aikana. Sellaisia, joilla oli… nostalgia-arvoa. Pinoon lattialle jääneet olivat myöhemmin julkaistuja numeroita, jotka olivat jo menettäneet journalistisen teränsä.
Yön pikkutunneilta asti kirjastoa lajitellut vahki puhalsi kämmeniinsä kertyneen staattisen pölyn taas kerran ilmoille. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan käsiensä ehjää pintaa. Nurukanin muistoissa ne olivat kuluneet melkein hänen rankaansa asti, mutta tietenkään toan päässä saadut vammat eivät olleet seuranneet häntä todellisuuteen. Se kuitenkin aiheutti Xenin päässä joka kerta pienen katkoksen. Se, mitä hän oli kokenut, ja se, mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut, eivät olleet enää yhteydessä toisiinsa. Hän tiesi, että häneltä kestäisi pitkään ymmärtää, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Juuri nyt sille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hänellä oli vielä ainakin viisi hyllyä läpi käytävänä, eikä hän osaisi levätä, ennen kuin olisi kahlannut läpi niistä jokaisen.
Hylly, jonka sisällön hän oli vain surutta kaatanut vierelleen, alkoi lähestyä valmista. Viimeiset kirjat hylkypinoon siirrettyään hän epäristi jalkansa ja pomppasi palauttamaan turhiksi osoittautuneet teokset takaisin paikoilleen. Hänen verensä kohahti merkiksi siitä, että jokin muukin oli reagoinut hänen äkilliseen liikkeeseensä. Ilmastointikanavassa kipitti taas jotain. Se oli vältellyt Mavrahin asettamia loukkuja taitavasti, mutta se ei voinut piileskellä kanohin voimaa, joka virtasi Xenin veressä. Hänen jokainen yrityksensä kaapata sininen viisisorminen vipeltäjä oli kuitenkin vain tehnyt siitä entistä varovaisemman.
Xen pysähtyi seuraavan hyllyn eteen vain kuuntelemaan, kuinka kipitys kaikkosi jälleen syvemmälle tukikohtaan. Kerroksesta hänen yläpuolellaan sen sijaan kuului kymmeniä hiljaa laahustavia askeleita. Ne pelottivat häntä ihan vähän vähemmän kuin ennen. Hän oli ainakin melko varma siitä, että hänen äitinsä luomukset eivät aktiivisesti tahtoneet hänelle pahaa.
Jos Xen olisi luottanut ainoastaan kuuloonsa, olisi hän varmasti saanut nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, mutta Elda hänessä oli sitä mieltä, että hänen täytyi tietää täsmälleen, mistä kaikki hänen ympärillään liikkuvat asiat löytyivät. Hän sai harhautettua itseään lopulta kaulassaan roikkuvilla siruilla leikitellen. Niiden kilinä rauhoitti häntä tarpeeksi, että hän sai katseensa takaisin tomuisten kirjojen selkämyksiin.
Se keskittyminen herpaantui kuitenkin välittömästi, kun radioyhteys hänen korvanapissaan särähti päälle. Hän oli osannut odottaa sitä mutta säikähti ääntä silti. Maakansalaisten paperien plärääminen ja näyttöpäätteiden naputtelu kajahteli läpi ensimmäisenä. Sitten kuului ärsyttävää rahinaa, kun matoran-professori kohensi oman korvanappinsa paikkaa.
”Löysimme jotain, Xen. Nurukan lukee parhaillaan. Alaviite Oms Eebensin apurahapäätöksissä”, Mavrah selitti. Xenin vireystila kohosi välittömästi. Hän oli ollut varma, ettei heidän etsimäänsä ollut voitu hävittää kokonaan. Ei ainakaan Suurten Arkistojen kokoisesta paikasta.
”Eli ainakin paleontologi nimeltä Nace oli joskus olemassa?” Xen haukotteli syrjään uupumustaan.
”Kyllä. Vahvistaa, että nimemme on oikein”, Nurukanin ääni ilmestyi linjoille. ”Vaikka sitä ei löydykään enää Bauinuvan asiakasrekisteristä.”
”Ficus varmasti huolehtinut turvallisuudesta. Tiedot vaihdettu sen jälkeen, kun hänet melkein löydettiin. Uusi nimi myös.”
”Nimi, jota ei varmasti löydy enää mistään teoksesta”, Xen huokaisi. ”Pitäisi päästä jotenkin Bauinuvaan sisälle nuuskimaan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty. He eivät tuntuneet kovin tyytyväisiltä läsnäolooni. Eivät päästäneet aulaa pidemälle edes tutkimusluvan kanssa”, Nurukan murahti.
Maan toan aamuhämärissä tekemä tiedustelumatka oli ollut huomattava pettymys. Kauhusta kankean aulapalvelijan selityksistä oli jäänyt käteen ainoastaan tieto siitä, että ketään Nace-nimistä ei heidän potilaistaan löytynyt. Tämän jälkeen kaksi huomattavan hermorauniota mutta toimintakykyistä vartijaa oli asettunut Nurukanin eteen joka kerta, kun tämä oli yrittänyt kurkkia laitoksen käytäville. Tämä oli näiden pyynnöstä lopulta poistunut. Sekä Nurukan että radioyhteyden kautta kuunnellut Xen olivat päätelleet, että siellä oli tapahtunut edellisenä yönä jotain, sillä paikalla oli kaartilaisia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Nopeasti sen jälkeen he olivat turvautuneet taas tallennetun tiedon voimaan, vaikka siihenkin oli selvästi kajottu.
”Apua Naholta?” Mavrah pohti. ”Xenillä hyvät välit Mangaihin. Kenties Dumen toimistolta lisäresursseja tutkintaan.”
”En pidättelisi hengitystä. Naholla on salaisuuksia ihan yhtä lailla, eikä hän ole tuntunut kovin halukkaalta puhumaan.”
Xen muisteli edelleen kummastellen hiljattaista kohtaamistaan veden toan kanssa. Hän oli kyllä osannut jo päätellä, miksi tällä oli tarve peitellä Le-Metrussa tapahtuvaa tavaraliikennettä. Se, että tämä teki niin, tarkoitti kuitenkin, ettei tämänkään apuun voinut välttämättä täysin luottaa. Luottamuksessa oli vielä yksi loikka tekemättä.
Korviariipivä merkkiääni säikäytti niin vahkin kuin tämän korvassa höpisevän kaksikonkin. Tukikohdan yläkertaan viritetty sireeni törähti kahdesti merkiksi siitä, että joku odotti lastausalueella. Hätkähtäessään Xen onnistui kaatamaan paleontologian pinonsa suoraan Selecius-pinon päälle.
”Äh, odottakaas hetki”, Xen mutisi turhautuneena ja nappasi takkinsa läheisen tuolin selkämykseltä. Hän mykisti oman äänensä korvanappiaan painamalla ja lähti marssimaan kohti hissiä. Nurukanin ja Mavrahin keskustelu jatkui hänen korvassaan, kuten jatkui myös näiden mikrofonien vieressä tapahtuva kovaääninen paperien rahina.
Hissimatka ylös tuntui jälleen ikuisuudelta. Nurukan oli epäillyt, että osa sen kaapeleista oli alkanut löystyä. Hän oli luvannut jossakin vaiheessa vilkaista kuilun rakenteisiin. Siihen asti Xen saisi tuijotella omaa kuvajaistaan tylsistyksiin asti hissin peilistä. Toien ja matoranien keskellä koko elämänsä elettyään hän ei ollut koskaan kunnolla ajatellut, kuinka paljon hänen kallonsa muistuttikaan koillissakaran liskoväkeä. Nyt, osittain siksi, että hänellä oli aikaa, hän oli alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Hän oli jo tovi sitten päättänyt, että vierailisi Nuparun luona uudestaan, tahtoi pappa sitä tai ei.
Kello kilahti lopulta saapumisen merkiksi. Metalliset ovet aukenivat niin hitaasti, että Xen luikki niiden raosta ulos, kun ne olivat vasta puolivälissä. Hän näki jo lastausalueen ulos johtavalle oviaukolle, jonne oli ilmestynyt valtava puinen paletti. Sen vieressä seisoi oranssiin haalariin pukeutunut hunakasvoinen le-matoran, joka naputteli rahtikirjaa käsissään kärsimättömänä.
”Olen kauhean pahoillani, kun kesti. Olin tuolla ihan alhaalla ja –”
”Kenraali Xen, otaksun”, le-matoran töksäytti keskeyttäen vahkin anteeksipyynnöt ja työnsi rahtikirjaa väkisin tämän käsiin.
”Öh, mikä tämä oikein on?” Xen ihmetteli ja kierteli katseellaan palettia, jonka päälle oli sidottu seitsemän suurikokoista läpinäkyvää kääröä. Niiden sisällä näytti olevan jonkinlaista tunnistamatonta massaa. Rahtausmatoran näytti suorastaan loukkaantuneelta, että lähetyksen vastaanottaja tiedusteli häneltä sen sisältöä.
”Anteeksi, mutta kai sinä nyt itse tiedät, mitä olet tilannut?”
Xenin suu jäi hämmennyksestä auki, kun hän mietti, kuinka saisi purettua kiusallisen tilanteen. Lopulta hän päätyi vain raapustamaan nimensä hätäisesti vastaanottolomakkeeseen ja tyrkkäsi sen matoranille, joka päätään pudistellen riensi takaisin ulos tukikohdasta johtaviin käytäviin. Xen jäi kuuntelemaan, kuinka tämän vaunu surahti liikkeelle ja lähti ajamaan Onu-Metrun erämaahan. Vasta sen jälkeen hän käänsi katseena rahtikirjaan, jonka sisältö ei valaissut asiaa kovinkaan paljoa.
Lähetyksen sisältö oli merkitty elintarvikkeiksi. Lähettäjän osoite oli merkattu niin suttuisella käsialalla, että siitä ei saanut millään selvää. Hänelle se kuitenkin oli osoitettu. ”Kenraali Xen”, siinä luki. Tämä teksti oli muista poiketen lisätty lomakkeeseen koneella.
”Onko joku teistä tilannut… seitsemän tosi isoa piirasta minun nimissäni?” Xen ohjasi kysymyksensä korvanappinsa kautta arkistoja tonkivalle kaksikolle. Vastaukset ”häh” ja ”miten niin piirasta?” kertoivat, että lisäkysymysten esittäminen oli turhaa. Lopulta hän päätteli, että Naho tai Mexxi oli tahtonut avustaa heitä. Se ei kuitenkaan selittänyt piirasoletettujen käsittämättömän suurta kokoa. Seitsemännen, hieman muita huonommin sidotun yksilön kylkeen oli myös jätetty keltainen lappu, jossa luki ”kasvisvaihtoehto”.
Hän päätti lopulta jättää molemmille Mangaille viestin. Jonkinlainen selitys tarvittiin, ennen kuin hän alkaisi repiä klönttejä irti alustastaan. Hän marssi suoraan oleskelutilan päätteelle ja alkoi kaivella yhteystietoluetteloaan. Hän ei voinut olla välillä vilkuilematta näytön ylitse kohti sitä nojatuolia, jonka pohjalla Nurukan oli viettänyt suurimman osan edellisistä viikoistaan. Sen tyhjyys oli selvä merkki siitä, että asiat olivat muuttuneet. Se sai Xenin väkisinkin hymyilemään, vaikka tukikohdan äkillinen hiljaisuus tuntui välillä omituiselta.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Xen painoi lähetä ja nosti sormensa näppäimistöltä. Hän oli yhä turhautunut siitä, kuinka paljon Metru Nuin kommunikaatiovälineet olivat ottaneet takapakkia sodan jälkeen. Ennen tällaisiakin viestejä varten oli olemassa kannettavat laitteet, joilla sai kenet tahansa kiinni reaaliajassa. Nyt hän joutui aina odottamaan, että vastaanottaja avaisi sähköpostinsa. Barbaarista, hän sanoi melkein ääneen.
”Kirjoja ollut ennen lukuisia. Koko osasto menettänyt useita teoksia. Joku yrittänyt pyyhkiä koko tutkimukset arkistoista. Jäljet Bohrok-tutkinnan alkuvuosista puutteellisia”, keskustelu arkistoissa, ja täten myös Xenin korvassa, jatkui.
”Ei tarvitse miettiä kauaa, kuka”, Nurukan huomautti happamana. ”Arkistoihin iskettiin sodan aikana ainakin kolmesti. En ihmettelisi, jos ne olivat kaikki Ficuksen keinoja päästä käsiksi tallenteisiin.”
”Niinkö tosiaan? En ollut tietoinen. Sodan aikaan matkustin etelämantereen merillä tutkimustarkoituksissa. Palattuani oletin puutteet metsästäjien syyksi”, Mavrah muisteli.
Xen ei varsinaisesti yllättynyt, että sota oli ollut vain alaviite ympäriinsä viilettävän professorin elämässä. Hän oli nostanut jalkansa tietokonepöydän päälle lähetettyään viestit eteenpäin. Yllätyksekseen hän sai Naholta vastauksen lähes välittömästi. Tämän täytyi olla toimistollaan, mikä taas tarkoitti, että päivän partiovuoro oli Mexxillä.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Mitä hiivatin piiraita?
Tulen vilkaisemaan kunhan ehdin. Joku Le-Metrussa sekoilee.
Xen alkoi jo naputella vastausta, mutta sovelluksessa Nahon nimen kohdalla näkyvä vihreä pallo oli jo muuttunut harmaaksi. Xenin mielestä piiraat eivät olleet välittömän selvityksen arvoinen asia, mutta ei häntä toisaalta haitannut saada seuraakaan.
”Tuo ylhäällä. Ojentaisitko?” Mavrah pyysi. Rahinasta päätellen Nurukan oli kurotellut tälle jotain jostain korkealta. Siitä johtuen Xen ei kuullut sitä, mitä tapahtui lastausalueella hänen selkänsä takana. Yksi piiraista oli alkanut valuttaa sisältöään tukikohdan metalliselle lattialle. Siitä lähtevä lirinä peittyi korvanapista kuuluvan metelin alle.
”Katso tuota”, Mavrah hihkaisi. Nurukanin mikistä kuului hetken mutinaa, kun tämä luki tälle ojennettua asiakirjaa puoliääneen. Kun sen jälkeen ei sitten kuulunutkaan mitään, piti Xenin vaatia löytöä lausuttavaksi ääneen.
”Taas yksi rahoituspäätös”, Nurukan vastasi pahoiteltuaan. ”Ficus taisi unohtaa, että rahaliikenteestä jää jäljet aina jokaiselle osapuolelle. Tämä on Xian keskuspankin kulttuurirahastosta. Tutkimusretki Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla paljastuneeseen kammioon yhdessä Ga-Metrun paleontologisen yhteisön kanssa.”
”Tuo se on!” Xen hihkaisi. ”Se sama, jossa Nuparu nykyään lymyilee. Mainitaako Naceä siinä nimeltä?”
”Ei ainoastaan häntä, vaan Ficus myös. Tästä rahaliikenteestä voisi myös päätellä, että molemmat olivat täällä Xian palkkalistoilla, kun loput henkilökunnasta oli Metru Nuilta. Täällä on myös mainintoja aikaisemmasta tutkimusretkestä vanhan Selakhian alueilla. Näyttäisi olevan suoraa jatkoa sille.”
Taas jälkiä, jotka johtivat salskeiden alueille. Xenille tuli heti mieleen yrittää ottaa yhteyttä Delevan retkikuntaan, josta ei huolestuttavasti ollut kuulunut mitään pitkään toviin. Häntä hillitsi kuitenkin tieto siitä, kuinka suuri alue vanha Selakhia oli. Heillä tuskin oli varaa poiketa paljoa reitiltään.
”Tuo paleontologinen yhteisö. Vieläkö se on olemassa?”
”Tukikaudet päättyivät jo ennen sotaa. Tunnen muutaman entisen jäsenen. Voin jututtaa. Tuurilla Ficus ei ole tajunnut kajota heihin”, Mavrah tuumasi.
”Varovaisesti!” Xen huudahti. ”Emme tahdo, että Kaikkinäkevä huomaa. Hoida asia niin hiljaa ja huomaamatta kuin suinkin voit. Emme aseta sivullisia vaaraan oman työmme vuoksi.”
Mavrah hymähti myöntävästi. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Xen tajusi viimein, että hänen selkänsä takana tapahtui jotain. Taikinasta kantautuva lirinä muuttui hetkellisesti ryöpsähdykseksi, jonka jälkeen valumisen äänet voimistuivat entisestään. Hän pomppasi ylös tuolilta ja kurkkasi lastausalueelle ihmeissään. Kasvisvaihtoehto oli räjähtänyt sisältäpäin roiskien herkullisen tuoksuista sisältöään pitkin lattiaa.
”Mitäs persettiä nyt oikein…”
Xen osasi ilman Eldaakin päätellä, että jotakin oli purskahtanut ulos kasvisvaihtoehdosta, kammennut läheisen ilmastointikanavan luukun auki ja luikerrellut siitä sisään. Se, mikä se sitten olikaan, matkusti kovaa vauhtia pitkin tukikohdan alempia kerroksia. Sillä oli tarpeeksi vauhtia, että se nopeasti katosi Xenin aistien kantamattomiin. Ainakaan merkintä paketin kyljessä ei ollut valehdellut, sillä ilmastointikanavaan syöksynyt olento oli hänen verensä mukaan ehottomasti ollut jonkinlainen kasvi.
”Xen, mitä siellä tapahtuu?” Nurukan kyseli huolestuneena.
”Jotakin purkautui ulos taikinasta…”
”Anteeksi mitä?”
”Se liikkuu nopeasti. Ei helvetti, jos noissa muissakin on…”
Hän kurotteli taas syvimpään sisäänsä ja antoi kanohi Eldan verenkierrossaan tehdä taikansa. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuuden muun piiraan sisältä mitään. Jos niidenkin sisällä olisi ollut elämää, hän olisi varmasti huomannut sen.
Hän oli aina voinut luottaa siihen kykyyn. Mikään ei liikkunut, hengittänyt tai edes räpäyttänyt silmiään hänen läheisyydessään ilman, että hän tiesi siitä. Kenties juuri siksi hän vain jähmettyi paikalleen, kun loputkin kuusi leivonnaista alkoivat tutista.
”Nurukan…”
”Xen, mitä siellä tapahtuu?”
Ensimmäinen valtava koura purskahti ulos Xeniä lähimmästä piirakasta. Se liikkui, mutta hän ei tuntenut sitä. Se repi tietään ulos sellaisella vimmalla, että taikinan litinä täytti koko lastausalueen. Eikä Xen tuntenut sitäkään. Kuusi hirviötä, jotka kaapivat tietään kohti Xeniä, olivat siinä aivan ilmiselvästi, mutta jokin… tai joku oli verhonnut ne hänen aisteiltaan.
”Nurukan!”
Muutaman kilometrin päässä, syvällä Onu-Metrun arkistoissa
”Nurukan!” oli viimeinen asia, joka yhteyden toisessa päästä kuultiin. Karmiva hiljaisuus vallitsi Nurukanin ja Mavrahin välillä, kun nämä tuijottivat toisiaan huolen murtamina. Nurukan ei kuitenkaan jäänyt odottamaan sekuntiakaan pidempään. Kakama hänen kasvoillaan loisti, kun hän valmistautui ryntäämään täydellä vauhdilla takaisin tukikohtaan.
”Mavrah, tiedät, mitä tehdä.”
Professori nyökkäsi. Tämä taputteli pientä nahkaista reppuaan varmistaakseen, että kaikki tärkeä oli mukana ja valmistautui pinkomaan kohti pintaa niin nopeasti kuin matoranin jaloillaan olisi pystynyt. Taival jäi kuitenkin lyhyeksi, kun tämä nuuhkaisi arkistojen ilmaa, johon oli ilmestynyt pistävä uusi haju.
”Nurukan. Haistatko –”
Räjähdys paiskasi Nurukanin maahan sellaisella voimalla, että tämän vasen olkapanssari pirstoutui iskun voimasta. Tyhjästä ilmestynyt tulipallo poltti Mavrahin kasvoja raivotessaan maakaksikon lävitse. Heidän korvansa soivat, ja shokki valtasi molempien kehon. Sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuksia, kun Nurukan kampesi itseään ylös ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
Valtava palanen arkistoja oli romahtanut. Kaikki elektroniikka ja fyysiset tallenteet heidän ympärillään olivat ilmiliekeissä. Nurukanille valkeni kuitenkin nopeasti, että räjähdys oli osunut heihin vain sattumalta. Se, minkä isku oli tuhonnut, oli heidän reittinsä takaisin. Tonneittain ja taas tonneittain palavaa rojua oli nyt siinä, missä arkistojen ja Mustan Käden välinen käytävä oli vielä hetkeä aikaisemmin kulkenut.
”Mavrah, sinun täytyy mennä”, Nurukan yski pölyä suustaan. Professori oli kuitenkin jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän jalat olivat kuin naulattu arkistojen tuhkan peittämään lattiaan.
”Akamain nimeen, Mavrah! Tämä on tärkeää!”
Pahimman tinnituksen kaikottua Mavrah sai niukin naukin selvää Nurukanin sanoista. Toa oli kumartunut tämän yläpuolelle peittääkseen hirvittävän näkymän, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
”Mavrah…”
”Kyllä… kyllä… öh, aivan…”
”Mavrah. Ko-Metru. Sinä osaat sinne. Käänny. Juokse. Älä katso taaksesi. Minä lähden hakemaan Xenin.”
”Mutta… sisäänpääsy…”
”On vain yksi kahdesta. Minä lähden pinnalle… ja sinä lähdet Ko-Metruun.”
Nurukan painotti viimeisiä sanojaan niin tarkkaan, että Mavrah ei järkytykseltäänkään voinut olla ymmärtämättä. Nurukan kiristi professorille tämän repun nyörit ja työnsi tätä kannustavasti kohti vastakkaista suuntaa, jossa tunnelit Metrun keskiosiin loistivat vielä ehjinä. Mavrah loi vielä yhden huolestuneen vilkaisun Nurukania kohti mutta lähti kuitenkin juoksemaan. Nurukan odotti, että tämän askeleet kaikkosivat, ja repi sitten tuhoutuneet haarniskan rippeet irti olkapäästään. Sen vaaleammat osat olivat täysin räjähdyksen lämmön ja pölyn tummentamia. Hän oli ollut vain muutaman metrin päässä väkivaltaisesta mutta nopeasta kuolemasta.
Hetkeäkään enempää empimättä hän kuitenkin loikkasi. Räjähdys oli paljastanut hänen yläpuoleltaan juuri sen verran Onu-Metrun luonnollista maata, että hän pystyi kutsumaan sen avukseen. Sora ja sedimentti nielaisivat toan kokonaisena ja kiidättivät tämän vauhdilla kohti pintaa. Xenin mikrofoni oli edelleen täysin hiljainen. Hän vain toivoi, että ehtisi paikalle ajoissa.
Tesserakti Onu-Metrun yllä
Keskellä avaruuden tyhjyyttä tähtien ympäröimänä leijailevalle kivenmurikalle istutetulla obsidiaanisella valtaistuimella rötköttävän makutan silmien edessä leijaili näyttöpäätteenomaisia reikiä todellisuudessa. Maailman menoa kuvaavista hehkuvareunaisista suorakulmioista ensimmäisen läpi näkyi ilmakuvaa Mustan Käden tornin maanpäällisten jäänteiden ylle rakennetun suojakupolin ympäristöstä. Keskimmäisen ikkunan sisällä puolestaan avautui näkymä tuoreen kenraalin ponnisteluihin neljämetristen hirvitysten salamannopeiden hyökkäysten väistämiseksi. Viimeisestä ikkunasta tuijottivat – joskaan eivät sanan varsinaisessa merkityksessä – Valkean kuningattaren kasvot.
”TILANNEPÄIVITYS?” Bianca kysyi.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Makuta Abzumo vastasi maireasti. Tämä oli vajonnut istuimensa perälle niin, että tämän kasvot jäivät varjoihin. ”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?”
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN.”
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Valkoinen ei vastannut mitään. Punaiset silmät tuijottivat nyt Onu-Metrun surullista tasankoa vasemmanpuolimmaisessa virtuaalinäytössä: toa oli purskahtanut juuri läpi maan pinnasta. Makuta nojautui eteenpäin jopa hieman riemukas ilme kasvoillaan.
”Ja show alkaa!”
Ne olivat uskomattoman nopeita. Jos niitä olisikin ollut vain yksi, olisi Xen pystynyt suhteellisen helposti välttelemään hyökkäyksiä, mutta kuutta vastaan hänellä oli täysi työ yksinkertaisesti olla siivuttumatta pieneksi silpuksi. Ne eivät olleet aivan yhtä nopeita kuin Saraji oli ollut, mutta Sarajin liikkeet hän oli pystynyt ennakoimaan – Sarajin läsnäolon hän oli tuntenut. Nämä hirvitykset sen sijaan eivät hänen verensä mielestä olleet olemassa.
Ennen kaaoksen alkamista Xen oli saanut varsin hyvän vilkaisun yhteen olennoista: ensimmäisenä piiraasta ulos tunkeutunut oli ryöminyt lattialle, ravistellut päältään taikinan kuin energiakoira ja tuijottanut Xenia pitkään ja hartaasti, ja hän oli tuijottanut takaisin paikalleen jähmettyneenä. Siinä köyristellessään se oli näyttänyt melkein kuin jonkinlaiselta linnulta: sen jalkojen kynnet muistuttivat kahujen omia, ja sen käsissä, tai ehkäpä siivissä, oli pitkiä sulkamaisia teriä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa, ja jännitys oli käsinkosketeltava.
Sitten otus oli noussut täyteen mittaansa – joka oli kaksinkertainen Xeniin verrattuna – ja mylväissyt hirvittävän korviaraastavan kirkaisun. Siipimäisten raajojen alta oli paljastunut toinen käsipari, josta törrötti anatomisen järkevyyden kannalta aivan liian monia raateluun selvästi tarkoitettuja kynsiä. Otuksen päästä sojotti kaksi pitkää sarvea ja suusta pitkä rivi hainhampaita, jotka paljastuivat sen rääkyessä.
Tässä vaiheessa muistakin piiraista oli ollut jäljellä lähinnä möhnää lattialla ja viisi samanlaista groteskia hirviötä rynnännyt toverinsa rinnalla saatanallisesti kirkuen Xeniä kohti.
Xen oli sytyttänyt ionikyntensä ja nopeasti perääntynyt syvemmälle oleskelutiloihin, mutta otusten brutaalien iskujen edessä huonekalut ja jopa väliseinät olivat vain menneet palasiksi. Hän toivoi, että Nurukanin irtaimisto kuului kotivakuutuksen piiriin, sillä siitä ei olisi kyllä tämän jälkeen juuri mitään jäljellä. Hänen onnekseen huonekorkeus oli oleskelutiloissa riittävän matala, jotta hirviöt eivät kyenneet seisomaan suorassa ja hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Niitä oli kuitenkin kuusi, ja hänen elintilansa väheni huolestuttavalla vauhdilla.
”Nurukan! Nyt olisi tosi hyvä hetki vastata!” Xen huusi, mutta tajusi liian myöhään, että hänen korvanappinsa oli lentänyt maahan jossakin kohtaa rytinää. Hän sadatteli tilannetta mielessään. Tämä oli selvästi hyökkäys heitä vastaan, eikä hänen ollut vaikea päätellä, kuka oli hyökkäyksen takana.
Hän yritti muutamaankin otteeseen iskeä takaisin otuksia kohti, mutta ahtaasta tilasta huolimatta nämä onnistuivat aina välttämään ionikynsien raapaisut. Hänen oli täysin mahdoton ennustaa, missä ne olisivat seuraavaksi. Tilanne tuntui hirvittävän lisäksi absurdilta – kuin hänelle aina luontainen kyky tuntea, missä kaikki oli ja mitä ympärillä tapahtui, olisi yhtäkkiä yksinkertaisesti lakannut toimimasta.
Yksi pedoista sai raapaistua Xenin kylkeä terävällä siipisulallaan, mutta hänen onnistui käyttää tilaisuus hyväkseen ja viiltää siitä ionikynsillään pala irti. Kun olento perääntyi särisevällä äänellään kirkaisten, kivusta irvistävä Xen ehti repiä reiän seinään, jota vasten tämä oli pakottanut hänet perääntymään, ja kierähtää siitä sisään. Hän huomasi olevansa keittiössä ja lähti välittömästi juoksemaan kohti ruokasalia. Ei mennyt montaa sekuntia, kun hirviöt olivat purkaneet koko oleskelutiloja ja keittiötä toisistaan erottavan seinän ja alkaneet vipeltää liskomaisesti hänen peräänsä. Niitä mahtui tulemaan vain kaksi rinnakkain, mutta kaksi oli enemmän kuin tarpeeksi harmia.
Xen vain juoksi, minkä kintuistaan pääsi. Hän kuuli, ja ennen kaikkea tunsi Elda-aistillaan, baaritiskin ja kaiken sen lähistöön säilötyn lasiastiaston pirstoutumisen miljooniksi siruiksi. Hänen kykynsä selvästi toimi, mutta hirviöitä perässään hän nimenomaan ei aistinut: oli kuin alkoholipullot ja huonekalut olisivat sirpaloituneet aivan itsekseen. Jos hän ei olisi kirjaimellisesti paennut henkensä edestä, hän olisi ehkä uskaltanut uhrata edes yhden ajatuksen kaiken sen hukkaan heitetyn vettä vahvemman suremiseen, mutta nyt hänen korkein prioriteettinsa oli kuitenkin läpäistä ruokasalin seinä. Ja aivan tietystä kohtaa.
Xen tunsi ilmavirran takamuksissaan, kun raatelukynnet haparoivat häntä kohti. Hän oli kuitenkin riittävän nopea, ja ehti syöksyä, ennakoivilla pikaisilla ionikynneniskuilla betonia ja terästä haperruttaen, seinän läpi suoraan sen takana odottavaan hissiin. Hänen liike-energiansa riitti iskemään hänen päänsä hissin vastakkaiseen seinään, mutta tälli ei onneksi vienyt hänen tajuntaansa. Häntä jahtaavan hirvityksen koura työntyi hänen peräänsä mutta ei yltänyt aivan hissin perälle asti.
Xen rämpytti pohjakerroksen nappulaa paniikinomaisesti.
”Kamoon, kamoon! Äkkiä nyt!”
Hissi alkoi liikkua alaspäin, mutta sitten ovi vääntyi väkisin auki, kun yksi hirviöistä tunkeutui sen läpi.
”MENE POIS!” Xen kiljaisi ja huitaisi kynsillään petoa kohti. Pedon naama otti vastaan ionikynsien raapaisun ja päästi ilmoille vihaisen rääkäisyn. Hissi oli jo kulkemassa alaspäin ja jatkoi sitä, vaikka ovi olikin revitty auki, jolloin ovensuuhun tunkeutunut hirviö jäi puristuksiin hissin ja kerroksen väliin. Sen kirkuna oli saada Xenin menettämään tajuntansa, mutta ainakaan se ei pystynyt enää keskittymään hänen elämänsä päättämiseen siinä rimpuillessaan. Toisaalta hissin liike oli nyt täysin pysähtynyt, ja otuksen hänen perässään ruokasalin poikki seuranneet ja nyt sivuseinän läpi yrittävät lajitoverit olivat hyvää vauhtia suurentamassa seinässä olevaa reikää niin suureksi, että pian yltäisivät häneen.
Xen valui istumaan lattialle hissin nurkkaan päätään pidellen ja mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hyökkääjät olivat aivan satavarmasti odottamassa tukikohdan ulkopuolella, joten ulos hänellä ei ollut mitään asiaa ennen apujoukkojen saapumista. Ulko-oven lisäksi ainoat muut pakovaihtoehdot olivat tunneli Arkistoihin sekä hissi alas. Nurukan toivottavasti saapuisi tunnelia pitkin, joten koska hän ei halunnut johdattaa petoja suoraan vanhan kenraalin kimppuun ilman varoitusta, hän oli tehnyt nopean valinnan vetäytyä alakertaan. Mutta nyt hän oli jumissa hississä, eikä alas sitä paitsi ollut muita suoria reittejä (paloturvallisuuden kannalta varsin huono arkkitehtorinen valinta).
Valtavat kourivat kynnet vetivät syvän railon hissin lattiaan vain tuuman verran hänen jalkansa vieressä. Hän veti nopeasti jalkansa vasten kehoaan ja keinui siinä hetken.
Hiivatin idiootti. Meillä on protokollat juuri tällaisia tilanteita varten, mutta mitä helvetin hyötyä niistä on, jos ne joutuu toteuttamaan yksin? Miten kaukana Nurukan on? Onko Mavrah lähetetty pois? Mitä he oikein tekisivät?
… tai mitä Matoro tekisi?
Totta tosiaan? Mitä Matoro tekisi tässä tilanteessa?
Harppuuna, Xen päätteli. Hänellä ei sellaista ollut, mutta ehkä silti…
Xen huitaisi ionikynsillään seinän läpi häntä kourivia raajoja kohti viiltäen muutamat kynnet irti. Olennot lisäsivät oman kirskuntansa hissin ja kerroksen väliin jääneen rimpuilevan toverinsa infernaaliseen kuoroon ja vetivät nopeasti kätensä pois, joskin varmasti vain hetkellisesti. Xen käytti ajan hyväkseen ja leikkasi hissin lattiaan juuri ja juuri hänen siron kehonsa mentävän aukon ja pujahti siitä sitten läpi.
Hän roikkui ilmassa pohjattomalta näyttävän hissikuilun yllä pidellen kiinni aukon reunoista ja tutkaili vaihtoehtojaan. Kuilu oli, hissikuiluille tyypilliseen tapaan, karu ja kalsea, mutta sileitä metalliseiniä pitkin koko matkan alas kulkivat palkit, joita pitkin hän pääsisi kenties kiipeämään alas. Matkaa valaisivat himmeät huoltovalot, jotka epäilemättä saivat virtansa samasta lähteestä kuin hissi. Xen mietti hetken ja tuli sitten lopputulokseen, että oli ehkä parempi kuolla pudotukseen laskeutumista yrittäessä kuin vain antautua pedoille, joita hänen oli nykyisellään hyvin vaikea vältellä.
Hissi tärisi, ja sen kulkua pidättelevä hirviö oven välissä korisi ja rimpuili yhä kovempaa. Jotain oli tehtävä. Xen alkoi keinuttaa kehoaan edestakaisin saadakseen lisää momenttia. Muutaman heilahduksen jälkeen hän päästi irti ja heilahti kohti seinää. Hän sai kiinni metallipalkista, luisui hieman alaspäin ja lopulta sai pysäytettyä itsensä vakaaseen otteeseen.
No niin, ei mitään hätää, Xen ajatteli. Pystyt tähän.
Vähä vähältä jalka siirtyi ottamaan tukea hieman alempaa, toinen seurasi, ja lopulta kädet. Pikkuhiljaa hirviöiden kirkuna kävi etäisemmäksi. Toivoa oli yhä.
Onu-Metrun erämaa sylkäisi Nurukanin ulos sellaisella vauhdilla, että hänellä oli vaikeuksia laskeutua jaloilleen. Joko niin, tai hän ei ollut vielä kunnolla toipunut saamastaan tällistä. Hän kuitenkin vain puri hammasta ja suuntasi katseensa kohti kotia.
Metrun sydänmaat olivat aina näyttäneet kirotuilta. Suurimman osan arkistoista sijaitessa maan alla olivat keskellä tyhjyyttä seisovat Mustan Käden maanpäällisen tornin rippeet aina näyttäneet siltä kuin ne olisivat eksyksissä. Sulaneen reaktorin ympärille rakennettu valtava kupu oli surullinen muistutus siitä, millaisen jäljen Musta Käsi oli Metru Nuille jättänyt. Ainoa muutos maisemaan oli edellisen kuukauden aikana luonnostaan muodostunut tientapainen, joka oli syntynyt edestakaisin tukikohtaan kulkevasta rahtiliikenteestä. Nyt se sai toimia hädässä viilettävän toan kiitotienä. Hän juoksi, minkä pystyi. Kutsui kanohistaan kaiken, minkä irti sai. Matkaa ei todellisuudessa ollut pitkälti, mutta jokainen sekunti siitä tuntui sietämättömältä.
Kunnes hänen oli pakko pysähtyä. Muutaman sadan metrin päässä syvyyksiin johtavasta kupolin juureen avatusta sisäänkäynnistä seisoi joku. Ja korkealla sen jonkun yläpuolella väreili… jotain: taivas tukikohdan yläpuolella kupli, kuin jokin valtava aiheuttaisi häiriöitä todellisuuteen itseensä. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla se asia, joka Nurukanin pysäytti, mutta pysähdykseen syypää oli kuitenkin se silmätön katse, joka häntä tukikohdan ainoan sisäänkäynnin edessä odotti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki omin silmin, mitä Ficukselle oli tapahtunut, eivätkä tarinat vetäneet vertoja sille, miten hirvittävä näky oli. Mustan lihan päälle oli pingotettu hopeisia haarniskanpalasia, ja niihin kiinnitettyjen putkien toiset päät oli upotettu syvälle mustaan lihaan. Koneisto tämän selässä sylki ulos sateenkaaren väreissä leiskuvaa höyryä. Irvistys tämän kasvoilla muistutti huomattavasti Valkoista Kuningatarta.
Nurukanin askellus jatkui, mutta hitaasti. Hän tunnusteli kasvojaan sivelevää syysilmaa kaikilla aisteillaan ja aneli voimaa kaikkein vanhimmilta. Yksin marssiva toa ei kuitenkaan saanut hengiltä vastakaikua. Hän kohtaisi menneisyytensä yksin.
Puhdistajan ilme kääntyi mutrulle, kun tämä näki, että toa ei ollut aikeissa pysähtyä.
”Ehdit vielä kääntyä takaisin”, äänet Puhdistajan suulla anelivat. ”Lupaan olla seuraamatta.”
”Ficus. Sinun ei tarvitse tehdä tätä!” Nurukan huusi. ”Anna Xenin mennä kanssani. Meidän ei tarvitse jatkaa tällä polulla.”
”Sinä olit aina meistä kolmesta rohkein. Herrakin tiesi sen”, äänet Puhdistajan kirskuvien hampaiden takana jatkoivat. ”Mutta tämä ei ole taistelu, jota voit voittaa. Älä heitä hukkaan mahdollisuutta, jonka sinulle annoin.”
”Mahdollisuutta”, Nurukan toisti happamana. ”Sinä ja kuningattaresi vieläkin julkeatte kutsua mieleni pirstomista mahdollisuudeksi.”
Ficus ei vastannut. Nurukanin nyrkkiin puristuneet kädet tärisivät sekä raivosta että innosta pureutua tämän tiellä seisovan hirviön lihaan.
”Liiku”, Nurukan toisti, vaikka tiesi varsin hyvin, mihin keskustelu oli johtamassa.
”En voi tehdä sitä.”
”Sitten minulla ei ole muuta vaihtoehto kuin toivottaa sinut tervetulleeksi Onu-Metruun”, Nurukan julisti. Vihreä Kakama alkoi loistaa, kun toa kiihdytti itsensä kohti mielensä pirstojaa.
Taitava elementti- ja naamiovoiman yhteiskäyttö sai Nurukanin näyttämään sedimenteistä koostuvalta junalta, joka säkenöi vihreitä fosforivaloja. Kaikkialta hänen ympäriltään kerääntyi silttiä ja savea mukaan hänen rynnäkköönsä.
Kun toan maahaarniskainen liike-energia saavutti Ficuksen järkähtämättömän olemuksen, kumpikin lensi iskun voimasta kauemmaksi toisesta. Maa-ainesta lensi ympäriinsä, ja ilma oli sakeana nousseesta pölystä. Näkyvyys oli alkanut heiketä vauhdilla.
Kumpikin pyrki jaloilleen niin nopeasti kuin pääsi. Ficus odotti rauhallisesti toan seuraavaa iskua. Hän tiesi, miten Nurukan toimi. Hän venytteli lihaksiaan: arkkikranojen raaka voima oli alkanut vasta heräillä.
Hiki virtasi Nurukanin naamiolla ja sekoittui maa-ainekseen. Hän pyyhki kädellään nopeat taistelukuviot naamiolleen. Viiksissä oli savea, mutta hän ei välittänyt.
Toa lennätti niin paljon morkulaa Ficusta päin kuin vain pystyi. Mutaa lensi kaikkialta Puhdistajan ympäriltä tätä kohti. Maaperästä muovattu tykistökeskitys osui kohteeseensa, mutta Silmätön torjui osan kokkareista vain laiskasti niitä huitaisemalla. Osa aineksesta ropisi tämän metalliseen haarniskaan. Savipaakut ja muut isommat kappaleet muuttuivat tomuksi Puhdistajan käsittelyssä. Ficuksen raaka fyysinen voima oli käsittämättömällä tasolla. Nurukan tiesi, ettei halunnut itse joutua samaan käsittelyyn. Tämä ei ollut mitään akilinia – kuolemanvaara oli todellinen ja välitön.
Maahyökkäykset eivät vaikuttaneet tekevän vahinkoa. Lihavuoren mekaaninen koneisto puski yhä höyryä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nurukanin tehokkaimmat aseet olivat tämän nopeus ja kynnet. Jälkimmäisten teho piti kuitenkin vielä testata. Silmättömään vastustajaan eivät toimineet edes vanhat kunnon maata silmiin -iskut, joilla vastustajan yleensä sai sokeaksi.
Toa kiihdytti naamiollaan uuteen hyökkäykseen. Teräskynnet säkenöivät. Ficus otti kynsien vahingon vastaan ilman pienintäkään aikomusta väistää. Verta valui viiltokohdasta. Nurukanin liikerata loppui jonkin matkaa Ficuksen taakse. Nyt hän toivoi, että mutaatiotykki olisi ollut mukana. Hän ei olisi tuntenut omantunnontuskia sen käyttämisestä nyt.
Ficus kääntyi Nurukania päin ja ryntäsi vastaiskuun. Nurukan loi maasta savipaasia ja kivisiä kilpiä iskujen tielle. Ficuksen raaka voima rikkoi kuitenkin kaikki rakennelmat leikiten. Nurukan sivalsi vastavuoroisesti Ficusta kynsillään ja kiihdytti sitten Kakamallaan loitommaksi. Lihavuori uusiutui lähes välittömästi kynsien liikkuessa toan mukana pois. Verta valui mutavelliksi muuttuneelle taistelukentälle ja sekoittui maa-ainekseen.
Oli leikittävä väsytystaistelua. Kuin legenda yksinäisestä toasta ja kivileijonasta. Rinnastus oli liiankin ilmiselvä. Puhdistaja oli hänen torahampainen petonsa ja hän yksinäinen toa, joka pyrki todistamaan arvonsa Suurelle Hengelle.
Nurukan pyöri Puhdistajan ympärillä kehää, vaihdellen suuntaa ja iskukohtaa. Kynnet osuivat hampaisiin, panssariin ja lihaan. Torahampaita ja haarniskan kappaleita oli varissut ympäri kaksikon taistelukenttää. Hampaat palasivat, haarniska ei. Hiljalleen Puhdistajan lihaan kiinnitetyt putket karsiutuivat pois. Vaikka metalli oli selvästi Kal-peräistä eikä taipunut Nurukanin käsittelyssä, liha, johon se oli kiinnitetty kuitenkin taipui.
Kenraali ei saanut kuluttaa itseään loppuun, sillä jos hän väsyisi, Ficuksen iskut osuisivat häneen varmasti. Tämä oli antanut hänen iskeä tätä kerta toisensa jälkeen, välittämättä kulumisesta – aika oli peruuttamattomasti tämän puolella. Ficuksen liikkeissä oli kuitenkin huolestuttavaa suunnitelmallisuutta. Vaikka Nurukan oli nopea, joka kerta, kun hän yritti löytää linjan vain irtautua taistelusta kohti tukikohtaa ja Xenin ahdinkoa, löysi vanha kenraali Ficuksen äkkiä aina edestään.
Nurukan päätti kokeilla jotain uutta. Hammasrivien välistä pääsi taistelun ensimmäinen parahdus, kun maa Puhdistajan alla antoi yhtäkkiä myöten, jolloin tämä alkoi hautautua sedimentteihin. Höyrykoneisto olennon selässä, tai se, mitä siitä oli jäljellä, raksutti ja Ficus sai tilanteen ainakin osittain takaisin hallintaansa. Musta liha supisteli. Tämä ui maavyöryssä läpi kovan maa-aineksen.
Vaikka Nurukan kuinka keskittyi, Ficus pääsi vapaaksi maakerrosten kahleista kerta toisensa jälkeen. Jossain piraijan sisällä oli maantaitajia, vaikka Ficus itse ei ollut enää vuosiin ollut yhtä alkuvoimiensa kanssa.
Nurukanin kontrolli maaperän humuskerroksista oli kuitenkin taidokas, ja tämä oli saanut sidottua vastustajansa käytännössä paikalleen. Oli kuin kenttä olisi muuttunut nesteeksi, jossa vihertävät fosforiaallot kulkivat paineaaltojen lailla vangiten Puhdistajan otteeseensa. Maapiraija ui kuitenkin hänen luomansa onumeren läpi vaivattomasti. Ainoa vaihtoehto oli vyöryttää jatkuvasti lisää ainesta tämän niskaan. Nurukanilla oli kuitenkin ongelma: hän ei voinut jatkaa sellaista ryöpytystä loputtomiin. Hänen oli pakko käyttää tilaisuus hyväkseen ja hyökättävä.
Ficus otti elementti-iskut vastaan kylmän viileästi. Kynnen sivalluksen siellä, maapaakun iskun täällä. Välitön uusiutuminen. Edes maaherran viiksekäs Kakama ei ollut yhtä nopea kuin Ficuksen kyky uudistua.
Nurukanin ote maamerestä oli viimein lipsumassa, mutta vain, koska tämän huomio oli kiinnittynyt jo toisaalle. Ficus oli keskittynyt liiaksi muuttuneessa maastossa navigoimiseen huomatakseen, että Nurukan oli kerännyt suuren osan sora-aaltojen materiasta hänen ympärilleen. Aikaa reagoida ei ollut, kun meri hetkessä kiinteytyi neljäksi valtavaksi kallionlohkareeksi, jotka murskasivat Puhdistajan sisäänsä.
Nurukan tiesi, että hänen palapelin tavoin kasaamansa murskauspallo ei pitäisi Ficusta sisällään kauaa. Hän kutsui ympärillään leijuvaa soraa ja ohjasi sen kiertämään vastustajansa kivistä vankilaa. Hän läimäisi kätensä yhteen, ja sora yhdistyi ilmassa valtaviksi kivisiksi seipäiksi, jotka yhdestä käskystä lävistivät kiven ja kranavaltiaan sen sisällä.
Jos Nurukanilla koskaan oli mahdollisuus irroittaa itsensä kamppailusta ja suunnata kohti tukikohtaa, se oli nyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltaan, kun lohkare murtui. Turhautuneena huohottavan Ficuksen lävistäneet piikit törröttivät yhä hänen lihastaan, vaikka kiihtyvä regeneraatio puskikin niitä ulos kovalla tahdilla. Nurukanin hyökkäys oli onnistunut lopullisesti pirstomaan kaiken koneellisen Ficuksen päältä. Kaikki arkkikranojen energia kerääntyi nyt taas Ficuksen kehoon vailla tietä ulos. Hänen lihansa sykki polttavasta halusta päästä purkamaan sitä johonkin.
”Sinä… olet aivan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin”, Ficus ähkäisi ja repäisi viimeisen tätä lävistäneen piikin lihastaan irti omin käsin. Nurukan tuijotti vihollistaan happamana.
”Ilo tuottaa pettymys.”
Edes Nurukanin ajatusten perukoilla kolkuttavat kosmiset totuudet eivät antaneet hänelle työkaluja ymmärtää, millaiseksi hirviöksi Ficus oli itsensä muuttanut. Tunnistamattomilta kasvoilta ei paistanut enää hiventäkään siitä nerokkaasta tieteilijästä, jonka kanssa hän oli Mustan Käden perustanut. Vaihtoehtoja ei ollut. Xenin pelastaakseen hänen täytyisi jauhaa vanha kollegansa tomuksi.
Hänen mieleensä tuli vielä uusi idea, joka vaatisi hänen astuvan entistä röyhkeämmin kiven toain toimialueelle. Hän lähti jälleen kiihdyttämään kohti Ficusta, joka valmistautui ottamaan vastaan hänen nyrkkinsä. Hän ei kuitenkaan edes yrittänyt osua tähän vaan sinkoutui tahallaan tämän ohi. Ficus kääntyi yllättyneenä hänen peräänsä, mutta siinä vaiheessa maasta syöksähti valtaisalla nopeudella kaksi teräväkärkistä kivipaatta, joista kumpainenkin leikkasi Ficuksen käsivarren irti olkapään kohdalta.
Nurukan pysähtyi niille sijoilleen ja loihti välittömästi toisen parin stalagmiitteja, jotka erottivat kivusta ärjyvän Puhdistajan torson tämän jaloista. Ficuksen raajattoman kehon vielä kaatuessa maahan viimeinen terä leikkasi tämän pään siististi irti kaulan tyvestä, ja lopulta kovaksi pakkautuneet maa-ainekset paketoivat päättömän ja raajattoman ruhon tiukkaan puristukseen.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Ficus ollut ehtinyt regeneroida raajojaan ennen suppuun puristumista. Nurukan käytti nyt kaiken tahdonvoimansa paketin kasassa pitämiseen. Hän ei voinut estää Ficusta regeneroitumasta mutta hän pystyi tekemään siitä mahdollisimman tuskallista ja kuluttavaa.
Maa-aineksen seasta valui ulos mustaa massaa, kun arkkikranojen tuottama liha pursottui läpi sedimenttien välissä olevista pienistä rei’istä, kun mitään muuta paikkaa minne mennä ei ollut saatavilla. Maamöykkyyn kohdistuva sisäinen paine oli kuitenkin valtava, ja hiki valui valtoimenaan luomuksensa kasassa sinnikkäästi pitävän Nurukanin otsaa pitkin ja tippui viiksistä.
Puristusta kesti parikymmentä sekuntia, ennen kuin Nurukan päätti luovuttaa. Maaperästä rakennettu hauta-arkku revähti auki päästäen lähes nestemäiseksi muuttuneen Puhdistajan sisältään. Tämä alkoi kirkua välittömästi pään muodostuttua tämän uusiutuneille harteille ja suun tämän uusiutuneeseen päähän. Nurukan irvisti. Mikään ei tuntunut tepsivän.
Nurukan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja lähti vielä viimeiseen rynnäkköönsä kohti koettelemuksen heikentämää Ficusta. Kynnet kimalsivat vihreitä alkuvoimia, Kakaman viikset väpättivät tuulessa. Hikeä ja multaa valui ympäri toan kehoa.
Hänen lihaksiinsa koski. Hänen sieluunsa koski. Mutta kivulle oli aikaa myöhemmin. Xen piti pelastaa hirviöiltä.
Xen oli kiivennyt jo useiden minuuttien ajan. Hänen hermostunut mielensä oli seonnut jo laskuissa, mutta hän oli ohittanut ainakin seitsemän ovea. Alas olisi vielä matkaa.
Matka oli vaarallinen mutta lopulta yllättävän helppo. Alkuvaiheessa hän oli kolme kertaa lähes pudonnut alas, mutta pian hän oli oppinut parhaan tavan edetä, jolloin loppumatka oli sujunut suhteellisen sutjakkaasti.
Hän pysähtyi seuraavan oven kohdalle hengähtämään hieman. Hirviöiden kirkuna oli jäänyt vain etäisiksi kaiuiksi hissikuilussa.
Ehkä tämä tästä, hän ajatteli.
Mutta kohtalolla, tai ainakin Makuta Abzumolla, oli muuta mielessä.
Yhtäkkiä Xen tunsi sen: jokin lähestyi häntä ylhäältä päin. Jokin tuli häntä kohti hyvin nopeasti. Ei, putosi.
Hissi! Xen tajusi. Ne ovat katkaisseet vaijerin!
Ei syytä paniikkiin. Täytyi vain avata ovi. Xen asettui oviaukon kohdalla kahden palkin väliin niin, että pysyi siinä tukevasti paikallaan työntämällä jaloillaan eri puolilla olevia palkkeja niin lujaa kuin pystyi. Sitten hän asetti sormensa hissin ovien väliin niin syvälle kuin vain sai ne ängettyä ja alkoi vetää kaikin voimin.
Hissin ovi oli yllättävän jämäkkä, ja sen vetäminen auki ei näyttänyt Xeninkään valtavilla voimilla olevan helppoa. Se kuitenkin avautui hiljalleen. Mutta hissi oli jo lähellä.
Aukea nyt, hitto soikoon! Mitä varten minä sitä salia oikein käytän?! Xen manasi.
Kun ovi oli viimein niin auki, että Xen mahtui sen välistä, oli jo lähes myöhäistä. Kun hän hivuttautui ovesta, hän tunsi hissin juuri ja juuri viistävän olkapäätään. Ja se muuten sattui. Hän tarttui kiinni hissin ovesta, ettei olisi pudonnut kuiluun osuman otettuaan. Sitten hän huomasi, kuinka hissin perässä putosi jonkinlainen pienempi möhkäle, jota hän ei aistinut verellään mutta joka hänen silmiinsä näytti hirvittävän olennon irti silpoutuneelta peräpäältä. Hissin ja ykköskerroksen väliin jäänyt hirviö oli ilmeisestikin kohdannut loppunsa.
Xen istui huohottaen hissin puoliksi avatun oven edessä seinää vasten selkänsä nojaten ja piteli olkapäätään. Hänen silmissään vilisi, joten hän sulki ne suosiolla. Hetken hengähdettyään hän avasi uudelleen silmänsä ja yritti tihrustaa seinässä olevaa kerrosnumeroa. Se oli vaikeaa pelkkien hissikuilussa hehkuvien huoltoledien himmeässä paisteessa, mutta hän erotti symbolit ”F-9”.
Ysikerros. Kolme kerrosta pohjalle. Nyt, kun hän asiaa mietti, hän ei todellakaan muistanut, mitä tarkoitusta yhdeksäs kerros oli edes palvellut. Kukaan ei ollut käynyt siellä sitten sodan päättymisen, eikä kerroksessa ollut virtaa.
Hänen ajatuksensa keskeytyi, kun hirvittävän kirkunan säestämä nopeasti liikkuva objekti syöksyi läpi hissikuilun ja meni ohi hänen kerroksestaan.
Voi ei.
Kuului raapiva ääni, kun otus ilmeisesti jarrutti käyttämällä kynsiään. Sitten kuului jonkinlaista nuuhkimista. Lähestyviä tömähdyksiä: hirviö kiipesi takaisinpäin. Sitten toisen samanlaisen rähinä sekä hieman kärsivällisempiä tömähdyksiä kantautui ylempää hissikuilusta, joten ainakin kaksi niistä oli välittömästi Xenin jäljillä. Ylhäällä käydyn ajojahdin perusteella hän oli päätynyt johtopäätökseen, että pystyisi ehkä tasaväkisen taistelun lopputuloksena päihittämään yhden otuksista, mutta kahteen hänen täytyi tehdä eroa mahdollisimman nopeasti, jos hän halusi selvitä.
Hän vilkuili ympärilleen. Käytävä, joka johti hissille, oli vailla minkäänlaisia ovia. Ainoa suunta oli siis käytävää pitkin minne ikinä se johtikaan. Hän työnsi särkevän olkapäänsä ja vihlovan kylkensä ajattelemisen taka-alalle ja lähti juoksemaan kohti pimeyttä.
Lopulta vastaan tuli ovi. Se oli totta kai sähköisesti lukossa mutta riittävän heikkoa tekoa, että Xen saisi potkaistua sen sisään pienellä vauhdinotolla. Oven murrettuaan ja siitä lähtenyttä meteliä irvisteltyään hän aisti astuneensa jonkinlaiseen isoon pyöreään halliin. Hän ei nähnyt mitään, joten Eldan voima oli ainoa asia, johon hän pystyi luottamaan suunnistaessaan huoneessa. Huoneen reunoilla oli jonkinlaisia laakeita astioita, joista monista törrötti jonkinlaisia oksamaisia hökötyksiä. Keskellä salia oli niinikään koroke, josta nousi ikään kuin puun runkoa muistuttava objekti.
Xeniltä kesti lyhyt hetki tajuta, että nämä tuntemukset olivat hyvin kirjaimellisia. Ulkoreunan ruukuissa todella oli ajat sitten valon ja kastelun puutteessa kuihtuneita kasveja, ja huoneen keskellä seisoi jo ammoin kuolleen puun raato.
Näky – tai tässä tapauksessa kai tunne – oli apea. Mustan Käden historian tuntien kuolleet kasvit eivät olleet olleet mitään Ga-Metrun puutarhoista yleisesti löytyviä saniaisia. Apeuden kuitenkin rikkoi himmeän valon syttyminen pimeyteen. Xen katsoi valon suuntaan ja näki toisella puolella huonetta olevan kasvin hedelmien alkaneen hohtaa heikkoa kellertävää valoa.
Hetkinen, hedelmien? Kasvi oli elossa ja vieläpä tuotti hedelmiä?
Hän miltei juoksi huoneen toiselle laidalle omituisen bioluminenssia tuottavan eliön luokse. Tässä vaiheessa valoa oli riittävästi erottamaan hieman jopa katon muotoja. Kasvi oli jonkinlainen köynnös, joka oli kietoutunut ruukkuun asetetun kivipaaden ympärille. Mullan tilalla ruukun pohjalla oli jonkinlaista ehkäpä punertavaa ainetta, jonka koostumus muistutti multaa enemmän hiekkaa. Jos kasvin väri oli vuosikymmenten saatossa haalistunut, sitä ei huomannut – niin vihreä se oli. Pyöreät, kullankeltaiset hedelmät, tai ehkä marjat, sykkivät nyt valoa. Niissä oli jotain hyvin toismaailmallista.
Tarkastaja, Xen päätteli. Kuka muukaan?
Kasvi liikkui. Se kurotti lonkeromaisia ulokkeitaan kohti Xeniä, joka kavahti hieman taaemmas mutta uskaltautui lopulta palaamaan kasvin luokse.
Omituista. Xen kosketti etusormellaan varovaisesti häntä kohti kurottelevaa köynnöstä. Se kietoutui hellästi hänen sormensa ympärille ja… kasvatti välittömästi pienen, kauniin, vaaleanpunaisen kukan. Hän oli hieman pöllämystynyt tapahtuneesta. Kasvi veti lonkeroitaan pois, mutta kukka jäi: se oli itse asiassa juurtunut hänen sormeensa.
”Okei”, Xen sanoi, huomaamattaan ääneen eikä vain ajatuksissaan. Sitten hän ymmärsi ehkä tehneensä virheen ja veti kämmenensä suulleen. Hän kuulosteli hetken, mutta toistaiseksi mistään ei kuulunut hänen vainoajiensa mölyä.
Kasvaakohan minussa nyt joku hemmetin loiseliö? Xen mietti hiukan huolestuneena. Ei sillä, etteikö potentiaalinen toismaailmallinen loiskasvi hänen kehossaan olisi ollut hänen murheistaan pienimmästä päästä siinä kohtaa.
Kasvin hedelmien valossa hän näki nyt huoneen seinille maalatut kuvat. Pyöreän huoneen koko seinustan täyttävä muraali esitti aurinkojen ja kuiden kiertoa päivän aikana. Pyöreä kupolikatto oli läpinäkyvä, varmaankin vain lasia, ja sen yläpuolella Xen arveli ainakin aiemmin olleen keinotekoisen aurinkoinvaloa jäljittelevän valonlähteen.
Xen havahtui ajatuksistaan, ja pelko iski häneen jälleen. Hän oli käyttänyt ihmettelyyn jo useamman minuutin arvokast aikaa, jonka hän olisi voinut sen sijaan kuluttaa hänen ja hirviöiden välisen pesäeron kasvattamiseen. Täytyi jatkaa matkaa. Se oli jo varsin epäilyttävää, että hän ei ollut kuullut häntä hissikuilusta käsin nuuskineiden hirviöiden ääniä pitkään aikaan.
Huoneesta lähti neljä ovea, yksi jokaiseen ilmansuuntaan. Hän oli tullut eteläisestä sisäänkäynnistä, joten hänen kannatti valita ehkäpä pohjoinen seuraavaksi. Pohjoinen ovi kampeutui saranoiltaan aivan yhtä helposti kuin eteläinenkin, ja käytävä oli aivan yhtä pimeä kuin mistä hän oli tullut. Hänen onnekseen hohtavat marjat valaisivat käytävää edes jonkin matkaa. Jälleen oven läpi murtautuminen oli tuottanut epämiellyttävän paljon ääntä, joten hänen oli liikuttava nopeasti.
Xen hiippaili pimeää käytävää pitkin ja tunnusteli ympäristöään Eldan voimalla. Hedelmien valo himmeni etäisyyden kasvaessa.
Sitten, täysin varoittamatta, lattiasta hänen jalkojensa alta tunkeutui läpi koura, joka nappasi armotta kiinni hänen vasemmasta reidestään. Hirvittävä hampaiden kirskunta tunkeutui hänen kuuloelimiinsä, ja hänen jalkaansa rutistava ote veti häntä kohti alempaa kerrosta. Hän vilkaisi jalkoihinsa ja, hedelmien valon rippeiden avittamana, näki hirvittävän ammottavan kidan valmiina ahmaisemaan hänet, sekä valtavien julmuutta uhkuvien silmien tuijotuksen.
Xen potkaisi vapaalla jalallaan olentoa suoraan silmään ja sytytti jälleen ionikyntensä. Olento rääkäisi ja huitaisi häntä kohti toisella kädellään, mutta sen ote oli herpaantunut riittävästi, että hän sai pyristeltyä jalkansa irti. Hän nousi nopeasti ylös ja astui vasemmalle jalalleen arasti selvittääkseen, onnistuisiko juoksu. Hirviö alakerrassa yritti tarttua häneen uudelleen, joten pidempään pohtimatta Xen pyrähti juoksuun. Jalkaan sattui mutta ei rampauttavasti.
Hän juoksi pitkin pimeää käytävää, ja yhä uudestaan ja uudestaan lattian läpi iskeytyi nyrkki siitä kohtaa, missä hän oli juuri ollut, aivan kuin lattia hänen vanavedessään olisi räjähdellyt rikki. Vastaan tuli seuraava ovi, josta Xen käytännöllisesti katsoen juoksi läpi: hän paiskautui suoraan sitä kohti koko kehonsa painolla, jolloin sen saranat antoivat periksi, ja jatkoi sitten juoksua seuraavaan suuntaan. Hänellä ei ollut aikaa jäädä selvittämään, mitä huoneissa, joiden läpi hän juoksi, oikeastaan oli, sillä kaikki aika Elda-informaation tulkitsemiseen kului sen päättelemiseen, mistä löytyi uusi reitti, johon paeta.
Yhtäkkiä hän tunsi seinän vasemmalla puolellaan rikkoutuvan ja onnistui täpärästi väistämään toisen olennon, joka syöksyi sen läpi. Hirviö tuli käytävään niin vauhdikkaasti, että tuli runnoneeksi itsensä läpi myös vastakkaisesta seinästä. Xen, joka oli kierähtänyt ketterästi lattiaa pitkin väistääkseen seinän läpi tullutta otusta, oli melkein jäänyt lattian alta metsästävän yksilön kynsiin jo toistamiseen. Jotenkin hän kuitenkin pääsi taas jalkeille ja adrenaliinihöyryissään onnistui jopa kiihdyttämään vauhtiaan entisestään. Nyt hänen perässään oli kaksi olentoa, toinen lattian alla vipeltävä ja toinen seiniä pitkin hyppelevä.
Xen kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle – ja juuri ajoissa väistääkseen tällä kertaa yläkerrasta katon läpi tunkeutuvan kouran. Häntä uhattiin nyt alta, yltä ja takaapäin. Paniikki alkoi olla jo todellinen.
Seuraava ovi johdatti hänet avoimeen huoneeseen, joka vaikutti olevan tyhjillään. Huone oli aivan tukikohdan ulkoseinällä, sillä yksi sen seinistä oli täynnä ikkunoita ulkona ammottavaan kuiluun. Valtavan luolan seinillä hehkuvat valokivet kirkastivat kelmeällä hehkullaan sisätiloja edes hitusen.
Tilanne oli erittäin paha. Täällä hän oli helppo maali, eikä huoneessa ollut edes huonekaluja, joita käyttää kilpenä. Missä olisi seuraava ovi, josta paeta taas uuteen käytävään? Hänen perässään tullut hirviö oli pysähtynyt ovensuuhun, ja Xen pystyi juuri ja juuri näkemään sen silmien kiiluvan ikkunoiden läpi pääsevässä valossa. Hirviö päästi kurkustaan omituisen kurlauksen, jota hän ei voinut olla tulkitsematta ivalliseksi nauruksi. Ehkäpä otus oli tietoinen siitä hänen juuri ymmärtämästään pelottavasta faktasta, että se seisoi huoneen ainoan sisäänkäynnin tiellä. Vahkitytön aisti ei löytänyt huoneesta mitään muuta ulospääsyä. Hän yritti rauhoittaa mielensä ja keskittyä. Hänen verensä ei auttaisi häntä, mutta jokin hänen alitajunnassaan käski häntä väistämään nyt.
Xen hyppäsi välittömästi syrjään, ja juuri sillä hetkellä sekä lattian että katon läpi kauhaisi koura siitä kohtaa, missä oli seisonut. Kovaäänistä rääkynää. Ovensuussa seisonut hyökkäsi. Xen päätti kokeilla aggressiivisempaa taktiikkaa ja rynnisti sitä vastaan ionikynnet ojossa. Kynsien valo auttoi häntä edes hiukan näkemään, mihin hän oli osumassa. Liskomainen peto iski sekä vasemmalla kourallaan että terävillä siipimäisillä ulokkeillaan häntä kohti, mutta hänen onnistui kierähtää iskujen ali ja vetää kunnon viilto olennon mahaan. Tämän kirkuna muuttui raivosta tuskaksi, ja lyhyt häntä osui Xeniä takaraivoon hänen pujahtaessaan tämän jalkojen välistä.
Ovensuuhun oli ilmestynyt neljäs olento. Samalla katon ja lattian läpi kähmivät kynnet pyrkivät tekemään Xenistä silppua. Ne selvästi koordinoivat hyökkäyksiään keskenään. Katosta ja lattiasta kummastakin oli tullut kuin reikäjuustoa, mikä teki iskujen väistelemisestä entistä hankalampaa. Hän ei pystyisi välttelemään petoja enää yhtään pidempään, eikä reittiä pois ollut.
Paitsi yksi. Reitti, jota hän ei ollut edes harkinnut, sillä se ei johtanut muualle kuin kuolemaan. Reitti ulos ikkunasta. Mutta kenties…
Xen juoksi kohti ikkunaa hirviö perässään ja mielessään strategia. Kun peto oli lähes saavuttanut hänet, hän heittäytyi vatsalleen lattialle, jolloin liikaa liike-energiaa kerännyt olento sujahti suoraan hänen ylitseen lävitse ikkunasta. Kolme muuta olentoa rääkyivät häntä kohti sylki roiskuen, mutta hän oli jo hypännyt ikkunankarmille. Ikkunan läpi syöksynyt hirviö oli jäänyt roikkumaan karmista vasemmalla kourallaan ja kirskutti hampaitaan korviariipivästi. Se huitoi Xeniä kohti vapaalla kädellään, mutta ei osunut.
Xen yritti arvioida etäisyyksiä, mutta kiire teki siitä vaikeaa. Kolme muuta petoa syöksyivät nyt häntä kohti toveriaan hieman varovaisemmalla nopeudella. Hän voisi edetä joko ylös tai alas. Ehkä olisi helpompaa mennä ylös. Xen päätti luottaa intuitioonsa ja käytti ikkunankarmista roikkuvan olennon kuvottavaa naamaa ponnahduslautana ponkaistakseen itsensä riittävän korkealle, että sai otteen ylemmän kerroksen ikkunankarmeista.
Uhkarohkea temppu oli toiminut. Kahden särkymisäänen saattelemana loput kolme hirviötä olivat jo saapuneet hänen pakoikkunaansa ja sen kumpaisellakin puolella olevalle ikkunalle rähisemään. Hänen oli pakko vetää itsensä seisomaan ylemmälle karmille, jotteivät näiden valtavat kourat olisi saaneet hänen jaloistaan otetta.
Siinä hän nyt seisoi, vain muutaman sentin syvyisellä kielekkeellä, alla pohjaton rotko ja eläimelliset vainoajat vain muutaman kouraisun päässä. Tuulenvireen tapainen hiveli hänen kasvojaan. Hän ei tiennyt, oliko se vain kuvitelmaa, vai pääsikö Onu-Metrun uumenia rei’ittävään luolastoon jostain oikeasti ilmaa niin kovalla paineella, että hän pystyi tuntemaan virtauksen kasvoillaan.
Ikkunasta roikkuva peto alkoi heilutella siipimäisiä ulokkeitaan villisti. Olivatkohan ne oikeita siipiä? Pystyikö otus lentämään? Siinä tapauksessa hän olisi vielä nykyistäkin isommassa pulassa. Tässä kohtaa hän tosin huomasi merkittävän yksityiskohdan, jota hän ei ollut pystynyt huomaamaan F-9:n pimeydessä, mutta jonka luolan valokivien hehku nyt paljasti hänelle: pedon rinnassa jonkinlaisen läpinäkyvän paneelin takana tuijottivat lihaisat kasvot.
”Krana”, Xen kuiskasi ääneen. Hän rohkeni olettaa kranan asuvan myös muiden hyökkääjien rinnassa. Se tarkoitti, että otukset ehkä talttuisivat, jos niiden kranan tappaisi.
Hengähdystauko päättyi äkkiä siihen hirvittävään huomioon, että yksi kolmesta hirviöstä oli kadonnut ikkunasta kahden muun yhä kirkuessa ja raapiessa seinää hänen allaan. Xenin mieli prosessoi: vain hetki sitten yksi olennoista oli jakanut iskujaan kasikerroksen kautta, ja hän seisoi juuri nyt kasikerroksen ikkunankarmilla. Hän ei ollut todella turvassa. Liian hätäinen suunnitelma oli pettänyt hänet. Ja melkein kuin vastauksena kylmän hien tuovaan oivallukseen, brutaali isku läpäisi ikkunan hänen takanaan ja tarttui häntä vyötäröstä.
Xenin refleksit olivat ilman Eldan tuomaa etuakin ensiluokkaiset, ja hän sai iskettyä ionikyntensä häntä musertavasti puristavan käden ranteesta läpi. Mutta kirkuva olento ei päästänyt irti vaan tarttui hänen yläruumiistaan toisella kourallaan lukiten hänen käsivartensa vasten hänen kylkiään ja veti hänet takaisin sisätiloihin.
Hänen silmänsä alkoivat sumeta. Ehkä oli parempi, jos loppu tuli nopeasti.
Matoro joutuisi tanssittamaan häntä vasta Punaisella tähdellä. Jos sinne vahkeja edes huolittiin…
Sitten jotain tapahtui. Xen ymmärsi kierivänsä lattialla vapaana puristuksesta. Hän yski kivuliaasti ja yritti raottaa silmiään. Hämärässä oli vaikea nähdä, ja kaikkialla leijaili pölyä. Elda-aisti kertoi hänelle, että F-8:n huoneen reikäinen lattia oli kokonaisuudessaan pettänyt, ja he olivat pudonneet läpi. Hän nousi istuma-asentoon ja tunnusteli ympäristöään lisää. Hän istui pienellä kaistaleella ysikerroksen huoneen lattiaa, joka oli sekin suurilta osin romahtanut. Kun hänen silmänsä olivat taas hieman näkökykyisemmät, hän huomasi, että kolme hirviötä makasi silminnähden hämmentyneinä tapahtumista kaksi kerrosta alempana: ysikerroksessa reikäjuustoksi tuikittu lattia oli pettänyt liian painon alla, ja koska Nurukan oli aiemmin hävittänyt koko kymppikerroksen, olivat pedot päätyneet kerrokseen F-11. Sellainen tälli ei vaikuttanut niillekään olevan mikään pikku juttu.
”No kannattaako olla niin hiton läskejä!” Xen huusi heikosti ja yski. ”Ei meidän lattiat kestä tuollaista riehumista!”
Vastaukseksi hän sai äänekästä sähinää. Vaivalloisesti hän nousi seisomaan. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin joku hirviöistä päättäisi ponkaista takaisin ylös häntä kohti. Ja hän aikoi olla kaukana ennen sitä. Vaikkakin… se oli hieman helpommin sanottu kuin tehty. Huoneen ovi oli nyt vapaa tukoksista, mutta hänen ja sen välissä ei enää ollut ehjää lattiaa laisinkaan. Hän kirosi. Hänen täytyisi kiertää huoneen reunoja pitkin, missä jalansijaa vielä riitti.
Yksi kolmesta pedosta oli ehtinyt kuitenkin jo loikata takaisin huoneeseen, Xenin vasemmalle puolelle, ja ikkunasta roikkunut, nyt hänen oikealla puolellaan seisova, oli päässyt takaisin huoneeseen, joko kiipeämällä tai ehkä lentämällä, mikä oli vielä vähän kamalampi ajatus. Xenin vetäytyminen muuttui välittömästi todella hankalaksi.
”No niin, antaa tulla, lällärit!” Xen huusi. Hän ei uskaltanut toivoa, että hirviöt hyökkäisivät yhtä aikaa ja osuisivat toisiinsa kömpelyksissään – niin koordinoituja niiden hyökkäykset olivat aiemmin olleet. Sitten alhaalta kuului hätääntynyt rääkäisy. Toinen alas jääneistä hirviöistä vedettiin yllättäen pimeyteen, ja jäljelle jäävä sähisi siihen suuntaan kuin viimeistä päivää. Yläkerran yksilötkin ärisivät alaspäin hieman varuillaan, ja Xen käytti tilaisuuden hyväkseen luikahtaen toisen olennon jalkojen välistä viiltäen samalla tämän jalan lähes poikki. Toisella puolella odottava peto havahtui toverinsa tuskanrääkäisyyn ja loikkasi Xeniä kohti, mutta onnistui lähinnä survomaan päänsä läpi vastakkaisesta seinästä.
”Hyvästi, perslävet!” Xen kirkui maanisesti juostessaan takaisin käytävään. Hänen oli ehkä parempi peruuttaa takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ysikerros oli hänelle niin tuntematon, ettei hän tuntenut oloaan turvalliseksi hortoillessaan siellä. Ikään kuin hän olisi juuri nyt tuntenut olonsa turvalliseksi missään.
Hän ehti juosta yhden käytävän ja kääntyä yhdestä kulmasta, kun valtava karjahdus pysäytti hänet. Viides pedoista oli osoittanut häkellyttävää suunnitelmallisuutta ja käyttänyt aikansa Xenin pakoreitin katkaisemiseksi. Hänen piti loikata seinästä vauhtia ottaen väistääkseen häntä kohti tulleen sivalluksen. Kapealle käytävälle pakeneminen olisi ollut ilmiselvä taktinen virhe, jos Xen ei olisi jättänyt itselleen varasuunnitelmaa. Hän syöksyi maahan kohti selustaansa rynnistävän olennon jalkoja ja sivalsi. Ilmastointikanavan ritilä hajosi ja Xen tippui sen päällä seisoneen hirviön kanssa ensimmäiseen kanavan mutkaan.
Xen oli jaloillaan ensimmäisenä. Kanavan koko oli valitettavasti tarpeeksi suuri, jotta tätä metsästävät mahtuivat seuraamaan. Hän oli kuitenkin saanut muutaman sekunnin verran etumatkaa. Kyntensä metalliin upottamalla hän onnistui hidastamaan suurimpia pudotuksia ja pitämään itsensä sulavasti liikkeessä.
Hän oli lähellä pysähtyä huomatessaan vihreitä taikinaa jälkeensä valuttavia lonkeroita kiemurtelemassa kerroksien välissä vaakasuuntaan kulkevassa kanavassa, mutta seuraava pudotus vietti häntä jo vauhdilla alaspäin, kunnes hän viimein mätkähti uutta ritilää vasten. Yläpuoleltaan kuuluvaa kolinaa ja karjumista kammoten hän leikkasi jälleen. Hän nirhaisi olkapäänsä vielä savuavaan metalliseen reunaan, mutta onnistui pudottautumaan alempaan kerrokseen jaloilleen.
Hän oli vaeltanut kerroksen F-11 käytävillä täsmälleen kahdesti, mutta edellisestä ei ollut kovinkaan pitkä aika. Vilunväreet, joita kerros aiheutti, olivat kuitenkin ennallaan. Laboratorioista valuneet kemikaalit olivat syövyttäneet seinät reikäisiksi ja hauraiksi. Käytävillä kajahtelevat ulahtelut muistuttivat viimeistään vetelevien koneistojen kuolonkorahduksia. Sinne tiputtautuminen oli ollut joko Xenin päivän paras tai huonoin idea. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa arvioida, kumpi.
Sätkivään läjään hänen taakseen pudottautuneet pedot saivat sotkunsa nopeasti selvitettyä ja jatkoivat hänen jahtaamistaan. Alimmasta kerroksesta käsin Xen oli vuosien varrella saanut luotua varovaisen arvion siitä, miten kerros F-11 toimi. Reitti hänen tutuille mailleen olisi vain muutaman käytävän päässä. Siellä, minne toat olivat sinisillä liekeillä polttaneet reitin. Se ei kuitenkaan ollut häneen päämääränsä. Ei vielä.
Keskittyessään viiden hänen perässään seuraavan hirviön pakoiluun, Xen ei kuitenkaan edes tajunnut katsoa suoraan eteensä. Hän tajusi virheensä, kun valtava koura tarttui hänen nilkkaansa. Xen käänsi katseensa alas ja näki viimeisen, hissin väliin jääneen kuudennen hirviön irtonaisen ylätorson ilmestyneen hänen tielleen. Kohdasta, josta hissi oli leikannut irti otuksen alaruumiin, sätki lonkeromaisia ulokkeita, joiden päähän oli alkanut muodostumaan jotain, mikä muistutti uusia pieniä jalkoja. Sen perästä valuva kellertävä neste oli tahrinut koko sen ryömimän reitin.
Pedon ote hänen jalastaan oli voimakas, mutta otus oli menettänyt nopeutensa ja ketteryytensä. Xen veti nopealla ionikynsien huitaisulla tämän ranteen poikki ja potkaisi tätä päähän niin lujaa, että jalaton ruho pyörähti pituussuunnassa ympäri ja lätsähti selälleen maahan. Ja siinä se tuijotti: kranan silmät mulkoilivat häntä vatsapanssarin takaa. Xen yritti upottaa kyntensä lasimaisen esteen läpi suoraan lihaan, mutta jokin vastusti ioneiden kulkua. Olento huitaisi häntä jäljellä olevalla kourallaan, mutta hän onnistui väistämään. Torso oli kuitenkin onnistunut ainoassa tehtävässään: viivytä vahkia kymmenen sekuntia.
Ja sitten ne olivat hänen kimpussaan. Neljä hyökkääjää oli saapunut ja piirittänyt hänet; ilmeisesti viides, joka oli raahattu pimeyteen, ei ollut selvinnyt kohtaamastaan. Jäljelle jääneet saalistajat kiertelivät hänen ympärillään kuin muakalauma valmiina iskemään riistansa kimppuun. Xen olisi voinut vannoa, että niiden kasvoilla oli pirullinen virne, mutta todellisuudessa petojen kidoista oli vaikea tulkita ilmeitä.
Yksi niistä syöksyi päin, mutta Xen kierähti viiltävien siipisulkien vierestä. Teräkäs raaja vetäytyi nopeasti takaisin välttäen ionikynsien iskun viiltäen hänen poskeaan mennessään.
Rinki Xenin ympärillä tiivistyi jälleen. Hänen liikkumavaransa väheni uhkaavasti. Käytävillä ujeltava tuuli antoi hänelle kuitenkin idean, jonka tiellä seisoi sarvipäinen vihollinen. Kaksi takaa ilmestynyttä sivallusta väistettyään hän ryntäsi täysillä päin edessään olevaa petoa ionikynnet ojossa. Juuri ennen lyöntiä hän kuitenkin sammutti ioniteränsä. Peto ei odottanut nyrkkiä, joka tärähti lihakasvoa suojaavaan paneeliin sellaisella voimalla, että siihen ilmestyi valtava halkeama. Loput Xenin liike-energiasta työnsi hirviön hauraasta seinästä läpi syvemmälle laboratorioiden katkuun.
Tärähdys, jonka pedon krana oli ottanut vastaan, sai sen hetkeksi tainnuksiin. Sitä seuraavat kolme ja puoli petoa joutuivat kiertämään toverinsa jatkaakseen Xenin jahtaamista. Hänen hetki hetkeltä väsyneemmät liikkeensä kuitenkin lannistuivat, kun hän huomasi, että huone oli umpikuja.
Yksikään hylätyn laboratorion seinistä ei näyttänyt niin hauraalta, että niistä olisi päässyt läpi yhtä helposti. Ainoa silminnähtävä reitti oli siellä, mistä hän oli tullutkin. Hän oli unohtanut tarkistaa huoneen aisteillaan ennakkoon. Viiden kynsiparin väistely oli ollut hänelle viimein liikaa. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja nyt hän maksaisi siitä hinnan. Hän väläytti ionikynnet suojakseen selkä laboratorion seinää vasten. Ensimmäistä iskua odottaessaan hän ei edes huomannut, kuinka yksi vielä käytävän puolella vartonut peto oli kääntynyt kamppailemaan jotakuta taakseen ilmestynyttä vastaan.
Xen onnistui torjumaan ensimmäisen hänen kasvoihinsa osoitetun iskun, mutta hänen olemattoman liikkumavaransa vuoksi seuraavaa oli mahdotonta väistää. Vasemmalta hyökänneen hirviön kynsi lävisti Xenin kämmenen ja tuhosi ionireseptorit hänen sormiensa tyvestä. Ioniterät sammuivat, ja Xen parahti tuskasta. Hän ei ehtinyt sammuttaa kätensä hermopäätteitä, kun pedon yhä häneen upotettu raaja riuhtaisi. Sen ote irtosi, mutta sen voima onnistui kiskomaan Xenin olkapään sijoiltaan.
Kipu sokaisi hänet. Hän sulki viimein silmänsä, sillä hän tiesi, ettei pystyisi enää torjumaan ainuttakaan iskua. Hän oli lamautunut päästä varpaisiin. Seuraava kynsien sivallus olisi hänen elämänsä päätös.
Ensimmäistä kertaa koskaan hän katui sitä, että oli ottanut sirun vastaan. Vaikka se hetki, kun hänen ja Matoron kädet olivat koskettaneet toisiaan, olikin hänen hartaimpia muistojaan, oli sirun kylmä metallinen pinta pilannut sen pysyvästi.
Kipu jatkui, mutta hän onnistui sittenkin avaamaan silmänsä. Hän oli kadonnut ajatuksiinsa useiksi sekunneiksi, mutta oli herpaantunut, kun hänet viimeistelevää hyökkäystä ei tullutkaan. Hänen aistinsa heräsivät yksi kerrallaan. Ensin hän kuuli huoneessa raivoavan kamppailun äänet. Sitten hän näki.
Niitä oli neljä. Hopeiset haarniskat kiiltelivät Xenin jäljelle jääneiden ioniterien loisteessa, kun ne takoivat hajalle hirviöiden suojakuoria. Xeniä lähimpänä uhanneen pedon irti kiskonut Kal oli parhaassa kunnossa, sillä se oli miltei kokonaan hopeisen haarniskan peittämä. Ainoastaan sen vasemmasta luisesta kädestä puuttui suojus. Sillä se piteli petoa sarvesta tiukasti otteessaan samalla, kun toinen panssaroitu käsi takoi. Kilpi murtui; krana oli paljas. Hirviö sai kompuroitua itsensä irti viime hetkellä, ennen kuin väkivahvat iskut ehtivät repiä tämän kappaleiksi. Sen takana kompuroivalla toverilla ei mennyt edes niin hyvin. Xen tuijotti suu auki, kun sitä vastaan kamppaileva luuranko nosti sen ilmaan ja riuhtaisi. Olento repeytyi kahtia täsmälleen keskeltä. Sen molemmat kasvot, varsinaiset ja kranan, jäivät kirkumaan, kun puolikkaiden hermoyhteydet toisiinsa katosivat.
Voiton vihollistestaan ottanut Kal käänsi sinisenä hohtavan katseensa kohti Xeniä ja nyökkäsi. Sen kasvoja peittävän puolikkaan naamion takaa repsotti paljasta harmaata materiaa. Xen tuijotti pelastajiaan hetken henki salpautuneena ja kokeili sitten olkapäätään. Sen runnominen takaisin paikalleen vaatisi aikaa, mitä hänellä ei juuri nyt ollut. Adrenaliini oli kuitenkin palannut hänen suoniinsa riittävissä määrin, että hän sai jalkansa takaisin liikkeelle.
Hän onnistui luikkimaan läpi kamppailujen täyttämästä reiästä seinässä. Yksi epäkuollut taklattiin niin väkivaltaisesti seinään, että tämän vähäiset luut murskaantuivat tämän omien panssarien lujuuden alle. Xen kuuli takaansa kantautuvista askeleista, että häntä oli lähdetty seuraamaan. Ei kuitenkaan ainoastaan hirviöiden toimesta.
Xenin pakomatka oli kuitenkin viimein tulossa päätökseensä. Petojen rynnäkköä hidastivat niitä päin seinien läpi rynnistävät epäkuolleet. Se antoi Xenille juuri tarpeeksi etumatkaa, että hän ehti hengähtää hetken perille saavuttuaan.
Alue, jolle hän oli saapunut, oli käytännössä tyhjä, lukuun ottamatta valtavaa Nimdan polttamaa ammottavaa reikää, joka johti suoraan tukikohdan alimpaan kerrokseen. Siniset liekit kytivät edelleen alueen reunoilla, jonne Matoron ja Umbran taannoinen kamppailu oli jättänyt peruuttamattomat jäljet. Alueen keskelle oli kasattu kasa sinisten liekkien korventamia luurankoja, joiden haarniskat oli jo aikoja sitten kerätty käyttöön. Xenin paras vaihtoehto oli ottaa asema sen huipulta. Hänellä oli viimein tilaa, etäisyyttä vihollisiinsa ja groteski mutta todellinen etulyöntiasema. Ja mikä tärkeintä, kerroksellinen kuolleita toia, jotka eivät suhtautuneet äänekkäisiin tunkeilijoihin lämmöllä. Tuuli ujelsi ammottavasta railosta hänen takanaan.
Ionikynnet syttyivät jälleen. Ilman toista kättäänkin Xen arvioi olevansa tarpeeksi nopea aiheuttamaan merkityksellistä vahinkoa. Kolme petoa rynnisti alueelle, mutta ne pysähtyivät hetkeksi arvioimaan tilannetta. Valtava hohtava reikä, uhmakkaana kuolleiden päälle kavunnut vahki ja takaa käytäviltä kuuluva metallin kalina olisivat jättäneet suurimman osan niille sijoilleen, mutta näitä hirviöitä ajoi ainoastaan Xenin rintapanssarien sisältä kajastava sininen hohde.
Se, jonka kilpi lihakasvon edestä oli murtunut, jäi vartomaan hetkeään, kun kaksi muuta hyökkäsi. Xen onnistui loikkaamaan ensimmäisen tieltä pois ja viiltämään irti toisen edellisessä kamppailussa jo haurastuneen käden. Kun kaksi innokkainta petoa olivat päätyneet hänen taakseen, Xen hyödynsi luurankotörmän pitoa ja loikkasi suoraan kohti kolmannen paljasta vatsaa. Etäisyyttä oli kuitenkin liikaa, ja peto ehti väistämään. Xen laskeutui kuitenkin jaloilleen. Nyt kaikki kolme vihollista olivat auki revityn alueen puolella, kun Xenin selkä oli takaisin vasten käytävää. Sitä käytävää, mitä pitkin apuvoimat parhaillaan kolistelivat.
Vahkia metsästävät seurasivat, kuinka rivistö Xenin taakse kokoontui. Sinisenä hohtavia katseita saapui paikalle hetki hetkeltä enemmän. Vaikka yksi Kal oli kaatunut jo edellisen kamppailun päätteeksi, olivat sen veljet ja siskot vastanneet Mustan Käden kenraalin ahdinkoon. Kaksitoista hopeista haarniskaa, yksi vahki, kolme vihollista. Xenin oli vaikeaa olla virnistämästä. Näihin todennäköisyyksiin hän uskalsi viimein luottaa.
Hopeinen rynnäkkö alkoi kuin yhteisestä käskystä. Puolustuskannalle pakotettujen petojen iskut kilpistyivät näitä puoliympyrässä piirittävään metalliin. Yhden käteen tartuttiin, kun tämä yritti murtautua Kal-kaartin lävitse kohti vaikuttuneena seuraavaa Xeniä, mutta tämä kiskaistiinkin keskelle toien joukkoa ja revittiin hetkessä palasiksi. Kaksi muuta oli alkanut ymmärtää, että tätä taistelua he eivät tulisi voittamaan. Piikikkäät siivet levittyivät. Tilaa oli juuri sen verran paljon, että muutama voimakas heilautus ja jalkojen ponnistus nostivat ne ilmaan. Xen ei ollut halunnut uskoa, että ne pystyisivät siihen. Kalit olivat sitä mieltä, että eivät pystyneetkään. Käytännössä panssariton epäkuollut loikkasi rivistön sivusta sisäelimet hölskyen ja tarttui pedon selkään. Tämän siivet pirstoivat luurankoa kappaleiksi, mutta tämä onnistui riuhtaisemaan niin kovaa, että pedon selkää peittävä liha repesi Kalin otteeseen ja tömähti maahan sen kanssa. Olennon lentorata sekosi täydellisesti. Se mätkähti maahan, jossa se tallottiin nopeasti murskaksi.
Viimeinen, se jonka vatsan lihakasvo pilkisti paljaana, oli kuitenkin päässyt ilmaan. Siltä ei kestänyt kauaa syöksyä hopeisen linjan ylitse ja kohti vahkia, jolla oli kuitenkin ollut aikaa valmistautua. Hirviö törmäsi seinään hänen takanaan, mutta kimposi siitä nopeasti takaisin Xenin kimppuun. Raskaimmin panssaroitu Kal oli kuitenkin jo rynnistänyt avuksi. Pedon iskut osuivat kuitenkin paljon paremmin hitaaseen epäkuolleeseen. Luinen käsi murskaantui hirviön hampaissa. Sen elopaino kellisti Kalin alleen, kun hampaat iskivät jälleen. Ne puristuivat toan naamion ympärille valmiina repimään sen väkisin irti tämän kasvoilta.
Mutta Xenin potkussa oli vihaa. Se lennätti pedon irti Kalin kimpusta niin, että vahkin osumaa seuraannut rynnäkkö osui perille asti. Ioniterät upposivat kranaan. Xen puski. Kivusta kirkuva peto peruutti. Xen puski kovempaa. Hänen kätensä upposi sen sisuksiin lihakasvon antaessa lopullisesti periksi. Pystyyn itsensä kammennut Kal tovereineen seurasivat katseellaan, kun raivosta vimmastunut huutava Xen puski pedon alueen reunalle asti… ja siitä alas.
Noin kolme sekuntia kestävän hiljaisuuden jälkeen kuului raskas tömähdys. Joukko sinisiä silmiä asteli aukon reunalle ja käänsi katseensa kohti pimeyttä. Katseeseen ei kuitenkaan ensin vastattu. Sitten kuului naisen kipeää sadattelua ja lihan litinää. Lopulta punainen valo syttyi pudotuksen pohjalta, kun Xen repäisi kätensä kaadetun hirviön sisuksista. Se oli pehmentänyt laskeutumista huomattavasti, mutta rytäkässä hän oli onnistunut kolauttamaan sijoiltaan revityn kätensä. Kipu säteili taas sietämättömänä ympäri hänen kehoaan.
Yhdeksät hopeiset jalkaparit tömähtivät hänen vierelleen. Yksi oli jäänyt ylös huolehtimaan loukkaantuneesta toveristaan, samoin kuin kätensä menettänyt Kal, jonka Xen oli täpärästi onnistunut pelastamaan. Hohtavat katseet nauliintuivat Xeniin, joka kampesi itseään pystyyn olkapäätään puristaen.
”Öh… kiitos”, hän onnistui mutisemaan. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, ainoastaan tyhjät tuijotukset.
Sitten ylemmästä kerroksesta kuului taas meteliä. Ensin rääkäistiin kovaan ääneen. Sitten kuului tukehtumisen ääniä. Ylös jäänyt Xenin pelastama Kal oli kaapannut jotain otteeseensa ja roikotti sitä ainoalla kädellään aukon yläpuolella. Sen toverien katseet nousivat ja loivat valoa viimeiseen alaruumiittomaan petoon, joka kuristui toan otteessa.
”UNOHDIT YHDEN”, se lausui ja irroitti otteensa. Kirkuva yläruumis mäjähti Xenin jalkonen juureen, jossa sen kallo murskautui hiljentäen sen. Kal pudottautui lopulta itsekin reunalta ja rysähti jaloilleen Xenin eteen. Hän näki nyt sen naamion. Kuolleita kasvoja oli taottu peittämään hopeinen Hau. Se oli ainoa naamio, jonka Xen joukosta tunnisti. Kaikkien muiden kasvot olivat joko liian keskeneräiset tunnistettavaksi tai puuttuivat kokonaan.
”MAJAKKA ON HARKINNUT EHDOTUSTASI, SANANSAATTAJA. HÄN EHDOTTAA VAIHTOKAUPPAA.”
Xenin täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa ymmärtääkseen kajahtelevia sanoja. Taistelu oli verottanut häntä. Hän oli väsynyt, kolauttanut päänsä useammin kuin kerran ja niin kovissa kivuissa, että hän olisi vain tahtonut romahtaa maahan itkemään. Ikävä ääni hänen takaraivossaan kuitenkin epäili, että hän ei ollut vielä turvassa. Niinpä hän käytti kaiken voimansa Kalin sanojen ymmärtämiseen.
”Vaihtokauppaa… mitä hän oikein tarkoittaa?”
”VIHOLLISEN LÖYHKÄ PIINAA SUURTA KAUPUNKIA. HOPEINEN KAARTI LUPAA AUTTAA MUSTAA KÄTTÄ YHDEN KERRAN VASTINEEKSI VAPAUDESTAAN.”
”Te… te tahdotte ulos?”
Xen ei ollut edes harkinnut sitä vaihtoehtoa. Nurukanin läpi unelmoituaan hän oli melkein välittömästi rynnännyt alas neuvottelemaan. Hän tiesi, että hänen äitinsä tekoja anteeksi pyytämällä hän saattaisi saada keskusteluyhteyden muodostettua. Hän oli ollut oikeassa ainakin osittain. Majakaksi kutsuttu Kal oli silloin vastannut hänen kutsuunsa. Hänen ympärillään seisovien toien ryhmän täytyi olla tämän seuraajia.
”MEITÄ KUTSUTAAN. HOPEINEN KAARTI TAHTOO VASTATA SIIHEN. MAJAKAN VIESTI ON SELVÄ. YKSI PALVELUS VAPAUDESTAMME.”
Xenin ei tarvinnut harkita pitkään. Nurukania ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Ulkomaailmasta ei ollut kuulunut yhtään mitään koko taistelun aikana. Oli mahdotonta sanoa, kuinka laaja hyökkäys oli. Tapahtuiko ylhäälläkin jotain, mikä –
Valtaisa jyrähdys.
Se olisi paiskannut Xenin maahan, jos hänen takanaan seisova Kal ei olisi ehtinyt kaapata häntä otteeseensa. Kaukaa ylhäältä kaikuva räjähdys oli niin voimakas, että koko tukikohta natisi liitoksistaan. Valtava määrä sinisten liekkien haurastuttamaa metallia murtui ja pirstoutui heidän ympärillään. Räjähdyksen, mikä sen olikaan aiheuttanut, täytyi olla massiivinen. He olivat syvällä. Niin syvällä, että sen ei järjen mukaan olisi kuulunut kantautua alas niin voimakkaana.
”Mitä ihmettä…”
”KAMPPAILU PINNASTA ON ALKANUT, SANANSAATTAJA. AIKA EI OLE PUOLELLASI. MIKÄ ON MAHTIKÄSKYSI?”
”Jos tahdotte vapaiksi… minä en aio estää.”
Kalit vilkaisivat toisiaan. Xeniä puhutteleva mittaili vahkia ensin katseellaan ja sitten nyökkäsi.
”HYVÄ ON. HOPEINEN KAARTI JULISTAA PALVELUKSENA MUSTALLE KÄDELLE SODAN VARJOJA VASTAAN. SISKOT JA VELJET, TÄNÄÄN ME TAISTELEMME VAPAUDESTAMME.”
Kymmenen metallista jalkaparia polkaisi maata yhteisymmärryksen merkiksi. Xenin kasvoille oli kuitenkin noussut huoli. Yksi asia Kalin sanavalinnoissa huolestutti häntä.
”Sanoit… ’varjot’.”
”MAKUTAN LÖYHKÄ ON PISTÄVÄ, SANANSAATTAJA. ON PARASTA, ETTÄ VALMISTAUDUMME TULEVAAN KOITOKSEEN.”
Makuta. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, mutta Xen ei ollut halunnut hyväksyä sitä mahdollisuutta. Hän puristi kaulaketjuaan tiukasti ja käänsi sitten katseensa taakseen. Kalien takana seisoi barrikadi, jonka Nurukan oli nostattanut romahtaneen alueen ja lopun kerroksesta F-12 väliin. Räjähdys ylhäällä oli kuitenkin aiheuttanut siihen valtavan aukon, kun Nimdan polttamaa metallia oli sinkoutunut sen päälle. Xen ei ollut kaukana tutuista maisemista, omasta huoneestaan tai…
”… asevarasto.”
”SE ON SINUN REITTISI. ME ASETUMME VARJOJEN TIELLE. YHTENÄISYYTEMME MURTAKOON NIIDEN OTTEEN.”
Xen asetti kätensä toverillisesti Kalin olkapäälle ja puristi. Toat nyökkäsivät ja Xen vastasi. Ja olkapäätään pidellen hän lähti pinkomaan barrikadin aukosta kohti tuttuja käytäviä. Hänen vanhaa vankilaansa, jonka sisällä piilivät hänen parhaat mahdollisuutensa itsensä puolustamiseen.
Kiveä ja soraa oli kaikkialla. Paksu tomu, joka peitti taistelukenttää tukikohdan edessä, oli tehnyt näkyvyydestä heikon. Koko metrunmaaston avukseen kutsuneen Nurukanin viimeisin rynnäkkö oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi. Taivaalla hänen yläpuolellaan tapahtui jotain, mikä varasti hänen jakamattoman huomionsa: ilmaa halkova ujellus huipentui kymmeneen välähdykseen. Eteläiseltä taivaalta satoi tulta ja kiveä. Nurukanin jalat ottivat tukevan asennon ja maata nousi hänen eteensä suojaksi, kun meteoriitit iskeytyivät joutomaalle Puhdistajan taakse hänen ja tukikohdan väliin.
Iskuista juontavat tärähdykset saivat Onu-Metrun maan värähtelemään. Nurukan tunsi välittömästi, että kyseessä ei ollut maailman katon painovoimalle lahjoittamaa kiveä eikä kylmän kosmoksen suoltamia ajelehtijoita vaan kellokoneiston julmia lähettiläitä.
Musta lihakasa oli saanut sillä aikaa tukirankansa takaisin suoraksi. Virne, joka oli noussut tämän kasvoille, viesti Nurukanille, että tämä oli saanut tahtomansa.
Pölyisistä, liekehtivistä kraattereista nousi koneita. Hohtavat silmät ja suuret metalliset leuat tunnisti kaukaakin. Neljällä raajalla kapseleistaan kiemurtelevat vahkit puristivat hohtavia kiekkoja laukaisuvalmiina. Etäisyyttä Nurukanin ja niiden välillä oli vain muutamia satoja metrejä. Puhdistajan vahvistukset olivat saapuneet juuri oikealla hetkellä.
Nurukanin Kakama hohti. Vihollisia oli ilmestynyt nopealla vilkaisulla useita kymmeniä. Jos hän kiihdyttäisi täyteen vauhtiin, olisiko hänen mahdollista väistää jokainen laukaus?
Puhdistaja huokaisi syvään ja käytti Nurukanin strategiointiin kuluttaman hetken hyväkseen. Viesti oli kantautunut hänen tietoisuuteensa heti, kun hänen aivonsa olivat saaneet itsensä taas kasaan. Liha ympäri tämän ruumista oli alkanut kuplia ja miltei samalla hetkellä väreilystä tukikohdan yläpuolella tiputtautui alas jotain. Tumma siivekäs hahmo katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Sen mukana kulki varjojen läpitunkematon löyhkä, jonka lähdettä Nurukanin ei tarvinnut arvailla. Tukikohta oli ahmaissut hahmon sisäänsä hetkessä, ja sen jälkeen lakkasi myös Puhdistajan lihassäikeiden merkillinen värähtely.
Kiekko. Se kilpistyi noin viiden metrin päähän Nurukanista, kun tämän kiireellä nostama kivipaasi pysäytti sen etenemisen. Räjähdys oli kuitenkin niin julma, että sen lämpö poltteli hänen kasvojaan. Ryhmä vahkeja oli jo kiertämässä hänen sivustaansa. Hänen ympärilleen oli muodostumassa puolikaari raskaasti aseistautuneita koneita. Puhdistaja itse seisoi edelleen suorimman reitin tukkeena. Vaihtoehdot vähenivät koko ajan, eikä tilannetta auttanut Nurukanin jalkoihin ilmestynyt tärinä, joka juonsi hetkeä sitten liikkuneesta siivekkäästä olennosta. Joko Xen oli onnistunut välttelemään, mitä ikinä tämän kimppuun olikaan käynyt, tai tämä oli jo…
”Sinulla on 45 sekuntia aikaa saada kilometri itsesi ja Ficuksen väliin.”
Nurukan nosti luonnostaan kätensä korvanapilleen, joka kuin ihmeen kummassa oli pysynyt hänen ohimollaan koko taistelun ajan. Hän tunnisti äänen välittömästi. Joku oli tunkeutunut hänen salaiselle taajuudelleen. Maailmassa oli hänen, Xenin ja Mavrahin lisäksi vain yksi, joka tiesi, mikä se oli.
”Abzumo laskeutui juuri sisään. Meillä ei ole paljoa aikaa.”
”Tiedän. Mene hakemaan apua.”
Nurukan nyökkäsi, vaikka tiesi, että ääni radion toisessa päässä sitä tuskin näki. Kakama loisti kirkkaampana kuin se oli sinä päivänä vielä tehnyt, mutta Ficuksen tyrmistykseksi Nurukanin askeleet veivät häntä valtavalla vauhdilla poispäin hänestä kohti etelää.
Hän kirskutteli hampaitaan kipeästi toisiaan vasten. Oli vaikeaa uskoa, että Nurukan vain yhtäkkiä perääntyi. Toa oli kuitenkin jo kadonnut horisonttiin. Hän raksautti olkapäidensä nikamat paremmin paikoilleen ja huokaisi syvään.
”JOTAKIN SAAPUI HETKI SITTEN ONU-METRUN ILMATILAAN”, ääni hänen päässään ilmoitti. ”SE LIIKKUU NOPEASTI. TULOSSA SUORAAN KOHTI.”
Puhdistaja vilkaisi ympärillään ryhmittyviä vahkeja ja tunnusteli niiden lukumäärää. Sata yksikköä. Täsmälleen sen verran kuin hän oli tilannutkin. Matkalla ei pitäisi olla yhtään enempää. Ei hän kyllä horisontissakaan nähnyt yhtään mitään. Eikä taivaallakaan.
”Minä en näe mitään. Oletko aivan varma, että –”
Ajatuksetkin paloivat, kun hänen päänsä räjähti. Tulipallo oli saanut alkunsa ohjuksesta, joka oli ääntä nopeammin lentänyt hänen raollaan olevasta suusta sisään. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan ehtinyt maahan asti, kun hänen rintakehäänsä iskeytyi seuraava. Ja seuraava. Ja sitten neljä lisää.
Tulipallon keskellä Puhdistajan ruumis paloi pois, kun siihen iskeytyi patterillinen ohjuksia lisää. Kaksi raidetykin laukaisua puolivälistä Onu-Metrua syvensi kraatteria, joka tämän tilalle oli ilmestynyt. Viisi tätä lähimpänä seisonutta vahkia iskeytyi maahan niin lujaa pelkistä paineaalloista, etteivät enää koskaan nousseet.
Sitten seuraava aalto alkoi. Räjähtäviä panoksia iskeytyi Puhdistajan rippeisiin kymmenen lisää. Kaksikymmentä. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä…
Punamustan hahmon silmitön raivo repi joutomaata kappaleiksi. Melkein täsmälleen kilometrin päässä Killjoyn olkapäillä savuavat ohjuspatterit tipahtivat maahan vain tullakseen korvatuiksi pimeydestä hänen sisältään esiin tunkeutuvilla uusilla. Hänen ranteistaan pilkistävät raidetykit sihahtivat kolmen sekunnin välein, kun uudet kiihdytetyt sirpaleet aloittivat matkan kohti vihollistaan. Hänen nilkkojensa luukut aukesivat paljastaen kahdeksantoista reikää, joista purkautui ilmoille pieniä raketteja, jotka lensivät suoraan iskukohteen yläpuolelle ja halkesivat palasiksi.
Satakahdeksankymmentä pienempää räjähdystä tasoitti alueen, jossa Purifierin ruumis oli hetki sitten sijainnut. Killjoyn nyrkit vetäytyivät jonnekin syvälle punamustaan haarniskaan ja tilalle liukuneet tykit jyrähtivät kerran. Niiden osuman luoma kuumuus oli saanut kiven sulamaan tuhkaan peittyneen taistelukentän alla. Kymmenkunta vahkia lisää oli joutunut maaliinsa osuneiden räjähteiden uhriksi. Loput ottivat jo askeleita taaksepäin. Ele ei jäänyt hyökkääjältä huomaamatta. Seuraavat raidetykin laukaukset poistivat päät kahdelta Purifieria lähimpänä vielä seisoneelta.
Killjoyn kypärän antennit vetäytyivät sisään, ja Voitonhampaalta anastetut valoa sykkivät piiput liukuivat niiden tilalle. Ensimmäiset laukaukset kaatoivat taas muutaman koneen niin nopeasti, ettei yksikään niistä ehtinyt edes ajatella tuleen vastaamista. Seuraavat laserien välähdykset syöksyivät samaan kraatteriin, jonka edellinen räjähdysten ryöppy oli synnyttänyt.
Ryhmä vahkeja oli kuitenkin kaiken aikaa lähestynyt häntä vasemmalta. Viisi kiekkoa sinkoutui häntä kohti, ennen kuin hän ehti vastata tuleen. Etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että kaksi niistä meni ohi. Seuraavat kaksi kilpistyivät punamustaan haarniskaan jälkeäkään jättämättä viides osui jo tyhjentyneeseen ohjuspatteriin hänen olkapäällään. Kiekosta purkautuva happo alkoi välittömästi sulattaa sen metallia. Killjoy mursi sulavan patterin Kal-metallin peittämällä kädellään surutta irti ja laukaisi jääneestä aukosta ilmoille ryhmittymän ohjautuvia zamoreita, jotka pirstoivat tämän kimppuun käyneet koneet hetkessä.
”Yksitoista arkkikranan signaalia tarkennettu. Meillä on lukitus”, tiedotti Breznikovan ääni Killjoyn kypärän sisällä. Savuavat ylikuumenemisen partaalla vikisevät aseet vetäytyivät takaisin haarniskan uumeniin samalla, kun panssarit hänen vasemmassa kädessään irtosivat ja lähtivät lentoon. Pieni kuva Killjoyn näkökentän vasemmassa laidassa näytti hänelle sen etenemisen. Palanen Kal-metallia syöksyi täydellä vauhdilla vasta aiheutettuun kraatteriin ja iskeytyi sen pohjalla sateenkaaren väreissä hohtavaan kuulaan. Se avasi pienet raajat, jolla se porasi itsensä maahan kuulan ympärille ja puristi sen otteeseensa. Musta liha, joka yritti kuplia siitä ulos, kilpistyi metalliin, joka puristi koko ajan tiukempaa.
”Puristin kohteessa”, Breznikova julisti radiossa.
”Novaohjus ladattu ja viritetty, kenraali. Tuli on vapaa”, jatkoi Brosnin lievästi hengästynyt ääni. Killjoy ei jäänyt odottamaan enempää ohjeita. Hänen selkänsä aukesi koko mitaltaan ja sauvat hänen sisuksissaan työnsivät esiin ohjuksen, jollaista Metru Nuin maaperällä ei ollut ammuttu sitten sodan.
Jos silloinkaan. Se oli niin painava, että laukaisunkin jälkeen sillä kesti useita sekunteja kiihdyttää vauhtiin, jolla se lopulta irtosi. Vaarallisen laiskan näköisessä kaaressa se aloitti matkansa kohti arkkikranoja. Vahkit Puhdistajan kraatterin ympärillä tiesivät jo, mitä oli tapahtumassa, ja aloittivat ravin kohti tukikohdan tarjoamaa suojaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että niiden pyristely oli turhaa.
”Seitsemän sekuntia kohteeseen”, Brosni kailotti. Killjoyn haarniska oli herännyt eloon. Sen jokainen rako tiivistyi, kun uusia panssarilevyjä purkautui pinnalle sen uumenista. Punainen Hau loisti hänen kypäränsä sisäpinnalla, ja haarniskan lukittua itsensä paikalleen punainen ionikilpi ilmestyi hänen ympärilleen, kun hän valmistautui iskuun.
”… kolme, kaksi, yksi –”
Nurukan oli ehtinyt miltei Ko-Metrun rajalle, kun hänen oli pakko pysähtyä. Kamppailu Ficuksen kanssa oli väsyttänyt hänet, mutta silti hän oli pinkonut nopeampaa kuin koskaan eläessään. Hän vilkaisi juuri taakseen, kun näki valon.
Muutaman sekunnin ajan horisonttia ei ollut. Oli pelkkä valkoinen kirkas loiste ja sen aiheuttama silmiä poltteleva palo. Nurukanin oli suljettava silmänsä ja käännyttävä poispäin – hetkikin pidempään, ja hän olisi menettänyt sille näkönsä.
Kun hän raotti silmiään muutamaa sekuntia myöhemmin, oli valo vetäytynyt jo iskupisteeseensä. Horisonttia peitti nyt sienen muotoinen pilvi, joka kurotteli ja velloi tasaisesti kohti taivasta. Hän ei saanut ihastella sen hirvittävää kauneutta kuitenkaan kauaa, kun paineaalto paiskasi hänet maahan. Sitten, viimein, saapui jyrähdys, joka kilometrien säteellä pirstoi kaiken lasisen.
Aivan liian lähellä iskupistettä kumartelevan Killjoyn ionikilpi pirstoutui viimein. Suurimman osan iskusta vastaanottanut energiasuoja oli puskettu äärimmilleen, ja sen savuavat reseptorit irrottivat itsensä haarniskan pinnasta ja kilahtivat maahan. Aistinsa sulkenut Killjoy avasi silmänsä ja tuijotti työnsä jälkeä. Räjähdyksestä aiheutunut pilvi peitti hänen koko näkökenttänsä. Hädin tuskin tilanteen tasalla pysyvät sensorit ilmoittivat, että räjähdyksen keskipisteessä oli edelleen niin kuuma, että hänen haarniskansa olisi sulanut siellä.
Kun radioyhteys viimein palasi, kuului sieltä valtavan väkijoukon taputtamista ja hurraamista. ”Täysosuma. Alueen kaikki arkkikranasignaalit ovat kadonneet!” mikrofoniin rahinan perusteella vauhdista tarttunut keskimmäinen Brez julisti. Killjoy ei kuitenkaan liittynyt komentokeskuksen riemuun. Hän tiesi, että ydinlatauksen aiheuttama säteily peittäisi alleen kaikki muut signaalit. Hänellä ei kuitenkaan ollut pienintäkään aikomusta jäädä tutkimaan tarkemmin, millaista jälkeä hän oli saanut aikaan. Häntä lujittaneet haarniskan osat katosivat takaisin pimeyteen, ja raketit hänen selässään nostivat hänet taivaalle. Ilmasta käsin hän näki savunkin läpi, miten perusteellista tuhoa novaohjus oli saanut aikaan. Mustan Käden tukikohdan päälle rakennettu rautakupoli alueen takana oli yhä ehjä, mutta täysin mustan noen ja kivisen aineksen peittämä.
Iskusta oli selvinnyt täsmälleen yksi vahki. Se oli ehtinyt tukikohdan vankkojen metallipalkkien suojaan viime hetkellä, mutta sen näköreseptorit olivat palaneet karrelle räjähdystä tuijottaessa. Killjoyn jalat murskasivat laskeutuessaan sen pään. Sisäänkäyntiä tutkikohtaan oli selvästi laajennettu hiljattain. Nurukanin työtä epäilemättä. Siitä kohtaa, mistä olisi kuulunut päästä sisään, värähteli kuitenkin valtava seinämä mustaa lihaa. Punaiset ioniterät syttyivät Killjoyn käsiin, ja empimättä hän upotti ne Ficuksen groteskiin barrikadiin.
Killjoyn tyrmistykseksi seinämällä oli paksuutta enemmän kuin hän pystyi terillään läpäisemään. Sen lisäksi jokainen viilto umpeutui sitä mukaa, kun hän niitä leikkasi. Hän päätyi jo muutaman sivalluksen jälkeen sammuttamaan terät ja vaihtoi suunnitelmaa. Hän ohjasi purkauksen virtaa oikean kätensä pneumatiikkaan ja iski. Hänen nyrkkinsä voima vavisutti seinää, mutta ei onnistunut murtamaan sitä.
”Mitä helvettiä…”
”Materiaalin koostumus on identtinen arkkikranan materian kanssa”, Miksu ulahti hätääntyneenä. Killjoy oli tajunnut sen omillaan jo monta sekuntia sitten mutta ei naljaillut huomiosta kranalleen. Hän kutsui raidetykkejä ulos ranteistaan, mutta komentokeskuksen punainen kieltomerkki esti niitä purkautumasta ulos.
”Asejärjestelmät ovat edelleen ylikuormittuneet alfaiskusta, kenraali. Tarvitsemme ainakin viisi minuuttia jäähdytysoperaatioon”, Brosni tiedotti, ennen kuin Killjoy ehti edes kysymään.
”Analyysi barrikadia ympäröivän rakenteen kestävyydestä”, hän käski. Miksu käytti hetken ympäristön tarkkailuun, ja onneksi vain hetken. Teknosaatanan kärsivällisyys oli nimittäin kovaa vauhtia loppumassa.
”Se on rakennettu kestämään ydinlataus Mustan Käden vanhan reaktorin sulamisen varalta. Prototeräskiinnikkeitä joka puolella. Nykyisillä järjestelmillä menisi ainakin kymmenen minuuttia kaivertaa tie lävitse”, Brez tulkkasi Miksun lähettämiä lukuja. Killjoy tiesi oikein hyvin, että niin paljon aikaa hänellä ei ollut. Xen oli ollut alhaalla yksin Abzumon kanssa jo liian monta minuuttia. Mutta liha ei antanut periksi. Killjoyn huomio kuitenkin herpaantui, kun kraatterista hänen takanaan alkoi kuulua hysteeristä kirkumista.
”Älä viitsi…”
Ilma väreili yhä siellä, missä novapommi oli räjähtänyt. Sen jättämä kraatteri ei ollut erityisen syvä, mutta Onu-Metrun mustastakin maastosta erotti satoja metrejä halkaisijaltaan oleva uran, josta maaperä oli höyrystynyt. Sen keskellä huutavan luurangon kylkiluut purskahtivat ulos selkärangasta ja kurottelivat suojelemaan kirkkaana hohtavaa kuulaa, joka ei ollut vahingoittunut silminnähden lainkaan. Korviariipivä rääkyminen oli peräisin äänihuulista, jotka olivat vaivoin saaneet itsensä muodostuttua. Suurin osa Puhdistajan lihasta kuitenkin suli samaa vauhtia kuin se kasvoi. Kraatterin ytimen kuumuutta vastaan kamppailevat arkkikranat olivat kuitenkin valinneet uusia Puhdistajan juuri siihen paikkaan. Ja hyvin hitaasti ja kivuliaasti ne myös olivat onnistumassa siinä.
Komentokeskuksessa äänet vaimenivat siihen paikkaan. Miksun sensorit jäivät tarkkailemaan lihahirviötä sillä aikaa, kun Killjoyn oma huomio siirtyi takaisin barrikadiin. Iskuista ei epätoivon motivoimanakaan ollut hyötyä. Sekunti runnomisen jälkeen lihan säikeet olivat jo palanneet muotoonsa.
”Ööh, setäää…” Miksu parahti saaden Killjoyn nopeasti taas kiinnittämään huomionsa taakseen. Kraatterin reunaa kiipeävä Puhdistaja oli saanut alaleukansa hampaat takaisin. Ne tukahduttivat tämän huudoista vain osan, kun mustat luuta pilkistävät kädet yrittivät epätoivoisesti vetää tätä pois novapommin infernosta.
Punainen ioniterä upposi seinään. Puhdistaja parahti. Terä viilsi. Seinä uusiutui. Palanen Puhdistajan rintakehässä suli takaisin arkkikranan sisään.
”Katsos tuota”, Brez huomioi. Killjoy oli nähnyt sen myös. Sitä oli ollut mahdotonta erottaa, kun väärän bahragin koko keho oli vellonut sulamisen partaalla, mutta nyt sen näki ilmiselvästi. Barrikadin runnominen heikensi Puhdistajan regeneraatiota…
… joten heikentäisikö Puhdistajan runnominen barrikadin?
Killjoy ei estänyt, kun Ficus viimein sai selkäänsä lihakset joilla suoristaa itsensä. Tämän askeleet haparoivat edelleen, mutta ne suuntasivat määrätietoisesti kohti Killjoyta. Kivunhuudot olivat vaihtuneet raivostuneeksi kähinäksi.
”Kaikki käytössä oleva virta pneumatiikkaan”, Killjoy käski. ”Varavirta ionikilpiin. Ja repikää Hyväntekijä linjoille. On tullut aika.”
”Eikö tämän koko jutun pointti ollut, että pysymme niin kaukana Ficuksesta kuin suinkin mahdollista?” Brez osoitti mieltään linjan toisessa päässä.
”Brosni sen sanoi. Aseiden pitää jäähtyä. Teemme tämän vanhanaikaisesti”, Killjoy tuhahti. ”Miksu, kilpemme tuskin kestävät osumaa enempää, joten tarkkana niiden kanssa.”
Krana ulahti kauhuissaan. Killjoy tulkitsi sen myöntymiseksi. Jokainen mäntä hänen haarniskassaan sihahti, kun virta punamustassa haarniskassa priorisoi järjestelmiä uudelleen. Luita peittävän lihakerroksen hädin tuskin päälleen saanut Puhdistaja oli saanut askeleisiinsa jo vauhtia. Killjoy kuitenkin odotti yhä. Hänellä ei ollut mitään tarvetta liikkua. Hän antaisi ensimmäisen siirron Ficukselle.
”Virtaprioriteetit uudelleenkirjoitettu!” kiljaisi järjestyksessä yksi nuorempi Breznikova jostain isosiskonsa mikrofonin sivusta. ”Piekse se jauhelihaksi!”
”Meille!” Ficuksen puoliksi paljas kallo kirkui. ”Meille!” hän jatkoi ja kurotteli kohti Killjoyn rintakehää. Uusi ryhmä valoja syttyi Killjoyn kypärän sisäpuolelle.
”Meil-”
Metallinen nyrkki mursi jokaisen hampaan Puhdistajan suusta. Sekunnin kymmenyksen iskun perässä tullut paineaalto räjäytti loput kallosta pois Puhdistajan harteilta. Killjoyn vasen nyrkki oli yhä mustan massan peitossa, kun oikea iski alhaalta. Musta ruumis repesi auki arkkikranaan asti. Samaan hyökkäykseen Killjoy tarttui kiinni paljastuneesta selkärangasta ja kiskoi leiskuvan sydänkuulan kohotettuun polveensa. Syntyi kirskahdus, joka kaikui Vanhaan Onuun asti. Maalipinta polvesta katosi Kal-haarniskan ja muinaisen taikakalun yhteentörmäyksestä. Lommoakaan Killjoy ei kuitenkaan saanut aikaan. Hän otti harppauksen taaksepäin, kun Ficuksen pää oli alkanut kasvaa takaisin.
Killjoyn hyökkäyksen pöllämystyttämä Puhdistaja haparoi hetken paikallaan. Nascostosta taistelua seuraavat selakhit eivät vieläkään voineet uskoa silmiään. Vain muutamassa sekunnissa koko kehonsa uusineen Ficuksen pysäyttäminen näytti mahdottomalta. Killjoyta se tieto vain piiskasi jatkamaan. Jos hänen vastustajansa keskittyisi itsensä uusimiseen, kenties barrikadi hänen takanaan olisi mahdollista murtaa.
Puhdistajan vasta alettua ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut, saapui seuraava iskujen sarja. Ensimmäiset kevyemmät lyönnit pirstoivat hänen olkapäänsä niin, että vastahyökkäys muuttui mahdottomaksi. Seuraavat kaksi iskua saapuivat lujempaa. Liha puristui kasaan ja lopulta irtosi hänen kyljistään. Hänen ohitseen liukunut Teknosaatana päätti hyökkäyksensä murtamalla hänen selkärankansa. Luunpirstaleet sinkoilivat pitkin joutomaata lihanpalasten sekaan. Se, mitä Puhdistajan ruumiista oli jäljellä, mätkähti maahan vain, jotta arkkikranojen elvyttävät sykähdykset pakottaisivat tämän takaisin pystyyn. Hänen rankansa repsotti vasemmalle vielä monta sekuntia senkin jälkeen, kun hän jo seisoi. Lopulta se napsahti takaisin paikalleen vain murtuakseen uudestaan. Killjoyn seuraava nyrkki oli lävistänyt hänet kokonaan.
Kralhin katse oli silläkin hetkellä ohi vihollisestaan. Silmä kovana hän seurasi lihaesteen tilannetta. Ja kuten hän oli arvellutkin, joka kerta, kun Ficus joutui uusimaan itsensä, väreili seinä hieman. Sen ylläpito vaati arkkikranoilta työtä. Ja sitä Killjoy oli niille valmis antamaan.
Seuraavat kaksi iskua osuivat Puhdistajaa jalkoihin. Tällä kertaa hänelle jäi viimein aikaa ymmärtää kunnolla, mitä hänelle tehtiin. Killjoyn vauhdikas hyökkäys oli pitänyt huolta siitä, että hänellä ei puolet ajasta ollut aivoja, joilla muodostaa strategiaa vastahyökkäykselle. Ensimmäinen hetki oli nyt, mutta hänen kehonsa järjestelmällinen tuhoutuminen kerta toisensa jälkeen jätti vaihtoehtoja hyvin vähän. Hänen oli pakko kiihdyttää regeneraatiotaan, jos hän tahtoi pysyä Killjoyn perässä. Se oli ainoa tapa, jolla kralhin sisällä lepäävä kahdestoista kuula olisi hänen.
Killjoylta muutos Ficuksen taistelutavassa jäi huomioimatta. Ensimmäistä kertaa Puhdistaja sai pehmennettyä tätä päin saapuvia iskuja laittamalla kätensä iskujen tielle. Rautaiset nyrkit murskasivat ne joka kerta pirstaleiksi, mutta Puhdistajan aivot säästyivät kriittiseltä vahingolta taas useiksi sekunneiksi. Ja vaikka kaksikon liikkeistä oli ilmiselvää, kumpi oli viettänyt elämänsä sotatantereella ja kumpi laboratoriossa, oli Ficuksen puolella näennäisen kuolemattomuuden lisäksi yksi etu: Killjoy väsyi, hän ei.
Mahdollisuus nosti päätään, kun yhdeltä Killjoyn lyönneistä kesti puoli sekuntia liian kauan osua. Puskemalla lihaksensa äärimmilleen Puhdistaja onnistui viimein väistämään hyökkäyksen. Killjoy oli niin yllättynyt, että hän ei ehtinyt reagoimaan vastahyökkäykseen. Nyrkkiin puristettu käsi osui maaliinsa Killjoyn rintakehässä. Mutta vaikka Killjoy ei itse ollut tarpeeksi nopea, tämän krana-avustaja oli. Punainen ionikilpi ilmestyi lihan ja Kal-metallin iskeytymispaikkaan. Korviahuumaavan räsähdyksen saattelemana punainen valo pirstoutui. Syntyneen paineaallon turvin Killjoy loikkasi taaksepäin ja loi muutaman metrin itsensä ja Ficuksen väliin. Hän oli tajunnut, että arkkikranat laittoivat pökköä pesään. Se oli täsmälleen, mitä hän oli toivonut, mutta teki jokaisesta hyökkäyksestä leikkiä kuoleman kanssa.
”Jos ne apujoukot ovat täällä jossain, nyt olisi ihan saatanan hyvä hetki”, Killjoy ärähti. Hänen onnekseen Nascosto oli onnistunut yhteyden luomisessa. Hyväntekijän signaali kulki hänen kypäräänsä kristallinkirkkaana.
”Selviydy vielä 30 sekuntia, Nui-Kralhi! Muuten sinun velkasi periytyy tyttärellesi.”
Hyväntekijän ääntä verhosi tuttuun tapaan äänenmuunnin, jonka kaiku jäi Killjoyn päähän hetkeksi soimaan. Ennen kuin hän edes ehti miettiä vastaamista, alkoi 30 sekuntia tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Ficus ei ollut löytänyt nopeutta vain iskuihinsa. Taklaus syöksi Killjoyn maahan sellaisella voimalla, että Puhdistaja päällään hän liukui metritolkulla pitkin Onu-Metrun maastoa. Ficuksen kädet puristivat Killjoyn omat kenttään niin lujaa, että osa pneumatiikasta menetti välittömästi toimintakykynsä. Voitonsekainen riemu oli noussut silmättömille kasvoille, kun tämä nopeasti irroitti toisen kouransa ja iski keskelle Killjoyn sydäntä.
Miksu ei ehtinyt saada virtaa uutta ionikilpeä varten. Kal-metalli mahdottomasta lujuudestaan huolimatta pirstoutui Ficuksen iskusta kuin se olisi ollut lasia. Kralhin avoin rintakehä oli kaikkien näiden vuosien jälkeen Ficuksen ulottuvissa. Hitot ennustuksista. Hitot siitä, mitä hän oli kaikkinäkevän katseella nähnyt. Hän oli valmis saamaan kaiken nyt. Hänen tuomionsa alkaisi etuajassa. Sen päivä oli koittanut.
Vasta hänen pahimman huumansa laannuttua hän ymmärsi, että viimeinen arkkikrana ei loistanutkaan Killjoyn sisällä. Itse asiassa Killjoyn sisällä ei loistanut yhtään mitään. Haarniskan sisällä oli pimeyttä. Täydellistä, absoluuttista pimeyttä. Valo ei taittunut aukossa lainkaan. Puhdistajan kauhistunut katse kääntyi kypärään, jolta ei saanut luettua eleen elettä.
”Mitä… mitä sinä olet tehnyt?”
”Yllätys”, Killjoy myhäili omahyväisesti, vaikka olikin kykenemätön rimpuilemaan itseään irti otteesta.
Raivon partaalla tärisevä Ficus nosti nyrkkinsä ilmaan ja pudotti sen kohti Killjoyn kalloa. Hän ei tiennyt, millä noituudella hänen palkintonsa verhottiin häneltä, mutta hän repisi kralhin silpuksi saadakseen selvää.
Plasma-aseiden laukaukset tuhosivat senkin suunnitelman. Puhdistajaa oli ammuttu ja hänen kätensä mätkähtivät irtonaisina maahan, kun kuumuus repi ne hänen kehostaan. Killjoy käytti tilanteen hyödyksi välittömästi ja raketoi itsensä irti. Kun Ficuksen kädet olivat uusineet itsensä, hän kääntyi katsomaan, mikä hänen kimppuunsa oli käynyt. Niitä oli kaksi, ja niiden ilmeetön katse oli naulittu Ficukseen. Killjoy suoristi selkänsä niiden takana ja lisäsi oman katseensa hopeisten hiljaiseen kuoroon.
”Heikko kohta on arkkikranojen ympärillä”, Killjoy jakoi huomionsa. ”Yksi osuma hänestä tappaa, joten pitäkää etäisyyttä.”
”Vahvistus: Aseet kalibroitu pitkälle kantamalle”, feterroista se, joka oli ampunut, sanoi.
Ficus ei järkytykseltään ehtinyt reagoimaan, kun Zorakin koneet yhdessä Nui-Kralhin kanssa avasivat tulen. Feterrojen olkapäille asennetut plasma-aseet lauloivat samalla, kun Killjoyn raidetykit olivat viimein palanneet toimintakuntoon. Jokainen panos osui maaliinsa, ja vaikka ammukset pysähtyivätkin lihan läpi edettyään Puhdistajan sydänkuulaan sitä vahingoittamatta, oli vaikutus selvä. Arkkikranat joutuivat työskentelemään tuplateholla silloin, kun ne joutuivat suojaamaan itseään Ficuksen uudistamisen lisäksi.
Killjoy näki mahdollisuutensa. Barrikadi oli heikoilla.
”Turvatkaa selustani. Yritän päästä sisään.”
”Ymmärretty: Lisätään tulivoimaa.”
Puhdistaja yritti epätoivoisesti seurata, kun Killjoy lensi tämän ylitse. Feterrojen tulitus kuitenkin nopeutui koko ajan. Kaikessa viisaudessaan arkkikranat olivat päättäneet ottaa ylimääräisen massan pois hänen jalkojensa lihaksista suojatakseen itseään. Pohdinnat siitä, saisiko hän uuden aallon Baterra-aseman vahkeja kamppailemaan feterroja vastaan, keskeytyivät plasma-ammukseen, joka läpäisi hänen päänsä. Kuin hänen lentävät vihollisensa olisivat tienneet, mitä hän yritti.
Killjoy työnsi sillä aikaa nyrkkinsä läpi lihaseinästä. Se uusiutui yhä, mutta vauhti oli hidastunut. Niin paljon, että tarpeeksi ison aukon luominen kerralla olisi kenties antanut hänelle tilaisuuden lentää siitä sisään. Maalaamaton panssarilevy oli ilmestynyt jostain hänen sisällään vellovasta tyhjyydestä ja hitsautui kuin itsestään paikalleen. Se ei ollut Kal-metallin veroista mutta teki tehtävänsä.
”Ficus leikkii feterrojen kanssa. Nyt on tilaisuutemme. Miltä asetilanne näyttää?”
”Kaksitoista kappaletta CE18-ohjuksia laukaisuvalmiina, kenraali”, Brosni kailotti radioon.
”Se saa luvan riittää.”
Hän valmistautui ampaisemaan taivaalle löytääkseen sopivan tulitusetäisyyden, kun hän tunsi jotain jalkojensa juuressa. Päätön vahki – se, jonka hän oli saapuessaan jalkansa alle murskannut – oli tarttunut häntä jalasta.
”MOI”, kuului naisen ääni sen sisältä. Sitten räjähti.
Vahkinrippeet sinkoilivat tukikohtaa suojelevan kupolin edustalle ja lennättivät Killjoyn ryminällä taaksepäin. Tälli oli kova, vaikka räjähdys ei ollutkaan tarpeeksi läpäisemään tämän haarniskaa. Temppu oli kuitenkin pienentänyt eroa feterrojen kanssa tuskailevan Puhdistajan ja Killjoyn välissä. Killjoy sai itsensä takaisin pystyyn vain vaivoin, ennen kuin hän oli jälleen Ficuksen kourien ulottuvissa. Hän yritti lentää karkuun, mutta plasmahelvetin keskeltäkin musta liha ehti tarttua häneen kesken nousun ja paiskata hänet maahan. Ficus oli saanut hänet nalkkiin uudestaan.
”Huomio: Nui-Kralhi vaarassa jäädä tulilinjalle”, toinen feterroista tiedotti. Ne joutuivat valitsemaan laukauksensa nyt paljon harkitummin Killjoyn ja Ficuksen kieriessä pitkin maata toisiaan vuorotellen kellistäen. Ja sitä mukaa, kun arkkikranoihin kohdistuva paine helpotti, sitä paremmin Ficus sai taas keskityttyä siihen, että Killjoy ei ehtinyt lamaannuttaa häntä.
”Kredipselleeniä!” Killjoy kähisi väistäessään mustan nyrkin, joka oli lähellä repiä häneltä pään. ”Kredipselleeniä, nyt!”
”Yleishyödyllinen tiedote: Kredipselleenin markkinahinta on nous-”
”Ampukaa, saatana!”
Feterrat keskeyttivät varoituksensa ja ojensivat ylempien käsipariensa kämmenet Ficusta kohti. Sanan ”kredipselleeni” kuultuaan Ficus oli herpaantunut juuri sen verran, että hänen katseensa nousi. Kohde oli selvä. Aseet feterrojen käsissä laukesivat, ja neljä pientä kapselia lensi ja upposi syvälle Ficuksen kalloon.
Puhdistajan ilme lasittui sen verran kuin sen oli mahdollista. Kirkas höyry, joka purkautui hänen hengityksen mukana, sai Killjoyn toimiin. Tämä sai jälleen kamppailtua itsensä irti hänen otteestaan.
Oli laskeutunut hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan Puhdistajan raskas hengitys ja kahden feterran leijumisesta peräisin oleva hiljainen humina. Polvilleen maahan jäätynyt Ficus näytti menettäneen otteensa todellisuudesta. Hänen katseensa kääntyi hitaasti kralhiin, joka oli tällä kertaa ottanut niin pitkän harppauksen taaksepäin, että tämä hädin tuskin kuuli Ficuksen sanoja.
”Sinä… et ole Totuus.”
”Mitä…”, Killjoy ihmetteli. Hän ei tiennyt, mitä Puhdistaja yritti, mutta hän silti nosti kätensä merkiksi feterroille olla ampumatta. Credox Selecium oli saanut Ficuksen jonkinlaiseen transsiin, eikä hän juuri nyt tahtonut rikkoa sitä.
”Sinä olet… vanha.”
Killjoy ei ymmärtänyt. Hän mittaili jo suorinta tietä takaisin barrikadille. Näytti siltä, että se menisi suoraan Ficuksen ylitse.
”Sinä olet…”
”Hiljaa”, Killjoy keskeytti. Hän ei tahtonut kuulla enempää.
”… rakas?”
Killjoy pysähtyi. Se ei voinut olla niin…
Puhdistajan viimeinen sana ei kuulostanut tältä itseltään. Tai ei ainakaan Ficukselta. Oli kulunut niin kauan siitä, kun Killjoy oli viimeksi kuullut sen äänen, että hänen piti ravistella päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan.
”Missä… missä minä olen?” ääni jatkoi. Puhdistajan suu liikkui, mutta ääni oli ilmiselvästi…
”… Niz?”
Kredipselleeni höyrysi edelleen valtavien hampaiden raoista, kun Puhdistaja kampesi itsensä seisomaan. Feterrat vilkaisivat toisiaan kummastuneena, mutta Killjoy ei antanut käskyä jatkaa tulitusta.
”Minä… en näe… muuta kuin sinut… Missä minä olen?”
”Kotona”, Killjoy vastasi. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Hänen järkensä kertoi, että kyseessä oli vain Ficuksen katala metku. Mutta hänen sydämensä tiesi totuuden. Se tiesi, kuka oli saanut vallan Puhdistajan mielisekamelskasta.
”Kotona?”
”Xen on vaarassa.”
”… Xen. Miksi?”
”Koska sinä myit hänet Abzumolle”, Killjoy syytti. Hän ei voinut estää sanojaan happamoitumasta. Hän tiesi jokaisen niistä olevan totta.
Puhdistajan katse kääntyi takaisin maahan kuin tämä olisi yrittänyt katsoa alas tukikohtaan läpi kiven ja metallin.
”Kuinka me… kuinka…?”
”Seinä, jonka olet tehnyt”, Killjoy selitti toiveikkaana. ”Se estää pääsyni sisään.”
”Seinä…” Niz tapaili. Hän kääntyi, mutta ei saanut kohdistettua katsettaan oikeaan paikkaan.
”En… en näe. Rakas, minä en näe mitään…”
Killjoy punnitsi vaihtoehtojaan. Edes vaimonsa äänen kuullessaan hän ei uskaltanut ottaa askelta lähemmäksi. Vaikka Puhdistajan suusta valuvat sanat vaikuttivat vilpittömiltä, Killjoy ei laittaisi itseään tulilinjalle kolmatta kertaa.
Feterrat laskeutuivat Puhdistajan molemmille puolille ja tarttuivat tätä olkapäistä ja ranteista. Killjoy laahusti mustaa lihaa taluttavien hopeisten sylinterien takana varovaisesti mutta jalat silminnähden vapisten. Matkaa barrikadille ei ollut paljoa, mutta Puhdistajan haparoiva askellus sai sen tuntumaan ikuisuudelta. Perillä feterrat irrottivat otteensa vihollisestaan ja antoivat tämän romahtaa vasten omasta lihastaan koostuvaa seinämää. Killjoy piti edelleen turvallisen välimatkan mutta oli nyt saapunut sen verran lähelle, että kuuli paremmin, mitä hänelle sanottiin.
”Tunnen sen…”
”Poista se”, Killjoy käski. Puhdistaja siveli seinämän mustaa pintaa yrittäen ymmärtää sen koostumusta. Sitten hän painoi kämmenensä sitä vasten ja huokaisi syvään. Tavanomaista suurempi määrä kredipselleeniä purkautui ulos tämän kallosta.
”Poista se…” Nizin ääni toisti. Tämä huokaisi syvään ja puristi kätensä nyrkkiin. Killjoy katsoi sanaakaan sanomatta, kun barrikadi alkoi liueta takaisin Puhdistajan kehoon. Reikä, joka seinään oli syntynyt, oli aluksi pieni, mutta se kasvoi silminnähden. Killjoy uskoi viimein. Hän marssi Puhdistajan rinnalle ja valmistautui kumartumaan aukosta läpi. Raskaasti huohottava liharuho hänen vieressään nosti katsettaan. Seinän ottaminen osaksi itseään otti selvästi voimille. Nizin oli ponnisteltava lisää. Hänen piti saada arkkikranat työskentelemään kanssaan. Hänen oli tehtävä se tyttärensä vuoksi. Mutta muinaista voimaa kutsuessaan hän manasi esiin jotain muutakin. Jotain, joka oli viimeiset minuutit viettänyt huutaen kauhusta oman mielensä pohjalla.
”… rakas.”
”Niz?”
Aukko oli miltei tarpeeksi suuri Killjoyta varten. Enää hetki. Aivan pienen pieni hetki.
”Väistä.”
Killjoyn ajatus ei kulkenut tarpeeksi nopeasti. Hän oli liian lumoutunut edessään aukeavasta reitistä. Liian tunteidensa sokaisema, että hän olisi osannut päätellä, mitä Niz tarkoitti.
Miksu oli kuitenkin kaiken aikaa tilanteen tasalla. Killjoyn haarniska liikkui kuin itsestään, kun Puhdistaja loikkasi häntä päin. Kralhi käytännössä taklasi itsensä pois hyökkäyksen tieltä. Katseen maan tomusta nostaessaan Killjoy huusi turhautuneena. Reikä seinässä oli alkanut sulkeutua samalla hetkellä, kun Puhdistaja oli irroittanut siitä otteensa. Oli toimittava nopeasti. Rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin, kun hän aloitti matkansa kohti sulkeutuvaa lihasta.
Matka kilpistyi feterraan, joka oli heitetty häntä päin. Molemmat rysähtivät maahan. Vaikka Killjoy sai itsensä irti metallisten käsien sotkusta nopeasti, tajusi hän heti joutuneensa ansaan.
Feterraa oli käytetty estämään Killjoyn näkyvyys siksi aikaa, että Ficus rynnisti eteenpäin. Tämän jalkojen lihaksilla oli ollut viimein niin pitkä hetki toipua, että tämän loikan taakse kerääntyi suunnaton määrä energiaa. Hiiltynyt maa murtui askeleen alla. Ficuksen isku lähestyi sellaisella vauhdilla, että Killjoylla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää sitä.
Mutta jollakin oli aikaa asettua väliin. Sivummalle käskytetty feterra oli alkanut toimia heti tilaisuuden tullen. Protokolla oli selvä. Killjoyn potentiaali orkesterin hyödyksi oli yhden feterran elämää suurempi.
Ficuksen isku osui hopeiseen rintakehään ja pirstoi sen. Jotain orgaanista hyllyi sen sisällä, kun isku paiskasi sen maahan. Yhdentoista sielun lihasvoima oli murtanut metallin kuin se olisi ollut posliinia. Feterra mätkähti maahan Ficuksen edessä antaen Killjoylle tämän tarvitsemat sekunnit kompuroida muutaman askeleen taaksepäin. Ficus yritti loikata tämän perään, mutta yritys kilpistyi hopeiseen kouraan, joka kamppasi tämän siihen paikkaan. Killjoyn raidetykit olivat heränneet ja repivät reikiä Ficuksen kehoon, mutta raivo piiskasi tämän arkkikranat parantamaan tavanomaistakin tehokkaammin. Tämän kulkua estävä feterra veti puoleensa Puhdistajan raivon ja jakamattoman huomion. Ennen kuin sen tykit ehtivät reagoida, oli Ficus jo nostanut sen tiukkaan puristusotteeseen. Killjoyn ja toisen feterran ei auttanut kuin lakata tulittamasta.
”Ongelma: Ote on luja. En pääse –”
Ääni tukahtui, kun Puhdistaja puristi feterran kasaan. Mustat lihakset pullistuivat ja arkkikranat kohisivat, kun pohjoisen maailman kestävin metalli kääntyi mutkalle hänen otteessaan. Kolme sen neljästä kädestä repeytyi irti, kun olento sisuksineen rutistui. Jotain ryöpsähti ulos sen rintakehään lyödystä reiästä, kun Ficuksen ote viimein hellitti. Feterran eloton ruumis rojahti maahan Killjoyn ja tämän avhrak-toverin järkytykseksi.
”… tulta”, Killjoy sai parahdettua, mutta Ficus oli jo loikannut. Ilman halki kiitävä potku ei läpäissyt kralhin rinnalla leijunutta hopeista purkkia, mutta tyrmäsi sen maahan, jonne se jäi sätkimään. Puhdistajan suusta purkautuvat höyryt olivat piiskanneet tämän raivohulluuden partaalle. Tämän sanoista ei saanut enää selvää. Itselleen karjuva musta peto käänsi seuraavaksi katseensa taas tätä piinaavaan teknodemoniin. Killjoyn ohjuspatterit reagoivat ilmestymällä puvun olkapäistä, mutta niiden laukaisu siltä etäisyydeltä olisi räjäyttänyt heidät molemmat infernoon. Siksi Miksu, tai Killjoykaan, ei avannut tulta. Vahingoittuneella pneumatiikalla he eivät ottaisi iskua vastaan myöskään käsin. Ilmaankaan ei ehtisi. Vaihtoehdot olivat vähissä.
Puhdistajan loikka kuitenkin keskeytyi. Ilmaan. Eikä Killjoylla, Miksulla, näiden komentokeskuksellisella apureita tai kummastuneella feterralla ollut mitään tekemistä ihmepelastuksen kanssa.
Vesikupla, jonne raivokkaan brakaksen tavoin huitova Puhdistaja oli joutunut, täyttyi kaasusta, joka pääsi viimein purkautumaan ulos tämän kallosta. Veden vellovaa kurimusta tämän ympärillä pyörittelevä hunakasvoinen toa tuijotti vakavana olentoa, jonka hän oli ansaansa napannut. Hän ei ollut uskoa, mitä Toa Ficuksesta oli tullut. Melkein yhtä hämmentynyt hän oli siitä, mitä oli tapahtunut Nui-Kralhille, mutta tämän hän kuitenkin tunnisti, joskin pääasiassa Xenin kertomusten perusteella.
”Pikästä aikaa, Killjoy”, Naho sanoi ja puristi kätensä yhteen. Maaperästä toan ympäriltä purskahti lisää vettä kuplaan, joka Puhdistajaa kahlitsi.
Killjoy huokaisi syvään. Ei ainoastaan täpärästä pelastuksesta, vaan myös siitä, keitä vanhan rintamatoverin mukana oli saapunut.
Nurukan oli hengästynyt mutta siitä huolimatta vetänyt kyntensä jälleen esiin. Hänen rinnallaan seisova sheriffi nosti hattua pois kasvojensa edestä nähdäkseen paremmin, mitä hänen siskonsa oli kaapannut kuplan sisään.
”Mexxi”, Killjoy tervehti. Tulen toa ei vastannut; tällä oli kiire vihata vedessä vellovaa näkyä. Ficus oli vain antautunut veden vietäväksi. Hän ei edes yrittänyt kamppailla kuplan sisällä kulkevaa virtausta vastaan. Kredipselleenikatkuista viimein eroon päästyään hänellä oli taas kärsivällisyyttä odottaa.
”Vaikea uskoa, että hän aiheuttaa niin paljon päänvaivaa”, Naho tuhahti itsevarmasti.
”Vangitseminen ei riitä”, Killjoy täsmensi. ”Emme pääse sisään ellemme polta tietämme läpi hänestä.”
”Kuuntelimme radiokeskustelujasi matkalla tänne. Tiedämme”, Naho jatkoi.
”Ja meillä on muutama idea”, Nurukan täydensi. ”Jätä Ficus meille ja valmistaudu murtamaan tiesi läpi heti tilaisuuden tullen.”
Killjoy ei voinut olla huomioimatta, millaisella varmuudella Nurukan jakeli käskyjä. Jotain oli tapahtunut hänen poissaolonsa aikana. Toan sanoissa oli enemmän sota-ajan kenraalia kuin koko siinä keskustelussa, jonka Killjoy oli tämän kanssa kuukautta takaperin käynyt.
”DIREKTIIVI: SUKULAISET?”
Killjoy nyökkäsi vastaukseksi feterran tiedusteluun. Hänen suurimman kaliiperin aseensa olivat edelleen jäähyllä. He tarvitsivat lisää tulivoimaa barrikadin murjomiseen, ja Killjoy tiesi täsmälleen, mistä sitä saisi.
Nurukan käänsi katseensa yläpuolellaan leijailevaan feterraan, avasi suunsa ammolleen ja käänsi katseensa kohti Killjoyta.
”Myöhemmin”, Killjoy aneli. Hän tiesi täsmälleen, mitä Nurukanin katse tarkoitti. ”Tapa minut myöhemmin.”
Mexxin käsi laskeutui maan toan olkapäälle ja auttoi tätä tasaamaan hengityksensä. Naho kiristeli hampaitaan samalla, kun Puhdistaja kuunteli orastavaa konfliktia leveästi virnuillen.
”Valmista?” Naho kysyi Killjoylta varmistuttuaan siitä, että Nurukan ei ollut tekemässä mitään hätiköityä.
”Minulla on idea”, Killjoy nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Jäljelle jäänyt feterra syöksyi tämän mukaan. Nurukan ja Mexxi ottivat asemansa Puhdistajan ympäriltä, kun Nahon kupla puhkesi ja päästi vankinsa vapaaksi kastellen maan heidän välistään.
Ficus laskeutui jaloilleen toajoukkion keskelle. Hän huokaisi syvään, venytteli niskojaan ja raksautti nivelet sormistaan malttamattomana.
”Kuin vanhoina hyvinä aikoina, ystävät?” hän pihahti. Revolverin laukaus Mexxin käsissä teki savuavan reiän Puhdistajan sanoihin ja kalloon. Yllättyneenä toan nopeasta reaktiosta ja pöyristyneenä tämän röyhkeydestä Ficus puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Mangain rippeet pystyisivät repimään häntä pahemmin kappaleiksi kuin Killjoy oli oli jo repinyt.
Kolmannella kerralla hervottoman pitkä salasana meni oikein. Ovesta kuului sihahdus lukituksen avautuessa. Salamannopeassa viuhahduksessa Xen oli sisällä ja ovi taas lukossa.
Hengästynyt vahkityttö nojasi selkänsä asevaraston jälleen sulkeutuneeseen oveen ja antoi kehonsa valua lattialle istumaan. Hänellä oli toivottavasti riittävästi etumatkaa, mutta aikaa ei silti ollut hukattavaksi. Hän vilkaisi sormeaan, johon omituinen kasvi oli kasvattanut kukkansa. Taistelun tiimellyksessä se oli menettänyt kaikki terälehtensä ja näytti nyt lähinnä surulliselta.
Xen huokaisi. Ensi töikseen hänen tuli saada olkapäänsä takaisin sijoilleen. Se ei ollut helppoa eikä varsinkaan kivutonta, mutta käyttämällä kaiken tahdonvoimansa hän sai sen tehtyä. Seuraavan minuutin hän käytti lähinnä huohottaen ja voimia keräten.
Pinnalla tapahtunut räjähdys kaiversi yhä hänen mieltään. Normaalitilanteessa hän olisi kysynyt Codylta, mikä sen olisi voinut aiheuttaa, mutta nyt hän osasi esittää vain valistuneen arvauksen, että niin suuren räjähdyksen voisi aiheuttaa vain sellaisen kaliiperin pommi, jonka räjähdysvoimakkuus mitattiin vähintään kilotonneissa. Oliko Ficuksella riittävästi tulivoimaa siihen, vai oliko kyseessä joku, joka taisteli tätä vastaan?
Siinä samaisessa huoneessa, jossa hän nyt istui, löytyi varmasti saman luokan räjähteitä. Hänen oli parempi ryhtyä tutkimaan asiaa. Jos hän pystyisi käyttämään makutaa panttivankina tätä itseään vastaan, hänellä olisi etulyöntiasema.
Asevarasto oli vain yksi monista mutta varmasti viime aikojen vierailluin. Cody oli näyttänyt Matorolle ja Umbralle paikkoja ennen näiden lähtöä Aft-Amanaan, ja Ko-Metrun katastrofin jälkeen myös Delevalle, Angienille ja Halawelle. Hyllyrivit ulottuivat silmänkantamattomiin. Vaikka hän ei ollutkaan Codyn kaltainen sotavälinemaanikko, hän muisti varaston pohjaratkaisun ja sisällön melko hyvin.
Täytyi liikkua. Xen huokaisi syvään ja nousi lattialta. Hänen olkaansa sattui yhä, mutta käsi toimi normaalisti. Hän nappasi viereiseltä hyllyltä kätevän näköisen varustevyön ja kiinnitti sen vyötäisilleen. Seuraavaksi mukaan lähti kertakäyttöinen ionilataus (pieni, moottoroitu, kiekkomainen kotelo), sitten kuusi minikokoista elementaalimiinaa (litteää, mustaa neliötä elementtiä vastaavan värisellä kuvakkeella), kolme savupommia ja lopuksi holosekoitin (kämmenen kokoinen pallo, josta ulkoni pieniä nuppeja).
Xen halusi korvata vammautuneen kätensä menetetyt ionikynnet edes jollakin, joten hän siirtyi hansikasosastolle. Nopealla silmäilyllä eniten joukosta erottui koodia BH-17 kantava käsine, jonka työnimeksi oli annettu ”Turmion Hansikas”. Xen luki tuoteselostetta.
Syöksee ranteestaan TurmanMunia®, joista kuoriutuu Turmion Agentteja. Agentit hakeutuvat kohdetta kohti automaattisesti.
Xenillä oli paljon kysymyksiä. Mitä olivat ”Turmion Agentit”? Ja miksi ”TurmanMuna” ensinnäkin kirjoitettiin noin ja toisekseen oli rekisteröity tavaramerkki? Ja omistiko Musta Käsi sen tavaramerkin?
Huone tärähti hieman, eikä Xen tiennyt, johtuiko se yläkerrassa tapahtuvasta räiskinnästä vai siitä, että joku jossain alhaalla oli alkanut myskää jotakin. Xen asetti Turmion Hansikkaan nopeasti käteensä sen kummempia ajattelematta ja siirtyi sitten BFG-osastolle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi käyttämään tuliaseita, mutta hänellä ei myöskään ollut nyt varaa nirsoiluun. Hänen täytyisi vain valita jotain, minkä käyttäminen oli automatisoitu mahdollisimman pitkälle, jolloin hänen ei tarvitsisi opetella ampumaan sillä.
Hän saapui oikealle hyllylle, jossa hänen eteensä levittäytyi mitä monipuolisin lajitelma ihan helvetin isoja pyssyjä. Puoliakaan niistä hän ei jaksaisi kantaa ulos huoneesta, joten vaihtoehdot rajautuivat kätevästi seitsemään pyssyyn. Xen selaili nopeasti aseiden kuvauksia ja päätyi siihen, että BH-64, työnimeltään ”Revin Sinulle Uuden”, oli se, mitä hän etsi. Lähes automaattinen olkapäällä kannettava sarjaminiohjuslaukaisin, jossa oli yhdeksän piippua aseteltuna kolmeen riviin. Kantamisen realistisuuden lisäksi se vaikutti siltä, että se toteuttaisi myös hänen toisen kriteerinsä pyssylle: kuvauksen mukaan ohjukset olivat riittävän kevyitä, että ase ei romahduttaisi kattoa vihollisen lisäksi myös hänen niskaansa.
Xen poimi tykin vierestä ammuspatteriston, joka oli rakennettu repuksi, ja nosti sen selkäänsä. Pari muuta yleishyödyllistä tarviketta päätyi hänen tarvikevyölleen vielä paluumatkalla ovelle. Hän oli niin valmis kuin sillä valmistautumisella pystyi olemaan, ja hän oli käyttänyt jo enemmän aikaa kuin hänen panikoiva mielensä halusi hänelle sallia.
Lopuksi Xen kävi vielä vilkaisemassa ydinräjähteiden osaston. Tultuaan lopputulokseen, ettei hän saisi kätevästi kannettua mukanaan mitään isompaa pommia muuttumatta hitaaksi ja kömpelöksi, hän hautasi ajatuksen makutan uhkailemisesta massatuhoaseella ja poistui varastosta.
Asevarastoihin johtava käytävä oli täydellisen hiljainen. Sentään pohjakerroksessa oli valot eikä hänen tarvinnut haparoida pimeässä tietämättä, tulisiko vastaan hänen kuudennelle aistilleen näkymättömiä perversioita. Kuudennesta aistista puheen ollen, hän alkoi saavuttaa aulatiloja ja tunsi viiden Kalin läsnäolon siellä. Xen pisti juoksuksi ja taittoi loput sata metriä käytävästä parissakymmenessä sekunnissa.
Hän saapui avaraan aulasaliin, ja näki ensimmäiseksi Kalit, jotka olivat asettuneet jonkinasteiseen taistelumuodostelmaan, kuin odottaen. Etummaisena seisoi häntä aiemmin puhutellut Hau-kasvo pidellen vaikuttavan näköistä miekkaa ja tämän takana neljä toveria: yksi, jonka haarniska oli lähes täysin valmis; toinen, jonka kasvoilla oli pystysuunnassa täsmälleen puolikas naamio ja jonka panssari oli niinikään täydellisen puolitiessä; kolmas, joka kantoi massiivista ja näyttävää keihästä; ja neljäs, jonka vasen ja oikea käsi vaikuttivat olevan eri paria. Keihäsmiehen keihästä ja Hau-kasvoisen miekkaa lukuun ottamatta epäkuolleet olivat löytäneet aseikseen vain satunnaisia metalliputkia. Jokainen kuitenkin piti kädessään jotain lyömäkelpoista. Rintamasuunta ei ollut hissikuilua kohti, jossa Xen sivusilmällä näki pudonneen hissin hieman kasaan menneen rungon kököttävän, vaan käytävään, joka oli lyhyin reitti aulasta henkilökunnan virkistäytymistiloina ennen tunnetulle osastolle. Sinne, missä Nimdan tuho oli romahduttanut ylemmän kerroksen ja mistä Xen oli joitain minuutteja sitten juossut asevarastoa kohti.
”Missä muut ov-” ”HILJAISUUS.”
Xen vaikeni välittömästi ja tuijotti intensiivisesti käytävään yhdessä Kalien kanssa. Hänen verensä ei aistinut mitään, eikä mistään kuulunut pihahdustakaan. Valot hieman välkkyivät, mikä oli hitusen huolestuttavaa.
He seisoivat siinä valmiudessa ainakin minuutin, eikä mitään tapahtunut. Xenin veri ei aistinut vieläkään mitään.
”Oletteko varmoja, että –”
Ja sitten hän tunsi sen. Jokin lähestyi nopeasti. Hän ehti hypätä taaemmas ja suojata kasvojaan uudella hanskallaan, kun koko virkistäytymistilojen suuntainen osa huoneen seinustasta räjähti helvettiin. Teräs- ja betonimurskaa lensi häntä kohti, mutta suurin osa isoista möhkäleistä ei yltänyt ihan häneen asti, vaikka hän tunsi pienempien murujen osuvan hanskaansa ja käsivarsiinsa.
Osa valoista oli rikkoutunut räjähdyksessä, mikä oli himmentänyt aulan valaistusta huomattavasti. Kalit seisoivat hievahtamatta paikallaan samassa muodostelmassa kuin hetki sitten. Xen oli vaikuttunut niiden määrätietoisuudesta.
Sitten jokin astui esiin savun ja pöllyävän tomun keskeltä. Xen huomasi nielaisevansa. Tilaan oli saapunut pitkä hahmo mustan ja purppuran väreissä. Jokin vaalea, hieman käärinliinaa muistuttava luikerteli tämän vartalon ympärillä eläväisesti, ikään kuin sillä olisi ollut oma tahto. Olennon naamion, jonka Xen tunnisti kyllä näkemiensä kuvien perusteella etäisesti suureksi Kanohi Avsaksi, läpi tuijotti pari julmia punaisia silmiä, ja terävähampainen suu oli levitetty katalaan virneeseen.
Kuin venytelläkseen, demoni levitti suuria, tummien sulkien peittämiä siipiään. Xen kavahti hieman huomatessaan siivistä tuijottavan häntä kohti herkeämättä useita lisäsilmiä, jotka eivät tuntuneet koskaan räpyttävän.
Makuta Abzumon fyysinen olemus ei kuitenkaan ollut se, joka herätti Xenissä pelonsekaista kunnioitusta. Kun Xen hapuili tätä kohti Elda-verensä voimalla, hän aisti jotain paljon suurempaa kuin mitä hänen edessään seisoi, aivan kuin makuta ei olisi kokonaan mahtunut kehoonsa. Tästä huokui jonkinlainen kauhistuttava aura, joka tuntui täyttävän koko huoneen.
Oliko Tarkastajankin läsnäolo ollut tällainen, ja oliko tämä vain kaikessa kohteliaisuudessaan peittänyt sen?
”Kas, teitä on lisää”, makuta totesi kolkosti kääntäen katseensa epäkuolleisiin. ”Tähän mennessä täytyy sanoa, että olen hieman pettynyt Kal-projektin hedelmiin. Odotin Tarkastajalta parempaa. Olisitteko te erilaisia? Voitte kokeilla onneanne tai vain poistua tieltäni. Sinänsä yhdentekevää.” ”VAITI, MAKUTA”, tätä lähin Kal sanoi lujasti. ”MAJAKKA ON TEHNYT PÄÄTÖKSENSÄ. VASTUSTAMME SINUA LOPPUUN ASTI.”
”Vai Majakka”, makuta naurahti. ”Aistinkin täällä alhaalla poikkeuksellisen valon kuvottavan läsnäolon… ja ehdin jo toivoa, että Ficus-kulta olisi epäonnistunut informoimaan minua varteenotettavan vastustajan läsnäolosta. Mutta joudun pettymään – täällä ei ole kuin uljaan Pakangan tähden tomuksi jauhetut tähteet.”
Xen yritti perääntyä hieman, mutta makuta käänsi katseensa jälleen takaisin häneen.
”Pahoittelut epäkohteliaisuudestani, arvon kenraali. Meitä ei olekaan esitelty. Minua kutsutaan Arkkitehdiksi. Ystävien kesken olen Abzumo, ja meistähän tulee pian ylimmät ystävät, eikö totta, kenraali? Vai saanko sanoa Xen?”
Makuta lipaisi huuliaan pitkän, liskomaisen kielen nopealla liikkeellä.
”VASTUSTAJASI EI OLE SANANSAATTAJA”, huusi toinen Kaleista, täysin haarniskoitu. Jokainen viidestä osoitti aseensa kohti makutaa entistä tanakammin.
”Teitä ei ole edes standardin toa-tiimin verran, raukkaparat”, Abzumo voivotteli rehellistä tavoittelevalla äänensävyllä, mutta tämän suupielet pyrkivät vienoon hymyyn. Xeniä kuvotti.
Sitten hän yhtäkkiä kuuli mielessään telepaattisen äänen.
”HYÖKKÄÄMME MERKISTÄSI. LAUKAISE HOLOSEKOITIN.”
Xen teki työtä käskettyä. Hän veti mainitun vempaimen tarvikevyöltään, käynnisti sen ja heitti sen sitten makutaa kohti. Pallomaisen esineen jokaisesta nystyrästä sinkoutui kirkas valonsäde, jolta Xen oli jo ehtinyt suojata itsensä sulkemalla silmänsä ja peittämällä kasvonsa.
Kuului Xeniä aiemmin metsästäneiden hirviöiden rääkäisyillekin vertoja vetävä korviariipivä kirkaisu. Kaikkien viiden Kalin hurjan sotahuudon kaiku kimpoili aulan korkeista seinistä.
Xen varmisti pakoreittinsä. Hän siirtyisi seuraavaksi lähellä olevaan avokonttorihuoneeseen. Hän asetti kaikki elementaalimiinansa seinään konttoreille johtavan käytävän oven ympärille.
Tähän oli kulunut noin kymmenen sekuntia. Xen kääntyi takaisin väliaikaisia aseveljiään kohti vain huomatakseen kauhukseen, että kolme viidestä oli jo kokenut hirvittävän tappion.
Kal, jonka haarniska ja kanohi peittivät täsmälleen vasemman puolen tämän kehosta, oli revitty kauttaaltaan kahtia pystysuunnassa niin, että haarniskan peittämä puolikas lojui makutan oikealla ja haarniskoimaton vasemmalla puolella.
Kal, jonka kädet olivat eri paria, oli kokenut kohtalonsa sillä, että sen selkäranka oli revitty irti sen kehosta, ja nyt painajaismaista tuhatjalkaista muistuttava ranka, jonka kärjessä Kalin pää vielä haukkoi henkeä, jota se ei enää koskaan saisi, makasi irrallaan päättömästä kehosta, joka oli vajonnut polvilleen lattialle.
Keihästä kantava Kal oli vielä hengissä, mutta liikkumaan se ei enää päässyt, sillä sen kaikki raajat olivat pirstoutuneet kymmeniksi sirpaleiksi lattialle – palasien seassa lojui sormia. Raajaton toan raato vain makasi avuttomana mahallaan lattialla irvistäen Xenin suuntaan. Keihäs lojui sen vieressä muutaman metrin päässä raajansirpaleiden joukossa.
Xen ei ymmärtänyt, miten kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti. Hauta kantava sekä täysin haarniskoitu Kal välttelivät makutaa parhaansa mukaan. Tämä oli aloittanut verkkaisen kävelyn kohti Xeniä samalla, kun Kal-soturit torjuivat aseillaan huoneen pimeiden nurkkien syövereistä syöksyvien mustien piikikkäiden lonkeroiden nopeita iskuja.
”Kenraali, tuollainen valopommi on vallan epämiellyttävä kokemus”, Abzumo tuumasi astellessaan lähemmäs ja lähemmäs. ”Minä luulen, että me aloitimme vähän väärällä jalalla.”
”Väärällä jalalla?” Xen naurahti hermostuneesti perääntyen käytävää kohti. ”Oletko tosissasi?”
”Tule suosiolla”, makuta maanitteli. ”Minä haluan satuttaa sinua, mutta kunnioituksestani Ficusta kohtaan lupaan olla tekemättä niin, jos vain luovutat minulle sen, mitä tulin hakemaan.”
Xenin hansikoimaton käsi nousi vaistomaisesti tarttumaan hänen kaulallaan painovoiman lakeja uhmaavaan riipukseen. Abzumo hymyili viekkaasti.
”Pyydän kauniisti. Nimdan siru. Minulle. Ja pääset vapaaksi. Enkä satuta, hmm, ystäviäsi enempää.”
”Pidätkö minua hulluna?”
”En hulluna vaan tyhmänä. Jos käyttäisit hieman sitä, mikä sinulla on aivojen paikalla, huomaisit, että vaihtoehtoja on kaksi: minä astun sirun saadakseni joko sinun kuolleen taikka sitten elävän ruumiisi yli. Sinä päätät, kumman.”
Xen pudisti päätään ja vastasi uhmakkaasti:
”Sinä olet vain paha, toisin kuin Matoro. Ja Matorokin onnistui aiheuttamaan pahaa jälkeä siruilla. Joten jos minulle on yksi oikea velvollisuus siunattu, se on olla luovuttamatta ainuttakaan niistä sinulle.”
”Lyhytnäköinen hölmö”, Abzumo naurahti ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Kapea moraalitulkintasi ei kiinnosta minua. Olen kaiken yläpuolella – hyvän ja pahan!”
”Ja luulet, että annan sirun jollekin, joka on moraalin yläpuolella?” Xen sanoi ivallisesti. Abzumon suu vääntyi irvistykseen.
”Hyvä on. Kunnioitan valintaasi.”
Varjolonkero läiskäisi väkivaltaisella liikkeellä Hau-kasvoisen Kalin toiselle puolelle huonetta.
”Olen kuullut Kal-metallista paljon hyvää”, Abzumo sanoi kääntyen täyshaarniskaisen Kalin puoleen. ”Ja sinä saat luvan ruokkia mielenkiintoani.”
Makutan rinnassa kylkiluut vääntyivät ulospäin repien tiensä ulos tämän lihasta ja paljastaen mustan kuilun tämän sisuksissa. Sitten verenpunainen, teräväkyntinen, valtava koura syöksähti ulos reiästä, tarttui Kaliin lukiten tämän kädet tämän kehoa vasten ja kiskoi tämän mukanaan kohti pahansuovasti hymyilevää mustaa enkeliä. Xen katsoi jähmettyneenä, kuinka Kal vain imeytyi makutan sisuksiin jälkeäkään jättämättä – ja sen tehdäkseen vääntyi väkivaltaisesti myttyyn mahtuakseen sisään reiästä. Hetken aikaa makutan olkapäässä kupli ja näytti siltä, kuin kirkuvat kasvot olisivat yrittäneet tunkeutua tämän ihosta ulos, mutta sitten se lakkasi. Kylkiluut palasivat luonnolliseen asentoonsa, ja liha kuroutui umpeen.
”Kiitos ruoasta”, Abzumo sanoi ja lipaisi huuliaan.
Sitten jotain odottamatonta tapahtui: makuta alkoi kiemurrella tuskissaan. Tämä oli itsekin siitä silminnähden hämmentynyt.
”Mitä…”
Xen oli kaikessa yllättyneisyydessään unohtanut, että hänen järkevin valintansa tässä kohtaa olisi ollut perääntyä käytävään, jonka oven hän oli valmistellut, sillä nyt hän todisti näkyä, johon ei todellakaan ollut valmistautunut: Makuta Abzumon lihasta alkoi sinkoilla Kal-metallin palasia ympäri huonetta. Suurimman osan romumetallista tämä syöksi ulos rinnassaan olevasta uudelleen avautuneesta reiästä, jonka sisään tämä oli Kal-soturin syönytkin, mutta jonkin verran erinäisiä palasia myös ikään kuin valui läpi makutan jaloista ja käsistä, niin kuin tämän liha olisi nestemäistä.
Sitten Xen kuuli viimeisen Kalin telepaattisen varoituksen jälleen päässään. ”MENE NYT, KUN MAKUTAN AJATUKSET OVAT MUUALLA!”
Xen havahtui siihen, että oli vain seisonut paikoillaan. Hän valmistautui perääntymään samalla, kun Hau-kasvoinen soturi hyökkäsi makutaa kohti. Se löi makutaa miekallaan, ja isku meni perille. Miekka ei ollut tarpeeksi terävä tai isku tarpeeksi vahva, jotta terä olisi lävistänyt makutan siiven, mutta tämä ainakin menetti tasapainonsa ja horjahti kauemmas Kalista.
Abzumo, joka oli lakannut oksentamasta metalliosia sisuksistaan, nauroi pöyristynyttä naurua.
”Hyvä on, Cestainu. Löysin hieman uutta kunnioitusta.”
Viimeinen terässoturi perääntyi muutaman askeleen ja otti taisteluasennon valmiina kohtaamaan makutan vastaiskun. Makuta kuitenkin vain nosti kätensä pystyyn kasvojensa vierelle ja napsautti sormiaan lakonisesti. Sillä samalla sekunnilla Kalin alle lattiaan syttyi jokin, joka näytti purppurasta valosta koostuvalta ympyrältä. Ympyrän sisällä oli jonkinlainen monimutkainen kuvio, mutta käytävän ovensuuhun tilannetta jännittämään jäänyt Xen ei ehtinyt nähdä sitä sen tarkemmin, kun ympyrän sisään jäänyt yllättynyt Kal syttyi välittömästi mustiin liekkeihin, jotka löivät kattoon asti.
Makuta alkoi ottaa jälleen laiskan hitaita askeleita Xeniä kohti. Vain parin askeleen jälkeen Kal oli jo sammunut, ja mustunut raato kaatui lattialle. Xen päätti viimein vetäytyä pakoreitilleen.
”Saan sinut kyllä kiinni”, kuului makutan vastalause, mutta Xen juoksi. Ja kun hänen aistinsa kertoi makutan olevan ovella, hän räjäytti miinat etälaukaisimella. Kaikkien kuuden eri pääelementin elementaalienergia purkautui yhtä aikaa ilmoille ja romahdutti käytävän päädyn Xenin takana.
Hetken kuluttua Xen oli saapunut konttoritiloihin. Sähköt olivat alkaneet pätkiä, ja täältäkin valot olivat enimmäkseen pois päältä, eikä katkaisijan rämpyttäminen vaikuttanut auttavan. Sabotaasia? Oliko makuta, tai kenties joku ylhäällä, tehnyt jotakin virransyötölle?
Xen mietti hartaasti, missä hän olisi parhaassa piilossa. Oliko piiloutumisessa edes mitään järkeä? Hänen täytyi tosissaan miettiä taktiikkaansa, jos hän halusi yrittää selvitä ulos tilanteesta. Kalit eivät olleet kestäneet kauaa makutaa vastaan. Xen valitsi satunnaisen työpisteen ja juoksi sen luokse. Hän vilkaisi käytävään, jonka toisen pään oli hetki sitten romahduttanut, eikä nähnyt ketään. Mutta hän tunsi makutan lähestyvän läsnäolon. Hän kyyristyi pöydän alle ja jäi odottamaan oikeaa hetkeä hyökätä.
Valot välkähtivät viimeisen kerran ja sammuivat sitten kokonaan; pelkästään tietokoneiden merkkivalot loivat pienenpientä himmeää hohtoaan niin, että huoneessa ei ollut aivan säkkipimeää. Xen tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäpiitään pitkin ja havaitsi jonkinlaisen sumuntapaisen leviävän lattialle peittämään koko huoneen. Tämä ei voinut luvata hyvää.
”Kenraali, kenraali”, kuului ääni varjoista. Xen yritti tunnustella makutan sijaintia aistillaan, mutta tämä vaikutti olevan… kaikkialla? Ja ei missään yhtä aikaa. ”Missä oletkaan? Tule leikkimään! Et voi pysytellä piilossa kauaa!”
Xen yritti hillitä ajatuksiaan. Makutat olivat telepaatteja. Voisiko tämä saada vihiä hänen sijainnistaan pelkästään ajatusten voimalla?
”Käy tanssiin, kanssani valssiin”, alkoi laulu kuulua pimeydestä. ”Kohta kuolema kiinni saa.”
Karmiva melodia vain lisäsi Xenin ahdistusta. Ääni kaikui ympäri huonetta, eikä sen lähdettä ollut helppo paikallistaa kuulonkaan avulla. Lattialla vellovaa usvaa kerääntyi hänen jalkoihinsa. Sitten yhtäkkiä viereinen työpiste pirstoutui romuksi väkivaltaisesti räsähtäen.
Tällä kertaa huoneen vastakkaisella puolella oleva työpiste murskaantui. Rauhoitu, Xen, nuori kenraali yritti tolkutella itselleen. Se yrittää vain saada sinut hermostumaan ja tulemaan esiin.
Niin, paitsi jos se sattui osumaan juuri siihen työpisteeseen, jonka suojassa hän juuri nyt kökötti. Kaiken lisäksi hänestä tuntui kuin jokin olisi kosketellut hänen kallonsa sisäpintaa. Yrittikö makuta murtautua hänen mieleensä juuri silläkin hetkellä? Se ei tosin tuntunut kovin väkivaltaiselta, niin kuin hän olisi kuvitellut, vaan lähinnä melko epämiellyttävältä.
”Käy tanssiin, kanssani valssiin, eikä meitä voi koskettaa.”
Jos Xen olisi uskaltanut, hän olisi halunnut nauraa halveksivasti. Hän ei kyllä tanssisi kenenkään muun kuin Matoron kanssa. Muutama rivi Xenin takana jälleen yksi työpiste rusentui.
”Kohta liekkiin leimahtaa, katoaa ilma ympäriltä kahden.”
Matoro oli voittanut tämän hirviön kerran, se ei siis voinut olla mahdotonta. Hänen vain täytyisi keksiä keino. Mitä hän tiesikään makutoista?
”Minä rakastan sinua.”
Ei. Tätä hän ei aikonut sietää.
Xen pomppasi pystyyn piilopaikastaan ja antoi rakentinheittimensä laulaa. Joka liipasimenvedolla yhdeksän pientä ohjusta syöksyi siihen suuntaan, mihin laitteen intuitiojärjestelmä ikinä tulkitsikaan Xenin tähtäävän. Koska makutaa ei näkynyt missään, Xen räiski miniraketteja hieman joka suuntaan.
Pimeydestä kuului naurua ohjusten räjähdellessä pitkin seiniä. ”Vai Kuralumi”, sanoi ääni kaikkialta. ”Todellako, kenraali? Hänkö lupasi sinulle tanssin? Voi, niin sääli…”
Sitten Xen tunsi pahansuovan läsnäolon vahvasti takanaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki makutan vain puolen metrin päässä itsestään. Siinä hetkessä hänen ainoa perääntymisvaihtoehtonsa huonekaluihin törmäämättä oli taaksepäinvoltti, jossa hän onnistui juuri, kun makutan pitkä käsivarsi kurottui häntä kohti. Hän tunsi, kuinka huoneen jokaiselta reunalta sinkoutui piikikkäitä lonkeroita häntä kohti, mutta onnistui väistämään niidenkin sivallukset ja perääntymään edelleen huoneen takaosaa kohti.
”Sinuun upotettu Kanohi Eldan mahti on kyllä kieltämättä hieman kiusallinen”, makuta tuhahti ärtyneenä. Punaiset silmät hehkuivat pimeydessä. ”Voisimme tehdä asialle jotakin.”
Xen oli laskeutunut pöydälle yhdellä reunimmaisista työpisteistä tehtyään tilaa itsensä ja makutan väliin puolen huoneen verran. Ammukset olivat jo lopussa, joten hän heitti raketinheittimensä sivuun ja pudotti ammusrepun selästään. Oli aika testata, miten typerän hanskan hän oli tullut valinneeksi asevarastosta. Hän osoitti nyrkkiin puristetun kämmenensä vastustajaansa kohti ja painoi nappia hansikkaassaan, jolloin sen ranteessa olevasta säiliöstä ampaisi biljardipallon kokoinen möykky kohti makutaa.
”Liian hidas!” makuta karjahti samaan aikaan kuin Xen ampui, ja varjolonkero viilsi ilmaa Xenin lähellä. Xen ei tuntenut mitään, mutta hänen verensä kertoi hänelle hänen kyynärvartensa tekevän ilmalentoa kohti naapurityöpistettä. Hänen verensä myös teki parhaansa antaakseen sille pöydälle, jonka päällä hän juuri seisoi, uuden pinnoitteen. Kipu iski hetkeä myöhemmin, ikään kuin hänen kehonsa olisi tajunnut viiveellä jotain tapahtuneen. Hän vajosi vasemman polvensa varaan yrittäen tukahduttaa tuskanparahduksensa ja tarttui vaistomaisesti kädentynkäänsä.
Sillä välin ammus, jonka hänen juuri menettämänsä raaja hanskoineen oli laukaissut, oli poksahtanut ilmassa ja levittänyt sisältönsä makutan ympärille. Makuta kurtisti kulmiaan epäuskosta.
”Kenraali, mitä ihmettä sinä –”
Tämä ei ehtinyt viimeistellä lausettaan, kun kymmenet pienet, noin jalanmittaiset mekaaniset biomenninkäiset alkoivat kaikki juosta tätä päin. Saavutettuaan tämän ensimmäinen robottimenninkäinen tarttui kiinni tämän kehosta, käänsi pienen katseensa suoraan ylöspäin kohti tämän kasvoja, rääkäisi korviahuumaavasti ja tuhosi lopuksi itsensä aivan tarpeettoman isolla räjähdyksellä.
Xen tunsi kuumuuden toiselle puolelle huonetta asti. Tietokonesali oli muuttunut nopeasti sotatantereeksi, kun makuta oli joutunut silmittömän tykityksen kohteeksi. Tämä yritti tuhota kimppuunsa käyvät pikku tuholaiset, mutta niitä tuli juuri niin eri suunnista ja riittävän usein, että se ei kummemmin auttanut. Kattoi alkoi sulaa räjähdysten kuumuudessa, ja kaikki makutan lähistöllä olevat kalusteet lentelivät ympäri nurkkia.
Räjähdysten lieskat paljastivat Xenille, kuinka paljon verta hänen katkenneesta kädestään oli roiskunut pöydälle ja lattialle. Hän väisti nopeasti päänsä yli seuraavan räjähdyksen voimasta lentävää pöytää ja haki sitten vyöltään ilmastointiteippiä, jolla yritti yhdellä kädellä epätoivoisesti teipata toista kättään pysäyttääkseen vuodon. Onneksi pimeyden valtiaan huomio oli jossain aivan muualla pienten robottien juostessa yksi kerrallaan itsemurhapommittamaan tätä.
Nopeaan teippaukseensa tyydyttyään Xen lähti kaaoksen turvin jälleen juoksuun räjähdysten säestämänä. Hän tiesi, että tässä kohtaa hänen ainoa toivonsa oli vain pelata aikaa, kunnes apujoukot saapuisivat.
”APUJOUKOT EIVÄT SAAVU, XEN!” makuta ärjyi taakse jääneestä huoneesta kuin vastatakseen Xenin ajatuksiin. Xen oli viimein saanut tämän todella suuttumaan. Joko siis hanska oli ollut todella hyvä tai todella, todella huono valinta, näkökulmasta riippuen.
Seuraava etappi oli huone, johon he olivat lukinneet karanteeniin asetetut vahkit. Se oli ehkä koko kerroksen huonoin paikka hänelle paeta, sillä jos Bianca pystyisi jotenkin käynnistämään nukkuvat vahkit, hän olisi entistä pahemmassa pulassa. Muualla ei kuitenkaan ollut yhtä avonaisia huoneita, eikä hän ollut lainkaan varma pystyvänsä välttelemään makutaa ahtaissa tiloissa.
Xen juoksi läpi käytävän katsomatta taakseen. Hänen kädentynkäänsä särki armottomasti, ja takaa yhä kuuluvat räjähdykset saivat korvat soimaan. Viimein päästyään heidän leikkimielisesti vahkityrmäksi ristimänsä holvin ovelle hän uhrasi vielä muutaman kalliin sekunnin sille, että kääräisi lisää teippiä kädentynkänsä ympärille. Sitten hän pyöräytti holvin oven lukituksen auki, mikä oli melko vaikeaa yhdellä kädellä, ja astui sisään. Ovea ei saanut lukkoon sisäpuolelta, joten hän ei voinut edes muuttaa sitä vielä yhdeksi esteeksi makutalle.
Huoneen valot syttyivät ja paljastivat avoimen, pyöreän tilan keskellä holvia. Kattoa kannattelevat metallipalkit kehystivät keskellä olevaa tyhjää tilaa kuin pilarit; ehkäpä huoneen suunnittelija oli ottanut mallia kaupungin suvien klassisesta arkkitehtuurista. Holvi oli ehkä alun perin suunniteltu arvotavaroiden säilyttämiseen, mutta niin kauan kuin Xen vain muisti, se oli ollut tyhjillään, tähän asti. Nyt seinien ja pilarien väliin jäävä tila oli täytetty kokonaan vieri viereen asetetuilla vahkiyksiköillä. Ne vaikuttivat täysin sammutetuilta, mutta epäilys kalvoi Xenin sielua. Heräisivätkö ne hetkenä minä hyvänsä ja alkaisivat puhua kellonaisen äänellä?
Xen asettui pilarimaisten palkkien reunustaman kehän ovea vastakkaiselle puolelle ja valmistautui. Hänen päässään alkoi muodostua viimeinen hyökkäysstrategia.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun ovi aukesi aavemaisesti naristen. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä koko sen ajan, kun makuta asteli varjoista valokeilaan, joka valaisi hyvin koko kehän. Tämä pysähtyi muutaman metrin päähän Xenistä ja arvioi häntä hieman katseellaan. Sitten tämä levitti kätensä kuin kutsuksi astua syleilyyn ja sanoi: ”Pistä pahintasi, Sanansaattaja. Anna minulle kaikkesi.”
Xen sytytti ehjän kätensä ionikynnet. Purppurat salamat alkoivat säkenöidä Abzumon sormissa. Xen ampaisi niin nopeaan syöksyyn kuin vain suinkin pystyi. Makuta osoitti kätensä hänen suuntaansa, ja purppuraiselta sähkövirralta näyttävä räiskyi häntä kohti. Hän kierähti nopeasti pois alta ja jatkoi syöksyään hieman eri kulmasta. Abzumo osoitti toisen kätensä häntä kohti, ja sähkö virtasi sinnekin. Xen kierähti jälleen, ja savupommi iski lattiaa. Näkyvyys heikkeni huomattavasti.
”Savu ei auta sinua, Xen-rakas. Minun ei tarvitse nähdä sinua tuhotakseni sinut.”
Xen iski loputkin savupommit maahan hieman etäämmällä. Sitten hän viritti ionilatauksen ja jätti sen lattialle. Purppurat salamat kiersivät huonetta, ja Xenin täytyi väistää niitä useita kertoja lähes kirjaimellisen salamannopeilla liikkeillä.
Sitten voimakas ilmavirta puhalsi kaiken savun syrjään. Abzumo oli yksinkertaisesti heilauttanut siipiään kertaalleen voimakkaasti.
”On aika lopettaa leikki”, tämä sanoi astellen Xeniä kohti.
”Enpä usko”, vahkityttö vastasi ja laukaisi ionilatauksen, jonka päälle makuta oli juuri astunut. Ionihäkki purkautui laitteesta ja sulki makutan sisäänsä. Tämä rääkäisi yllättyneesti, mutta ei ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Xen oli jo häkin vieressä. Hän puukotti häkin läpi kynsillään useita kertoja; luonteensa vuoksi häkki päästi ionihyökkäykset lävitseen vaivatta. Näytti siltä, että ionikynsien pistot upposivat makutaan hyvin.
”Älä aliarvioi minua, tyttö!” makuta ärjäisi. Sitten tämän keho alkoi paisua joka suuntaan ja vain sekunnin murto-osissa se oli jo täyttänyt koko ionihäkin massallaan. Xen hypähti refleksinomaisesti taaemmas ja juuri ajoissa, kun ionihäkki räjähti väkivaltaisesti kappaleiksi.
Abzumon paisuvasta kehosta kasvoi kaksitoista pitkää, luisevaa hämähäkkimäistä raajaa, samalla kun alkuperäiset jäsenet olivat kaikki kadonneet mustaan massaan. Jokainen jalka iski kiinni johonkin kohtaan holvin kattoa tai seinää niin, että se möhkäle, joka makutasta oli tullut, roikkui ilmassa useiden metrien korkeudessa. Sitten möhkäleestä työntyi ulos paksu, pitkä lonkeromainen uloke, jonka kärkeen alkoi muodostua makutan alkuperäisiä kasvoja jonkin verran muistuttava pää. Käärmemäiseen päähän avautui kahden perinteisillä paikoilla olevan silmän lisäksi useita muita silmiä, ja kun se avasi valtavan kitansa, se paljasti kymmenien terävien hampaiden rivistöt. Seuraavaksi makutan kehosta putkahti ulos kolme paria pitkiä käsivarsia. Jokaisen kämmenen sormet olivat kuin raateluun tarkoitettuja teriä.
Makuta ei edes liikuttanut suutaan, kun demoninen nauru kaikui ympäri huonetta.
”MITÄ MATORO TEKISI NYT, XEN? MIETI TARKKAAN!”
Tämän ääni oli yhtä aikaa todella korkeaa kirkunaa ja todella matala mörinää, ja äänen voimakkuus tuntui kuurouttavan kovalta.
Xen huitoi ainoan kätensä ionikynsillä makutan häntä kohti iskevien kourien suuntaan pitääkseen niitä loitolla, mutta lopulta hän ymmärsi, että siitä ei ollut mitään hyötyä. Hän laittoi nyt kaiken energiansa nopeuteen väistelläkseen kuuden eri käden silpovia iskuja ja haukkaavan kidan syöksyjä.
Koska Xen onnistui väistämään kaikki makutan fyysiset iskut täpärästi, tämä näytti vaihtavan taktiikkaa ja nosti kehonsa Xenin ulottumattomiin lähelle kattoa. Sitten lattia alkoi täyttyä noin Xenin sisäänsä sulkevan kokoisista purppuraisista valoympyröistä. Jokaisen sisällä oli kuusikulmainen tähti, ja ympyröiden reunoja pitkin kulki tekstiä Xenille tuntemattomalla kielellä. Xen ei halunnut jäädä yhdenkään ympyrän sisään. Hän hyppeli sinne tänne välttäen alleen syttyviä ympyröitä kuin ruttoa. Ja hänen pelkonsa lunastettiin, kun yksi kerrallaan ympyröistä suihkusi jotain, mikä näytti nestemäiseltä valolta sekä mustalta savulta pienimuotoisen räjähdyksen saattelemana.
Xenin onnistui välttää jokainen ympyrän aktivoituminen, mutta ongelmat alkoivat, kun hän huomasi, mitä ne olivat jättäneet jälkeensä. Aina siinä kohtaa, missä ympyrä oli aktivoinut, oli lattiassa reikä – aina loppuun saakka. Makutan räjähdykset olivat polttaneet tiensä läpi kymmenestä metristä betonia, terästä ja maa-ainesta paljastaen alla odottavan loputtoman kuilun, jonka yllä koko tukikohta lepäsi. Lattian pinta-ala oli kutistunut kymmenekseen alkuperäisestä, ja tarvittiin kaikki Xenin ketteryys ja huomiokyky, että hän ei vain pudonnut kuolemaansa.
Hän hyppäsi pois viimeisen taikaympyrän alta ja oli tähdännyt laskeutuvansa holvin sisäkehän reunalle teräspalkkien sekaan. Mutta hän ei ollut päässyt perille asti tuntiessaan valtavien leukojen puristuvan kummankin jalkansa ympärille. Tuntui voimakas puristuksen tunne polvien yläpuolelta, ja Xen näki epäterveen määrän vaaleanpunaista verta roiskuvan pitkässä kaaressa pitkin pilarimaisia palkkeja ja tiedottomina seisovien vahkien päälle. Hänen pohjattoman kuilun suunnakseen ottanut ilmalentonsa päättyi siihen, kun lattian rippeistä sinkoutui kahdesta eri suunnasta musta piikki, joista kumpainenkin lävisti hänet, yksi rinnan ja toinen selän puolelta.
Xen tunsi kuuman verensä valuvan piikkejä pitkin. Osa siitä tippui kuiluun – ainakin siihen asti, että kaikki lattiassa olevat aukot peitti sama musta, kova materia, josta piikitkin koostuivat. Hän käänsi katseensa kohti huoneen kattoa. Hirviömäinen otus oli kadonnut, ja kun hän laski katsettaan sen verran, mitä siinä lävistettynä roikkuessaan pystyi, hän näki makutan alkuperäisessä muodossaan kävelevän häntä kohti ja taputtavan hitaasti käsiään. Hän ei kuullut muuta kuin kimeää vinkunaa. Kipu oli viedä häneltä tajun. Sitten makutan läpitunkeva puhe repi tiensä läpi hänen kuuloelimiään vaivaavasta tinnituksesta.
”Hyvin taisteltu, kenraali Xen. Ottaen huomioon, että sinua ei todellakaan ole suunniteltu taisteludroidiksi, olen jopa melko vaikuttunut.”
Mustalla massalla paikatulle lattialle Xenin alla oli alkanut muodostua mittava lammikko. Makuta katseli veren valumista mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Kuinka paljon sinun pitää menettää verta, että kuolet? Kuulemani mukaan se on ainoa riski tässä. Voin tehdä sinulle lähes mitä vain, etkä sinä edes kuole siihen. Täydellinen asiakas!”
Xenin suusta ei lähtenyt muuta kuin ähinää.
”Tiedätkö, kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti ja siveli kämmenellään tämän poskea, ”rakkaus on tunteista vaarallisin. Nimdan sirun vastaanottaminen Kuralumelta on melko varmasti elämäsi huonoin päätös.”
Xenin silmissä sumeni. Hänen tietoisuutensa alkoi himmetä. Makutan sanat iskivät kuin veitsenterät hänen kalloonsa.
”Kenraali, kenraali. Sinulla ei ole vielä lupaa kuolla.”
Xen tunsi, kuinka hänen silmänsä avautuivat väkisin. Makuta tarttui kämmenellään hänen leuastaan ja väänsi hänen katseensa kohtaamaan omansa. Terävät kynnet naarmuttivat hänen kasvojaan. Hän olisi tuntenut enemmänkin inhoa, mutta ymmärrys siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, oli siirtänyt henkeäsalpaavan hädän kaikkien muiden tunteiden päälle. Tapa, jolla häntä tarkoituksenomaisesti silvottiin, oli viimein iskostunut häneen. Hän ei kuitenkaan kyennyt enää rimpuilemaan. Hän olisi epätoivoisesti halunnut ilmentää hätäänsä jotenkin, mutta ainoaksi vaihtoehdosti makutan otteessa jäi huutaa. Eikä huuto ollut hallittu tai kohdennettu kenellekään. Se oli kuollettava, suodattamaton hätä, joka purkautui hänen sisältään, koska se oli ainoa ja viimeinen asia, johon hän enää kykeni.
”Nyt, kun tiedän tästä ihanasta vuosisadan rakkaustarinasta”, Abzumo sanoi ja virnisti häijysti, ”minun on aivan pakko lähettää viesti!”
Taistelu pinnalla muistutti vanhoja päiviä. Niitä, joiden aikana Metrut ja niiden suojelijat olivat kamppailleet olemassaolostaan, kun varjot idästä olivat halunneet ne kouriinsa. Kolmen toan elementtihyökkäykset leiskuivat Onu-Metrua pitkin, kuin sota olisi yhä raivonnut. Toien liikkeistä ajan kulkua ei nähnyt. Jokaisella oli vyön alla lukematon määrä kamppailuja. Nimi ”Mangai” oli siunattu heille syystä. Ja vaikka Ficusta runnottiin nyt ohjusten sijasta häntä ympäröivillä elementeillä, oli hänen myönnettävä, että hänen aikaisempi arvionsa oli ollut väärässä. Mangain rippeet pystyivät sittenkin repimään hänet kappaleiksi.
”Luovuta jo, ääliö!” Mexxi huusi samalla, kun Puhdistajan liha paloi hänen revolverinsa laukauksien jäljiltä. Elementaalienergian luomat luodit korvensivat mustaa massaa karrelle vielä pitkään senkin jälkeen, kun ne olivat läpäisseet sen. Arkkikranat sykkivät kuitenkin ehtymättä Puhdistajan sisällä, kun tämä rynni taas toia kohti.
Nahon silmät hohtivat hänen ottaessaan yhteyden veden alkuvoimaan. Hän kurkotti kohti Ficusta ja alkoi repiä irti tämän kehossa olevaa kosteutta. Ficus kuivui hetkessä luurankomaiseksi rusinaksi veren ja kudosnesteiden jättäessä tämän kehon. Solina täytti taistelukentän, kun loputon virta Ficuksesta kiskottua nestettä pyyhkäisi entisen omistajansa lävitse. Sietämätön olotila ei tietenkään kestänyt pitkään arkkikranan uusiessa tämän tuhoutuneet kudokset, mutta heti uudestaan Nahon käsivarsien pyörivät liikeet kutsuivat vesimolekyylit tämän sisästä. Joka kerta, kun Naho kiskaisi, olivat Mexxin luodit hetken aikaa entistä tehokkaampia.
Kirkkaana loimuava uppopaistettu Ficus ei saanut enää askeltakaan eteenpäin, kun Nurukanin kiviesteet nousivat kuin tyhjästä pysäyttämään hänen etenemisensä. Hän kiinnitti kuitenkin huomionsa siihen, että Nurukanin päivän toinen kamppailu alkoi nyt viimein pikku hiljaa näkyä tämän liikkeissä. Maaesteet, joita tämä hänen eteensä nosti, alkoivat ilmestyä hitaammin ja hitaammin. Lopulta hän löysi mahdollisuutensa. Ilmiliekeissäkin hän onnistui keräämään tarpeeksi liike-energiaa loikatakseen kitukasvuiseksi jääneen esteen ylitse.
Mexxin Hau-suojakenttä torjui kuitenkin Ficuksen hyökkäyksen, ja hänen laukauksensa osuivat tämän selkään ja jalkoihin. Omasta virheestään toivuttuaan Nurukan veti kirjaimellisesti maan Ficuksen alta, ja Naho sulki tämän tämän omasta lihasta revityn nesteen sisään.
”Mexxi, painekattila?” Naho murahti. Mexxi nyökkäsi ja huusi:
”Nurukan, väistä!”
Nurukan hypähti ilmaan ja laskeutuessaan painui syvälle maan sisään. Ficus pääsi ulos kuplasta ja lähti syöksymään naisia kohti kuin höyryjuna. Naho keräsi kaiken liikenevän energiansa ja alkoi syöstä tasaista vesisuihkua tätä kohti. Ficuksen täytyi olla hieman vaikuttunut veden määrästä, koska hän tiesi, miten kuluttavaa elementaalienergian muuttaminen materiaksi oli. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, miten ärsyttävää tsunamin alle jääminen oli.
Ficukselta meni veden seassa pyristellessään täysin ohi, että Mexxi oli hypännyt hänen ylitseen. Naho varmisti, että Ficuksen yli vellonut vesi palasi aina takaisin kiertoon. Paine oli valtava. Mexxi keskittyi luomaan niin kuuman liekin kuin suinkin mahdollista ja vapautti Ficuksen läpi syöksyvää vettä kohti niin kuuman aallon, että se lähestulkoon muutti maan tämän alta plasmaksi. Välittömästi suurin osa vedestä muuttui vesihöyryksi ja kuumeni siitä vielä pidemmälle repien kaiken lihan Ficuksen ympäriltä. Mexxi itse säästyi brutaalilta kasvokuorinnalta naamiovoimansa avulla.
Sisäelimet valuivat savuavan Puhdistajan lähes luihin asti sulaneille reisille. Tämän luuranko oli selkeästi nähtävissä. Naho ja Mexxi juoksivat syrjemmälle ja löivät kämmenensä yhteen onnistumista riemuiten. Hieman heidän takanaan Nurukanin pää putkahti pilkistämään ulos maankuoresta.
”Neidit voivat jättää juhlimisen myöhemmäksi”, hän totesi sylkien multaa suustaan. ”Tuo ei toimi kovin pitkäksi aikaa.”
Ja niin tosiaan Puhdistajan keho regeneroitui jälleen ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Ficuksen mitta alkoi olla täynnä. Tämä avasi suunsa heti, kun uusi sellainen oli valmistunut, ja huokaisi:
”Kai te ymmärrätte tekevänne turhaa työtä?”
Kolme toaa katsoivat jälleen ehjäksi uusiutunutta vastustajaansa turhautuneina.
”Kauanko voimme jatkaa tätä?” Naho parahti järkyttyneenä siitä, että hänen Mexxin kanssa suunnittelemansa pomminvarma, kenties sotarikokseksikin laskettava tekniikka ei ollut täydellisesti tuhonnut vihollista. Hän kutsui jo maaperän kosteutta puolelleen, mutta hänenkin liikkeissään alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Lihabarrikadi Ficuksen takana oli säilynyt koko taistelun ajan täysin ehjänä. Mangain yhteyshyökkäys ei ollut saanut aikaan sen enempää kuin Killjoyn pommituskaan.
”Ficus näkee tulevaan. Hän vain pelaa aikaa”, Nurukan huusi Nahon veden kohinan ylitse. Mexxiltä Nurukanin selitys jäi kuulematta. Tämä oli laukaissut lippaallisen luoteja hitaasti lähestyvän Puhdistajan päähän tuloksetta.
Nahon uusi kupla oli sitonut Ficuksen jälleen paikalleen, mutta tällä kertaa se onnistui vain vaivoin pysäyttämään tämän kulun. Virtaava vesi esti tätä kyllä astumasta eteenpäin, mutta edes Mexxin avustuksella he eivät enää saaneet tätä enää perääntymään. Oli mahdotonta sanoa johtuiko se pitkittyneen taistelun aiheuttamasta väsymyksestä vaiko siitä, että Ficus oli lopen kyllästynyt murjotuksi tulemiseen ja vain päättänyt puskea vastaan kovempaa.
Nurukanilla oli kuitenkin ässä hihassaan. Ajatus, jota hän ei ollut verestänyt vuosikymmeniin, mutta jonka mahdollisuus oli vellonut hänen muistoissaan siitä lähtien, kun hän oli saanut ne takaisin. Hän oli alkanut ajatella sen mahdollisuutta välittömästi Nahon ja Mexxin Ko-Metrun puolella tavattuaan. Viimeinen valttikortti epätoivoiseen tilanteeseen.
”Muistatteko mitä teimme kanohikäärmettä vastaan? Ehkä on sen aika taas?”
”Nyt? Täällä?” Naho muisti. ”Emme ole nähneet häntä vuosiin.”
”Nyt jos koskaan on hänen aikansa astua estradille”, Nurukan sanoi jämäkästi.
Ficusta pidättelivät sillä aikaa lähinnä Mexxin luodit, eikä häntäkään tarvinnut paljoa suostutella. Kaikki oli laitettava peliin. Nahon pöyristynyt katse kulki hänen veljestään hänen siskoonsa ja takaisin. Kaksi kolmesta oli vakuuttunut siitä, että heidän vanha ystävänsä olisi oikea ratkaisu. Kaksi kolmesta. Hänen tarvitsisi ainoastaan antautua heidän tahdolleen.
Kupla, jossa Ficus räpiköi, alkoi kuplia, kun Mexxi lämmitti sen kiehuvan kuumaksi ja täydessä harmoniassa siskonsa kanssa leijutti porisevan pallon kohti taivasta. Nurukan nosti kätensä pystyyn, ja taistelun pirstoma maa totteli. Maa-ainesta virtasi kuplaan tonnikaupalla juuri, kun tuskasta huutava Puhdistaja oli ponkaisemassa kuplasta irti. Maa puristi tämän takaisin kuplan sisään ja sekoittui kahden muun elementin joukkoon. Mexxi puristi silloin kätensä nyrkkiin ja puski kaiken irti saamansa lämmön kuplaan. Maa-aineskin suli lopulta sen sisään sulautuen Ficuksen massaan. Vesipallo oli sulanut yhtenäiseksi laavamamöhkäleeksi, jonka seassa Puhdistajan tietoisuudet nyt velloivat. Hetki oli täydellinen. Naho läimäisi kätensä voimalla yhteen ja elementtipallo räjähti korviahuumaavasti.
Haju oli hirvittävä. Laavassa ja omassa kudosnesteessään keitetty kasa vetelää mössöä yritti nousta seisomaan, vaikka sen luut olivat käytännössä sulaneet kasaan. Vanha kuollut aines valui pois uuden tilalta. Mutta ei riittävän nopeasti. Ficus tiesi oikein hyvin, mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hän tiesi, että hän ei ollut tarpeeksi nopea estääkseen sitä. Välittömästi, kun hänen aivonsa olivat regeneroituneet, hän tunsi sen, mitä tapahtui. Kun jokin muinainen laskeutui hengellään Onu-Metrun sydämeen.
”Tulkaa luoksemme, Akamain ja Wairuhan veljet ja siskot. Siunatkaa meitä läsnäolollanne!” toat huusivat yhteen ääneen. Kaikki kolme iskivät nyrkkinsä yhteen niin, että kipinä lensi. Toa-voima virtasi heidän välillään ja heidän lävitseen. Valoa alkoi purkautua ensin kunkin heistä silmistä, sitten myös suusta. Kolmikko peittyi kokonaan taivaalliseen valoon, joka olisi häikäissyt Ficuksen, jos tällä vain olisi ollut silmät, joilla sokaistua.
Toat olivat yhtä taistelukentällä. He olivat yhtä ajassa, paikassa ja mielessä. Empatia, tieto ja taito virtasivat heidän lävitseen. He näkivät, mitä muut näkivät; aistivat, mitä muut aistivat; tunsivat, mitä muut tunsivat. Syvän huolen, mutta myös määrätietoisen taistelutahdon. Jokainen toa oli alkuvoimansa majakka maailman pimeyden merellä. Ja nyt heidän valonsa oli suurimmillaan.
He olivat yhtä. He kaivoivat yhdessä läpi sedimenttien, sukelsivat läpi merihaudan, astuivat läpi vulkaanisen pätsin.
Kolme toaa oli yhtynyt niin mielessä kuin ruumiissa. Ei ollut Toa Nurukania, Toa Mexxiä tai Toa Nahoa. Oli vain Amajika – Totuuden henki, tulen, maan ja veden valtias.
Ficuksen edessä kohosi kuusimetrinen hahmo, jonka kuulas panssari kiilteli vuoroin mustan, punaisen ja sinisen väreissä. Tätä tuijotti tuomitsevalla katseellaan jylhä olento täysin tuntemattoman kanohi-naamion lävitse. Jykevä kalpa tämän toisessa kädessä osoitti tuomitsevasti kohti Puhdistajaa ja kimaltava kilpi tämän toisessa uhkui Kanohi Haun suojaavaa voimaa.
”Turmion aika on tullut päätökseen!” jylhä ääni julisti. Ficus tunnisti sekä Nurukanin, Mexxin että Nahon äänen jumalallisesta pauhusta, mutta ääni oli enemmän kuin vain kolmen toan kuoro. Sanojen tahto oli toien, mutta lausuja joku heitä suurempi. Tomua olkapäiltään karisteleva Puhdistaja irvisti. Tämän aivoissa tulevia kuiskutteleva nainenkin oli hiljentynyt. Edellisestä kerrasta oli tosiaan kulunut hetki. Sitten sodan ei kaita ollut siunannut kaupunkia läsnäolollaan.
Hän oli päässyt ponnistamaan itsensä pois mutakylvystä ja katsoi nyt hampaat irvessä, kuinka alkuvoimat saapuivat hänen vastustajiensa avuksi. Hän ei voinut kuin huokaista syvään. Kaikkinäkevän katsekin oli naulittu majesteettiseen joskin hänen näkökulmastaan yhtä lailla pelottavaan näkyyn.
”Tämä päivä…” Ficus manasi, puristi kätensä nyrkkiin ja lähti empimättä tarpomaan eteenpäin. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katsomaan, mihin hänen vihollisensa kykeni. Toain mielet olivat kuitenkin yhtenä entistä tehokkaampia. Ficuksen rynnäkköön vastattiin salaman nopeudella.
Maata, tulta ja vettä pyöri kiertoradoillaan kaitan ympärillä. Kolmen toan yhdistetty naamio leiskui aamuaurinkojakin kirkkaampana. Mutageysireitä nousi maasta ja puski kiehuvaa massaa vasten Ficuksen lihaa. Paine lennätti tämän korkealle, mutta painovoima palautti tämän nopeasti takaisin kohti maata.
Tämän nielaisi alastulon päätteeksi sellainen tulimyrsky, ettei moista ollut nähty Metru Nuilla sitten Kanohikäärmeen. Kolmen toan raivo virtasi polttoaineen tavoin liekkimereen sitä ruokkien. Ficuksen eteneminen oli pysäytetty, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, eikä Amajikan ollut tarvinnut vielä liikauttaa lihastakaan – tämän tahtoon taipuneet elementit tekivät työn tämän puolesta. Bahragin sitominen paikalleen oli kuitenkin vasta suunnitelman ensimmäinen vaihe.
Kimaltavan haarniskan peittämä soturi säkenöi vihreää, punaista ja sinistä valoa, kun sen moniääniset taivaalliset sanat kirosivat Ficuksen alkuvoimain pyörteeseen. Kuin olennon äänessä olisi kuulunut itse maan jyrinä, tulen polte ja meren raivo. Kuin Mata Nui itse olisi saapunut kiroamaan Puhdistajan.
Ficus oli tajunnut jo aikaa sitten, mitä Amajika yritti. Turmiolliseksi sulaneesta maastosta oli päästävä pois nopeasti. Yhdestätoista sielusta ainoastaan yksi – se joka ennen oli majaillut Rúciorossa – osasi spekuloida, kuinka arkkikranojen loputtomasti pumppaavalle massalle kävisi, jos se altistettaisiin…
Kaikki yksitoista ajatusketjua katkesivat, kun tervamaiseksi kuumaksi keitoksi muuttunut maa nielaisi molemmat Puhdistajan jaloista. Kranat sen kun uusivat, mutta ongelmaksi ei muodostunut enää se vauhti, jolla orgaaninen ruumis suli, vaan se aines, joksi totuuden hengen elementaaliaines oli muuttumassa.
”Tämä kirottu Metru olkoon viimeinen hautasi”, taivaallinen soturi julisti. Amajika oli viimein kohottanut miekkansa. Hyökkäys, jonka se manasi Puhdistajaa kohti, vaati jokaisen osaa ottavan sielun täyden keskittymisen. Maa, tuli ja vesi tapasivat hopeisessa säteessä, jota oli alkanut virrata tämän terästä.
Säde kerääntyi Ficuksen ympärille nousevissa kaksoisauringoissa kimallellen. Ensimmäiset sen muodostamat kristallit muodostuivat hitaasti mutta kerääntyivät nopeasti toistensa ympärille. Puhdistajan riuhtominen rikkoi niitä, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kun yhdistyneet elementit pääsivät vauhtiin, ei niitä enää voinut pysäyttää. Mangain kiistaton paikka Metru Nuin suojelijoina oli kirjoitettu itse elementteihin. Kolmenkin voima, yhdistettynä Kaita-hengen ikiaikaiseen viisauteen, riitti luomaan protodermislukon, jollaisesta nuoremmat toat saivat ainoastaan unelmoida.
Hyökkäyksen vaikutus oli silminnähtävä. Puhdistajan raivon huutojen tukahtuessa kristallien alle, oli muutos alkanut myös barrikadissa Mustan Käden tornin sisäänkäynnillä. Amajika oli taivuttanut Ficuksen materian niin perusteellisesti tahtoonsa, että se huijasi jopa arkkikranoja. Kaikki Ficuksesta juontava liha seurasi esimerkkiä. Mustan Käden tukikohtaa tukkiva seinä oli alkanut kristallisoitua Puhdistajan mukana.
”Killjoy, tilaisuutesi on nyt”, Amajika jylisi niin, että koko Metru vavahteli tämän sanojen voimasta.
Satojen metrien päässä taistelusta pienen kivisen törmän päällä, maa värähteli. Sen sisältä purkautuivat ensin skorpionihännät ja niiden perässä neljän valtavan kone-eläimen ruumiit. Metrun reunalta matkan tehneet kralhit tottelivat kyseenalaistamatta heistä suurimman käskyjä. Ne osoittivat häntänsä kohti taivasta ja, kuin tarkkaan koordinoitu tykistö, laukaisivat energiasäteet, jotka kaaressa aloittivat matkansa kohti Ficuksen barrikadia.
Amajikan ja tämän kristallilukon vangin ylitse ampaisi ohjuksen tavoin ensin punamusta ja sen perässä hopeinen vilahdus. Haarniskansa lukinnut Killjoy ja tämän perässä seuraava feterra kisasivat kralhien tykistötulen kanssa siitä, kuka pääsisi perille ensin. Mutta kuten Killjoy oli suunnitellutkin, ja Miksu sen laskenut, he saapuivat kohteeseensa täsmälleen samalla hetkellä.
Neljän energia-ammuksen, yhden Kal-haarniskaisen elävän ohjuksen ja Avhrak Feterran täydellisesti ajoitetun plasmalaukauksen saattelemana kristallisoituva musta liha pirstoutui viimein. Amajika antoi otteensa elementeistä herpaantua. Mittaamattomat määrät energiaa vaativa hyökkäys tuli päätökseensä, kun tämä näki Killjoyn ja tämän vanavedessä seuraavan feterran katoavan tukikohdan sisuksiin. He olivat viimein onnistuneet. Mikäli Xen vain oli yhä hengissä…
Amajikan jokaista osanottajaa kouraisi sydänalasta, kun ensimmäinen vinkki vahkin kohtalosta ilmaantui. Vain muutamaa hetkeä sen jälkeen, kun Killjoy ja tämän mekanisoitu apu olivat sukeltaneet tukikohdan syvyyksiin, nousi noista samoista syvyyksistä vastineeksi jokin tapaamaan totuuden henkeä, joka jo kaukaa aisti lähestyvän vastavoiman.
Kristallisoituneen lihabarrikadin jäänteiden ylitse ulos ulkoilmaan astui tumma, siivekäs hahmo, joka varasti välittömästi Amajikan koko huomion kukistetulta Puhdistajalta. Tulija ei edes yrittänyt piilottaa synkkää auraansa, joka täytti tukahduttavasti koko lähiympäristön kuin polttoaineenkatku konehuoneen. Amajikan näkökulmasta oli kuin valtava verenpunainen liekki olisi loimunnut makutan ympärillä.
Pimeyden valtiaan suupielet kääntyivät alaspäin, kun tämä loi säälivän katseen lähes kokonaan kristallisoituneeseen protodermikseen peittyneeseen vihasta korisevaan Puhdistajaan.
”Olen pahoillani”, Makuta Abzumo kuiskasi äänellä, joka kuitenkin saavutti kaitan hiljaisuudestaan huolimatta, ”mutta en voi antaa teidän jatkaa ystäväni satuttamista.” ”Luovu taistosta suosiolla, makuta. Aika loppuu. Ethän halua Hovimestarin huomaavan syntejäsi”, Kaita pauhasi kolmen toan yhteisellä suulla.
”Houkka!” makuta mylväisi ja osoitti syyttävän sormensa kohti henkiolentoa eleellä, jota olisi melkein voinut kuvailla lyönniksi. ”Olen jo saanut, mitä tulin hakemaan. Ja sinä olet poistumiseni edessä pelkkä hidaste.”
Kuoleman löyhkän lailla näkymätön, synkkä energia pursusi makutan kädestä ja tarttui kaikkeen, mihin koski. Se kietoutui Toa Kaitan ympärille ja alkoi tukahduttaa tätä. Järkälemäinen ritari pudotti aseensa ja tarttui päähänsä: oli kuin sadat veitset olisivat alkaneet pistellä sen kalloa ja tuhannet äänet kirkua sen päässä taukoamatta. Aistit pettivät, ja tuntui kuin jokin olisi repinyt sitä väkivaltaisesti palasiksi kolmeen eri suuntaan. Kipu yltyi yltymistään – ja sitten kaikki pimeni hetkeksi.
Nurukan avasi silmänsä. Edessään hän näki pelkkää taivasta. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän tunsi makaavansa maassa, joten hän nousi vaivalloisesti istumaan ja näki Onu-Metrun synkät tasangot. Aivan, hän oli ollut Onu-Metrussa, pinnalla. Ei Arkistoissa. Miksi ihmeessä? Hän käänsi hieman päätään ja näki vahkien raatoja ympäri tannerta. Kaukaisuudessa näkyi kralhi-lauman siluetti. Pää kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Synkkä, pitkä hahmo levitti valtavat siipensä ja syöksyi ilmaan. Abzumo.
Abzumo! Nurukan, Naho ja Mexxi olivat olleet yhtä, muodostaneet totuuden hengen, mutta makuta oli jotenkin hajottanut heidän kaitansa. Missä muut olivat? Missä oli Ficus?
Nurukan nousi seisomaan. Hänen jalkansa olivat hieman huterat, mutta hän pysyi pystyssä. Sitten hän kääntyi suuntaan, jossa oletti Ficuksen olevan. Ja teki sen juuri ajoissa todistaakseen hirvittävää tragediaa.
Naho avasi silmänsä. Hän haistoi palaneen käryä. Hän nousi istuma-asentoon ja näki muutaman metrin päässä makaavan Nurukanin kömpimässä myös pystyyn. Aivan kuin hänen aivonsa olisivat vääntyneet jotenkin väärään asentoon, kaikki tuntui ja näytti väärältä. Hetken he olivat olleet yhtä, osa jotain suurempaa, jotain taivaallista, jotain hyvin uutta mutta toisaalta muinaista. Ja nyt yhtenäisyyden tunne oli poissa. Tilalla oli turhautuneisuus ja ahdistus.
Ahdistus? Miksi? Ja hänen mielensä oli kankea, kuin routaa olisi kertynyt sen pintaan, ja hänen tunteitaan jäyti nälkä, kuin hän ei olisi päässyt kokemaan inhimillisyyttä vuosikausiin.
Makuta oli tehnyt jotain. Jotain kamalaa. Missä Ficus oli? Naho pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Ei ollut aikaa hukattavaksi, tai he olisivat pian kaikki kuolleita. Sitten Nurukan rääkäisi järkyttyneenä vetäen Nahon silmät välittömästi itseensä. Kun Naho siirsi nopeasti katseensa Nurukanin tuijottamaan suuntaan, paniikki iski häneenkin.
Mexxi avasi silmänsä. Hän ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta jokin oli osunut häneen, ja nyt hän makasi maassa. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja koko hänen kehonsa oli vallannut lämmin tunne, kuin kuumaa nestettä valuisi pitkin hänen vartaloaan. Sitten iski silmitön kipu. Hänen kasvonsa eivät silmiä lukuun ottamatta liikkuneet, joten hän ei voinut edes irvistää. Hän kuuli Nurukanin raivoisan karjaisun ja Nahon järkyttyneen kirkumisen. Valoja välähteli. Metallin kolinaa. Lihaa lyötiin jollain kovalla. Silpoutumisen ääntä.
Nahon kasvot hänen edessään. Silmät täynnä kyyneleitä. Häntä sattui niin paljon, että hän ei oikeastaan välittänyt. Kunpa kipu vain loppuisi.
Mexxin tietoisuus himmeni vauhdilla. Verta oli kaikkialla. Sitä pulppusi ulos toan selästä sellaisella vauhdilla, että se välittömästi kasteli Nahon, joka oli rientänyt tämän rinnalle kääntämään tätä kyljelleen. Aukko oli valtava. Yksi osuma Ficuksen nyrkistä oli pirstonut kaiken panssarin Mexxin selästä ja jättänyt aukon siihen, missä hänen selkärankansa oli sijainnut. Sen tilalla oli nyt pelkkiä valkoisia luunsirpaleita keskellä veristä onkaloa. Miten se oli edes tapahtunut? Makuta oli saapunut, ja kaikki oli vain pimentynyt. Ficus oli vapautunut niin nopeasti, ettei kukaan heistä ollut ehtinyt reagoimaan.
Sivummalla Nurukan antoi Ficukselle ennennäkemätöntä löylytystä. Tämä oli joutunut hillittömän raivon valtaan, eikä Ficus ehtinyt tehdä mitään väistääkseen tämän alkukantaisella raivolla jakamia iskuja. Veripisaroita lenteli ympäri joutomaata jokaisesta Nurukanin lyönnistä, mutta ei Ficuksen verta. Roiskeiden lähde oli Ficuksen valuva oikea nyrkki, joka oli yhä Mexxin sisusten peittämä.
Nahon kädet tärisivät mutta onnistuivat pyörittämään hataran värähtelevän kuplan Mexxin ympärille. Veri teki kuitenkin vedestä sameaa. Nahon vispaavilla sormilla oli täysi työ yrittää pitää violettia virtaa ystävänsä sisällä.
”Nurukan…” hän pihisi. Järkytyksen ja ankaran keskittymisen raoista puserretut sanat hädin tuskin tavoittivat maan toaa, joka oli murjonut Puhdistajan palasia pitkin taistelutannerta. Metrien päässä itseään jälleen kasaava Ficus huohotti syvään. Nurukanin raivohulluuden vallassa tehdystä hyökkäyksestä viis, hän oli sentään välttynyt täydelliseen protodermislukkoon vangitsemiselta.
Nurukan käänsi katseensa vihollisen irvistyksestä Nahoon, joka polvillaan yritti nyt estää Mexxin yläruumista romahtamasta sisäisen tukirangan puutteesta. Lisää vettä virtasi Onu-Metrun halkeamista toan kuplaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Verta oli liikaa. Mexxin jokainen suuri valtimo pumppasi sitä ulos hänen kehostaan, ja Naho sai vain osan siitä takaisin siskonsa verenkiertoon. He tarvitsivat apua ja nopeasti.
Apua, jota oli Ficuksen odotusten mukaisesti jo muutamia minuutteja sitten ilmestynyt Onu-Metrun eteläiseen horisonttiin, ja nyt apujoukkojen ehdittyä lähelle toatkin ne jo huomasivat. Kellot tikittivät. Aika ei ollut enää hyökkääjien puolella.
Ne olivat alkaneet vain harmaina pisteinä aamuista kellertävää taivasta vasten. Niiden vauhti oli kuitenkin suuri, ja niiden siluetit olivat paljastaneet niiden todellisen luonteen nopeasti.
Niitä oli kaksitoista ja ne lensivät juuri sen verran alhaalla, että niiden muotoilusta alkoi saada selvää. Valkeanharmaiden ilma-alusten siivet uhkuivat menneiden vuosikymmenien sotilaallista mahtia, ja niiden massiiviset rungot myötäilivät modernia kometrulaista muotoilua.
Se oli ensimmäinen kerta sitten sodan, kun Metru Nui esitteli sotilasmahtiaan. Muodostelmassa kohti Onu-Metrua lipuvat sotalaivat olivat kooltaan Mustan Käden vanhojen lippulaivojen veroisia. Muodostelman kärjessä lipuvan punakultaisilla viivoilla koristellun laivan massiiviset tykit oli jo suunnattu kohti tunkeilijoita. Valkoisen kuningattaren varoittavat sanat kajahtelivat hyökkääjien ajatuksissa. Oli ollut vain ajan kysymys, että Metru Nuin turaga reagoisi heidän läsnäoloonsa.
Lippulaivan kannella kädet selkänsä taakse ristinyt kultakasvoinen toa mittaili alhaalla siintävän taistelun jälkiä katseellaan. Aluetta halkovan kraatterin täytyi olla jäänne siitä räjähdyksestä, joka Ko-Metrun lennonjohdon oli havahduttanut. Asiat olivat edenneet sen jälkeen nopeasti. Dumen käsky oli selvä. Tästä hetkestä eteenpäin Metru Nui vastaisi eteläisen maailman tunkeilijoiden röyhkeyteen voimakeinoin.
”Yksi kilometri tulitusetäisyydelle”, Lhikanin tarkkailuasemaa lähimpänä istuva le-matoran kuulutti kovaan ääneen. Lhikan nyökkäsi. Tutkat olivat havainneet Onu-Metrun yläpuolella vellovan vihollisaluksen jo kaukaa, joskin siihen nähden heillä olisi pitänyt olla siihen jo näköyhteys. Sen puuttumisesta huolimatta Metru Nuin laivasto järjestäytyi Lhikanin takana hyökkäysmuodostelmaan.
Nahon katse herpaantui Mexxistä ainoastaan hetkeksi. Nurukan näpytteli korvanappiaan kuumeisesti laivaston radiolinjaa etsien.
”Tämä on Mustan Käden kenraali Nurukan. Tarvitsemme evakuointiapua. Toistan, meillä on haavoittuneita. Me tarvitsemme apua.”
Laivaston kommunikaatiopäälliköltä ei kestänyt kauaa kaapata Nurukanin viesti, ja tämän sanat kajahtelivat pian lippulaivan komentokeskuksessa. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen linja Nurukanin korvassa aukesi ja Lhikanin sanat tavoittivat sekä hänet että Nahon.
”Tässä on amiraali Lhikan MNS Kikanalolta. Meillä on vaikeuksia paikantaa vihollisalusta. Onko teillä näköyhteyttä?”
Nurukan vilkaisi hämmentyneenä kohti Nahoa, joka oli kuitenkin naulinnut katseensa takaisin siskoonsa.
”Ei ole, Lhikan. Meillä on näköyhteys ainoastaan Puhdistajaan ja Makuta Abzumoon. Toistan pyynnön. Meillä on haavoittunut! Mexxi vuotaa kuiviin!”
Kikanalon komentokeskuksessa vaihdettiin huolestuneita katseita. Ruorin ja kommunikaatio-osaston matoranien katseet olivat naulittuina Lhikaniin, jonka pään sisässä alkoi tahtojen kamppailua välittömästi, kun Mexxin nimi mainittiin. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä ulospäin. Metru Nuin suojelija yllätti lopulta itsensäkin sillä, kuinka kylmäksi hänen ajatuksensa olivat jäähtyneet.
Naho ja tämän vierelle kumartunut Nurukan jakoivat huolestuneen vilkaisun. Laivaston radiosta ei enää vastattu.
”He lähettävät apua, lähettäväthän?” Naho parkaisi. Nurukan ei tiennyt, kuinka vastata.
Vain hetkeä aikaisemmin uusiutuneilla raajoillaan haparoiva Ficus loi katseensa ilmassa Onu-Metrun yllä leijuvaan makutaan, jonka pään yläpuolella leijuivat kolme säihkyvää Nimdan sirua. Perääntymishetkestä oli sovittu etukäteen; Lhikanin luotsaaman laivaston saapuminen ei ollut tullut heille yllätyksenä. Biancan sanat mukailivat Ficuksen ajatuksia. Perääntyminen tesseraktille oli aloitettava nyt, jos he tahtoisivat pois saaren ilmatilasta, ennen kuin Metru Nuin suojeluskaarti saavuttaisi tulitusetäisyyden.
”Nuo eivät ole Mustan Käden raidetykkejä”, Ficus mutisi horisonttia vilkuillessaan. Hänen askeleensa olivat alkaneet löytää vauhtia. ”Olemmeko varmoja, että he eivät ole valmiita avaamaan tulta?”
”EMME OLE”, Bianca myönsi. ”MUTTA HEILLÄ ON VAIKEUKSIA KOHDENTAA TYKISTÖÄÄN. TESSERAKTIN HÄIVEJÄRJESTELMÄT TOIMIVAT ODOTETUSTI.”
Kikanalon kannella tuskailtiin Valkoisenkin tunnistaman ongelman parissa. Asejärjestelmät olivat näyttäneet vihreää jo kymmeniä sekunteja, mutta ilman kohdetietokoneen laskelmia he eivät voineet ampua laukaustakaan. Pohjoisessa siintävät Ga-Metrun kaupunginosat olisivat saaneet osansa jokaisesta kohteen ohi kiitävästä raidetykin laukauksesta.
Sen sijaan ilmassa leijuvaan makutaan heillä oli varsin mainio näkymä.
”Kohdistakaa kaikki aseet kohti langennutta enkeliä”, Lhikan julisti. ”Ammumme terroristin suoraan alas taivaalta!”’
Silloin tuntematon häiveobjekti kuitenkin avasi tulen heitä päin. Jonkinlainen ammus osui suoraan Kikanaloon vapauttaen sisältään valtavan määrän punaista nestettä, joka peitti aluksen keulan ja roiskui myös muutaman lähimmän aluksen päälle. Sinne, mihin ainetta oli levinnyt, alkoi pikkuhiljaa nousta savua metallisen pinnan alkaessa syöpyä. Aluksen etukamerat, jotka myös olivat saaneet osansa roiskeista, alkoivat näyttää näytöillä hieman häiriöitä mutta jatkoivat silti toimintaansa. Samaan aikaan fysiikan lakeja rikkovasta reiästä avaruudessa syöksyi kaarrellen ulos kymmeniä pieniä lentäviä objekteja, jotka rupesivat kiihdyttämään laivaston suuntaan.
”Lähikuvaa”, Lhikan määräsi. Näytöille pamahti kuva ohitse lentävistä, suunnilleen gukon kokoisista otuksista, jotka olivat muodoiltaan kuin sysimustia teräväkulmaisia lintuja mutta joiden kasvojen tilalla oli pelkkä terävähampainen ammottava kita.
”Herra amiraali”, eräs le-matoran huomautti hätääntyneenä, ”ne rupesivat järsimään aluksen runkoa!”
”Ne myös peittivät näköyhteyden makutaan”, ilmoitti toinen. ”Niitä on aika paljon!”
Jälkimmäinen huomioista oli Lhikanille turha. Komentosillan tarkkailuaseman ikkunan oli peittänyt kuhiseva kasa vihollissiivekkäitä. Ne yrittivät nokkia tietään sisälle, mutta niiden lyönnit kilpistyivät panssarilasiin. Ne kuitenkin jatkoivat. Ja jatkoivat. Jatkoivat, kunnes niiden kallot alkoivat pettää. Nyt Lhikanin edessä kuhisevien lintujen lisäksi hänen ikkunansa täyttyivät mustasta verestä.
”Aktivoikaa komentosillan visuaalisen sektorin puhdistusjärjestelmät!” Lhikan käskytti.
”Herra amiraali, tarkoitatteko tuulilasinpyyhkimiä?” linnuista tiedottanut le-matoran ihmetteli ääneen.
”Kuulitte, mitä sanoin!” Lhikan ärjähti. Le-matoran käänsi kiireenvilkkaa kytkimestä, ja kaksi tonnien painoista rautaista lastaa lähti liikkeelle ikkunoiden sivuilta. Kuului korviahuumaava rusahdus, kun kymmeniä lintuja murskaantui niiden väliin ja raahautui sitten mustan verivanan jälkeensä jättäen pois Kikanalon pinnalta.
Kirkuvan kaaoksen levitessä laivaston päälle Ficus kiinnitti huomion lihabarrikadin jäänteiden yli luikertelevaan kasviin. Zairyh raahasi mukanaan jonkinlaista lemmikinkantohäkkiä, jonka sisältä kuului epämääräistä kolinaa ja näkyi himmeää sinistä hohdetta. Perääntymisen aika oli nyt. Ficus tarttui kaatuneen feterran ruhoon ja välitti signaalin ylös. Tesserakti syöksähti ällistyttävällä nopeudella maahan Ficuksen ja Zairyhin kohdalla, peitti nämä näkyvistä ja palasi ilmaan jättäen jälkeensä pelkkää tyhjää siinä kohdassa, missä nämä olivat hetki sitten olleet.
Ylhäällä Lhikanin kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Suurin osa linnuista oli joko pyyhitty tai ammuttu pois, mutta vihollisaluksen lakattua tulittamasta siihen tähtääminen oli muuttunut taas mahdottomaksi. Keskustelu Lhikanin ympärillä oli kiivasta. Käsky siirtyä asejärjestelmien manuaaliohjaukseen oli jo nousemassa Lhikanin huulille. Heidän oli tavalla tai toisella vastattava vihollisaluksen tuleen. Maan yläpuolella leijaileva makuta oli laskeutunut uhkien prioriteettilistassa kakkoseksi.
Lhikanin huulille nousseen käskyn keskeytti kuitenkin radion rasahdus, kun laivaston radiolinjalle ilmestyi vielä yksi ääni, joka ei ollut peräisin yhdeltäkään hajonneen kaitan jäseneltä.
”Pojat taitaa kaivata pikkuisen apua”, ääni kajahteli laivojen komentokeskuksien lisäksi Nurukanin ja Nahon korvissa. Ensimmäistä kertaa koko päivän aikana Nurukanista tuntui, että heitä kuristavaan synkkyyteen oli ilmestynyt rako.
”Amiraali. Onu-Metrun ilmatilaan on saapunut uusi lentävä kohde. Xialaisvalmisteinen, lähestyy idästä”, kommunikaatiomatoran huudahti. Lhikanin katse kääntyi kohti tutkaa, johon oli ilmestynyt nopeasti liikkuva punainen piste. Kikanalon automaattiset asejärjestelmät eivät kuitenkaan lukittautuneet siihen. Alus liikkui jossain pilvien korkeudella heidän yläpuolellaan.
”Tunnistaudu”, Lhikan vaati silminnähden ärtyneenä uudesta muuttujasta.
”Komentaja Cody Mustasta Kädestä. Vihollisalus on verhottu hyvin, mutta sain ylhäältä käsin vilkaistua sitä hyvällä silmälläni. Voin maalata kohteen teille.”
Onu-Metrun pinnalla Nurukan oli kääntänyt katseensa suoraan ylöspäin. Tutun pommikoneen ujellus oli täyttänyt ilman. Hopeinen vilahdus pilvien raosta vahvisti vahkin sanat. Cody oli palannut kreivin aikaan.
MNS Kikanaloa lähimpänä molemmilla puolilla seuraavat kaksi sotalaivaa odottivat käskyjä malttamattomana. Lopulta molemmista uskallettiin lähettää pyyntö Lhikanin alukselle. Yllättävän liittolaisen tarjous toivottiin otettavaksi vastaan.
”Tuli vapaa, komentaja”, Lhikan lopulta myöntyi. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin he kaikki näkivät sen. BHS Betty oli laskeutunut pilvistä syöksyyn. Hirvittävän jyrkässä kulmassa kohti maata kiitävä pommikone aiheutti kohahduksia laivaston ohjaksissa toimivien matoralaisten keskuudessa. Nurukania ei edes jännittänyt. Hän muisti nähneensä Codyn tekevän saman liikkeen kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Betty pudotti lastinsa viimeisellä mahdollisella hetkellä ja suoristi nokkansa vain hetkeä ennen kuin ujeltavat palopommit osuivat kohteeseensa. Nurukan suojasi Nahoa ja Mexxiä maasuojalla, kun matalalta heidän ylitseen kiitävä Cody piiskasi taisteluissa irronnutta maata heidän päälleen.
Kuului viisi korviahuumaavaa räjähdystä, yksi valtava korahdus ja groteskia litinää. Kikanalo saattueineen oli jo niin lähellä kohdetta, että valo oli lähestulkoon sokaiseva. Lhikan joutui nostamaan käden naamiolleen silmiään siristellen. Räjähdyksen laannuttua jäivät jäljelle ainoastaan liekit ja se asia, mitä ne peittivät.
Aiemmasta tesseraktin nesteammuksesta vielä hieman häiriöiset etukamerat zoomasivat kohti liekehtivää objektia. Tilannetta oli hyvin vaikea kuvailla, mutta näytti siltä kuin heidän edessään olisi leijunut liekeistä muodostuva vinhasti pyörivä kuutio, jonka pinnan läpi sen sisästä työntyi esiin toinen, pienempi kuutio. Tämä sisempi kuutio sitten suureni ulomman kuution pienentyessä, ja nämä pyörähtivät niin, että ennen ulompi kuutio sujahti ennen sisemmän, nyt suurentuneen kuution sisään. Tätä jatkui: kuutiot vaihtoivat paikkaa vuorotellen koskaan pysähtymättä ja iäti pyörien.
”No… nyt se ainakin, öh, näkyy”, kommunikaatiomatoran sanoi hermostuneesti.
”Kaikki yksiköt, tulta”, Lhikan murahti.
Kaikkien kahdentoista aluksen raidetykit aloittivat armottoman laulunsa kohti liekehtivää merkillistä kappaletta. Suurin osa ammuksista näytti kosketusta kohteen kanssa tehdessään vain katoavan, ikään kuin ne lakkaisivat olemasta, mutta osa jätti jälkeensä savuavan räjähdyksen. Jäljelle jääneet demoniset lennokit jättivät kaiken aiemman toimintansa ja ryhtyivät syöksymään ammusten eteen. Ennen pitkää ne loppuivat kesken, eikä mikään seissyt enää kohteen ja tykityksen tiellä – kunnes patteriston ammukset loppuivat.
”Ladatkaa”, Lhikan määräsi.
”Herra amiraali, ylikuumenemisen välttämiseksi joudumme odottamaan noin kaksikymmentä sekuntia ennen seuraavaa keskitystä”, tulenjohtajamatoran ilmoitti.
Laukausten hiljettyä Nurukan sulki viimein yhteyden Kikanaloon ymmärrettyään, että paljon kaipaamiinsa sota-aikoihin takaisin matkustanut Lhikan ei ollut aikeissakaan vastata heidän avunpyyntöihinsä. Sen sijaan tauko raidetykkien laulussa antoi mahdollisuuden pommikoneen pilotille lähestyä heitä kierroksensa päätteeksi.
Cody onnistui kääntämään Bettyn lastausalueen toia kohti taitavasti puolivälissä laskeutumistaan. Bettyn jalakset koskettivat maata samalla hetkellä, kun valtava tärähdys maaperässä alkoi horjuttaa sitä ja kaikkea muutakin Onu-Metrun pinnalla.
Sitten Mustan Käden tukikohdan suunnassa välähti, ja valtava jyly peitti kaiken. Kaikki katseet Kikanalon komentosillalla siirtyivät välittömästi paikalle osoittavan kameran näyttämään kuvaan.
”Mitä saatanaa!” Lhikan ärjäisi.
Hetki sitten
Makuta Abzumo leijui ilmassa kymmeniä metrejä Onu-Metrun yläpuolella. Hän oli levittänyt kätensä sivuilleen, ja kaikki kolme Nimdan sirua leijailivat itsekseen kiertäen ympyrää hänen päänsä ympärillä. Hänen siipensä hädin tuskin löivät, vaikka hänellä ei selvästikään ollut mitään vaikeuksia pysyä ilmassa.
Makuta sulki hitaan nautiskelevasti silmänsä ja löysi, mielensä syövereissä, itsensä seisomassa valtavan, synkän katedraalin sisuksissa. Salin korkeus oli niin suuri, että kattoa ei näkynyt vaan sitä kannattelevat pilarit häipyivät pimeyteen. Siinä kohtaa salia, missä perinteisesti olisi kenties ollut alttari, oli kymmenien metrien korkuinen luista kasattu häkki. Ja häkin sisällä oli jotakin yhtä valtavaa.
Musta massa muodosti jylhän, jumalaisen hahmon, jonka kasvojen kohdalla hehkui punaisena suuren tasasivuisen kolmion ääriviivat. Ja kolmion keskeltä tuijotti yksi ainoa punainen silmä.
”Pidätkö näkemästäsi?” makuta ilkkui, eikä suinkaan viitannut sanoillaan mielimaiseman sisältöön. ”Syvä Nauru paheksuu valintojasi”, loinen vastasi. Tämän massiivisesta varresta huolimatta tämän ääni kaikui huoneessa vain hieman vaisusti. Makuta alkoi nauraa kolkkoa naurua, jonka kaiku sen sijaan jäi pomppimaan villisti pitkin salin seiniä.
”Kerro Naurulle, että tulen lopulta ottamaan hänenkin sirunsa.”
Makutan takaa asteli kristallinen nainen, jonka nähtyään Matoro Mustalumi olisi kavahtanut kauhusta. Tämän vartalonmuodot olivat nimittäin vinksallaan kuin kubistisessa taideteoksessa, ja tämän suu oli vääntynyt ikuiseen groteskiin irvistykseen.
𝅘𝅥𝅯Kuinka julkeaa~𝅘𝅥𝅯 se kikatti. 𝅘𝅥𝅯Mahtaa Punaista Miestä harmittaa~𝅘𝅥𝅯
Makuta viittoi sirua vaikenemaan, jolloin tämän suu kirjaimellisesti muurautui umpeen kristallista, josta tämän koko keho koostui. Silmistä paistoi närkästys.
”Se, mikä on julkeaa”, makuta julisti osoittaen sanansa jälleen loiselleen, ”on kuinka se pieni sielunvihollinen on onnistunut levittämään kasvaintaan niin laajalle, että käytännöllisesti katsoen jokaisella merkityksellisellä olennolla on kaltaisesi syöpäläinen.”
Loinen ei vastannut mitään, sen punainen silmä vain tuijotti herkeämättä sen isäntää. Delta olisi kenties kikattanut, jos sillä olisi ollut vielä suu. Makuta osoitti syyttävällä sormellaan loista kohti ja lausui:
”En aio antaa minkään seisoa tielläni. Avde lähettäköön vaikka nukkensa perääni, mutta kohtalo on sama, yhtä kaikki. Kenties kaipaatte pientä osoitusta mahdistani.”
Niine sanoineen Makuta Abzumo avasi jälleen silmänsä Onu-Metrun taivaalla.
”Mustan Käden aika on viimein päättynyt”, hän julisti äänellä, joka kaikui varmasti Arkistojen syvyyksiin asti. ”On aika lukea hautakirjoitus.”
Hänen ympärillään leijailevat Nimdan sirut alkoivat hehkua sinertävää valoaan. Sama sininen hehku paistoi nyt myös Abzumon silmistä, kun hän lausui:
Muutoksen tuulet.
Sanansaattajan uhka
e͕̮̞̼̰̻̦̦̦k̭̹͔̮͚̟͔̹ș̟͚̖͈y̝̯̲͔y̮͓̺ ̺̭̦̬̘̥p͖̺̠̘̲̟̫͕i̼̥̖̖̺̣̹m̺̞͔ẹ̩͚͙y̝̦̱t̳̩͚e̤̦͎̼e̙̯̜̯̥̺ṋ͎̣͎̩̗̤̤̞.
Abzumo vilkaisi nopeasti oikeaa kämmentään, jonka sisäpintaa Arkkienkelin taistelussa Epsilonin polttama arpi yhä koristi. Myös arven läpi näytti tihkuvan sinertävää valoa, ikään kuin käsi olisi repeämässä arven kohdalta ja purskauttamassa hohtavan sisältönsä ulos. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin.
Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. Aika on jo kypsä meille.
Kuoleman soittaessa viimeisen hitaan on elämän aika poistua Tuonelan kitaan.
Jumalan voimaa. Mielen voimaa.
Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.
Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista. Ja niin oli oikein.
Tuhannet suuttuneet sielut kyynelsateen maahan sataa.
Aamukasteen lailla kärsimysten haudat peittoaa.
Kuvittele mielikuvitus vapautettuna vankilastaan!
Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.
Ath ko relthe Nimda.
Luuletko sinä, että tämä nälkä loppuu syömällä?
Sinä olisit hyvä jumala.
Ei väliä. He ovat lihaa.
Liha ruokkii pyörää. Pyörä pyörii. Jauhaa sitä lisää.
Kuin huulille kuivunut kuiskaus, jonka ikävä ei kelvannut…
𝅘𝅥𝅯Kolmella ohjaat kohtalon~𝅘𝅥𝅯
Rauhaan vaaditaan uusi jumala.
Abzumon suu vääntyi kirjaimellisesti tämän kasvoja leveämpään kuvottavaan virnistykseen, ja silmät kapenivat viiruiksi. Hän heitti nopealla hartialiikkeellä molemmat kätensä osoittamaan tukikohdan suuntaan, ja Nimdan sirujen hohde saavutti kliimaksinsa. Maa alkoi täristä, koko Onu-Metru tunsi sen. Ja sitten…
𝅘𝅥𝅯Boom~𝅘𝅥𝅯
Katastrofaalinen jysähdys. Kallio tukikohdan maanpäälliset jäänteet peittävän kupolin ympärillä murtui sadoiksi tuhansiksi ellei miljooniksi murusiksi. Kaikki tukirakenteet yksinkertaisesti pettivät, ja maanalainen torni raastoi kaiken sitä pintaan kiinnittäneen rakenteen sekä koko maanpäällisen massan mukanaan pohjattoman onkalon syvyyksiin valtavien sinisten liekkien saattelemana. Tumma sinisensekainen savu peitti taivaan hetkeksi lieskojen lyödessä naapurimetrun pilvenpiirtäjien korkeudelle. Ja yhtä nopeasti liekit myös katosivat jättäen jäljelle pelkän suunnattomana ammottavan reiän maankuoressa.
”Tanssii tyttö, liekeissä tanssii”, totesi Kaaoksen Arkkitehti. Sanat kaikuivat kuuroille korville – metelin alta ei voinut kukaan kuulla mitään.
Maailman romahtaessa Abzumon suupielet nytkähtivät hieman alaspäin, aivan kuin jokin olisi tahrannut tämän voittoa. Ilmassa leijuneet sirut laskeutuivat tämän kämmenelle. Makuta loi vielä viimeisen, hieman tyytymättömän katseen Deltaan, ennen kuin sujautti aarteensa talteen.
Noin viisi minuuttia aikaisemmin
Kristallisoituneesta lihasta koostunut seinä ei yksinään riittänyt purkamaan täyttä vauhtia sitä päin lentäneen Killjoyn liike-energiaa. Sen teki Mustan Käden sulanutta reaktoria suojaavan rautasinetin lattia, joka raastoi mennessään loputkin tämän Kal-haarniskan taistelun haalistamasta maalipinnasta. Killjoy kuitenkin sai itsensä pystyyn nopeammin kuin sellaisen tällin jälkeen olisi kuulunut. Suriseva metallinen olento leijaili hänen vierellään arvioiden hänen kuntoaan. Käsky kävi kuitenkin välittömästi. He suuntaisivat syvyyksiin. Lieskat purskahtivat jälleen Killjoyn rakettimoottoreista ja tämä ampaisi kolhuistaan välittämättä lävitse Nurukanin kaivamista tunneleista.
Matkaa tukikohtaa sisällään pitävälle onkalolle ei ollut paljoa, mutta siitä oli aikaa, kun Killjoy oli viimeksi nähnyt sen kaikessa jylhyydessään. Pienen kaupungin kokoinen lieriönmuotoinen onkalo oli kolmen maan toan, satojen matoranien ja lukemattomien koneiden vuosia kestäneen työn aikaansaannosta. Sen keskellä kohoava metallinen pilvenpiirtäjä kohahdutti korkeudellaan, vaikka sen maanpäällinen puolikas olikin jo kauan sitten romuttunut. Kymmenien metrien paksuiset metalliset palkit pitivät rakennelmaa onkalon seinien tiukassa otteessa. Killjoy olisi jäänyt ihastelemaan kotoisaa näkyä, jos kiire ei olisi ollut hänen elämänsä polttavin.
Miksun havaintolaitteet kävivät kuumempana kuin koskaan. Krana-asiasta kuuluva kuumeinen tikitys kaikui jopa Killjoyn haarniskan lävitse. Se ei kuitenkaan saanut Xenin olemassaolosta normaalisti leiskuvasta energiasta otetta, ennen kuin heidät keskeytettiin. Killjoy havaitsi alhaalta saapuvan liikkeen ensimmäiseksi. Syvyyksistä aivan tukikohdan pohjalta nousi jotain suurta. Killjoy ei ollut koskaan kohdannut sitä täsmälleen sen näköisenä, mutta hänen ei silti tarvinnut arvuutella kauaa, mikä siipiään iskevä kammotus häntä oikein lähestyi.
Nui-Kralhin arkkikrana jätti lyöntejä välistä. Hän tiesi välittömästi, mitä se tarkoitti. Hän ei voinut olla myöhässä. Ei kaiken tämän jälkeen.
Makuta Abzumo pysäytti lentonsa Killjoyn korkeudelle ja arvioi katseellaan ensin läpi hänet ja sitten hänen vieressään leijuvan feterran. Tämän tuijotettua feterraa hetken tämän silmät kapenivat viiruiksi. Sitten katse siirtyi takaisin kenraaliin, mutta se ei ottanut kontaktia Killjoyn silmiin vaan tämän oikean käden ranteeseen. Miksusta alkoi kuulua huolestunutta voihkintaa.
”Iltaa, kenraali”, makuta sanoi, katse yhä osoitettuna Miksuun. ”Pitkästä aikaa. Valitettavasti sinulla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Arvioisin sinulle…”
Makuta näytti puolisen sekuntia mietteliäältä, ennen kuin jatkoi.
”… noin neljä ja puoli minuuttia. Nyt, suonette anteeksi.”
Sen sanottuaan hirvitys sinkoutui jälleen vauhtiin ja katosi Nurukanin kaivamiin tunneleihin ja kohti uloskäyntiä.
Oli kiire. Eikä ainoastaan makutan uhkauksen vuoksi.
”Miksu. Lukitse kohteeksi kanohi Eldan signaali. Niitä ei pitäisi olla kuin –”
”Apua…”
”Miksu?”
”Apua… sitä…”
”MIKSU!”
”Kanohi Eldaa… on kaikkialla. Herra Killjoy… sitä on ihan kaikkialla…”
Hän ei ollut koskaan lentänyt niin nopeasti. Punaisena hohtavat signaalit Killjoyn kypärän sisäpinnalla viestivät hänelle tukikohdan pohjakerroksessa tapahtuneesta hirmuteosta. Xenin kanohilla kyllästettyä verta oli kerroksen seinillä, lattiassa, katossa…
Hän lensi tukikohdan kammion pohjalle vauhdilla, jota hän ei olisi normaalisti uskaltanut ylläpitää edes taivaankantta halkoessaan. Hänen katseensa oli sumentunut niin pahasti, että hän ei edes huomannut feterran plasmalaukausta, joka heikensi tornin rakenteita hänen edestään, kun hän oli hakannut koko elopainoaan sitä vasten ainakin neljä kertaa. Kun tukikohdan ajan ja plasman haurastama ulkoseinä viimein mureni hänen tieltään, aukesi hänen eteensä se Mustan Käden vahkien varastotila, josta hän oli vain viikkoja aikaisemmin ampaissut ulos kohti Nascostoa. Nyt sitä kuitenkin peitti veri. Xenin veri. Se kaikkialle levinnyt nestemäisen kanohin katku, jota Miksu oli Killjoylle välittänyt.
Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja kääntyä takaisin. Hän ei ollut valmis näkemään oman tyttärensä ruumista. Hätä ja pelko piiskasivat häneen kuitenkin vauhtia. Hengityksen salpaava epätoivon tunne ei ollut sellaisena vieraillut hänen rinnassaan vuosikymmeniin. Se muistutti häntä edellisestä kerrasta, kun hän oli lentänyt Metru Nuille tyttärensä vuoksi. Silloin hän oli löytänyt räjähtäneen tukikohdan ja virheellisen raportin selviytyneiden puutteesta. Hän pelkäsi tällä kertaa olevansa oikeasti myöhässä.
Mutta Killjoyn pahimpien pelkojen sijasta vahkien tyrmien edessä kuitenkin seisoi joku, joka oli käyttänyt mahdollisuutensa välittömästi makutan poistuttua. Joku, jonka Killjoy oli tavannut ainoastaan kerran aikaisemmin ja silloinkin vain vilaukselta. Hän kuitenkin tiesi Tarkastajan tarinoiden perusteella täsmälleen, kuka hopeinen hahmo oli. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä – tai ketä – hahmo piteli käsivarsillaan.
Xenillä ei ollut enää jalkoja. Ne oli revitty, eikä lainkaan siististi, irti hänen torsostaan. Käsiä oli enää yksi, ja se roikkui velttona kohti lattiaa. Toisen käden tynkä oli sidottu teipillä. Valo vahkin lommoutuneilla kasvoilla oli jo sammunut, eikä elonmerkkejä ollut. Kaikki veri oli vuotanut tytöstä jo ulos, ja jäljelle oli jätetty vain runneltu torso.
”VIELÄ ON AIKAA, NUI-KRALHI. KUULASSA KIERTÄÄ SIELUN RIPPEITÄ. JOS VAIN KIIREHDIT…”
”Lheko…” Killjoy sai sanotuksi. Hopeisen soturin kasvoissa oli yhä häivähdys kultaista. Tämän haarniska oli Kaliksi poikkeuksellisesti miltei kokonainen. Ei takojiensa toimesta tosin, vaan koska toa oli täydentänyt sitä itse, selvästi miltei millä tahansa metallisella, mitä tämä oli saanut käsiinsä.
”ME”, Lheko myönsi ja ojensi Xenin runnellun ruumiin Killjoyn syliin. Se retkahti ääntäkään päästämättä Killjoyn kouriin, jotka puristuivat sen ympärille tiukasti. Hän ei tahtonut mitään enempää kuin luottaa Kalin sanaan. Lhekon huomio näytti kuitenkin pitävän paikkansa. Xenin kuula kajasti hänen reikiä täynnä olevasta torsostaan himmeänä, mutta kajasti kuitenkin. Samassa tahdissa kuulan kanssa kajasti myös kevyesti sykkivä kasvi, joka versosi Xenin veltosta sormesta.
Majakan ja Kralhin keskustelu uhkasi kuitenkin jäädä lyhyeksi. Jotakin tapahtui ylämaailmassa. Tukikohdan rakenteet olivat alkaneet natista. Killjoy kiinnitti huomiota ketjuun, joka oli kiinnitetty roikkumaan Xenin lanteille. Siinä oli ainoastaan yksi hely, eikä se ollut Nimda. Eikä Killjoy epäillyt hetkeäkään, etteikö Abzumo käyttäisi anastamaasa Mustan Käden upottamiseen.
”Meidän täytyy poistua välittömästi”, Killjoy sanoi, mutta Lheko ei näyttänyt siltä, että olisi ollut lähdössä mihinkään.
”SINUN TÄYTYY POISTUA, NUI-KRALHI. MEITÄ ODOTTAA SILVOTUN ÄIDIN SYLEILY. MUSTAN KÄDEN PÄÄTTYESSÄ MATKAAMME VIIMEIN HÄNEN LUOKSEEN.”
Tukikohdan vavahtelu paheni sellaisella vauhdilla, että Lhekon hohtava hahmo tärisi Killjoyn silmissä. Miksun ulahtelu viesti kuitenkin siitä, että jotain muutakin oli tekeillä. Sinisenä hohtavia silmäpareja oli syttynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Lhekon ”me” oli läsnä täydessä vahvuudessaan.
Hetkessä olisi ollut jonkinlaista hiljaista kunniaa, ellei jokin tukikohdan rakenteissa olisi juuri sillä hetkellä pettänyt. Killjoyn diagnostiikkatiedot viestivät valtavista vaurioista kaikkialla heidän yläpuolellaan. Sinisissä liekeissä kytevä Musta Käsi oli viimein tullut tiensä päähän. Killjoyn rinnalla leijuva Avhrak Feterra tuijotti valon Kalia intensiivisesti – kuin se olisi kohdannut kauan sitten kadonneen sisaruksensa.
”ME TAPAAMME HÄNEN HAUDASSAAN”, Lheko nyökkäsi. Killjoy ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta vanhan valotun sanat olivat niin selvät ja itsevarmat, että hänen oli luotettava niin tapahtuvan.
Särö, joka oli ilmestynyt kattoon Killjoyn yläpuolelle, laajeni sellaista vauhtia, että kerroksen 11 kalusto oli alkanut valua hänen ja Lhekon väliin. Pimeydestä katsovien Kalien tuijotus ei kuitenkaan herpaantunut. Rakettimoottorinsa käynnistänyt Killjoy näki omien liekkiensä valossa viimein, mitä oli tapahtunut tyrmään suljetuille vahkeille. Hopeiset seisoivat niiden pirstottujen ruhojen päällä. Loputkin Svarlen hylkäämistä olivat saapuneet tapaamaan kenraalia, joka viimeistä kertaa oli saapunut siunaamaan heitä läsnäolollaan.
Killjoy nyökkäsi. Lheko nyökkäsi. Kenraalin, tämän runnellun tyttären ja tämän vanavedessä leijailevan peltipurkin matka ylös alkoi juuri, kun kerroksen katto romahti heidän niskaansa.
Hetki sitten
Mexxin saaminen Bettyyn sisälle ilman kolhuja oli osoittautunut vaikeaksi. Nurukan oli joutunut repimään muutaman penkin aluksen matkustajatilasta, jotta toa ja tätä elämän syrjässä kiinni pitävä Naho saatiin turvallisesti sisään. Aluksen ohjaamossa Cody käänsi katseensa Nurukaniin, jonka askel haparoi syvyyksistä kantautuvasta tärinästä. Maa oli alkanut halkeilla Bettyn alla. Koko tukikohtaa ympäröivä kammio oli luhistumassa kasaan.
”Missä Xen?” Cody kysyi. Nurukanin vastaukseksi antama murheellinen katse ja vilkaisu kohti makutan aiheuttamaa tuhoa saivat Codyn sydänkuulan kohisemaan. Killjoystakaan ei ollut kuulunut mitään minuutteihin.
Raidetykkien pauke heidän yläpuolellaan jatkui. Vaikka suurin osa laukauksista vain katosi jonnekin tesseraktin vellovan massan sisään, oli Metru Nuin laivaston armoton tulitus alkanut taivuttaa sen heidän kolmeen ulottuvuuteensa näkyvää pintaa. Betty oli puun ja kuoren välissä. Luhistuva maa heidän allaan ja yläpuolella raivoava taistelu eivät jättäneet Codylle vaihtoehtoja. Heidän täytyi lähteä. Vaikka sen tekeminen ilman Xeniä riipaisi häntä sietämättömän paljon.
Bettyn apumoottorit jyrähtivät käyntiin juuri, kun valtava laatta Onu-Metrun pintaa luhistui sen alta. Siniset liekit puskivat tietään ulos sieltä, missä Mustan Käden tukikohta oli vielä hetki sitten sijainnut. Bettyn moottorit kääntyivät ja puskivat aluksen kohti taivasta raidetykkien laukauksien yhä jylistessa. Kikanalon kannella Lhikan vilkaisi poistuvaa alusta vain sivusilmällään. Hänen huomionsa oli varastanut sininen hohde, joka söi Metrua heidän alapuolellaan.
Bettyn avonaisen luukun äärellä Nurukan puristi kiinni katon metallisesta palkista, joka oli ainoa asia, joka esti häntä valumasta ulos koneesta. Kilometrin mittainen railo maassa oli alkanut luhistua sisäänpäin. Kaikki irtonainen oli valunut Mustan Käden onkalon pohjalle ja kasaantunut yhteen pisteeseen luhistuneen tornin kohdalle. Lyhyeksi hetkeksi tärinä lakkasi. Tesseraktia rankaisevan laivaston tulituskin oli tauonnut. Siniset liekit Onu-Metrun sisällä näyttivät hetken kuin ne olisivat tukahtumaisillaan, kunnes niiden valo yhtäkkiä muuttuikin kirkkaamaksi kuin koskaan. Sitten räjähti.
Nurukan joutui suojaamaan silmänsä vapaalla kädellään, kun Nimdan polttaman tukikohdan rippeet laajenivat räjähdysmäisesti. Loputkin tukikohtaa peittäneestä maasta sinkoutui tonnien painoisina lohkareina korkealle ilmaan. Betty vavahteli holtittomasti syntyneen paineaallon voimasta. Kolme Lhikanin laivoista joutui tekemään äkkikäännöksen kivisadetta väistääkseen.
Nurukanin sydän pamppaili. Xen ei voinut olla siellä. Ei vain voinut. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet, tämä ei voinut olla se, kuinka kaikki päättyi.
Silloin hän näki, mitä taivaalle sinkoutui lohkareiden seassa. Jotakin kiilsi metallinhohtoisena niiden keskellä. Sen vanavedessä taivaalle ilmestyi liekkien keskeltä jotain punamustaa ja virtaviivaista. Siniset liekit kannoillaan ne olivat irtautuneet pätsistä viimeisellä mahdollisella hetkellä.
”Minä näen heidät!” Nurukan huudahti jylyn ylitse. Cody puristi koneensa ohjaussauvoja niin tiukkaan kuin oli suinkin mahdollista. Hän teki parhaansa vakauttaakseen Bettyn ottamaan kenraalin vastaan. Nurukan siristi silmiään ja huokaisi jo helpotuksesta nähdessään, että Killjoylla oli joku tiukasti otteessaan.
Hän joutui kuitenkin nielemään kaikki sanansa, kun Killjoyn jalat osuivat Bettyn lastausalueen lattiaan ja hän näki kunnolla, mitä Killjoyn käsivarsilla lepäsi. Nahonkin henki salpautui, kun Killjoy marssi tämän vierelle ja laski Xenin jäänteet Mexxin kuplan vierelle. He jakoivat katseen ja vilkaisivat toistensa murrettuja läheisiä mutta keskittyivät nopeasti takaisin oleelliseen. Nurukanin kädet tottelivat vielä sen verran, että tämä sai kiskottua pommikoneen takaluukun kiinni yhdessä feterran kanssa, joka oli lentänyt sisään vain hetkeä Killjoyn jälkeen.
Kenelläkään ei ollut aikaa katsoa ulos. Kuoleman partaalle pirstottujen ystävien yläpuolelle kumartuneet käänsivät selkänsä sille, mitä ulkona tapahtui. Katastrofin jyly jäi taakse. Musta Käsi oli tullut päätökseensä. Palanut Nimdan sinisissä liekeissä ja jauhautunut tomuksi. Mutta kenties kaikkein eniten muutoksesta kertoi se, että vaikka vuosisadan seissyt tukikohta saikin lopulta luhistua tuleen ja tappuraan, ei Bettyn sisällä ollut ainuttakaan sielua, joka olisi jäänyt suremaan sen perään. Ei silloin, kun heille kaikkein tärkeimmät makasivat heidän edessään viimeisiä hengenvetojaan vartoessaan.
Vain yksi katse sääli näkemäänsä. Katse, joka viimeisenä Metru Nuin suojelijoista kaipasi takaisin sodan korventaviin liekkeihin. Lhikanin kasvot synkistyivät, kun siniset lieskat viimein himmenivät. Tulituskäsky kävi, ja laivasto jatkoi tesseraktin tulittamista.
”Me tarvitsemme apua”, Naho kuiskasi tykistön jylyn miltei peittäessä hänen sanansa alleen. Hiki valui pitkin hänen sinistä Hunaansa, kun hän parhaansa mukaan yritti korjailla siskonsa ympärille luotua suojaa. Romahduspisteen rajamailla nuokkuva veden toa oli jo antanut Amajikalle suurimman osan voimastaan, ja hänen epätoivoinen yrityksensä estää Mexxiä vuotamasta kuiviin puski häntä äärirajoille. Hän yritti epätoivoisesti olla vilkuilematta Xeniin päin. Sen tekeminen ei olisi ainakaan helpottanut hänen oloaan.
”Olen antanut Codylle sijainnin”, Nurukan huokaisi ja puristi Xenin ainoan käden omiinsa. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin kasviin, joka versosi vahkin sormesta. Se sykki samaan tahtiin tämän kuolonkorahduksia päästelevän kuulan kanssa. Killjoy tuijotti sitä myös, ja toisin kuin Nurukanilla, hänellä oli yksi arvaus sen alkuperästä.
”Hänen pitäisi olla kuollut.”
Nurukan nosti katseensa Killjoyhin, jonka kypärä oli kuitenkin naulittuna tämän tyttäreen.
”Et saa luovuttaa nyt”, Killjoy jatkoi osoittaen sanansa nyt suoraan Xenille. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Nurukan kuuli säröjä Nui-Kralhin äänessä.
”Vauhtia”, Nurukan mutisi. Cody kuuli sen vaivoin, mutta häntä ei olisi tarvinnut käskeä. Bettyn kurssi oli jo asetettu kohti Ko-Metrua. Xenin ruumis tärähti ilmakuopan vuoksi. Tämän sammuneet silmät tuijottivat Mexxin selässä ammottavaa reikää mutta eivät reagoineet siihen mitenkään.
Kikanalon komentosillalla Lhikan katsoi happamana, kuinka tulitusta yhä osakseen ottava tesserakti kääntyi itsensä sisään sellaisella vauhdilla, että se alkoi työntyä sysäyksittäin kohti rannikkoa kuin absurdi leijuva meduusa. Laivaston asejärjestelmät pysyivät sen perässä vielä, mutta vaivoin. Tähtäämisestä vastaava po-matoran oli vakuuttanut, että vihollisaluksen pinnassa oli viimein alettu havaita murtumisen merkkejä. Seuraavien laukausten ryöppy ei kuitenkaan ehtinyt valmistelua pidemmälle, kun seuraavat kolme sykähdystä objektin kiihdyttämisen lisäksi häivyttivät sen pois heille näkyvästä todellisuudesta. Lhikanin kultainen nyrkki pamautti särön Kikanalon kannen ikkunalasiin. Turhautuneen karjaisun päätteeksi toa potkaisi oman jalkateränsä kolhuille komentosillan metalliseen kaiteeseen. Vaikka laivaston skannerit näkivät vihollisen tutkassaan vielä ohikiitävän hetken, oli sen perään turha enää ampua. He katsoivat voimattomina, kuinka piste tutkassa katosi kohti etelää. Kikanalon kannella kukaan ei yrittänyt estää, kun raivosta kihisevä amiraali kaatoi komentokeskusen kalusteita kulkiessaan pettyneen miehistönsä lävitse kohti laivan hiljaisempaa takaosaa.
Ko-Metrussa aamu oli oli ollut merkillinen. Ensin etelästä kantautunut räjähdys oli pirstonut suuren osan Onu-Metrun rajalla sijaitsevien rakennuksien ikkunoista. Vain vähän aikaa sen jälkeen maa Tiedon Tornien takana oli auennut ja kaksitoista virtaviivaista sotalaivaa noussut syntyneen aukon uumenista. Nyt heidän taivastaan halkoi xialainen pommikone, joka oli matkalla kohti sitä samaista aukkoa.
Cody ehti vilkaisemaan Tiedon Torneja vain vilaukselta kiitäessään niistä ohi. Angoncen aiheuttaman tuhon korjaaminen ei ollut vielä edes alkanut. Metrun matoraneilla oli ollut kiire valmistella jotain aivan muuta. Isku, joka oli oli osunut pelottavan lähelle heidän salaista telakkaansa, näytti jatkuvasti vain tarkoituksellisemmalta.
”Komentaja Cody XMS Bettyltä. Saavumme hetken päästä hangaariin yksi. Tarvitsemme lääkintähenkilökuntaa välittömästi.”
”Laskeutumislupa myönnetty, komentaja Cody. Mavrah ilmoitti jo tulostanne. Lääkintähenkilökunta odottaa teitä lastausalueella”, kuuluttajan ääni vastasi radiosta.
Killjoy vilkaisi sivusilmällään koneen ikkunasta, kun maa heidän allaan oli alkanut väistyä. Hänellä oli ainoastaan arvauksia siitä, mihin he olivat saapuneet. Cody ja Nurukan kuitenkin tuntuivat tietävän täsmälleen, mitä olivat tekemässä.
Uutuuttaan kiiltelevä metallinen telakka ahmaisi heidät sisäänsä, kun Cody käänsi laskeutumista varten Bettyn moottorit osoittamaan suoraan alaspäin. He tömähtivät maahan hieman kovemmalla vauhdilla kuin Cody oli ehkä tarkoittanut. Nurukan kiskaisi aluksen takaluukun auki, ja paareja kantavia lääkintätunnuksin varustautuneita matoraneja ryntäsi välittömästi alukseen sisään arvioimaan tilannetta.
Hangaarin laidalta Bettyn laskeutumista seurannut huolesta tärisevä reppuselkäinen Mavrah sai toverillisen taputuksen olkapäälleen, kun tämän vierellä seisoskeleva hunakasvoinen ta-matoran yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan. He jäivät katsomaan murheellisena, kun juuri laskeutuneesta koneesta kiidätettiin ulos kahta hahmoa. Molempien näistä rinnalla riensivät näiden pelastajat. Nahon askel hoiperteli uupumuksesta, Killjoyn pelosta. Kaksi sodan inspiroivinta johtajaa oli viimein murjottu murtumispisteeseen.
”Minä tarvitsen Nuparun”, Killjoy aneli rinnallaan juoksevalta ga-matoranilta hangaarin sisäänkäynnille saapuessaan. Hänen pyyntönsä aiheutti ensin kummastuneita katseita, mutta lopulta joukkiosta irtautui yksi matoran tekemään vaadittavaa puhelua.
Kahden potilaan teiden oli aika erkaantua. Naho oli puristanut kenenkään huomaamatta Killjoyn rannetta hänen vasemman kätensä ylläpitäessä yhä Mexxiä suojaavaa kuplaa mutta päästi irti, kun metalliset ovet heidän edessään avattiin. Kun Naho ja Mexxi kääntyivät vasemmalle leikkaussaliin, jatkoivat Killjoy ja Xenin jäänteet suoraan eteenpäin. Mavrah oli nostanut käden suunsa suojaksi estääkseen itseään parahtamasta runnellun ystävänsä nähdessään. Kaksoisovet sulkeutuivat Killjoyn takana, ja Mavrah jäi tuijottamaan niiden edestakaista liikettä, kunnes ne pysähtyivät kokonaan.
Sotilasunivormuihin pukeutuneet ko-matoranit parveilivat Bettyn ympärillä ja ottivat vastaan murheen murtamat miehet. Nurukan, Cody ja näiden takana leijaileva feterra seisoivat keskellä hangaaria katseet naulittuna sinne, missä Xen ja Mexxi olivat hetkeä aikaisemmin kadonneet. Kummallakin oli sydänalaa kalvala pelko siitä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he koskaan näkisivät ystäviään hengissä.
Nurukan sulki silmänsä. Hän tahtoi nähdä Xenin vielä kerran eheänä. Hän pakotti mieleensä kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisten päivien aikana. Kaikki ne ikävimmätkin hetket hänen muistoissaan olivat yhtäkkiä muuttuneet varjelemisen arvoisiksi, sillä ainakin Xen oli ollut siellä hänen kanssaan. Ainakin siellä he saivat murehtia yhdessä. Mutta vaikka Nurukan kuinka yritti, jokainen kuva Xenistä oli korvautunut sillä makutan runtelemalla torsolla, jonka Killjoy oli kantanut mukanaan.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi välittömästi häntä tuijottavan vahikomentajan murheellisen katseen. Vaikka hän oli iloinen nähdessään Codyn pitkästä aikaa, olivat viimeisen tunnin tapahtumat potkineet hänestä ulos kaiken toivon. Kaiken sen vankkumattoman päättäväisyyden, jonka hänen muistojensa palautuminen oli tuonut mukanaan.
Ja vaikka koko Metru Nuin sota kauhuineen ja tappioineen pesi jälleen hänen muistoissaan, ei hän silti ollut osannut odottaa mitään tällaista.
Hän ei voinut uskoa, että kaikesta heidän pyristelystään huolimatta tämä oli, kuinka Mustan Käden tarina viimein päättyi.
To Be Contiuned…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Punainen loimu hopeapunaisen miehen kasvoilla ei poikkeuksellisesti johtunutkaan keväisestä kaksoisaurinkojen noususta. Taivaankannen valoa suovat pallot olivat yhä jossain kirjaimellisen liekkimeren takana. Katse hopeisen naamion takana oli nauliintunut epäluonnolliseen näkyyn. Le-Metrun rantaviivalta silmänkantamattomiin meri oli pelkkää punaisena raivoavaa liekkiä.
Rantaviivalle pudonneen xialaisen hävittäjänraadon päälle kavunnut Nui-Kralhi oli istunut paikallaan jo pitkään. Toisensa siruiksi jauhaneiden laivastojen jäänteet olivat lumonneet hänet jähmetyksiin. Liskojen olemassaolosta oli jäljellä enää sieltä täältä rantaviivasta törröttävä metallinkappale sekä meren peittänyt öljy, joka raivosi yhä, miltei päivän taistelun päättymisen jälkeenkin. Suurin osa taistelun jäänteistä makasi jo hopeisen, tai nyt punaisen, meren pohjassa.
Ja kenraalikapteeni jatkoi tuijottamistaan. Siihenkin asti, että hän kuuli takaansa askeleita. Hän ei ollut antanut aiempienkaan häiritä hiljaista hetkeään. Suurin osa hänen ympärillään hääränneistä konesotilaista oli paikalla vain varmistamassa, ettei rantaviivan romun seasta löytynyt mitään välittömän räjähdysvaarallista. Nyt saapuneet askeleet olivat kuitenkin paljon vahkien vastaavia kevyemmät. Se oli yksityiskohta, joka Nui-Kralhin olisi normaalisti kuulunut huomioida. Nyt hän havahtui vasta hentoon ja väsyneeseen tervehdykseen.
Nui-Kralhin jalat toimivat salamannopeasti ja hän nousi pystyyn kääntäen katseensa välittömästi äänen kohteeseen. Veden toa, kovia kokenut pitkähelmainen valkoinen taistelupuku päällään väänsi kasvonsa väsyneeseen, mutta aitoon hymyyn. Nui-Kralhin sydänkuula kohahti kerran kuuluvasti ja jatkoi sen jälkeen toimintaansa niin kuin sen normaalisti kuului, mahdollisesti ensimmäistä kertaa useisiin huolen täyttämiin tunteihin.
Toa harppoi muutamalla pitkällä askeleella hävittäjän päälle jähmettyneen Nui-Kralhin eteen. Helpotuksen lamauttavan aallon hitaasti jättäessä kenraalikapteenin merkillisen ruumiin, hän kurotti kätensä toan ympärille ja kolautti silmät suljettuina otsansa vasten naisen naamiota. Toa Niz vastasi eleeseen sulkemalla omat silmänsä ja lyhyen hetken he ainoastaan seisoivat hiljaa tulimeren edessä toisiaan pidellen.
Kun Nui-Kralhi lopulta irroitti itsensä toasta, hän pysähtyi hetkeksi vain tuijottamaan tämän kasvoja. Sitten hän katsoi alaspäin. Kärsineestä puvustaan huolimatta tämä näytti olevan fyysisesti kunnossa.
”Kun kuulin, mitä oli tapahtunut… raportti ei kertonut olitko…”
”Täysin kunnossa”, Niz keskeytti puolisonsa murheellisen selityksen. ”Olen aivan kunnossa.”
Vieno virne nousi sileille kasvoille hopeisen Mirun suurikokoisen, suun peittävän panssarin takana. Nui-Kralhi nyökkäsi hiljaa ja irroitti viimein kätensä Nizin ympäriltä. Toan tulesta ja tappurasta tummentunut asuste alkoi hulmuamaan mereltä kantautuvan väkevän ja kuuman tuulen tarttuessa siihen.
”Entä… muut?” Nui-Kralhi sai lopulta kysytyksi. Siihen Niz ei osannut kuitenkaan vastata enää yhtä itsevarmaan sävyyn.
”Boki on kuollut… ja puolet Nurukanin väestä yhä jossain Coliseumin romahtaneen puoliskon alla”, Niz sai lopulta sanottua haukattuaan täristen henkeä lauseensa puolivälissä. ”Lhikan ja Mexxi saapuivat viimeisellä hetkellä. Ilman heitä…”
Ja Nui-Kralhi ymmärsi. Toan ei tarvinnut jatkaa lausetta loppuun.
”Kuka kertoo Asonaille?” mirukasvo huokaisi ääneen. Etelän aavikoiden toat olivat aina olleet erottamattomia. Nui-Kralhi ei edes osannut kuvitella, miten karmaiseva uutinen Bokin menettäminen tämän veljelle olisi.
”Naho”, Niz mutisi. ”Hän vie toisen ja kolmannen armeijakunnan takaisin Ga-Metruun ja yrittää saada loput siviilit turvaan… jos siellä on enää ketään jäljellä.”
Nui-Kralhi nyökkäsi. Toa Nahon järkkymätön päättäväisyys oli harvoja asioita, joihin hän luotti ilman epäilyksen häivääkään.
Hetken aikaa molemmat romun päälle kavunneet tuijottivat toisiaan hiljaa sekä kaatuneita kunnioittaen että toistensa elossaoloa arvostaen. Tänä aikana Niz viimein havahtui siihen, mitä Nui-Kralhin takana tapahtui. Loputtomat aaltoilevat liekit lumosivat hänet samalla tavalla, kuin ne olivat lumonneet taivaskoneestaan laskeutuneen kenraalikapteeninkin.
”Se on siis totta…” Niz haukkoi henkeään. ”Saarto on viimein murrettu.”
”Xialaiset ilmoittivat tunti sitten vetäytyvänsä sodasta”, Nui-Kralhi vahvisti. ”Voimme saada lisäjoukkoja, resursseja…”
”… uutisia.” Niz täydensi huojentuneena. ”Emme ole kuulleet muusta maailmasta kuukausiin.”
”Varjotun korttitalo alkaa luhistua”, Nui-Kralhi huokaisi. Tämän äänestä paistoi paljon enemmän murhetta, kuin tällaisen voiton jälkeen olisi kuulunut. Niz kuitenkin tunsi puolisonsa aivan liian hyvin. Hänen läpitunkeva katseensa pureutui Nui-Kralhiin voimalla. Hopeahaarniskainen mies asteli vaimonsa rinnalle romun reunalle ja jäi itsekin taas tuijottamaan liekkimeren vellomista.
”Tuhansia kuollut. Meren pohjassa, liekkien keskellä… täällä rantahietikossa.”
Niz ei tiennyt, kuinka vastata, joten hän ei edes yrittänyt. Hän antoi miehen puhua, itselleen tyypillisellä, hieman verkkaisella tyylillään.
”Kuinka monen heistä luulet olleen täällä, koska he haluavat tämän saaren? Ja kuinka moni oli täällä vain, koska heitä… käskettiin?” Nui-Kralhi jatkoi. Niz puri hammasta tiukkaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen keinotekoinen kumppaninsa pohti asiaa.
”Minä lähetin heidät kuolemaan. Minun käskyni”, hän sitten kuitenkin jatkoi eikä edes antanut Nizin vastata hänen kysymyksiinsä ääneen. ”Mutta minkä vuoksi? Tämän saarenko? Enhän minä edes tiedä onko tämä paikka oikeasti kotini.”
Tavallisesti tämä olisi ollut se hetki, kun Niz olisi yrittänyt jollain tapaa lohduttaa aviomiestään. Hän olisi muistuttanut häntä kaikista hyvistä hetkistä saarella ennen sotaa, ehdottanut vapaaillan anomista tai vaikka paria lasillista Herran viinikätköstä. Mutta tällä kertaa, liekkimeren edessä, hän ei enää osannut. Hän ei tiennyt enää itsekään, kuinka perustella heidän ympärillään käytävää hulluutta. Siitäkin syystä se, mitä Nui-Kralhi seuraavaksi sanoi, yllätti hänet perusteellisesti.
”Mutta minä ymmärrän nyt. En minä taistele oman kotini puolesta… vaan sinun… ja vaikka hän ei sitä vielä välttämättä itse ymmärrä, Xenin kodin.”
Kaksikon katseet kääntyivät verenpunaisesta loimusta takaisin kohti toisiaan. Nui-Kralhin maskin alle oli levinnyt vaivaantunut hymy, johon Niz ei lainkaan tiennyt, kuinka reagoida.
”Mutta tämä on yhtä paljon sinun kotisi”, veden toa yritti selittää, mutta tiesi itsekin, että kodin konsepti merkitsi hyvin vähän sen hävityksen äärellä, missä he parhaillaan seisoivat. Voiton jäljiltä tai ei.
”Miksi se ei tunnu siltä?” Nui-Kralhi kysyi murheellisena. Ja Niz tiesi täsmälleen, mitä hän tarkoitti. Samalla tapaa kuin niinä kaikkina kertoina, kun mirukasvo oli pysähtynyt tuntikausiksi tuijottamaan milloin minkäkin Onu-Metrulaisen kompleksin seiniä, ainoana selityksenään se, ettei hän tuntenut olevansa kukaan. Tai mitään.
Veden toa oli pitkän ajan elämästään yrittänyt ymmärtää taianomaisia pyöreitä esineitä, jotka Ficus oli heille lahjaksi suonut. Nui-Kralhi oli ainoa, joka ei tuntenut omaansa osaksi itseään. Aina silloin tällöin Mustan Käden kenraalikapteeni vajosi omiin ajatuksiinsa ja heräsi niistä ainoastaan entistä enemmän kateissa. Hänen sanansa olivat jääneet kummittelemaan Nizin päähän. ”Kuka minä olen?” Nui-Kralhi oli kysynyt. Eikä Nizillä ollut vastausta. Hän ei koskaan osannut tarjota muuta kuin lohduttavia sanoja.
Mutta tällä kertaa hämmennyksen sijasta miehen olemuksesta huokui myös ymmärrystä. Kuin jokin heidän edessään aukeavassa helvetissä olisi tarjonnut hänelle vastauksia. Kenraalikapteeni ei edes odottanut Niziltä vastausta. Hän tiesi itsekin sen valtavan painon, minkä sota oli heidän päälleen laskenut. Sen ensimmäinen oire oli yleensä sanojen puute. Veden toan lempeä katse oli ainoa asia, mitä Nui-Kralhi edes osasi kaivata.
”Minä asetuin jo siihen punaiseen telttaan tuonne törmän taakse”, Niz lopulta rikkoi merkillisen hiljaisuuden. ”Tule sinne levolle, kun olet… valmis.”
Nui-Kralhi hymyili ja nyökkäsi hänelle silmää iskevälle, poskiltaan punastuneelle veden toalle. Hän jäi seuraamaan, kun vaikeita kysymyksiä pakeneva rurukasvo kapusi alas ja lähti määrätietoisesti marssimaan kohti vahkeja parveilevaa väliaikaista satamaa. Toan kadottua näköpiiristä hän kuitenkin istui taas alas ja jatkoi liekkimeren tuijottamista. Huolimatta siitä, kuinka monta elämää se oli nielaissut, se syystä tai toisesta rauhoitti häntä.
Hänen ajatuksensa olivat yhä levottomat, mutta Nizin näkeminen sai hänet hieman levollisemmaksi. Nui-Kralhin ajatukset harhailivat jo elämänsä toiseen kiintopisteeseen. Onu-Metrun sydänmailla häntä odottaisi nuori konetyttö, joka haluaisi varmasti kuulla tarinan siitä, mitä Kohiki-Salmella oli tapahtunut. Tarinan siitä, kuinka hänen kotinsa olisi pian taas vapaa sodasta ja hävityksestä.
Se liekkimeri ja se nimenomainen kevätaamu vieraili Nui-Kralhin ajatuksissa yhä useammin ja useammin. Juuri nyt se piirtyi hänen mielikuviinsa terävämpänä, kuin vuosiin. Punainen polttava massa olisi ollut paljon rauhoittavampi näky, kuin Nascoston metallinen, kulunut seinä. Seinä, jota Killjoy oli tuijottanut jo ikuisuuksilta tuntuneen ajan.
Kevyt, ystävällismielinen potkaisu kolahti lattialla istuvaa kenraalia kylkeen. Harmaat, karrelle palaneet kasvot nostivat katseensa vihreään selakhiin, joka tuijotti häntä huolestuneena. Keskimmäinen Breznikovan siskoksista oli seisonut huoneessa jo ainakin minuutin, mutta ajatuksiinsa uppoutunut Killjoy oli onnistunut sulkemaan tämän saapumisen täysin mielestään.
”Hei, oletko kunnossa?” naisen huolestunut ääni tivasi nyt jo kolmatta kertaa. Haarniskastaan melkein kokonaan riisutun Killjoyn katse harhaili hetken siinä paljaassa seinässä, mitä hän oli jo ties kuinka kauan ehtinyt tuijottaa. Sitten hän hieraisi kasvojaan hieman enemmän panssarilevyjä omistavalla kädellään ja nousi hitaasti ja vaivalloisesti pystyyn. Hänen jalkanivelensä olivat yhä jähmeät tarkoituksettoman uintireissunsa jäljiltä. Brez seurasi kärsivällisesti puhtinsa menettäneen Killjoyn toimia yhä vastausta odottaen.
”Väsynyt vain”, Killjoy sen lopulta selakhille tarjosi. ”Joko muut ovat paikalla?”
Selakhi olisi tahtonut pitää keskustelunaiheen kenraalin vakavassa terveydentilassa, mutta keinotekoisesti paranneltujen silmien kylmä katse sai hänet lopulta taipumaan.
”Nuorin on yhä Xialla, mutta emme jää odottamaan. Isosisko on kutsunut kaikki koolle.”
Killjoy murahti hyväksyvästi ja marssi pienikokoisen huoneen ainoalle huonekalulle, pienelle metalliselle pöydälle, jonka päällä odotti ainoastaan hänen kypäränsä. Brezin huomio kiinnittyi kenraalin paljaisiin raajoihin, joiden sisältä pystyi näkemään sekä servojen nopean liikkeen että johtojen loputtoman meren. Tarkkaan katsomalla saattoi myös nähdä Killjoyn viimeisien omien lihaksien supistelua, kun kypärä upposi peittämään hänen kasvojaan. Selakhi irvisti, peitti sen nopeasti ettei Killjoy sitä huomaisi ja lähti jo marssimaan edeltä kohti kokoushuonetta kenraalin raskaat askeleet kannoillaan.
”Kenraali Killjoy. Kolmekymmentä minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa… kaksi”, kaikui selvästi shasaalin lausuma kuulutus Nascoston käytävillä. Kypäräpäinen tuhontuoja hymähti tyytyväisenä Breznikovan takana. Hän oli tuntenut olonsa alastomaksi jo tarpeeksi pitkään.
”Toivottavasti Miksu ei ole aiheuttanut heille liikaa harmia”, Killjoy vastasi ja vilkaisi samalla vaistomaisesti rannettaan, jossa oli nyt vain ammottava aukko siinä, missä Miksu yleensä asusti. Hänellä oli vaikeuksia myöntää itselleenkin, kuinka merkilliseltä pienen lihaotuksen puuttuminen tuntui.
Nascoston käytävät ja niiden ikkunoista paljastuvat useat hangaarit ja työpajat olivat vilkkaampia kuin koskaan aikaisemmin. Kaikkialle, minne vilkaisikaan, joku oli täydessä työn touhussa. Hangaarissa numero yksi oli useita työryhmiä valmistelemassa Xialta ostettuja hävittäjiä testilentoja varten samalla, kun käytävällä Breziä ja Killjoyta käveli vastaan kaksi skakdia, jotka kantoivat ilmiselvää, hohtelevaa KAL-metallia saaren perällä sijaitsevalle työpajalle. Yhden taukohuoneen ohi kulkiessaan saattoi myös kuulla kovaäänistä kiroilua, joka lähti vastikään hankitun palkkasoturijoukon huoltohetken keskeltä.
Tunnelma oli pitkälti samanlainen, kuin Metru Nuilla käskynjakojen aikaan. Tunnelma oli odottava, hermostunut, mutta työtä tehtiin vaikuttavalla teholla. Brez, joka ei eläessään ollut sotatilaa kokenut, piti tilannetta lähinnä jännittävänä. Killjoyn selkäpiihin taas oli palannut tyhjyyden tunne, jonka hän Klaanissa vietettyjen vuosien aikana oli miltei ehtinyt unohtaa. Nyt se oli kuitenkin tehnyt paluun. Sodan löyhkä konkretisoitui päivä päivältä voimakkaampana.
”Joko aderidonialaiset ovat saapuneet?” Killjoy tiedusteli samalla, kun kaksikko ohitti pajan, jossa kaksi Nynrah-haamua työskenteli epäkäytännöllisen suuren taistelupuvun kimpussa. Kenraali halusi siirtää murheelliset ajatuksensa syrjään ja keskittyä jo olennaiseen.
”Piakkoin”, Brez vahvisti. ”Pyysimme tekemään pienen kiertolenkin. Meidän piti raivata heille isompi laskeutumisalue. ’Majuri’ on saanut pari alusta lisää kokoelmiinsa sitten viime näkemän.
Tieto Nascoston kaukaa etelästä saapuvien liittolaisten vahvuudesta rauhoitti Killjoyta hieman. Se tunne alkoi kuitenkin valumaan hukkaan hyvin nopeasti, kun he selakhin kanssa viimein saapuivat hangaariin numero kolme. Keskelle suurta, rautaista ja avonaista tilaa rakennettu kokoustila oli sekin purkutuomion alla. Lastauskävelijöiden puikoissa puuhaavat matoranit siirsivät jo irtaimistoa syrjään ja niiden tilalle valmisteltiin sekä aderidonialaisia että muita palkkasotureita varten pystytettäviä parakkeja.
Keskellä hangaaria oli kuitenkin vielä verkkoon kytketty hologrammipöytä sekä mitä merkillisin lajitelma olentoja, jotka tutkivat siltä digitaalista karttaa jonkinlaisesta saaresta. Vanhin Breznikova, leuka yhä vammansa vuoksi sidottuna, nosti katseensa ensimmäisenä saapujiin. Sivummalla seisova, oranssiin kaapuun itsensä tiukasti kietonut selakhivanhus sen sijaan vain tuhahti penseästi. Curuvarin takana seisoi, kuin vartiossa, kaksi niin perusteellisesti mustiin siteisiin kiedottua olentoa, että näiden lajista ei edes kannattanut lähteä tekemään päätelmiä. He kuitenkin suostuivat jopa nyökkäämään Killjoylle, joka asettautui nojaamaan vasten pöytää.
Hänen vieressään seisoi kädet ristissä karttaa intensiivisesti tuijottaen pöydän merkillisin otus. Violettimusta ankkakapteeni tervehti saapunutta kaksikkoa pöydästä kaikkein pirteimmin. Killjoy tervehti Sparkia takaisin, ja pohti samalla mielessään, millaisen neuvottelun Brezit olivat onnistuneet merenalaisen kansan kanssa käymään. Slizerien lisääminen Nascoston riveihin oli ollut suorastaan hämmentävän kivuntonta.
”Me arvioimme pyyntösi, kenraali”, vanhin siskoksista avasi kokouksen sen enempää johdattelematta. Selakhin sävy oli paljon virallisempi, kuin sen olisi Killjoyn seurassa todellisuudessa tarvinnut olla. Kralhi oli melko varma, että Curuvarin läsnäolo oli siihen suurin syypää.
”Ja minä toivon, että sinä ymmärrät tilanteemme. Aderidonialaiset saapuvat tänään ja nuorin ilmoitti juuri tehneensä kontaktin Xialla. Me olemme valmisteluissa vain muutaman päivän päässä Taras-Silin invaasion aloittamisesta”, Brez jatkoi.
Keskimmäinen siskoksista tajusi viimein, että Taras-Sil oli se nimenomainen saari, jonka karttaa Spark yhä intensiivisesti tuijotteli. Selakhian entisillä sydänmailla sijaitseva saari oli ilmakuvien perusteella huomattavasti vankemmin linnoitettu, kuin kukaan oli osannut arvata. Sen alapuolella kulkevaan tunneliverkostoon soluttautuminen ei olisi mahdollista ilman sotilaallista yhteenottoa saarta puolustavien voimien kanssa.
”Lienee vain monimutkainen tapa ilmaista, että ette aio vastata Ficuksen uhkaan pohjoisessa”, Killjoy vastasi vanhimman selitykseen hampaat kirskuen. ”Vaikka meillä olisi kaikkien aikojen mahdollisuus katkaista käärmeeltä pää sen hännän murjomisen sijasta.”
”Käärmeen, joka kasvattaa uuden pään vanhan tilalle. Sinä sanoit sen itsekin. Purifier voitetaan lyömällä hänen infrastruktuurinsa. Meidän on täysin turha jahdata sellaista, jota emme konkreettisesti voi tappaa”, Brez huokaisi.
Tummanpuhuvat otukset Curuvarin takana nyökyttelivät myöntävästi. Killjoy taas oli loputtoman tyytyväinen siihen, että hän laittoi kypärän päähänsä ennen kokoukseen osallistumista. Kukaan ei pystynyt näkemään sitä, kuinka pahasti hän kiehui sen alla, vaikkakin selakhisiskoksista keskimmäinen tunnisti sen jo pelkästään hänen äänestään.
”Kyse ei ole vain Ficuksesta”, Killjoy hengitti syvään ja yritti jatkaa taivutteluaan. ”Hän on liittoutunut makuta Abzumon kanssa. Uhka, johon meidän on suhtauduttava vakavasti. Jos meillä on mahdollisuus päättää se liittouma ennen kuin se alkaa sikiämään uusia ong-”
”Minusta kuulostaa, että arvon herra Kralhi välittää Suuresta Kaupungista ainoastaan henkilökohtaisista syistä”, selakhivanhus keskeytti tylysti liikkumattoman maskinsa takaa.
Killjoy käänsi turhautuneena katseensa Curuvariin, joka ei edes suonut puhua suoraan hänelle itselleen, vaan oli kohdistanut sanansa ainoastaan kokousta vetävälle oppityttärelleen.
”Vai eikö muka ole paikkansapitävää tietoa, että ’tyttäresi’ elää yhä Onu-Metrussa? On ilmiselvää, että olet kääntämässä huomiomme pohjoiseen hänen turvallisuutensa vuoksi… vastoin tehtävämme prioriteetteja.”
Tylyn selakhiukon asenne sai Killjoyn kuvainnollisen veren kiehumaan. Ainoastaan keskimmäisen Breznikovan tiukka puristus hänen käsivarressaan esti kenraalia harppomasta väkivaltaisesti Curuvarin eteen. Kralhi vilkaisi taakseen ja siellä häntä tervehtivät ainoastaan Brezin anelevat silmät, sekä hieman sivummalla Sparkin hämmentynyt katse.
”Killjoy… meidän on myös otettava huomioon mahdollisuus, että tämä on täsmälleen, mitä Purifier tahtoisi meidän tekevän. Houkutella meidät paikalle ja anastaa viimeinen arkkikrana suoraan rinnastasi. En epäile hetkeäkään etteikö… öh… Lihaäidin antama tieto olisi paikkansapitävää, mutta kai sinäkin osaat haistaa ansan?” vanhin siskoksista otti sovittelevamman äänensävyn käyttöönsä.
Spark ei vieläkään sanonut sanaakaan. Sykkivä, kasaan puristettu massa violetin haarniskan sisällä ainoastaan tarkkaili Killjoyn reaktiota. Kenraalin pään sisällä hammasrattaat raksuttivat kuumeisesti, eikä syypää tällä kertaa edes ollut lihaverkon kruunaamaton valkoinen kunigatar.
”Hyvä on”, hän lopulta päätyi myöntymään, suurimman osan keskustelijoista ihmetykseksi. ”Lähden sitten yksin.”
Ennen kuin kumpikaan Brezeistä ehti älähtää vastalausetta, oli kenraali lähtenyt jo päättäväisesti marssimaan ulos kokoustilasta kohti suljetumpaa kommunikaatiohuonetta. Jos Nascostosta ei ollut hänelle mitään hyötyä, hän hankkisi apua jostain muualta. Ja niinkin paljon kuin hän vihasi ainokaiseksi jäävää vaihtoehtoaan, ajatus Xenistä kahden karseimman kourissa sumensi hänen arviointikykyään tarpeeksi tarttuakseen mahdollisuuteen.
Curuvar tuhahti taas tyytymättömästi keräten kuitenkin tällä kertaa paheksuvia katseilta myös oppilailtaan. Kumpikaan näistä ei tohtinut vastustaa ääneen oppi-isänsä järkkymätöntä kantaa, mutta molemmat sisimmässään ymmärsivät, mistä Killjoyn ärtymys kumpusi. He molemmat myös tiesivät täsmälleen, minne kenraali aikoi soittaa seuraavaksi.
Kommunikaatiohuoneen ovi sulkeutui Killjoyn perästä ja siitä aiheutuva kolahdus jäi kaikumaan käytävälle hänen taakseen. Panssarilevyttömillä sormillaan hän käynnisti huoneen lukemattomista näytöistä ainoastaan kolme suoraan komentopaneelin edessä sijaitsevaa. Hän ei edes vaivautunut lisäämään huoneen valaistusta. Hän vain tahtoi saada toivomansa yhteyden auki niin nopeasti kuin vain suinkin oli mahdollista.
Äänikanavat aukesivat muutamalla liukusäätimellä ja salaus yhdellä napinpainalluksella. Sitten tarvitsi ainoastaan muodostaa yhteys. Kralhi jäi tuijottamaan ruutuja kärsimättömänä siitäkin huolimatta, ettei hän koskaan edes keskustellut ”hyväntekijänsä” kanssa videoyhteyden kera. Hän kuitenkin oletti, että linjan toisessa päässä haluttiin nähdä hänet.
Muutos aiempaan hiljaisuuteen oli vain hiuksenhieno, kun pieni vihreä valo syttyi näytön alaosassa ja ilmoille tuli uusi vaimea kohina. Hyväntekijä oli linjoilla. Kenraalin kärsivällisyydelle aivan liian pitkän ajan tämä vain katseli häntä kameroiden kautta, kunnes alkoi puhua. Sama, aiemmilta kerroilta tuttu äänenmuunnin häivytti äänestä kaiken mahdollisen tunnistettavuuden.
“Nui-Kralhi”, matala ääni vaimean särinän takaa kaikui. “Onko jälleen aika vastavuoroisuudelle?”
”Abzumo ja Ficus ovat Metru Nuilla”, Killjoy ähkäisi hetkeksikään Hyväntekijän mukavuuksiin tarttumatta. ”Olen jo tekemässä lähtöä. En tiedä, kuinka paljon meillä on enää aikaa.”
Yksi pimeänä olevista näytöistä värähti päälle ilman Killjoyn erillistä komentoa. Rakeinen, epäselvä, kolmion muotoisista pikseleistä koostuva kuva piirtyi sille rivi kerrallaan. Kesti hetki, ennen kuin Killjoy hahmotti, mistä päin Metru Nuita kuva tuli. Haalea onumetrulainen autiomaamaisema oli tuttu hänelle sodanaikaisista harjoituksista ja asetesteistä. Tutun maiseman rikkoi kuitenkin jotain vierasta: purppuran sävyissä hehkuva monikulmio, joka rikkoi kaikkea sitä, miten hän ymmärsi geometrian toimivan. Kauhistuttava, luontoa pilkkaava alus lähestyi äänettömästi maanpintaa.
“Odottelinkin, milloin päättäisit ottaa yhteyttä”, ääni näyttöjen takaa sanoi. “Arvioideni mukaan sinulla on… tunteja.”
”Sinä tiesit…” Killjoy kiristeli hampaitaan. Hänen olisi tehnyt valtavasti mieli räjähtää pelkästä ajatuksesta, että hänelle ei oltu kerrottu asiasta aiemmin. Hän kuitenkin päätyi nielemään ylpeytensä, sillä Hyväntekijän lausunto piti mitä todennäköisimmin paikkansa. Meren äidin varoittavat sanat kaikuivat yhä hänen kallossaan.
”Miksu valmistelee uutta pukua”, Killjoy sitten kuitenkin jatkoi. ”Mutta Brezit ovat kiireisiä Taras-Silin iskun suunnittelussa. Joudun lähtemään yksin.”
Killjoy lopetti lauseensa hyvin äkkinäisesti. Hän toivoi, että tämä olisi tarpeeksi, jotta keskustelun toisessa päässä ymmärrettäisiin hänen yhteydenottonsa syy.
“Ei ole minun paikkani arvostella valintojasi, kenraali”, ääni sanoi, “mutta ymmärrät varmasti, kuinka auttamattoman alivoimainen olet tässä taistelussa. Ja sillä, että pidän sinusta henkilökohtaisesti, ei ole mitään väliä silloin, kun olet heittäytymässä näin vastuuttomasti hain kitaan.”
Kuva näytöllä välähti rakeisesti. Kuvakulma vaihtui. Erämaan yllä leijuvan rakennelman muodossa ei ollut toiselta puolelta yhtään enempää järkeä.
“Nui-Kralhi, minä haluan, että sanot minulle suoraan, mitä haluat minulta.”
Killjoy joutui vasten tahtoaan miettimään sanojaan tarkkaan. Hänen sormensa naputtivat komentolaudan reunaa hyvän tovin ennen kuin hän sai suunsa taas avattua.
”Kun minä silloin kumppanuutemme alussa toimitin sinulle ne kartat Metru Nuin ja Xian välisistä salakaupan reiteistä, minä toivon että sinä toimitit niiden avulla pohjoiseen jotain hyödyllistä. Ja nyt minä toivon, että siellä olisi jäljellä jotain jolla olisi… tulivoimaa. Sellaista tulivoimaa, jolla tapetaan kaksi kuolematonta.”
Äänenmuuntimen takaa tulevasta naurahduksesta oli mahdoton päätellä, kuinka tahdonalainen se oli.
“Kenraali hyvä… voin vakuuttaa, että en siirtänyt kaikkea tulivoimaani pois saarelta nykyisen poikkeustilan alkaessa. Legendojen Kaupungissa on meneillään mielenkiintoisin aika sitten sodan, ja poispäin katsominen olisi amatöörimäistä. Katseleminen ja toimiminen ovat kuitenkin kaksi hyvin eri asiaa. Jos aion suunnata aseeni kohti makutaa, tahdon sinun tietävän, että sillä on hinta.”
Ääni piti jälleen harkitsevan tauon, ja mielessään Killjoy tunsi jäljellä olevien minuuttien hiipuvan.
“Otan vapauden nimetä sen myöhemmin. Pyydät minua tekemään siirron, joka tekee minusta suoran osan konfliktiasi. Jos jäät henkiin, olet velkaa minulle… enemmän kuin koskaan aiemmin.”
”Jos jään henkiin”, Killjoy maiskutteli yrittäen samalla siirtää syrjään murheet Hyväntekijän vääjäämättömän kuuloisesta linjasta. ”Kun muotoilet sen noin, saat sen kuulostamaan enemmän uhkapeliltä sinulle, kuin minulle.”
Killjoy käänsi huomionsa hetkeksi rannetietokoneeseensa, johon Miksu oli juuri siirtänyt laskelmia kralhin pyynnöstä. Niiden perusteella yksi hänen merkillisimmistä suunnitelmistaan saattaisi olla mahdollista toteuttaa. Tieto siitä sai Killjoyn kuitenkin entistäkin vakuuttuneemmaksi siitä, että Hyväntekijä oli hänen ainoa varteenotettava oljenkortensa.
”Hyvä on”, Killjoy lopulta myöntyi. ”Millaista kalustoa saan odottaa?”
“Saat kaksi”, ääni sanoi, “ja se saa olosuhteesi ja hiipuvan ajan huomioiden riittää. Enkä aio valitettavasti määrätä ainuttakaan suoraa siirtoa ennen kuin olet paikalla.”
”Se saa riittää”, Killjoy myöntyi, vaikka olikin mielessään toivonut mieluummin kahta tuhatta.
”Tavataan… täällä”, Killjoy rullasi virtuaalikartalla pisteeseen Onu-Metrun joutomaan laidalla. ”Väkesi voi käyttää Mangaikaartin vanhoja huoltotunneleita. Sisäänkäynti on noin viisi klikkiä Vanhan Onun asemasta pohjoiseen. Metallinen kiekko kiveyksessä. Helppo huomata, vaikea saada auki, mutta sitä kautta pystymme liikkumaan melko pitkälle huomaamatta.”
“Välitän komennon. Sinun onnesi on, että meriportista kaupunkiin livahtaminen ei ole ollut vuosisatoihin niin helppoa kuin näinä päivinä. Toisaalta… se oli myös makuta Abzumon onni.”
”En yhtään ihmettelisi, jos poistumisemme muuttuisi jo hankalaksi”, Killjoy nosti taas katseensa rannetietokoneestaan. ”Dume on varpaillaan ja hyvästä syystä. Jos näen tilaisuuden, minä nappaan Xenin ja hankin hänet pois saarelta. Oletan, että sinun väkesi löytää itse tavan vetäytyä alta pois, jos Metru Nuin suojelusväki alkaa vastustamaan?”
“Se ei ole sinun huolenaiheesi”, ääni sanoi. “Nui-Kralhi, suosittelen että tässä vaiheessa huolehdit vain omasta lapsestasi.”
Killjoy murahti myöntävästi. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli kiittää, mutta kalvava ajatus hänen takaraivossaan kuitenkin esti sen. Hän ei ollut lainkaan varma, olisiko hänen hyväntekijänsä oikeasti sellaista sorttia, jolle kannatti osoittaa kiitollisuutta.
”Selvä”, kralhi vahvisti. ”Täydelläkin syötöllä lentoon menee ainakin viisi tuntia Metru Nuin ilmatilaan ja ylimääräinen tunti jos joudun väistämään Le-Metrun ilmapuolustuksen. Emme voi kuin toivoa, että vihollinen ei ole vielä iskuvalmis.”
“Aion nyt sulkea tämän yhteyden”, Hyväntekijä sanoi. “Jos selviydyt hengissä, luotan siihen, että lähestyt minua uudestaan.”
Ennen kuin Killjoy ehti edes muodostaa minkäänlaista vastausta päässään, kohina vaimeni tyhjyyteen ja vihreä valo ruudun alanurkassa sammui. Se, mitä Hyväntekijä ei kuitenkaan sulkenut, oli toisella näytöllä rätisevä lähetys Onu-Metrun erämaalta. Hirvittävän, silmiä hämäävän geometrisen kappaleen liikehdinnästä ja olemuksesta oli täysin mahdoton sanoa, kuinka suuri se oli, kuinka kaukana se oli ja kuinka nopeasti se liikkui.
Mutta se liikkui joka sekunti.
”Kenraali Killjoy. Kymmenen minuuttia KAL-haarniska viiden testiajoon hangaarissa kaksi”, kuului uusin kuulutus. Hangaari kaksi oli kommunikaatiohuoneesta ainoastaan muutaman käännöksen päässä, joten Killjoy ei vastustellut, kun leukaansa puristava selakhinainen marssi häntä vastaan käytävän päässä ja viittoili tätä tyhjään huoneeseen käytävän varrelta.
Huoneeseen astuessaan hän sai huomata, että kyseessä oli yksi Nascoston harvoja ikkunallisista huoneista. Tumman lasin läpi aukesi näkymä saaren pinnalle, jossa oli aivan hetkiä sitten alkanut tapahtumaan. Vanhin selakhisiskoksista oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja seurasi, kuinka etelämanterelaista tekoa olevia harmaita ilmalaivoja laskeutui saaren pinnalle toinen toistensa perässä. Sivummalla kiisi myös vaaleanvihreä hahmo kaksi merkkivaloa käsissään. Keskimmäinen Brez oli heti viestin saatuaan lähtenyt ohjaamaan lentureiden laskeutumista.
Killjoy astui Brezin rinnalle ja vilkaisi tämän sidottua leukaa. Metorakkin lohkaisema palanen oli ollut paljon suurempi, kuin hän oli alunperin odottanut. Vammaansa nähden selakhi puhui erinomaisesti, mutta Killjoy tiesi, että sen täytyi olla myös suunnattoman kivuliasta.
”Älä välitä vanhuksesta. Hänen katseesa on ainoastaan edeltäjiensä saaren takaisin valloittamisessa. Hän ei ymmärrä mitään… suojeluvietistä”, Brez muotoili välillisen anteeksipyyntönsä. Killjoy tuijotti yhä selakhin vammaa, mutta ”Hyväntekijän” myöntämä apu oli saanut hänet jo rauhoittumaan hieman. Hän murahti hyväksyvästi selakhin kommentille ja käänsi viimein itsekin katseensa ulkona tapahtuvaan aderidonialaisten saapumiseen.
”Minä ymmärrän”, Brez myönsi. ”Tekisin saman, jos jompikumpi heistä olisi vaarassa.”
Selakhin katse seurasi omaa nuorempaa siskoaan, joka viittoili seuraavaa ilma-alusta laskeutumaan saaren oikealle, kivikkoisemmalle puolelle.
”Yhteistyökumppanimme lähettää apuvoimia”, Killjoy lopulta paljasti. Brez virnisti näkyvästi, mutta katui reaktiotaan vihlovan kivun rangaistessa häntä siitä.
”Hyvä. Et näytä itse kovin taistelukuntoiselta”, selakhi huomioi. Killjoyn tila oli ilmiselvästi huonompi kuin aikoihin. Mekaaninen keho ja mereen selittämättömästi päätyminen eivät olleet millään tasolla yhteensopivia toimintoja.
”Testaamme Miksun kanssa jotain uutta”, kenraali myönsi. ”Minulla on vielä pari ässää hihassani.”
”Kuten odottaa saattaa, Nui-Kralhi”, vanhin Brez kiusoitteli itselleen hyvin epätyypilliseen tapaan. Hänen äänestään kuitenkin kuuli, että hän oli vetänyt Killjoyn sivuun jostain muusta syystä, kuin Metru Nuin tilannetta jauhaakseen. Brez myös tiesi, että Killjoy seisoi paikalla ainoastaan odottamassa, että tämä pääsisi asiaan.
”En koskaan kysynyt, koska en kuvitellut haluavani tietää yksityiskohtia…” Brez sitten aloitti. Ja Killjoy kuunteli.
”Mutta kuinka… kuinka isosisko oikein kuoli?”
Killjoy hätkähti. Yksikään kolmesta sisaruksesta ei ollut hänen läsnäolonsa aikana suostunut nostamaan aihetta esille. Kenraali oli aina olettanut asiaa liian herkäksi, mutta nyt sisaruksista vanhin, tai vanhin yhä elossa, oli kysynyt sitä ilman epävarmuuden häivääkään.
”Niz löysi hänet”, Killjoy muisteli päivää, jonka hän olisi mielellään ollut valmis unohtamaan. ”Hän oli viimeisillä voimillaan raahannut itsensä ulos ajoneuvosta, johon Ficus oli hänet surmannut. Repinyt kuulan suoraan ulos hänen rinnastaan.”
Brez kuunteli ilmeenkään värähtämättä. Sisaruksista vanhimpana ja vastuuta eniten kantavana hänellä ei ollut oikeutta murtua. Ei ainakaan omasta mielestään.
”Oli surmannut Migohin vain muutamaa päivää aikaisemmin”, Killjoy muisteli Ficuksen näennäisesti nopeasti tapahtunutta vajoamista hulluuteen. ”Niz löysi hänet vasta sen jälkeen, kun hän oli ehtinyt tekemään Nurukanille jotain peruuttamatonta…”
Brezin katse oli nyt nauliintunut ensimmäisestä, suurimmasta ilma-aluksesta ulos purkautuneeseen, maastokuvioisiin haarniskoihin pukeutuneiden titaanien vanaan. Ja erityisesti jonon keulassa marssivaan sinibarettiseen mieheen, joka oli rynnännyt tervehtimään keskimmäistä Breznikovaa halaamalla tätä epäkäytännöllisesti korkeuksistaan.
Killjoykin tunnisti miehen, joskin ainoastaan maineeltaan. Hän oli huomaamattaan pysäyttänyt tarinansa tämän huomion tehdäkseen. Hetken keskeytti kuitenkin jälleen uusi kuulutus, jota puhuva shasaali odotti Killjoyta jo hangaariin kaksi. Lähdön hetki alkoi olla jo käsillä.
”Minä en yleensä anna valtaa kostolle”, Brez reagoi viimein pitäen katseensa kuitenkin tiukasti sinibarettisessa titaanissa, joka joukkoineen alkoi siirtymään Nascoston saaren sisäpuolelle.
”Mutta jos Ficus todella on siellä… tapa hänet.”
Kralhin ja selakhin katseet kohtasivat, näistä ensimmäisen ollessa jo tekemässä lähtöä.
”Tapa hänet kerran meidän kaikkien puolesta”, Brez tarkensi. Ja vaikka hän ei sitä nähnyt, hän tiesi, että Killjoyn kypärän takana virnuiltiin omahyväisesti.
Kenraalin raskaat askeleet kolistelivat jo käytävän toisessa päässä, kun Brez havahtui tajutessaan jotain tärkeää. Selakhi ryntäsi vielä huoneen avoimelle ovelle ja huusi kaikella voimallaan Killjoyn perään.
”Onnea matkaan! Toivottavasti Xen on kunnossa!”
Selakhi huojentui kuullessaan askeleisen pysähtyvän. Ne säilyivät hetken paikallaan merkiksi siitä, että Brezin jäähyväiset olivat tulleet perille ja jatkoivat sitten määrätietoisesti hangaariin kaksi. Selakhinainen sen sijaan käänsi katseensa hetkeksi taas ikkunaan, mutta barettipäinen titaani komppanioineen oli jo kadonnut näkyvistä. Sen havaittuaan hänkin lähti reippaasti harppomaan pitkin Nascoston pitkiä, karuja käytäviä. Hän ei ollut nähnyt aderidonialaista ystäväänsä kuukausiin ja hän oli odottanut tätä jälleennäkemistä enemmän, kuin mitään muuta…
Hangaarissa numero kaksi kärsimätön, öljyn ja lian tahrima shasaali viittoili jo Killjoyta luokseen. Merenpohjan liha-ankkojen parkkeeratun aluksen viereen oltiin pystytetty suurikokoinen rautainen koppi, joka epäilemättä sisälsi Killjoyn ja Miksun yhteisen suunnitelman tarvikkeet.
”Kaikki valmista tehtävääsi varten, kenraali!” Brosni suorastaan huokui intoa ja viittoili yhä puoliksi haarniskatonta Killjoyta astumaan lähemmäksi. Shasaalin suositusta seuratessaan hän ei kuitenkaan voinut olla tuijottamatta hetkeä ulos hangaarien ulkomaailmaan avoimista ovista.
Meri oli sinä päivänä tyyni. Syksyiset kaksoisauringot jo korkealla. Ja vedessä oli yksi tärkeä yksityiskohta, josta Nui-Kralhi tiesi olevansa vielä järjissään.
”Ha ha ha”, Gaggulabio nauroi ilkeästi, kun kuuli metsämatoranien kaikonneen kodoistaan. Skakdit olivat polttaneet niiden kylät ja grillanneet makkaraa palavien mökkien lieskoissa. Metsäpalo oli hiipunut vasta seuraavana aamuna.
Skakdijoukon viime päiviin oli kuulunut myös muun paikallisväestön kiusaamista, bisneksiä Rumisgonessa, leipomista ja muuta sangen ilkeää.
Juuri nyt kunnianarvoisa sotaherra seisoskeli torakkasataman tienoilla. Hän katsoi kullattua taskunauristaan, jonka viisarit toimivat myös pieninä kakkulapioina. Hänen häijy kakkosmiehensä saapuisi tuntien sisään.
Ah, Akbsklsdflsfldax. Siinä se seisoi kauniina ja ylväänä. Laitojen monivärisyys johtui vihollisten verestä eikä suinkaan siitä, että alus oli uudelleenmaalattu alhaisella budjetilla. Ei, Labio ei kitsastelisi sen laivan kanssa. Hän oli vasta ostanut eräältä luotettavan oloiselta isohattuiselta matoralaiselta hirvittävän aseen, jota kutsuttiin ”kaktustykiksi.”
Kiviskakdin uskolliset helvetin tyhmät kivipaadet kulkivat uskollisina hänen takanaan. Toisinaan kondiittorikenraalin nähtiin keskustelevan kiivaasti niiden kanssa filosofisista aiheista kuten Immuakanuelin transbiodentaalisesta steltismistä. Ehkä se oli vain osoitus miehen neroudesta. Kuinka moni loppujen lopuksi osasi puhua vatukaa?
Akbsklsdflsfldaxin mastojen takaa ilmestyi näkyviin toinen skakdien alus. Sampsonn, kenraali tunnisti sen välittömästi. Panssaroitu purjelaiva oli Metorakkin ikioma kalmanlaiva. Se oli itse asiassa kaapattu eräältä tosi huonolta merirosvolta aikanaan. Labio oli integroinut sen hänen Keisarilliseen Laivastoonsa.
Skakdi antoi Kenraalinsataman syvään vuonoon puhaltavan merituulen hyväillä pulisonkejaan. Hän sytytti sikarin saadakseen aikaan kotoisamman ilmanlaadun. ”Ha ha ha, terve mieheen”, hän röhötti, kun Sampsonnin kannelta maihin asteli tuttu parivaljakko.
Sinisen skakdin kasvoilla oli hänelle sangen tyypillinen irvistys. Kommandovahki tämän vieressä katseli satamassa pyöriviä torakoita varauksella.
”Viime kohtaamisella täältä suunnalta tiputeltiin pommeja vaarallisen lähelle omaa nuppiani. Toivottavasti ötökät osaavat pitää kiväärinsä tällä kertaa jossain muualla kuin otsassani”, Saraji totesi.
Skakdijoukko rahtasi suuria metallikontteja ulos laivasta. Joku kysyi, että mikseivät nuo kiviäijät voi tehdä sitä. No eivät tietenkään, nehän ovat kenraalin henkivartijat, joku toinen vastasi.
”Purifier maksoi konesotureillaan”, Metorakk kertoi kenraalille. Gaggulabio hymyili muikeasti ja mietti jo uusia ilkeitä suunnitelmia.
”Asemamme viimeiset Kranuat”, Sarajin täytyi huomioida, ”Käyttäkää niitä kunnioituksella. Mestari Ficuksella kuluu jo tarpeeksi resursseja oman sotansa suunnittelemiseen.”
Tunikan läpi ioniaseensa kahvaa hermostuneena näpräilevä Saraji vilkuili jatkuvasti ympärilleen. Kallioisella satamalla kuhisi mahdollisesti sadoittain nazorakeja. Ongelmatapauksessa taisteleminen ei olisi vaihtoehto. Vahki yritti rauhoittaa mieltään huomioimalla, etteivät häntä ympäröivät skakditkaan keränneet sen enempiä katseita. Ehkei ”rodullinen puhtaus” ollutkaan aivan niin absoluuttista kuin Saraji oli kuvitellut.
”Tervetuloa tänne matalaan majaani!” Labio tarjosi jämäkästi kättään vahkille. ”Älä ötököistä huoli, ne maksavat hyvin. Ranuasi ovat maailman voitokkaimman armeijan käytössä! Möygytysbrigaati ei ole meinaan hävinnyt koskaan ainuttakaan sotaa!”
Vahki tarttui rohkaistuneena keltaisen jämeryyden puristukseen. Sikarintuoksu kommandon sensoreissa toi hänen mieleensä kaukaisia muistikuvia yksisilmäisestä komentajasta.
”Metorakk puhui matkan aikana jostain leiristä. Kenties voisin valmistella operaatiotani sieltä käsin? Tällainen hulina ei ole ihan mieleeni.”
”Ehdottomasti!” Labio nyökkäsi. ”En minäkään täällä kauaa viihdy, kohteliaana isäntänä tulin vain ottamaan vastaan. Meillä on päämajassa kaikki herkut operaation johdolle. Hemmetti, jopa minä johdan joukkojani sieltä käsin!”
Skakdikenraalin tuttavallisuus hämmensi ionisoturia. Lukuisien Xialla vietettyjen vuosiensa aikana Saraji ei koskaan ollut ehtinyt tapaamaan kenraalipitoista asiakastaan merten takaa. Asekaupan välikäden, Metorakkin mukanaan tuoma ”tunnelma” ei ollut antanut kovin todenmukaista kuvaa skakdipoppoon johtajasta.
He lähtivät marssimaan pois satamalaiturilta. Isoluinen kenraali iski kätensä vahkin olkapäälle ja kertoi sotatarinoitaan villisti toisella kädellä havainnollistaen. Hämmentävää seuruetta täydensivät Möykyttäjäveljekzet sekä Metorakk, joka oli vielä järjestellyt aluksensa tyhjentämisen.
Tai olisi, jos kaikki valot eivät yllättäen olisi sammuneet satamatukikohdasta. Lastausnosturit pysähtyivät. Metorakk tunsi hetken oksentavansa. Kyberneettiset osat ulvoivat tuskaa. Hän tunnisti sen välit-
Ajatus katkesi, kun Sampsonn räjähti ilmaan tulipatsaana. Metallilevyjä ja puusilppua ryöppysi pitkin satamaa. Skakdi nousi äkkiä jaloilleen ja syöksyi kauemmas, kun uusi isku osui. Oliko se Ussal-laivasto? Vai jokin tuntematon uhka?
Kenraalinsatama ajautui kaaokseen. Sotilaat juoksivat, kun täsmäiskut osuivat vielä komentotorniin, radiomastoon ja yhteen ilmatorjuntaristeilijöistä. Rakennukset paloivat. Kitiinikuorta ja vihreää verta oli kaikkialla. Sarajin epäluottamus ruskeita olentoja kohtaan karisi yhtä matkaa mereen valuvan tutka-aseman mukana. Valmiiksi hermoraunion kommandon sydänkuula jätti useita kohahduksia välistä.
Kenraali Gaggulabio ravisteli kivimurskaa pulisongeistaan noustessaan. Hän ja vahki hänen vieressään olivat selvinneet haavoitta, sillä kaksi kivistä järkälettä olivat seisseet urheasti tiellä. Nyt niiden toiset puolet olivat korventuneet mustiksi.
”Mitä skarar-” Labio örähti.
Lähempänä laituria Metorakk käänsi katseensa taivaalle ensimmäisenä. Saraji seurasi esimerkkiä. Vahki laski helpon yhtälön päässään välittömästi huomattuaan saman pisteen sinistä vasten, minkä sininen skakdikin. Hän oli odottanut jotain tällaista aina selakhiagenttien kohtaamisesta lähtien.
Piste näytti hetkeksi olevan vielä kaukana horisontissa. Se kuitenkin vaikutti selkeästi olevan liikkeessä. Liikkeen nopeus oli kuitenkin paljon enemmän, kuin vaikkapa Sarajin vieressä toljottavien kivipaasien näköelimet kykenivät ymmärtämään. Metalli kalahti kiveä vasten. Punamusta haarniska kohosi Labion ryhmän edessä. Killjoyn jalat ottivat tukevan asennon tulevien uhrien edessä.
”Sinä!”
”No terve mieheen! Muistan sinut sieltä pirskeistä!” Labio hihkaisi ja könysi ylös typertyneenä. Onneksi hänellä ei ollut parhaita päällään.
Punaisen hyökkääjän nyrkki oli kuitenkin kohotettu kohti Sarajin päätä. Vihreä ionimiekka humahti kuitenkin päälle ennen kuin punaiset panssarit olivat ehtineet täysin väistymään esille liukuvan kanuunan tieltä. Ioniterän ei kuitenkaan edes tarvinnut torjua tulevaa laukausta.
Killjoy sai selkäänsä tuskalla täytetyn zamorin toisensa perään. Hän ehti kääntyä vain puolittain hyökkääjää kohti, kun Metorakkin moukari osui tätä naurettavalla voimalla kypärään.
Punamusta ruho oli kuitenkin kosketuksissa maahan vain hetken. Huolestunut kranaolemus haarniskan sisällä antoi puvun lukuisten moottorien korjata kaatumisen kurssia tarpeeksi. Polviltaan pystyyn pomppaava Killjoy havaitsi kypäränsä oikean sivun antennin murskaantuneen. Hänen tähtäämisensä tapahtuisi näemmä tänään manuaalisesti.
Puoli tonnia kiveä iskeytyi kenraalin haarniskaan. Möykytysisku rusensi hänen rintakehänsä ja heitti kolossin selälleen maahan.
”Hyvä, Andesiitti! Hyökkää dioriittinyrkillä! Ja Basaltti, etene oikealle!” toinen kenraali ohjasti kahta kätyriään heiluen kuin nyrkkeilykehässä. Tällä kertaa Miksukaan ei ehtinyt korjaamaan tilannetta ja Killjoy sai nostaa olemustaan kivestä aivan omin voimin. Häntä kohti marssiva rivistö kiveä, kuteja ja ionia oli ryhmittäytynyt paljon nopeammin kuin kralhi oli osannut odottaa. Aikaa ei ollut tarpeeksi isojen lelujen esilletuontiin. Sitä oli kuitenkin sopivasti johonkin hienovaraisempaan.
”Vai että sellaista tänään.”
Killjoyn molempien ranteiden ympäriltä kääntyi laattoja, joiden pinnat kipinöivät punaisina. Välittömästi kun laatat olivat irtaantuneet panssarista kokonaan ja pysähtyneet leijumaan Killjoyn nyrkkien ympärillä, kuin muinaiset medaljongit Metru Nuilaisten kenraalien kaulassa, syttyivät niiden metriset ioniterät.
Kahdeksat sellaiset, jos tarkkoina oltiin.
Saraji joutui ottamaan villin väistöliikkeen yllättävän ioniteräsotkun tieltä ja kompasteli sivummalle. Kralhin katse kohtasi Metorakkin. Edellisestä kerrasta olikin jo hetki.
”Olit Xialla”, skakdi sihahti ja kävi konekenraalin kimppuun. Hän hyökkäsi kuin moukari olisi vain hänen kätensä pidennös, halliten sen liikeratoja yllättävällä tarkkuudella. Aina, kun Killjoy ei ollut reagoimassa jonkun iskuun, skakdi tulitti tätä toisessa kädessä pitämällään raskaalla pistoolilla.
Ionikaaoksen keskellä puhkuva Killjoy jätti luodit välillä huomiotta keskittyäkseen Sarajin salamanopeisiin pistoihin, joista yllättävän moni ehti kralhin viuhuvan puolustuksen lävitse.
”Sinun pitäisi alkaa liikkumaan paremmassa seurassa, poika”, kralhi ilkkui Sarajille samalla, kun antoi rakettimoottorin vauhdittaman potkun iskeytyä Metorakkin leukaan, ”Tämän roskaväen voisi tiputtaa toistamiseenkin Vuoren syötäväksi.”
”Hyvä, Basaltti! Pystyt siihen! Nyt, ryoliittilyönti!” Gaggulabio ohjasti sivusta kivimiestä, jonka iskujen väisteleminen ei ollut Killjoylle varsinaisesti ongelma. Hän kuitenkin kuuli myös typerän skakdin antamat ohjeet.
Nazorakit olivat toipuneet ensi-iskusta hälyttävän nopeasti, sillä varavirtajärjestelmät olivat jo päällä. Hälytyssireenit ulvoivat. Komentoja huudeltiin. Sotilaita organisoitiin. Ilmatorjuntaa miehitettiin. Yksi upseeri kokosi vartiojoukkoja tunkeilijan pois ajamiseen. Toinen yritti kuumeisesti saada kommunikaatioyhteyksiä pelaamaan. Moottoripyörälähetti oli jo lähtenyt pesiin varmuuden vuoksi.
Jossain pilvien yläpuolella, kaukana nazorakien ilmatorjuntajärjestelmien kantamattomissa, kolme selakhia välitti näitä samoja tietoja Killjoyn kypärään. Taistelu nelikkoa ja näiden sikarinjämiä pureskelevaa moraalista tukea vastaan oli jo nyt kestänyt kauemmin kuin Nascoston kenraali oli suunnitellut. Saraji piti saada irti skakdeista, ja sen tulisi tapahtua ennen kuin torakat toipuisivat ensi-iskusta.
Kommandovahkin hyökkäykset punaista valloittajaa kohtaan hurjistuivat hetki hetkeltä. Vauhtiin päässyt Saraji tuntui olevan jo jokaisella taistelukentän kulmassa, koordinoiden omat hyökkäyksensä erinomaisesti Metorakkin iskujen kanssa. Nyt neljältä puolelta yhtäaikaisesti tulevat hyökkäykset ahdistivat Killjoyta ohjusten siivoamalla tasanteella kuvitteelliseen nurkaan. Kralhi tarvitsi edes yhden perääntymissuunnan tilanteen rauhoittamiseen.
Yksi polkaisu ja komento visiirin sisäiseltä ruudulta. Punainen moduuli Killjoyn säärestä irtosi ja putosi maahan. Toisen mustan käden ioniterät sammuivat hetkeksi, kun se kumartui nostamaan moduulin maasta ja samoin tein sinkoamaan sen kohti toista kivimöhkälettä.
”Ei, Andesiitti! Varo! Käytä graniittikilpeä!” kivikouluttaja huusi, mutta liian myöhään.
Punainen metallinen asia tarttui möykyttäjän naamaan. Jostain sen uumenista työntyi esiin moduuli, joka näytti aivan yhdeltä kralhin puvun moottoreista. Toinen kivipaasista pysähtyi hetkeksi ihmettelemään, kuinka tämän toveri oli oppinut lentämään ja miksi prosessi näytti niin hallitsemattomalta. Vatukan naaman yllättävä työntövoima sinkosi möhkäleen jonnekin Kenraalinsataman kallioiseen maastoon. Ja näin Killjoy loi itselleen paljon tarvitsemansa hengitystilan.
Hengitystila kuitenkin kärsi, kun skakdin kenraalin naamaan työntämä kranaatti räjäytti kaiken hapen pois. Metorakk iski paksun veitsensä jonnekin Killjoyn selkähaarniskan saumakohtaan Sarajin hyökätessä edestäpäin.
”Basaltti, tsemppiä! Käytä gabrotyrmäystä!”
Taistelun hurmoksessa Killjoy ei ollut aivan varma oliko Metorakkin isku tullut puvusta läpi vaiko ei. Saraji ainakin väisti ionteräisen nyrkin heilautuksen helposti. Skakdista Killjoyn taasen piti vääntäytyä väkisin irti. Kypäränsä sisällä kralhi kirosi raskaasti. Hänet oltiin pakotettu juuri siihen taisteluun johon hän ei halunnut. Nimittäin lähitaisteluun. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Hän ei ottaisi sitä riskiä, että Saraji pääsisi pakenemaan.
Taustalla huudettiin jotakin Zankzoraksi. Vänrikki 703 johti puoli komppaniaa vartiosotilaita taisteluun mukaan. Ilmassa haisi kitkeränä kaasu. Satama kuhisi torakoita. ”Na Zora”, ne huusivat, kun hyönteiset rynnäköivät pistinten kera skakdien rinnalle. Kauempana konekiväärien sulkutuli peitti taivaan.
Skakdien ollessa hetken sivummalla ja Sarajin laskiessa omia sekoittuneita askeliaan sai Killjoy hetken keskittyä jäljelle jääneen kivipaaden nyrkkien väistelyyn. Taisteluksi se oli juuri sen verran hidastempoista, että kenraali ehti ottaa yhteyden taivaalle.
”Tämä ei toimi. Tarvitsen pudotuksen. Erottakaa skakdit Sarajista.”
Yläilmoista kuului rasahdus ja huolestunut vastaus. Paikallaan leijailevan pudotusaluksen ohjaamossa oli tungosta kaikkien kolmen selakhin kumarrellessa mikrofonin edessä.
”Siellä on täysi taistelutanner. Emme me selviä siellä minuuttiakaan.”
Jälleen yksi kivinen heilahdus. Killjoy yritti samalla arvioida lähestyvien torakkajoukkojen vahvuuksia.
”Shasaalin lelut käyttöön. Ottakaa varovaisesti ja odottakaa, että alus on valmiina laukaisemaan Onukivun. Kilvet esiin, eikä turhia riskejä.”
Käsky oli käynyt ja kaksi muuta sisarusta valmistelivat jo kyseenalaistamatta laskuvarjojaan. Vanhimman mielessä kyti kuitenkin yhä epäilys.
”Olemmeko me varmoja, että se edes toimii?”, hopeapanssarinen tivasi kurkistellen samalla tavaratilaan ahdettua kolmikotelolaitetta.
”Rukoilkaa jumalatartanne, että Brosnilla on pysynyt jakoavain kädesh-”
Killjoyn kesken taistelun käymä keskustelu kostautui, kun kallion murskaava voima iskeytyi toistamiseen häntä suoraan rintakehään. Tärähdys oli niin kova, että radioyhteys yläilmoihin katkesi hetkeksi. Saraji käytti tilaisuuden heti hyväkseen ja sivalsi hurjana maassa makaavaa hyökkääjää. Ionisoturi vannoi, että vihreä terä oli osunut maaliinsa. Kralhikenraali kuitenkin loikkasi pystyyn, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ohikiitävän hetken Saraji oli luullut, että taistelu olisi päättänyt.
Killjoyn punaiset ioniterät viuhuivat jälleen, mutta kommando huomioi jo aiemmin kuinka laiskoja niiden sivallukset olivat. Kuin teknosaatana ei olisi edes yrittänyt osua Sarajiin. Metorakkinkin Killjoy työnsi syrjään kerta kerralta vähemmän hurjistuneena. Aivan kuin Killjoy olisi pelannut vain aikaa…
… eikä aikaakaan, kun taistelukenttä peittyi sankkaan savuun. Metalli kalahti kiveä vasten kolmasti, kun kirjaimellisesti tyhjästä pudonneet savukranaatit verhosivat maanisesti Sarajia tuijottavan kenraalin keinotekoisen usvan keskelle. Taisteluun juuri ehtineet Nazorak-pistimet pysähtyivät kuin seinään. Taustalta jaeltu konekiväärituli taukosi hetkeksi. Muutaman sekunnin ajan taistelukentällä vallitsi hiljaisuus. Savusta sankimman hälvettyä Metorakk ei jäänyt aikailemaan. Moukari heilahti kohti paikallaan seisovaa kralhia.
Ja pysähtyi energiakilpeen väliin loikanneen selakhin käsissä.
Vanhimmaisen hurjistunut katse kohtasi skakdin. Kilpi työntyi lähemmäksi Metorakkin kasvoja pakottaen tämän perääntymään. Hitaasti hälvenevässä savussa Sarajin seuraava ryntäys pysähtyi pariin kaksiteräisiä aseita. Laskeutuneen selakhikolmikon irroitetut laskuvarjot lentelivät jo tuulen mukana pitkin satamaa.
”Kiitos”, kralhi heitti ionisoturia pidättelevälle kaksikolle kiitäessään näiden ohi. Sarajin toinen kohtaaminen siskosten kanssa ei tällä kertaa päättynyt pakoon. Se päättyi mustaan nyrkkiin, jonka omistaja ei edes vaivautunut aseistautumaan iskua varten. Se ei ollut tarpeen.
Saraji tunsi kasvojensa Xenin haurastuttaman puoliskon murenevan Killjoyn haarniskan käsittämättömän iskuvoiman edessä. Miltei tajuntansa menettäen vahki kirosi omaa huomiokyvyttömyyttään. Hän olisi voinut väistää helposti, mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa eivät olisi totelleet. Aivan kuin osa hänestä ei edes olisi halunnut väistää. Kuin hänen jokainen iskunsa ja väistönsä tähänkin asti olisivat olleet jonkun muun määräämiä.
Kun Sarajin ruho upposi syvälle vesirajan puiseen rakennelmaan oli kenraali jo aivan hänen kannoillaan. Vahki oli onnistuneesti erotettu taistelukumppaneistaan ja nyt kralhilla oli kaikki maailman aika leikkiä hänen valmiiksi hauraalla hengellään. Mutta ennen kuin Killjoyn käsikanuunan laukaus osui maaliinsa oli Saraji saanut raajansa taas tottelemaan. Kenraalinsataman edustalle hyökkäyksen aikana ryhmittyneistä lukuisista sotalaivoista lähimpänä rantaa seilaava sai ihmeellisen loikan suorittaneen kommandon suoraan kannelleen. Vierailu ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Taistelemisesta jälleen täysin tarpeekseen saanut ionisoturi poukkoili kannelta kannelle, laivasta laivaan. Vahinkoa ottaneen kypäränsä vuoksi Killjoy ei edes yrittänyt lähteä tulittamaan vahkin perään. Normaalisti kenraali olisi singonnut itsensä välittömästi ilmaan ja aloittanut ohjuspommituksen Nazorakien rivistöihin. Nyt tilanne oli kuitenkin toinen. Nyt kralhilla oli mukanaan jotain uutta.
”Miksu, on aika.”
”Mutta herra… ööh, setäherra… sotaherra! Näitä… näitä on niin paljon. En minä tiedä mistä aloittaa!”
”Ei tarvitse valita. Käytä kaikkea.”
”M-mutta… herra, eikö tämä ole nyt hieman liik-”
”Minä en palkannut puolta Nynrahia taikomaan tätä haarniskaa minulle käytettäväksi säästöliekillä. Koko arsenaali. Nyt! Jos meidän pitää räjäyttää koko nazorakpopulaatio Sarajin mukana niin harva jää suremaan!”
Sen enempää Miksu ei sitten uskaltanutkaan väittää vastaan. Yhä kauemmaksi merelle loikkiva Saraji ei pysynyt yhdessä laivassa muutamaa sekuntia kauempaa. Jossain Killjoyn takana Metorakkin kauemmaksi ahdistaneet Breznikovat kuitenkin pitivät huolta siitä, että Killjoy pääsi viimein suorittamaan sen osion suunnitelmastaan, millä hän olisi mielellään avannut koko taistelun. Hänen onnekseen Sarajin ”pakotaktiikat” eivät myöskään olleet älykkäimmästä päästä.
Kralhin jalat ottivat leveän haara-asennon telakan aivan vesirajan kärventyneissä raunioissa. Miksu laski kolmesta alaspäin. Nollan kohdalla arviolta jokainen mikroskooppinen servo Killjoyn haarniskassa alkoi kääntymään. Ne muutamat nazorakit, jotka saivat todistaa tästä seuraavaa näkyä alkoivat voimaan pahoin.
Koko punamustan haarniskan kääntyessä pala palalta ympäri, saivat läsnäolijat todistaa nynrahlaisien innovaatioiden voimaa. Killjoy ei ollut ensimmäinen, joka oli esittänyt takojille ratkaisevan kysymyksen: ”Kuinka zamorit oikeastaan edes toimivat? Minne se kaikki tavara niiden sisällä oikein edes menee?”
Ei kralhi moisiin ammattisalaisuuksiin vastausta ollut saanut. Mutta teknologian (vai liekö taian) todellisen voiman hän silti sai valjastaa.
Killjoyn vasemman käden uumenista työntyi esiin asioita, joiden ei missään nimessä olisi kuulunut mahtua sinne. Mustan Käden sotalaivoistakin tuttua BH-5474N panssarintorjuntatykkiä ympäröi kahdeksan kappaletta lämpöohjautuvia ohjuksia laukovaa BH-15 laukaisinta. Aseharrastelijoiden käyttämä leikkimielinen ”monta ohjusta” -termi muuttui huomattavasti vähemmän hauskaksi sadan moisen jahdatessa kohteitaan ympäri taistelukenttää.
Killjoyn oikeaa kättä ei enää edes ollut. Olkapään kohdalta kenraalia peitti kymmenkunta Miksun automaattisesti ohjailemaa MÖRKÖ-konetykkiä. Kralhin reisien ja säärien aukeavat luukut esittelivät maailmalle sarjan pimeyden metsästäjien holveista takaisin ”lainattuja” Nynrah-pulssikivääreitä. Jalkapohjiin (lähinnä todella epätoivoisten tilanteiden varalle) aukesi lajitelma SIHTI-haulikkoja.
Olkapäillä aluetta skannasivat useat Voitto Korporaatiolta anastetut laser-sarjatuli-jakelijat. Niskasta kohti taivasta aukeavat mannertenväliset novaohjukset pitivät huolta siitä, ettei Killjoyn enää koskaan tarvinnut huolehtia vihollisten koosta.
Noin puoli minuuttia myöhemmin loput Voitto Korporaation innovaatioista purkautuivat esille. Kenraalia asekasan alta ei enää edes näkynyt. Killjoy oli muuttunut absoluuttisen kaaoksen palloksi, jonka kantama oli kenen tahansa järkevän mielestä ”liikaa” ja tuhon suuntia kaikki 360.
”148 asejärjestelmää valmiina laukaisuun, herra.”
”Et satu Miksu olemaan elokuvien ystävä?”, Killjoy yllätti huolestuneen rannepanssarinsa kysymyksellään.
”Öm. Kyllähän mestarini minulle kaikki Steltin klassikot näytti. Ja vuosittain katsomme Oskarr-palkintogaal-”
”En tarkoittanut tekotaiteellista roskaa vaan oikeaa viihdettä! Kai sinä nyt ”Sotalaivan” olet nähnyt?”
”Se on se klassikko, josta tehtiin lautapeli!”, Miksu innostui.
”Jota kukaan ei pelaa”, Killjoy täydensi, ”Brändillä rahastamista! Mutta iske droidit taivaalle. Tarvitsen alueesta ruudukon.”
Krana-asia ei enää tohtinut aikailla ja lähetti jostain Killjoyn puvun uumenista neljä hädin tuskin nyrkin kokoista skanneripalloa lentelemään ympäri satama-aluetta. Kenraalin näkökenttään piirtyi laaja kuva vesistöstä, jonka halki lukuisat nazorakien sotalaivat lipuivat, hakien samalla paikkaa josta laukoa täyslaidalliset telakalle perkelöityneeseen saatanaan.
”Koordinaatit”, Killjoy komensi ja näkymä jakautui ruudukoksi. Sarja kirjaimia ilmestyi ruudukon vasempaan reunaan ja numeroita alas. Keskellä merta kralhi näki kahden laivan välillä vihreähohteisen vilahduksen. Saraji oli päätynyt pienemmän fregatin kannelle niin kauas rannasta, kuin vain suinkin kykeni.
”Öööh… herra”, Miksu puhutteli huolestuneena, ”Olethan sinä varmasti tietoinen, että zamoreiden ei yleensä tarvitse pitää portteja auki tällä viisiin pysyvästi… ne kun on tarkoitettu lähinnä… noh, räjähtämään.”
”Älä naurata, Miksu, totta kai minä tiedän. Me räjähdämme taivaan tuuliin arviolta puolessatoista minuutissa jos pidämme kaiken tämän ulkona siihen asti.”
”Äläs nyt jaksa hermoilla. Hyvinhän tässä on aikaa, tehdään tästä elämämme parhaat puolitoista minuuttia… noh, nyt ehkä vain yksi minuutti.”
Miksu tutisi hallitsemattomasti rannepanssarissaan, kun Killjoyn ensimmäinen käsky kajahti.
”A-8!”
Koko kuoleman pallo nytkähti, kun lukemattomat kanuunat jysäyttivät torakkalaivaa lähimpänä yhdessä puvussa mollottavaa kaksikkoa. Valonvälähdys sokaisi nazorakeja kilometrin säteellä. Killjoyn kotikutoisessa ruudukossa kohdassa A-8 ei enää ollut mitään. Raaka tulivoima oli pyyhkinyt paatin materian niin harvaksi, ettei sitä enää kyennyt silmin havainnoimaan. Tästäkin huolimatta Miksu koki tarpeelliseksi räimäistä tyhjyyttä muutamalla ohjuksella.
”Sitten A-5, B-4, D-8 ja F-2.”
Epävarmuudestaan huolimatta Miksun tähtäävä… ”silmä”? oli tarkka. Aseet laukesivat uudestaan ja hävitys poisti kentältä juuri sopivasti ne laivat, joiden tykit oltiin ehditty suuntaamaan rannan punamustaan saatanaan.
”Eikö tämän pelin pointti ollut se, ettet sinä tiedä missä vastustajan laivat ovat? Että pitää arvata?”
”Hyst. Sitten lähimmät kohteet, katso tutkasta ja…”
Killjoy ei saanut lausettaan loppuun, kun hänen selkänsä ohjuspatterit tyhjensivät itsensä. Lämpöhakeutuvat projektiilit eivät kuitenkaan suuntautuneet kohti harvennettua laivastonpoikasta vaan jatkoivat suoraan ylös ja katosivat jonnekin pilvien yläpuolelle.
”Miksu… mitä helvettiä sinä oikein-”
Mutta krana-asia oli vain totellut käskyjä. Eikä kulunut aikaakaan, kun pilvien yläpuolelta alkoi putoamaan palavia ruumiita. Torakoiden juuri saapunut rakettireppuosasto oli yrittänyt yllätyshyökkäystä, mutta Miksun tutka oli ollut tarkka. Nyt niiden kohtalo odotti palasina meren pohjassa.
”Pirulauta, Miksu! Sinähän alat oppia!”
Kenraalin kehut loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun kenraali havaitsi sankan savun nousevan jokaisesta haarniskan raostaan.
”Jahas ja sitten kevyempään varustukseen.”
Käskystä pallo alkoi purkautumaan ja Killjoyn muodot alkoivat hitaasti nousemaan taas esille. Ulos jäi laserjakelijoiden lisäksi teknosaatanan vasemman käden kanuunat ja olkapäiden ohjusjärjestelmät.
”Tuota, herra. En haluaisi kyseenalaistaa strategisia päätöksiäsi, mutta eikö olisi ollut tehokkaampaa käyttää minuutin tulivoima Sarajin ampumiseen? Nyt me vain siivosimme rannikon!”
”Ja havaitsetko, ettei hänellä ole nyt ainuttakaan pakoreittiä. Ylivilkkaat jalat tai ei, se pirulainen ei riskeeraa loikkaamista jorpakkoon. Vahki vedessä ei ole kaunis näky.”
Kaukana laivaston takaosassa Saraji kirosi havaittuaan ongelmansa. Paniikissaan ionisoturi oli ajanut itsensä umpikujaan.
Killjoyn paino oli laskenut takaisin inhimillisiin svääreihin ja kenraali ottikin välittömästi eroa maankamaraan. Muutaman metrin maan yläpuolella leijuva teknoilija skannasi laivaston perukoita. Muutama raskas tykistönlaukaus viuhahti kenraalin pään ohitse, mutta torakkakapteenien tähtääminen oli muuttunut loputtomasti vaikeammaksi nyt, kun Killjoy oli siirtynyt taas ilmaan.
”J-7, Miks-”
Kenraalin käsky keskeytyi siihen, kun hänen vasemman olkapäänsä lasepatterit irtosivat sijoiltaan. Jokin oli läpäissyt laitteen juurinivelet ja syövyttänyt aukon metalliin.
”Mitä pirua?”
Ja samalla hetkellä reikä suli hänen oikean olkapäänsä ohjuspattereihin. Kenraali käänsi katseensa takaisin kohti satamaa, jossa suurin osa torakkajoukoista jahtasi parhaillaan kolmea selakhia jotka olivat ottaneet suunnakseen suuren nostokurjen huipun.
Seuraava kuti tuli Killjoyta suoraan kasvoihin. KAL-panssari kyllä kesti, mutta sen punainen maalipinta häivyttyi hapon pauloissa.
”Miksu! Meillä on tarkka-ampuja!”
”Yritän löytää kohdetta, mutta nämä kudit tulevat jostain kaukaa. Kallioilla päin on liikaa liikehdintää jotta voisin kohdistaa vihollisen tarkkaa sijaintia.”
Ranteen ohjuspatterin heikot kiinnikkeet tarjosivat tarkka-ampujalle erinomaisen seuraavan kohteen. Sen kipinöivät jäänteet putosivat Killjoyn alapuolelle ja leimahtivat liekkeihin.
”Unohda koko juttu, Miksu. Saraji on nurkassa. Lähdetään esittelemään hänelle taktiikkamme.”
Kallioilla, noin kilometrin päässä rantaviivasta, yliagentti 720 virnisti leveästi ja laski tarkkuuskiväärinsä. Hyönteiskädet avasivat vihreää nestettä sisältävän juomapullon ja kaatoivat ison kulauksen hapotettua juomaa tämän kurkusta alas. Hänen tehtävänsä oli onnistunut. Vihollinen oltiin saatu ajettua pois maalta.
Tähtäimetöntä kivääriään silittelevä tiedustelupalvelun kasvatti vyötti pullon takaisin kiinni itseensä ja katsoi, kuinka punamusta tuhon lähettiläs kiisi taivaiden halki kohti ilmatorjuntatykeillään laulavia sotalaivoja. Sataman vartiolaivasto oli uhrattavissa. Ja imperiumin kosto tulisi olemaan hurja.
Satamassa taistelu kuitenkin raivosi edelleen ja harmaa rautakontti murskasi jälleen yhden nazorakien hyökkäysjoukon. Kolmen selakhin kaappaama nosturi tiputteli satamasta löytyvää raskasta kalustoa hyönteisten niskaan. Pudotusaluksessa kalibroituvan Onukivun laukaisua hermostuneena odotteleva kolmikko oli päättänyt linnoittautua paikkaan, johon pääasiassa pistimillä varustautuneet hyökkääjät eivät kyenneet etenemään erityisen tehokkaasti. Kenties se johtui siitä, että pistimen kantomatka oli keskimäärin pistimen varren pituinen.
”Tuo trukki tuolla!”, keskimmäinen huuteli ohjaussauvoja hallitsevan kuopuksen korvan juuressa. ”Ja sen jälkeen tuo sotalaiva! Tuo… tuo jota se yksi hullu ei vielä päräyt-”
Tulipallo häikäisi vihreän kolmikon silmiä. Oranssit visiirit laskeutuivat automaattisesti sisarusten silmille suojaamaan näitä valosaasteelta.
”Unohda.”
Vanhimmainen tuhahteli puoliksi huvittuneena kilpensä takaa. Nosturin avointa takaosaa tilkitsevä selakhi yritti parhaansa mukaan pitää huolta siitä, ettei alhaalta kasvavissa määrin keskittyvä konekiväärituli muuttaisi nuorempia seuloiksi.
Alempana Metorakk analysoi tilannetta. Raskailla aseilla nosturin saisi hetkessä matalaksi. Valitettavasti niitä ei juuri ollut käytettävissä.
Hän määräsi erään nazorak-aliupseerin lähettämään jälleen uuden aallon hyökkääjiä yrittämään torniinkiipeämistä. Lähinnä siksi, että vihreillä saastoilla olisi jotakin tekemistä.
Kenraali Gaggulabiolle tilanne ei sen sijaan ollut pulma eikä mikään. Ehei, hän tiesi mitä tekisi! Sillä…
Yhtäkkiä, NINJOJA!
Savupilvestä ilmestyi nosturin katolle ryhmä skakdeja mustissa trikoissa.
Breznikovista parhaiten koneiden parissa viihtyvä kiljaisi säikähdyksestä ja reaktiomaisesti aktivoi naamiovoimansa. Kristallinen illuusio ilmestyi kolmikon ja yhden siskosten kimppuun hyökkäävien skakdin väliin. Trikookroppaisen korston litistyvä naama ei ollut samaa mieltä siitä, että siskoksen luoma naamiotemppu oli vain illuusio. Loikkaavan skakdin vauhti oli juuri tarpeeksi lennättämään tämän kimpoamisen voimasta alas nosturista.
Ninjat osoittivat yliskakdillista akrobatiakykyään pudottautumalla sisään nosturin ohjaamoon. Heidän kuolettavat ninjaiskut kilpistyivät Brezien kilpiin. Ohjaamo muuttui kaaokseksi, sillä kahdeksan henkilöä on aika paljon koppiin, joka on suunniteltu yhdelle.
Liikesarja, jota sisaruksista vanhin harjoitti, muistutti paljolti tyyliä jolla eräät lähistöllä vartovat kivipaadet hoitivat taistelunsa. Suorakulmaista kilpeään edestakaisin sahaava selakhi möykytti ninjoja hurjistuneena vasten metallista kaidetta, joka erotti skakdit skakdeja matkan päätteeksi puurouttavasta pudotuksesta. Osa hyökkääjistä pökertyi jo ensi-iskuihin. Loput saivat tuta mekaanikkovan kalvan tarkat pistot. Trikoo ei sisarusten onneksi paljoa teriä estänyt.
Mutta vaikka skakdien isku osoittautuikin kovin vajaavaiseksi teholtaan oli se kuitenkin ostanut nazorakeille tarpeeksi aikaa. Hetken paikallaan pysynyttä nosturia pitkin kiipesi jo lukemattomia ruskeita raajoja.
”Nyt pitäisi liikkua!”, nuorimmainen jo hoputti. Kahden muun ei tarvinnut arvioida tilannetta kauaa. Näiden askeleet veivät jo kohti nosturin huojuvaa kärkeä. Liian monta kirosanaa päässään lausuttuaan kuopus alkoi kääntämään kurkea ja sen vinssiketjua kohti enemmän suojaa sisältävää konttiviidakkoa. Vanhimmat eivät jääneet edes odottamaan nosturin pysähtymistä vaan tasapainonsa vakuuttavasti pitäen siirsivät itsensä kymmeniä metrejä kohti maata roikkuvaa kettinkiä. Kun jälkeen jäänyt sisarus oli viimein saanut kurjen kohdilleen olivat kaksi muuta jo hyvää vauhtia laskeutumassa konttien sekaan. He näkivät etäältä pyylevän skakdikenraalin tallustelemassa niitä kohti.
Valitettavasti muuan murhaajaskakdi ampui itsensä pienen suihkukoneen voimalla päin selakheja näiden tasapainoillessa nosturinpäässä.
Toinen horjahti suoraan alas. Haarniskoituneemmasta Metorakk nappasi kiinni ja putosi tämä edellä suoraan konttien keskelle.
”En ole tappanutkaan selakhia pitään aikaan”, hän totesi hämmentävän monotonisesti heittäessään Brezin kilven sivuun.
Selakhi onnistui nousemaan, mutta tämän kalvan isku kilpistyi skakdin nyrkkiin. Taistelu kaatui epätoivoikseksi painiksi, kun Brez huomasi olevansa selkä suurta konttia vasten. Metorakk sai veitsi-illuusion kasvoihinsa, mutta siinä vaiheessa kivulla ei ollut mitään merkitystä. Hän raastoi ja repi selakhihaarniskaa veitsillään ja kynsillään. Torahampaat repivät kappaleita selakhin naamiosta.
Oranssi veri tirskui pitkin hopeista haarniskaa, kun taistelujen kovettama selakhi yritti pitää pintansa tilanteesta loputtomasti nauttivaa skakdia vastaan. Brez yritti olla välittämättä siitä, että naamionsirpaleiden mukana oli kadonnut suurikokoinen palanen hänen kasvojaan. Metorakkin päätä väkivalloin syrjään työntäessään selakhi huomasi ettei hänen alaleukansa enää liikkunut.
Brez ei luultavasti olisi onnistunut pakenemaan tilanteesta ellei taivaalta tiputtautuva vihreä vihapallo olisi muistuttanut Metorakkia siitä, että siskoksia oli kuin olikin kolme. Mutta toisin kuin vanhimman sisaruksensa kohtalosta hurjistunut kuopus osasi odottaa, oli sininen skakdi edelleen parhaiten tilanteen tasalla.
Teräksenharmaa nyrkki tarttui ilmasta kalpaan, jonka terä oli lähellä upota vauhdilla skakdin harjakkaaseen selkään. Pikku-Brezin ilmalennon suunta muuttui vauhdista kohti lähintä konttia. Kipeä kohtaaminen täräytti viimeisenkin siaruksen kanveesiin ja kolmesta ruumiista pienin lysähti avuttomana maahan.
Keskeytyksestä pettynyt Metorakk vetäisi pistoolinsa ja osoitti sillä epäonnista hyökkääjää. Xar-Nekkin mestaaja oli suorittamassa jälleen uuden teloituksen… mutta sitten kenraali keskeytti hänet.
”Metorakk! Teloitukset eivät miellytä esteettistä silmääni!” kiviskakdin baritoni kajahti lähistöltä.
”… mutta”, kaksikosta väkivaltaisempi yritti.
”Lisäksi, et sinä nyt teloita puolustuskyvyttömiä, siitäkin huolimatta että ne olisivat naisia!”
Metorakk vilkaisi kenraalia epäuskoisesti. Se vilkaisu oli tarpeeksi tilannetta konttien välistä seuranneelle keskimmäiselle sisarukselle.
Käytännössä koko tarvikelaukkunsa sisällön skakdien juureen tyhjentänyt Brez kaappasi maassa makaavat sisaruksensa kauemmaksi lukuisien savukranaattien verhotessa Metorakkin ja tämän kenraalin niin paksuun verhoon, että molempien täytyi kumartua suojaamaan kasvonsa. Nopeilla loikilla tovereitaan konttien taakse siirtävä mekaanikko onnistui läpsimään kaksikon suurin piirtein tilanteen tasalle. Verrattaen pahan tällin saanut nuorimmainen ymmärsi keskimmäisen huulilta tarvittavat sanat.
”Kalibrointi valmis.”
Jo konttien välissä väijyessään Brez oli antanut käskyn pilvien yläpuolella leijuvalle pudotusalukselle vapauttaa täysi onukipu. Savun keskeltä marssivien nazorakien askeleet pysähtyivät hetkeksi, kun jotain suurta, metallista ja käsittämättömän masentavasti maalattua jysähti voimalla jonnekin joukkojen eteen. Ilmiömäisellä tarkkuudella, vain muutaman metrin itseään kasailevien siskosten taakse tiputtuttautunut kolmesta osasta koostuva laite värähteli paikallaan, valmiina täyttämään tehtävänsä. Jos Nascostolla hävittäjiä huoltava shasaali olisi ollut näkemässä, olisi kenties voinut todistaa paradoksaalisen ”slaavihymyn”.
Yksi kerrallaan sisarukset asettuivat laitteen koteloiden eteen ja rukoilivat, että keskimmäisen auheuttama savukaaos riittäisi pitämään vihollisjoukot kaukana tarpeeksi pitkään. Hopeiset rintapanssarit tippuivat yksi kerrallaan maahan ja paljastivat selakhien rintaan upotetut valkoiset painikkeet.
”Kolme”, vanhin laski kivuliaasti.
”Kaksi”, mekaanikko jatkoi täydellisen synkronoidusti.
”Yksi”, kuopus vahvisti.
Ja jokainen iski kämmenellä rintaansa.
Kotelot avautuivat ja lukuisat rautaiset kourat tarttuivat selakheihin ja nostivat nämä ilmaan. Vihreät ja hopeiset KAL-haarniskan palaset loksahtivat paikalleen yksi kerrallaan. Ruuvit kiertyivät ja servot testasivat toimintaansa. Teknoisan saatanan nupista hyvin tutuksi käynyt kypärän muoto muodostui pala palalta myös sisarusten päiden ympärille.
Kaksi skakdia eivät olleet uskoa silmiään.
Asejärjestelmät aktivoituivat yksi kerrallaan ja kolmen oranssin visiirin sisäpinnat täyttyivät potentiaalisesti hyvin tuhorikkaasta informaatiosta. Lopulta Killjoyn kolme karmeaa kopiota irtautuivat kourista ja ryhmittyivät riviin. Skakdien takaa rynnivät nazorakit saivat nyt vastaansa naurettavasti liikaa tulivoimaa. Kypäränsä sisällä edelleen pahasti vuotava vanhimmainen Brez vain kirosi sitä, miksi tämä taistelua loputtomasti helpottava elementti ei voinut tiputtautua peliin muutamaa minuuttia aikaisemmin.
”Pienuuttani minä kompensoin ilkeydellä”, kuului ensimmäinen uhitteleva karjaisu, jota seurasi rakettimoottorien avustama vihreä KAL-nyrkki, jonka loppusijoituspaikaksi kuopus oli valinnut sinisen skakdin ylisuuren leuan. ”Saatana!”
Kapteeni 988:n puuroutunut ruumis valui kallistuneen laivan kannella alaisiensa jalkojen juureen. Killjoyn välinpitämätön, syrjään sysäävä ranne murskasi voimallaan tielle jääneen upseerin kallon. Laivan harvat yhä hengissä olevat nazorakit yrittivät perääntyä kannen alle suojaan naurettaviin svääreihin äityneeltä taistelulta. Salamannopeasti halki laivan liikkuva ioniterä lävisti pakenevista monet jo puhtaasti vahingossa. Saraji kykeni nopeudellaan yhä väistämään häntä seuranneen Killjoyn hyökkäykset, mutta hän ymmärsi, että rantaviivan läheltä tuhotut laivat estivät häntä palaamasta enää satamaan. Vahki yritti ostaa itselleen aikaa, mutta hän oli taistellut jo aivan liian pitkään. Hän huomasi askeleissaan jo hidastumisen merkkejä.
Killjoyn taktiikka puri. Kenraali ei edes yrittänyt osua ionisoturiin tuliaseilla vaan oli ottanut kattavan ionivarastonsa jälleen käyttöön. Monimuotoiset terät viuhuivat Killjoyn jokaisella puolella, juuri tarpeeksi tiuhaan estääkseen Sarajin väsyvät hyökkäykset. Killjoyn ei edes tarvinnut hyökätä itse. Nascoston keihäänkärki vain eteni hitaasti laivan kannella, odottaen Sarajilta kriittistä virhettä.
Jälleen yksi pisto ja heti perään sivallus. Edelleen aivan liian nopeita Killjoylle puhtaasti torjuttavaksi, mutta kenraali epäili, ettei ionisoturi ollut vieläkään huomannut haarniskan kommandovakuutusta. Killjoynkin silmä havaitsi kyllä jo liikkeiden hidastumisen. Kenties siinä oli syy Sarajin epätoivoiseen ajan pelaamiseen.
”Minä en päästä sinua täältä elossa!” Saraji uhitteli hengästyneenä, pysähdyttyään komentosillan katolle. Killjoy ei aikonut antaa vahkille hengähdystaukoa, vaan työnsi itsensä jalkaraketeillaan suoraan tätä kohti. Saraji joutui pudottautumaan taas laivan kannelle, jonne Killjoy laukaisi panoksen tykkikädestään. Vahki väisti, mutta horjahti sen tehdessään. Killjoyn seuraava hyökkäys ajoi Sarajin viimein tarpeeksi uhkarohkeaan sivallukseen. Hidas, mutta voimakas hyökkäys iski vihreän ioniterän suoraan Killjoyn kypärään.
Johon se pysähtyi. Digitaalinen häiriö kulki miekan ja kypärän osumapisteesta ympäri punamustan haarniskan. Ennen kuin Saraji ehti hyppäämään irti, ehti Killjoyn musta koura tarttumaan miekan terästä kiinni. Ionit rätisivät toisiaan vasten ja Nascoston kenraalin ionipäällysteinen haarniska riuhtaisi yhdellä nopealla liikkeellä miekan pois nyt ionittoman soturin käsistä.
Saraji horjahti taaksepäin riuhtaisun voimasta, mutta järkyttynyt vahki pysähtyi kralhin uuteen tarttuvaan kouraan. Saraji nousi ilmaan Killjoyn roikottaessa tätä tämän päästä.
”Tämä on Creedystä”, kenraali ärjäisi ja paiskasi vahkin kasvot edellä laivan kannen metallisiin kaiteisiin. Kuului kuvottava ääni, kun ionisoturin kasvot murskaantuivat siltä puolelta, miltä Xen oli niitä viikkoa aikaisemmin silponut.
Saraji havahtui kuitenkin takaisin hereille miltei välittömästi, mutta ei laivan kannelta. Sen sijaan hänen edessään aukeni jonkinlainen puutarha. Sen marmorista koostuvat tiet kiemurtelivat ympäri kukkapenkkien ja tummakivisten suihkulähteiden. Vahki väänsi itsensä ylös ja yritti hapuilla aiemmin maahan lentänyttä miekkansa kahvaa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt. Samalla hän huomasi, että hänellä ei enää ollut tunikaansa.
Saraji vilkuili puutarhaa ympärillään. Se näytti jatkuvan loputtomiin, toistaen samaa purppurien kukkien ja veistettyjen vedenkierrättäjien rivistöjä. Ensivilkaisulla siellä ei myöskään vaikuttanut olevan hänen itsensä lisäksi ketään. Oliko hän menettänyt tajuntansa? Oliko Killjoy tuonut hänet tänne? Kumpikaan teorioista ei kuitenkaan tyydyttänyt ionisoturia. Killjoy olisi satavarmasti vain teloittanut hänet siihen paikkaan.
”Hetkonen…”, Saraji kauhistui, ”Niin… Killjoy olisi vain teloittanut minut.”
Karmea ajatus hiipi vahkin tajuntaan. Kuinka kovan iskun hän oli saanutkaan?
”Olenko minä kuollut?”
”Se riippuu aivan siitä, kuinka määrittelet kuoleman”, kuului vastaus Sarajin takaa. Vahki hätkähti. Ei äänen yllättävyyden vuoksi vaan siksi, että hän tunnisti sen. Hän myös huomasi sen lähteen nopeasti. Punainen hahmo istui nyt häntä lähimmän suihkulähteen reunalla huolettomasti jalkojaan ilmassa heilutellen.
”Mutta vaikka olisitkin niin luultavasti vain hetken.”
”Creedy!”, Saraji yritti huudahtaa, mutta huomasi, että ääni ei tälläkään kertaa tullut hänen suustaan vaan jollain tapaa hänen sanomansa kaikui kuoromaisesti samaan aikaan sekä puutarhassa, että hänen omassa päässään. Punainen olento vain levitteli käsiään vahkin ilmiselvälle huomiolle.
”Lähetti on täällä myös”, Creedy vastasi ja kiinnitti Saraji huomion kauemmaksi, jossa kahden tammipuun väliin ripustetussa keinussa edestakaisin heilui musta hahmo, jonka siteiden alta paistoi kaksi surumielistä silmää.
”Hän ei tosin halua puhua”, Creedy lisäsi apeasti, ”Haluaisitko muuten valaista, että missä me oikein olemme?”
Saraji ihmetteli Creedyn kysymystä. Hän katseli taas ympärilleen ja pohti edelleen mistä marmoriset tiet häntä oikein muistuttivat.
”Mistä minä sen tietäisin?”
”No me nyt olemme kuitenkin sinun päässäsi… tai noh, rinnassasi.”
”Miten… miten te sitten olette täällä?”
Creedy hymähti huvittuneena. Hän oli saanut antaa saman luennon jo melkoisen useasti.
”Pitkäkin selitys on olemassa, mutta kerron sen samoin sinulle, kuin kerroin sen taannoin Sanansaattajallekin. Sinä olet alivuokralainen verkossa, jossa sinä et todellakaan haluaisi olla.”
”Ja te olette se verkko?”, Saraji yritti ymmärtää vilkuillen tasaisin väliajoin kohti keinun surullista näkyä.
”Niinkin voisi sanoa. Osa sitä ainakin”, Creedy tuumiskeli. Pikkuolennon äänestä kuuli, että tämä oli odottanut Sarajin saapumista ja vartoi lähinnä nyt ionisoturin oikeita kysymyksiä.
”Joten miksi nyt? Miten minä päädyin tänne? Vieläkö… vieläkö taistelu on tässä jossain? Missä… missä on Killjoy?”
”Rauhoitu, Saraji. Jos haluat ajatella sitä yksinkertaisesti niin kuvittele, että sinulle on suotu erätauko.”
”On suotu? Kuka on suonut?”, Sarajin ääni vapisi.
”Miksi sinä kuvitteletkaan olevasi täällä juuri nyt? Eiväthän vahkit menetä tajuntaansa tällistä päähän.”
Kun Saraji pysähtyi ajattelemaan Mekaanikon huomiota hän tajusi tämän olevan täysin oikeassa. Se ei kuitenkaan vastannut ainoaankaan kysymykseen. Vahkin oli muutenkin hankala keskittyä johtopäätöksiin, kun hänen jokainen hiljainenkin ajatus kaikui moniäänisenä kaikkien kuultavana.
Vaiko ainoastaan hänen kuultavanaan?
”Kaikkinäkevä tahtoo sinut ja hän on jo tulossa”, Creedy lopulta töksäytti, ehkä jopa hieman tylymmin, kuin oli tarkoittanut, ”Ja pelkään ettei sinulla ole valtaa väittää hänelle vastaan.”
”Tämä puutarha…”
”Tunnistako sen nyt?”, Creedy kysyi uudestaan aidosti uteliaana. Saraji muisti viimein, mistä marmoriset tiet olivat niin tuttuja. Hän näki sen sielunsa silmin. Ja sen ansiosta niin näki myös Creedy. Heidän ohitseen käveli kaksi hahmoa, joista toisen Saraji tunnisti itsekseen. Ja toinen oli laboratoriotakkiin pukeutunut maan toa.
”Se yö… kun hän ilmestyi. Kertoi mitä minun kuuluu tehdä.”
”Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä?”
Saraji rojahti maahan istualteen kääntäen katseensa tarkoituksella pois loittonevasta itsestään.
”Minä… se… se kaikki tuntui niin luonnolliselta. Minä muistin jälleen. Menneisyys näytti hetken niin kirkkaalta. Muistin mitä tahdoin…”
”Mutta entä miksi? Etkö todellakaan koskaan kyseenalaistanut yllättävää vihaasi? Tai sitä miksi työnsit miekkasi niin helposti lävitseni? Minä luulin, että me olimme ystäviä.”
Saraji nielaisi. Tapahtui se asia jonka puuttumista Saraji oli pohtinut siitä lähtien, kun hän oli herännyt Baterra-aseman lattialta kädet puristuneena oman kallonsa ympärille. Katsoessaan Mekaanikkoa tämän oransseihin silmiin kipusivat omantunnontuskat viimein Sarajin rintaan.
Se oli se tunne joka nousee ainoastaan pahimmista virheistä. Teoista joista tietää katuvansa loputtomiin. Yhtäkkiä hän halusi vain kuolla. Vaikka hän kenties oli sitä jo.
”Mitä helvettiä minä olen mennyt tekemään?”
Creedy vilkaisi huolestuneena kohti Lähettiä, joka oli viimein lopettanut keinumisen. Saraji oli nostanut kädet rikkinäiselle kallolleen tuskasta.
”MITÄ HELVETTIÄ MINULLE OIKEIN TAPAHTUU!?”
Mutta paniikin valtaan joutuneen vahkin olkapäälle laskeutui punainen lohduttava käsi. Creedy oli istuutunut Sarajin vierelle ja vahkin täytyi hieraista silmiään, jotta uskoisi olennon myötätuntoisen teon.
”Minä… minä tapoin sinut.”
”Niin sinä teit.”
”Ja… ja minä tapoin hänet.”, Saraji jatkoi ja loi kauhistuneen katseen nyt keinun edessä seisovaan Lähettiin.
”Senkin sinä teit.”
Sarajin täytyi niellä asiaa hetki. Kyllä hän nämä asiat tiesi. Tehnyt molemmat surmat omin käsin. Mutta nyt kun hän sitä todella mietti, kun hän oikein kunnolla muisteli, ei hän enää ollut varma oliko ioniterä liikkunut ainoastaan hänen käskystään.
”Taitaa… taitaa olla liian myöhäistä pyytää anteeksi.”
”Niin taitaa olla”, myönsi Mekaanikko surumielisenä.
”Mitä… mitä minulle nyt tapahtuu?”
”Olen kovin pahoillani”, Creedy huokaisi ja nousi pystyyn tiukasti Sarajin olkapäätä puristaen. Ionisoturi tuijotti silmät suurena murheiden valtaamaa Mekaanikkoa. Tämän aikana vallinneen hiljaisuuden päälle hivuttautui kuitenkin jotain mekaanista naksahtelua muistuttavaa. Vahkiolennot eivät olleet puutarhassa enää keskenään, vaikka muisto menneisyydestä olikin jo haihtunut.
Vahki ja Va katsoivat toisiaan silmiin, kun tyhjyydestä ulottuvat messinkiset sauvat tarttuivat kommandoa jokaisesta raajasta. Puutarha Mekaanikon ja Lähetin ympärillä haihtui samalla, kun Sarajii pirstoutui sirpaleiksi tyhjästä ilmestyneen kellokoneiston vääntövoiman edessä. Kaikkialla oli jälleen vain valkoista. Ja kaksi pienempää olentoa kokivat, kuinka Kaikkinäkevä varasti tyhjyydenkin.
Killjoyn koura riuhtaisi Sarajin velttoutuneen ruhon irti rautatangosta ja paiskasi sen väkivaltaisesti torakkalaivan kannelle. Punaiset ioniterät kohosivat kommandon ruumiin yläpuolelle. Kralhi oli valmis ottamaan kostonsa petoksesta ja ystävänsä kuolemasta. Se olisi ensimmäinen askel kohti puhdistuksen täydellistä tuhoamista.
Ennen ratkaisevaa heilautusta Sarajin silmät kuitenkin rävähtivät auki. Se itsessään ei olisi ollut tarpeeksi estämään Killjoyta teloittamasta vihollistaan. Sen teki järkyttynyt katse ja huuto jollaista kralhi ei eläessään ollut vahkista todistanut.
”REVI SE IRTI! LUOJA, REVI SE IRTI! PYYDÄN! RUKOILEN! REVI SE IRTI!”
Nascoston kenraalin terät pysähtyivät ilmaan, kun Sarajin kourat alkoivat kaapimaan tunikaansa ja panssareita sen alta. Pirstoutunut rintakehä levisi kralhin ihmettelevien silmien edessä. Korviariipivä ääni, joka kumpusi jostain Sarajin leukojen välistä sisälsi jotain paljon kamalampaa, kuin vain ionisoturin tuskanhuudot.
Killjoy tuijotti näkyä yllättyneenä. Mutta juuri kun Sarajin kädet olivat miltei kaivautuneet rintakehänsä kirkkaaseen hohteeseen asti, jähmettyi vahki äkisti täysin paikalleen. Oli, kuin vahki olisi juuttunut hetkeksi umpijäähän. Sitten musta liskomainen pää kääntyi kohti kenraalia ja hymyili ensimmäistä kertaa koko räjähtävän kohtaamisen aikana.
Sillä samalla hetkellä kymmenet vaarallisista olosuhteista varoittavat mittarit alkoivat hyppimään Killjoyn kypärän sisäpuolella. Huolestunut äly puvun sisällä sai jälleen aivan liikaa käsiteltävää.
”Herra! Psykokineettiset mittausjärjestelmät ovat havainneet-”
”MINÄ HUOMAAN, MIKSU!”, Killjoy karjaisi katuen välittömästi päätöstään olla upottamatta ioniteriään vahkiin, kun siihen oli mahdollisuus. Nyt kralhin oikean käden ympärillä vellovat terät vain pysähtyivät muutaman sentin päähän Sarajin virnuilevista kasvoista.
”MYÖHÄISTÄ”, naisen ääni ilkkui vahkin suulla ja kylmän rauhallisesti työnsi yhden niukin naukin siteiden peittämän käden kämmen edellä kohti Killjoyta.
Kralhi tunsi kaikkialla ympärillään olevan voiman heittävän hänet väkivaltaisesti taaksepäin. Siinä vaiheessa, kun kralhi oli apumoottoriensa avustamana saanut jalkansa takaisin kohti maata, leijui Saraji kädet levällään muutaman metrin hänen edessään.
Leijui.
”Ookei”, kuului Killjoyn reaktio hetkeä ennen noin kolmenkymmenen asejärjestelmän aktivoitumista. Rannan suunnalla kolme nazorakien panssariajoneuvoilla satamaa luuttuavaa selakhia käänsivät huomionsa hetkeksi merelle, Killjoyn vastahyökkäyksen poistaessa puolet sotalaivasta jolle kamppailu oli viimeiset minuutit sijoittunut.
Uppoavan fregatinpuolikkaan yläpuolella levitoiva Saraji oli menettänyt päältään loputkin vähistä tunikanjäämistään, mutta (Miksun laskujen mukaan) ainakin kymmenestä suorasta ohjuksesta naamaan huolimatta ionisoturin keho näytti suurilta osin vahingoittumattomalta.
”PIDÄN UUDESTA YSTÄVÄSTÄSI, PILAAJA. MUISTUTTAA AJOISTA JOLLOIN MINÄ TÄHTÄSIN VIELÄ ASEITASI”, ääni jatkoi ja välittömästi Miksu reagoi tuskallisella ulvaisulla. Kaikkinäkevän verkko ulotti kouransa jokaiseen loiseliöön. Killjoy toimi nopeasti ja napsautti huolestuneen rannepanssarin irti puvustaan. Krana-asian oli nyt turvallisempaa istua tarvikeluukussa vaihtopenkillä. Samalla Killjoy huomasi, että Sarajin ionikatanan kahva oli löytänyt tiensä takaisin omistajansa käteen.
”Mitä helvettiä sinä teet, Bianca…”
”MITÄ PAKKOMIELTEINEN SISKONI EI YHÄKÄÄN OLE ITSE ONNISTUNUT TEKEMÄÄN. SINUN PYÖRÄSI TÄSSÄ KONEISTOSSA ON ON MERKITYKSETÖN. SYKLI RIKKOUTUU, TAISTELIT SEN PUOLESTA TAI ET.”
Ionimiekan sivallus oli väkevämpi, kuin koskaan aikaisemmin. Kralhikenraalin haarniska pysäytti kyllä vauhtia levitointiinsa löytäneen Sarajin sivalluksen, mutta Killjoy tunsi toismaailmallisen voiman joka oli herännyt sen taakse. Kenraalin vastasivallus pysähtyi jälleen kineettiseen voimaan riivatun ruumiin ympärillä. Ilman Miksun avustusta nynrahlaisten arsenaalinkin tähtääminen oli muuttunut epäkäytännölliseksi. Oli aika muuttaa taktiikkaa. Ja sen onnistumiseksi Killjoy todella toivoi, ettei valkoisen kuningattaren interventio olisi tuonut liialti lisäpuhtia Sarajin reflekseihin.
”Kerrohan, Valkoinen Kuningatar”, kralhi ilkkui työntäessään kypäränsä mahdollisimman lähelle Sarajin kasvoja, ”Osaako kaltaisesi takalinjalainen tanssia?”
Typertynyt katse Sarajin kasvoilla keskeytyi punamustaan nyrkkiin. Vihreä ioniterä nousi vastaamaan, mutta seuraava nyrkki miltei heitti vahkin ruumiin ympäri. Ennen kuin Biancan Sarajin kautta kanavoima katse ehti ilmaista pettymystään Killjoyn huomattavasti normaalia tyylittömämpään kamppailutyyliin, tarttui metallinen koura vahkia suoraan tämän puoliksi pirstoutuneesta kallosta.
”Sillä minä voin opettaa.”
Selakhikuopus oli saanut tarpeekseen kaivinkoneista improvisoiduista nyrkkiraudoista ja antoi hetken aikaa ohjuksiensa laulaa. Katkera Brez näki välittömästi ettei hänen pukunsa improvisoitu tekoäly ollut lähellekään niin tarkka kuin Miksun valvova silmä.
Suihkumoottorien ulvonta sai haarniskoidun agentin vilkaisemaan hetkeksi taivaalle. Lounasta kohti hirvittävää vauhtia kiitävä kiemurteleva klunssi näytti koostuvan kenraalin lisäksi pahasti palaneesta vahkista. Lähempänä kallioita nazorak-osastoja murskaava sisarus havaitsi, kuinka kaksikko oli kietoutunut lukuisien ioniterien ja metallisten iskujen kaaokseen samalla, kun Killjoyn työntövoima vei kamppailukaksikkoa lujaa vauhtia kohti saaren eteläisempiä osia.
Parinkymmenen metrin päässä selakheista kaksi nazorak-aliupseeria hätäilivät suuren radiolähettimen kanssa. Labio ei tiennyt, mistä ne puhuivat, (ötökkää nyt kukaan ymmärrä) mutta huomasi heidän olevan hyvin stressaantuneita.
”Älkääs pojat huoliko, korjasin kerran vähän samanlaisen laitteen Sisällissodassa!” hän paukutteli henkseleitään ja kumartui radiolaitteen puoleen. Torakat jakoivat katsahduksen toisiinsa ja antoivat skakdin tarjota apuaan.
”Hmm, näyttääpä vähän siltä että ensi-isku käräytti virtapiirit! No ei mutta tämähän on selvä.”
”Durr?”
”Ihan hyvä idea, mutta en usko, että se toimii. Meillä ei ole aikaa etsiä varaosia.”
”Durr?”
”Pidän ajattelutavastasi.”
”Durr!”
”Kaivapa minulle se työkalupakki niin lähden toimeen.”
Möykyttäjä teki työtä käskettyä ja moukaroi auki pioneerikaapin. Torakat katselivat tilannetta epäuskoisina. Kivipaasi näytti joitakin yksityiskohtia kärähtäneen radiolaitteen sisältä. Se viesti kiivaasti: ”Durr durr!”
Labio nyökytteli. ”En ole koskaan kokeillut tuota, mutta luulen, että se onnistuu.”
Möykyttäjä ojensi Labiolle kolvin ja ruuvimeisselin. Kenraali alkoi ohittaa olennaisia virtapiirejä henkivartijansa ohjeiden mukaan. ”Durr, durr”, tämä puhui jatkuvasti.
”Ai, teit tällaisen opinnäytetyönäsi? En tiennyt, että olet niin korkeasti koulutettu”, Gaggulabio puheli. He saivat radion lopulta toimimaan. Se surisi ja yhteys oli huono (möykyttäjä lähti korjaamaan antennia), mutta yhteys oli.
Toinen nazorak-aliupseereista oli ihmeissään. Tämä kiitteli Labiota huonolla matoranilla ja otti välittömästi yhteyden johtoportaaseen.
Etelää kohti jo minuutteja kiitäneen kaksikon kurssi vietti koko ajan vaarallisemmin kohti maan pintaa. Lopulta kralhin laskema kurssi mahdollisti riivatun vahkin ruhon työntämistä vasten hirvittävää vauhtia vilistävää kalliota. Maa ja kivi väistyi suojatun ionisoturin pään työntyessä syvemmälle ja syvemmälle, lentovauhdin vain kasvaessa hetki hetkeltä.
Selittämättömät voimat (tai Kaikkinäkevän loputon tahto) piti metallisen ruumiin yhä ottamasta enempää vahinkoa. Ilman teknologiaa ilmassa pysyvä Bianca oli saanut kralhin yllättävästä tempusta tarpeekseen ja onnistui viimein saamaan otteen haarniskoiduista nyrkeistä. Yhdellä vauhdikkaalla heitolla Killjoy kohtasi kiven. Kaksikko oli kiitänyt vauhdilla, joka oli tuonut heidät jo Guartsuvuoren rinteille.
”LAKKAA VASTUSTAMASTA! TEKOSI AIHEUTTAVAT VAIN TURHAA VERENVUODATUSTA.”
”Ja mitä sinä sitten teet?”, Killjoy ärjäisi ja ponnisti louhikosta uudelleen vauhtiin iskien vahkia jälleen suoraan kalloon, ja jälleen tuloksetta. ”Lähetät vahkin tappamaan puolestasi? Minä yritin saada Creedyn ulos pyörästä! Yritin saada heidät kaikki.”
Killjoy iski nyt suoraan yläpuolelta. Hänen molemmat nyrkkinsä iskeytyivät Sarajin laiskasti kohonneseen torjuvaan käteen. Ohut ranne ei hievahtanutkaan massiivisen voiman alla ja vastaukseksi vahki sivalsi miekallaan hehkuvan viirun kralhin KAL-panssariin.
”Ja sinun nukkesi juoksentelee ympäri maailmaa valuttamassa heidän vertansa!”, kenraali ärjyi.
Kaikkinäkevän hallitsema keho alkoi saamaan otetta kineettisestä lentokyvystään ja työnsi Killjoyn väkivaltaisesti kallioon. Muutama kymmenen metriä ylempänä sijaitsevalla tutkimusasemalla saattoi tuntea tärähdyksen joka seurasi vauhdista ja KAL-metallin murskaavasta iskeytymisvoimasta.
”HE OVAT AINA OLLEET OSA MINUA. SISKONPOIKANI ON VAIN MUISTUTTANUT HEIDÄN RUUMIITAAN TÄSTÄ.”
Pukunsa sisällä Killjoy tokeni nopeasti. mutta kirosi ääneen huomatessaan ettei enää kykenyt kunnolla ponnistamaan lentoon. Rakettimoottori hänen oikean jalkansa pohjasta oli ruttaantunut kasaan Biancan hyökkäyksestä. Kralhi huokaisi syvään samalla, kun ionisoturin kasvoille levisi voitonriemu.
Siihen Killjoy vastasi tarttumalla kaksin käsin jalkaansa polvensa nivelestä… ja repimällä sen irti. Vahkin silmät laajenivat hämmästyksestä. Kypäränsä takana oli Killjoyn vuoro virnistää.
Haavaa ei ollut. Siinä, mistä olisi pitänyt pilkistää Killjoyn todellisen jalan hiiltynyt tynkä olikin tyhjyyttä. Pienikokoinen reikä todellisuudessa. Ja sitten siitä todellisuudesta tipahti ulos kaksi Voitto Korporaation vain lievästi nanobotteja sisältävää rypälepommia. Kaksi rivistöä asioita, jotka muistuttivat metallisia sormia, kokonainen pitkämiekka… ja lopulta jalka. Muuten aivan kuin se, jonka kenraali oli repinyt hetki sitten irti, mutta ilman punaista ja mustaa maalipintaa. Sen hopeinen pinta kiilteli, kun sen nivelet loksahtivat paikalleen ja moottorit käynnistyivät.
Killjoy oli valmis lentoon, mutta hän seisahtui hetkeksi. Hänen yläpuolellaan raivokkaasti maata kohti kiitävä Kaikkinäkevä katosi yllättävään tulipalloon. Aiemmin ruudukkoa Killjoyn visiiriin luoneet skanneridroidit olivat seuranneet isäntäänsä koko matkan sisämaahan. Ja nyt, käskystä, tuhosivat itsensä tummanpuhuvan vahkin selkään.
Lopulta punamusta haarniska lensi tulipallon läpi napaten Sarajin ruhon tiukkaan kuristusotteeseen. Mutta kralhi ei pysähtynyt. Kurssi jatkoi yhä suoraan ylös, pyristelevä vahki sormiensa alla koristen.
”Jos ei tanssi kelpaa niin käydään sitten katsomassa vähän maisemia.”
Puolipilvinen syyspäivä oli huomattavasti piristävämpi hopeareunuksisen rajan yläpuolella. Killjoy tunsi korkeuksien kylmyyden kasvoillaan, tuulen tunkeutuessa sisään Metorakkin aiheuttamasta reiästä. Kaksoisaurinkojen säteet heijastelivat sotaväreihin maalatusta metallista, joka ilmestyi hiljaisuuteen halki pilvien. Korkeuksiin mukana raahautuneen vahkin rimpuilu muuttui hetki hetkeltä uupuneemmaksi. Killjoyn ote oli periksiantamaton.
”Ajattelin, että pitäisit korkeuksista. Täällähän sinäkin piilottelet, etkö vain? Vai minne muualle Tohtorin lähetykset oikein katoilevat?”
Kaikkinäkevä yritti kakoa vastausta, mutta Sarajin rusentuva henkitorvi ei antanut sen tapahtua. Killjoy tunsi kuinka kineettinen suoja vahkin ympärillä heikkeni koko ajan. Hän uskalsi irroittaa toisen kätensä jo otteesta hiljentäessä samalla lentovauhtiaan. Jossain kaukana alhaalla Guartsuvuori odottaisi kentän hiipumista ja vahkin pitkää ja vauhdikasta paluumatkaa maan pinnalle.
”Sinä et koskaan palaa Klaaniin! Eivätkä nämä kädet surmaa enää koskaan.”
Sillä hetkellä Kaikkinäkevän voima petti ionikatanan kahvaa puristavan oikean käden. Killjoyn koura murskasi Sarajin sormet miekan ympärille ja vihreä ioniterä vetäytyi metalliseksi sotkuksi muuttuneen raajan uumeniin. Silloin kuningatar kirkui niin kovaa, että ääni nousi ilmoille kralhin toisen käden ylläpitämästä kuristusotteesta huolimatta. Baterra-asemalla kellopelikuningatar tunsi vieraskehonsa tuskan.
Kenraali tunsi kehon samalla velttoutuvan käsissään. Hän tiesi sen hetkeksi päästää irti. Ja vaikka Saraji ei pudonnutkaan, tiesi Killjoy taistelun olevan ohi. Kralhi leijui kaikkien moottoriensa varassa niin tasaisesti kuin mahdollista, kierrellen hitaasti, fysiikkaa uhmaamaan jääneen ruumiin roikkuessa kirjaimellisesti tyhjässä.
”Minä en tarkoittanut…”, vahkin leukojen välistä kuului kuiskaus. Eikä ääni tällä kertaa kuulostanut koneparven kuningattarelta.
Sarajin omin käsin auki repimästä rintakehästän paistava kirkkaan kuulan hohde tuntui läpitunkevammalta kuin koskaan. Killjoy pysähtyi tämän eteen leijumaan, muttei sanonut sanaakaan.
”MINÄ EN… M- M- S- SINÄ.”
Naisen ääni oli palannut. Killjoy tarttui kaksin käsin velttoon liskomaiseen päähän ja suoristi sen katsomaan suoraan kypäräänsä.
”PYÖRÄSI POISTETTAVA… MAAILMAN PILAAJA, MAAILMAN VARTIJA… SYKLI ON RIKOTTAVA.”
Killjoy piti otteensa ja tuijotti Biancaa suoraan silmiin. Ääni oli alkanut sekoamaan ja puhti Sarajin kärsineestä kehosta loppumaan.
”CHKT… CHKT… CHKT…”
”Eipä ole tätäkään tullut tehtyä pitkään aikaan”, Killjoy tuumi ääneen, ”Mutta ennen kuin kivikko odottaa sinua… minun on pakko tarkistaa yksi asia.”
”CHKT, CHKT… TÄYTYY PUHDISTAA… RIKKOA SYKLI!”
Ja loiseliö Killjoyn rinnassa vapautti piilossa olevan materian. Häntä purskahti esiin kralhin selästä ja horjautti teknologalla ilmassa pysyvän kenraalin tasapainoa hetkeksi. Se, mitä Bianca kuitenkin näki, oli teräväkärkinen piikki hännän päässä, joka pituudellaan kaarsi Sarajin kallon ylitse ja upposi yhdellä iskulla tämän takaraivoon.
Ja silloin Saraji heräsi taas puutarhasta. Eivätkä Va:t enää olleet siellä tervehtimässä häntä.
Sen sijaan siellä odotti jotain unohtunutta. Hopeisen Mirun takana tuijottavat tuimat kasvot seurasivat, kuinka Saraji kampesi itseään jälleen pystyyn. Hopeapunainen ilmestys istui saman suihkulähteen reunalla, millä Creedy oli edellisellä kerralla roikottanut jalkojaan. Saraji oli unohtanut miltä Killjoy oli joskus näyttänyt. Hänen mielensä oli piirtänyt hänelle aina vain kuvan samasta tappokoneesta, joka Klaanin saaren yläpuolella oli juuri iskenyt häntä hännällään.
”Vai tällä tapaa sinä sen näet. Yllättävä valinta.”
Killjoyn ääni oli puhdas ja kirkas. Siihen ei ollut sekoittuneena mekaanista särähtelyä eikä palaneen kurkun kähinää. Äänessä oli kuitenkin silti jotain vikana. Se yllätti Sarajin, joka ei vieläkään ollut toipunut ulkomaailman shokistaan.
”Mitä sinä teet täällä!? Mitä… mis- Kaikkinäkevä!? Ei… ei sinun pitäisi voida olla täällä!”
”Ja olen kuitenkin”, kralhi totesi tyynesti. Ja samalla Saraji ymmärsi mikä kenraalin äänessä oli kaikesta huolimatta vialla. Ilman ulkopuolisia väärentäjiä ja fyysisiä vammojaan vahki kuuli ensimmäistä kertaa kuinka paljon Metru Nuin sotasankarin ääni oli vanhentunut ja miten valtavan väsyneeltä se kuulosti.
”Sinun… sinun pitäisi poistua. Bianca… hän-”
”Minun täytyi nähdä”, Killjoy keskeytti, ”Nähdä oletko sinä jossain täällä pohjalla. Onko vielä olemassa rippeitä siitä toverista, jonka joskus kauan sitten tunsin.”
Saraji pysyi hiljaa. Hän kykeni kuulemaan kellon tikityksen voimistuvan korvissaan. Ja sen myötä kuuli myös Killjoy. Vahkin katsetta hieman varova kralhi katseli nyt mieluummin loputtomia violettien kukkien rivistöjä.
”Mitä nämä oikein ovat?”, kenraali sitten kysyi, haravoiden kädellään häntä lähintä pensasta.
”Ne… öh… petunioita.”
Killjoy nosti katseensa vahkiin, joka näytti hämmentyneen omasta vastauksestaan.
”Vähän kuin ne… ne joita Klaanin admin… kasvatti.”
”Pidätkö niistä?”
”Kaipa minä sitten-”
”Huomasitko ne samoihin aikoihin, kun tuo tapahtui”, Killjoy jatkoi kuulusteluaan ja viittoi nyt taas marmoriselle tielle, jossa käveli unenomainen muisto Sarajin ja Ficuksen käänteentekevästä keskustelusta.
”Minä… kyllä.
Killjoy nosti itsensä ylös suihkulähteen reunalta ja asteli hitaasti maleksivan muiston luokse. Kralhi tuijotti siinä esiintyvää maan toaa. Tämän kasvonpiirteet olivat tunnistettavat, mutta silmiä oli häiritsevästi enää vain yksi.
”Valheita”, Killjoy lopulta totesi hetken muiston puhetta kuunneltuaan, ”Tämäkö, Saraji? Tälläkö murhaajia luodaan? Pettureita? Sanoilla ja nyökytyksillä?”
Vahki ei sanonut mitään. Killjoy käytti hetken askeltaen takaisin tämän luokse.
”Ei, Saraji. Se vaatii paljon enemmän. Ficus puhui sinulle pedosta? Murhaajasta minussa? Hän ei tiedä mistä puhuu. Se hännäkäs asia, joka repi hänet kappaleiksi Onu-Metrussa ei ollut hirviö. Se oli päätös vastustaa. Taistella jonkin puolesta.”
Saraji kuunteli Killjoyn sanoja ja vajosi samalla siihen samaan rintaa puristavaan tukehtumisen tunteeseen, minkä oli kokenut jo Creedyn kanssa keskustellessaan.
”Mutta minkä puolesta sinä taistelet?”
Eikä Saraji osannut vastata. Ei hänellä koskaan ollut mitään. Hän muisti välähdykset taisteluista. Tantereesta, jolla kenraali Nurukan oli johtanut häntä taisteluun. Hän teki niin, koska häntä käskettiin.
Xialla paketti vaihtoi omistajaa. Metorakk nousi laivaansa ja poistui yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin. Koska häntä käskettiin.
Onu-Metrussa ioniterä lävisti Lähetin. Koska häntä-
”Missä me olemme?”, Saraji keskeytti oman ajatusketjunsa, ”Kuulostit… kuulostit siltä, kuin tietäisit.”
Killjoyn täytyi miettiä sanojaan hetken. Kralhi etsi tapaa ilmaista asia muullakin kuin yksinkertaisimmalla tavalla.
”Helpoin tapa olisi sanoa, että pääsi sisällä, mutta tämä helvetin kellokoneiston raksutus väittäisi vähän sitä, että olemme
Teknisesti ottaen kaikkialla.
Saraji ei kuitenkaan ollut varma tyydyttikö vastaus häntä lainkaan. Hänellä ei tosin ollut myöskään paljoa aikaa ajatella sitä, kun puutarha alkoi jälleen kerran hälvenemään hänen ympäriltään. Messinkiset kourat kurottuivat jälleen häntä kohti tyhjyyksistä. Kaikkinäkevä oli saanut tarpeekseen.
”MINUN!”
”Aika”, Killjoy pukahti murheellisena seuratessaan, kuinka vahki lähti jälleen hitaasti raahautumaan kohti ikuisuuksia, ”Sitä on aina niin pirun vähän.”
Ja Saraji huusi tuskasta, kun Valkoinen Kuningatar otti hänen tahtonsa taas osaksi itseään. Hän kuitenkin kuuli Killjoyn sanat, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Siksipä mirukasvo jatkoikin puhumista. Kaikkinäkevän vallan edessä kralhilla oli tasan yksi oljenkorsi.
”Muista, mitä vanhus aina sanoi. Mitä hän hoki meille kaiken aikaa.”
Ja Sarajissa heräsi muisto miehestä, jonka Ficus oli vienyt mukanaan.
”Joka päivä. Aamupuheessaan, kahvien jälkeen poistuessaan. Ei vain sinulle, vaan myös minulle ja meille kaikille. Hän toisti sitä joka kerta, koska hän oli lopulta meistä kaikista viisain.”
Kellokoneiston syövereihin jauhautuva Saraji kirkui, mutta muisti. Huusi, mutta tiesi. Muistoissa Ficuksen sanat korvautuivat toisen maan toan lauseilla. Mustan Rurunsa takaa Käden mahtia ohjaillut sankari.
Hopeinen Miru katosi Sarajin silmien edessä ja maailma luhistui hänen ympäriltään. Oli jälleen aika herätä.
”Älä ole heidän nukkensa.”
Kaksoisauringot olivat hitaasti kääntymässä laskuun. Ensimmäinen häilyvistä puolikuista oli jo ilmestynyt miltei olemattoman horisontin reunalle, vaikkei sitä maan pinnalla kukaan näkisi vielä tunteihin.
Pilvien yläpuolella kamppailukaksikko heräsi todellisuuteen. Kralhin häntä vetäytyi takaisin kuulaansa ja hammasrivistöiksi haljennut kypärä kokoontui takaisin eheäksi. Parilla luistelevalla liikkeellä Killjoy otti pakkia ilmassa roikkuvasta, kärsineestä vahkista jonka vihreät silmät aukenivat hitaasti. Sarajin katse kääntyi hitaasti kohti Killjoyta. Vahkin kasvojen ilme oli miltei lempeä.
”LAKKAISIT JO TAISTELEMASTA, KENRAALI.”
”Ei…”, Killjoy huokaisi pettyneenä.
”TUOMIOTA EI VOI ESTÄÄ, KENRAALI. TUOMIO TULEE. TUOMARI LAUKAISEE TUOMION.”
Killjoy käänsi katseensa pois Kaikkinäkevästä ja kohotti oikean kätensä. Sen nyrkki liukui hitaasti sisään antaen tilaa kanuunalle, joka oli valmis ampumaan. Statistiikka kenraalin visiirillä ei valehdellut. Kineettinen voima Sarajin ympärillä oli heikentynyt pisteeseen, jossa tämän levitoiminen alkoi muuttumaan mahdottomaksi.
”AMMU. TUHOA TÄMÄ ALUSTA. UUSIA NOUSEE. PUHDISTUS TAPAHTUU-nukkensa.”
Kenraali havahtui Kaikkinäkevän äänen särähdykseen. Hän nosti katseensa takaisin hiljalleen häntä kohti levitoivaan vahkiin.
”-heidän nukkensa.”
Mutta sanoistaan huolimatta vihreä ioniterä värähti päälle murskautuneen raajan sisältä. Kaikkinäkevä ei olisi edes kyennyt irroittamaan otettaan siitä. KAL-metalli oli murskannut miekan kahvankin miltei massaksi.
”Saraji, älä edes yritä sitä”, Killjoy huokaisi pettyneenä ja nosti kanuunansa aivan kommandon hitaasti lipuvan pään tasalle.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
”Saraji.”
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Kanuuna humisi. Se oli valmiina laukaisuun.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Vihreä ioniterä nousi. Se oli valmis sivaltamaan.
Saraji katsoi entistä kenraaliaan silmiin. Kaikkinäkevän tahto oli puhunut.
”Mitä vanhus aina sanoi…”
Mutta ionisoturi oli päättänyt toisin. Hän oli aina tehnyt niin kuin hänen oli käsketty. Nyt hänellä kuitenkin oli jotain minkä puolesta taistella. Hän oli päättänyt taistella vapaudesta.
”… tunteet johtavat.”
Ja vihreä ionimiekka iski.
Kirkkaus vahkin rinnassa halkesi energiaterän halkaistessa sen välittömästi kahdeksi. Molemmilla käsillään miekkansa kahvaa puristava Saraji tunsi sen lävistävän koko rintakehänsä ja sitä myötä sielunsa. Killjoy leijui paikallaan kanuunakäsi yhä valmiudessa. Tykki kuitenkin väistyi automaattisesti, kun kenraalin käsi ojentui kohti itsensä lävistänyttä ionisoturia. Saraji oli valinnut taistelun. Hän oli myös voittanut sen. Valkoisen Kuningattaren valta häneen halkesi kuulan mukana.
Ja sillä samalla hetkellä Saraji putosi.
Vihreä terä rinnassaan putoavan vahkin vauhti kiihtyi suunnattomalla nopeudella. Killjoy ei kuitenkaan jäänyt paikalleen. Kenraali tavoitti työntövoimallaan putoavan ruumiin juuri, kun se oli palannut takaisin pilvien alapuolelle. Punainen haarniska otti mustan riutuneen ruhon käsivarsilleen hieman ennen Guartsuvuoren huipun saavuttamista. Murskaantuneiden sormien keskellä hapuileva Killjoyn käsi löysi oikean painikkeen ja ioniterä vetäytyi takaisin kahvaansa.
Kaksikon vauhti hidastui Killjoyn käskystä. Vuoren huipulle laskeutunut kaksikko rysähti maahan verratten kovakouraisesti Killjoyn tuotua heidät pintakosketukseen hieman tarkoitettua lujempaa.
Hopeareunuksien alapuolella auringot valaisivat yhä. Killjoy laski Sarajin kiville istumaan niiden paisteeseen samalla, kun rojahti itse väsyneenä varjoon tämän vierelle. Kaikkinäkevän läsnäolon kaikottua kenraali kaivoi huolestuneen rannepanssarinsa tarvikeosastostaan ja iski sen takaisin paikalleen. Miksun välittämä radiokeskustelu alkoi välittömästi humisemaan Killjoyn korvissa.
”-luuko? Killjoy? Kuuluuko? Ötökät saivat kommunikaatiovärkkinsä takaisin pystyyn. Pudotusaluksen tutka huutaa jo. Ovat hälyttäneet koko pirun ilmavoimat!”
”Tässä Killjoy. Vetäytykää välittömästi. Tehtävä suoritettu.”
”Jumalattaren nimeen kiitos. Tuo yksi makaa jo täällä rannalla. Vuotaa kohta kuiviin pukunsa sisään.”
Brezien taustalta kuuluva konekivääritulen määrä kertoi Killjoylle aivan tarpeeksi siitä, miten kaoottiseksi tilanne oli ehtinyt muuttua. Nazorakit olivat ottaneet tilanteen lopulta haltuunsa puhtaalla murskaavalla ylivoimallaan.
”Tavataan kohtaamispaikalla!”, nuorin selakhi vielä ärjyi, ”Suojatulta, perkele! Minä lennän hänet alukseen. Sanoin suojatulta, saatan-” ja Killjoy sulki kommunikaattorinsa.
Sen tehtyään kenraali havaitsi, kuinka hiljaista Guartsuvuoren huipulla olikaan. Kaukana etelässä niukin naukin erottuva linnoitus kiinnitti Killjoyn huomion. Hän ei edes muistanut kuinka kauan oli siitä, kun hän oli Rukin kanssa noussut Hildemariin… ja kuinka sekin matka oli johtanut pelkkiin murheisiin.
”Enhän minä Klaania paljoa nähnyt… mutta ymmärrän miksi pakenit sinne. Olisit… ansainnut sen. Heidät.”
Sarajin ääni oli heikko. Polviinsa nojaava Killjoy tarttui skakdin tekemään reikään kypärässään ja kiskoi sen pois päästään. Hän antoi vuoristotuulen viilentää kasvojaan ennen kuin käänsi ne kohti vieressään istuvaa vahkia.
Ionisoturin runnoutunut kallo lepäsi velttona tämän riekaleisella olkapäällä. Rintakehän valtavasta aukosta tulvi kirkasta nestettä vahkin jokaisella sanalla. Ionikatanan kahva oli viimein pudonnut olemattomiin murskaantuneesta kädestä.
”Sinä… sinä nappasit minut.”
”Niin tein”, Killjoy myönsi. Vahki ja kralhi käänsivät molemmat katseensa yhteistuumin kohti Klaania.
”Sinun ei olisi tarvinnut.”
”Tiedän.”
”Kiitos.”
Killjoy ei tiennyt mitä vastata. Sarajin hengitys oli raskas. Vahkin jokainen sana oli hieman heikompi kuin edellinen. He istuivat hetken hiljaa, kunnes Saraji lähti kurottamaan kohti jotain. Killjoy havahtui tämän tuskaiseen äherrykseen ja lopulta musta metallinen käsi nosti Sarajille tämän miekkansa kahvan.
Viimeisillä voimanrippeillään vahki nosti sen silmiensä tasolle. Kahvan katsomisen sai Sarajin miltei hymyilemään.
”Sinun… sinun pitäisi kertoa Xenille-”
Sarajin lause keskeytyi hallitsemattomaan yskänpuuskaan.
”…kertoa Xenille, että hän oli oikeassa.”
”Mistä niin?”, Killjoy kysyi, ajattelematta lainkaan sitä, puhuisiko todellisuudessa tyttärelleen enää koskaan.
”Meillä… meillä on aina vapaus valita.”
”Opitko sen tänään, Saraji?”, Killjoy pohti muistellen hetkeä, jolloin ionisotureiden aseet olivat kohdanneet hänen edessään.
”Saraji?”, Killjoy kysyi uudelleen, kun ei saanutkaan vastausta. Kralhi käänsi katseensa vierelleen, jossa Saraji oli sulkenut silmänsä viimeistä kertaa. Käsi miekkansa kahvaa puristaen.
Killjoy tuijotti entistä toveriaan hetken ja nosti sitten vahkin ruumiin ryhtiä. Kuin nostaen tämän levollisempaan asentoon.
”Hyvin sinä kamppailit, poika. Nyt saat levätä kaikessa rauhassa.”
Ja kenraalikin kohensi asentoaan. Sulki silmänsä hetkeksi ja antoi asentonsa valua. Hiljaisella vuorenrinteellä Killjoy tajusi olevansa yksin.
Hän avasi silmänsä ja katsoi taas kohti Klaania. Ja hän tajusi, että hänen oli tehtävä jotain, jonka hänen olisi pitänyt tehdä jo kauan aikaa sitten. Kenraali nosti kypäränsä ja asetti sen takaisin päähänsä.
”Miksu, avaa Brezeille.”
Hetken päästä alkaneesta kohinasta päätellen yhteys oli auennut. Pudotusaluksen ohjaimiin päässyt keskimmäinen siskoksista oli kuulolla.
”Kaikki kunnossa?”, Killjoy ensin varmisti.
”Tuo yksi ei meinaa oikein pysyä tajuissaan. Missä oikein olet? Tulemme hakemaan sinua.”
”Älkää. Menkää Steltin kautta. Tankatkaa ja hankkikaa ensiapua. Sen jälkeen saatte lähteä tehtäville.”
”Ööh, mitäs hittoa sinä sitten oikein olet tekemässä? Oikeastaan, mitä hittoa me olemme tekemässä!?”
”Me jatkamme suunnitelmaa. Välitän kaikki yhteyshenkilöni teille. Me kokoamme armeijan näitä pirulaisia vastaan. Saraji antoi meille juuri kovimman aseen, mitä meillä on tässä kamppailussa koskaan ollut.”
”Niin mikäköhän se on?”, nuorempi selakhi ärjyi taustalta.
”Toivon. Kaikkinäkevän tahdon voi murtaa. Ja jos sen voi murtaa, voi sen myös tuhota. Lopullisesti.”
Hetken radiohiljaisuus. Vanhin siskoksista kurlasi verta pois sisuksistaan, mutta tuntui saavan kuin ihmeen kaupalla jostain voimiaan takaisin.
”Hyvää työtä. Kaikki kolme”, Killjoy vahvisti lopulta ja kolmen selakhin äänet kuittasivat, ”Saatte tehtävänne muutamassa tunnissa. Voitte myös halutessanne soittaa Seranille ja kertoa, että päädyimmekin vähän eri rannikolle.”
Niiden sanojen myötä Miksu katkaisi lopulta nascostolaisten välisen yhteyden ja Killjoy jäi taas hiljaisuuteen. Hän katsoi hetken maassa makaavaa ruumista. Lopulta hän kuitenkin nosti sen varoen takaisin käsivarsilleen ja astui sitten sen kanssa alas vuorenrinteeltä. Suihkumoottorit aktivoituivat kesken pudotuksen ja kralhin kurssi vei kohti hämärtyvää iltataivasta ja Bio-Klaanin linnaketta.
Teknisesti ottaen tulevaisuudessa
Xia, Mustan Käden entinen tukikohta
Selakhi nosti visiirin silmiltään ja avasi jälleen yhden lukuisista rautaisista ovista. Pimeillä, hylätyillä käytävillä askeltava kuopus seurasi reittejä siihen ainoaan suuntaan, mihin ei ollut vielä käyntinsä aikana ehtinyt harhailemaan. Vähän ajan päästä hän saapui pieneen kammioon, jossa häntä odotti viisi numeroitua ovea lisää. Selakhi virnisti. Tämä vastasi hänen aikaisemmin saamaansa kuvausta. Nyt täytyisi vain löytää virtakytkin… ja toivoa parasta.
Nascosto
Curuvarin poistuttua sairasosastolta oli puolet kallostaan siteissä maannut Brez lähtenyt liikenteeseen. Ensimmäistä kertaa vuosiin oli siskoksista tunnollisin päättänyt jättää mestarinsa huomiot soturin vastuullisuudesta huomiotta ja lähti tarpomaan ulos saaren päällypuolen kivikkoon, jonne etelästä saapuva armada ilmalaivoja oli parhaillaan laskeutumassa.
Selakhi ei välittänyt ilmatilavalvonnan väen tuijottavista katseista, vaan asteli suoraan jo laskeutuneista laivoista suurimmalle ja hulppeimmin koristellulle. Sen sisältä tovin päästä astelleet titaanin askeleet kohtasivat vihreän hailtijan ja kaksikko juuttui hetkeksi lämpimiin kädenpuristuksiin.
”Sanoinhan, Brez-kulta. Kun sota kutsuu niin kutsu kuullaan!”, massiivinen ääni ärjäisi.
Meri, yö
Pulisongikkaan matoranin ja lumenvalkoisen skakdin ohjastama paatti lipui jälleen pitkin aavaa merta ruskeaan kaapuun kietoutuneen selakhiystävänsä kutsumana. Karttoja tutkiskeleva garaikasvo osoitteli vuorotellen merelle edessään ja tähtiä taivaalla.
”Tämä se ompi. Varma juttu”, skakdinköriläs pukahti vieressä itsevarmana. Veneen perällä vartova Brez havahtui mietteistään.
”Vaan yhen kerran on tojistettu, että tähti on tippunu taivaalta… ja jääny mereen.”
Laidan yli kurkkiva selakhi ei ensin havainnut mitään erikoista, eivätkä huomanneet paatin kaksi kapteeniakaan. Sitten tapahtui kuitenkin jotain, joka kenties todisti skakdin merkillisen väittämän.
Valtaisa ja voimakas valo syttyi palamaan merenpohjassa aivan muutamaksi sekunniksi ja sitten se sammui. Po-matoran vilkaisi Breziin, joka kaiveli mukanaan tuomasta kontista esiin sukellustarvikkeita.
”Oletko nyt ihan varma, että haluat tuonne? Me emme tiedä, mikä se oikein on.”
”Sehän tästä hauskaa vasta tekeekin!”, mekaanikko hihkaisi ja valmistautui loikkaamaan kohti tuntematonta.
Akbsklsdflsfldax
Kenraali Gaggulabio poltteli sikariaan. Hän nojaili lippulaivansa kaiteeseen. Kenraalisatamassa kuhisi satoja nazorakeja korjaamassa taistelun jälkiä. Uponneita aluksia nostettiin satama-altaasta. Syyllisiä etsittiin, ongelmia puolustuksessa selviteltiin.
”Ihme haloo yhdestä tappelusta”, kondiittori mietiskeli. ”Luulisi että ötökät tykkäisi sotimisesta.”
Metorakkia ei juuri kiinnostanut. Hän oli raivoissaan taistelun lopputuloksesta. Maatuskahaarniskan isku oli murskannut mieheltä joitakin kulmahampaita.
”Eikä tässä käynyt edes kovin pahasti! Andesiittikin saatiin kaivettua seinästä ulos! Eikä Akbsklsdflsfldaxiin tullut edes naarmua! Se on aika hyvin, kun ottaa huomioon että kaikki muut laivat ympäriltä pommitettiin pohjaan!”
”Onko Sarajista havaintoja?” sininen skakdi murahti poissaolevana.
Kenraali kohautti olkiaan. ”Torakat varmaan tietää jotain. Ne on aika hyviä toimistotöissä.”
Metorakk huokaisi. ”Taidan mennä tappamaan jonkun.”
Nazorak-pesät
Arkkiagentti siirsi sivuun raportin Kenraalinsataman tapahtumista. Kenraali ei olisi tyytyväinen. Nazorak-puolustus oli lamautettu Felnas-pulssilla taivaalta, eikä satamassa oltu odotettu hyökkäystä. Huolimattomuutta, ajatteli 007.
Tiedustelupalvelun johtaja avasi yhteyden paikalla olleeseen agenttiinsa. Ruudulle ilmestyi kuva mustasta torakasta, joka ei näyttänyt pysyvän paikallaan hetkeäkään. Yliagentti 720:n silmien päällä oli kolme vihreänä hohtavaa kiikaria, ja tämän pitkät tuntosarvet kaartuivat ulos ruudusta.
”Yliagentti”, Arkkiagentti aloitti.
”Arkkiagentti”, yliagentti jatkoi, ”Jysäytin… ammuin! … ajoin vihollisen ulos maaperältämme. Se jäi sitten sen jälkeen kyllä ilmaperäämme. Tai johonkin. Lensi sitten kyllä pois mättäen jotain skakdien vahvistusta. Tunnistettiin se poikien kanssa siksi muinaiseksi kenraalihäiskäksi. Sama heebo, joka silloin pisti Rautasiipeä päreiksi. Se ei tunnu oikein tykkäävän meistä. Saattaa tietty johtua siitä, että ollaan häiriköity sen mökkiä varmaan vuoden päivät.”
007 kuunteli kärsivällisesti. Jotkut hänen alaisistaan olivat omalaatuisia, mutta uransa aikana Arkkiagentti oli oppinut, että toisinaan juuri ne hämärät tapaukset olivat tehokkaimpia.
Asia, josta hän oli vääntänyt puhtausministeriön kanssa niin pitkään, ettei jaksanut enää välittää.
”Kenraali Killjoy. Klaanilainen. Missä hän on nyt?” torakka kysyi. Toisella näytöllä näkyi kuvia Metastaasilta klaanilaisen ja vahkin kamppailusta.
”Vuoren tutkat sanoo, että iso häiskä lähti etelään päin. Linnoitukseen varmaan. Ja niillä sen kavereilla oli alus piilossa pilvissä. Lähtivät lätkimään suurin piirtein siinä vaiheessa, kun saatiin Kärpäseen yhteys. Kuuntelivat meitä varmaan koko ajan.”
”Selvä”, kuittasi komentaja. ”Jatka direktiivi 98:n suunnittelua kuten ennenkin. Loppu.”
Bio-Klaani
Portaikossa Suga pysähtyi hetkeksi vaihtamaan pari sanaa vastaan kävelleen mustan androidin kanssa. Aurinko oli käytännössä jo laskenut ja toalla oli pitkä päivä takanaan. Tumma kaasunaamiokasvo taasen kertoi pitävänsä iltakävelyistä. Kaksikko toivotti toisilleen hyvät illanjatkot, jonka myötä Suga jatkoi omalle asunnolleen, käänsi avainta ja astui sisään.
Väsymyksestään Suga heilautti kättään valonkatkaisijassa ainoastaan huomatakseen, että valot olivat jo päällä. Ilmavirta puhalsi pitkin hänen eteistään, olohuoneessa olevan avoimen ikkunan johdosta. Toa asteli oleskelutilansa oviaukolle ja huomasi välittömästi punaisen kypärän sivupöydällään.
Ja sen vieressä, avonaisen ikkunan edessä hän näki ruskeaan paksusti vuorattuun takkiin pukeutuneen huppupäisen hahmon. Harmaat hiiltyneet kasvot tuijottivat toaa peittävien vaatteiden alta ja tuolilla kyyryssä istuva kralhi yrittikin väkisin nostaa hymyä karmiville kasvoilleen.
”Minä… tuota… tuli sellainen olo, että pitäisi puhua jollekulle… enkä keksinyt ketään muutakaan.”
Killjoyn sanat eivät olleet ne, mitä Suga oli odottanut, mutta toa vastasi niihin silti hymyllä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan toa oli vain iloinen nähdessään ystävänsä pitkästä, pitkästä aikaa.
Teknisesti ottaen kaikkialla
Tyhjyyden äärimmäisimmällä reunalla raksuttava valtaisa kellokoneisto hivuttautui vähitellen hiljaisuuden päälle mekaanisella naksahtelullaan. Creedy seisoi palaneessa, kellokoneiston polttamassa puutarhassa Lähetti yhä rinnallaan. Molempien katse oli tyhjällä valkoisella taivaalla. Tovin seisottuaan siteisiin kiedottu Lähetti laski kätensä Mekaanikon olkapäälle ja välitti suruvalittelunsa.
”Ei hän ole tulossa.”
Creedy murahti hieman pettyneenä, vaikka tiesi toverinsa olevan oikeassa. Hänen oli varrottava vielä hetki, hän koki olevansa sen velkaa itselleen. Mutta lopulta Lähetin suostuttelu sai hänet luovuttamaan. Yhdessä musta ja punainen olento lähtivät talsimaan kohti ikuisuuksia ja sen raivoavaa kellokoneistoa. Creedy oli hieman apeana, mutta tätä hän oli oikeastaan toivonutkin. Saraji oli kuin olikin saanut itsensä irti koneistosta.
Mutta Kaikkinäkevä oli yhä rauhaton. Hän halusi omansa takaisin. Hän vaati sitä. Hän ottaisi osansa takaisin ja takoisi ne itseensä.
Mutta sitähän rusettikaulainen arkistoija ei tiennyt. Eikä se toinenkaan.
Usva oli mustan meren yllä myrkynvihreää. Haihtuessaan aamukasteen ja aurinkoin tieltä se paljasti satojen metrien syvyyksistä pohjamudista aina korkealle pinnan yläpuolelle nousevan mustan torahampaan. Synkeästä valurautaverkostosta tehdyn piikkimäisen tornin terävän kärjen valosilmä välkkyi raudan sisällä ulvovan koneiston tahtiin.
Mustan tornin ahnaat porat pureutuivat päivä päivältä syvemmälle lahdenpohjaan imien sedimentin alta sinne aikain alussa piilotetut nestemäiset aarteet. Jumalatko, Suuret olennotko ne sinne olivat kätkeneet? Mata Nui itse kaikkivoipuudessaan? Vai oliko maaperän musta aarre jäännettä jostain aiemmasta, jostain niin vanhasta, että siitä eivät osanneet runoilla edes turagoista ikiaikaisimmat?
Vaan lienikö sillä väliäkään. Oli tumma neste sitten tiedettä tai taikuutta, se oli tuonut maailmaan valonsa ja lämpönsä mukana kuolemaa. Näillä vesillä liikkuivat enää vain keinotekoiset kalat tulevaisuuden aseineen.
Kalamiehet velipoikineen olivat siirtyneet toisille vesille jo aikain alussa.
Oliko Tulinoita, Tulentuoja, vanhan Xian murha ja uuden Xian äiti tehnyt oikein lahjoittaessaan jumalten työkalut Xian kansalle? Ne harvat oppineet, jotka ensimmäisten vuosien liskokeisarinnan tarinaa vielä tunsivat, eivät voineet näihin kysymyksiin vastata. Oliko oikein suunnata tähtiä kohti, jos sinne nousu polttaisi maan jolta he lähtivät?
Jos Voitonhampaan herralta kysyttiin, oli.
Voitonhampaan herra oli pystyttänyt metallihirviön osoittamaan kohti kaikkien maailmankaikkeuden sairaiden vitsien ja mielivaltaisten oikkujen kuninkaita ja kuningattaria, Suuria olentoja.
Ja jonain päivänä hän nousisi ylös ja kättelisi luojiaan.
Ensiksi hänen oli kuitenkin noustava nukkumasijastaan.
Putkiviiksinen aristokraatti avasi silmänsä maiskutellen virkeänä suutaan. Hyväkuntoinen terävä hammasrivistö aukesi sivistyneeseen haukotukseen, kun pitkä tumma mieshahmo nousi ylös ruhtinaalliselta vuoteeltaan, jonka molempiin selakhianmäntyisiin päätyihin oli kaiverrettu steltiläistä sotahistoriaa.
Ah, kuinka Randarak Kultainen kukisti jalkapäädyn kaiverruksissa herrasmiesten kaksintaistossa itse kromidiruhtinas Yaddith Tuhatsilmän! Tai olisi todellisuudessa kukistanut, jos Randarak ei olisi ollut liian kiireinen olemaan enemmän humalassa kuin kukaan koskaan, ja Yaddith liian kiireinen olemaan täysin fiktiivinen.
Ah, kuinka kauniista tummasta puusta hiotut jalat lauloivat kuvillaan laulua itse Usva-Tortakan löytöretkistä kauas etelään, joilla hän oli kasvattanut steltiläisen suurimperiumin kattamaan puolet kartoitetusta universumista!
Niistä uljaista retkistä, joilla hän kävi pystyttämässä lippunsa saarille silloin kun kukaan ei ollut katsomassa. Retkistä, jotka olivat suuren menestyksen jälkeen loppuneet todella vihaisen kykloopin nyrkkien alle.
Ah, kuinka päädyn toisella puolella Ritonkho Rohkea marssi kohti taisteluista uljainta, johon hän ei koskaan marssinut tajuttuaan että syväläisiä vastaan oli jokseenkin epäkäytännöllistä taistella ilman laivaa.
Muhkeita putkiviiksiään sukien aristokraatti ei voinut olla miettimättä, että suurin osa steltiläisestä historiasta oli, kuten sivistyneistö (johon hän kuului) tapasi sanoa, eräänlaisen valitettavasti täysin fiktiivisen mutta sitäkin uljaamman kavioeläimen ravinnonhankinnan ja ruuansulatuksen tuottamaa jäteainesta.
Mutta niin oli historia ylipäätään. Mutta koska hän oli voittaja – ei, voitto itse, jonain päivänä hän muuttaisi asian.Jonain päivänä!
Suuri musta sotisopa kiilsi kauniina vuoteen vieressä, ja pitkä ja hoikka aristokraatti astui siihen tomeruutta hehkuen. Muhkeat panssarit loksahtivat moottorien ja servojen sysäämänä kiinni toisiinsa. Tuhtien viiksiensä alta terävähampaisesti virnuillen aristokraatti antoi rintapanssarin porautua äänekkäästi hänen päätään isompiin olkapanssareihin. Koko kokonaisuuden kruunasi niskan päälle lopuksi kalahtava valtava selkäsuojus.
Ruhtinas myhäili ihaillen haarniskaansa peilistä. Niin tyylikäs muotokieli! Niin kaunis rakenne! Niin uljas automaatio! Niin puhdas teräs!
Eleganttius oli taitolaji, ei, taide, ei, lahja, joka suotiin vain harvalle. Aristokraatti hymyili katsellen valtavia olkapanssareitaan. Joku tyylitajuttomampi Roadan pikkukreivi olisi automatisoinut olkapäät vaikka syöksemään suuria määriä höyryä – tai jos huonon maun kiistattomalta mestarilta, Voitonhampaan herran työkumppanilta ja polttoainevastaavalta kysyttiin, tulta.
Eikö kukaan ymmärrä tyylitajua?, aristokraatti mietti viikset höyryten. Eikö kukaan ymmärrä KAUNEUTTA?
Näine ajatuksineen napsautti hän auki kyynärvarsissaan olevat pulttilukot, jotka saivat kaksitoista valtavaa, kuolettavan terävää teräspiikkiä räjähtämään ulos haarniskan olkapanssareista. Valtava teräksestä ja tuskasta tehty pensas oli haarniskoista uljain, kaunein ja paras, paitsi ehkä silloin harvoin kun joku lukkojärjestelmän herkkyydestä tietämätön päätti tökätä aristokraattia veljellisesti olkapäähän ja sai huomionosoituksestaan palkinnoksi kolmekymmentä kiloa terävää rautahammasta suoraan rystysiinsä, mikä tapahtui onneksi harvoin paitsi että aina.
Mutta taiteen edestä täytyi kärsiä! Yleensä. Mieluiten jonkun muun.
Näine mietteineen rautahaarniskan kantaja marssi puulattia jokaisen askeleen alla vavahtaen ikkunalle. Ah, mitkä näkymät lasin takaa paljastuivatkaan! Usva pakeni aurinkoin tieltä ja paljasti punaista, oranssia, keltaista ja sinistä. Tämän kauneuden aamun täydellisyyttä rikkoivat vain taivaan harvalukuiset mustat pilvet. Mutta mitä oli virheettöminkään timantti ilman yhtä pientä säröä? Ei todellinen!
Sellaista ymmärsivät vain tämän aristokraatin kaltaiset. Ne, jotka käsittivät taiteen. Ne, jotka käsittivät kauneuden. Ne meistä, joilla oli tyylitajua.
Tyylitaju tarkoitti valtavan karun mustan valurautaisen keskisormen rakentamista juuri sille merialueelle, josta se varmimmin näkyi etelä-Xian kalleimmille rantatonteille.
Huolehdittuaan suuhygieniastaan ja suittuaan viiksensä edustuskuntoon – kippuraisiksi spiraaleiksi, kuin merten muinaiskotiloiksi – Voitonhampaan herra napsautti sormiaan makuuhuoneen oviaukolla. Oviaukon koneisto vastasi, ja tankin panssaroinnista tehdyt lyijyjötkäleet siirtyivät valtavien mekaanisten kourien ja rattaiden raahaamina tieltä. Ylpein askelin tiederuhtinas asteli harvinaisten taulujen välistä ja kristallikynttelikön alta ruokasaliinsa.
Punainen valo välkähti oven yllä. Aristokraatti laskeutui runsaine taistelupanssareineen kymmenmetrisen ruokapöydän päähän entisistä Kalmahin uruista tehdylle valtaistuimelleen. Viikset värisivät tämän nuuhkaistessa ilmaa, joka tuoksui keittiöstä leijuvalle aamiaisen aromille. Rasva tirisi keittimessä. Mekaaniset pikkukädet putkilonkeroiden päissä käänsivät räiskäleitä ja rikkoivat pannulle daxialaisen tiikeristrutsin munia.
Toinen pitkä mekaaninen lonkerokoura löysi tiensä keittiöstä asti huoneen seinustalle ja pudotti neulan levylle, joka rahisi, napsahteli ja lopulta täytti huoneen musiikilla.
Aristokraatti hymyili. Peikko-ooppera Suurten henkien Aamunkoiton kylmiä väreitä nostattava loppuhuipennus käynnistyi vaskisoittimien pauhulla. Jumalten ensimmäinen poika sai kuulla totuuden syntyperästään, nousi hirmuista isäänsä vastaan ja poltti tämän elävältä … mutta menetti liekeissä kotinsa, ja rikkoi uskonsa lopullisesti.
Oopperan hätkähdyttävä kauneus vei aristokraatin mukanaan joka kerta. Musiikkia, musiikkia hänen korvilleen, kirjaimellisesti. Kauneinta ääntä maailmassa, tai siis heti kuudenkymmenenkuuden sisäkkäin pakatun xialaisen merimiinan laukaisun jälkeen.
Maailman muuttaminen. Taivaiden tavoittelu. Sen ajatuksen hyväksyminen, että jumalat eivät olleet täydellisiä. Mutta myös siihen uskominen, että jokin voisi olla.
Kyllä. Kaikkiin tuhatvuotisen teoksen aiheisiin hän tunsi syvää samaistumista. Järjestelmä oli mätä. Johtajat matoja, jotka söivät tiensä sen läpi!
Ja kaikki olivat liian pelokkaita hautaamaan mätänevän raadon.
Mutta hän vielä näyttäisi kaikille.
Lopulta karzahninkoirat nousisivat kivien alta ulvoen kuita kohti ja nielisivät vanhan ajan ruumiin. Ja silloin alkaisi uusi aika. Voiton aika.
Mutta ehkä ihan ensiksi olisi kuitenkin se ruoka-aika.
”M-1X!” piikkipanssaroitu ylimys karjaisi muhkeasti. ”Enkö ole tehnyt nälkäni legendaarista tasoa TARPEEKSI SELKEÄKSI?”
Yksinäinen sininen silmä leijuvan ellipsidroidin päällä kurkisti keittiöstä ja piippasi hyväksyvästi.
”Upeuden ydin, poika hyvä!” miekkonen hohotti nyrkkejä voitokkaina puiden. Siihen vastauksena valkoinen droidi singahti sisäänrakennetun levitaatio-kanokansa kieputtamana keittiötöihin.
Joku oli kysynyt joskus tiedeherralta, miksi hän oli asentanut sotilastason vahki-tekoälyn keittiöajastimeen. Hän oli vastanut kysymällä, että ha ha ha ha, mikä vahki-tekoäly, minä teen kaikki laitteistoni aivan itse ja omien suunnitelmieni perusteella, ja miten niin vain sotilastason? Sellaiseenhan ei kelpaisi mikään modernia ohjushallintajärjestelmää huonompi, ja kuka imbesilli klovni jättäisi käyttämättä nurkissa lojuneen Krana Su:n siinä samalla? Ja siis, öh, en minä sellaista siis tekisi, ai, näytänkö sinusta muka tyypiltä, joka asentaisi Takea-hain otsalohkoon tankkitason laseraseen koska se tuntui sillä hetkellä hyvältä idealta?
… mitä hän ei ollut myöskään tehnyt.
Sillä kuka niin tekisi kun laserin voisi asentaa hain kidan sisälle? Vähän jotain saatanan perspektiiviä.
Viiksimies lepuutti innosta kiiluvia silmiään ruokasalinsa seinillä riippuvissa taideteoksissa. Muinaisia tähtikarttoja, maalauksia kupolien taivaista, ja kokoelman ehdoton kruununjalokivi: Muukalaisen kallo.
Panssarilasikaappi ruokapöydän toisessa päässä aivan suuria ikkunoita vasten sisälsi sen, mitä kryptoilijat kautta matoralaisen maailman vakaasti uskoivat muukalaisen viimeiseksi jäämistöksi.
Aristokraatti nousi tuoliltaan ja käveli lasikuution luokse. Oliko taivaalta todella laskeutunut olento toisesta maailmasta? Kallo muistutti osittain sorsalintua, mutta sen nokan välistä pilkisti kuin talttamaisia hampaita.
Kiekonheittäjät. Koneratsut. Muukalaiset toisista tähtijärjestelmistä.
Hän halusi uskoa.
Ja jonain päivänä hän sellaisen löytäisi. Olivatko oudot valoilmiöt jossain Välisaarien yläpuolella – ETENKIN sen kirotun Bio-Klaanin saaren yläpuolella – muka sattumaa?
Ha! Ha!
Näin aristokraatti olisi typerälle skeptisyydellesi nauranut. Ja nauroikin melko makeasti.
Naurettuaan hyvän tovin tiedeherra asteli kappaleen loppuhuipennuksen lähestyessä ruokasalinsa ikkunalasin ääreen ja ihaili tapaa, jolla tyynen meren kaunis heijastus loi maailmaan neljä aurinkoa yhtä aikaa. Kyllä, aamu oli täydellisin aikoihin tummista pilvistäkin huolimatta.
Tai siis. Tummista pilvistä?
Kun hän tarkemmin mietti, siinä oli kuin olikin jotain vikaa.
Eihän sen nimittäin edes pitänyt olla mahdollista. Säälaitteiston piti pitää moinen kurissa ja taivaat kirkkaina. Eihän- eihän se käynyt päähän!
Aristokraatti huokaisi sivistyneesti ja nosti yhden mustan sormen pystyyn. Hän vei sen haarniskansa valtavalle kaula-aukolle ja painoi pohjaan sinisen napin.
”Säätutkija!” Steltin miehen tuhti ääni tokaisi sisäänrakennettuun mikrofoniin. ”Herätys, vanha veikko!” ”Huomenta, pomo”, toisen steltiläisen, mutta ei aristokraatin, ääni vastasi linjalta. ”Kaikki kunnossa?”
”Kyllä, kyllä, mutta… sääsatelliittimme, ystävä hyvä! Toimivatko ne kunnolla?”
”Tavalliseen tapaan, lekuri?”
”Ah, no sehän on sitten selvä, toveri hyvä. Kiitos panoksestasi, kiitos panoksestasi. Jatka samaan malliin.”
”Ai. Ei mitään, pomo, kiitos kovasti, pom-”
”KUULITHAN ÄÄNENI SARKASTISUUDEN?” Voitonhampaan herra korotti ääntään, mutta sivistyneesti paitsi ettei oikeastaan. ”Ei ole ollenkaan selvä! On selvän vastakohta! Selvän antiteesi! Selvän arkkivihollinen! Tämä asia vei ’selvän’ VAIMON ja POTKAISI ’SELVÄN’ KOIRAA! Tämä asia on ’ANTI-SELVÄ’!”
Säätutkija odotti kohteliaasti esimiehensä paasauksen loppuun. Kuten yleensäkin. ”… epäselvä, pomo?”
”Voi sen… VOIHAN SEN NIINKIN SANOA.”
”Niin, öh. Niin voi. Mistä kiikastaa?”
”Ah, veikko hyvä, peikko hyvä, ei sen kummempaa kuin että muuten kauniissa auringonlaskussani on ARKKIMAKUTAN TYHJÄÄ SYDÄNTÄ MUSTEMPIA PILVIÄ. Ajattelin, että saattaisit tietää jotain asiasta!”
Naputusta. Laitteiston piippausta linjan toisesta päästä. ”Tarkistin asian, pomo.”
”Ja?”
”Nämä eivät ole sadepilviä. Eivätkä varsinaisesti pilviäkään. Koostuvat näemmä… metallihiukkasista? Enempää en voi tällä laitteistolla kertoa.”
Aristokraatti hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Ah, mitäköhän kirottua ne sitten… samapa tuo. Ryhdy toimiin! Kyllä nekin säänhallintajärjestelmää tottelevat!”
Säätutkija ei väittänyt vastaan. Harva asia ei totellut Voitonhampaan säänhallintajärjestelmää, joka koostui sädeaseista ja vapaavalintaisesta määrästä ohjuksia.
Lisäksi se mittasi oikein nätisti ilmankosteuden ja rikkipitoisuuden, ja tänä aamuna ensimmäinen olikin 69%, ja jälkimmäinen 75%.
Sellaista oli asua julkeassa valurautaisessa poraustornissa Xian lähellä.
Vaan olivat aamut täällä silti kauniita.
Eivät kyllä niin kauniita, että Voitonhampaan lairdi olisi niitä tämän pidempään jaksanut tuijotella. Vaan kuuden ruokalajin aamiainen ei valmistunut selvästi satunnaisesta keittiöön mulkoilusta huolimatta juuri vauhdikkaammin, joten teollinen yliherra ei voinut kuin tappaa aikaa.
Ei, ei hieno herrasmies ’tappanut aikaa’. Hieno herrasmies ei tehnyt mitään harkitsemattomasti tai hetken mielijohteesta, paitsi välillä oli pakko vähän innostua ja sitten olikin hailla laserit kidassa. Mutta hieno herrasmies tappoi aikansakin tarkkaan ja harkitusti – ei, taposta ei voitu puhua. Tässä oli kyseessä metodinen, etukäteen kylmästi ja laskelmoivasti joka liikettä ja siirtoa myöten suunniteltu minuuttien kylmäverinen murha.
Aristokraatti painoi oranssia nappia kauluksessaan ja avasi linjan toiselle uskolliselle palvelijalleen.
”Poika!” ”Ниин, херра?”
Pojan ääni oli lohduton jo ilmankin mekaanista ritilää, jonka läpi se suodattui. Useimmat universumin suuret herrat ja rouvat eivät suostuneet palkkaamaan alaisuuteensa shasaaleja jo näiden onnellisuutta ja pirteyttä tuhoavan yleisolemuksen takia. Mutta tämä poika oli sentään aloitekykyinen, eikä hangannut turhia vastaan, paitsi ehkä ihan vähän, mutta ei oikeastaan tarkoituksella.
”Huomenta vain sinullekin, ilopilleri!”
Masentunutta särinää. ”Херра. Ен ыммäррä. Ен ыммäррä илоа, мутта. Еихäн илоа вои сурвоа пиллереихин. Илоа еи вои валмистаа пиллеримуодосса.”
Aristokraatin tummille kasvoille levisi hymy. ”Aivan, aivan… totta turiset!” ”Сен верран кун илоа ыммäррäн. Сен еи питäиси олла махдоллиста. Ило он абстракти, субйектиивинен кäсите. Силлä еи оле тодистеттаваа фыысистä оломуотоа.”
”Haa haa haa! Kyllä, samaa mieltä!”
Voitonhampaan herran korteksiin ei mahtunut laisinkaan, miksi shasaaleja pidettiin masentavana seurana kaikkialla yli merten ja halki historian. Hänelle pojan huomiot aiheuttivat pelkkää iloa ja piristystä pitkiin työpäiviin.
”Ha ha ha! Niinhän sinä teet! Hyvää työtä nimittäin, poikaseni! Jatka samaan malliin!”
Shasaalit, aristokraatti ajatteli. Lystikästä väkeä.Toivat aina uudenlaista valoa eläm-
Niin, niistä valoista.
Sillä hetkellä ruokasalin – ei, koko Voitonhampaan valot sammuivat sekunniksi ainoastaan syttyäkseen vaivalloisesti uudelleen. Suurten henkien aamunkoittokin lakkasi pauhaamasta pieneksi, kiusalliseksi hetkeksi.
”M-1X!” ylimys paasasi. ”Jälleenkö? Melkoinen sattuma, kun ottaa huomioon että JUURI EILEN annoin sinulle HYVIN PERUSTEELLISEN selostuksen siitä, miksi Felnas-käämejä ja munavatkainta ei pidetä kytkettyinä päälle samaan aikaan! Mutta SATTUUHAN NÄITÄ.”
Yksisilmäinen hovimestaridroidi näytti kutistuvan pelkästä nolostuksen voimasta.
”Hyvä että ymmärrät!” viiksiniekka nauroi höyryä viiksistään suihkuttaen. Aristokraatti huokaisi ja istui jälleen pitkän puupöydän ääreen. Hän painoi nyt vihreää nappia kaulanjuuressaan.
”Voro! Kuulolla?”
”Oui?” vastasi ääni joka oli sulaa kuin voi pannulla.
”Oletko alakerrassa?”
”Oui.”
”Voisitko tulla ylös?”
”Non, monsieur. Ruokinta kesken.”
”Mitä sinä ruokit siellä, protosorsiako?” aristokraatti nauroi. ”Pelkkä vitsi, näin herrasmiesten kesken. Haidenko vatsat siellä kurnivat?” ”Oui.”
”Mutta toveri hyvä… meillä oli työharjoittelija sitä pikkuvirkaa varten!”
”Oui. Oli.”
Syvä hiljaisuus. Meri kuohui radiolinjalla. ”Hän kyllä ruokki ne, monsieur. Muttei kovin pitkäksi aikaa.”
Hermostunut hymy levisi aristokraatin kasvoille. ”H-hahaha! Siinä vasta mies! Hoiti hommansa. Omistautui työlleen!”
Linjalta kuului sädeaseiden ääniä. Ikkunasta vilkaistessaan Steltin aristokraatti näki samojen valoammuksien polttavan hohteen aamutaivaalla. Sitten hait karjuivat.
Suurin osa meribiologeista oli varma, että takea-haiden ei pitänyt karjua.
Eivät ne yleensä karjuneetkaan. Voitonhampaan herra oli korjannut asian.
”Melko vihaisia tänään, monsieur. Johtunee nälästä. Harjoittelija ei ollut iso mies.”
”Ammattijärjestöjen ei tarvitse tietää”, ylimys sanoi haudanvakavana. ”Oui.”
”Ssssselvä. Hoida homma, miekkonen hyvä. Onhan asia tällä kunnossa?”
”Ei oikeastaan, monsieur.”
Asia oli selvästi kunnossa.
Voitonhampaan herra soitti viimeiselle aktiiviselle luottomiehelleen painamalla vielä keltaista nappia.
”Huomenta, professori!” hän tokaisi innokkaana. ”Mitä Fissioaseman aamuun kuuluu?” ”Ah, tuota, hyvää, hyvää, herra tohtori!” tunnistamattomaksi moukaroitu mutta terävä aksentti sanoi vilpittömän innokkaana. Tämä yhteys oli heikompi – tulihan puhelu aivan toiselta puolelta kupolia. ”Meinasihan täällä mennä kyllä heti alkuun vähän, heh, ’plörinäksi’ kuten kaikki nuorukaiset nykyään sanovat, heh! Olin unohtanut jäähdytysputket irti iltahuollon yhteydessä ja, arvaahan sitä mitä siinä kävi, siinä samassa kun menin ensikäynnistystestien jälkeen ’luovalle kahvitauolle’, alkoi koko paikka hehkua melko iloisen vihreänä!”
”Kelpo mies, kelpo mies! Sattuuhan noita. Mutta sait tilanteen kuitenkin haltuun?”
”No itseasiassa, heh, se on vielä päällä, mutta sain ytimen ulkokerrokset suljettua toisiltaan, joten eiköhän tämä tästä!”
”Mainiota, mainiota. Tällä selvä?”
”Tällä selvä! Tosin, jos… se ei ole liikaa pyydetty… niin voisin tarvita uusia raajoja… nykyiset ovat alkaneet kuplia…”
”Eiköhän asia hoidu, professori hyvä. Työpäivän jatkoja!”
Ja näin Voitonhampaan herra oli aloittanut taas yhden tehokkaan työpäivän. Suuryrityksen pyörittäminen vaati visioita, joita moni ei päähänsä saisi mahtumaankaan.
Tai siis, suuren hengen nimeen, luuliko joku että taivaskupolien kattoon rakentaminen olisi helppoa? Ei nimittäin ollut!
Aika kului. Lopulta peikko-oopperalla huoneen täyttänyt levysoitin hiljeni, ja aristokraatti tirautti silmäkulmastaan yksinäisen miehisen kyyneleen. Tarina kosketti häntä syvältä.
Vaan lopulta aamiaisen aika saapui. M-1X liisi sisään pikkuruisena mekaanisena ellipsinä yksinäinen konesilmä tyytyväisen näköisenä. Robotin mukana sisälle leijaili tiikeristrutsimunakkaan mehevä haju. Vasta avatun siniviinipullon hedelmäinen tuoksahdus.
Ah, siniviini. Ylimys tunsi sen aromeissa itä-Steltin lempeän kesäilman. Pehmeän tanniinisen maun.
Steltiläisen orjaluokan jalat polkemassa meheviä stra-mana-marjoja. Ylimys irvisti.
No, maailman muuttaminen oli hidasta työtä.
Ja ei hän viinin makua halunnut muuttaa. Syytä tuottajia, älä tuotetta! Järjestelmä oli mätä, mutta oliko se mikään syy kaataa hyvää juomaa pois?
Aamiaisesta nautiskellessaan Voitonhampaan aristokraatti koki päivänsä ensimmäisen todellisen yllätyksen. Tällä kertaa joku soittikin hänelle. Niin ei käynyt usein.
Tumma haarniskalordi pyyhki suupielensä, laski aterimensa lautasensa viereen ja painoi välkkyvää nappia haarniskansa kaula-aukossa.
Hento xialainen miesääni puhui, ja aristokraatin suupielet nousivat ylöspäin. Ei hän kaikkia vortixxeja halveksunut. Tällä oli näkemystä. ”Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” liskomies linjalla kysyi kohteliaasti.
”Radak!” aristokraatti vastasi innokkaasti toistaen keskustelua, jonka luette toista kertaa ikinä. ”Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
”Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi.”
Ongelmia, liskomies oli sanonut.
Ongelmia, aristokraatti pyöritteli päässään.
”Ongelmia, Radak.”
”Ystävämme Odinalta.”
Varjottu, hullu draakki! Tietenkin! Siihen aristokraatti huokaisi, ja kovempaa huokaisivat hänen viiksensä. Ne pursottivat suuren höyrypilven aamiaispöydän ylle.
”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?”
”Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
Voitonhampaan herra tuijotti ikkunasta horisonttiin kuunnellen vortixxin huolestuneita sanoja. Ja näki taas yhä selkeämmin synkät pilvet, joita ammuttiin sädeaseilla yläilmakehästä, vaikka siitä ei apua ollutkaan.
Ja sitten hän muisti, mitä pilvet tietenkin olivat.
Voi… voitto. Tai oikeastaan sen vastakohta. Voiton antiteesi. ’Epä-voitto’?
Semantiikkaa. Pirut siitä. Laseria sekin tottelisi.
”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
M-1X piippasi kovaäänisesti keittiössä ja valot palautuivat jälleen.
”Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti…”
Gukkoaura katosi pilven sisälle eikä tullut toiselta puolelta ulos. Aristokraatti nielaisi.
”… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Mekaaninen röyhtäisy kajahti halki taivaan ja pian mustasta pilvestä satoi kiloittain linnunluita. Ylimys yritti kohdistaa katseensa jonnekin korkealle taivaalle ja piti peukkuja Säätutkijan tähtäykselle.
”… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?”
Vanha kunnon Radak. Jollain tapaa liskomies osasi ajatella kuin aristokraatti. Rationaalisuus, se puuttui niin monilta!
”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
”Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”
Voitonhampaan herra ei ollut myöskään koskaan käyttänyt sanoja ”Artakha”, ”hallittu muistinpyyhintä”, ”kiertoratapommitus”, ”vahki-tekoäly” tai ”ydinjätteen uusiokäyttö”.
”Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
Voitonhampaan herra muistutti itseään henkisesti, että tuhoaisi kaikki todisteet dokumentin ”Suunnitelma B: Näin syötän Varjotun lihaasyöville nanoboteille” olemassaolosta. Mahdollisesti jo aamiaisen jälkeen.
Tai… olisi muistuttanut, jos hän olisi koskaan kirjoittanut sitä. Luulitteko saavanne hänet nalkkiin, ha!
”En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
Optimistisen ja rationaalisesti ajattelevan lisäksi Radak oli näemmä myös huvittavan naiivi!
”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu.”
Aristokraatti toivoi sillä hetkellä ratkaisuunsa hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävää ongelmaa. Vaikka hän ei Radakin heittoa ollut huomioinutkaan.
”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti sanoi vaatimattomana, mutta hänen hymynsä hyytyi heti kun hait karjuivat taas Voitonhampaan juurella. Punainen laser paloi hetken viivana hänen ikkunansa ohitse.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Ai niin, siitä. Se piti kai kytkeä joskus poiskin. Mieluiten jopa ennen kuin hait tajuaisivat, miten taivaskoneita käytettiin etäältä.
”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.” Laikarakk, piruparka, aristokraatti ajatteli ja piti mielessään pienen hiljaisen hetken karvaiselle ystävälleen.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja.’”
”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia. Valot palautuivat jälleen. Voitonhampaan herra oli hämmentynyt – näin monta kytkentävikaa saman aamun aikana? Kyllä hänkin mielellään välillä testaili Felnas-käämejä päälle tai pois, mutta tämä alkoi olla jo liikaa.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
“En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”
Rautahaarniskainen titaani hymähti itsevarmana. Eihän hän ollut esitellyt Radakille kuin vajaan neljäsosan niistä kaikista?
”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
”Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?” steltiläinen murahti pitkät mustat kädet puuskassa.
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.” Tämä palautti hymyn paronin kasvoille.
”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
Aristokraatin naurahdus sai tämän tummat putkiviikset suorastaan käpertymään kerälle. Hän puristi kätensä himoitsevasti nyrkkeihin kuin kahden mielen sirun ympärille.
”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies! Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin-”
Kuin hänen viiksissään, olisi hän jatkanut, mutta…
”VALOOOOOOOT.”
Ohjustekoälyä, leijukiekkoa ja bohrokin aivoja sisällään kantava keittiötyöläinen näytti olevan vilpittömästi häpeissään. Suuren mustan tornin mustaa ruhtinasta kävi jo vähän tätä sääliksi.
”Kiitos!” finanssiherra tokasi sähköjen palattua jälleen kerran kuvioihin. ”Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa.”
Häneltä puuttui siihen vielä raajojen lisäksi suurin osa sisäelimistä. Toverit mustassa pörssissä olivat joutuneet olemaan viime aikoina varovaisempia.
”Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle.”
Ja toisiksi parhaimmalla miehelllään hän tarkoitti luonnollisesti sitä miehistään, jolla oli toisiksi muhkeimmat viikset, eli Voroa.
“Kiitos. Autat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
”Minun ei!”
Nyt aristokraatti oli vasta pääsemässä vauhtiin. Hän ei ollut saanut puhua tästä vielä kenellekään.
”Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Tik. Tok. Radakin mielipide jäi sanomatta.
“… eikö…”
Paroni otti tämän käskynä jatkaa mainospuhetta.
”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUVOJA! Sauvoja, jotka ampuvat mielisäteitä – säteitä, jotka vaikuttavat mieliin! Se on oikeastaan aivan petollisen nerokasta kaikessa yksinkertaisuudessaankin, ja minua rehellisesti… hämmentää, miksi kukaan ei ole keksinyt ideaani edes tässä ummehtuneessa ja paikalleen jumiutuneessa tiedemaailmassa, jossa elämme! Mitä sanot, Radak? Minulla on pari prototyyppiä, ja uskon että ihastut nimeen, jonka olen jo ehtinyt…”
Voitonhampaan paroni, kreivi ja tohtori tajusi vasta silloin puhuvansa tyhjälle linjalle.
”… patentoidakin?”
Mutta… eihän sen pitänyt olla mahdollista? Haarniskan viestin toimi kunhan Voitonhampaan sisäinen tukiasema oli vielä-
Valotkaan eivät olleet päällä. Se olisi pitänyt huomata ehkä aiemminkin. M-1X piipitti paniikissa keittiössä kytkimiä hakaten.
Aristokraatti keksi tälle vain kaksi mahdollista syytä.
Noh, kolme. Ehkä hait olivat vihdoin tajunneet miten sääsatelliitit toimivat.
Okei, neljä. Ehkä lihaasyövät nanobotit olivat ryhtyneet syömään myös mekaanista ainesta.
Tai siis viisi. Ne metallia syövät nanobotit olivat myös vielä nimittäin vapaana, vaikka ylimys oli lähettänyt shasaalipojan niiden perään ”haavihommiin”.
Mutta vahvimpana vaihtoehtonaan Voitonhampaan herra uskoi…
… sabotaasiin!
Sabotaasiin!!!
Mihin hän ei uskonut oli kuitenkin musta metallinen nyrkki, joka oli juuri ilmestynyt huoneiston oven väärälle puolelle. Nimittäin juuri aristokraatin puolelle.
”Sssssinääää…” tämä mumisi ovea kohti viikset jännittyneinä.
Ovea muodostava puuaines säpälöityi, kun käsi hapuili tiensä ovenkarmille ja tarttui siihen kaikella puristusvoimallaan. Asia, joka oli hetki sitten vielä ollut Voitonhampaan herran kattohuoneiston pääovi, väistyi nyt pakolla sen läpi astuvan teknoperkelöitymän päätöksestä siirtää olemuksensa sen tyylikkäimmin sisustetulle puoliskolle.
”Ssssssinä!!!!”
Aristokraatti nousi irvistäen pystyyn tuoliltaan ja puristi kätensä tiukasti nyrkkeihin. Hän tiesi jo, kuka oli tulossa, ja halusi olla valmiina. Musta piikkipanssarinen haarniska vaarallisena hän tepasteli esiin pöytänsä takaa, naurahti muhkeasti ja taputti käsiään yhteen. M-1X kuuli käskyn ja veti vivusta.
Ovella seisova punamusta sotasaatana suoristi selkänsä hieman liian matalien ovenkarmien läpi saavuttuaan. Nyrkit tiukasti yhteen puristettuina ilmeetön kypärä tuomitsi kattohuoneiston haltijaa, joka oli kuitenkin valmiina kohtaamiseen.
”Ha! ARVASIN!” aristokraatti karjaisi saapujalle.
Ja sillä sekunnilla valtava metallinen koura syöksähti seinän salapaneelista aristokraattia kuvaavan maalauksen takaa. Se heitti hänen käsiinsä suuren kaksikärkisen keihään, jota aristokraatti pyöräytti sulavasti käsissään. Musta, valoa imevä energia virtasi kärkien välissä.
”HA!”
Toinen metallinen koura, edellistä vieläkin suurenmoisempi laskeutui katosta pirstoen kristallikruunun sirpalesateeksi tieltään. Se asetti syvälle aristokraatin päähän mahtavan mustan silinterihatun – yritysmaailman kiistattoman kuninkaan loisteliaan kruunun!
”HAAAA!”
Ja vielä yksi robottikoura kuuli käskyn. Sen jumalainen tehtävä oli toimittaa Voitonhampaan herran vasemman silmän päälle suuri ja ylväs monokkeli.
”KENRAALI KILLJOY!” Voitonhampaan herra huudahti töykeästi saapuneelle vieraalleen pahaenteisesti naurahtaen.
Vihreähehkuisen haarniskansa raoista Metru Nuin entinen kenraali viimein lausui nimen, jota hän ei koskaan olisi enää halunnut joutua lausumaan.
”DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Sitten räjähti.
Suuri tulipallo valaisi Voitto Korporaation johtajan mahtavan ja piikikkään siluetin taustan. ”Oletko tullut KOHTAAMAAN TURMIOSI, Kenraali?” aristokraatti nauroi kovaäänisesti tajuamatta, että sillä hetkellä Mustan Käden entinen kenraali kuuli lähinnä ”sad-dam”. Ja ehkä myös ”batang”.
Irtaimiston ja säpälöityneiden huonekalujen palaset kimpoilivat niin mustahaarniskaisen aristokraatin selkäpanssareista, kuin Killjoyn kasvoistakin. Näennäisesti aseistamattomana saapunut sotakralhi nosti sormensa syyttävästi kohti viiksekästä panssarikraattia.
“Sinä tiedät, että en normaalisti suostuisi kohtaamaan sinua kasvotusten, senkin pöhöttynyt varas. Mutta sinun täytyi mennä taas rajan yli. Sinun oli aivan pakko työntää ylisuuri hattusi peliin, johon sinulla ei ole asiaa.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA virnuili koko terävällä ja äärimmäisen hyvin hoidetulla hammasrivillään. Ei hän ollut turhaan käynyt Haederan yliopiston hammaslääketieteen opintoja.
”Ja näin julkeasti tohtii puhua itse ruokarauhani rikkoja! Mutta älä huoli, Nui-Kralhi! Tunnettuna herrasmiehenä sallin sinun liittyvän aamiaisseurakseni! M-1X! Olisitko ystävällinen ja… kattaisit pöydän vieraallemme!”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kovaääninen nauru piilotti taatusti alleen kaikki paronin pahaenteiset taka-ajatukset, tai siis ainakin siihen asti kunnes keittiöstä vedettiin vipu. Siinä samassa servot kauniin antiikkipöydän sisällä syöksivät kymmeniä mustia teräshampaita puupinnan läpi, ja lattian piilotettu metallijousitus antoi laulaa.
Suuri pöytä heilahti Killjoyta kohti valtavana murskaimena mustien piikkien meri puusta törröttäen.
Punamusta metsästäjä loikkasi kaikin voimin kohti kattoa ja iski molemmat nyrkkinsä siitä läpi jääden roikkumaan ilmaan. Molemmat jalkansa kohti sinkoutuvaa ansaa ojentaen Killjoy käynnisti jalkojensa rakettimoottorit juuri oikealla hetkellä. Kuolonpöytä vaihtoi ilmasta väkivaltaisesti suuntaa sinkoutuen vaarallisesti kieppuen takaisin kohti keittiötä, jonne se lopulta pysähtyi.
Metalli murskasi teknojätin alle jäävää puulattiaa tämän elopainon laskeutuessa takaisin sille. Ärsyyntynyt kenraali ei hellittänyt syytöksissään. Ei varsinkaan aristokraatin tempauksen jälkeen.
“Sinä et edes välitä? Sinä olit aina piikki lihassamme, mutta markkinavoimien hyväksikäyttö ja massatuhoaseet ovat kaksi hyvin eri asiaa. Olen saanut tarpeekseni.”
”Kenraali, kenraali!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi vaihtaen singulariteettisauvaansa rennosti kädestä toiseen, ”minusta tuntuu, että aloitimme tänään jokseenkin huonolla jalalla. Voisimme korjata asian esimerkiksi…”
– valtava musta rautajalka räjähti katon läpi Killjoyn yläpuolella –
”… nyyyyt!”
Tällä kertaa Killjoyn ei tarvinnut turvautua turhauttavaan akrobatiaan, vaan punamusta hahmo polvistui yhden polvensa varaan salamannopeasti ja antoi metallisen outouden laskeutua suosiolla päälleen. Yhteentörmäyksestä kuuluva ääni muistutti sitä, kuin joku olisi lyönyt kongiin täysillä voimillaan. Killjoyn haarniskan nivelistä kuului muutama huolestuttava rasahdus satojen kilojen painon yllättäessä tämän, mutta puku kesti. Ja juuri tarpeeksi pitkään, jotta Killjoy sai kerättyä voimansa.
Selkänsä salamannopeasti suoristettuaan rautajalka aloitti uuden matkan, ja tällä kertaa suunta oli suoraan ylös. Jossain kaukana kaksikon yläpuolella kajahteli, kun aristokraatin toinen ansa tuhosi metallisen ulkokaton rakenteita.
“Joko riitti? Vai oletko valmis vastaamaan typeryyksistäsi?”
Putkiviikset DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN kasvoilla kiertyivät jäykkinä yhä tiukemmiksi spiraaleiksi, kun hän irvisti vihaisesti… mutta sai hienon ja kohteliaan herrasmiehen tavoin palautettua tyynen asiallisuutensa ja vieraanvaraisen hymynsä.
”Kenraali Killjoy! Mehän olemme vanhoja tuttuja! Eihän meidän tarvitse tapella”, aristokraatti painoi pitkällä sormellaan haarniskansa kaula-aukon sisälle, ”vorojapoikahälytyskerroksessa32tuokaakarboniittikivääritjapariraskastakhiroksiinikanuunaakiiitoooos. Ota ihmeessä tuoli, vanha ystävä –”
– paronin käsi viittoi halki huoneen osoittaen kaikkia ruokasalin tuoleista, joista huomattavasti käytännössä jokainen oli puusäleinä –
”– ja istu alas! Meillä on selvästi paaaaljon puhuttavaa.”
Killjoy pudisteli päätään tyytymättömänä ja painoi sormensa kypäränsä oikean puolen antennille.
“Brez. Keskeyttäkää tavaroiden lastaus hetkeksi ja laittakaa silmät kovaksi. Asepuolelle tulossa mahdollisia kohteita. Älkää säästelkö mitään. Pistäkää paukkuen.”
Killjoy odotti radioyhteyden päässä puuhaavan selakhikolmikon vastauksen ennen, kuin asteli tylysti aristokraatin ohitse ruokasalin ovelle.
“No entäs nämä tuolit sitten? Vielä lisää temppuja? Oletko sinä todella niin peloissasi, että olet ansoittanut koko kotisi? Antaa palaa. Pistä pahintasi. Voin tuhota loputkin irtaimistostasi, jos se saa sinut tyytyväiseksi.”
”Tuolit? Ansoitettuja?” aristokraatti tuhahti vilkuillen sivuilleen. ”Minä sinä minua oikein pidät? Typerä idea! Toisin kuin te Mustan Käden tympeät funktionalistit, minulla on silmää tällaisille asioille –”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN monokkeli ampui kuolettavan lasersäteen Killjoyta päin.
Tällä kertaa Killjoy ei ehtinyt tehdä mitään Voitto Korporaation herran vähäeleisen hyökkäyksen edessä. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut. Sama värähtelevä hehku, jolla Killjoy oli naamioinut itsensä ristelyille ja suojautunut viettelevän vortixxin varjoilta värähteli jälleen. Laser imeytyi haarniskan ympärillä olevaan kenttään ja katosi.
“Annas kun kerron sinulle hieman meistä Käden funktionalisteista”, kenraali uhitteli, “Ionihaarniska. Pirun kätevä kaikkea sellaista vastaan, jotka sisältävät valoa tai varjotemppuja. Ei sinun varallesi suunniteltu, ei missään nimessä. Mutta näyttää tepsivän hyvin epäkäytännöllistä mahtailua vastaan.”
No nyt mentiin henkilökohtaisuuksiin! Pöyristys valtasi steltiläisen hammaslääkäri/asekehittelijä/avaruusparoni/filantroopin viiksekkäät kasvot. Harva uskaltautui halventamaan hänen lasereitaan! Ja vielä harvempi käveli siitä ulos ilman rangaistusta.
Mutta suora hyökkäys ei selvästi tähän soturiin toiminut. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA laski päänsä etukumaraan. Kyllä, nyt hänen oli maalattava kasvonsa asiallisuudella. Verhouduttava Suureen Ystävällisyyden ja Herrasmiesmäisyyden kanohiin. Kanohiin, jonka nimi olisi Kanohi Doktor Viktor von Nebula, jos se olisi olemassa muuallakin kuin metaforien tasolla.
Hän tuudittaisi Nui-Kralhin turvallisuudentunteeseen… ja iskisi sitten! Kyllä! Tätä suunnitelmaa punamusta soturi ei osaisi odottaa, ei varmana, vaikka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA olikin sitä hetken ajateltuaan päästänyt vahingossa ulos kumean naurunremakan.
”Vaikuttavaa, Killjoy! Tiedäthän, että me Voitto Korporaatiossa olemme aina olleet vaikuttuneita kyvyistäsi ja teknologisesta lahjakkuudestasi? Vaikka en Mustan Käden teknologian suuri ihailija olekaan-”
“Ihailija?” Killjoy tyrskähti kuin loukattuna, “No et todellakaan. ‘Jumalointi’ olisi lähempänä. Älä yritä ottaa kunniaa itsellesi, olen jo käynyt läpi varastosi. Suurin osa tavarasta on meiltä, etkä ole edes yrittänyt piilottaa sitä. Vai luulitko, että logon pois raaputtaminen on vakuuttava tapa tehdä tuotteesta omasi?”
”VAIKKA EN MUSTAN KÄDEN TEKNOLOGIAN SUURI IHAILIJA OLEKAAN”, paroni toisti hurmoksessa. Killjoy oli typertynyt. Hän ei ollut ollenkaan varma, oliko tämä kuullut ainuttakaan hänen sanoistaan. ”… uskon että yrityksillämme olisi paljon opittavaa toisiltaan yhteistyön saralla! Kyllä, ehkä olen aina aliarvioinut sinut ja toverisi? Ehkä tekin ansaitsette kulkea kanssani Tulinoidan polkua! Jättää taakse Teräksen Ajan, astua kohti Voiton Aikaa! Aloittaa kanssani hyperkopernikaalisen kumouksennytkiirettäniidensaatanankhiroksiinikanuunoidenkanssavorominultaloppuuhiljalleensanottava, ja AVATA KANSSANI TAIVAAT!”
Killjoyn päässä pyöri paljon asioita. Suurin osa niistä sisälsi ajatuksia, joilla ei ollut mitään tekemistä papattavan aristokraatin kanssa. Sen lisäksi, ettei entisen kenraalin kärsivällisyyttä oltu tehty kestämään tällaista, oli Killjoyn reaktio samalla myös puutunut. Kuinka kauan hän jaksaisi olla kuuntelematta tämän solkotusta?
”Kuules”, hän aloitti varovaisesti, punniten sanojaan tällä kertaa tarkoin, “Kaltaisesi herrasmies osaa kyllä varmasti ajatella yhteistä hyvää. Jos me aiomme seurata tätä… Tulinoitaasi, niin odotan sinulta vastavuoroisuutta. Joten pirulauta, vastaa kysymyksiini ja sitten katsomme, mitä teemme sinun kanssasi.”
Kypäränsä alla hampaitaan kiristelevä kenraali ei seurannut diplomatian tietä mielellään, mutta kenties Voitonhampaan tohtorin imagoon vetoaminen olisi tie vastauksiin.
Aristokraatin virnuileville kasvoille asti erehtyi pikkuriikkinen hitu sitä tajuamista, että hän oli saattanut itse olla keskustel- kanssakäynnin aggressiivisempi osapuoli. Räjähtäviin rakettiammuksiin mieltynyt kralhi ei ollut nimittäin laukaissut vielä ainuttakaan sellaista koko aamun aikana.
Mutta omaksi puolustuksekseen… ei ollut DOKTOR VIKTOR VON NEBULAKAAN.
Se ei johtunut tosin yrittämisen puutteesta. Vorolla kesti tavallista kauemmin. Oli siis pelattava aikaa ja mentävä barbaarisen skorpionisoturin ehdoilla.
”Kysymyksiisi? Ilomielin! Minulla, Killjoy hyvä, on kaikki vastaukset mitä tulet koskaan tarvitsemaan. Tai siis. Melkein. Ei sellaisia, joita minun ei pitäisikään tietää. Kaikki ne vastaukset, jotka minun on kannattavaa tietää. Tiedäthän.”
Killjoy huokaisi syvään, joskin vain puoliksi helpotuksesta. Teknomies tunsi aristokraatin tarpeeksi hyvin tietääkseen, että hän vain luultavasti pelasi aikaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän saisi tästä kuitenkaan mitään irti. Niine tuumineen Killjoy nosti vasemman kätensä vaaka-asentoon ja heijasti sen tietokoneen hologrammiheittimestä kolmiulotteisen oranssina hehkuvan kuvan.
“Olen jo käynyt läpi kaikki tiedostosi. Olet ollut viisas jättäessäsi kaikki tärkeimmät yksityiskohdat pois, joten saat hieman auttaa minua.
Molemmat tuijottivat ylösalaisin käännetyltä nelijalkaiselta pilvenpiirtäjältä näyttävää valoshowta. Killjoy vilkuili kuitenkin aristokraattia sen läpi ja jatkoi viimein itse aiheeseen: “Mikä helvetti on Baterra-asema?”
Aristokraatin suu muuttui pitkäksi viivaksi ja tämän silmät pullistuivat. Suuret putkiviikset valahtivat lannistuneina alas. Mahtipontinen paroni tuijotti kenraalin kädessä pyörivää hologrammia joitakin piinallisia sekunteja ennen kuin levitti kasvoilleen aamun leveimmän hammashymyn. Viikset nousivat jälleen ojoon kuin kaksi voimamiehen pullistuvaa hauista.
”H-hahahaha! Killjoy, Killjoy, ei minunlaisenikaan kouluttautunut mies voi kaikkea tietää! E-en minä ole kuullut mitään mistään Feterra-asemast…”
Hymy hyytyi jälleen kun paroni tajusi sanansa.
”Baterra-asemasta! Vaan, ei sillä! Unohda se toinen juttu! Jota en koskaan sanonut! Joten ei tarvitse unohtaa! E-hei!”
Killjoy tuijotti takeltelevaa herrasmiestä typertyneenä. Sormea napauttamalla kralhisoturi sulki projektorinsa ja otti yhden uhkaavan askeleen kohti haarniskoitua monokkelisoitujaa. Pienen hetken viileänä päänsä pitänyt Killjoy menetti malttinsa heti möläytyksen myötä.
”Tämä ei ole mikään peli, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA.”
”Tässä ei ole kyse imagosta tai lakisyytteestä. Tässä on kyse siitä, kuinka moni kuolee sen hammassaatanan käsissä, jolle sinä näitä leluja rakennat. Koska jos sinun puuhasi auttavat sitä pirulaista kivirotankin verran, niin olen valmis pudottamaan liikaa puhuvan pääsi hartioiltasi. Taas.”
Viiksekäs irvisti. ”En tiedä, miten asiat ovat siellä Metru Nuilla, mutta meillä Voitto Korporaatiossa kunnioitetaan potilaita ja vaitiolovelvollisuut- taiiii SIIIIIIIIS. Heh heh, mikä hammassaatana? Minä en ole eläissäni työskennellyt ainoankaan saatanan TAI hampaikkaan kanssa”, Haederan yliopiston vuosikurssin MMXCVII priimus ja hammaslääketieteen kunniatohtori totesi ehdottoman vakuuttavasti.
Killjoy ei edes kuunnellut tohtorin viimeisiä sanoja, sillä triplaselakhinen informaatio hänen korvassaan oli huolestuttavaa. Voitonhampaan asevarastoja tyhjentävät siskokset olivat löytäneet jotain erikoista, mutta kaipasivat vielä hetken tarkistaakseen asian.
“Eli väitätkö sinä”, Killjoy palasi asiaan, “että sinulla ei ole mitään tekemistä aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten kanssa?”
Kralhi päätti jatkaa diplomaattisia kokeilujaan.
“Koska kun minä katson näitä tiedostoja, niin minä näen pilvenpiirtäjän roikkumassa maailman katosta. Minä olen hajottanut lyhyen elämäni aikana melko pirusti asioita. Mutta en koskaan mitään sellaista.”
Paroni vilkaisi kevyesti olkapäänsä yli (huomattavan vaarallinen asia tehdä kaikkien niiden piikkien takia) ikkunoita kohti ja katsoi taas kralhin ilmeettömään kypärään.
”Vai… aikojemme suurimpien teknologisten saavutusten oikein…” hän mutisi viiksiensä alta imarreltuna, ”… noooo, kenraali, minun on myönnettävä että toisinaan, kuten aidon herrasmiehen kuuluukin, tapaan vitsailla. ’Huumori’-syistä. ’Hauskuustason’ nostamiseksi. Kuten äsken saatoin tehdä. Tai olla tekemättä, jos niin ei ole suvaittavaa. Mutta kuitenkin. Mutten kuitenkaan.”
Selakhien selitys Killjoyn kommunikaattorissa häiritsi tätä taas. Punamusta kypärä kääntyi hetkeksi sivuun, miehen kuiskatessa “Tutkikaa vielä. Minun täytyy olla varma”, vastaukseksi. Kralhin outoa kääntyilyä seuraava paroni sai pian vastaansa taas ilmeettömän läpitunkevan tuijotuksen.
“Hyvä on”, Killjoy mutisi pettyneenä ympäripyöreälle selitykselle, “Jos sinä et kerro, niin entäs sinä. Sinähän näet täällä kaiken, etkö vain?”
Aristokraatti kääntyi katsomaan Killjoyn osoittamaan suuntaan, jossa merkillisen muotoinen keittiövälinettä muistuttava leijuva robotti oli saanut tarpeekseen kytkimien hakkaamisesta.
”Haha, pahoittelen”, aristokraatti hymähti. ”M-1X-Su ei ole varustettu puheenmuodostusytimellä. Mutta hän osaa ehdottomasti tehdä parhaan tiikeristrutsimunakkaan, jota olen koskaan maistanut!”
Leijuva yksisilmäinen robomunakello heilutti vaatimattomasti Killjoylle yhtä lonkeron päässä olevaa kättä ja piippasi.
”Haluatko teetä, kenraali? Kyllä sinä varmaan haluat. M-1X-Su, keitäpä vieraallemme teetä”, aristokraatti sanoi. Ja vastauksena ellipsimäinen kone leijaili hiljaa takaisin keittiön puolelle.
Killjoy mulkoili hiljaisesti piipittävää konetta sen poistuessa. Hänen etsimänsä vastaukset olivat mitä luultavimmin sen sisässä. Ainakin, jos hänen visiiritietokoneensa automaattisia analyysejä oli uskominen. M-1X-Sun sisältö oli juuri sitä, mitä entinen kenraali oli uumoillutkin löytävänsä.
Selakhien päästä ei ollut hetkeen kuulunut mitään. Tieto, jota Killjoy odotti oli elintärkeää. Ja rehellisesti hän myös odotti mitä tahansa tekosyytä päättää toistaiseksi hyvin tulokseton ja turhauttava keskustelu.
”Joten siinäkö kaikki? Tässäkö kaikki, mitä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA –”
”– minulle tarjoaa? Teetä ja kasan huonosti käärittyjä valheita? Näidenkö kanssa minun pitäisi täältä poistua?”
”No… ajattelin tarjota sinulle teen kanssa myös leipää…” kaiken hienovaraisuuden arkkivihollinen sanoi aivan liian vaitonaisesti.
Ja silloin räpyläjalat läpsähtivät useamman kuin kahden räjähdyksen möykyttämän ruokasalin oviaukolle.
Killjoy kääntyi ja näki oven jäänteiden päällä seisovan viiksekkään barrakudanaamaisen syväläisen, jonka päälaella oli hieno baskeri ja olkapäätä vasten puolet tämän pituudesta pitkä patonki.
”Bonjour”, syväläinen sanoi sulavasti.
“Mikä Karzahni –”
Syväläinen osoitti herkullisen näköisen tuoreen leivonnaistuotteen kralhikenraalia kohti ja otti vihreillä koivillaan leveän haara-asennon. Ja silloin patongin pää aukesi.
Entisen Mustan Käden kenraalin elämän ensimmäinen khiroksiiniraketti räjähti tämän naamalle.
Kuin jumalten vasaralla lyötynä kasa punaista ja mustaa metallia lensi järkyttävän äänen ja valtaisan paineaallon harjalla nyt entisten ruokasalin ikkunoiden läpi. Kauas, kauas pois.
Savukiehkurat leijailivat ilmassa. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pudotti hätäisesti singulariteettisauvansa lattialle, ryntäsi Killjoyn muotoisen moukarin voimasta särkyneiden ikkunoiden luo ja nosti pystyyn molempien käsiensä keskimmäiset sormet.
”EI SAATANA!” kaunopuheinen steltiläinen huusi sivistyneesti ulos ikkunasta. ”SUORAAN NAAMAAN! JUMALAUTA! NIIN HIENOA! SIITÄS SAIT! OPITPAHAN KÄYTTÄYTYMÄÄN! Hyvää työtä, Corrodér! Erinomaista työtä!”
”Oui.”
Aristokraatti jakoi arvokkaan herrasmiesmäisen ylävitosen vierelleen astelleen syväläisen räpyläkäden kanssa. Myös M-1X-Su-munakellodroidi oli uskaltautunut osittain ulos keittiöstä ja tuijotti repeytynyttä seinää ja paljastunutta aamutaivasta värisevänä pallerona.
”Vihdoin!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kailotti taputtaen kätyrinsä patonkia, ”vihdoin pääsin näkemään tuollaisen käytössä!”
”Olen harjoitellut, monsieur”, baskeripää vastasi, ”mutta teinä katsoisin ulos ikkunasta.”
”Tietenkin, tietenkin! Siitä tulee nimittäin melkoinen näky! Hait saavat ainakin vihdoin syötä… vääää…”, tohtorin äänenpaino laski lauseen loppua myöten ja silmät pullistuivat. Hän veti ylisuurta hattuaan yhä syvemmälle päähänsä. Ja molemmat Voitto Korporaation viiksivallut tuijottivat näkyä liikahtamatta.
”Se lentää vielä.”
”Oui.”
”Pitäisikö sen lentää?”
”Johtunee jalkaraketeista, monsieur.”
”Älä viisastele esimiehellesi! Miksi se lentää vielä?”
”Näyttää myös aika vihaiselta, monsieur. Vaikka en kypärästä voi paljoa sanoakaan.”
”E-hehehe… no, poika hoitaa ilmatorjunnan –”
He olivat melko varmoja että sillä hetkellä ikkunan ohi lensi vauhdilla roottorireppuinen shasaali, joka yritti epätoivoisesti ravisuttaa vihreää selakhiagenttia kimpustaan.
”ХЕРРА ПАРОНИ, ЙОС СИИТÄ ЕИ ОЛЕ ЛИИКАА ВАИВАА НИИН ВОИСИН КАИВАТА АПУА…” tämän konesuun kaiutin kailotti kovempaa kuin kukaan shasaali oli koskaan saanut ääntään kuulumaan.
”Hienoa, poika!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huusi perään. ”Samaa mieltä! Kyllä sinä sen yksin taltutat!”
”Monsieur”, syväläinen paronin vierellä sanoi varoen valmistellen lausetta, jonka sanominen minkä tahansa muun yrityksen palkkalistoilla olisi edes kysymyksiä herättävää, ”valmistelen patongin toista ammusta varten.”
Paronin seinään ilmestyneen reiän tasalla leijuva raivosta kihisevä teknosaatana ei kaikesta huolimatta tehnyt elettäkään räjähteeseen vastaamiseksi. Ohikiitävän hetken ajan viiksivallut ehtivät tuijottaa paikallaan leijailevaa näkyä rauhassa. Sen hetken päätyttyä syväläinen oli sinkoutunut kaksikymmentä metriä taaksepäin panssarintorjunta-ammuksen aiheuttaman paineaallon viedessä tämän mennessään.
”SACRE BLEU!” kuului loittonevana kaikuna jonkin vihreän poukkoillessa käytävää pitkin.
Voitto Korporaation herran oli tyytyminen väkivaltaiseen selälleen kaatumiseen. Harmaa, Killjoyn tasalle noussut nynrahvalmisteinen hävittäjä oli avannut tulen juuri sopivalla hetkellä. Aristokraatin huoneistossa oli sen omistajan lisäksi nyt enää piipittäen takaisin keittiöön perääntynyt robottinen hovimestari.
Hiiltyneestä maalista koostuva läiskä Killjoyn haarniskan etuosassa oli äkkiä kumartunut hammaslääkärin yläpuolelle ja pudotusaluksen sivuluukusta kralhin vierelle oli loikannut yksi kolmesta selakhista. Tällistä maassa toipuva steltläinen sai tätä tuijottavan kaksikon keskustelusta vain vaivoin selvää.
“Kaikki hyödyllisen näköinen on pakattu kyytiin, Joy”, totesi Brezeistä selkeästi pirteimmällä päällä oleva. Hän oli ainoa, joka oli suostunut tuomaan Killjoylle löydösten uutiset.
“Varmistitteko te sen?” Killjoy tivasi aiemman radiokeskustelun lopputulemaa. Selakhi nyökkäsi varovaisesti.
“Lastasimme kaiken mukaan.”
Killjoy murahti. Selakhi hyppäsi takaisin alukseen. Agentti jätti oven auki valmiiksi Killjoyta varten.
Mutta entisen kenraalin piti saada varmuus. Hänen piti kuulla se Voitto Korporaation kasvojen omasta suusta. Punamustat kädet nostivat tohtorin väkisin Killjoyn kasvojen tasolle. Kysymys oli hyvin yksinkertainen.
“Miksi sinulla oli tiedepäällikkö Nizin henkilökohtaiset esineet holvissasi?”
”Ei, isä”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA mutisi silmät puoliummessa, ”k-k-kyllä slizeroideja on oikeasti olemassa… isä, ne merimiinat ovat oikein hienoja…”
“Niin”, Killjoy tuumasi, “Niin minä vähän ajattelinkin.”
”Ja ssssitä paitsiiii”, tällistä turta tohtori turisi, ”teknisesti ottaen sain roinasi henkilöltä, joka on nykyään myös tiedepäällikkö Niz…”
Kralhi laski aristokraatin hoippuville jaloilleen ja putsasi tämän kauluksen räjähdysten aiheuttamasta metallinpölystä. Punamusta metsästäjä asteli kylmänviileästi takaisin aristokraatin asunnon puolelle ja kääntyi sitten takaisin kohti korkeuksissa ujeltavan reiän edustalla huojuvaa herrasmiestä.
“Ensi kertaan.”
Ja vain toinen metsästäjän puristetuista nyrkeistä oli oikeasti esillä. Toinen oli vetäytynyt jonnekin kauas. Tilalla oli vain energiaa sylkevä kanuuna.
Yhä pudotusaluksen ovella odottava Brez katsoi, kuinka naamaton, eloton aristokraatin ruumis sinkoutui alas Voitonhampaan tornin huipulta. Savuava kanuunakäsi laskeutui rauhallisesti. Killjoy huokaisi syvään. Tornin puhdistamisessa oli jäljellä enää yksi vaihe.
“Sinä lähdet mukaan”, kralhi totesi keittiössä piilevälle M-1X-Sulle, joka ei paljoa mahtanut punamustalle kouralle, joka tarttui tätä pienestä metallisesta raajasta.
Kun hyvin mekaanisesta ja miltei täysin mekaanisesta osasta koostuva kaksikko oli astunut kahden Brezin kanssa pudotusalukseen, kuului tornin huipulta vain hiljainen digitaalikellon piipitys. Killjoy ei ollut turvautunut rannetietokoneensa tiputtamiseen pitkiin aikoihin, mutta tämä oli erikoistapaus, joka ansaitsi päätöksekseen ilotulituksen.
“Meillä on Brezin koordinaatit”, vihreähopeinen selakhi-pilotti totesi, “Tippui sen roottorihepun kyydistä. Kelluu parinsadan metrin päässä.”
“Äkkiä sitten”, Killjoy mutisi, “Näissä vesissä on haita.”
Jossain kaukana alukseen asettautuneen viisikon takana kohosi palavasta öljystä ja romahtavasta Voitonhampaasta koostuva tulipallo. M-1X-Su kalisteli kovaäänisesti tarvikekaapissa, jonne Brezeistä haarniskansa raoista vettä kaateleva oli sen survonut. Killjoy tutki listaa, jonka selakhit olivat koonneet Voitto Korporaation holveista saaduista tarvikkeista. Yksi niistä oltiin kuitenkin tuotu aina koneen matkustajatilaan asti.
Mannekiinin päällä oli toan kokoiselle naiselle selkeästi tarkoitettu asia, joka oli samaan aikaan valkoinen laboratoriotakki, että vaaleansininen kevyt haarniska. Killjoy ei voinut estää itseään kääntämästä katsettaan siihen vähän väliä. Toisaalta hän ei edes halunnut tietää, kuinka DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli saanut Nizin työtakin mustiin käsiinsä. Ehkä hänen ei kuitenkaan tarvinnutkaan. “Baterra-asemaksi” paljastunut löydös painoi entisen kenraalin mieltä kaikkein pahiten. Jos Voitto Korporaatio oli tukenut Purifierin toimia, oli Nascoston tiimillä edessään paljon enemmän, kuin mihin he olivat valmistautuneet.
“Tuo… pirun botti… rasittaa minua suunnattomasti. Eikö sitä saa mitenkään sammutettua?” ärjyi hopeisesta saappaastaan desitolkulla nesteitä poistava Brez. Kaapista kuului tosiaan yhä kolinaa. Mietteisiinsä uppoutunut Killjoy oli unohtanut sen hetkeksi.
“Tuskin. Sen sisällä on krana.”
Ohjaamosta käänsivät katseensa kaikkien muiden Brezien päät. Killjoyta vastapäätä istuva irvisti inhosta.
“Mitä pirua?”
“Ja minä kävin läpi lisää näitä Hampaan tietoja. Ilmeisesti se ei ole ainoa Voitto Korporaation asema. Niitä on ainakin kolme, mutta niiden sijainnit on salattu. Eli saattaa mennä hakuammunnaksi.”
“Miksi pirussa näiden piraattien jahtaaminen on niin tärkeää?” pohti ohjaussauvojen kanssa kiireisin Brez, “Eikö meidän kuulunut iskeä suoraan sen saamarin puhdasveikon mössöön ytimeen?”
Killjoy oli taas kääntynyt takaisin listansa pariin. Laseraseiden määrä saaduissa tavaroissa oli hälyttävän suuri.
“Se pirun hammaslääkäri on ollut hieman kiireisempi, kuin arvasimme. Yksi näistä asemista on asetettu yksistään krana-tutkimuksiin. Aloitamme sieltä, mistä saamme vastauksia… kunhan löydämme sen ensin.”
Siihen yhdelläkään selakhi-siskoksista ei ollut mitään sanottavaa. Kohti Nascostoa kurssin ottanut alus jätti peräänsä tuhon vanan, mutta ehkä myös jotain positiivista. Xialaisten rantatonttien arvo oli juuri noussut dramaattisesti.
Sen juurella, joka vielä vähän aikaa sitten oli Voitonhammas
Voitto Korporaation viiksekkäällä tunnuksella merkitty kumivene tuhon keskellä oli aloittanut etsinnät heti, kun viesti oli saapunut. Pikkupaatin nokassa romun keskeltä ruumiinosia kahlaava keltainen hahmo, yksisilmäinen ja laboratoriotakkinen kuikelo oli nähnyt paronin haarniskaan kuuluvia piikkejä ajelehtimassa hänen ohitseen. Heidän täytyi olla lähellä.
Veneen takaosassa istui kaksi muuta tohtorin luottomiestä. Painava sininen steltinpeikko ohjaili toisella kädellään veneen vaatimattomasti kurnuttavaa perämoottoria, kun taas roottorireppuinen ja oransseihin panssarilevyihin verhottu kyborgishasaali katseli raunioita alakuloisin silmin lätsänsä alta.
”Се еи менныт хывин”, oranssipanssarinen lätsäpää sanoi lohduttomalla puolimekaanisella äänellä ritiläsuunsa läpi. ”Микääн еи коскаан мене хывин.”
”Noh”, veneen keulassa virnuileva hintelä kyklooppi maiskutteli, ”Olisihan se voinut huonomminkin mennä.”
”Hän ampui pomolta naaman irti”, sääaseman syvän sininen steltinpeikko sanoi hiljaa. ”Aika töykeää.”
”Niin no, sattuuhan tuollaista”, professori vastasi, ”Mutta ei se mikään maailmanloppu ole.”
Meteorologipeikko murahti. ”Niin. Ei kai.”
”Ei niin. Siis hymyä huuleen, työtoverit”, professori sanoi täysin epäironisesti myös kyborgishasaalille, ”sentään ilma on kaunis, eikö olekin?”
”Pitää p-”, säätutkija oli vastaam…
”Митä каунеус едес он”, shasaali keskeytti.
”-aikkansa”, … assa ja saikin vihdoin vastattua.
”Oikein, oikein kaunis”, keltainen professori hymähti. ”Jos ei lasketa noita tummia pilviä…”
Kyklooppi ja peikko – professori ja säätutkija – olivat tulleet molemmat pitkän matkan omilta asemiltaan hämmästelemään Voitonhampaan mereen laskettuja raunioita. Shasaali taas oli vieläkin melko tuupertuneen näköinen ilmojen halki käydystä nyrkkitappelusta, jossa hän oli pärjännyt huomattavan hyvin. Tai ei niin huomattavan. Mutta oli ainakin hengissä. Enemmän tai vähemmän. No ehkä vähemmän. Mutta silti hengissä.
”Mitään tietoa Corrodérista?” peikko kysyi.
”Ah, kyllä, kyllä”, kärjessä könöttävä Fissioaseman radioaktiivisen kellertävä tiedemies mutisi skannaillen merta punasilmällään, ”lääkintä-vikhit kaapivat häntä tälläkin hetkellä seinänpalasesta. Eiköhän vanha viiksekäs ole taas koivillaan viikossa tai parissa. Vaikka pitäisi kasvattaa uudet koivet.”
”Vikhit”, peikko sanoi typertyneenä. ”Niinkö.”
”Aivan! Eikö ole sinustakin nerokas nimi?”
”Eikö se ole… aika paljon kuin…”
”Hyvinkin paljon kuin muinais-matoraninsana vahki, joka tarkoittaa lakia! Mutta yhdistettynä pomon nimeen. Petollisen yksinkertaista. Mistä se mies näitä keksii?”
”N-niin… niin kai.”
Steltinpeikko olisi jakanut pitkän katseen shasaalitoverinsa kanssa jos ei olisi tiennyt lähinnä masentuvansa siitä.
”Mutta en ehkä hakenut ihan sitä, proffa”, sääaseman steltiläinen jatkoi lopulta.
”No… mitäs hait?”
”Ovat aika vihaisia”, steltinpeikko tokaisi. ”Parempi että vain jatkamme etsintöjä.”
Ja kovin olivatkin. Voitto Korporaation parannellut takeat loikkivat mereen vajoavien rautahampaan raadon riekaleiden yli karjaisten hirviömäisiä sotahuutoja. Ja jokaisella vihasta roihuavalla huudolla ne vapauttivat ilmaan punaisten turmansäteiden valosateen.
”Paha… väittää vastaan…”, professori vastasi. ”Oho. Hei? Mitä. Bingo!”
Ja silloin hän näki sen, mitä he olivat etsimässäkin. Sen ulkomuoto oli niin erikoinen, että oli ihme, ettei hahmo ollut huomannut sitä aikaisemmin. Laboratoriotakkinen yksisilmä naksautti metallisen tavarasalkkunsa auki ja otti vain hieman radioaktiivisella kuplivalla lonkerokädellään esiin säilytysastian löydöksensä turvaksi.
Siinä etsinnän kohde kellui. Veden päällä kevyenä, mutta groteskina. Ja ennen kaikkea vihaisena.
Näky oli hämmentävä ja jopa puistattava. Kuinka monesti merellä vastaan ajelehtikaan musta krana?
Päivä oli aivan liian hiljainen. Sota-aikana se ei koskaan luvannut hyvää.
Mustan Käden tukikohdan suurimmassa taukotilassa istui vain yksi levottomasti jalkojaan vipattava sotilas. Killjoy ei ollut nähnyt ilmadivisioonaansa kokonaiseen viikkoon. Palovammat hänen vasemmassa kädessään olivat jo käytännössä parantuneet, mutta hänen lääkärinsä ei ollut vielä antanut hänelle lupaa palata Ko-Metruun.
Kahvi Killjoyn pahvisessa kupissa oli ollut kylmää jo pitkään. Ruskea kansio pyöreällä pöydällä oli luettu iltapäivän aikana jo ainakin kolmesti. Sininen arkistovahki oli vakuuttanut, että se sisältäisi kaiken julkisen tiedon Killjoyn tutkimuskohteesta. Mirukasvoinen soturi uskoi pientä apuriaan, mutta julkinen tieto ei ollut tällä kertaa tarpeeksi. Hänen täytyisi kaivaa syvemmälle.
Sekä tiskin takana työskentelevä le-matoran, että Killjoy nostivat molemmat katseensa kuullessaan ensimmäiset metalliset askeleet pitkään hetkeen. Mustahaarniskainen sotavahki pysähtyi, leuallaan molempiin käsiinsä nojaavan Killjoyn eteen tekemään kunniaa.
”Kenraalikapteeni Kralhi. Herra ottaa teidät nyt vastaan.”
Killjoy nyökkäsi vahkille, jotta tämä voisi poistua. Tovin voimiaan kerättyään hopeahaarniskainen mies väänsi itsensä ylös tuolista. Le-matoran jäi katsomaan kaikkoavan punahopeisen hahmon perään, kunnes tämä kääntyi kohti portaikkoa ja ulos matoranin näköpiiristä. Viinipullo aukesi tiskin takana. Oli pitkää päivää kahviossa viettävän ansaitun tauon paikka.
Päätös vetreyttää lihaksiaan käyttämällä portaita kadutti Killjoyta jo neljännen kiivetyn kerroksen jälkeen. Toiset neljä myöhemmin hän puri jo hammasta. Kahdenteentoista kerrokseen saavuttuaan hänen oli pakko pysähtyä hetkeksi. Paikka lepotauolle oli onneksi erinomainen. Lasinen seinä Herran toimiston ovea vastapäätä tarjosi henkeäsalpaavan näyn kohti pohjoista Onu-metrua ja sen miltei koskemattomia kallioita. Sota oltiin jo työnnetty pois heidän maisemistaan. Ainakin toistaiseksi.
Saatuaan hengityksensä tasattua iski Killjoy kolmesti nyrkillään puiseen tummaan oveen. Hiljaisuutta ei kestänyt kauaa, kun vankka miesääni oven takaa jo ilmoitti oven olevan auki. Killjoy käänsi kahvasta ja astui varmasti koko kompleksin tyylitellyimpään toimistoon.
Punainen sametti hallitsi toimiston tekstiilejä ja mahonkiset käsintehdyt huonekalut oli kaikki aseteltu täydelliseen linjaan toisiinsa nähden. Tavarat leveällä kirjoituspöydällä oli kaikki aseteltu siisteihin pinoihin. Ja luonnollisesti mies pöydän takana oli vähintäänkin yhtä tyylikäs.
Suuren Rurun alta työntyvä musta parta oli muotoiltu lyhyeksi ja pyöristetty siistiksi. Punainen laadukas nahka ja kiiltävät mustat haarniskanpalaset muodostivat toan päälle jylhän asustuksen, jonka Killjoy kuitenkin arveli olevan tarkoitettu edustamiseen enemmän, kuin taistelua kestämään. Kirkkaat silmät seurasivat Killjoyta, kun tämä asetteli itseään mukavammin Herran pöytää vastapäätä asetettuun tummaan nojatuoliin. Toan hymyilevät kasvot toivottivat hopeisen sotilaan tervetulleeksi.
”Näytät väsyneeltä, poika. Miten kätesi voi?”
Killjoy nosti vasemman kätensä vaakasuoraan eteensä ja puristi sen tiukasti nyrkkiin.
”Täysin kunnossa. Joskaan Kupe ei vieläkään suostunut päästämään minua kentälle. Minun täytyy odottaa huomiseen.”
”Ja sinuna kuuntelisin häntä. Asonai oli huomaavainen, kun lainasi häntä meille näinkin pitkäksi aikaa. Otat huomenna aamun ensimmäisen aluksen. Olet taas kentällä tuotapikaa.”
Killjoy laski kätensä ja murahti itsekseen. ”Toki. En vain ole tottunut olemaan pois näin pitkään. En tahtoisi ottaa riskiä, etten olisi paikalla, kun Rautalaivasto iskee.”
”Xialaisia ei tunneta yllätyshyökkäyksistä. Tulevat, kun joukot ovat tarpeeksi suuret. He luottavat mieluummin matematiikkaan, kuin yllätykseen. En odottaisi mitään suurempaa vielä hetkeen. Nyt on tärkeintä, että Cody ja Aizen pitävät etelärintaman kurissa ja että sinä pidät aluksemme ilmassa.”
Killjoy nyökkäsi. Hän oli kuullut samat käskynjaot jo kymmeniä kertoja edellisien kuukausien aikana, mutta tieto laajoista laivastojen kokoontumisista piti miestä varpaillaan. Killjoyn vainu suurelle taistelulle oli pettämätön. Hän tiesi pitää koko divisioonsansa täydessä valmiudessa, eikä hänellä ollut luottoa, että kukaan muu pystyisi pitämään yllä samanlaista valmiutta kuin hän. Polte päästä takaisin Ko-Metrun lentotukikohtaan oli sietämätön.
Killjoy havahtui näppäimistön naputukseen, Väsyneenä ja ajatuksiinsa uppoutuneena hän oli vaipunut toviksi hiljaisuuteen. Herralla ei kuitenkaan ollut mikään kiire. Kaikessa huomaavaisuudessaan hän antoi Killjoylle rauhan edetä omaan tahtiinsa. Edeltävinä kuukausina maan toan asenne omiin joukkoihinsa oli ollut harvinaislaatuisen nöyrä. Vahvasta johtamistyylistään tunnettu Herra osasi antaa sympatiaa niille, jotka olivat valmiita uhraamaan henkensä kentällä, kun sodan mukanaan tuoma byrokraattinen helvetti esti häntä itseään osallistumasta taisteluhin. Toisin kuin turaga Dumen lähipiiri, Mustan Käden johto sentään aktiivisesti yritti parantaa kansalaistensa oloa, taistelukentällä tai ei. Se oli jotain, mitä Killjoy osasi arvostaa.
”Miten tiedeosastolla menee? Kaikki hyvin alhaalla?”
Killjoyn kysymys oli ilmiselvän johdatteleva. Herralla oli jo vahva aavistus siitä, mihin kenraalikapteeni oli keskustelua viemässä. Kohteliaisuudestaan hän kuitenkin päätti vain vastata kysymykseen.
”Nizin tutkimus Kirkkaiden kanssa etenee hurjalla tahdilla, jos sinä sitä kysyt.”
”Sen… sen minä tiesin jo. Vietimme hänen kanssaan eilisen Confine-projektin parissa.”
Killjoy ei ollut aivan varma oliko viisasta kertoa, että hän oli viettänyt sairaspäivänsä tukikohdan maanalaisella puolella lääkärin määräyksen vastaisesti. Herran ajatukset olivat kuitenkin jo väistämättömässä jatkokysymyksessä.
”Mistäköhän tiedeosastosta sinä sitten puhut?”
”Sinä… sinä tiedät kyllä”, Killjoy takelteli, ”Ficuksen tutkimukset. Emmekö me ole muka menossa liian pitkälle? Tai siis… tilanne siellä melkein räjähti käsiin jo kerran. Mutta hän vain jatkaa armottomasti.”
Aihe meni kuin menikin juuri sinne, minne Herra oli odottanutkin. Hän antoi käsiensä levätä näppäimistön päällä ja soi Killjoylle miltei tavaramerkikseen muodostuneen saarnaavan katseen.
”Koetko, että ystäväni asenteessa on jotain väärää? Eikö hänen omistautumisensa ole ainoastaan ihailtavaa? Hän ei anna vastoinkäymisten pysäyttää itseään tai osastoaan.”
Killjoy irvisti. Hän tiesi epäilystensä ja epäluottamuksensa perustuvan pelkkään spekulaatioon. Kyllä hän tunsi Käden tiedepäällikön omistautuneisuuden, mutta se vain huoletti häntä entisestäkin enemmän. Asiat, joita Niz oli hänelle Ficuksen osastolla näyttänyt olivat syöpyneet hänen verkkokalvoilleen. Killjoy ei olisi halunnut murehtia oman kotinsa moraalista asemaa, mutta jatkuvat merkit Ficuksen omituisesta käyttäytymisestä alkoivat kalvaa häntä päivä päivältä enemmän.
Ei ollut kulunut montaa viikkoakaan siitä, kun tiedeosasto menetti yhden jäsenistään protokollia massoittain rikkovalle testille. Pian sen jälkeen Killjoy oli ensimmäistä kertaa ottanut aiheen puheeksi Herran kanssa. Hopeisen soturin suureksi harmiksi hänen johtajansa mielipiteet aiheesta eivät yhä edelleenkään tuntuneet ottavan tilannetta tarpeeksi vakavasti.
”Mutta Herra. Oletko sinä nähnyt, missä kunnossa hän on? Puhelee itselleen, kuin puhuisi jollekulle toiselle. Niz kertoi, että hän on alkanut siirtämään projektitietoja jonkun… Valkoisen nimiin. Mutta meillä ei edes työskentele ketään sen nimistä. Eikö KAL-projektin pitänyt olla arkaluotontoisin operaatio historiassamme? Kenraali Nurukan vaati sen-”
Herran syvä pettynyt huokaus keskeytti Killjoyn epätoivoisen yrityksen todistaa väitteitään. Mirukasvo tajusi liian myöhään Nurukanin nimen mainitsemisen olleen virhe. Kenraalin ja Herran pitkin sotaa kiristyneet välit olivat olleet jo hetken vaarassa katketa.
”Kuulehan nyt, poikaseni”, Herra aloitti varoen. Hän ei koskaan menettänyt malttiaan, eikä menettäisi nytkään, ”Se, mitä Ficus tekee ei ole sinun, eikä enää Nizinkään murhe. Me olemme sodassa ja sodassa epätavalliset metodit ovat usein tie odottamattomiin ratkaisuihin. Ficus on sataprosenttisen vannoutunut päättämään tämän sodan. Hän lupasi minulle henkilökohtaisesti laittaa itsensä likoon vain tätä yhtä tehtävää varten. Ja se, mitä hän juuri nyt käy läpi on kuluttavaa ja äärimmäisen vaativaa. Joten ole kiltti, Kralhi. Anna hänen työskennellä rauhassa ja yritä keskittyä omiin tehtäviisi samanlaisella antaumuksella. Lupaatko sen minulle?”
Killjoy huokaisi syvään. Hän ei katsonut Herraa enää silmiin, vaan naulitsi katseensa johtajansa tummiin käsiin.
”Tiedät kyllä etten voi tehdä lupausta, jota en pysty pitämään. Sinä opetit minut tällaiseksi. Koko projektin olemassaolo on puhdas painajainen, eikä meidän pitäisi ottaa sen kanssa enää pienintäkään riskiä.”
Herra pudisteli päätään pettyneenä. Hän ei ollut tottunut vanhan oppipoikansa niskurointiin. Sota oli jättänyt jälkensä kaikkiin. Maan toa vilkuili lohtua pöytänsä reunalla olevasta kehystetystä valokuvasta. Hunakasvot kuvassa eivät kuitenkaan helpottaneet enää samalla tavalla, kuin ne joskus olivat tehneet.
”Minä en keskustele tästä aiheesta enempää. Projekti jatkuu ja sinä pysyt siitä erossa. Olisin koska vain valmis laittamaan oman henkeni Ficuksen käsiin, enkä halua kuulla noin syvästä epäluottamuksesta hyvää ystävääni kohtaan.”
Kaksikko tuijotti toisiaan lyhyen ja kiusallisen hiljaisen hetken. Killjoy puristi käsiään tiukasti nyrkkiin hillitäkseen itsensä. Hän tiesi astuneensa rajan yli, mutta hän ei ollut tottunut tilanteisiin, joissa hän joutui kyseenalaistamaan mentorinsa harkintakyvyn. Pirullisen kokenut Herra luki nämä ajatukset Killjoyn kasvoilta vaivatta. Musta Ruru nyökkäsi haikeana kohti huoneen ovea.
”Sinun lienee parempi mennä.”
”Niin minun taitaa”, Killjoy huokaisi masentuneesti, totellen Herran pyyntöä. Tuokio oli päättynyt juuri sillä tavalla, miten Killjoy oli pelännytkin. Sota oli joko väsyttänyt Herran tai Killjoy oli aina luottanut hänen harkintakykyynsä liikaa. Ovensuusta vielä kerran taakseen vilkaistessaan hän huomasi ettei Herra edes jatkanut työskentelyä. Tämä vain tuijotti sieluttomasti näyttöpäätettään, kädet yhä liikkumatta näppäimistöllä odottaen.
Killjoy sulki oven perässään ja suuntasi askeleensa tällä kertaa suoraan kohti hissiä. Oli hopeiselle sotilaalle kuin itsestäänselvyys ottaa kurssi kohti tiedekerroksia. Herran tuntien Ficuksen osastoa tultaisiin nyt valvomaan entistä tarkemmin, joten Killjoy ei edes ajatellut koetella onneaan. Nyt hänen oli vain pakko saada rentoutua. Ja Nizin osasto oli vielä auki muutaman tunnin.
Kenraalikapteenin piti nostaa katseensa vielä kompleksin selkeästi tyylikkäimmälle käytävälle sijoitettuun kaappikelloon varmistaakseen arvionsa.
”Tik, tok”, se sanoi.
Ja Killjoy katui vilkaisuaan hyvin nopeasti.
Soturi pakottautui teknisesti ottaen kaikkialta kaikuvan kellon paineen alla suuren ikkunan alle pultatulle puiselle penkille. ”Tik, tok”, sanoi kello taas. Ääni oli niin kova, että kellon koneistokin kuului. Viisarien naksutus vei Killjoyn huomion hahmosta, joka käveli totutun pettyneen ilmeen kera Killjoyta kohti. Vihreähopeinen selakhi visiiri kasvoillaan oli saapunut päätään puristavan kralhisoturin eteen. Hetken hopeisen sankarin edessä varrottuaan selakhi viimein puhkesi puhumaan.
”Hei! Herra kenraali. Nyt olisi parempi nostaa nuppia.”
Killjoy katseli hämmentyneenä ympärilleen, Hän oli naisen kanssa kahden. Eivät hänen sanansa koskaan noin menneet.
”Miksi sinä minua oikein juuri kutsuit?”
”Hei! Kuuletko sinä? Nyt on aika herätä!”, tivasi selakhi, aivan kuin tämä ei olisi kuullutkaan Killjoyn kysymystä.
”Mitä sinä… sinunhan pitäisi olla…”
”Hei! Isopää! Minä potkaisen, jos sinä et nyt herää!”
Killjoy tuijotti selakhia suoraan tämän tuomitseviin silmiin. Katumus ja syyllisyys liittyivät aikaraudan luoman epämukavuuden aloittamaan kerhoon. Unenomainen epätodellisuus vääristi kenraalin muistoa kellokoneiston ajamalla voimalla.
”Olen pahoillani…”, mies yritti selittää, ”Minä en pystynyt estäm-AU,AU, MITÄ PIRUA SINÄ OIKEIN TEET?” ulvahteli Killjoy, selakhin todistaessa ollessaan tosissaan uhkauksessaan. Killjoy piteli kipeää osumaa saanutta nilkkaansa hämmennys kasvoillaan.
”Enkö minä pirulauta sanonut, että aika herätä? Ollaan ihan kohta perillä.”
Killjoy havahtui siihen, että penkki hänen allaan alkoi tärisemään. ”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”
Pudotusalus, Meri
”Minä… en ymmärrä, mitä sinä yrität sanoa.”
”No voi sun saamari nyt… Brez… Brez! Meidän kenraali on varmaan jotenkin rikki.”
Ja vasta silloin Killjoy oikeasti heräsi.
Ensimmäinen asia, mitä kenraalin oli tarkistettava olivat hänen kämmenensä. Rääväsuisin Brezeistä tuijotti, kun Killjoy huokaili pettyneenä mustille keinotekoisille käsilleen. Hetken ajan Killjoy oli luullut päässeensä takaisin vanhaan kehoonsa. Todellisuuden hämärtyminen oli kuitenkin vain yksi syy, miksi hän vihasi uneksimista.
”Kellotko taas?” kuului kysymys aluksen ohjaamosta. Killjoy painoi kohoumaa kaulansa panssareissa ja kypärä hänen kasvoillaan vetäytyi levyiksi hänen harmaiden kasvojensa sivuille. Silmäluomiaan tiukasti kiinni puristava kenraali hieroi kasvojaan väsymyksestään. Mies murahti myöntävästi alusta ohjaavalle selakhille.
”Kun pysyisivätkin vain unissa.”
Harmaan pudotusaluksen matkustajatila koostui kahdesta pitkästä penkistä koneen molemmin puolin. Vain hieman pilvien yläpuolella kiitävä alus tärisi turbulenssin voimasta. Killjoyn nilkkaa potkaissut Brez astui sivuun entisen kenraalin noustessa pystyyn. Hän asteli ikkunalle vastapäätään nähdäkseen ainoastaan pilvien aiheuttamaa harmaata vilisevää massaa. Kellojen hiljainen kaiku vetäytyi takaisin kralhin alitajuntaan. Huolestunut, mutta kasvonsa peruslukemilla pitävä Brez asteli takaisin pieneen ohjaamoon, jossa kolmesta pilotintuolista oli vapaana oikeanpuoleisin. Killjoy kumartui hänelle aivan liian matalaan oviaukkoon vain nähdäkseen koko silmiä hämmentävän Brez-rivin. Jokainen oli vaihtanut päälleen samanlaisen hopeisen kevyen haarniskan, joiden helma piteni hohtaviksi, hopeisiksi, nilkkoihin asti ulottuviksi hameiksi.
”Sinunkin kannattaisi varmaan laittaa parempaa päälle”, totesi keskimmäisessä tuolissa alusta ohjaava Brez, ”Vai ajattelitko kävellä tanssiaisiin Makuta-cosplayssa?”
Killjoy ei edes vaivautunut kysymään, mitä ”cosplay” tarkoitti, mutta tajusi kyllä ettei hänen ulkoinen antinsa ollut tilanteeseen sopiva. Kenraali käänsi vasemman ranteensa tietokoneen esiin ja alkoi selaamaan Nascostolla asetettuja uusia valintojaan. Muutaman painalluksen jälkeen punaiset sotamaalaukset Killjoyn haarniskan päällä alkoivat haalenemaan. Ilma haarniskan ympärillä väreili. Oikeimmanpuoleisin Brez tuijotti suu ammollaan, kuinka kaikki väri haarniskassa häivyttyi ja mustan pohjamaalin päälle alkoi muodostumaan tyylikkäitä, puhtaanvalkeita linjoja. Lopulta Killjoyn koko olemuksen värähdeltyä kuin rikkinäinen data, hän painoi kypäränsä antennit syvälle sen sivujen sisälle. Lopputulos oli yllättävän tyylikäs KAL-haarniskaksi. Brez yritti yhä ymmärtää omituista teknistä tapahtumaa. Killjoy huomasi tämän tuijotuksen.
”Nyrkin vanhaa tavaraa. Selitän joskus.”
Brezin mielestä ”nyt heti” olisi ollut parempi, kuin ”joskus”, mutta selakhi tiesi heidän määränpäänsä olevan jo lähellä. Killjoy tunsi, kuinka alus käänsi jo nokkansa kohti alla odottavaa merta.
”Joten. Kertaus?” vasemmanpuoleisin Brez tiedusteli. Killjoy tuijotteli jo ranteestaan kolmiulotteista hologrammia XMS Donovanista.
”Olen yhä käytännössä aseistamaton, joten yritetään hoitaa tämä mahdollisimman diplomaattisesti. Minä jututan vortixxia ja te pidätte huolen, etteivät hänen henkivartijansa pääse sotkemaan. Ensisijaisesti olette harhautus. Älkää käyttäkö voimaa, jos ei ole aivan pakko.”
Keskimmäinen Brez nyökkäsi ymmärtäväisesti. Oikeanpuolimmaisin ei ollut aivan vakuuttunut tehtävän luonteesta.
”Se pirun noita yritti ostaa palveluksiamme taannoin. Ja päätellen reaktiosta, hän ei ole tottunut saamaan ”eitä” vastaukseksi. Ollaanko tässä nyt ihan varmoja, että me tarvitsemme juuri häntä?”
Kaksi muuta Breziä vilkaisivat toveriaan hieman kyseenalaistavasti. Killjoy ei kuitenkaan ottanut kysymyksestä nokkiinsa.
”Neitimme on ainoa tuore lähde, jolla on huomattavaa valtaa Xialla. Yhteyshenkilömme Odinalla vahvisti hänen osallistuneen metsästäjien ohjelmiin. Asiamme luonne vaatii hieman hämäräperäisiä taustoja. Me tarvitsemme jonkun, joka tietää salaisuuksienkin salaisuudet.”
Brez hymähti ja käänsi katseensa takaisin kohti menosuuntaa. ”Entä mitä sinulla on tarjota hänelle tarvittavista tiedoista? En usko, että hänen kaltainen nousija vain sokeasti auttaisi meitä.”
”Voi olla vaikeaa”, Killjoy myönsi suoraan, ”mutta vanhan kansan pelottelu puree paremmin nuoriin.”
”Saavumme Donovanin ilmatilaan, Herra kenraali”, keskimmäinen Brez keskeytti, ”Toivottavasti ovimiestä ei haittaa, että plus ykkösesi saapuu kolmena kappaleena.”
Yöllinen meri ei ollut tyyni. Aallokko oli kova, joskaan vaaraa myrskyksi yltymisestä ei ennusteiden mukaan ollut. Aaltojen keskeltä kajasti loputon rivi pieniä valoja. Ikkunasta kauas eteen tuijottavat Brezit hidastivat vauhtia vasta havaitsessaan valojen keskeltä paistavan laskeutumisalustan. Ja siinä vaiheessa kolmikolle kävi selväksi ettei kyseessä oikeastaan edes ollut risteilyalus.
Ilmatukialuksen muotoinen kelluva kaupunki edusti sekä xialaisten suuruudenhulluutta että steltiläisten häiriintynyttä tyylitajua. Mustavioletin aluksen laskeutumisalueelle oltiin jo saavuttu sankoin joukoin. Rivistöjä maailman aatelin yksityiskoneita, pienoiszeppeliinejä ja yksityiskäyttöön muokattuja hävittäjiä odotti omistajiaan rautaisella kannella. Aluksen kyljessä, aivan vedenrajassa oli myös lukemattomia telakoita vesiteitse saapuneiden vieraiden pienemmille laivoille. Brezien hävittäjämäisen, nynrahvalmisteisen aluksen turbiinit hidastivat vauhtiaan ja kääntyivät kohti maata laskeutumista varten. Pehmeästi alus telakoitui ilmailurivin jatkoksi. Killjoy vilkuili ikkunasta aluksia ympärillään. Donovanin vieraat eivät koskaan nousseet laivaan maalta. Tarkoin varjeltujen salaisuuksien alus lipui aina hiljaa Steltin ja Xian välisten vesien turvissa.
Laskeutumisen aikana Killjoy muistutti tiimiään vielä ennalta sovituista valenimistä. Moottorien jyly lakkasi ja Brezit irroittivat otteensa aluksen ohjaimista. Luukku aluksen perällä aukesi ja Killjoyn johdolla juhlava nelikko asteli laivan kannelle, jossa heitä vastaan riensi jo rusettikaulainen po-matoran. Hengitystään hetken tasaava mahikikasvo vilkaisi ensiksi saapuneiden alusta ja kääntyi sitten puhuttelemaan mustavalkoiseen asettunutta Killjoyta.
”Saavuitte viime hetkellä. Illan emäntä valmistautuu pitämään pian puheensa. Saanen saattaa teidät sisään herra..?”
”Herrapa juuri. Herra.”, Killjoy valehteli. Matoran kaivoi takkinsa uumenista kämmentietokoneen ja tarkisti sille säädettyä vieraslistaa.
”Ah… ymmärrän. Kyllä vain. Täältähän se löytyy. Joten tämä hemaiseva neitokainen lienee siis… anteeksi mitä… mutta…”
”Olemme Saraji!” keskeyttivät Brezit hämmentyneen matoranin. Yhdestä suusta lausuvat selakhit hämmensivät identtisellä käytöksellään ulkonäköääkin enemmän. ”Olemme herra Herran uskollinen avustaja!”
Matoran pyöritteli päätään epäuskoisena. Hän tuijotti hetken koordinoitua kolmikkoa ja kääntyi takaisin kohti Killjoyta.
”Ja he… he ovat plus ykkösesi, herra… öhm Herra? He?”
”Arvon Saraji on ollut uskollisesti rinnallani jo kymmeniä vuosia. Toivon, ettei hänen monimuotoinen ilmentymänsä koidu ongelmaksi.”
Matoran punnitsi Herraksi esittäytyneen Killjoyn sanoja hetken ja tuli ajatuksissaan tulokseen, että hän oli päästänyt varmasti läpi jotain oudompaakin, vaikkei hän esimerkkiä sellaisesta välittömästi keksinytkään.
”Eivät… tai siis… ei tietenkään. Tätä tietä”, matoran viittoili ja lähti kulkemaan kohti lukuisia porrasaukeamia keskellä laskeutumisaluetta. Brezit vilkuilivat toisiaan huojentuneena. Killjoy toivoi hartaasti, että Herra oli Xian vuosinaan pitänyt matalaa profiilia. Hän ei halunnut joutua odottamattomiin vaikeuksiin vanhan mentorinsa tekemisistä.
Kävelymatka laskeutumisalustalta portaita pitkin juhlasaliin tuntui ikuisuudelta. Brezit olivat tottuneet hienovaraisuutta vaativiin tehtäviin, mutta Killjoy oli jännittynyt vaikkei sitä myöntänytkään. He olivat valmiita astelemaan keskelle keinottelijoita, valtaapitäviä ja informaatiorikkaita. Killjoy ei edes halunnut ajatella tilannetta, jossa joku tunnistaisi hänet metsästäjien yhdeksi halutuimmista päistä.
Yksikään nelikosta ei ollut aivan varma siitä, millaisia tilaisuuksia aristokraatit vortixxien kanssa oikein pitivät. Huojennus kuitenkin levisi konkkaronkan kasvoille, kun matoran johdatti heidät viimeiselle käytävälle. He kuulivat musiikkia. He olivat valinneet erinomaisen illan.
Ei ollut epäselvää, kumpi juhlien johtavista osapuolista oli suunnitellut laivan sisätilat. Vaikka juhlasalin seinät ja katto olivat pelkkää violettia, ei niitä edes meinannut löytää siltä maalausten ja potrettien määrältä, mitä seinille oli ripustettu. Valtaatekeviä vuosisatojen takaa. Isoja nimiä ja tuttuja kasvoja historiasta. Killjoylle ja tämän erikoisen identtiselle joukkiolle alkoi vähitellen selviämään, kuinka suurta roolia saarien politiikassa Donovan oikein näyttelikään.
Lukemattomien pyöreiden lasipöytien ja niiden välissä pujottelevien samppanjaa tarjoilevien matoranien takana kohosi suuri puinen lava, jota parhaillaan hallitsi ryhmä orkesterin soittimin varustettuja aristokraatteja. Mahikikasvoinen opas viittoi Killjoyta seurueineen astumaan peremmälle. Nelikko otti suuntansa kohti lavaa. Killjoy skannasi katseellaan lukemattomia puheensorinan jäseniä. Vaikka suurin osa juhlasalin vieraista koostui Steltin tai Xian asukkaista, oli aivan salin reunalla väripilkku, joka kiinnitti Killjoyn huomion.
Seinän vieressä, viileyttä tarjoavan ilmanvaihtokanavan edessä, istui keltainen skakdi. Ilmeikäs olento näytti siltä, kuin hän olisi kompensoinut vaatimatonta harjaansa massiivisella leuallaan. Se ei kuitenkaan ollut näyssä erikoisinta, vaan sitä oli skakdin hyvin epätavallinen vaatetus. Violetti, skakdin ruumiinmuotoon pelottavasti mukautuva puvuntakki kiilsi salin kirkkaissa valoissa. Skakdin punainen solmio ja taskuliina sopivat täydellisesti tämän silmien vähintäänkin yhtä syvään väriin. Näky oli samanaikaisesti pelottavan tyylikäs ja ahdistavan huvittava. Killjoyn ja skakdin katseet kohtasivat hetkeksi. Molemmat olisivat voineet vannoa toisen näyttävän tutulta.
Nelikko jatkoi matkaansa halki salin. Ohikulkumatkallaan he kuulivat palasia mitä erikoisimmista keskusteluista. Kaapuun pukeutunut hahmo yritti vakuuttaa vortixx-seuralaistaan ”Steltinmeren Leviathanin” olemassaolosta. Näiden vieressä aristokraatit väittelivät syistä, miksi Voitto Korporaation edustaja oli jäänyt pois tapaamisesta. Se keskustelu, mikä Killjoyta kuitenkin kiinnosti, sisälsi ryhmän Xialaisia tieteilijöitä. Neljän ko-matoranin joukko vaikutti äärimmäisen huolestuneelta. Killjoy hidasti vauhtiaan heidän kohdallaan, kuultuaan yhden matoraneista mainitsevan ”Liigan”.
”Etkö ole kuullut? Niitä pirulaisia ei olla nähty sitten sodanjälkeisten kaaosten.”
”Mutta toisaalta…”, mietiskeli tämän vierustoveri, ”Xia ei ole vuosikausiin kokenut niin pahaa tunkeutumista, kuin se toien taannoinen operaatio. Jos metsästäjät ja Metru Nui kamppailevat meidän maaperälläm-”
”Mutta ne eivät edes olleet Mangai!” ensimmäinen puhuja keskeytti, ”Kuuluivat kuulemma johonkin yksityiseen ryhmittymään. Mistä tiedämme, etteivät he vain halunneet tuhota metsästäjien läsnäoloa Xialla?”
”No jos niin, niin ainakin onnistuivat”, pohti kolmas, vanhempi miesääni, ”mutta tunnen oloni turvallisemmaksi, kun Liiga partioi rajoillamme. En mielelläni herää räjähdyksiin omassa naapurustossani.”
Neljäs ääni, tällä kertaa nuori naisääni ei allekirjoittanut kollegansa sanoja. ”Oletko sinä koskaan nähnyt niitä? Ne ovat hirviöitä. Jotain luonnotonta. Minä en luota mihinkään niin karmaisevaan.”
Jos Brezit olisivat nähneet Killjoyn kypärän taakse, olisivat nämä nähneet hyvin huolestuneen ilmeen. Ei Killjoyta Xian operaation paljastuminen ahdistanut tai yllättänyt (se kun oli muutenkin sisältänyt aivan liikaa räiskintää jopa Killjoyn ohjuksiseen makuun), vaan se, kuinka huhut ”Liigasta” olivat taas alkaneet konkretisoitua. Brezit olivat autuaan tietämättömiä aiheesta. Killjoy lähinnä toivoi, ettei olisi kuullut koko keskustelua.
Lopulta nelikko saapui aivan lavan edustalle, jossa heitä odotti vielä muutama tyhjä pöytä. Poppoo veti itselleen tuolit ja istuivat odottamaan. Killjoy skannasi yhä tilaa, etsien tietokonevisiirinsä avustamana kohdettaan.
”Juhlapukeutuminen on aina ollut jotenkin… hupsua”, Killjoyn vasemmalle puolelle istuutunut Brez pohti, hameensa helmaa sormin tunnustellen, ”tai siis, eiväthän tällaiset rääsyt suojaa edes tikarilta, saatika sitten tulitukselta.”
”Rikkaiden pröystäilyä”, ärjähti Brez hänen vieressään, ”luulevat olevansa niin hyväosaisia, ettei heille mitään pahaa voisi tapahtua.”
”Katsokaa nyt tuotakin”, kolmas Brez tuhahti, osoitellen lavan läheisyydessä notkuvaa harmaamekkoista vortixxia, ”kuvittelee olevansa niinkin viehkeä tekstiilisessä kuolemanloukossaan.”
”Ja näittekö te sen skakdin aiemmin? Pirulauta, kun meinasin revetä nauruun. Ei se ollut edes tyylikästä. Vain noloa.”
”En nyt tiedä… minusta se oli aika söpö…”
Killjoyn vasemman puolen Brez keräsi toteamuksellaan kahden muun pettyneet katseet itseensä. Naljailua olisi ollut luvassa, mutta sitten kolmikko huomasi Killjoyn nostaneen kätensä pystyyn. Kralhi nyökkäsi katsomaansa suuntaan ja Brezit näkivät, mitä Killjoy oli huomannut.
Lavan oikealla reunalla, purppuramustan aristokraatin kanssa, keskusteli huomattavan suurikokoinen vortixx-nainen. Toisin kuin miltei kaikilla muilla juhlaväestä, rajoittui mustahopeisen ilmestyksen juhlapukeutuminen raudanväriseen lanteille sidottuun huiviin. Muuten naisen päällä oli hyvin paljon hopeisia haarniskoita aivan, kuin tämä olisi aina varautunut ongelmiin. Myös vortixxin oikeassa kädessä oli jotain merkillistä. Sen sormet olivat aivan liian pitkät. He olivat löytäneet etsimänsä.
Tyytymättömän ja tylsistyneen vortixxin puuhia seurasi kuitenkin myös toinen osapuoli. Ja kun nelikko huomasi sen kaksi jäsentä, eivät he enää saaneet silmiään irti niistä.
”Ovatko nuo…”
”Jep…”, vastasi hämmästyneen selakhin sisko, ”…Vatukoita”
Väkijoukossa pöytien seassa seisoi kaksi toankorkuista tummaa möhkälettä. Humanoidit otukset näyttivät siltä, kuin ne olisivat koostuneet kivestä (kuka tiesi, vaikka olisivatkin) ja niiden kasvoissa paloi tuli siinä, missä yleensä olivat silmät ja suu. Lajin jäsenten erikoisin piirre oli kuitenkin niiden raajojen massiivinen kokoero. Kivijättien oikeat kädet näyttivät kuuluvan kooltaan enemmänkin steltinpeikolle, kuin jollekin toan kokoiselle. Jotta näky olisi vielä erikoisempi, olivat olentojen vasemmat käsivarret matoranienkin vastaavia hintelämpiä. Pienissä sormissaan kaksikko piteli oransseja, jonkinsortin pedon hampaista taottuja veitsiä.
”…mutta nehän ovat ihan mielettömän harvinaisia! Alle parinkymmenen ollaan nähty putoavan ja nekin ovat suojeltuja.”
”Ja mistä vetoa, että siinä ovat ne henkivartijat joita etsimme”, Killjoy murahti, ”ystävämme resursseilla ei näytä olevan rajoja.”
Nelikko tuijotti pitkään mitä erikoisinta näkyä. Killjoykaan ei ollut koskaan nähnyt Vatukaa, kuin biologiankirjoissa. Kivisissä tallaajissa ihmetytti vielä enemmän se, kuinka kukaan muu ei tuntunut kiinnittävän niihin mitään huomiota. Kuin kaikki olisivat tottuneet niiden läsnäoloon.
Samalla kun selakhi-siskokset keskittyivät tutkimaan omaa pelottavaa osuuttaan tehtävästä, oli Killjoy siirtynyt takaisin vortixx-kohteen tarkkailuun. Väkinäistä jutustelua pulisongikkaan aristokraatin kanssa käyvä lisko näytti siltä, kuinka tämä olisi tahtonut olla missä tahansa muualla. Kralhi vilkaisi myös naisen lähellä soittavaa orkesteria. Kappale oli jo loppunut ja bändin jäsenet keskustelivat nyt seuraavasta soitettavasta viisusta.
”Idea on myös hauska”, Killjoy puolustautui. Haarniska nousi ylös tuoliltaan ja otti lavan ja orkesterin suunnakseen. ”Minä hankin tytön luottamuksen. Pitäkää nuo möhkäleet poissa niskastani.”
Selakhit seurasivat, kuinka Killjoy asteli lavan reunalle jututtamaan bändin aristokraatteja. Kaksi näistä kumartui lähemmäs Killjoyn kypärää kuullakseen tämän ehdotuksen puheensorinan ylitse. Molemmat nyökyttelivät tälle innostuneena. Brezit joutuivat kääntämään katseensa taas Vatuka-kaksikkoon. Heidän osuutensa oli alkamassa, eikä yksikään heistä pitänyt tulevaisuudenkuvasta. Kolmikko oli noussut seisomaan ja yhteistuumin jalkaparit ottivat kivijätit suunnakseen.
”-enkä minä aio antaa sen pirun hammaslääkärin voittaa minua omassa lajissani.”
Vortixx pyöritteli silmiään purppuraisen, punaista drinkkiä naukkailevan aristokraatin jatkaessa turhauttavaa vuodatustaan. Hänen olisi pitänyt päästä pitämään puhettaan jo aikoja sitten, mutta pulisonkiensa alta puhkuvan miehen ylituttavallinen soperrus oli jumiuttanut vortixxin lavan edustalle. Hän tiesi suhteiden ylläpidon tärkeyden etenkin tähän turhamaiseen vallanpitäjään. Se ei kuitenkaan motivoinut häntä tarpeeksi oikeasti kuuntelemaan, mitä aristokraatilla oli sanottavana.
Orkesteri kaksikon takana oli alkanut soittamaan vortixxille hyvin tutun kappaleen alkumelodiaa. Liskonainen vajosi hetkeksi hiljalleen kasvaviin äänimaailmoihin. Tekosyyn aristokraatin lätinän huomiotta jättämiselle saatuaan vortixx ei edes tajunnut, ettei kappale edes kuulunut hänen hyväksymäänsä listaan. Epäilykset heräsivät vasta, kun mustavalkoinen haarniskoitunut hahmo lähestyi häntä lavan reunaa pitkin. Lisko vilkaisi kohti sivummalla odottavia henkivartijoitaan. Nämä olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Hän olisi nyt omillaan. Metalli hänen oikean käden sormissa kirskui, kun nainen valmistautui puolustamaan itseään. Mikä tämä soturinomainen hahmo edes oli ja kuka hänet oli kutsunut?
”Neiti, olisiko teillä suoda minulle pieni hetki?”
Ei hyökkäystä? Ei piilotettua asetta? Oliko räjähdysherkkä tilanne vortixxin juonissa tehnyt hänestä liian vainoharhaisen? Ehkä kyseessä ei ollutkaan mitään uhkaavaa. Toisella vilkaisulla näytti myös siltä, että hänen henkivartijansakin olivat vain päätyneet keskustelemaan vihreänpuhuvan selakhijoukon kanssa…
…hetkonen.
Vatukat?
Keskustelemassa?
…
”Millä asialla olet saapunut?” vortixx vastasi, tajuamatta keskeyttäneensä aristokraatin valituksen kesken lauseen. Molemmat kääntyivät katsomaan kohti haarniskoitua tulokasta. Ilmeetön katse virtaviivaisesta kypärästä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin aristokraatin selkäpiitä.
”Kai te tajuatte hyvä neiti, että vastuun ei tulisi mukanaan viedä hupia?”
Musiikki kolmikon taustalla kasvoi hitaasti. Haarniskoidun hahmon katse oli nauliintunut vortixxiin. Aristokraatin katse poukkoili hämmentyneenä molempien välillä.
”Minä… en ymmärrä, mitä haet.”
Haarniskoitu hahmo suoristi selkänsä. Kypäränsä takana harmaat kasvot vilkaisivat sivulleen, jossa mies havaitsi Brezien harhautuksen olevan onnistunut. Killjoy toivoi hartaasti lukeneensa vortixxin mielentilan oikein.
”Nämä ovat sinun pirskeesi, eivätkö vain?” Killjoy jatkoi. Vortixx nyökkäsi myöntävästi, ”Ymmärrän toki, että olet kiireinen nainen ja, että sinulla on sovittu tapaaminen puolen valtakunnan kanssa, mutta silloin tällöin jokaisen pitää ottaa hieman irti. Nauttia illasta, eikä jumiutua koomaan tuollaisten vanhojen tanttojen seurassa.”
Killjoyn viittaus kohti aristokraattia aiheutti epäuskoisen korahduksen herrasmieheä itseään pitävästä suusta. Virne oli noussut vortixxin kasvoille. Tilanne oli yllättäen ottanut täyskäännöksen kutkuttavaan suuntaan.
”Mitä oikein ehdotat?”
”Aion olla nyt täysin rehellinen”, Killjoy lateli itsevarmasti, ”Minä olen mielenkiintoisin henkilö, jonka tulet tapaamaan tämän illan aikana. Ja siksi, aivan oman viihtyvyytesi vuoksi, toivon, että ottaisit vastaan tämän tanssin.”
Musta käsi ojentui kohti vortixxin pitkiä kynsiä. Nainen tuijotti tarjousta hymyssä suin. Tällaista vastaanottoa hän ei ollut odottanut. Tango vastausta odottavan Killjoyn takana oli pääsemässä viimein kunnolla alkuun.
Yhdellä väkevällä liikkeellä Killjoy heilautti vortixxin selkänsä puolelle, jonne haarniskoitunut hahmo kääntyi välittömästi tavatakseen vortixxin intohimoisen katseen. Vasen musta käsi tarttui vortixxin oikeaan. Oikean käden ote naisen lantiolla oli varma ja vankka. Sillä ensimmäisellä heilautuksella koko juhlasalin väen huomio kiinnittyi kaksikkoon. Tämä oli Killjoyn mekaanisten jalkojen ensimmäinen tanssi, mutta lihasmuistissa oli kyse muustakin, kuin fyysisestä materiasta. Kenraalin alitajunta tiesi välittömästi, mitä tehdä.
Vasen jalka astui eteen ja vortixxin oikea väistyi tieltä sitä odottaen. Oikea jalka eteen ja vortixxin vasen astui taakse. Kaksi nopeaa askelta. Nainen liukui, kuin tuulessa. Pyörähdys. Killjoyn ja liskon kasvot miltei kohtasivat kenraalin puristaessa vortixxia yhä tiukemmin. Tilanteesta aivan liikaa nauttiva nainen huokaisi vapautuneisuudesta. Hän antautui täysin tangon vietäväksi.
Uudet askelmat seurasivat ja Killjoy tiesi olevansa tilanteen tasalla. Sivusilmällään hän vilkaisi ympärillään pystyyn noussutta yleisöä. Jossain sen keskellä vatukat tuijottelivat toisiaan hämmentyneinä. Brezeistä kaksi näytti tyytymättömältä tilanteeseen. Kolmas oli peittänyt suunsa kädellään uskomattomasta tapahtumaketjusta. Lyhyt vilkaisu näihin ilmeisiin laittoi Killjoyn päässä alulle erikoisia ajatusketjuja. Lämmittely oli nyt takana. Tuli aika antaa yleisölle kunnollista viihdettä.
Tanssin pyörteeseen uppoutunut vortixx ei aluksi edes huomannut pehmeää nostetta jalkojensa alla. Ekstaasin pauloissa vellova lisko ajatteli askeleensa vain maagisesti keventyneen. Hän oli sulkenut silmänsä häntä huomattavasti suurikokoisemman haarniskasoturin viedessä. Vasta häneen naulitun yleisön kohahdus havahdutti hänet takaisin todellisuuteen. Silloin hän huomasi, etteivät hänen jalkansa enää koskeneet maata.
He tanssivat yhä. Jalkaparien liike jatkui muuttumattomana siitäkin huolimatta, ettei niillä ollut enää kosketuspintaa. Hiljaiset lieskat iskivät pienistä kääntyvistä apumoottoreista Killjoyn jaloissa. Miehen liike oli se, joka hitaasti liu’utti pyörivää kaksikkoa yli juhlayleisön päiden. Vortixxin ensimmäinen reaktio oli tarrata tiukemmin kiinni ilmoihin tanssin vieneestä kralhista, mutta valkomustan haarniskan taakse piiloutuva mysteeri tiesi tarkalleen, mitä oli tekemässä. Xian asukki oli täydellisen turvassa Killjoyn tiukassa otteessa.
Orkesteri soitti kappaletta nyt suoraan leijuen tanssaavalle kaksikolle. Yleisö oli muodostanut avointa tilaa keskelleen, paikkaan johon Killjoy laskeutuessaan liskoa tanssitti. Laskeutuminen oli aivan yhtä pehmeä, kuin naisen kokeneet askeleetkin. Killjoy aisti orkesterin saapuneen kohti loppusoittoa. Jousisoittimet ja pianot pauhasivat vielä hetken kovimmillaan. Ja juuri oikealla hetkellä Killjoy antoi vortixxin kaatua. molemmat kädet naisen selkää vankasti tukien. Lisko repsahti kohti lattiaa kaikkensa antaneena ja Killjoyn kypärä seurasi kapeita tummia kasvoja. Vortixxin keho pysähtyi musiikin kanssa. Kenraalin käsivarsilla dramaattisesti lepäävä xialainen naulitsi katseensa tanssittajansa kypärään. Kappale oli saapunut finaaliinsa. Hiljaisuus salissa kesti vain sekunnin.
Killjoy nosti partnerinsa pystyyn juuri oikealla hetkellä vastaanottamaan raikuvat aplodit ja yleisön lahjomattoman suosion. Killjoy kumarsi nöyrästi, vortixxin tarrautuessa tiukasti hänen kylkeensä. Juhlaväen äänekkäiden suosionosoitusten keskellä nainen toi kasvonsa aivan Killjoyn korvanjuureen. Viettelevä ääni halusi vain iltansa pelastuksen kuulevan ne sanat.
”Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.”
Vortixxin kynnet raapaisivat Killjoyn rintapanssaria liskon ottaessa suunnan kohti salin takaosaa. Killjoy seisoi paikoillaan tuijottamassa liskon perään, kunnes tämä viimein katosi henkilökohtaisiin tiloihinsa suuren puisen oven taakse. Lopulta kralhi itse käänsi askeleensa kohti lavan vasemmalta puolelta kohti yläkertaa vieviä portaita. Ohimennessään orkesteria kiitettyään mies painoi sormen samalle korvalleen, jolle lisko oli hetki sitten kuiskannut aikeensa.
”Se meni paremmin, kuin odotin. Antakaa Ässälle merkki ja jatkakaa sitä, mitä ikinä teettekin niiden kivimöhkäleiden kanssa.”
”Sinä nautit tuosta aivan liikaa”, kuului selakhin vastaus Killjoyn kypärässä. Kralhi ei vastannut, mutta virne hiiltyneillä kasvoilla olisi kertonut kaiken tarpeellisen.
Yläkerta. Baari. Kymmenen minuuttia.
Baari, johon Killjoy asteli, oli paljon pienempi kuin hän oli odottanut. Pimennetty, violettien halki tilan kiitävien valojen ja muutaman harvan punasamettisen tuoli-pöytä-rykelmän muodostama huone huusi jo olemuksellaan ”VIP” jo kralhin ensiaskeleesta sen sisälle. Kymmenen minuuttia aristokratialaista taidetta tuijotettuaan baarin tarjoama barbaarisempi viihdyttävyys oli jopa Killjoyn mieleen.
Takaseinältä löytyvän baaritiskin edessä istui jo selin Killjoyyn tuttu hahmo. Tiskin takana kahta identtistä drinkkiä valmistava hiippari paljastui tarkemmalla vilkaisulla ga-matoraniksi, jonka väriä oli hyvin hankala erottaa baarissa leiskuvista värillisistä valoista. Astellessaan halki tilan, Killjoy laittoi merkille useita hahmoja istumassa pöytien ääressä. Ainoastaan vortixx istui tiskin itsensä äärellä. Killjoy huomasi tämän vaihtaneen haarniskansa tilalle punaharmaan, kauniisti laskostuvan leningin. Killjoyn olkapään haarniska teki miltei huomaamattoman liikkeen ohittaessaan kolmen tuijottavan hahmon rykelmän oikealla puolellaan.
Baarin vasemmassa takanurkassa istuva hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo seurasi silmät naulittuna Killjoyn askeleita. Jos liskonainen olisi kääntynyt juuri sillä hetkellä, olisivat vilistävät valot Killjoyn kypärän sisäosassa paljastuneet tälle hämäryyden keskeltä. Kohti tiskiä kulkiessaan kenraali myös huomasi hälyttävän yksityiskohdan tilan katonrajassa. Valaistun verhon takana tanssi vortixx-siluetteja. Huumaava liike yhdistettynä baarin rytmikkääseen musiikkiin herättivät kenraalin päässä muistoja Metru Nuin yöelämästä.
Toinen mustista drinkeistä liukui Killjoyn eteen tämän istuutuessa jakkaralle vortixxin viereen. Drinkeistä toinen oli jo nousemassa väriltään yhtä synkeille huulille. Lisko vilkaisi sivusilmällään Killjoyn kypärää, joka lähinnä vilkaisi omaa juomaansa.
”Ajattelin, että aloitamme jollain turvallisella.”
”Jos äskeinen oli mielestäsi turvallista, odotan innolla mitä ilta on tuomassa tullessaan.”
Jokainen sana ja jokainen ele, mitä valkomustan haarniskan takaa ilmestyi olivat niitä, mitä vortixx halusikin kuulla. Tunteiden tukahduttamisen vaikeus oli liskon päässä todellinen. Mies, jota hän tuijotti ahnaasti oli kylmänviileä joka sekunnin. Tai ehkä se oli vain tämän ilmeetön kypärä, joka loi efektin. Mutta oli kyse vortixxin heikosta kohdasta soturimieliin tai miehen kylmä ammattimais-
Hetkonen.
Ei.
Virhe. Kaiken kaikkiaan typerä virhe.
Kuinka edes…
Mies oli nostanut drinkin kasvojensa tasolle. Vortixxin juuri pohtima ilmeetön kypärä tuijotti nestettä samalla kylmyydellä, millä se oli tuijottanut vortixxiakin tanssin aikana. Omaa typeryyttään sättivä xialainen ei voinut uskoa, kuinka ajattelematon hänen suunnitelmansa oli ollut. Kuinka hänen odottamaton seuralaisensa muka joisi, senttimetrejä paksu rauta päätään peittäen.
”Taisit viimein tajuta virheesi.”
Vortixx irvisti. Suunnitelma A oli mennyt pahasti pieleen.
”Sen lisäksi, etten olisi koskaan valmis kittaamaan mitään Xialaista kurkustani alas, haluaisin huomauttaa, että en ole toa. Eivätkä mitkään näistä viidestä hermomyrkystä olisi toimineet minuun.”
Killjoy käänsi katseensa kauhistuneeseen naiseen jolla oli vaikeuksia uskoa, kuinka hänen tanssittajansa oli selvittänyt hänen suunnitelmansa pelkästään katsomalla.
”Lisäksi”, kralhi jatkoi, ”Nuo kolme skakdia huoneen takaosassa. He eivät ole hereillä, eivätkä täten voi tähdätä takaraivoani, kuten ehkä olettaisit heidät tekevän. Lyijy on tehokkaampi tapa hoitaa tunkeilijat. Ihan vinkkinä.”
Tummanpuhuva lisko kääntyi hätääntyneenä kohti nurkkaa, jossa hänen joukkonsa toden totta vain istuivat paikallaan, kasvot kohti heidän välissään olevaa pöytää. Suunnitelma B ei koskaan ollutkaan.
”Aristosoturisi tuolla meidän oikealla puolellamme sen sijaan”, Killjoy aloitti taas. Kylmänhiki valui pitkin vortixxin kasvoja, ”Hänelle ei ole käynyt vielä mitenkään. Ei nimittäin tarvitse. Hänen pukunsa on rautaa.”
”Miksi ihmeessä-”, ehti vortixx aloittaa, mutta Killjoy vain heilautti päätään kohti baarin vasenta takakulmaa, josta hopeiseen kaapuun kietoutunut hahmo edelleen tuijotti häntä.
”Koska hän. Sanopa iltaa ystävällemme, Seran.”
Hahmo laski sormensa korvaltaan Killjoyn toteamuksen jälkeen ja pudotti huppunsa. Haukasvoinen raudan toa virnisti vortixxille. Mies napsautti sormiaan ja aristokraatti baarin oikealla pulella alkoi kirkumaan kivusta. Metalli hänen jalkojensa ympärillä oli juuri rusentunut edellistä huomattavasti pienempään tilaan. Hetken kuluttua huuto vaimeni uikutukseksi ja Killjoy kääntyi nyökkäämään vanhalle tutulleen takapenkillä. Seran nosti hupun takaisin päähänsä ja jatkoi oleskeluaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kauhusta kankealla baarimikolla kesti tuskallisen pitkään tajuta Killjoyn osoittavan kohti ylähyllyä ja sen ruskeaa nestettä sisältävää vanhaa pulloa.
Lopulta pullo laskeutui kenraalin eteen. Vortixx katsoi typertyneenä, kuinka suunnitelmat hänen ympäriltään vaivatta murskannut kenraali painoi painiketta kaulallaan ja tämän kypärän palaset alkoivat siirtymään kralhin kasvojen sivuille. Korkki katosi nopeasti ruskean viskipullon päältä ja yhdellä karskilla liikkeellä Killjoy kaatoi mittavan määrän nestettä irvistävien hampaidensa taakse.
Lukemattomat vammat ja palaneet reiät Killjoyn kasvoista valuttivat tämän juuri kittaamaa juomaa. Ikuisen irvistyksen kallo naurahti lakonisesti naisen hänen vierellään peitellessä kauhistustaan. Nuo samat hirviömäiset kasvot olivat hetki sitten olleet hyvin lyhyen etäisyyden päässä hänen omistaan. Ja rautainen verkko niiden välissä oli tehnyt niistä hetkeksi jopa haluttavan. Tilanteen puistatus oli lähellä ottaa valtaa liskon kehossa.
”Odinalaista”, Killjoy ärjähti, nyt viimein paljain kasvoin, ”Sopivan tujakkaa, mutta yllättävän maukasta.”
Xialainen tuijotti hetken groteskia näkyä kaikessa hiljaisuudessaan. Mies ei selkeästi aikonut avata keskustelua, joten vortixx päätti aloittaa arvauksella, jonka hän oli muodostanut jo tapaamista edeltäneen kymmenen minuutin valmistautumisen aikana.
”Killjoy.”
”Haarniska vai seuralaiseni?”, pohti kralhi, katse naulittuna pullonsa etikettiin.
”Haarniska”, lisko myönsi, ”Olen nähnyt sinut aiemminkin. Turvakameratallenteista… en vain yhdistänyt asioita tarpeeksi nopeasti.”
”Mmh. Tosiaan. Taannoinen visiittini.”
Vortixx tuijotti Killjoyta taas hetken odottavaisesti. Hänen oikean kätensä sormet tekivät pyörittelevää, johonkin valmistautuvaa liikettä.
”Varjotemppusi eivät sitten toimi”, Killjoy keskeytti tylysti. Liskon sormet jämähtivät niille sijoilleen. Viimeinenkin oljenkorsi mureni naisen käsiin.
”Miten sinä-”
”Kokeile vaikka.”
”Mitä sinä-”
”Kokeile!”
Xialainen sätkähti Killjoyn äkillisestä korotetusta äänensävystä. Kauhuissaan lisko ojensi pitkät sormensa Killjoyn pään tasolle. Vapisevan kiertoliikkeen myötä mustaakin mustempi aalto matkasi silmänräpäyksessä metallisista sormista päin Killjoyta. Voima ja kohde kohtasivat. Reaktio oli jotain merkillistä. Kuin Killjoyn koko olemus olisi hetken aikaa ollut digitaalisen häiriön pauloissa. Vortixx erotti sekunnin ajan punamustan karun värimaailman valkomustan valheen alta. Killjoyn ilmekään ei ollut värähtänyt. Vortixxin luoma aalto oli yksinkertaisesti imeytynyt johonkin kenraalin haarniskaa ympäröivään.
”Mitä sinä oikein tahdot minusta…”
Killjoy aisti petetyksi tulemisen vapinan naisen äänestä. Illan uhkapelaaminen oli viimein tullut kralhin odottamaan pisteeseen.
”Sanovat sinua informaatiokuningattareksi. Vaikuttava saavutus, ottaen huomioon lyhyen urasi.”
”Minulla on tapana saada haluamani… tavalla tai toisella”, lisko mutisi pettyneenä.
”Tervetuloa takaisin maan pinnalle”, Killjoy totesi viskikulautustensa välistä, ”Aika oppia pelaamaan isojen tyttöjen peliä. Eli peliä muidenkin kuin taiteeseen jumiutuneiden rahasampojen kanssa.”
”Minä kyllä tiedän, kuinka kaltaisesi metsästäjänpirulaiset toimivat. Mutta minua on turha uhkailla. Minun tietoni ovat kaikkea tämän maailman kultaa arvokkaampaa ja olen oppinut suojelemaan niitä.”
”Hyvä”, Killjoy totesi tyytyväisenä, ”Koska minä tulinkin tekemään kanssasi sopimuksen.”
Hetken aikaa vortixx luuli olevansa joutumassa taas yhteen huijaukseen, mutta harmaiden kasvojen käännyttyä taas häntä kohti, ei lisko voinut olla uskomatta totisuutta metsästäjästä. Ehkä se oli vain hiiltyneeltä kallolta paistava kokemus, mutta jokin katseessa huokui rehellisyyttä. Eikä vortixx toisaalta nähnyt muutakaan tapaa pois inhottavasta tilanteestaan.
”Millaisen… sopimuksen?”
Killjoy laski pullon viimein käsistään ja pyyhkäisi viskistä leukaansa rannepanssarillaan.
”Sinä vastaat muutamaan kysymykseeni niin tarkasti, kuin pystyt ja vastineeksi minä lupaan sinulle sen, minkä perässä olet päätynyt järjestämään juhlia noiden alakerran maanvaivojen kanssa.”
”Ja mitä sinä luulet minun tavoittelevan?”, vortixx tiedusteli epäuskoisena Killjoyn kysymykselle.
”Xialainen metsästäjien riveissä tarkoittaa tänä päivänä käytännössä maanpetturuutta. Vain todellinen idealisti hakee valtaa ja voimaa Varjotun opeilla. Olen nähnyt rekisterisi. Odinan jälkeinen Xian ostorellestykseksi tyssäsi heti alkutekijöihinsä.”
Vortixx tuijotti suu ammollaan, kuinka Killjoy repi kylmänviileästi hänen menneisyyttään palasiksi. Kralhi ei kuitenkaan hidastanut tahtia.
”Olet ehkä Xian kuumin nimi tänään, mutta pian sinut unohdetaan, kuten kaikki muutkin. Se kaupunki kaipaa ensimmäistä kertaa vuosisatoihin oikeaa johtajaa. Ei suurta yrityspomoa. Jos haluat koko saaren, sinun täytyy pelata suurempaa peliä.”
”Ja sinä… sinä voit …auttaa?”, vortixx takelteli epäuskoisena. Hänen epäilyksensä jatkoksi, Killjoy vielä nyökkäsi myöntävästi.
”Parempaa. Olen valmis antamaan sinulle koko pirun Xian avaimet olettaen, että pystyt auttamaan minua.”
Liskonainen tiesi hyvin, että hänelle luvattu olisi luultavasti liian hyvää ollakseen totta. Jossain syvällä hänessä herännyt uteliaisuus ja se fakta ettei hänellä luultavasti ollut vaihtoehtoja vei kuitenkin xialaisen mielen kohti halukkuutta yhteistyöhön.
”Hyvä on… minä kuuntelen.”
Killjoy hymähti tyytyväisenä, Neljä metallista kolahdusta siivittivät Killjoyn paikalleen kasaantuvaa kypärää. Käännyttyään täysin vortixxin puoleen nainen ei enää joutunut tuijottamaan palanutta irvistystä.
”Tiedätkö sinä Purifierin?”
Killjoyn läsnäolo oli muuttunut kolmella sanalla loputtomasti pelottavammaksi. Pienen hetken vortixxin mieli olisi ollut valmis lopettamaan keskustelun siihen paikkaan, mutta kunnianhimo toi hänelle rohkeutta, Rohkeutta ja uteliaisuutta.
”…tiedän.”
”Mitä tiedät hänestä? Mitä hän oikein valmistelee?”
Lisko pälyili vielä kerran ympärilleen varmistaakseen ettei baariin varmasti ollut saapunut enää muita. Lattialla makaavalla aristokraatilla oli tarpeeksi kiireitä murskaantuneen jalkansa kanssa.
”Hän… hän rakentaa jotain. Suurta. Valtavaa. Koko luoteinen Xia on käytännössä hänen nimissään. Siellä tehtaissa tehdään jotain ympäri vuorokauden. Ollaan tehty jo pitkään.”
”Mitä hän rakentaa? Ja kuinka Xia antaa pimeyden metsästäjän toimia niin laajalti maillaan?”
”Xialla saa tehdä mitä vain, kunhan lompakkosi on tarpeeksi paksu”, lisko murahti jopa hieman pettyneenä, ”Mutta en tiedä, mitä hän siellä valmistaa. Kukaan ei tiedä. Kukaan ei uskalla kysyä.”
”Miksei?”, Killjoy tivasi. Viikkojen metsästämisen jälkeen hän oli viimein päässyt edes marginaalisen tiedon lähteille. Kralhi alkoi olla malttamaton.
”Koska hän on… hullu… tai outo. Eräänä päivänä hän saapuu paikalle kuin hienovaraisin bisnesmies ja viikkoa myöhemmin hän juoksee kaduillamme, kuolaten kuin eläin. Yhtenä kertana hän käyttäytyi kuin steltinpeikko ja seuraavana kuin kunniallinen sotalordi. Sen tyypin päässä tapahtuu jotain todella omituista. Kukaan ei enää suostu käymään hänen kanssaan kauppaa kasvotusten.”
”Kauppiaat ovat tehneet siinä viisaan valinnan”, Killjoy murahti, musta hammaskaaos piirtyneenä verkkokalvoilleen, ”Mutta et kerro minulle vielä mitään uutta. Minä en hae sitä, mikä on jo julkisessä rekisterissä. Minä tahdon verhon taakse. Mitä oikein tapahtuu?”
Xian asukki oli jo arvannut, etteivät perustieto tai henkilökohtaiset mielipiteet tyydyttäisi haarniskamiehen tiedonjanoa. Valitettavasti se tarkoitti, että liskon piti siirtyä huhuihin ja arvailuihin.
”On… on muutama asia.”
Killjoy ei liikahtanutkaan. Ilmeetön tuijotus jatkoi vortixxin kasvojen skannaamista.
”Odinalla… kiertää huhuja. Että Varjottu ei olisi tyytyväinen Purifierin tekemisiin. Isolle kiholle on tainnut viimein selvitä, että hänen suosikkilemmikkinsä on kaiken aikaa puuhaillut salassa jotain valtavaa.”
Killjoyn tuijotus sanoi vain ”Jatka”.
Välit Varjotun ja Purifierin välillä ovat kuulemma pisteessä, jossa tämä ‘salainen yhteistyö’ olisi tulossa päätökseensä. Tilannetta on kuvailtu aika räjähdysherkäksi.”
”Mitä Varjottu sitten oli saanut selville?”
”Noh… sen lisäksi, että Purifier oli ilmeisesti tasoittanut metsästäjien kaukaisimman eteläisten saarten vartioaseman, jotkut lähteet myös väittävät löytäneensä Purifierilta huolestuttavia jälkiä… yhtiökumppaneista.”
”Purifierilla on liittolaisia? Kuka suostuisi yhteistyöhön sen hullun kanssa?”, Killjoy parahti. Vortixx yllättyi Killjoyn äänen ensimmäisestä huomattavasta vivahteesta.
”Sitä minäkin aluksi mietin, kunnes kuulin eräästä pohatasta, joka on jo vuosia mobilisoinut valtavia määriä raaka-aineita tuntemattomalle metsästäjävastaanottajalle. Yhteenlasku oli melkoisen helppo.”
”Pohatta… kuka?”
”Oletko koskaan ollut tekemisissä Voitto Korporaation kanssa?”
Killjoy hiljeni täysin. Vortixx kykeni aistimaan ajatusten raksutuksen kralhin kypärän takaa. Hiljaisuutta kesti kiusallisen kauan.
”Se perkele.”
”Oletan, että tuo oli kyllä?”
”Se saamarin opportunisti Xialaisine periaatteineen. Olisi pitänyt arvata.”
”Rehellisesti en kyllä tiedä koko yhtymästä paljoakaan. Listoilla sadoittain matoran-työläisiä ja kymmeniä palkkionmetsästäjiä, mutta koko porukka on aiheuttanut viimeaikoina närää lähinnä markkinoilla, ei missään sen hämäräperäisemmässä.”
Killjoy pohti tilannetta tarkasti. Purifierin suunnitelmien laajuus oli asia, johon hän oli varautunut. Mutta edellisen viikon tutkimustöistä huolimatta Killjoy ei ollut saanut tietoonsa tätä palapelin palasta.
”Saanko kysyä”, Vortixx tiedusteli varovaisesti, ”Tämä Purifier… kuka hän oikein on?”
”Hän on asia, josta jokaisen tulisi pysyä mahdollisimman kaukana.”
Kylmä vastaus ei tyydyttänyt liskonaista, mutta hän ymmärsi olla utelematta liikaa. Hän oli kuitenkin tarjonnut soturille jotain. Oli vortixxin mielestä aika vastavuoroisuudelle.
”Oletko nyt tyytyväinen?”
Killjoy pohti vielä hetken hiljaisuudessa, kunnes hän viimein tarjosi naiselle tätä tyydyttävän vastauksen.
”…miltei. Minulla on vielä yksi kysymys. Ja sen arkaluontoisuudesta huolimatta minun täytyy vaatia sinua vastaamaan rehellisesti. Meidän molempien kohtalomme riippuu vastauksestasi.”
Vortixx nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän ei olisi uskonut kuulevansa vielä Purifieriakin pelottavampaa kysymystä. Soturin viimeinen tiedustelu kuitenkin aiheutti liskossa pelonsekaista pahoinvointia.
”Vuori. Sielläkö te pidätte sitä?”
”Sinä… sinä et voi…”
”Kuten juuri äsken totesin, meidän kohtalomme riippuu vastauksestasi. Toistan kysymyksen: Onko se siellä?”
Vortixxin mieli punnitsi kuumeisesti, oliko vastaus Xialaisten varjelluimpaan kysymykseen oman edun tavoittelemisen arvoinen. Vuosien työ oli tuonut naisen pisteeseen, jossa hän tarvitsi uuden koukun jatkaakseen vallan kalastamista. Nyt hänellä oli siihen mahdollisuus, mutta sen hinta saattoi olla liian suuri.”
”Sinä… tiedät jo vastauksen. Et kysyisi sitä, jos et jo tietäisi.”
”Neiti. Minä en aio mennä sinne uhraamaan omaa ja koko tiimini henkeä oletuksen perusteella. Kerro minulle vastaus. Sano se ääneen ja vanno sen nimeen. Auta minua tässä ja minä annan sinulle avaimet, jotka sinulle lupasin.”
Oli vortixxin vuoro istua hiljaa paikallaan. Pitkät varjosormet näpräsivät hermostuneena leningin punaista silkkiä, kun nainen punnitsi vastaustaan. Lievällä itseinholla ja pelonsekaisella äänellä hän kuitenkin viimein kakisti ulos vastauksensa.
”Kyllä. Se on siellä.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän oli todellakin olettanut vastauksen oikein, mutta pieni varovaisuuden ripe kenraalin mielessä oli toivonut, että olisi mahdollisuus vähemmän tuhoisaan reittiin. Nyt hänen suunnitelmansa olivat kuitenkin selkeät. Hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä seuraavaksi.
”Mennään parvelle.”
”Anteeksi?”
”Mennään parvelle. Katsotaan, miten juhlaväen ilta on jatkunut pienen showmme jäljiltä.”
Vortixx ei ollut varma, mitä ajatella Killjoyn äkillisestä tarpeesta poistua. Tilanne oli kuitenkin rauhoittunut juuri sen verran, ettei lisko lähtenyt kyseenalaistamaan vieraansa päähänpistoa, vaan seurasi kralhia ulos baarin avonaisesta oviaukosta kohti kaidetta, jolta aukesi suora näköyhteys alas suureen saliin. Kulkiessaan vortixxin sydän hypähti kurkkuun. Hän oli unohtanut yhden osan vartiostaan.
”Vatukani…”
Kolme selakhia, jotka pitivät kivisten henkivartijoiden huomion tanssin aikana. Vasta nyt vortixx tajusi pelätä isoimpien möykyttäjiensä puolesta. Ja vasta nyt hän tajusi, keitä vihreät sisarukset oikein olivatkaan. Astuessaan baarista käytävän puolelle liskonainen kykeni jo erottamaan juhlayleisön kohahtelun. Xialainen pelkäsi astua Killjoyn vierelle kaiteella. Hän ei halunnut nähdä, kuinka selakhi-siskokset polkisivat hänen vartijoidensa ruumiita.
Mutta sitten vortixx kuuli jotain muutakin. Salissa soi taas musiikki, muttei sellainen musiikki joka olisi normaalisti kuulunut hienoston juhlamenoihin. Esisotalainen zakazlainen kansanmusiikki tarjosi illan toista merkillistä tapahtumaketjua seuraavalle yleisölle hurrattavaa.
Selakhisten ja kivisten osapuolten yhteenoton sijasta salin keskellä tanssittiin innokasta piiritanssia. Musiikin tahtiin taputtava yleisö osoitti suosiotaan, kun kaksi vatukasta ja selakhista koostuvaa parivaljakkoa kieppui kolmannen paikallaan pyörivän selakhi-siskoksen ympärillä. Käsikynkässä kivijättien vankempien raajojen kanssa tanssaavat siskokset heittivät toisilleen ylävitoset jokaisella kerralla, kun parit ohittivat toisensa. Kolmas selakhi oli sulkenut silmänsä tanssin hurmoksessa hopeisen helmansa hulmutessa.
Killjoy hymähteli aidosti huvittuneena. Selakhi-siskosten harhautus ei ollut aivan sitä, mitä hän oli odottanut. Vortixx tuijotti suu ammollaan alhaalla aukeavaa näkyä.
”He…he ovat…”
”Kolmoset. Jep.”
”Kuinka sinulla oli…”
”Varaa? Katsos, juuri tuossa sinun ongelmasi on. Xian kasvatus tekee aina oletuksen, että kuka tahansa ja mikä tahansa on aina ostettavissa. Se, että kolmoset hylkäsivät sinun varmasti avokätisen tarjouksesi ei tarkoita, että hintasi ei ollut tarpeeksi korkea.”
”Joten… mitä sinä oikein…teit?” vortixx mutisi katse naulittuna yleisön sydämiin kirmanneessa viisikossa. Legendaarisen statuksen menneinä vuosina saanut kolmikko oli ollut naisen tähtäimessä jo pitkään ja nyt tämä yksi hänet jo päihittänyt pimeyden metsästäjä vain sattui matkaamaan pohjoisten alueiden halutuimpien palkkionmetsästäjien kanssa.
”Tarjosin heille jotain rahaa parempaa.”
Vortixxin tuijotus kääntyi haarniskoituun seuralaiseensa. Hän antoi miehelle hetken aikaa tuijotella luutnanttiensa kieppumista. ”Näyttääkö tuo sinusta hyväntuuliselta tanssimiselta?”
”Entä oliko meidän tanssimme sinusta hyväntuulista?”
Liskonainen hiljeni pysähtyessään miettimään hetki sitten tanssittua tanssiaan. Ja sitä, kuinka jokaisen hetken siitä hän tiesi valmistautua haarniskamiehen väistämättömään petokseen. Mutta silti hän oli ottanut sen vastaan. Nauttinut siitä täysin rinnoin. Hän oli tullut onnelliseksi siitä ja vaikka Killjoy oli sen jälkeen kääntänyt tilanteen suvereenisti omaksi edukseen, muisteli vortixx omaa vuoroaan tanssilattialla merkillisellä kaiholla.
”He ovat uppoutuneet tanssiinsa… ovat unohtaneet kaiken muun ympäriltään. Siksi he näyttävät niin onnellisilta”, xialainen ymmärsi viimein, ”He murehtivat paljon. Heillä on jotain mielen päällään. Jotain, jonka he haluavat edes hetkeksi unohtaa.”
Killjoy nyökkäsi myöntävästi, ”Huomaan, mistä maineesi kumpuaa. Osaat ajatella hyvin, kun käytät siihen vain hieman aikaa.”
”Tai läsnäolosi saa minut hämilleni”, vortixx totesi hyväntuulisesti, ”olen yleensä paljon tehokkaampi näissä.”
Liskolla ei enää ollut syytä olettaa olevansa hengenvaarassa. Mies, jonka kanssa hän asioi oli päättäväinen ja tuntui usein saavan haluamansa. Mutta ammattimaisuudestaan huolimatta hän ei ollut täysin kylmä. Häikäilemätön ja kiero, mutta ei täysin kylmä. Jokin vieraan katkerassa olemuksessa kiehtoi naista.
”Mutta se oli hyvä tanssi…”, vortixx jatkoi ja sai Killjoyn huomion taas alakerran viihteestä itseensä, ”…onnellinen tanssi, kuten heilläkin. Joten miltä todellisuudelta sinä pakenet? Miksi sinä metsästät sitä hirviötä?”
Se oli ensimmäinen kerta illan aikana, kun vortixxin esittämä kysymys todella hiljensi Killjoyn. Vastaus ei ollut se, mitä mies pohti. Sen hän jo tiesi. Mutta kertoisiko hän sitä liskolle? Vai oliko sillä edes väliä?
”Kun metsästäjät kouluttivat sinut”, Killjoy aloitti varovaisesti, ”olitko sinäkin korvaamaton? Kertoiko varjojen kummisetä sinullekin, kuinka suuressa arvossa hän sinua pitää?”
Vortixx nyökkäsi.
”Entä tunsitko sinäkin koko olemuksesi petetyksi, kun sinulle selvisi kuinka syvälle hänen valheensa menivätkään.”
Vortixx nyökkäsi uudestaan, joskin huomattavasti alakuloisempana.
”Minä maksoin siitä hengelläni. Mitä minä olen tämän haarniskan sisällä on vain kaiku siitä miehestä, joka vielä uskoi. Se usko paloi minusta pois. Minä opin kuinka sekin oli pelkkä yksi valhe. Tapa työntää päästäsi pois ongelmat toivoen, että joku ratkaisisi ne puolestasi.”
Vortixx ei sanonut sanaakaan. Ainoastaan kuunteli. Killjoy käänsi katseensa takaisin alas, jossa kaksi kivikasaa kumarteli riemastuneelle yleisölle. Brezit vaihtoivat tyytyväisiä katseitaan. Tanssi oli jo ohi. Killjoyn ajatukset olivat jumiutuneet aluksella näkemäänsä unenomaiseen muistoon ja naiseen, joka käveli hänen luokseen Killjoyn poistuttua Herran toimistosta,
”Heitä oli neljäs.”
Vortixx huokaisi syvään. Hän ymmärsi nyt niin paljon paremmin.
”Neljäs. Hän oli aina niin tunnollinen. Työskenteli mekaanikkona. Johti koko osastoa. Lähetti aina palkastaan siskoilleen kotiin.”
”Mitä tapahtui?”, uskaltautui vortixx viimein kysymään. Killjoyn oli irroitettava katseensa iloisesta kolmikosta. Hän kääntyi nojaamaan selällään parven kaiteeseen, tuijotellen kohti baaria josta kaksikko oli hetki sitten astunut ulos.
”Sota oli jo ohi. Sain soiton myöhään illalla. Otin lyhimmän reitin hänen asunnolleen. Istui tuolissaan, kuin olisi nukkunut. Mutta rintakehä kappaleiksi revittynä. Kaikki mitä hän oli vielä ollut, ryöstetty. Häpäisty.”
”Matkustin saarille heti seuraavana päivänä. Vein suruviestin henkilökohtaisesti. Seuraavana päivänä palasin kotiin ja pakkasin tavarani. Silloin matkasin Varjotun saleihin ensimmäistä kertaa.”
”Ja ainoastaan pahensit kierrettäsi”, vortixx totesi ja yllätti itsensäkin suorasanaisuudellaan. Kaikeksi hämmästyksekseen Killjoy hymähti karulle kommentille vain myöntävästi.
”Minä lupasin heille koston. Samana iltana, kun lupasin itselleni oppia.”
Kaksikko tuijotti toisiaan silmiin. Vortixxin hengitys oli entistäkin raskaampi, mutta syy ei ollut enää pelko.
”Jos haluat jotain, ota se. Jos tarkoituksesi on tappaa, tee se. Jos tavoitteesi on taivaissa, kasvata siivet. Opit kyllä, kun sinua on poljettu tarpeeksi. Lakkaat välittämästä vahingoista ja jätät huomiotta uhrit. Tajuat, että saat rauhan ainoastaan täyttämällä tehtäväsi. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.”
Eriskummallinen parivaljakko tuijotti toisiaan vielä hetken, kunnes Killjoy käänsi katseensa vasempaan ranteeseensa josta aukesi napinpainalluksella luukku. Kralhi nosti luukusta pienen esineen, jonka hän ojensi kohti liskonaista. Tämä antoi Killjoyn hitaasti asettaa esineen vortixxin pitkäkyntiselle kämmenelle. Hän nosti sen kapeiden kasvojensa eteen ja tuijotti sen yksinkertaisuutta.
”Se on taskukello.”
”Ei”, Killjoy korjasi, ”Se on Xian avain. Aivan kuten lupasin.”
”Se ei edes käy”, vortixx tuijotteli pyöreää mustareunaista objektia, ”Se on jumissa vartin yli yhdessätoista.”
”Se käy, mutta ei sillä tavalla, kuin luulet. Se ottaa harppauksia. Etenee vääjäämättömästi kohti keskiyötä.”
”Ja mitä silloin tapahtuu?”
”Silloin… silloin minä lakkaan häiritsemästä sinua.”
Nainen puristi kellon tiukasti nyrkkiinsä ja tuijotti Killjoyn kypärää kysyvästi. ”Mitä minä teen sillä?”
”Kun kello lyö puoli kaksitoista koittaa sinun aikasi. Hetki, jolloin kaupunkisi tarvitsee jotain, mitä sillä ei ole ollut pitkään aikaan. Ole valmiina sillä rako ei ole suuri. Sinulla on yksi tilaisuus.”
Ote kellon ympärillä puristui. Vortixx ei ymmärtänyt miehen kryptistä selostusta, mutta viesti oli silti selkeä. Ja naisen usko merkilliseen vieraaseen selittämättömästä syystä vielä suurempi.
”Puoli kaksitoista. Selvä.”
Killjoy nyökkäsi ja käänsi vortixxille tylysti selkänsä. Miehen askeleet veivät kohti portaikkoa, mutta nainen ei kyennyt lähtemään hänen peräänsä, vaikka olisi kovasti tahtonut. Liskon jalat eivät yksinkertaisesti liikkuneet.
”Me emme tapaa enää”, Killjoy totesi astuessaan ensimmäiselle porrasaskelmalle, mutta pysähtyi, vortixxin huokaistessa syvään hänen takanaan.
”Hei… kun sinä sanoit, että olisit mielenkiintoisin henkilö, jonka tulisin tapaamaan tänä iltana…”
Killjoy kuunteli paikallaan.
”…olit oikeassa.”
Valkomusta kypärä oli alkanut muuttua punamustaksi. Karut sotamaalit tulivat esiin siistien linjojen alta digitaalisen häiveen väistyessä kralhin todellisten värien tieltä.
”Se tanssi”, mies myönsi tyytyväisenä, ”Minäkin nautin siitä.”
Raskaat askeleet veivät miehen alakertaan, jossa kolme selakhi-siskosta odotti jo malttamattomana. Salin poikki talsiva nelikko ei enää kerännyt katseita puoleensa. Väen huomio oli sen sijaan kiinnittynyt kahteen vatukaan, jotka kömpelösti yrittivät selittää hitaasti portaita pitkin laskeutuvalle emännälleen tahtovansa toisenlaisiin työtehtäviin. Alas Killjoyn ja Brezien poistumista katsomaan saapunut vortixx määräsi kivijätit pois silmistään yhdellä tyytymättömällä kädenheilautuksella. Biologiset kummajaiset lähtivät tyytyväisen näköisenä lampsimaan kohti salin takaosaa, josta vatukoista marginaalisesti suurikokoisempi oli vilkuillut heille jo ikiomaa pöytää. Aivan sen hassusti pukeutuvan keltaisen skakdin vierestä.
”Durr?”, toinen kysyi.
”Durr”, toinen vastasi itsevarmana.
Kun taas vortixx tunsi olonsa yksinäiseksi. Ilman haarniskaansa, ilman henkivartijoitaan, ilman metsästäjää, joka häntä tanssitti. Ensimmäistä kertaa hän todellakin tunsi olevansa yksin. Halveksuvin katsein nainen vilkuili juhlavieraitaan. Hänen päänsä pysähtyi vain hetkeksi hänen alkuiltaansa tylsistyttäneen aristokraatin kohdalla. Hänelle hän vielä puhuisi.
Mahikikasvoinen po-matoran rusetteineen oli saapunut vortixxin vierelle vaivihkaa. Lisko kuitenkin huomasi tämän. Hänellä oli jo käsky valmiina.
”Taitaa olla aika pitää se puhe, jota minulta ilmeisesti odotetaan.”
Matoran nyökkäsi. ”Kerron yhtyeelle, että väistyvät tämän kappaleen jälkeen. Saisiko olla mitään muuta, neiti Roodaka?”
Mutta vortixx vain pudisti päätään. ”Ei tarvitse. Haluan vain tämän pois alta.”
Ja Xian kuningatar otti suunnakseen lavan, jolla hän muuraisi perustuksensa.
Ilmojen halki jälleen kiitävä alus oli ottanut suunnakseen pohjoisen. XMS Donovan oli kadonnut horisonttiin, kun Brezeistä kaksi nosti aluksen keulaa tiukasti kohti taivaita. Siskoksista kolmas oli kumartunut säätämään pilotinistuimien viereen upotettua näyttöä. Killjoy seurasi kärsivällisenä, kuinka johdot yksi kerrallaan löysivät tiensä oikeisiin paikkoihin ja lopulta baarista tutut raudan toan kasvot hymyilivät hänelle vastaanottimen toiselta puolelta.
”Seran. Tahtoisin vielä kiittää sinua palveluksistasi. Nascoston Nynrah-tiimi on juuri sitä, mitä toivoimmekin.”
Toa nyökkäsi tyytyväisenä Killjoyn kiitoksille. Haukasvoisen miehen taustalla näkyi samanlaisia metallisia yksityiskohtia, kuin kralhinkin sillä hetkellä.
”No mutta hei. Vanhaa kaveria täytyy auttaa. Ja minä otan aina vastaan tilaisuuden vähän näpäyttää noita Xian pellejä. Aina hakemassa omaa etuaan mokomat skinkit.”
Killjoy murahti myöntävästi. Edellinen kerta, kun hän oli nähnyt vanhan tuttunsa, hän oli ollut vielä Nynrah-haamu muiden joukossa. Nuoren toan palvelukset olivat kuitenkin olleet Killjoylle edellisen viikon aikana loputtoman arvokkaita.
”Entä mitenkäs Klaanissa”, Killjoy tiedusteli varoen, ”Hotellitutkinta edistynyt mihinkään suuntaan?”
Toa pudisteli päätään pettyneenä. ”Ei paljoakaan. Tuhotyön skakdit eivät olleet Varjotun lähettämiä, siinä olit ihan oikeassa. Mutta kaikki potentiaaliset todisteet ovat liian pahasti palaneita jotta niistä saisi mitään irti. Palkkasin paikallisen yksityisetsivän jatkamaan tutkimuksia sillä aikaa, kun olen poissa. Ehkäpä hän on löytänyt jotain”, pohti toa toiveikkaana.
”Yksityisetsivä? Onko hän luotettava?”, Killjoy pohti lievästi huolestuneena. Toa kuitenkin vakuutteli kralhille, että kaikki oli kunnossa.
”Hieman erikoinen kaveri, mutta omistautunut työlleen. Häiskällä on hassu apina myös. Vähän töykeä, tosin.”
Killjoy ei tohtinut kysyä, tarkoittiko Seran töykeällä apinaa vaiko etsivää. Ei häntä oikeastaan edes kiinnostanut. Kralhi vain halusi varmistaa, että epäilyttävät tapahtumat hänen Klaaniin piilotetun omaisuutensa lähettyvillä selkeäisivät.
”Tuota. Yksi asia vielä”, Killjoy päätti varmistaa, ”Ymmärrät varmasti tehtävämme arkaluontoisuuden. Joten ei sanaakaan Klaanin ylläpidolle… tai kenellekään siellä. Joutuisimme vain molemmat vaikeuksiin. Luulevat siellä luultavasti minua vielä kuolleeksi. Pidetään asia sellaisena niin kauan, kuin mahdollista.”
Seran naurahti Killjoyn huolelle. ”Ei hätää. Ei kukaan uskoisi sanaakaan, jos edes yrittäisin selittää.”
Kralhi nyökkäsi kiitollisena. Toa vilkuili taakseen, jossa hänen pilottinsa ilmeisesti puhui hänelle.
”Ah. Aika lopettaa, Kralhi. Turbulenssia edessä. Aika vyöttää itseni. Ollaan yhteyksissä.”
Killjoy nyökkäsi ja samalla toisesta päästä yhteys katkesi. Sota-ajan tuttunsa kasvot olivat vielä hetken piirtyneinä Killjoyn verkkokalvoille. Kralhin ajatustoiminnan keskeytti vasemmanpuolimmaisimman pilotinistuimen Brez, joka oli jo ehtinyt vaihtaa perinteisen haarniskan takaisin päälleen.
”Entäs sitten? Nascostolle vaiko suoraan Xialle?”
”Xia vaatii enemmän valmistautumista”, Killjoy päätti, ”Minusta tuntuu, että haarniskani aseiden puute on asia, jonka haluan ratkoa seuraavaksi.”
”Ei Käden aseita jäljittimien vuoksi”, sama Brez kertasi, ”mutta siinä jää vaihtoehdot aika vähiin, jos ei luota Xialaiseen. Vaikka kyllä minusta Seleciuksen tuotteissa on aina ollut-”
”Ei Xialaista!”, Killjoy pysyi kannassaan, ”Minulla on parempi idea. Sellainen idea, joka sisältää Purifierin lähipiirin pienenemistä yhdellä päällä.”
Kahden pilotoivan Brezin kasvoille levisi hymy. ”Olisiko se sitten koordinaattia pöytään?”
Killjoy asteli aluksen keskustietokoneelle ja lisäsi siihen sarjan lukuja. Brezit käänsivät alusta lievästi tyyrpuuriin päin kurssin tasaamiseksi. He eivät olleet edes kovin kaukana kohteestaan.
Killjoy asettui takaisin matkustajatilaan kolmannen Brezin viereen. Kenraalilta kesti hetki huomata nuoren naisen hänen vieressään olevan jo unessa, pää omalla olkapäällään leväten. Ajatuksiinsa vaipuva Killjoy ei ajatellut nukkua uudelleen vielä muutamaan päivään. Hän oli virkeämpi ilman untakin, kuin kellojen pahoinpitelemänä.
Miehen ajatukset kelasivat läpi illan tapahtumia. Hän oli saanut juuri mitä halusi ja enemmänkin. Mutta hänen olonsa oli siitäkin huolimatta tyhjä. Kralhin ajatukset vaeltelivat vortixxiin ja siihen yhteen petolliseen tanssiin. Ja siihen tunteeseen ja sellaiseen elämään, jonka hän oli jo kauan sitten jättänyt taakseen.
Koko juhlasalin katseet olivat kerääntyneet leninkiinsä vaihtaneeseen lavalle nousseeseen vortixxiin. Mikrofoni vasemmassa kädessään hän odotti oikeaa hetkeä. Hetken odottamalla oikea piste löytyi. Pienen hetken mittainen hiljaisuus puheensorinan keskellä. Naisen oikea käsi puristi yhä tummareunaista aikarautaa.
”Hyvät naiset ja herrat. Donovanin juhlavieraat.
Te ette tunne minua, kuten olette tunteneet edelliset. Ette ymmärrä minua, kuten olette ymmärtäneet muita. Olen tullut kertomaan teille, ettei teidän tarvitse,
En hae teidän hyväksyntäänne. En ole teidän emäntänne, enkä teidän kaitsijanne. Minä olen täällä tuomassa rauhan. Siihen meidät on tarkoitettu… rauhaan. Keinolla millä hyvänsä.
Kukaan ei koskaan pysähtynyt sille saarelle. Korkeintaan sata metriä halkaisijaltaan oleva maatilkku ei pitänyt sisällään millimetriäkään vihreää. Sinne ei voinut tehdä nuotiota, eikä siellä ollut edes matoranin koolle tarpeeksi tasaista aluetta, jotta siellä olisi voinut viettää yön. Saaren pohjoispuolella, miltei horisontissa häämöttävä kirjaimellinen helvetti ei sekään varsinaisesti vetänyt vieraita paikalle, joka kulki kartoissa vain nimellä Nascosto.
Ehkäpä siinä oli ainoa oikea kysymys, minkä saaresta pystyi esittämään. Miksi sillä edes oli nimi? Kuka sen oli antanut ja mitä se tarkoitti? Tuskinpa niihinkään kysymyksiin olisi kukaan osannut vastata.
Tai kenties pohjoisesta saapuva teknopiru olisi osannut. Mutta kukaan ei kysynyt.
Suuremmat voimat eivät olisi auttaneet häntä, joka olisi kysynyt.
Punamustan hahmon käsiin ja jalkoihin upotetut useat pienet apumoottorit hidastivat tämän jalkapohjien ja selän suurempien rakettimoottoreiden luomaa kiitoa. Haarniska kääntyi hitaasti pystysuoraan asentoon, suurten moottoreiden laskiessa tehoaan. Lopulta saatanallinen asia vain leijui saaren yläpuolella, laskeutuen hitaasti suoraan alaspäin.
Ja silloin, jos joku olisi ollut näkemässä, olisi saaren nimen alkuperä ehkä selvinnyt. Maa aukesi saaren keskeltä. Kivi siirtyi syrjään hetkeksi, kun metallinen olemus laskeutui saaren sisuksiin.
Mutta kukaan ei ollut näkemässä.
Sillä luoja paratkoon, jos olisi.
Syvällä kiven sisällä sijaitsevan laskeutumisalustan ympärillä oli hälinää pienen kaupungin veroisesti. Matoran-vilinää johtivat upseerien takkeihin pukeutuneet nynrah-haamut, joiden kaikkien ilmeet paistoivat yleistä huolestuneisuutta. Muutama pysähtyi tekemään kunniaa tukikohtaan tiputtautuneelle Killjoylle, kun taas suurin osa jatkoi toimiaan normaalisti. Valtavan hallin sivuilla hiljalleen kasaantuvat hävittäjät ja niiden tulevat pilotit olivat jo jotkut saaneet päälleen punamustaa teknojättiä muistuttavat sotamaalaukset.
Ilmeetön kypärä tarkasteli, kuinka monimuotoinen lajitelma eri lajien edustajia poukkoili pitkin ikivanhan näköistä laitosta. Kaksi steltinpeikkoa irroitti käytävän sivulla kompleksin muihin osiin johtavaa puoliksi umpeen ruostunutta ovea irti, samalla kun harmaan skakdin johtama matorantiimi kuljetti valtavaa metallinpalasta (jonka Killjoy niukin naukin tunnisti osaksi odinalaista hävittäjää) kohti rahtaushallia, jonka läpi entinen kenraali oli juuri kulkenut.
Se, mitä eteenpäin marssiva haarniska kuitenkin etsi, odotti häntä käytävän päässä. Hopeiseen, lajilleen epäolennaisen raskaaseen panssarointiin pukeutunut vihreä selakhi odotti kärsivällisenä, selkä suorassa, kädet ristittynä odottavasti selkänsä takana. Nainen odotti, että häntä huomattavasti suurikokoisempi punainen teknojätti saapui hänen kohdalleen ennen, kuin ojensi toisen raajansa kättelemistä varten. Musta käsi tarttui hopeiseen ja selakhi viittoi Killjoyta seuraamaan käytävälle heidän oikealla puolellaan.
Sanaakaan sanomatta merkillinen kaksikko marssi läpi koko saaren pinta-alan kattavan kompleksin. Harmaiden, rappauksen peittämien käytävien kapeus pakotti kaikki sille pyrkivät perääntymään nopeasti, nähdessään koko tilan täyttävän Killjoyn marssiessa sitä pitkin kaksi identtistä selakhia perässään. Ensimmäisen perään ilmestynyt kopio piti silmillään vihreää visiiriä, jonka sisäpinnalla vilisi dataa.
Lopulta merkillinen nelikko saapui paikkaan, joka näytti olevan kyseisen käytäväverkoston päätös. Ruosteinen rautainen ovi odotti Killjoyta, joka kääntyi kohti saattajiaan. Hän ei ollut edes huomannut, milloin kolmas identtinen selakhi oli liittynyt heidän joukkoonsa.
“Herra Killjoy, kanava on avattu antamiisi yhteystietoihin”, ensimmäinen selakhi totesi.
“Yhteys on salattu, aivan kuten pyysitte, Herra Killjoy”, täydensi toinen, visiirikasvoinen selakhi.
“Jätämme teidät nyt yksin, Herra Killjoy”, sanoi kolmas.
Jos entinen kenraali ei olisi tiennyt paremmin, olisi hän nyreissään pyytänyt olla käyttämättä hänestä arvonimeä “Herra”. Killjoy kuitenkin tiesi, ettei pahamaineisten kolmosten kyseenalaistaminen välttämättä olisi viisasta. Siitäkään huolimatta, että nämä suostuivat työskentelemään hänelle.
“Kiitos. Voitte palata asemiinne, Brez.”
Selakheista ensimmäinen kääntyi kannoillaan. Kaksi muuta jäivät tuijottamaan Killjoyta miltei loukkaantuneena.
“Ja Brez… sekä Brez”, Killjoy täydensi. Selakhit seurasivat siskoaan.
Varmistettuaan, että kaikki kolme jalkaparia olivat kadonneet siltä osuudelta käytävää, jonka hän kykeni näkemään, Killjoy viimein kääntyi ja työnsi rautaisen oven auki. Suurikokoisen huoneen sisältö miellytti hänen silmäänsä. Se oli jopa parempi, mitä hän oli toivonut.
Ensisilmäyksellä näytti, että huone olisi ollut vain sysimusta. Sitten, seiniä tarkemmin tarkastelemalla siitä erotti, että sen seinät vain koostuivat lukemattomista, hyvin tiheälti seinään upotetuista näytöistä. Niistä suurimmat olivat suoraan Killjoyn edestä löytyvät, ja automaattisten valojen sytyttyä huoneeseen hän myös huomasi niiden edestä koko huonetta kontrolloivat paneelit.
Killjoy sulki oven huolellisesti perässään, ennen kuin asteli paneelille. Ilmeetön kypärä skannasi kontrollit kerran läpi. Sitten, melkein kuin tottuneesti, musta sormi löysi oikean painikkeen paneelin reunasta. Näytöt rävähtivät kaikki päälle kerralla.
Lukemattomat kartat, suunnitelmat, listat ja arkistoista kaivetut uutisartikkelit. Jokainen raportti ja asiakirja. Kaikki olivat Killjoylle jo ennestään tuttuja. Se, mikä entistä metsästäjää kiinnosti, oli näyttö hänen oikealla puolellaan, joka ainakin aluksi näytti tyhjältä. Se ei kuitenkaan ollut. Pienenpieni vihreä pallo aivan ruudun oikeassa alareunassa kertoi, että yhteys oli auki. Puhelu, johon Killjoy oli toivonut, ettei hän joutuisi turvautumaan, oli alkanut.
“Siitä on hetki, ystävä”, lausui äänenmuuntimen takaa tuleva matala ääni. ”Olemmehan kahden?”
“Kyllä”, vastasi kypärän äänenmuuntajan takaa tuleva matala ääni.
“Näin uudet luutnanttisi. Viehättävät siskokset… mutta kahdessa päivässä? Kaksi päivää, Nui-Kralhi. Olet koonnut kahdessa päivässä yksityisarmeijan. En voi olla miettimättä, mihin tarvitset minun palveluksiani.”
“Sinä lupasit auttaa”, Killjoy mutisi. Hän katsoi kohti ruutua, jolta puhelua mitä ilmeisimmin monitorointiin. Kuin tietäen, että ääni toisessa päässä myös näki hänet, “Minä autoin sinua, kun sitä minulta pyysit. Nyt on aika vastavuoroisuudelle.”
“En horju siitä, mitä olen sinulle luvannut, Nui-Kralhi. Luulin, että se oli jo selvää. Mutta… väistit kysymykseni. Tuollaisen joukon ympäröimänä sinulla tuskin on vaikeuksia päästä tavoitteisiisi.”
“Koillissakara on luonut paljon vihollisia. Moni on menettänyt jotain… tai jonkun. Monen veri on virrannut Odinan ja Xian käsissä. Mutta halukkaita ottamaan kostonsa tai ei, nämä miehet ja naiset eivät ole johtajia. Operaatiomme tarvitsee jonkun jolla on… langat käsissään.”
Ääni hymähti.
“Jos koet, että se on tarpeen. Lupasin sinulle paljon. Ja jos nyt on oikea hetki, niin-”
“Niin nyt. Kyllä”, keskeytti Killjoy.
“Hyvä on. Kuuntelen”, ilmoitti ääni. Killjoy nyökkäsi ja asteli takaisin isoimman ruudun äärellä olevalle konsolille. Hän tarttui huoneen vasemman reunan ohjaimiin, tuoden esille suurempana kartat sen ruuduilta.
Viisisakarainen tähti oli täynnä sinisiä pisteitä, punaisia viivoja ja pienin valkoisin merkein merkattuja laajempia alueita. Killjoy otti askeleen sivulle, jotta hänen yhteyden päässä oleva keskustelukumppani näkisi kaiken, minkä hänkin.
“17 kohdetta”, huomasi ääni nopeasti, “Ystäväsi on ollut kiireinen.”
“Joista kahdeksan sijaitsee siistissä rykelmässä keskellä Xian tarkimmin vartioitua aluetta”, Killjoy vahvisti ja teki käsillään tarkoin mitatun liikkeen, joka zoomasi kartan sisällä suoraan karun saarinäkymän ylle. Siniset pisteet olivat todella aivan vieri vieressä.
“Xialaiset puolustavat kumppaneitaan motiiveihin katsomatta, Kralhi. Tarvitset jotain isompaa, jotta voisit haastaa liskoruhtinaiden puolustukset.”
Killjoy hymähti myöntävästi. “Isompaa hyvinkin. Nyt kun Liigakin on aktivoitunut jälleen, tehtaille asti pääseminenkin perinteisin keinoin olisi itsemurhaa. Ja Xia on alkanut tarkkailemaan ilmatilaansa neuroottisesti edellisvisiittini jälkeen.”
“Ja mistä lähtien se on ollut sinulle ongelma”, tiedusteli ääni, joka aisti Killjoyn äänestä kehkeytyvän suunnitelman.
“Kahdeksan tehdaskompleksin matalaksi laittaminen vaatii tulivoimaa, joka ei välitä Liigan kokoisesta vastarinnasta. Se vaatii jotain, jota vortixxit vartioivat tarkemmin, kuin mitään.”
“Ystävä hyvä. Älä sano, että olet alkanut jahtaamaan vanhoja legendoja.”
Punamusta haarniska kääntyi katsomaan kohti huoneen oikean puolen vastaanotinta. Ilme kypärän alla lähenteli sarkastista.
“Sinunkaltaisesi varmasti tietää, että kaikilla legendoilla on alkunsa. Ja tämän olemassaolosta olen varma. Sen sijainnista taasen… minulla on vain arvauksia.”
“Mutta kuulostat siltä, kuin siltikin tietäisit seuraavan siirron?”
“Kyllä.”
Uusi käsien heilautus tapahtui. Kartta zoomasi ulos, kunnes kädet heilahtivat jälleen. Nyt oltiin jo Steltin pohjoisella puolella. Keskellä merta, jonne oltiin vain asetettu valkoinen piste.
XMS Donovan
“Donovan”, ääni mietti, “Ei kuulosta sotalaivalta.”
“Koska se ei ole”, Killjoy vahvisti, “Se on risteilyalus. Steltin ja Xian valtaapitävät järjestävät siellä salaisia juhliaan tasaisin väliajoin. Saarien välinen politiikka muotoutuu aina siellä. Raha ja valta kohtaavat alkoholin ja vallanhimon kanssa.”
“Ja tällä laivalla on joku, joka osaisi vastata ’legendasi’ sijaintiin?”
Killjoy nyökkäsi ja heilautti vasempaa kättään taakseen. Pieni näyttö vasemmalla seinällä, lähellä ruosteista ovea, rekisteröi käskyn. Mustahopeisen vortixxin kasvot ilmestyivät näytölle.
“Pelottavalla vauhdilla Xian valtakamppailuun mukaan saapunut neitokainen. Näyttää harmittomalta päällepäin, mutta tiedustelujoukko epäilee, että hänellä on vahvoja metsästäjäyhteyksiä. Viimeisen kuuden kuukauden aikana hänen nimiinsä ollaan rekisteröity kymmeniä Xian sotilasvahvuuksia sisältäviä yrityksiä. Jos joku tietää kohteemme sijainnista, se on hän.”
“Tässä vaiheessa on vuoroni esittää taas ajankohtainen kysymys. Mihin tarvitset minua?”
“Alus lähtee taas matkaan tänä iltana. Liskoystävämme on rekisteröity sinne. Ja minä tarvitsen lipun.”
“Ja kun sanot ‘lipun’”, ääni tiedusteli, “oletan, että tarkoitat lippua. Et tapaa räjäyttää puolen aluksen kokoista reikää laivan kylkeen.”
“Kyllä.”
“Sinun kanssasi ei aina tiedä.”
Killjoy vain murahti. Sormia napsauttamalla kaikki vasemman seinän ruudut sammuivat, jättäen hetken hiljaisuuden neuvottelevien välille. Lopulta Killjoy naulitsi katseensa suoraan kohti pientä, ruudun yläpuolella olevaa kameraa.
“Lippu ei ole ongelma. Aivan toisenlainen huoli painaa mieltäni, kenraali hyvä.”
Killjoy suoristi ryhtinsä, ristien kätensä selkänsä taakse. “Ja mitäköhän tämä huolesi oikein koskee?”
“Jos suunnitelmasi toteutuu…. jos todella pääset legendan jäljille.”
“Niin?”
“Oletko todella valmis aloittamaan yhden kaikkien aikojen suurimmista terroristioperaatioista? Oletko valmis vaarantamaan tuhansia viattomia sieluja henkilökohtaisen kostosi liekeillä?
Killjoy oli astellut takaisin paneelille. Puhelu, jonka tarpeellisuutta kenraali edelleen inhosi, oli päässyt tältä erää hänen mielestään päätökseensä.
“Koston vuoksi… ehkä. Mutta ei henkilökohtaisen. Ei koskaan.”
Hiljaisuus puhelun toisessa päässä oli piinaava. Killjoyn sormi oli jo valmiina näppäimellä.
“Hyvä on. Voin luvata, että toimitan liput sinulle nopeammin kuin kukaan.”
Killjoy nyökkäsi ja sormi painautui pohjaan. Yhteys oli poikki ja mietteliäs Killjoy olisi varmasti jäänyt pohtimaan pidemmäksikin aikaa edellispäivien tapahtumia. Vuosituhannen rekrytointirumbaa ja sitä, mitä hänelle oli valjennut Onu-Metrussa, mutta aika ei ollut hänen puolellaan. Vihreä valo Killjoyn ranteessa kertoi, että yhteydet kompleksin sisällä olivat valmiita käyttöön.
Musta sormi näpytteli rannetietokonetta hetken ja lopulta naisen ääni puhui entisen kenraalin korvassa.
“Brez kuulee.”
“Ja Brez.”
“Sekä Brez.”
“Hyvä”, tuumi Killjoy, “Valmistelkaa alus ja laittakaa paremmat päälle. Toivottavasti osaatte tangoa.”
