Taivaan enkelten julman sielun lailla
Nuori poika, jäät legendana soimaan
Kauan on tuudittanut
rakkauteni kehto uneen sinua,
jota ainoastaan unihin kutsutaan,
kun uuden aamun näät nousevan
Loiston tuo yötaivas suo
ja kasvoihin hauraisiin hohdon se luo
Kunpa ajan kulun saisin pysähtymään
Mitä sen eteen en tekiskään
Jos tiedät syyn meille,
jos löydät kohtaamisellemme tarkoituksen
Silloinhan kertoisin aivan kuin raamattu
opeista vapauden
Lauseet teesistä Julman taivaan enkelin,
hiljaa huomaat, on kaikista murheellisin
Tiukasti tartuit kiinni unen maastasi
Todellisuuteen tuo se mukanasi
Kirkkaammin sua loistaa ei voi kukaan muu
Tarinasi legendan lailla sointuu
Syvä etelä
Vuosisata sitten
Skakdi oli lukenut evankeliumin varmasti kymmeniä kertoja. Se oli kirjoitettu kuiviin vuodatettujen kansojen verellä, peitetty maan tasalle palaneiden valtakuntien tuhkilla ja haudattu maankuoreen manaiden ja manalaisten ruuaksi. Uuden-Uljaan-Suunnan jälkeen jokainen Turaga Dumen näkemystä maailmasta vastustava pamflettikin oli vain estämässä Työläistä tekemästä työtään. Lopetukset ja muutokset tai uudet alut eivät mahtuneet maailmaan, jota pohjoisen nui-turaga muovasi loputtoman työn ja loputtoman kasvun maisemaksi.
Mutta skakdi ei ollut Työläinen. Hänen kotimaansa oli ollut uuden uljaan ajan ensimmäinen uhri: tragedia, monet sanoivat, täysin estettävissä. Vaan kun xialaisvalmisteiset syöksypommittajat olivat saapuneet pauhun saattamina yöllä auttamaan Zakazin lapsia tappamaan lisää kaltaisiaan, oli Zorak von Maxitrillian Arstein ymmärtänyt, ketä varten maailma oli rakennettu. Mutta se ei ollut mikään syy lakata rakentamasta parempaa, arvokkaampaa ja rohkeampaa maailmaa.
Ja joskus rakentaakseen jotain uudelleen oli palattava sen pohjapiirustuksiin, sen alkulähteeseen. Mikä oli Kuulapsen tarinan merkitys? Mihin Valotun valo meidät voisi johdattaa? Mitä Äiti Kendu kuiskaisi, jos maailman orpo vaeltaja voisi laskea päänsä hänen povelleen? Minkälaista unelmaa maailmasta tarinat rakensivat, ja mitä siitä oli menetetty vuosisatojen julmasti raahautuessa eteenpäin?
Zorak von Maxitrillian Arstein oli tiedemies. Hän tiesi, että monesti paras tapa herättää jotain henkiin ei ollut ottaa selvää, mikä sen oli tappanut… vaan, että miten se oli syntynyt ylipäätään.
Suurilehtiset saniaiset väistyivät, kun hän pieksi niitä sahalaitaisella terällä tieltään. Viidakko oli sankka — niin sankka, että oli vaikea uskoa kenenkään sivistyneen astelleen sen syvyyksiin tuhansiin vuosiin. Tunteja sitten he olivat alkaneet seurata ensimmäisiä merkkejä jostain, joka voisi olla asutusta: vanha umpeenkasvanut polku, ehkä? Saattoi se olla eläimienkin talloma… mutta tapa, jolla kivet oli ladottu sen sivuille, tuntui tarkoituksenmukaiselta eikä sattumalta.
Oppipoika laahusti perässä seuraten samoja askelmia pitkin. Poika oli häntä nuorempia Zakazin lapsia, mutta sota oli kasvattanut hänet mieheksi silmänräpäyksessä. Hupullinen aurinkovaate suojasi tätä rankaisevalta paahteelta ja viidakon hyönteisiltä… vaikka Zorak von Maxitrillian Arstein tiesi, että enemmän tämä peitti arpeutumistaan. Sota oli jättänyt heihin kaikkiin jälkiä, toisiin näkyvämpiä kuin toisiin. Zorak kantoi omiaan ylpeydellä: ne eivät olleet tahroja, vaan todiste siitä, että hän oli uskonut johonkin.
Hän vilkaisi olkansa yli: oppilas tuijotti hupustaan alas karttaan.
”Kauanko vielä Iyatharalin notkelmalle, poika kulta?” hän kysyi tältä katse yhä polussa.
”Puolitoista kilometriä, oi mestarini”, oppilas lausui.
Tapa, jolla oppilas käytti ’mestaria’, oli tuntunut Zorak von Maxitrillian Arsteinille aina jokseenkin ivalliselta, mutta näin ylpeä mies ei päästänyt sellaista ihonsa alle. Ei hän olisi valinnut avukseen kiemurtelevaa kynnysmattoa tai keikistelevää hameväen edustajaa: sellaista huomiota hänen kaltaiselleen riitti. Zorak kaipasi matkatovereita, joilla oli näkemystä ja kunnianhimoa… ja poika oli osoittanut lupausta molempiin. Mutta onnekseen tiesi paikkansa.
”Auringot ovat rankaisevia tänään”, Zorak sanoi siemaisten vesileilistään. ”Mutta notkelma pitäisi olla helppo tunnistaa. Kohta näemme, ohjaako polku todella meidät Äiti Maan poveen.”
He olivat seuranneet ikiaikaisten temppeliraunioiden vyötä Azioro Nuin saariketjujen läpi aina Atuha-Wahin sademetsiin. Toisilla saarista he olivat löytäneet vain riekaleiksi revittyjä perustuksia: niin julmasti oli historian hammas vanhat valtakunnat tomuksi jauhanut. Kolmannella saarista – sillä, jonka nimi oli vanhoissa kartoissa Desonga – oli heitä tervehtinyt vain vähä-älyisten alkuasukkaiden heimo. Lahjattomampi tutkimusretkeilijä olisi asettunut primitiivien palvomaksi ja löytänyt itselleen tusinan vaimoja. Ehkä sitten eläkepäivinä, mietti Zorak von Maxitrillian Arstein ja hykerteli omalla vitsilleen.
Eivät hänen kaltaisensa miehet eläköityneet. Ehkä sitten, jos jokainen taivaan tähti olisi joskus kartoitettu ja jokainen aarre löydetty. Mutta olisiko sellaisessa maailmassa elämisessä mitään järkeä?
Sademetsä otti kaikki aistit haltuunsa. Maailman alkuaikojen villipetojen kirkaisut kaikuivat kilometrien päähän. Pistävät lahottajakasvien hajut puskivat kielen päälle. Varpaanvälit täyttyivät tahmeasta maa-aineksesta. Zorak joutui pysähtymään välillä leyhyttelemään hatullaan viileämpää ilmaa kasvoillensa. Oppipoika ryysti pitkään vettä hänen takanaan. Tämä sulki leilin korkin ja maiskutteli.
”Juomavettä on kahdelle hengelle enää puolen päivän matkustusta varten, mestari. Puut ja maaperä ovat ahneita täällä. Jos notkelmalta ei löydy mitään, meidän täytyy ehkä harkita joelle palaamista… tai lähteen etsimistä.”
”Se olisi valitettava takaisku”, Zorak murahti. ”Mutta intuitioni sanoo, että olemme lähellä läpimurtoa.”
”Niin, uskon toki siihen”, sanoi oppipoika hiljempaa. Zorak tiesi, että tämä jätti jotain sanomatta: jotain, joka ei olisi kunnioittavaa. Tämä olisi esimerkiksi voinut tarttua siihen, että he olivat olleet lähellä läpimurtoa jo kolmella eri saarella. Mutta vanhan maailman hautojen kaivelu vaati kärsivällisyyttä. Kuinka moni rosvoruhtinas olikaan raunioittanut maailmaa jälkeen niiden aikojen, jolloin heidän etsimänsä aaveet olivat eläneet?
”Uskotteko todella siihen yhä, mestarini?” oppipoika kysyi yhtäkkiä. ”Että niiltä ajoilta on jäänyt jotain? Muutakin kuin tarinoita?”
”Emme ole täällä pelkästään siksi, että luin jonkin vanhan uskonnollisen tekstin”, Zorak vastasi. Hän mietti, kuinka paljon hänen oli viisasta paljastaa korvattavissa olevalle apurille, mutta päätti lopulta, että tämä ansaitsi pienen palan totuutta.
”Ennen sodan alkua rahoitin erästä… arkeologista tutkimusta. Kaivauksilta he löysivät jotain todella kiinnostavaa, minkä vuoksi heidän kaikkien oli kuoltava. Salaisuuksien hinta, poika kulta, se on joskus todella raskas.”
Oppipoika hymyili hiljaa huppunsa alta. Zorak ei ollut varma, uskoiko tämä olevansa vitsissä mukana. Hän ei ollut toki tarkoittanut sitä vitsinä, vaikka olikin kertonut sen silmäniskun saattelemana.
”Ymmärrän, että en ole ollut seuraajanne kovin pitkään”, oppilas sanoi, ”mutta mikäli löydämmekin jotain, tulee myös minusta niiden salaisuuksien vartija.”
”Kovin kohtuullista. Hyvä on. Kuten hyvin tiedät, Äiti Maan kultti on hävinnyt vuosisatojen kierrossa lähes jäljettömiin. Eräät protoatheonistiset lahkot etelässä uskovat häneen elämän antajana ja alkulähteenä jopa Suuren Hengen aikoja ennen. Minä taas… no, minusta hän on aina vaikuttanut vain maailman kansalaiselta. Kuin sinä ja minä. Ei – tärkeämpää on se, mitä hän loi.”
Zorak kaivoi laukkunsa etutaskusta kääreen: jotain kivikovaa kangassuikaleessa. Hän kieritti sen auki varovaisesti ja antoi sisällön oppipojan käsiin. Tämä katsoi sitä herkeämättä: pientä sirpaloitunutta laattaa, jonka pinnassa oli ikiaikaisia kaiverroksia pitkänhuiskeasta hahmosta kankaiden verhoamana ja kukkaseppele päänsä yllä. Tämä oli laskeutunut polvillensa siunatakseen matoralaista. Tuohon matoralaiseen lankesi kaikki aurinkojen valo.
”Uskotte siihen koulukuntaan, että hän loi Ensimmäisen Pojan?” oppipoika sanoi katse sirpaleeseen naulittuna.
”Hän, ja hänen puolisonsa”, Zorak lausui dramaattisesti. ”Joskin jumalilla oli totta kai osansa tässäkin näytelmässä. Viitteitä isän ja äidin kaltaisiin hahmoihin löytyy syvältä krikcitiläisestä perinteestä, mutta en täysin usko, että he olivat itse krikcitejä. Yhtä paljon he saattoivat olla toia: eräässä evankeliumin versiossa isä nimetään Ordeksi, joka on myös ensimmäinen mielen toa syvältä Vanha-Mataian legendoista. Mutta on myös hyvä muistaa, että se, mitä vaikkapa ’toa’ tarkoittaa, on voinut muuttua aikakausien saatossa täysin. Jännittävintä on, ettemme voi täysin tietää, minkälaisia luurankoja edes etsimme!”
Oppilas katsoi laattaa pitkään haltioituneena, kunnes lopulta raaski luopua siitä. Zorak tarttui kiveen tiukasti ja kääräisi sen jälleen kankaaseen sekä pujotti sen parempaan talteen.
”Niin”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Voisivatko he olla niitä, joita nyt kutsumme Suuriksi Muinaisiksi?”
Zorak von Maxitrillian Arstein naurahti remakasti. ”Poika kulta. En usko, että mitään ’Suuria’ Muinaisia ikinä olikaan. Muutoin eläisimme heidän temppeliensä keskellä ja palvelisimme heidän jalkojaan.”
Tämä käänsi selkänsä oppilaalle ja jatkoi matkaa.
”Ei. Se, mitä he saivat aikaan, saattoi olla suurta. Mutta he itse näyttäytyvät minulle kovin, kovin pieninä.”
Keskipäivän aurinko hellitti, helle vain hieman: kuuman kostea sademetsän henkäys painautui vasten ihoa joka puolelta. Hikinorot sekoittuivat vaikeasti hengitettävään märkään ilmaan, joka tiivistyi kaikkialle pisaroina.
Notkelman muodot alkoivat erottua puunlatvojen välistä. Jos karttaan oli luottaminen, heidän täytyi olla todella lähellä.
”Tuo antaa hieman varjoa”, Zorak tokaisi ja osoitti esiin nousevaa jylhää kalliota. Se oli liian jyrkkä kiivettäväksi, muutoin hän olisi laittanut pojan kapuamaan ja tutkailemaan aluetta korkealta.
Jonkin oli oltava vialla. He havahtuivat kohta kierrelleensä aluetta jo pitkän tovin löytämättä mitään, mutta tämä sama kallio tuli aina vastaan. Voisiko olla…?
Poika tyhjensi hyvää vauhtia vesileiliä kurkkuunsa samalla, kun Zorak tutkaili kallionseinämää hieman tarkemmin. Siinä ei ensin näkynyt mitään merkkejä sivilisaatiosta. Skakdi siristi silmiään ja tuijotti oikein tuimasti. Sitten hän kaivoi laukustaan pienen harjan ja alkoi puhdistaa seinämää kivipölystä.
Ja kuinka ollakaan, pölyn siirtyessä kivestä paljastui kaiverruksia: hyvin samanlaisia kuin hänen laatassaan.
”Katsopas vain”, Zorak naurahti. Poika vilkaisi hänen olkansa yli ja kohotti kulmaansa. Esiin oli paljastunut jonkinlainen kaiverrus kolmesta hahmosta, joista yksi oli kahta muuta pienempi ja kahdella isommalla huput päässään. Kaiverruksen tyyli oli hyvin tuttu: selkeitä, teräväkulmaisia muotoja tehtynä karkealla työkalulla.
”Isä Kuu, äiti Maa ja… Kuulapsi?” poika kysyi. Hyvä. Tämä oli tehnyt läksynsä.
”Täsmäävät kuvastoon”, Zorak sanoi. ”Mutta kuinka tästä edetään?”
Poika osoitti kuvien alapuolelle. Zorak pyyhkäisi harjallaan osoitetusta kohdasta, jolloin sen alta paljastui vanhoja, kulmikkaita kirjaimia. Oli jännittävää, kun vaivannäkö alkoi vihdoin tuottaa hedelmää.
”Onneksemme vanhan mataian taitoni on huippuluokkaa”, Zorak sanoi hyväntuulisesti.
Hetken aikaa poika tuijotti kärsivällisesti, kun Zorak kyykki tekstin edessä.
”Siinä lukee kutakuinkin: ’Oletko alkuvoimain taitaja? Täytä meidät.’ Mitähän pirskattia?”
Poika kurtisti kulmiaan ja asetti kämmenensä leualleen mietteliäänä. Zorak alkoi kävellä edestakaisin kärsimättömästi. Aina oli jokin koukku.
”Alkuvoimain taitaja. Tarvitsemmeko me toan? Ja ’täytä meidät’?”
”Käännätteköhän sen nyt varmasti oikein?” poika sanoi. Hymyn olisi kai ollut tarkoitus olla hyväntahtoinen, mutta se raastoi Zorakin hermoja. Hän mulkaisi tätä häijysti, jolloin poika nosti kätensä pystyyn luovuttamisen merkiksi.
Sitten Zorakilla välähti.
”Ahaa, nämä kaiverrokset!”
Hän tutkaili kuvioita hetken, puhdisti niitä lisää laukustaan kaivamallaan vielä pienemmällä harjalla ja virnisti sitten voitonriemuisesti.
”Arvasin! Nämä kaiverrokset itsessään voidaan täyttää”, hän selitti. ”Jos täytämme tämän elementaalienergialla, sen pitäisi virrata myös sisään jonkinlaiseen mekanismiin, joka epäilemättä on tuolla takana.”
Oppipoika ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta mestarinsa löydöksestä.
”No, meiltä joka tapauksessa puuttuu toa”, tämä totesi lakonisesti. Zorak virnisti häijysti.
”Mihinpä me toaa tarvitsisimme? Meillä on tässä kaksi oikein kelpo skakdia”, hän sanoi. Poika katsoi häntä epäuskoisesti. Zorak jatkoi:
”Ja toinen meistä on jään alkuvoimaan viritetty. Sen luulisi kelpaavan hyvin.”
”En rehellisesti sanottuna nauti ideasta, mestari”, poika sanoi kylmän asialliseen sävyyn.
”Sillä ei ole minulle ihan hirveästi painoarvoa, poika”, Zorak sanoi ja ojensi kätensä. ”Kädestä kiinni ja sassiin.”
Vastahakoisesti oppipoika ojensi kätensä ja sulki silmänsä. Hän keskittyi siihen mekanismiin, jonka kurja enkeli oli heidän rotunsa perimään upottanut. Zorak keskittyi myös – ja yhdessä he pusersivat ulos jään alkuvoimaa, joka virtasi suoraan Kuulapsen ääriviivoihin. Jää ja huurre täytti kaikki kolot ja halkeamat, ja jokin naksahti ja rasahteli seinämän sisällä.
Kallioon avautui jylhästi jyrähtäen oviaukko, jonka saumoja ei ollut aiemmin pystynyt edes havaitsemaan. Liuta valtavia värikkäitä tuhatjalkaisia kuhisi pois alta, kun kivi siirtyi seremoniallisesti. Zorakin silmät suurenivat.
”Katsohan, me teimme sen.”
Poika tuijotti kättään, kuin se olisi ollut jotain iljettävää, ennen kuin riensi oviaukosta sisään rynnänneen työnantajansa perään. Zorak oli tyytyväinen; poika olikin heittäytymässä liian ylpeäksi.
Siinä se nyt oli: kivinen temppeli, jonka arkkitehtuuri ei muistuttanut oikein minkään Zorakin tunteman muinaisen sivilisaation tyyliä; kenties se oli niitä kaikkia muinaisempi. Pylväät ja kattorakenteet tuntuivat ensisijaisesti funktionaalisilta ja karkeilla työkaluilla veistetyiltä. Kaiverrukset ja koristelut oli tehty jälkikäteen ja niitä oli kerrostuneena vuosisatojen varrelta. Jo kaukaa he erottivat kaksi vierekkäistä sisäänkäyntiä, joita reunustivat kolme patsasta: yksi oviaukkojen vasemmalla ja yksi oikealla puolella, sekä yksi niiden välissä, muita hieman suurempi. Oikeanpuoleinen patsas esitti huppupäistä hahmoa, joka oli polvistunut keskipatsasta kumartamaan. Tämän pään ympärillä oli kuunsirppiä muistuttava sädekehä. Vasemmalla taas oli kuvaus jonkinlaisesta siivekkäästä olennosta, ja koska Zorak oli taiteen ja historian mies, hän tunnisti tämän ikonografiasta jonkinlaiseksi lintumaiseksi enkeliksi. Vaan minkä jumaluuden enkeli? Athin, vai jonkin vielä vanhemman?
Myös enkeli kumarsi kohti keskimmäistä hahmoa, joka oli oikeanpuoleisen tapaan huppuun verhoutunut. Tämän pään takana oleva sädekehä oli vain pyöreä kiekko, ja tämän sylissä oli jonkinlainen pieni kivi, tai kenties nyytti. Selvästi evankeliumin ”Avde”… ja tätä kantava patsas Kendu.
Kun he astelivat lähemmäs, saniaisten takaa paljastui huimaava näky: heidän ja temppelin portaiden välissä oli syvä kuilu, jonka ylitse kulki kapea kivinen silta. Niin kovin perinteistä.
Kliseisessä seikkailuelokuvassa joko hän tai poika putoaisi kaiken päätteeksi alas, Zorak mietti, mutta onneksi elokuvat olivat elokuvia. Niitä tehtiin Xialla vitsaukseksi asti. Hän oli aina ollut itse enemmän teatterin ystävä. Toki jos olisi pakko valita, kumpi heistä joutuisi vaaraan pudota, se olisi poika eikä hän itse. Tämä sai astella edeltä näissä tilanteissa.
Sama päti mahdollisiin ansoihin – jos hän saattaisi pelastua varmalta kuolemalta riuhtaisemalla pojan vaikkapa seinästä sinkoutuvan myrkkynuolen ja itsensä väliin, uhraus olisi kyllä sen arvoinen. Se oli itse asiassa yksi suurimmista syistä siihen, miksi hän ei koskaan matkustanut yksin. Nuoremmat miehet saivat leikkiä hengellään tyhmän rohkeasti.
”Varovasti yli”, hän kuitenkin herrasmiesmäisyydessään huomautti heidän astuessaan kapealle sillalle. Poika nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.
He tohtivat katsella alas kuilusta vasta päästyään sen toiselle puolelle: pohjasta oli vaikea tunnistaa teräviä kiviä enempää. Karmea loppu varmasti usealle varomattomalle typerykselle.
Kuilun jälkeen odotti kiipeäminen eroosion pyöristämiä kiviportaita ylös. Pelkästään portaiden määrä ei ollut suuri, vaan myös kunkin yksittäisen askeleen korkeus. Näitä portaita ei ollut ainakaan matoralaisten kiivettäväksi tarkoitettu. Kun he saapuivat ylös, olivat patsaat mahtavan näköisiä. Kukin niistä oli ainakin viisi kertaa heidän mittaisensa. Jälleen Äiti Maa puolisoineen sekä, oletettavasti, enkeleistä julmin heidän onneaan vaanimassa.
Aurinkojen aiempi lohduton paahde ja kirkkaus väistyivät lopullisesti; tänne ei päässyt enää pieninkään valonsäde. Kiven sisässä oli sekä viileää että pimeää. Zorak von Maxitrillian Arstein kaivoi repustaan sytytysvälineet ja iski kipinää seinätelineessä seisovaan ikivanhaan soihtupuuhun. Hän ojensi toisen loimuavista soihduista oppipojalle, ja he molemmat jatkoivat uusia portaita syvemmälle maan alle.
Käytävä tuntui loputtomalta. Sen patsaat olivat kaatua päälle. Lukemattomat kummalliset yksityiskohdat kivessä hämmensivät ja hätkähdyttivät. Jälleen kokonaisia seiniä täynnä linnunkasvoisia demoneja ja kirmaavia metsän jäniksiä. Heidän katseensa pysähtyivät uuteen Maan Äitiä kuvaavaan reliefiin. Siinä tämä taas oli, kukkien ja oksien peitossa, täysin pyöreä sädekehä päänsä takana: vastaparina kuunsirppikruunua kantavalle puolisolleen käytävän toisella puolella.
”Poika kulta. Oletko ikinä kiinnittänyt huomiota siihen, miten Äiti Maata kuvataan usein vain ympyrän muotoisella riimulla?”
Oppilas hymähti hiljaa ja lähestyi reliefiä. Valo paljasti hahmon sädekehän pyöreän muodon paremmin.
”Totta kai, mestarini. Joidenkin tutkijoiden mukaan se kuvaa luonnon iäistä kiertokulkua. Kaikki elävä kuolee lopulta ja antaa tilaa uudelle elävälle. Uuden-Uljaan-Suunnan indoktrinoimissa piireissä varmasti ajateltaisiin asia matanuistisen näkemyksen läpi: tuokin ympyrä on vain Suuri Pyörä, jossa kaikkien meidän sielut pyörivät kierros toisensa jälkeen, kunnes Kohtalomme toteuduttua pyörä meidät tyhjyyteen sinkoaa.”
”Hyvä poika”, Zorak naurahti. ”Kelpo ajatus sekin. Mutta tutkijat tai matanuistit, heistä ei meidän tarvitse välittää: mitä sinä ajattelet sen tarkoittavan?”
”Minä ajattelen, että ympyrän pinta on kuva vanhasta maailmasta”, oppipoika sanoi vakavammin. ”Että ennen viisisakaraista tähteä oli maailma hyvin erilainen.”
”Hmm. Mitä tarkoitat?”
”Ehkä etsimme Asorongaa tai Yhtenäisyyden kaupunkia turhaan tästä maailmasta? Ehkäpä Äiti Maa ja Isä Kuu tulivat jostain, missä maa ja taivas olivatkin hyvin toisenlaisia. Jostain, missä maailman reuna ei ole seinä, joka yhtyy taivaaseen. Mutta sekä heidän lapsensa että Suurten Muinaisten perillisten paikka on olla iäti tähden vankeina.”
Zorak oli hetken vain hiljaa, kuunteli vain oppipojan sanoja. Kuin vanha saarnamies, hän mietti. Soihdun valossa tämä yritti vapaalla kädellään maalata ilmaan sellaisia maailmoja, joita he pystyivät vain kuvittelemaan.
”Ajatus on kiinnostava”, Zorak totesi. ”Vaikkakin liippaa huolestuttavan lähellä pyöreä maailma -teorioita, joihin vain älynlahjoiltaan heikot uskovat.”
Oppipoika naurahti kuivasti.
”Todettakoon, että en usko meidän maailmamme olevan pyöreä. Mutta se ei tarkoita, että jokin toinen ei voisi olla.”
”Niin, kai niin voisi olla. Jatketaan.”
Pimeys kävi sielun päälle. Tämä ei ollut ensimmäinen synkkä syöveri, jossa Zorak saati oppipoikakaan oli ollut, mutta tähän asti suurin niistä se oli. Jännitykseen sekoittui epäuskoisuus: voisiko tämä kaikki olla totta? Olivatko he kävelleet valtavaan huijaukseen? Vai saattoiko Äiti Maa todella olla ollut olemassa?
Ja jos oli, niin mitä hänen jälkeläiselleen oli tapahtunut? Voisiko ’tohungain kuningas’ oikeasti olla Valottu? Valon toia oli kautta aikain syttynyt ja sammunut, kaikki lopulta pimeyden nielaisemina.
Zorak puristi soihtuaan tiukemmin. Oppipoika vilkaisi varjoihin, Zorak ei. Jos niitä tuijotti liikaa, näki niissä myös liikettä, jota siellä ei oikeasti ollut. Jokainen, joka tulenliekkiä oli valinnut aikain saatossa kantaa, näki lopulta harhoja. Soihtu kädessään oli helppo nähdä itsensä jumalten sanansaattajana.
”Ei merkkejä ansoista, mestari”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Mutta… täällä saattaa olla jokin meidän lisäksemme.”
”Pimeyttä on turha säikkyä”, Zorak tuhahti. ”Se on aina kanssamme.”
Oppipoika ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Punaiset silmät vilkaisivat hupusta ja katosivat taas sen sisälle.
Soihdut lepattivat valoa ja lämpöä ympäristöön. Patsaiden täyttämä käytävä tiivistyi ahtaammaksi oviaukoksi. Kivisen oven kahvan oli ajan hammas nielaissut ja jäljellä oli vain rosoinen ulkonema, josta tuskin saisi otetta. Mutta oven ja seinän välissä oli juuri ja juuri sellainen aukko, että pitkät pianistin sormet mahtuisivat väliin. Zorak viittoi oppipoikaansa ovea kohti. Oppipojan hymy hyytyi, mutta tämä ojensi mestarilleen soihtunsa ja alkoi urakoida ovea auki.
Raskas kivi raapi vasten kiveä, mutta lopulta antoi periksi. Liekin valo paljasti vaikeasti hengitettävää pölyä ja pienemmän, intiimimmän tilan. Sellaisen, johon murtautuminen alkoi tuntua jonkin pyhän häpäisemiseltä.
Zorak von Maxitrillian Arstein rakasti sitä tuntemusta. Kuolleilla ei ollut oikeutta loukkaantua elävien teoista, ja tällaisen pitäminen pyhänä oli turhaa hurskastelua.
Uuden tilan peräseinällä oli lisää kaiverruksia: kaksi hahmoa, suuri ja pieni, polvistuneena kunnioittavaan asentoon. Koruttoman, pölyisen huoneen keskellä oli syvennys, jossa näytti olevan… painava laatta, kuin jotain peittämään?
Kun he katsoivat tarkemmin, oli laatan pinnassa lisää kaiverruksia: metsän puita, kukkasia, kaniineja, kissapetoja, kavioeläimiä. Lempeä, pitkä hahmo makaamassa kädet rintakehällään, kullattu kantele käsissään. Zorak näki omat kasvonsa heijastumassa laatan pinnasta: se oli jonkinlaista kiiltävää, sileää kiveä. Paljon ympäristöään arvokkaampaa.
”Poika”, Zorak von Maxitrillian Arstein sanoi virnuillen leveästi. ”Me olemme löytäneet hänen lepopaikkansa.”
Poika näytti epäuskoiselta, mutta seurasi mestarinsa askelia lähemmäs.
”Se näyttää hyvin koskemattomalta. Voiko todella olla, että yksikään haudanryöstäjä ei ole päässyt näin pitkälle?”
”Kenelläkään ei ole ollut tarpeeksi vakaumusta”, Zorak hykerteli. ”Auta minua avaamaan se.”
Oppipoika vain tuijotti häntä hetken epäilevänä.
”Mikä hätänä, pelkäätkö kummituksia? Jos ne haluaisivat surmata minut, ne olisivat tehneet sen jo missä tahansa edellisestä kymmenestä haudasta. Tule.”
He kyyristyivät kivipaaden ääreen. Nyt ei mestarikaan voinut välttyä lihastyöltä, vaan tarttui paateen oppipoikansa kanssa. Kaksi skakdia tarttuivat rivakasti laatan sivulta ja alkoivat nostaa sitä kaikkine voiminensa. Heidän oli pakko vetää henkeä, mutta samanaikaisella riuhtaisulla laatta nousi lopulta kokonaan irti ja kalahti kuurouttavan kovasti vasten lattiakiveä. Jotain mureni, ja kivipölyä pöllähti ilmoille.
Se, mitä he luulivat haudaksi, avautui heidän edessään loputtomana kuiluna. Ja kuilu, kuten ne monesti tekivät, katsoi takaisin.
”Ettekö kunnioita kuolleita, skakdit?”
Zorak hätkähti poispäin. Punaisena hehkuvien silmien meri puhui heille haudan sisältä. Äänien kuoro kimpoili seinistä. Sanat olivat kaikki samoja, mutta ääniä oli kymmenkunta: toiset huusivat kuin painajaisesta heränneenä, toiset kuiskasivat korvan juuressa.
”Mitä saatanaa?” Zorak von Maxitrillian Arstein lausui elegantisti. ”Mutta tiedoksesi, varjojen painajainen: en.”
Oppipoika oli kavahtanut täysin vasten seinää. Tajuttuaan, että painajainen haudan pohjalta puhuikin ymmärrettäviä sanoja, uskaltautui tämäkin soihtuineen lähemmäs. Zorak jakoi katseen hänen kanssaan: oliko tämän vainoharha ollut perusteltua? Oliko vilauksia heidän nyt kohtaamastaan hirveydestä kulkenut soihtujen valon rajamailla?
”Niin arvelinkin”, painajainen vastasi. ”Mitä luulit löytäväsi? Jos olet eksynyt tänne asti, tiedät hyvin, ettei mitään ruumista edes ollut haudattavaksi. Niinhän tarina kertoo.”
Olennon pilkallinen sävy kaikui kammiossa. Zorak ei ollut nähnyt tai kuullut milloinkaan sellaista. Oliko tämä hirviö manan majoilta, kuolleiden sielujen kummittelua vai jotain vielä käsittämättömämpää? Hyökkäykseen se ei ollut kuitenkaan käynyt. Ehkä sen kanssa voisi vielä neuvotella?
”Jotkin versiot tarinasta”, Zorak ojensi ja tarkasteli pimeyttä varautuneena. ”Vaan kuinka usein legendojen katakombit todella ovat tarinan kohteiden todellisia hautoja… ja milloin vain muistomerkkejä? Joka tapauksessa, jonkinlaisia totuuksia sieltä voisi uskoa löytävänsä.”
Pienen pienet raajakkeet kurottivat itsensä kuilun reunalta, kuin musta syvyys olisi yrittänyt kiivetä sieltä ulos. Se puhui taas.
”Hauta ei ole kuollutta varten, vaan eläviä. Rakennatte temppeleitä, kivipaasia, kumpuja sekä katakombeja vain uneksiaksenne unta, että jossain on jotain tätä parempaa. Niin myös Maan Äidin seuraajat rakensivat tämän pyhätön kertoakseen hänen tarinaansa… ja herättääkseen toivoa, että se voisi loppua onnellisesti.”
Loputon tumma massa vyöryi ylös hautaa kuin nousuvesi, joka saapui sieltä kammiota täyttämään. Punaiset silmät liikkuivat mielipuolisesti ympäriinsä katsellen sekä Zorakia että hänen oppipoikaansa.
”Mutta hänen ruumiinsa ei täällä lepää, sillä se ei sopisi Kohtalottarien laulamaan lauluun. Sillä on paljon lopullisempia tapoja kuolla kuin kehon, mielen tai jopa sielun kuolema. Myös muisto voi unohtua… tai vääristyä tunnistamattomaksi.”
”Hyvä on, demoni”, Zorak sanoi. Hänen silmänsä pienenivät viiruiksi. ”Osaatko sinä kertoa, mitä Äiti Maalle todella tapahtui?”
”Osaan”, kuoro sanoi rauhallisesti. ”Mutta mikä saa teidät uskomaan, että olisitte sen tiedon arvoisia? Niin rohkeasti olitte valmiina repimään auki Langenneen haudan, mutta mitä varten?”
Zorak naurahti huvittuneesti ja kohensi takkinsa asentoa. Sitten hän veti syvään henkeä ja huudahti:
”Pahoitteluni, demoni – kuinka epäkohteliasta minulta olla esittäytymättä. Minä olen Zorak von Maxitrillian Arstein – tiedemies, seikkailija, visionääri… kulttuurin ja edistyksen mies Zakazin saarelta! Vaikka hirvittävä sisällissota koetteli saartamme, uskon, että voin viedä sen kohti upeaa tulevaisuutta.”
Oppipoika näytti olevan varma, että näki punaisten silmien meressä epäuskoa.
”Ja upea uusi tulevaisuus”, Zorak jatkoi paatoksellisesti, ”se tarvitsee näköalaa. Se tarvitsee rohkeutta. Se tarvitsee jonkun, joka uskaltaa tehdä vaikeita valintoja. En kaihda keinoja viedäkseni maailmaa eteenpäin. Tuhoan viholliseni, jos täytyy. Kaadan kaikki esteet tieltäni. Ja syrjäytän vaikka jumalat valtaistuimiltaan, mikäli se sitä vaatii!”
Hetken hiljaisuuden jälkeen kuoro hymähti kalseasti.
”Zorak von Maxitrillian Arstein, sanot. Minä ymmärrän nimien voiman, skakdi. Niillä voi hallita… ja tämä nimi on melkoinen kruunu otsallasi. Mutta niin se on myös kahle, joka sitoo sinut pyhään tarkoitukseen.”
Zorak kavahti taaksepäin. Muodoton demoni oli vyörynyt osittain ulos haudasta. Se oli jotenkin sekunneissa langennut vasten takaseinää, ja nyt sen silmät tuijottivat myös sieltä.
”Nimillä voi hallita myös muita. Sano ’Syvä Nauru’, mikäli haluat meitä joksikin kutsua. Se on yksi nimistämme.”
”Nimi on perintö”, Zorak sanoi painokkaasti yrittäen olla antamatta muodottoman pimeyden pelotella itseään. ”Minä en ole tämän nimen ensimmäinen kantaja – mutta minä olen se, joka sillä tullaan muistamaan.”
Oppipoika tuijotti olemusta herkeämättä. Tämä keräili itseään ja sanojaan:
”Sanoit, että Syvä Nauru on yksi nimistäsi. Mitä muita niitä on?”
Hirviö hykersi. Zorak von Maxitrillian Arstein puski vilunväreet pois. Aivan kuin hän olisi nähnyt sen mustassa massassa jotain tuttua? Tutut kasvot kamalassa kuoleman kouristuksessa, vielä tutummat kädet sen kaulalla kuristamassa… ei, ei se voinut olla.
”Me jos joku tunnemme tosinimen voiman, skakdi. Sitä sitoo taioista vanhin. Onko loitsua voimakkaampaa kuin tietää asian nimi… siihen on merkitys sidottuna. Siksi mestarisikin varmasti pukeutuu noin mahtavaan nimeen kuin viittaan?”
Katseet lankesivat oppipojasta taas Zorakiin. Tämä otti uhmakkaan askeleen edemmäs, ja katsoi hirviön mustaan syöveriin päättäväisenä.
”Mikä olet, peto?”
”Sanotaanko vaikka, että olen jonkun uni, vaikka se ei kovin hyödyllinen vastaus olekaan.”
”Vaikutat enemmän painajaiselta. Miten niin olet uni, Syvä Nauru?”
Punaiset silmät katsoivat sivulle, ja sen seinää vasten kuroutunut olemus paljasti altaan hieman seinäkaiverrusta. Kankaisiin verhoutunut lempeä pitkä hahmo puolisoineen piteli matoralaisen näköistä pientä olentoa hellästi otteessaan.
”Emmekö me kaikki ole jonkun unelmia? Ettekö myös te ole luojanne uni lihaksi ja vereksi tulleena?”
”… miten kehtaat?”
Pilkkaa, sitä se oli. Joko järjetön holviston hirviö ei tiennyt, mistä puhui tai pahempaa, tunsi Zakazin kansan tuskan ja diasporan ja silti sanoi noin. Niin moni heistä, Zorak mukaan lukien, oli hylännyt Suuren Hengen. Joskin Suuri Henki oli hylännyt heidät ensin antamalla heidät hullun enkelinsä leikkikaluksi.
Harva elävä edes muisti aikaa ennen kuin tappion enkeli oli täyttänyt ilman sekä myrkyttänyt veden ja maan kirouksella, joka oli vääristänyt Zakazin lapset luojansa määrittämästä muodosta. Heillä olisi voinut olla legendojen hopeisia kaupunkeja, häikäisevää arkkitehtuuria, tiedettä ja taidetta ja toivoa. Heillä olisi voinut olla omia unelmia eikä vain enkelten kieroutuneita kutsuja pimeyteen ja verenvuodatukseen.
”En pilkkaa, Arstein hyvä. Mutta puhun hyvinkin totta, kun sanon olevani jonkun uni. Ja uskon, että luomiseen ja unelmointiin tarvitaan aina rakkautta, toivoa ja uskoa. Miksi muuten olisitte Äiti Maan temppelissä, jos ette unelmia seuraamassa, merkityksiä etsimässä? Mahtavia aseita tai arvoesineitä löytäisitte muualtakin.”
Zorak vetäisi syvään henkeä. Hän ei voinut päästää pahaista demonia vaikuttamaan hermoihinsa.
”Jos luulet, että olen erityisen kiinnostunut Ensimmäisen ’perheen’ tarinasta, joudun tuottamaan pettymyksen. Sanalla sanoen pidän rinnastuksia rahien ja kanisterisyntyisten lisääntymisestä… täysin moukkamaisina. Meille on annettu elämä, sielu ja tietoisuuden valo, jotta voisimme jakaa eteenpäin viisautta, totuuksia, liekkiämme. Tarinaamme! Vastenmielinen ajatus, että joku olisi kiinnostunut geneettisen materiansa jakamisesta.”
”Geneettisen materiansa, hahaha. Hah. Harmillinen yksinkertaistus noin häikäisevän terävältä mieleltä. Kai sinäkin koet tarvetta luoda jotain?”
”Koen, mutta se ei kuulu sinulle. Minä… olen täällä, koska tahdon tietää enemmän. Tuskin mikään tarina on vanhempi kuin tohungain kuninkaan tarina. Ja hölmökin näkee rinnastukset useiden matoralaisen legendan vapahtajien välillä. Ensimmäinen poika, Valottu, musta vapahtaja.”
”Punainen Mies”, varjo lisäsi, ja Zorak hämmentyi.
”Ehkä niin. Mitä voit kertoa hänestä, Syvä Nauru?”
”Hän ja minä olemme yhtä.”
Varjon reunat kietoutuivat kaiverroksessa olevaan toiveikkaaseen, pakarikasvoiseen matoralaiseen.
”Valehtelet”, Zorak tuhahti. ”Ei sinun kaltaisesi voi ymmärtää mitään sellaisesta.”
”Uni kaipaa myös uneksijan, Zakazin Zorak. Ja tässä maailmassa Ensimmäinen poika oli myös ensimmäinen, joka meidät uneksi.”
Järjettömiä sanoja järjettömältä pedolta.
”Miten niin tässä maailmassa… oletko jostain muualta?”
”Kaikki aikanaan, Zorak. Rakas kuulapseni… on unelmoija, mutta myös unista kaunein itse. Me ruokimme häntä, ja hän meitä. Oli aika, jolloin olimme erilliset – ennen kuin Kuninkaamme solmi sielumme iäksi punaisella langallaan. Vaan tuskin Kuningas tiesikään sytyttäneensä samalla sinisen vapauden liekin, joka voisi kasvaa Kuninkaankin loimua suuremmaksi. Niin kaunis on uni Kuulapseni, minun Punaisen Mieheni, että koko maailmalla on hänelle pyhä tarkoitus.”
Kuin pienten jalkojen kipityksen saattamana musta massa hyökyi aivan heidän eteensä. Zorak ei tehnyt siirtoakaan väistääkseen. Jos olento olisi halunnut väkivaltaa, se olisi valinnut sen jo.
”Mitä te haluaisitte hänen olevan?”
Zorak ei halunnut antaa juonikkaalle olennolle liian helppoa vastausta. Hänen yllätyksekseen oppilas kuitenkin puhui:
”Voisiko hän olla Valottu… tai opastaa meidät tämän luokse?”
Zorak pöyristyi ja ärähti oppipojalleen. Hän oli avaamassa suutaan käskeäkseen tätä pysymään hiljaa, mutta Syvä Nauru ehti puhua ensin. Sen julma ja kaiken yli puskeva kuoro voitti aina.
”Totta kai, ystävä. Haluatko puhua hänelle?”
”Minua kyllä kiinnostaisi”, oppilas sanoi. Tämä hymyili leveämmin, vaikka hikikarpalo valui tämän ohimolla. ”Olisi… kunnia paistatella sellaisessa valossa.”
”Voitte kohdata, jos niin haluatte. Niin paljon kuin hän on minä ja minä olen hän, voimme unelmoida yhdessä paremmasta maailmasta.”
”Sellainen unelmointi kiinnostaisi minuakin. Olen mestarini nöyrä oppipoika, mutta voit kutsua minua –”
”Poika kulta”, Zorak keskeytti. ”Älä astu vanhempasi varpaille.”
Hän astui Syvän Naurun ja oppilaansa väliin ja irvisti vihaisesti. Kuinka tämä kehtasikaan yrittää kuiskia hänen ohitsensa, korruptoida tahrimatonta mieltä.
”Kuuntele itseäsi, demoni. Mikä sinä edes olet, paitsi paha uni ja huono ajatus? Sinä olet ottanut vain itseäsi kauniimman idean, louhinut sen ontoksi ja asutat sen lihaa. Luuletko, että minun pitäisi uskoa sanaakaan, mitä minulle sanot? Luuletko, että uskon sinun kaltaisesi hirvityksen voivan johtaa meidät Valotun jäljille?”
Zorak veti hattuaan syvemmälle päähänsä ja tarttui rivakasti oppilaansa olkapäästä.
”Me lähdemme nyt!”
Ilkikuristen naurujen hiljainen kuoro seurasi Zorakia, kun hän alkoi riuhtoa oppilastaan perässään pölyisiä käytäviä pitkin.
”Sulje vain silmäsi minulta, Zorak von Maxitrillian Arstein. Mutta et voi kieltää itseltäsi sitä, mitä näit.”
Zorak tuhahti. ”Hyvästi, hirvitys!”
Syvän Naurun viimeiset sanat tulivat hyytävien kuiskauksien kaikuna heidän perässään holvikäytäviä pitkin:
”Kun vielä vaivut uneen, työni jatkuu. Mitä näit noissa silmissä, kun puristit viimeisen valon pois niistä?”
”OLE HILJAA!” Zorak huusi. Hän puristi oppipoikaansa olkapäästä ja raahasi tätä pois punasilmien hehkusta. Vastalauseet jäivät kuulematta, kun kiihkon ja raivon valtaama skakdi paini toisen pimeydestä ja pölystä taas aurinkojen valoon.
Sademetsän painostava ilma tiivistyi iholle. Oppipoika tuli töytäistyksi maahan ja ähkäisi turhautuneena. He olivat jälleen notkelman reunalla, kuilun äärellä ja kivisillan edessä. Puuhkuen ja puuskuttaen Zorak nojaili puuhun aivan rotkon juurella ja tasasi hengitystään.
”Minua ei ole ikinä loukattu noin”, hän tuhisi. ”Ja sinäkin! Toivoton pojankloppi, annoit itsesi tulla sen vieteltäväksi. Kuunnella nyt irvikuvan valheita. Olitko valmis myymään sielusi, typerys?”
Oppipoika oli polvillaan maassa. Painiskelu oli jättänyt hänen käsiinsä muutamia nirhaumia. Aurinkovaatteen punainen huppu oli valahtanut alas ja paljasti oppilaan niska-alueen hirvittävät sota-arvet. Tämä nykäisi hupun taas yllensä ja ponnisti itsensä pystyyn.
”Minä kuulin mahdollisuuksia, mestari”, tämä sanoi lempeän rauhallisesti. Tuo seesteisyys sai Zorakin vielä entistä enemmän suunniltaan.
”Järkiheitto laukunkantaja! Olisitko valmis heittäytymään hirviön syötäväksi? Luulin sinusta parempaa.”
”Ei, ei, ei, oi mestarini, ettekö ymmärrä? Ettekö näe paralleelia Tulentuojan tarinaan? Ettekö näe, että olette osa mahtavaa narratiivia, joka on teitäkin suurempi? Se ojentaa teille kätensä historian kirjoilta, mutta ette vain ole vielä tarttunut siihen!”
Zorak kiristeli hampaitaan. ”Mitä mahdat sopertaa, arpeutunut?”
Oppipoika huokaisi syvään.
”Laskeuduimme muinaiseen hautaan, ja muodoton musta pimeys oli valmiina ojentamaan meille avaimet ikuiseen mahtiin. Tahtipuikon, jolla kohtalo taipuisi edessämme. Aivan kuin se tai sen kaltainen kerran tarjosi Xian Tulinoidalle. Eikö tämä merkitse teille yhtään mitään?”
Zorak hohotti syvältä vatsalaukustaan.
”Tulinoita? Anna minun nauraa. Typerä lortto, joka päätyi varmasti vain polttamaan näppinsä. Hölmö narratiivi, jolla Xia hallitsee maailmaa. Tunnistaisit ansan, kun näet sen! Totta kai tämä muistuttaa sitä, näinhän kaikki ansat alkavat! Saat heittäytyä pirun kitaan heti, kun tahdot; minä palaan Danmariaan löydöksieni kanssa ja sitten tuon koko steltiläisen arkeologisen yhteisön mukanani raastamaan tästä paikasta sen vähäisenkin kullan ja kunnian, mitä siitä on jäljellä.”
Oppipoika pysähtyi aloilleen. Tämän hymy oli hyytynyt.
”Pyydän teitä harkitsemaan uudestaan, mestari.”
”Miksi muka?”
”On… jotain siinä tabletin sirpaleessa, jota ette ole vielä ehkä… osannut arvostaa. Antakaa kun näytän.”
Typerä poika. Ehkä se tulisi tyytyväiseksi, jos saisi hetken yrittää päteä. Zorak kaivoi kääreen laukustaan, ja poika käveli aivan hänen eteensä vastaanottamaan sen. Tämä ei kuitenkaan vaivautunut edes avaamaan sitä, vaan kylmän tyynesti sujautti sen taskuunsa. Zorak tuijotti poikaa häkeltyneenä.
”Kuules, valuaivo, jos aiot jäädä tänne kaivelemaan niin otan kyllä loput juomavedestä aivan itselle-”
”Kiitos kaikesta, mestari”, oppipoika sanoi ja töytäisi hänet rotkon reunan yli.
Kun Zorak von Maxitrillian Arstein VII putosi kohti terävää kivikkoa, hän ei ehtinyt edes katua montaa asiaa. Mutta yksi niistä, mitä hän ehti, oli se, että hänellä ei ollut selkeää perillistä mittavalle määrälle omaisuuttaan hajautettuna pankkeihin ympäri Steltiä ja Xiaa. Se paperityö oli jäänyt harmillisen kesken.
Harjarikon skakdin hymy hyvästeli hänet kuilun loittonevalta reunalta ja saattoi hänet seuraavaan paikkaan. Siellä odottaisivat ne kasvot, jotka hän oli omin käsin kelmeiksi kuristanut.
Illan pimetessä raatokärpäset herkuttelisivat jo hänen haljenneella kallollaan. Oppipoika laskeutuisi taas pimeyteen ja tekisi sopimuksen menneen maailman demonin kanssa. Kumpikaan heistä, skakdi tai demoni, ei kertoisi toiselle koko totuutta. Mutta molemmat kyllä tiesivät, minkälaisen sielun kanssa työskentelivät.
Yhtä kaikki Zorak von Maxitrillian Arsteinin työ jatkuisi. Mutta nyt oli vihdoin syttynyt uusi valo, jota hän seuraisi tähtiin asti.
