Le-matoran asteli pitkin oransseista kivistä ladottua kujaa. Hän kantoi yhdella olalla reppua ja hyräili nykivää sävelmää. Hiekanvärisestä kivestä rakennetut talot seisoivat vieri vieressä kujan kummallakin reunalla. Rakennuksien päällä oli terasseja, joihin avautui ovia ylemmistä kerroksista. Kulkija heilautti kättään toiselle matoralaiselle, joka kasteli terassiviljelmiä lommoisella peltikannulla.
Kulkija kääntyi risteyksestä ja saapui pienelle aukiolle, jonka laidalla oli avaramman näköinen rakennus, jonka edessä oli pitkä ja leveä tiilillä ladottu katos. Sisältä kuului puheensorinaa ja aterimien kilinää. Edessäkin oli pöytiä; yksi oli aurinkoisella kivetyksellä katoksen edustalla. Pöydän ääressä istui neljä matoralaista. Nämä olivat rentoutuneista asennoistaan päätellen jo syöneet, mutta kullakin oli vielä teekuppi edessä. Pöydällä oli rinkeleitä, yksi istujista poltti piippua.
”Ah, Jegev”, sanoi piippua polttava ta-matoran. ”Teetkö pienen esiintymisen?”
”Toki”, vastasi Jegev, kumarsi lyhyesti joukolle ja istui pitkälle penkille. Teenjuojat tervehtivät samalla eleellä. Ta-matoran työnsi tulokkaalle eteen paperin ja kynän. ”Saat olla kauppias.”
”Eksoottinen rooli”, sanoi Jegev ja luki lomakkeen nopeasti. Hän teki muutamia merkintöjä ja ojensi sen takaisin. Ta-matoran raapi leukaansa, lisäsi vielä muutaman merkin ja ojensi takaisin.
”No niin. Kahu-Nui, Jöb ja Groszexk astuvat sisään. Kauppa on täynnä puisia hyllyjä, joissa on monenlaista tavaraa. Tila on aika korkea, ja ylimmille hyllyille pääsee tukevan näköisillä tikkailla. Pöydällä on öljylamppu ja pienistä ikkunoista tulee myös vähän valoa sisään.”
”Onko siellä aseita?” kysyi onu-matoran. ”Ja paljonko meillä onkaan rattaita?”
”Mulla on kaksisataakakskyt ratasta”, sanoi rinkeliä mussuttava ko-matoran.
”Heitä tarkastelu”, sanoi ta-matoran.
Ko-matoran otti pöydältä koristeellisen, geometrisen kiven ja heitti sen pöydälle. ”Kaks. Matalauta.”
”Et näe oikein mitään. Kaupassa on pimeää, ja tulit juuri sisään aurinkoiselta kadulta.”
”Hö. Muthei, minullahan on hyvä hajuaisti. Saanko heittää uuden tarkastelun, edulla?”
”Okei, heitä vaan”, sanoi ta-matoran ja pyöräytti silmiään.
”Olen zyglak”, sanoi onu-matoran ylpeänä, vastoin empiiristä todistusaineistoa.
”Oletko Groszexk?” kysyi Jegev.
”Eikun Povori on Groszexk. Se on Hordika-lohikäärme.”
Hiljaa ollut po-matoran näytti paperille piirtämäänsä kuvaa. ”Olen Hordika-lohikäärme-ristiretkeläinen”, tämä sanoi toteavaan äänensävyyn.
”Minä olen Jöb”, nyökkäsi onu-matoran. ”Sekin on ihan hyvä zyglak-nimi.”
Noppa lensi taas, ja uudestaan. ”Kaheksantoista!”
”Haistat pölyä, ja rautaa, joka voi olla aseista, tai sitten jostain muusta, emt. Ja haistat happoa, joka on varmaan jonkinlainen happokeihäs, mutta sitäkin on vaikea sanoa, kun et näe mitään. Jegev?”
”Mitäs tämä on, kaksi liskohirviötä kunniakkaassani kaupassani? Oletteko tulleet ryöstämään myynnissäni olevat tuotteeni, jotka kuuluvat minun omaisuuteeni? Te katalat!” lausui Jegev paatokselliseen sävyyn.
”Meillä on rahaa”, sanoi niin kutsuttu Jöb.
”Ooh! Minä en muuta rakastakaan kuin rahaa!” vastasi Jegev ja hieroi käsiään yhteen. ”Mikä Gortt on? Kahu-Nui?”
”Mä olen ilman toa, mutta osaan muuttua linnuksi! Betem sanoi, että on parempi, jos ei olla kaikki jotain liskohirvilöitä”, vastasi ko-matoran.
”Voitte te olla, mutta näin tulee kenties kiinnostavampia interaktioita”, vastasi Betemiksi esitelty ta-matoran. ”Hmm, Jöb ja Groszexk, heittäkääpä ketteryys.”
Nopat kilisivät. Jöb heitti viisi ja Groszexk neljätoista.
”Kahu-Nui tarkoittaa niin kuin isoa kotkaa”, totesi Gortt Jegeville. ”Mikä sä muuten olet? Pitääkö heittää tarkkailua?”
”No ei, siinä se on edessä, näet sen normaalisti”, sanoi Betem.
”Paitsi Jöb ei nää mitään”, sanoi Gortt.
”Olen steltin aristokraatti, ja minulla on sellainen rusetti kaulassa, ja monokkeli”, sanoi Jegev.
”Ja kun Jöb heitti vaan vitosen, niin sen häntä osuu vahingossa semmoiseen telineeseen missä on kauppatavaraa ja ne kaatuvat kaikki lattialle”, sanoi Betem, joka ikään kuin johti tilannetta.
”Tänään tulee kyllä harvinaisen surkeita lukemia”, puisteli Jöb päätään.
”Sinä roisto! Pilaat kauppani ja tuhoat vielä kalliita tuotteitani! Varo, sillä minä aion kutsua paikalle kaupunginvartioston, joka vie sinut vankilaan, josta et pääse pois, sillä olet tehnyt rikoksen ja rikkonut lakia ja turmellut omaisuuttani!” kivahti Jegev.
”Kukas tuolta tulee?” kysyi Gortt, eli Kahu-Nui.
”Mistä?” kysyivät muut yhteen ääneen.
”Kadunkulmalta, tässä todellisuudessa”, sanoi Gortt avuliaasti.
”Oho, Neppa! Matkaaja palaa kotiin!” huusi Jegev iloisesti.
Kapeaa katua saapui ga-matoran, jolla oli harteillaan vaalea kaapu. Tulija talutti nyörissä keskikokoista norsua, jonka selässä oli monenlaista pakkausta ja säkkiä. Neppa näytti hyväntuuliselta, joskin väsyneeltä. Gortt ja Povori liukuivat alas penkiltä ja katosivat rakennuksen sisään; he palasivat tuossa tuokiossa. Povori toi ämpärillisen raikasta vettä suoraan kaivosta ja toisen täynnä hedelmiä ja tarjosi niitä norsulle. Gortt kantoi viinikannua ja isoa lautasellista höyryävää, mausteisen tuoksuista muhennosta.
”Kiitos”, sanoi Neppa ja istui penkille. ”Mukava olla taas täällä.”
”Minäkin haen annoksen”, sanoi Jegev. ”Olin päivän louhoksella. Otti voimille, vaikka tuskin samalla tavalla kuin sinulla.”
”No, olen viimeiset kaksi viikkoa lähinnä istunut, välillä kävellyt ja toisinaan soutanut”, sanoi Neppa. ”Vaikka ottaahan tuo koville eri tavalla.”
Alussa ga-matoran keskittyi vain työntämään muhennosta suuhunsa. Norsu joi antaumuksella ja siirtyi sitten hedelmien pariin. Muut katsoivat uteliaina sen pakkauksia. Jegev palasi sisältä ruokalautasen kanssa.
”Padam-padam-päivä”, sanoi Jegev onnellisena. ”No, mitäs uutta avarasta maailmasta?”
”Yhä pohjimmiltaan rikki ja valheelle rakennettu”, vastasi Neppa pyyhkien suunpieliään. ”Hyvää tämä.”
Hän kiinnitti huomiota pöytäkumppaneihinsa, jotka eivät meinanneet saada silmiään irti norsun kantamuksista. Maailmanmatkaaja siemaisi vielä pitkästi teekupista. ”Mitähän Punainen Mies sanoo kärsivällisyydestä?”
”Jos vaan kerrot että löysitkö ne”, sanoi Povori anelevasti. ”Kahden uusimman setin korttitaulut…”
”Ja uusimman painoksen sääntökirjan”, jatkoi Betem.
”Pelko pois”, nauroi Neppa. ”Meillä on molemmat, ja pääsin veneessä istuessani jo puoleen väliin painolaatan kaivertamista korttitaulusta. Boostereita saa nykyään jo Howai Nuilta yhdestä pikkuisesta liikkeestä, mutta täysi tieto koko seteistä löytyi vasta Karapakiasta. Minulla oli runsaasti aikaa kaiverrella niitä veneessä istuessani. Ja sääntökirjakin löytyi.”
”Pliis?” kysyi Betem.
”Älä sitten tahmaa sitä kastikkeella, kun se on vielä ainoa kappale.” Neppa asteli norsun luo, taputti tätä kärsään ja noukki satulalaukusta ison kovakantisen kirjan. Sen kannessa toa-soturi hyppi laavaputouksen keskellä ja oli lyömässä ilkeää makutaa pitkällä miekalla. Kuiluja ja Kanohi-lohikäärmeitä, luki kiiltävin kirjaimin kannessa. Kuudes painos.
”Se on upea”, sanoi Betem ja hypisteli sivuja. ”Aloitan ensimmäisen kopion tekemisen jo tänään.”
”Jep. Ja tässä on korttitaulut Povorille. Kirjoitin jo muistiin vähän ajatuksia kuutiosta. Mustapunainen on vahvin. Voidaan hioa niitä yleisyyksiä. Ehdin kaivertamaan jo tavallisimman kortit, niin niitä voi alkaa painamaan. Niitä tarvitsee kuitenkin eniten. Vietkö laatatkin painotalolle?”
Povori nyökkäsi ja selasi kopionippua, jonka avulias peliluolan pitäjä oli tulostanut Neppalle kaukana Karapakiassa. Setit oli julkaistu jo puoli vuotta sitten, mutta näin etelässä kukaan ei ollut niitä vielä nähnyt.
Jegev katseli nippua Povorin olan yli. ”Miksi tuoli on kulkuneuvo?”
”Se ei ole oleellista. Oleellista on se, että se on ilmainen!” sanoi Povori ihastuneena.
”Kaikki ne on ilmaisia, senkun painat menemään”, vastasi Jegev.
”Eikun pelin sisällä. Hinta on pyöreä nolla.” Maksun konsepti oli useimmille kaupunkilaisille tutuin juuri erilaisten pelijärjestelmien jännittävänä sääntökomponenttina.
Neppa kaivoi laukusta vielä pienen kangaspussin ja nakkasi sen pöydälle. Nauha oli löystynyt ja pussin suusta putosi oransseille katukiville kaksi syvän sinisenä kiiltävää safiiria. Sisällä oli useita enemmän.
”Onko joku teistä menossa temppelille? Nuo voisi viedä takaisin”, sanoi Neppa taputtaen norsun kärsää.
”Ei kai. Mutta joku sisällä varmaan on, joten vien ne tiskille”, sanoi Jegev, korjasi lautaset ja heitti pussukan niiden päälle. Sinisiä kiviä löytyi louhokselta, jossa kaupunkilaiset hakkasivat kiveä rakennuksia varten. Niitä kertyi vuosikymmenessä yksi tai kaksi, ja ne oli tapana viedä temppelin edustalla oleviin maljoihin, sillä ne olivat kauniita katsella. Ulkomaalaiset olivat niistä oudon kiinnostuneita, joten maailmanmatkaajat ottivat niitä mukaansa. Niiden jakaminen vastapalveluksena sytytti ulkomaalaisten silmiin oudon kiihkon, ja myös näiden luonne tuntui muuttuvan – joskus avuliaaksi ja kiitolliseksi, joskus levottomaksi ja pälyileväksi. Sentään ne auttoivat maailmanmatkaajia saamaan tarvitsemansa; muuten ulkomaalaisten kanssa toimiminen oli yleensä hyvin hankalaa. Kellekään ei ollut ikinä selvinnyt, mikä oli kivien vaikutuksen taustalla: ne eivät olleet oikein hyödyllisiä mihinkään.
Neppa istui penkille varjoon, oikaisi jalkansa ja asetti kätensä päänsä taakse. Hän antoi ruoan asettua vatsaansa ja katseli sinisellä taivaalla liitäviä merilintuja. Ulkomailla oli kiinnostavaa käydä, ihmetellä uusia jokisuistoja, ennennäkemättömiä purjealuksia, vieraita taloja ja puukujia, makuja mausteista, joita täällä ei kasvanut. Mutta silti mikään muu paikka ei ollut sellainen kuin koti. Muissa paikoissa oli aina taustalla paine, epämukava painon tunne hartioilla ja kallonpohjassa. Eikä se johtunut vain vieraudesta tai tottumattomuudesta. Neppa näki sen kaikkien ulkomaalaisten silmissä, kuuli puheiden taustalla ja luki rivien välistä. Jotkut tunnistivat sen. Jotkut harvat jopa tunnustivat sen, mutta hyvin harva uskalsi yrittää tehdä asialle mitään. Moni upotti sen vitseihin ja meteliin, osa pulloon. Aamulla lähes kaikki palasivat ruotuun.
Neppa oli hetken vain hiljaa.Väkeä purkautui ulos keskuskeittiöstä. Osa jäi rapsuttamaan norsua. Toiset lähtivät kohti yläkaupunkeja, toiset suuntasivat illaksi louhokselle tai kehräämöön. Kaukana yläpuolella aurinkojen valo kiilsi kupoleissa ja kalliotornien koskemattomissa, ajan ja tuulen kaivertamissa kyljissä.
”Loput laukut on lähinnä niitä, mutta olen kuunnellut ehkä neljäsosan”, hän vastasi viimein.
”Yllätyksiä luvassa siis”, vastasi Jegev solidaarisesti.
”Aivan takuulla.”
”Saanko katsoa?”
Neppa hymyili silmät kiinni. Kaikki olivat aina samanlaisia. Jotkut vaan esittivät kärsivällistä pidempään. Mutta miksi turhaan? Pitihän elämässä olla yllätyksiä.
”Veli hyvä, ne ovat yhtä paljon sinun kuin minunkin, ja yhtä vähän.”
”Tattista”, sanoi Jegev, liukui alas penkiltään ja siirtyi availemaan kantolaukkuja. Norsu oli laskeutunut vatsalleen sulattelemaan ruokaansa. Se katsoi Jegeviä suurella silmällään ja tunnusteli tämän naamiota kärsänsä kärjellä.
Le-matoran kaivoi esiin neliönmuotoisia pahviläpysköjä ja pienempiä muovirasioita. Hän yritti saada selvää tarkoituksellisen epäselviksi väännetyistä ympyrän- ja kuusikulmionmuotoisista kirjaimista ja huolimattomasti lyijykynällä kirjoitetuista etiketeistä. Sinkkuja oli melkein neljäkymmentä ja kasettejakin toista tusinaa. Muutama nimi oli tuttu, suurin osa aivan uusia.
”Jos haluat ottaa tirsat, niin voin mennä etukäteen pistämään nauhoja valmiiksi”, huikkasi Jegev Nepalle.
”Olen ok, mennään vaan”, sanoi Neppa. ”Viedään iso kaveri ensin laguunille. Kaipaa varmaan perhettään.”
Jegev työnsi äänitteet takaisin norsun laukkuun. Nepan noustessa ja venytellessä eläin ymmärsi yskän, kohottautui jaloilleen ja päästi matalan törähdyksen, joka tärisytti kattotiiliä. He lähtivät aukiolta jyrkästi alaspäin viettävää kujaa, toinen iltapäivän auringoista paistoi vastaan lännestä. Välillä he kulkivat portaita, joita norsu laskeutui rauhallisen varovaisesti siirtämällä yhtä jalkaa kerrallaan alemmalle askelmalle. Vastaantulijat pysähtyivät tervehtimään ja taputtamaan norsua, joku tarjosi parvekkeelta porkkanoita. Muutaman kaltevan korttelin jälkeen kaupunkirakenne hajaantui. Kolmikko ohitti iltavalossa kylpeviä viinitarhoja ja pysähtyi juomaan sadevesitynnyristä. Rinteessä oli kaalipelto, jota reunustavissa auringonkukissa mehiläiset pörräsivät. Tie muuttui laattakivetetyksi poluksi, jonka ympärillä solisi puro.
Lännenpuoleinen laguuni oli pienempi kuin satama, johon Neppa oli tänään saapunut. Po-matoran nosteli talikolla heinäpaaleja vankkureista, Jegev meni avuksi. Aallonmurtajan takana näkyi kaksi palaavaa kalastusvenettä. Laguunissa vilvoittelevat norsut törähtivät tervetuliaissanoja kaupungista laskeutuneelle juhdalle, ja pari nuorta eläintä juoksi törmäillen rantaruovikosta vastaan. Neppa irrotti norsun hihnan ja kantolaukut ja kantoi ne lämpimänkeltaisella lampulla valaistuun tallirakennukseen; näin etelässä ilta hämärtyi nopeasti. Hän palasi pihalle kantaen kahta matoran-kokoista selkäreppua, jotka oli tehty paksusta oranssiksi värjätystä pellavasta. Ne olivat täynnä ja painavan näköisiä.
Neppa ja Jegev heilauttivat kättään norsuille ja po-matoranille ja lähtivät etelänpuoleista polkua kohti yläkaupunkia. Reitti mutkitteli ensin vesirajassa. Ylhäällä rinteeseen rakennettujen talojen valopisteet heijastuivat tummasta vedestä. Matkan varrella he ottivat kalastuslaiturin partaalla olevasta telineestä kuivatut kampelat iltaa varten evääksi. Polku kääntyi vasemmalle rinteeseen, ja kilometrin käveltyään kaksikko nousi kallioon hakattuja portaita esikaupunkiaukiolle, jonka yöperhosia houkuttelevien lyhtyjen valossa potkittiin palloa.
He istuivat hiljaa aukion reunalla lepuuttaen jalkojaan, kunnes kirskuna ja kolina ilmaisivat köysiradan vaunun saapuneen yläkaupungista. Se oli ruosteinen ja natiseva, mutta toimi suhteellisen moitteettomasti. Oikeastaan Jegev muisteli pelkästään ilolla sitä yhtä kertaa, kun vaijeria kelaava höyrykone oli tyystin hajonnut ja jättänyt hänet ja pari muuta kaupunkilaista killumaan korkealle kaupungin yläpuolelle. Aurinko oli laskenut, kuu oli noussut saaren ylle ja taas laskenut. Noustessaan kyytiin he olivat olleet vain hyvänpäiväntuttuja, palatessaan heitä oli yhdistänyt side, jota ei helposti rikottaisi. Onneksi heillä oli ollut evästä ja pullo mukana. Ja pelikortit.
Tällä kertaa ongelmia ei tullut. Vaunusta kipusi ylös harvahampainen vanhus ja pari katukoiraa. Neppa ja Jegev istuivat kuluneille puupenkeille. Muita matkustajia ei tullut, mutta yksi pallonpotkijoista antoi heille laatikollisen sitruunoita vietäväksi yläkaupunkiin. Neppa sulki oven ja kilautti kelloa. Vaunu nytkähti liikkeelle ja kohosi radallaan kohti lounaassa kohoavaa harjannetta, jonne yläkaupunki oli rakennettu. Vuosia – ehkä vuosisatoja – sinne oli päässyt vain rinnettä mutkittelevia portaita. Kauan sitten oli rakennettu tavaran kuljettamista varten iso vinssisysteemi, minkä jälkeen myös yläkaupunkiin oli voitu rakentaa hiekkakivestä. Vuosien saatossa pystysuuntainen hissi oli saanut tuekseen köysiradan, joka yhdisti yläkaupungin suoraan keskustaan.
Vaappuvan matkan päätteeksi vaunu kolahti laituriinsa. Ylhäällä oli viileämpää, mutta yö oli tyyni. Alapuolelle levittäytyi pienten lämpimien pisteiden valomeri. Kaupungin äänet hukkuivat höyrykoneen puksutukseen. Konehuoneen ovella piipullisella oleva onu-matoran vilkutti heille laiskasti. Jegev jätti sitruunat katoksen alle. Vaijerin hihnapyörä nytkähti taas liikkeelle ja vaunu liukui tyhjänä takaisin alas.
Harjanne jatkoi kaartaen etelään, ja kävi muutaman sadan metrin päässä liian jyrkäksi rakentamiselle. Noilla kallioilla pesivät vain kiislat ja merikahut, eikä yksikään matoran ollut tiettävästi koskaan kiivennyt sinne. Ennen pitkää kallioharjanne leventyi, ja siihen oli hakattu ammoisina aikoina leveät portaat. Temppeliä kaupunkilaiset olivat rakentaneet silloin, kun oli kiinnostanut, mutta vuosikausien työn tulos oli siitä huolimatta komeaa katseltavaa – myös nousevan kuun valossa. Kaupunkilaiset tiesivät sydämessään, että Pyhään kurkottava työ oli aidoimmillaan silloin, kun kukaan ei siihen pakottanut.
Temppeli ei ollut valmis, eikä se tulisi koskaan valmiiksi. Matoralaisia saapui kapseleissaan saarelle silloin tällöin, ja joskus harvoin joku ulkomaalainen halusi muuttaa kaupunkiin. Olisi ollut väärin jättää heidät, tulevat sukupolvet, suuren työn ulkopuolelle. Työtä aina riitti: talvimyrskyjen jälkeen jadekivinen kupoli vaatisi kunnostusta; eteishalli näyttäisi kenties mukavammalta kaiverretuin pylväänjalustoin, ja suihkulähteen kastelukanavan muoto olisi jonkun toisen mielestä elegantimpi puolikaarevana. Muun työn ohessa osallistuminen Temppelin rakentamiseen toi elämään miellekkyyttä, ja samalla se muistutti kaupunkilaisia siitä, mitä ei pitänyt unohtaa: sitä, keitä he olivat ja mitä he eivät olleet. Ja ennen muuta se muistutti Vitsistä.
Kaupunkilaiset eivät voineet ylpeillä omaisuudellaan, valloituksillaan tai teknologiallaan. Mutta he saivat suurta, sydäntälämmittävää riemua siitä, että vaikka Suur-Athin kirkko pohjoisessa oli paljon korkeampi, mahtavampi ja hallitsevampi kuin heidän jadekupolinen temppelinsä, oli heillä jotain, mitä pääpaikka vain väitti säilyttävänsä holviensa kaikkein pyhimmässä. Kirkko oli ottanut Mielen Isän kasvojen sirun menettämisen niin raskaasti vain siksi, että se oli paljastanut heidän oman tekopyhyytensä. Pyhä Äiti oli tosiaankin sokea joillekin asioille.
Vain kaupungin vanhimmat asukkaat muistivat Vitsin toteuttamisen, ja tarinaa siitä kerrottiin nurkkapöydissä ja liesien äärellä uudestaan ja uudestaan, ajasta aikaan. He olivat riskeeranneet henkensä ja uskonsodan syttymisen, mutta syystä tai toisesta kirkko oli päättänyt lakaista asian mahdollisimman hiljaa maton alle. Kirkkoisien mielestä tapaus oli enimmäkseen kiusallinen; kaupunkilaisten mielissä se oli kunniakas ja hyvin, hyvin huvittava.
Siellä se pyöri tälläkin hetkellä, metrin verran ilmassa suuren kupolin polttopisteessä. Neppa ei tiennyt, kuvitteliko hän vai erottuiko Temppelin pienissä ikkunoissa heikko sininen hohto, ajatusta häilyvämpi. Temppelin ovet olivat auki, ja sirua kiersi maailman monimuotoisin ja -ilmeisin patsasgalleria. Hahmoja oli veistetty hiekkakivestä ja jadesta, niihin oli upotettu sinisiä jalokiviä ja vaaleita kvartsikiteitä. Osa oli puhallettu lasista tai vuoltu puusta, jokunen oli jopa kudottu kalaverkoista ja kaikesta roinasta, mitä saarelle oli ajatunutkaan. Osa näytti humoristista käsimerkkiä. Lähes kaikki virnuilivat – osa ovelasti, osa hyväntahtoisesti kuin suuren ja herkullisen aterian päätteeksi. Veistoksista erottui kaksi toistuvaa hahmoa, joskin osa näytti näiden kahden välimuodolta tai yhdistelmältä. Oli Varas, itse Athin varjonkantaja ja kuolevaisten suojelija, suurivatsainen ja hehkuvasilmäinen, joka hengittäisi sisäänsä kuolleiden sielut ja kantaisi nämä Tyhjyyden porteille, pois Punatähden ikuisesta piirileikistä. Ja oli Poika, Hatar Atheon, kirkon unilukkari ja johdattaja. Ath ei ollut antanut maailman lapsille vapautta vain, jotta nämä astuisivat vapaaehtoisesti kirkon kahleisiin. Punainen mies olisi nouseva järjestystä vastaan. Kun aika oli oikea, tapaisivat Hatar ja Atheon tyhjyyden portilla ja polttaisivat pois mielen ja sielun kahleet, aineellisen ja aineettoman maailman loputtoman raskaan taakan.
Se olisi toinen Vitsi. Kukaan ei olisi nauramassa, mutta toisaalta, se oli koko homman juju.
Neppa ei ajatellut sitä kulkiessaan loppumatkan äänihuoneelle. Hatar Atheonia eivät kiinnostaneet palvontamenot tai rukoukset. Tärkeää oli muistaa – ja muistaa, että tekopyhyys vaani jokaisen oven takana. Kiintyminen maailmaan oli vankeutta. Kiintyminen elämään oli omistamista.
Sisällä paloi lyhty, ja vaimea hurina kantautui etuhuoneen aukinaisesta ikkunasta kujalle. Jegev astui sisään ensin ja jätti reppunsa seinää vasten. Vanha ko-matoran puuhaili metallisen rukkia muistuttavan vehkeen parissa, joka pyöri polkimen tasaiseen tahtiin.
”Iltaa teille”, sanoi matoran. ”Unettomina yövuoroon tulossa? Nuorena sitä jaksaa.”
”Meillä on uutta levitettävää”, vastasi Jegev. ”Neppa palasi avarasta maailmasta.”
”Terve, Komprad”, sanoi Neppa ja istahti puulaatikon päälle. ”Meillä onkin täytettä nauhoille. Miten kone pelittää?”
”Hyvin, kiitos kysymästä… raaka-aineen laatu huomioon ottaen! Vartha kertoi, että pohjolassa Xian saaren lähellä on sellainen iso jätepyörre, mikä on täynnä muovia, valtava lautta sitä kelluu siellä. Niillä on kaikki se materiaali, ja heittävät sen mereen. Ja täällä me keräämme vanhat kalaverkot ja hylkytavarat ja kaikki, eikä sekään aina riitä. Magnetointi kyllä toimii. Mutta voi olla, että vuoden-parin käytössä nuo nauhat katkeavat useammin kuin kerran.”
”No, öljynjalostamo tuskin parantaisi kaupunkiamme oikeasti, ja Nepallakin oli muuta etsittävää kuin polymeerit”, sanoi Jegev.
”Toki, toki”, sanoi Komprad. ”No, minä lopetan tältä illalta, Muuva odottaa minua jo. Jääkää te nuoret tänne harrastamaan, kun yö on kaunis ja ilma raikasta. Nauha on puolen tunnin päästä käyttövalmis, se kuivuu vielä. Käyttäkää siihen asti vanhoja keloja kaapista.” Matoran otti mustan kaavun naulasta ja kietoi sen ylleen.
”Hyvää yötä”, tämä huikkasi vielä ikkunasta kujalta. Neppa ja Jegev toivottivat hyvät yöt.
Jegev avasi sähkökaapin ja naksautti pääkytkimestä virrat päälle. Takahuoneeseen syttyi lukuisia vihreitä, oransseja ja punaisia valopisteitä. Ne eivät riittäneet tilan valaisuun, joten Neppa kantoi laukkunsa lisäksi etuhuoneen lyhdyn sisään. Takahuoneessa ei ollut ikkunoita, ja sen seinät oli vuorattu olkipaaleilla. Ga-matoran kytki joitakin johtoja uusiin liitoksiin ja tarkasti, ettei soittimen neulassa ollut pölyä.
Jegev tuli perässä oman reppunsa kanssa ja sulki oven hiljaa. Neppa otti kaapista nauhakelan ja asetti sen nauhuriin. Jegev nosteli repuista sinkut ja kasetit pöydälle.
”Tämä yö ei edes riitä näiden kaikkien läpikäymiseen”, sanoi le-matoran.
”Voimme jatkaa huomenna”, vastasi Neppa. ”Ei kai sinua joka päivä louhoksella tarvita?”
”Kyllä ne pärjäävät ilmankin pari päivää. Ja louhinta sujuu kahta paremmin, kun on jotain uutta musaa. Mistä aloitetaan? Pistetäänkö nimen mukaan aakkosittain?”
Neppa katsoi häntä vinosti. ”Miksi ihmeessä?”
Jegev hymähti. ”Niin, no, hyvä pointti.”
”Myöhemmissä kopioissa voidaan miettiä optimaalinen kuuntelujärjestys, mutta ensimmäinen kasetti olkoon mielivaltainen: mihin käsi osuu ensin. Paitsi, että tiedän hyvän aloitusbiisin. Tämän keikalla kävin, sain levyn heiltä sen jälkeen.” Neppa pläräsi sinkuista esiin värikkään pahvikotelon, jonka kannen ihmeellisiin muotoihin väännetyistä matoran-aakkosista ei saanut juuri selvää. ”Todella pimeää fe-musiikkia, örinää, pörinää ja särisevät urut. Ihan meidän tyylistä kamaa.”
Neppa painoi soittimeen 45 kierrokseen minuutissa ja pisti kiekon pyörimään. Jegev painoi kasettisoittimen päälle ja äänityksen alkaneeksi. Sahaus ja pauhu täytti huoneen ja löi henkisesti molemmista ilman pihalle. Neppa käänsi levyn, B-puoli oli umpimielisempi. Seuraavaksi sinkuksi valikoitui sattumalta kuulasta durunilaista aavikkojatsia. Oli hordikabiittiä ja skakdinavialaista veitsivalaantappoheviä, selvästi vortixxien tulkitsemaa peikkobluesia ja metrulaista trancea muutamaan kertaan kädestä käteen kopioituna bootlegginä. Eläväksi rumpukoneeksi tituleerattu nakutus toi uudelle kasetille hypnoottisemman rauhallisen välivaiheen. Sitä tasoittivat odinalainen arpikudospörinä, väitetysti aito karzahnilainen sludgeräp ja varsinkin tajuntaa väkivalloin laajentava ushma-dubstep, joka tuntui äänimuotoon tallennetulta päänsäryltä.
Kasetti oli täynnä. Jegev leikkasi nauhan ja liimasi sen pään kasetin kelaan. Kuu nousi taivaankannella, he jatkoivat toisen puolen äänittämistä: kalmahilaista perkussiohaahuilua, haitari- ja maniskapainotteista Välisaariston merirosvomusiikkia, jyhkeitä titaaniriffejä ilman ymmärrettäviä sanoituksia. Zakazlainen gangstaräp kertoi sisällissodan jälkeisen sukupolven iloista ja suruista. Schiludomilainen doom vei kaksikon kauas ajassa ja paikassa. Selakhialainen kristallisyntikka taikoi esiin äänikudoksia maailmasta, joka oli ikivanha ja arvoituksellinen.
Kun magneettinauhan toinenkin puoli oli täynnä, ei kumpikaan jaksanut enää kuunnella: äänimatka maailman ääriin oli ollut palkitseva mutta hyvin, hyvin kuluttava.
He siirtyivät takaisin etuhuoneeseen. Lyhdystä oli öljy lopussa, joten Neppa kaivoi kaapista kolme kynttilää ja sytytti ne vatiin pöydälle. He alkoivat järsimään kuivattuja kaloja mietteliäinä. Kaapista löytyi appelsiiniviiniä.
”Maailma, luulisin… ei ole ihan niin ikävä, kun yleensä näyttää”, mielsi Jegev.
”Niin. Minustakin moni ulkolainen on ihan kunnon kaveri. Ja varsinkin näistä, ketkä näillä soittivat, keitä tapasin, on sydämessään lähellä meitä. Koittavat kapinoida ja pistää vähän vastaan. Mutta siltikään he eivät voi irrottautua siitä, että onko tekemisellä joku seuraus – kuuntelevatko muut sitä musiikkia, hankkivatko ne näitä levyjä. Ja että voivatko he tehdä tuota kamaa vain viikonloppuna? Siksi he kutsuvat kahta päivää viiden päivän välein. Ja joissain paikoissa yhtä päivää neljän tai kuuden välein.”
”Hm. Kuulostaa uskonnolliselta. Jutulta, jonka vain joku jumala tai pappi keksisi.”
”Niin, mutta heille se on ilmiselvä ja kyseenalaistettava juttu! Heidän pitää saada ikään kuin lupa tehdä tuollaista. Ja tehdä työtä kahta kovemmin, jotta saisivat hankittua soittimia. Sillä monet niistäkin, joiden kanssa puhuin musiikista, pitivät kiinni HEIDÄN kitaroistaan ja HEIDÄN vahvistimista ja pedaalilaudoista. Ja sitten menivät lavalle ja huusivat tuhoa yhteiskunnalle.” Neppa huokaisi.
”Ja he saivat siitä rahaa tuon soittokaman ’ostoon’, eikö?”
”No, eivät ihmeisesti juurikaan paljon! Lähinnä kai kaljaa. Yksi sanoi tekevänsä opettajahommia kanisterisyntyneille, jotta voisi ’vapaa-ajallaan’ soittaa ja tehdä musiikkia.”
”Voiko se olla hyvää opetusta elämään, jos sitä tekee vain pakosta? Sitä minä ainakin mietin”, vastasi Jegev. ”Hetkinen. Sanoit vapaa-aika. Muu aikako on sitten, mitä, vankiaikaa? Heillähän on niitä, mitä ne nyt oli, mihin varkaita ja roistoja laitetaan. Varastoja?”
”Vankiloita. Minullakin meni aika kauan tajuta, mitä se vapaa-ajan käsite tarkoittaa. Se on työn ulkopuolista aikaa.”
”Eli työ on kuin vankila?”
”He astelevat töihin joka päivä, oikeastaan vapaaehtoisesti, niin kuin yleensä mekin”, sanoi Neppa.
”Vapaaehtoisesti ja ei kuitenkaan vapaaehtoisesti, luulen.”
”Olet oikeassa. Jos he eivät mene työasemalleen aamulla, heitä ei päästetä sinne seuraavanakaan. Ja sitä ne, kenen kanssa puhuin, pelkäävät kaikista eniten.”
”Miten ketään voi kieltää tekemästä töitä?”
”Ne yksinkertaisesti lakkaavat antamasta rahaa”, huokaisi Neppa. ”Ja ilman rahaa he eivät ole minkään arvoisia. Ilman rahaa ei ole kotia, ei ruokaa… Ilman rahaa he eivät ole mitään, ja silti he kärsivät.”
”Eikä kukaan auta heitä?”
”Heillä on ehtoja”, Neppa muisteli. ”Peloistaan kertonut soittaja sanoi, että hänen pitäisi luopua kitarakamoistaan, jotta saisi ensi hätään rahaa ruokaan ja asumukseen. Eikä hän sitten voisi edes soittaa, vaikka hänellä olisi siihen paljon aikaa.”
”Kuulostaa jotenkin ekstrarangaistukselta”, sanoi Neppa.
”Ulkomailla ne tykkäävät rangaistuksista. Tai eivät ne niistä tykkään, mutta rankaisevat silti.”
”Minä en ymmärrä sitä. Niiden vankiloiden, vartiostojen ja poliisivoimien ylläpito kuulosta kauhean työläältä, eikä ne edes tee mitään. Ja yleensä auttaminen on aika helppoa.”
Neppa nyökkäsi. ”Niillä on noita kahdessa mittakaavassa: omia varten ja muiden saarien tai kaupunkien asukkaita vastaan. Ne sanovat, että jos niillä ei olisi armeijaa ja aseita, ulkomaalaiset veisivät niiltä kaiken. Mutta ne eivät ikinä sano, että jos ne kuulisivat, ettei niiden naapurilla ole armeijaa, niin ne hyökkäisivät sinne heti. Tai että se olisi niin kuin luonnollinen juttu tehdä. Mutta en tiedä. Onhan noilla sotia. Vanhojenkin aikojen jälkeen.”
”Siellä missä on paljon tyyppejä joilla on aseet on ennen pitkää taistelu. Ja niitähän on. Mieti niitä, toiakin. Saavat tähden taivaalle, ja silti ne aina ovat vaan aseissa kiinni, iskemässä keihäällä toisia kurkkuun. Mieti, miten hyödyllinen yksi toa olisi louhoksella tai ojankaivuussa, mutta ei – taistelu ja seikkailu ovat niiden osana.”
”Meidän tähtemme eivät sentään ole toa-sotilaiden tähtiä, vaan oikeita tähtiä”, sanoi Neppa.
”Onneksi niin”, myönsi Jegev. ”Mitähän ne edes valloituksillaan haluavat? Kuka lähtisi kodistaan saadakseen jonkun toisen asuinpaikan?”
”Kai sekin liittyy yleensä rahaan, tai johonkin rahaan vaihdettavaan asiaan. Luonnonvaroja, kultaa, aseita. Ottavat ne ja palaavat takaisin. Tai sitä ne kai pelkää. Ja joissain soditaan hyvistä satamapaikoista, tai muuten sijainneista, joista on hyötyä seuraavan sodan kannalta. Nyt kun miettii, niin aika lohduttomalta se kieltämättä kuulostaa.”
”Onneksi meillä ei ole mitään kunnollista! B-laatuista magneettinauhaa ja samanlaista hiekkakiveä kuin muuallakin. Auringonlaskuja ei voi varastaa, ja padam padam -reseptistä luovumme vapaaehtoisesti. Naapuritkin ovat kalastajakyliä niin kauas kuin silmä huipulta kantaa. Mataistit ja kirkko ovat aina innokkaita levittämään sanaansa, ja pakostikin ajattelen, että maailma olisi iloisempi paikka, jos useampi ymmärtäisi, miten asiat kannattaa tehdä. Mutta ehkä on parempi, että emme pidä itsestämme paljoa meteliä. Ehkä joku kuitenkin päätyisi ajattelemaan, että yläkaupungista on kätevä ampua tykillä. Mitä vaan, mikä tulee tulilinjalle.”
Kaksikon puhellessa kuu laskeutui temppelin taakse ja auringot alkoivat kajastaa idässä. Atheonistien kaupungin elämä jatkui päivän, viikon, kuukauden muutaman. Mutta pitkän hiljaisuuden jälkeen jokin käänsi katseensa etelään. Sillä kuolevaisten kolmen kynttilän valopiirin ulkopuolella valvovat voimat, joiden kiinnostusta yksikään tohunga ei halunnut herättää. Uusi Nimdan sota oli alkava.
Ensin saarelle saapui varjon ja veren noita. Jonain muuna aikana kaupunki olisi toivottanut tervetulleeksi hänen filosofiansa ja sointunsa, mutta nyt noidan kintereillä oli maailmanpalo: ei Atheonin puhdistava kirkas liekki vaan tuhon ja kärsimyksen hornankone savuvanoineen.
Siinä hetkessä ajatteli noita vain uhan pysäyttämistä: sillä Arkkienkeli oli syönyt hänen ystävänsä, punaisen sotapäällikon ja sinivalkean ritarin, ja siru käsissään sen mestari uhkaisi syöstä koko maailman orjikseen. Noita uskoi, että Nimda olisi turvassa ainoastaan hänen kädessään – ja karussa vaihtokaupassa ei kaupungin kulkijain henki hänelle paljoakaan merkinnyt. Varjokäsi iski kerran, kahdesti; Punatähti sai kalastajan ja lakaisijan. Noita levitti uudet siipensä ja kiiti temppelille kuin lepakko tapulin pimeydestä.
Hän harppoi sisään ovista, läpi pylvässalin kupolin alle. Pitkät sormet kurottuivat ottamaan sirun, varkaana varkailta. Ja silloin Piipari saapui.
Jo ilman Nimdan mahtia oli hän tuhon voimassa väkevä. Maa valitti, ilma kiehui, puut syttyivät kuin kokkotulet. Kivi murtui, liha paloi ja portaat sortuivat kuiluihin. Toisten loppu oli nopea, toisten hidas. Mutta ennen kuin kolmas päivä koitti hävitetyn kansan ja revityn maan ylle, oli Punatähti saanut kuolleista jokaisen. Ikuiseen kehään, rikkomattomaan sykliin. Temppelin jadekupoli murtui ja murskasi alleen Varkaan ja Pojan kuvat.
Helvetinkoneensa kannelta Piipari katsoi tuhoa aarre sydämellään, ja totesi, että näin oli hyvä. Kaikki, jotka veivät Nimdan sen oikeutetulta omistajaltaan, olivat tuomittuja kärsimään ja kuolemaan.
Mutta Piipari erehtyi, niin kuin vallan ja verenhimon sokaisemat aina erehtyvät. Sillä tuhon koittaessa osa oli ollut louhoksella, maan perustukset kattonaan; toiset avomerellä kaukana valkamistaan. Raunioista he kaivoivat muutaman eloonjäneen, ja vaikka moni ei enää koskaan kävellyt ja tanssinut, paloi Atheonin kirkas liekki heidän sydämissään voimallisemmin kuin koskaan ennen.
Vaeltajan matka oli ollut pitkä ja raskas. Ohittanut oli hän kylät sekä kunnat. Askel oli muuttunut raskaaksi, vaikka mieli olisikin jaksanut. Vuosia oli kulunut sarastuksesta. Vanhat haaveet jääneet taakse, kun ikuisen syksyn tuulet olivat vieneet ne mennessään.
Vaan olipa uusi idea vallannut Vaeltajan mielen. Sillä kipinä ja kaipuu jollekin uudelle hidasti hänen matkaansa yhtä lailla kuin kuluneet raajatkin. Vaikka tie oli hänen rakas ystävänsä, oli hän nähnyt sitä jo paljon. Juuri nyt hän tahtoi luoda uutta – jotain sellaista, joka rakastaisi tietä, kuten hänkin oli sitä rakastanut.
Joten hän pysähtyi. Lakkasi vaeltamasta ensi kertaa sitten sarastuksen, sillä luomistyö vaatisi häneltä kaikkensa. Ja sitä varten hän uhraisi kaiken sen, minkä hän olisi vaeltamalla vielä saanut kokea…
Aamu Onu-Metrussa oli hiljainen. Vaikka suurin osa työtä tekevästä väestä oli edelleen unten mailla, tai korkeintaan aamutoimiensa parissa, oli pintamaailman tasangoilla niiden alla kiemurtelevia arkistojakin hiljaisempaa. Se oli täydellinen paikka istua hetkeksi levähtämään. Tuttu maisema, tuttu maaperä. Ja vaikka ajoittainen sateen ropina sekoittikin maata hänen ympärillään, tunsi Nurukan silti jonkinlaista rauhaa.
Väsynyt toa meditoi yksin. Maaperä juuri siinä oli elävää ja se oli säilynyt sodasta biodiversiteetiltään monimuotoisena. Muualla metrun maanpäälliset osat kantoivat vielä arpia sodasta, joka oli kirjaimellisesti myllertänyt maankamaran ja sen humuskerrokset. Kemikaalit, räjähteet ja lukuisat elementtivoimat olivat tehneet tuhoa maaperän tasapainoon. Mutta täällä, aivan metrun itäistä rajaa halaavalla tasangolla, kaikki oli harmoniassa. Mitä pidemmälle Nurukan kurotti, sitä paremmin hän aisti maaperän arpikudokset, joihin eivät olleet madot, protodiitit tai teräkaivajat koskeneet.
Sodan jälkeen maan, kiven, veden, ilman, kasvillisuuden ja raudan toat olivat koettaneet puhdistaa alueita, mutta kaikki maaperän asukkaat eivät olleet vielä palanneet niin runsaina kuin ne olivat olleet ennen sotaa.
Ne, joille maankamara ja sen alla sijaitseva maailma eivät olleet tuttuja, olivat kyseenalaistaneet suojelijoiden tahdon luonnon tasapainon palauttamiseen. Eivätkö maan toat voisi tehdä sen aivan itse? Filosofit kinastelivat usein, mikä laskettiin maaperäksi ja kuului sen elementin hallitsijoiden piiriin. Missä meni raja kiven ja maan välillä? Joidenkin mukaan partikkelikoko oli suurin erotus. Louhikko ja kivikko kuuluivat yksiselitteisesti kiven toan reviirille. Hieta ja hiesu, sekä savesainekset kuuluivat maan toan valtapiiriin, samoin humuskerroksen orgaaniset aineet.
Nurukan itse oli sitä mieltä, että elementtivoimat vaativat lähinnä mielikuvituksen käyttöä. Samanlaisia partikkeleja kuin maaperässä oli muuallakin. Taitava ja kokenut toa osasi antaa mielensä vaeltaa ja mielikuvituksen lentää. Voimaa löytyi käytännössä kaikkialta, mistä sitä osasi etsiä. Onu-Metrussa sitä oli runsain mitoin. Oli helppo kerätä voimiaan paikassa, jossa maaperä oli niin runsasta.
Sadepisarat olivat taas alkaneet napisemaan vasten Nurukanin naamiota. Taukoa olikin kestänyt jo kymmenen minuuttia. Se tuntui paljolta huomioiden, että syyssateet eivät olleet tuntuneet taukoavan hetkeksikään viime aikoina. Muutama metallinen helähdys kuulosti kuitenkin erilaiselta. Nurukan havahtui meditaatiostaan sen verran, että hän sulloi kaulassaan roikkuvaa Nimdan sirua syvemmälle panssariensa uumeniin.
Siru oli ollut hiljaa siitä lähtien, kun se oli vaihtanut kantajaansa. Nurukania se ei haitannut. Oli helpompaa keskittyä, kun mielessä ei vilissyt huomioita jokaisen vastaantulijan kankkujen muodosta.
Erämaan reunalla meditoivan toan kärsivällisyys – ja uhraus antaa itsensä kastua – palkittiin viimein lähestyvillä askeleilla. Kellon täytyi siis lähestyä kuutta aamulla, sillä se oli se täsmällinen kellonaika, jolloin hänen kontaktiensa oli määrä saapua. Oli niin pilvistä, ettei saapuneesta kaksikosta lähtenyt mainittavan selkeitä varjoja, mutta Nurukan aisti nämä maaperästä seisovan jo hänen takanaan. Toa nousi ylös ja kääntyi hymyillen kohti vieraita.
Punaoranssi titaani näytti olevan Nurukanin läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan. Tosin se saattoi johtua siitä, että maapukuun sonnustautunut keltainen mahriaani lymyili sumuisen kypäränsä takana, eikä tämän ilmeestä voinut päätellä mitään.
”Atu-Ma”, Nurukan nyökkäsi titaanille. ”Asoro”, hän jatkoi mahriaanille. ”Ilo nähdä teitä pitkästä aikaa.”
Kaksikko vilkaisi ensin toisiaan, sitten Atu-Ma antoi leveän virneensä valahtaa ja ryntäsi rutistamaan Nurukania. Nainen oli niin valtava, että Nurukaninkin kokoinen körmy katosi tämän halaukseen. Muutaman vähän hankalan inahduksen jälkeen Atu-Ma irrotti otteensa. Asoro sen sijaan ilmaisi jälleennäkemisen riemua nyökkäämällä vähän.
”Me kuultiinkin, että olet taas hommissa. Hitto vie! Siitä on aikaa.”
“Muistini hiljattainen virkistyminen työnsi minut vanhoille poluille. Harmittaa, ettemme voineet tavata paremmissa merkeissä. Turaga on määrännyt Mustan Käden lähtemään Legendojen kaupungista. Kuulitte siitä varmaan uutisista.”
“Tunnelma ulkopuolisia kohtaan on alkanut kiristyä”, Asoro kertoi. Ääni tuli voimakkaan puhesyntetisaattorin läpi, sillä vettä täynnä olevan kypärän sisältä puhuttuja sanoja olisi muuten ollut mahdotonta ymmärtää.
“Vahkien palaaminen kaduille on tehnyt elämästä taas tukalaa, kun kantaväestö tuntuu pelkäävän jokaista liikettämme. Me tulimme tänne sodan aikana vapaaehtoisina. Ja tässä kiitos lepää”, mahriaani pauhasi.
“Olisimme mieluummin vaikka Arj-Durunnilla kuin Dumen valvovan silmän alla. Tarjouksesi… on kieltämättä kiinnostava”, Atu-Ma kertoi viitaten viestiin, jonka Nurukan oli kaksi päivää sitten lähettänyt.
“Ymmärrän tuntemuksenne. Musta Käsi on nyt samassa veneessä”, Nurukan kertoi. “Järjestelyjä on edelleen melko paljon, mutta mitä enemmän meitä on sitä nopeammin pääsemme lähtemään. En kyllä tee lupauksia sen aavikon suhteen”, hän iski silmää.
Asoro naurahti väkinäisesti kypäränsä sisällä. Oli absurdia edes ajatella häntä jonnekin kalman täyttämälle aavikolle.
“Tiedätkö, onko lähtijöitä enemmänkin?” Atu-Ma kysyi. “Me tiedämme, että osa vanhasta jengistä haluaa myös pois täältä.”
“Jopa Kek? Se fanittaa kaupungin kultapoikaa”, Asoro puuttui.
“Kek on elossa?” Nurukan kysyi. Muistot matoranista alkoivat soljua hänen mielensä perukoilta.
“Kyllä. Tosin ihme, kun ottaa huomioon, mitä hän harjoittaa ammatikseen. Tekee ilmalautaansa jatkuvasti modauksia ja testaa ne itse”, Asoro kertoi.
“Se sen Lhikan-juttu menee aika yli. On saanut nimmarit jokaiseen 300-lehden numeroonsa. Vaihtoi naamionsakin Mangain kanohiksi. Kamalaa perseennuolentaa”, Atu-Ma murahti.
Kek oli selvästi laitettava listalle. Nurukan näpytteli nimen kommunikaattoriinsa ja samalla selasi tallennettuja nimiä.
“Muistatteko ketään, joka olisi käyttänyt vaaleanpunaista Kaukauta tai sinistä hieman läpinäkyvää Hunaa? Tiedeosaston tyyppejä molemmat. Nimet karkaavat mielestäni”, Nurukan kysyi.
“Kuulostaa Galonulta ja Huaidenilta. Ehtivät pakoon Mustasta Kädestä, ennen kuin kaikki meni tuusan päreiksi”, Asoro kertoi. “Emme ole tavanneet heitä vuosiin. Kek sentään lähettää aina postikortin nimeämispäivänä.”
”Kokeilisin Ga-Metrua. Jos ne on kumpikin jääneet alalle, sieltä irtoaisi varmaan helpoiten töitä”, Atu-Ma tiesi sanoa.
”Naholla on siellä varmasti kontakteja, joiden kautta voin yrittää tavoittaa heidät”, Nurukan murahti. Hän laski kommunikaattorinsa ja katsoi tuttujaan, jotka tuijottelivat toan ohi Metru Nuin horisonttiin. Oli selvää, että he molemmat kaipasivat aikoja, jotka olivat kauan sitten jääneet taakse.
”Kiitos tästä mahdollisuudesta”, Asoro kumarsi. Atu-Ma nyökkäsi ja ojensi ensimmäisenä kätensä Nurukania kohti. Toa kätteli molemmat ja antoi näille uuden kohtaamispaikan koordinaatit. Sitten hän käänsi katseensa kohti pohjoista. Lisää kuulumisia ehtisi vaihtaa myöhemminkin. Seuraavaksi hän suuntaisi Ga-Metruun.
Kakaman omistaminen mahdollisti pitkien matkojen taittamisen ilman, että tarvitsi jumiutua Coliseumia ympäröiviin aamun liikenneruuhkiin. Toa taituroi itsensä Ga-Metruun pääasiassa waheja ja vähemmän kiireisiä asuinalueita pitkin.
Veden väen kaupunginosa säteili akateemista tietoa ja teoriaa. Kaksi väittelyille omistettua toritapahtumaa jo ohitettuaan Nurukan naurahti, kun törmäsi taas yhteen sellaiseen. Se oli selvästi vain metrun tapa tehdä Suuren Hengen työtä.
Oms Eebensin kampusalueen nimi oli jämähtänyt menneisyyteen. Yliopiston nimen vaihtumisesta huolimatta valtava kyltti, joka toivotti opiskelijansa tervetulleeksi, oli edelleen se sama vanha ja kulunut, jonka Nurukan muisti sota-ajalta. Ga-Metrun neuvosto ei ollut päässyt vieläkään yksimielisyyteen uuden nimen kirjoitusasusta, joten kyltti oli edelleen paikallaan.
Alueen läpi marssinut maan toa oli kerännyt melkoisen määrän ihmetteleviä katseita. Opintotoimistolla ensin vierailtuaan hän oli saanut haluamansa ilman konflikteja. Huolimatta edellisten päivien uutisvirrasta, toistaiseksi kukaan ei ollut yrittänyt estää häntä saamasta tarvitsemaansa. Asiaa toki auttoi se, että hänellä oli Nahon sana puolellaan. Ne, joita hän etsi, olivat molemmat yliopiston listoilla. Heidän löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
Koulun päärakennuksen ovet heiluivat Nurukanin takana, kun hän astui aamuluennoille virtaavien opiskelijoiden joukkoon. Ei kestänyt kauaa löytää astrofysiikan luentohuonetta, sillä sinne kulkeva matoranjoukkio erottui joukosta selvästi. Viisisakaraisilla pinsseillä koristellut laukut ja reput merkkasivat Ga-Metrun tähtitieteellisen seuran jäseniä, joiden seuraaminen toi Nurukanin lopulta sisälle auditorioon.
”Ja jos huomioit turaga Manitaloksen laskelmat massan jakautumisesta kosmisissa kappaleissa, huomaat, että tällaiset ’planeetat’ todella ovat muutakin kuin vain teoreettinen materian kertymän muoto. Tässä mittakaavassa kiinteän objektin olemassaolo on kuitenkin mahdotonta, joka valitettavasti asettaa teoriat tällaisesta ’Spherus-esiintymästä’ kyseenalaisiksi.”
Kaukaukasvoinen ba-matoran oli syvällä keskustelussa opiskelijan kanssa. Nurukan ehti seisoa auditorion ovensuussa vain hetken, kunnes joutui väistämään loppuja sisälle pyrkiviä. Luentoa pitävä professori kääntyi toivottamaan näille huomenia, mutta säpsähtikin Nurukanin nähdessään. Tämän punoittavilta kasvoilta katosi melkein kokonaan väri.
”Nurukan! Henki paratkoon… mitä… mitäs sinä oikein täällä?”
”Etsiskelin sinua, Galonu. Törmäsin yhteisiin tuttuihin ja päätin käydä moikkaamassa”, maaherra kertoi. “Sinulla on tässä näemmä opetus kesken. Voin odottaa luentosi päättymistä vaikka kahviossa.”
“Ei, ei missään nimessä! Sinulla on varmasti enemmän kiire kuin minulla”, Galonu parahti, mutta käänsi katseensa vielä hämmentyneeseen luentoväkeen.
”Avatkaa oppikirjat sivulta kuusi ja lukekaa Curuvar kolmannen teoriat tähtisumujen muodostumisesta. Keskustellaan niistä yhdessä, kun palaan… tuota, kahvilta.”
Oppikirjojen rahina täytti luentosalin, kun Galonu loikki ulos ja viittoili Nurukanin peräänsä. Kolmen huoneen päässä samalla käytävällä oli tyhjä opettajien taukotila. Kaksikko oli jo astumassa sisälle, kun käytävää pitkin kuului juoksuaskelia.
”Hei, odottakaa hetki!”
Heitä kohti juokseva hunakasvoinen ga-matoran pysähtyi tasaamaan hengitystään. Ovensuussa seisovasta kaksikosta lyhyempi ihmetteli tämän saapumista, mutta Nurukan hymyili. Hänen opintotoimistoon jättämä viesti oli löytänyt perille.
”Olin lähdössä Po-Metruun, kun kuulin, että olit saapunut”, Huaiden puuskutti. ”Tulin niin nopeasti kuin pystyin.”
Tuttu Huna muistoista. Naisen läpinäkyvä naamion takaa näki tämän kallon. Koulun käytävän kirkkaassa valaistuksessa matoranin muodot näkyivät vähän liiankin selkeästi.
”Mikä tuo sinut tänne? Luulin, että olitte valmistautumassa lähtöön”, Huaiden ihmetteli.
”Niin. Sen minäkin haluaisin tietää”, Galonu komppasi.
Nurukan virnisti ja viittoili kaksikkoa astumaan sisälle taukohuoneeseen.
”Saatatte haluta istua alas. Minulla on teille ehdotus.”
Nurukanille selvisi kaksikosta seuraavan tunnin aikana monta seikkaa. Syy, miksi Huaiden oli jäänyt hänen mieleensä niin hatarasti oli se, että tyttö oli ollut Mustassa Kädessä sodan syttyessä vasta työharjoittelussa. Ficuksen varastoja täyttänyt opiskelija oli lopulta päätynyt takaisin Ga-Metruun, jossa hän opintonsa loppuun suoritettuaan palveli nyt opiston D-siiven tarvikepäällikkönä.
Galonu sen sijaan oli lähtenyt Mustasta Kädestä aikaisin. Pienen jutustelun jälkeen kävi ilmi, että hän oli ollut jo professori Käden riveihin saapuessaan. Lähtö oli johtunut huonosta työilmapiiristä. Nizin osastolla tunnelma oli ollut niin kireä, että Galonu kaipasi takaisin opetustehtäviin.
Huomioiden kummankin taustan, oli hieman yllättävää, että he sanoivat Nurukanin ehdotukseen kyllä. Oli selvää, että akateemisuuteen taipuvaisten suostuttelu maakenraalin hulluun projektiin oli paljon keskimäärätorania helpompaa. Hänen viestinsä ymmärrettiin. Kaikki vähänkään asiaa miettineet tiesivät, millaisia muutoksen tuulia kaupungilla oli edessään.
Aamu oli kääntynyt jo päiväksi, kun Nurukan saapui Le-Metruun. Tästä tapaamisesta hän oli suorastaan innoissaan. Kek oli ollut telakka-amiraali Breznikovan parhaita ja innokaimpia kehittäjiä. Hänen sijaintinsa löytäminen ei ollut vaikeaa. Kekin pajan mainoksia oli ympäri metrua ja niiden joukossa tämän yhteystiedot. Yhtä puhelinsoittoa myöhemmin tapaaminen oli järjestynyt.
Asuinalue oli hieman metrun paremmasta päästä. Rakennukset olivat kaikki melko uusia, tosin niin oli suurin osa Le-Metrusta. Sodan suurimpien taisteluiden pääkallopaikka oli tasoittunut käytännössä kokonaan. Nyt niitä jälkiä hädin tuskin enää näki. Lukuun ottamatta suihkulähdettä, joka oli pystytetty torille alueen keskustaan. Sen päällä oli yksi Metru Nuin monista sodan muistomerkeistä.
Nurukanin oli pakko pysähtyä hetkeksi sen luokse ja ihailla patsaita. Valtavaa viisisakaraista tähteä kannatteleva joukko toia oli suurimmaksi osaksi kasvoton. Ainoastaan niistä korkeimmalle kurottelevan kasvoilla oli ilmiselvä Hau. Kyltti teoksen alla teki kunniaa kaikille niille, jotka olivat antaneet sodassa henkensä. Asetelman nimi oli ”Mangai”.
Oli mahdotonta sanoa, moniko siitä ryhmästä oli enää edes hengissä. Dumen tekemän karkotuksen jälkeen Nurukan oli valmis tiputtamaan sen tittelin lopullisesti. Nahokin tuntui olevan puikoissa enää vain Lhikanin idiotismia kompensoidakseen.
Hänen ajatuksensa valuivat väkisinkin Mexxiin ja niihin viimeisiin ajatuksiin, jotka hän oli saanut jakaa tämän kanssa Amajikan johdatuksella. Toaa hetken muisteltuaan Nurukan totesi, että olisi parempi jatkaa matkaa. Surulle ei ollut vielä aikaa.
Osoite, jonka Nurukan oli saanut, johti asuntokompleksin pohjakerrokseen. Se oikeastaan näytti ulkoa päin enemmän autotallilta kuin jonkun kodilta. Oven postiluukussa ei ollut nimeä, mutta sen raosta nousi pistävää elektroniikkapalolta haisevaa käryä, joka varmisti Nurukanille, että hän oli oikeassa paikassa.
Ovikello soi. Sisältä kuului yskimistä.
”Heehhehehe! Tullaan, tullaan!”
Ovi aukesi. Jonkinlainen kiiturin ja vahkikävelijän yhdistelmä puski mustaa savua ympäri pajaa. Rapujalat vispasivat kuin kouristuksen saaneina ja mekaniikka piti kauheaa mekkalaa. Aluksen alta kömpinyt mustaa Hauta kantava pyöreähkö matoran oli ryhtymässä kättelemään Nurukania, mutta vetikin kätensä pois tajutessaan, kuinka rasvainen se oli. Matoranin naamio oli sitä mallia, jota Lhikan käytti. Nurukan tiesi odottaa sitä aamuisen keskustelun jäljiltä.
“Nurukan! Vanha veikko! Sua ei olekaan nähty aikoihin, heeehehehehe!” Kek innostui.
“Siitä on tosiaan vierähtänyt hetki”, Nurukan hymyili. ”Olet yhä Kek? Nimeämispäivä ei ole tuonut mukanaan uutta nimeä?”
“Joo tällä mennään. Nimi tuli jo Po-Metrussa, mutta tänne mulla aina veri virtasi. Heehehhehehe!”
Kekin tavaramerkkinauru oli niin entisellään, että Nurukan ihmetteli, miten hän oli koskaan saattanut unohtaa sen. Hänen katseensa harhaili pitkin verstasta erilaisiin kulkuneuvoihin, joita matoran oli korjannut ja muokannut. Oli laitettu vauhtiraitoja, turboja ja lisärapujalkoja. Kanoka-teknologiaa oli yhdistetty primitiivisiin polttomoottoreihin. Isot kanisterit McOil-yhtiön polttoainetta oli hyllyssä siistissä rivissä.
“Tääl on taas viime aikoina tapahtunut kaikkea. Huhu sanoo, että tääl on käynyt vaeltelevia merirosvo-toia Mysterys Nuilta! Laittoivat paikkoja matalaksi Onu-, Ga-, ja Ko-Metrussa”, Kek päivitteli. “Ootko Lhikanin asioilla? Auttamassa tutkintaa?”
“No itse asiassa, ne toat olimme minä ja ystäväni Umbra, Deleva, Kapura sekä Matoro. Toimme myös mukanamme menneisyyden varjoja, kuten olet varmaan uutisista huomannut”, Nurukan kertoi. “Olemme aika syvässä sopassa. Epäkuolleita toia, Aft-Amanan lihanukkeja ja pimeyden metsästäjiä. Kristallitornien kromidit, outo huonekasvi, jumalkompleksinen makuta…”
Kek kuunteli Nurukanin selostusta suu ammollaan. Oli selvää, että matoran ei seurannut uutisia hirveän tarkkaan.
“Sairasta touhua! Sun jutuista saa aina sen kuvan, että nyt ollaan sammuttamassa Kanohikäärmeen lieskoja tai marssimassa kohti Varjotun armeijoita. Jätkä ei oo muuttunut lainkaan!”
“Puhun kyllä ihan totta joka sanan. Tuo soppa on oikeastaan se syy, miksi olen täällä. Meillä meni Dumen kanssa sukset ristiin. Metru Nui saa jäädä Lhikanin näppeihin, meillä on muita suunnitelmia.”
“No mutta kato kyllä meidän Lhikan hoitaa! Hän suojelee meitä ulkomaailman epeleiltä!”
Nurukan huokaisi. Kekin edellä kiirinyt maine Lhikan-intoilijana saattaisi tulla ehdotuksen tielle.
“Pelkään, että vaikeat ajat koittavat. Dumella on Lhikan aika lyhyessä hihnassa. Tällä vauhdilla tätä saarta ei suojele ketkään muut kuin vahkit.”
”Eläpä pistele tuollaista, mies hyvä. Kuulostaa luovuttamiselta”, Kek henkäisi. Savua tupruttava laite hänen takanaan kolisi nyt pikkuisen vähemmän, kun kaksi lattiaa vasten kilisevää rapujalkaa oli irronnut sen kyljestä.
”Soittos kuulosti kiireiseltä”, Kek jatkoi pyyhkäistyään hikeä otsaltaan ja jätettyään sen tilalle öljyisen raidan. ”Millainen projekti sulla on meneillään?”
”Sellainen, joka hyötyisi ammattitaidostasi”, Nurukan sanoi. ”Mustan Käden sota-ajan koneistossa on paljon jälkiä innovaatioistasi. Kun kuulin, että olet yhä saarella, mietin, tahtoisitko palata niiden pariin?”
Ilme Kekin kasvoilla muuttui kertaheitolla vähän ihmettelevästä avoimen innokkaaksi.
”Elähän narraa. Oikeastiko? Niissä Mustan Käden kuljetusvaunuissa on monta osaa, jotka osaisin tehdä nyt ihan hitosti paremmin. Ei hitsi vie… onko asepaja edelleen käynnissä?”
”Varovaisesti”, Nurukan toppuutteli. ”Vaunuja ei taida olla enää ainuttakaan ja asekehitys menee xialaisten varastojen varassa. Mutta meillä on yksi aika iso –”
Nurukanin kommunikaatiolaite piippasi kuuluvasti keskeyttäen hänen lauseensa. Hän vilkaisi rannetietokoneessaan vilkkuvaa valoa, pyysi Kekiltä anteeksi pientä keskeytystä, ja avasi kommunikaatiosovelluksen.
TÄNÄÄN
Oletko nähnyt Xeniä? Nuparu odottaa häntä tarkastukseen.
En ole. Nukkui silloin aamulla kun lähdin. Tosin siitä on ainakin viisi tuntia.
Selvä…
Kysäisen vielä Naholta.
Hän sulki kommunikaatioikkunan ja laski kätensä. Pieni hymynkare nousi väkisinkin hänen kasvoilleen. Hän ei ollut valehdellut Killjoylle, kun oli sanonut, ettei tiennyt, missä Xen oli.
Hänellä oli kuitenkin melko valistunut arvaus…
Po-Metru, Valtatie 12
Tuuli ujelsi niin kovaa, että sen huminan kuuli täysille väännettyjen sangallisten kuulokkeiden huutaman musiikin lävitsekin. Punaisesta nutusta ei ollut paljoa suojaa, sillä se lepatti suurimman osan ajasta vahkin niskassa. Tuhatta ja sataa kiitävä Xen väänsi lisää kaasua. Kylmä syystuuli ja ilmassa leijaileva kosteus oli juuri se piristysruiske, mitä hän oli kaivannut.
Tehdasalueiden välissä viettävät tiet oli pääasiassa varattu rahtikuljetuksille, joten vastaantulevaa liikennettä hädin tuskin oli. Aamu-ruuhkat keskittyivät lähinnä putkiverkostoon, jonka viimeisin liittymä oli jäänyt jo pari kilometriä sitten taakse. Zakazlainen moottori jylisi. Xen väänsi taas kaasua. Seuraavaan muutamaan sataan metriin ei näkynyt ketään.
Pohjoista kohti kiitävä vahki naputteli sormiaan ohjaustankoon musiikin tahdissa. Vauhti alkoi olla niin luja, että tien varsilla ihmettelevät po-matoralaisten katseet eivät enää rekisteröityneet Xenin silmissä. Yhden huudahduksen hän kuuli musiikinkin lävitse, sillä tämän perässä kulkeva ilmavirta oli lennättänyt sätkän komaukasvoisen kaivertajan suusta. Se ei saanut Xeniä kuitenkaan edes harkitsemaan hidastamista.
Metru Nuin kadut olivat pitkiä, suoria ja aina virheettömässä kunnossa, lukuun ottamatta aivan tien reunoja, joiden painaumista näki rapujalkojen ja raskaampien kuljetusvaunujen jäljet. Keskellä tietä ajaminen oli kuitenkin vaivatonta. Jopa pienessä sateessa pito oli erinomainen.
Vauhdin hurmaan tuudittautuneelta vahkilta kesti hetki tajuta, että märästä asfaltista hänen silmiinsä heijastuvat valot eivät olleet peräisin tehtaiden neonvalokylteistä, vaan jostain liikkuvasta asiasta hänen perässään. Xen hidasti aivan piirun verran ja vilkaisi taakseen.
”Ei helvetti…”
Kaksi leijuvaa poliisipyörää humisi hänen takanaan. Niiden sähkömoottorit pitivät hädin tuskin ääntä. Niiden selässä istuvat valojaan vilkuttavat Keerakhit kiihdyttivät vauhtiaan. Ne olivat miltei Xenin rinnalla, kun toinen niistä alkoi puhumaan.
”KANSALAINEN. AJAT VIISI KERTAA YLI ALUEEN NOPEUSRAJOITUKSEN. PYSÄYTÄ AJONEUVOSI PIDÄTYSTÄ VARTEN.”
Xen katsoi valkoista vahkia syyttävästi. Hetken pohdittuaan hän teki sen, mitä kuka tahansa itseään kunnioittava karkuri olisi: Näytti universaalia helvettiin painumisen käsimerkkiä ja väänsi itselleen lisää vauhtia.
”ÄLÄ VIITSI…” kuului toisen vahkin parahdus. Sen ääni ei kuitenkaan ollut perinteinen koneen puheenparsi, vaan kuului selvästi naiselle, joka niitä ohjasti.
Valot ilmestyivät nopeasti takaisin Xenin taustapeileihin. Hän tiesi pyöränsä olevan nopeampi, mutta pelkkä vauhti ei riittäisi kadottamaan lainvalvojia. Ne täytyi eksyttää. Tai parempaa…
Hän käänsi pyöränsä vauhdista sivuttain. Kal-metallinen jalka iskeytyi maahan kitkaa luodakseen. Kipinät sinkoilivat, mutta pyörä kääntyi tehokkaammin kuin sellaisessa vauhdissa olisi kuulunut. Pienemmälle kujalle valtatieltä itsensä kääntänyt Xen sai juuri sen verran pesäeroa varjostajiinsa, että hänelle jäi hetki miettiä seuraavaa siirtoa.
”TAPATAT VIELÄ JONKUN!” ääni kajahteli Xenin päässä. Oli selvää, että Keerakh ei sanonut sitä todellisuudessa, mutta Xen kuuli sen silti. Häntä ei erityisesti kiinnostanut, miksi kellopelinaista edes kiinnosti Metru Nuin liikenneturvallisuus.
Roskasäiliöiden ja tiukkojen mutkien välissä vauhtia oli pakko hieman hidastaa. Xen vilkuili koko ajan ympärilleen varmistaakseen, missä hän oli. Kyltit rakennuksien sivuilla olivat muuttuneet, mutta tiilirakennukset olivat edelleen samat kuin sata vuotta sitten. Käännös oikealle. Sitten vasempaan. Ja taas oikealle. Poliisien pyörät pysyivät hänen perässään, mutta etäisyyttä oli jo muutama kymmenen metriä. Se oli toivottavasti tarpeeksi.
He saapuivat taas hieman pidemmälle suoralle, joka ristesi valtatie kahdentoista kanssa. Xen otti pyörästään irti kaikki kierrokset, mitkä sai. Vahkit hänen perässään kiihdyttivät myös. Xen toivoi hartaasti, että vauhti riitti. Hän tarttui pieneen metalliseen kapseliin pyöränsä penkin takaa, napsautti siitä sokan irti peukalollaan ja heitti sen taakseen.
Valtavan kirkas punainen välähdys purkautui Xenin heittämästä kranaatista. Perässä ajavat vahkit sokaistuivat siitä vain pariksi sekunniksi, mutta se oli riittävästi. Xen oli ponkaissut harhautuksen turvin pyöränsä selästä sen ohjaustangosta edelleen kiinni pitäen. Hänen jalkansa iskeytyivät asfalttiin ja hänen vauhtinsa alkoi dramaattisesti hidastumaan.
Keerakheille aikaa ei jäänyt. Ne ohittivat Xenin tämän molemmilta puolilta ja jatkoivat matkaansa läpi kaiteesta, jota kumpikaan – eikä ironisesti niitä ohjastava kaikkinäkeväkään – ei ollut välähdyksen vuoksi nähnyt.
Po-Metrun ja Ga-Metrun välinen kanaali nielaisi vahkit pyörineen. Voitonriemuinen Xen ei kuitenkaan jäänyt paikalleen juhlimaan, vaan käänsi pyöränsä ja suuntasi takaisin valtatielle. Hänen oli pakko kulkea sen myötäisesti vielä hetki ylittääkseen Ga-Metruun johtavan sillan.
Sillan jälkeen Xen kaartoi suoraan ensimmäiselle sivutielle, joka vastaan tuli. Bianca tiesi varmasti, millä suunnalla hän liikkui, mutta ainakin syrjemmässä satunnaisiin lainvalvojiin törmääminen oli epätodennäköisempää.
Hänen oli pakko hieman myhäillä itselleen oman nokkeluutensa johdosta. Kaiken edellisellä viikolla tapahtuneen jälkeen oli valtavan tyydyttävää päästä haistattelemaan Biancalle päin naamaa.
Se ajatusketju oli kuitenkin vaarallinen. Biancasta hänen ajatuksensa lipesivät nopeasti Ficukseen. Ja Ficuksesta Abzumoon…
Kouraisu, joka Xenin sydänalaan iski, oli heittää hänet pyörän selästä. Kouristus levisi hänen käsivarsiinsa, ja vaikka hän onnistui estämään itseään kaatumasta, ei hän onnistunut estämään käsiään jäykistymästä. Oli aivan käsittämätön tuuri, että juuri sillä hetkellä hänen oikealla puolellaan oli pienen kirjaston parkkialue. Kun Xen iski jarrut pohjaan, kärsi lopulta vain roskapönttö, joka oli jäänyt hänen tielleen.
Kylmän hiki otsallaan Xen keskittyi taas hengittämiseen. Sisään ja ulos. Ajatukset mukaviin asioihin. Nurukanin nahkatakin tuoksu. Illallinen, jonka Killjoy ja Naho olivat kokanneet. Codyn huonot vitsit. Matoron hymyilevät kasvot…
Uusi kouristus. Tällä kertaa monin kerroin edellistä voimakkaampi. Xen parahti ääneen ja putosi jo onneksi pysähtyneen pyöränsä selästä ja mätkähti kovalle asfaltille. Hän puristi rintaansa. Se ei paljoa auttanut.
”Emme me voi luovuttaa…”
Sanat katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Missään Xenin ympärillä ei ollut jälkeäkään siitä, kuka ne oli sanonut. Se ei tosin ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sen äänen kuullut. Pelottavaa oli, että tälläkin kertaa niistä oli apua. Äänen lähdettä etsiessään Xenin ajatukset vaelsivat pois niistä kaikkein kipeimmistä. Kouristus helpotti vähä vähältä. Hän oli myös melko varma, että oli kuullut täsmälleen ne sanat jossain ennenkin…
Hän laski pyöränsä jalustan. Sade oli taas voimistumaan päin, joten Xen nosti kasvonsa kohti taivasta ja antoi pisaroiden piiskata.
Hänen rannekommunikaattorinsa välähti jälleen. Killjoyn kanssa käytävässä keskustelussa oli 28 lukematonta viestiä. Xenin omatuntoa raastoi. Ei isänsä vuoksi, vaan Nuparun, jonka Xen oli tiennyt saapuneen aamulla. Kolme päivää Ko-Metrussa vietettyään hän oli kuitenkin menettämässä järkensä. Oli pakko päästä ulos. Pakko nähdä paikkoja, jos nämä olivat todella hänen viimeiset päivänsä…
Uusi kouristus oli tuloillaan, mutta Xen sai nielaistua sen kommunikaattorin piipattua jälleen. Tällä kertaa viesti oli Naholta. Sen Xen avasi epäröimättä.
Oletko jo Ga-Metrussa?
saavuin juuri. rajalla vasta. menee parikytä minsaa.
Ok. Menen jo sisälle. Aulassa osataan odottaa sinua.
Xen laski kommunikaattorinsa ja katui lupaustaan. Jos hän olisi antanut itselleen vaikka puolikin tuntia, olisi hän ehtinyt jäädä siihen hetkeksi nauttimaan sateesta ja haukkomaan henkeään. Parikymmentä minuuttia vaati kuitenkin sen, että hän lähtisi välittömästi jatkamaan kohti pohjoista.
Hän työnsi kommunikaatioikkunan syrjään ja avasi karttasovelluksen. Jos hän pitäytyisi rannikon lähellä, hän tuskin törmäisi ruuhkiin. Suurin osa Ga-Metrusta vietti arkisin aikaa muutenkin joko kampusalueilla tai toimistokomplekseissa.
Hän puri hammasta ja nosti jalustan takaisin ylös. Hän väänsi itsensä liikkeelle pyrkien parhaansa mukaan jättämään pahat ajatukset taakseen. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä joka kerta, kun hän joutui survomaan muistot Matorosta samaan synkkään koloon, jossa säilytti kohtaamistaan Abzumon kanssa. Ei ollut hyvä elää niin viimeisiä päiviään, mutta minkäs teit. Killjoyn ja Nuparun ohjeet olivat olleet selvät. Hänen tulisi tehdä kaikkensa kouristuksia välttääkseen. Jokainen niistä vei häntä lähemmäksi kuulan lopullista pirstoutumista, ja täten vähensi aikaa, joka heillä oli löytää siihen jokin ratkaisu.
Seuraava asia, joka Xenin ajatukset kiskoi luokseen, tuli kuitenkin vastaan nopeasti. Ensin hänen sydämensä oli hypätä kurkkuun, sillä partio Bordakheja oli kerääntynyt pienen liiketilan ovelle. Ne olivat kuitenkin tehtävällä, eivätkä välittäneet ohi kaahaavasta tuulispäästä. Taakseen vilkuileva Xen näki, kuinka vahkit tametrulaisen Lhikanin kaartilaisen johdolla kiskoivat kaupasta ulos skakdia, joka rimpuili ja pyristeli pidättäjien otteessa. Tämä työnnettiin lopulta väkisin vahkien kuljetusvaunuun. Xen ei nähnyt enempää, mutta sielussaan hän tiesi kyllä, mistä oli kyse.
Loppumatka taittui huomattavasti rauhallisemmin. Muutama opiskelija tervehti häntä innostuneesti keskustan liikennevaloissa. Xen vilkutti takaisin, mutta kaahasi tiehensä heti valon vaihduttua punaisesta keltaiseen. Noin viisi minuuttia liikenteen seassa pujoteltuaan hänen määränpäänsä häämötti. Xen päätyi lopulta parkkeeraamaan vähän matkan päähän sairaalarakennuksesta. Hän epäili pyöränsä herättävän sen verran huomiota, että oli parempi jättää se puiston reunalle puiden suojaan. Korvalappustereot hän uskalsi jättää pyörän istuinkoteloon. Hän ei uskonut, että kukaan niitä sieltä älyäisi kaivella.
Hän vilkaisi taas rannettaan. Hän oli saapunut perille jopa muutamaa minuuttia arvioimaansa aikaisemmin. Isältään hän oli sinä aikana saanut kolme viestiä lisää. Xen huokaisi. Hän olisi halunnut avata ne, mutta ei yksinkertaisesti uskaltanut.
Bauinuvan aulassa Xeniä tervehti heti valkoiseen pukeutunut hoitaja, joka viittoili häntä astumaan lähemmäksi infotiskin lasikoppia. Hänelle ojennettiin kulkupassi sekä ohjeet, kuinka päästä Nahon jäljille. Kulkupassi tarvittiin potilaan kriittisen tilan takia, jonka takia tämän luokse piti kiertää henkilökunnan tilojen lävitse.
Xen kiitti ja lähti marssimaan ohjattuun suuntaan. Hän ohitti matkallaan oleskelutilan, jonka ikkunan vastaisella puolella istui useita potilaita, osa ulos sateeseen tuijottaen, osa toisiaan tuijotellen. Kukaan heistä ei sanonut suullaan sanaakaan, mutta hieman keskittymällä Xen kuuli kyllä heidän ajatuksensa. Tai ainakin osan niistä. Niin moneen ääneen oli vaikeaa keskittyä kerralla, ja lopulta Xenille selvisi yksittäisten sanojen lisäksi vain se, että jonkun potilaista huonetoveri haisi tervalle. Xenin veren kohina kaikkoontui hänen korvistaan heti, kun hän lakkasi käyttämästä Cencordia potilainen vakoilemiseen.
Henkilökunnan toimiston ovesta Xen pääsi kulkupassiaan vilauttamalla. Tiloissa itsessään ei ollut sillä hetkellä ketään, joten hän sai marssia niiden läpi huomiota herättämättä. Seuraavien ovien jälkeen hän saapui teho-osastolle, jossa ovia ei ollut kovinkaan montaa. Niistä ainoastaan yksi oli raollaan. Xen arvasi välittömästi, että se oli, minne hänen oli tarkoitus mennä.
Naho oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja teki Xenille tilaa. Toa ei edes tervehtinyt. Hän ylläpiti hiljaisuutta joko kunnioituksesta huoneen potilasta kohtaan tai antaakseen Xenille hetken aikaa käsitellä näkemäänsä. Kummin vain, hiljaisuus tuli tarpeeseen. Xen oli nostanut käden suulleen parahdusta estääkseen, mutta epäonnistui siinä.
Tasainen, muutaman sekunnin välein kuuluva terävä piippaus merkkasi lukuisien sairaalasängyn vieressä olevien laitteiden toimintaa. Niiden lisäksi ääntä piti hengityskone, jonka rahina piti siihen kytkettyä toaa elävien kirjoissa. Vaikkakin tila, jossa Mexxi makasi, oli elämistä ainoastaan teoreettisesti.
Ilman hattuaan ja haarniskaansa Mexxi näytti hauraalta. Metalliset telineet kahlitsivat toaa tämän molemmilta puolilta ja tämän selkäpuolelta törrötti valtava määrä piikkejä, jotka pitivät tukirankaa kasassa. Ja vaikka Mexxin silmät olivat suljetut, ei tämän oloa voinut kutsua levollisen näköiseksi. Kurkusta alas tunkeutuvan hengitysputken lisäksi tämän ruumiiseen luikerteli niin valtava määrä letkuja ja putkia, että Xen alkoi voimaan niiden katsomisesta pahoin.
”Mexxi”, hän sanoi käytännössä kuiskaten. Naho ei reagoinut sanoihin. Tämän kasvoilta oli valunut väri ja surullinen katse oli naulittu Mexxin uinuviin silmiin. Toan ryhdistä näki, että tästä oli piesty kaikki voima pois. Metru Nuin vannoutuneesta suojelijasta ei ollut niiden ovien takana jäljellä paljoa.
Laitteiden piipitys jatkui tasaisesti. Xen nieleskeli aikansa, kunnes käänsi katseensa Nahoon saadakseen hetken taukoa masentavasta näystä. Kaikista miljoonista kysymyksistä yksi painoi hänen mieltään muita enemmän.
”Miksi hän on täällä?”
”MNYOS teki kaikkensa parsiakseen hänet kasaan. Ongelma ei ole hänen selkänsä, vaan se, mitä kaikkea tuhoutui sen mukana”, Naho selitti. ”Ficuksen lyönti pirstoi huomattavan osan hänen keskushermostostaan… ja täräytti aivoja niin lujaa, että…”
Pala Nahon kurkussa esti tätä jatkamatta lausettaan. Ainoa asia, mitä Xen osasi tehdä, oli tarttua Nahon käteen ja puristaa sitä niin kovaa kuin pystyi. Naho epäröi hetken, mutta vastasi lopulta puristukseen.
”Lääkärit eivät tiedä vielä, kuinka pahaa vahinkoa se teki. Aivokuvat ovat niin pahaa sotkua, että suurin osa ei suostu edes teorisoimaan… mutta… on epätodennäköistä, että hän enää koskaan palaa tajuihinsa.”
Naho nielaisi kyyneleitään niin kuuluvasti, että Xeninkin piti keskittyä vain pitämään itsensä kasassa. He katsoivat Mexxin rinnan kohoilua hetken hiljaa, kun Xen pohti, löytäisikö ainuttakaan sanaa, joka lohduttaisi kumpaakaan heistä.
”Olisitte vain jättäneet minut sinne…”
”Mexxi ei olisi puhunut minulle enää koskaan, jos olisimme tehneet niin”, Naho huokaisi. ”Puhumattakaan Nurukanista… tai isästäsi. Jos minä tai Mexxi tai kukaan meistä olisi toiminut niin kuin Lhikan, ei meillä olisi oikeutta kutsua itseämme toiksi.”
”Kuulin Lhikanista”, Xen sanoi. ”Onko hän…”
”Hereillä, valitettavasti”, Naho vastasi. ”Joskin hänen kasvonsa odottavat vielä ainakin kolmea eri leikkausta, ja toivon, että jokainen niistä on pitkä ja tuskallinen.”
Nahon äänestä tihkuvaa itsetyytyväisyyttä ei voinut olla huomaamatta. Vieno virne pyyhkiytyi kuitenkin toan kasvoilta välittömästi hiljaisuuden laskeuduttua.
”Mexxi oli viimeinen todellinen ystäväni tällä saarella”, Naho sanoi rikkoakseen hiljaisuuden, ennen kuin se muuttui liian painostavaksi.
”Kaikki muut aseveljet ja siskot joko lähtivät sodan jälkeen kotisaarilleen, katosivat kuin tuhka tuuleen tai paljastuivat pettureiksi…”
Xenin omaatuntoa soimasi entistä enemmän. Naho kuitenkin käänsi katseensa taas vahkiin ja pakotti kasvoilleen väkinäisen hymyn.
”Äläkä sure. Minä olen iloinen, että sinä ja Nurukan olette täällä, mutta… Mexxi oli aina täällä, kun tarvitsin ystävää. Vaikka Metru Nuin lehdistö vihasi hänen jokaista vierailuaan, hän saapui aina, kun pyysin.”
Xen vastasi Nahon hymyyn. Se kieltämättä kuulosti myös siltä Mexxiltä, jonka hän oli tuntenut. Jo ensikohtaamisestaan lähtien sheriffi oli heittäytynyt pyytämättä hänen avukseen. Yö, jonka he olivat yhdessä viettäneet, tuntui kuitenkin jo niin kaukaiselta, että se olisi hyvin voinut olla jonkun muun elämästä.
”Olen niin pahoillani”, Xen mutisi. Naho päästi viimein irti vahkin kädestä, mutta ainoastaan nostaakseen sen tämän hopeiselle olkapäälle.
”Tiedän. Mennäänkö kahville?”
Xen kohtasi toan katseen ja nyökkäsi. Naho irrotti viimein otteensa, vilkaisi vielä nopeasti Mexxiä ja astui ovesta ulos. Xen jäi huoneeseen vielä pieneksi hetkeksi. Hän yritti hetken aikaa olla huomioimatta kaikkia niitä koneita, jotka pitivät Meksi-Koron sheriffiä hengissä, ja sen sijaan yritti kuvitella tämän hattu päässään, hymyilemässä vastapäätä Xeniä baaritiskillä, ravintolassa tai Mustan Käden taukotiloissa.
”Kiitos kaikesta”, Xen kuiskasi. Hän tiesi, ettei Mexxi sitä kuullut, mutta sen sanominen tuntui silti tärkeältä. Hän yritti vielä hetken kuunnella, tapahtuiko Mexxin päässä mitään. Jos toivon kipinä oli elossa, Cencord kyllä kuulisi sen.
Hiljaisuus oli niin lävitsetunkeva, että Xenin oli pakko lähteä Nahon perään.
Hän sulki oven perässään ja seurasi toaa, joka oli ehtinyt jo käytävän päässä sijaitsevalle kahviautomaatille. Naho ojensi ensimmäisen kuuman pahvikupposen Xenille ja täytti sen jälkeen vielä omansa. Sitten he istuivat vierekkäin yhdelle käytävän leveistä penkeistä ja hiljenivät hetkeksi tuijottamaan kuppien sisällä vellovaa mustaa nestettä. Heitä vastapäätä komeili rivi muotokuvia. Xen ei tunnistanut niistä ainuttakaan. Tekstit kuvien alla viittasivat jonkinlaisiin hyväntekijöihin. Kenties ne olivat ne henkilöt, joiden rahalla Bauinuva oli rakennettu.
”Kuulin tilanteestasi”, Naho avasi keskustelun yhden hyvin äänekkään hörppäyksen jälkeen. ”Kuinka voit?”
Xen kohautti olkiaan. ”Ihan hyvin kai huomioiden, että sydämeni räjähtää hetkenä minä hyvänsä.”
”En olisi liian huolissani. Nuparu ja Mavrah ovat sellainen tiimi, että he keksivät kyllä jotain. Ja isäsi on sellainen jääräpää, että kääntää vaikka koko maailman ympäri löytääkseen ratkaisun.”
Naho oli tietenkin oikeassa. Xeniä ei silti huvittanut ruveta kertomaan kouristuksistaan, joiden aikana hän yleensä toivoi, ettei hänen olisi enää tarvinnut jaksaa kamppailla.
”Tunnet Killjoyn näemmä aika hyvin”, Xen tuhahti tarttuen innolla ensimmäiseen asiaan, joka harhautti keskustelun pois hänestä itsestään.
”Tai vaikutitte ainakin eilen aika tuttavallisilta.”
”Tunsin Nizin hyvin, joten niin myös Nui-Kralhin”, Naho naurahti. ”Sitä paitsi isäsi on kiskonut ahterini muutamasta aika kammottavasta tilanteesta. Muistuta minua joskus, että kerron, mitä Ikuisen kuiskeen kanjonissa tapahtui, ennen kuin Killjoy kertoo sinulle siitä version, jossa näytän täysin kädettömältä. Ja se kiertävä juttu siitä leivänpaahtimesta ei pidä paikkansa!”
Xen käkätti ääneen. Sota oli toki ollut pitkä, ja Xen epäili, että kaikki sen alusta asti taistelleet – ja siitä selviytyneet – tunsivat toisensa jollain tasolla.
Edellisillan yhteinen illallinen oli ollut Nurukanin idea. Xenistä oli tuntunut koko sen ajan, että sitä pidettiin jo ennakoivasti hänen muistolleen, vaikka kukaan ei ollut sanonut mitään siihen viittaavaakaan. Killjoy ei luonnollisesti ollut syönyt lainkaan, koska tämä roikkui todellisuudessa jollain saarella vähän Metru Nuista etelään. Nurukan ja Cody tosin söivät hänenkin edestään. Ja Naho oli juonut heidän kaikkien edestä. Xen oli melko varma, että lupaus tulla vierailemaan Bauinuvaan oli edistynyt lähinnä toan promillien johdosta.
Xen oli kumonnut oman kahvikupillisensa alas ennätysajassa. Naho oli pysähtynyt tuijottamaan Xenin medaljonkia tämän alettua näpräämään sen ketjua. Punaisen helyn rinnalta puuttuva siru suorastaan loisti poissaolollaan.
”Huomaan, ettet kanna sitä enää mukanasi.”
”Nurukan otti vastuun siitä toistaiseksi”, Xen huokaisi. ”Voin elää viimeiset viikkoni tyytyväisenä, jos en koskaan näe sitä enää.”
”Matoro on varmasti ylpeä siitä, mitä olet tehnyt sen suojelemisen eteen”, Naho yritti lohduttaa tietämättä, mitä sanoillaan aiheutti.
Matoron nimen mainitsemisen tavoin kouristus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Xen oli onnistuneesti pidätellyt sitä koko Mexxin huoneessa vietetyn ajan, mutta kahvikupin ääressä hän oli antanut pinnistelyjensä herpaantua. Jokainen lihas Xenin ruumiissa yritti vääntyä paikaltaan, kun rintaa viiltävä kipu lähetti shokkiaaltoja hänen kehoonsa. Korviaviiltävä kirkaisu pakeni hänen huuliltaan, kun kauhistunut Naho tiputti puoliksi täyden kahvikuppinsa lattialle ja tarttui Xeniä tämän olkapäistä.
”Henki paratkoon, Xen!”
”Älä… älä… ole kiltti… älä sano sitä…”
Xen kiemurteli itsensä väkisin irti Nahon otteesta ja romahti vasten seinää. Tärähdys oli niin kova, että tätä lähimpänä ollut ce-matorania esittävä muotokuva tippui lattialle.
Naho jäi neuvottomana seisomaan keskelle käytävää, kun Xen tasasi hengitystään. Pahin oli mennyt jo ohi, mutta turhautuminen nousi nopeasti kivun tilalle.
”Helvetti soikoon”, Xen kuiskasi. Sanat oli tarkoitettu lähinnä hänelle itselleen. Naho kääntyi katsomaan jalkoihinsa levinnyttä kahvikupillista. Hän pyöräytti sormeaan ilmassa muutaman kerran ja musta neste alkoi valumaan painovoimaa uhmaten ylöspäin. Hän kierrätti ne lyhyen ilmalenkin kautta takaisin kuppiin ja nosti sen sitten sisältöineen penkin päälle sivuun.
”Minä en ole kovin hyvä antamaan neuvoja tällaisissa asioissa, mutta minä toivon, ettet olisi sille pojalle vihainen”, Naho sanoi. ”Sille pojalle” kouraisi Xenin sydänalassa myös, mutta ei läheskään niin pahasti kuin ”Matoro”.
”Kun hän antoi sen sirun sinulle, hän oli rikki. Sen näki hänen katseestaan. Hänestä näki, että se, mitä hän oli kokenut, ei jättänyt häntä rauhaan.”
Xen kuunteli, mutta voimat eivät riittäneet nostamaan seinää vasten lyhistyneitä kasvoja.
”Minä näen sen saman katseen sinussa nyt”, Naho huokaisi. ”Olet ehkä oikeassa siinä, että siru on kirous, mutta sitä faktaa hän ei yrittänyt sinulta piilottaa.”
”Minä en ole vihainen siitä, että hän jätti sen minulle”, Xen sanoi ja kaikilla voimillaan irrotti itsensä seinästä ja kääntyi takaisin Nahon puoleen.
”Vaan siitä, että hän käski minua olemaan käyttämättä sitä.”
Vahkin katseella oli vaikeuksia pysyä yhdessä paikassa. Hänen katseensa vaelteli ympäri käytävää.
”Uskotko todella, että asiat olisivat menneet toisin, jos olisit käyttänyt sitä?”
”Uskon, että meidän olisi pitänyt yrittää”, Xen huokaisi.
Naho otti askeleen lähemmäksi Xeniä ja tarttui tätä kevyesti leuasta. Hän nosti vahkin katseen itseensä varmistaakseen, että tämä näki hänen varovaisen hymynsä.
”Sinä yritit jo aivan tarpeeksi. Tappio ei ollut Matoron vika. Eikä sinun vikasi. Eikä Mexxin… älä syytä itseäsi siitä, että joku muu tahtoi tehdä pahaa.”
Xen läpsäisi Nahon käden pois, mutta toa näki tavasta, jolla vahki teki sen, että sen oli tarkoitus olla leikittelevä.
”Sinä alat kuulostaa Nurukanilta”, Xen tuhahti tarkoituksella hieman ylimalkaisesti.
”Onko se huono asia?”
”En sanoisi niinkään”, Xen virnisti. Hän onnistui ylläpitämään hymyään siihen asti, että Nahon piippaava kommunikaattori kiinnitti heidän huomionsa.
Naho laski kätensä ja vilkaisi kohti kulmat koholla odottavaa Xeniä.
”Nurukanilla on ongelmia byrokraattien kanssa. Minua kaivataan siellä.”
”Mitä te kaksi edes puuhailette? Olen hädin tuskin nähnyt kumpaakaan teistä Nivawkissa”, Xen ihmetteli.
”Asioita, joista en mielelläni puhu ääneen, ennen kuin valmistelut on saatu päätökseen”, Naho mutisi. ”Nähdään taas illalla. Leuka pystyssä ja niin pois päin, eikö vain?”
Naho puristi Xenin olkapäätä tiukasti, ennen kuin lähti ripein askelin kävelemään ulos. Xen jäi tuijottamaan äkkilähdön saaneen toan perään. Häntä hävetti myöntää itselleen, että oli yrittänyt kuunnella Nahon ajatuksia tiedonrippeiden toivossa, mutta ei ollut lopulta saanut irti paljoa. Nivawk-aseman puheensorinaa pari päivää Cencordilla kuunneltuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että helpoiten kuuli sellaisten ajatukset, jotka joko muodostivat ajatuksiaan tietoisesti tai eivät paljoa välittäneet siitä, kuinka oma ajatuksenjuoksi toimi. Eräällä tapaa Xen ajatteli, että oli helpompaa kuulla, kun joku ”ajatteli kovaa”.
Hän keräsi lopulta sekä oman että Nahon puolilleen unohtuneen kahvikupin ja vaelteli tyhjentämään ne matkallaan takaisin kohti Bauinuvan yleisiä tiloja. Henkilökunnan taukohuoneeseen oli sillä aikaa saapunut kaksi matorania, jotka tuijottivat Xeniä hetken, mutta tervehtivät tätä kuitenkin selkänsä suoristamalla ja tekemällä kunniaa. Xen heilautti näille huolettomasti kättään ja yritti pitää ajatuksensa kasassa.
Hän ohitti saman oleskelutilan, jonka ohi hän oli tullut saapuessaan. Tuijottelutunti oli selvästi jo ohi, sillä ikkunan edessä istui enää yksi potilas. Xen päätteli siitä, että melua täytyi olla paljon aikaisempaa vähemmän, joten hän yritti uudestaan kuunnella, mitä siellä ajateltiin. Hän uumoili, että tavallisen kansan joukossa ajatuksia varjeltiin vähemmän kuin sotilastukikohdan käytävillä.
”Hän oli täällä”, kuului väsynyt ajatus. ”Hän oli täällä.”
Xen oli melko varma, että oli tunnistanut äänen jo edellisellä ohikulullaan. Siitä ei vain ollut saanut selvää mietekakofonian keskellä.
”Hän oli täällä. Hän oli täällä…”
Ajatus kuulosti väsyneeltä. Xen tiesi kyllä, että se kuului ikkunan edessä istuvalle miehelle. Kaikki muu hälinä koostui kaukaisista kuiskauksista.
”Hän oli täällä.”
Omatunto alkoi kolkuttamaan. Vanhuksen hokema kuulosti niin kärsivältä, että Xenistä tuntui, ettei hänen kuuluisi tunkeilla tämän mietteissä. Tyytyväisenä siihen, että hän oli pystynyt keskittymään tämän sisäiseen ääneen Xen oli jo astelemassa pois, kun vanhuksen sanat jatkuivat.
”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Xen jäätyi paikalleen. Hänen sisuksistaan pääsi tahtomattaan pieni vinkaisu. Hän ei voinut olla kuullut oikein. Hän oli varmasti vain sekoittanut omia ajatuksiaan vakoilemiensa sekaan.
”Ficus oli täällä”, kuului jälleen. ”Hän oli täällä. Ficus oli täällä.”
Ei. Se ei voinut olla kuvitelmaa. Xen tuijotti kauhuissaan yksinään istuskelevan hahmoa. Oli pakko. Hän otti askeleen lähemmäksi. Sitten toisen. Kolmannen jälkeen hän tunnisti, että ajattelija oli turaga. Hän tunnisti naamionkin. Jutlinkasvoinen vanhus ei värähtänytkään Xenin lähestyessä. Syy sille selvisi Xenillekin pian. Turagan kasvot olivat juutuneet masentuneeseen lasittuneeseen katseeseen.
Mies oli ilmiselvästi halvaantunut. Tämän koko ruumis oli jäykkä. Ainoa asia, mikä liikkui, olivat tämän silmät, jotka seurasivat Xeniä kuopissaan, kun hän astui tämän eteen.
”Sinä… kuulet? Sinä kuulet”, turaga ajatteli. Xen nyökkäsi varovaisesti. Hän ei saanut katsettaan millään irti miehen ilmeestä.
”K-kuulen”, Xen myönsi. Tuntui kummalliselta vastata ääneen, vaikka turagasta ei todellisuudessa kuulunut pihahdustakaan. Xenillä ei ollut hajuakaan, miten Cencordilla lähetettiin omia ajatuksia, jos se edes sellaiseen pystyi.
”Olen… nähnyt sinut televisiossa. Musta Käsi. Olen… iloinen? Iloinen, että olet hengissä.”
”Sinä tiedät, kuka olen?” Xen ihmetteli.
”Minulla on ollut syy… seurata…”
”Kuka sinä olet?”
”Nimeni oli… Nace.”
Xen tärähti. Nace. Nace? Nimi oli tuttu. Sen tajuaminen sai hänet jättämään huomiotta sen, että turaga puhui siitä kuin se ei enää olisi ollut hänen nimensä.
Nurukan ja Bloszar olivat suunnitelleet iskua Bauinuvaan Nacen vuoksi. Tai Ficuksen vuoksi. Ja silloin Xen muisti myös tekstin, joka oli ollut viitteesä kredipselleenitynnyrien pohjassa. ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Nace”, Xen toisti. Turagan kasvoille ei noussut huojennusta, mutta sen kuuli tämän ajatusten sävystä.
”Täällä ei ole ollut ketään, joka kuulisi minua enää pitkään aikaan. Ei sen jälkeen, kun sota vei Torien.”
”Olen… pahoillani.”
”Älä ole. Sota vei jotain meiltä kaikilta.”
”Niin. Niin vei.”
Xen käänsi katseena ulos ikkunasta, mutta tajusi tuijottavansa siitä ainoastaan vastakkaisen rakennuksen betonista seinää.
”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit, että Ficus oli täällä?” Xen kysyi.
”Neljä yötä sitten… iltana ennen kuin Onu-Metruun hyökättiin, hän murtautui huoneeseeni.”
”Minkä vuoksi?” Xen ihmetteli. ”Yrittikö hän tappaa sinut?” Hän tajusi kysymyksessään aukon heti sen sanottuaan. Jos Ficus olisi yrittänyt tappaa jonkun, hän olisi luultavasti vain onnistunut siinä.
”Ei… hän halusi puhua. Ja ehti tehdäkin niin, ennen kuin hänet huomattiin.”
”Puhua… mistä?”
”Hän… pyysi minulta anteeksi. Ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään. Ja sitä, että… minulle kävi näin.”
Se kuulosti täysin uskomattomalta. Minkään kertomuksen perusteella Ficus ei vaikuttanut sellaiselta, joka pyyteli anteeksi. Se sama Ficusko muka, joka oli laittanut Mexxin sellaiseen kuntoon?
”Se olit sinä… siellä kaivauksilla”, Xen ymmärsi. ”Sinun ruumiisi, jonka äärelle Ficus oli lyhistynyt.”
”Kuinka sinä tiedät?”
”Se on pitkä tarina. Öh… ja aika vaikea selittää. Olin eräällä matkalla, jossa pääsin näkemään hänen muistojaan.”
Nace piti tauon selvästi sulatellakseen Xenin sanoja.
”Me tulimme tälle saarelle yhdessä. Tapasimme kaivauksilla Kristallisaarilla. Ficus oli kuin eksynyt. Matkusti kaivaukselta toiselle vailla kotia, vailla muistojaan. Jäin hänen seurakseen. Lopulta tulimme tänne.”
”Mitä sinulle oikeastaan tapahtui? Olen pahoillani, jos se on rankka kysymys.”
”Minulla on ollut… aikaa. Parantua. En enää häpeä myöntää, että päästin Totuuden sieluuni, kun hän sitä pyysi.”
”Hän?” Xen ihmetteli. Hän ei ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan totuudesta ”hänenä”.
”Hän lupasi minulle paljon. Ja paljon hän minulle antoikin… mutta minusta tuntuu, että se, mitä meille siellä syvällä tapahtui, oli osa jotain julmaa suunnitelmaa. Ficus oli jo niin rikki… ja olin toivonut, että pystyisin antamaan hänelle jotain parempaa. Sen sijaan se, mitä minulle tapahtui, muuttui vain yhdeksi synniksi lisää hänen loputtomaan syntien listaansa.”
”Kun sanot, että hän oli rikki, mitä oikein tarkoitat?” Xen ihmetteli.
”Hän oli sellainen jo, kun tapasimme. Säpsähti jokaista varjoa. Itki aina tähtitaivasta tuijottaessaan. Eikä hän tiennyt, miksi. Mutta oli selvää, että hänelle oli tapahtunut jotain kauheaa. Minä tahdoin antaa hänelle toivoa, mutta Totuus vei minulta sen mahdollisuuden. Oli kai kohtalon ivaa, että kun sain yrittää uudestaan, sekin päättyi suruun ja murheeseen.”
”Yrittää uudestaan?” Xen kysyi. Hänestä oli vaikeaa kuvitella, että Nace olisi tilassaan kyennyt enää tekemään paljoa. Varsinkin, jos tällä ei ollut edes tapaa kommunikoida.
”Onnistuin tekemään kaksi”, Nace ajatteli. Kun Xenin kulmat kohosivat epätietoisuuden merkiksi, Nace kiirehti täsmentämään. ”Kiviä. Kun näin, kuinka rakastunut Ficus oli, tiesin, että lahjani tulisi olla heille molemmille. Näin, kuinka paljon hän oli parantunut vuosien aikana. Hän oli löytänyt taas syyn elää. Jos olisin silloin tiennyt, mihin se kaikki johtaisi… olisin valinnut toisin.”
Xen ymmärsi yhteyden välittömästi. Hän ei ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että Ficuksen toa-kiven oli oltava peräisin jostain. Mutta nyt, kun hän sitä ajatteli, Nace oli tosiaan turaga.
”Rakastunut?” Xen kuitenkin pysähtyi miettimään. ”Ficus ei koskaan vaikuttanut… rakastavaiselta. Kenelle sinä sen toisen kiven annoit?”
”Hänen nimensä oli Niz. Ja kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa, Ficus ei saanut katsettaan irti hänestä. He olivat niin onnellisia yhdessä. Ja sitten minä annoin heille työkalut osallistua sotaan, joka meitä etelästä tavoitteli… ja se tuhosi heidät molemmat.”
Xen tuijotti Nacea kasvoillaan järkytys, joka kilpaili turagan kasvoille jumiutuneen kanssa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Nacen silmät tuijottivat vahkia syvälle sieluun.
”Nizin nimi merkitsee sinulle jotain.”
”Miten… miten niin hän ja Ficus. Eiväthän he… tai siis…”
”Jos olisit nähnyt heidät, ymmärtäisit. Ficus oli hänen seurassaan kuin uudelleensyntynyt. Jos olisin tiennyt, että Niz oli jo löytänyt jonkun toisen…”
Xenin pahoinvointi oli palannut, mutta aivan uudella tavalla. Hän olisi tahtonut pyytää Nacea lopettamaan, mutta samaan aikaan sairaalloinen uteliaisuus painoi häntä jatkamaan. Vaikka jokainen sana tuntui väärältä, hänen oli pakko saada tietää lisää.
”Mitä tapahtui?”
”Nizin katse oli jo toisaalla, mutta vain vähän aikaa lahjani jälkeen jotain muutakin tapahtui. Ficus puhui siitä minulle usein. Kuinka Nizin katse alkoi ensin karttamaan häntä. Sitten sanat muuttuivat happamiksi. Ficus arveli, että Niz oli tehnyt jonkin löydön, joka oli saanut hänet pois tolaltaan. Minusta kuulosti siltä, että Niz vain leikki Ficuksen tunteilla. Hän oli sanonut paljon kamalia asioita. Sellaisia, jotka syöksivät Ficuksen elämän jälleen pois raiteiltaan.”
Xen kallisti itsensä nojaamaan ikkunankarmia vasten. Hänen katseensa irtosi turagasta ja valui kohti maata. Hänen ensimmäinen reaktio oli epäillä Nacen jokaista sanaa. Se tunne katosi kuitenkin nopeasti ja kasa uusia syntyi sen tilalle.
Killjoy oli syyttänyt Niziä siitä sinä päivänä, kun oli lähtenyt Metru Nuilta. Hän oli myös vastannut Xenin kysymykseen Ko-Metrussa kuin hänen heidän rakkautensa olisi ollut yksipuolinen. Killjoy oli rakastanut Niziä, mutta oliko Niz rakastanut Killjoyta?
”Ja Ficusko pyysi sinulta anteeksi sitä?” Xen yritti nitoa keskustelun takaisin juurilleen.
”Niin. Hän tiesi, että yritin pitää hänet tämän taivaan alla. Mutta tyhjyys on voittanut hänet. Nizin menettäminen varmisti, ettei häntä enää saisi takaisin pimeydestä.”
Xen hieroi särkevää otsaansa silmiensä välistä. Hän kopeloi rintapanssarinsa rakoa löytääkseen sieltä jotain, jolla pyyhkiä hikeä otsaltaan sellaista kuitenkaan löytämättä. Liikkeen mukana Xenin medaljonki kuitenkin tipahti ketjun varassa esiin. Nacen silmät kääntyivät sitä kohti.
”Mistä sinä olet saanut tuon korun?”
Xen vilkaisi ensin Nacea ja sitten alaspäin kohti korua. Sen punaiset metalliset palaset leijailivat huoneeseen heijastavaa aurinkoinvaloa kimmotellen. Sade oli taas hetkeksi tauonnut.
”Isäni antoi sen minulle sen jälkeen, kun äiti lähti. Tiedän, että se kuului alun perin Ficukselle.”
Sanat ”isä” ja ”äiti” aiheuttivat Nacessa useanlaisia reaktioita. Xen kuuli hajanaisia ajatuksia, kun ne hitaasti loksahtelivat paikalleen.
”Me löysimme sen Taras Silin raunioista kauan sitten. Eikä se ollut ainoa…”
Nacen silmät kääntyivät alaspäin. Vasta silloin Xen kiinnitti kunnolla huomiota pieneen vihreään koruun, joka Nacen kaulassa roikkui. Hän työnsi kasvonsa lähemmäksi sitä ja päätyi haukkomaan henkeään. Sen väri ja muoto olivat erilaiset kuin sen, joka roikkui hänen kaulassaan, mutta tapa, jolla sen palaset leijuivat hieman irrallaan toisistaan, oli sama. Oli selvää, että helyt olivat toisilleen pari.
”Ota se. Totuus kertoi minulle, että ne kohtaisivat jälleen. Kun Ficus saapui tänne, luulin, että oli tullut aika, mutta tuo toinen onkin ollut sinulla kaiken tämän aikaa. Kohtalo on tarkoittanut ne molemmat sinun käsiisi. Olen siitä varma.”
Xen tuijotti turagaa pitkään ja turaga tuijotti häntä takaisin. Hetken aikaa emmittyään Xen kurotti varovasti korua kohti ja irrotti sen Nacen kaulassa olevasta ketjusta. Koru käänsi itsensä välittömästi asentoon Xenin kämmenelle niin, että sen muodot oli helppo nähdä. Xen tunnisti nyt kuvion. Hän oli nähnyt sen toistuvan lukemattomia kertoja Onu-Metrun kaivauksilla sijaitsevan kammion seinillä.
”Tiedätkö, mikä se on?”
”Kuten omasikin, luultavasti avain. Selakhit halki historian ovat käyttäneet samankaltaisia esineitä holviensa suojaamiseksi. Ne molemmat avasivat kammion Onu-Metrussa, mutta olen varma, että emme löytäneet kaikkea silloin, kun kaivauduimme sinne.”
”Kuulostat aika varmalta”, Xen tuumasi. Hän ei saanut silmiään irti medaljonkiparista.
”Minulla on ollut aikaa pohtia sitä. Se kammio oli täysin umpinainen. Jouduimme kaivamaan sen luokse koskemattoman kiviaineksen läpi. Jossakin siellä täytyy olla reitti, jota emme vielä löytäneet. Jokin tapa, jolla selakhit olivat päässeet sinne sisälle ilman, että siitä oli jäänyt minkäänlaisia jälkiä.”
Xen tuijotti vihreää helyä vielä hetken, mutta pujotti sen lopulta punaisen toveriksi omaan ketjuunsa. Tuntui kummalliselta kantaa taas kahta korua. Nimdan paikan hän kylläkin korvasi ketjusta mielellään.
”Kiitos, Nace.”
”Älä kiitä minua vielä. Se paikka on tuonut meille toistaiseksi pelkkää murhetta. Valitse askeleesi tarkasti, Nizin tytär.”
Xen nyökkäsi. ”Lupaan tulla vielä käymään. Ei ole oikein, että istut täällä päivät pitkät ilman, että kukaan kuulee.”
”Olen kiitollinen jo tästä, enemmän kuin voit kuvitellakaan”, Nace ajatteli. Tämä kuulosti vilpittömältä siitäkin huolimatta, että tämän kauhistunut ilme oli ennallaan.
”Sinä olet kiltti. Ehkäpä Ficus olisi kaivannut jonkin sinun kaltaisesi pysyäkseen pois tyhjyyden tieltä.”
Xen nyökkäsi. Hän olisi halunnut halata turagaa, mutta ei tiennyt, olisiko se ollut soveliasta. Hän päätyi lopulta puristamaan tiukasti Nacen olkapäätä. Turagan ajatukset eivät siihen reagoineen, mutta Xen aisti, että tämä oli eleestä kiitollinen.
”Ennen kuin menet, kerro minulle, oletko tavannut Ficuksen henkilökohtaisesti? Oletteko koskaan puhuneet?”
”Emme oikeastaan”, Xen myönsi. ”En ole edes nähnyt häntä sodan jälkeen. Sen, mitä tiedän, perustuu… kaikenlaiseen muuhun.”
”Jos saat koskaan mahdollisuuden, kysy häneltä, vieläkö se ruumis, jonka hän löysi sieltä syvyyksistä puhuu hänelle. Tahtoisin kovasti tietää, vieläkö hän valehtelee itselleen, vai onko Totuus jo paljastunut.”
Xen ei aivan ymmärtänyt, mitä Nace pyynnöllään tarkoitti, mutta nyökkäsi kumminkin. Hänellä ei todellisuudessa ollut pienintäkään halua joutua Ficuksen kanssa kasvokkain. Mutta siltä varalta, että se tapahtuisi…
”Hyvä on.”
”Kiitos. Toivon, että hän ei enää koskaan yritä satuttaa sinua.”
Xen oli jo alkamassa selittämään, kuinka suurin syypää sille, mitä tapahtui, oli itse asiassa turmion enkeli, mutta tajusi virheensä heti Abzumon kasvot mielessään kuviteltuaan. Rintaa alkoi puristamaan. Hätä sai suunnattomat määrät vauhtia Xenin askeleisiin. Hän pinkoi pois Nacen viereltä niin nopeasti kuin suinkin pystyi. Aulan työntekijät jäivät katsomaan ihmeissään, kun vahki juoksi ulos Bauinuvasta sanaakaan sanomatta. Kulkupassi lennähti pöydälle lasikopin eteen.
Ulkona alkanut sadekuuro piiskasi Xenin kasvoja. Kouristus oli vain sekuntien päässä. Hän ei tälläkään kertaa mahtanut sille mitään.
Hänen jalkojensa juurella sijaitsevaan kuoppaan asfaltissa oli kertynyt jo melkoinen määrä vettä. Kymmenen minuuttia polviaan halattuaan Xen oli viimein saanut katseensa irti sylistään kohti maata. Rapakkoa tanssittavat pisarat pitivät veden pinnan koko ajan liikkeessä estäen Xeniä näkemästä siitä kuvajaistaan.
Hän oli itkenyt taas, kunnes kyyneleet yksinkertaisesti loppuivat. Hänen oli mahdotonta saada ajatuksiaan minnekään muualle. Abzumon kynsien kosketukset olivat väistyneet hänen mielestään vasta, kun hän oli minuuttitolkulla pakottanut itseään. Matoron kasvot olivat nousseet mieleen seuraavaksi lähinnä pahentaen hänen oloaan. Toinen kouristus oli tullut ja iskenyt Xeniltä muutamaksi sekunniksi tajunkin kankaalle. Sen jälkeen hän ei ollut liikahtanutkaan. Nyt hän tuijotti jalkojensa juurelle kasaantuvaa rapakkoa pohtien, voisiko siihen hukuttautua.
”… riko kello, prinsessa.”
Xen hätkähti. Ääni oli palannut, mutta kuja, jolle hän oli pyöränsä parkkeerannut, oli tyhjä. Se vahvisti hänen teoriaansa siitä, että ääni ei ollut peräisin mistään korvin kuultavasta. Joka taas tarkoitti, että sen täytyi-
Hänelle ei jäänyt aikaa miettiä sitä, kun mekaaninen hahmo ilmestyi kujan toiseen päähän. Bordakh, joka Xeniä lähestyi, pysähtyi muutaman metrin päähän.
”VAROITUS. HALLUSSANNE OLEVA AJONEUVOA ON KÄYTETTY SEITSEMÄÄNTOISTA REKISTERÖITYYN TIELIIKENNERIKOKSEEN. NOUSKAA YLÖS JA SEURATKAA KOHTI LÄHINTÄ –”
Vahki lakkasi puhumasta, ennen kuin Xen ehti edes kunnolla reagoida. Hänen kammetessaan itseään ylös maasta Bordakh oli tiputtanut sauvansa ja tarttunut itseään kallosta. Se alkoi repimään. Ja kun se ei tuntunut riittävän, se iski päänsä sellaisella voimalla viereisen rakennuksen seinään, että palanen betonia irtosi samalla, kun kallo repesi kahtia. Oranssi valo vahkin silmissä muuttui valkoiseksi. Xen ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Hän oli nähnyt sen ennenkin.
”ANTEEKSI TUOSTA”, vahki puhui nyt naisen äänellä. Xeniä ei kiinnostanut. Hän nosti keskisormensa pystyyn ja alkoi laittamaan pyöräänsä lähtökuntoon.
”OLISIN VAIN TAHTONUT PUHUA.”
”Meillä ei ole mitään puhuttavaa”, Xen sylkäisi. ”Painu helvettiin.”
”OLEN SIELLÄ JO”, Bianca huomautti. ”JA OLEN MYÖS HYVIN TIETOINEN SIITÄ, KUINKA LÄHELLÄ SITÄ ITSEKIN KÄVIT.”
Xen polkaisi pyöränsä jalustimen ylös, mutta käänsi katseensa vähän matkan päässä seisovaan Bordakhiin hampaitaan kiristelleen.
”Ihan oikeasti. Syö paskaa, kompastu johonkin terävään ja kuole pois. Minä kuulin, kuinka sinä taputit siellä. Kun Abzumo… kun… kun –”
”EI OLE VIISASTA KÄÄNTYÄ MAKUTAA VASTAAN SELLAISELLA HETKELLÄ. MINÄ OLEN PAHOILLANI SIITÄ, MITÄ SIELLÄ TAPAHTUI. MINÄ PYYSIN, ETTÄ TÄMÄ TEHTÄISIIN ILMAN VERENVUODATUSTA, MUTTA –”
”PISTÄ NYT SE PERKELEEN LEIPÄLÄPESI TUKKOON!” Xen karjaisi. Kuivuneet kyyneleet hänen poskillaan varisivat irti, kun Xenin jokainen kasvolihas vääntäytyi irvistämään.
”MINÄ EN KOSKAAN HALUA KUULLA SANAAKAAN SUUSTASI! EN AINUTTAKAAN! JÄTÄ MINUT RAUHAAN!”
Xenin raivokas reaktio sai Bordakhin kavahtamaan taaksepäin. Moottoripyörä jyrähti käyntiin ja Xen kaahasi kujalta pois, ennen kuin vahki ehti reagoida. Pakokaasujen katkujen keskelle jäänyt kone tuijotti suuntaan, johon Xen oli kadonnut. Sen ryhti oli lysähtänyt.
”OLISIN VAIN TAHTONUT JÄTTÄÄ HYVÄSTIT…”
Xen ajoi etelään, koska sinne johtava tie näytti sillä hetkellä kaikkein loppumattomimmalta. Hän väänsi lisää kaasua. Vauhti kasvoi.
Hän ei ollut koskaan aikaisemmin ottanut sellaista vääntöä irti pyörästään, ei edes aamulla vahkeja pakoon ajaessaan. Suora jatkui. Nopeus kasvoi. Vauhtisokeus varmisti, ettei Xenillä ollut hajuakaan siitä, kuinka nopeasti kaupunginosat jäivät hänen taakseen. Hän ajoi halki puistoista ja veti jokaisen mutkan suoraksi. Tätä kauhistelevat väkijoukot jäivät niin nopeasti tomuihin, ettei näiden parkaisut kuuluneet Xenille asti.
”… peili…” ääni lausui. Se hätkähdytti, mutta ei saanut Xeniä höllentämään otettaan kaasusta. Vaatisi vain yhden seinän, jota hän ei näkisi ajoissa. Sellaisesta vauhdista törmääminen murtaisi lujemmankin metallin.
”… peili…” ääni toisti.
Töyssy tiellä oli pieni, mutta sellaisessa vauhdissa se riitti silti nostamaan pyörän maasta useammaksi sekunniksi. Renkaiden otettua kiinni maahan vauhti kiihtyi jälleen. Xen puri hammastaan niin kovaa, että tunsi jonkin rusahtavan suussaan. Ga-Metrussa risteilevät vesistöt olivat jo jäämässä taakse. Tien olisi päätyttävä pian. Viimeinen pysäkki tulisi niin nopeasti, ettei Xen ehtisi edes pelkäämään sitä.
”… peili… vain rikkoakseen sen!”
Hän ei mahtanut sille mitään. Hänen katseensa siirtyi pyörän oikeaan sivupeiliin odottaen näkevänsä siellä jotain. Kun hän ei nähnytkään siinä mitään muuta kuin takanaan vilisevän tien, hän käänsi peiliä vauhdista, kunnes näki siinä itsensä…
Järkytys siitä, mitä hän näki, sai hänet riuhtaisemaan ohjaustankoa aavistuksen liian lujaa. Hän ajoi nurmialueelle johtavaan kynnykseen vain aavistuksen verran vinossa. Pyörä kyllä ylitti sen, mutta pehmeälle maalle saavuttuaan pito katosi ja pyörä keikahti kyljelleen. Xen onnistui olemaan jäämättä sen alle ja rysähti kädet edelleen ohjaustangolla pyöränsä vierelle ja pamautti naamansa suoraan nurmikkoon.
Hän raahautui pyöränsä mukana varmaan kolmekymmentä metriä, ennen kuin vauhti viimein pysähtyi. Ensimmäiseksi Xen yskäisi. Multaisen nurmikon lisäksi ulos lensivät ne takahampaan lohjenneet palaset, jotka olivat irronneet jo ennen törmäystä.
Paikalle oli saapunut joukkio ihmetteleviä matoralaisia. Niistä rohkein, tummanpuhuva iso ta-matoran kumartui auttamaan Xenin istuma-asentoon.
”Hitto vie, mikä törmäys. Oletko kunnossa?”
Xen yskäisi puoliväliin hänen kurkkuunsa tarttuneen ruohonkorren ulos suustaan, ennen kuin vastasi.
”Olen… näemmä ihan ookoo.”
”Nähtiin koko juttu! En ole koskaan nähnyt kenenkään ajavan noin lujaa taajama-alueella. Jahtasitko jotain rikollista?”
”Öh, jotain sellaista”, Xen valehteli. Hän oli saanut nostettua itsensä seisomaan samalla, kun matoranin toverit yhteisvoimin kiskoivat Xenin puoliksi multaan uponnutta pyörää pystyyn.
”Kiitos, hei”, Xen mutisi. ”Voisitteko tehdä minulle palveluksen ja olla kertomatta kenellekään, että näitte tuon?”
Matoranit nostivat yksi kerrallaan kätensä lippaan. Näiden reaktiosta päätellen oli selvää, että he tiesivät täsmälleen, kuka Xen oli.
”Luonnollisesti, neiti kenraali!”
Xen nyökkäsi joukkiolle ja lähti taluttamaan pyöräänsä halki nurmialueen, takaisin kohti tietä. Nopealla vilkaisulla pyörästä oli särkynyt lähinnä se sivupeili, joka oli ottanut iskun kaatuessa ensimmäisenä vastaan. Siitä ei ollut jäljellä käytännössä mitään. Sen rippeet olivat luultavasti jääneet nurmialueen kuoppaan. Sieltä mukaan kuopaistua multaa oli kaikkialla. Hän ei uskaltaisi lähteä matkaan, ennen kuin olisi puhdistanut klöntit moottorista ja renkaista.
Sopivan syrjäinen paikka löytyi vähän matkan päästä kauppakeskuksen parkkipaikalta, jossa oli vesipiste ja vihreä letku, joka helpotti puhdistusta.
Hän yritti saada selvää siitä, mitä oli tapahtunut. Ääni hänen päässään oli jo valmiiksi kuulostanut tutulta. Ja kun hän oli nähnyt kuvajaisensa pyörän peilistä, hän ei ollut nähnyt siinä itseään…
… vaan Matoron.
”Ha- haloo?” hän yritti maanitella ääntä taas esiin. Ei vastausta. Xen arveli näyttävänsä idiootilta hääriessään siinä letkun kanssa itsekseen höpisten. Pyöränsä vasemmalle puolelle astellessaan hänen oli kuitenkin pakko kumartua sen puolen peilille ja varmistaa, oliko hän tulossa hulluksi. Sieltä häntä tervehtivät hänen omat kasvonsa, aivan kuten kuuluikin. Xen ei ollut aivan varma, minne se asetti hänet juuri keksimällään hulluusasteikolla.
Hän sulki vesihanan ja kietoi letkun siististi takaisin sen ympärille. Hän oli tarpeeksi tyytyväinen lopputulokseen jatkaakseen matkaa, mutta hänen ajatuksensa heittivät taas sellaista kuperkeikkaa, että hän päätyikin vain nojailemaan pyöräänsä vasten katseensa harhaillessa parkkialueen vilinässä.
Vaihtoehtoja äänen lähteelle ei ollut kovin montaa. Sen jälkeen, kun hän oli alkanut sulkemaan mieltään ulkopuolisilta Nurukanin muistoissa tapahtuneen fiaskon jälkeen, siellä oli kaikunut vain yksi ääni: Deltan. Mutta se roikkui nyt Nurukanin kaulassa missä lie. Se jätti yhtälöön ainoastaan yhden tuntemattoman elementin.
”Cencord?”, Xen kysyi ääneen, mutta jälleen kerran hänelle vastattiin pelkällä hiljaisuudella. Turhauttavaa. Oli tietenkin edelleen se mahdollisuus, että hänen kuulastaan pisara kerrallaan valuva sielu vei mukanaan aina myös pisaran järkeä.
Sateen ja suihkuttelun muodostama virtaus oli huuhtonut mennessään suurimman osan pyörästä irronneesta mullasta. Xen seurasi niiden matkaa lähimpään ränniin ja käänsi sitten katseensa kohti taivasta. Pilvet olivat niin tummat, että aurinkoja hädin tuskin näki. Hän ei voinut olla ajattelematta Nacen sanoja siitä, kuinka Ficus oli itkenyt aina taivaalle katsoessaan. Sellaisella kelillä Xen saattoi ainoastaan spekuloida sitä, mitä Ficus oli siellä nähnyt.
Hän nousi sitten takaisin pyöränsä selkään. Hän polkaisi sen käyntiin, tarkisti vielä kerran, että kaikki oli kunnossa, ja jatkoi matkaansa kohti etelää, joskin tällä kertaa huomattavasti hallitumpaa vauhtia. Hän oli ensin vakavasti harkinnut taas nopeuden nostamista, jos se vaikka manaisi äänen takaisin hänen mieleensä, mutta hetken tauko oli tasannut hänen ajatuksiaan juuri sen verran, että kaahaaminen oli alkanut taas tuntumaan typerältä.
Hän yritti olla ajattelematta mitään muuta kuin päämääräänsä. Hänen kaulassaan roikkuvat medaljongit kilisivät toisiaan vasten, kun Xenin matka jatkui kohti Onu-Metrua.
Kommunikaattorin piippaus keskeytti ajon noin varttia myöhemmin. Onu-Metrun puolelle saapunut Xen joutui pysähtymään tien varteen lukeakseen sen. Tielle oli kertynyt jo niin paljon vettä, että molemmat kädet oli pakko pitää ohjaustangolla. Killjoylta oli tullut punaisen palluran sisällä olevan numeron perusteella 14 viestiä lisää.
Xen huokaisi. Ei hän isänsä viestejä tahallaan vältellyt. Haluttomuus nähdä, miten huolissaan tämä oli johtui tunteesta, joka oli jo edellisenä päivänä ottanut Xenin otteeseensa. Killjoy oli ollut kuin liimattu hänen peräänsä. Xen tiesi, että tämä teki niin, koska välitti. Ja siinäpä se ongelma olikin. Hän pelkäsi, että Killjoy kysyisi tältä jotain sellaista, mitä hän ei ollut vielä valmis sanomaan ääneen. Ei ollut salaisuus kenellekään, että Xenin olo oli ollut koko ajan kammottava. Eikä hän ollut vielä aivan valmis myöntämään edes itselleen, kuinka paljon häneen sattui. Toki aika ajoin häneen iskevät kouristukset olivat aika ilmiselvä vinkki, mutta Xeniltä ei ollut kestänyt kauan huomata, että se, minne hänen ajatuksensa vaeltelivat, oli yleensä suora syypää sille, kuinka hänen sydänkuulansa reagoi.
Kommunikaattori piippasi taas. Tällä kertaa se oli taas Naholta.
Sinun pitäisi vastata isällesi. Hän on huolissaan.
älä saarnaa, tiedän kyllä
Tiedoksesi vain että ansaitset tämän.
häh?
Naho lisäsi käyttäjän nuikralhirox69
Xen…
naho… olet petturi
Xen ole kiltti ja kuuntele hetki. Kaipaan sinulta jotain. Missä olet?
äh, onu metrussa
Hienoa. Olen seurannut koko aamun Metru Nuin radioliikennettä. Yritimme saada yhteyttä Bio-Klaaniin mutta kaappasimmekin jotain aivan muuta. Katsos tätä.
😢
Killjoyn seuraavan viestin mukana saapui sijaintitieto. Xen avasi sen ja sai eteensä melko lähelle tarkennetun kuvan Vanhasta Onusta. Ravintola, johon punainen nastan muotoinen merkki osoitti, tuntui tutulta, mutta Xen ei ollut aivan varma, mistä. Alkoholia sieltä ei ainakaan saanut, Xen olisi silloin muistanut sen, tai sitten nimen omaan ei olisi…
Paikan omistaja on pimeyden metsästäjä joka tunnetaan koodinimellä King Kebab. Aamun tietoliikenteen perusteella metsästäjillä on joku isompi operaatio käynnissä.
ei helvetti, hoksasin juuri. onko se äijä titaani?
On. Tiedätkö hänet?
käytiin siellä kerran mexxin kanssa. haluutko että käyn katsomassa?
Mielellään. Mutta ole varovainen. Älä paljasta että olet siellä nuuskimassa. Codyn viimeisin arvaus tietoliikenteen sisällöstä sisälsi ainakin minun nimeni joten voi olla että operaatio liittyy jotenkin läsnäoloomme.
Missä olet?
Le-Metrussa. Edellinen signaali meni kylmäksi ennen kuin ehdimme paikalle. Tarkistan vielä ettemme missanneet mitään mutta näyttää siltä että ne tietävät että signaaleja jäljitetään.
rippistä :/
Pitäkää minutkin ajan tasalla.
Roger.
👍🏻
Xen sulki sovelluksen ja ravisteli päätään. Hänen uusi huppunsa ei pitänyt vettä erityisen hyvin, joten sitä roiskui melkoisen paljon. Liittymä Vanhaan Onuun kääntyisi pian länteen, joten Xen käänsi suuntansa sinne. Hän ohitti kolme hidasta teollisuuskonetta heti matkan alkaessa. Sen jälkeen tie näytti selvältä.
”Takaisin altaan syvään päähän”, Xen sanoi itselleen. Oli pakko myöntää, että pieni mysteeri iltapäivän ratoksi oli omiaan siirtämään ajatukset hetkeksi muualle.
Tälläkin kertaa Xen jätti pyöränsä melko kauas määränpäästään. Tosin tällä kertaa siksi, ettei hänen äänekäs kulkupelinsä herättäisi kenekään L’orin ravintolassa olevan huomiota. Pyörä sulautui erinomaisesti kahden vihreän roska-astian väliin. Huomiota herättämättä Xen ei silti liikkunut. Miltei jokainen vastaantuleva katse vieraili hänessä muutaman sekunnin liian pitkään. Xen ei tarvinnut Eldaansa aistiakseen lukemattomat tuijotukset. Xen kyllä silti kaipasi vanhaa aistiaan. Ilman sitä hän tunsi olonsa jatkuvasti vainoharhaiseksi. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänen ympärillään liikuttiin ilman, että hän tiesi siitä.
Rorzakh-partio ravintolan edustalla ohitti Xenin matkallaan kohti pohjoista. Ne vilkaisivat kyllä hänen suuntaansa, mutta eivät sanoneet mitään. Xen mulkaisi niitä ilkeästi, mutta ei hidastanut vauhtiaan. L’orin ravintola oli onneksi sen verran syrjässä aavistuksen vilkkaammalta Kyhrexintieltä, että Xen sai liikkua loppumatkan melko rauhassa.
Hän joutui hetkeksi pinnistelemään muistiaan, jotta edellisen kohtaamisen yksityiskohdat palaisivat hänen mieleensä. Valitettavasti hän oli keskustellut ravintolassa Mexxin kanssa lähinnä… Matorosta. Siitä Xenin oli luisteltava ajatuksissaan ohi. Tuleva kouristus tyrehtyi, kun hän muisti, kuinka tarkkaa huolta Mexxi oli L’orista kantanut. Titaani oli loukannut jalkansa. Siinä olisi tarpeeksi keskustelunavaukseen.
Hän huokaisi syvään, hieraisi silmiään ja astui sisään ravintolaan. Kello ovenpielessä kilahti. Xen pakotti hymyn kasvoilleen välittömästi kohtaamista odottaen. Se osoittautui helpommaksi kuin Nahon seurassa.
”Gaaaah!” kuului jostain ravintolan takahuoneen suunnalta. ”Ettekö te näe, että minulla on lappu ovessa? Ääh, olisi pitänyt lukita se…”
Raskaat askeleet tömistelivät kiireellä Xeniä kohti. Kypärä kainalossaan oviaukoista läpi kumarteleva L’or säikähti silminnähden vahkin nähdessään. Tämä kuitenkin näytti huojentuvan tajutessaan, ettei kyseessä ollut mikään kaupungin tavanomaisista lainvalvojista.
”Ai, sinäkö se oletkin? Sori, mutta meikä on loppupäivän auki vaan tukkureille. Etkö nähnyt lappua ovessa?”
”E-en?” Xen ihmetteli ja kääntyi katsomaan lasista ovea takanaan. Oli ihan hyvin mahdollista, että hän oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut sitä, mutta vilkaisu paljasti heti, ettei ovessa mitään lappua ollut.
”No voi Karzahnin kakstoista”, L’or parahti ja niskat etukenossa marssi ovelle ja avasi sen. Titaani kumartui hetkeksi ja palasi sitten sisälle käsissään valkoista vetistä mössöä.
”Hiton sateet alkaa käydä hermoille. Olisi pitänyt laminoida se…”
”Tai teipata se sisäpuolelle?” Xen huomautti. L’or ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä huomautukseen.
Xen seurasi, kun sulanut paperinpalanen ja irronneet teipin rippeet lensivät roskakoriin märästi läiskähtäen. Hän odotti, että L’or heittäisi hänet sen jälkeen ulos, mutta titaani päätyikin vain nojailemaan tiskiinsä Xeniä vähän surumielisesti tuijotellen.
”Mitä sinä teet täällä? Haluatko jotain?”
L’or vilkaisi varovaisesti kohti ruokalistaansa. Xen pudisteli eleelle päätään.
”Tahdoin… puhua Mexxistä.”
”Niin”, L’or huokaisi. ”Kuulin siitä vasta tänään. Dume yrittää piilotella sitä, mitä tapahtui, mutta huhut liikkuu.”
”Olen pahoillani”, Xen mutisi niin nöyrästi kuin osasi. L’or suoristi selkäänsä ja oikoi kastiketahraista essuaan.
”Älä ole. On selvää, että se, mitä tapahtui, ei ollut sinun syytäsi.”
Titaani kuulosti vilpittömältä. Xenistä tuntui silti vaikealta kohdata tämän katse.
”Minä näin hänet tänään”, Xen myönsi. ”Ja vaikka tiedän, että olet oikeassa, on vaikea olla tuntematta… jonkinlaista vastuuta.”
L’or hymähti myöntävästi ja antoi katseensa laskeutua tiskin pinnalle. Xenkin huomasi siinä olevat siivoamattomat rasvatahrat. Näytti siltä, että ravintolassa ei oltu siivottu sen päivän aikana.
”Te taisitte olla aika läheisiä”, Xen uumoili. ”En koskaan kysynyt Mexxiltä, mistä tunsitte toisenne.”
Se ei ollut kysymys, mutta se oli silti tarkoitettu sellaiseksi. L’or tuijotti Xeniä hetken kuin miettien, vastaisiko.
”Täällä näin. Mexxi oli suuri zakazlaisten makujen ystävä, ja minulla sattui olemaan kaupungin ainoa ravintola, josta sai tuoretta epazotea. Tuon listan kaikki annokset numerosta 15 eteenpäin olivat hänen vakioitaan. Tex Mexxiä ja sen sellaista.”
Xen naurahti. Hänellä ei ollut syitä epäillä L’orin tarinaa. Epäilystä aiheutti lähinnä se tapa, millä titaani vilkuili aina välillä kohti takahuonetta kuin jotain odottaen.
”Kuulostaa ihan Mexxiltä”, Xen sanoi. Hän astui myös nojaamaan tiskiin aivan L’oria vastapäätä. Vahki näytti selvästi siltä, että oli asettumassa taloksi. L’or reagoi siihen odotetulla tavalla.
”Tuota… tämä paikka on tosiaan tänään suljettu. Minusta on kiva, että tulit juttelemaan Mexxistä, mutta voitaisiko me jatkaa tätä joskus toiste?”
”Ah, sori! Onko sinulla täällä joku vieras?” Xen kysyi kuulostaen tarkoituksella tietämättömältä. L’or vilkaisi taas kuin vaistomaisesti taakseen.
”Ei. Ei ole. Inventaariota tässä vain puuhailen. Siihen on vaikea keskittyä, jos pulju on täynnä asiakkaita.”
”Aaah, no niin olet kyllä ihan oikeassa. Mitenkäs muuten jalkasi? Jokos se on ehtinyt parantua?”
Xenin kysymys sai L’orin huokaisemaan syvään. Vahki ei esittänyt minkäänlaisia merkkejä aikoa kunnioittaa titaanin toivetta.
”Kolottaa, mutta ei se haittaa. Minä nyt tosiaan voisin jatkaa sitä inventaariota, että jos vaikka –”
”Hei meillä on Ko-Metrussa tosi hyvää lääkintähenkilöstöä!” Xen innostui. ”He voisivat varmaan vilkaista sitä jalkaasi. Helpottuisi se inventaarionkin tekeminen, kun ei tarvitse hajonneella jalalla konttailla ja kumarrella.”
”Kiitos, mutta minun pitäisi nyt ihan oikeasti jatk-”
”Kuulitko muuten, mitä kaikkea muuta Onu-Metrussa tapahtui?” Xen keskeytti taas silminnähden L’oria ärsyttäen. ”Siellä oli sellainen tyyppi. Sen nimi on Purifier ja uutisissa sanottiin, että se näyttää mämmiltä. Olisiko sinulla jotain sellaista listalla? Tulee nälkä jo miettiessäkin.”
”Okei, tämä saa riittää”, L’or huokaisi ja asteli esiin tiskin takaa. Hän nosti vahkin maasta hellästi ja vaivattomasti. Xen ei edes pyristellyt, vaan jatkoi hyväntuulista lörpöttelyään, kunnes hänen jalkansa koskivat taas märkään asfalttiin ja ravintolan ovi sulkeutui ja lukittui hänen silmiensä edessä.
”Tervetuloa uudelleen joku toinen päivä”, kuului huudahdus oven läpi. Xen tuijotti lasista hetken aikaa omaa heijastustaan. Hän kavahti taaksepäin, kun oveen läimäistiin valkoinen paperi, johon oli hätäisellä käsialalla raapustettu ”kiinni toistaiseksi”. Xen naurahti, nieli tappionsa ja lähti astelemaan kulman taakse huppuaan tiukemmin päähänsä kiskoen.
L’or pysähtyi vielä varmistamaan, että kaikki liiketilan sälekaihtimet olivat varmasti suljettu. Sitten hän vilkaisi vielä kerran oven suuntaan. Vahki oli näemmä luovuttanut ja poistunut paikalta. Liian varma ei kuitenkaan voinut olla. L’or painoi pientä painiketta tiskinsä alla ja kuultuaan hennon piippauksen, kumartui miltei kasvonsa painikkeeseen kiinnittäen.
”Turvatkaa alue. Varmistakaa, että tyttö ei tule takaisin.”
Mistään ei kuulunut vastausta, mutta L’or tiesi, että viesti oli mennyt perille. Hän riisui viimein essunsa, kuivasi siihen vielä hiestä märät kätensä ja heitti sen sitten takahuoneen suulla sijaitsevaan pyykkikoriin.
Takahuone oli titaanille paljon älykkäämmin mitoitettu kuin lähinnä matoraneja palvelemaan tarkoitettu ravintolan puoli. L’or pystyi seisomaan selkä suorassa suuren koneen eteen. Siinä ei ollut näyttöä tai mitään muutakaan selkeää paneelia, joka olisi kertonut, mitä laite teki. Sen sijaan siinä oli valtava määrä käännettäviä säätimiä, joita L’or kyllä vilkaisi, mutta ei koskenut niistä ainoaankaan.
Sitten kuului ääni. Kolme lyhyttä sanaa. Kieli ei ollut matorania, mutta L’or ymmärsi niitä kyllä. Laitteen kaiutin oli jossain sen takana, sillä ääni kumisi huoneessa hieman kehnosti. Sitten kuului kolme sanaa lisää. Se oli merkki. L’or painoi yhden säätimistä pohjaan ja kumartui sen puoleen.
”Devet, pet, osam.”
Seurasi syvä hiljaisuus. L’or irrotti sormensa säätimeltä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Vähän ajan kuluttua kuului hento rasahdus, jonka jälkeen kone kuulutti vastauksen. ”Devet, pet, osam.”
L’or huokaisi syvään. Hän ei ollut missannut ainuttakaan käskynjakoa vahkin käynnin aikana. Se oli huojentavaa. Hän kuitenkin pelkäsi, että Xenin läsnäolo oli merkki siitä, että joku jossain epäili jotain. Tämä kierros oli saatava päätökseen mahdollisimman nopeasti.
Sitten kuului rasahdus. Titaani näytti tyrmistyneeltä. Seuraava viesti ei voinut mitenkään olla vielä tulossa.
Rasahdus kuului pian uudestaan. L’or tajusi, että se ei kuulunut hänen laitteestaan, vaan jostain melko täsmälleen sen yläpuolelta. Hän siristi silmiään. Ihan kuin katonrajasta olisi laskeutunut pölyä…
Katto petti. Murskautuneen sisäkaton lisäksi Lo’rin laitteen päälle iskeytyi kattotiiliä ja yksi Mustan Käden kenraali. Xen makasi keskellä kiven, metallin ja sähköjohtojen sekamelskaa. Hopeiset jalat olivat iskeytyneet L’orin takahuoneen lattiaan sellaisella voimalla, että ne olivat uponneet sen sisälle.
Pöyristynyt L’or tuijotti Xeniä, ja Xen tuijotti takaisin. Sade ropisi sisälle ravintolaan syntyneestä reiästä.
”Hups”, Xen sanoi.
Titaani lähti juoksuun niin nopeasti, että se yllätti vahkin, joka edelleen yritti kiskoa lattiaan uponneita jalkojaan vapaaksi. Hän oli tajunnut virheensä käytännössä heti katolle kipuamisen jälkeen. Hänen uudet jalkansa painoivat paljon enemmän kuin vanhat. Xen ei ollut osannut varautua kokonaispainonsa kasvaneen niin valtavasti. Katto oli alkanut antamaan myöten käytännössä välittömästi.
”Hei, takaisin tänne”, hän ärjyi samalla, kun kiskoi kaksin käsin jalkojaan. Toinen irtosi, mutta toinen oli edelleen jumissa. Lopulta Xen otti paremman asennon, käytti vapaata jalkaansa tukena ja ponnisti kaikin voimin. Jalan mukana irtosi melkoinen möhkäle L’orin lattiaa, joka varisi ympäriinsä Xenin pinkoessa titaanin perään.
Hän luuli, että L’or olisi jo pinkonut ravintolasta ulos, mutta tämä odottikin aivan takahuoneen oven takana. Titaani oli noutanut tynnyriä sekä muodolta että kooltaan muistuttavan kypäränsä ja seisoi nyt uhmakkaasti Xenin tiellä.
”Öh, sinulla on oikeus asianajajaan?” Xen ähkäisi. Tätä ainakin kaksin verroin pidempi titaani ei ollut vaikuttunut Xenin sanailusta.
”Sori, tyttö. Näen, että olet kokenut kovia siellä rähinässä, mutta säännöt on sääntöjä. Vakoilijoista hankkiudutaan eroon.”
”Uhkailetko sinä minua?” Xen ihmetteli. ”En minä edes kuullut mitään hirveän hyödyllistä. Oli tietty kilttiä, että vaivauduit ajattelemaan ne päässäsi matoraniksi. Haluatko vielä täsmentää, mitä ensi viikolla tapahtuu?”
L’orin ilmeen vaihtumisen näki tämän kypäränkin ristikon lävitse. Yksikään tätä valmistellut asiakirja ei ollut maininnut Mustan Käden kenraalin olleen telepaatti. Xen virnuili tyytyväisenä. Huomio oli osunut ja uponnut.
L’or kiristeli hampaitaan. Xenin jalat olivat valmiita loikkaamaan. Asennosta näki, että vahki ei pelännyt itseään paljon suurempaa vihollista. Asiaa ei helpottanut se, ettei L’orilla ollut minkäänlaista asetta.
L’orin nopea syöksy kohti tiskinsä perää aiheutti Xeniltä välittömästi vastareaktion. Vahki hyppäsi kahdesti ja sivalsi titaanin jalkoja kohti. Isku jäi kuitenkin kymmenillä senttimetreillä lyhyeksi. Hämmentynyt Xen vilkaisi kämmenselkäänsä. Siinä, missä hänen ioniteränsä normaalisti olisivat syttyneet, ei nyt ollut mitään.
”Voi paska.”
L’or ehti tehdä siirtonsa, ennen kuin Xen ehti toipua aseettomuutensa aiheuttamasta järkytyksestä. Kymmenien kilojen painoinen kebabtanko irtosi helposti sitä pyörittävästä koneesta ja kaksin käsin L’or heilautti sitä Xeniä kohti. Eikä vahki edes väistänyt sitä. Hän oli niin tottunut siihen, että Elda kertoi hänelle, mitä väistää, ettei hän osannut reagoida, kun uhka lähestyi häntä vain hänen silmiensä edessä.
Kilokaupalla höyryävää lihaa iskeytyi Xeniin sellaisella voimalla, että hän rysähti seinään takanaan. Hän onnistui ottamaan vastaan Kal-metallisella kädellään, mutta se aiheutti ainoastaan sen, että seinä mureni hänen edestään.
Hän virkosi lopulta kylmiin sadepisaroihin, jotka ropisivat vasten hänen kasvojaan. Rintaansa pidellen Xen nousi istuma-asentoon ja tajusi lentäneensä ulos ravintolan murskautuneen kulman mukana.
”Miksi juuri siihen?” Xen ähkäisi ja edelleen rintaansa puristaen kampesi itsensä pystyyn. Kaikista maailman paikoista L’or oli iskenyt Xeniä juuri siihen, mitä hänen piti nyt erityisesti varoa.
Xenin jalkoihin lenteli lisää seinän kappaleita, kun L’or potki aukkoa itselleen suuremmaksi. Kebabtanko käsissään hän lähestyi Xeniä valmiina seuraavaan iskuun.
Lähestyvä titaani ei kuitenkaan ollut ainoa murhe. Xen oli huomannut, kuinka kadun toisessa päässä häntä kohti käveli joku, joka kantoi ilmiselvästi asetta. Katolla hänen vasemmalla puolellaan lymyili joku. Roskiskatoksesta vähän matkan päässä kuului ääniä. Xen yritti keskittyä, kuulisiko hän ainuttakaan näiden ajatusta, mutta keskittyminen harpaantui L’orin lähestyessä. Hänet oli saarrettu.
”Ennen kuin jatkamme”, L’or mutisi, ”olen pahoillani, ettei Mexxin uhraus johtanut mihinkään… pysyvämpään.”
”Antaa tulla, lällärit!” Xen huusi niin kovaa, että hänen ympärillään lähestyvätkin hahmot varmasti kuulivat. Hän suoristi selkänsä ja nosti nyrkit pystyyn uhmakkaasti.
Yllätyksekseen L’or reagoi siihen pysähtymällä ja kavahtamalla askeleen taaksepäin. Kadulta Xeniä lähestynyt kaapuun pukeutunut hahmo oli myös pysähtynyt. Roskiksesta itsensä esiin kammennut matoraninkaltainen katsoi Xeniä kohti kauhuissaan.
Xen ei ollut aivan varma, oliko hyvä idea kehoittaa niitä juoksemaan karkuun, mutta ilman ioniteriään häntä ei innostanut ajatus kohdata neljää pimeyden metsästäjää samaan aikaan. Olkoonkin, että yksi niistä oli aseistautunut lähinnä elintarvikkeella. Xen oletti sanojensa purreen, kunnes hän ymmärsi, että titaanin katse oli todellisuudessa jossain hänen takanaan.
”Peto on täällä”, oli ainoa asia, jonka L’or ehti kuiskaamaan, kun rakennuksen kulma Xenin vasemmalla puolella räjähti.
Ympäröiville kaduille lentävän betonin lisäksi maahan tippui kauhusta kirkuva tarkka-ampuja, joka oli yltä päältä oman räjäytetyn aseensa sirpaleita. Katua pitkin saapuva metsästäjä tiputti kaapunsa paljastaen kahdeksan kättä, joista kaksi piteli valtavaa mutaatiokanuunaa ja kuusi muuta oli asetettu näyttämään keskisormea Xenin suuntaan. Kanuuna laukesi, mutta se ei ollut tähdätty Xeniin. Sen sijaan punainen kolossi, joka seisoi hänen takanaan, otti laukauksen vastaan.
Killjoy laski tarkka-ampujan kolon räjäyttäneen kätensä ja seurasi, kuinka hänen oikeaan kylkeensä kasvoi pikkuruinen dinosaureksen raaja. Se heilutteli itseään hetken, kunnes ioneista koostuva pintakilpi käräytti sen kadoksiin. Killjoy käänsi katseensa ampujaan. Se laski kanuunan yhden käden varaan ja nosti seitsemännen keskisormen.
L’or ei ollut aikeissa jäädä seuraamaan, mitä tapahtuisi, vaan kebabtanko käsissään lähti juoksuun. Pöllämystynyt Xen vilkaisi ensin isäänsä, sitten kohti pakenevaa titaania. Killjoy kallisti päätään kohti L’oria. Xen nyökkäsi ja lähti perään.
Roskiksesta ryöminyt pikkumies katsoi ympärilleen puhjennutta kaaosta kauhistuneena. Harmaakasvoinen olento potkaisi syrjään yhden roskakanistereista ja kiskoi sieltä esiin itselleen aivan liian suurikokoista varsijousta. Toverilleen aikaa antaen kahdeksankätinen keskisormien mestari laukaisi uuden hyökkäyksen Killjoyta kohti.
Silläkään kertaa hän ei väistänyt. Ammus osui suoraan rintaan. Kal-metallin pinta osumakohdassa väreili hetken, mutta ainoa jälki siitä oli ilmassa leijaileva purukumin haju.
Kimmastuneena aseensa tehottomuudesta metsästäjä potkaisi kaapunsa syrjään ja lähti juoksuun Killjoyta kohti. Mutaatiokanuuna lensi rahtusen ohi Killjoyn päästä, ja iskeytyessään rakennuksen seinään laukesi vielä kerran. Parkkimittarille Lo’rin ravintolaa vastapäätä kasvoi jalat ja se lähti paniikissa juoksemaan pois taistelutantereelta.
Keskisormi toisensa jälkeen iskeytyi Killjoyn haarniskaan. Eteläsakaraisen dong-fun mahti aiheutti kolahduksen toisensa perään, kunnes yhden iskuista Killjoy torjui tylysti nostamalla kätensä sen tielle. Keskisormi vääntyi inhottavasti väärään suuntaan. Kivusta mylvivä metsästäjä tipahti polvilleen, jolloin Killjoy potkaisi tätä suoraan universaaliniveleen. Kuului kammottava rusahdus, kun metsästäjän tukiranka tuhoutui sen voimasta.
Sillä aikaa roskiksilla varsijoustaan räpeltävä pikkumetsästäjä oli sekä onnistunut lataamaan aseensa että rakentamaan itselleen roskapöntöistä pienen suojan. Killjoy tuijotti, kun metsästäjä kiskoi jotain venyvää jousen perään ja laukaisi sen häntä kohti.
Pieni laulava kalmari lässähti noin puoleenväliin katua Killjoyn ja metsästäjän väliin. Ennen kuin metsästäjä ehti lataamaan asettaan uudestaan, Killjoy olkapää aukesi ja yksittäinen pienoisohjus lensi tätä kohti.
Roskabarrikaadi katosi liekkeihin, kun korviahuumaava pamahdus havahdutti loputkin Vanhan Onun kulkijoista juoksemaan kauemmaksi tapahtumapaikalta. Uikutuksesta päätellen Killjoyn ensiksi niittämä tarkka-ampuja oli edelleen hengissä. Tämän aseen tähtäin oli pirstoutunut räjähdyksen voimasta ja törrötti nyt fe-matoranin silmästä. Killjoyn rakettimoottorit syöksivät hänet kuitenkin jo kohti taivasta jättäen matoranin kitumaan.
Kadunkulman taakse pinkonut L’or oli pitkäjalkainen ja nopea, mutta ei niin nopea kuin tämän perässä viilettävä vahki. Voimaetu oli kuitenkin edelleen titaanin puolella. Joka kerta, kun Xen saavutti tämän, huitaistiin häntä edelleen käsittämättömän kevyesti L’orin mukanaan kantamalla kebabtangolla. Eldattomuuteensa hitaasti tottuva Xen kuitenkin osasi väistää sitä koko ajan paremmin, ja juoksun keskellä titaanin huitaisutkin olivat enää vähän sinne päin.
L’or jyräsi tiensä läpi liikenteestä kohti Vanhan Onun keskustaa, jossa tämä kaiketi toivoi kadottavansa Xenin väkijoukkoon. Puolenkymmentä kertaa keskimääräistä matorania pidempänä se ei tosin tulisi olemaan kovin helppoa. Ei varsinkaan, kun rakennusten seinistä käännöksissä jarrutteleva Xen tuntui pysyvän hänen perässään niin vaivattomasti.
Xenin tilaisuus saapui, kun L’or oli loikkaamassa puistoa kohti johtavan aidan ylitse. Xen keräsi vauhtia ja sinkosi itsensä jalat edellä titaania kohti. Hän oli kuitenkin arvioinut matkan hieman väärin ja sinkoutuikin kohti kaidetta. Omaksi yllätyksekseen – ja Lo’rin kauhuksi – Kal-metalliset jalat vain taivuttivat kaiteen tieltään kuin se olisi ollut voita. Takaa-ajo jatkui nurmelle ja Xenin vauhti oli hidastunut vain hieman.
Taakseen pälyilevä L’or ei tiennyt, mitä kohti oli juoksemassa. Hän huomasi keskelle puistoa laskeutuneen Killjoyn aivan liian myöhään. Juoksu loppui kuin seinään, kun piti tehdä nopeita päätöksiä. Xenin kohtaaminen oli miljoona kertaa parempi idea kuin Killjoyn lähestyminen, joten tukijalallaan itsensä kääntäen L’or huitaisi jälleen. Xen ei olisi muuten ehtinyt reagoimaan, mutta L’or oli kääntänyt itsensä huonolla jalallaan. Rusahduksen kuuli. Titaani parkaisi, mutta onnistui huitaisemaan Xeniä kohti vielä kerran. Tällä kertaa vahki ehti nostaa kätensä suojaksi, kun se osui.
Se oli Xenin vasen käsi, joka iskun otti vastaan. Nyrkkiin puristettu Kal-metalli iskeytyi höyryävään lihaan täsmälleen keskelle. Normaalisti Xen ei olisi voinut ottaa sellaista iskua vastaan murtumatta. Nyt hän kuitenkin tunsi sen värähdyksen säteilevän kaikkialle kehoonsa ja sitten kierroksen jälkeen äkkiä taas ulospäin siitä kohdasta, mihin isku oli osunut.
Kebab repeytyi riekaleiksi metallin ja siitä kimpoilevan liike-energian voimasta. Lihankappaleet lentelivät pitkin puistoa jättäen hämmentyneen titaanin seisomaan Xenin ja Killjoyn väliin puhtaaksi kaluttu rautaputki kädessään.
Xen tuijotti tulosta ällistyneenä. Sitten hän räjähti takaisin toimintaan. L’or ei ehtinyt reagoimaan, kun Xen loikkasi ja iski nyrkkinsä suoraan tämän kypärään. Odottaen samanlaista reaktiota Xen joutui kuitenkin pettymään. Kuului kolahdus, mutta titaani ei näyttänyt edes värähtävän iskun voimasta. Ennen kuin Xen ehti iskeä uudelleen, huomattavasti keventynyt rautaputki osui häntä kylkeen. Xen parahti ja loikkasi taaksepäin. Hänen reaktiokykynsä oli edelleen pahasti hukassa. Hopeisten jalkojen jäykkyys ei siinä auttanut.
”Olet nopeampi, mutta et käytä sitä”, Killjoy sanoi ohittaen kokonaan kauhistuneena tätä tuijottavan titaanin. ”Mitä hyötyä on saada isku sisään, jos päädyt vain kutittelemaan häntä. Kokeile uudestaan.”
L’or ja Xen vilkaisivat hämmentyneinä toisiinsa. Titaani ei ymmärtänyt, mitä tapahtuu. Xen taas oli pöyristynyt siitä, miten kevyesti Killjoy tilanteen otti.
”Isä, mitä helvettiä?”
”Isä?” L’or ihmetteli. Rautaputki lipesi hänen otteestaan, jonka jälkeen hän nosti kätensä pystyyn antautumisen merkiksi.
”Joooooos me vaikka hidastetaan pikkuisen”, hän yritti, mutta Killjoy ei ottanut tämän sanoja kuuleviin korviinsa. Hän kumartui, nosti putken ja tyrkkäsi sen takaisin L’orin käsiin ja otti sitten askeleen taaksepäin.
”Kokeile lyödä häntä vielä.”
”MITÄ?” kuului Xenin suusta, mutta L’or liittyi parahdukseen. Kun mitään ei tapahtunut, Killjoyn nyrkki valui jonnekin haarniskan uumeniin paljastaen hehkuvan tykin, joka nousi osoittamaan L’orin päätä.
”Kokeile lyödä häntä”, Killjoy toisti. Xen oli haudannut kasvot käsiinsä, kun L’or vapisevin käsin huitaisi häntä kohti. Xen otti askeleen vasemmalle ja hyökkäys meni ohi. Xen ei halunnut pitkittää naurettavaa tilannetta, joten hän loikkasi välittömästi vastahyökkäykseen. Hän täräytti L’oria jälleen suoraan kypärään saaden tämän tällä kertaa hoipertelemaan taaksepäin. Putki tipahti jälleen. Killjoy kuitenkin pudisteli päätään tyytymättömänä ja liu’utti nyrkkinsä takaisin rannetykkinsä tilalle.
”Parempi, mutta liikutat kättäsi edelleen liian kevyesti. Kal-metalli vaatii koko tukirangan mukaan. Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana.”
Sitten, kun L’or ei vielä ollut aivan toennun Xenin iskusta, Killjoy demonstroi hujauttamalla iskun suoraan titaanin rintakehään. Selkä totta tosiaan liikkui lyönnin mukana. Killjoyta itseäänkin pidempi titaani korahti kuuluvasti ja lensi iskun voimasta maahan. Tämän pronssinvärinen haarniska pirstoutui lyöntikohdasta.
”Näetkö?”
”Joo… minä näen”, Xen tuhahti. ”Kai sinä ymmärrät, että tälle oppitunnille ei olisi tarvetta, jos joku olisi muistanut kytkeä ranteideni ionireseptorit.
”Minä olin aikeissa ehdottaa sinulle jotain oikeita aseita”, Killjoy argumentoi. ”Ranneterät oli sodan aikaan muotia, mutta me emme elä täällä enää kädestä suuhun.”
”Minä EN ala ampumaan ohjuksia näistä jaloista, jos se on, mihin yrität tätä johdatella.”
”No siis…”
”Älä edes yritä.”
Killjoy tuhahti. Itsepintaisen vahkin kanssa oli turha väitellä.
”Me treenataan tuota vielä. Liikut ihan hyvin metallin raskauden huomioiden, mutta olet pulassa, jos et saa vihollisiin sisään iskuja, jotka oikeasti tepsivät.
Xen huokaisi syvään, mutta ei ilmaissut vastalauseita. Killjoy kumartui sitten L’orin yläpuolelle, tarttui tätä jalasta ja alkoi tylysti raahaamaan tätä perässään takaisin kohti ravintolaa. Xen katsoi vähän surumielisesti kivusta kiemurtelevaa titaania, mutta lähti laahustamaan isänsä perään.
”Luulin, että olit Le-Metrussa.”
”Olinkin vielä kymmenen minuuttia sitten”, Killjoy kertoi. ”Ja noin tuntia ennen sitä olin Po-Metrussa. Ja tunti sitä ennen Ko-Metrussa, jossa jouduin tyynnyttelemään aika vihaista Nuparua sen jälkeen, kun teit oharit aamulla.”
”Niin, joo”, Xen vastasi nolostuneena. Puiston reunalle oli ilmestynyt melkoinen määrä yleisöä seuraamaan ”pidätystä”.
”Minä… öh… en oikein…”
”Naho kertoi jo, missä olit”, Killjoy keskeytti. ”En syytä sinua siitä, että menit hänen kanssaan. Olisit vain voinut… ilmoittaa jotain.”
Xen ei tiennyt, kuinka vastata. Tienylitykseen päänsä kolauttanut L’or ulvahti taas äänekkäästi, kun Killjoy jatkoi tämän raahaamista määrätietoisesti Vanhan Onun lävitse. Xen kiristi hieman askeliaan pysyäkseen isänsä perässä.
He eivät keskustelleet enempää matkallaan ravintolalle, sillä Xenin huomio kiinnittyi täysin hävitykseen, joka oli tapahtunut hänen jahdatessa karkulais-titaania. Kuja ravintolan oikealla puolella oli liekeissä. Tuhoutuneen rakennuksen kulman raunioissa uikutti edelleen matoran, joka oli sokeana kompuroinut itsensä useampaan metallinsirpaleeseen lisää. Maassa makaavan kahdeksankätisen asian silmistä oli kadonnut valo sillä aikaa, kun Killjoy oli ollut poissa. Lopulta Killjoy heilautti perässään raahaamaa titaania oikein olan takaa ja paiskasi tämän ravintolan ulkoseinää vasten.
Xen katseli säälivästi uikuttavaa matorania takanaan ja käänsi sitten kysyvän katseensa Killjoyyn, joka osasi päätellä, mitä Xen halusi tietää.
”Tuo uikuttava raukka on Aave, yksi Varjotun lukuisista Nynrah-rekryistä. Tuo kahdeksankätinen luikku oli Sentteri. Häntä tuskin jää kukaan kaipaamaan. Läntti tuolla kujalla oli Bionicler. Luulin rehellisesti, että sen tuotantolinja oli jo lopetettu. Törmäsin muutamaan Odina-vuosieni aikana.”
Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että Killjoy viittasi viimeisimmällään palavien roskapönttöjen keskellä kytevään hiiltyneeseen kasaan. Ainoa silminnähtävä jälki siitä kohtaamisesta oli vaaleansiniseksi kuoltuaan valahtanut mustekala, jonka päälle Xen oli miltei epähuomiossa astunut.
”Nämä lienivät ne, joiden viestejä jäljitin Le-Metrussa”, Killjoy tuumasi ja kumartui sitten kiskomaan L’orin kypärän pois tämän päästä. Hänen positiiviseksi yllätyksekseen kolo, jonka Xen oli viimeisellä lyönnillään titaanin kupoliin tehnyt, oli murtanut tämän nenän sen alta. Naamio kypärän alla oli muutenkin hieman rutussa.
”Vai mitä luulee Kebabkuningas?” Killjoy kysyi lakonisesti. L’or, joka ei ollut vieläkään toennut kunnolla lukuisista tälleistään, sylkäisi verta Killjoyn jalkoihin.
”Sinä tiedät, että vihaan tuota nimeä.”
”Miksi luulet, että käytin sitä?” Killjoy tuhahti. ”Mutta asiaan. Sinä tiedät, millä tavoilla tämä voi päättyä. Joten joko puhut nyt tai et puhu enää koskaan.”
”Pomo sanoi… että sinulle on parempi kuolla kuin antautua”, L’or ähkäisi. ”Sitä paitsi olet jo myöhässä. Et voi enää estää sitä, minkä olemme aloittaneet.”
Killjoy vilkaisi kohti Xeniä ja osoitteli titaania kohti.
”Mitä luulet? Onkohan noin?”
Xen kohautti olkapäitään. Suoraan sanottuna hän ei ollut aivan varma, mitä ajatella. Hän oli selvästi keskeyttänyt yhden niistä viesteistä, jollaisen Killjoykin oli jo kuullut.
Killjoy käänsi katseensa takaisin titaaniin ja risti kätensä.
”Etkö aio edes vähän kerskailla Varjotun suunnitelmilla? Koska tässä on sellainenkin vaihtoehto, että lentelen saaren läpi ja vain ammun kaikki loputkin sille sisiliskolle työskennelleet, ennen kuin saatte mitään aikaiseksi. Usko pois, minulla on tosi hyvä kasvomuisti. Tunnistan heidät kyllä.”
Xen tiesi, että Killjoy valehteli, mitä tuli kasvomuistiin. Hän sulki silmänsä väsyneenä ja antoi isänsä jatkaa kuulustelua keskeytyksettä.
”Miksi?” L’or kysyi. Tämä näytösti olevan aidosti ihmeissään Killjoyn uhkauksesta. ”Miksi sinä vieläkin suojelet tätä riivattua kaupunkia? Etkö näe? Sinä et ole täällä yhtään sen tervetulleempi kuin minäkään. Tiedän, että teillä meni pomon kanssa sukset ristiin, mutta avaa silmäsi! Se oli oikeassa aika monessa jutussa ja yksi niistä oli se, että yksikään polvea korkeampi ei ole täällä tervetullut ellei nimi ala ällällä ja pääty hikaniin.”
”Rohkeaa olettaa, että tekisin tätä Metru Nuin vuoksi. Varjotulla on maksamattomia velkoja ja olen aikeissa kerätä ne. Joten suosittelen avaamaan sanaista arkkuasi. Mitä te oikein puuhastelette? Kenelle ne teidän viestit menevät?”
L’or vastasi sylkäisemällä uudestaan. Siihen Killjoy vastasi astumalla istuma-asennossa olevan titaanin polven päälle. Lumpio rusahti. L’or karjaisi kivusta. Killjoy ei kuitenkaan ehtinyt asettaa jalalle koko painoaan, kun silmiään suljettuna pitänyt Xen tarttui isäänsä ranteesta ja kumartui tämän puoleen.
”Hän ei ajattele mitään hyödyllistä, kun häneen sattuu. Anna hänen puhua”, Xen kuiskasi. Killjoy tuijotti tytärtään. Hammasrattaiden raksutuksen olisi miltei kuullut kypärän lävitse, ellei Killjoyn todellinen ruumis olisi ollut aivan muualla. Hän kuitenkin näytti ymmärtäneen. Punamusta jalka nousi L’orin jalan päältä ja hetken aikaa ulvova titaani sai huohahtaa.
”Helvetin peto… olisit pysynyt välisaarilla. Merirosvoelämä sopii sinulle paremmin…”
”Vihaan merta”, Killjoy vastasi tylysti. ”Mutta en niin paljon kuin vihaan Varjottua. Mitä se suomukas suunnittelee? Vastauksen on parempi olla hyvä tai menetät toisenkin polvilumpiosi.”
”Ei ole mitään… ei kertakaikkisen mitään, mitä suostuisin kertomaan”, L’or huohotti. Rintaansa pitelevä mies ei enää tiennyt, mihin kipupisteeseen keskittyä. Jomotusta oli päässä, rinnassa ja nyt myös jalassa, johon ei aiemmin sattunut.
”Varjot syököön pääsi, peto. Olet ansainnut sen. Jos olisit edes yrittänyt ymmärtää, että hän yrittää pelastaa meidät… sinulla olisi ollut paikka paremmassa maailmassa…”
”Sinun ei tarvitse toistaa hänen sanojaan minulle. Olen kuullut ne tarpeeksi monta kertaa häneltä itseltään”, Killjoy sanoi. Hän vilkuili kohti L’orin toista jalkaa, kun Xen tarttui häneen uudestaan ja veti hänet sivuun.
”Isä…” Xen kuiskasi. Killjoylta kesti hetki tajuta, että tyttö oli perusteellisen järkyttynyt. Tämä oli selvästi saanut selville jotain, mutta ennen kuin hän uskalsi siirtyä sivummalle turvallisesti, Killjoy polkaisi varmuuden vuoksi vielä L’orin toisenkin jalan hajalle. Sitten he astuivat tämän kuuloetäisyyden ulkopuolelle, vaikka tuskinpa tämä olisi tuskanhuudoiltaan muutenkaan kuullut.
”Hän ajattelee Mexxiä”, Xen selitti yrittäen pitää omat ajatuksensa jotenkin kasassa. ”Ensin ajattelin, että se johtui siitä, että he olivat ystäviä, mutta kun hän ei tosiaan ajattele miltei mitään muuta. Minusta tuntuu, että tämä johtuu jotenkin hänestä. Että se, mitä Mexxille kävi, aiheutti jotenkin tuon noiden viestinvaihdon.”
Killjoy vilkaisi takanaan uikuttavaa titaania ja käänsi sitten katseensa taas Xeniin. Hän tunsi metsästäjien protokollan tarkasti. Odinan agentit noudattivat melko kurinalaista säännöstöä, mitä tuli vieraan vallan vakoilutehtäviin. L’orin ja tämän väen liikehdintä ei muistuttanut mitään toimintaprotokollista. Oli vain yksi skenaario, jossa näin laajaa viestintää harjoitettiin vihollisen maaperällä. Ja se oli silloin, kun operaatiota komentava metsästäjä sai surmansa ja oli aika keskeyttää tehtävä.
”Helvetti soikoon… Mexxi? Pimeyden metsästäjä?”
”Voisiko olla?” Xen ihmetteli.
”Voisi”, Killjoy vastasi. ”Saatana soikoon, mikä temppu se olisi ollut. Odotas hetki.”
Killjoy käänsi kommunikaatiolaitteensa esille ja alkoi näpyttelemään vimmatusti. Xen kiersi hänen taakseen vakoilemaan, millaista keskustelua käytiin.
Brez oletko Nascostossa? Minulla on tärkeä keikka joka pitäisi hoitaa nopeasti.
Täällä ollaan.
Tässähän minä istun sinun vieressäsi.
Täh? Itsehän pyysit minua lähtemään Xialle. Täällä on tilanne päällä. Pistän tämän nyt äänettömälle.
…
Tarkoitin keskimmäistä.
No olisit heti sanonut.
Olen käytettävissä.
Kiitos. Laitan sinulle koordinaatit Meksi-Koroon. Siellä on taverna josta löydät etnisen pimeyden metsästäjän joka kulkee nimellä Freelancer. Hän on minulle palveluksen velkaa. Lähetän tiedot mitä haluan, kun olet perillä.
Otan pudotusaluksen. Minkä näköinen tyyppi se on? Ja miten niin ”etnisen?”
Freelancerin lajia. Käyttää luultavasti lierihattua.
Kaikkihan Meksi-Korossa käyttää lierihattua…
Meillä on niitä varasto kolmosessa jos tahdot sulautua joukkoon.
Jätän väliin… laitan viestiä kun saavun perille.
”Ja sitten odotetaan”, Killjoy sanoi ja laski kommunikaattorinsa. ”Ennen sitä, ei sanaakaan Naholle. Parempi varmistua epäilyksestä ensin.”
Xen veti kuvainnollisen vetoketjun kiinni suunsa edestä. Hän oli samaa mieltä. Jos oli edes pieni mahdollisuus, että he olivatkin tehneet liiallisia oletuksia ja Mexxi ei paljastuisikaan metsätäjäksi, oli tärkeää, että Naho ei menettäisi asian suhteen yhtään yöunta enempää kuin oli aivan pakko.
”Hän ajatteli aikaisemmin jotain liittyen ’ensi viikkoon’” Xen muisti ja viittasi kohti titaania, jonka parkuminen oli vasta alkanut tyyntymään.
”Kuulustelemme häntä lisää, kun hän on saanut viettää pari yötä kalterien takana. Siihen saakka Cody pysyy liimattuna penkkiinsä ja tarkkailee radioliikennettä”, Killjoy sanoi.
”Luulin, että hän olisi tahtonut mukaasi”, Xen ihmetteli. ”Janoaisi tositoimiin.”
”Meillä oli… pieni riita. Parempi, että pysymme toistaiseksi omilla tonteillamme”, Killjoy myönsi.
Xen olisi halunnut tietää lisää, mutta havahtui siihen, kun tietä pitkin heitä kohti alkoi kuulua jylinää. Rapujalkainen kuljetuslaite lähestyi heitä vauhdilla. Killjoy asteli kädet ristittyinä sitä vastaan, kun se parkkeerasi itsensä ravintolan eteen ja sen takaluukku aukesi paljastaen kaksitoista Rorzakhia, jotka rynnistivät ulos alueen piirittäen. Niitä komentava yksilö osoitti ensin sauvansa kohti Killjoyta, sitten kohti Xeniä, mutta näytti lopulta vain skannailevan eriskummallista tilannetta hieman hämmentyneenä.
”Olet aika pahasti myöhässä”, Killjoy naljaili. Xen tiesi heti, kenelle sanat oli osoitettu.
”Ensi kerralla vähän enemmän töppöstä toisen eteen niin saat muutakin kuin siivota jäljet”, Killjoy jatkoi. Häntä tuijotellut vahki laski viimein sauvansa maassa uikuttavan L’orin nähtyään. Kaksi sen toveria tökki sauvoillaan hiiltynyttä kasaa liekkien keskellä. Maassa liikuntakyvyttömänä maannut Aave oli sillä aikaa saatu jo rautoihin. Sentteriin ei yksikään vahkeista näyttänyt haluavan koskea.
Ne vain tuijottivat, kun Killjoy raivasi tietä niiden läpi itselleen ja Xenille.
”Ja paketoikaa se titaani tiukkaan. Tahdon vielä kuulustella häntä”, Killjoy huikkasi taakseen kuin tällä olisi edelleen ollut saarella auktoriteettia.
”Ne jahtasivat minua vielä aamulla”, Xen kuiskasi pälyillen vainoharhaisesti taakseen.
”Luulisi Biancan ymmärtävän, ettei meidän molempien kanssa kannata haastaa riitaa. Syystä tai toisesta hän näyttää edelleen olevan halukas suojelemaan Metru Nuita”, Killjoy ajatteli ääneen. ”Missä pyöräsi on?”
Xen osoitti kohti pohjoista ja marssi isänsä ohi näyttämään tietä.
”Onko sinulla mitään hajua, miksi? Olen kuullut hänen jauhavan tuomionpäivästä ja siitä, miten hän haluaa kaikkien näkevän sen, mutta se hädin tuskin antaa syyn hänelle toimia Metru Nuin poliisina”, Xen ihmetteli.
”Jos olen jotain sen mätisäkin puheista ymmärtänyt, niin hän ei ole niin runollinen kuin äkkiseltään vaikuttaa. Hän on maininnut muutamaan otteeseen tahtovansa suojella tätä saarta, joten ehkäpä hän todella näkee täällä jotain arvokasta. Ja sitä paitsi, tällaisen vahkimäärän pitäminen julkisella paikalla olisi varmaan melko vaikeaa jos ne eivät tekisi työtään ja mielistelisi Dumelle.”
He saapuivat kujalle, jonne Xenin pyörä oli parkkeerattu. Killjoy asteli sen ohitse ja mittaili sitä katseellaan. Hänen oli myönnettävä, että Zakazilla tiedettiin, kuinka tehtiin ärhäkkä menopeli.
”Oletko sinä modannut tämän voimansiirtoa?” hän ihmetteli. ”Se ei näyttänyt tuolta silloin, kun Cody vielä ajoi tällä.”
”Rakensin sen kokonaan itse. Muotoilin runkoa uudestaan tuolta pohjasta ja korvasin sylinterit niillä C8-mallisilla. Siirrossa on kuparin sijasta punakiveä. Sitä oli varastossa aika paljon.”
Killjoy kuunteli Xenin selitystä ylpeänä. Xen ei sitä tietenkään nähnyt, mutta sen pystyi silti aistimaan Killjoyn hiljaisuudesta.
”Missä vaiheessa sinusta on tullut rasva-apina?”
”Sen sadan vuoden aikana, jonka vietin jumissa Onu-Metrussa, duh”, Xen ähkäisi. ”Olen nykyään ammattimekaanikko, sotastrategian kandi, mykologian professori ja japanuilaisen öljyhieronnan ammattilainen. Tai… olisin, jos olisi ollut joku myöntämässä todistukset…”
Killjoy naurahti. Oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon Xen liioitteli. Yksi tämän maininnoista oli kuitenkin herättänyt erityisesti hänen huomionsa.
”Sotastrategian vai? Oletko sattumoisin…”
”Katsonut ne tyhmät videosi? Olen”, Xen huokaisi kuulostaen olevan pettynyt lähinnä itseensä. ”Sen jälkeen, kun olin lukenut kirjaston jokaisen opuksen kolmesti, oli pakko vaihtaa viihteenmuotoa. Oli kai kohtalon henkilökohtainen keskisormi, että kaikista Mustan Käden datapankin sisällöistä juuri ne selvisivät.”
”Piditkö siitä, miten selitin aderidonialaisen pihtiliikkeen?” Killjoy kysyi toiveikkaana.
”Suosikkijaksoni oli se, jonka Naho juonsi”, Xen paukautti.
”Aha. No niin. Juu.”
Xen ähkäisi niveliään venyttäessä ja rojahti nojaamaan rakennuksen seinään Killjoyta vastapäätä. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja pysähtyi sulattelemaan sitä, mitä oli juuri tapahtunut. Ensishokin jälkeen hän ei edes oikeastaan murehtinut Mexxin todennäköiseltä vaikuttavaa metsästäjätaustaa – loppujen lopuksi hän oli tuntenut toan vasta pari kuukautta. Ja vaikka tämä olisi ollutkin Varjotun palkkalistoilla, oli tämä silti uhrannut kaiken Xenin vuoksi…
Häntä kuitenkin mietitytti yksi asia, johon hän onneksi saisi vastauksia helposti, koska niiden salaisuuksien haltija seisoi hänen edessään.
”Kun sanoit, että Varjotulla on sinulle maksamattomia velkoja, kuulostit siltä, että kyse oli jostain aika henkilökohtaisesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Killjoy tunnisti sen silti sellaiseksi.
”Niin onkin.”
”Mistä?”
”En ole varma, onko tämä sopiva paikka käydä tämä keskustelu”, Killjoy sanoi.
”Isä… minä en ole viilettänyt pitkin metruja tänään, koska minulla oli tylsää. Jos minä… kuolen… kohta… niin kuka hitto välittää siitä onko tämä oikea paikka tai hetki?”
Killjoyn sisuksissa kouraisi – ei sellaisella tavalla kuin Xenin sisuksissa velloi. mutta kuitenkin. Miljöö oli silti hölmö. Kapean kujan ohi kulki koko ajan enemmän ja enemmän väkeä kohti L’orin ravintolaa. Pyöränsä rengasta potkiva Xen oli kärsimätön, mutta Killjoy kyllä ymmärsi, miksi. Hän ei olisi halunnut hyväksyä Xenin ajatuksia jäljellä olevasta ajastaan, mutta tuntui väärältä ohittaa tämän kysymys senkään vuoksi. Joten Killjoy risti kätensä ja alkoi pohtia.
”Kerroin sinulle silloin siellä Mustan Käden kokoushuoneessa, kuinka Varjottu valehteli minulle. Siitä, mitä äidillesi tapahtui, ja miksi”, Killjoy aloitti. Xen nyökkäsi. Hän muisti.
”Niiden uutisten jälkeen olin… aika huonossa jamassa. Mutta Varjottu näki vain mahdollisuuksia. Usutti minut itsekkäästi omien murheidensa perään…”
”Guardian”, Xen paukautti. Killjoy nyökkäsi.
”Hyvä. Muistat siis.”
”Minä myös näin sen… öh, silloin, kun palautimme Nurukanin muistoja. Törmäsimme Biancan verkossa muutamaan sinunkin. Siellä oli… sellainen, jossa taklasit Guardianin ulos omasta ikkunastaan. Uudestaan ja uudestaan…”
Killjoyn hartiat lysähtivät. Hänkin rojahti lopulta nojaamaan vasten rakennusta. Häntä oikeastaan väsytti aika paljon enemmän kuin suostui myöntämään.
”Niin…”
”Lohdutukseksi sekä sinä että se skakdi käytännössä pelastitte henkeni siellä. Se vaati vähän käsikirjoituksesta poikkeamista”, Xen muisteli. ”Joo, tekihän Varjottu aika kusisen tempun, mutta olen lähinnä yllättynyt, että sen Guardianin kimppuun käyminen jäi kaivelemaan sinua niin paljon…”
”Vaikeaa unohtaa, kun herää joka aamu siihen, että ihoa polttaa ja nivelet, joita ei edes ole olemassa, sykkivät.”
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Kun Killjoy oli edellisen kerran kertonut tarinansa Onu-Metrun syvyyksissä, oli Xen ollut niin vihainen, ettei hän ollut antanut isälleen kamalasti sympatiaa tämän ulkomuodosta. Hän kyllä tiedosti, miltä Killjoy oli näyttänyt haarniskansa alla. Guardianko se oli, joka sen oli aiheuttanut?
”Hänkö siis…”
”Ei, vaan minä”, Killjoy keskeytti. Jos hän oli yhdestä asiasta elämässään sataprosenttisen vakuuttunut, se oli se.
”Syyllisiä on tasan yksi ja hän seisoo edessäsi. Seurasin Varjotun sanoja kuin pässi narussa. Maksoin siitä hinnan. En ole kertaakaan syyttänyt siitä Geetä. Ja jos olisin, hän olisi varmaan viimeistellyt homman.”
Killjoy huokaisi syvään. Hän irrotti selkänsä seinästä ja suoristi itsensä.
”Se ei silti tarkoita, ettenkö haluaisi ampua Varjottua päähän siitä, mitä hän teki.”
Xen hymähti, pakotti kasvoilleen pienen hymyn ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. Killjoyn mietteet toivat hänelle kumma kyllä hieman lohtua. Tämä sai tilanteen kuulostamaan jotenkin yksinkertaiselta, vaikka Xen tiesi, ettei se voinut olla niin. Mutta Killjoylla oli toisaalta ollut myös sata vuotta aikaa miettiä asioita. Olisi ollut hullua, jos sen aikana ei olisi tapahtunut lainkaan itsereflektiota.
Eniten Xeniä kiristi ajatus siitä, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut. Hän tiesi, ettei hänen olisi kannattanut verrata tilaansa isäänsä. Hänen jalkansa olivat aina korvattavissa. Haavatkin paikattavissa perinteisin keinoin. Hänen isänsä kohdalla se ei pitänyt paikkansa. Se, minkä hän oli ruumiistaan menettänyt, ei tulisi koskaan takaisin.
Onneksi Killjoy ei sentään – ainakaan omien sanojensa mukaan – kantanut kaunaa sille, joka sen hänelle teki. Xen ei uskonut, että hän pystyisi koskaan tekemään rauhaa Abzumon suhteen.
Hän onnistui nielaisemaan lähestyvän kouristuksen. Hän olisi halunnut viedä keskustelua vielä yhteen suuntaan, mutta ei lopulta löytänyt siihen rohkeutta. Nacen sanat Nizistä ja Ficuksesta jäivät toistaiseksi tanssimaan vain hänen ajatuksiinsa. Huolimatta siitä, mitä hän oli itse hetkeä aikaisemmin sanonut oikeasta paikasta ja hetkestä, hän ei saanut sanoja suuhunsa.
Se kuitenkin muistutti häntä jostain. Killjoy naulitsi katseensa medaljonkeihin, kun Xen veti ne esiin rintapanssarinsa kolosta.
”Mitä ihmettä?”
”Se syy, miksi tulin Onu-Metruun”, Xen täsmensi. Hän päästi otteensa irti leijailevista helyistä ja antoi Killjoyn tökätä niistä vihreää.
”Olen nähnyt tuon symbolin ennenkin. Mistä sait sen?”
”Bauinuvassa oli turaga nimeltä Nace. Olen kuullut hänestä aiemminkin. Ficus oli lähettänyt Aft-Amanaan valtavat määrät kredipselleeniä hänen hoitojaan varten, mutta päätellen miehen kunnosta, se ei ollut kovin tehokasta. Hän oli se, jonka kanssa Ficus saapui Metru Nuille. Ja nämä ovat avaimia, jotka avaavat kammioita Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla. Se on, mistä Ficus alkujaan löysi Biancan.”
”Mitäh… tai siis, mistä sinä tiedät tuon kaiken?” Killjoy ihmetteli.
”Sama operaatio, missä palautimme Nurukanin muistoja. Näin siellä ainakin yhden Ficukseltakin. Siihen päälle kuukauden verran salapoliisityötä ja Mavrahin ilmiömäinen kyky sukeltaa arkistojen syvään päätyyn.”
Xen oli prosessoinut tapahtumien ketjua päässään siitä asti, kun hän oli lähtenyt Bauinuvasta. Se, mitä Nace oli kertonut, ei ollut varsinaisesti mullistanut mitään, mutta kuva siitä kaikesta, mitä Ficus oli tehnyt, oli kuitenkin nyt paljon selkeämpi. Hän pystyi kertomaan löydöksensä Killjoylle verrattaen itsevarmana siitä, että oli ymmärtänyt tapahtumat oikein.
”En vieläkään ymmärrä, kuinka nuo korut siihen liittyvät”, Killjoy myönsi. ”Tuo toinen näyttää aivan samalta, mitä löytää Biancan maailman maasta, jos kaivautuu tarpeeksi syvälle soraan.”
”Tämä punainen kuului Ficukselle”, Xen selvensi. ”Ja vihreä Nacelle. Hän antoi sen minulle tänään. Hän arveli, että kaivauksilla olisi ehkä jotain, joka olisi jäänyt huomaamatta.”
”Ja sinnekö sinä olit menossa?”
Xen nyökkäsi. Ilman Vanhan Onun koukkua hän olisi ollut varmasti jo perillä. Häntä ei kyllä oikeasti harmittanut tositoimiin pääseminen, vaikka Killjoy olikin lopulta varastanut suuren osan huvista.
”Nähdäänkö siellä?” Xen kysyi. Oikeasti hän olisi halunnut mennä sinne yksin, mutta koki olevansa velkaa aamulla tekemistään ohareista.
”Teen muutaman ylilennon Whe-Nuvaan päin ja varmistan, että Metsästäjillä ei ole alueella mitään ilmiselvää liikehdintää. Nähdään perillä.”
Xen nyökkäsi. Killjoy asteli hänen ohitseen kujalta ulos avoimelle kadulle ja ampaisi suihkumoottorien huutaessa kohti taivasta. Xen jäi sullomaan medaljonkejaan panssarinsa sisään. Iso joukko vahkeja marssi hänen edestään, kun hän talutti pyöräänsä pois kujalta. Yksi niistä vilkaisi kyllä häntä kohti, mutta ei kuitenkaan hidastanut vauhtiaan. Ehkä ne pelkäsivät Killjoyn reaktiota, jos ne olisivat jatkaneet Xenin hiillostamista. Tai sitten se kiukunpurkaus, jonka Xen oli Bauninuvan edessä yhdelle niistä antanut, oli saattanut viestin perille.
Pyörä jyrähti käyntiin. Vasemmasta ja ainoasta sivupeilistään Xen näki omat kasvonsa. Kaikki oli kunnossa – ainakin olosuhteisiin nähden.
Matka kaivauksille oli huomattavasti hitaampi kuin edellisellä kerralla. Jatkuvat sateet olivat muuttaneet Onu-Metrun rannat upottavaksi liejuksi. Xenin pyörä oli jäänyt jumiin kahdesti, kunnes hän viimein luovutti. Renkaat mudasta taas vaivalla irti saatuaan hän hyväksyi tappion ja ajoi pyörän kivikkoisen kallion kupeeseen. Loppumatka taittui kävellen. Hän näki punaisena kiiltelevän ison möykyn jo kaukaa odottamassa häntä rannassa. Killjoy istui siellä lohkareen päällä kärsivällisesti odottaen ja pauhaavaa merta tuijotellen.
Hän ei nostanut katsettaan Xenin astellessa rinnalleen – ainoastaan vilkaisi. Xen ei ollut yllättynyt, että tämä oli paikalla ensin, vaikka tämän suihkumoottirien jyly oli kuulunut Vanhan Onun yllä vielä silloinkin, kun Xen itse kaartoi sieltä jo pois.
”Oliko L’or sittenkin oikeassa? Oletko alkanut haikailemaan merelle vanhoina päivinäsi?” Xen ihmetteli ja käänsi myös katseensa pauhaavalle ulapalle. ”Merirosvous kuulostaa jännittävältä harrastukselta.”
”Usko pois, vihaan merta vielä enemmän kuin aikaisemmin”, Killjoy tuhahti, kopisteli märkää hiekkaa pois jaloistaan ja nousi pystyyn.
”Se ei tarkoita etteikö se välillä herättäisi kysymyksiä.”
Xen kohautti olkiaan. Kaipa Killjoy oli siinä oikeassa. Hänellä itsellään ei koskaan ollut erityistä kiinnostusta vesiin. Se oli huvittavaa huomioiden, kuka hänen äitinsä oli.
”Jos äiti olisi täällä, hän voisi varmaan vastata niihin”, Xen mietti.
Salama iski jossain etelässä. Xen sulki silmänsä ja laski. Kolme sekuntia, kuusi, yhdeksän, kaksitoista. Sitten jyrähti. Neljä kilometriä, Xen tiesi. Niz oli opettanut sen hänelle, kun Xen oli nuorempana pelännyt jyrähtelyjä. Ukkonen oli kuulostanut hänen mielestään niin paljon tykistölaukauksilta, että se oli automaattisesti saanut hänet pelkäämään rintamalla sotineen isänsä turvallisuuden puolesta.
Hän oli oppinut siitä pelosta eroon vankeutensa aikana. Rajut ukkoset olivat ainoa ulkomaailmasta syvyyksiin kantautuvia ääniä. Siitä oli tullut hänelle kuin ystävä, joka vieraili vain harvoin.
Killjoy taas ei ollut jyrähtelyn kanssa yhtään niin hyvissä väleissä, joskin se oli hänelle uusi asia. Pystyyn noustuaankin hänen katseensa oli tiukasti hiljalleen kasvavan myrskytuulen sekoittamassa vedessä. Kuiskaukset, joita hän oli viime aikoina alkanut kuulemaan, kuulostivat aina kovemmalta meren lähellä. Ja niiden mukana kellot kuulostivat aina vähän normaalia ärsyttävämmiltä. Hän ei ollut saanut Lhekon sanoja vieläkään mielestään. Asia vaivasi häntä käytännössä koko ajan.
Xen näki, että hänen isänsä ei jälleen kerran kertonut hänelle kaikkea, mutta se tuntui erilaiselta kuin normaalisti. Killjoyn hiljaisuudesta yleensä näki, että tämä peitteli jotain, mitä tiesi. Tämä oli toisenlaista hiljaisuutta, toisenlaista horisonttiin hiljaa tuijottelemista. Tällä kertaa Killjoy ei puhunut jostain sellaisesta, mitä hän ei tiennyt.
Xen ei ollut varma, oliko se parempi vaihtoehto, vaiko ainoastaan pelottavampi…
”Mennäänkö?” Xen kysyi. Killjoy irrotti katseensa ulapasta ja heilautti kättään merkiksi siitä, että Xen sai näyttää tietä. Onkalo, joka johti Onu-Metrun syvyyksiin, oli aivan heidän takanaan kallionseinämässä. Xen kuitenkin huomasi heti, että suurin osa konteista ja kaivausten työvälineistä oli kadonnut edellisen käynnin jälkeen.
Matka alas oli pitkä ja jyrkkä. Killjoy joutui kävelemään siitä suuren osan kumarassa estääkseen päätään viistämättä kattoon. Musta kivi muuttui hiljalleen valkoiseksi ja seinät sileämmiksi. Killjoy oli tiennyt kaivausten olemassaolosta jo sodan aikoihin. Joku sissiosasto oli pitänyt sitä suojapaikkanaan silloin, kun Metsästäjien merisaartoa ensimmäistä kertaa alettiin murtaa. Niz oli käynyt siellä myös, mutta käynnin syytä Killjoy ei tiennyt.
He saapuivat lopulta kaivausten työskentelytasanteelle. Molempien yllätykseksi se oli pimeä. Siihen kellonaikaan siellä olisi pitänyt kuhista työväkeä, mutta paikka oli pimeän lisäksi myös hiljainen.
”Onko tämä normaalia?” Killjoy kysyi. Xen kohautti olkiaan ja alkoi etsimään jonkinlaista valonkatkaisijaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että tällaisen paikan valojen täytyi toimia jonkinlaisella generaattorilla, joten hän alkoi etsimään sellaista ainoana valonlähteenään kypäränsä langettama vihreä hehku.
Hän käveli lopulta miltei generaattoria päin. Hän haparoi käsillään sen sivustaa, kunnes löysi alaspäin vedettävän vivun. Kuului ”räks” ja sitten kovaa elektronista huminaa. Valot syttyivät yksi kerrallaan paljastaen Xenin, joka oli taiteillut itsensä kerroksen keskelle unohdettujen työvälineiden ja kaivuukoneiden joukkoon.
”Hooooooooooiiii!” Xen huusi. Se jäi kimpoilemaan ympäri kaivauksia ja hajosi lopuksi useammaksi kaiuksi, joiden kaikkoamista kaksikko jäi odottamaan. Vastausta ei tullut. Kaivaus oli tyhjä.
”Jaa…” Xen mietiskeli. ”Onkohan niin, että Nuparun lähdettyä projekti vaan pistettiin seis?”
”Nuparu oli täällä?” Killjoy ihmetteli. Xen nyökkäsi.
”Naho, oletan, piilotteti häntä täällä sen jälkeen, kun paljastui, että vahkeilla ja bohrokeilla on joku yhteys. Turvapaikka ja työhommat kätevästi samassa paikassa. He yrittivät kyllä vain kääntää noita seinien riimuja samalla, kun Nuparu yritti keksiä tapaa murtaa seinämiä.”
Killjoy asteli yhden seinistä luokse ja kopautti sitä napakasti rystysillään. Efekti oli outo. Seinä ei imenyt kopautuksesta yhtään liike-energiaa, vaan kimmotti sen kaiken takaisin Killjoyn käteen. Ja koska metalli hänen haarniskassaan toimi samalla tavalla, alkoi kopauttanut käsi värähtelemään, kunnes kaikki energia hitaasti väreili ympäröivään ilmaan. Kuin olisi nasauttanut ääniraudalla toista äänirautaa.
”Olivatko he onnistuneet käännöksissä?” Killjoy kysyi. Xen nyökytteli ja viittoi isäänsä seuraamaan syvemmälle. He kävelivät taas alaspäin, kunnes saapuivat neliönmuotoiseen tilaan, joka vaikutti olevan kirkas, vaikka siellä oli vain yksi pahainen kaivosvalo johdolla ylemmäksi yhdistettynä.
”Baterra, Bohrok”, Xen osoitti ensin vasemmanpuolimmaista riimua, joka toistui seinässä tasaisin välein, ja sitten oikealle toista. Hän kaivoi medaljongit kaulastaan ja osoitti niitä. Muodot olivat samat.
”Uskon, että Sanahan tiimi ymmärtää suurinta osaa näistä. Riimut ovat muinaisselakhialaisia ja jokainen niistä edustaa jotain sanaa. Öh, Sanaha on tosiaan se tyyppi, joka johtaa tätä tutkimusta”, Xen selitti.
”Se, että kammio on selakhialainen tietenkin täsmää siihen, että Bianca todella on tai ainakin oli Sokea Jumalatar”, Killjoy sanoi. ”Mutta miksi Metru Nuin syvyyksissä on selakhialaisten jälkiä? Matoranit ovat asuttaneet pohjoissakaraa niin kauan kuin kirjattua historiaa on.”
”Sitä Nacekin mietti”, Xen nyökytteli. ”Että miten ne olivat päässeet tänne. Kun hän ja Ficus mursivat tiensä tänne ensimmäistä kertaa, se oli kiinteän kallion läpi. Sanaha puhui siitä myös. Edes miljoonassa vuodessa kiviaines ei painuisi sellaiseksi kuin se tässä ympärillä on.”
”Se ei jätä paljoa vaihtoehtoja. Teleportaatiokanokat tuskin olivat kovin kehittyneitä Qwiennen aikaan. Makutojen metkuja ei voi sulkea pois, mutta Tarkastajan olisi voinut luulla maininneen asiasta jotain…” Killjoy mietti.
Xen asteli sillä aikaa seinän luokse ja riiputti medaljonkejaan yksi kerrallaan riimuja vasten. Ne naksahtivat hetkeksi paikalleen ja hiljaa korahdellen kaksi oviaukkoa ilmestyi seinään, yksi Baterralle ja yksi Bohrokille. Erityisesti Xen oli kiinnostunut jälkimmäisestä, sillä sinne hän ei ollut edellisellä käynnillä päässyt.
Pettymys oli melkoinen. Koska koru oli ilmeisesti roikkunut Nacen kaulassa ties miten pitkään, Sanahan tai Nuparun tiimit eivät voineet olla vastuussa huoneen tyhjentämisestä. Se oli nimittäin täynnä hyllyjä, täysin tyhjiä sellaisia. Tomukerrokset niiden päällä olivat niin tiiviit, että oli selvää ettei niihin oltu koskettu ikuisuuksiin. Xenin ainoa teoria oli, että mitä ikinä huoneessa olikaan ollut, Ficus oli tyhjentänyt sen vielä silloin, kun molemmat medaljongit olivat hänen hallussaan.
”Miksu, laukaise laserdrooni”, Killjoy käski. Kuului pieni ulahdus ja Killjoyn rannepanssari aukesi paljastaen hetkeksi sen sisältämän loputtoman tyhjyyden. Sen syövereistä ampaisi nopeasti pieni metallinen leijuva pallo, joka piipitti äänekkäästi, paljasti keskussilmästään vihreän skannauslaserin ja alkoi systemaattisesti käymään huonetta läpi.
”Tämä ei taida olla se, mitä Nace tarkoitti”, Xen kuikki isänsä rannetietokoneella viliseviä tietoja. Skanneri ei löytänyt mitään erityislaatuista. Vain sileitä läpäisemättömiä seiniä.
”Entäs se toinen kammio?” Killjoy kysyi.
”Se on ollut auki jo pari viikkoa. Se on se paikka, josta Ficus löysi Biancan”, Xen selitti.
”Mennään”, Killjoy nyökkäsi. Drooni leijaili heidän perässään edelleen ympäristöään skannaillen. Baterra-oven takana tie vietti jälleen alaspäin. Se kuitenkin erosi melkoisesti kaivausten muista osista. Kiiltävät valkoiset seinät olivat vaihtuneet rosoiseen kiveen. Xen johdatteli Killjoyn pohjalle asti, kunnes he saapuivat suurempaan, hädin tuskin valaistuun kammioon. Biancan huone oli sivummalla, siitä Xen huomautti välittömästi. Drooni alkoi heti töihin.
”Luuletko, että Sanaha missasi jotain?” Xen ihmetteli. ”He ovat olleet täällä aika pitkään. Vaikea uskoa, että heillä ei olisi ollut työkaluja tämän tarkistamiseen.”
”Olet oikeassa, mutta tahdon olla varma”, Killjoy mutisi. Skanneri ei kuitenkaan hetken suristuaan löytänyt mitään poikkeavaa. Seinät, lattia ja katto olivat kaikki peruskalliota. Niin paksua, että niiden takana tuskin piili mitään. Jopa Biancan kammio tuotti vesiperän. Viimeksi, kun Xen oli siellä konkreettisesti käynyt, se oli ollut täynnä lihaa. Nyt sekin oli tiessään. Joko sille oli tapahtunut jotain, tai Sanahan väki oli repinyt sen irti ja säilönyt jonnekin.
He kolusivat kammiot vielä kahdesti. Tai Killjoy kalusi. Xen käytti ajan lähinnä ympärilleen pälyillen ja miettien. Ehkä Nace oli vain ollut väärässä. Selakhien läsnäololle Onu-Metrun syvyyksissä täytyi olla jokin selitys, mutta sen jälkeen, kun Xen oli heilutellut medaljonkejaan kaivauksen jokaisen seinän läheisyydessä, oli arveltava, että ne eivät olleet enää avain kaivausten mysteereihin.
He olivat viettäneet syvyyksissä ainakin tunnin, kun Killjoy viimein luovutti.
”En usko, että löydämme täältä mitään”, hän sanoi. Xen istuskeli kaivaustasanteella kaivurin kauhassa jalkojaan edestakaisin heilutellen.
”Takaisin ylös sitten?”
Killjoy murahti myöntävästi. Hän oli ärsyyntynyt siihen, että aikaa oli tuhlaantunut niin paljon. Hän olisi voinut olla Ko-Metrussa koluamassa Mavrahin hallussa olleita asiakirjoja – etsimässä vihjeitä siitä, kuinka Niz oli saanut vahkien kuulat toimimaan.
Hän olisi ehkä ilmaissut turhautumisensa ääneenkin, jos hän ei olisi tuhlannut sitä tuntia juuri Xenin kanssa. Tytön läsnäolo tuntui pyyhkivän suurimman osan huolista pois. Ainakin vielä, kun tämä pysyi jalkojensa päällä.
Ennen poistumistaan Killjoy halusi kuitenkin tehdä vielä yhden asian. Xen katsoi, kun Killjoy lähti koputtelemaan tilan seiniä vielä kerran. Jokin niissä oli kiinnittänyt ensimmäisellä kerralla hänen huomionsa. Ei ollut normaalia, että materiaali niissä ja hänen haarniskassaan oli niin samankaltainen.
Xenin piti laittaa sormet korviinsa, kun Killjoyn haarniska kirskui seinää vasten. Killjoy kiersi niin koko tilan tehden kädellään samalla aaltoliikettä seinän pintaa vasten. Hän keräsi niin paljon energiaa itsensä ja seinän väliin kuin vain mahdollista. Ja kun hän tunsi siitä suurimman osan väreilemässä kädessään, hän läimäisi kätensä yhteen purkaen kaiken metallien kosketuksesta syntyneen varauksen.
Siitä lähtevä pamaus oli niin kova, että Xen keikahti selkä edellä syvemmälle kauhaan. Koko tilan hiekka ja pöly nousi ilmaan ja Killjoy löysi itsensä maasta. Oliko metallien yhteisvaraus onnistunut rikkomaan äänivallin?
”MITÄ HELVETTIÄ?” Xen parkaisi. Hän oli todella iloinen, että oli suojannut korvansa jo ennen pamahdusta. Killjoy pudisteli tomua päältään ja nousi ylös.
”Tuossa metallissa on jotain kummallista”, hän sanoi, mutta joutui toistamaan itseään, koska Xen oli edelleen niin pyörällä pamauksesta.
”Se toimii jotenkin samalla tavalla kuin Kal-metalli. Mutta sitä on täällä niin paljon ja niin paksusti…”
”Voisit silti varoittaa ensi kerralla”, Xen yski ja haparoi itsensä ulos kauhasta. Killjoy nosti tulvalampun, jonka pamaus oli onnistunut kaatamaan, ja asteli sitten tilan keskelle. Lattian metalli oli huomattavasti pehmeämpää kuin seinät ja katto, joten se oli luultavasti lopulta imenyt kaiken värähtelyn itseensä.
Killjoy kopautti sitä kannallaan. Se tuntui olevan pienestä materiaalierosta huolimatta yhtä paksua kuin kaikki muukin kaivauksilla. Eli niin loputonta, ettei edes hänen skanneriensa ultraääni paljastanut sen takaa mitään.
Hän kuitenkin jatkoi kannoillaan testaamista Xenin katsoessa. Tämä oli jo ollut valmis lähtemään, mutta ymmärsi kyllä, miksi minkään löytymättömyys turhautti Killjoyta niin paljon.
Killjoy oli taas luovuttamassa, kunnes pari viimeistä kopautusta saivat hänet yrittämään uudestaan. Hän pasautti jalkansa maahan ja kuunteli. Xenin mielestä se kuulosti täysin samalta kuin edellisetkin, mutta Killjoy tunsi eron. Väreily polkaisun jälkeen oli ihan vähän erilainen.
”Miksu. Voisitko laskea huoneen keskikohdan?” Killjoy pyysi. Laserdrooni kävi taas hetken ulkona, levitteli säteitään ympäri tilaa ja sitten katosi taas rannepanssarin sisälle. Killjoyn pyytämä informaatio oli ilmestynyt hänen kypäränsä sisäpinnalle. Huoneen keskikohta oli vain noin askeleen hänestä vasemmalle.
Hän joutui siirtämään generaattoria sen tieltä, mutta sen tehtyään hän polkaisi jälleen. Nyt Xenin huomasi sen. Kolahdus oli selvästi erilainen kuin aikaisemmat. Killjoy kumartui kohdalle ja keinutteli päätään edestakaisin nähdäkseen paremmin. Maa oli kuitenkin niin kaivauspölyn peitossa, ettei siitä paljoa nähnyt. Hän yritti pyyhkiä sitä syrjään kädellään, kunnes Xen saapui hänen vierelleen ja puhalsi tomut pois. Se ei kuitenkaan paljastanut mitään. Lattian valkoinen metalli oli yhtä virheetön kuin kaikkialla muuallakin.
Killjoy iski nyrkkinsä siihen pariin kertaan. Hän tunsi sen. Jotakin siinä alla täytyi olla. Jokin välittömästi lattiametallin alla väreili samalla tavalla kuin seinät heidän ympärillään. Skannerit väittivät, ettei siinä kohdassa ollut mitään poikkeavaa, mutta vuosikymmeniä Kal-metallia päällään pidettyään hän kyllä tunnisti, miten tällaiset väreilyt toimivat. Hän olisi varmasti tuntenut sen herkemmin, jos olisi konkreettisesti ollut itse puvun sisällä, mutta Miksunkin kautta koetut tuntemukset olivat päivänselviä.
Hän muisti, kuinka oli pari kuukautta sitten selittänyt siitä Kapuralle. Kuinka Kal-metalli käyttäytyi hieman erikoisesti muiden seosten kanssa.
”Sormet korviin”, Killjoy käski ja suoristi selkänsä.
Xen tajusi heti, mitä Killjoy oli keksinyt. Hän pisti sormet korviinsa ja lähti loikkimaan tilasta pois sen minkä kerkesi. Hän pysähtyi lopulta ulos johtavan käytävän juurelle, ja katsoi, kuinka Killjoy uudestaan kirskutteli – tällä kertaa molempia – käsiään huoneen seiniä vasten. Tyytyväisenä saamaansa varaukseen hän heittäytyi kohti huoneen keskiötä ja iski molemmat nyrkkinsä maahan. Tällä kertaa oli selvää, että paineaalto liikkui ensin lyhyen matkaa, ennen kuin se jäi kimpoilemaan lattian sisälle. Hämmästynyt Xen kuuli sen peitettyjen korviensakin läpi. Liike-energia surisi kovaa lattian alla.
Sitten se viimein purkautui lattiasta suoraan ylöspäin. Killjoy ehti väistää vain vaivoin, kun se räjähti auki. Pamahdus oli vielä kauheampi kuin edellisellä kerralla, mutta Xen osasi tällä kertaa varautua siihen. Pölyn laskeuduttua he molemmat ryntäsivät syntyneelle aukolle, kumartuivat ja kurkkasivat siitä sisään.
Kolo itsessään oli melko pieni, mutta sen sisällä ehdottomasti pilkotti jotain. Killjoy erotti sieltä jotain kiiltävää kahvaa muistuttavaa, ja miettimättä tarttui siihen. Hänen yllätyksekseen se nousi ylös vaivattomasti kuin mäntä sylinterissä. Killjoy sai kiskoa sitä niin kauan, että hänen selkänsä oli suorassa. Sitten se loksahti paikalleen ja jäi siihen. Toiselta puolelta sitä katsonut Xen haukkoi henkeään. Asia, johon Killjoy oli tarttunut, ei ollut kahva, vaan kanohi-naamion otsassa sijaitseva aukko.
Killjoy kiersi Xenin puolelle ja pysähtyi. Metallinen pilari, jonka hän oli kiskonut esiin, näytti olevan samaa materiaalia kuin kammion seinät. Se, mitä oli sen päällä, olisi täräyttänyt Killjoyltakin hengen pihalle, jos hänen keuhkonsa olisivat konkreettisesti sijainneet siellä.
Pilarin päällä oli kallo. Naamio, joka oli joskus ollut sen päällä, näytti kuin mädäntyneen osaksi kasvoja. Jäljellä oli vain epämuodostunut möhkäle kalmaa. Pilarin sulavasta liikkeestä päätellen sen nousuun oli varmasti olemassa jokin mekanismi, jota he eivät olleet vain löytäneet.
”Mitä… hittoa?” Xen ihmetteli. Killjoy ei sanonut mitään, vaan ainoastaan tuijotti yrittäen epätoivoisesti jättää tajunnassaan raksuttavat kellot huomiotta.
Xenin päässä tapahtui myös, mutta hänen tapauksessaan viesti oli paljon selvempi.
”Me pidämme jumalat elossa uskomalla.”
Kallolle tapahtuneiden kauheuksien vuoksi oli mahdotonta sanoa, minkälaiselle olennolle se oli joskus kuulunut. Matoranin kalloa suurempi se ainakin oli. Rosoinen tekstuuri silmäkuoppien sisällä oli joko ajan aikaansaamaa tai peräisin jostain hirvittävästä taudista. Jotain sille oli selvästi tapahtunut, sillä naamioiden ei myöskään olisi kuulunut sulaa omistajansa kasvoille sillä tavalla. Ei edes ajan saatossa.
”Miksu, ota tämä talteen.”
Skanneri lensi taas ulos ja alkoi ottamaan kallosta kolmiuloitteista kuvaa. Killjoy seurasi sen rakentumista näytölleen ja sen valmistuttua käänteli sitä edestakaisin. Xen raahasi sillä aikaa muutaman lampuista, tai ne jotka olivat selvinneet Killjoyn improvisoidusta kaivuuoperaatiosta, lähemmäksi kalloa. Sen hampaat olivat terävät, mutta eivät muistuttaneet tarpeeksi selakhia, mikä olisi ollut hänen ensimmäinen arvauksensa.
”Ei saatana”, Killjoy huokaisi. Hän oli pyöritellyt 3D-mallia kypäränsä näytöllä hetken aikaa, ja oli nyt melko varma siitä, että he olivat löytäneet, jos eivät Nacen puuttuvaa linkkiä, ainakin jotain..
”Katso sitä silmiin.”
Xen teki työtä käskettyä. Naamion valuneiden silmäreikien läpi näki melko hyvin kallon silmänaukkojen muodot. Ne olivat täydellisen pyöreät. Kaikki, mikä niiden takana oli joskus ollut, oli poissa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, mitä Killjoy tarkoitti, ennen kuin hän kiinnitti huomiota hädin tuskin erottuviin muotoihin silmien ympärillä.
”Elä hitossa”, Xen parahti ja salamannopeasti nosti medaljonkejaan. Hän irrotti ne ketjustaan ja tarttui niihin sormillaan. Hän mallasi niitä kallon silmiin. Helyjen muodot vastasivat aukkojen reunoja täydellisesti.
Xen ei jäänyt epäröimään, vaan asetti helyt kalloa vasten. Kuten syvemmälläkin, Baterra vasemmalle ja Bohrok oikealle. Ne kilahtivat kevyesti tarttuessaan magneetin lailla kiinni kalloon. Vähän ajan päästä kuului kilahdus, kun ne irtosivat itsestään. Xen sai vaivoin kaapattua ne, kun Killjoy kiskaisi häntä taaksepäin. Ajoitus oli ollut täpärä. Jotain oli noussut maasta täsmälleen siinä kohtaa, missä Xen oli seissyt.
Kallon molemmilta puolilta työntyi esiin valkoista soraa. Ensin sitä vain pulppusi maan uumenista, mutta jyvä kerrallaan se alkoi uhmaamaan painovoimaa samalla tavalla kuin medaljonkien osatkin. Se muodosti kaaren kallon yläpuolelle. Soraa ilmestyessä lisää leijailevat palaset puristuivat koko ajan lähemmäksi toisiaan, kunnes hippuset alkoivat kovalla äänellä räsähtelemään ja sulautumaan toisiinsa.
Ei kestänyt kauaa, kun kaari oli vain kiinteää valkoista kiveä. Se rusahteli ja rasahteli muodon ottaessaan. Kallo telineineen oli alkanut vetäytymään takaisin maan sisään, kun lisää soraa pulppusi täyttämään tilan sen päällä.
Lopulta Xenin ja Killjoyn edessä seisoi suuri holvikaari. Se näytti siltä kuin se olisi ollut siinä iät ja ajat. Kuin kivi olisi vanhaa ja aikaa nähnyttä. He toki tiesivät, ettei asia ollut niin, mutta oli myös vaikea selittää, kuinka sora oli muodostanut heidän eteensä jotain niin konkreettista.
”Ajatteletko samaa?” Killjoy lopulta kysyi. Ensimmäinen asia, joka juolahti Xenin mieleen syvän hämmennyksen keskelle, oli tunne, joka hänen jalkojensa alla oli Valkoisen Valtakunnassa.
”Biancan maailma on täynnä soraa.”
”Niin”, Killjoy myönsi. Hän uskaltautui askeleen lähemmäksi kaarta ja siveli sen pintaa. Se oli rosoinen, mutta kiinteä, eikä siitä irronnut palastakaan kosketuksen voimasta. Hän asteli sen toiselle puolelle ja katseli Xeniä sen lävitse.
”Se näyttää siltä kuin sen kuuluisi johtaa jonnekin, mutta se vain… on tuossa”, Xen mietti. Hän työnsi kätensä siitä läpi ja se vain aivan odotetusti heilui siinä. Killjoy läpsäisi kättä kevyesti toiselta puolelta. Tyytyväisenä ”tieteelliseen” kokeeseensa Xen veti kätensä pois.
Hän huomasi myös holvikaaren mukana ilmestyneen hajun. Aivan kuin kammioon olisi valunut jostain merivettä. Hän ei kuitenkaan nähnyt missään pisaraakaan.
”En saa siitä mitään lukemia irti”, Killjoy tuhahti. ”Se on kiveä. Yllätys, mutta mikään koneistossa tai kaaressa itsessään ei viittaa toiminnallisuuksiin. Siltikin…”
”… jos piti keksiä, miten selakhit pääsivät tänne murtamatta senttiäkään kiveä”, Xen jatkoi ajatusta, ”on melkoinen sattuma, että löydämme selakhiriimuilla avattavan… noh, tuollaisen.”
Killjoy nyökkäsi. Hänellä oli idea, mutta hetken aikaa rannetietokonetta näpyteltyään hän tuli siihen tulokseen, että signaali syvyyksissä oli surkea.
”Sanahalla ja Nuparulla tuskin olisi ollut työkaluja löytää tätä”, Killjoy mietti. ”Lienee silti parempi, että ainakin Sanaha palaa tänne. Järjestän hänelle Kal-metallia ja toivotaan, että jotakin selviää.”
He kiersivät ja koskettelivat kaarta vielä hetken odottaen löytävänsä siitä jotain. Xen hyppäsi jopa kokonaan sen läpi muutamaan otteeseen varmistaakseen, ettei siihen ollut ilmestynyt salaista portaalia tai jonkinlaista voimakenttää. Hänen rintaansa kyllä kihelmöi joka kerta, kun hän teki niin, mutta se johtui luultavasti vain sykkeen nousemisesta johtuvasta rasituksesta. Miksukaan ei tuntunut olevan kaaresta mitenkään erityisen iloinen. Krana ulahti joka kerta, kun Killjoy vei kätensä sen lähelle.
Killjoyn tallennettua kasan skannauksia ja kuvia, sekä jälleen yhden mallinnuksen, he matkasivat takaisin ylös. He olivat viettäneet syvyyksissä lopulta useamman tunnin. Jo puolivälissä matkaansa ylös Killjoy näpytteli viestin Nivawk-asemalle.
Hei. Katsoisitko nuo lähettämäni liitteet. Löysimme jotain Xenin kanssa Onu-Metrun kaivauksilta.
Kiehtova löytö. Kaaren muoto tuttu jostain. Tutkin asiaa!
Sanahan vointi huono. Kysyn, mutta ei lupauksia.
Hänellä hyvät syyt pysyä pois kaivauksilta.
Sattuiko hänelle jotain?
Tilanne henkilökohtainen. Luottamuksellinen. Täytyy keskustella ensin.
Selvä. Pidä minut ajan tasalla.
Ok.
”Mavrah taitaa tuntea Sanahan henkilökohtaisesti”, Killjoy selitti heidän astuessa Xenin johdolla takaisin ulos myrskytuuleen. ”Välitin datan ja pyysin jatkamaan tutkimuksia.”
Xen nyökkäsi. Killjoyn äänensävystä kuuli, että holvikaaren löytäminen oli parantanut hänen oloaan hieman, vaikka heillä ei ollut hajuakaan siitä, mikä se todellisuudessa edes oli.
Killjoy vilkuili taas kohti merta. Xen istahti hetkeksi kalliota vasten rintaansa pidellen. Sitä oli kivistänyt jo nousun aikana. Killjoy käänsi katseensa alas ja kumartui välittömästi tyttärensä vierelle.
”Onko kaikki kunnossa?”
”Äh, tämä ei ole läheskään niin paha kuin ne kouristukset”, Xen ähkäisi. ”Se ei vain oikein ota laantuakseen.”
”Jos käy tuuri, Nuparu on edelleen Ko-Metrussa”, Killjoy muistutti. ”Minäkin tahtoisin kovasti tietää, mitä hänellä on sanottavanaan.”
Xen tietenkin tiesi sen. Hän ei myöskään jaksanut enää kuunnella isänsä huolestunutta äänensävyä, joten hän tarttui hänet pystyyn nostavaan käteen ja suostui palaamaan takaisin.
”Mutta ajan sinne itse”, hän vannotti. Killjoy nyökkäsi.
”Mutta minä lennän koko ajan lähellä.”
Se oli hyväksyttävä kompromissi. Killjoy saattoi Xenin takaisin pyörälleen. Kävelyn aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Samat kysymykset vaivasivat molempien ajatuksia.
Oli selvää, että kaivauksilla oli jotain, mitä he eivät ymmärtäneet. Xen pohti Nacen luokse palaamista ja häneltä kysymistä. Killjoy luotti enemmän Mavrahin ja sen myötä Sanahan ammattitaitoon, vaikkei ollut jälkimmäistä koskaan tavannutkaan.
Xen kaahasi kiviä pitkin takaisin Onu-Metrun rantatielle ja kohti lähintä maantietä Ko-Metrun liittymään. Killjoy ampaisi taivaalle tyttärensä perään, mutta hidasti vauhtiaan sen verran, että ei ottanut tähän liikaa kaulaa.
Xen huomasi ajavansa paljon tavanomaista hiljempaa. Rinnan kivistys ei lopulta häirinnyt häntä niin paljoa kuin hän oli pelännyt. Hiljaiseen ajonopeuteen vaikutti enemmän se, että Xenin oli todella vaikea keskittyä tiehen. Osittain hänen keskittymisensä herpaantui siitä, että ajateltavaa oli niin paljon, osittain siksi, että häntä väsytti. Jokainen yö Onu-Metrun hyökkäyksen jälkeen oli ollut karmea, ja hän alkoi viimein maksaa siitä hintaa.
Hän ei silti ollut varma, uskaltaisiko kokeilla nukkumista perille päästyään. Tai antaisiko se, mitä Nuparu hänelle kertoisi, sille tilaa ylipäätään.
Xen jätti pyöränsä lopulta taukopaikalle Nivawk-asemaa lähellä olevalle tallille. Hän oli säilyttänyt sitä siellä ennenkin. Siitä oli vain kilometrin kävelymatka laivastotukikohdan sisäänkäynnille. Pyörä oli ollut samankaltaisella tallilla silloin, kun Onu-Metrussa räjähti. Pyörä oli nyt sata prosenttia kaikesta Xenin omistamasta, jos ei otettu lukuun medaljonkeja ja uutta huppua, jonka Naho oli hänelle huomaavaisesti tehnyt.
Killjoy oli laskeutunut hieman edemmäksi. Hän tuli lopulta vastaan muutaman sadan metrin päässä siitä komentotornista, jonka päällä he olivat tehneet sovinnon muutamaa päivää aikaisemmin. Killjoy tuijotteli siellä tukikohdan ja tiedon tornien välistä lumen peittämää aluetta. Xen astui hänen rinnalleen aikeissaan pyytää tätä kanssaan sisälle, mutta säpsähti, kun tunsi kylmäävän tunteen selkäpiissään.
Hän ei ollut edes astunut lumeen, mutta kylmyys läpäisi hänen koko kehonsa. Hän vilkaisi hämmentyneenä isäänsä, joka tuijotti täysin jähmettyneenä horisonttiin. Xen siristeli silmiään, mutta ei nähnyt siellä mitään tai ketään.
”Se on enkeli. Kaunis, kaunis enkeli.”
”Mitä?” Xen kysyi. Hän oli tehnyt sen epähuomiossa ääneen.
Killjoy säpsähti. Oli mahdotonta, että tämä ei ollut kuullut Xenin saapumista, mutta yllättyneeltä hän silti vaikutti. Hän vilkaisi nopeasti vielä hankiin ja sitten Xeniin. Hänen ryhtinsä lysähti.
”Ah, olet siinä.”
”Mennäänkö sisälle? En halua kohdata Nuparun vihaa yksinään.”
Killjoy murahti myöntävästi ja lähti hiljalleen marssimaan sisäänkäyntiä kohti jättäen Xenin laahustamaan perässä.
Sisäänkäynti itsessään oli lähinnä koppi syvälle johtavan lastausluukun edessä. Xenin oli pitänyt käydä sanasotaa sen vahdin kanssa aamulla edes päästäkseen asemalta pois. Nyt Killjoyn seurassa hänen ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun ovet avattiin.
Alas viettävän luiskan matkattuaan, ja yhden vähän ahtaan hissimatkan jälkeen, he palasivat Kikanalon lastausalueelle, josta ei ollut enää pitkä matka Mustan Käden väistötiloihin. Heidän molempien yllätykseksi Nuparu kyllä oli siellä, mutta niin oli myös huomattava määrä haalaripukuisia matoraneja, jotka kantoivat tilaan kaikenlaista laatikoihin pakattua tavaraa.
”Mitä täällä tapahtuu?” Killjoy ihmetteli. Nuparu ärjäisi muutaman ohjeen laatikoiden sijoituspaikasta ja kääntyi sitten saapunutta kaksikkoa päin.
”Voi hengen nimeen, että teitä on saanut odottaa”, insinööri tuhisi. Xenistä kuulosti, että tämä oli hirveän pahalla päällä. Killjoy taas ajattelin sen olevan vain Nuparun normaalitila.
”Onko sinulla pienintäkään käsitystä siitä, miten pitkään olen täällä odottanut?”
Sanat oli selvästi osoitettu Xenille. Hän käänsi rannettaan katsoakseen siitä kelloa, mutta pelkästään se ele oli Nuparun mielestä ilmeisesti väärä vastaus.
”Äh, turhaan vaivaudut. Minun piti ryhtyä toimiin, että saan ajan kulumaan. Kai te ymmärrätte, että en voi aloittaa tutkimuksiani, ennen kuin olen tehnyt alkukartoituksen sen taikakalun suhteen?”
”Sinulla on täällä aika paljon tavaraa”, Killjoy huomioi samalla, kun työmiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan.
”Koko maallinen omaisuuteni”, Nuparu tuhahti. ”Dumen mukaan kaivauksille ei ole enää asiaa ja tämä juttu tulee työllistämään minua niin paljon, että en aio kärsiä joka aamu liikenneruuhkaa vain päästäkseni tänne tuskailemaan sitä, että olette myöhässä. Jos aiomme ratkoa tämän, minä pysyn täällä.”
Xen oli aivan ihmeissään. Nuparu oli valmis muuttamaan Nivawkiin hänen vuokseen. Hän olisi varmaan pillahtanut itkuun, jos Killjoy ei olisi puristanut hänen olkapäätään niin lujaa.
”Kiitos”, Killjoy sanoi, kun Xenin omat takeltuivat kurkkuun.
”Niin, niin”, Nuparu ähki. ”Tutkimustuoli on tuolla nurkassa. Jos voisit asettua sinne niin saamme viimein tämän tarkastuksen tehtyä.”
Xen nyökkäsi ja lähti väistötilan perälle Nuparu ja Killjoy vanavedessään. He ohittivat Codyn hätäisesti kasatun radioaseman luona. Xen vilkutti tälle iloisesti. Killjoyn kanssa Cody vaihtoi ainoastaan nyökkäyksen. Äänestä päätellen myös Naho ja Nurukan olivat jossain. Näiden äänet kaikuivat jostain säilytyskonttien takaa, mutta niistä ei saanut juurikaan selvää.
Tuolille saapuessaan Xen tajusi, mikä oli se hopeinen kiiltävä asia, josta hän oli kauempana yrittänyt saada selvää. Avhrak Feterra leijui siinä hiljaa suristen. Sen nähdessään Xen innostui ja juoksi salamana sen luokse ja halasi sitä.
”Ai minun ihana peltipurkkini! Kuka on äiskän söpöin pikku kone? Kuka? No siiiiiinä olet!”
Killjoy katsoi tyrmistyneenä, kuinka Xen alkoi rapsuttamaan Feterraa sen silmän tyvestä, ja kuinka se reagoi siihen kuin… kehräämällä?
”Xen… se on kammottava tappokone. Ei lemmikki.”
”Mutta kun se on niin suuuuuloinen”, Xen leperteli. ”Sitä paitsi Naho kertoi, että se oli auttanut sinua pieksemään Ficuksen ja pelastamaan minut. Se on ansainnut kaikki maailman rapsutukset.”
Feterran silmä sulkeutui ja se jatkoi kehräämistään. Killjoy tiesi, että hän oli hävinnyt väittelyn, ennen kuin se oli alkanutkaan. Hän oli silti sitä mieltä, että Feterran rapsuttelu ei voinut olla hyvä idea, joten hän komensi lopulta Xenin tuoliin. Feterra leijaili syrjään sen jälkeen, kun Xen oli lopettanut tämän paijaamisen, ja tarkkaili heitä nyt syrjempää. Tuolissa Xen ojensi kätensä eteenpäin ja Killjoy painoi sen sisältä vivusta, joka avasi Xenin rintakehän.
Sekä Killjoyn että Nuparun kauhuksi kuulan pinta oli likomärkä. Poikittaissuuntainen levy, jonka takana suurin osa Xenin elimistä oli suojassa, oli violeteissa roiskeissa. Xen ei sitä itse nähnyt, sillä tuolissa takakenossa istuessaan hänen niskansa roikkuivat melko takana. Se oli vähän kuin hammaslääkärissä olisi ollut. Ennen kuin Xen huomasi mitään, Nuparu nousi jakkaralle tuolin vierelle ja pyyhki rätillä suurimmat roiskeet pois.
Kukaan ei sanonut mitään. Xen odotti kärsivällisesti, kun Nuparu kaivoi työkalupakistaan luupin, kiinnitti sen naamioonsa silmän kohdalle ja alkoi tutkimaan kuulaa. Killjoy vaelteli edestakaisin kädet ristittyinä selkänsä taakse. Nuparu työskenteli monta minuuttia mitään sanomatta. Jos tilan lattia olisi ollut mitään muuta kuin metallia, olisi Killjoyn edestakaisen reitin alle varmasti muodostunut polku.
Sitten Nuparu huokaisi. Hän siirsi luupin pois silmänsä edestä ja sai osakseen läsnäolijoiden jakamattoman huomion.
”Kuten arvelinkin, hiusmurtumat ovat jälleen kasvaneet. Helppo diagnoosi olisi sanoa, että jokainen kouristus pahentaa niitä. Joka tapauksessa, kuulan lopullinen pirstoutuminen etenee. Sille emme voi mitään.”
Killjoy rukoili ”muttaa”. Xen ei tiennyt, mitä odottaa.
”Mutta”, Nuparu sanoi. Killjoy inahti ääneen itselleen hyvin epätyypillisellä tavalla. ”Olen ehkä saanut selville, mitä tuo kuori on. Ja se taas on auttanut minua ymmärtämään hieman, miten voimme ainakin hidastaa prosessia.”
”Älä pidä meitä jännityksessä”, Killjoy vaati. Nuparu mulkaisi tätä kohti, mutta kääntyi juuri saapuneelle pahvilaatikolle, joka sisälsi hänen muistiinpanonsa.
”Kuulan pinta on luultavasti selakhialaista kristallia. Se, miten se on saatu tuollaiseen muotoon on, noh… noituutta, mutta rakenteen ominaisuudet selittyisivät hyvin sillä. Se myös selittäisi sen, mitä sielulle tapahtuu sen vuotaessa. Selakhien kristallit ovat hyvä eriste. Ne suojaavat, mitä tuo kaasu tuolla sisällä onkaan, ulkopuolisilta elementeiltä. Siksi se kondensoituu nesteeksi vasta kuulasta ulos tultuaan.”
”Sanoit, että sille voi ehkä tehdä jotain?” Xen mutisi toiveikkaana.
”Niin”, Nuparu myönsi. Hän kumartui taas laatikolleen ja kiskoi sieltä ulos täytettävän suihkepullon. Sen sisällä oli vaaleansinisenä hohtavaa nestettä, josta hädin tuskin näki läpi edes väistötilan kirkkaiden lamppujen alla.
”Tämä ei pelasta henkeäsi, tyttö, mutta se estää enempää sielustasi valumasta ulos sillä aikaa, kun etsimme pysyvää ratkaisua. Olin miettinyt, pitäisikö kuula vain kääriä jesariin, mutta tämä on ehkä elegantimpi vaihtoehto.”
Hän nousi takaisin jakkaralle ja suhautti nestettä suoraan Xenin kuulaan. Hän työnsi pullon syvälle Xenin sisuksiin ja suhtautti vielä pari kertaa uudestaan varmistaen, että neste peitti varmasti sen kokonaan.
”Kanokauutetta. Pääasiassa Pakariin ja Hauhun johtavia säikeitä. Sen pitäisi tulpata hiusmurtumat niin tiiviiksi, että sieltä ei pääse enää valumaan mitään.”
Nuparu suhautti vielä kerran ja laski pullon sitten takaisin laatikkoon.
”Suosittelen uusimaan kerroksen aina muutaman päivän välein.”
Killjoy huokaisi syvään. Se oli edistystä. Informaatiota kuulan rakenteesta ja väliaikainen paikka vuodoille. Se kuitenkin tyynnytti hänen mieltään lopulta melko vähän.
”Sanoit, että se ei pelasta henkeäni”, Xen ähkäisi, ”Mitä tarkoitat?”
Nuparu väänsi vivusta ja sulki Xenin rintaluukun. Vahki raahasi itsensä parempaan asentoon, kun Nuparu etsi sanojaan.
”Jossain kohtaa kuula yksinkertaisesti halkeaa. Ja siinä kohtaa kaikki se, mistä sielusi koostuu, nesteytyy välittömästi. Sitä eivät suoja-aineet estä. Huolimatta siitä, että vuodot on estetty, täytyy löytää joku tapa syntetisoida lisää tuota kuulan materiaalia, sillä se näyttää olevan ainoa asia, joka kykenee pitämään Xenin tietoisuuden omassa olomuodossaan. Sen lisäksi tarvitsemme tiedon siitä, kuinka se on ylipäätään luotu, ja mistä sielu konkreettisesti koostuu, jotta voimme kehittää tavan siirtää kaasu omassa olomuodossaan uuteen säiliöön.”
Xenin katse kohtasi Killjoyn, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin. Ajatukset raksuttivat. Ainakin heillä oli nyt johtolanka, mutta Killjoy tiesi edelleen, että kaikki, joilla olisi ollut helppoja vastauksia, sijaitsivat nyt amalgaamissa nimeltä Puhdistaja. Selakheja hän kyllä tunsi. Yksi pääkallonaamioon pukeutuva vanha yrmy tuli heti mieleen. Ja sitten oli se yksi, jonka mukaan Valkoisen Valtakunta oli saanut nimensä…
”Me keksimme jotain”, Killjoy sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Xen kuitenkin kuuli raot tämän äänessä. Kaipa hän halusi itsekin selvitä, tai niin hän vakuutteli itselleen, mutta juuri sillä hetkellä häntä huoletti enemmän isänsä mielentila kuin oma selviytymisensä.
”Onu-Metrussa on muita insinöörejä, joilta voin kysellä asiasta”, Nuparu huokaisi ja alkoi purkamaan työkalujaan laatikosta läheiselle hyllylle.
”Mutta sano minun sanoneen, tuo vekotin on taikaa ja vastaukset sellaisen luomiseen löytyvät täten vain taikureilta.”
Killjoy pälyili turhautuneena ympärilleen ja säikähti, kun etsimänsä oli hiippaillut jo jokin aikaa sitten hänen selkänsä taakse.
”Sori, kenraali, minusta ei ole tässä hyötyä”, Cody murahti, ennen kuin Killjoy oli edes ehtinyt pohtia asiaa ääneen.
”Teräslasia”, Cody koputteli omaa rintakehäänsä. ”Vanhaa mallia eikä yhtään niin hienostutunutta kuin tuo Xenin. Jos pitäisi arvata niin sisustakin on aika eri.”
”Eroista huolimatta tahtoisin tutkia sinutkin vertailun vuoksi”, Nuparu huomautti.
”Jos se auttaa Xeniä millään tapaa, totta kai”, Cody vastasi.
Xenistä tuntui hölmöltä. Hän ei ollut koskaan vaatinut äidiltään vastauksia siihen, miten hän oikeastaan edes toimi. Hän oli aina tuntenut olonsa pelkästään itsekseen, eikä siinä sinällään ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta hänkin oli kyllä kuullut hullut tarinat siitä, miten Mustan Käden musta magia oli puristanut sodassa kaatuneiden sieluja uudeksi elämäksi. Se ajatus ei ollut jostain syystä ikinä häirinnyt häntä, ennen kuin nyt. Mitä se tarkoitti, jos huhu piti paikkansa… ja mikä hän oli, jos ei?
Hän tahtoi ajatuksensa minne tahansa muualle, joten hän tarttui ainoaan oljenkorteen, jonka näki. Nuparu oli muuttokuormaa purkaessaan nostanut tutun kallon esille. Se oli lasisessa kotelossa nyt, ja Nuparu oli laittanut sen näkyvälle paikalle korkeimpaan hyllyyn, johon ylsi.
”Oi ihanaa, toit Seleciuksen mukanasi.”
Killjoy jäätyi yhtäkkiä paikalleen. Hän kääntyi katsomaan kalloa kuin olisi nähnyt haamun.
”M-mitä?”
”Seleciuksen kallo!” Xen selitti. ”Mikäs sen tarina nyt olikaan? Olen melko varma, että kiertelit tätä kysymystä viimeksi, kun puhuimme siitä.”
Syytös oli aika leikittelevä, mutta se osui Nuparuun silti lujaa. Häkeltyneen näköinen matoran sopersi jotain, mistä kukaan ei saanut mitään selvää.
”Tuoko on… Adorium Seleciuksen kallo?” Killjoy ähkäisi. ”Se ei voi olla aito. Ei mitenkään.”
”On se!” Nuparu huudahti kuin olisi joutunut puolustamaan omaa kunniaansa. ”Tai siis… kyllä se varmasti on. Kukapa tuon tietää…”
”Nuparu, minun täytyy tietää”, Killjoy tivasi. Cody ja Xen katsoivat tätä kummastuneena. Killjoy huomasi tuijotukset. Hän osoitti kalloa käsi lievästi täristen.
”Tämä on joku Nizin salaisuus, eikö olekin?”
”Täh?” Xen ihmetteli. Miten äiti siihen muka liittyi? Hänen ihmetyksekseen Nuparu kuitenkin nyökytteli varovaisesti päätään.
”Niin, no niin…”
”Kakista ulos!” Killjoy ärjäisi. Normaalisti itsevarmuutta uhkuva insinööri oli kadottanut kaiken kykynsä pitää itsensä kasassa.
”No siis… Nizhän sen minulle antoi. Kun, myönnän, että minulla oli vaikeuksia vahkien ilmeen kanssa. Kun ensin tein sinut”, Nuparu osoitti kohti Killjoyta, ”mutta olit niin hiton kallis, että menin sitten suoraan sillä skorpioni-idealla kralhien kanssa, mutta se meni kuulemma liian pitkälle, niin sitten, kun siinä tuskailin, niin Niz antoi tuon minulle lahjaksi ja sanoi, että ota siitä mallia. Myönnän ettemme edes tunteneet kovin hyvin, mutta tein näitä tilaustöitä Mustalle Kädelle aika pitkään…”
Killjoy, Xen ja Cody kuuntelivat kaikki kädet puuskassa. Niin myös Feterra, joka oli lipunut kaikessa hiljaisuudessa taas vähän lähemmäksi.
”Ja mistä Niz sen sai? Kertoiko hän sitä koskaan?” Killjoy tivasi.
”No juu… Herra oli voittanut sen jostain Kelbuuno-Malciremin huutokaupasta. Niz oli itse toivonut sitä. Se oli kai heidän yhteistyönsä alkua tai jotain. Siksi minä sitä olen niin varjellut. Kun se oli Nizille niin arvokas ja hän vain antoi sen minulle.”
Killjoy ei fyysisesti voinut hieroa otsaansa, joten hän tyytyi paiskomaan käsiään ympäriinä ja kävelemään ympyrää. Nuparun tarina oli kyllä yllättävä Xeninkin mielestä, mutta se ei vielä selittänyt Killjoyn reaktiota.
”Isä, mitä tuo tarkoittaa?”
Killjoy pysähtyi ja yritti tasata hengitystään. Sitten hän käveli ympyrää vielä pari kierrosta lisää ja kokeili uudestaan. Se tepsi sen verran, että hän sai sanat ulos suustaan oikeassa järjestyksessä.
”Äitisi oli täysin pakkomielteinen Seleciuskseen. Aina oli. Tai ainakin sen jälkeen, kun hänestä tuli toa. Hänellä oli kaikki säätiön julkaisemat kirjat ja hän puhui niistä kaiken aikaa. Tähtikartasto, Enkelten tanssi, Aivot, jonka hän otti mukaan kirjaimellisesti kaikkialle, minne meni. En pitänyt sitä outona, ennen kuin hänen kuolemansa jälkeen yritin ymmärtää, mitä hänelle oikein tapahtui. Miksi hänestä tuli loppua kohden sellainen kuin tuli.”
He katsoivat toisiaan, Killjoy ja Xen. Codyn katse poukkoili näiden välillä. Nuparu oli lysähtänyt laatikon päälle luovuttaneena.
”Olen yrittänyt löytää niitä kirjoja siitä lähtien, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua kuin kaikki kopiot niistä aina jotenkin lipeäisivät käsistäni. Löysin kuitenkin lopulta mainintoja, jotka saivat minut miettimään koko juttua uudestaan. Oletteko koskaan kuulleet delekläisestä ajattelumallista?”
Kaikki pudistelivat päätään. He olivat myös kaikki hieman yllättyneitä, että Metru Nuin kenraali Killjoy saarnasi heille – oletettavasti – filosofiasta.
”Eli siis ajatus siitä, että sielu olisi mahdollista irrottaa ja ajatukset toimisivat siitä huolimatta”, Killjoy sanoi.
Xeniltä kesti hetki yhdistää langat. Nuparu oli sillä aikaa löytänyt jostain oman itsensä ja tuhisi tyytymättömästi.
”Minähän sanoin… noitia ja taikuutta.”
”Huomaatko, Xen, miksi tämä turhauttaa minua?” Killjoy kysyi. ”Kaikki, mitä äitisi puuhasi… on kuin leivänmurusia pitkin polkua. Välillä tuntuu siltä, että hän teki sitä tarkoituksella. Kaikki paljastukset, pienimmätkin, tuntuvat aina nitoutuvan jotenkin samojen asioiden ympärille. Kalit, kuulat, sielu ja ruumis… ja sitten hän signeerasi sinut, Xen, noilla kasvoilla. Ne olivat ainoa ulkonäköösi liittyvä elementti, johon minulla ei ollut sanottavaa. Jos se olisi minusta ollut kiinni, olisit saanut kanohin.”
Killjoy tuhisi jokaisen sanansa välissä.
”Helvetti soikoon millainen tieteilijä tekee näin paljon eikä jätä jälkeensä mitään dokumentaatiota?”
”Tai sitten hän jätti, ja Abzumo vaan päräytti kaiken tuusan nuuskaksi”, Cody mietti ääneen.
”Se mikä minua tässä vaivaa”, Xen sai viimein suunsa auki ja ajatuksensa kasaan, ”on tuo kallo. Jos äiti fanitti Seleciusta niin paljon, miksi hän antoi tuon pois?”
Nuparu vilkuili hyllyn päälle ja kohtasi vortixx-kallon tyhjän katseen. Oli suoraan sanottuna hieman omituista, miten tarkkaan se paikoin mukaili Xenin kasvoja.
”En ole aivan varma, oliko kyse ’faniudesta’”, Killjoy mietti. ”Muistan sen, kun hän hurahti aiheeseen. Se vaikutti enemmän salapoliisityöltä kuin… nauttimiselta. Niin kuin hän olisi etsinyt säätiön teksteistä jotain tärkeää. Ja se työ, mitä hän teki sielukuulien kanssa vähän antaa olettaa, että hän löysi sen.”
”Arvatenkin et koskaan kysynyt häneltä aiheesta?” Cody tuhahti.
”Totta kai kysyin, mutta arvaat varmaan, kuinka paljon hän suostui kertomaan”, Killjoy äyskäisi takaisin.
”Sielu olisi mahdollista irrottaa”, Xen tavaili Killjoyn aikaisempia sanoja. ”Vähän kuin minun sieluni yrittää valua minusta pois… Eivätkös minunkin ajatukseni jäisi ennalleen ilman sielua? Tai siis, kun kyllähän minullakin päässä johtoja kulkee.”
Killjoy ei suoraan sanottuna ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä seikkaa. Hänelle Xenin sielun vuotaminen oli tarkoittanut automaattisesti kuolemaa, mutta ei kai se aivan niin ollutkaan. Xeniin oli rakennettu kaikki toimimiseen liittyvä ihan konkreettisesti. Piirejä ja dataa käsitteleviä toimintoja, jotka mahdollistivat liikkeen, puheen, reaktiot…
Se, mitä sielu itse asiassa Xenille antoi, oli jotain, mitä hän ei osannut kuvailla. Ja mitä enemmän hän sitä asiaa ajatteli, sitä enemmän dilemma muistutti hänestä itsestään. Hän oli jo vuosikymmeniä sitten lakannut spekuloimasta sitä, miksi arkkikrana hänen rinnassaan antoi hänen… olla olemassa.
Herrankin elämä oli jatkunut kuulan poistamisen jälkeen. Vain tyhjempänä. Tarkastajan myös, mutta siitäkään miehestä ei ollut paljoa jäljellä, kun Killjoy oli tämän viimeksi tavannut.
Sen tajuaminen oli hänelle tarpeeksi. Se sama tyhjyys ei saisi Xeniä. Ei hänen tytärtään.
Nuparu raapi niskaansa ilmisevästi nolostuneena, mutta uskaltautui kuitenkin puhumaan.
”Minullahan on paljon kontakteja arkistoissa. Jopa sellaisia, joita Mavrahilla ei ole. Jos siitä on apua… tai siis… laitan heidät töihin. Jos Seleciuksen tai daleklaisen ajattelun ymmärtämisestä on jotain apua, löydämme kyllä jotain.”
”Delekläisiä”, Killjoy korjasi. Teokset, jotka hän oli lainannut Bio-Arkistoista olivat varmaankin tuhoutuneet hänen mökkinsä mukana. Siitä olisi ehkä pitänyt kertoa Vaehranille. Korvausmaksut olisivat varmasti olleet pienemmät kuin myöhästymismaksut, jotka varmaankin kasvoivat korkoa edelleen.
Nuparun kädenojennus oli varmasti tapa pyytää anteeksi sitä, että ei ollut paljastanut tietojaan aikaisemmin. Killjoy oli onnistunut pidättelemään kieltään koko keskustelun ajan. Insinööri teki hänen tyttärensä eteen jo paljon. Häntä oikeastaan kadutti jo edellinenkin tunteenpurkauksensa.
”Tämä voi helposti paljastua vesiperäksi. Ensimmäinen prioriteettimme on löytää ratkaisu kuulaongelmaan. Mutta jos Niz tai Ficus ei jättänyt jälkeensä mitään, ei auta kuin kaivautua heidän lähteisiinsä.”
He kaikki nyökyttelivät Killjoyn sanoille. Xen tosin hieman varovaisemmin kuin muut. Killjoy huomasi sen ja astui askeleen lähemmäksi edelleen tuolilla istuskelevaa tytärtään.
”Me keksimme jotain.”
Xen nosti katseensa isänsä kypärään ja tuijotteli omaa heijastustaan sen visiiristä. Siitä takaisin ei tuijotellut tälläkään kertaa Matoron kasvot, vaan hänen omansa…
… vaiko Seleciuksen?
”Muistutan vielä”, Nuparu yskäisi ehkä vähän kuuluvammin kuin oli tarkoittanut, ”että tuo suihke kannattaa uusia aina muutaman päivän välein. Emme tiedä sielusi aineellista koostumusta vielä, joten riski sille, että se kuluttaa pinnoitetta on yhä mahdollinen. Jätän tämän huomenna tiedon tornien kemisteille. He saavat yrittää ratkoa sen ongelman.”
Nuparu heilutteli käsissään rättiä, johon oli pyyhkinyt Xenin kuulan pintaan kondensoituneen nesteen. Killjoy ja Xen nyökkäsivät. Cody otti sen merkkinä lähteä takaisin työpisteelleen.
Nuparun lähdettyä ohjaamaan loppuja omaisuudestaan paikalle alkoi Killjoyn katse etsimään Nahoa. Hän sanoi sen jopa ääneen, mutta hän ei vaikuttanut siltä, että etsi tätä välttämättä, koska hänellä olisi ollut asiaa.
”Onko Breziltä kuulunut mitään?” Xen kysyi. Killjoy nyökkäsi. Hän kumartui Xenin vierelle ja näytti viestiketjun, jonka oli aikaisemmin käynyt.
Okei. Minä löysin sen tyyppisi. Ei ollut erityisen vaikeaa.
Hän ei vannonut olevansa asian suhteen varmasti oikeassa mutta hän on toiminut useampaan kertaan välittäjänä diileissä joissa Mexxi on ollut osallisena.
Ja päätellen siitä miten raha on liikkunut hänellä on luultavasti ollut odinalainen tili jonka kautta maksut ovat tapahtuneet.
Se ei vielä todista mitään. Suurin osa Meksi-Koron kaupasta on metsästäjien kontrollissa. Mexxi oli melko korkealla kaupungin hierarkiassa. Tiliasia on voinut olla vain seurausta siitä.
Sitä mieltä Freelancerkin oli. Hän kyllä myös sanoi että oli silti melko varma Mexxin osallisuudesta. Metru Nuin tapahtumista on kulkenut tietoa Odinalle hieman liian sulavasti.
Hänen mukaansa Varjottu tietää sellaisia asioita joiden ei olisi pitänyt poistua Metru Nuin sisäpiiristä. Mainitsi Rautakalan ja Hammasrattaan ainakin.
Selvä. Tämä tarkkuus riittää toistaiseksi.
Xen katsoi viestiketjua kauhuissaan.
”Angien ja Halawe”, hän sanoi kuiskaten. ”Jos Varjottu tietää, minne he ovat menossa…”
”Minne he itse asiassa ovat menossa?” Killjoy ihmetteli. Nascostolainenkin tiedustelu oli osannut kertoa hänelle, että Deleva ja kaksi pimeyden metsästäjää olivat matkalla koillissakaraan, mutta näiden kohde oli täysi mysteeri.
”Rúcioroon. Etsimään Tarkastajaa. Tuntui hullulta, että kukaan ei ole ollut yhdeydessä häneen… tai hän meihin”, Xen vastasi.
Killjoyn täydellinen hiljaisuus oli ainoa merkki, jonka Xen tarvitsi siitä, että oli jälleen jotain, mitä tämä ei kertonut.
”Tarkastaja on kuollut.”
Xen katsoi isäänsä leuka hieman auki repsottaen. Hänen olisi tehnyt mieli lyödä jotain. Sitten vihan tilalle laskeutui suru, ja Xenin olisi tehnyt mieli itkeä. Sitten hän ajatteli asiaa hetken lisää, ja tuli viimein sinuiksi sen kanssa, että hän kyllä tiesi asian olevan niin.
”Koska kun me kuolemme, meidän on kohdattava vääjäämätön, jotta voimme jatkaa eteenpäin.”
”Kun me kuolemme…” Xen toisti päässään kaikuvat enkelin sanat. Killjoy kallisti hieman päätään ihmeissään.
”Puhuin hänelle… tai ainakin uskon, että se oli hän, kun olin… tajuttomana. Se oli se hänen kasvinsa, joka piti minua hengissä.”
”Mietimmekin, mikä se oli. Se kuihtui sitä mukaa, kun tilasi huononi”, Killjoy sanoi.
Mitä rehellisempi Xen oli itselleen, sitä helpompaa se oli ymmärtää. Miksi Tarkastajasta ei ollut kuulunut mitään? Miksi hän oli puhunut sillä tavalla hänen mielessään – kuin olisi kokenut kuoleman itsekin. Hän ei vain ollut halunnut ajatella sitä mahdollisuutta, että jokin niin mahtava asia kuin Mustan Käden makuta oli vain… kuollut.
”Helvetti soikoon”, Xen parahti ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän hieroi väsyneitä silmiään ja kurkisti sitten Killjoyta varovaisesti sormiensa raosta.
”Milloin sinä näit hänet viimeksi?”
”Muutama vuosi sitten”, Killjoy myönsi. ”Matkustin hänen kartanolleen sen jälkeen, kun aloin epäilemään, että Bianca oli enemmän kuin miltä näytti. Cestainu vahvisti epäilykseni.”
”Te… puhuitte? Hän oli vielä silloin hengissä?”
”En usko, että se tila, jossa hän silloin oli, lasketaan ’hengissä olemiseksi’”, Killjoy huokaisi. ”Jonkinlainen kaiku enemmänkin. Rippeet siitä, mitä Ficus oli jäljelle jättänyt.”
”Mistä kaikesta te puhuitte?” Xen kysyi.
”Hän varoitti minua Tuomionpäivästä. Ettei sitä voisi estää.”
”Niinpä tietenkin”, Xen huokaisi. Se sana oli kiusannut häntä jo pitkään. Biancan sanoissa. Bahrag-siskosten suusta. Totta kai Tarkastajakin oli tiennyt siitä jotain. Ja jos niin, hänen äitinsä varmasti myös.”
”Tulitko hullua hurskaammaksi?”
”Hädin tuskin”, Killjoy myönsi. ”Mutta se laittoi minut tälle polulle. Hän kai itsekin tiesi, että päätyisimme hänen salaisuuksiensa jäljille jossain vaiheessa. Hän… pyysi minua ampumaan häntä päähän, ennen kuin lähdin. Hän oli huolissaan, että kun Ficus ymmärtäisi ”Totuuden” hän saattaisi tulla hänen rippeidensä perään.”
”M- mitäh…” Xen kauhistui. ”M-miksi hän pyytäisi jotain sellaista?”
”Se liittyi jotenkin hänen naamioonsa. Se kai toimi jonkinlaisena avaimena johonkin, jota hän suojeli. Hän ei tahtonut Ficuksen löytävän tietään sinne, joten naamio ja hänen yhteytensä siihen piti hajottaa.”
”Ja… arvatenkaan hän ei suostunut kertomaan enempää?”
Killjoy pudisti päätään. ”Ei. Hän sanoi tehneensä Nizille lupauksen, ettei kertoisi enempää, ennen kuin aika olisi tullut.”
”Helvetti, miten turhauttavaa.”
”Niin on”, Killjoy myönsi.
Xeniä ärsytti. Hän oli palavasti halunnut lähteä Delevan seurueen matkaan, mutta ei ollut uskaltanut viedä Deltaa Metru Nuin ulkopuolelle. Ja hittoako hän siitäkin päätöksestä oli kostunut? Murheet olivat tavoittaneet hänet siitäkin huolimatta, ja nyt Delevan, Angienin ja Halawen radiohiljaisuus kalvoi häntä entistä enemmän. Hän ei halunnut uskoa, että Mexxi olisi kavaltanut näiden matkakohdetta Varjotulle, mutta ei sitä mahdollisuutta voinut sulkea poiskaan…
”Toivottavasti heillä on kaikki kunnossa”, Xen huokaisi. Killjoy tiesi, että tämä viittasi Delevan retkikuntaan.
”Siinä kolmikossa on ehkä enemmän itsepäisyyttä kuin aivosoluja, mutta olen varma, että Rautakala yrittää parhaansa niiden kahden muunkin edestä”, Killjoy yritti lohduttaa. Hänen huomionsa sai hymynkareen Xenin kasvoille.
”Unohdin ihan, että varmaan tunsit heidät kaikki.”
”Delevan itse asiassa huonoiten. Rautakala parsi minut kasaan Odinalla useammin kuin kehtaan myöntää. Hammasrattaasta en koskaan pitänyt. Varmaan siksi, että hän veti minua turpaan pahemmin kuin kukaan muu sodan aikana tai ennen Guartsua…”
”Täh? Oikeasti?”
Killjoy nyökytteli. ”Varjottu sai ennen pitkää tietää, että en ollut aikeissa jäädä Odinalle. Lähetti Hammasrattaan niskaani, kun olin lähdössä kohti Välisaaria. En olisi selvinnyt siitä hengissä ilman häntääni.”
Xen naurahti. ”Se olisi varmaan ollut näkemisen arvoinen kohtaaminen. Mies, joka on vuorattu metallilla ja toinen, joka voi puristaa sen kaiken kasaan mielellään.”
”Gee itse asiassa on varmaan hengissä lähinnä hänen ansiostaan. Minulla olisi ollut sille reissulle aika paljon enemmän aseita, jos se luikku ei olisi puristanut niitä kaikkia mössöksi”, Killjoy huokaili.
Väistötilan toisesta päästä kuului Codyn huudahdus, joka kutsui Killjoyta luokseen. Hän vilkaisi siihen suuntaan, mutta kumartui vielä hetkeksi Xenin puoleen pudottaen äänensä voimakkuutta huomattavasti.
”Tämä näyttää aika pahalta, mutta olen edelleen sitä mieltä, että emme sano Naholle mitään. Jos saamme loput viestittelevät metsästäjät nalkkiin, asia tuskin nousee edes esille. En tahdo… vaivata häntä.”
Killjoyn hienotunteisuus yllätti Xenin, mutta hän oli lopulta samaa mieltä. Veden toalla oli ollut tarpeeksi murheita ilman kriisiä parhaasta ystävästään.
”Sovittu.”
Killjoy nyökkäsi ja lähti Codyn suuntaan. Xen vilkaisi sivummalla surisevaa Feterraa hetken, mutta nousi lopulta jaloilleen ja lähti kulkemaan kohti koloaan.
Se oli tyhjä kuljetuskontti aivan väistötilojen ovea kauimmaisessa nurkassa. Tynnyreillä ja laatikoilla hän oli luonut sinne itselleen suljetun tilan, joka oli täynnä patjoja, tyynyjä ja peittoja. Siellä oli irtonaista sälää niin paljon, että ne toimivat myös hyvänä äänieristeenä. Ne eivät kyllä silti auttaneet häntä nukkumaan kovin levollisesti.
Hän ohitti matkallaan Nahon ja Nurukanin, jotka olivat edelleen kumartuneet toistensa lähelle keskustelemaan. He tervehtivät kyllä Xeniä, mutta vajosivat heti sen jälkeen takaisin toistensa puoleen. He olivat tehneet sitä paljon viime päivinä. Xen olisi halunnut kovasti tietää, mitä nämä puuhastelivat, mutta joka kerta, kun hän yritti vakoilla näitä Cencordilla, täyttyivät kaksikon ajatukset todella arkisista ja tylsistä asioista. Xen oletti, että toien asiat liittyivät jotenkin Mustan Käden karkottamiseen ja lähtövalmisteluihin, mutta siksikin oli outoa, että hänelle ei kerrottu niistä mitään.
Hän jatkoi matkaansa ja laahusti kohti konttiaan. Sen luona oli muutama patja. Kansioiden perusteella ainakin Mavrah nukkui siellä – hänkin oli tehnyt päätöksen pysyä Mustan Käden kanssa toistaiseksi, vaikka hänellä oli Onu-Metrussa oikein mukava asunto, johon hän olisi voinut matkustaa aina yöksi.
Patjojen vieressä jakkaran päällä istuskeli kuitenkin hunakasvoinen ta-matoran hiljaa itseään edestakaisin keinutellen. Xen oli yllättynyt pikkumiehen nähdessään. Toisin kuin Mavrahilla, tällä ei ollut mitään tiedettävän hyvää syytä jäädä Mustan Käden seuraksi.
”Vakama, onko kaikki kunnossa?”
Vakama säpsähti. Raskaista uusista jaloista huolimatta Xenin askeleet eivät olleet havahduttanut naamioseppää mietteistään.
”Ah, Xen… hei. Olen ihan… ihan kunnossa, joo.”
”Ihan kiva, että jäit luoksemme, mutta eikös pajasi ole Ta-Metrussa?” Xen ihmetteli. Vakama nyökytteli, mutta oli hädin tuskin nostanut katsettaan koko juttutuokion aikana.
”Juu siellähän se, mutta… olen itse asiassa sairaslomalla. Koko tämän viikon oikeastaan. Joten ajattelin jäädä Mavrahin seuraksi. Enhän minä oikein näistä teidän ongelmista ymmärrä, mutta olen lajitellut hänen muistiinpanojaan ja sen sellaista.”
”Mavrah varmasti arvostaa sitä”, Xen hymyili ja yritti parhaansa esittää mahdollisimman suoraselkäistä ja eheää kenraalia.
”Saanko kysyä, mikä sinua vaivaa, jos se on vaatinut ihan sairaslomaa?”
”Ah, niin”, Vakama mutisi. Xen tajusi, että Vakama ei ollut tuijotellut maahan, vaan käsiään, jotka lepäsivät ojennettuina polviensa päällä.
”Käsistäni lähti tunto pari päivää sitten. Tekee takomisesta ja työkalujen käyttämisestä aika vaikeaa. Odottelen tässä, että ne… paranevat.”
”Voi ei!” Xen surkutteli. ”Toivottavasti se ei johdu Cencordin pirstomisesta! Jouduitko työskentelemään sen kanssa jotenkin tavallista kovempaa?”
”E-en oikeastaan. Tämä alkoi vasta melko hiljattain. Tuota… lääkäri sanoi että se voi johtua stressistäkin, kun verenkierto näytti olevan kunnossa. Joten eiköhän se tästä, kun vähän aikaa lepäilen.”
”Otahan sitten iisisti!” Xen vaati. ”En halua, että meidän ongelmat vie Metru Nuin lahjakkaimmalta naamiontakojalta työt alta.”
Vakama näytti olevan hyvillään Xenin kehuista. Heidän molempien katseet kuitenkin nousivat, kun heitä lähestyi vettä tiputtava pallo ähinää.
”Kaamea keli. Sanonnalla kissoista ja koirista varmasti etymologisesti järkevä selit- ah! Kas, Xen, olet täällä!”
”Hei, Mavrah”, Xen hymyili. ”Saavuin vähän aikaa sitten.”
Likomärkää sadeviittaansa riisuva professori mutisi vielä jotain yrittäen estää vesiä valumasta reppunsa päälle.
”Hienoa. Tapasin Sanahan. Hieman haluton auttamaan kaivauksilla. Käytin… charmia! Tuntui tepsivän. Aloitamme huomenna. Holvikaari… mielenkiintoinen löytö.”
”Onko sinulla hajuakaan siitä, mikä se saattaisi olla?” Xen kysyi.
”Kaari yleinen elementti monissa kulttuureissa. Mahdotonta sanoa ilman syvällistä tutkimusta. Kerromme viisastuttuamme.”
Xen nyökkäsi. Häntä huojensi tietää, että Mavrah oli asialla. Se toi tietynlaista varmuuden tuntua.
”Noh, minä jätän teidät pojat puuhastelemaan”, Xen sanoi ja nieli sanojensa loput haukottelemalla.
”Kello ei edes ole seitsemää”, Vakama ihmetteli. ”Oletko menossa nukkumaan?”
”No yrittämään ehkä. Olin hereillä tänään paljon aikaisemmin kuin normaalisti.”
”Heräsit… vartin yli kymmenen”, Mavrah ähkäisi.
”Niin, niinhän minä sanoin”, Xen huomautti.
Mavrah ja Vakama tuijottivat hieman ihmeissään, kun Xen kömpi koloonsa sisälle ja veti sen ovet kiinni perässään. Kaksikko päätti siirtyä keskustelemaan jonnekin hieman kauemmaksi, etteivät häiritsisi vahkin epätoivoisia yrityksiä levätä.
Ja epätoivoista se olikin. Vaikka kolo oli pimeä, pehmeä ja hiljainen, se ei tarjonnut Xenille työkaluja sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli käärinyt itsensä noin kahteen ja puoleen peittoon, ja makasi niin monen tyynyn päällä, että hän ei edes tuntenut patjoja kasan pohjalta.
Hän oli nyt saapunut mielessään ajatusten satamaan, jossa kaikki ärsytti häntä. Mitä helvettiä yhtään mistään pitäisi ajatella? Mexxi ja pimeyden metsästäjät, Ficus, Nace ja Bianca. Kaivaukset. Selecius? Hänen äitinsä?
Sata vuotta vankeudessa oli tehnyt kaikesta melko yksinkertaista. Nyt hänestä tuntui, että niiden aikana oli tapahtunut niin paljon, ettei hän enää ymmärtänyt mitään. Hänen järkeä tavoitteleva osansa yritti vakuutella, että kaikelle oli looginen ja kaiken yhteen vetävä selitys. Loput osat hänestä yrittivät muodostaa kokonaiskuvaa sen varaan, että ehkä kyseessä oli vain kasa tragedioita, joista ei löytäisi järkeä, eikä tarvitsisikaan.
”Sano nyt jotain”, Xen kuiskasi ääneen. Ääni hänen päässään oli kuitenkin täysin hiljaa. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, kuinka se pitäisi manata esiin. Hiljaisuus ärsytti häntä vain lisää. Typerää, että edes hänen hidas vajoaminen hulluteen ei antanut hänelle vastauksia. Täysin hallusinoidutkin sellaiset olisivat kelvanneet.
Ei Xen kyllä nukkua ollut aikeissa. Se oli ollut virhe joka kerta. Kun hän oli antanut itsensä valua unten maille, painajaiset olivat seuranneet. Kolo oli hänelle kyllä lepopaikka, mutta levätä pystyi ilman untakin. Hän vain olisi toivonut, että olisi saanut tehdä niin ilman ristiin rastiin lenteleviä kysymyksiä ja vastausten alkioita. Jos hän olisi vain osannut mielensä tyhjentämisen jalon taidon, olisi pehmeisiin asioihin kääriytyminen ollut paljon levollisempaa.
Sitä kiehnäämistä ja kahinaa jatkui tuntitolkulla. Xen yritti parhaansa mukaan löytää jonkin asennon, jossa peitot olivat juuri oikein. Hän käänteli tyynyjä ikuisesta viileästä puolesta haaveillen. Hän oli jumissa täsmälleen siinä limbossa, mitä oli pelännytkin. Hän oli heittänyt rannetietokoneensa syrjään jo aikaa sitten. Kellon tarkistaminen joka kymmenen minuutin välein ei auttanut asiaa lainkaan.
Konttia ympäröivistä äänistä Xen päätteli, että iltatoimet olivat alkaneet muillakin, vaikka puheensorinaa kuului edelleen aika ajoin. Hän huokaisi melko kovaan ääneen ja käänsi taas parin tyynyjä niskansa alta. Sitten hänen konttinsa oveen koputettiin hiljaa.
Xen murahti vähän ärtyneesti, mutta konttasi sitten kontin toiseen päähän avaamaan ovet. Hennosta kopautuksesta päätellen hän odotti joko Mavrahia tai Nuparua, mutta saikin yllätyksekseen jotain aivan muuta.
”HUOMAUTUS: Kenraali Xenin olo vaikuttaa levottomalta. Tämä yksikkö on varusteltu tarjoamaan helpotusta.”
Xen kohotti kulmiaan. Oliko se kuunnellut häntä koko tuon ajan? Miten niin ”varusteltu tarjoamaan helpotusta?”
”Tuota… mitä?”
”TÄSMENNYS: Tämän yksikön hallussa on kemikaaleja, jotka rauhoittavat mieltä.”
Oliko sillä kaljaa? Oliko sillä viinaa!? Ei helvetti. Oliko Killjoyn mukana tullut vekotin joku baarimikkokin? Nivawk-asemalla ei saanut alkoholia mistään ja missään juottolassa hän ei ollut ehtinyt käymään. Oliko nelikätinen tynnyri laskeutunut itse drinkkien taivaista hänet pelastamaan?
Sitten se ojensi selkänsä taakse kurotelleella kädellään Xenille pienen kapselin. Hän otti sen vastaan ja tiiraili sen sisältöä. Se vaikutti kaasulta, mutta kun sitä ravisteli, oli siellä myös jotain, joka helähteli kevyesti sen sisäpintaa vasten.
”Öh… mitä se on?”
”VASTAUS: Unihiekkaa.”
”Minä en ole ihan varma, onko uni se, mitä kaipaan. En ole ollut oikein iloinen siitä, mitä niissä näen.”
”VALISTUNUT ARVAUS: Unihiekka antaa kenraali Xenille sellaisia unia, joita hän ei ole ennen kokenut.”
Xen tuijotti kapselia ja Feterraa vuorotellen. Hän ei voinut vastustaa siristelevää keskussilmää, joten hän taputti tynnyriä päälaelle ja puristi kapselin kätensä sisään.
”Siinä tapauksessa suuret kiitokset.”
Feterra hyrisi tyytyväisenä, kääntyi ja leijaili tiehensä. Xen jäi tuijottamaan saamaansa kemikaalia ja sulki kolonsa ovet. Hän rojahti takaisin sen perukoille pehmeyden tyyssijaan ja pyöritteli ”unihiekkaa” käsissään.
Yleensä ei ollut viisasta ruveta kiskomaan huumausaineita tuntemattomilta, ei edes Metru Nuilla, jonka psykedeeliskene oli nappikauppaa verrattuna vaikka Meksi-Koroon, mutta toisaalta Feterra oli Killjoyn liittolainen. Se oli auttanut pelastamaan Xenin jo kerran ja ollut siitä asti vain hyväntuulinen kiva tynnyriystävä, joka oli välillä pitänyt hänelle seuraa.
Lupaus oli ”unta, jollaista hän ei ollut ennen kokenut”. Se toivottavasti tarkoitti samalla unta, jossa Makuta Abzumon limainen kosketus ei piinaisi häntä.
”Hitot”, Xen tuhahti itselleen ja väänsi kapselin auki. Se vaati aika paljon enemmän voimaa kuin hän oli olettanut. Mutta heti, kun hän sai siihen edes pienen raon, sen sisältö pöllähti hänen naamalleen.
Hän säikähti yllättävää purkausta niin pahasti, että kiskoi kaasua välittömästi ison annoksen suoraan kitusiinsa. Hän maistoi sen kielellään. Sen maku ja haju täyttivät kaikki hänen reseptorinsa. Ja hän tajusi välittömästi, millaisen virheen hän oli tehnyt.
”Se kusinen roskapönt-” olivat hänen viimeiset tajunnan rajamailla lausutut sanat, kun Credox Selecium alkoi vaikuttamaan, ja vaivutti Xenin levottomaan horrokseen.
Kaikki oli mennyt niin pahasti pieleen.
Xen tiesi heti Mustan Käden tukikohdan kylmältä lattialta herättyään, että Feterran lupaus oli totta vain osittain. Hän tunsi olonsa yhtä aidoksi kuin tosimaailmassakin, tai yhtä todelliseksi kuin oli itsensä Nurukanin mielessä tuntenut. Lattia tuntui aidolta. Ilma tuoksui aidolta. Ja niin tuoksuivat myös piiraat, jotka repeytyivät sisältäpäin hänen edessään.
”Ei taas. Ei tätä taas.”
Xenin pinkaisi heti juoksuun. Huolimatta siitä, että uni vastasi muuten niin täydellisesti todellisia tapahtumia, olivat Xenin jalat ja käsi kuitenkin hopeiset. Hän ymmärsi heti, ettei hänellä ollut sellaista vauhtia kuin ennen. Ja ilman Eldaa hyökkäysten väistely olisi paljon vaikeampaa.
Hän juoksi taas kohti hissiä, joskin hän tiesi, että hän ei ehtisi sinne asti ilman vammoja. Ensimmäinen enkelin pedoista viilsi häntä selkään. Verta tuli, mutta hän pystyi edelleen juoksemaan. Seuraava yritti sivaltaa hänen päätään, mutta hän ojensi Kal-metallisen käden sen eteen ja torjui iskun. Hän ymmärsi, että ainoa tapa selvitä oli käyttämällä niitä osia itsestään, joita pedot eivät saaneet murrettua.
Hän oli kelannut niitä hetkiä päässään niin monta kertaa, että hän tiesi, kuinka yrittää uudestaan. Sen sijaan, että hän olisi jäänyt odottamaan hissin ovien sulkeutumista, hän iski hopeisen nyrkkinsä sen lattiaan kaikella voimallaan.
”Selkä liikkuu lyönnin liikeradan mukana”, Xen toisti isänsä sanat. Nyrkki iskeytyi lattiasta läpi ja yhdellä riuhtaisulla hän repi suuren osan siitä irti. Aukko oli tarpeeksi suuri. Xen pudottautui siitä suoraan kuiluun. Hän kuuli yläpuolellaan tapahtuvasta räimimisestä, että häntä seurattiin edelleen. Kerroksen viisi vilahdettua hänen silmiensä ohitse hän viimein iski yhden käden ja molemmat jalkansa hissikuilun seinään. Kevyt metalli antoi myöten. Hänen vauhtinsa hidastui, mutta ei tarpeeksi.
Hänen jalkansa ottivat kyllä maan vastaan, mutta se määrä raakaa voimaa, mikä säteili niistä Xenin kehoon, oli hirvittävä. Se sattui. Kaikkeen sattui. Kuin kaikki hänessä, joka ei ollut Kal-metallia, olisi pirstoutunut. ”Todellisuudessa” niin ei ollut tapahtunut. Xen haparoi itsensä ulos kuilusta tukikohdan pohjakerrokseen enemmän tai vähemmän yhtenä kappaleena.
Pyörällä päästään, hän haparoi pimeitä käytäviä pitkin. Hän tiesi, mitä etsi. Sininen hohde kajasti horisontissa. Hänen täytyisi päästä sen luokse.
Hän huhuili niitä jo valmiiksi, hopeisia sotureita rinnalleen taisteluun. Tällä kertaa he hyökkäisivät yhtenä rintamana. Pedot palasiksi, kaikki valmiiksi turmion enkeliä varten. He leikkaisivat sirut tämän hyppysistä, ennen kuin tämä ehtisi reagoida, ja käyttäisivät niitä sitä vastaan.
Xen käyttäisi.
Runollista oikeutta. Hän oli jo ajatellut, kuinka tekisi sen. Hän kuvittelisi makutan joksikin pieneksi ja säälittäväksi. Ehkä hiireksi. Ei… muurahaiseksi. Ei…
… torakaksi. Torakalta voisi repiä irti pään ja loput ruumiista selviäisi. Se tuntisi kipua vielä pitkään sen jälkeen, kun Xen olisi leikellyt siitä irti jokaisen limaisen ruumiinosan, jolla tämä oli häntä koskettanut.
Haaveidensa ottaessa vallan, Xeniltä kesti tovi huomata, että käytävä, jota pitkin hän juoksi, oli loputon. Käännöksen olisi pitänyt tulla aikoja sitten. Hän pysähtyi. Oli pakko kuunnella, olivatko pedot yhä hänen perässään. Mutta hiljaisuus oli rikkumaton.
”Haloo?”
Ei vastausta. Vain hänen omat sanansa kaiun muodossa.
Käytävän molemmassa päässä oli pelkkää loputonta pimeyttä. Takaisin kääntyminen tuntui erityisen huonolta idealta. Eteenpäin jatkaminen ei tuntunut tuottavan tulosta. Hän tiesi, että tukikohdan pohjalla hänen alapuolellaan ei olisi kuin kalliota. Ehkä hänen yläpuolellaan olisi…
… valkoinen kaari?
Se näytti olevan osa kattoa kuin se olisi valettu siihen tuhansia vuosia sitten. Se oli ilmiselvästi samanlainen kuin se, minkä hän oli Killjoyn kanssa löytänyt, pienempi vain. Silti tarpeeksi suuri, että siitä voisi yrittää loikata läpi.
Sen sisällä oli pelkkää mustaa. Pelkkää vellovaa absoluuttista tyhjyyttä. Se kylmäsi Xenin selkäpiissä, mutta se vaikutti ainoalta tieltä pois. Untahan se vain oli. Olihan? Jos hän hyppäisi, ehkä hän putoaisi jonnekin loputtomaan ja heräisi.
Hän ponnisti jalkojaan elämänsä suurimpaan loikkaan. Hän kumartui niin matalalle, että hänen kätensä osuivat lattiaan. Sitten hän hyppäsi, ja kuuli sanat päässään vain hetkeä liian myöhään.
”Älä…”
Mutta pimeys oli jo nielaissut hänet.
Xeniltä kesti hetki saada silmänsä auki. Painottomuuden tunne teki silmäluomien avaamisesta outoa. Hän ymmärsi, ettei kyennyt hengittämään, mutta hän ei silti tuntenut tukehtuvansa. Hän yksinkertaisesti oli.
Tyhjyys ei ollut sellainen, mitä hän oli odottanut. Sana itsessään antoi odottaa kaiken puuttumista. Xen visualisoi sitä mielessään vain mustana. Mutta sellainen tyhjyys ei ollut. Tilan sijasta se oli prosessi.
Kaiken loppumisen prosessi.
Hänen pudotessaan sen läpi, hän näki valoja. Sateenkaaren jokaisessa värissä loimusi pilviä, valopalloja, renkaita pyöreiden kappaleiden ympärillä.
Ja yksi kerrallaan ne kaikki sammuivat. Aina, kun niitä ilmestyi lisää, tyhjyys lopulta ahmaisi niitä kaksin verroin jossain toisaalla. Xen jollakin hirvittävällä tavalla ymmärsi sitä. Hän seurasi aitiopaikalta päätöstä sille, mitä oli ollut olemassaolo.
Tuntui luonnollisesta antaa sen viedä hänet mukanaan. Luovuttaminen ei koskaan ollut tuntunut niin helpolta. Tyhjyys oli vienyt mukanaan myös kaikki murheet. Painajainenkin päättyi siihen, ettei ollut mitään.
Xen sulki silmänsä ja levitti kätensä. Jos tämä oli se, mitä tyhjyys halusi, hän olisi valmis antamaan sille itsensä.
Kunnes se vaihtui kylmään lattiaan sellaisella vauhdilla, että Xenin teki mieli oksentaa. Juuri, kun hän oli ymmärtämässä, kuinka tyhjyys voittaisi lopussa, hän oli tuntenut käden olkapäällään. Se oli kiskonut hänet pois sellaisella vauhdilla, että hänen sisälmyksensä melkein heittivät kuperkeikan.
Pimeys, jossa hän suoristi selkäänsä, oli vain hieman vähemmän kylmä kuin se edellinen. Täällä tosin oli lattia ja ilma, joka maistui raudalle.
Verelle.
Hän katsoi alas. Hänen molemmat jalkansa olivat veristä vapisevaa mössöä. Niin myös hänen vasen kätensä. Ne eivät liikkuneet. Ainoastaan vuotivat ja sykkivät sydänkuulan tahdissa.
”Ei…”
Hänen vuotavat raajansa eivät kuitenkaan olleet se, mikä häneen sattui, vaan kouristus, joka oli iskenyt hänen rintaansa. Sydänkuula pamppaili samassa tahdissa tyhjyydestä kaikuvan läähätyksen kanssa. Xen yritti sulkea silmänsä siltä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, mutta terävät kynnet viilsivät hänen silmäluomensa irti.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~”
Xen ei tahtonut sitä enää. Ei taas. Jokainen painajainen ennen tätäkin alkoi aina sillä samalla tavalla. Hän ei enää halunnut kokea sitä uudestaan. Miksi maailma oli niin epäreilu, että se ei antanut hänen vaikka kuolla? Miksi kärsimystä piti vieläkin pitkittää?
”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
”Älä koske minuun!” Xen parahti, mutta painajaisen lait varmistivat, että heti, kun hän kuvittelikin Abzumon kosketuksen, se tapahtui.
Terävä kynsi viilsi hänen ihoaan. Hänen kasvojaan. Kolme sinisenä hohtavaa sirua leijaili makutan pään päällä kuin kruunu juhlistamassa purppuraa kuningasta. Abzumon kieli lipoi Xenin huulia. Kynnet olivat löytäneet tiensä sisäreidelle. Hän ei mahtanut sille mitään. Ilman Deltaa oli turha edes kamppailla sitä vastaan.
Miksi helvetissä hän lupasi olla käyttämättä sitä?
Kouristus iski jälleen. Abzumon kosketus nousi korkeammalle.
Miksi Matoro vannotti, ettei hän käyttäisi sitä? Miksi hänen vapautensa merkitsi vähemmän kuin Abzumon? Miksi makuta sai tehdä vapaudellaan, mitä halusi, kun Xen oli vain vangittu kärsimään sen seuraukset.
Makutan kieli lipoi irti leikattuja silmäluomia. Se maistoi veren, mutta veri ei sille riittänyt.
Miksi Matoro teki sen? Miksi hän antoi Deltan juuri hänelle? Eikö hän ymmärtänyt? Mihin muuhunkaan se olisi johtanut?
”MIKSI?” Xen huusi päin Makuta Abzumon kasvoja. Hän ei enää pystynyt pidättelemään itseään. Sanat tunkeutuivat ulos väkisin, vaikka ahdistus hänen rinnassaan olisi halunnut tehdä kaikkensa, että niin ei olisi tapahtunut.
”MIKSI SINÄ TEIT SEN, MATORO? OLISIT TAPPANUT MINUT! OLISIT TAPPANUT SINNE KO-METRUUN, JOS HALUSIT MINUSTA EROON! SAMA ASIA KUIN ANTAA SE HELVETIN SIRU! OLISIT VAIN TAPPANUT SUORAAN ETKÄ JÄTTÄNYT MINUA TÄNNE!”
Abzumon sormet pysähtyivät. Tämän kasvoille oli levinnyt kummastunut ilme. Tämä ei ollut, miten painajainen yleensä jatkui.
Xen katsoi kyyneleitä valuttaen Abzumoa suoraan silmiin. Kohtasi katseen, joka tahtoi häpäistä hänet jokaisella kuviteltavalla tavalla.
”Miksi Matoro teki niin?”
Abzumon ote Xenistä herpaantui. Odottiko tyttö vastausta häneltä? Miksi se katsoi häntä sellaisella tavalla? Oliko Mustalumen rakkaassa jotain vialla?
Sitten kuului ääni, joka viimein vastasi Xenin kysymykseen.
”Koska hän valitsi väärin.”
Siniset riimut leikkasivat Abzumon sormet irti, kun suojaava seinä ilmestyi makutan ja Xenin väliin. Abzumon kirkuessa ja haparoidessa taaksepäin, yksi kolmesta sirusta oli sammunut. Deltaa ei koskaan ollutkaan. Ei tietenkään. Kyllähän Xen sen tiesi. Se oli ollut hänen ansiotaan. Yksi sirpale vapautta vähemmän niille, jotka olisivat käyttäneet sitä vain satuttaakseen.
Raivostunut turmion enkeli iskeytyi vasten hohtavaa seinää. Se kaapi ja raastoi. Veri roiskui irti leikatuista sormista, mutta nekin pisarat kilpistyivät suojaan. Xen otti useamman askeleen taaksepäin. Hän huojentui tajutessaan, että hän kykeni sulkemaan silmänsä.
Kun hän avasi ne uudestaan, oli Makuta Abzumo pysähtynyt ojennettuun käteen, joka oli käskenyt tätä pysähtymään.
”M- mitä?” Xen parkaisi.
”Minähän sanoin. Matoro teki sen, koska hän valitsi väärin.”
Se, enkeli, laskeutui maahan. Kun sen jalat osuivat kylmään lattiaan, välähtivät sen vitivalkoiset siivet niin kirkasta valoa, että Xen luuli tulleensa sokeaksi. Valo, joka siitä säteili, ei ollut lämmintä, mutta se ei ollut kylmääkään. Se vain oli. Ja kaikessa olevuudessaan se tuntui Xenistä kummallisen tutulta.
Kun hän raotti seuraavan kerran silmiään, oli pimeys poissa. Xenin jalkojen alla narskui sora, ja vaikka horisontti oli pelkkää valkoista, tyhjyydeltä se ei silti tuntunut.
Abzumo oli siellä edelleen, mutta ääntäkään päästämättä ja raajaakaan liikuttamatta. Oli kuin aika itsessään olisi käskenyt tätä pysähtymään. Paikalleen jäätyneen makutan katse oli puhdasta raivoa. Sormista valuvat veripisarat leijuivat ilmassa kykenemättöminä koskaan kohtaamaan valkoista rosoista maata.
”Se on menneisyyttä, Xen. Kannat arpia siitä ikuisesti, mutta lupaan, että hän ei kosketa sinua enää koskaan.”
Enkelit sanat olivat itsevarmat. Sen ääni oli tuttu, eikä ainoastaan siksi, että Xen oli pähkäillyt sen lähdettä koko edeltävän päivän. Se oli tuttu, koska hän tunsi sen.
”Kuka… sinä olet?” Xen kuitenkin kysyi. Abzumon ja hänen itsensä välissä seisova valkoinen olento naurahti ja naputteli sormella otsaansa.
”Luulisi sinun jo tietävän.”
Se naamio… vaikka sen piirteet poikkesivat siitä miehestä, jonka kasvoilla se oli edellisellä kerralla ollut, olivat sen muodot silti tunnistettavat.
”Cencord?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Sinä… pysäytit hänet”, Xen haukkoi henkeään. Kun hän katsoi alas, hän huomasi olevan taas enemmän tai vähemmän oma itsensä. Hopeiset jalat ja vasen käsi.
”Oikeastaan sinä pysäytit hänet. Ja minä olen vain lukemattomien päässäsi vierailleiden äänien uusin jäsen.”
”Mit- oikeastiko?”
”Hah! No en oikeasti. Tai sinä tuon lurjuksen pysäytit, mutta minä olen tosiaan hieman enemmän kuin ääni päässäsi.”
Xen ajatteli sitä hetken. Kaikessa olisi kuulunut olla järkeä. Kredipselleenin täytyi jotenkin sumentaa hänen ajatuksiaan, koska sen ymmärtäminen tuntui niin vaikealta.
”Minun vereni.”
”Niin. Olen pahoillani, etten osannut selventää sitä sinulle aikaisemmin. Mielesi syöverit ovat melko paljon syvemmät kuin Matoron, ja viestien lähettäminen sikäli paljon vaikeampaa. Se tavara, mitä se peltipurkki sinulle antoi, avasi mieltäsi juuri tarpeeksi, että pääsin viimein luokseksi.”
”Minä… kuulin sinut pari kertaa. Joskin vain muutamia sanoja… kaikuja.”
”Onneksi sain sentään estettyä sinua ajamasta kahtasataa päin seinää. Se olisi ollut aika nolo loppu meidän molempien kannalta.”
Enkeli hymyili, mutta käänsi sitten katseensa taakseen pysäytettyyn Abzumoon. Tämä työnsi naamansa hieman lähemmäksi sitä, teki kasvoillaan yökkäävän eleen ja kääntyi sitten takaisin Xenin puoleen.
”Tuo moukka on ollut piikki… kuvainnollisessa lihassani aika pitkään. En syytä sinua, jos ajattelet minuakin kirouksena, sillä valitettavasti jokainen elämä, jonka olen elänyt, on yleensä johtanut kohtaamiseen hänen kanssaan.”
”Mitä sinä tarkoitat tuolla? ’Jokaisessa elämässäsi?’ Sinähän olet… olit, joku naamio.
”Naamiotkin voivat elää elämiä”, enkeli tuhahti, mutta äänestä kuuli, ettei tämä ollut oikeasti turhautunut. ”Sinä olet kolmanteni. Ja olen todella syvästi pahoillani, että yhteiselomme alkoi tällä tavalla.”
Xen tuijotti enkeliä suu ammollaan. Hän kykeni maistamaan ”unihiekan” yhä kielellään.
”Minulla on ilmeisesti loputtomasti aikaa huomioiden, että tämä painajainen ei ota loppuakseen”, hän huokaisi. ”Selitä.”
Enkeli virnisti. Tämän siivet vetäytyivät jonnekin syvälle tämän selkään,
”Matoro kutsui minua nimellä Itroz. En ole varma, oliko sekään aivan oikein. Minä olin Itroz lähinnä, koska Matoro tahtoi minun olevan. Vaikka on totta, että jokainen käyttäjä jättää jälkensä kanohi Cencordiin, en usko, että olisin olemassa, jos Matoro ei olisi halunnut minua niin paljon.”
”Itroz”, Xen tavaili sanaa. ”Itroz.”
Vasta silloin hän ymmärsi näkemäänsä. Valkoinen naamio, musta ruumis. Ääni, johon Xen olisi voinut rakastua siltä seisomalta.
Se todella oli kuin Matoron kuvaksi veistetty enkeli.
”Ja nyt minä olen sinun. Matoro ja minä olimme yhdessä tarpeeksi kauan tietääkseni, että olimme tuomittuja tuhoamaan itsemme. Me teimme ne virheet yhdessä. Ja nyt kohtalo on asettanut minut polulle, jossa voin todistaa oppineeni jotain.”
”Sinä sanoit… että Matoro teki virheen… että hän valitsi väärin?” Xen sopersi. Kouristus teki jälleen tuloaan. Hän kumartui ottamaan sen vastaan, mutta yllättyi, kun se vetäytyi jonnekin hänen sisäänsä.
Itrozin… Matoron..? Cencordin käsi oli hänen rinnallaan. Toinen hänen olkapäällään. Ne puristivat. Kipu ei kadonnut, mutta se vaimeni. Se muuttui… hallittavaksi.
Enkeli irrotti otteensa ja virnisti hieman väkinäisesti.
”Matoro Mustalumi tahtoi olla vapaa. Hän halusi hyvää. Hän halusi rakkauden voittavan vihan. Ja Nimdan sirut käsiinsä saatuaan minä autoin häntä saavuttamaan sen. Tein kaikkeni, että saisimme sen, mistä me molemmat olimme aina unelmoineet.”
Enkeli katsoi happamasti kohti Abzumoa. Kuin paikalleen jäätynyt makuta olisi ollut testamentti kaikelle sille, mikä oli pielessä.
”Vapaus itsessään tarkoittaa hyvin vähän, jos valittavat vaihtoehdot johtavat kaikki murheeseen. Vapaus ei yksin anna meille lohtua. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. En, ennen kuin oli liian myöhäistä.”
”Puhut kuin olisitte olleet yksi ja sama… mutta jos Itroz oli jotain paljon vanhempaa…”
”Ajalla on tapana toimia niin”, enkeli selitti saaden välittömästi kiinni siitä, mitä Xen yritti ymmärtää. ”Se kulkee sykleissä. Lopulta samaa tahtovat päätyvät tekemään samanlaisia ratkaisuja. Abzumo silpoi minut silloin, kun yritin sitä itse, ja nyt ruumiini makaa jossain helvetin syvvimmässä ämpärissä. Luulin, että mieleni sirpaleet olisivat olleet tarpeeksi vahvat vapauttaakseen Matoron kohtalon pyörästä, mutta… olin väärässä.”
Xen katsoi leuka raollaan, kuinka yksinäinen kyynel valui ulos Itrozin silmäkulmasta. Se viilsi haavaa pitkin tämän naamiota. Cencordiin ilmestyi sinistä verta vuotava viilto. Se sama viilto, joka oli ollut Matoron kasvoilla, kun tämä oli antanut Deltan Xenille Ko-Metrussa.
”Minä luulin auttavani häntä, Xen. Minä luulin, että autoin häntä toteuttamaan unelmansa… mutta minä rikoin hänet. Matoro meni rikki, koska minä en osannut valita paremmin. Koska me… me emme osanneet valita paremmin.”
Enkeli purskahti itkuun ja rojahti maahan polviensa varaan. Xen ryntäsi vaistomaisesti tämän tueksi. Hän puristi enkeliä niin kovaa kuin pystyi. Kuin hänen henkensä olisi ollut siitä kiinni.
”Miten hän olisi voinut valita paremmin, kun minä en itsekään ymmärtänyt”, enkeli sopersi Xenin olkapäätä vasten. ”Me valitsimme väärin ja sinä sait kärsiä, ennen kuin yhteinen taipaleemme edes alkoi…”
Xen hyssytteli murtunutta enkeliä. Silmien valo Cencordin takana väreili. Siivet loistivat poissaolollaan. Xen vannoi, että aikaan jäätyneen Abzumon kasvoille oli noussut virne, mutta hän pyyhki sen nopeasti mielestään.
”Hei… hei… minä tiedän… minä tiedän, että te yrititte parhaanne. Että Matoro yritti parhaansa.”
”Hän käski sinua olemaan käyttämättä sitä, koska hän pelkäsi, että sinulle käy kuin hänelle.”
”Minä tiedän.”
”Yritimme niin kovaa voittaa kohtalon, että annoimmekin sinut tyhjyydelle sen sijaan…”
”Niin”, Xen sanoi. Niin he olivat tosiaan tehneet.
”Olen niin pahoillani.”
Xen tiesi, että kyse oli paljon enemmästä kuin enkeli antoi ymmärtää. Hän tiesi, että Cencord oli hän. Aivan yhtä paljon kuin se oli Matoro ja Itroz. Yhtä paljon kuin enkeli ja jään soturi pyysivät häneltä anteeksi, pyysi Xen anteeksi myös itseltään.
Mitä muutakaan siinä mahtoi? Hän olisi milloin vain voinut uhmata Matoron pyyntöä. Hän olisi voinut valjastaa vapauden liekit turmion enkeliä vastaan ja kamppailla tulella tulta vastaan.
Hän oli itse valinnut olla tekemättä niin, mutta ei siksi, että olisi sokeasti uskonut Matoron pelkojen olleen oikeassa, vaan koska hän ei tiennyt, mitä siitä olisi seurannut.
Matoron sen päivän ainoasta oikeasta valinnasta oli tullut Xenin ainoa mahdollinen valinta. Aika oli johdattanut hänet pisteeseen, jossa hän ei olisi koskaan valinnut toisin.
Koska Matoro oli pelastanut hänet vankeudelta, tahtoi Xen pelastaa Matoron valinnoiltaan. Silloin ja siinä hetkessä, Ko-Metrun hangessa, se oli ollut oikein. Itroz tiesi sen. Matoro tiesi sen.
Xen tiesi sen.
Ja lopulta, se valinta, jonka Matoro oli tehnyt, ja se valinta, jonka Xen oli päätynyt tekemään, oli varmistanut, että Makuta Abzumo poistui Metru Nuilta ilman kolmatta unelmien asetta.
Sen eteen oli pitänyt uhrata sirpale Itrozia ja Xenin elämä.
Ehkä se oli kuitenkin ollut sen arvoista?
Xen katsoi enkeliään silmiin ja kuiskasi tälle ainoat sanat, jotka tiesi tuovan tälle lohtua.
”Minä annan sinulle anteeksi.”
Makuta Abzumon virne valahti kadoksiin. Kouristus, joka oli alkanut Xenin rinnassa tukahtui, ennen kuin se ehti alkaakaan. He halasivat toisiaan siinä pitkään. Enkeli ja tytär. Naamiontakoja ja Sanansaattaja.
Siinä maailmassa, minkä he rakentaisivat, ei ollut tilaa Arkkitehdille. Heidän maailma maalattaisiin. Sen perustukset olisivat kangas ja kosmoksen värit pilareita, jotka sille pystytettäisiin.
Abzumon kuvajainen vääntyi ja kääntyi. Purppuran piiparin muodot kutistuivat silmissä. Siivet surkastuivat vain yksiksi raajapareista. Kitiinikuori peitti turmiolliset värit.
Torakka nimeltä Abzumo kipitti jonnekin loputtoman soran syövereihin. Cencord irtautui viimein Xenin otteesta. Se katsoi häntä silmiin ja hymyili. Painajainen oli tulossa päätökseensä.
”Minä lupaan sinulle, Xen, että minä suojelen sinua. Lupaan olla parempi.”
”Se… jääköön nähtäväksi”, Xen hymyili. Hän uskoi, että enkelin sanat olivat vilpittömät. Se sai sillä kertaa riittää.
Enkeli levitti siipensä. Kuusi kirkasta uloketta valaisi taivaan valkoistakin valkoisemmaksi. Se ei ehkä mahtanut mitään taivaalla väärin paistavan mustan auringon mahdille…
… mutta Xen oli vakuuttunut, nyt ensimmäistä kertaa sitten sen hirvittävän kohtaamisen, että sille piti antaa mahdollisuus yrittää.
Yö oli tulossa. Auringot olivat miltei jo laskeneet, kun Xen saapui Nivawk-aseman komentotorniin. Sade oli hetkeksi tauonnut. Metru Nui kylpi oranssissa lämpimässä valossa hetkeä ennen pimeyttä.
Xen oli melko varma siitä, että kukaan ei ollut huomannut, kun hän oli hoiperrellut ulos väistötiloista raittiiseen ilmaan. Kredipselleenin haju oli juuri ja juuri ehtinyt haihtua. Hän oli rymynnyt seiniä vasten tornin portaikossa, mutta aimo annos Ko-Metrun happea herätti hänet lopullisesti takaisin todellisuuteen. Ilma siellä oli aina niin raikasta.
Hänen oli pakko nähdä ne – Tiedon tornit – vielä kerran. Hän tuijotti pistettä niiden juurella, jonne Betty oli silloin kohtalokkaana yönä laskeutunut.
Hän näki sielunsa silmin Matoron anelevan katseen, verta vuotavat kasvot ja sinisen hohteen tämän puristuksessa.
Xen huokaisi syvään. Hänen hengityksensä höyrystyi ja leijaili pois. Kaikki tuntui taas jotenkin turhalta. Mitä hyötyä oli seikkailla Onu-Metrun syvyyksissä ja pidättää ravintolayrittäjiä, jos hänellä oli enää viikkoja elinaikaa jäljellä? Miksi nähdä sitä vaivaa? Miksi etsiä vastauksia kysymyksiin, joiden ratkaisua hän ei koskaan näkisi?
Hänen kätensä puristuivat entistä tiukemmin tornin kaiteen ympärille. Mitä helvettiä hän oikein tekisi itsensä kanssa?
”Jos annat itsellesi hetken aikaa, voisit ymmärtää, ettei tämä ole vielä ohi.”
Cencord oli tietenkin oikeassa. Se oli Xenistä jopa vähän ärsyttävää. Mutta toisaalta…
… kun hän oli nähnyt Abzumon kipittämässä hysteerisesti karkuun pitkin valkoista soraa, oli se ajatus käynyt hänen mielessään ensimmäistä kertaa.
Ainahan siihen oli mahdollisuus, että elämä jatkui. Huolimatta siitä, millaiset muutamat päivät hänellä oli ollut, mahtui sinnekin joukkoon pieniä hetkiä, yksittäisiä sekunteja tai minuutteja, kun hän unohti kaiken sen, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hän säikähti, kun rautaluukku hänen selkänsä takana yllättäen aukesi paljastaen punamustan kypäräpäisen hahmon kurkistelemassa aukosta ulos.
”Siinähän sinä olet”, Killjoy huokaisi helpotuksesta ja kapusi hieman vaivalloisen näköisesti ylös Xenin seuraksi.
”Näin, kun laahustit ulos vähän heikon näköisenä. Oletko kunnossa?”
Xen nyökytteli. Oli ehkä parempi olla sanomatta mitään siitä, miten typerä hän oli ollut ottaessaan vastaan Feterran ”unihiekan”.
”Kaipasin happea.”
”Niin”, Killjoy murahti ja rojahti nojaamaan kaiteeseen Xenin vierelle. He tuijottivat hetken aikaa aurinkoinlaskua täydessä hiljaisuudessa. Kehitystä oli silti tapahtunut. Ainakin verrattuna edelliseen kertaan, he eivät nyt maanneet enää tornin lattialla.
”Tahdoin tulla pyytämään sinulta anteeksi”, Killjoy sanoi. Xen oli suoraan sanottuna hieman ihmeissään. He olivat ehtineet puhua edellisten päivien aikana paljon. Niihin keskusteluihin oli jo sisältynyt paljon anteeksipyyntöjä.
”Mistä niin?” Xen kysyi.
”Ionireseptoreistasi”, Killjoy vastasi. ”Ne eivät suoraan sanottuna käyneet mielessänikään. Tiedän, että olet tottunut niihin, mutta olen myös sitä mieltä, että tyylisi on mennä aivan liian lähelle vihollista, joten…”
Killjoy kaivoi jotain reisipanssarinsa uumenista. Hän ojensi mustan esineen Xeniä kohti kannustaen tätä ottamaan sen.
”Eräänlainen kompromissi”, Killjoy täsmensi. ”Se oli mukanani kaiken varalta, mutta luulen, että se palvelee sinua paremmin.”
Xen tarttui esineeseen ja sulki kätensä sen ympärille. Hän tiesi välittömästi, mikä se oli. Ei ollut pitkä aika, kun hän oli torjunut sen sivalluksia kynsillään.
Sarajin ionimiekan kahva oli kulunut. Jäljet sieltä, mistä ionisoturi oli sitä tiukimpaa puristanut, olivat ikuisesti piirtyneet sen pintaan. Xen tuijotti sitä hetken ihmeissään ja puristi sen sitten tiukasti rintaansa vasten.
”Sinäkö?” hän yritti ymmärtää, mutta Killjoy pudisteli päätään.
”En minä. Hän teki sen päätöksen aivan itse. Hän myös… lähetti terveisiä. Tahtoi, että tiedät, että olit oikeassa.”
”Oikeassa mistä?” Xen kysyi.
”Että meillä on aina vapaus valita.”
Xen nieli taas kyyneliään. Hän oli unohtanut, että oli sanonut niin. Hän kuvitteli sen luikun hymyilemässä jossain pilven reunalla. Omahyväinen idiootti, Xen ajatteli, mutta silti… se idiootti oli ollut kuin hänen veljensä. Ja hänestä kaiken lisäksi vielä tuntui, että hän oli ollut väärässä. Oliko Sarajikaan valinnut polkuaan siksi, että hänellä oli vapaus tehdä niin, vaiko siksi, että hän oli tehnyt ainoat ratkaisut, mihin oli kyennyt…
Luukku heidän takanaan aukesi taas, ja maan toan tutut kasvot kurkistivat sieltä kaksikkoa.
”Ai, katsos”, Nurukan totesi nähdessään Killjoyn. ”Olitkin jo täällä. Tulin vain katsomaan, oliko Xenillä kaikki kunnossa, kun laahustit ohi sillä tapaa.”
Xen ei ollut edes tajunnut kävelleensä Nurukanin ohitse. Kredipselleenipöllyt olivat varmaan sumentaneet hänen näkönsä.
Killjoy auttoi Nurukanin ylös ja yhdessä he kääntyivät taas nojaamaan komentotornin kaiteeseen. Se oli Nurukanille siellä ensimmäinen kerta. Hän ymmärsi nyt, miksi Xen ja Killjoy viettivät siellä niin paljon aikaa. Näkymät olivat melkoiset.
Vanhin ja nuorin kenraali eivät käyneet varsinaista keskustelua, vaan eräänlaisen luottamuksen vaihdon. Nurukan kohensi kaulassaan roikkuvan ketjun asentoa ja taputteli rintapanssariaan hymyillen. Xen nyökkäsi ymmärtäväisesti. Delta oli parhaassa turvassa, missä vain pystyi tilanteen huomioon ottaen.
Sitten kuului kolahdus. Luukku aukesi taas. Cody tuijotteli kenraalikolmikkoa vähän hölmistyneenä, mutta kapusi kuitenkin näiden seuraksi.
”Olin vain tulossa juttelemaan Xenille, kun hän näytti tuolla jotenkin niin eksyneeltä”, hän sanoi. Xeniä alkoi hiljalleen hävettää. Oliko hän kirjaimellisesti kävellyt jokaisen heistä ohi ilman, että oli huomannut?
Cody astui Mustan Käden riviin ja käänsi itsekin katseensa horisonttiin. Se oli nyt selvästi se, mitä sinne oltiin tultu tekemään.
”Ihan kivan näköinen, kun jättää tuhoutuneen tornin huonon silmän puolelle.”
Kaikki kolme kenraalia naurahtivat. Xen loikkasi istumaan kaiteen päälle Killjoyn valvovan silmän alla. Hän virnisti isälleen vakuuttavasti. Hän vain halusi heilutella jalkojaan tuulessa.
Luukku aukesi taas. Xen ei ollut enää edes yllättynyt, kun hengästynyt veden toa nousi sieltä ylös.
”Tulin niin pian kuin pääsin! Näin, kun kaikki teistä valuivat tänne päin ja pelkäsin, että Xenille oli sattunut jotain.”
”Ei kun me tuijotellaan kaikki yhdessä horisonttiin”, Xen virnisti. Naho kumartui antamaan tälle halauksen takaapäin ja seurasi Xenin esimerkkiä kaiteelle istumisesta.
Kun luukku vielä kerran aukesi, meni Killjoy katsomaan, saisiko sen jotenkin säppiin. Mavrahin ylös autettuaan kuului kuitenkin kauhea metallinen töminä, kun Killjoyn jalka työnsi ylös yrittäneen Feterran alas portaita.
”Et sinä!” Killjoy ärjäisi ja läimäisi luukun kiinni niin lujaa kuin pystyi. Mavrah nyökkäsi Xenille ja antoi tälle pitkän ymmärtäväisen katseen. Niin pitkän, että Xen tiesi sen merkitsevän paljon matoranilta, joka ei yleensä pysynyt sekuntiakaan paikallaan.
He olivat siinä pitkään hiljaa. Tuijottaen pimenevää iltaa, kun valo valui hitaasti horisonttiin kuolemaan.
”Kiitos”, Xen kuiskasi. Kaikki kyllä kuulivat. Nurukanin puristus Xenin olkapäällä oli nopea, mutta varma. Killjoy sujautti Sarajin ionimiekan Xenin käsistä tämän reisipanssarin sisään ja taputti sitä merkiksi siitä, että se oli nyt virallisesti vaihtanut omistajaa.
He eivät sitä silloin tienneet, mutta se olisi viimeinen hetki pitkään aikaan, kun sade taukosi. Hetki olisi ollut täydellinen vain yhdellä lisäyksellä: Jos Matoro olisi ollut siellä heidän kanssaan.
Xenistä ei enää tuntunut pahalta myöntää sitä. Matoro Mustalumen päivän oikein valinta oli ehkä johtanut pelkkään kärsimykseen, mutta Xen tiesi, että tämä oli yrittänyt parhaansa. Niin kuin hänkin oli yrittänyt.
Haava ei ollut sulkeutunut. Kouristus lähestyi taas Xenin rintaa, mutta tällä kertaa hän vain suoristi selkänsä ja nieli sen. Se sattui silti, mutta sen kivun kanssa pärjäisi. Se saisi toistaiseksi riittää.
Oli marraskuu…
Ja sai ollakin.
Sekin päättyisi joskus.
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ
Oliko jollakulla se kauppalista ylhäällä? Käyn Bauinuvassa mutkan ja lähden sitten ostoksille.
Se löytyy sieltä yhteisestä kansiosta.
Etsin sitä jo haulla enkä löytänyt.
no et varmaan kun joku nakkisormi vahingossa nimesi sen ”kuppalistaksi”
Hei.
Sormeni eivät ole nakkeja. Näitä vekottimia ei vain ole suunniteltu isoille tyypeille.
Okei löytyi. Oliko @Nurukan jotain lisättävää listaan? Mainitsit jotain jostain kastikkeesta.
Tarkistin jo. Arvatkaa mikä olisi ollut Metru Nuin ainoa paikka josta sitä olisi saanut.
hups.
Kebabkuningas tuskin palaa enää valta-istuimelleen. Haluatteko, että käyn raidaamassa sen ravintolan? Vahkit tuskin kaipaa niitä.
Voisitko? Muuten tässä käy niin että korvaamme sen taas chililä ja Nurukan valittaa koko illan siitä että suuta polttaa.
Makuhermoni ovat herkät ja te olette vain polttaneet omanne turruksiin. Kuka edes maustaa riistakastikkeen chilillä? Ei siinä ole järkeä.
Minä ajattelin, että tuo siihen mukavasti potkua. Kaikki eivät ole samanlaisia apsisuita kuin sinä.
Okei riita poikki ennen kuin se alkaa. Nähdään kuudelta Nivawkissa. Saatan käydä katsomassa tulvatilannetta yläkaupungilla vielä tässä välissä.
Onko tilanne paha? Luulisi Ga-Metrun osaavan varautua sateisiin.
Juu mutta ei tällaiseen. Yön rintama oli taas tosi rankka ja kun tämä ei taukoa hetkeksikään. Tässä on muutenkin jotain vähän kummallista.
se mikä täällä on kummallista on toi iskän profiilikuva
siis mitä helvettiä miksi se on tuollainen ja voitko pliis vaihtaa sen
Tawa piirsi sen. Minusta se on hauska.
no musta ei ole. miksi kukaan piirtäisi tuollaista?
No Tawa ylläpitää sellaista jäsenkirjaa. Korvasi valokuvani siinä tuolla sen jälkeen kun jäimme Sugan kanssa kiinni kaljavarkaista Agni-Metrun reissulla.
mutta miksi sen pitää liikkua?
Koska Tawa piirsi sen liikkumaan.
Se on kyllä minustakin aika hirveä.
Jep.
Niin on.
:-(
Hyvä on. Kuinka otan uuden?
painat siitä kuvasta ja sitten siitä kameraikonista vasemmassa alakulmassa
Ok.
ei, älä postaa sitä tänne. ensin painat siitä profiilikuvasta…
Minä painoin.
no et selvästi painanut kun se kuva tuli vaan tänne.
Minusta tuntuu että sinä et osaa käyttää tätä sovellusta oikein.
Ei kyllä Xen on ihan oikeassa.
Jep.
Mitä? senkö voi vaihtaa?
persetti. en jaksa tehdä tätä tekstillä. näytän sitten kun palataan hoodeille.
Hoodeille?
okei kuka selittää minulle miksi olen jäänyt jumiin tuollaisten boomereiden kanssa?
Boomereiden?
Suuret sodat elänyt sukupolvi. Nimi tulee siitä, kun sodissa räjähteli niin paljon.
kiitos.
Jaa.
Mutta eikös tuo tarkoita sitä, että Xenkin on boomer?
HEI!
MINÄ EN OLE NIIN VANHA!
Teimme hänet vasta sodan alettua joten kaipa häntä ei sitten lasketa. Vaikka käyttäytyy välillä niin pikkutärkeästi että menisi ihan hyvin jostain Zakazin veteraanista.
haista.
Kuten näette…
Minun pitää kyllä laittaa tämä kohta äänettömälle. Vaikea keskittyä neuvotteluihin kun tämä värisee koko ajan.
Kaya-Wahin mutaiseen maahan oli jäänyt vana veden täyttämiä jalanjälkiä, kun kitiinikuorinen, yksinkertaiseen haarniskaan sonnustautunut olento oli rämpinyt sen läpi. Askel toisensa perään. Metsän kasvusto oli jäänyt taakse ja edessä oli avautunut aukeampi maisema. Kaatosade oli muuttanut sen liejuksi.
”Ni-nimeni on… Angela”, nazorak sanoi heikolla äänellä, lähinnä itselleen, sillä kukaan ei ollut kuulemassa – kun ei siellä ketään ollut: kilometrien säteellä oli pelkkää aavaa erämaata, jota myrskytuuli piiskasi. Harmaat, toistensa kanssa identtiset kukkulat toistuivat kaukaisuuteen siellä, missä ylipäänsä oli jotakin. Hänen suuntansa oli kohti etelää. Siellä ei ollut edes kukkuloita.
Noh, jalkaa toisen perään. Noin keskimääräistä nazorakin kävelyvauhtia.
Hän oli kävellyt päiviä. Päiviä ja öitä, keskeyttämättä matkantekoa kertaakaan. Askel askeleelta lähempänä määränpäätä. Hänen jalkoihinsa sattui. Kaikkeen sattui. Eikö hän voisi olla jo pian perillä? Hän ei ollut nukkunut kolmeen kokonaiseen yöhön, ja se alkoi tuntua. Ei mitään virvokkeita, piristeitä, ei mitään. Vain tarkoitus.
”Tahdon toimittaa paketin.”
Hän puhui itselleen lähinnä ikään kuin muistutuksena. Ei sillä, että hän olisi muistuttamista tarvinnut, sillä ainoa asia, mitä hän ajatteli, oli paketti ja sen toimittaminen.
”Se on elämäni tarkoitus.”
Ehkä oli helpompaa sanoa se ääneen? Ehkä se teki siitä vähemmän pelottavaa? Uusi tarkoitus, uusi elämä. Mitä tapahtuisi, kun tavoite täyttyisi? Ehkä sitä ei tarvinnut ajatella. Tärkeintä oli määränpää – ja sinne pääseminen mahdollisimman nopeasti. Se vähä, minkä hän oli pystynyt itse vaikuttamaan matkaansa, oli reittivalinta, ja hän oli päättänyt matkata aution Kaya-Wahin läpi. Sillä tavalla hän vältti sekä satunnaiset kohtaamiset villielämän kanssa että Imperiumin suuremmat leirit.
”Angela…”
Matkaa oli vielä. Monta päivää. Oliko hän edes puolessavälissä? Mitä tapahtuisi, kun hän saapuisi Bio-Klaanin puolustamalle maaperälle?
Vettä ainakin oli. Liiaksikin. Hänen jalkansa upposivat mutaan joka askeleella, ja hän oli varmaankin vilustumassa. Ruokaa hän ei ollut ehtinyt ottaa mukaan ennen lähtöä. Neljä päivää ilman ruokaa alkoi tuntua jo vähän kurjalta. Hän ei halunnut ajatella, miltä se tuntuisi aivan loppumatkasta. Oikeastaan hän ei halunnut ajatella koko loppumatkaa.
Miksi Angela? Ei nimiä käytetty. Ei kenelläkään ollut nimeä. Niin ei ollut puhdasta.
Äh, toissijaista.
Täytyi kävellä. Jalkaa toisen eteen. Askelta toisen perään. Uudestaan ja uudestaan. Vielä pitkä matka edessä.
Hänen kehoaan kolotti joka puolelta – myös muualta kuin armottoman marssin runtelemista jaloista. Tiedustelupalvelun kuulustelijat eivät olleet olleet helläotteisia, ja hänelle oli jäänyt kohtaamisesta ruhjeita ympäriinsä. Hän ei enää aistinut mitään toisella tuntosarvellaan. Sentään sade hieman turrutti sarven jatkuvaa tykytystä.
”Paketti… täytyy toimittaa.”
Paketti olikin hänen kevyen varustuksensa ainoa sisältö. Se makasi yksinään hänen litimärän selkäreppunsa pohjalla. Hänellä ei ollut edes asetta mukanaan. Se olikin yksi syy reitinvalintaan – eihän hän pystyisi puolustautumaan hyökkäyksiltä tehokkaasti. Tosin metsässäkin hän oli havainnut, että ei ollut nähnyt rahin rahia. Yhtä ainutta pikku eläintä. Oliko sillä jotain tekemistä hänen toimituksensa kanssa? Vaikea sanoa.
Kaya-Wahi ei tuntunut koskaan loppuvan. Vain harmautta silmänkantamattomiin. Normaalisti siellä olisi ollut vaikea suunnistaa, mutta hänen mielensä tiesi, minne kulkea. Missä määränpää sijaitsi. Minne hän loputtomasti, sielunsa pohjasta, tahtoi päästä.
”Määränpää… Bio-Klaani.”
Hänen jalkansa osui veden täyttämään kuoppaan, mikä sai hänet horjahtamaan ja miltei kaatumaan. Oli oltava varovaisempi. Vaikka maasto täällä olikin helppokulkuisempaa kuin metsässä, oli maaperä petollista. Jos hän rikkoisi itsensä jo ennen perille pääsyä, loppumatkasta koituisi mitä hirvittävin kokemus. Sillä perille oli päästävä, keinolla millä hyvänsä. Niin hänen aivonsa hänelle kertoivat. Niin sinne pakotettu tahto määräsi. Ei, sitä hän halusi. Enemmän kuin mitään muuta.
Ja samalla ei halunnut.
Angela… mutta hänhän oli Korpraali 3141, viestintuoja.
Ei, hän oli Angela.
Ja hänen tehtävänsä oli toimittaa Valtiaan lahja Matoro Mustalumelle.
Lopullisesta loppumattomaan virheemmekiertävät kehää,
jonka sinun toivoisin pystyvän
vihdoin katkaisemaan
En jaksa selittää Illalla vain toinen meistä elää
toisen meistä etsiessä
viimeistä ratkaisuaan
Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan
Viha ja rakkaus
Jälleen kerran he kerääntyivät Opettajan tulen ympärille kuuntelemaan kertomuksia kaukaisista ajoista! Miten kovasti viisas vanhus yrittikään takoa heistä Hyveiden mukaisia sotureita!
Tämän hän oli kuullut monesti jo matoralaisena, ja oli se kenties edelleen hänen suosikkinsa kaikista muinaisaikojen taruista. Se oli täynnä pohjatonta surua, kuten monet sen rautaisen vihan ajan laulut, mutta siinä oli myös kauneutta, vaikkei toivoa. Laulu Sanansaattajasta ja Sysilumesta, kuten se yleisesti tunnettiin, oli yksi niistä harvoista matoralaisten rakkaustarinoista. Se oli varoittava kertomus siitä, miten rakkaus johti yhteen keskimmäisten aikojen suurimmista tragedioista.
Silloin, kun Suurkaupunki oli vielä voimansa tunnossa, Sysilumi saapui sen tähtitaivaan alle pienen toverijoukon kanssa. Hän oli urhea jään ritari, periksiantamaton ja lempeä. Mutta häntä piinasi pakkomielle: hän tahtoi kangeta Kohtalon kiertoradaltaan ja anastaa sen mahdin. Hän vihasi pahaa ja tahtoi hävittää sen, mutta hänen uskonsa oli niin suuri, että hän menetti lopulta ymmärryksen siitä, mikä oli totta ja mikä kuvitelmaa.
Tehtävänsä toteuttaakseen hän toivoi löytävänsä unohdetun aseen Legendojen Kaupungin hämärästä. Aseen, jolla itse aika taipuisi ja antaisi periksi.
Olisiko hän voinut milloinkaan onnistua?
Edes kaikkein puhdassydämisin ei pystynyt muuttamaan asetettuja Kohtaloita, ja matkansa aikana Sysilumi hukkasi kaikki kolme hyvettään.
Yhtenäisyyden pettäessä hän tarrautui Velvollisuuteen ja yritti korjata maailman aseenaan vain tahtonsa voima – ja usko suureen tarkoitukseen.
Velvollisuuden pettäessä hän yritti kirjoittaa nimensä Kohtalon tähtiin. Ja sinä yönä Suurkaupungin taivaalla loisti hetken Sininen tähti, Iratoi, kaaoksen ja tuhon lähettiläs – ja monet kuolivat.
Mutta lopulta, omasta valinnastaan, hän luopui siitäkin, kaikkensa antaneena ja särkyneenä. Hän oli yrittänyt korottaa itsensä enkeliksi ja jumalaksi, ja se oli tuhonnut hänet.
Mutta viimeisenä kapinana Kohtaloa vastaan hän antoi aseen eteenpäin. Sen sai Sysilumen epätodennäköinen rakastettu, runotar Sanansaattaja. Kun heidän kätensä kohtasivat ja Valinta vaihtoi haltijaansa, langetettiin myös Sanansaattajan ylle Kohtalon viha.
Sysilumi kuvitteli sen olevan nerokas pako; tapa välttää vääjämätön Kohtalo; keino katkaista kierre. Kertomuksen yllättävä käänne.
Oliko se ylpeys, joka oli tuhonnut Sysilumen harkintakyvyn, vaiko rakkaus?
Rakkaudestaan huolimatta he eivät koskaan saaneet toisiaan. Kaksi Kohtalon varasta – kaksi, joiden ei olisi pitänyt milloinkaan tavata – kuvittelivat kävelevänsä punatähden alta vailla seuraamuksen seuraamusta. Heidän onnensa kesti vain hetken. Heidän rakkaudestaan, kuten niin monista vastuuttomista rakkauden harhoista ennen heitä, versosi ainoastaan kuolemaa.
Sokeudessaan he kuvittelivat olevansa Kohtaloa nokkelampia.
Mutta he eivät olleet.
Kohtalon langetessa he eivät olleet niin vapaita kuin olivat kuvitelleet, eivätkä olleet koskaan sitä ennenkään olleet.
Kukaan ei voi kääntää Kohtalon laulua
Se on liian pitkä, liian kauhea
Kohtalon ei tarvitse rangaista. Sen täytyy vain tapahtua.
Sillä kertaa Kohtalon muodon otti Suuren Hengen julma enkeli, itse Epätoivon Arkkitehti, joka toi pyhän tuomionsa Sanansaattajan ja Sysilumen ylle. Kohtalon vihan malja vuodatettiin kapinoivien rakastavaisten kasvoille. Muutoksen tuulet hukkuivat pimeyteen.
Hetkessä Kohtalo oli palannut uralleen, ja ne valinnat, joita ei olisi koskaan pitänyt tehdä, oli tehty tekemättömiksi.
Voi kunpa myöhempien aikojen sotilaat ja sanansaattajat ja kaikki muut tekisivät parempia valintoja.
Sanansaattajalla ei ollut voimaa elää Valintansa kanssa eikä tarrata kiinni elämän lankaan. Hän hävisi taistelun yön pimeydelle, ja julma enkeli kosti uhman verellä, johon kaikki lopulta hukkui.
Jossakin Onu-Metrun syvyyksissä piilee Sanansaattajan hauta. Sen voi yhä löytää, niin sanotaan, jos etsii punaista kukkaa, joka sillä paikalla kukkii kaikkein kauneimpina keväinä.
Mitä Sysilumelle tapahtui, sitä ei taru tiedä. Valinnan paino oli liikaa myös hänelle.
Jotkut sanovat hänen hakeneen kuolemaa taistelussa; mitä tahansa, mikä olisi toalle sopiva tapa päättää elämänsä. Korjata välit Kohtalon kanssa. Ehkä hänen kotisaarensa sota vei hänet, eikä voida sanoa hänen loppunsa olleen sankarillinen.
Toiset kertovat, että hän kielsi kirotun Kohtalonsa lopullisesti, kääntyi täysin tieltään. Ehkä Valkoinen Käsi vaeltaa vieläkin, katuvana ja katkerana, vailla vapautusta mutta kyvyttömänä kuolemaankaan – aina aikaan, kunnes auringot lopulta sammuvat ja kaikki palaa pimeyteen.
Bio-Klaani
Huomisesta on jo hetki
Kultakello – Langenneen silmä – napsahti auki. Valkea käsi oli poiminut sen yöpöydältä kuin varmistuakseen siitä, että se oli tallessa. Matoro lojui edelleen sängyssään. Kellokin oli yli puolenpäivän, vaikka ulkona oli harmaata. Kolmen päivän patikointi todella tuntui lihaksissa, mutta hän oikeastaan piti sellaisesta fyysisestä uupumuksesta. Hän oli nukkunut niin syvään, ettei edes muistanut, oliko nähnyt painajaista. Ja vaikka olisikin, ne katosivat nopeasti, kun hän katsoi kelloa. Xenin valokuva hymyili kellon sisäkannessa. Se pysäytti Matoron joka ikinen kerta.
Sodanaikainen radiolaite makasi tyhjän panttina Matoron ikkunan vieressä. Häntä huvitti kuvitella, että oli oikeastaan tehnyt Codyn osaa Tawan ja Guardianin suhteen toimittamalla toiselle jotakin, millä pitää yhteyttä. Valitettavasti Metru Nuilta ei ollut kuulunut mitään sitten sen ensimmäisen puhelun. Oli tietenkin tuhat syytä, mikseivät puhelut olleet toimineet. Pohjoisen tapahtumista kantautui Klaaniin asti vain epäselviä huhuja ja Metru Nuin sensuurin tarkistamia uutisia, joiden mukaan kaikki oli kunnossa. Epätietoisuus oli piinaavaa, ja samoin oli katumus siitä, että oli jättänyt Nimdan muiden taakaksi. Hän oli viime viikkoina yrittänyt vain painaa sen ajatuksen pois: murehtiminen ei auttanut mitään.
Täytyi jälleen keskittyä siihen hetkeen ja todellisuuteen. Matoro nousi vaivalloisesti ja venytteli raukeasti. Hän laski kellon pöydälleen valokuva auki ja suunnisti vastuullisesti puolenpäivän aamutoimille.
Paluumatka Lehusta oli ollut melkoisen monotoninen ja ankea. He olivat levänneet pari tuntia Klaanin metsämajassa Etelä-Lehussa, mutta sää oli muuttunut koko ajan huonommaksi, joten he olivat päättäneet pyrkiä Klaaniin niin pian kuin suinkin. Olikohan kello ollut kuusi, kun he olivat lopulta päässeet takaisin? Sitä oli ollut vaikea arvioida, koska viime yönä kaukana idässä oli paistanut outo valo, kuin yksittäinen aurinko pilvien takana. Matoro ei muistanut sitä kovin hyvin – hän oli lähinnä romahtanut nukkumaan melkein saman tien. Hänen pitäisi kai käydä raportoimassa matkan tuloksista saman tien.
Suihku tuntui uskomattoman hyvältä. Päivien sateessa rypemisen jälkeen tuntui siltä, kuin myrskyn pisarat olisivat lähinnä lianneet eivätkä puhdistaneet. Niistä jäi suolainen tahma kuin kuivuneesta merivedestä. Sitä oli melkein jokaisessa haarniskan raossa. Yleensä Matoron suihkut olivat sotilaallisen tehokkaita, mutta hänellä ei ollut enää kiire minnekään. Puolilta päivin herääminen oli jo lähtökohtaisesti surkea saavutus. Milloinkohan hän oli viimeksi viimeksi nukkunut niin vähän ja niin myöhään? Sen oli täytynyt olla viimeinen päivä Metru Nuilla. Oliko? Aivan sama. Viimeisenä yönä Metru Nuilla oli tuskin nukuttu. Miksei yksi yö olisi voinut olla pidempi? Hän ja Xen olivat puhuneet niin pitkään, että olivat tuskin pysyneet hereillä. Lopulta he olivat hävinneet taistelun aamuyön tyyneydelle ja nukahtaneet vieretysten.
He olivat tuskin puhuneet vuorokauden edestä tunteja, mutta silti kaikki ne tuokiot loistivat kirkkaina miehen muistoissa. Metru Nui oli kammottava, harmaa usva, mutta sen hyviin muistoihin palaaminen uudestaan ja uudestaan valoi uskoa siihen, että he näkisivät toisensa jälleen vielä joskus. Mitäpä muutakaan olisi voinut tehdä kuin toivoa? He olivat luvanneet toisilleen selviävänsä omista myrskyistään. ”Taistella, ettei tarvitsisi enää taistella”, kuten vahki oli sanonut hiljaa.
Matoro kuivasi itseään suihkun jäljiltä. Etenkin jaloissa tuntui matkanteko, joten hän siirtyi venyttelemään huolellisesti. Se luonnistui lihasmuistista.
”Vielä jokin päivä meillä on täällä kaikki hyvin”, Xen oli julistanut kenties alkoholin tuomalla itsevarmuudella. Että kunhan hän saisi selvitettyä omat ongelmansa Metru Nuilla, he voisivat ottaa suunnakseen Välisaaret. Matoro tuskin uskalsi kuvitella mitään parempaa, vaikka tiesikin sellaisen haaveilun olevan vastuutonta. Hän kuitenkin salli sen itselleen juuri sinä aamuna (tai pikemminkin päivänä), sillä hänestä tuntui siltä, että oli ansainnut sen.
Kun hän tapaisi Xenin uudelleen, he työntäisivät Deltan kultakellon pimeyteen ja unohtaisivat sen sinne ikiajoiksi. Siellä edes Makuta Abzumon pitkät kynnet eivät pääsisi siruun käsiksi. Virheiden kehä katkeaisi, ja Delta palaisi sinne, mistä Matoro oli sen löytänytkin. Eikä Punainen Mies tai kukaan muukaan saisi Nimdaa eheäksi enää milloinkaan. Ja he voisivat olla yhdessä…
Kun me vain tapaamme uudelleen, hän huokaisi ja vain hukkasi itsensä pienen valokuvan Xenin silmiin. Kun me vain tapaamme uudelleen…
Lopulta hän pukeutui ja päätti lähteä modehuoneen kautta lounaalle, ehkä vaikka Umbran kanssa. Hän sulki kellon, sujautti sen piiloon ja suunnisti Linnan alempiin kerroksiin. Linnake vilisi elämää ja hyväntuulisuutta. Matoroa vastaan tuli monta tuttua. Kahviosta kuului kotoisa hälinä, mutta hän kulki sen ohi.
Moderaattorisiipi oli toalle suhteellisen tuttu paikka. Hän koputti oveen ja vain asteli sisään odottelematta. Heti oikealla oli taukohuone, mikä usein palveli myös moderaattorien yleisenä olo- ja neuvotteluhuoneena.
Paikalla olivat Same, Bladis ja Paaco. Pöydällä oli väljähtänyttä kahvia pannussa sekä enimmäkseen tyhjäksi syöty lautasellinen voisarvia torilta. Paaco oli asemissa näyttöpäätteittensä takana, sillä olihan hänellä valvomon lisäksi työpiste myös taukohuoneessa (ja ehdottomasti ei videopelejä varten, hän väitti). Hän oli kääntynyt tuolillaan taaksepäin, ilmeisesti juttelemaan paikalla oleville kollegoilleen, mutta kuulokkeet olivat yhä hänen päässään. Bladis oli parkkeerannut pyörätuolinsa kahvipöydän viereen, ja Same istui kahvipöytää vierustavalla sohvalla.
”Hei”, Matoro sanoi ovensuusta ja katsoi läpi moderaattorit. Koko huone sähköistyi hieman. ”Tuota, tulin vain raportoimaan Lehun matkasta. Lähinnä, että kaikki sujui hyvin. Paketti on toimitettu ja –”
Paaco ja Bladis vilkaisivat merkitsevästi ensin toisiaan ja sitten Samea.
”Hyvää työtä”, Same lopulta sanoi. ”Blezer kävi jo aiemmin aamulla raportoimassa.”
Matoro katsoi tätä. ”Mutta” jäi leijumaan ilmaan edellisen lauseen hännille. Hän ei saanut kiinni omituisesta painostavasta tunteesta, joka huoneessa tuntui vellovan. Vai kuvitteliko hän sen?
”Onko kaikki kunnossa?” hänen oli pakko kysyä.
Same nousi ja haki pöytälaatikosta jotakin.
”Nazorak ilmestyi eilen aamulla kaupungin porteille”, Bladis aloitti. ”Vartioston pojat ampuivat sen aika nopeasti, kun se vain eteni eikä totellut pysähtymiskäskyjä tai vastannut kysymyksiin. Mutta he ehtivät kyllä kuulla, kuinka se toisteli itsekseen, että sen pitää toimittaa lahja eräälle Matoro Mustalumelle.”
”Lahja?” Matoro kohotti kulmiaan. ”Sanoiko se, keneltä?”
”Kuten sanoin, vartiomiehet taisivat ampua liian nopeasti”, Bladis vastasi hieroen harjaansa kiusaantuneesti. ”Mutta labran väki sanoo, että siinä EI ole kredipselleeniä, loisia tai räjähteitä.”
”No, se on hyvä. Mitä siinä on?” kysyi Matoro.
”Sen repussa oli pelkästään tämä”, Same sanoi asettaen pitelemänsä kummallisen esineen pöydälle Matoron nähtäväksi. Se oli noin hänen päänsä kokoinen tetraedri – sen muoto muistutti häntä eräästä Kapuran roolipelinopasta, jonka silmälukuja oli hieman vaikea lukea ja jonka päälle astuminen sattui aika paljon. Sen särmiä pitkin kulki mustasta metallista valmistettu koristeellinen kehys, joka reunusti kullakin kolmionmuotoisella tahkolla lasiselta vaikuttavaa heijastavaa pintaa. Joskin lasipinta oli hieman huono kuvaus siitä, mitä Matoro juuri tuijotti: hänestä tuntui, kuin hän olisi katsonut peilikuvaansa tyynen järven pinnasta. Metallikehykseen oli kaiverrettu punaisia riimuja kielellä, jota Matoro ei osannut lukea… mutta hänellä oli sellainen olo kuin hän tunnistaisi sen jostakin. Osa riimuista oli vaaleanpunaisella. Yksi sana, joka toistui.
Jos paikalla olisi ollut joku, joka olisi tuntenut makutain riimuja, olisi tämä voinut kertoa tekstin kuuluvan kutakuinkin:
Rakkaudella ja vihalla, Matoro Mustalumelle
Se oli sekä postiosoite että kirous.
”Nazorak ei ollut aseistautunut, ja ruumis oli siinä kunnossa, että se ei ollut varmasti syönyt tai edes juonut useisiin päiviin”, Bladis mutisi. ”Onko tuollainen omistautuminen normaalia? Pitäisi ehkä kysyä siltä Jäätutkijalta.”
”Tuosta möhkäleestä ei irtoa niin minkäänlaista dataa”, Paaco huikkasi Matorolle jättäen huomiotta Bladiksen pohdinnat. ”Tai ei ainakaan mitään sellaista, mitä näkisi millään meidän mittarillamme. Yritimme kyllä tutkia sitä semi perusteellisesti, kun noh, näissä on ollut huono mäihä. Se muistitikku jonka lähetit Metru Nuilta vähän niin kuin posahti meidän maakarien naamalle. Tässä on niin paha viba, että ole varovainen.”
”Oletko koskaan nähnyt mitään tällaista, Matoro?” Same kysyi. Jopa hänen äänestään aisti varovaisen huolen.
Matoro katsoi tummaa pyramidia kulmat kurtussa ja kohautti olkiaan. ”Se ei kyllä näytä ainakaan nazorakien tekemältä. Katsotaan mikä viesti se on. Voinko?”
Same nyökkäsi. ”Omalla vastuullasi.”
”Niin siis ennen kuin kosket sitä –” Paaco oli sanomassa, mutta ei ehtinyt ajoissa. Matoro oli jo laskenut sormensa pyramidille. Sen pinta tuntui kylmältä ja epäluonnollisen sileältä. Arkkienkelin pinta, hän ymmärsi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Viesti oli tunnistanut kohteensa. Pimeyden ja tyhjyyden olemus levisi huoneeseen löyhkän tavoin.
Monitahokas heräsi henkiin Matoron käsissä ja sykki punaista, pirullista valoa. Hetken kuului ääni kuin filmiprojektorin kelasta. Olisiko Matoro voinut vielä irroittaa otteensa – ja välttyä kaikelta? Sitä hän ei saisi koskaan tietää. Pyramidi tuntui kuumalta ja kylmältä ja jäi kiinni hänen käteensä kuin syöpä. Hänen silmänsä rävähtivät auki syvän violeteiksi, hän kaatui maahan ja sitten kaikki vajosi varjoihin.
Ensin oli pimeä, sitten oli kaikki sen verhossa. Se ei ollut vain yön pimeyttä. Jokin oli peittänyt auringot, kuin Mata Nui olisi sulkenut silmänsä siltä, mitä tapahtuisi. Matorokin halusi, mutta se oli mahdotonta.
Ensimmäinen havainto oli joka suunnasta ympäriltä tuijottava pimeässä himmeästi hehkuvien silmäparien meri.
Yhtäkkiä katossa syttyi kirkas loiste, joka loi valokeilan huoneen keskelle. Rinnastaan kahdella repivällä piikillä lävistetty vahki roikkui ilmassa avuttomana. Tämän vasen käsi oli leikattu irti kyynärvarresta. Samoin olivat molemmat jalat polvien yläpuolelta. Hän oli yltäpäältä veressä, ja vaaleanpunaisen veren meri lainehti lattialla. Hämärässä se näytti violetilta. Metallisen veren haistoi ja maistoi kaikkialla.
”Tervetuloa, Matoro Mustalumi!”
Tuttu ääni kaikui tilassa demonisena kuorona.
”Pidätkö näkemästäsi?”
Kaikki tosimaailmassa kyllä kuulivat äänet, mutta vain Matoro näki. Hän näki, vaikka sulki silmänsä tai yritti katsoa muualle. Hän näki, kunnes toivoi vain, että voisi repiä silmänsä päästään.
Varjoista astui esiin musta enkeli, jonka purppuraisista kasvoista ei voinut erehtyä sen enempää kuin tämän äänestäkään.
”Olen miettinyt pitkään ja hartaasti, mikä olisi paras tapa satuttaa sinua Arkkienkelilläni tapahtuneen… farssin… jälkeen.”
Makuta Abzumo makusteli sanaa farssi epämukavan pitkään.
”Sitten sain selville, että tämä hölmö rakastaa sinua. Ja niin… minun täytyi kokeilla, mahtaisiko tunne olla molemminpuolinen.”
Xen yritti ehkä sanoa jotakin, mutta se jäi avuttomaksi korinaksi.
”Uskoakseni kaikkein kouriintuvin todiste sinun täydellisestä epäonnistumisestasi, Kuralumi, on se, että yksinkertaisesti annoit minulle kolmannen Nimdan sirun ilman minkäänlaista pyristelyä. Ja siinä samalla luovutit rakkaan Xenisi leikkikalukseni.”
Makuta asteli vahkitytön vierelle ja nappasi kiinni tämän viattomana leijuvasta kaulakorusta. Rivakka nykäisy sai ketjun riipuksen ympärillä katkeamaan. Abzumo irrotti huolellisesti Deltan ketjusta ja heitti välinpitämättömästi loput korusta olkansa yli jonnekin huoneen perälle, missä se katosi näkymättömiin. Xen yritti ojentaa jäljellä olevaa kättään riipuksen perään.
”Xen ei voi ihan hirveän hyvin. Ja se on täysin hänen omaa syytään. Hän tiesi, että lopputulos on sama riippumatta siitä, antaako hän sirun minulle vapaaehtoisesti vai otanko sen väkisin. Hän valitsi väkivallan, ja minä soin hänelle väkivaltaa.”
Makuta saapasteli kierroksen Xenin ympäri. Delta leijui makutan sormien välissä.
”Minä lupasin olla satuttamatta häntä, jos hän antaisi Deltan minulle suosiolla. Mutta hän kieltäytyi. Ehkä se kertoo jotakin hänen rakkaudestaan, taikka sitten vain puhtaasta tyhmyydestä ja jääräpäisyydestä. Ken – vai pitäisikö sanoa Xen – tietää. Mutta mielen tunteista viis – se, mitä minä oikeasti tahtoisin ymmärtää, on, kuinka tämän vahkin sangen kaunis keho tuntee.”
Abzumo pysähtyi Xenin taakse ja painoi tämän kehoa alaspäin. Piikit, jotka seivästivät vahkin, tunkeutuivat syvemmälle tämän rinnasta läpi. Xen älähti tuskasta – varmasti suuremmasta tuskasta kuin tämän äännähdys antoi edes ymmärtää.
”Periaatteessa uskon kyllä sen, mitä Ficus on minulle hänestä kertonut. ’Tuntevat kuten orgaaniset, elävät olennot. Käytännössä hän on kuin toa’.”
Abzumon silmät kiiluivat.
”Mutta mistä minä sen voisin todella tietää? Ei sillä, ettenkö luottaisi ystäväni sanaan tässä asiassa, mutta kokemukset ovat niin subjektiivisia, että minun on vaikea samaistaa Xenin tuntemuksia toan tuntemuksiin. Kipu on niin… henkilökohtaista, tiedäthän. Tiedän kyllä kokemuksesta, mitä voin saada toan biomekaanisen kehon tuntemaan, mutta en voi tietää, pääsenkö samoihin lopputuloksiin hänen kanssaan. Mikä neuvoksi, Matoro?”
Makutan ote vahkista irtosi, ja tämä asteli syrjemmälle.
”Onneksi mielikuvitukseni on rajaton. Ja minulla on jotakin, mikä tekee siitä totta!”
Abzumo kuulosti hurmioituneelta. Yhtäkkiä tämän käteen ilmestyi kaksi muuta sirua. Deltan tavoin ne loistivat kaunista ja kauheaa sineään jopa siellä pimeyden ytimessä.
Nuo kolme olivat tappaneet ennenkin. Kuinka monta kauheaa tekoa niiden nimeen olikaan tehty? Nyt Nimdan veren tahriman historian viimeisintä sivua kirjoitettiin vaaleanpunaisella verellä.
Makuta nosti sirut kasvojensa korkeudelle, ja niiden sini sekoittui Abzumon kirkkaan karmiininpunaisten silmien sairaalloiseen loisteeseen luoden violettia.
Xenin koko keho peittyi Nimdan siniseen hohteeseen. Kirkkaan sokaisevan välähdyksen jälkeen kaikki oli jo ohi. Piikit olivat poissa, ja silvotun ja lävistetyn vahkin sijaan siinä seisoi täysin eheä ja eläväinen… toa? Hän roikkui vain hieman verisen lattian yläpuolella ranteista kahlittuna. Hän tosiaankin muistutti täysin toaa jokaista biomekaanista piirtoa myöten. Kaikki ulkoinen haarniska loisti poissaolollaan ja jätti koko kehon vaille suojaa. Ainoastaan kanohi paljasti Xenin aiemman identiteetin, sillä se säilytti vahkimaisen muotokielen – kenties tässä muodossa se muistutti vortixxin kasvoja. Xen se kuitenkin selvästi oli: Xen toaksi muuttuneena. Matoro olisi tunnistanut sen silmien hehkeän kiillon missä tahansa.
”Eikö olekin ihastuttavan söpöä, Matoro?~” Abzumo sanoi äänellä täynnä pilkkaa. Kolmen sirun kuoro pyöri hänen päänsä päällä kuin kruunu. Makuta juoksutti etusormensa toa-Xenin suojatonta kylkeä pitkin alas aiheuttaen tässä inhonväristyksen. ”Kuin unelmiesi täyttymys, eikö totta?”
Abzumo kyyristyi hieman saattaakseen omat kasvonsa Xenin kasvojen tasalle. Pitkä käärmemäinen kieli luikerteli ulos makutan suusta ja nuolaisi naisen kasvoja hitaalla, nautiskelevalla liikkeellä jättäen jälkeensä ällöttävän limavanan tämän poskelle. Xen sulki silmänsä ja irvisti.
Makuta naurahti riemuissaan uhrinsa inhonväristyksen rohkaisemana. Hän juoksutti sormeaan pitkin vahkin kylkeä ja reittä. Kynttä seurasi syvä haava kuin makuta olisi piirtänyt sormellaan. Signeerannut mestariteostaan. Se valui vaaleanpunaista verta. Xen puri hammastaan ollakseen päästämättä ääntä.
Tilanteesta ei ollut pakoa – ei sen pääosan näyttelijöillä eikä sen yhden hengen yleisöllä. Se oli viestin luonne: sitä ei saattanut väistää, ennen kuin se saavutti loppunsa.
”Niin paljon erilaisia tapoja, joilla voisin turmella rakkaasi~”, Abzumo voihkaisi hurmioituneena. ”On niin vaikea valita!”
Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja lattiasta Xenin jalkojen alta kiemurteli esiin kaksi mustaa lonkeromaista terää, kuin eläviä vanerisahan kieliä. Ne luikersivat Xenin jalkoja pitkin tämän vyötärölle, kietoutuivat siitä spiraaleina muutaman kerran vartalon ympäri ja jatkoivat käsivarsien ympärille. Xen rääkyi toivottomia huutoja, kun lonkerot pureutuivat hänen lihaansa. Huomattavasti nopeammin kuin ne olivat häneen kietoutuneet, ne repivät itsensä eroon hänestä – jättäen jälkeensä luista irti silvotun lihan repsottamaan miten sattuu veren valuessa kuin veriputouksina.
Verta roiskui Xenissä melkein kiinni olevan Abzumon kasvoille, rinnuksille ja siiville. Maanisesti hihittäen makuta nuolaisi lipoi verta kasvoiltaan ja makusteli sitä hymyissä suin.
”Niin aidon makuista, ettei tätä voisi mitenkään erottaa todellisesta. Sääli, ettei… viestini voi välittää tätä makuelämystä.”
Makuta piti pienen tauon.
”Mutta voin vakuuttaa, Kuralumi rakas, että vaikka veri ei teknisesti ottaen aitoa olekaan, kipu sen sijaan on todellistakin todellisempaa. Sillä mitä muuta kipu olisikaan kuin mielen tuote? Vaste sille vahingolle, jonka aivot kokevat todelliseksi, objektiivisesta totuudesta riippumatta?”
Makutan monologia säestivät Xenin tuskanhuudot, joille ei tullut loppua. Ikuisuudelta tuntuneen kidutetun minuutin kuluttua makuta oli riittävän tyytyväinen ja näpäytti yhtä ilmassa päänsä yläpuolella leijuvista siruista.
Uuden sinisen välähdyksen jälkeen toa-vahkin keho oli kuin uusi. Katse tämän silmissä viesti kaiken hukuttavasta epätoivosta, joka aneli mieluummin tuomionpäivää kuin enää yhtäkään hengenvetoa.
”Ja parasta tässä on, että voin aina aloittaa alusta!”
Sen sanottuaan makutan lonkeroiden varjot nylkivät kirurgisen tarkasti kaiken Xenin ihon. Lihakset ja mekaaniset nivelet hukkuivat vereen, ja Xenin päästämien äänten kaiut kimpoilivat avaran huoneen seinistä yhä vain vahvistaen silmittömän tuskan kuoroa.
Jälleen Nimdan sirun näpäyttämistä myöhemmin Xenin toankeho oli kuin mitään hirvittävää ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
”Jotakin puuttuu.”
Abzumo hieroi leukaansa. Sitten tämä lipoi verisiä kynsiään.
”Symboliikkaa.”
Terät viilsivät pitkin Xenin selkää, selkärangan molemmin puolin. Tuskanhuudot hukuttivat koko kammion.
”Enkeleitä”, Abzumo hyräili, ”onko heitä?”
Makuta oli leikannut naisen kylkiluut eroon tämän selkärangasta ja väänsi ne nyt ulospäin ikään kuin irvokkaiksi siiviksi tämän sivuille.
”Kuulin, että menetit Itrozin ja henkilökohtaisen enkelisi paikka on auki”, makuta ilkkui. ”Tässä, teen sinulle uuden, kauniin enkelin.”
Hirvittäväksi kirsikaksi hurmeisen kakun päälle makuta levitti sen, mikä oli hetki sitten ollut Xenin keuhkot, sivuille levitettyjen kylkiluiden päälle verhomaiseksi kudelmaksi.
”Ja siivet ovat valmiit! Bianca, saisinko raikuvat aplodit?”
Kaikkialla heidän ympärillään vahkit alkoivat taputtaa lakonisesti mutta erittäin äänekkäästi.
Xen sen sijaan ei ollut päästänyt ääntäkään enää pitkään hetkeen. Ilman keuhkoja ääntely, tai edes hengittäminen, oli erittäin vaikeaa. Abzumon hymy kääntyi ylösalaisin, mutta riemu tämän äänestä ei ollut kadonnut minnekään.
”Voi sentään. Jos tämä olisi todellista, hän olisi kuollut jo ajat sitten, mutta voiko hän menehtyä pelkkään tuskaan? Tämä on vallan jännittävää!”
Vahkien taputuksen laannuttua huoneessa vallitsi ahdistava hiljaisuus pienen hetken. Se keskeytyi, kun Abzumon huomio keskittyi jonnekin huoneen ulkopuolelle. Tämä jännittyi paikoilleen kuin kissa ja vilkaisi suoraan ylöspäin.
”Amajika”, tämä henkäisi turhautuneen kuuloisesti. ”Pahoittelen, Matoro, mutta leikin on aika loppua. Ficus ottaa turpaansa hieman liian tehokkaasti Onu-Metrun pinnalla, joten minun on riennettävä.”
Niin sanottuaan makuta napsautti sormiaan, ja sillä silmänräpäyksellä Nimdan sirut syöksyivät takaisin hänen kämmenensä suojiin. Makutan astellessa jo pois valokeilasta Xenin irvokkaan toankehon ruho haihtui kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja lattialle putosi taas jalaton, yksikätinen vahki. Mikään ei pitänyt häntä enää kiinni, mutta se oli yhdentekevää. Runnottu keho kuului kuolevalle.
Xenin suu aukeni heikoksi viiruksi, ja ulos pääsi pienen pieni pihahdus.
”Matoro…” kuuluivat niin hiljaiset sanat, ettei varjoihin astellut makutakaan niitä kuullut. ”Pyydän…”
Hetken yllättäen paikalleen pysähtynyt makuta vain seisoi siinä, kuin pohtien jotain. ”Jos voisin valita väliltä vihan ja rakkauden”, Abzumo lopulta lausui, tällä kertaa hieman melankoliseen sävyyn, ”haluaisin, että sinä tietäisit vastauksen.”
Niine sanoineen tämä katosi kokonaan näkyvistä, ja vain muutaman ikuisuudelta tuntuvan sekunnin jälkeen koko kohtaus katosi kirjaimellisesti savuna ilmaan. Ainakin Matoron mielessä: savun takaa nimittäin paljastuivat todellisuudessa häntä huolestuneen ja järkyttyneen näköisenä tuijottavat moderaattorit. He olivat kuulleet kaiken, ja se oli tarpeeksi.
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
tik tok
muista rakkaani
kaikki loppuu
TIK TOK
MUISTA RAKKAANI
KAIKKI LOPPUU
ja lopulla onnimi
Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan?
Minä olen Makuta Abzumo.
Herra kaikista pyhin.
Jokaisen elämän omistaja.
Minä olen se, joka määrää Kohtalonne.
Minä olen hän, joka tuo teille Yön.
Ikuisen yön.
He olivat tavanneet ensi kerran syvällä Abzumon lapsien kirotussa pesässä. Makuta oli kiduttanut ja raadellut häntä ja jättänyt hänet kuolemaan. He olivat tavanneet toisen kerran Mielen Isän katedraalissa. Makuta oli kiduttanut hänen ystäviään ja jättänyt hänet kuolemaan. Kolmas kerta ei ollut edes vaatinut Makutan läsnäoloa. Pelkkä ajatus oli tappanut uskon ja rikkonut unen, ja tornit olivat sortuneet.
Miksi Matoro edes yritti vastustaa kaiken loppua?
Arkkienkelin Arkkitehti oli voittanut.
Kaikki muut olivat hävinneet.
Meillä ei ole paljon aikaa. N-ne veivät hänetkin. Ne veivät hänet. Rakastin häntä, r-rakastin enkä koskaan kertonut j-ja se tiesi sen s-se satutti häntä minun takiani
Yhdessä yössä kaikki oli palanut tuhkaksi.
Älä mene nyt kun se tuntuu
pahemmalta kuin kuolla kesken
painajaisen jossa ei ole
mitään hyvää tehnyt kellekään
Mitä on tuska? Se on vihollinen, jolta vasta tuoni vapauttaa.
Mitä on viha? Se on sodan henki, joka antaa sille vallan.
Mitä on rakkaus? Se on mitä jää väliin vihan ja kuoleman.
… tai muuten teidät voidaan pian julistaa Nimdan Pirstomiksi Rakastavaisiksi.
Tiedon tornin raunioille kaivettuun, lumen peittämään joukkohautaan kaatui vielä yksi, viimeinen vainaja Sysilumen tragediassa. Kahdensadan matoralaisen ja yhden mielen toan aaveen joukkoon liittyi vielä yksi vahkin sielu. Se, jossa oli pitänyt olla tilaa myös hänelle.
Päästäisikö Matoron elämän huonoin päivä – se, johon mahtui sekä kirouksen portit että tornit – milloinkaan häntä otteestaan?
”Matoro… kaikkien niiden huonojen valintojen jälkeen sinä sitten keksit vielä yhden VIELÄKIN huonomman!” Xenin sielun riekaleet huusivat. ”Jotakin, mikä alittaa sen päivän SURKEIMMATKIN hetket! Kaikista päätöksistä surkeimman ja ajattelemattomimman!”
Killjoy liittyi kuoroon omalla jylinällään.
”Olisit heittänyt sen mereen! Tai kaivanut kuopan! Ihan mitä tahansa muuta! Abzumolla oli niitä kamaluuksia jo kaksi ja hän sai kolmannen kun vain niin päätti. Paitsi, että nyt hän pääsi kävelemään ensin tyttäreni kuolleen ruumiin ylitse.”
”Heitikö sinä sirun vain ensimmäiselle surkimukselle, jonka sait huijattua säilyttämään sitä? Laitoitko sinä vain vahingon kiertämään?” Xen huusi itkunsekaisella äänellä. ”Sinä tiesit, miten vaarallinen se oli!”
”Abzumo lähti hänen peräänsä”, Oraakkeli sanoi eleettä. ”Matoro, mitä sinä olet tehnyt? Kuinka paljon sinä uskoit Mustan Käden Kenraali Xeniin?”
Ei hänellä ollut mitään sanottavaa puolustuksekseen.
”Matoro, sinä tiesit Abzumosta!” Xen kirkui. ”Sinä tiesit kaikista vaaroista! Sinä jos kuka ymmärsit! Sinun jos kenen olisi pitänyt valita paremmin!”
Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
Sinun olisi pitänyt valita paremmin. Sinun olisi pitänyt valita paremmin.
SINUN OLISI PITÄNYT VALITA PAREMMIN.
VALITA MITÄ TAHANSA MUUTA.
MITÄ TAHANSA MUUTA, MATORO.
MITÄ TAHANSA!
mitä tahansa muuta…
MAKUTA upottaa uskon, tappaa toivon ja repii rakkauden riekaleiksi.
Ehkä sen oli tarkoitus olla niin. Ehkä sen oli tarkoitus toistua. Ehkä se oli pyörä, josta ei päässyt pakoon. Renkaaksi taittunut aika, joka kulki aina samojen tekojen kautta. Niiden tekijät vain vaihtelivat.
MAKUTAN riekaleet ja sirpaleet raastavat ja särkevät maailmaa, kunnes usko unohdetaan.
Matoro oli lyönyt päänsä pahasti kaatuessaan. Pyramidi oli irronnut hänen otteestaan viestin loputtua, ja lentänyt jonnekin pöydän alle. Joku ravisteli häntä. Matoro ei kiinnittänyt sanoihin mitään huomiota, tai edes saanut silmiään auki. Miten niin kammottavaa tunnetta saattoi edes kuvailla?
Kyllä sille oli nimi. Sitä saattoi kutsua helvetiksi. Se ei ollut Matorolle täysin tuntematon tunne.
Oli kuin hän olisi palannut Aft-Amanaan, eikä se ollut vaatinut tippaakaan huumeita.
Sellainen tunne sai aikaan fyysisesti huonon olon. Inhottavan, oksettavan, heikon olon, joka lamautti kehon jokaisen solun.
Hän oli murehtinut valintaansa jo niin monta kertaa. Killjoy oli huutanut, miten uskomattoman huono ajatus se oli ollut. Hän muisti kaikki ne kerrat, kun hän oli kenties tiedostanut vaaran mahdollisuuden mutta ohittanut sen. Miksi helvetissä Abzumo ei olisi lopulta tullut Deltan perään? Miksi ihmeessä hän oli kuvitellut edes hetken, että edes Metru Nui oli turvassa? Miten hän saattoi olla niin typerä?
Niinä suurina katastrofin ja katumuksen hetkinä Aft-Amanassa ja Ko-Metrussa edes hänen lintunsa oli kuiskinut, yrittänyt kutoa kauniita visioita tai valaa toivoa. Mutta nyt lintu ei laulanut. Sillä ei ollut mitään sanottavaa, ei kerta kaikkiaan mitään.
Miksi, miksi, miksi? Hänen olisi pitänyt edes tuoda Delta Klaaniin, ainakin täällä hän olisi ollut itse vastaamassa virheestään. Tai sulloa se kelloon. Niin kuin Kapura oli SANONUT!
Sysätä se nyt ensimmäiselle henkilölle, johon törmäsi kaiken sen jälkeen… ensimmäiselle, joka ei ymmärtänyt, miten kammottava se lahja oli, eikä osannut kieltäytyä. Matoron oli ollut pakko saada siru käsistään, ja hän oli vain antanut sen ensimmäiselle surkimukselle, joka häneen katsoi. Matoro, mitä helvettiä? Sinun jos kenen olisi pitänyt tietää, miten vaarallinen se siru on!
Oliko jokainen hänen tekemänsä valinta väärä? Oliko hän koskaan tehnyt AINUTTAKAAN oikeaa valintaa? Eikö Metru Nui päästäisi häntä milloinkaan otteestaan? Oliko Kohtalo kironnut hänet, vai hän itse?
Yhdessä päivässä hän oli yrittänyt tappaa Kapuran, tuominnut Umbran ja kironnut Xeninkin kohtalon… puhumattakaan kaikista sivullisista, jotka makasivat nyt haudassa. Yhdessä helvetin päivässä!
Missä oli hänen huonojen valintojensa juuri? Mikä oli se ensimmäinen virhe, mistä kaikki muut kumpusivat? Jos hän ei olisi koskaan lähtenyt Metru Nuille… jos hän ei olisi koskaan tavannut Xeniä, tämä ei olisi kärsinyt niin hirvittävästi. Mikään ei murtanut Matoroa enempää kuin ajatus siitä, että se oli kaikki vain Abzumon pikkumainen kosto – halu kostaa muita satuttamalla. Olisi ollut parempi, jos Matoro ei olisi koskaan seurannut Xeniä sieltä kokoushuoneesta, koskaan mennyt puhumaan tälle… He olisivat säästyneet kaikelta tältä! Soturina hän oli kyllä aina jollakin tavalla ajatellut olevansa valmis kuolemaan itse… mutta se, että muut saivat kärsiä hänen takiaan niin hirvittävällä tavalla, se mursi murheen murtamankin. Olisipa hän vain kuollut Arkkienkelillä! Kyllä joku muu Xenin olisi pelastanut tämän tyrmästä, joku päivä… eikä ehkä olisi tuhonnut tämän elämää omansa ohessa.
Ehkä vanhoissa tarinoissa oli totuus. Että Toan ei olisi pitänyt päästää ketään lähelleen… sillä joka kerta, kun niin teki, seurasi siitä läheisille pelkkää kärsimystä. Ehkä sen, joka kulki miekan tietä, olisi ollut paras vain olla unelmoimatta. Eikö Viiman ja Vasaman laulukin opettanut niin?
Loputtomien kysymyksien virta oli vain epätoivoinen peitto siltä pudotukselta, joka seurasi. Se tuntui kuin toisinnolta siitä pimeydestä, jota hän oli tuijottanut Aft-Amanan jälkeen. Hän ei ollut lyönyt Xeniä omalla miekallaan Aft-Amanan pimeydessä, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut. Yhtä hyvin olisi voinut! Ainakin se olisi ollut armollisempaa kuin se, mitä hän oli juuri todistanut. Ei sitä voinut sanoittaa: tunne oli kauhua ja inhoa ja surua ja katumusta ja häpeää. Viha ja rakkaus sekoittuivat katkeraksi liemeksi, joka sumensi kaiken.
Toiveet kuin aamuinen seitti, koko elämänaika tuhkaa ja sumua. Maailmako painajainen, josta ei voi herätä? Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä?
Hän olisi vihannut omia huonoja valintojaan, vihannut Abzumoa ja vihannut kirottua Kohtaloaan, mutta se ei tuntunut miltään. Siinä ei olisi ollut mitään mieltä. Hän koki vain pohjatonta surua… ja – hänen omaksi kauhukseen ja helpotuksekseen – se oli tuttua. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hänen tekonsa aiheuttivat suunnatonta kärsimystä niille, joista hän välitti.
Ei, se alkoi olla hänelle surullisen koettua. Vaati silti kaiken hänen tahdonvoimansa olla vain antamatta periksi.
Kaiken sen alkujuuri oli Makutassa, joka turmeli elämät, kuten se turmeli luomakunnan. Niin hän yritti järkeillä. Itroz, Abzumo, yhtä kaikki, hänestä tuntui kuin Kohtalot olisivat todella vain enkeleiden kirouksista kutomia, eikä Suuri Henki välittänyt. Matoro oli asettanut Xenin vaaraan, eikä antaisi sitä koskaan itselleen anteeksi, mutta Abzumo oli halunnut satuttaa häntä… Nimdasta riippumatta – vain, koska kykeni tekemään niin.
Matoro ei millään tavalla huomannut muita ympärillään. Olisi ollut aivan yhdentekevää, vaikka heitä ei olisi ollut olemassa… kunnes hän tunsi Bladiksen käden olkapäällään. Skakdi ei sanonut mitään – tuskin olisikaan löytänyt mitään sanoja sanottavaksi –, mutta se pieni ele muistutti Matoroa siitä, että maailma oli olemassa.
Matoro painoi oman kätensä Bladiksen käden päälle ja nieli kyyneleitään. Se oli tuttu maku.
Moderaattorit eivät kysyneet Matorolta mitään. Same oli ensiapulaukun kanssa hänen toisella sivullaan mutta ei ollut edes avannut sitä. Siihen hätään ei ollut ensiapua.
Vaikka vain Matoro oli nähnyt viestin, kaikki heistä olivat kuulleet vahkin toivottoman kirkumisen.
Mutta tämä Matoro Mustalumi oli jo surun tuttu ja murheen murtama, sydän mustelmilla.. Hän osasi kuvitella, miten typerämpänä, ennen Deltan tulen lävitse kulkemista, hän olisi tehnyt jotakin harkitsematonta. Lähtenyt Metru Nuita kohti sillä silmänräpäyksellä, tarttuen harhaan ja omaan voimaansa kuin hukkuva. Mutta jopa hän ymmärsi, miten merkityksetöntä sellainen uho aikaa vastaan oli. Siitä, mitä hän oli juuri nähnyt, oli viikkoja. Se, mitä siellä oli tapahtunut, oli ollut ohi jo kauan sitten. Hän ei kyennyt tekemään asialle mitään. Ei yhtään sen enempää kuin hän pystyi tekemään tuodakseen takaisin kaikki ne muut, jotka olivat kuolleet Tiedon Tornin raunioissa.
Jäi vain kirottu epätietoisuus.
”Matoro, Nimda tuhoaa kaiken, josta välität”, Kapura oli sanonut. Kapura oli poissa. Kaikki olivat poissa. Oli vain loputon pimeys Turmion Arkkitehdin muodossa.
Matoro ei uskaltanut avata kelloa. Xenin valokuva odottaisi häntä sen kannessa. ”Nähdään? Toivottavasti!” oli heidän viimeinen keskustelunsa päättynyt.
Itkeminen oli nykyään helpompaa kuin ennen. Sekin oli taito. Ei kovin paljon helpompaa, mutta vähän.
”Luulen, että tiedän milloin tuo tapahtui”, Paaco sanoi varovaisesti pöytänsä takaa. Hän oli laskenut kuulokkeensa kaulalleen jonkinlaisena surun osoituksena. Matorolle se oli kuin ääni jostakin toisesta, täysin yhdentekevästä maailmasta.
”Uutiset ei kulje kovin hyvin, mutta yksi xialainen asema välittää tänne suuntaan juttua aina välillä. Metru Nuilla oli jokin iso taistelu pari viikkoa sitten. Siitä oli lehdessäkin.”
”En tiedä, haluaako Matoro kuulla vielä näitä”, Bladis sanoi.
”Ei, ky-kyllä minä haluan”, Matoro sai sanotuksi heikolla äänellä ja yritti kangeta itseään istumaan. Hänkin muisti lukeneensa siitä uutisen. ”Oliko… oliko Killjoy siellä?”
”En tiedä vielä”, Paaco vastasi pahoittelevaan sävyyn. ”Tsekkaan.”
Hetken kuului vain näppäimistön näpyttelyn ääntä.
”Hmm, löytyy aika surkeaa dash camia ja muuta… ei, kyllä aika moni sanoo, että se oli Killjoy. Tämä sivusto sanoo että se oli Killjoyn toinen tai kolmas terrori-isku. Tämä on joku Voitto-Uutiset. On ihan kuvakin, kyllä tuo meidän Kilkalta näyttää. Toinen paikka sanoo, että Metru Nuin laivasto kyllä torjui uhan.”
Paacon jonninjoutava monologi jotenkin normalisoi tilannetta. Lattialla Matoro ihmetteli, miten ison eron se teki, että hänellä oli muita ympärillään. Suru kuristi häntä, mutta se ei tuntunut täydellisen musertavalta. Ei täällä kotona. Mutta sekin oli vain ohuen ohut lanka.
Same oli ollut hiljaa ja syvällä ajatuksissaan. Oli hyvin vaikea sanoa, mitä hän pohti. Kenties hän ajatteli jotakin hyvin surullista, joka oli tapahtunut hyvin kaukana, kauan sitten.
”Makuta ei lähettänyt mitään todistetta kuolemasta”, hän sanoi lopulta. Havainto tuntui jotenkin tunteettomalta, liian analyyttiseltä. Mutta se oli totta, muut myönsivät. Siinä oli heikko toivon hiven.
”Niin, ja siinä lopussa makutahan sanoi, että niiden puoli oli ottamassa kovaa turpaan ”, Paaco jatkoi. ”Että en nyt ihan luopuisi toivosta.”
Matoro kuunteli sananvaihtoa sanomatta sanaakaan. Hän ei halunnut tarttua jälleen yhteen itsepetoksen köyteen… mutta kyllä se houkutteli. Eikä kyse ollut vain elämästä tai kuolemasta, vaan siitä, mitä hän oli nähnyt silmiensä edessä. Vaikka Xen olisi selvinnyt, Matoro ei voinut elää sen kanssa, että oli omalla valinnallaan aiheuttanut niin paljon tuskaa jollekulle, josta välitti – tai kenellekään…
Sekin oli seurausta hänen typerästä Nimdan metsästyksestään.
Miksei Xen ollut käyttänyt Deltaa taistellakseen? Matoro oli pystynyt voittamaan Abzumon sirun avulla, tai ainakin selviämään taistelusta hengissä. Kai Xen olisi kyennyt samaan? Nimdassa oli kyse tahdonvoimasta, ja Xenillä oli sitä – sitä ja uskoa.
… mutta Matoro oli vannottanut tätä olemaan käyttämättä sitä. Xen oli luvannut.
Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos sitä ei edes käyttänyt henkensä pitämiseen? Olisit edes kertonut, miten sitä käytetään… miten pudotit sillä Arkkienkelin… TAI vain sulkenut sen kelloon! Oliko huonompaa ideaa kuin antaa siru jollekulle ja sanoa, että älä käytä sitä?
Mitä helvetin hyötyä oli Nimdasta, jos kaikki mitä se teki, oli maailman hukuttaminen vereen?
Matoroa ei oikeastaan kiinnostanut se, että Abzumolla oli nyt kolme sirua. Kaksi sirua, kolme sirua, mikä ero tässä vaiheessa? Mutta kun Abzumo oli näyttänyt hänelle Deltan uudelleen… Matoro tunsi sen sirun läpikotaisin. Sen jokaisen uurteen ja juovan. Oliko se ollut jollakin tavalla muuttunut? Hän olisi tarkastanut sen… mutta ei kyennyt katsomaan Abzumon terveisiä uudelleen, jos se oli edes mahdollista. Ei kukaan olisi kyennyt.
Ne olivat turhia ajatuksia, harhautuksia surusta ja katumuksesta. Enimmäkseen surusta. Vaikka Matoro syytti itseään, se oli vähemmän pistävää kuin ennen. Se oli enemmän pohjatonta, riipivää surua siitä, mitä oli tapahtunut, kuin katumusta siitä, mitä ei ollut. Kun särkyi tarpeeksi, lopulta uusia säröjä oli vaikeampi ja vaikeampi löytää vanhojen keskeltä. Deika oli sanonut jotakin sen suuntaista. Ennen kuolemaansa. Poissa hänkin, yhtä lailla Matoron epäonnistumisen tappamana. Hänkin olisi ollut yhä elossa, jos ei olisi milloinkaan tavannut Matoroa.
”En tahdo, että mielestäni tulee valkoista hiekkaa, mutta yritän elää sen kanssa, kuka nyt olen”, Deika lausui. ”Huonotkin valintani ovat omiani.”
Matoro, mikset sinä valinnut paremmin? MIKSI SINÄ ET KOSKAAN VALITSE PAREMMIN? Mitä helvetin hyötyä on valinnanvapaudesta, jos se vain johtaa toinen toistaan surkeampiin valintoihin?
Hän olisi halunnut mennä puhumaan Kapuralle. Kapura oli ollut aina heistä se, joka oli tuntunut osaavan sanoittaa vaikeat tunteet parhaiten, vaikka olikin esittänyt tekevänsä sen aina vahingossa. Oli mahdoton olla ajattelematta Taripia ja tämän kohtaloa. Ainakin Matoro oli pelastanut Taripin – muiston tästä, mutta yhtä kaikki. Hän vain toivoi, että joku oli pelastanut Xenin. Jos se oli vain ollut fyysisesti mahdollista, Killjoy oli tehnyt niin. Toivo oli vaarallista, mutta epätieto ruokki sitä yhtä lailla kuin epätoivoa. Mutta Xen oli myös saattanut vain kuolla verenhukkaan kolme sekuntia Abzumon viestin loputtua. Matorolla ei ollut mitään keinoa tietää totuutta – eikä tarpeeksi toivoa uskoa enää yhtään mitään.
Lopulta Matoro nousi varovaisesti pystyyn. Hän tunsi olonsa heikoksi ja hataraksi, ja nojasi lähimpään pöytään.
”O-olen ihan kunnossa”, hän väitti muille, vaikka oli ilmiselvää, ettei hän ollut. Se oli enemmän surkea valhe hänelle itselleen. Yksi valhe lisää valheiden vuoreen. Hän pelkäsi yötä jo nyt. Uusi painajaisten aihe oli poltettu hänen tajuntaansa, kaikkien niiden muiden joukkoon.
”Etkä ole”, Bladis vastasi apeasti. Kukaan heistä ei ollut erityisen sanavalmis siinä tilanteessa. ”Hei, on ihan okei, että tuollaisen jälkeen… no, ei ole ihan tolallaan. Olet kuitenkin Klaanissa, täällä saa aina apua, jos vain tarvitsee.”
Matoron oli vaikea olla edes läsnä tilanteessa. Hän halusi vain juosta jonnekin ja itkeä niin kauan, että kaikki kyyneleet olisi käytetty. Hän vain nyökkäili vaivalloisesti. ”T-tiedän. Kiitos…”
He kaikki yrittivät kyllä parhaansa, Matoro mietti surkeana. Hän nieleskeli kyyneliään ja poistui niin pian kuin suinkin pystyi. Lähtiessään hän kuuli Samen vielä sanovan: ”Älä anna sen makutan voittaa itseäsi.”
Mutta MAKUTA oli jo voittanut.
Oliko mitään muuta mahdollisuutta milloinkaan edes ollut?
Matoro kulki Linnan läpi kuin aave. Hän ei halunnut jäädä ainoankaan ikkunan luo, sillä siellä ylemmissä kerroksissa itsetuhoisten ajatukset olivat surullisen tuttuja. Olisihan siinä ollut tiettyä draaman tajua: Sinisen Ussalin tornista alas heittäytyminen olisi ollut hyvä loppu Sysilumen tragedialle. Siinä olisi ollut runollisuutta Xenille.
Mutta juuri se oli syy, miksi Matoron oli pakko päästä maan tasalle, pakko päästä yksinäisyyteen.
Useampi tuttu kasvo yritti kysyä, mikä oli hätänä, mutta Matoro ohitti heidät puolijuoksua. He olisivat kyllä yrittäneet auttaa – mutta siitä ei olisi ollut todellista apua.
Lopulta Matoro löysi itsensä kaupungin ulkopuolelta. Hän oli juossut, kunnes ei ollut jaksanut enää. Satoi kaatamalla. Auringot paistoivat sadepilvien raoista syksyisillä niityillä. Niiden lämpö ei tuntunut miltään. Mikään ei tuntunut miltään.
Hän ei enää jaksanut kannatella itseään ja vain hajosi itkemään syksyiseen metsänreunaan. Kyyneleet sekoittuivat pisaroihin, jotka virtasivat pitkin hänen naamiotaan. Kiikarisilmä lensi jonnekin sammalmättääseen. Jopa hänen omat kasvonsa muistuttivat häntä Xenistä: ”Minä pidän siitä”, tämä oli sanonut ojentaessaan Suletun Matorolle. Muisto sattui.
Sade ropisi puiden katossa. Lehtien rippeet olivat likaisen punaisia ja ruskeita. Tuuli paiskoi niitä pyörteinä.
Hän ei jaksanut ajatella enää ajatustakaan. Hän ei jaksanut selittää tai todistella mitään itselleen, ei edes hengittää. Hän vain itki ja itki, pitkään ja lohduttomasti. Lämpimät kyyneleet tuntuivat ystäviltä. Jos hänellä ei olisi ystäviä, häneen ei voisi sattua niin paljon.
Ehkä hän viimein tajusi ymmärtävänsä Kapuran tuskan. Ei hän syyttänyt ketään, joka halusi vain kadota siinä surussa. Keksiä itsensä uudelleen, hävittää kaiken, mitä saattaisi surra enää koskaan. Olisi ollut niin loputtoman helppoa vain kadota. Ei kenenkään voinut odottaa kantavan sellaista tuskaa ja jatkavan elämäänsä.
Kyllä hän tiesi, ettei hän katoaisi. Hän oli ajatellut sitä liikaa ja tiesi, ettei tekisi niin. Mutta siellä, ikimetsän siimeksessä, tunne tuntui ainoalta lohdutukselta. Muistot kuiskailivat sateen ropinassa. Jokainen niistä vähistä hetkistä, jotka hän oli ollut Xenin seurassa, tulvi hänen mieleensä vaikka hän yritti estää sen.
Hän itki katkerasti. Itki, kunnes ei jaksanut enää itkeä.
Miksi minä jään aina yksin?
Matoro, minä olen pahoillani.
”Mitä?”
Matoro, minä sanoin olevani pahoillani.
Valkotakkinen harakka ihmetteli maailmaa oksalla hänen edessään. Matoro ei tiennyt, oliko se vain yhteensattuma vai hänen mielikuvituksensa tuotetta.
”Sinä olet vain jokin loinen…” Matoro parahti ja nieli kyyneliä.
Matoro, minä asun sinun surussasi ja ilossasi.
Haaveissasi ja unelmissasi.
Harakan ääni, jonka hän kuuli mielessään, oli heikompi. Se ei sointunut enää. Kuin se olisi ottanut kuolettavan iskun. Pystyivätkö loiset… tuntemaan?
Matoro, minä en pysty mihinkään muuhun kuin tuntemaan.
”No, mikä sinut herätti”, Matoro ivasi. ”Kenties uusi tarjous Punaiselta Mieheltä? Hänellä on taipumus ilmestyä aina, kun toinen on heikoimmillaan.”
Matoro… sinä et saa antaa periksi.
”Ai koska Avdella on vielä käyttöä minulle?”
Matoro, minä kuolen, jos sinä luovut unelmistasi!
Mitä?
Matoro… minä tunnen sen, minkä sinäkin.
Ja minä olen pahoillani.
Matoron hymähti tilanteen absurdiutta. ”Mistä sinä muka olet pahoillasi?”
Minä ajoin meitä liian kovaa Metru Nuilla.
Se oli, mitä halusit, mutta se ei ollut hyväksi meille.
Miten olisin voinut olla viisaampi kuin se, jonka sielussa asun?
Typeryksen loinen on typerys itsekin.
Se ei ollut ainoastaan sinun syytäsi, Matoro.
Sinä kuitenkin teit parhaasi.
Se ei ollut tarpeeksi, mutta se on kaikki, mitä kukaan meistä voi tehdä.
”Minä en tiennyt, että sinä… ajattelet tällaisia.”
Hän muisti Meriharakan sanat. Kenties oli vain luonnollista, että sydämen asukki lopulta kiintyisi isäntäänsä, jaettuaan niin monet ilot ja surut.
En minä ajattelekaan. Minä vain tunnen.
”No, se kaikki on liian myöhäistä nyt…”
Kuinka monta epätoivoista tekoa rakkauden ja kaipuun tähden olikaan Punatähden alla tehty? Mistä kumpusi voima, jota olivat kuunnelleet omien aikojensa profeetat ja oraakkelit, sotilaat ja sanansaattajat, rosvot ja runoilijat, noidat ja niittykukat?
♫ Matoro… älä itke. ♫
♫ Pian kuitenkin näette. ♫
Tällä tai Toisella Puolella.
Eheänä tai parsittuna.
♫ Kiedot kätesi vielä hänen kaulaansa. ♫
Sillä rakkaus itsessään on tämän maailman vaarallisin ase.
Lopullisesta loppumattomaan virheemmekiertävät kehää,
jonka sinun toivoisin pystyvän
vihdoin katkaisemaan
En jaksa selittää Illalla vain toinen meistä elää
toisen meistä etsiessä
viimeistä ratkaisuaan
Tämä kesän kirkkaus saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin pimeään istumaan
Tämä sinun velka saa minut lannistumaan
En silti haluaisi mennä yksin tyhjään nukkumaan
Metalli nitisi rytmikkäästi airojen kyntäessä aallokkoa. Mustat aallot kohisivat vanhan veneen puuköliä vasten. Oli aamuyö, ja aurinkoin sarastukseen oli vielä muutama tunti aikaa, mutta silti pieni kalastajavene taittoi hitaasti matkaansa kohti avomerta.
Öisen meren kohinan läpi puski kova ääni: sumutorvi valitti. Kalastusveneen kaksi matkustajaa jähmettyivät ja vilkaisivat toisiaan. He kuiskuttelivat keskenään jotain. Sitten kuului molskahdus, kun jotain putosi veteen.
Pimeän ja sumun seasta lipui esiin tumma muoto. Kohdevalot rävähtivät päälle. Puuvenettä moninkerroin isompi teräslaiva lähestyi pienempää alusta kuin rintaansa pullistellen uhitteleva ukkometso. Aallot hivelivät sen laitaan maalattua karmiininpunaista heptagrammia. Joukko ruskeita sarvipäitä rymisteli huudellen kannen reunalle.
”Helttaf!” perämies karjui megafoniin. ”Te siellä! Nämä vedet ovat Nazorakein Imferiumin valvonnassa! Minne olette menossa ja millä asialla?”
Puuveneen matkustajat, kaksi iäkästä vortixxia, katselivat leppoisasti vastakannella parveilevia matruuseja sekä näiden keihäitä ja kivääreitä, jotka oli suunnattu heitä kohti. Vanhukset arvioivat perämiestä pitkään hiljaa.
”Myö ollaan vaan kalas…” olkihattuinen hammastikkua pureskeleva vortixx, vanhempi kahdesta, tokaisi verkkaisesti.
Nazorak-perämies kohotti tuntosarveaan. Hän sai odottaa vielä pienen hetken, ennen kuin toinen, henkselihousuinen kalastaja täydensi:
”Aamuverkoilla, jjuu!”
Perämies sähähti pöyristyneenä ja marssi ohjaushyttiin, jossa hattupäinen kapteeni nojasi ruoriin.
”Arvon aliluutnantti, he väittävät olevansa kalastajia. Upotammeko veneen?”
Kapteeni tuhahti. ”Ammusten tuhlausta. Tutkikaa alus.”
Laskusilta kolahti alas. Kalastajat katsoivat voimattomina, kun nazorakit nousivat heidän veneeseensä ja alkoivat kaivella veneessä olevia tynnyreitä, heidän reppujaan ja jopa lautojen rakoja. Odotellessaan kalamiehistä vanhempi sylkäisi hammastikkunsa veneen pohjalle, kaivoi esiin piipun ja alkoi sytytellä sitä pienellä sytkärillä. Nazorak-perämies astui vanhusten eteen ja alkoi hyvin vaativaan sävyyn esittää kysymyksiä:
”Kertokaa, keitä olette.”
”Met ollaampi Kalamiäs”, totesi vanhempi kalastajista ja puhalsi ilmoille savupöllähdyksen.
”Ja Velipoeka”, jatkoi nuorempi väistäen hieman Kalamiähen henkosia.
”Vai niin. Tuletteko Fio-Klaanista tai työskentelettekö heidän kanssaan?”
”Eeppä tulla”, kuului verkkainen vastaus pienen hetken kuluttua. ”Myöt asuthaan tos toeseel saarel. Tiiäkkö, tuolla vähä etelämpänä.”
”Tiälä kyl kala syä hyvi”, täydensi nuorempi vortixx.
Yksi sotilaista juoksi perämiehen taakse ja veti käden lippaan.
”Arvon ylimatruusi, matruusi 39997! Tutkimme veneen. Emme löytäneet mitään takavarikoitavaa.”
Eipä veneessä juuri mitään ollutkaan: kaksi paria airoja, pari ongenvapaa ja köyttä, sekä tynnyreissä jonkin verran vasta pyydettyä kalaa. Kalastajien repuista löytyi muutama kartta ja kasa uistimia; pussillinen tupakkaa; hieman evästä, enimmäkseen kalasta tehtyä sellaista.
Perämies nyökkäsi ja kääntyi katsomaan xialaisia.
”Ottakaa heiltä furje ja airot”, tämä sanoi matoraniksi niin, että kalastajatkin ymmärsivät ivan. ”Offivat, etteivät tule vesillemme toiste.”
Nazorakit laskivat Kalamiähen purjeen alas ja takavarikoivat airot. Kalahommiin — tai pikemminkin niiden lopetteluun päivän päätteeksi — ilmaantuneeseen pikku komplikaatioon silminnähden närkästynyt Kalamiäs laittoi kätensä puuskaan ja imi ison henkosen piipustaan seuratessaan, kuinka meritorakat kantoivat laskusiltaa pitkin ylös laivaan heidän ainoat keinonsa liikuttaa venettä.
Perämies oli juuri aikeissa nousta takaisin omaan laivaansa, mutta pysähtyi huomatessaan Kalamiähen piipun. Nazorak ei sanonut mitään vaan nappasi tupakointivälineen vortixxin hampaista. Piippu vaikutti olevan tehty oliivipuusta, eli se oli luultavasti peräisin joiltain kaukaisemmilta vesiltä. Piipun pesän pintaan oli taidokkaasti kaiverrettu aaltoja ja lintuja.
”Onfas nätti fiiffu”, perämies hymähti. Hän kääntyi ja kipusi laskusiltaa ylös nazorakien laivaan tyhjentäen samalla piipun sisällön mereen.
”Suattaapi olla, että viivyttään tiälä hetki”, totesi Velipoeka ja raapi päätään. Tämän sanat kantautuivat perämiehen sarviin ja aiheuttivat hienoisen hymynvireen tämän kasvoilla.
”Enne oli miähet rautaa ja laivat puuta”, totesi Kalamiäs katsellessaan, kun nazorakit vetivät laskusillan takaisin laivaansa.
”Jaa, ohan nykysilleenki miähet rautaa. Nyt vaa on laivatki”, kuului Velipojjan pohdiskeleva vastaus, kun nazorakien laiva oli jo ottanut suunnakseen pohjoisen.
”Ei nuot mittää rautaa ollu, jottai kittiinii.”
”Ei kait ne miehii ollukkaa?”
”Tiiäppä noista.”
”Liekkö ne naisiakkaan ollu. Vaikeeta niistä on sanoa, nii.”
”Naiset o jottai titaanii tai jottai. Ei tarvita sellasia pomottaan.”
Kalamiäs istahti alas ja tarttui onkivapaan. Hän räpelsi hetken uistinten kanssa ja heitti sitten siiman veteen. Koho pulpahti pintaan ja alkoi kellua laineiden keskellä. Velipoeka noudatti esimerkkiä ja heitti oman siimansa veteen toiselle puolelle venettä. Sitten kalastajakaksikko istuskeli katsellen hitaasti loittonevaa laivaa. Aamusumun ahmaistua etääntyvän aluksen Kalamiäs huokaisi syvään.
”Mahotonta meininkiä.”
”Eiksitä ennää elantoonsa saa hankkii?” Velipoeka vahvisti.
”Ampua pitäs.”
”Tykillä.”
Kalamiähen vapa nyki hieman, mutta koho ei kuitenkaan pulpahtanut pinnan alle.
”Säikyttivät saaliit karkuun, perkule”, hän tuhahti.
Hetken kuluttua Velipoeka vastasi:
”Eppähän oo kovin kummonen kalamiäs jos ei kala syä.”
”No emmää ny tiiä, jos kaikki kuttuu meikäläästä Kalamiäheks nii eikse sitten riitä?”
”Mää oon sentään Velipoeka. Se ny ei miksikään muutu. Mutta voikko sää olla Kalamiäs jos et oo kalamiäs?”
”Meinaakkos ruveta kukkoileen, Velipoeka? Ei piä liian leuhkaksi ruveta, suattaapi käyä hassusti.”
”Eipä tässä, kuhan kismittää noi natorakin perkuleet.”
”No sanoppa muuta.”
”Ai vaikka että kaunis ilma?”
”Eiku se on sanonta.”
”Mikä?”
”’Sanoppa muuta’. Tai ’äläppä muuta sano’.”
”Ei kait niittä molempii yhtaikaa pysty tekkeen?”
”Äläppä muuta sano.”
”Ei kala syä muutenkaan.”
”No ei varmaan jos koko ajan pakista piipität niinku kasa kivirottia paistokasarissa.”
”Meleko vinkee mielikuva.”
”Heh heh. Ollaas sitä ny olevinnaa nii hauskoja.”
”Iha huluvatonta touhua, nii.”
”Ruppeeppa vielä jatkammaa tommosta niin mojautan tällä –”
Tämä varsin verkkainen sanaharkka päättyi yllättäen siihen, kun vesi pärskähti heidän veneensä vieressä. Valkoinen nazorakin pää nousi yskien ja pärskien pintaan. Kalamiehet riensi nostamaan Kelvinin veneeseen, ja hetken kuluttua tämä makasikin yhä vettä suustaan kurlaten veneen pohjalla.
”Hehei, sehän toimi!” hihkaisi makutan ääni Kelvinin päässä kaiken kansan kuultavaksi.
”Vanha jippo, tokihan se toemi!” Kalamiäs totesi. ”Onpahan tällä teän natorakilla hyvet keuhkot!”
Pienen Kelvinin yskimisen ja kakomisen täyttämän hetken jälkeen Velipoeka yskähti kiusaantuneesti ja kysyi:
”Ette vois niit varapurjeit ojentaa sieltä, että päästäs joskus poies täältä?”
Kelvin, yskien yhä kivuliaasti vettä kurkustaan, ojensi reppunsa ja kangaskääreen, jonka oli sitonut sen kylkeen kiinni, Velipojjaalle.
”Saatanan russakat vei meän purjeen kuten arvelttiin!” hörähti Kalamiäs.
”Mutta täl kertaa meni airotki”, lisäsi Velipoeka hetken kuluttua.
”Uuet pittää varmaan hankkia. Lisätään se noitten hintaan. Sekä miun piippu. Mutta viritäpä uus purje, Velipoeka!”
”Jeessöör.”
”Kun sanoit… että sinulla on… keino fäästä… saartorenkaan läfi… en kuvitellut tätä”, Kelvin sanoi yskimisestä hengästyneenä osoittaen sanansa päänsisäiselle enkelilleen.
”Sori siitä. Mutta ainakin tämä oli muihin vaihtoehtoihin nähden kohtuullisen turvallinen tapa. Low risk, low reward, mitenkäs sitä sanotaan? Eivät teikäläiset tuhlaa ammuksia vanhoihin vortixxinpieruihin, jotka ’eksyvät vieraille vesille’. Paukut on hyvä jättää mahdollisten vihulaisten varalle. Tiedätkö, sellaisten, jotka saattaisivat ampua takaisin. On kyllä mennyt ihan mahdottomaksi tämä touhu! Joskus muutama kuukausi sitten minä ja Guartsu pystyimme ihan hyvin vain veneilemään pois saarelta ilman, että törmäsimme heti nazorakeihin. Tai törmäsimmehän me niihin lopulta, mutta emme oikeastaan edes Klaanin lähivesillä. Se oli enemmänkin vahinko. Mutta todennäköisyyspeliähän tämä on. Kyllä nopealla pikkuveneellä pääsee vieläkin saarron läpi, ja aika huono tuuri silloin on, jos törmää teikäläisten aluksiin. Eikä se kai saarron pointti olekaan, että estetään kaikkien pienten purtiloiden pako. Mutta enpä tiedä. Olisitko halunnut ottaa sen riskin? Varsinkin sen jälkeen, kun tärtäläisiä upotettiin?”
”… no, ehkä mieluummin en.”
”Sitä minäkin vähän veikkasin. Ja siksi sinä sait harjoitella vähän hengityksen pidättämistä. Kyllä minä olen melko varma, että aivovaurioita alkaa syntyä vasta joskus kymmenen minuutin kohdalla! Pidätän tosin oikeuden olla väärässä.”
”Tuo ei kyllä yhtään vakuuta.”
”Mites se maksu?” Kalamiäs huikkasi.
”Ah, tosiaan”, Manu viestitti. ”Pikku hetki. Kelvin. Lipas.”
Kelvin kaivoi repustaan pienen puisen lippaan.
”Kulmapalat.”
Nazorak kaiveli reppuaan melko pitkään, kunnes löysi kahdeksan merkillistä obsidiaaninpalaa, jotka sopivat suorakulmaisen särmiön kulmiin. Hän kiinnitti ne lippaan kulmiin ja odotti lisäohjeita.
”Ja sitten neste.”
Kelvin arveli makutan tarkoittavan hämäräperäistä lasipulloa, joka sisälsi purppuraista kuplivaa nestettä.
”Kaadan tätä tuohon päälle vain?”
”Jep. Valuta ympyrän muotoon, jos pystyt.”
Nazorak teki työtä käskettyä. Hän hätkähti hieman, kun neste pölläytti ilmoille tummanvioletin savupilven osuessaan puulippaan pintaan.
”Rupesitte sitte pössytteleen sielä?” Velipoeka tiedusteli huvittuneena. Kelvin siirsi itseään hieman kauemmas lippaasta yskien vähän epäterveelliseltä vaikuttavaa savua keuhkoistaan.
”Noin. Hyvä tuli”, Manu totesi. Kelvin katsoi hälvenevän savun takaa paljastunutta lipasta, joka oli parhaillaan kokemassa muodonmuutosta: tumma obsidiaanikuori levittäytyi lippaan pinnalle, ikään kuin kulmapalat olisivat alkaneet syödä lipasta. Kun prosessi oli muutaman sekunnin kuluttua valmis, hän katsoi syntynyttä obsidiaaniarkkua hieman tarkemmin. Sen jokaista tahkoa koristi hampaita muistuttava koristereunus, jonka välissä obsidiaani oli rosoista. Hätkähdyttävintä oli, että kannen keskelle avautui suuri sinisenvihreä silmä, joka ryhtyi herkeämättä tuijottamaan nazorakia silmiin. Hän kokeili siirtyä oikealta vasemmalle ja taas takaisin, mutta silmä seurasi hänen liikkeitään.
”Aika felottavaa”, hän totesi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli nähnyt samanlaisen lippaan: Manun huoneessa Bio-Klaanin linnakkeessa oli ollut samanlainen, joskin isompi. Hän avasi lippaan. Ja sehän oli tyhjä, mikä ei tosin yllättänyt häntä laisinkaan – olihan se alun alkaenkin ollut tyhjä. ”No totta kai se on sinulle tyhjä. Annas kun minä.”
Kelvin tunsi pientä kihelmöintiä kädessään ja huomasi sen sitten liikkuvan omia aikojaan. Käsi liikkui lippaan kannelle ja työnsi sen auki, mutta tällä kertaa lipas ei ollutkaan tyhjä.
”Miten tämä edes toimii?”
”Taikuudella.”
Lipas näytti olevan sisäpuolelta paljon laajempi kuin ulkoa, mikä oli aiheuttaa nazorakille pahoinvointia. Mikäli hänen muistinsa ei häntä pettänyt, lippaan sisältö näytti olevan päällisin puolin täsmälleen sama kuin mitä hän oli nähnyt Manun huoneessa olevan arkun sisällä. Huomio kiinnittyi ensiksi pitkään koristeelliseen tikariin, sen jälkeen outoon naamaan, joka näytti koostuvan lihasta. Lippaassa oli myös muutama ilotulitusraketilta näyttävä asia ja pari himmeästi hohtavaa kullanväristä tankoa. Sitten huomio kiinnittyi muutamaan vinyylilevyyn, jotka makasivat lippaan pohjalla.
”Eikö noiden kannattaisi olla jossain fahvikoteloissa?” Kelvin kysyi, mutta ennen kuin Manu ehti vastata, heidän molempien huomio kiinnittyi siihen, että lippaassa näkyi liikettä. Yhtäkkiä läpinäkyvähkö, vihreä pieni kuutio pomppasi lippaan syvyyksistä sen reunalle. Hölmistynyt nazorak tuijotti kuutiota tuimasti ja huomasi, että hänen suuntaansa osoittavassa tahkossa oli jotain kasvojen tapaista. Vähäisen määrän vihreää limaa jälkeensä jättäen irvistävä kuutio pomppasi veneen reunalle ja siitä suoraan mereen.
”Hä”, kommentoi Velipoeka.
”Jaa”, totesi Kalamiäs.
”En muistanut, että tuo oli tuolla”, Manu mutisi muina miehinä. ”Minulla on täällä muuten näemmä 64 sellaista kämmenen kokoista sileäksi hiottua timanttia. Kelpaisiko maksuksi, Kalamiäs?”
Kalastajavanhus nyökkäsi hyväksyvästi.
”Oletan, että saamme moisella summalla myös kyydin takaisin etelämantereelta.”
”Eiköhän s’ole ihan kohtuullista.”
”Puolet nyt, puolet paluumatkalla. Ja odotatte meitä satamassa, kunnes palaamme.”
”Jep jep.”
Kelvin valikoi – Manun hienovaraisella ohjastuksella – 32 vähiten hienoa timanttia arkusta ja ojensi ne yksi kerrallaan Velipojjaalle, joka asetteli ne omaan laukkuunsa. Hän ei jalokiviä poimiessaan voinut olla kiinnittämättä huomiota nuhjuiseen säkkiin, joka makasi arkun nurkassa Matorolta lainattujen kirjojen vieressä. Säkki nytkähteli vähän.
”Ovatko nämä oikeasti samat tavarat kuin huoneessasi olleessa arkussa?” hän kysyi.
”Ovat”, kuului Manun vastaus. Kelvin käänsi katseensa säkistä takaisin timantteihin. Häntä puistatti.
”Joo, mutta yhtään isommalla porukalla ei olisi onnistunut näin hienovaraisesti. Jos olisin halunnut raahata mukanani vaikka sellaisen perinteisen kuuden koplan, niin ei mitään toivoa tällä taktiikalla! Olisi pitänyt silloin vain luottaa siihen, että nopealla veneellä pääsee pakoon. Eikä vanha kunnon Kalamiäs sitä paitsi kuljeta kuin yksittäisiä pakolaisia pois saarelta. Aika tuottoisaa bisnestä, kuten ehkä huomasit maksusta. Toisaalta myös aika riskaabelia heille.”
Kelvin nyökkäsi. ”Kuinka fitkä matka meillä on Etelämantereelle?”
”Näytäpä vähän sitä karttaa.”
Kelvin veti repustaan esiin suuren rullalle käärityn paperin ja avasin rullan tarkasteltavaksi.
”Ei kyllä näytä ihan siltä, mihin olen tottunut”, nazorak sanoi ja raapi päätään.
”Öh. Jotain outoa tuossa tosiaan on.”
”Eikö sakaroita pitäisi olla vain viisi?”
”On niitä valitettavasti kuusi, mutta eteläinen sakara ei todellakaan ole noin iso. Eikä eteläinen manner näytä tuolta… eikä kyllä pohjoinenkaan. Mitä helvettiä! Perhanan tärtäläiset! Eivätkö ne osaa tehdä mitään oikein?”
Kelvin heitti suosiolla syrjään ”kartan”, jonka he olivat ”ostaneet” parilta piratismista luopuneelta ja yhdyskuntapalveluksensa suoritettuaan Klaanin kaupunkiin asumaan jääneeltä tärtäläiseltä, ja huokaisi. ”Antavatkohan kalastajat lisämaksusta karttansa?” ”Eiköhän joku Tangoia Sadiil Korossa myy karttoja. Hei, Kalamiäs, kuinka pitkä matka edessä?”
”Eekköhän kolome päevää mee hyvällä sääl, mut jos ihan satamaan halluutte niin lähenee viikkoo. Lähin kauppunki onpi Fen Nuil tai iha ittään Amohi Roattaan. Enpä oo siel asti kuunaa käyny!”
”Hmm, ei kiitos, menemme suoraan pohjoisrannikolle. Tangoia-Wahiin. Siellä pitäisi olla yksi satamapaikka, Tangoia Sadiil Koro. Ja sitä paitsi sää ei tule olemaan hyvä.”
”Tjaa? No kantsii olla varohvaine. Siel aavikolla ompi vaa hietaa ja niit romidei!” ”Juuri niin! Mutta tosiaan, ei teillä sattuisi olemaan karttoja Arj Durunista?”
”Miksi sanot, että sää ei tule olemaan hyvä?” Kelvin kysyi uteliaana.
”Siksi, koska idässä tuntuu alkavan joku ihan helvetin hazardi myrsky. Haluan rantaan mahdollisimman nopeasti. Minua ei kiinnosta kuolla keskellä avomerta.”
”Ahaa…”
Katsellessaan maisemia Kelvin rupesi tuntemaan tutun, kipinöivän tunteen nousevan takaraivonsa sisäpintaa pitkin. Pian se – ”Kkhrr- än ansaitsee tilaisuuden! Otan hänet henkilökohtaisesti va- zzzrrh”
Kelvin sulki toisen silmänsä ja puri pihtihampaitaan. Hänen kokemansa ”takaumat” eivät enää tuntuneet kivuliailta, lähinnä häiritseviltä.
”Olen huomannut, että muistojeni falautuminen on viime aikoina alkanut hidastumaan. Viime kerrasta on jo viitisen fäivää.”
”Tarvitaanko muistojen palautumiseen jokin laukaiseva tekijä, vai tapahtuuko sitä satunnaisesti?”
”Tietääkseni täysin satunnaisesti. En ole ainakaan huomannut mitään yhdistäviä tekijöitä”, Kelvin selitti – vaihtaen nyt puhumaan zankrzoraa. ”Nyt kun mietin, taisin saada ensimmäisen muistoni Lehu-metsässä, kun kohtasin Siniset kädetTuijotusleikki Kuoleman kanssa.… näiden aaveiden näkeminen säikäytti minut niin, että minusta tuntui kuin olisin oikeasti nähnyt elämäni vilisevän silmieni edessä. Mikä on todella ironista, jos Siniset kädet todella osaavat pyyhkivät muistoja…”
”Siltähän se kuulemiemme kertomusten mukaan kuulostaa, mutta tämä on asia, jota täytyy tutkia tarkemmin. Tämä erinäisiin sinisiin käsiin perustuva muistojentuhoamisteknologia kuulostaa kyllä erittäin hämärältä. Haluan päästä asian ytimeen jossain vaiheessa. Ja voi olla, että tarvitsisin sitä varten aitoa kredipselleeniä…”
Kelvin nojasi laivan kaidetta vasten ja hieroi päätään. ”Kuten Matoro ja Bloszar kertoivat, heiltä on poistettu muistoja aiemmin. Jäljet näyttävät johtavan tähän ’Mata Nuin Ritarikuntaan’. Mutta sitten on myös Imperiumin Siniset kädet, joista on ollut nazorakien keskuudessa huhuja jo vuosikymmeniä. Ja Kepen mukaan nämä samat agenttinazorakit liikkuvat tässä ’Verstaassa’…”
Kelvin mietti hetken, ja jatkoi: ”Lisäksi, kun olin Rakentajan yönä tämän Joueran mielessä, pääsin tutkimaan laitetta, joka uskoakseni säilytti hänen muistojaan.Tervetuloa Koneeseen — Näytös 7. Yksi näistä muistoista katkesi kesken kaiken. Se… tuntui minusta hyvin tutulta. Se tuntui aivan kuin yhdeltä minun muistoistani. Eli oletettavasti myös häneltä oli poistettu muistoja.”
”No mitä sinun palautuneet muistosi kertovat sinulle? Miksi se ei ollut alun alkaen ilmiselvää, että ne olivat muistoja, jotka olit vain unohtanut?”
”No se on vähän erikoinen johtopäätös mihin hypätä – varsinkaan, kun en edes vähän aikaa sitten tiennyt muistinpyyhinnän olevan edes realistinen konsepti!” Kelvin puolustautui. ”Ja varsinkin, kun jotkut muistoni tuntuvat hyvin… vierailta. Kuin ne olisivat tapahtuneen täysin erilaiselle olennolle… Minun on ollut vaikea uskoa, että olisin voinut kokea ne.”
Olipa se sitten alkutalven hyytävä tuuli tai keskustelunaihe, joka tapauksessa Kelviniä kylmäsi. Ajatus siitä että maailmassa liikkui jokin asia, joka kykeni jälkiä jättämättä tuhoamaan ja manipuloimaan kenen tahansa muistoja… totta kai se tuntui pelottavalta. Oliko niin todella käynyt juuri hänelle? Olivatko sen tehneet Siniset kädet, nuo elävät varjot työläisten painajaisista? Olivatko ne tonkineet hänen aivojaan kyborgisormillaan Lehu-metsässä ja nyt Kelvin ei kyennyt edes muistamaan sitä?
Kelvin värisi. Hänestä tuntui kuin häntä olisi… vahingoitettu. Oliko jotain todella olennaista raavittu hänestä pois?
”Mutta mitä näissä muistoissani tapahtuu…” Kelvin palasi makutan esittämään kysymykseen. ”Joskus kehoni on täysin erilainen. Minulla… ei ole käsiä. Objektit vaikuttavat paljon suuremmilta kuin normaalisti. Muistoissani toistuu usein valkotakkiset, hoitajilta ja lääkäreiltä vaikuttavat nazorakit, jotka tekevät minulle asioita… sekä tietenkin…”
Kelvin piti tauon. Hän yritti sanoittaa muistikuvaansa. Kun hän oli käyttänyt Bloszarin pajassa tämän ”muistinaattoria”, se oli tämän mukaan vienyt hänet hänen ”ensimmäiseen muistoonsa”.Salatut Elämät jakso 1 – Toa Bloszarin Ase Tehtaan Myymälä. Jos insinööritoan teoriat pitivät paikkansa, seuraavan asian sanominen ääneen Kelvinistä tuntui entistäkin huolestuttavammalta.
”… suuri, suorastaan massiivinen olento, joka makaa jonkinlaisessa kammiossa. Sen huuto välillä särkee tuntosarviani, ja se… se… etäisesti muistuttaa nazorakia.”
”Ahaa!” Manu huudahti. ”Taidankin tietää!”
”Öh, tietää mitä?”
”Tiedän, mistä tuo muisto on”, Manu vastasi ja piti pienen tauon. Kelvin ymmärsi, että tämä mietti, kuinka muotoilisi sanansa. ”Nyt, kun olemme jo hyvän matkaa merellä, olet alkanut täyttää oman osuutesi sopimuksestamme. Joten ehkäpä minunkin on syytä alkaa täyttää omaa osuuttani. Lupasin kertoa sinulle salaisuuksia, joita Imperiumin esikunta ei tahtoisi sinun tietävän.”
Kelvin suoristi välittömästi ryhtiään tämän kuullessaan. Kyllä, tämä oli se mitä hän oli odottanut makutan tapaamisesta lähtien.Lahja isältä.
Alkoi sataa vettä – juuri, kun sumu oli ehtinyt hälvetä. Kalamiäs murahti ärtyneesti.
”Nykyään sattaa koko ajan”, Velipoeka protestoi.
Mutta Kelvin ei välittänyt sateesta.
”Mi-mitä sinä tiedät?” hän kysyi Manulta hermostuneesti. ”Liittyykö se jotenkin tähän muistiasiaan?”
”Tiesin, että he pimittävät näitä asioita teiltä, mutta en ymmärtänyt heidän menevän niin pitkälle, että he pyyhkisivät kaikki muistonne siihen liittyen, saatika sitten, että he kykenisivät sellaiseen. Aika pöyristyttävää.”
”Äh, Manu, kakista ulos!”
”Hyvä on. Muistatko, kun satamaan matkalla hieman kimpaannuit siitä, kun Matoro vertasi sinua frostelukseen? Tai siis ei oikeasti verrannut, mutta asia tuli ikään kuin puheeksi.”
”… Niin?”
”Ja sanoit silloin, että nazorakit eivät ole raheja, koska te synnytte kanistereista.”
”Mihin sinä olet menossa tällä?”
”Kerropa minulle, ihan rehellisesti, kuinka monta kertaa olet nähnyt nazorakien kanisterin.”
Kelvin kohotti tuntosarviaan hämmentyneesti.
”No, en kieltämättä kovin montaa kertaa. Olen nähnyt junavaunuja, jotka kuljettavat nazorakien kanistereita Pesässä. Meillä oli biologian oppitunteja, joilla opettaja esitteli meille käytettyä sellaista. Niitä on ollut patsaissa ja elokuvissa.”
”Mutta et ole nähnyt kertaakaan nazorakin rantautuvan kanisterissa?”
Kelvin avasi suunsa vastatakseen mutta hiljeni kuitenkin. Lopulta hän vastasi epäröiden: ”E-en. En omin silmin.”
”Tässä on nyt tietenkin vaarana, että alan kuulostaa sinun tuntosarviisi Kristallinoidan kaltaiselta salaliittosammakolta, mutta… mitä, jos kanistereita ei koskaan ollutkaan?”
Kelvin pysyi hetken vaiti. Merituuli leikki hänen viitallaan, ja yhä rankkeneva sade piiskasi hänen huppuaan. Kalamiäs ja Velipoeka istuivat laivan perässä ohjaamassa venettä välillä vilkuillen Kelviniä.
”… miksi Imperiumi lavastaisi jotain sellaista? Miksi… nazorakien synnystä valehdeltaisiin?” Kelvin kysyi, vaikka saattoi itsekin aavistaa vastauksen.
”Uskon sillä olevan jotain tekemistä teidän puhtausoppienne kanssa… ja halun näyttää yhdeltä Suuren Hengen monista kansoista. Mutta sitäkin enemmän… kyse saattaa olla turvallisuudesta. Minulla on itse asiassa kokemusta turvallisuusuhkana toimimisesta.”
Kelvin katsoi Manua epäluuloisesti, tai olisi katsonut, jos se olisi ollut fyysisesti mahdollista.
”Se suuri kysymys onkin tietysti tämä: jos nazorakit eivät rantaudu kanistereista, kuinka teitä sitten syntyy lisää? Tämänkin sodan aikana teitä on kuollut aikamoinen määrä. Yksi vaihtoehto olisi, että teitä ei synny enempää vaan teitä on vain alusta alkaen ollut lukemattomia, mutta ottaen huomioon, että olette sotineet myöskin lukemattomia sotia, olisi epätodennäköistä, että joukkonne olisi enää tässä kohtaa maailmanhistoriaa niin valtava kaikista tappioista huolimatta; ja lisäksi jotkut teistä ovat näkyvästi huomattavasti vanhempia kuin toiset. Siispä ei myöskään tule kuuloon, että teitä ei yksinkertaisesti enää tulisi lisää. Mitä vaihtoehtoja on jäljellä?”
Kelvin näytti täysin hämmentyneeltä.
”Että… me lisäännymme… muilla tavoin?”
”Kuten miten? Ilmassa on ollut jo joitain vihjeitä.”
”… suvullisesti, kuten rahit? Kuten…”
Kelvin pidätti hetken hengitystään, ennen kuin vei ajatuksensa loppuun asti.
”… frostelukset.”
Annettuaan ajatuksen hautua hetken hän henkäisi tuskastuneesti: ”Mutta Manu, eihän tuossa ole mitään järkeä! Ei nazorakeilla ole lisääntymiselimiä, saati, öh, ’paritteluviettiä’!”
”Niin… se tekeekin tästä mielenkiintoisempaa. Joskin en ole ihan sataprosenttisen varma siitä, että olisit oikeassa vieteistä ja elimistä. Mutta ennen tästä spekuloimista meidän täytyy puhua totisesta todellisuudesta.”
”Tämä kuulostaa nyt aika paksulta”, Kelvin protestoi.
”Arvelinkin, että ajattelisit niin. Minun lienee siis parempi näyttää kuin kertoa.”
Kelvin kuuli päässään sormien napsahduksen, ja seuraavassa hetkessä hän huomasi kehonsa horjahtavan veneen pohjalle. Hänen kasvonsa tömähtivät märkiin lautoihin, mutta jotenkin hän tunsi, kuinka hänen mielensä jatkoi matkaa veneen pohjan läpi aina syviin, pimeisiin vesiin…
Mikrokosmos totuudesta
warning Varoitus! Seuraava teksti käsittelee aiheita, joista lukeminen voi aiheuttaa ahdistusta joillekin lukijoille. Klikkaa tästä saadaksesi lisätietoja (sisältää spoilereita).
Tämä viesti sisältää kohtauksia ja rinnastuksia seksuaaliseen väkivaltaan, raiskaukseen sekä pakotettuun raskauteen. Viestin kirjoittajat ovat avoimia kritiikille mitä tulee näiden aiheiden käsittelyyn tässä viestissä.
Kova tuuli pölläytti lunta Kelvinin silmiin. Hän älähti ja kohotti vaistomaisesti kätensä silmiensä suojaksi. Lumituisku myrskysi kaikkialla hänen ympärillään saaden Kelvinin ohuet tuntosarvet lepattamaan.
Kun hän avasi silmänsä, hän ymmärsi seisovansa kallioisella rinteellä, jonka lumipeitteisestä maasta kohosi jostain syystä lukuisia jäisiä radiomastoja ja lipputankoja. Pari välkehtivää katulamppua valaisi muuten jo hämärtymässä olevaa vuorimaisemaa. Hän hätkähti, kun punamustan makutan hahmo astui hänen rinnalleen.
”Olemme mielesi sisäänkäynnillä”, tämä vastasi Kelvinin hämmennykseen. ”Astumme pian minun muistoihini.”
Kelvin kurtisti kulmiaan. Mitä sellaista kerrottavaa makutalla muka olisi, että heidän täytyisi sukeltaa mielimaailmaan?
”Mutta sitä ennen… milloin ajattelit kertoa minulle hänestä?”
”Mi-mitä tarkoi-” Kelvin oli kysymässä, kunnes huomasi itsekin sen asian, mitä Manu katsoi.
Vähän matkan päässä, ison siirtolohkareen alle muodostuneesta kolosta katsoivat takaisin punaiset silmät. Lukuisat punaiset silmät. Kraatan muodon ottanut loinen tuijotti kaksikkoa värähtämättömillä silmillään.
Hetken hän seisoi siinä etsien sanoja. Makuta ei rikkonut hiljaisuutta, seisoi siinä vain kädet puuskassa tuijottaen kraataa silmiin.
”Äh, olen pahoillani!” Kelvin sanoi lopulta. ”Olin jumissa Joueran mielessä hänen loisensa kanssa. Se uhkasi tuhoavansa minut. Sitten tuo ilmestyi. Se sanoi voivansa yrittää auttaa…”
Makuta huokaisi syvään.
”Niinpä tietysti. Nokkelaa peliä, Nauru, todella nokkelaa.”
Kraata päästi värähtelevän sihahduksen, minkä jälkeen se kääntyi ja kiemurteli jonnekin syvälle kolonsa uumeniin.
”Mutta, eipä sillä liene väliä”, Manu totesi Kelvinin yllätykseksi. ”Minulla näytti olevan tuollainen ihan omasta takaa. Mutta olisit sinä silti voinut mainita tehneesi tämän valinnan.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Manu jatkoi: ”En ole vihainen. Vain pettynyt.”
”Ai… mistä… mistä sinä sait loisen?”
”Minulla on… teoria, joka vaatii vielä vahvistamista. Mutta en sinulta, voit olla huoleti sen suhteen. Enkä edes omaa huolimattomuuttani.”
Sen kuuleminen huojensi hieman Kelvinin oloa. ”No, kuinka ongelmissa me olemme nyt, kun sinullakin on loinen?”
”Sen perusteella, mitä opimme Kapuran mielessä, en olisi lainkaan huolissani itsestäni. Enemmän sinusta, koska olet alttiimpi hienovaraiselle vaikuttamiselle.”
Makuta vilkaisi vielä Kelvinin uuden uniystävän perään ja hymähti.
”On kaiketi varsin ironista, että se on kraata.”
Kelvin vilkaisi myös siirtolohkareen suuntaan.
”Niin, eikö se ole vähän outoa? Kraatat eivät ole mikään suosikkirahin- hetkinen! Mitä tuo edeltävä kommentti tarkoitti?!”
”Ei mitään kovin henkilökohtaista”, Manu naurahti ontosti. ”Arvioisin sinun olevan samalla vaaravyöhykkeellä kuin Matoro. Loiset voivat salakavalilla tavoilla vahvistaa sellaisia tunnetiloja ja käyttäytymismalleja, joista on hyötyä Syvälle Naurulle. Hienovaraista suggestiota, joka ei varsinaisesti ole sääntöjen vastaista. Kaikki on hyvin niin kauan kuin tiedostat sen. Mutta mennäänpäs jo sisälle lämmittelemään.”
Manu pyöräytti etusormeaan ilmassa, ja nietokseen heidän edessään ilmestyi ovi.
”Teidän jälkeenne.”
Hieman arastellen Kelvin astui sisään ja oli jälleen jossain muualla.
Hälytysvalot välkkyivät punaisina, ja käytävällä kaikuivat ison seurueen kiireiset askeleet. Seurueen jäsenet kuiskivat toisilleen jotakin. Kelvin seurasi kummastellen heidän loittonevia selkiään, minkä jälkeen hän huomasi katsella ympärilleen. Hän tunnisti nuo rumat, massatuotetut loisteputkilamput mistä vain: he olivat Pesässä.
”Tämä muisto on useamman kuukauden takaa”, Manu sanoi. ”Järjestin aika levottoman pienen välikohtauksen aivan pesänne ytimessä. Pienessä iskuryhmässäni oli mukana…”
Seuraavat Manun sanat eivät kuuluneet Kelvinin vieressä seisovasta Makuta Nuista:
”Vielä hieman pidemmälle.”
Kelvin tunnisti, että heidän edellään kulkevan seurueen kärjessä oli niinikään Makuta Nui. Ja tämän vierestä hän huomasi myös Matoron. Muista klaanilaisista hän tunnisti ulkonäöltä myös liskomaisen moderaattorin sekä keltaisen jättiläisen. Pitkää sinivalkoista toaa hän ei tuntenut.
Muistoa seuraavat Kelvin ja Manu kävelivät klaanilaisjoukon perään. Kelvin huomasi vaistomaisesti varovansa askeleitaan, vaikka tiesikin, ettei tila ollut todellinen. Hän pelkäsi minä hetkenä vain muiston täyttyvän karjuvista nazorak-vartijoista.
”T-tekö todella pääsitte näin syvälle Pesään? Miten ihmeessä te selvisitte elossa näin pitkälle?”
”Matoron seikkailijan neuvokkuudella, Keetongun terveellä järjellä, Sugan ylitsepursuavalla rohkeudella sekä minun ylivertaisella älykkyydelläni”, Manu sanoi hetken tuumittuaan. ”Ja aimo annoksella manipulaatiota ja tiedon pimittämistä.”
”Ööh… Make kyllä melkein tapatti meidät ainakin kahdesti. No, oli hänellä ainakin tulivoimaa! Äijä oli kuin elävä liekinheitin, todella kova kill count, kuten nykynuoriso sanoo. Ja hänen lentotaidostaan oli pakoitellen hyötyä!”
Kelvin kyllä huomasi, ettei Manulle ollut jäänyt kovin vaikuttunut kuva Makesta muuna kuin murhamasiinana. Hänen kävi moderaattoria hieman sääliksi.
”Mutta meitä piti olla alun perin itse asiassa kuusi, koska jostain syystä aina pitää olla kuusi”, Manu jatkoi. ”Mutta Gekko, perkele… se ääliö vain totaalisesti katosi, ennen kuin pääsimme edes matkaan. Kuulemani mukaan hänellä oli sen sijaan jokin aivan ihmeellinen BDSM-sessio Abzumon kanssa. Niin että mitä helvettiä? En enää koskaan tee sen valon toan kanssa töitä! Eipä sillä, että hänestä olisi enää mihinkään sen jälkeen, mitä hänen loisensa kanssa tapahtui… Surullinen olento. Ehkä meidän pitäisi antaa hänet Arsesteinille lahjaksi, kun tämä kaipaa omaa valon toaa niin kovin?”
Kelvin ei tiennyt, kuka Gekko oli, eikä ollut varma, mitä hänen olisi kuulunut tästä ajatella (tai mitä BDSM tarkoitti), mutta Manun arvion täytyi olla liioiteltu.
He jatkoivat tunnelia pitkin, kunnes saapuivat avarampaan tilaan. Ensin Kelvinin askeleet hidastuivat, sitten pysähtyivät kokonaan.
”Vau…”
He olivat saapuneet suureen, peruskallioon kaiverrettuun onkaloon. Kelvinin huomion kiinnitti välittömästi yksi tilaa reunustavista seinistä: se kaareutui tasaisesti ja sen pinta oli kuin mustaa terästä. Seinää reunusti kaikkialta syvä railo lattiassa, mistä kohosi tilaan punainen kajo. Kelvin ymmärsi, että tuo terässeinä olikin jonkinlainen onkalon keskustaa hallitseva pallomainen rakennelma. Kymmenet luonnonkiveen upotetut teräspalkit ja pneumaattiset männät kannattelivat palloa railon yläpuolella. Isoista ilmanvaihtokoneista kiinnittyi humisevia letkuja teräspallon pintaan.
Kelvin katsoi näkyä hämmentyneenä. Mitä noin isoa voisi olla itse Pesän ytimessä?
Manu viittoili Kelviniä seuraamaan. He kapusivat klaanilaisten perässä metalliselle sillalle, joka johti pyöreän rakennelman ainoalle oviaukolle. Kelvin astui pieneen tilaan juuri nähdäkseen muisto-Manun lyövän virkailija-nazorakilta pään poikki. Hän sävähti irtonaisen pään lentäessä pitkässä kaaressa pitkin käytävää roiman verisuihkun siivittämänä. Sen, että Makuta Nui ei kahdesti miettinyt, ennen kuin kohdisti hänen lajitovereihinsa hyvinkin brutaalia väkivaltaa, ei olisi kuulunut varmaankaan tulla hänelle yllätyksenä.
”Tässä se nyt on, pojat.”
Metallikäytävässä oli yksi ainut ovi. Kelvin katsoi oveen piirrettyjä zankrzoralaisia numeroita.
”… Nolla nolla nolla?” hän kuiskasi oudoksuen.
Seurue avasi oven, ja Kelvin astui heidän perässään sisään.
Aivan ensimmäisenä asiana Kelvinin sieraimiin hyökkäsi kuvottava väkevä haju, jonka koostumusta hän ei uskaltanut edes arvioida mutta joka voimakkuudellaan oli viedä häneltä tajun. Häntä puistatti.
Huone, tai oikeastaan halli, johon he olivat juuri astuneet, oli valtava. Kelvin mykistyi näystä. Huoneen kaarevat seinät olivat orgaanisen, ällöttävästi liikehtivän lihamaisen massan peitossa, ja siellä täällä seinästä oli puskenut esiin hitaasti keinahteleva lonkero, joka ajoittain hamusi jotain kahmaistavaa. Huoneen ainoa valaistus tuntui tulevan niinikään seiniin upotetuista valokivistä, joita seinissä muhiva massa puristi itseään vasten kuin poikastaan suojeleva rahi-emo.
Sitten hän näki sen.
Se oli iso. Se liikkui. Ei paljoa, mutta liikkui kuitenkin.
Se oli samaa, puhtaan ruskeaa väriä kuin nazorakit.
”M-manu…”
Varjot leikkivät olennon kumpuilevalla siluetilla. Sillä oli kaksi valtavaa kouraa sekä lukuisia pienempiä ulokkeita, jotka vaihtelivat nazorak-käsistä aina sahalaitaisiin sirppeihin. Sen kehoa peittävästä kitiinikuoresta kasvoi koukeroisia piikkejä, ja siihen aukesi syviä uurteita sekä lovia, joiden muodostamia kuvioita oli hypnoottista katsella. Ne näyttivät muinaisilta.
Olennon kehoa pitivät vangittuna lukuisat kahleet, joiden ketjut kiinnittyivät olentoa ympäröiviin seiniin ja lattiaan. Kahleet kuitenkin antoivat sille tarpeeksi tilaa liikkua jonkin verran.
Sitten olento liikkui niin, että Kelvin näki sen paremmin. Sen hyönteismäinen pää jatkui pitkulaisena taakse, ja sen kuolaava, terävähampainen suu aukesi ja sulkeutui ällöttävästi nytkähdellen. Olennolla ei ollut lainkaan silmiä.
Ja se oli varmasti sama olento, jonka Kelvin oli nähnyt muistoissaan.
”… mikä tuo on?”
Makuta katseli heidän edessään möllöttävää hirmuista olentoa hieman kaihoisasti.
”Hän, Kelvin hyvä”, Manu sanoi, ”on 000, nazorakien kuningatar. Sinun… äitisi.”
Kelvin jähmettyi ja käänsi katseensa hitaasti makutaan. ”Minun… mikä?”
Manu nyökkäsi eteenpäin. Kelvin seurasi Manun katsetta, kunnes se osui olennon takaruumiiseen. Kuningattaren pitkulainen peräpää oli paksun liman peitossa. Se sykki ja vavahteli tasaiseen tahtiin. Kelvin hätkähti, kun peräpään hetken supisteltua sen kärkeen aukesi ontelo, joka työnsi sykähdellen ulos yhden kelmeän tahman peittämän ovaalinmuotoisen, vihreän möhkäleen.
Munan.
Kuningatar ärjähti hieman tuskasta munan työntyessä ulos. Se kaappasi hampaillaan kiinni katosta työntyvästä lonkerosta ja nykäisi, jolloin aimo annos seinät peittävää mössöä irtosi ja putosi sen ammottavaan kitaan. Kelvin ehti nähdä pienen hetken katon metallia, ennen kuin ympäröivä aines liikkui peittämään kaljun kohdan.
Manu osoitti yhtä jadenvihreistä soikioista sormellaan ja sanoi:
”Sinäkin olet syntynyt tuollaisesta, et rantautunut missään kanisterissa.”
Kelvin tuijotti edessään olevaa näkyä – vihreitä munia ja Kuningatarta. Hän alkoi hitaasti pudistaa päätään ja kohotti kätensä tuntosarvilleen.
”Mutta… ei”, Kelvin sopersi, ”Eihän se voi olla…”
Hän otti askeleen eteenpäin, sitten toisen. Hän ohitti kauhistelevat muistoklaanilaiset ja pudottautui metalliritiläiseltä tasolta tuolle orgaaniselle, sykkivälle ja suorastaan kuumalle massalle. Sitten hän alkoi kävellä eteenpäin.
Tämän oli oltava unta, näkyä, hulluutta. Tuhat ajatusta sinkoili nazorakin päässä. Tämä ei voinut olla totta! Ei, ei kaikki, minkä hän tiesi omasta lajistaan ja sen alkuperästä, sen biologisesta rakenteesta, voinut olla valhetta! Ei, ei hän voinut olla syntynyt…
… tästä.
Kelvin oli saapunut kuningattaren kehon juurelle. Sen hengitys värähdytti tunkkaista ilmaa, ja sen keho säteili lämpöä, jonka Kelvin tunsi tuntosarvissaan. Hän kohotti varovaisesti kättään ja kosketti olennon pintaa.
Sen kitiini oli kuuma ja kostea. Se tuntui pehmeältä. Se oli todellinen.
Kelvin nielaisi.
”Manu… t-tarkoittaako tämä siis, että minä olen… rahi?”
Makuta Nui hymyili hieman surullisesti.
”Kuin frostelukset.”
Kelvin tuijotti pitkän hetken tyhjyyteen. Sitten hän alkoi nyökytellä apaattisesti. Hän naurahti hermostuneesti ja totesi särkyneellä äänellä: ”Aivan. Totta kai. Sehän… yksinkertaistaa asioita…”
Niin, jos nazorakit tulivat isosta metallipallosta Pesän ytimestä eivätkä merestä, se tekisi työvoiman saamisesta paljon ennakoitavampaa. Valtameren haravoimisen sijaan kaikki nazorakit tulisivat keskitetysti samasta lähteestä.
Kuningattaren kuori kohosi kevyesti jättiläisen hengittäessä, ja Kelvin saattoi tuntea tämän sykkeen kätensä alla. Kelvin laski kätensä alas ja astui taaksepäin.
”000”, Kelvin kuiskasi tunnustellen numerosarjaa suussaan, ”sekö… ei, sinäkö olet kummittellut muistoissani viimeiset kuukaudet?”
Hän kelasi päässään staattisesti rätiseviä muistoja. Kyllä, tämä tila tuntui tutulta. Hän oli nähnyt tämän kammion kurkistettuaan Bloszarin muistinaattoriin, joskin Kuningatar oli näyttänyt silloin vieläkin isommalta.
Kelvin käänsi hitaasti päätään. Munat. Olisiko mahdollista…
Kelvin saapui vihreän röykkiön luokse, joka koostui kokonaan noista vihreistä munista. Munat olivat kelmeän kellertävän liman peitossa, ja ne näyttivät olevan täynnä jonkinlaista nestettä, mutta Kelvin erotti silti niiden sisältä pienet varjomaiset siluetit.
Kelvin näki jotain silmäkulmassaan ja käänsi päätään. Yksi muna oli liikahtanut, ja sen pintaan oli ilmestynyt halkeama. Se huojui hieman paikallaan, ja sen sisällä näkyi liikettä. Halkeama suureni, ja pieni reikä räsähti sen leveimmässä kohdassa auki. Jokin tökki itseään läpi reikää yhä peittävästä kelmusta.
Yhtäkkiä koko muna repesi keskeltä kahtia, mikä sai Kelvinin kavahtamaan taaksepäin. Munan sisältämä neste valui lattialle – ja sen mukana haaleanruskea pieni olento. Kelvin pidätti hengitystään. Toukalla oli hento karvapeite, kuusi pientä raajaa sekä lyhyet tuntosarvet.
Se liikahti. Se päästi hampaistaan pienen pihahduksen. Sen kylki kohosi tasaisesti sen hengittäessä nopeasti.
Kelvin tuijotti maassa makaavaa toukkaa mykistyneenä. Oliko hän juuri todistanut nazorakin syntymän? Lopulta hän lähestyi toukkaa ja laskeutui varovaisesti polvelleen. ”He-hei…”
”Keskonen”, kuului Makuta Nuin ääni Kelvinin takaa. ”Yleensä toukat kypsyvät munissa pitkän aikaa ennen kuoriutumista ja ne viedään munimisen jälkeen hautomoon odottamaan otollisempaa aikaa kuoriutua. Mutta joskus käy näinkin.”
Vilkaisemattakaan Manuun päin Kelvin poimi toukan pienen kehon varovaisesti käsiinsä. Voi taivas, olipa se kevyt! Hän yritti tukea toukan alaruumista alakäsillään kohottaessaan poikasen kasvot omiensa tasolle. Sen päälaki oli paljon pienempi, samoin sen pihtileuat, mutta ne ehdottamasti tunnisti nazorakin kasvoiksi.
Pienokaisen silmät raottuivat ja lopulta rävähtivät ammolleen. Siniset silmät katsoivat vihreitä. Oli kuin Kelvin olisi tuijottanut kahta pientä smaragdia.
”Ooh…”
Hän tarkasteli toukkaa haltioituneena. Oliko hänkin joskus ollut näin pieni? Oliko hänelläkin ollut näin pienet kädet ja tällainen pehmeä karvapeite?
Toukka ei ollut vielä yhtä tummanruskea kuin aikuiset nazorakit, mutta sen silmät olivat yhtä kauniit kuin itse Kapteeni Puhtaudella. Kelvin ei voinut olla miettimättä, oliko hänkin ollut syntyessään kauniin vihersilmäinen. Oliko hän sitten kehittynyt eri suuntaan kuin muut… vai ollut jo kuoriutuessaan erilainen?
Epäpuhdas…
”Kelvin. Tulepas kuuntelemaan”, Manu sanoi nyökäten kohti seuruetta ovensuussa.
Kelvin vilkaisi ensin epävarmasti toukkaa sekä Kuningatarta, laski sitten hetken emmittyään toukan tämän äidin viereen ja asteli Manun luokse. Hän havaitsi, että muisto-Manun johtama klaanilaisseurue oli jähmettynyt, ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
”Rytmityssyistä toistan tätä muistoa vähän asynkronisesti”, todellinen Makuta Nui hänen vieressään selitti ja napsautti sitten sormiaan. Äkkiä klaanilaisissa näkyi taas liikettä.
”Manu…” sanoi muisto-Matoro niin hiljaa, että Kelvin joutui ponnistelemaan kuullakseen. ”Se on…”
”Kyllä”, muisto-makuta vastasi tälle.
”Tämänkö takia et kertonut meille?” pitkä toa, ilmeisesti Suga, kysyi.
”Ette olisi lähteneet mukaan.”
”Emmekö?” Make kuiskasi.
”Emme… se on iso…” Matoro sanoi ääni täristen.
”Niin on. Se pitää tuhota, rakkaat ystävät. Siksi olemme täällä”, muisto-Manu julisti.
Makuta Nui – se, joka seurasi tätä muistoa Kelvinin kanssa nykyhetkessä – päästi suustaan pöyristyneen naurahduksen. Kelvin tuijotti tätä sanattomana, sitten tämän muistikuvajaista. Manu pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan.
”Voi että… kyllä sinä tiesit, että Abzumo oli jo täällä. Tiesit, ettei se kävisi niin helposti.”
”Teidän tehtävänne oli siis… salamurhata Kuningatar…” Kelvin sanoi hiljaa yhdistäessään langanpätkiä mielessään, ”ja siten estää uusien nazorak-sotilaiden synty.”
”No ei tuo nyt ihan hirveän salaista ollut”, Manu puuskahti. ”Aikamoista meteliä me ehdimme pitää pitkin pesää.”
”Pää kiinni! Sinä tiesit, että nazorakit syntyvät Kuningattaresta jo ennestään ja siksi toit klaanilaisten iskuryhmän tuhoamaan sen. Ymmärsinkö oikein?” Kelvin sanoi uudenlaista järkytystä äänessään.
”Ei se ollut ensimmäinen vaihtoehtoni”, Manu sanoi hieman kiivastuen, ”eikä myöskään helppo valinta minulle henkilökohtaisesti. Mutta suuri johtajanne ei ole kovin yhteistyöhaluinen: puhuminen ei auttanut mitään yhdelläkään kerralla, kun sitä kokeilin. Ja minähän kokeilin! Kokeilin ensin rauhanomaisia keinoja, vaikka hän kehtasi tulla minun saarelleni ja alkaa sotia minun alamaisiani vastaan – ja siinä samalla väittää sitä muka pyhäksi sodaksi nazorakien alkukodon takaisin saamiseksi. Paskapuhetta ja täyttä tekopyhyyttä. Nazorakit eivät ole syntyneet tällä saarella, ja Kenraali tietää sen.”
Kelvin ei sanonut mitään, tuijotti vain syyttävästi. Manu kurtisti kulmiaan synkästi nähdessään Kelvinin ilmeen.
”Minä ajattelin, että jos te aiotte tuhota itsenne sotimalla joka tapauksessa, saattaisi olla parempi tehdä eutanasia kuningattarelle, jolloin nazorakeja ei voisi syntyä enää lisää. Jos Kenraali välittää kansastaan edes murto-osan siitä, miten paljon hän välitti silloin, kun imperiumi oli pelkkä satapäinen heimo pienellä saarellaan, hän lakkaisi sotimasta ja antaisi teille tilaa hengähtää. Nazorakit katoaisivat maailmasta rauhanomaisella tavalla, hitaasti aikain kuluessa. Väitätkö, että olisi armollisempaa vain tappaa teidät kaikki yhdellä kertaa, tehdä välitön kansanmurha? Olisiko Selakhian tasavallan kaltainen kohtalo mielestäsi parempi vaihtoehto? Vai kehtaatko sinä ehdottaa, että minun kuuluisi vain antautua ja antaa teidän tärvellä koko se valtakunta, jonka Käskynhaltija on minulle ammoin osoittanut?”
Kelvin ei pystynyt sanomaan mitään. Häntä alkoi yököttää, ja hän joutui ottamaan tukea polvistaan.
”Eli… tämä suunnitelmasi olisi johtanut… nazorakein sukupuuttoon.”
Kelvin hengitti raskaasti.
”Onnistuitteko siinä?”
”Seuraa tarinaa, niin saat selvää”, Manu sanoi nyökäten eteensä.
”Miten me… tapamme… sen?” liskomainen moderaattori kysyi.
”Meidän tulee…” muisto-Manu aloitti.
”… niin?”
”En ole itse asiassa ajatellut asiaa”, Manu myönsi. Todellinen Makuta Nui tirskahti.
”MITÄ?” muut huusivat yhtä aikaa.
”On hieno saavutus, että olemme hengissä täällä asti!”
”’Hieno saavutus’”, Manu Kelvinin vierellä naureskeli. ”Pikemminkin hieno sumutus. Tiedoksesi, Kelvin, että narrin rooli on välillä myös aika haastavaa näyteltävää.”
”Sinäkö siis… toit meidät tänne kuolemaan?” Keetongu kysyi selvästi raivoissaan.
”Minun oli pakko yrittää tuhota se…” muisto-Manu puolustautui.
”Miksi?” Suga kysyi.
”Miksi se on niin tärkeää sinulle?” Make jatkoi.
”Se…”
”Ssssse on hänelle aivan liian tärkeää.”
Kelvin hätkähti kovaa ääntä, joka kaikui kammiossa tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista. Hän pälyili ympärilleen, kunnes huomasi suunnan, mihin Manu katsoi, ja seurasi sitä. Itse varjoista astui esiin tummanpurppura olento, jolla oli terävähampaisella kanohillaan julma hymy.
”Ettekö tiedä? Teidän ihanalla makutallanne on yhteys torakoihin.”
”Sen voi päätellä kuka hyvänsä”, Matoro tuhahti. ”Hän tuntee torakoiden johtajan.”
”Ah, niin! Ihanainen 0001. Kuinka kaipaankaan vanhoja, hyviä aikoja.”
”Manu, kuka hän on?” Kelvin kysyi varautuneesti. Jokin tässä uudessa tulijassa hermostutti häntä. Klaanilaisetkin selvästi suhtautuivat tähän varteenotettavana uhkana.
Aivan kuin vastauksena Kelvinin kysymykseen, tulija jatkoi: ”Minä olin ennen Makuta Nuin työtoveri. Mutta hän jätti minut ja työmme julmasti. Siitä on jo kauan… Olimme Makutain veljeskunnan jäseniä tuohon aikaan. Kumpikin meistä loi samantyylisiä, ilkeitä, pelottavia – hirviömäisiä raheja!”
Purppura makutan hymy leveni ja tämän silmät alkoivat hohtaa. ”Päätimme luo-”
Manu napsautti sormiaan. Muisto-makutan hahmo jähmettyi kesken lauseen täysin paikalleen. Kelvin katsahti ympärilleen ja huomasi kaiken muunkin seisahtuneen, Matoroa ja muita klaanilaisia myöten. Jopa kuningatar oli lakannut vääntelehtimästä. Aika oli pysähtynyt jälleen.
”Eiköhän tässä ollut tarpeeksi tuon sekopään itseriittoista monologia”, Manu tuhahti. ”Hän on Makuta Abzumo. En tiedä, ehtikö Matoro puhua sinulle hänestä, mutta hän on syyllinen moneen pahaan ja hänellä on nykyään hallussaan kaksi Nimdan sirua. Hän on aivan helvetin vaarallinen ja hänet pitää pysäyttää.”
Ajan pysähtymisestä huolimatta Abzumoksi nimitetyn saatanallisen olennon pää kääntyi hitaasti katsomaan kohti Kelviniä psykoottinen virne kasvoillaan. Tämän silmissä paloi viha. Kelvin hätkähti rajusti, ja Manu väänsi oman naamansa ärsyyntyneeseen irveeseen.
”Mutta sen saa tehdä joku muu”, hän tuhahti. ”Minulla on prioriteeteissani tärkeämpääkin tekemistä. Kerropa minulle, Kelvin. Mitä sinä olisit mieltä, jos nyt kertoisin, että Abzumo on luonut koko nazorakien lajin?”
Kelvinin silmät suurenivat. Hän tuijotti sanattomana ensin Manua ja sitten taas Abzumon läpitunkevaa katsetta. Purppuran makutan torahampaat näyttivät siltä, että ne olisivat voineet raadella lihaa. Tämän kanohin sarvet kyllä muistuttivat etäisesti nazorakien tuntosarvia. Makutan punaiset silmät hohtivat tämän mustissa silmäkuopissa kuin kaksois-Initoit.
Kelvin vastasi värisevällä äänellä: ”… m-monet r-rahilajit ovat m-makutojen luomia. H-hänkö… on nazorakien l-luoja?”
Manu ei vastannut mitään vaan tuijotti vain jähmettynyttä Abzumoa poissaolevasti. Kelvinin jalkoja kuumotti ja hänen kurkkuaan kuivasi. Hän kuiskasi hiljaa: ”Abzumo. Ab Zumo. Isä… Zumo…”
Manu rykäisi ja selvensi kurkkuaan. ”Tahdoit tietää, onnistuimmeko tuhoamaan Kuningattaren. Josko kelaisimme vähän eteenpäin.”
Manu napsautti sormiaan, ja muisto heidän ympärillään kulki pikavauhtia. Kelvin näki, kuinka muiston Manu ampui varjosalaman Abzumoon ja kuinka Kuningatar hyökkäsi klaanilaisia kohti. Täysi taistelu syttyi Kuningattaren kammiossa. Makutat taistelivat keskenään lentäen ilmassa. Toa Suga käytti valtavaa improvisoitua miekkaansa katkaistakseen yhden Kuningattaren pihtihampaista.
”KhhriiaaaaHHHH!” Kuningatar karjaisi.
”Aaaah!” myös Kelvin parahti kauhuissaan. Hän ei osannut selittää miksi, mutta hän tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun nähdessään Kuningattaren haavoittuvan, vaikka vain pikakelatun muiston muodossa.
”Ilman Abzumon läsnäoloa operaation loppuosa olisi todellisuudessa ollut lastenleikkiä”, Manu totesi muiston kiitäessä Kelvinin silmien edessä. ”Mutta totta kai hänen piti tulla sotkemaan asiat. Ja ehkä se oli hänen oikeutensakin.”
Manu palautti kohtauksen normaaliin nopeuteensa juuri parahiksi, kun hänen muistoversionsa ja tämän klaanilaistoverit onnistuivat murtamaan Kuningatarta pitelevät kahleet. Kuningatar karjui vauhkoontuneesti. Kammioon murtautuneet nazorakhoitajat yrittivät tainnuttaa Kuningatarta, mutta yksi hoitajista astui liian lähelle valtavaa petoa, ja Kelvin sai todistaa, kuinka Kuningattaren valtaiset leuat kahmaisivat tämän yläruumiin kitaansa. Vihreää verta roiskui kaikkialle, ja vyötärön kohdalta katkaistu torsonpuolikas jalkoineen lysähti lattialle. Kuningatar oli juuri syönyt oman lapsensa… tai ainakin puolet tästä.
Yhtäkkiä hirvittävä tunne hiippaili Kelvinin mieleen. Toukka! hän ymmärsi kauhistuneena. Kuka pitää huolta toukasta? Hän kääntyi katsomaan munaröykkiön suuntaan, joka –
Ei. Kelvin käänsi katseensa pois. Hän ei saattanut katsoa. Jokin osa hänen aivoistaan viestitti hänelle, että sen näyn näkeminen ei olisi hyväksi hänelle. Hän nielaisi ja kiiruhti klaanilaisten luo.
”Häivytään täältä!” Keetongu karjaisi, ja klaanilaiset perääntyivät kammiosta nazorakien raivaamaan tunneliin. Manu napsautti jälleen sormiaan, ja muisto pysähtyi – täsmälleen sillä hetkellä, kun kammioon sisään hirmuista vauhtia kiiruhtamassa ollut Kenraali 001 oli ehtinyt ovensuuhun, johon tämä jähmettyi varsin dynaamiseen poseeraukseen. Vanhasta tottumuksesta Kelvin hieman kavahti, vaikka tietoisessa mielessään ymmärsikin tämän Kenraalin olevan muisto vain. Tämän silmien julma, intensiivinen tuijotus vaikutti olevan kohdistettu juuri häneen. Mutta hän onnistui löytämään nazorakien ylimmän johtajan katseesta myös häivähdyksen huolta.
”Ilmiselvästikään emme onnistuneet Kuningattaren ’salamurhaamisessa’, joten teimme jotain, mikä ainakin vei Kenraalin huomion pois paostamme”, Manu selitti. ”Joten turha huolehtia, äitisi on yhä elossa. Ja teidän invaasionne saarelleni jatkuu.”
Kelvin värähti, kun Manu sanoi sanan ”äiti”. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi: ”Onko vastaavanlaista iskua yritetty myöhemmin?”
”Tuskin. Eiköhän Kuningattaren kammion turvatoimia ole kiristetty merkittävästi, kuten varmasti myös koko pesän. Moista tilaisuutta ei tarjoutune toiste. Bio-Klaani on varsin alakynnessä tässä sodassa, ellet ole sattunut huomaamaan.”
Kelvin nyökkäsi. ”Entä missä Abzumo on?”
”Kuka tietää”, Manu tuhahti välinpitämättömästi. ”Varmaan havittelemassa seuraavaa Nimdan sirua. Hänellä on niihin jokin pakkomielle. Kuulemani mukaan hän yritti riistää Deltan vastikään Mustan Käden hoivista, eikä Matoron mielitietty selvinnyt ihan ehjin nahoin siitä kohtaamisesta.”
”Matoro… hän tiesi Kuningattaresta”, Kelvin sanoi kiivastuneesti keskeyttäen Manun alkavat pohdinnat Matoron parisuhde-elämän huonoimmista valinnoista. ”Hän näki sen omin silmin. Miksei hän sanonut mitään siitä? Miksei kukaan klaanilainen kertonut minulle siitä?”
Hänen äänensä särkyi loppua kohti. Hän kohotti katseensa Manun kasvoihin. ”Miksi sinä kerrot tästä vasta nyt?”
”En usko, että Matoro tai moni muukaan on edes ajatellut, ettei suurin osa imperiumin kansasta itse asiassa ole tietoinen omasta syntyperästään”, Manu sanoi maireasti. ”Se tuli jopa minulle hieman yllätyksenä, kun törmäsin tähän ilmiöön ensimmäisen kerran. Kuningatar menee tähän samaan kategoriaan vaarallista tietoa.”
”Ahaha, aivan! ’Koska et kysynyt.’ Niinpä tietysti!” Kelvin ärjähti ja päästi katkeran naurun. Hän suki tuntosarviaan turhautuneena ja käveli edestakaisin pohtien kaikkea kuulemaansa. Lopulta hän heitti sormensa osoittamaan Manua.
”Sinä tiesit hyvän aikaa, etten tiennyt tästä. Halusit säästää kertomisen ’sopivampaan hetkeen’?”
”Nähdäkseni olen toiminut täysin meidän sopimuksemme ehtojen mukaan”, Manu totesi kylmän rauhallisesti. ”Lupasin kertoa sinulle nazorakien synkimmät salaisuudet, jos lähdet kanssani matkalle. Nyt olemme matkalla, ja olen alkanut kertoa sinulle salaisuuksia.”
Kelvin tuijotti Manua kiristellen samalla hampaitaan. Häntä sapetti se, että sekä Imperiumi että Manu olivat pitäneet häntä pimennossa näinkin kauan. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää, että Manu oli teknisesti ottaen oikeassa. Hän vihasi sitä, kun joku oli teknisesti ottaen oikeassa.
”Kerro sitten kaikki”, Kelvin sihahti. ”Sinä olit Abzumon työpari – hänen on täytynyt kertoa sinulle asioita! Kerro minulle kaikki, mitä tiedät nazorakeista!”
”Sanasi on lakini”, Manu sanoi ja kumarsi melodramaattisesti. Hän heilautti kättään, jolloin käytävän seinään ilmestyi uusi ovi. ”Jos todella tahdot, näytän sinulle seuraavan muiston. Mutta varoituksen sana: totuus ei ole hellävarainen rakastaja. Astut sisään omalla vastuullasi.”
Kelvin tuijotti Manua pistävästi. Sitten hän tempaisi oven auki ja astui seuraavasta ovesta.
Uuden muiston haju oli paljon miellyttävämpi. Huone ei oikeastaan tuoksunut miltään, paitsi häivähdykseltä jostain kemikaalista. Kelvin löysi itsensä jonkinlaisesta laboratoriosta, päätellen huonetta täyttävistä työtasoista ja tarvikehyllyistä. Lattia oli mustavalkoista marmoria, ja tilan valaisivat katosta kasvavat, kelmeänsiniset valokivet.
”Sisäelimet ovat nyt jokseenkin järjestyksessä”, kuului ääni Kelvinin takaa.
Hän kääntyi ja huomasi kaksi makutaa, punaisen ja violetin, kumartuneena jonkin pöydän ylle. Hänen hämmennyksekseen makutalla, jonka hän uskoi Manuksi, oli kasvoillaan tämän perinteisen naamion sijaan se kanohi, jonka hän oli edellisessä muistossa nähnyt Abzumon kasvoilla. Violetilla makutalla, oletettavasti Abzumolla, taas oli jokin naamio, jota hän ei tunnistanut.
Kelvin asteli muisto-makutain luokse katsomaan, mitä nämä työstivät. Pöydälle oli levitetty kaavioita, muistiinpanoja, luonnoksia ja valokuvia. Kelvin ei osannut lukea makutojen kieltä, mutta hän uskoi ymmärtävänsä, mitä ne kuvasivat: suunnitelmia nazorakien anatomialle.
Kelvinin silmät kiersivät kuvasta toiseen. Kaksi piirrosta kolmisormisesta kämmenestä, toinen avattuna, toinen puristettuna nyrkkiin. Kaavio hyönteismäisestä suusta, pihtihampaista, nielusta ja äänentuottoelimistä. Yksityiskohtainen kaavio silmämunan linsseistä tuijotti takaisin häntä kohti.
Hän palasi kahteen kuvaan hyönteismäisistä käsistä. Hän kohotti oman kätensä kasvojensa eteen ja puristi sen nyrkkiin. Hän katsoi ensin nyrkkiään ja sitten taas luonnosta. Hän avasi kätensä vapisten.
”Jos haluaisin niiden pystyvän huutamaan niin voimakkaasti, että se aiheuttaisi shokkireaktion jopa toain kehossa”, violettiin verhoutunut makuta makusteli, ”kuinka paljon lisää tehoa palleaan täytyisi laittaa?”
”Keuhkojen kapasiteetti tulee ensin vastaan”, huomautti toinen. Ääni todella kuului Makuta Nuille. ”Eikö ole sitä paitsi vähän turhaa laittaa mitään kovin monimutkaisia supervoimia? Tavoitteena on kuitenkin massatuotanto. Ei visorakeillakaan ole mitään voimia.”
Kelvin jähmettyi yhden piirroksen kohdalle. Se oli yksityiskohtainen luonnos nazorak-kehosta, joka oli levittänyt raajansa ja siipensä leveään haara-asentoon. Nazorakin siluetti seisoi geometrisesti täydellisten ympyröidän ja neliöiden sisällä tavalla, joka muistutti Kelvinistä selvästi nazorakein Pyhää Heptagrammia.
”… onpas”, Abzumo sanoi typertyneenä.
”Häh, ai mitä muka?”
”Eri rotujen rhotukat sisältävät erilaisia efektejä. Ja niiden hampaat kuulemma erittävät hordika-myrkkyä.”
”Mutta tuollainenhan vie hirveästi resursseja!”
”En väitä, että olisit väärässä.”
Kelvin hätkähti, kun todellinen Manu avasi suunsa hänen vieressään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan: ”Työskentelin Abzumon kanssa yhdessä monissa projektissa, ja usein pallottelimme ideoitamme noin.”
Kelvin aisti makutan äänessä haikeutta ja alkoi käsittää, että Manu ja Abzumo olivat joskus olleet läheisiä.
”Milloin tämä tapahtui?”
”Satoja kertoja sinun elinikäsi verran menneisyydessä.”
Manu teki kädellään pyyhkäisevän liikkeen, ja muisto liikkui villisti niin, että Kelviniä alkoi lähes huimata. Keskellä huonetta oli nyt ilmestynyt sammio, jossa kellui jonkinlaisia orgaanisia möykkyjä. Huoneen seinustalla oli pieni terraario, jonka lasisesta seinästä näki läpileikkauksen muurahaispesästä. Yhden lasikuvun alla oli läpikuultava muna, jonka kudosta jokin sädekehää muistuttava laite 3D-tulosti.
Manu pyöräytti taas kättään, ja muisto liikkui. Tila täyttyi lämpimästä valosta, ja Kelvin joutui suojaamaan silmiään. Osa laboratorion katosta oli auennut paljastamaan taivaan iltaruskon, ja Kelvin tajusi näkemästään maisemasta, että laboratorio sijaitsi ilmeisesti tornissa.
Kaksi makutaa seisoivat laboratorion keskellä suuren, suorakulmion muotoisen tankin edessä. Tankkia kuristivat lukuisat suonimaiset letkut, ja sammion yläosasta kohosi satoja johtoja katonrajaan asti, missä ne jakautuivat ympäri huonetta oleviin näyttöihin ja mittareihin.
”Koe numero seitsemän on kasvanut tarpeeksi. Olisitko ystävällinen ja sulkisit kaihtimet? Voimme herättää hänet”, Abzumo sanoi keskittynyt ilme kasvoillaan.
”Käskystä”, muisto-Manu totesi kyllästyneesti ja painoi nappia vierellään olevasta paneelista.
Tila alkoi pimentyä, kun katossa ollut luukku rupesi sulkeutumaan. Nyt Kelvin näki, mitä tankissa oikein oli: kellertävässä nesteessä kellui mekaanisten käsien pitelemänä nazorak. Tämä oli sysimusta sekä täysin eleetön, eikä Kelvin osannut sanoa, oliko tämä elossa vai ei. Hahmossa kaikkein kryptisintä oli pitkin tämän kehoa kiemurtelevat purppurana hohtavat riimut, joita Kelvin ei osannut lukea.
Kattoluukun sulkeutuessa aurinkoinvalo lankesi monimutkaiseen mekanismiin, jossa mekaanisten käsien pitelemät peilit ja linssit heijastivat valot ohuiksi säteiksi, jotka osuivat tankissa kelluvaan olentoon.
Abzumo napsautti sormiaan, ja tankkia ympäröineet kynttilät syttyivät kuin itsestään. Hän nyökkäsi muisto-Manulle, minkä jälkeen hän kääntyi takaisin kohti tankkia ja alkoi lausua… loitsua?
”Vīrēs nātūrae, vōs iubeō: cōgite hōs lūcis radiōs in turbinem furiōsum ut īgnem magnum creētis…”
Kelvin ei ymmärtänyt makutan sanoja, mutta silti hänestä tuntui kuin ne olisivat uponneet suoraan hänen tajuntaansa. Häntä pyörrytti, ja hän olisi kaatunut, ellei oikea Manu olisi napannut häntä olkapäästä kiinni. Peilien heijastamat säteet sivelivät mustan nazorakin pintaa kiihtyvällä vauhdillla.
Abzumo lausui rauhassa viimeiset sanat. Hän piti dramaattisen tauon, jonka päätteeksi hän julisti: ”Ignītiō.”
Valonsäteet kohdistuivat yhdeksi säteeksi, joka iskeytyi keskelle tankissa kelluvan nazorakin rintaa. Olento nytkähti, ja samassa tankin sisus räjähti liekkeihin. Kelvin hätkähti taaksepäin ja törmäsi selällään takanaan seisovaan Manuun. Tankin lasiseinät helisivät sisällä raivoavan infernon voimasta ja osaan niistä ilmestyi halkeamia. Tankin sisällä oleva neste kupli ja kiehui, muuttui kaasuksi keräten säiliöön painetta. Kuului metallin vääntymisen ääni sekä poksahdus – jotain oli mennyt rikki. Liekkien hehku valaisi muisto-makutojen hymyilevät kasvot.
Sitten lieskojen seasta kurottui punaisena hohtava käsi. Abzumon kasvoille levisi haltioitunut ilme ja hän astui lähemmäksi. Muiston Makuta Nuin virne leveni. Punainen käsi kouristeli hetken puristaen kolmisormisen kouransa nyrkkiin, kunnes katosi takaisin roihuun.
”Riittää!” Abzumo komensi. Muisto-Manu sulki kattoluukun kokonaan ja sammutti tankkia ympäröivät laitteet.
Kelvin seurasi, kuinka nestetankin sisällä ollut tuli sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin ja sen takaa paljastui uusi olento: musta nazorak-siluetti oli muuttunut kirkkaanpunaiseksi. Tämä oli onnistunut repimään oikean yläkätensä vapaaksi, ja nyt loputkin mekaaniset kourat aukesivat päästäen nazorakin kellumaan vapaasti sitä ympäröivässä nesteessä.
Kelvin käveli tankin eteen ja katsoi kummastellen punaisena hohtavaa lajitoveriaan. Tämä oli kooltaan pieni, mutta tämän keho vaikutti jänteikkäältä. Nyt hän erotti kunnolla tämän kasvonpiirteetkin. Tämän tiedottomilla kasvoilla oli seesteinen ilme.
Kelvin kuuli askeleita takanaan. Hän käänsi päätään ja suorastaan loikkasi kauhistuneena taaksepäin nähdessään Abzumon ilmestyneen vierelleen. Makuta tuijotti lumoutuneena tankissa uinuvaa nazorakia. Hän painoi teräväkyntisen kätensä lasia vasten ja huokaisi: ”Hän on valmis. Uuden uljaan lajin ensimmäinen yksilö. 0001.”
Kelvinin silmät laajenivat. ”Ke-kenraali?”
Labran seinään kädet puuskassa nojaileva todellinen Manu nyökkäsi.
”Steve. Ensimmäinen. Eräänlainen prototyyppi, jonka perusteella kaikki muut nazorakit on suunniteltu. Hän ei syntynyt kuningattaresta, vaan teimme hänet… niin sanotusti käsipelillä.”
Kelvin kohotti kämmenensä otsalleen. Hän mietti kuumeisesti, mitä tästä seurasi. ”Eli… Ensimmäisen legenda on totta? Kenraali on aina ollut olemassa? Siis nazorakien historian alusta asti?”
Manu nyökkäsi hitaasti.
”Kenraali on aina ollut Steve. Jo historianne alusta alkaen.”
Abzumo kääntyi ja meni puhumaan jotain muisto-Manun kanssa. Kelvin kohotti katseensa takaisin vastasyntyneeseen Kenraaliin. Punainen hohto alkoi kadota tämän kuorelta ja korvaantua nazorakeille ominaisella ruskealla. Tämä köhi kuplia suustaan ja käpertyi sikiöasentoon. Tämän tuntosarvet värisivät hieman.
On jotenkin vaikea uskoa, että 001 on joskus ollut näin… haavoittuvainen ja… näin pieni.
Kelvin tajusi olevansa sillä hetkellä Kenraalia pitempi.
”Menkäämme eteenpäin”, Manu rykäisi havahduttaen Kelvinin tämän ajatuksista, ja ovi ilmestyi keskelle huonetta tyhjästä. Tällä kertaa tuntui kuin ovi olisi imaissut Kelvinin sisäänsä.
Kun Kelvin seuraavan kerran avasi silmänsä, hän seisoi hämärässä luonnonluolassa. Välittömästi hänen kuulonsa täytti hyytävä kitiinirangan rusahtelu ja hampaiden rouskutus. Hän käänsi hitaasti päätään. Hänen vierellään makasi kasa heiluvia, sätkiviä ja potkivia jalkoja.
”Mi-mi-mitäh…?” Kelvin henkäisi kauhistuneena. Häneltä kesti hetki edes ymmärtää, mitä hän katsoi. Kasasta työntyvät kitiiniset jalat näyttivät hänestä nazorakin jaloilta, joskin paljon kookkaammilta. Niiden kuori oli raidallista mustan, tummanvihreän ja keltaisen väreissä. Sitä oli ensin vaikeaa erottaa tässä valaistuksessa, mutta lopulta Kelvin tajusi sätkivän olennon makaavan verilammikossa.
Kelvin otti muutaman varovaisen askeleen kiertäen olentoa myötäpäivään. Vasta silloin hän ymmärsi, ettei olennolla ollut yläruumista. Hän kohotti alakätensä kauhistuneesti suulleen. Vihreä veri pulppusi katkenneesta torsosta luolan lattialle, jota kammion reunoilla kasvava sienikasvusto imi ahnaasti.
Kelvin hätkähti nähdessään sivusilmällään valtavan varjon liikkuvan. Se oli Kuningatar – tällä kertaa tosin kooltaan paljon pienempi kuin aivan ensimmäisessä muistossa. Sen hampaat jauhoivat maassa makaavan olennon ruhoa, ja se nielaisi. Sitten se päästi matalan, tyytyväisen murinan.
”Se taisi olla viimeinen”, kuului Manun ääni, sävyltään huvittunut.
”Tiedän kyllä!” kaikui Abzumon, ärsyyntynyt.
Kelvin äkkäsi takanaan seisovat makutat. Abzumo piti käsiään puuskassa ja pudisteli päätään tyytymättömänä. Muisto-Manu heilautti kättään löysästi, jolloin Kelvinin edessä maannut ruho rupesi hyvin arvottomasti kierimään lattiaa pitkin, kunnes se lätsähti jonkinaliseen epämuodostuneeseen rykelmään. Kelvin kohotti katsettaan nähdäkseen sen pimeydessä. Näky sai ilman katoamaan hänen keuhkoistaan: se oli verinen kasa samankaltaisia nazorakmaisia ruumiita. Kasasta törrötti lukuisia jalkoja, isoja siipiä sekä kynnekkäitä kouria.
Muisto-Manu venytteli raajojaan tylsistyneenä. ”Pitää varmaan yrittää myöhemmin uudestaan. Uuden veljeskatraan kasvattamisessa menee het-”
”Ei!” Abzumo kivahti. ”Kuninkaat epäonnistuivat tehtävässään kerta toisensa jälkeen! Tämä on tuhoon tuomittu konsepti. En ymmärrä, miten Virtuoosi on niin hyvä rahiensa astuttamisessa. Meidän on kokeiltava jotain muuta.”
Abzumo poistui rivakasti marssien muisto-Manun luota. Kelvin jäi tuijottamaan punamustaa makutaan. Hän kohotti tuntosarveaan. Oletpa sinä ollut monessa tämän vaiheessa mukana…
”Seuraa nyt tarkkaan”, nyky-Manu hänen vierellään huomautti ja nyökkäsi kohti Abzumoa.
Abzumo marssi luolan perällä olevan stalagmiitin muotoisen aparaatin luokse. Hän pyyhkäisi kädellään sen pintaa mikä sai metallikuoren aukenemaan. Laitteen sisältä purkautui kylmää höyryä. Hän teki kädellään liikkeen ilmaan, ja samassa laitteen sisältä lennähti jonkinlainen kuusikulmainen putkilo. Kelvin katsoi ilmassa leijuvaa esinettä ihmeissään. Se oli ainakin puolitoista metriä pitkä, kuulaan valkoinen ja sen pinta näytti kristallimaiselta. Silti Kelvinistä näytti jotenkin siltä, kuin putkilon pinta olisi samalla vellonut nestemäisesti, kuin se olisi sekoittunut ja muuntunut lakkaamatta.
Abzumo heilautti kättään, ja työtasolta lensi steriili pitkävartinen hansikas hänen avoimelle kämmenelleen. Hän kääntyi ja yhtäkkiä siivet kasvoivat hänen selkäänsä ja olkapäihinsä. Hän nousi levitoivan putkilon kera Kuningattaren peräpään yläpuolelle.
”Mi-mitä hän tekee?” Kelvin ihmetteli.
Kuningatar itse ei näyttänyt välittävän luojiensa läsnäolosta, vaan se oli keskittynyt tutkimaan sykkivän sienimassan peittämää seinää. Massiivisen nazorakin tuntosarvet tunnustelivat massan pintaa, josta välillä takertui lonkeroita niiden ympärille. Kelvin katseli Kuningattaren eleitä. Ne eivät kielineet nälkäisyydestä taikka agressiivisuudesta vaan… uteliaisuudesta.
Makuta veti nitisevän kumihanskan käteensä. Se oli niin pitkä, että se ylsi tämän hartiaan asti. Sitten tämä tarttui ensimmäistä kertaa kuusikulmaiseen putkiloon ja… puristi. Seuraavaksi kuului kuin lasin rikkoutumisen ääni, kun kristalliputkiloon ilmestyi särö. Sitten se pirstoutui tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi, muuttui makutan käden ympärillä pyöriväksi jauheeksi ja lopulta otti öljymäisen nesteen muodon. Sitten tämä alkoi lähestyä Kuningatarta.
”Tiedätkös, Kelvin”, nykyhetken Makuta Nui sanoi, ”elämän luominen ei oikeastaan ole kovinkaan vaikeaa. Biologisen, mekaanisen, biomekaanisen elämän… kaikki on ennen pitkää tehtävissä…”
Abzumo laski paljaan kätensä Kuningattaren kuorta vasten ja silitti sitä rauhoittelevasti. Kuningatar ei vaikuttanut edes huomaavan makutaa.
”Mutta luomisen lahjan jakaminen… se se vasta vaikeaa onkin.”
Kelvinin silmät laajenivat.
”hhhhhhHHHHMMRAAOOOOOOOOAAAAHHHHHHmmmmmm!”
Luola tärisi karjahduksesta. Kelvin horjahti maahan äänen voimasta. Leijuva makuta veti hansikoidun kätensä pois ja lennähti kauemmaksi. Samassa Kuningatar kuitenkin pyörähti ympäri ällistyttävällä nopeudella, ja sen pitkät tuntosarvet viuhahtivat ruoskien lailla. Peto suuntasi silmättömän katseensa purppuraan enkeliin, ja sen valtava, ulokkeellinen kita avautui nytkähdellen. ”Khrrr-rrr-tzk-tzk…” se murisi ja naksutteli pihtejään.
Abzumo hymähti huvittuneesti. ”Rauhoitu, pienoinen. Kaikki on h-”
Kelvin ehti tuskin räpäyttää silmiään, kun Kuningattaren hampaat olivat jo sulkeutuneet Abzumon hartian ympärille. Riuhtaisu, ja makutan koko oikea käsivarsi repeytyi paikaltaan hanskoineen päivineen.
Kelvin kompuroi jaloilleen ja loikkasi sivuun, kun Abzumon veriroiskeiden saattelema ruho mätkähti lattiaan hänen viereensä. Tällä oli ällistynyt ilme kasvoillaan.
”HKKRAAAAAA!” Kuningatar karjaisi ja murskasi purppuran makutan valtavalla kourallaan. Kun tämä nosti kouransa lattiasta, Kelvinin hämmästykseksi alla ei ollut muuta kuin lattiaan ilmestynyt halkeileva kolo. Kelvin katseli nopeasti ympärilleen ja äkkäsi sitten makutan leijumasta keskellä ilmaa. Tämän käsi oli kasvanut takaisin. Kuningatar vauhkoontui ja alkoi huitoa makutaa lukemattomilla käsillään, mutta yksikään niistä ei osunut, sillä Abzumo meni niistä vain läpi – niin kuin tämä olisi ollut täysin aineeton.
”Hys nyt, tyttöseni. Säästä voimiasi…” Makuta sanoi ja pudisti päätään surumielisesti hymyillen.
”Sinusta tulee äiti.”
Kelvin katsoi antiklimaattisesti lässähtänyttä kamppailua suu ammollaan, avuttomana ja kauhistuneena. Viimein Kuningatar luovutti. Sen ääni korisi matalana, ja sen kuolaa tihkuvat hampaat nytkähtelivät levottomasti. Sen tuntosarvet sukivat villisti ilmaa, ja olennon silmätön katse tuntui edelleen olevan naulittuna enkeliin, joka oli sitä vastaan rikkonut.
Lopulta valtava hyönteinen laski päänsä alas ja kääntyi hitaasti pienessä luolassaan. Sen tuntosarvet painuivat maahan. Se otti muutaman kivuliaalta näyttävän askeleen ja lyyhistyi luolan seinää vasten.
Kelvinin sydän hakkasi hänen rinnassaan, kun hän viimein astui esiin piilostaan. Hän huomasi vasta nyt ristineensä kämmenensä rintansa päälle. Hän tuijotti maassa huohottavaa jättiläistä. Hän olisi halunnut mennä lähemmäksi, mutta jostain syystä hän ei uskaltanut. Kuningattaren kumpuileva keho värähteli epätasaisessa tahdissa. Sen jalat sätkivät ilmassa. Se oli tuskissaan.
Sitä tuntemusta oli vaikea kuvailla, mutta sillä hetkellä Kelvinistä tuntui kuin… kaiken peittävä tunnottomuus olisi levinnyt hänen jokaiseen niveleensä. Aivan kuin talven routa olisi jäädyttänyt hänen jalkansa luolan kiviseen pohjaan. Ainoa asia, minkä hän näki, oli avuttomasti kyljellään makaava Kuningatar, ja ainoa asia, mitä hän tunsi, oli hänen oma sykkeensä – sekä hyytävä, kostea tunne, joka alkoi valua pitkin hänen niskaa-
Ei! Eieieieieiei EI! Hän ei pitänyt siitä! Hän ei voinut sietää sitä tunnetta! Hänen sykkeensä kiihtyi. Siniset silmät tuijottivat Kuningatarta. Miksi hänelle tehtiin näin? Miksi hänen täytyi kärsiä näin?! Miksei kukaan voinut auttaa –
Sormien napsautuksen ääni pirstoi Kelvinin todellisuuden. Kelvin kohotti kätensä kohti Kuningatarta, mutta muisto liikkui jo eteenpäin. Häntä heikotti. Kun hän avasi silmänsä, hänen eteensä lävähti tietokoneen näyttö. Hänen täytyi ottaa tukea näppäimistöstä ollakseen lyyhistymättä maahan.
Näytöllä oli yksi ympyrä. Solu. Tsygootti. Kuva alkoi väristä. Hitaasti solu alkoi venyä. Se venyi äärimmilleen, kunnes se halkesi kahdeksi identtiseksi soluksi. Ne halkesivat neljäksi, neljä kahdeksaksi, kahdeksan kuudeksitoista. Kelvin tuijotti solujen eksponentiaalista jakaantumista. Hän pidätti hengitystään. Hän alkoi hahmottaa, että jotain peruuttamatonta oli käsillä – että tämä hetki tulisi käynnistämään kauhistuttavan ketjureaktion, jonka väreet loisivat myrskyjä halki historian. Ketjureaktion, jonka ympärille lukemattomat elämät tulisivat kietoutumaan.
Muisto liikkui taas eteenpäin. Kelvin seisoi suoraan kuningattaren takana, ja hän katsoi sitä ammottavaa liman peittämää lovea, mistä munat tulivat. Kuului litinää ja kudoksen ratkeamisen ääni, kun emo työnsi nazorakien ensimmäiset munat ulos. Hän kuuli niistä kaikuvan sykkeen.
Kelvinin oli vaikea hengittää. Makuta Nuin muistot vilisivät hänen ohitseen, mutta hän ei enää kyennyt keskittymään niihin. Hän ei enää pystynyt sanomaan, mikä näky oli makutan muisto, mikä hänen omansa ja mikä vain kuvitelmaa. Hän näki loittonevan mustan saaren. Hän kuuli sotilaiden marssiaskeleet.
Kelvin hengitti raskaasti. Hän painui kyyryyn ja kohotti käden otsalleen.
”Manu. Manu! Ei! Tämä on liikaa! MANU, LOPETA!”
Kelvin tunsi, kuinka lihakammioiden polttava kuumuus väistyi ja tilalle palasi vuoristoilman lohduttava viileys. Hänen raajansa upposivat syvälle kinokseen, kun hän lysähti nelinkontin lumeen.
”Jos niin toivot”, hän kuuli Manun äänen vierellään sanovan. Kelvin veti pari kertaa syvään henkeä, ennen kuin nousi seisomaan ja avasi silmänsä. Manu istui luminietosten keskellä jalat ristissä ja tutkimaton ilme kasvoillaan. ”Tyydyttivätkö vastaukset?”
Kelvin tuijotti Manua suu ammollaan. Hänen hengityksensä höyrysi talvisessa yössä.
”Se… minä siis…” hän etsi sanojaan, mutta tuskin mikään sana zankrzoran taikka matoranien kielessä pystyi kuvaamaan sitä kaivertavaa tunnetta, minkä hän juuri nyt sisällään tunsi.
”Ä-äiti…” Kelvin lopulta päästi suustaan pakahtuneella äännellä.
”Äiti, isä, lapsi”, Manu mutisi. ”Koneeseen kahlittu matoralainen kansa ei tule koskaan ymmärtämään näiden sanojen todellista merkitystä.”
Hetken Kelvin keskittyi vain hengittelemään. Hän asteli lumisen jyrkänteen reunalle. Oli jo pimeää, ja hän hädin tuskin kykeni erottamaan edessään levittyvän maiseman. Heitä ympäröivät katulamput välkkyivät.
Kelvin hengitti vielä kerran sisään, ja kasasi itsensä. ”Kaiken tämän aikaa, syvällä Pesän sydämessä… minulla on ollut äiti. Ei, ei vain minulla… vaan kaikilla nazorakeilla. Me emme ole vain aseveljiä tai tovereita. Kaikki nazorakit… me olemme sisaria toisillemme…”
Hänen sydämensä tykytti.
”Ja meidät loi… makuta. Me olemmekin vain pahaisia raheja…”
Kelvin kristi hampaitaan.
”… kuin visorakit… kuin frostelukset.”
”Älä vähättele itseäsi”, Manu sanoi tuimasti. ”Onko Visokki sinun mielestäsi vain ’pahainen rahi’? Entäpä Keetongu? He ovat upeita yksilöitä, ja niin olet sinäkin. Ole ylpeä siitä, kuka olet.”
”Sinä haluat oppia uutta ja jopa kykenet siihen, toisin kuin moni muu. Minä tahdon, että opit! Minä haluan näyttää sinulle maailman! Osoittaa sen kauneuden! Saattaa sinut totuuteen! Olla se isä, joka sinulta aina puuttui.”
Kelvin katsoi ympärillään levittyvään jäiseen erämaahan. ”Kenraali. Tietääkö hän kaiken? Tietääkö hän, että olemme Abzumon luomuksia?”
”En osaa sanoa. En tiedä, mitä Abzumo on kertonut hänelle, mutta varmasti hän aavistaa jotakin.”
Kelvin nyökytteli, sitten hän päästi kireän naurahduksen.
”Helkkarinmoinen valhe ylläpidettäväksi! Hahaha! Ei tämän edes pitäisi olla mahdollista! Ahah… me nazorakit olemme kyllä valehtelun mestareita.”
Kelvin henkäisi syvään. Ja äitimme… hän makaa kahlittuna vankilassaan ilman, että juuri kukaan edes tietää hänestä. Kuningatar… pikemminkin Orja.
”Siinä minun täytyy olla eri mieltä, että olisin täysin vieras. Ajan myötä huomaat, että olen tavallaan ollut luonasi elämäsi alkuhetkistä saakka.”
Kelvin kuuli railon repeävän jäässä. Hän oli pitkän tovin aivan hiljaa.
”Manu. Olit mukana kaikissa noissa muistoissa”, hän lopulta sanoi.
”No, ne ovat minun muistojani”, Manu sanoi vaitonaisesti.
”Sanoit, että teitte Kenraalin käsipelillä.”
Manu pysyi hiljaa.
”Pikemminkin minulla oli tiettyjä intressejä, joista osa liittyy esimerkiksi juuri sinun lajiisi. Kaipa jumalan kuuluu vahtia valtakuntaansa, jossain määrin, vai mitä?”
”Kuningattaren kammiossa klaanilaiset kyseenalaistivat, miksi sinulle oli niin tärkeää tuhota Kuningatar. Abzumo… hänkin sanoi, että se on sinulle aivan liian tärkeää. Ja sanoit itse, ettei se ollut sinulle henkilökohtaisesti helppo valinta.”
Manu huokaisi. Hän kampesi itsensä seisomaan ja pudisteli lunta polvistaan.
”Mietinkin, huomaisitko. Välillä olet liian terävä omaksi hyväksesi.”
”Tässähän pitää alkaa juhlalliseksi! Ajattele tätä vaikka rästiin jääneenä nimeämispäivälahjana!”
Jotain räsähti taas. Katuvalot välkkyivät uhkaavasti. Kelvin tunsi syvän kouraisun vatsansa pojassa. Hän kiristi hampaitaan. ”Manu… kerro minulle, mitä he tarkoittivat.”
”Minä… olen vastuussa Mysterys Nuista ja sen lähisaarista”, Manu sanoi empien. ”Annoin jo muinoin Profeetta Orondeksen päästä toimimaan alamaisiani vastaan selkäni takana, enkä voinut olla yrittämättä estää samanlaista tragediaa tapahtumasta taas.”
”Eikä heidän ensimmäinen petoksensa milloinkaan jää viimeiseksi. Ne narrinkasvot, jotka hän paljastaa sinulle, eivät ole hänen alkuperäiset kasvonsa. Ne sinä tulet näkemään vasta, kun kaikki, mitä tiedät, makaa raunioina ympärilläsi.”
Kelvin mulkaisi Manua kohti, ja vuoren rinne vavahti. Katuvalojen lamput poksahtelivat, ja Jossain alempana käynnistyi lumivyöry. Kaksikon väliin repesi syvä railo täynnä pimeyttä ja jääpiikkejä. Punaiset silmät tuijottivat kaksikkoa sen syvyyksistä.
”Makuta Nui! Mikä sinä olet minulle!? SANO SE!”
Manu katseli Kelviniä hieman surua silmissään. Surua ja… epävarmuutta?
”Minä olen isäsi. Senkö haluat kuulla?”
Kelvinin hengitys katkesi.
Makuta Nui hymähti ja pyöräytti sitten jälleen sormeaan ilmassa.
Kelvinistä tuntui kuin hän olisi pudonnut jälleen jääkylmän veden pinnan läpi.
Avatessaan silmänsä Kelvin oli taas vorttixien pienen paatin kannella. Hän puristi tiukasti ylleen kietomaansa vilttiä. Kalamiähen ja Velipojan nostama purje ohjasi venettä hyvää vauhtia kohti avointa merta. Sade oli hetkeksi taas tauonnut.
”Heei. Heräsikkös sää viimein?” Velipoeka huikkasi Kelvinille kun huomasi tämän pälyilevän katseen. ”Sää tuuperruit ihan tokkonaan, niin nostettiin sut tollee istuma-asenthon. Toljotit sitte hyvän hetke lasisil silmil tyhjää! Johan tässä vähä huolestu!”
Kelvin nousi seisomaan sanomatta sanaakaan. Sitten hän ryntäsi veneen laidalle ja oksensi.
”No ohhoh”, Kalamiäs kommentoi.
”Ootkos sie merisairas?” Velipoeka tiedusteli.
”Taijat olla maakrapuja”, Kalamiäs tuumasi.
Kelvin yski ja köhi. Laineet pärskähtivät hänen kasvojaan vasten. Hän hengitti syvään.
”Manu… kun m-me kohtasimme ensi kertaa… Visokin toimistossa… tämä oli se, m-mitä lupasit kertoa?”
”Se on… totuus lajisi synnystä. Eikö se ole juuri se, mitä sinulle lupasin? Eikö se ole… se, mitä halusit?”
Kun laineet hieman rahuhoittuivat, Kelvin hahmotti mustasta vedestä näkyvän peilikuvansa. Hän tuijotti pitkän hetken kuvajaistaan – kasvojaan, jotka näyttivät hieman Kanohi Kraahkanilta.
Kaupungilla väkeä parveili. Työpäivän jälkeen moni halusi käydä viihteellä, eikä koskaan tiennyt milloin nazorakien tai zyglakien pommi teki päivästä viimeisen. Osa kaupungin väestä ja klaanilaisista vaikutti olevan loputtomalla viihde- ja bileputkella (siihen asti, että rahat loppuvat). Meno ei sinänsä eronnut muista Välisaarten satamakaupungeista, mutta jonkinlaisia lopunaikoja osa asukkaista tuntui elävän. Stressiä ja pahaa oloa lievitettiin myös muin konstein. Osa kääntyi athismiin tai alkoi vierailla Suuren hengen temppelissä. Frakerrakkin peliluolalle näytti olevan kova tunku. Sinne Umbralla ei ollut hinkua mennä. Se oli Äksän ja Kepen aluetta.
Uusi kievari oli tullut taas tutuksi viime päivinä. Valottu huomasi viettävänsä siellä illat rupatellen tutuille ja puolitutuille niitä näitä. Oli otettava kiinni juoruista ja muiden klaanilaisten seikkailuista. Tänään Umbra ei aikonut viettää iltaansa lautapelien ja korttipelin ääressä vaan hänen suunnitelmansa oli käydä viereisen elokuvateatterin, Biokaaren elokuvanäytöksessä.
Toa jätti palkkionmetsästäjä Trozin leikkimään puukollaan nurkkaan, sanoi moikat Kewalle ja tämän koiralle ja suuntasi narikkaan jota hoiti innokas keltainen matoran, Anqua. Lämmin baaritunnelma vaihtui hetkeksi kylmään puhuriin kun valottu lampsi vain muutaman askeleen viereiseen rakennukseen. Terassi oli vielä käytössä joillekin urheille, mutta siellä oli vain pari routajaista syömässä mehujäitä. Kaupungilla vilkkui Nui-Koron siniviittojen tunnuksia. Sekin oli asia, mikä oli muuttunut Umbran retkien aikana.
Syysmyrskyt olivat saapuneet Mysterys Nuille pohjoisesta. Bio-Klaaniin ne eivät vielä yltäneet. Oletettavasti routajaiset olivat ratsastaneet niillä klaaniin. Umbra oli kiitollinen Domekin purjehdustaidoista, joiden avulla he olivat onnistuneet välttämään puhurit ja viiman. Isä Rusko puhui usein syyssaarnoillaan siitä, kuinka Gali ja Lewa selvittivät välejään ja siitä syntyi syysmyrsky. Etelämanterelaisten koulukuntien mukaan myrskypilvet synnytti itse Toa Voriki. Mysterys Nuilla moni paikallinen uskoi Toa Tawan, Tahun ja Lewan väliin jäävän siskon hallitsevan myrskyjä. Siksi osa paikallisista väänsi saaren nimenkin Myrsky Nuiksi Mysteryksen sijaan.
Pimenevä ilta synnytti tarpeen tarinoille kun matoralaiset ja muut käpertyivät mieluusti viltin alle takkatulen tai lämpökiven ääreen ja uppoutuivat kertomuksiin. Kaakau virtasi ja keksit menivät parempiin suihin. Mysterys Nuilla Bio-Klaanin kaupungissa tätä varten oli elokuvateatteri Biokaari, joka näytti eläviä kuvia maailman kaikista sakaroista (mitä oltiin saatu käsiin tai kouriin silloinkin).
Ah. Loma. Mikä outo konsepti loma olikaan toalle, entiselle Mata Nuin ritarikuntalaiselle ja päämoderaattorille. Umbra oli ollut montaa asiaa, mutta hän oli vielä Valottu ja klaanilainen. Kotiin saapuminen oli tehnyt hänelle paljon hyvää. Muutama päivä sitten Rapusaaressa käyty sauna oli virkistänyt hänen mieltään ja ravinnut hänen ruumistaan. Vielä oli kuitenkin paljon matkaa toipumiseen ja itsensä löytämiseen. Kaikkea kuitenkin varjosti se, ettei hän ollut ehtinyt jutella Tawan ja Visokin kanssa lisää tai pyytää punaiselta adminilta henkilökohtaisesti anteeksi petturuuttaan. Adminit olivat niin kiireisiä monikriisiytyneen Bio-Klaanin tilanteen suhteen.
Tongu oli maininnut saunaillassa, että hänen pitäisi ehkä tehdä fyysistä työtä. Auttaa jälleenrakentamisessa ja sitä rataa. Umbra oli sahramijättiläisen kanssa samaa mieltä tästä, mutta ensin hänen olisi korjattava haarniskansa, hankittava uusi käsi itselleen ja käytävä myös elokuvissa. Kehoa ja sielua oli ravittava ennen uusia koitoksia.
Valottu oli kohdistetun mainoksen uhri! Oman huoneensa pöydältä hän oli löytänyt Biokaaren elokuvateatterin esitteen. Matoran-Umbra oli vastuussa tästä seikkailusta! Missäköhän kaima edes luurasi?
Toa oli käynyt aikaisemmin päivällä hakemassa rullakebabin klaanin Inikhin kebulasta. Akshikromidi teki kaupungin parhaat kebabit Umbran mielestä. Kebabliha oli monissa annoksissa vaihtunut erilaisiin kasvisversioihin. Oli falafelia, nyhtökauraa ja japanuilaista tofua. Oletettavasti turaga Theta oli avustanut näiden korvikkeiden valmistuksen kanssa. Theta oli ollut Rapusaaressa Thowronin ja Samolin kanssa. Mukava tyyppi. Joskus Umbra oli tuonut tälle muinaiselle turagalle kaukomailta löytämiään siemeniä, jotka viidakkomies oli taikonut kukoistukseen keskitalven Nimeämispäivänä. Ikuisen syksyn saarella Nimeämispäivä oli lähestymässä! Ruokatehtävän jälkeen olikin ollut aika mennä Uuteen kievariin. Ruskeassa ja Pyyssä hän voisi käydä joku muu ilta.
Joskus ammoin tehtiin porukalla baarikierroksia, joissa lähdettiin Ruskeasta Makutasta, kierrettiin Merirosvokapakka, kaikki kolme Kievaria, Kenturio ja Tawastia-klubi. Näiden käyntijärjestystä vaihdeltiin usein. Hyviä aikoja, Umbra mietti.
Biokaari oli Biorexin omistama elokuvateatteri, jossa klaanilaiset kävivät välillä hurvittelemassa ja katsomassa erilaisia elokuvia. Elokuvien, kuten muunkin tekijänoikeudellisen materiaalin merirosvous oli tässä maa-, meri- ja ilmarosvojen kansoittamassa kaupungissa jokaisen harrastus. Dinosaurus Biorexillä oli tilat kelojen pyörittämiseen. Xialaiset elokuvat olivat kovassa käytössä, mutta mukaan mahtui myös metrulaisia elokuvia, jotka usein kuvattiin Po-Metrussa. Sisällissota oli tehnyt Zakazista B-luokan toimintaelokuvien keskuksen Quentarin ja Mihelbaykkin kaltaisten ohjaajalegendojen myötä. Teatteri toimi pitkälti lahjoitusten ja harrastetoiminnan pohjalta. Kaljaa ja poppareita kului näytöksissä. The Snowman ja Guardian olivat elokuvateatterin suurimmat rahalliset ja ajalliset tukijat. Heidän muotokuvansa olivat suurimpien auttajien rivistössä ensimmäisinä. (Snowman hankki elokuvia suhdeverkostollaan)
Umbra muisti päivän kun Biorexin muna löytyi hiekasta kun kaupunkia laajennettiin. Killjoy oli silloin jäsen, tosin todella uusi. Notfuneista ja Seraneista ei oltu kuultukaan silloin. Hänet ja Same oltiin hälytetty katsomaan munan perään ja ohjaamaan poispäin uteliaita klaanilaisia ja kaupungin asukkaita. Same oli nohevana eristänyt alueen aidalla ja Umbran tehtäväksi jäi sillä aikaa hätyytellä porukkaa pois. Darkkis oli ollut silloin kuvioissa, mutta samaan aikaan tapahtunut apinoiden invaasio oli pitänyt punaisen titaanimoderaattorin kiireisenä.
Koko juttu oli mennyt jotakuinkin näin.
Vaaleanvioletti muna alkoi hohtaa syvää purppuraa kun kaivuu-urakoitsijapeikko Farok koski siihen. Kuin kiviaines olisi sulanut munan ympäriltä. Hiekka kyti ja savusi. Alue eristettiin ja kaivauksille ei päästetty ketään moneen päivään. Urakoitsijoita se harmitti, mutta Tawa oli ollut vahvasti sitä mieltä, että muna pitäisi säästää ja asiaa tutkia. Firman omistanut aristokraatti saatiin teekupposen ääressä taivuteltua pitämään taukoa urakasta.
Ei mennyt montaa päivää kunnes nahkainen muna halkesi ja sieltä kömpi ulos pieni olento, joka muistutti etäisesti zyglakia. Sillä oli tosin lyhyempi kuono, erilaiset selkäpiikit ja pönäkämpi rakenne. Manalalainen Hevisaureksen korvaaja suostui kasvattamaan poikasta sen muutaman viikon mikä vaadittiin biomekaanisen sauruksen kasvamiseen aikuiseksi. Zakazilaiset lännenelokuvat ja xialaiset toimintapätkät olivat kuitenkin suurempi isähahmo kuin olvi-kohon taipuvainen punainen saures, joten pienokaiselle kehittyi syvä suhde elokuvataiteeseen – ja siitä tuli tämän persoonan määrittävä piirre.
Tämän tähden hän sai eräänä Nimeämispäivänä nimekseen Biorex ja perusti Mysterys Nuin (tiettävästi) ensimmäisen elokuvateatterin, Biokaaren. Elokuvateatteri pystytettiin Tren Kromin kadulle ja se sai muutama vuosi myöhemmin kylkeensä Uuden kievarin juottolan. Klaanilaiset menivät usein Uuteen kievariin joko ennen tai jälkeen elokuvan, joten liikkeet toimivat tiiviissä symbioosissa keskenään. Vuosittain järjestettiin R&A-festivaaleja, joissa Uusi kievari myi vieläkin halvempaa alkoholia elokuvafestarin asiakkaille. Merirosvot ympäri sakaroita toivat festareille löytämiään elokuvia näytille. Xian ja Steltin elokuvateollisuudet lähettivät virallisia elokuviaan kierrokselle festareille. Arvovieraita kaukomaiden elokuvateollisuudesta saapui näytöksiin aristokraatteja ja xialaisia myöten.
Biorexin löytäneestä peikosta, Farokista, tuli yksi Biokaaren vakiokasvoista. Peikko hoiti elokuvateatterin vastaanottotiskiä, siivosi ja valmisti paukkumaissia. Ruskealle peikolle tämä työ maistui paljon paremmin kuin pelkkä rakennusurakointi. Sai olla sisällä lämpimässä ja tavata mukavia tyyppejä joka työvuoron aikana. Vapaalla peikko sitten harrasti ussal-ajoa ja florettimiekkailua.
Umbra oli kysynyt Lumiukkoa ja Keetistä mukaan, mutta nämä olivat pahoitelleet ja sanoneet, että juuri sinä iltana oli muuta kiirettä.
“En kaipaa eläviä kuvia kun elämässä on niin paljon elettävää”, oli kyklooppi runoillut hilpeästi. Luminen mies oli ollut tekemisistään vaitonaisempi. Hänkin oli tosin osallistunut erilaisiin Klaanin salaisiin operaatioihin jo ties kuinka monesti pehmeästä ulkomuodostaan huolimatta. Entinen päämoderaattori saattoi vain arvella, mistä oli kyse.
Tuntui kuin kaikki Umbran ystävät eläisivät omia kiireisiä elämiään. Valottu oli tupsahtanut keskelle heidän elämäänsä, ja oli saanut huomata näiden keksineen elämäänsä sisältöä ilman häntä. Moni tuntui hieman etäiseltä. Suhteita oli lämmiteltävä uudelleen.
Lista klaanilaisia joita ex-moderaattori oli kysynyt leffaseuraksi oli pitkä ja monta nimeä varmasti unohtui.
Kepe oli ollut kiireinen haamuimuriensa ja säiliöidensä parissa. Pajalta oli kuulunut pauketta ja hitsaamisen ääniä. Manu oli kuulemma lähtenyt merille. Guardian oli kadonnut metsään. Kapurakin oli lähtenyt merten taa. Suga johti toa-joukkoja joihin Umbra oli kyllä ottanut yhteyttä, mutta heillä oli jääsoturin mukaan tiukka aikataulu. Killjoyn hän oli viimeksi nähnyt kuukausia sitten Metru Nuilla. Domek oli kadonnut väenpaljouteen. Gekkokin oli kadonnut. Matoron kanssa he olivat nähneet pari kertaa, ja istuneet iltaa pitkäänkin, mutta tälläkin oli kiire valmistautua ensimmäiseen rintamatehtävään sitten Metru Nuilta saapumisen. Juuri sinä iltana tällä oli ollut jokin toinen tapaaminen sovittuna, eikä Umbra halunnut tungetella.
Moderaattoreilta Umbra ei edes tohtinut kysyä elokuviin menemisestä. Paaco olisi ehkä tullut mielellään, mutta suhde entisiin virkaveljiin oli muuttunut erotuksen myötä kiusalliseksi. Selakhi häntä oletettavasti halveksi. Luottamus ja lojaalius olivat arvoja joita salskea haukasvo arvosti kaikkein eniten. Bladis ja Make ehkä antaisivat Umbralle joskus anteeksi, mutta he olivat tiukasti Samen talutusnuorassa ja luottamuksen luominen veisi paljon aikaa.
Ei tuntunut oikealta kysyä jotain Bobeja tai Dinemeitä leffaan. Matoranit tuntuivat jossain määrin fanittavan kaikkia toia. Se olisi ollut vain kiusallista. Telakan väki oli Umbralle vain hyvänpäivän tuttuja. Hän ei siellä usein viettänyt aikaa, paitsi joskus Tongun luona. Toa-moderaattorin suhde matoraneihin oli aina ollut hiukan yksipuolinen. Voimatasot tekivät suhteista epätasa-arvoisia. Joillekin se sopi, Umbralle ne eivät oikein sopineet. Kaima oli poikkeus. Hän oli jotenkin paljon enemmän kuin väitti. Matoran elementaalivoimilla. Vielä kahdella.
Violetin Umbran koko kuvio pitäisi selvittää vielä joskus. Umbra oli taas vajonnut ajatuksiinsa elokuvateatterin aulassa.
Farok toivotti elokuvateatterin tiskillä Umbran tervetulleeksi. Peikko oli hyvin iloisella mielellä. Häntä huoletti hieman syysmyrsky ja sen vaikutus paikan sähköihin, vaikka kaupungin sähköverkko olikin yleensä luotettava. Asiakkailleen hän ei siitä tosin maininnut.
“Hei Umbra! Pitkästä aikaa päämoderaattoriakin näkee!” peikko toivotti klaanilaisen tervetulleeksi. Peikon työasu oli valkoinen kauluspaita ja musta essu. Tällä oli lisäksi pieni rusetti kaulallaan. Paita oli hyvin istuva ja silitetty. Peikko puhdisti baristakonetta. Klaanilaiset olivat kovia kahvinjuojia, ja paikat oli pidettävä järjestyksessä.
“En ole enää moderaattori. Siitä tosin ei ole vielä kuulutettu, mutta olen nyt rivijäsen”, Umbra kertoi hiljaa. Häntä vaivasi yhä hänen roolinsa muuttuminen Bio-Klaanin hierarkiassa.
“Pitää puhua Toa Tawalle ja Samelle, että päästävät sinut takaisin”, Farok aloitti.
“Saatte tiedotustilaisuuden lähiaikoina aiheesta. Olen kuitenkin yhä klaanilainen ja Valottu. Yritän toiminnallani tuoda valoa tähän syksyyn.”
“Toivottavasti et valaise liikaa teatterissamme. Biorex ei tykkää, jos valaiset niin kuin ne metrulaiset tabletit, joita opiskelijat kantaa kaikkialle”, Farok naurahti.
“Joo osaan käyttäytyä. Onko teillä täällä ollut muuten tunkua? Vieläkö Biorex itse huolehtii projektorin käytöstä? Järjestääkö Lumiukko edelleen sitä leffakerhoa, jossa katsotaan jännitysleffoja?”
“Kerhotoiminta on ollut vähän tauolla nyt kun Vartija on kateissa. Hän oli suojelijamme ja yhteytemme ylläpitoon. Joo, Biorex siellä edelleen häärii niiden kelojen kanssa. Kauppasaarron myötä ei olla saatu uusia rainoja hetkeen, mutta nyt on ollut aikaa pyörittää erilaisia klassikoita. Kanohi myy edelleen 3d-visiireillä salit täyteen. 300-elokuvat on edelleen klassikoita, vaikka historian ja sarjakuvan fanit onkin aina eri mieltä näistä. Kai tämmöisistä sankaritarinoista haetaan lohtua nazorakien ikeessä.” Farok synkkeni. Hän ei haluaisi nähdä elokuvateatterin palavan. Hän asui samassa rakennuksessa!
“Mitä leffaa te tänään muuten näytätte? Ei ole niin väliä mitä teillä pyörii”, Valottu kysyi. Hän halusi koko elämyksen.
“Metrunuilainen klassikko Epämiellyttävä totuus on nyt ohjelmistossa. Mitä käy kun kaikki lakkaa uskomasta yhtenäisyyteen yhtenä hyveenä? Miten raha ottaa vallan ja maailman lämpötila muuttuu. Olet varmaan nähnyt tämän joskus kun olet Metru Nuilta.”
“Joo muistan tämän. Tätä näytettiin Coliseumilla jättiruuduilta. Ja oli liveorkesteri soittamassa.”
“Haluat siis edelleen katsoa tämän propagandapätkän? Meillä menee kyllä myöhemmin illalla parempiakin. Toa ja alaston ase on ehkä enemmän sinun mieleesi…” Farok naurahti.
“En ole nähnyt tätä sitten kuin olin matoran, joten katson mielelläni uudestaan. Ehkä tähän on eri perspektiivi Metrukuntien valtapiirin ulkopuolella”, Umbra sanoi ja osti Farokilta leffalipun, popkorneja ja Rapulan panimon colajuoman. Paikallisia pienyrityksiä oli syytä tukea.
Umbran ja Farokin taakse oli kertynyt jo melkoisesti jonoa. Bionn (Bioman), Arhä (Uuvee) ja Tahurakk olivat kolmisin supattelemassa jonossa. Skadkikolmikko oli hitsautunut tiiviiksi kolmen kimpaksi ja heidät näki usein viihteellä samoissa paikoissa. Joskus Piikki oli heidän seurassaan kovaäänisenä höseltäjänä. Kolmikko oli ollut töiden jälkeen huvittelemassa Merirosvokapakassa (siellä oli happy hour) ja päättäneet jatkaa sitten spontaanisti kello 19.15 alkavaan elokuvanäytökseen. McTohungasissa käytiin tietenkin hakemassa nugetteja. Kovan työn raatajilla oli kovat huvit.
Popkornia ja limua ostettiin. Joku rohkeni hankkia myös irtokarkkeja, mutta niistä monet olivat kauppasaarron myötä vanhaa erää (ei sillä että Farok tai Biorex vaihtaisivat karkkieriä säännöllisesti muutenkaan). Lakupiiput tarttuivat Bionnin (lausutaan kuin beyond toim. huom) pussiin, Tahurakk rakasti Kofo-Tyrkin pippureita ja Ulvakkille maistuivat hedelmäkranat, joiden päällä oli paljon tomusokeria. Osa karkeista tuntui liimautuneen toisiinsa syksyn kosteuden takia. Onneksi eivät olleet homeessa!
Kello oli 19:00.
“Hei Umbra”, Bionn (Beyond) moikkasi valottua sätkä suussaan. Vihreä skadki edusti Mysterys Nuilla skakdinavialaisia. Nuuskaa ja sätkää kului. Metsää meni sileäksi, koska siinä oli elanto kiinni. Bionn (Beyond) oli töissä kaupungin pohjoispuolen sahalla. Skakdin silmävoimalla hän sai pelastettua sahatavaran usein kirjanpainajilta ja muilta niitä järsiviltä ötököiltä. Vorikintappajia oli välillä riesaksi asti. Violettien kuoriaisten syömäjälkiä sai välillä ennallistaa hiki otsalla. No saipahan rahaa nuuskaan ja kaljaan!
“Moi Bionn (Beyond). Ei olla nähty sitten Pär-Nuin! Toit niin paljon nuuskaa ettei se meinannut mahtua edes minun toareppuun.” (Reppu on yleensä ääretön tilan suhteen. Kuten makutain massaulottuvuus).
“Suga oli silloin ihan sievissä. Paaco veti kyllä hyvät karaoket. Oi tuostakin on pitkä aika.”
“Kepestä paljastui ihan bilehile siellä. Varsinainen korttihai myös. Vetäisi Äksältäkin jalat alta.”
“Oletko nähnyt Piikkiä missään?” Arhä puuttui keskusteluun. “Sen piti taas tulla paikalle, mutta lintuposti varmaan eksyi taas talosta. Viimeksi saimme miittiimme jonkun manalalaisen sen sijaan…”
“Häh. Milloin Julienin klaania on ollut täällä?” Kaikki oli muuttunut Klaanissa kun Valottu oli ollut poissa.
“Ne on ihan mukavaa porukkaa”, puolusteli Tahurakk. Tämän haarniskassa komeili Tahun tuliriimu. Skadkin olkapäässä oli Hau-tatuointi. Liekkiä koko äijä täynnä. Kuin Legendojen Toa itse. Skakdin harjakin oli kuin historian muurien Tulisyljen liekkimiekka.
“Sanoivat kahviossa, että sait koiranpennun, Tahurakk”, Umbra jutusteli liekkien sankarille. “Samolin mukaan se vei Thowronilta aamun klaanilehden toissapäivänä.”
“Joo meidän Tahurakkilla on oma Tahurakki”, Bionn (Beyond) nauroi. Hänen skakdinhampaat olivat mustuneet nuuskasta.
Yleisöä alkoi virrata elokuvateatteriin, jossa punaisella sametilla pehmustetut penkit odottivat katsojia. Umbra oli katsonut näissä tiloissa Fabokin piirityksen, Hordikan varjossa, Vastarintalaiset, Aseveljet, Dalek: Bioniclen valtiaan ja monia muita rainoja. Guartsu ja Snowie olivat hommanneet monet harvinaisemmista pätkistä joidenkin välikäsien kautta. Kapuralan tarinat olivat kadonneet jäljettömiin ennen kuin niitä ehdittiin katsoa. Kelakotelon sisällä oli ollut vain hikistä villaa. Tapaus oli harmittanut erityisesti Snowmania.
Valkokankaan alla oli korotus ja sen edessä oli teatterimaiset tummanpunaiset satiiniverhot. Jostain penkkirivin takaa Biorex ohjasi elokuva projektorillaan henkilökohtaisesti. Hän vaihtoi keloja ja hönki atomihengitystään teatterin alkuvoimaksi. Farokin ei oikeastaan pitäisi olla huolissaan teatterin sähköistä myrskyvaroituksen aikana.
Nyt Biorex oli kuitenkin toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi elokuviin. Mekanosaurus rexin basso kaikui selkeästi teatterin akustiikassa:
“Olemme saaneet tänne jopa Bio-Klaanin kultapojun, Valotun Umbran! Te metrulaiset olette varmasti nähneet tämän klassikon jo monta kertaa. Näin sotatilassa koin aiheelliseksi näyttää näitä klassikoita, jotka auttavat meitä toimimaan yhdessä. Ainakin Legendojen kaupungin kriitikot pitivät tästä silloin aikoinaan…”
Biorex rakasti elokuvia. Hän rakasti elokuvissa käyntiä. Hän rakasti elokuvateatterissa työskentelyä. Hirmuliskon harja säkenöi kuin Ko-Metrun tiedontornit, kun tämä sai kertoa mitä vain elokuvista.
“No en ole nähnyt tätä sen jälkeen kun olen ollut viimeksi matoran”, Umbra sai sanottua. Muisto Lhekon kuolemasta tuli tahtomatta hänen mieleensä. Kultainen Lheko. Rikottu Lheko. Parsittu Lheko. Kalittu Lheko. Hopeinen Lheko. Pimeydessä Metru Nuin alla.
Toan selkäpiitä kylmäsi. Hän näki aavikon täyttämän elohopeameren. Kraakin heräsi. Muisto oli todella vahva. Siniset sirut kieppuivat taivaalla. Musta aurinko söi sirujen värejä. Keltainen syttyi. Sammui. Syttyi taas. Punainen jatkoi ikuista rataansa. Se uni toistui ja toistui.
Toa palasi nopeasti maan pinnalle. Näytös veti väkeä ja Tuappi halusi päästä Umbran vieressä olevalle tyhjälle penkille. Punainen krana vu sykki ta-matoranin naamion paikalla. Umbra ei ollut koskaan tohtinut kysyä mikä diili Tuapilla oli tämän krananaamion suhteen. Jokin siinä lihassa puistatti Valottua, mutta hän ei halunnut olla epäkohtelias ja ennakkoluuloinen.
“Kiitos”, sanoi Tuappi, jonka sanat kuuluivat myös aavikolla, missä Kraa ja tähtitaivas olivat hetki sitten olleet. Skarabee-kuvio alkoi piirtyä hiekkaan.
Krana vu iski silmää Umbralle.
Mitäköhän pirua tämäkin oli, Umbra ihmetteli.
Hän pilkki unen ja valveen rajapinnalla. Päivä oli ollut pitkä tähän asti. Tuttuihin ja puolituttuihin törmäsi niin helposti klaanissa. Nookki jaksoi aina kertoa kahviossa tarinaa siitä kuinka se oli kerran pelotellut tuhkakarhun pakoon metsäretkellä.
Elokuva alkoi ensin trailereilla.
Roboriders 3: Talismanien kapina. Suositun Roboriders-sarjan kritisoitu kolmas osa, jossa tehtiin parodiaa kahdesta aiemmasta Roboriders-elokuvasta. The Bossin esittäjä jouduttiin vaihtamaan kolmanteen elokuvaan. Elokuva oli lippuluukuilla täysi floppi, ja tuotantoyhtiön korstot syöttivät sen ohjaajan Vuorelle.
Seuraava traileri oli elokuvalle Tuhkakarhuherra Padd. Tuhkanalle seikkailemassa Le-Metrussa. Koko elokuva perustui leikkiin Tuhkakarhun hännänkiinnityksestä. Jostain syystä trailerissa näytettiin, että Klaanilehti oli antanut elokuvalle kuusi hymyilevää Guardiania. Umbra mietti, että tämä pätkä löisi varmaan läpi Hatidilla.
Villi Villi Zakaz oli viimeinen traileri. Tummanpuhuva Willakk esitti pääosaa Zakazin sisällissotaan sijoittuvassa draamassa. Arhä buuasi, kun Nektann näytettiin ruudulla. Bionn (Beyond) heitti popkornia ilmaan. Tahurakk oli vaivautunut ystäviensä käytöksestä. Jättiläismäinen hämähäkkimecha talsi ruudulla. Se muistutti sitä Tongun Nöpö-kävelijää, mitä oli käytetty Guartsuvuoren operaatiolla jokunen Nimeämispäivä sitten.
“Tuo ei ollut mikään menestys ilmestymisvuonnaan”, Tuappi kuiskasi Umbralle. Lihanaamio hyllyi krana-matoranin puhuessa.
“Mitä sinä teet suola-aavikolla?” Umbra ehti kysyä ennen kuin elokuva vihdoin alkoi. Tuappi ei vastannut mitään. Krana lihaili menemään.
Elokuvan alkuteksti pärähti valkokankaalle. Äänentoisto sai fanfaarit kuulumaan niin, että penkin selkänojassa tuntui.
Alkutekstit olivat täynnä kiitoksia elokuvateatterin sponsoreista, kuten oli tapana.
Kiitettiin ensin Snowmania ja Guardiania, taidemuodon suuria tukijoita. Metrujen ja Metrukuntien kulttuurirahastoja kiiteltiin. Voitto Korporaatio sai myös kiitoksensa. Jostain syystä McOil-yhtiön logo oli todella pienellä. Myös Muakojen katastrofirahasto ja Metru Nuin Oikeutta Apinoille -järjestö listattiin tukijoina. Apinajärjestön logoapina kirkui hetken ruudulla. Kivileijonaklubi sai myös kiitoksensa. Tätä listaa oli kuin Nimeämispäivän lahjaringissä nimiä.
Bionn heitti nuuskaa lattialle. Ahrä kaivoi kainaloaan. Biosoturi joutui karjaisemaan kaksikkoa lopettamaan ja kunnioittamaan Biorexin teatteria. Taatti oli kerrankin vapaalla lentokentän hommista, ja nyt hänen elokuvarauhaansa häirittiin. Rau-kasvo mulkoili skakdikoplaa pahalla silmällä. He kuitenkin rauhoittuivat ennen kuin teatterin vakiopeikon piti puuttua peliin.
Elokuva alkoi nyt oikeasti.
Umbralle se penkki oli vähän liian mukavan tuntuinen. Valkoisen hiekka-aavikon kutsu oli aivan liian kutkuttava. Kaikki tutut elementit tulivat sinne takaisin kuten niin monta kertaa aiemminkin. Hän tunsi olevansa kuin kotonaan unessa. Toivottavasti Tuappi kertoisi mikä hänen juttunsa oikein oli.
Valkoinen suola-aavikko
Kraakin oli paikalla. Aavikolle muodostui kangastusmainen kuvajainen punaisesta kranasta. Se loittoni kun Umbra lähestyi sitä. Valvemaailmassa hän voisi itse luoda kangastukset!
“Olipa tylsä leffa”, Kraa raakkui. Mielimaailmassa se oli vapaa, toisin kuin lihan ja koneen maailmassa. “Minä olen enemmän kuin minä.”
“Joo tämä leffa on nähty vuosikymmeniä sitten”, Umbra kertoi. Kun hän oli pieni matoran…
“Tuappi vain katosi.” “Kranoilla on oma tilansa. Maailmojen seinämät ovat yhtymässä.”
“Ja tiedät tämän miten?” “Kiinnittäisit joskus huomiota ympäröivään maailmaasi.”
Viimein Valottu kiinnitti oikein huomiota niihin taivaankappaleisiin. Kuusi sinistä tähdenlentoa, jotka pyrkivät aina takaisin yhteen. Punainen tähti. Keltainen, jonka katselemisesta aika tuntui muuttavan rakennettaan.
Niiden valoa ja värejä pyrki ahmimaan musta kuu ja tämän musta aurinko.
“Baterra”, Kraa raakkui. Se tiesi jotain.
“Jos tähti luhistuu, syntyy tyhjyyden musta kuilu josta ei ole pääsyä pois”, kraataloinen kertoi varsin selkeästi. Liiankin selkeästi.
“Varjon pimein osa”, Umbra sai sanottua. Se oli hänen nimensä muinaisten kieleltä käännettynä. “Osa luojaamme, Cestainua, itse Arkkimakutaa. Tämän seurakunta.”
“Mitä tiedät tästä paikasta? Tunnut olevasi kuin kodissasi täällä.”
“Gjarke kutsui tätä Verstaaksi. Hän on yksi muinainen olento, joka asuttaa tätä kaikkeutta. Viime aikoina tänne on pyrkinyt vaarallisia voimia. Basiliski, siniset kädet, purppura piipari. Kaikki ovat jotenkin yhteydessä tähän pisteeseen, jonne uneksimme asioita todeksi”, korppi kertoi. Umbra vaipui kauas elokuvasta. Oli kuin näky valkoisesta olisi vienyt hänet jonnekin muualle.
“Tiedätkös, meillä kaikilla valkoisen maailman asukeilla on lahja Syvältä naurulta. Jopa minulla on semmoinen.”
“Loiset?” Umbra oli kuullut niistä puhuttavan. Lumiukon närhi ja monet muut. “Kaiken takana on loinen. Jopa minulla on semmoinen.”
Jotain pilkisti korpin höyhenten välistä. Punainen silmä, joka kuului sykkivälle toukalle. “Nappasin tämän kiinni kun oli tylsää. Löysin myös sinun loisesi”, mustanpuhuva perhonen kapusi ylös Kraan kurkusta. Sen pörheä kiitäjämuoto oli virtaviivainen ja täynnä nopeutta.
“Minun loiseni? Luulin, että sinä olet minun loiseni”, Umbra sai sanottua. Kiitäjä lähti lentoon taivaalle. Se alkoi kieppua valonlähteiden ympärillä maailman katossa. Mustat taivaankappaleet se kiersi kaukaa. Yöperhon siivet hakkasivat niin nopeasti, ettei niistä erottanut kuin liikkeen. Siitä kuului myös pörisevää ääntä. “Kun nappasin sen, olento muistutti enemmän päiväperhosta. Pitkät siipikannukset ja ritarillinen ryhti. En tiedä miksi se on nyt vaihtunut virtaviivaiseksi yön asukiksi.”
“Ja sinun loisesi on toukka kun olit itsekin pieni toukka-kraata”, Umbra pohti.
Kraa lennähti perhosen perään ja otti loisen nopeasti nokkaansa. Perhosen muoto vaihtui päiväperhoseksi kun Kraa yritti niellä sitä kokonaisena sisuksiinsa.
“Älä huoli, ei loisia voi tuhota”, Kraa maiskutteli perhosateriaansa. Korppi nieli ahnaasti ja sen kupu pörhistyi. Saalis oli sen itsensä kokoinen.
”On tulossa myrsky. Toivottavasti kaikki klaanilaiset ovat siltä suojassa.”
Kraa. Kraa. Kraa
Kiltainmaat
Myrskypilvet kerääntyivät Kiltainmaiden pohjoiselle taivaalle. Seutua halkoi pohjoiseen kulkeva kukkuloiden jono, jonka itäpuolella, vaarojen ja meren välissä kulki Valtatie 2 aina Klaanista Kalmarin ja Kartialan kautta Kaya-Wahiin. Seudun metsät eivät olleet Lehun kaltaisia jylhiä korpia, vaan niitä oli hyödynnetty vuosituhansia. Olipa Kiltainmaalla aikanaan rakennettu jopa suuria laivoja. Nykyään harmaata seutua pirstoivat pienet maalaiskylät. Klaanilaisten ja nazorakien tiedustelijoita poikkesi seudulla alinomaan. Kohtaamiset torakkain kanssa olivat usein lyhyitä, ja vain yksittäisiä kelan vetäjiä saatiin satimeen.
Kalmarin kaupungin ja pohjoisen Kiltainmaan väki oli lähtenyt evakkoon, mutta moni eteläisemmän osan pienistä kylistä ja tiloista ei halunnut hylätä vuosia viljelemiään asuinalueita, ei ainakaan vielä, kun Imperiumin kynnet eivät olleet vielä kurkulla. Hiisiliskojen kallioilla oli jopa kehittynyt pientä talonpoikaista kapinahenkeä, kun muutama turaga nostatti paikallisia viljelijöitä ja tukkijätkiä kapinaan. Työkaluja teroitettiin ja kaikki kertoivat tarinoita siitä, miten pistäisivät kulkusirkoilta munanasettimet ja muut elimet tohjoksi. Perinteiset talikot, sahat ja sirpit ainakin kiilsivät illan puhteiden myötä.
Klaanilaisten osasto, joka koostui Takamasta ja tämän Toa Cendai Angorangereista oli saanut vahvistuksen painovoiman valtiaasta, Umbrasta ja tämän haukasta, Pokkista. Valottu oli joskus ammoin löytänyt tämän munana Arj-Durunista, mutta lintu oli tottunut pian myös toiseen isäntäänsä.
Umbra oli tottunut metsässä samoamiseen. Siitä oli saanut kokemusta aiemmin tehtävällä Gekon kanssa, missä hän oli kohdannut sekä zyglakeja että nazorakeja. Kosteat lehdet, viima ja vesisade eivät päättäväistä pikkumiestä häirinneet. Hänen violetissa kehossaan paistoi soturin sielu, joka halusi todistaa olevansa kaimansa nimen arvoinen.
Painojen mestari oli oppinut hyvään yhteistyöhön linnun kanssa lukuisten lentotuntien ja taistelukoreografioiden harjoittelun jälkeen. Violettien valtias oli kuin yhtä linnun kanssa, ja taitoi lentämisen kenties paremmin kuin edesmennyt päämoderaattori. Massiivinen kahu oli mahtunut vain vaivoin päämoderaattorin entiseen huoneeseen – lintu kasvoi edelleen kokoa, vaikka olikin jo kasvanut aikuiseksi kauan aikaa sitten. Klaanilaisten onneksi Pokk nautti mieluiten kalaa ja riistaa, mahit ja mukaut eivät tälle kelvanneet. Lintu oli liian ylpeä syömään pikaruokaa.
Majesteettinen näky piirtyi tummapilviselle taivaalle, kun kahu kiiti Kiltainmaan yllä. Pikku-Umbraa ei edes huomannut, kun tämä oli painautunut niin tiiviisti lintuun kiinni. Sade ropisi melkein vaakasuoraan hänen naamaansa. Pian alkoi salamoida, mikä oli aika hengenvaarallista tiedusteluoperaation kannalta.
“Baterran luoja. Nyt laskeudu jonnekin Getariin. Ei ole enää turvallista, kun Legendojen Voriki on vihainen”, Pohak puhui korvanappiradiosta. Toa Pohakin itsetunto oli saanut kolauksen, kun harjoituksissa oli paljastunut miten matoralainen pystyi samaan mitä hän! Kansa joka pelkäsi voimiensa luovan itse baterran!
”Ihan pian. Haluan varmistaa sen tukikohdan sijainnin”, Umbra vastasi korvanappiinsa. Pohjoisen metsässä oli näkynyt uusi rakennelma, joka kuului varmaankin Allianssille, mutta heillä ei ollut vielä käsitystä siitä, mitä siellä tapahtui. Kenties se oli syy sille, miksi he olivat kohdanneet Gaggulabion skakdeja niin paljon viime viikkoina?
”Ei kun sinä menet suojaan ennen kuin saat salamasta. Katsotaan se paikka myöhemmin”, Pohak sanoi tiukasti.
“Kuitti”, Umbra myöntyi. Hän veti suitsista ja ohjasi Pokkin lentorataa kohti Getarin legendaarisia hämähäkkikallioita, jotka nousivat metsien ja kylien yläpuolelle.
Alapuolelle jäivät Vainola, Elementtilä, Hiitelä ja Sulkala. Kaikki niistä olivat todella pieniä kyliä, joista käytiin silloin tällöin Klaanissa tai Nui-Korossa markkinoilla. (Elementtilän talojen värit eivät erottuneet enää näin myöhään syysillassa.) Jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle etelään, hän saapuisi Kaitalaan.
Toa Cendai Angoranger piti leiriä suojaisessa metsikössä. He olivat naamioineet piilopaikkansa Lehatun voimilla todella taidokkaasti. Powambra oli maan taitajana muokannut maaperän raekoostumusta, ja Lehatu oli siirtänyt ikävimmät kuuset ja ohdakkeet kasvamaan hieman kauempana heidän telttapaikoistaan. Takama oli opetellut tulen ja savun hallintaa leiriolosuhteissa, ja nyt hän alkoi osata ruoanlaiton huomaamatta. Toat nukkuivat pareittain teltoissa, Bokrujuh ja Takama tietenkin yhdessä. Tulen ja jään tanssi oli ollut jo pitkään jatkunut romanssi, jonka muu tiimi oli kyllä tajunnut jo kauan ennen kuin kaksikko oli itse sen myöntänyt. Takama oli metsäreissujen pitkittyessä ehtinyt kosia puolisoaan. Jotain toivoa sodan päättymiselle haluttiin luoda, koska kaikki oli niin epävarmaa rintamalla. Takaman luottoystävänä Metsänhenki Lehatu oli jo lupautunut bestmaniksi.
Pohak ei ollut kommentoinut asiaa mitenkään. Hän halusi vain suorittaa tehtävän loppuun ja mennä takaisin kaupunkiin. Toa Pohak tunnettiin Huonolla mahtailustaan, korttitempuistaan ja siitä, että tällä oli aina uusi typy kainalossa baarireissujen aikana. Kabar oli paljon pidättyväisempi. Kiven toa oli omaksunut ko-metrulaisen zenin, joka ilmeni tämän erikoistumisena kristallien hallintaan. Toa piti aina mukanaan erilaisia kristalleja voimiensa kanavoimiseen.
Punertavat Getarin kalliomuodostelmat olivat laajoja ja niillä kasvoi vain muutama kitukasvuinen hieskoivu tai havupuu. Kallion uurteisiin ja painanteisiin oli jäänyt vettä, jossa kasvoi harvinaisia vesikasveja. Kerrotaan, että siellä oli nähty najadeja joskus ammoisina aikoina. Getar oli kuitenkin kuulu hämähäkkipopulaatiostaan. Seudun hämähäkit olivat kahdeksanjalkaisia, mikä oli perin eriskummallista, kun useimmat hämähäkit maailmassa olivat neli- tai kuusijalkaisia. Jostain syystä Visokkia, Herbertiä ja Qewaa sanottiin kaikkia hämähäkeiksi…
Getarin reunalla alkoi Titaani-Tomin suurtila, jota tämä piti kultaisen kauniin selakhimiehensä kanssa. Kaksikolla oli paljon ussaleita, joiden kuoreen oli maalattu kultaisella riimulla: T. Mahtavat kopenien pesät hallisivat maatilan maisemaa. Muualla ne olivat jo menneet horrostamaan, mutta siellä ne pörräsivät edelleen. Kopenien pölytyksen avulla syntyi mehukas hedelmäsato, ja huhuttiin että Titaani-Tom olisi onnistunut viljelemään kanttarelleja vain puhumalla niiden kieltä laulamalla.
Pokk ja Umbra laskeutuivat kallioiden juurelle. Salamat iskivät lähelle heidän laskeutumispaikkaansa. Jostain lehahti suuri pöllö ilmaan. Se pelästyi kaksikkoa. Pokk rääkäisi. Pöllö kirkaisi. Se oli Uzpe-korolainen viherhuuhkaja, Umbra tiesi! Harvinainen rahi niillä alueilla.
Kallioluolat olivat tarpeeksi isoja, jotta sekä Umbra että Pokk mahtuivat molemmat pitämään sadetta. Klaanilaiset olivat käyttäneet niitä aiemminkin piilossa pysymiseen. Hämähäkit pitivät suureen lintuun kunnioittavaa etäisyyttä, ja oli niin viileä, etteivät ne olleet aktiivisimmillaan.
Sadeviitan alta matoran kaivoi retkirinkkansa. Puinen Äksältä saatu kuksa roikkui repun nyörissä. Retkipatja oli päällystetty ramanvahalla, joka esti sitä kastumasta. Madu- ja vuata-hedelmiä oli mukana hätäeväiksi ja räjähteiksi. Termoksessa oli vielä aamuista kahvia, jota Lehatu oli jatkanut löytämällään rohtojuurella. Takama oli kuivannut juuren ja Pohak oli hienontanut sen porallaan kahvin jatkeeksi. Mokel keitti paljon parempaa kahvia, Umbra mietti itsekseen.
Umbran kunnioitus Angorangereita kohtaan oli vain noussut heidän kanssa vietettyjen päivien aikana. Entisistä show-toista oli kuoriutunut karaistuneita sotureita, kun heidät oli heitetty pois sivistyksestä. Hahmokehitys vaatii aina haasteita. Toki näyttelijätaidoista oli hyötyä, kun kohdattiin paikallisia tilallisia. Pienen shown päätteeksi he jakoivat välillä tilojensa tuotteita klaanin uroille. Joskus piti auttaa paikallisten mukau ojasta tai korjata rapuvankkureiden jalkoja. Toain auttavaisuutta pidettiin yllä, vaikka oltiin sodassa ja käytännössä ei kenenkään maalla. Maalaisille kyllä kerrottiin, että Klaaniin sai mennä, mutta he olivat itsepäistä väkeä.
Valokivi ja lämpökivi toimivat matoralaisen ja haukan majapaikan valon ja lämmönlähteinä. Lintu oli kasvanut Mysteryksellä. Se oli tottunut niihin sääolosuhteisiin, vaikka sen luontainen elinympäristö oli suurilla eteläisillä tasangoilla. Myös Umbra nautti metsäelämästä. Sai olla lähellä maaperää. Sammalia. Puita. Kaikkea mönkivää ja lentävää. Hän tekisi kaikkensa, että torakan jalka ei imisi sitä maata tyhjiin ravinteista ja elämästä. Kabarin tyyneys oli tarttunut häneen. Kristallien Angoranger näki kaiken läpi tämän sisimpään.
Metsänhenki Lehatusta oli kuoriutunut luonnonhelmassa itsevarma kaikkeutta kunniottava tietäjä. Matoranina koettu pelko oli otettu voimavaraksi. Pelko auttoi selviytymään. Mutta tietyn tilaisuuden tullen se piti myös unohtaa: ”Pelko on mielentappaja” oli lause, josta oli tullut kaarnojen ja sammalten toalle kuin uskonnollinen mantra.
Zeeronin sienikurssi oli ollut Lehatulle mieluisa ja toa oli päässyt mykologiaan sisälle vihreyden voimillaan. Sienet olivat jotain kasvien ja rahien väliltä, mutta elementtirajat menivät vain siinä missä mielikuvituksen rajat menivät. Missä mykorritsa loppui ja puun juuri alkoi ei kukaan tiennyt, ja tämä antoi Lehatulle voimaa kasvattaa elementtiään käsittämään myös sieniä, vaikka ne eivät yhteyttäneetkään.
Angorangerit kohtasivat nazorakien tiedustelijoita silloin tällöin, ja enimmäkseen he pitivät huolen, etteivät ne saisi pysyvämpää jalansijaa Kiltainmaalta. Dek-Korossa oli suuri varuskunta, mutta rajaseuduilla hyönteiset eivät mahtaneet mitään elementtien taitajille, vaikka ampuivat hanakasti vastaan. Russakat mieluummin riistivät henkensä kuin jäivät vangeiksi Toa-ryhmälle, ties millä valheilla heitä oli peloteltu. Takama ja muut kävivät aina läpi imperialistien tavarat ja Powambran sekä Lehatun huoleksi jäi haudata ruumis jonnekin syvälle Kiltainmaan maahan. Kukaan ei halunnut, että tuliketut tai rautasudet alkaisivat kaivaa ylös hautakumpareita.
Torakkain rakennusaineet jatkaisivat keväällä kiertoaan kun hajotustoiminta Mysterys Nuin maaperässä taas alkaisi. Lehatu jätti hyönteisten haudoille myös pienet sipulikasvit, jotta ne kasvattaisivat tähän maailmaan edes jotain kaunista.
Toat tiesivät, ettei Imperiumi antaisi heille samanlaista kohtelua, jos he tulisivat ammutuiksi siinä sodassa. Pohakista sellainen oli ajanhukkaa, mutta muut olivat sitä mieltä, että vainajan kunnioittaminen erotti heidät vihollisosapuolista tässä konfliktissa. Sitä mietti myös Umbra, joka nuokkui luolassa pitämässä sadetta, lintuaan vasten painautuneena.
Takaisin Biokaaressa, noin kello 20.00
Elokuvateatterissa näytös meni yhtäkkiä tauolle. Ahrä kommentoi väliaikaa kovaäänisesti: “Tauko olikin paikallaan. Kalja tulee läpi!” Joku naurahti skadkin heitolle. Epämääräistä muminaa kuului yleisön joukosta.
Biorex sammutti projektorin ja dinosaures kömpi esiintymislavalle paperi käsissään. Oransseilla saurussilmillään hän tihrusti tekstiä ja alkoi lukea sitä yleisölle syvällä äänellä:
“Anteeksi elokuvan keskeytys, mutta meillä on tärkeää tietoa Admin Tawalta ja muilta Klaanin johtajilta.”
Umbra heräsi kuulutuksen alkuun. Muisto suola-aavikosta hävisi kuin hiekka tuuleen.
“Tässä sanontaan, että Bio-Klaani aikoo evakuoida Rumisgonen merirosvokaupunkiin halukkaat kaupunkilaiset, jotka eivät halua jäädä osaksi sotaa Allianssia vastaan. Lähtijöille tarjotaan rahaa, jolla he voivat jatkaa matkaansa Rumisgonesta. Pitää olla ilmoittautunut viimeistään kello 24:00 ja Tahtorak lähtee lentoon kello 2:00. Vain 400 voidaan ottaa kyytiin. Bio-Klaani kiittää myös kaikesta avustustavarasta, jota voi myydä Rumisgonessa, jolla sitten ostettaisiin ruokaa ja aseita talvea varten.”
Kuulutus synnytti vyöryn pois elokuvateatterista. Porukkaa tunki penkkirivien yli. Popkorneja kaatui ja sotkua syntyi. Lattialle kaatui sokerilitkua enemmän kuin yleensä. Farok ja Biorex saisivat siivota niitä jälkiä koko loppuillan. Illan Toa ja alaston ase -näytökseen tulisi tuskin ketään. Jopa moni sellainen, joka ei aikonut lähteä, meni mieluummin ihmettelemään josko näkisi Tahtorakin lentävän.
“Voi pojat. Rumisgoneen”, Bionn (Beyond) hihkaisi. Hän sytytti tupakan ja laittoi nuuskan huuleensa. “Tuutko säkin Uuvee? Tahurakk? Mennään kaikki kolme kiertään Roadaa ja sitten Skakdinaviaan. Käydään Fexiassa katsomassa muijia. Siitä tulee eeppistä!”
Ahrä eli Uuvee lähti täysillä mukaan maalailemaan uutta tulevaisuutta skakdeille. Sen sijaan Tahurakk näytti apealta.
“Kaverit. Minä jään tänne. Koira ja seurakunta tarvitsevat minua.”
Mitä Isä Ruskokin sanoisi jos hän jättäisi seurakunnan ja unohtaisi Tahun legendan ja tämän tulen kantamisen?
”Tahun liekkiä on varjeltava Imperiumin ikeen alla”, hän jatkoi. ”Jääkää hyvästi ystävät. Ehkä tapaamme jälleen sodan jälkeen”, tuliskakdi melkein itki.
“Olit meistä kolmesta aina se, jolla oli kaikkein vakain usko. Nähdään sitten joskus”, Bionn (Beyond) sanoi ja imaisi tupakkansa loppuun. Hän ei oikein osannut sanoa muuta. Hän ei ollut hyvä puhumaan tunteista.
“Moikka Tahurakk”, Arhä sai sanottua. Hän itkisi sitten ystäväänsä lennolla Rumisgoneen.
“Pitää mennä sanomaan moikat Piikille ja Bobille”, Bionn (Beyond) kiirehti eteenpäin vilinässä.
Umbra katseli sitä skakdikolmikon hajaantumista surullisena. Sota ajoi Bio-Klaanin vaikeiden valintojen ääriin, ja traagisia henkilökohtaloita tapahtui alinomaan. Toa peilasi omia ystävyyssuhteitaan niihin skadkeihin. Päälimmäisenä hän toivoi, että ne jotka halusivat lähteä pääsisivät turvallisesti pois Mysterykseltä. Hän myös mietti kuinka moni hänen ystävistään harkitsi lähtemistä. Oliko Domek lähtemässä? Tuntui todella ironiselta, että valotut olivat saapuneet takaisin Klaaniin vain vähän ennen evakko-operaatiota. He olivat kulkeneet läpi myrskyjen ja murheiden päästäkseen piirityksen keskelle, mistä muut nyt pakenivat.
Päämoderaattorina ollessaan Umbra olisi ollut kaiken sen suunnittelun keskipisteessä. Hän olisi ollut päättämässä ja koordinoimassa mitä tehdään, kuka tekee ja milloin. Mutta nyt hän oli vain osa muiden alulle panemaa aallokkoa, ja yritti parhaansa mukaan ohjata venettään siinä klaanilaisvilinässä. Kyllä häntä se harmitti, mutta ei hän sitä sanoisi kellekään ääneen. Vallan menetys oli lopulta todella pientä kaikkeen muuhun nyt tapahtuvaan verrattuna. Sitä paitsi kyllä hän uskoi, että Tongulla ja Tawalla oli homma hallussa. Ehkä se vain tuntui turhalta olla siellä katsomassa elokuvia, kun muut tekivät Klaanin historiaa.
Eräs nazorak-pesän tärkeimmistä ominaisuuksista oli tiedon täsmällinen ja oikeansuuntainen kulku. Valvontakamerat tuijottivat, tiedusteluosasto kuratoi, ja päällystö sai tietää. Tieto toi valtaa, valta toi voimaa, voima toi turvaa. Turvaa poikkeamilta, turvaa epäpuhtauksilta, turvaa sekasorrolta. Pesän kokoisessa kompleksissa tapahtui paljon, mutta paljon oli imperiumin johtaja myös nähnyt vaivaa sen eteen, että kaikki liian oudot asiat tulivat hänen tietoonsa.
Kenraali 001 nojautui eteenpäin tuolissaan ja siristi silmiään. Suuri näyttö hänen edessään lähetti valvontakamerakuvaa. Siinä ei näkynyt liikettä, mutta Kenraali näki lähetyksen olevan reaaliaikainen. Kuvan kohina viesti siitä, että lähetys kyllä pyöri — kuvassa itsessään ei vain liikkunut mikään.
Kenraali oli kuullut merkillisestä, toistuvasta näytelmästä, joka toteutui Tohtori 006:n laboratorio-osastolla joka päivä, ja olikin katsonut tallenteet läpi. Tänään hän seurasi tilannetta sitä mukaa, kun se toteutui — tai pikemminkin ”ei-toteutui”: Harmaa Aine, Abzumon mekaaninen lähetti, oli jälleen kerran Uuden Sukupolven horrossalissa. Ja jälleen kerran Harmaa Aine ei tehnyt siellä mitään.
Kenraali kurtisti kulmiaan. Abzumon outo lakeija vietti joka päivä hieman yli tunnin Uuden Sukupolven tutkimustiloissa eikä tehnyt siellä yhtään mitään. Rullasi sisään, asettui horrostavien supersotilaiden kapseleiden luokse, odotti yli tunnin ja rullasi tiehensä.
Ja siellä se taas oli. Valvontakamerakuva oli niin terävä, että Kenraali erotti Harmaan Aineen aivojen kiillon ja kuplat nesteessä kupolikypärän läpi. Siellä se taas oli, tekemättä mitään. Tai ainakaan mitään silmin havaittavaa.
Kenraali naksautti radioyhteyden auki.
”Tuokaa se kuulustelutila neloseen. Taas.”
Näytelmä jatkui tiedustelupalvelun kuulustelutiloissa. Tilojen numerointi viesti useista asioista: tilan koosta ja käyttöasteesta mutta ennen kaikkea viihtyisyydestä. Kuulustelutila 1 oli kutsuvasti sisustettu ja valaistu, 7 oli hieman epämiellyttävän hämärä ja kolkko, kun taas 12 oli varattu ”ehostetun kuulustelun” toimiin. Nouseva numerointi ennusti kuulusteltaville surullista loppua jopa silloin, kun nämä päättivät lopulta laulaa.
Tämä kyseinen kuulusteltava oli määrätty lähemmäs kuulusteluhierarkian ylä- kuin alapäätä. Kuulustelutila 4 oli lähinnä kuolettavan tylsä. Istuimet olivat toimivia ja kohtuullisen ergonomisia, seinillä ei ollut turhia harhautuksia, ja kirkas sinertävä valo toi esille kaikki henkilön epäimartelevimmat piirteet ja uurteet. Tässä olennossa oli paljon sellaisia.
Aivojen ajama haarniska pyöritteli mekaanisia peukaloitaan metallisen pöydän ääressä. Kenraali yritti etsiä tämän ”kasvoissa” paikkaa, johon pureutua katseellaan, mutta Abzumo ei ollut siunannut luomustaan silmillä. Aivopoimut kiiltelivät kylmässä valossa, ja läpikuultava neste lotisi maljassaan.
”Muistat varmasti, kuka olen”, Kenraali sanoi.
”Kenraali 001, nazorak-imperiumin johtaja”, Harmaa Aine vastasi täydellisen kohteliaan neutraalisti. Kenraali ei ollut aivan varma, mistä kohdasta Abzumon palvelijaa ääni kuului, mutta jokin äänilaatikko sen syövereissä täytyi olla.
”Ja mitä olen sinulle ja mestarillesi?”
Mietintätauko kesti kauemmin kuin Kenraalista oli sopivaa. Lopulta Aine kuitenkin vastasi.
”Minulle Mestari Abzumo on kaikki kaikessa, ja te olette liittoutunut Mestari Abzumon kanssa.”
”Eli olemme samaa mieltä siitä, että sinulla ei ole meiltä mitään piilotettavaa?”
”Minähän en voi tietää, mitä mieltä te olette asiasta. Mutta minulla ei ole salaisuuksia.”
”Hyvä”, Kenraali 001 sanoi nojautuen kyynärpäillään pöydän yli. ”Tiedätkö, mikä on Uusi Sukupolvi?”
”Tiedän. Uusi Sukupolvi on nazorak-imperiumin eliittisotilasjoukko. Heistä on saatu edistyksellisen tieteen avulla äärimmäisen voimakkaita.” Aivopuku piti pienen tauon. ”Ja jos saan muistuttaa, kysyitte tätä edellisilläkin kerroilla.”
”Muistan”, Kenraali sanoi tympeästi. ”Hyvä, että sinäkin.”
Keskustelu ei ollut valitettavasti ensimmäinen laatuaan. 001 piti mielensä tyynenä — jos Abzumon luomus esitti tyhmää, sellaiseen provokaatioon hän ei saisi taipua. Ja jos tämä oli oikeasti tyhmä, siitä provosoituminen olisi vain hänen oma tappionsa.
”Mitä olit tekemässä Uuden Sukupolven luona?” hän kysyi kylmänviileästi.
”Olin… olin… olin… olin…”
Kenraali laski leukaperiään rintaansa kohti ja tuijotti aivoihin räpäyttämättä.
”Olit?”
”Olin… olen toteuttanut tehtäväni Mestari Abzumolle. Olin viettämässä vapaa-aikaa.”
001:n itsehillintä oli raudanluja, mutta Harmaa Aine oli koetellut sitä jo tositarkoituksella. Tavallisesti tällaiset kuulustelut olivat alempiarvoisten tehtäviä ja näin hankalat vastaukset johtaisivat pikku seisomis- ja paastoharjoitukseen kuulustelutila 12:ssa, tai pahempaa. Valitettavasti nyt ei kuulusteltu sotavankia vaan teknisesti ottaen liittolaista, vaikka tämä ei kovin yhteistyökykyinen ollutkaan. Diplomatia oli raskas taakka kantaa. 001 veti syvään henkeä ja jatkoi:
”Tiedät varmasti, että mestarisi on ollut mukana Uusi Sukupolvi -projektissa.”
”Mestari Abzumo oli tärkeässä roolissa erityisesti siinä, että Uuden Sukupolven mielet kestivät nopean kypsymisen ja että jokainen sotilas on varmasti väkevän lisäksi myös huippuälykäs.”
”Hyvä. Tiedätkö, miten hän sai sen aikaan?”
”Mestari Abzumo laittoi Uuden Sukupolven soturien kehoihin nerokkaiden nazorak-tiedemiesten aivot.”
Kenenköhän aivot sinulla on, Kenraali mietti tuijottaessaan lasikupuun. Ei selvästikään kenenkään kovin nerokkaan… vai oliko? Ymmärsikö Harmaa Aine poliittisen tilanteensa niin hyvin, että se tiesi voivansa pimittää tärkeitä tietoja ilman merkittävää riskiä? 001 kirosi varmasti neljättä täysin identtisen turhauttavaa keskustelua päässään — tämänköhän takia Abzumo ei ollut antanut luomukselleen mitään, mistä tulkita tunnetiloja? Tiedustelupalvelun ammattikuulustelijoiden psykologisen profiilin arviot olivat olleet yhtä hyödyttömiä kuin jokainen vastaus tähän asti. Kallonmittaukseen ja silmien väreihin erikoistuneella osastolla oli hyvin vähän sanottavaa olennosta, jolla ei ollut kumpaakaan näistä ominaisuuksista.
Oli myös tietenkin täysin mahdollista, että he kaikki tuhlasivat aikaa typerään ja hyödyttömään rakkineeseen, jossa mätäni iljettävä sisäelin. Mutta silti… jostain syystä se oli täällä Abzumon käskystä.
”Tutkitko Uutta Sukupolvea mestarisi pyynnöstä?” Kenraali kysyi.
”En. Kuten mainittua, olen toteuttanut tehtäväni, ja olen viettänyt siellä vapaa-aikaani.”
Asia selvä. Oli aika siirtyä taas kerran tähän keskusteluun.
”Mikä oli tehtäväsi?”
”Tulin ilmoittamaan Nazorak-imperiumille, että Mestarini Makuta Abzumo elää. Levittäkää ilosanomaa.” Muutoin eleetön Harmaa Aine kohotti kätensä varovaisesti kohti taivaita. Aivan kuten aina sanoessaan nuo sanat.
”Kiitos tiedosta”, Kenraali 001 sanoi täydellä automaatiolla. ”Ja hän ei ole ollut tällä saarella, koska…?”
”Mestari Abzumo on suorittanut muita tärkeitä tehtäviä muilla saarilla. Tai mantereilla, tai merillä.”
”Annoit aiemmin ymmärtää, että hän sotii pohjoisessa sotaa. Mitä sotaa?”
”Hänellä on siellä vihollisia voitettavaksi ja ystäviä autettavaksi. Sen jälkeen hän palaa taas auttamaan teitä sodassa Bio-Klaania vastaan.”
Ei mitään uutta silläkään rintamalla. Kenraali ei voinut olla miettimättä, oliko Harmaan Aineen salainen tehtävä lähinnä tuhlata hänen aikaansa.
”Selvä. Tiedätkö, missä hän on tällä hetkellä?”
Harmaa Aine piti taas pienen tauon, aivan kuin tarkistaakseen jotain tietoa.
”Mestari Abzumo on merellä. Puolitoista kilometriä sijainnistamme pohjoiseen.”
Kenraali kurtisti kulmiaan. Mitä se rakkine nyt houraili?
”Puolitoista”, Kenraali toisti. ”Oletko aivan varma?”
”Kohta enää yksi ja kaksi viidesosaa kilometriä.”
”Jos vitsailet kustannuksellani, niin voin luvata, että meillä tulee olemaan huomattavasti vähemmän mukava keskustelu tämän –”
Kuulustelutilan ovi aukesi. Sisään kurkistava tiedustelupalvelun mustavisiiri näytti pahoittelevalta keskeytyksen johdosta.
”Arvon Kenraali! Mereltä lähestyy useita liikkuvia kohteita ja… ehkä on parempi, että tulette katsomaan!”
001 nousi seisomaan ja katsoi vielä Harmaata Ainetta ennen poistumistaan. Oliko tämä vitsi hänen kustannuksellaan? Mitäköhän noiden aivojen sisällä vielä piiloteltiin?
Ensi kerralla hän kaivaisi sen esiin jollain terävällä.
Kenraali säntäsi kuulustelutilasta agentin perässä ulos, ennen kuin Harmaa Aine ehti edes heiluttaa mekaaniset heipat. Viitta hulmuten hän marssi tiedustelupalvelun vaivoin valaistuja käytäviä kohti huoltohissiä, joka veisi nopeimmiten pesän pintakerroksiin. Kulman takaa raskaasti panssaroidut kenraalinkaartilaiset lähtivät kyseenalaistamatta perään tikkusuorassa rivissä.
Hissi hurisi ja natisi pitkään. Tästä olisi tulossa näemmä kuitenkin mielenkiintoinen ilta.
Kenraalinsatama
Sade piiskasi Kenraali 001:n kasvoja, kun hän astui pimeään satamamaisemaan. Ukkonen jyrisi kaukana ulapalla, kymmeniä laivaston sotilaita juoksenteli laitureilla. Sataman vartiotornit suuntasivat valonheittimiä häkellyttävään näkyyn, joka levittäytyi myrskyävän meren yllä.
Kenraalinkaartilaiset seurasivat 001:n vanavedessä ja levittäytyivät riviksi, joka eteni aseet kädessä 001:n molemmilla puolilla. Osa asettui avainkohtiin tähtäilemään taivaalle. Myös satamatykistö tähtäili taivaalle seisahtaneita kohteita.
”Arvon kenraali, voinko puhutella?” kenraalinkaartilaisten kapteeni kysyi.
”Puhu.”
”Onko tuo… se, mikä kummitteli saaren itäpuolella alkusyksystä?”
Myrskyävän meren yllä hahmottui näky, joka sai jopa Kenraali 001:n vaikenemaan. Kaupunki leijui itsekseen aaltojen yllä. Kivisen linnakkeen terävät pinaakkelit osoittivat taivasta kohti, ja sen jylhän ikiaikaisesta seinäkivestä törrötti suuria luisia piikkejä, kuin kauan sitten surmatun jättiläispedon hampaita. Keskellä linnaketta irvisti järjettömän suuri pääkallo, jonka silmäaukoista ja pohjattomasta kidasta huokui aavemaista vihreää valoa. Aavelaivat eivät olleet harvinainen harha Laivaston raporteissa — merisairauksista kärsivät sotilaat tuottivat mitä ihmeellisimpiä taruja — mutta Lentävästä Kaupungista kertovat raportit olivat olleet yksityiskohdiltaan pelottavan yhtenäisiä… kuten myös se todistettu fakta, että kaikki näköhavaintoja tehneet sairastuivat selittämättömään ruttoon.
Omin silmin sitä todistaessaan 001:n ei sopinut päästää katseeseensa pelkoa. Tämä sota oli opettanut hänet jo varhain hyväksymään mielipuoliset asiat, ja henkilö, jota hän odotti saapuvaksi, pukeutui mielipuolisuuteen kuin viittaan.
”On se”, Kenraali vastasi. ”Ymmärtääkseni sillä ei ollut silloin seuraa.”
Lentävän linnakkeen lähiympäristö kuhisi selittämättömiä hirvityksiä. Suuret siivet vavahtelivat kantaen sairaalloisen linnoituksen saattueena toimivaa demonista armeijaa. Linnake tai sen saattue ei tehnyt kuitenkaan siirtoakaan lähestyäkseen satamaa — ne olivat pysähtyneet vajaan kilometrin päähän rantaviivasta.
Sen sijaan heitä lähestyi vääjäämättä hirvittävä asia, joka näytti osin eläimeltä, osin koneelta. Jonkinlaista lepakonsiivillä ja hainhampailla varustettua lyijyluotia muistuttava alus kiisi moottorit julmasti ärjyen sataman ylle ja alkoi kaarrella laskeutumista varten.
Lähinnä pommikoneita yleensä palveleva kiitorata peittyi punaisesta paksusta nesteestä, jota lentokoneen turbiinit sylkivät perässään, kun Arkkitehdin alus jarrutti juuri sopivasti välttääkseen lennonjohtotorniin törmäämisen. Hampaikas kita aukeni, ja jonkinlaiset portaat laskeutuivat sen sisältä.
Kenraali kaarteineen käveli kohti alusta, jonka kidasta purppurainen makuta nyt asteli ulos. Tästä huokuva kauhistuttava aura sai muutaman kaartilaisen värähtämään — mutta nämä puskivat pelon taka-alalle, kuten heidät oli koulutettu.
”Melkoinen vastaanottokomitea”, Abzumo naurahti rehvakkaasti laskeutuessaan maan tasalle. ”Vain minua varten. Olen otettu, Steve rakas.”
Kaartilaiset kokoontuivat tasaiseen riviin kenraalinsa ympärille. Aseet pysyivät rinnalla, mutta sotilaiden piippulinja valui vettä alaspäin. Punainen viitta hulmusi syysmyrskyssä, kun Kenraali astui pari askelta eteenpäin.
001 tuhahti. Makutat olivat hänen kokemuksessaan enemmän puhetta kuin tekoja, ja tällainen sisääntulo vaikutti itsessään voimannäytteeltä — tai sirkusesitykseltä. Abzumosta huokuva toismaailmallinen aura oli valmistellut odottamaan toki jotain tämän kaltaista. Jokin hänessä oli kuitenkin muuttunut sitten viime näkemän, tai sitten hän oli pudottanut jonkin naamion lopullisesti. Kuukausien takainen käärmemäinen sihinä tuntui huonolta vitsiltä, johon makuta oli vain itsekin kyllästynyt.
”Missä sinä olet ollut?” 001 kysyi jäiseen sävyyn.
”Aina niin suoraan asiaan”, Abzumo sanoi ja huokaisi dramaattisesti. ”Etkö aio edes kutsua minua sisään?”
Kenraali katsoi Abzumon ja tämän lentopelin ohitse taivaalla leijuvaan kalman kaupunkiin.
”Tuo pysyy ulapalla ainakin niin pitkään, että olemme selvittäneet, mistä tässä on kyse.”
”Tottahan toki. En suosittelisikaan ottamaan ruttosiipeä satamaan, ellet halua aiheuttaa pienimuotoista… epidemiaa.”
Kenraali lausui nopean käskysanan zankrzoraksi kaartilaiselle vieressään, ja kaartilaiset tekivät tilaa Abzumolle. Sitten hän käänsi rintamasuuntaansa Kenraalisataman sisäosien portteja kohti, ja nyökkäsi makutaa seuraamaan. Purppura olento asteli hänen rinnalleen, ja yhdessä kaartilaisten saattamina he marssivat suurta hangaariporttia kohti. Sade piiskasi heitä yhä rankemmin.
”Sanansaattajasi on täällä”, 001 sanoi kävellessään. ”Mutta hän ei joko suostu kertomaan yksityiskohtia tai sitten on täysin vajaaälyinen.”
”Pahoittelen, jos Harmaa Aine on aiheuttanut teille mielipahaa”, Abzumo irvaili. ”Hän on yleensä kovin ystävällinen. Tällä kertaa hänen roolinsa oli toimittaa teille tieto paluustani, ei enempää, ei vähempää.”
”Enempi olisi kelvannut”, 001 tuhahti.
”Ymmärrän toki. Koin taannoin pienimuotoisen takaiskun Bio-Klaanin toa-sotureita vastaan, ja siitä varmasti liioitellut huhut kuolemastani, mutta kostin sen heille moninkertaisesti. Olettekin kenties kuulleet Metru Nuin viimeviikkoisista tapahtumista. Ei ole syytä olla huolissaan: niiden vaikutus sotaamme täällä on vain positiivinen.”
Kaartilaiset kävivät huutamassa komentoja vartiopisteellä, ja hangaariportti alkoi aueta heidän edestään vaivalloisesti kalisten. Kenraali 001 antoi pitkän arvioivan katseen Abzumolle. Vesipisarat valuivat pitkin Kenraalin uurteisia kasvoja, Abzumoa ne suorastaan väistivät.
”Olet ollut kuukausia poissa. Virallisesti laskimme sinut kuolleeksi jo pitkään ennen sanansaattajasi uutisia.”
”Sangen… lyhytnäköistä”, makuta tuhahti. ”Kuolema on minulle pelkkä hidaste.”
Kenraali huokaisi. ”Toitko nuo olennot mukanasi manan majoilta?”
”Moni luulee, että Manala on jonkinlainen tuonpuoleinen, mutta se on itse asiassa konkreettinen paikka Karzahnin saaren alla. Minä räjäytin saaren auki vapauttaen nämä olennot, ja nyt niiden kuningas on minulle kiitollisuudenvelassa. Olen määrännyt hänet sotaan kenraali Killjoyta vastaan. Kuulemani mukaan se saasta on aiheuttanut, hmm, pientä harmia tälläkin puolella kupolia.”
Hangaarihalli avautui heidän edessään valtavana. Laivanvarustamolla seisoi rantautettuna muutama suuri rannikkovartioston laiva, joiden parissa hitsipilli hehkui sokaisevana. Kenraali 001 johdatti saattueen laivojen ohi.
”Kyllä, Killjoy on ollut meidänkin tutkallamme. Hän suoritti iskun satamaan ja upotti sektorin rannikkolaivat. Tiedätkö siis enemmän hänen siirroistaan?”
”Valitettavasti. Olen avustanut ystävääni Ficusta, jonka saatatte tuntea paremmin Pimeyden metsästäjä Puhdistajana. Meidän intressimme ovat olleet toistaiseksi samansuuntaisia. Killjoy havittelee jotain Taras-Silissä, ja suuri joukko tämän vastustajia on nyt kerääntymässä kukistamaan hänet siellä, Manalan voimat mukaan luettuna. Nähdäkseni meidän kaikkien eduksi on, että hän ja hänen apuvoimansa menehtyvät siellä.”
Kiinnostavaa, Kenraali mietti. Eikä täysin hyödytöntä — mutta monimutkaisti asioita.
Abzumon tavoitteet tuntuivat kerta toisensa jälkeen osuvan juuri sopivasti Imperiumin kanssa samaan linjaan… mutta käytännön voittoina ja sotatoimen tukena se ei juuri näyttäytynyt. Kaikkia tietojaan Killjoyn suhteen 001 ei halunnut vielä jakaa. Tätä luottamusta täytyisi vielä testata.
Ovet satamaupseeriston oleskelutiloihin avattiin heidän edestään. Assistentti kiiruhti riisumaan märkää viittaa Kenraalin yltä — tämä oli tarjoutumassa myös Abzumon avuksi, mutta kavahti taaksepäin nähdessään enkelin leveän virneen. Satamahangaarin pauke ja moottorin jyrinä väistyivät, kun he marssivat vettä valuen sisätiloihin, joita valaisi lämmin öljylampun valo. Huone oli sisustettu yllättävän lämpimästi. Merikarttojen seurana seiniä koristi nazoralaista realismia edustavia merellisiä maalauksia. 001 asteli sisään ja viittoi kaartilaisia jäämään ulkopuolelle vahtiin. Hän käveli suurelle karttaseinälle ja vetäisi alla olevan lipaston auki.
”Kätyrisi paljastikin, että olet auttamassa aivan toisissa sotatoimissa”, Kenraali sanoi kaataen rommilasillista. ”Minä saan tästä jokseenkin ristiriitaisia viestejä, Abzumo.”
Hän kääntyi katsomaan makutaa silmiin pyöritellen juomaa lasissaan.
”Miten sinä luulet, että minun pitäisi reagoida, kun kuulen — auttamattoman myöhässä, vielä — että olet osallisena aivan toista sotaa toisella puolen maailmaa?”
”Steve, Steve”, Abzumo huokaisi ja istahti tuolille pöydän ääreen. ”En ole nähdäkseni missään vaiheessa lupautunut olemaan eksklusiivisesti teidän sotanne tukija. Liityin kuukausia sitten seuraanne tahtonani kostaa eräille Bio-Klaanin jäsenille henkilökohtaisia kaunoja. Vaikka henkilöt, joille kostoa haudon, ovatkin tässä välissä ehtineet vaihtua, motivaationi murskata Bio-Klaani on yhä voimissaan. Sitä ei heikennä se, että käyn sotaa — nähdäkseni vieläpä samaa sotaa, koska Killjoy on kaikesta huolimatta yhä Bio-Klaanin jäsen — myös toisella rintamalla.”
Kenraali 001 siemaisi rommia ja katsoi Abzumon ohi.
”Henkilökohtaisten kaunojen jahtaaminen ei vielä aivan kuulosta, että teet sotapanoksesi. Miten se sitten etenee?”
”Sota Killjoyta vastaan? Minä henkilökohtaisesti tuhosin Mustan Käden päätukikohdan ja kaiken sen sisällä olevan sotakaluston. He juoksivat häntä koipien välissä pakoon, eikä Metru Nuilta enää varmasti tipu heille apua.”
Ennen kuin kenraali ehti esittää seuraavan huomion, makutan vasemmasta käsivarresta tunkeutui esiin pitkä, ohut lonkero, joka syöksyi nappaamaan rommipullon pöydältä hänen edestään. Alta aikayksikön pullo valutti sisältönsä Abzumon avoimeen kitaan. Kenraali nyrpisti otsaansa ärtyneenä. Täyttä tuhlausta. Suuren hengen langennut enkeli ei voinut varmaan edes humaltua.
”Saanen myös huomauttaa”, makuta jatkoi huuliaan kielellä lipaisten, ”että Musta Käsi, tai se mitä siitä on jäljellä, on Bio-Klaanin potentiaalisista liittolaisista sotavoimiltaan globaalilla tasolla vaikuttavin, myös Onu-Metrun tornin luhistumisen jälkeen. Ja heidän niin nykyisellä kuin entiselläkin johtajistollaan on henkilökohtaisia, jopa intiimejä suhteita Bio-Klaanin jäseniin. En yllättyisi laisinkaan, jos siltä suunnalta saapuisi vahvistuksia klaanilaisten sotavoimiin hyvinkin pian.”
Kenraali 001 maisteli rommin kylkiäisenä makutan sanoja. Abzumo oli vähintään hyvin valmistautunut. Tieto Onu-Metrun tapahtumista oli vielä ristiriitaista, eikä edes 007:n tiukka haravointi ollut saanut muodostettua tarkkaa kuvaa tilanteesta. Jos se, mitä makuta puhui, oli totta, tämä oli suorittanut iskun Metru Nuita vastaan — ylittänyt yhden niistä rajoista, joita Imperiumikaan ei ollut vielä saanut kunniaa ylittää.
Abzumon kaltainen vapaa toimija oli kaaoksen airut, jonka kaltaiset kaipasivat hihnaa. Mutta toisaalta Metru Nuita vastaan tehty isku, jota ei sidottu suoraan Imperiumiin, oli kuin lahja. Heillä ei ollut aikaa olla hippasilla kenraali Lhikanin kanssa, mutta jos Abzumo halusi leikkiä tulella, hän saisi luvan tehdä niin. Mikä tahansa, mikä poltti matoralaista ylivaltaa hitaalla liekillä, oli tervetullutta.
”Mikäli kaikki kertomasi pitää paikkansa, ei toimintasi pohjoisessa ole aivan hyödytöntä”, 001 sanoi. ”Mutta tarvitsen todisteita siitä, että olet sitoutunut tähän. Imperiumi ei kaipaa arvaamattomia tekijöitä pyörimään jalkoihinsa… ja minulla ei ole sanalla sanoen aavistustakaan, kuka tämä ’Puhdistaja’ on.”
Nimen ’Puhdistaja’ hän suorastaan sylkäisi ulos. Kuinka joku, joka ei ollut nazorak, julkesikaan väittää edustavansa puhtautta?
”Ehkä teidän tiedustelupalvelunne pitäisi olla tarkemmin perillä Odinan liikkeistä”, Abzumo huomautti. ”Puhdistaja on ollut mukana alusta asti — jo silloin, kun lähetit ylimielisen yliluutnanttisi Guardianin perään, hän oli siellä keräämässä itselleen Nimdan sirut.”
Kenraali 001 nosti toista tuntosarveaan ja tuijotti Abzumoa kulmat kurtussa.
”Pitäisikö minun vakuuttua siitä, että tähän Pimeyden metsästäjääsi kannattaa luottaa?”
”Ei missään nimessä. Pimeyden metsästäjät ovat potentiaalisia vihollisia, sillä hekin tavoittelevat Nimdan siruja, joita Bio-Klaani — sekä myös yhteinen ystävämme Avde, jos saan muistuttaa — havittelee. On melkein varmaa, että joudumme jossain vaiheessa ottamaan yhteen heidän kanssaan. Puhdistaja ei itse asiassa enää työskentele Varjotulle, joten hänkin on potentiaalisessa ristiriidassa Odinan oikkujen kanssa. Mutta sekin on vain meille eduksi: mitä enemmän muut osapuolet taistelevat keskenään, sitä parempi meidän kannaltamme.”
Siinä Kenraali oli samaa mieltä — eikä hänellä ollut aikaa kalistella sapelia Varjotunkaan kanssa. Ainakaan vielä. Maailmassa oli paljon armeijoita muserrettavaksi sitten, kun tämä taisto olisi ohi.
Kyllä hän kunnioitti Varjotun kaltaista suurta sotaherraa siitä, että tämä oli kerran yrittänyt kaataa Metru Nuin. Mutta parempi maailma ei syntynyt mutatoitujen epäsikiöiden ja sivistymättömien raakalaisten oikuista.
”Minä olen katsellut teidän kinasteluanne taikakaluista sormieni läpi niin pitkään, kunhan se ei tule lopullisen voittomme tielle”, Kenraali tuhahti. ”Älä pistä minua katumaan sitä valintaa, Abzumo.”
”Puhut kuin täällä olisi saavutettu suuriakin voittoja sillä välin, kun olin rappeuttamassa pohjoista maailmanjärjestystä”, Abzumo myhäili. ”Ehkä haluatkin saattaa minut siis ajan tasalle siitä, mitä täällä on saatu aikaan.”
Kenraali 001 otti uuden pullon lipastosta ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. Sitten hän kääntyi seinälle nastoitettua Bio-Klaanin ja lähisaarten merikarttaa kohti, irrotti korkkitaulusta pari nuppineulaa ja alkoi iskeä nastoja avainkohtiin.
”Entisen Ämkoon veljeskunnan saari miehitettiin, ja sittemmin viidakko raivattiin Lennoston uuden lentosataman tieltä. Miehityksen yhteydessä saimme sotavangiksi admin Ämkoon, joka pienen taivuttelun jälkeen liittyi riveihimme Allianssin erikoisjoukkojen everstinä.”
001 vilkaisi sivusilmällä Abzumoa.
”Meillä on nyt riveissämme myös makuta, joka tottelee käskyjä”, hän sanoi raskaalla äänellä.
Abzumo oli hetken hiljaa.
”Miekkapiru epäilemättä palvelee lähinnä itseään. Kuvitteletko voivasi ansaita hänen aidon uskollisuutensa?”
”Eversti Ämkoo metsästää entistä aseveljeään, eversti Guardiania, tällä hetkellä Lehun uumenissa. Hänessä on lupausta. Ajan kanssa hänenkin päänsä kääntyy lopullisesti. Ja jos ei, ripustan sen seinälleni Yöntuojan kallon vierelle.”
”Entä onko hänen uskollisuutensa sattumoisin kytköksissä Avdeen?”
”Punainen Mies saa yrittää kuiskia käärmeenkielellään, jos haluaa”, 001 sanoi irvistäen pihtiensä välistä. ”Eversti Ämkoo on tarkassa Metastaasin järjestelmien valvonnassa 24 tuntia vuorokaudessa. Hän on Imperiumin oma.”
”Ympärivuorokautinen valvonta onkin tunnetusti merkki pohjattomasta lojaaliudesta”, Abzumo naurahti.
”Se ei ole merkki siitä”, 001 sanoi kylmästi. ”Se on ehto sille.”
Abzumo kohotti ensin kulmaansa ja purskahti sitten räkättävään nauruun.
”Ymmärrän näkemyksesi, arvon kenraali. Ihannetilanteessahan sinä olisit kaiken aikaa yhteydessä aivan alaistesi pohjimmaisiin ajatuksiinkin, mutta valitettavasti sellaisessa yhteismielessä on omat ongelmansa, ja se onkin epäilemättä syy siihen, miksi näin ei nazorakien yhteiskunnassa ole. Lähinnä varoitan sinua luottamasta Punaiseen Mieheen — saati sitten tämän Syvään Nauruun. Minulla on syitä olettaa, että hän on liittoutunut erään tahon kanssa, jonka intresseissä ei ole meidän menestyksemme.”
Taas tämä, Kenraali 001 ajatteli. Punainen Mies ja Makuta Abzumo yrittivät vuorotellen kuiskia hänen olkapäiltään. Liittolaisia nimellisesti — mutta käytännössä molemmat sekavien Nimda-satujen pauloissa. Jossain vaiheessa tämä kuminauha ratkeaisi ja vaaka kallistuisi jompaankumpaan suuntaan… mutta niin pitkään kuin he yrittäisivät pelata tätä peliä hienovaraisesti eivätkä olisi kiinni toistensa kurkuissa, hän aikoisi raastaa heistä molemmista kaiken tarvitsemansa hyödyn irti.
Pelimerkki toista vastaan oli naru, josta vetää. Ja he tuntuivat ojentavan sellaisia toisistaan varsin auliisti.
”Nimeä epäilyksesi”, Kenraali sanoi hiljempaa.
”Metru Nuin operaation aikana Killjoyn seuraan liittyi kaksi varsin hienostunutta tappokonetta. Ficus totesi nämä Avrahk Feterroiksi, Zorak von Maxitrillian Arsteinin koneiksi. Toisin sanoen tämä Arstein on Killjoyn kanssa jonkinasteisessa liitossa. Ja teillä on epäilemättä tiedustelutietoa näiden feterrojen Bio-Klaaniin kohdistuneesta hyökkäyksestä jokunen kuukausi sitten — sekä Avden kytköksistä siihen.”
Vai sellaista peliä sinä pelaat, Kenraali 001 mietti. Kävivätkö Avde ja Abzumo hiljaista sotaa poissa Imperiumin näköpiiristä toisiaan vastaan? Mikäli Abzumon kertoma oli totta, tämä Zorak von Maxitrillian Arstein toimi jonkinlaisena välikätenä Punaiselle Miehelle pelata omaa pitkää peliään Abzumon varalta.
Imperiumille Zorak von Maxitrillian Arstein oli osoittautunut tähän asti hyödylliseksi. Öinen hyökkäys Bio-Klaanin linnakkeeseen oli jättänyt syvät arvet, joita heidän vihollisensa nuoli edelleen. Silti mysteerien Arsteinilta ei kuulunut hakemuskirjettä Allianssiin liittymiseen: ”feterrojen” mestari pysytteli tiiviisti poissa heidän näkökentästään.
Paitsi mitä ilmeisimmin yhden agentin kautta, kuten hän oli hyvin vähän aikaa sitten oppinut. Abzumo ei kertonut kaikkea, joten Kenraalikaan ei. Siihen hän oli ehdollistunut jo tämän liittolaisuuden alussa.
”Vai niin”, hän sanoi katse kartassa. ”Vaikka olisit oikeassa, tämä ei ole vielä silti todiste Punaista Miestä vastaan. Mutta toivon, että pidät minut kartalla, jos opit lisää tästä… Arsteinista.”
”Minulla ei ole vedenpitäviä todisteita Avden petoksesta, mutta arvelin varoituksen olevan paikallaan”, Abzumo sanoi. ”Minä en ole nähdäkseni suoraan häntä vastaan rikkonut, mutta mikäli Arstein avustaa Killjoyta minua vastaan Avden kehotuksesta, Avde pelaa tämän saaren sodan molempia osapuolia.”
”Avde on osoittanut lupausta vihollisen näivettämiseen sisältä käsin, mutta luotanko häneen? Hädin tuskin. Jokainen tiedustelupalvelun silmäpari, joka siihen irtoaa, tarkkailee Avdea ja hänen orjiaan. Niin pitkään kuin konkreettisia todisteita ei ole, toivon että te kaksi leikitte nätisti. Edes tämän liittouman vuoksi. Mikäli Nimda ajaa teidät toisianne vastaan, en aio olla katsomassa.”
”Voi, mutta tottahan toki. Elän palvellakseni.”
001 piti enemmät manauksensa sisällään.
”Ja sitä paitsi”, hän tuhahti, ”keskeytit minut.”
Kitiinikuorinen sormenpää napsahti vasten saaren keskiosaa kartalla.
”Myös Nui-Koro sekä sen nummet on vallattu. Hallitsemme käytännössä koko Suurkylän pohjoispuolista saarta sekä kuristamme Bio-Klaania hengiltä pohjoisesta ja etelästä. Lehu-metsän alue hidastaa moottorin kulkua vihollisen sissisodankäynnillä, mutta sekin sortuu vääjäämättä. Merisaartorengas pitää jopa ilman Rautasiipeä, joka suorittaa tärkeää tehtävää pohjoisessa.”
”Vaikuttavaa, kenraali. Ja tällä tahdilla saisitte varmasti saaren hallintaanne muutamassa kuukaudessa muuttamatta strategiaanne. Mutta…”
Makuta hieroi leukaansa tavalla, jonka olisi voinut tulkita mietteliääksi.
”Mitä ajattelitte tehdä, kun talvi saapuu?”
Kenraali 001 kirosi äänettömästi. Abzumo oli osunut kipukohtaan sotasuunnitelmassa — jälleen osoittamalla ymmärrystään heidän täydellisyyttä hipovien kehojensa harvoista epätäydellisyyksistä. Kylmä tulisi hidastamaan sotakonetta ja sitä ajavia kitiinikuoria, varsinkin nyt, kun Vuoritukikohdan kryotekniikkahanke oli ottanut takaiskun kapinallisten väliintulon myötä. Toisaalta Abzumo ei olisi voinut ymmärtääkään, kuinka pitkällä he olivat lopullisen puhtauden saavuttamisessa. Jossain Luvatun Maan maaperällä osasto Sonnenradin urheat jääkärit ottivat ensiaskeleitaan.
Mutta ennen kuin se kaunis ideaali voitaisiin kahmaista käsiin, ennen kuin heidän torninsa koskettaisivat aurinkoa, olisi päihitettävä lihan epätäydellisyys.
”Jatkamme etenemistä”, 001 päätyi lopulta sanomaan. ”Talvi hidastaa koneistoa, mutta ei pysäytä sitä. Ja talven tullen linnake alkaa nääntyä hengiltä, mutta meidän ruokavarantomme kyllä riittävät.”
”Toivon, että olet oikeassa”, Abzumo tuumasi. ”Nyt, jos sallit, tahtoisin Harmaan Aineeni takaisin. Minulla on hänelle pari tehtävää.”
”Pidä hyvänäsi. En ole saanut hänestä raastettua hyötyä aiemminkaan. Oletko siis jo lähdössä?”
”Steltinmerellä tapahtuu mielenkiintoisia asioita, joista haluan olla perillä. Ja minun on tehtävä seuraavat siirtoni Arsteinia vastaan. Hänen sijaintinsa selvittäminen on osoittautunut… haastavaksi.”
007:n raportti oli kulkeutunut Kenraalin silmien alta aiemmin tänään — Allianssin riveissä marssi nykyään toinenkin toa… ja tällä oli suora yhteys Arsteiniin. Tätä pelimerkkiä hän ei Abzumolle paljastaisi, ainakaan vielä. Ei, ennen kuin hän olisi selvittänyt, kuinka suurella hinnalla se kannattaisi myydä. 001 piti pokerinaamansa ja katsoi Abzumoa silmiin.
”Mitä Steltinmerellä tapahtuu?” hän kysyi laskien rommilasin käsistään.
”Tämä sade”, Abzumo sanoi osoittaen ylöspäin kohti peltikattoa, joka kumisi sateen ropistessa, ”ei ole täysin luonnollinen. On tulossa valtava myrsky. Suosittelen pitämään pienemmät laivat satamassa jonkin aikaa.”
Kenraali oli hetken hiljaa ja sitten vilkaisi merikarttoja sivusilmällään.
”Siltä se on vaikuttanut. Meri on ollut armoton viime päivät. Osaatko arvioida tarkemmin, milloin itse myrsky iskee?”
”Tarkkaan en osaa sanoa. Voi mennä muutama päivä, viikko jopa.”
”Ja aiot syöksyä suoraan sen silmään?”
Pieni hymynkare hiipi Abzumon kasvoille.
”Lentäminen ei ole läheskään yhtä vaarallista.”
001 nyökkäsi hiljaa. Tahtomattaankin hän havaitsi ajatustensa lipuvan Amiraali 002:n merimatkaan, joka kulki — tai oli toivon mukaan jo kulkenut — Steltinmeren läpi. Yltyvät syysmyrskyt eivät olleet pelottaneet Imperiumin laivaston lippulaivaa vuosikausiin. Rautasiipi oli kulkenut läpi niin monta helvetillistä kurimusta ja merellistä taistelua, että se ei vähästä hetkahtaisi.
Silti — tuskin makuta varoitti tällaisesta puhtaasti isotellakseen. Ehkäpä yhteydenotto Rautasiipeen voisi olla viisasta.
”Mutta älä huolehdi”, Abzumo sanoi yhtäkkiä, kavalasti hymyillen. ”Rautasiipi on niin valtava, että sillä tuskin on suurta hätää edes epäluonnollisemmassa myrskyssä.”
Luetko ajatuksiani?
Kenraali 001 tuijotti Abzumoon tuimasti. Tämä ei sanonut mitään vastauksena. Jos makuta oli ylittänyt rajan heidän välillään telepaattisesti, tämä kyllä tietäisi, mitä 001 sellaisesta ajatteli. Harva kykeni lukemaan hänen ilmeitään — hän oli pitänyt siitä huolen vuosien harjoittelulla.
”Oliko sinulla vielä muuta”, 001 lopulta sanoi, ”vai kutsuuko myrskyn silmä sinua jo?”
”Suurempi maailma odottaa”, Abzumo myönsi. ”Kutsu Harmaa Aine, niin otan hänet saman tien mukaani.”
Tiedustelupalvelun agentit saattoivat Harmaata Ainetta Laivaston esikuntatiloihin. Kenraali 001 seurasi sivusta Arkkitehdin ja tämän luomuksen kohtaamista hallin keskellä. Kone ja makuta nyökkäsivät toisilleen sanattomasti.
”Liikuttava jälleennäkeminen”, Kenraali 001 sanoi. ”Älä huoli, olemme kohdelleet häntä parhaaksi katsomallamme tavalla.”
”Varmasti”, Abzumo tuhahti.
Purppura enkeli käänsi selkänsä telakan meluisalle näkymälle, ja alkoi astella kohti suuria ovia. Harmaa Aine lähti rullaamaan mestarinsa vanavedessä, ja hetken päästä 001 saattueineen seurasi perässä.
Entistä rankempi sade ja tuuli piiskasivat suoraan heitä kasvoihin. Harmaa Aine hoiperteli hetken liukkaalla betonilla, kunnes sai selvästi kytkettyä kovemman vaihteen jalkarulliinsa. Kenraali 001 oli lähteä viittansa kanssa lentoon ensi puuskasta. Piiskaava sade kirveli hänen silmiään, mutta hän jatkoi makutan seuraamista. Tämä asteli sateen ja puhurin keskellä sellaisella varmuudella, että 001 ei yhtään epäillyt tämän aikovan syöksyä tulossa olevan kurimuksen syövereihin.
Hän joutui huutamaan saadakseen äänensä kuulumaan: ”Kun saat sodittua sotasi pohjoisessa, voimmeko luottaa, että näemme sinut tällä rintamalla?”
”Tottahan toki”, Abzumo lausui maireasti tuulen yli. ”Mutta turha sinun on odottaa, että asiointini pohjoisessa tulee päätökseensä. En minä tullut tänään käymään täysin vailla tuliaisia. Katso.”
Makuta osoitti kohti kiitorataa, jonne oli laskeutunut hirveitä ja vääristyneitä asioita. Pienten epämuodostuneiden sarvipäisten olentojen saattueessa vaappui jyrisevin askelin jotain, joka näytti ensisilmäyksellä valtavalta sammakolta. Mitä lähemmäs se sadesumussa ja pimeässä löntysti, sitä vähemmän siinä kuvailussa oli enää järkeä. Demoni riuhtoi ja karjui maahisten tiukassa otteessa — kahleet kilisivät sen kaikissa raajoissa. Hirvityksen tumma panssari kiilteli märkänä sateesta. Suuri musta suu oli kiinni, mutta karjuminen kuului silti jostain, kuin lihaisan kuoren vaimentamana. Kysymys sai kauhealla tavalla vastauksen, kun sammakkomainen kita aukesi paljastaen huutavat kasvot, jotka näyttivät valtavalta naamiottomalta matoralaiselta. Olento valitti itkuvirttä, joka puski tiensä satamamiehistön painajaisiin.
Jostain demonin takaa kipitti kuudella rivakalla niveljalalla esiin toinen. Pienempi olento oli epämuodostunut ja groteski, mutta kantoi itseään ensimmäistä arvokkaammin — pikku maahiset katsoivat tätä kunnioittaen ja peläten. Demonin lihavaa ylävartaloa kannatteli kuusi rapujalkaa, jotka saivat sen etenemään huomattavasti vauhdikkaammin kuin sen pyylevästä yleisolemuksesta olisi arvannut. Olennon yllä oli surmattujen vihollisten nahoista parsittu sotisopa valtaisilla olkapäillä ja kauluksella, joka nousi majesteettisesti sen pään taakse, sen painavat kädet lepäsivät suuren vatsan päällä sekä pyöreästä, punaisen kypärän koristamasta päästä tuijotti epäsymmetrisesti viisi silmää suoraan Kenraaliin — kaksi vasemmalla, kolme oikealla puolella. Kaksoisleuan yllä oli leveä, virkamiesmäinen hymy, ja rintapanssaria koristi kuolinhuutoon ikuisesti juuttunut Kanohi.
001 katsoi hymyilevää Abzumoa. Totta kai tämä toi lahjan korvatakseen poissaoloaan. Nuorempaan ja naiivimpaan moinen liehittely olisi purrut, mutta hän oli oppinut, että kukaan ei tehnyt palveluksia ilman odotusta vastapalveluksesta.
”Saanen esittäytyä”, kuului hihittävä, hersyvä, korkea ääni. ”Olen paroni Pyllirka, Manalan kuninkaan uskollinen palvelija. Mikä lämmin ilo vihdoin astella kanssanne pintamaailmassa ikuisen vankeuden vuosien jälkeen. Olen jo kuullut teistä paljon, suuri Kenraali! Vapauttajamme, Makuta Abzumo, kertoi teidän tarvitsevan tukea sodassanne suurta vihollista vastaan.”
001 seurasi hätkähtämättä groteskin olennon esittäytymistä. Nahkoihin pukeutuva irvikuva vaikutti suurelta aristokraatilta alisessa maailmassa — mutta täällä hän näyttäytyi lähinnä juuri sellaisena hirviönä, joita Makuta Abzumo oli ehdollistanut häntä odottamaan. Oli kuin olento ei olisi aivan tiennyt, kuinka vastenmielinen se oli, vaan esittäytyi kuin suurena ritarina.
”Mitä teillä on tarjota, paroni?”
”Olentoja alemmista kupoleista”, Pyllirka hihitti. ”Kuninkaamme suuruudessaan on sitoutunut suureen taisteluun pohjoisessa. Ruttosiipi Samarxxan ja manalalliset sotajoukot braskentankkeineen, mana-toraneineen ja dinosaureineen lähtevät jakamaan Kaaoksen Keisarin ilosanomaa… mutta hyvän tahdon eleenä vapauttajallemme, Makuta Abzumolle, siunaamme vahvistuksen myös tähän suureen sotaan.”
Rapujalat joustivat alta, kun Pyllirka kumarsi hieman 001:n suuntaan.
”Näen, että ette ole mikä tahansa komentaja, vaan suuri sotilas. Itsekin nousin Hyveiden Näivettäjän ritaristoon surmattuani viisisataa braskentankkia Syvyyksien luolan synkissä tunneleissa. Vihollisteni lihat ovat omaisuuteni, ja kannan niitä ylpeydellä. Kunnian kentät ovat minullekin tuttuja, ja johdan taistoa täälläkin ilomielin. Mukanani tuon palvelusväkeni ja sotilaani, Manalan maahisten mahtavan manipulin sekä kolmekymmentäkaksi hirveää saurusta valmiina palvelemaan teitä…”
Pyllirkan ravunpunainen käsi osoitti kammottavaan sammakkomaiseen olentoon, joka kirkui ja huusi kuin kuoleva.
”… ja upean, kauhistuttavan manalanlunkin, pedon vailla vertaistaan! Jokainen sen kitaan uhrattu sielu on uhraus myös suurelle kuninkaallemme!”
Pyllirka päästi ulos kimeän hihityksen ja raotti hieman rintapanssariaan kyljessä olevien solkien kohdalta. Olennon ylävartalosta paljastui rivistö hirvittäviä, syviä raateluarpia, joista osa meni luuhun asti.
”Ja minähän sen kidasta tietäisin”, Pyllirka sanoi. ”Tämä peto on kerran yrittänyt nielaista minutkin — me olemme vanhoja tuttuja.”
”Vaikuttava olento”, 001 sanoi hiljaa. ”Voinko luottaa vakaumukseenne?”
”Pohjoisen sota on ensiaskeleemme uudella kamaralla”, Pyllirka nauroi. ”Ehkä sen voitettuaan kuninkaamme voi kääntää huomionsa täysin saarellenne? Kuka tietää — mutta sen voi vain aika näyttää. Vaan älkää huoliko — Makuta Abzumon ystävät ovat minunkin ystäviäni. Olen miekkanne ja kilpenne tässä sodassa, suuri Kenraali.”
Kenraali 001 luotti olentoon yhtä paljon kuin siihen, jonka lahja tämä oli ollut. Pyllirka vaikutti jälleen yhdeltä arvaamattomalta hirviöltä kaunopuheisessa paketissa. Silti — sellaisillekin oli paikkansa. Zyglakit olivat olleet Allianssissa lähinnä kompastuskivi tiellä suuruuden saavuttamiseksi, mutta 001 otti ilomielin raakalaismaisen sekä arvaamattoman toiminnan Lehu-metsässä, kunhan se kohdistui Imperiumin vihollisiin.
Kun ei itse uskonut jumaliin, demonien pelko tuntuisi sitäkin naurettavammalta. Mutta jos matoralainen kansa pelkäsi jumalaa, se huutaisi kurkkunsa tärviölle demoneja kohdatessaan.
Silti, tämä niin kutsuttu ”ruttosiipi” miehistöineen oli arvaamaton toimija. Hän ottaisi paronin tarjouksen vastaan mutta suhtautuisi tähän samoin kuin kehen tahansa liittolaiseen — toinen käsi aseella.
”Tervetuloa osaksi taistelua, paroni Pyllirka”, Kenraali 001 sanoi asiallisen jäisesti. ”Toivon, että olette sanojenne arvoinen.”
Pyllirkan kuusi jalkaa laskivat hänen suuren kehonsa hieman alemmas. Hän laski toisella kädellä kypäränsä päästään paljastaen pienen terävän päälaen ja kumarsi entistä syvempään.
”Kuten Biolzebub on herrani, seison rinnallanne — aina, kunnes Bio-Klaani on tuhkaa.”
Kenraali vain murahti vastaukseksi ja vilkaisi jälleen sivusilmällään Abzumoa — tai olisi vilkaissut, jos tämä olisi yhä ollut hänen vierellään. Hän katsoi kunnolla ympärilleen ja lopulta huomasi Abzumon sivummalla puhumassa jollekulle. Hän kurtisti kulmiaan ärtyneesti.
”Pahoittelut”, hän ärähti Pyllirkalle ja lähti marssimaan kohti makutaa. Rapujalkainen demoni kumarsi jälleen kohteliaasti ja jäi paikalleen.
Ennen kuin 001 ehti Abzumon luokse tämä kääntyi häntä kohti. Tämän takana nazorak-sotilas lähti kohti viestimiesten parakkia.
”Steve”, Abzumo huokaisi. ”Eikö Paroni Pyllirka viihdyttänyt sinua riittävän pitkään?”
”Hän vaikutti innokkaalta liittymään taisteluumme. Mitä sinä teet?”
Välinpitämätön hymy ei poistunut makutan kasvoilta, kun tämä sanoi:
”Älä vaivaa pientä mieltäsi niin mitättömillä asioilla. Keskity sen sijaan tulevaan: miten aiot panna uudet demoniset vahvistuksesi töihin?”
Abzumo lähti harppomaan takaisin kohti kiitoradalla seisoskelevia demoneja sellaista vauhtia, että Kenraali oli vähällä jäädä jälkeen. Hän jäi tuijottamaan viestimiestä, joka käveli sadesumun läpi suorastaan hätäisesti poispäin Abzumosta.
001 kumartui yhtä kaartilaisistaan kohti:
”Kuulustelkaa häntä. Kysykää häneltä, mitä makuta sanoi hänelle. Käyttäkää tehostetun kuulustelun metodeja, jos on pakko.”
Kaartilainen nyökkäsi ja irtosi muodostelmasta seuraamaan nazorakia. 001 seurasi makutaa lennonjohtotornin juurelle asti. Verta syöksevä ilmahirvitys avasi kitansa valmiina vastaanottamaan matkustajansa. Ennen koneeseen astumista Abzumo kääntyi vielä kohti Kenraali 001:tä.
”Emme varmaan näe pitkään hetkeen”, 001 huusi tuulen yli. ”Kiitos vahvistuksistasi ja informaatiosta.”
”Anna terveiseni myös Stephenille”, Abzumo sanoi äänellä, jonka ei olisi kuulunut kantaa myrskyn metelin yli mutta kantoi kuitenkin. ”Anteeksi, tarkoitan tietysti Tohtori 006:tta.”
Kenraali nyökkäsi vain vastaukseksi. Oli hyviä syitä puhua Tohtorille tästä kohtaamisesta — mutta mitä, siitä hän ei Abzumolle tahtonut sanoa.
Enkeli rullaluistelevine käskyläisineen nousi kirottuun koneeseensa, jonka leuat loksahtivat kiinni välittömästi näiden perässä. Kenraali saattueineen otti etäisyyttä, kun laite haki vauhtia satamakiitoradalla, nousi lentoon ja syöksyi kohti tuhoisia myrskypilviä punaista nestettä ilmoille suihkien. Mielipuolisten lentoliskojen saattue kirkaisi yhteen ääneen ja lähti seuraamaan laitetta. Kuolleiden kaupunki valui sadesumuun hiljalleen ja katosi lopulta näkyvistä.
Paroni Pyllirka antoi kunnioittavan kumarruksen vielä kohti loittonevaa ruttosiipeä, ja asteli pikkupirujen ja sairauden saurusten rivistöjen eteen antamaan komentojaan. 001 kuunteli sateen yli karjahduksia karulla kielellä, jota kukaan pintamaailmassa ei puhunut. Kahlittu manalanlunkki valitti hyytävästi myrskyn läpi.
Allianssi oli jälleen vahvempi — mutta kuten kaikki lahjat, tämä tuli mukana listalla ehtoja.
Horisontissa jyrähti. Aallokko tuntui vain yltyvän yötä myöten.
Sateen piiskaama Kenraali matkusti raidekuljetuksella Pesän syvempien osien läpi. Sukkula pysähtyi vain esikuntaupseeristoa varten varatulla pysäkillä Pesän toiseksi sisimmän ringin uumenissa. Saattue kaartilaisia johdatti hänet läpi lastauslaiturin valtavassa luolakompleksissa. Korkealla luolan katossa upseeristoravintola Riippuva Smaragdi heijasti ikkunoistaan lämmintä valoa stalaktiitteihin ja allaan levittäytyvään stalagmiittimetsään. Ravintolan sisältä kuuluva klassinen nazoralaisvalssi kaikui etäisesti pesänsisäisten moottoriajoneuvojen ja lastauslaiturin kuhinan alta.
001 oli hyvin tietoinen, että 005 siellä järjesti karonkkaa viimeisimmän elokuvaprojektinsa kuvausjakson päättymisen kunniaksi. Ei totta kai totuusministeriön päällystöä alemmille — ja mikäli tämä halusi ylläpitää Pesän turvallisuutta, tuskin edes pääosan esittäjälle.
Saattuettaan hädin tuskin huomioiden Kenraali astui kenraalillisen komentobunkkerin kiviportaita alas, ohitti pokkuroivat esikuntajääkärit tylysti ja marssi sanaakaan sanomatta toimistoonsa. Hän sulki oven perässään, ripusti litimärän viitan naulakkoon ja näppäili työpöydällään olevaan kommunikaattoriin kolminumeroisen tunnisteen — sekä yhdellä napinpainalluksella varmisti, että puhelu ohittaisi kiireellisenä kaiken muun vastaanottajapäädyssä.
Näyttö pöytää vastapäätä alkoi yhdistää vaikeasti saavutettavaan vastaanottajaan. Hetken päästä ruudulle ilmestyi tutut vanhat kasvot, joille heijastui kirkkaan valkeaa näytön valoa muuten pimeässä tilassa.
”-itäs? OOOH, JOHTAJANI! Tai siis, khrm! Arvon Kenraali, mitä asiaa teillä minulle on?” Päätutkijan nasaali ääni kaikui linjoja pitkin. Kenraali näki tiedemiehen pitelevän lankapuhelinta ohimollaan.
”Päätutkija”, Kenraali murahti. ”Keskeytänkö jotain?”
”Olin juuri ottamassa aivosähkökäyröjä Pesän vesijohtoputkistoista löytyneistä vesisiiroista! Todella kiehtovaa! Niistä voimme saada vaikka mitä dataa nazorakien elinym-”
”Siirrä kaikki muut projektisi sivuun. Saat kiireellisen tehtävänannon.”
Päätutkija häkeltyi näkyvästi ruudulla ja katsoi odottavana.
”Osaatko sinä suojata mieliä hyökkäävää telepatiaa vastaan?” Kenraali kysyi.
Päätutkija mutristi uurteista suutaan mietteliäänä. ”Kyllä osaan, ainakin teoriassa. On olemassa eri metodeja suojautua erityyppisiä psyykkisiä tietomurtoja vastaan. Yleisin ’mielenluku’ on sitä, kun tunkeutuja yrittää virittää mielensä samalle taajuudelle omasi kanssa. Silmien räpyttely nopeassa sarjassa voi nostattaa sykettäsi ja vireystasoasi tarpeeksi hämmentääkseen mahdollisen tunkeutujan. Myös päivittäinen annos kalanmaksaöljyä on hyväksi telepaattiselle vastustuskyvylle.”
Kenraali huokaisi.
”Luuletko, että niin voi pysäyttää makutaa lukemasta ajatuksiaan?”
”Se… voi olla haastavampaa. Makutojen tietoisuudet leviävät paaaljon laajemmalle kuin muiden rotujen ja kykenevät helposti murtamaan suojauksia pelkällä massallaan”, Päätutkija totesi uutta vakavuutta äänessään. ”Mutta uskon siihenkin löytyvän metodin. Minulla ei juuri nyt ole mitään valmiina. Kuinka pian tarvitsette suojauksen?”
”Niin pian kuin mahdollista. En halua, että hairahdat mihinkään harhautuksiin.”
Oli toisinaan haaste puhtausaatteen sisäiselle koherenssille, että muuten täydellisiä tieteilijöitä kirottiin niin monella tavalla epätäydellisillä kehoilla ja mielillä. Hajamielinen professori oli saavuttanut aivan liikaa suuruuksia ollakseen helposti korvattavissa. Ja oli tämä joissain asioissa valitettavasti paras rotuaan.
Kenraali jatkoi:
”Tarvitsen toimivan suojauksen varasuunnitelmaksi tiettyjen osapuolien varalle… mikäli ne valitsevat toimia Imperiumin etujen vastaisesti. Kerro minulle, mitä resursseja tarvitset tutkimukseen. Saan ne tapahtumaan.”
”Odottakaas…” Päätutkija mumisi laskien luurinsa alas ja katosi hetkeksi videokuvasta. Lankoja pitkin kuului kaappien kolahtelua ja hektistä paperien pläräystä. Sitten Päätutkija horjahti takaisin videokuvassa näkyvälle tuolilleen pidellen valtavaa toimistokansiota.
”Ah, löytyi! Minulla saattaa olla idea”, Päätutkija hihkaisi asettaen luurinsa leukansa ja olkapäänsä väliin. Kenraali näki, kuinka kansiosta varisi irtonaisia sivuja ja muistilappuja jonnekin lattialle, mutta se ei näyttänyt professoria haittaavan. ”Hmm. Saatan tarvita prototyyppiä varten vähän harvinaisempaa materiaalia…”
”Mitä materiaalia?”
”Toa-kiven.”
Kenraalin silmät ohenivat viiruiksi.
”Minä olin muistavinani, että osastosi viiden vuoden budjetti käytettiin jo yhteen sellaiseen.”
”Mutta eikö, arvon Kenraali, sellaisen viimeinen sovellukseni ollut hintansa väärti?” Päätutkijan äänessä oli ylpeyttä.
Kenraali tuhahti.
”Kieltämättä. Älä silti oleta, että sellainen resurssi putkahtaa käsiisi aina, kun haaveilet siitä. Matoralaisten supersotilaita ei ilmesty maailmaan millään järjellä tai logiikalla — ja ymmärrät varmasti, kuinka vaikeaa on metsästää sellaisia noitia, jotka osaavat noitua matoranista toan.”
”Tietysti ymmärrän, oi johtajani”, Päätutkija nyökkäsi kameralle. ”Käsittääkseni yliopiston kokoelmissa on yksi kappale. Tosin en usko, että Rehtori 038 luopuu helposti omastaan.”
Kenraali pysähtyi miettimään. Käydäkö kauppaa yliopiston kokoelmien kallisarvoisimmalla resurssilla vai lähteä metsästämään uutta? Toisaalta saarella oli enemmän toia kuin yhdelläkään, jonka he olivat valloittaneet tätä ennen. Jos toan päästi lisääntymään, se vääjäämättä teki niin. Kuten kaikki syöpäläiset.
Vaihtoehtoja hänellä oli — mutta ei välttämättä aikaa. Ja valitettavasti Päätutkija oli aiemminkin luonut menestystä kyseenalaisista sijoituksista.
”Luopuu, jos se haltuunotetaan suurempaa tarkoitusta varten. Aion olettaa, että et tule palauttamaan sitä kokeidesi jälkeen.”
”Mitä todennäkösimmin en. Ai niin, saatan myös tarvita näytteen makutan — tai tarpeeksi samankaltaisen olennon — biologista materiaa. Pienikin määrä riittää.”
”Minulla on yksi sellainen talutushihnassa Lehu-metsässä. Saatan teidät yhteen pikimmiten. Älä leikkele häntä… enemmän kuin tarvitsee.”
”Fantastista! Ole huoleti, oi johtajani, olen hyvä lemmikkien kanssa!”
”Varmistan, että saat kaiken tarvitsemasi.”
001 katkaisi puhelun Päätutkijalle. Hän kirjoitti parit nopeat muistiinpanot paperiin katsomatta ja näppäili kommunikaattoriin seuraavan tunnisteen. Pesäasiainministeri 008 sai tehtävänannon delegoida toa-kiven haltuunoton Yliopistolta ja Prikaatinkenraali 088 saisi välittää Eversti Ämkoolle käskyn yllättävään terveystarkastukseen.
Illan loput työasiat hoituivat puolella ajatuksella. 007 raportoi osasto Sonnenradin löydöksistä, 003 lentoaseman rakennusaikatauluista ja 004 uuden luotijunaprojektin maansiirtotyöstä. Viimeisenä ennen toimistosta lähtemistään hän pysähtyi muistelemaan Abzumon sanoja ja avasi vielä yhden kiireisen puhelun.
Abzumo oli sanonut monta asiaa, jotka herättivät hänessä tarpeita toimenpiteisiin — mutta kaikkein suurimman tarpeen toimia oli herättänyt tämän sanansaattaja.
Vai että Abzumo oli tärkeässä roolissa Uuden Sukupolven suhteen?
Ruudun kohina tasautui ja paljasti nazorak-tiedeyhteisön entisen kirkkaimman tähden väsyneet kasvot. Tutkimukset entisen Veljeskunnan saarella pitivät Tohtoria kiireisempänä kuin aikoihin.
”Arvon Kenraali”, Tohtori 006 vastasi. Ruudun alareunassa kiilteli sekava kattaus hänen työpisteensä instrumentteja. Yhä huonommin nukutut yöt näkyivät kalpean tiedemiehen silmissä.
”Tohtori. Makuta Abzumo kävi Kenraalinsatamassa.”
006 haukkaisi henkeään tavalla, joka sai Kenralin miettimään, oliko tämä saamassa paniikkikohtauksen välittömästi. Tämä hillitsi itsensä vain vaivoin.
”J-ja lähtikö hän jo?”
”Lähti. Ja jätti terveisiä sinulle. Mikä valmiustaso Uudella Sukupolvella on?”
Sen jälkeen, kun Rautasiipi oli suunnannut uutta tehtävää kohti ja Uusi Sukupolvi oli siirretty pois sen tiloista, Tohtori oli määrätty taas projektin vastaavaksi tiedeupseeriksi. Tämä vaikutti päivä päivältä heikommalta ja väsyneemmältä mutta pysyi aikatauluissa — joten ei ollut korvausvaarassa ainakaan välittömästi.
006 keräili itseään, selvästi Abzumon maininnasta järkyttyneenä.
”S-se… on 99 % valmis yltiöharjoitukseen, arvon Kenraali. Organismi SLT:n toimintavika lienee nyt ohitettu — h-heh. P-paljastui, että joku oli itse asiassa tuonut saarelle Kanohi Suletun, joka teki tahtomattamme yhteyden siihen. Uskon, että käyttäjä ei ole silti voinut oppia mitään — tuskin Suletun omistaja osaisi kieltämme. Ja on epätodennäköistä että hän on tajunnut, että mitään on tapahtunut.”
”Hyvä”, Kenraali sanoi. ”Olet toiminut esimerkillisesti paineistetussa tilanteessa, 006. Annan uuden mahtikäskyn Uuden Sukupolven suhteen.”
006 suoristi selkänsä ja vetäisi syvään henkeä.
”… a-arvon Kenraali?”
Kenraalin asunto
Pitkä ilta sai päätöksensä takkatulen äärellä. 001 asteli silkkisessä tulenpunaisessa kylpytakissa henkilökohtaisissa majoitustiloissaan. Kristallilevy soitti sotilasmarsseja, viskilasi tummanpuhuvine sisältöineen kimaltelivat liekin valossa. Kenraali istahti alas mukaunnahkaiseen nojatuoliin, tarttui lasista ja nautiskeli juoman kipakasta mausta.
Normaalisti hän vältteli nautintoaineita ennen nukkumaanmenoa — ne heikensivät unenlaatua ja tulevan päivän fyysisiä suorituksia. Hän oli kuitenkin havainnut, että kiireisen päivän jälkeen se auttoi saamaan unen päästä kiinni paremmin. Eikä hänellä ollut muutenkaan taipumus nukkua kovin paljoa.
Sitä paitsi, ei hän edes huomenna aamulla astuisikaan harjoitehuoneeseensa. Ei, ennen kuin kokeellisen tieteen osasto saisi häädettyä sen klaanilaislähtöisen räyhähengen, joka kuulemma kummitteli kuntosalilaitteissa. Kaikenlaisia kammotuksia Toa Tawakin hyysäsi. Ei ihme, että rapulinnake oli sortumassa omaan mahdottomuuteensa. Ehkä hänen vähäinen luottamuksensa Avdeen oli ollut täysin perusteetonta: petturit ja vähäinen lojaliteetti olivat vain vääjäämättömiä tuollaisessa sekasorron pesäkkeessä. Sellaisen esiin kaivaminen ei vaatinut mestarimanipulaattoria.
Kuntosalin kummitus saisi säästää holhoavat sanansa jollekulle muulle. Ennen tämän karkottamista hän hoitaisi lihaskuntonsa kehonpainoharjoittelulla.
Kenraali 001 antoi katseensa vaellella seinillä miettien monivaiheista päivää. Vielä ennen saapumistaan asunnolleen hän oli saanut tiedustelun raportin kuulustelusta. Abzumon jututtama nazorak ei tuntunut muistavan koko keskustelua — eikä edes kuuden tunnin vierailu kuulustelutila 13:een tuntunut virkistävän tämän muistia. Ilman todisteita Imperiumin vastaisesta vehkeilystä Tiedustelupalvelun edustajat olivat pitäneet aiheellisena palauttaa sotilaan takaisin tehtäviensä pariin — vain toinen tuntosarvi hieman taittuneena.
Puhuiko tämä totta? Oliko Abzumo sorkkinut tämän mieltä jotenkin? 007 oli luvannut, että pesän sisäinen tiedustelu tarkkailisi tilannetta ainakin vielä parin päivän ajan.
001 makusteli juomaa. Hänen oli vaikea kytkeä pois ongelmia ratkovaa osaa päässään. Katseellaan hän kohtasi maalauksen, jossa kaksi uljasta nuorta nazorakia pystyttivät Imperiumin lipun kotisaarensa santaan kukistettuaan matoralaiset vorot ja varkaat. Meri kuohui veljeskaksikon takana, kun he hymyilivät toisilleen.
Taiteilijan idealistinen näkemys ajasta, jota kukaan muu kuin he ei oikeasti muistanut. Turhaa nuoleskelua sellaisilta, jotka luulivat että Imperiumissa voisi ansaita paikkansa kehuilla ja kumartelulla. Mutta silti… hän piti sitä täällä, takkatulen yllä.
Koska oli taiteilija kai jotain todellista teoksellaan saavuttanut: sen lapsellisen, naiivin uskon, joka noilla veljeksillä oli ollut parempaan maailmaan ja siihen, miten sen voisi vain löytää.
Hän oli oppinut pois siitä naiivista uskosta — vaikka tavoite olikin heillä edelleen sama kuin noina päivinä.
001 siirsi katseensa huoneen peräseinällä olevaan kommunikaattorinäyttöön ja huokaisi. Hän vetäytyi syvemmälle nojatuoliinsa ja käynnisti näytön kaukosäätimen napista. Seuraava puhelu ei toimisi enää Pesän sisäisillä yhteyksillä. Silloin, kun tämä yhteys toimi, se luotti täysin Metastaasin järjestelmiin. Sekään ei ollut pomminvarmaa, sillä matkaa kohteeseen alkoi vääjäämättä olla puolentoista meren verran.
Kenraali ei muistanut, milloin Rautasiipi oli kulkenut näin kaukana hänestä viimeksi. Ajat olivat muuttuneet siinä, että edellisessä kolmessa sodassa tämänkaltaisista etäyhteyksistä ei ollut edes unelmoitu. Rautasiipi kulki yleensä siellä, missä Imperiumikin.
Vaikka joskus olikin ollut aika, jolloin se oli saanut kartoittaa sakaroita vapaana kuin viiden sakarameren linnut. Ehkä sen komentaja oli unohtanut nuo ajat, ehkä ei.
Näyttöön aukesi rakeinen näkymä puupaneloituun työhuoneeseen, jonka seiniä koristivat kaukomaiden aarteet ja jonka hyllyllä oli suuri akvaario. Huoneen mestari oli selin kameraan ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos, mutta käänsi rintamasuuntansa Kenraaliin päin huomattuaan videoyhteyden auenneen.
”Kenraali”, Amiraalin ääni kuului kaiuttimista.
”Amiraali”, Kenraali vastasi. ”Missä purjehditte?”
”Lähempänä vielä mannerta kuin Zakazia”, 002 kertoi istuutuessaan työpöytänsä ääreen. Hän katsoi raportteja pöydällään. ”Matkanteon vauhti on ollut hitaammasta päästä arvioitamme. Näillä vesillä tuntuu aina olevan joitain satunnaisia kohtaamisia… ja olemme tietenkin toimineet varman päälle.”
Kenraali tiesi, että 002 vältteli sanomasta ”merirosvoja” — ja oli siitä kiitollinen, vaikka niitä oli mahdoton olla ajattelematta. Erityisesti Välisaaria ympäröivällä alueella syöpäläisiä riitti. Kun he olisivat saavuttaneet direktiivi 6:n ja musertaneet Bio-Klaanin sen tieltä, seuraava askel olisi puhdistaa ympäröivät merialueet lopuistakin tuholaisista.
Kenraali vilkaisi seinällään olevaan viiden sakaran merikarttaan.
”Kuljetteko Zakazin pohjois- vai eteläpuolelta?” hän kysyi.
”Pohjoisesta. Matkaa tulee enemmän, mutta risteämme isot merireitit nopeammin.” Amiraali piti pienen tauon ja murahti. ”Lisäksi Steltinmeren suurilla selillä riehuu melkoinen myrsky. Enteilen, että menee rankemmaksi, ennen kuin hellittää.”
Kenraali pyöritteli juomaa lasissaan ja seurasi katseellaan Amiraalin reittiä merikartalla.
”Kuljette lähempää Metru Nuita kuin olemme koskaan kulkeneet”, hän totesi.
Amiraali nyökkäsi.
”Meri on onneksi suuri. Tehtävän pitäisi olla suoritettu ennen kuin mata-kansa viisastuu siitä, mitä tarkkaan ottaen teemme. Rautasiipi koristaa varmasti Metru Nuin esikunnan tiedusteluraportteja tulevina kuukausina, mutta ovat ne laivastani tienneet aiemminkin.”
Kenraali nyökkäsi. Imperiumin toisen äänensävyssä ei ollut pelkoa, vaikka Rautasiipi lähestyi kaikkien sakaroiden mahtimiehien vartioimia ja hallitsemia vesiä. Nazorakien johtokunta oli täysin tietoinen siitä, että välienselvittely Metru Nuin laivaston kanssa olisi täysin typerää. Mutta niin kauan kuin Imperiumi ei tehnyt avoimen vihamielistä aloitetta Turaga Dumen suuntaan, ei Dumenkaan laskelmissa olisi järkevää käydä nazorakien kimppuun.
Vielä he kävisivät senkin sodan. 001 oli ollut kärsivällinen. Vielä hän leikkaisi käärmeeltä pään.
”Älkää riskeeratko tehtävää muilla välienselvittelyillä, mikäli mahdollista. Säästäkää ammuksia ensisijaiseen kohteeseen.”
”Tietenkin. Avomerellä on tilaa väistää suurin osa turhista tappeluista. Meillä on varmasti vielä matkan jälkeenkin tulivoimaa Nascoston hoitamiseen.”
001 käänsi katseensa taas ruudulle.
”Onko tiedustelu löytänyt todisteita heidän tarkasta sijainnistaan?”
Amiraali irvisti. ”Kohtalaisesti… En pidä uudesta tutkatornista, jonka 007:n väki asennutti yläkannelle, mutta sen pitäisi auttaa operaatio maaliin asti.”
Kenraali nousi tuoliltaan ja lähestyi karttaa. Laivaston ja tiedustelupalvelun yhteistyö oli onnistunut rajaamaan Kenraalinsatamaan iskeneiden erikoisjoukkojen oletetun tukikohdan sijaintia jonnekin Zakazin, Xian ja Karzahnin muodostaman kolmion sisälle… mutta liukkaita ne yhä olivat. Saapuivat ja katosivat haamujen lailla.
”En odota löytäväni mitään niiden nimikkomajakkaa, mutta kyllä me vielä saamme ne esiin”, Amiraali vielä vahvisti.
”Toivon, että hoidatte sen niin nopeasti kuin mahdollista”, Kenraali sanoi siemaisten juomaansa. ”Rautasiipeä tarvitaan täälläkin.”
”Parasta vauhtia, tietenkin. Mutta tämä on pakko tehdä huolella. Sillä on oltava seurauksia, että sotilaskunniaamme loukataan.”
”Niin. Niin sillä ehdottomasti on.”
Joistain asioista imperiumin ensimmäinen ja toinen olivat erittäin samanmielisiä. Ennen kuin kumpikaan ehti jatkaa, videokuva pätkäisi hetkeksi. Kun se palasi, Kenraali näki Amiraalin pitävän pöytänsä irtaimistoa paikallaan. Videokuvasta sitä oli vaikea havaita, mutta voimakas myrskytuuli oli kaikesta päätellen tarrannut Rautasiipeen.
001 katsoi veljeään pitkään.
”Miltä myrskyt näyttävät siellä?”
Amiraali hymähti ilottomasti. ”Joko vätysteleminen Välisaarten matalissa vesissä on pehmentänyt minua, tai sitten tästä on tulossa jotain suurta. Tuulee, sataa ja ukkostaa, mutta siltikin tämä taitaa olla vasta alkusoittoa. Saapahan nuorempi miehistö oppia kunnon merenkäynnistä… ja on tässä sekin etu, muuta liikennettä on vähemmän. Rautasiiven kurssi pitää kyllä.”
Tumma juoma muodosti yhä suurempia aaltoja lasissa, kun Kenraali pyöritteli sitä.
”Kuulemani mukaan se ei ole mikään tavallinen myrsky, ja sen silmä on jossain Steltinmerellä. Täälläkin myrskyää… mutta en ole varma, onko tämä sama myrsky. Makuta Abzumo kertoi, että se tulee vielä yltymään.”
”Hrm… inhottaa olla sen kanssa samaa mieltä, mutta tästä asiasta olen.”
”Ilmeisesti olemme hänen kanssaan myös samaa mieltä Killjoystä. Mutta en kokenut tarpeelliseksi kertoa, että aiomme hoidella hänet, ennen kuin makuta ehtii edes paikalle.”
”Killjoy saa tietää, että vaikka hänellä on monta ohjusta, minulla on monta tykkiä. Ja mitä tulee Makuta Abzumoon… mitä vähemmän nojaudumme hänen tukeensa, sen parempi.”
”Vaikka olemme liittolaisia, minulla on yhä ylpeys”, Kenraali sanoi irvistäen. ”Ja hän loukkasi sitä tänään useilla tavoilla. Lohdutuspalkintona saimme jonkinlaisen osaston uusia hirvityksiä, jotka hän kävi kaivamassa maanraosta. Aion laittaa ne töihin, totta kai — jonnekin, missä asioita ei tarvitse hoitaa siististi.”
Amiraali suoristi viittansa kauluksia. ”Tämä sota on tuonut mukanaan paljon liittolaisia, joista on lähinnä likaisiin töihin. Arveletko, että Abzumon onkalo-olennoista on kouriintuntuvaa etua rintamalla?”
”Vähintään pelon herättämiseen. Kuitenkin… aion suhtautua niihin myös hänelle lojaaleina silminä ja korvina. En tiedä, mikä hänen loppupelinsä saaren sodan suhteen todella on, eikä ole laisinkaan selvää, miksi hänen sanansaattajansa kävi… tarkkailemassa Uuden Sukupolven unta.”
Uusi Sukupolvi oli veljesten välillä arka aihe. 001:n ja 002:n arvovaltaiset asemat olivat kolisseet toisiaan vasten projektin aiempien vaiheiden tiimoilta, ja etenkin Amiraali oli ottanut hankkeen etenemisen ja takaiskut henkilökohtaisesti — varsinkin hänen menetettyään 1034:n, jolle oli pedattu erityistä roolia Uudessa Sukupolvessa.
”Hmm, vai sellaista…” Amiraali mutisi. ”En olekaan saanut pöydälleni raportteja Uuden Sukupolven viimeisistä vaiheista.”
Kenraali ei tarttunut pikkuveljensä syöttiin vaan odotti. Kohta Amiraali jatkoi.
”Mutta niin… onhan se outoa. Tekikö se aivotyyppi sitten jotain?”
”Ei. Tarkkaili vain. Enkä voi ymmärtää, miksi.”
001 siemaisi juomaansa, ja perinpohjaisen vastenmielinen ajatus läpäisi hänen tajuntansa. Ei. Eihän? Eihän se voisi olla… sentimentaalisista syistä? Abzumo oli kopeloinut tälle kuulumattomia aivoja jo aiemminkin. Kokiko makutan luomus jonkinlaista… sisaruutta Uutta Sukupolvea kohtaan? Oliko Harmaa Aine Uuden Sukupolven prototyyppi? Eräänlainen isoveli?
001 olisi halunnut sylkäistä, jos viski ei olisi ollut liian kallista siihen. Hän nielaisi väkipakolla ja irvisti näkyvästi.
”No, mitä nyt?” Amiraali kysyi linjoja pitkin. ”Liittyikö siihen jotain muutakin?”
”Hyllytin Uuden Sukupolven”, 001 totesi.
Ja jätti jälkeensä tyrmistyneen hiljaisuuden.
”Hyllytit”, Amiraali lopulta sanoi.
”Tohtori 006 siirtää heitä parhaillaan kryojäähän. Odottamaan, että heidät hyödynnetään — sellaisinaan, tai vaikka sitten varaosina.”
Kenraali ei aikonut ottaa mitään ylimääräisiä riskejä Abzumon tai tämän käskyläisten suhteen. Hän ei osannut vielä sanoa rakeisen videokuvan perusteella, ajatteliko hänen veljensä samoin. Toistaiseksi Amiraalin ilme näytti lähinnä tyrmistyneeltä.
”Me päästimme Makuta Abzumon liian lähelle, 002… ja hän hyödynsi mahdollisuuden. Hän nauttii aivojemme sorkkimisesta, ja me olemme päästäneet hänet sinne uudestaan ja uudestaan. En voi tietää, mitä varasuunnitelmia hän on niiden suhteen punonut… emmekä me voi antaa kunniaa hänelle matkastamme lopulliseen puhtauteen.”
Amiraali ei vieläkään vastannut mitään. Kenraalin vapaa käsi puristui nyrkkiin.
”Lopussa me itse olemme kuitenkin ainoat, joihin voimme luottaa. Emme skakdeihin, jotka tottelevat vain rahaa. Emme zyglakeihin, jotka ovat lopulta pelkkiä eläimiä. Emmekä makutoihin — kuten siihen, joka kerran satoja vuosia sitten yritti kaitsea meitä kuin lampaita. Siihen, joka yritti surmata Äidin.”
Amiraali nojautui taaksepäin ja katsoi ikkunan takana myrskyävää merta.
”Niin”, hän lopulta vastasi hiljaisella äänellä. ”Virhe tapahtui siis jo, kun päästimme Abzumon mukaan projektiin. Hmm…”
Kenraali odotti, kun hänen veljensä keräsi ajatuksia. Antoi veljelleen aikaa tulla oikeisiin johtopäätöksiin.
”Ehkä se ei ole nyt tärkeää”, Amiraali jatkoi hitaasti puhuen. ”Syyllisten etsiminen virheisiin, siis. Olet… oikeassa sen suhteen, että me emme voi käyttää asetta, joka saattaa räjähtää naamallemme. Emme niin pitkään, kuin luotettaviakin aseita on.”
Amiraali pudisti päätään. Kenraali ei videokuvasta sitä nähnyt, mutta hän arveli 002:n purevan leukojaan yhteen. Tämä teki niin niellessään ylpeytensä. Kenraali oli tyytyväinen, että tätä ei ollut täytynyt erikseen kehottaa nielemään sitä.
”Tulemme tekemään päätöksen siitä, mitä ajattelemme Abzumon liittolaisuudesta, jos hän ikinä palaa pohjoiselta ristiretkeltään. Mikäli hän ei siis käy taas kuolemassa samaiseen myrskyyn. Todella tahdon valjastaa makutan voimat käyttöömme… mutta minulla on siihen muitakin vaihtoehtoja.”
Ja toinen Imperiumin erikoisjoukkojen eversti varmistamassa, että edes tämä makuta tiesi paikkansa.
”Mainitsit Äidin”, Amiraali puhui ja kääntyi taas kameran puoleen. ”Luuletko klaanilaisten yrittävän taas jotain? Tai jonkun muun?”
”Varovaisuus Abzumon suhteen on myös varovaisuutta Makuta Nuin suhteen. Se, että he pääsivät viimeksi niin pitkälle, tuntuu vain kohtalon oikulta… tai makutan mielipuoliselta vitsiltä. Äidin kammion vartiointia on kolminkertaistettu. Suojelemme lajimme tulevaisuutta kaikkia niitä vastaan, jotka sen yrittävät riistää. Tai hallita sitä.”
Amiraali nyökkäsi jäykästi. Hän näytti siltä, kuin olisi tahtonut vielä sanoa jotain, muttei jatkanut aiheesta.
”Oliko vielä muuta? Minun täytyy pian varmistaa kurssi — nuoremmilla navigaattoreilla ei ole kokemusta tällaisista myrskytuulista.”
Kenraali tuijotti merikarttoja ja antoi veljensä odottaa hetken. Tai mahdollisuuden tälle palata vielä keskusteluun Uudesta Sukupolvesta — onneksi tämä oli kuitenkin ymmärtänyt paremmin.
”Ei. Pysykää pinnalla. Ja voittakaa taistelu.”
”Na Zora.”
Yhteys pimeni kuin loputon Steltinmeren myrsky olisi nielaissut Amiraalin laivoineen. Se riski oli toki aina, kuten Kenraalinkin riski oli menettää henkensä rintamalla. Silti he molemmat taistelivat edelleen.
Kuoleminen oli nuoremmille. Amiraali tulisi viemään pohjoisen operaation loppuun kunnialla. Siihen, jos johonkin, täytyi Kenraalin uskoa. Kaikesta huolimatta 002 oli ainoa, johon hän lopulta voisi luottaa. Todellinen veljeys merkitsi sitä, että tiesi paikkansa — ja 002 jos joku tiesi.
Sitä ajatusta ajatellessaan 001 laski katseensa liekkeihin. Eikä voinut olla miettimättä Abzumoa.
Hän todella oli tehnyt nuoren houkan virheen ja päästänyt tämän lähelleen. Päästänyt tämän tunkemaan pitkät sormensa omiinkin aivoihinsa. Sillä oli eräs ajatus Abzumoon liittyen, joka piti pintansa jopa Kenraalin järkähtämättömässä mielessä.
Tämä todella tiesi paljon nazorakien täydellisyyttä hipovista kehoista. Tämä todella osasi leikellä heitä ammattilaisen elkein.
Eikä hän ollut päässyt vain Kenraalin päähän: Tohtori 006:n sanat palasivat mieleen.
”Abzumo… epäilyttää minua suuresti. Hän tietää meistä — nazorakeista — aivan liikaa…”
006 oli toki hermoraunio ja heikko yksilö ollakseen niin älykäs. Mutta 001 ei voinut olla miettimättä tämän pakkomiellettä.
Ja sitä, mitä tämä yritti vihjata.
”Muniminen on ominaisuus, jota tavataan vain rahikunnassa!”
Ei.
Tämän ajatuksen hän kuristaisi kehtoonsa. Tämän, kuten muutkin epäpuhtaat ajatukset, hän langettaisi synkkään vankilaan kuolemaan ja kuihtumaan. Hänen aivonsa olivat hänen omansa. Hän ei ollut kone ohjailtavaksi. Eikä hän antaisi tällaiselle minkäänlaista jalansijaa. Jos Tohtori 006 aikoisi jatkaa moista polkua, tämä saisi vastata seuraamuksista.
Puhtaus ei ollut lopullinen voitto, joka noin vain saavutettiin. Sen säilyttämisen puolesta täytyisi taistella.
Kaikkea ja kaikkia vastaan. Kunnes vain puhtaat seisoisivat.
Muutaman kilometrin päässä Kenraalista, hänen mukaansa nimetyssä satamassa, jatkoi myrsky yltymistään. Pian se nielaisisi kaiken.
Viinanhuuruinen ilta teki tuloaan Gukkopuistossa Haederan teknillisen yliopiston naapurissa: satakunta opiskelijaa ja muita kukkujia oli kerääntynyt juhlistamaan kesän loppua. Akveduktin langettamassa varjossa aukeili viinipulloja, laulettiin juomalauluja ja valmistauduttiin tulevan lukuvuoden haasteisiin. Yliopiston perinteistä vanhimpia oli järjestää ensimmäisen vuoden opiskelijoille suuret juhlat täynnä jäyniä näiden kustannuksella. Väessä oli paljon aristokraatteja ja selvästi melko varakkaista taustoista tulevia nuoria tiedonjanoisia miehiä, vaikka köyhemmistäkin oloista sisään pääsi stipendillä. Steltiläisen aateliston kunniakkaisiin tapoihin kuului sponsoroida köyhien mutta lahjakkaiden opiskelua yhteisen kulttuurin eduksi. Sponsorit olivat tälläkin opiskelijatapahtumalla mittavat: juomat hoituivat tiedekunnan oppilasjärjestön oman viinitilan kautta, ja grillimakkaratkin menivät muuan merkittävän steltiläisen lihatalon omistavien aatelisveljesten piikkiin.
Puiston keskellä olevassa suihkulähteessä uiskenteli mahtava peto: takea-hai, jonka hammaslääketieteen vanhemmat opiskelijat olivat sinne tuoneet juhlien iloksi. Suihkulähteellä tapahtuisi tärkeä siirtymäriitti, eräänlainen kuje, missä ensimmäisen vuoden hammaslääketieteen opiskelijoiden kanttia testattaisiin.
Muuan VIKTOR VON NEBULA, oman vuosikurssinsa priimus, oli ottanut luontevasti johtajan elkeet tämän vuoden hai-initiaatiossa. Hänen ympärillään oli aina ihailijoiden joukko – olihan hän komea ja karismaattinen nuori mies, jonka tyyli käänsi kaikkien päät. Hänen ohuet viiksensä oli vahattu teräviksi kiemuroiksi.
”Hyvää iltaa, rakkaat toverit!” nuori Von Nebula julisti ja kohotti Gambiona-pulloa. Suosionosoitukset raikasivat. ”On tullut jälleen aika nähdä, mistä uudet ainejärjestömme jäsenet on tehty! Kuten kaikki hyvin tiedätte, armaan tiedekuntamme klassinen tunnus on tämä uljas hai – enkä puhu sinusta, Ibusal!”
Nauru räjähti, kun opiskelijat kääntyivät katsomaan humaltunutta selakhia. Tämä nosti punaista kertakäyttömukiaan nuorta paronia kohti.
”Varon! Mutta älähän ylpisty – HAMP:in maskotilla on sinuakin komeampi rivistö!”
VIKTOR VON NEBULA koputti suihkulähteen reunaa uhmakkaasti nyrkillään. Fuksijoukko säikähti ääneen ja kaatoi juomiaan, kun kuusi riviä veitsenteräviä hampaita nousi vedestä irvistämään pintamaailmalle ennen kuin peto katosi taas aaltoihin.
”Jutun juoni on tämä: tällä kauniilla merten paronittarella on jossain rivien 3 ja 4 välissä harmillinen esiintymä hammaskiveä, joka teidän tulevien suuhygienian ammattilaisten on rapsutettava pois – yksi. Hammas. Kerrallaan!!!!”
Nuoremman polven opiskelijat hymyilivät ja naureskelivat hermostuneina. Osa näytti aidosti pelokkailta. Valkohipiäinen nuori ja salskea aristokraatti joukkion edessä, Aldous nimeltään, vislasi ja hurrasi, ja sai koko joukkion lopulta liittymään spontaaneihin taputuksiin ja hurraahuutoihin. Aldous rymisti paronin viereen ja viittoi puheenvuoroa.
”Siis äijät ja gimmat”, Aldous lausui, ”tää tulee olemaan ihan ainutlaatuista, siis Uniikkia aikaa teidän elämässä! Tiedän että teitä pelottaa, mutta älkää turhaan hermoilko – pelko vaan estää teitä saavuttamasta suuruuksia! Mä niin tiiän että jos te vaan uskallatte uskaltaa, näistä vuosista tulee teidän ELÄMÄN parasta aikaa!”
”Sanopa muuta, vanha veikko!” nuori ja rehvakas VIKTOR VON NEBULA hohotti häntä muutamaa vuotta nuoremmalle aristokraatille. ”Ottakaa askel ja tarttukaa toimenpiteeseen! Täällä ja tänään teistä todella tulee hammaslääketieteen opiskelijoita!”
VIKTOR VON NEBULAN ja Aldouksen dynaaminen duo sai mitkä tahansa kemut räjähtämään kattoon. He olivat aloittaneet molemmat vuosi sitten huonetovereina ja tehneet itsensä tunnetuiksi. Nebula–Aldous-asuntola oli usein viimeinen juhlijoiden pelastus silloinkin aamuyöstä, kun viimeinenkin mittavan steltiläisen imperiumin toreista oli lakannut tarjoamasta alkoholia.
Nuoremmat opiskelijat katselivat hieman epäröiden, mutta jatkuvasti nousevat voimajuomapitoisuudet rohkaisivat montaa. Etummaiseksi oli päätynyt Ogelonn, titaaniaatelinen etelän Markiisimailta. Hän oli lyhyt ja vähän hintelä eikä selvästi kokenut oloaan erityisen kotoisaksi juhlissa.
Ogelonnin kauhuksi VIKTOR VON NEBULAN sormi etsi yleisöstä selvästi ensimmäistä kokelasta. Hän hätääntyi hieman ja otti sivuttaisaskeleen piiloutuakseen väkijoukkoon – juuri ja juuri ennen kuin nuoren paronin katse osuisi häneen.
”Hei, sinä siellä! Vaihtari! Tules näyttämään paikallisille, miten tämä homma hoidetaan!”
Ogelonn tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä – ja huojentui, kun hän tajusi paronin puhuvan sittenkin jollekulle muulle. Nuori kullanruskea matoralaismies tummassa nahkatakissa havahtui ja alkoi astella tomerasti kohti allasta. Matoralaiset eivät olleet Steltinkään yliopistomaailmassa kovin harvinaisia, mutta tämä, Jotoriksikin kutsuttu, oli todellinen vasta aloittaneen vuosikurssin tähti. Jotor tuntui olevan karmivankin tarkkaan paikalla aina juuri oikeaan aikaan.
”No niin, sinä pääsetkin olemaan ensimmäinen”, julisti VIKTOR VON NEBULA.
”Fantastista!” Jotor tokaisi leveästi hymyillen ja alkoi vetää suojahansikasta päälle.
Aldous ojensi matoralaiselle steriilin työvälineen. Pikkuisessa matoralaiskädessä skaleri oli hivenen ylisuuri, mutta pikkumies pyöräytti sitä rehvakkaasti sormiensa ympäri ja loikkasi pelottomasti seisomaan suihkulähteen reunalle.
Aldous aktivoi tiedekunnan luotettavan vanhan painovoimasäteen kaukosäätimellään. Kuulaan vihreänä hehkuva valopatsas nosti hain leijumaan vedestä, aivan veden pinnan päälle. Hai katseli edessään olevia opiskelijoita kuin mittaillen heitä ja heidän rohkeuttaan – aivan kuin tämä hai olisi tehnyt tätä jo satoja vuosia. Jotorin katse kohtasi hain tahtojen mittelössä.
Yleisö seurasi sanattomana. Hai olisi voinut nielaista puolet matoralaisesta yhdellä haukkauksella mutta avasi suunsa rimpuilematta. Lukemattomat sahalaitaiset hampaat irvistivät ensimmäisen vuoden hammaslääkäriopiskelijaa kohti.
Kuinka monta kättä katkeaisikaan tänä vuonna? Oikeastihan se ei ollut kovin yleistä – useimmiten vain muutama rohkein uskalsi edes yrittää, ja he olivat nopeita vetämään kätensä pois. Parin ensimmäisen jälkeen vitsi todettiin toteutetuksi ja juomisella jatkettiin.
Vauhkoontunut humalainen joukkio hiljeni kuolemanhiljaiseksi, kun matoralainen työnsi äärimmäisen vakaan kätensä hain kitaan. Hän raaputti ja raaputti hammasrivien 3 ja 4 kohdalta huolestuttavalla rauhallisuudella, eikä hai tehnyt elettäkään estääkseen häntä. Lopulta hän sai hinkattua kokonaisen hampaan ja ojensi sitten työkalunsa sterilisoitavaksi sekä loikkasi alas suihkulähteen reunalta. Raikuvat aplodit ja hurraahuudot täyttivät puiston.
Jotor kumarsi hieman, iski silmäänsä ja sanoi: ”Se oli vääjäämätöntä.”
”Jotor, kunnon heppu!” toinen matoralainen, Kilroy nimeltään, huudahti riemukkaasti.
Jotorin huonetoveri Kilroylla oli päässään hellekypäränsä, vaikka aurinko oli laskemaan päin. Hän oli melko vanha siinä seurassa ja oli itse asiassa opiskellut arkeologiaa paljon pitempään kuin hammaslääketiedettä – mutta arkeologialla ei aina elänyt, ja monialaisuushan oli joka tapauksessa päivän sana. Sitä paitsi hän oli ollut osallisena liian monen arkeologisen kohteen tuhoutumisessa (joskaan ei omasta syystään), joten alan (joskin ei intohimon) vaihto oli muuttunut muutenkin terveelliseksi.
Matoralaiset vaihto-opiskelijat halasivat veljellisesti ja vetäytyivät pois huomion keskipisteestä. Nuori paroni puski taas väkijoukon eteen suurella tarmolla.
VIKTOR VON NEBULA hymyili ja taputti. ”Vielä yksi kierros aplodeja rohkealle vaihtarille! No mutta… kuka teistä on seuraava?”
Matoralaisen huikea esitys aiheutti mutinaa ja kuiskuttelua väkijoukossa – kuka nyt haluaisi jäädä pikkumiestä huonommaksi? Silti yleinen humalainen ilmapiiri ei peittänyt itsetietoisuutta ja kuolemanpelkoa. Ehkä, jos näytän kiireiseltä, niin ne eivät huomaa minua, Ogelonn ajatteli.
”Mites toinen vaihtari?” huudahti Aldous.
”Aivan totta!” VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Sinä siellä, etelän titaani – näytäpä mihin sinusta on!”
Ogelonn nielaisi. Koko väkijoukko oli kääntynyt tuijottamaan häntä. Hän kirosi mielessään koko typerää kisaa ja kaikkea tätä imbesilliä juomista, mutta ei siinä tilanteessa voinut jänistää. Hän saisi kuulla siitä aina. Hän katsoi haita. No, olihan Jotorkin onnistunut. Ehkä hai ei juuri purrut, ja jutussahan oli kyse lähinnä siitä, oliko tarpeeksi pokkaa. Aivan, hän rationalisoi. Ogelonn vain nyökkäsi kiusaantuneesti ja tyhjensi juomansa nestemäisestä rohkeudesta. Hän käveli haita kohti ja sai rohkaisukseen huutoja ja aplodeja.
”Niin sitä pitää!” Aldous kannusti fuksia. Titaani asteli hain eteen ja otti skalerin kömpelösti vasempaan käteensä. Jos tilanne olisi ollut vähemmän painostava, hän olisi pysähtynyt ihastelemaan tuota suurta meripetoa, meriekosysteemin ruhtinasta ja suurta Makutan kalaa. Synkkä miete kävi hänen mielessään – Kohtalolla olisi kovin kurja huumorintaju, jos hänen intohimonsa koituisi hänen kohtalokseen.
Ogelonn hengitti syvään ja katsoi vanhempia opiskelijoita. Etenkin VIKTOR VON NEBULA katsoi häntä kuin haastaen: et sinä uskalla. Oli siis pakko uskaltaa ihan vain näyttääkseen noille kaikille.
Hän työnsi kätensä hain suuhun ja tavoitteli seuraavaa hammasten väliä, joka odotti raaputtelua. Skaleri raapi hammaskiveä, ja lyhyen hetken Ogelonn melkein vakuuttui siitä, että kaikki olisi kunnossa. Mutta jokin häiritsi haita, ja tämä liikahti hieman sulkien suutaan aivan hitusen. Ogelonn lähes jäätyi kauhusta ja yritti rauhoitella haita mutisemalla tälle hiljaa.
Seuraava skalerin liike survaisi haita mansikanpunaiseen ikeneen. Jo rauhoittunut hai tulistui kuin eteläinen meri ja napsautti leukansa kiinni.
Musiikki jatkoi pauhaamistaan, mutta kukaan ei enää hurrannut. Koko opiskelijakunta haukkoi henkeään, kun suuri merten peto riuhtoi kitukasvuista titaania pitkin suihkulähteen reunaa. Ogelonn parkui ja kirkui ja huusi, kun hain kuusi hammasriviä pureutuivat hänen vasempaan käteensä. Jopa VIKTOR VON NEBULAN hymy oli hyytynyt.
Hiljaisuuden katkaisi Kilroy, joka alkoi huutaa:
”Mata Nui soikoon, auttakaa miespoloa!”
HAMP:in urheimmat urhot säntäsivät tarttumaan kiinni Ogelonnista yhtenä massana ja saivat tästä otteen ennen kuin hai onnistui nykäisemään nuorukaisen suoraan altaaseen mukanaan. Köydenvedon urheilijapoikien ja hain välillä ratkaisi hirveä lihan repeämisen ääni ja verisuihku, joka sekoittui suihkulähteen veteen.
Huuto ja pakokauhu täyttivät puiston. Salskeat urhot lähtivät raahaamaan huutoitkevää Ogelonnia poispäin altaalta.
Veriroiskeiden peittämä VIKTOR VON NEBULA tuijotti typertyneenä fuksia, joka kaikkosi syksyn kovimmista bileistä jättäen hurmeisen vanan jälkeensä. Aldous, joka taas oli onnistunut väistämään roiskeista ainakin punaiset, tuijotti ensin suihkulähdettä ja sitten syntynyttä sekasortoa, ja lopuksi hymähti.
”Uuf”, Aldous mutisi. ”No mutta ehkä se oppii tuosta, että kannattaa käyttää puudutusta.”
Keskellä huutoa ja sekasortoa aristokraatti ryysti limakalvoilleen kolmannen viivan quazaa suihkulähteen reunalta.
VIKTOR VON NEBULA istui alas. Ehkä… ehkä nämä bileet tästä vielä nousisivat. Maailman kattoon asti.
Altaan pohjalla takea-hai mutusti tyytyväisenä kätevän kokoista suupalaa.
Vuosia myöhemmin
Päävuoren lomakylä, Stelt
Steltin suuren saaren ranta-alueet olivat viljavia ja alavia maita, ripoteltu täyteen mukavia pikku kaupunkeja, kartanoita ja toinen toistaan mahtipontisempia marmorisia kylpylöitä ja muinaisten aristokraattisankarien patsaita. Mutta kun noustiin syvemmälle saaren sisäosiin, aukeni siellä keskiylänkö. Se oli harvemmin asuttu ja karu, ja sen vuorilaaksojen pittoreskit pikku peikkokylät inspiroivat kokonaisen steltiläisen arkkitehtuurin tyylin. Aikanaan ylänköä hallitsivat julmat vuoristolaiset – gladiatoroidit – mutta sivistys ja aristokraattiritarien voitot olivat saaneet nämä hurjat klaanit enimmäkseen järjestykseen. Gladiatoroidien perinteinen sotaisa kulttuuri jatkui gladiaattoritaisteluiden muodossa rikkaiden ruhtinaiden areenoilla ja heidän orjasotilainaan.Tästä tulee matoranin kielen sana ”gladiaattori”.
Päävuori kohosi keskinkertaisen korkuisena huippuna ylängön eteläosista. Sinne oli hyvät kulkuyhteydet Voitto Korporaation ilmabusseilla, jotka liikennöivät kaikista Steltin suurkaupungeista. Muuan xialainen osakesijoittaja oli ostanut vararikon tehneen vuoren kymmenisen vuotta sitten ja perustanut sinne laskettelukeskuksen, joka lupasi luksusta halvalla ja kaikille. Pienen peikkolaisen alppikylän ympärille oli kasvanut turistiparatiisi. Alempana vuokrattiin lasketteluvälineitä ja lumikenkiä, ylärinteessä oli kristallikiipijäajeluita ja huvipuisto lapsenmielisille. Sadat pienet lomamökit ympäröivät seutua, ja jokainen niistä tarjosi puhtainta luonnon rauhaa kaukana rannikon kaupunkien melskeestä.
Voitto Korporaatiosta oli sittemmin tullut laskettelukeskuksen enemmistöomistaja, kun alkuperäisen rakennuttajan huolellinen verosuunnittelu oli paljastunut ja hän oli paennut velkojiaan (sekä ainakin yhtä laivuetta Carnium Enten automatisoituja murhakoptereita) eteläisille saarille. Konkurssipesä oli ollut halpa ja hyvä hankinta.
Ylempänä lomakylä Mokko-5:ssä sijaitsi rivi luksusmökkejä, jotka oli tarkoitettu erityisen varakkaille ja hyvää arvostaville vieraille. Ja yhden niistä – reunimmaisen, josta aukesi upea näköala laskettelurinteille ja lukuisiin matkamuistokauppoihin – oli vuokrannut itse Voitto Korporaation toimitusjohtaja tärkeää tapaamista varten.
Ovet paukahtivat auki ja viileä pakkasilma tulvi sisään, kun itse paroni marssi mökkiin paksuimmassa turkisviitassaan. Mökin eteisessä häntä kääntyi tervehtimään mekanisoitu hovimestari: uusi oli ollut pakko valmistaa eräänlaisen kansainvälisen terroristin kidnapattua vanhan.
DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA kääntyi ilmassa ympäri, tuijotti mestariaan yksinäisellä mekaanisella silmällään, nosti mekanisoitua silinterihattuaan sekä antoi kailottaa kovaäänisestään:
”Saanen esitellä:
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Tuttu fanfaari kaikui eteisen jykevistä kaiuttimista (huomattavasti parempilaatuisena kuin mihin oli yleisesti totuttu).
”Ilo nähdä, veikko hyvä!” paroni huudahti sulkien oven perässään. ”Kukaan ei sentään ole saapunut ennen minua?”
”Ei, paroni hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA vastasi hieman särisevällä mutta muuten täydellisellä imitaatiolla paronin omasta äänestä. ”Täytyy sanoa, että näytätte tänään äärimmäisen hyvältä!”
”Oih kiitos, Va hyvä!” paroni sanoi heilauttaen kättään löysästi. ”Sinäkin näytät, mutta sellaiseksihan sinut suunnittelinkin!”
Paroni ja mekanisoitu hovimestari nauroivat yhteen ääneen yhteisen naurun. DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA oli selvästi menestys ja lähes täydellinen simulaatio paronin nerokkaasta mielestä. Hän ei melkein enää edes kaivannut aiempaa hovimestariaan, tai juuri muutakaan keskusteluseuraa. Herranjestas miten hyvä idea tämä oli ollut! Oli ollut lastenleikkiä kopioida oma aivorakenteensa ja 3D-printata se hieman heikkolaatuisemmasta kranamateriaalista. Melkoisen outoa, että kukaan muu ei ollut kokeillut vastaavaa aiemmin? Mikä vikana, eikö kukaan muu tullut toimeen itsensä kanssa?
Leijuvan munan muotoinen silinterihattuinen kone lennähti tohtorin taakse ja nappasi tämän viitan harteilta pienellä metallisella raajakkeella.
”No, mutta vitsit vitsinä, veikko hyvä”, NEBU-VA sanoi särähtävällä äänellä. ”Lienette valmis illan karkeloihin?”
”Totta totisesti! Tästä on tulossa selvästi kaikkien aikojen reissu. En ole nähnyt puoliakaan näistä herrasmiehistä vuosikausiin, Va! Meillä on varmasti paljon puhuttavaa.”
”Epäilemättä”, robotti sanoi ripustaen paronin viittaa. ”Mutta, teidän nerokkuutenne, painaako jokin mieltänne?”
”Luet ajatuksiani, Va. Luet ajatuksiani. Tähän iltaan nojaa paljon – sekä strategisesti että henkilökohtaisella tasolla.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istahti alas tukevalle nojatuolille ja vastaanotti hovimestarinsa tarjoaman lasillisen kuohuvaa. Mikä ihme häntä vaivasi? Sekö, että hän oli mennyt sekoittamaan henkilökohtaisen reissun ja bisnesasiat eikä ollut vielä edes kertonut kaikille vanhoille ystävilleen siitä?
Paroni pysähtyi miettimään.
Ei.
Se? Se oli itseasiassa aivan hel-vetin hieno juttu.
Kaikkien pitäisi tehdä ystäviensä kanssa asioita työajalla, ja työtoveriensa kanssa asioita ystäväajalla. Niinhän oli juuri optimaalista! Todellinen nero ei lakannut ”grindaamasta” (kuten Aldous tapasi sanoa) missään välissä, edes nähdessään vanhoja rakkaita ystäviään. Ja lähes jokainen hänen vanhoista opiskelutovereistaan oli kuitenkin jo tehnyt jotain Voitto Korporaation palkkalistoilla. Oli pelkästään kaikkien yhteisen edun mukaista käydä sotaan Voitto Korporaation vihollista numero 1 vastaan.
Paroni nojaili kärsimättömänä käteensä. Ei, kyllä häntä jokin muu asia vaivasi. Mikä? Oliko jokin vanha juttu selvittämättä? Ei kai? Opiskeluajat olivat olleet pelkkää riemua, naurua ja akateemista onnistumista. Tokihan kaikki hänen armaat kollegansa lähtisivät mukaan varauksetta!
Niin. Olivathan he pitäneet aina yhteyttä, auttaneetkin toisiaan. Paitsi, noh…
Paroni harmistui syystä, jonka ymmärtäminen vaatisi hetken miettimistä. Sellaista miettimistä, jota hän ei oikeastaan halunnut nyt tehdä. Mahdollisuus itsereflektioon meni, kun ulkoa alkoi kuulua helvetillinen telaketjujen jyrinä. Ah! Sen täytyi olla ensimmäinen vieras.
Hirsimökin seinän läpi kuuluu kolinaa ja vetämisen ääniä. Jokin suunnattoman iso ja korkeaoktaaninen oli puskenut tiensä ylös rinnettä ja pysähtynyt lomamökin eteen peittäen karkeasti noin puolet rakennuksen ikkunoista suurella tummalla teräskuorellaan. Pian ensimmäinen tohtoreista saapui sisään työntäen oven auki selällään. Valkoiseen takkiin sonnustautunut aristokraatti veti perässään pitkää tarjoilukärryä täynnä mitä erilaisimpia lihatuotteita. Oli perinteisiä herkkuja, kuten steltiläistä lenkkiä ja Agni-Metrun perunamakkaraa. Löytyi kra-makkaraa ja monia eri kinkkuja ja paljon lihakuulia. Husin vartaita ja marinoitua mahin kylkeä. Ja sitten oli erittäin mausteinen osasto eteläisiä pippurimakkaroita. Syötävää joka äijälle!
Sisään astui pitkä ja hoikka henkilö, jonka näkeminen täytti paronin sydämen lämmöllä. Paljon oli muuttunut opiskeluajoista — nuori aristokraatti joka pudisti lunta päältään näytti vuosikirjassa hyvin erilaiselta kuin nyt. Kaikilla heidän vuosikurssiltaan oli ollut mitä mielenkiintoisimpia sivuaineita, mutta tämä vanha kuoma oli hammaslääketieteen ohella ollut aina hyvin innoissaan lihantuotannosta. Hän oli siitä niin innoissaan, että liha peitti hänen koko olemuksensa.
Oviaukossa seisova olento näytti aristokraatilta enää hädin tuskin. Nakintekijän yllä olevat valkoinen takki ja hattu peittivät hädin tuskin sykkivän lihaolemuksen, joka tulvi yli jokaisen luonnollisen osan paronin vanhaa opiskelutoveria. Märkä, litisevä liha oli hyvin samanlaista kuin liha, jota hän tarjoili – joskin huomattavan käsittelemätöntä ja paistamatonta. Kasvoillaan eriskummallisella ilmestyksellä oli hyvin pienet pyöreät silmälasit sekä jopa lihan läpi paistava veikeä ilme vanhan ystävän nähdessään.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI
SNELLMANN!”
”PARONI”, saapuja sanoi, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli, kuinka ääni yritti pakottaa itsensä epätoivoisesti entisen suuaukon täyttävän litisevän lihan läpi. ”LIHAMME ILAHTUU NÄKEMISESTÄSI.”
”Vanha veikko!” paroni huudahti ja pomppasi ylös kättelemään opiskelutoveriaan. Paronin tumma koura upposi hieman litisevään massaan viisisormisen käden ympärillä.
”Valtava ilo nähdä sinut pitkästä aikaa. Lihassa ja veressä!”
NEBU-VA leijaili Snellmannin vierelle ja ojensi tälle lasillisen kuohuvaa. Paljoakaan miettimättä lihatohtori nosti lasin nykivällä käden liikkeellä päänsä ylle ja kaatoi sen lihalleen. Alkoholijuoma alkoi imeytyä märkivän lihan läpi.
”Hahah!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Yhtä kova poika kittaamaan kuin opiskeluaikoina?”
Snellmann nyökkäsi.
”LIHAMME ON KASVANUT VIIME KERRASTA. YSTÄVÄSI FICUKSEN KOEPALA KASVOI UUDEKSI HIENOKSI VILJELMÄKSI, JOKA KANTAA HEDELMÄÄ. OLEMME MYÖS TEHOSTANEET TUOTANTOKETJUA YHDISTÄMÄLLÄ USEAMPIA JOHTOPORTAAN ROOLEJAViisi Snellmanin veljestä perusti liha-alan yrityksen vuonna 1951. Ks. YLE: Snellmanille kansallinen yrittäjäpalkinto. TÄMÄN SAMAN KEHON SISÄLLE.”
”Niin niin, se on varmasti tehokasta yritystoimintaa!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hymyillen. ”Toit näemmä myös hyvän määrän apetta, vanha kamu?”
Lihaolemuksesta pakeni jokin, joka kuulosti hyvin kostealta naurulta.
”LEIKKASIMME NÄMÄ ULOKKEET VILJELMÄSTÄ OMIN KÄSIN”, hän sanoi osoittaen herkullista makkaralajitelmaa. ”SUONET ANTEEKSI. LAITAMME KEITTIÖN PUOLEN VALMIIKSI.”
”Toki, toki! Luotan, että luot meille jumalaisia makunautintoja!”
Lihamies katosi lihoineen mökin keittiön puolelle, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi jälleen miettimään päivää olohuoneen puolelle. Villamatto oli kätevästi imenyt itseensä suuren osan lihaliemestä, jota kaikkien aikojen reissun kaikkien aikojen kokista oli lattialle valunut. Mutta paroni ei päässyt eroon kalvavasta epävarmuuden tunteesta. Mitä hän oli unohtanut? Snellmann oli mukava mies, Aldouksen kanssa he olivat vanhoja kavereita, eikä heillä ei ollut koskaan mitään ongelmia Kilroyn tai Jotorin kanssa… mutta –
Kas kummaa, oliko ovella taas joku?
Olihan siellä: tämä kävi hyvin selväksi näyttävästä sisääntulosta. Valkoisesta talvi-ilmasta pölähti sisään puuterilumenvalkoinen pitkänhuiskea hahmo, jonka kuontalokin pölisi valkoista puuteria. Toisessa kädessään tämä kantoi suurta nahkasalkkua, toisessa tällä oli kävelykeppi. Tai noh, Aldous innostui kaikenlaisesta, oikeammin termi oli ”juju”: sauvan päässä törrötti irvistävä pääkallo ja muutaman eksoottisen rahilajin sarvia ja hampaita. Sitten viime näkemän Aldous oli vienyt näemmä tuota pääkallojuttua ihan pikkuisen pidemmälle ja piti sellaista myös kasvoillaan.
Mikään tästä ei yllättänyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA: Aldous oli jo opiskeluaikana painottanut selvemmin holistisen hammaslääketieteen puolelle sekä perehtynyt useisiin eksoottisiin kulttuureihin. Valkoinen aristokraatti otti suurella innolla esteettisiä vaikutteita uusista kulttuureista. Viime aikoina tämä oli asioinut paljon Meksi-Korossa ja ympäröivässä saaristossa ja tuntenut suurta henkistä yhteyttä paikallisiin kuolemajuhlallisuuksiin.
Aldous nyt vain tykkäsi innostua uusista jutuista – hän oli sillä tapaa maailmanmiehiä. Kulki nykyään ihan uudella tittelilläkin.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”NOITATOHTORI!”
”Paroni!” Aldous naurahti ja juoksi vastaanottamaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULALTA lämpimän halauksen. Ainoastaan kolme hänen haarniskastaan törröttävää eksoottisen eläimen piikkiä nirhaisi paronia.
”Auts! Aldous, mahtavaa että pääsit! Tässähän minä vähän ehdinkin huolestua, että pääseeköhän varmasti muistelemaan kulta-aikoja vanhan huonetoverin kanssa!”
”En missaisi tätä mistään syystä, brouski”, Aldous sanoi lempeän leveällä äänellä. ”Runkochakrat on kohdillaan ja ilmassa on timanginen pöhinä. Aistin että täällä on jo hyvät vibat käynnissä, veli. Tää ilta on jo nyt aivan leffaa.”
”On, kuomaseni! Ja melkoisen elävää kuvaa onkin!” paroni sanoi iskien silmäänsä. ”Snellmann saapuikin jo ja taisi pistää makkarat jo grillille!”
”Aivan julieenisen kova homma, bro. Synergiat väreilee. En malta odottaa että saan kamoja vähän purettua, pari rentouttavaa viivaa alle ja pecha kuchat tulille. Tekee kyllä ihan hyvää levyttää ja lätistä, oli sen verran tiukka tilanne rajalla. Jos tiiät mitä meinaan.”
”Tiedänpä hyvinkin! Taas tullin kanssa ongelmia, vanha veikko?”
Aldous naurahti ja iski silmää.
”Menee rutiinilla, Vik-bro. Kun on tehnyt näitä bisneksiä pitkään niin ei tarvii enää ees hirveesti irvistää, että saa kauppatavaran liu’utettua ’parempaan piiloon’. Ja pikku neuvottelulla ja coworking-hengellä saa useimmat erimielisyyksistä hoidettua.”
Aldous niisti äänekkäästi.
”Oho, saitkos flunssan siellä?” paroni ihmetteli. ”Pahoittelut viileästä lomapaikasta, mutta tekee toisaalta sinullekin vähän hyvää päästä pois aavikon paahteesta!”
”Joo, siis flunssaa on meinannut olla”, Aldous sanoi, sekoitti pussillisen quazaa hovimestarin ojentamaan kuohuviiniin ja ryysti sen sekunneissa pääkallomaskin sieraimesta sisään. ”Pelkästään lihamestari oli vissiin saapunut? Kato, mähän olin ajoissa. Oliks kaikki tulossa?”
”Kaikki”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hieman hermostuneen oloisena. ”Joo, kaikki. Koko vanha poikaporukka!”
Pääkallomaskin silmäaukosta katsoi kaksi skeptisenä hehkuvaa punaista silmää.
”Ihan kaikki? Mä luulin, että O-”
”Kaikki ovat tulossa”, paroni keskeytti. Ja säpsähti, kun oveen koputettiin tomerasti.
Noitatohtori katsoi häntä pitkään.
”Veli, sä vaikutat siltä, että kaipaisit hieman rentouttavaa kombuchaa.”
”Mitäh? Ennenkuulumatonta! Ei, pientä järjestelyyn liittyvää jännitystä tämä vain”, paroni supisi. ”Sisään!”
Tulija oli lyhyin heistä kaikista, ainoastaan matoran ja vielä hyvin vanha sellainen. Tohtori Kilroy oli maailmankuulu maankiertäjä ja tutkimusmatkailija, ja luokkakokouksen järjestämistä olikin lykännyt hänen pitkä eteläinen tutkimusmatkansa, joka pyrki löytämään kuudennen sakaran. Kilroy oli palannut pohjoiseen vain muutama päivä sitten. Hän oli pieni ja sitkeä sekä loputtoman viisas mies, lämminhenkinen ja rehellinen. Hän laski lumisen hellekypäränsä kuluneen Kanohi Raun päältä ja pudisteli lunta jaloistaan huolellisesti.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI KILROY!”
”Päivää, päivää”, hän sanoi hienostuneella korostuksella. ”Miten mukava nähdä teitä, arvon tohtorit.”
Pituuseron tähden kättely ei ollut kovin kätevää, mutta ei se paronia haitannut. Hän kumartui ja kaappasi vanhan miehen tiukkaan syleilyyn.
”Tervetuloa, tervetuloa! Sinua on niin kovin vaikea tavoittaa tätä nykyä, Kilroy”, paroni sanoi ja laski tohtorin.
”Maailmassa on niin kovasti nähtävää, ja niin kovin vähän aikaa”, Kilroy mutisi. ”Tohtori Aldous! Minä löysin eräältä kaukaiselta saarelta erään schiludomilaisyhteisön, jotka käyttivät aivan poikkeuksellisia, psykedeelisiä marjoja. Sanovat, että tuntuu siltä kuin koko maailma kääntyisi ympäri! Minulla on niitä täällä mukana jokin määrä. Uskon, että sinun alallasi arvostetaan tällaisia mahdollisuuksia.”
”Helvetin hyvä, doc”, Aldous näytti peukkua. ”Koitetaan niitä porukalla sitten jatkoilla, tulee ihan vanhat ajat mieleen!”
”Ah, Haederan yliopiston kirjaston hiljainen nurkka, suuanatomian pänttäämistä ja eksoottisia päihteitä!” paroni julisti. ”Ne olivat hyviä aikoja. Niitä minä haluan meidän muistelevan täällä, kun nyt olemme kaikki kerrankin yhdessä. Miten matkasi meni, Kilroy hyvä?”
Kilroy synkistyi.
”Valitettavasti emme löytäneet etsimäämme. Elämän Lähde karkasi minulta jälleen kerran. Mutta kuljimme läpi monen kartoittamattoman eteläisen saaren, ja keräsin suuren määrän korvaamatonta kasvi- ja eläintietoutta. Löysimme lähes kokonaisen opleurosauruksen luurangon. Jos et tiedä, niin se on sellainen kahdeksanmetrinen gorillamainen dinosaurus. Mutta voi, myrskyt pakottivat meidät kääntymään.”
”No mutta onni onnettomuudessa, vanha veikko”, sanoi paroni. ”Pääsit paikalle. Ja sen lisäksi, minulla on teille kaikille tärkeitä uutisia – ja yhteinen projekti. Sinun ymmärryksesi muinaisen maailman artifakteista voi osoittautua ensiarvoisen tärkeäksi.”
”Niin, milloinkaan ei voi tietää, mitkä löydöt osoittautuvat tärkeiksi! Ah, kohtasin myös eittämättä uuden grolemniittilajin Fentragesinmerellä, ja halusin keskustella meribiologian ekspertin kanssa tästä. Olikohan hän –”
Paroni irvisti, mutta onneksi Kilroyn kysymys keskeytyi, kun ulkoa kaikui hidas kaikuva selittämätön ääni. Aivan kuin jotain olisi materialisoitunut paikoilleen tyhjyydestä. Ennen kuin kolmikko ehti liikaa sitä ajatella, ovi viuhui taas.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI JOTOR!”
Aulaan kuulumisiaan muhimaan jääneet tohtorit kääntyivät yhdessä katsomaan seuraavaa lumisesta laskettelumaisemasta sisään astuvaa henkilöä. Tässä oli paljon tuttua mutta myös paljon uutta. Kullanruskea toa asteli sisään itsevarmasti itseään kannatellen yllään pitkä takki, joka liuhui tämän juostessa. Kanohi Mohtrek tämän yllä oli tuttu mutta ottanut uuden, virtaviivaisemman muodon. Hammaslääketieteen ja kvanttifysiikan tohtori Jotor oli muuttanut muotoaan aiemminkin, matoralaisesta toaksi, mutta tämä muutos sai muut tohtorit pysähtymään aloilleen ja keräilemään leukojaan lattialta.Snellmannin tapauksessa kirjaimellisesti, mutta niin saattoi käydä myös ilman hyvää syytä.
”Jotor!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Ilo nähdä, vanha…”
Paroni jäi jumiin yhtälöön, joka oli selvästi hyvin vaikea ratkaista.
”…sisko?”
”Tervehdys, veljet”, Jotor sanoi rohkeasti hymyillen. ”Pitkästä aikaa. Pahoittelut yllätyksestä. Totuttelen vielä itsekin näihin kasvoihin.”
”Hei vou”, Noitatohtori sanoi. ”Toi, toi on hienoo. Toi on modernii. Mä supporttaan.”
”Johan!” Kilroy sanoi nostaen hattuaan. ”Kaikenlaista sitä näkee! Hieno nähdä joka tapauksessa!”
”Siis niinkun”, Aldous jatkoi selvästi haltioituneena. ”Toi on inspiraationa kaikille nuorille naisille ympäri sakaroita, että niistäkin voi tulla hammaslääkäreitä. Kaikkialla.”
Keittiöstä vaappuva lihamies tuli näyttämään yhtä lihaista peukaloa Jotorin uudelle muodonvaihdokselle.
”OLET NOUSSUT LIHASI YLÄPUOLELLE, JA ONNITTELEN SINUA SIITÄ”, Snellmann sanoi, ja vaappui takaisin makkaroiden pariin.
”Kiitos”, Jotor sanoi hymyillen kylmänviileästi. ”Parkkeerasin kapselini Nakkikoneen vasemmalle puolelle. Toivottavasti ei haittaa.”
Kullakin tohtoreista kävi mielessä hyvin moderni ja vapautunut ajatus parkkeeraamisesta: siihen pystyi ihan kuka tahansa sukupuolesta riippumatta! Upeaa, miten maailma asteli eteenpäin. Sitä todella oli tiede.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pysähtyi aloilleen. Totta kai Jotorin näkeminen oli pelkkä ilo, mutta käsite ”poikien ilta” vaati vähintään tämän myötä uudelleenarviointia. Kyllähän tämä… kyllähän tämä näinkin toimisi. Eihän tämän tarvisi muuttaa mitään…
Eihän hänen hermostuneisuutensa nyt tästä voinut johtua? Hän oli hyvin moderni ajattelija! Hänen mielestään kuka tahansa saisi regeneroitua miten halusi! Tärkeintä oli, että koko jengi oli kasassa, eikö ollutkin?
”Odottelemme ilmeisesti vielä yhtä”, Jotor sanoi tietävän oloisena.
”Lasketkohan varmasti nyt oikein, Jotor hyvä?” paroni naurahti. ”Ei, kyllä tämä reissu taitaa näillä alkaa olla valmis –”
”Arvon paroni, tutkajärjestelmäni on havainnut useita ballistisia ohjuksia, jotka ovat osumassa aivan lähellemme”, NEBU-VA:n oli keskeytettävä. Punainen varoitusvalo välkkyi sen kuoressa.
Paronin selkäpiitä kylmäsi. Joukkion tohinan hiljennyttyä hänkin alkoi kuulla sen – hyytävän ujelluksen lumisessa tuulessa.
”Uskomatonta! Onko kyse siitä samasta terroristista? Valmistele kaikki puolustustoimet!” paroni parahti painokkaasti. ”Miten hän kehtaa pilata tämän päivän?”
”Ne eivät ole kenraali Killjoyn ohjuksia”, NEBU-VA korjasi. ”Energiajäljen mukaan ne kuuluvat –”
Valtava räjähdys vavisutti koko Päävuorta. Hirsielementeistä rakennettu mökki tärisi, ja osa läheisestä matkailualueesta hautautui pienikokoisen lumivyöryn alle.
Huoneen lukuisat televisiot ja muut näyttöpäätteet syttyivät, ja niihin ilmestyivät synkät kasvot. Tummanpuhuvan hahmon kasvot olivat varjojen peittämät, mutta hänen punaisesta monokkelistaan heijastui valo.
NEBU-VA näytti hämmentyneeltä. Tulisiko hänen ilmoittaa tulokas saapuneeksi, vaikkei tämä ollut vielä… saapunut?
”Päivää teille kaikille”, hahmo televisioruuduilla sanoi. Ääni särisi. ”Ajattelin, että tämä oli sopiva tilaisuus ohjuskokeelle. Miten nopeasti hait voivatkaan lentää! Kun sain kutsusi, paroni, ajattelin ensin olla tulematta. Mutta minun on pakko myöntää, mahdollisuus katsoa sinua silmiin kaikkien näiden vuosien jälkeen oli houkuttava.”
Tohtorit seurasivat tätä monologia enimmäkseen hämmentyneinä. Kauempana kuului sireenien ääniä, kun kuolevia pelastettiin siitä lomakylän osasta, joka oli ottanut osuman ohjuksesta.
Silloin alkoi jumalaton kirkuva ääni, ja valtava ilmavirta koetteli koko taloa. Neljä tohtoria juoksivat ulos hankeen, ja näkivät miten valtava, synkkä kalmari leijui heidän yläpuolellaan. Oli vaikea sanoa, oliko se mekaaninen vai lihaa. Painovoimamoottorit kannattelivat sitä aavemaisen vakaana, ja lukemattomat aseet kalmarin paksussa kuoressa tarjosivat tulivoimaa kokonaisten kylien hävittämiseen – kuten kalmarin synkkä herra olikin usein tehnyt.
Kalmari laskeutui rinteelle vähän matkan päähän tohtorien mökistä, ja alas leijui synkkä hahmo. Tämän haarniskan siluetti kohosi suurena ja uhkaavana. Vain kaksi yksityiskohtaa siinä eivät olleet mustia: punainen, hehkuva laserskaleri tämän vasemmassa kädessä, ja kultainen kasvoton visiiri. Sotisopa tarpoi mäkeä ylös eleettömästi, ja marssi mökin kuistille toisten luokse.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti viimein,
”TOHTORI OGEL!”
Ogelonn asteli aivan Viktorin eteen ja katsoi tätä kasvottomana kypäränsä takana.
”Viktor”, hän sanoi sävyllä, jota oli vaikea tulkita.
”Ogel”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hyvin leveästi hymyillen. ”Kelpo kamu, miten voit? Melko paksusti, näemmä?”
Paronin katse kulki valtavan titaanin päästä varpaisiin.
”Pidän mitä olet tehnyt tuon haarniskan kanssa! Hyvin modernia, hyvin virtaviivaista!”
”Ogel! Mites hait?” Aldous huudahti.
Vitsi jäi haarniskoidulta ilmestykseltä huomioimatta.
”Sinä halusit tavata?” Ogel kysyi kylmän viileästi paronilta.
Jaiks… vanha kuoma oli selvästi täällä bisnes edellä. Hiljainen hetki sai paronin melkein huomaamaan palavan lomakylän etäiset avunhuudot.
”Kyllä! Sinua, Ogel hyvä. Tai siis… tai siis sinua ja muuta ’jengiä’, totta kai. Koko vanhaa porukkaa! Kaikkia kavereita. Kai minä siitä olin selkeä?”
”Kutsusi ei ollut yksiselitteinen”, Ogel tuhahti hampaidensa välistä. ”Eikä sitä ollut kovin helppo huomata.”
”Kyllähän minä sinutkin totta kai kutsun, hyvä toveri!” paroni sanoi pyyhkäisten hikikarpalon otsaltaan. ”Kaikki te, totta kai! Ilman koko vanhaa jengiä ei olisi järkeä järjestää tätä iltaa. Olihan tässä suunnitteilla kuitenkin –”
Luokkakokous
Samarxxan, Uhkaavasti Helvetin Portteja kohti lipuva necropolis
Tohtori Ocsid käveli stereotyypisen pahiksen tapaan edestakaisin Samarxxan ruttosiivessä. Kädet selkänsä takana puuskassa. Hän odotti jotain. Tai pikemminkin jotakuta.
Astellen ympäri ruttosiipeä Ocsid tarkasteli samalla ympäristöään. Tuttua, mukavaa, kotoisaa, mutta ennenkaikkea ihanan veristä, apeaa, ja kalpeaa näkymää joka ympäröi ruttosiiven häkkejä sekä suhtkoht suuria myrkyn… Tai sanotaanko ruton vihreää hohkaavia kanistereita.
Ocsid odotti aina ”jotakuta”. Jokin suurempi oli valinnut hänet – sinetöinyt hänet synkällä polttomerkillään. Ocsid ei ollut suurmies. Hän oli niitä, jotka valmistelivat maailman itseään suuremmille.
Olisipa hänet kutsuttu suurteen Tohtorien tapaamiseen, Ocsid löysi itsensä välillä miettimästä. Ehkä jossain toisessa elämässä. Myös hän oli valmistunut Haederan yliopiston hammaslääketieteellisestä tiedekunnasta mutta vasta vuotta myöhemmin kuin nuo salskeat urhot, joiden edesottamuksia hän oli ihaillen kaukaa seurannut.
Ocsidin kohtalo oli kuitenkin kulkea toisia polkuja. Hän oli aina ollut erilainen: matoralaiset eivät olleet häntä joukkoonsa hyväksyneet, kun hän oli kanisteristaan noussut. Vuosia myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että hänen hipiänsä ei ollut terveen vihreä kuin ilman ja kasvillisuuden kansalaisella, vaan sairaalloisen, aurinkoa kavahtavan vihreä. Hänellä oli hieman liian pitkät raajat, eri parin jalat ja kiero selkäranka… sekä jos oikein katsoi, pienet terävät sarvet.
Mana-toran, sylkäisivät toiset hampaidensa välistä. Karzahnin leikkikalut, pilkkasivat vääräleuat. Demonit. Hän oli kauan aikaa sitten hylännyt nuo kaikki nimet. Hän piti enemmän sanasta onuhinen – se tuntui sopivalta. Hänen todellinen kotinsa ei ollut sakaroilla, vaan niiden alla. Maankuoressa, siellä syvällä missä muutkin universumin virheet asuivat.
Kun hän oli ymmärtänyt tämän, oli hän tahtonut löytää juurensa. Synkkä käärö hylätyssä hautaholvissa koillissakaran päädyssä oli paljastanut, että hänen kaltaisiaan oli enemmän, ja he ja heidän ruhtinaansa olivat vankina syvällä alemmissa kupoleissa.
Kun kohtasi maailman epäoikeudenmukaisuuden, ainoa oikea ratkaisu oli käydä sotaan. Vuosien valmistelu, arkeologinen tutkimus ja synkin taikuus auttoivat Ocsidia nostattamaan yhden vanhan maailman varjelluimmista salaisuksista, demonisen kaupunkiraunion. Kuolleiden kaupungin. Ruton kaupungin. Lentävän kaupungin.
Sairauksia tämän maailman ylle sylkevä nekropolis leijui demonisella taialla jostain kupolien syvyyksistä. Harva tiesi sen historiaa. Ehkä hänen kaltaisiaan oli ollut aina: niitä, jotka tunsivat kutsun syvemmältä pimeydestä. Komennon kuninkaalta, joka heitä syvältä Manalasta ohjasti. Joskus aiemminkin Samarxxan oli saastuttanut taivaita toisen komentajan alaisuudessa. Häntäkin ennen olivat onuhismestarit demonisine miekkoineen komentaneet vaeltavaa kalmistoa tehtävänään vapauttaa todellinen kuninkaansa.
Nyt kuninkaan komento hänen sielussaan oli ollut kovaäänisempi kuin koskaan aiemmin. Se oli saanut Ocsidin miehistöineen hylkäämään tehtävän Välisaarilla. Ruttosiiven tyrmistä ulos tiensä taistellut riimusoturi sai jäädä pelkuriksi, joka pääsisi heiltä pakoon — ehkä tämän sodan jälkeen Ocsid voisi viimeistellä senkin tehtävän.
Mutta ei tänään. Tänään profetiat olivat käymässä toteen.
Tänään Enkeli laskeutuisi taivaista ja vapauttaisi hänen ruhtinaansa. Biolzebubin ylipappi pääsisi kahleistaan ja auttaisi sytyttämään lopullisen kaaoksen liekit. Tuo Ruhtinas nostattaisi hänet entistä korkeammalle ruton levittäjänä.
Nuorena Ocsid oli uskonut, että hänen tehtävänsä olisi korjata hampaita. Toiset ajat, toiset haaveet. Hänet oli valittu johonkin sitäkin tärkeämpään: hänen kuuluisi korjata rikkinäinen ja epäreilu maailma.
Nekropolis lensi saastuttaen vedet altaan. Kuolleet kalat nousivat pintaan. Syvyyksien synkkä luola kutsui.
Päävuoren lomakylä, Stelt
Ruokasalissa kaikui lämmin puheensorina. Aldousin inspiroivan ja ryhmähenkeä nostattavan pecha kucha -esityksen jälkeen vanhat koulutoverit olivat kerääntyneet herkkuja notkuvan ruokapöydän ääreen. Tohtori Snellmannin valmistamat ravintotieteellisesti optimoidut makkarat riittäisivät varmasti koko seurueelle. Viinipulloja availtiin, laseja täyteltiin. Iltapäivän auringot laskivat suuresta ikkunasta näkyvän laskettelurinteen ylle.
”Tämä onkin ensimmäinen kunnon sivistyneen henkilön ateria, jonka olen saanut pitkiin aikoihin”, Kilroy mutisi tyytyväisenä pinotessaan lautaselleen ruokaa. ”Ah, niin sitä ihan unohtaa itsensä tutkimaan menneisyyden ihmeitä. Tiesittekö, että uusimpien tutkimuksien valossa Xian Vuorella oli aikanaan verikultti, joka uhrasi säännöllisesti henkiä Vuorelle rituaalimenoin? Tästä epärationaalisesta ajasta ei yleensä puhuta paljoa Xian historiassa.”
Jotor vilkaisi tätä ja kohautti olkiaan.
”Kun viimeksi kävin siellä noihin aikoihin, Vuori ei kyllä vielä edes sijainnut Xialla. Se tuli vasta myöhemmin. Voimme käydä katsomassa, niin saatte tarkempaa tietoa.”
Kilroy näytti harmistuneelta, eikä välttämättä aivan ostanut tätä väitettä ”aika-matkustuksesta”. Heidän erimielisyytensä tästä asiasta olivat alkaneet jo opiskeluaikana.
”Noh, Kilroy, veliseni”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen tälle maljaa. ”Ilo, että pääset kaivelemaan myös muutakin kuin purukalustoja! Monialaisuus, se se vasta on elämän suola!”
”No, siinä olen kyllä samaa mieltä”, Kilroy hymähti.
Paroni nosti lasia ilmaan katsellen ylpeänä pöytää ympäröiviä henkilöitä. ”Katsokaa, mitä meistä on kaikista tullut! Snellmann, kokkaamisesi ovat vain parantuneet opiskeluajoilta! Aldous, olet laajentanut inspiroiviin vaihtoehtolääkinnän keinoihin! Jotor, sinusta on tullut nainen! Ja Ogelkin… on edennyt elämässä!”
Ei vaadittu maailman tarkinta almanakkaa mittaamaan se aivan liian pitkä hiljaisuus, jonka paronin uljas puhe jätti leijailemaan. Ehkä moni vain sattui sillä hetkellä siemaisemaan juomaansa tai oli täpötäynnä Snellmannin herkullista lihaa. Niin sen täytyi olla. Hyvän isännän tehtävä oli selvästi jatkaa keskustelun ylläpitämistä, halusi tai ei.
”Siitäs tulikin mieleeni: Snellmann, en ole kuullut suvustanne hetkeen. Mitä veljillesi kuuluu?”
”OLEMME LÄHEISEMPIÄ KUIN KOSKAAN”, kupli lihaisan olemuksen keskeltä.
”Ihanaa kuulla, ystävä!” paroni naurahti kumeasti. ”Tiedättekö, se saa minut ajattelemaan: minä aivan todella kovasti kaipaan meidän yhteisiä aikojamme, toverit. Villi nuoruus, muistatteko enää edes, mitä se oli? Harva se päivä juhlimme aurinkoinnousuun asti vailla huolen häivää. Ollapa sellaista vapautta! Mutta ah, ajat muuttuvat, ja niin vain ovat vallan ja vastuun kahleet sitoneet meistä jokaisen. Kyllä… kyllä opiskelu vain oli elämän parasta aikaa!”
Aldous naurahti pääkallokypärästään ja ripotteli valkoista substanssia makkaran kyytipojaksi.
”Älä nyt, V-Man, ei niiden aikojen tarvi olla ohi! Silleen tietyllä tavallahan me ollaan itse parhaita opettajiamme, ja elämä on vaan yhtä suurta opiskelua. Saatiin sentään vanha kunnon jauhojengi kasaan ja vanha kipinä on yhä tässä. Mä sanon vaan että bro, päästetään irti, lähdetään uusille leveleille. Evaluoidaan meidän elämänkaaria uudelleen. Keskitetään juurichakrat, se on vaan omasta tahtotilasta kiinni.”
Aldous puhui haltioituneena. Hänen pupillinsa olivat selvästi laajentuneet.
”Nyt kun ollaan kaikki tässä, niin musta meidän pitäisi oikeasti käydä läpi itse kunkin laiffii. Tää on sellainen harjote, jonka mulle opetti semmoinen krikcitialainen surffishamaani johon tutustuin kun olin vuoden Galilla”Jos alkaa vanne kiristää päätä niin kandee oikeesti vaikka vaan myydä kämppä ja mennä Galille. Siis siellä on tosi aitoo bro. Mun koko elämänkatsomus käänty ympäri kun olin siellä, se oikeesti muuttaa sua niin monella tavalla.” – Tri. Aldous. Kuulkaa, tehääs vaan niin että otetaan kaikki käsistä kiinni, et saadaan oikee yhteys. Ja sitten käydään läpi mitä regrettei teillä on. Mitä vaan mitä teki tai ei tehnyt. Jos sä vaikka aloitat”, hän sanoi ja tarttui vieressään olevaa Jotoria kädestä.
Jotor kohotti kulmaansa ja tuijotti jonnekin kauas.
”En ehkä näe asioita sillä tavalla, Aldous. Se, miten minä näen maailman, ei mahdollista katumusta. Jos yrittää korjata kaiken, ei voi elää yhdessäkään hetkessä – vaan niissä kaikissa. Joka hetki, joka sekunti. Hampaat ovat melkoisesti helpompaa korjattavaa kuin menneisyys.”
”Joo, toi on just diippii”, Aldous rohkaisi. ”Sä olit aina tosi fiksu häiskä, niin totta kai susta on tullut myös tosi fiksu mimmi. Jos nyt vaikka jatkan tosta niin itse oon funtsinut tota krickitiläistä puolta viime aikoina, just sen Gali-reissun jälkeen. Ajatusta maailmansielusta ja kaikesta tästä, oikeesti tosi fundamentaalia kamaa. Ja pakkohan sitä on miettiä, että mitä jos oisin tajunnut tän jo aiemmin? Et kuinka paljon olisin kehittynyt henkisesti jos mulla olisi ollut Hepokadesin meditaatiotekniikat jo aikaa sitten. Ehkä oisin ihan eri paikassa mentaalisesti kun nyt, oikeestihan oon vaan tällainen loputon etsijä.”
Snellmann mietti omaa vastaustaan pitkään. Jotor nykäisi lempeästi lihaista kättä testinä siitä, kuunteliko tämä.
”LIHAMME EI VOI ELÄÄ MENNEISYYDESSÄ EIKÄ TULEVASSA. ON VAIN TÄMÄ HETKI, JA SE, MITÄ TEEMME SILLÄ. KAIKKI LIHA MUUTTUU LOPULTA MÄDÄKSI, JA KORVATAAN UUDELLA.”
Koko joukkio hymyili aidon ystävän viisaille sanoille. Kilroy otti lihaisesta kädestä ja nousi seisomaan tuolilla noustakseen samalle tasolle muiden kanssa. Hän rykäisi ja alkoi puhumaan juhlallisesti.
”Aldous on aivan oikeassa, että tällaisia asioita on hyvä miettiä aina silloin tällöin. Me saatamme elää hyvinkin pitkään, mutta se voi loppua yhdessä hetkessä, yllättäen. Monet ymmärtävät liian myöhään, että olisivat olleet onnellisempia tehden jotakin muuta. Minä olen oikeastaan aina ollut vanhin meidän seurueestamme, ja olen ehkä seurannut teitä hieman erilaisesta näkökulmasta. Olen ylpeä siitä, että teistä on kehittynyt niin ajattelevia yksilöitä! Minun on vaikea keksiä, mitä katuisin elämässä. Tokihan aina löytyy pieniä murheita, mutta ne eivät ole mitään sen rinnalla, mitä olen saavuttanut ja saanut tehdä. Toivon, että te kaikki löytäisitte samanlaisen mielenrauhan omalle kohdallenne, vielä kun olette nuoria.”
”Ethän sinä nyt niin vanha ole, Kilroy hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Vetreä ukko kuin mikä, aina uusien vanhojen juttujen perässä! Ei sen, että tuijottelee fossiileita, tarvitse tehdä sinua sellaiseksi!”
Kilroy vain kumarsi oudon juhlavasti ja laskeutui istumaan. Hänen vieressään istuva Ogel tarttui tätä kädestä. Ogel oli riisunut visiirinsä, ja hänen punainen monokkelinsa lähes kilpaili huomiosta DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN oman monokkelin kanssa.
”Olen kieltämättä ajattelemiseen ja murehtimiseen taipuvainen luonne”, Ogel sanoi. ”Mutta ei asioiden katumisesta mitään hyötyä ole.”
Monitulkintainen vastaus jätti joukkion miettimään. Jos kuunteli hiljaisuutta, saattoi melkein kuulla lomakylän hirvittävien roihujen sammuttelun ääniä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti Ogelia silmiin ja sitten laski katseensa heidän käsiinsä.
Tai siis laserskaleriin tämän vasemman käden tilalla, josta hän oli huomaamattaan jo hetken pitänyt kiinni. Hänen kämmentään poltti.
”Auts. Kappas, sehän taitaakin olla minun vuoroni”, paroni puhui. ”Katumus! Katumus ei ole voittajien puhetta, sanotaan. Mutta kyllä, kyllä voittajatkin saavat katua! Muun muassa sitä, että eivät voita vielä enemmän! Minä, minä olen miettinyt monia asioita viime aikaisesti, ystäväni. Maailmassa on paljon vialla, ja olen aina kokenut kunnia-asiakseni korjata viat parhaaksi toteamallani tavalla! Mutta ehkä minä en sitten ole tätä ennen ymmärtänyt, että kuinka kovaa oikeiden asioiden puolesta täytyy taistella!”
Paroni piti pitkän tauon, ja sanoi sitten hiljaa:
”Kiusaajille… kiusaajille pitää laittaa kampoihin!”
Kun kukaan ei kummemmin jatkanut keskustelua siitä, hän löysi kätensä hyvin pian kahden eri viinilasin ympäriltä ja maisteli niitä sivistyneesti ja uskomattomalla vauhdilla. NEBU-VA leijaili hyvin pian täydentämään paronin lasilliset. Se todella tiesi, mitä hän ajatteli, herran pieksut!
Ogelonn tyhjäsi lasin hyvää steltiläistä ja laittoi tyhjän pikarin pöydälle. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressään ryypiskelevää paronia.
”Sinä olet aina osannut järjestää juhlia”, hän korotti ääntään, ”mutta kyllä sinulla on jokin muukin syy kutsua meidät kaikki koolle tänne. Milloin me tapasimmekaan viimeksi, Viktor? Ihan kasvoista kasvoihin. Muistatko edes, miten monta vuotta siitä on?”
Hän jätti väliin lyhyen tauon mutta ei antanut paronille mahdollisuutta vastata. Hänen äänensä oli vakaa ja matalan monotoninen.
”Kun sain kutsusi, minun ensimmäinen ajatukseni oli: hänellä mahtaa olla todella epätoivoinen tilanne. Miksi sinä muuten meitä muistaisit, jos et saadaksesi meiltä jotakin? Armas Voitonhampaasi tuhoutui jossakin yksityisessä sodassa, ja kas – siinä sinä olet, järjestämässä juhlia ’ystävillesi’. Viktor, mikä onkaan sinun kutsusi todellinen tarkoitus? Voitko vihdoin mennä itse asiaan?”
Viiltävä hiljaisuus laskeutui ruokasaliin. Yksi puhumattomista säännöistä oli rikottu. Tohtorit siemailivat juomiaan ja keskittyivät herkkuaterioihinsa: ja odottivat, miten illan isäntä vastaisi näin rankkoihin syytöksiin.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi katsomaan vanhaa ystäväänsä.
”Ogel, kuomaseni”, pattitilanteeseen pistetty paroni papatti. ”Kyllä, minulla on teille muukin syy olla täällä kuin vanhojen muistelu. Mutta älkää luulko, että haluaisin teidät tänne vain hyötyäkseni teistä! Minä… minä uskon, että tämä projekti, jota teille kaikille haluaisin tarjota, on isossa kuvassa jokaiselle meistä hyödyksi. Me katsomme menneisyyteen oppiaksemme, miten varautua tulevaan!”
Ogel ei vastannut siihen vaan jätti hyisen hiljaisuuden. Aldous koki asiakseen rikkoa sen:
”Hyvä spiikki, brouski. Mistäs tässä projektissa sitten on kyse?”
”No, hyvä että kysyit! Kyllä, olette lukeneet uutisia oikein – Voitonhampaani upposi syvään hyiseen veteen Xian rannikolla, ja syypääkin on tiedossa. Hirmuinen Mustan Käden entinen kenraali, joka tunnetaan ’Nui-Kralhina’ tai nyttemmin Killjoyna, saapui luokseni ja loukkasi kunniaani tavalla, jonka kaltaista en voi suvaita. Lähteeni kertovat, että hän keräilee tällä hetkellä kaiken lisäksi yksityistä armeijaa ottaakseen haltuunsa minulle kuuluvan saaren koillissakarassa. Ymmärrätte varmasti, että ahdinkoni on todellinen: Voitto Korporaation tulevaisuus on vaakalaudalla, sekä varmasti myös koko maailman!”
Paroni laski katseensa viinilasiinsa pyöritellen sitä.
”Ajattelin, että säästelisin näin ikävistä asioista puhumista myöhempään vaiheeseen iltaa. Ehkä niiden oli aika tulla pöydälle, että voimme käsitellä ne, kuten vanhat kuomat tapaavat tehdä!”
”Ja sinä tosissasi uskot, että siitä on sekä meille hyötyä, että koko maailmalle?” Ogel naurahti kuivasti. ”Kykenetkö avaamaan tätä minulle, sillä minusta kuulostaa lähinnä siltä, että tarvitset lisää rautaa Kenraali Killjoyta vastaan.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA haki sanojaan pitkään ja harkitusti, kuten hänen kaltaisensa suuren intellektuellin kuului:
”Kuules Ogel… äh… saat tämän kuulostamaan niin yksinkertaiselta! Tässä on useita tasoja! Kosolti tasoja, jopa! Tasoja tasojen päällä! Yhteiskunnallinen taso, ideologinen taso… monenlaisia metatasoja!”
”Pistänkö pari annosta kiertoon?” Aldous kysyi kaivellen laukkuaan.
Paroni pihahti pakotetusti.
”Kiitos, Aldous, mutta voimme jättää ne metatasot myöhempään vaiheeseen iltaaTämä sanaleikki viittaa humoristisesti sekä kirjallisuustieteen käsitteeseen tekstin metatasosta, Voitto Korporaation omaan ”Meta-Universumi”-virtuaalimaailmaan että pahamaineiseen xialaiseen huumeeseen, metadermikseen.! Minä vain ajattelin, että vanhoilta ystäviltä kehtaisi pyytää apua – joku suuri ajattelija on varmasti sanonut, että sitä varten ystävät ovat!”
”No, eipä sinulta ole apua aiemmin liiennyt”, Ogel sanoi heilauttaen kättään muiden tohtorien suuntaan ja kuljetti katsettaan käyden läpi heistä jokaisen. ”Aina jokin tekosyy kiireestä tai karanneista haista tai mistä hyvänsä. Vai onko joku teistä saanut rakkaalta Viktoriltamme paljon apua omiin ongelmiinsa?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA antoi katseensa vaeltaa ympäri huonetta. Hikinoro valui hatun alta.
”Kuules Ogel, mielestäni on epärehellistä juuttua muistelemaan vanhoja tuolla tavalla! Ja aivan varmasti olet saanut minulta apua joskus!”
Ogel löi vasemman kätensä pöytään niin kovaa, että lasi helisi. Laserskaleri jätti pöytään hieman palaneen kohdan.
”Sinä jätit minulle melko vahvan muistutuksen menneistä!”
Paroni vilkaisi koukkua, ja sitten Ogelia, ja taas koukkua.
”Ei kai opiskeluaikoihin tarvitse nyt joka kertaa palata! Me… me olimme hyvin erilaisia henkilöitä silloin kaikki! Snellmannkin oli useampi henkilö kuin nyt! Ogel, sinä et nyt katso kokonaiskuvaa, ja –”
”Sinä voisit joskus katsoa niitä henkilöitä siinä kokonaiskuvassa! Vai oletko ollut liian kauan omien käskyläistesi ympäröimänä, että muistaisit, etteivät kaikki ole töissä sinulle?” Ogel kysyi, epätavallisen kiihtyneenä. Soimasihan siinä vähän pata kattilaa. Viimeistään nyt kaikille oli selvää, että ongelma ei ollut vain paronin sota vaan kauna, jolla oli pitkä varjo.
”Hyvät herrat”, Kilroy yritti puuttua, ”ehkä tässä nyt tehdään ramasta kane-raa, ja te voisitte –”
”Miten sinä kehtaat?!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pauhasi viikset höyryä puskien. ”Ihan varta vasten vanhoja ystäviä ajatellen järjestin meille tämän mökinkin! Milloin sinä olet tullut oma-aloitteisesti moikkaamaan vanhoja opiskelukavereita?”
”Kenties opiskeluaikani eivät jääneet samalla tavalla kauniiksi muistoksi”, Ogel jatkoi ääntänsä korottaen. ”Mutta en minä myöskään ano opiskelukavereilta apua omissa sodissani ja teeskentele, että se on heidän omaksi edukseen! Jokainen tuhoamani kuningaskunta on puhtaasti oman työni tulosta!”
Suivaantunut paroni pihisi ja puhisi ja veti syvään henkeä. Ogelilla oli kirotun hyvä pointti siinä – mutta tämä ei ansaitsisi kuulla sellaista kohteliaisuutta!
”Kuules, minä en tule anomaan sinulta yhtään mitään! Luulisi vain, että sinäkin ymmärtäisit joskus katsoa juttuja omaa nokkaasi pidemmältä! Nyt, suonette anteeksi, käyn vahaamassa viiksiäni!”
Paroni nousi uhmakkaasti seisomaan, siemaisi molemmat viinilasinsa loppuun, ojensi ne hovimestarilleen ja marssi ulos ruokasalista. Puuovet paukkuivat.
”Joo, tuota”, Aldous naurahti hermostuneesti ja yritti keventää tunnelmaa. ”Vieläkös Ogel sulla on tapana polttaa sun kätyreiden naamat irti sellaisiksi luupäiksi?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli toden teolla tuohtunut.
Hän oli vetäytynyt omaan kamariinsa ja avannut hotellin minibaarin. Mainittavan erityisiä antimia sieltä ei ollut löytynyt, mutta suu täynnä keskinkertaistakin kaviaaria esti liiemmän sadattelun ulospääsyn. Paroni oli yrittänyt rentoutua katselemalla lumista vuorimaisemaa, mutta lomakylässä roihuavan tulipalon seuraaminen ei auttanutkaan häntä olemaan ajattelematta äskeistä sosiaalista katastrofia.
Hän käänsi katseensa kamarinsa vierastietokoneen näyttöpäätteelle, jolla hän oli kirjautunut sisään tarkistamaan Viktornetissä mahdollisesti saamansa lukemattomat viestit ja tuli välittömästi muistutetuksi siitä, että Ogel oli heti hänen perustettuaan uuden ryhmäkeskustelun luokkakokousta varten välittömästi poistunut ryhmästä. Raivostuttavaa.
Miten pitkään Ogel jaksoikaan kantaa kaunaa yhdestä vähän turhan pitkälle menneestä opiskelujäynästä? Hän se tässä oli täysin kohtuuton – DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yrittänyt sovintoa erinäisillä hienovaraisilla tavoilla vuosien varrella. Luulisi, että noinkin terävä akateeminen mieli osaisi lukea rivien välistä hänen viesteistään, mitä hän siitä nykyään ajatteli! Maailmassa oli hyvin suuria merialueita, joiden omistuksesta hän ei ollut käynyt kovaa kaupantekoa ja joissa Ogel sai ihan hyvillä mielin puuhata kalmareitaan!
Pah! Kuinka ylpeä Ogel kehtasikaan olla? Mitä hän oli saavuttanut näiden vuosien varrella ollakseen noin täynnä itseään?
Paitsi jonkinlaisen merenalaisen diktatuurin perustamisen. Se oli kai ihan kunnioitettavaa. Mutta Ogelilla oli selvästi kunnianhimon puutetta. Kyllä, tämä oli takertunut merenpohjaan eikä osannut katsella niiden horisonttien yläpuolelle! Aivan kuten hän oli takertunut myös menneeseen.
Ehkä paroni palaisi jonkin ajan päästä ruokasaliin ja olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kyllä, se oli ainoa tapa käsitellä tuollaisia lapsellisia ulostuloja. Hän käsittelisi ne oikein hyvin, eikä edes murjottaisi yhtään. Hän oli täällä pitämässä hauskaa kavereiden kanssa ja solmimassa liittoumia kansainvälistä terroristia vastaan. Sitä ei yksikätinen merenpohjassa murjottava erakko häneltä pilaisi! Kunhan paroni nyt saisi vain hetken rauhaa, hän palaisi nauttimaan kaikkien aikojen reissusta.
Rauha jätti tulematta. Kamarin seinällä oleva näyttö alkoi välkyttää valoja ja piristä. Puhelu? Tähän aikaan? Keneltä?
Ja hetkinen, miten? Ei kai tämän sijainnin pitänyt olla juuri kenenkään tiedossa? Corrodér lieni yhä matkoilla, Vapor ja ЯФГФЯ korjasivat satelliittijärjestelmiä, XPlodella oli tiukkaa treeniä Club Viktorin keikkaa varten ja Meltdown käyttäisi tämän viikonlopun ”porina moottorien vakauttamiseen”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Sitä paitsi jos joku hänen luottomiehistään jaksaisi häiritä häntä nyt, hän antaisi näille potkut vaikka saman tien. Ja toki palkkaisi uudestaan, koska ei häntä nyt ollut tehty työntekijöistä!
Pirinä jatkui. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kittasi siniviinillä alas kaviaarin jämät ja tallusteli vastaamaan.
Mustatakkisen skakdin siluetti levisi hänen näytölleen. Vaikka tämän kasvot jäivätkin suurimmaksi osaksi varjoon, tuon hymyn kyllä tunnisti kauas.
”Hyvää iltaa, paroni. Toivottavasti en keskeyttänyt rientoja liian pahasti.”
”Kas, tuttu naama! Zorak von Maxitrillian Arstein, oletan?” paroni puski pois oikeutetun aristokraattisen kiukkunsa. ”Pitkästä aikaa! Tuota, sopiiko kysyä, toveri hyvä, miten sait yhteyden tähän mökkiin?”
”Tohtori hyvä”, lipevä skakdi pahoitteli, ”tarkoitukseni oli vain toivottaa teille antoisaa luokkakokousta. Kuulin lähteiltäni, että teillä on siellä – kuinka tri. Aldous sanoisikaan? – ’koko konkkaronkka’ kasassa.”
”Suuri kiitos, hyvä herra!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen hattuaan.
Mikä mukava herrasmies, kuinka kohteliaasti tehty. Eivätkä he edes pitäneet juurikaan yhteyttä – kauankos siitä olikaan ollut, kun hän oli puhunut Zorak von Maxitrillian Arstein kuudennen kanssa tämän projekteista? Kymmenisen vuotta, muutama kymmenen? Hän kohtasi niin monia henkilöitä, että oli suorastaan ihme, että hän muisti kaikki.
Viimeksi kun hän oli kuullut, oli Arsteinista toki aika jättänyt. Paroni ei pitänyt sitä kovin erityisenä – häneltä itseltäänkin oli vasta ammuttu naama irti. Erinomaisen tiedemiehen ja suuren Vaikuttajan kuului varautua joka hetkenä siihen, että joku tahtoisi ampua häntä päähän. Ei ollut kohteliasta kysyä toiselta herrasmieheltä, miten tämä varautui päähän ampumiseen. Ne olivat yleensä melko harmillisia keskusteluja – varsinkin silloin, kun toinen osapuoli ei ollutkaan tajunnut vielä varautua siihen.
”Kuulkaa, Arstein hyvä, soititte hieman hankalalla hetkellä! Olisi mukavaa rupatella liikeasioista tai kiintoisista tiedeprojekteista – enkä normaalisti antaisi edes hauskanpitoillan estää sellaista – mutta minun on myönnettävä, että olen tällä hetkellä jokseenkin harmistunut!”
”Sepä varsin ikävä kuulla, ystävä rakas. Sallinet minun keventää taakkaasi hieman? Olen erinomainen kuuntelija.”
”Epäilemättä olette! No pah, ollaan sitten rehellisiä! Katsokaas, minä kutsuin ystäväni tänne kahdesta syystä: muistelemaan menneitä sekä varautumaan tulevaan. Mutta eräs ystävistäni ei tunnu suhtautuvan tähän kovin hyvin. Saatatte tietää, että olen juuri nyt käymässä sotaan vastaan kelmeistä kurjinta, Kenraali Killjoyta!”
”Olen kuullut… huhuja. Paronin on hyvä astella varoen. Nui-Kralhilla saattaa olla yllättäviä kortteja hihassaan.”
”Sitä minä pelkäänkin! Näinä päivinä ei voi olla varma, kenet se lurjus on saanut viekoiteltua avukseen. Ehkä juuri siksi ajattelin, että on parasta lähestyä vanhoja ystäviä – sellaisia, jotka tunnen niin hyvin, että voin luottaa heihin tässä!”
”Luottamus on näinä aikoina harvinaisen niukassa oleva resurssi. Olen samaa mieltä, että todellisia liittolaisia kannattaa vaalia.”
”Juurikin niin, Arstein hyvä! Kuules, saanko sanoa Zorak? Vaikutat hepulta, jolla on sekä järki että sydän paikallaan!”
”No… kaikin mokomin”, Zorak vastasi, joskin lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensävynsä ei antanut juurikaan vihjeitä hänen mielialastaan. Tohtori kuitenkin katsoi asialliseksi jatkaa.
”Zorak hyvä, minulla on ongelma pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Meidän… ystävyytemme ei alkanut kaikkein helpoimmalla tavalla. Sanotaanko näin, että saatoin kehottaa häntä tekemään jotain, mikä aiheutti hänelle… seuraamuksia. Mutta siitähän on jo vuosikausia! Uusia raajoja on äärimmäisen helppo rakentaa! En ymmärrä, mikä häntä risoo. Haithan ovat sitä paitsi hänelle intohimo! Pääsipäs ainakin katsomaan sellaista läheltä.”
”Ymmärrän, mitä ajat takaa”, Zorak sanoi ja nojautui hieman eteenpäin niin, että tämän kasvot saivat vähän enemmän valoa. ”Joskus on vaikea sanoa, millaisia ajatuksia synkeä visiiri kätkee alleen. Oletko koskaan harkinnut, paroni hyvä, varsinaisesti kysyväsi ystävältäsi, miten hän koki asian?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raapi leukaansa ja mietti hetken, kunnes skakdi jatkoi.
”Joskus henkilöiden väliset jännitteet johtuvat vain väärinkäsityksistä tai sanomatta jääneistä itsestäänselvyyksistä. Uskon, että voisi olla hedelmällistä ottaa tarkasteluun –”
Sitten Zorak täysin äkkiäarvaamatta keskeytti ja jäi tuijottamaan jotain, mikä ei näkynyt paronin ruudulla. Jokin, joka kuulosti tutkan ääneltä kaikui etäisesti mikrofonin kautta.
”Näyttää siltä, että yllätyksiltä ei voi välttyä, vaikka kuinka varautuisi”, hän sanoi puhuen hyvin nopeasti. ”Pahoittelen, paroni, mutta joudun tekemään pikaisen poistumisen. Toivon kaikkea hyvää taistelullesi – sekä Killjoyn että menneisyyden virheittesi kanssa.”
”Kas, kiireinen mies! Kyllä minä ymmärrän, ei se mitään! Meidän kaltaisillamme on monta rautaa tulessa. Kiitos viisaista sanoista, Zorak hyvä! Meidän pitäisi joskus jutella pidempäänkin: meillä olisi varmasti paljon kiinnostavia projekteja vertailtavana!”
”Varmasti, paroni hyvä. Nyt –”
”Ensi kerralla voin varmasti näyttää sinulle erään projektin, joka varmasti inspiroisi sinua! Pitäisit varmasti ’Vikterroistani’!”
Zorak von Maxitrillian Arstein hiljeni hetkeksi.
”Niin. Niin, varmasti”, hän sanoi diplomaattiseen sävyyn.
”Kuules, moni on kysynyt minulle, mikä niiden salaisuus on, ja olen pysynyt vaiti siitä – kuten hyvän luovan neron kuuluu! Mutta näin kahden luovan neron kesken voin kertoa, että niiden kuori perustuu lähes läpäisemättömään lammaspohjaiseen metalliseokseen –”
”Hyvästi, tohtori”, Zorak sanoi, ja yhteys katkesi.
Ja katkesipa kovastikin, paroni hämmästyi. Oho, kumma juttu! Zorak von Maxitrillian Arstein oli katkaissut yhteydet sillä tasolla, että koko tämänkin puolen viestintäjärjestelmä oli hajonnut epämääräisiksi häiriösignaaleiksi. Tiesiköhän Zorak-kuoma, että hänen yhteydenottotapansa oli vastaanottajapuolelle jokseenkin haitallinen? Ehkä Zorak kaipasi hieman päivitystä. Siksikö tämä oli soittanut? Voitto Korporaatio oli tunnetusti tietoturvajärjestelmien terävimmässä kärjessä!
Hmm, tämän puolen salasanakin oli muuttunut, kumma juttu sekin. Paroni raapi leukaansa yrittäen päästä omiin laitteisiinsa sisälle. Ei kai tämä nyt liittynyt äskeiseen puheluun? Pitäisikö tarkistaa asia? Ehkä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA soittaisi Zorakille takaisin ja kysyisi tästä joku päivä, kunhan pääsisi takaisin omille palvelimilleen.
Paroni ei kuitenkaan ehtinyt sitä miettiä erityisen kauaa, sillä kaikkien aikojen reissun seuraava keskeytys häämötti horisontissa. Sviittinsä ikkunasta hän näki lomakylän rinteen – ja jonkin mahtavan, joka leijaili sen yläpuolella.
Voi jummijammi.
Kylläpäs odottamattomia vieraita riitti, mietti paroni, ja alkoi hoputtaa ovea kohti.
Kun paroni pääsi takaisin ruokasaliin, hän näki, että kaikki paikallaolijat olivat nousseet seisomaan. Tila täyttyi nopeasti jonkinlaisesta mustasta usvasta.
”Tuota, Snellmann, jätitkö jotain palamaan keittiössä?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi hermostuneesti.
Ennen kuin lihamöykky ennätti vastaamaan, alkoi pimeyden keskeltä kuulua verkkaisten askelten ääni.
He kaikki tunsivat sen: valtaisaa, synkkää auraa erittävä luihu hahmo kulki läpi aulan ruokasaliin yhdistävästä oviaukosta. Kookkaat siivet repivät mennessään oven karmit paikoiltaan.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti oikean kohdan löydettyään,
”ARKKITEHTI!”
Varjohöyryt väistyivät paljastamaan Makuta Abzumon ankean ilmeen, joka ei viestinyt ainakaan iloisuudesta.
”Johan nyt on pöllyt”, Aldous henkäisi.
”Kaipa se oli välttämätöntä”, Jotor huokaisi itsekseen. Toa ei näyttänyt laisinkaan yllättyneeltä saapujasta – eikä liian tyytyväiseltä, vaikka sen pääosin piilotti.
Kilroy näytti siltä kuin olisi nähnyt muinaisen demonin heräävän henkiin edessään. Jopa Ogel näytti äkkiä varautuneelta ja mutisi jotain lyhyesti kypäräänsä.
”Tuota, Abzumo”, paroni totesi hämmästyneenä. ”En osannut odottaa sinua saapuvaksi! En tiennytkään, että opiskelit hammaslääketiedettä yhtä aikaa kanssamme. Olisin kyllä lähettänyt kutsun, vannon sen!”
Siivekäs demoni hymähti. Pimeys hälveni hieman paljastaen, että seinät olivat alkaneet valtoimenaan kasvaa valtavia torahampaita.
”En ole kaivannut tutkintoa, mutta pystyn kyllä huoltamaan hampaita tarpeen vaatiessa.”
Seinästä tunkeutuva uloke osui Jotoria ikävästi takamukseen niin, että tämän oli pakko ottaa askel lähemmäs langennutta enkeliä. Hän puraisi huultaan kevyesti.
”Meillä taitaa olla valitettavasti ruokaa vain kuudelle!” paroni sanoi. ”Mutta voimme varmasti hoitaa asian, vai mitä Snellmann?”
”VOIN LEIKELLÄ LISÄÄ LIHAA VILJELMÄSTÄ”, kokolihamies vakuutti.
”No niin, kelpo veikko!” paroni hihkaisi ja läimäisi toveriaan selkään, mikä aiheutti lätisevän äänen. ”Kuule, tämä ilta on yllätyksiä täynnä, mutta luulen että saamme tämän vielä käännettyä kaikkien aikojen reissuk-”
”En tullut tänne rupattelemaan mukavia, tohtori”, Abzumo ärähti Snellmannin hiippaillessa sivuaskelin takaisin keittiön suuntaan. ”Enkä syömään lihaa. Joskaan en sulje sitäkään vaihtoehtoa vielä mielestäni.”
Makuta nuolaisi huuliaan niljakkaasti vilkaisten Jotorin ja Kilroyn suuntaan. Matoran kavahti hieman. Jotor astui suojelevasti eteenpäin ystävänsä eteen päättäväisen näköisenä.
”Tarvitsen joitain vastauksia”, makuta jatkoi kääntäen synkän katseensa takaisin paroniin. ”Uskon, että tunnet muuannen Zorak von Maxitrillian Arsteinin.”
Paroni pohdiskeli pitkään.
”Totta kai! Tuttu mies. Kelpo veikko hänkin. Oletteko kenties ystäviä?”
”Niinkin voisi sanoa”, Abzumo vastasi. ”Sellaisella tavalla, että syöttäisin hänen kätensä mieluusti vaikka haille.”
”Kappas!” paroni sanoi sävyyn, jota joku voisi (täysin virhellisesti) luulla hermostuneeksi. ”No minullakin on muutamia sellaisia ystäviä. Sellaisten kanssa täytyy vain olla hyvin, hyvin kärsivällinen! Tiedäthän, Abzumo, esimerkiksi yhteisen ystävämme Makuta Nuin – niin terävä mieli, mutta äärimmäisen raskasta seuraa!”
Ehdottomasti hän viittasi tässä vain Makuta Nuihin. Ei kehenkään muuhun.
”Parhaan tietoni mukaan Makuta Nui on kuollutKs. Manuhuipennus vol 2., minun käteni kautta”, Abzumo totesi kylmästi. Paronin leuka loksahti hieman. Kaikkea sitä tänään oppi. Vasta maanantainahan hän oli ollut mainittuun raatoon yhteydessä.
”Nyt, jos suonet anteeksi, tahtoisin tietää Arsteinin sijainnin, jotta voin tuoda hänenkin turmionsa”, pimeyden valtias jatkoi.
Makuta Abzumollakin oli selvästi pitkäaikaisia kaunoja, joita pitäisi käsitellä rakentavasti. Ainoa seikka, joka esti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA aloittamasta isällistä puhetta aiheesta, oli se, että hän ei ollut itsekään vielä valmis kohtaamaan niitä ajatuksia. Pirullista, miten maailman piti hieroa hänen omia huoliaan vasten hänen kranaansa näin!
”No, tulit sillä tavalla kreivin aikaan, että hän vasta lähti! Tai siis, mikä on kreivin ajan vastakohta? Palvelijan aikaan?”
Punaiset silmät kapenivat viiruiksi, kun Makuta Abzumo soi paronille murhaavan katseen.
”Linjoilta, siis”, paroni jatkoi nopeasti. ”Lähti linjoilta! Ei hän nyt tänne paikalle asti vaivautunut. Hieman outoahan se olisi ollut, ei Arstein taida olla edes tohtori, tai ei ainakaan hammaslääkäri. Rehellisesti en tiedä, missä hän nyttemmin sijaitsee – emme ole olleet hetkeen yhteyksissä. Mysteerien mies! Paitsi juuri äsken! Hän soitteli toivottaakseen hyvää iltaa! Perin kummallista sinänsä, enhän ole juuri julistanut tästä illasta missään! Noin tusinaa Vikter-postausta lukuunottamatta.”
Paroni harkitsi hetken, oliko tämä väärä kohta keskustelua tehdä päivän kolmastoista vikti tunnisteen #kaikkienaikojenreissu alle. Hyvin lyhyen hetken.
Paronin tuhannet seuraajat jäivät kuitenkin vielä nälkäisiksi, kun paljastui että yhteysongelmat vaivasivat myös hänen VikPhoneaan. Kumma juttu! Johtui varmaan pakkasesta.
Abzumo ei vaikuttanut hänen selfiepelistään ilahtuneelta.
”Ei liene liikaa pyydetty”, makuta murahti, ”että annat Arsteinin yhteystiedot minulle.”
”Ei… ei tietenkään”, paroni vakuutti ja viittoili puhelimellaan hyvin epähienovaraisesti NEBU-VA:lle. ”NEBU-VA, kokeilepas jäljittää äskeinen puheluni!”
Munakellomainen robotti teki työtä käskettyä, ja yksi sen valoista alkoi vilkkua psykoottisesti. Hetken kuluttua robotti kuitenkin päästi kimeä-äänisen älähdyksen, jokin sen sisällä poksahti ja siitä alkoi nousta pahanhajuista savua. Ellipsimäinen leijuva metallirunko putosi kolahtaen lattialle.
”Herran jestas! Ei, tämä on aivan normaalia, Abzumo hyvä. Ehkä NEBU-VA vain innostui niin kovaa, että se menetti tajuntansa. Minullekin välillä käy niin!”
Makuta ei edes vaivautunut vastaamaan sanoin vaan tämän kädestä kasvoi lonkeromainen uloke, joka suunnattomalla nopeudella sinkosi itsensä kohti NEBU-VA:n dataporttia.
Hetken koko ruokasali odotti jännittyneessä hiljaisuudessa, kun makuta sulki silmänsä ja vain seisoi paikoillaan. Lonkero sykki hiljalleen kuin imien jotain hovimestaribotista. Kilroy asteli edestakaisin hermostuneesti. Jotor kumartui asettamaan kätensä tämän olkapäälle lohduttavasti. Aldous tarjosi Ogelille henkäystä bongistaan, josta oli ollut täyttä häkää vetämässä hyviä höyryjä jo useita minuutteja aiemmin. Ogel kieltäytyi kohteliaasti. Keittiöön kaikessa hiljaisuudessa vetäytynyt Snellmann huusi:
”MAKUTA ABZUMO, ONKO TEILLÄ ERIKOISRUOKAVALIOITA?”
Makuta ohitti (paronin mielestä täysin kohtuullisen) kysymyksen kokonaan ja heilautti kättään laiskahkosti loihtien korkeakoulutetun yleisönsä eteen kolme purppuraista hologrammimaista näyttöruutua.
”Paroni hyvä, saanen huomauttaa, että palvelimesi kaikki kiintolevyt on pyyhitty täydellisen puhtaiksi”, Abzumo sanoi osoittaen ensimmäistä näyttöä, jolla virtasi migreenimäisenä aaltokuviona roppakaupalla kyseisen faktan osoittavaa dataa.
”Olen aina pitänyt piirakkadiagrammeista”, Kilroy kuiskasi Jotorille.
”Mitäs pannahista”, paroni puhisi.
”Mikä selittää ehkä myös sen, miksi järjestelmään ei enää pääse sisälle”, makuta jatkoi. ”Ja kuten toiselta ruudulta näemme, havaitsin jälkiä siitä, että suuri määrä dataa on ladattu hyvin hajautetusti aivan hetki sitten, oletettavasti ennen kuin se kaikki poistettiin lokaalisti. Kolmannelta ruudulta näemme todisteita siitä, että myös koko viestintäjärjestelmänne on totaalisen tärvelty.”
”Mutta kuka voisi pystyä tällaiseen?” paroni parahti. ”Tietotekniikkamme on alan huippua!”
”Niin”, Abzumo sanoi ivallisesti. ”Hyökkääjä olisi tarvinnut suoran yhteyden palvelimeen useiden minuuttien ajaksi.”
”KENRAALI KILLJOY!” paroni paasasi. ”Se kunniaton ruoja! Kaikista päivistä juuri tällöin, kun minulla oli edessä vapaailta ja ajanviettoa vanhojen ystävien kanssa! Kaiken tämä hirvittävä sota saastuttaa!”
Abzumo hieroi ohimoitaan kuin yrittäen lievittää päänsärkyä ja huokaisi syvään. Paroni jatkoi posottamistaan.
”Kuule, onpa harmi että Arstein on niin vaikea mies saavuttaa — hän osaisi varmasti auttaa tämän selvittämisessä! Emme ole kovin hyviä ystäviä, mutta meillä on useita yhteisiä hyviä kontakteja. Kuten Malcirem! Tai Kelbuuno. Tai siis. Rauha heidän sieluilleen, toki. No mutta, esimerkiksi Radak, siinä vasta kunnon tiedemies! Kepeät mullat hänellekin, tosin. Kuoli siinä terrori-iskussa Metru Nuilla… HERRAN PIEKSUT?!!”
Paroni pysähtyi hyperventiloimaan suuren tajuamisen edessä, ja jatkoi uljaasti:
”Terrori-isku Voitonhampaalla, JA sitten Metru Nuilla? Ja nyt Metru Nuilla on taas uutisten mukaan räjähtänyt! Makuta Abzumo, tällainen ei voi jatkua!”
”Kieltämättä”, Abzumo vastasi hieman hengästyneesti. ”Jos et kykene siihen ainoaan asiaan, missä olet hyvä, ja pysty antamaan minulle Arsteinin sijaintia, minulla ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin auttaa sinua tässä sodassasi. Olisi suotavaa, että mahdollisimman moni Killjoyta tukeva osapuoli poistuu tästä maailmasta.”
”Hetkinen”, Aldous aloitti, ”miten niin ei ole muita vaiht-”
”Ja avaan vaikka helvetin portit, jos se auttaa teitä voittamaan”, Abzumo jatkoi keskeytyksestä huolimatta.
”Huhhuh, melkoinen metafora!” paroni henkäisi. ”Minä arvostan tuota, Abzumo! Tuon sanominen tarkoittaa paljon tässä ikävässä tilanteessa! Teidän täytyy ymmärtää, että minun kaltaiseni vankkumaton tieteen mies ja vakaumuksellisen paronillinen pasifisti ei aloita turhaa taistelua ilman todella, todella painavia syitä. Maailma muuttuu, veljet! Ja Jotor. Jotorkin muuttui, mutta kauniimmaksi! Ei, missä olinkaan? Hirvittävää kyllä, tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaisi kuuluvan enemmän erilaisille rosvoille ja ryöväreille kuin sivistyksen miehille! Näyttäisi siltä, että tässä maailmassa saa haluamansa olemalla öykkäri – kiusaaja.”
Paroni pysähtyi pohtimaan. Ja hihkaisi ulos suuren tajuamisen.
”ILONPILAAJA!” hän julisti. ”Enkä minä enää suostu antamaan kiusaajien voittaa! En enää, en kerta kaik-”
Abzumo oli alkanut kesken paronin pakinan astella takaisin nyttemmin karmittomalle ruokasalin pääovelle. Ennen kuin tohtoreista turhamaisin ennätti lopettaa puhumisen, hän keskeytti tämän.
”Siinä tapauksessa minulla on sinulle muutama lelu lisää niiden lisäksi, jotka olet jo minulta saanut. Pyydän Ficusta toimittamaan ne.”
Synkän hahmon kadottua oviaukon läpi kaikui aulasta vielä viimeinen synkkä lause:
”Ja helvetin porttien avaaminen ei ole metafora.”
Kaikki varjousva oli viimein kadonnut huoneesta, mutta seinästä kasvavat hampaat olivat ilmeisesti tulleet jäädäkseen. Aldous vilkaisi aulaan ja korjasi hieman päähineensä asentoa.
”Se ei kuulkaa pojat – ja Jotor – tullut sisään ovesta. Aulan katossa on ihan hemo reikä.”
”Mielestäni tuo mies käyttäytyi jokseenkin asiattomasti”, Kilroy sanoi kohentaen hattua päässään. ”Vaikka varmasti kohtalomme ovatkin tässä asiassa yhteen kiedotut.”
”Valitettavasti”, Jotor sanoi.
Varjon vetäydyttyä myös Jotorin vakavoituneet kasvot paljastuivat kuin vuosisatoja vanhempina. Hän katsoi poissaolevana kohti suuntaa, missä Makuta Abzumo oli hetki sitten ollut.
”Olen nähnyt 14 000 605 eri vaihtoehtoista tulevaisuutta”, hän sanoi hiljaa. ”Lukematon määrä erilaisia lopputuloksia sille kielletylle sodalle, minkä nyt aloitamme. Ja vain yhdessä me voitamme.”
Mutta itse kullakin oli silloin paljon pohdittavanaan. Jäinen tuuli virtasi sisään rikotusta katosta. Lumihiutaleet kulkeutuivat lämpimään tupaan.
Tunnekuohusta selvinnyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi lopulta ovelta ja romahti takaisin tuoliinsa Ogelin viereen. Hän tavoitteli viinilasia.
”Sinä sitten taidat oikeasti uskoa asiaasi”, Ogel sanoi lopulta hiljaa paronille. Hän oli seurannut koko sananvaihtoa hiljaa kuin muistoihin uponneena.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA henkäisi syvään, ja tuntui puhaltavan kaiken uhmakkuuden ulos viiksiensä kautta höyrynä. Paronin potra poseeraus lyyhistyi laiskanpulleaksi löhöilyksi.
”Uskon! Ja tarkoitan joka sanaa! Ymmärrätkö sinä Ogel, että taivaallinen enkeli laskeutui juuri keskuuteemme ja sanoi seisovansa takanani tässä? Minä olen tästä enemmän tosissani kuin koskaan!”
”En minä siitä makutasta”, Ogel mietti. ”Nehän taistelevat vain viimeiseen kuolevaiseen. Tarkoitan sitä paloa, millä itse puhuit.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA otti hattunsa pois päästään, laski sen pöydälle eteensä, ja huokaisi.
”Meidän on aidosti syytä pelätä muuttuvia aikoja, toverit. Olemme saaneet elää vaurautta ja yltäkylläisyyttä, sotien välistä aikaa! Me jopa saimme oppia niin paljon maailmasta yhdessä sen arvostetuimmista opinahjoista. Minkälaisia upeita henkilöitä meistä kasvoikaan niiden vuosien takia? Mutta öykkärit eivät ikinä mene pois, ne vain odottavat tilaisuuttaan vohkia lounasrahasi.”
Paroni katsoi Ogelia pitkään, puri hampaansa yhteen, ja sanoi:
”Ja… olenhan minä…”
”Niin?” Ogel sanoi.
”Saattanut… olla öykkäri itsekin.”
Hyinen tuuli puhalsi sisään. Kaikki tohtorit olivat hiljaa.
”Toistaisitko”, Ogel sanoi.
”Olla öykkäri itsekin.”
Kaikki tohtorit olivat jälleen hiljaa hetken.
”Vielä kerran”, Ogel sanoi.
”HYVÄ ON!” paroni puhkui. ”Ogelonn, ystävä hyvä, minä… saatoin olla joskus itsekin öykkäri. Hieman. Välillä.”
Paroni veti syvään henkeä. Seuraava ponnistus vaati häneltä voimia.
”Ja! Ja! Aion tehdä sen, mihin harva herrasmies edes pystyy! Ja… myöntää virheeni.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nosti kätensä kohti Ogelia, puri hampaansa tiukasti yhteen ja sanoi:
”Olen pahoillani.”
Ogelonn katsoi tätä sanattomana.
”Viktor… minä en uskonut, että sinä ikinä…” hän haki sanoja. ”Minä olin sinulle niin katkera. Halusin näyttää sinulle ja kaikille muille. Siksi minun oli pakko valmistua sinua nopeammin, tehdä enemmän ja paremmin kuin mitä sinä teit… En edes ajatellut, että tämä… tämä…”
Hän ei enää löytänyt sanoja vaan vei vain entisen kätensä suulleen. Oli kuin hän olisi muuttunut pienemmäksi ja kyyrymmäksi, vuosien ja kylmän kangistamaksi.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nousi seisomaan, ja huokaisi:
”En minä kutsunut sinua siksi, koska sinulla on isoin armeija, jonka saan helposti kasaan. Jos se olisi siitä kiinni, enhän minä olisi kutsunut teitä muitakaan. Mitä tarjottavaa sodalle meidän kaltaisillamme tieteen ja sivistyksen miehillä on? Ei, minä kutsuin teidät, koska näinä aikoina ei ole liikaa henkilöitä, joihin voisin luottaa täysin. Todellisia ystäviä ei löydä kuin kerran vuosisadassa.”
Paroni laski kätensä varovaisesti Ogelin olkapanssarille.
”Ja nyt joudun myöntämään, että minä todella tarvitsen teitä tähän taistoon, veljet. Ja Jotor.”
Ogel näytti hetken olevan kahden vaiheilla, mutta lopulta jopa hänen oli pakko hymyillä varovaisesti. Hän ojensi ehjän kätensä paronille.
”Minä en odottanut, että tämä ilta olisi päättynyt näin”, hän sanoi. ”Ajattele kaikkia niitä vuosia, mitkä me kaksi idioottia tuhlasimme. Kyllä minun on sinua autettava. Olethan sinä koko inspiraatio minun lukemattomille haiaiheisille projekteilleni, pahassa… ja hyvässä.”
Paronin pumppu pakahtui. Hän tarttui Ogelin käteen.
”Ikinä ei ole liian myöhäistä, Ogel”, hän sanoi. ”Kyllähän kaksi näin vanhaa koiraa voi vielä oppia uusia temppuja. Anteeksianto, se se vasta hieno temppu on! Opetellaanko vielä pari uutta, ja näytetään kiusaajille yhdessä kaapin paikka?”
”Näytetään”, Ogel nyökkäsi.
Muut tohtorit olivat pian heidän ympärillään. Aldous painoi luisevan kämmenensä kahden muun käden päälle. ”Mullakin on pari temppua varastossa, tai ainakin hamppua!”
Jotor asetti lempeästi kämmenensä pinoon.
”Tarvitsemme kaiken rohkeutemme vastustaaksemme pahinta mahdollista aikajanaa.”
Kilroyn piti nousta tuolille seisomaan, että ylsi. ”Alussa on yhtenäisyys, ystävät!”
”Sä kans, lihajäbä!” Aldous hihkaisi. Keittiöstä saapuva Snellman joukon viimeisenä läimäisi litisevän nyrkkinsä käsistä päälimmäiseksi.
Tohtori Kilroy katsoi tovereitaan. Hän lausui juhlallisesti:
”Historian kirjat tulevat vielä muistamaan tämän Viktorin Sotina.”
Helvetin portit
Kuolleiden kaupunki oli saapunut sinne, missä muinaiset kirjoitukset olivat kertoneet sen olevan sillä hetkellä, kun uusi aika alkaisi.
Hyytävä tuuli viilsi Tohtori Ocsidin kasvoja, kun hän seisoi ruttosiipi Samarxxanin kannella. Hänen kaupunkinsa oli hänen kotinsa mutta se oli myös hänen sotalaivansa taistelussa epäoikeudenmukaista maailmaa vastaan. Yksi epäoikeudenmukaisen maailman pirullisimmista linnakkeista alkoi häämöttää horisontissa.
Se oli helvetti – yksi useista. Sen jäätulet polttivat, siellä maasto huusi sillä kävellessä, sitä hallitsi hullu ruhtinas. Se oli rakennettu vain alistamaan ja sortamaan kaikkia niitä, jotka eivät sopineet koneiston täydelliseen kulkuun. Tuo kirottu saari tukki muodollaan tunnelit, joista hänen kaltaisensa pääsivät hädin tuskin pakoon pintamaailmaan. Sen perustuksissa hohkasivat Suurten Muinaisten sinetit, jotka estivät universumin virheitä nousemasta katselemaan taivaan tähtiä.
Syvällä Samarxannin kuudennessa katakombissa oli seinäkaiverruksia tästä päivästä: päivästä, jona Manalan lapsi johdattaisi valitun kansan ja ainoan luvatun kuninkaan ylös tunneleista. Kostamaan. Tuomaan oikeutta. Mutta ennen kuin se voisi tapahtua, täytyisi sinetti murtaa. Ja siihen demoni tarvitsisi siunauksen Taivaan Enkeliltä.
Hetken Ocsid epäröi. Oliko hän rakentanut koko uskonjärjestelmänsä ikiaikaiselle valheelle? Elikö hänen kansaansa manan tunneleissa enää lainkaan – vai lepäsivätkö viimeiset heistä nekropoliksen loputtomissa hautaholveissa?
Miksi taivaan enkeli, jumalan valittu, asettuisi heidän puolelleen?
Sitten Ocsidin virheellinen sydän hyppäsi lyönnin välistä. Ei, usko ei saisi horjua. Ei nyt. Ei kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja ennen kuin hän ehti vajota epäröintiin, hän ymmärsi mustat siivet yli taivaan ja mitä ne tarkoittivat. Jättimäistä luotia muistuttavaa objektia kuljettivat sen kylkeen juotetut lihaisen verestävät lepakonsiivet. Kun saatanallisen lentokoneen varjo peitti Ocsidin kokonaan, hän aisti takanaan jotain muinaista ja hirvittävää. Hän ei tohtinut kääntyä.
”Olet saapunut vapauttamaan Mustan Vapahtajan”, ääni totesi lävistäen hänen aivonsa. Hän nyökkäsi hitaasti. Hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen.
Musta enkeli otti vain yhden askeleen saapuen Ocsidin vierelle hänen vasemmalla puolellaan. Tämän katse oli suunnattu alhaalla näkyvään karuun saareen, jonka vieressä he leijailivat.
”Verta”, kuului synkkä käsky. Väri valahti Ocsidin kasvoilta mutta tottelevaisesti hän viittoi kohti niitä miehistönsä jäseniä, jotka olivat tulleet hänen seuranaan katselemaan tuonelan tuloa.
Yksi onuhisista astui auliisti eteenpäin. Makuta ei kääntynyt edes katsomaan, kun varjosta muodostunut lonkero sivalsi terävästi tätä kohti. Ocsid todisti hammasta purren, kuinka onuhisen käsivarsi lätkähti hänen jalkojensa juureen. Miehistön muut jäsenet kavahtivat taaksepäin, kun heidän toverinsa tuupertui rääkyen maahan. Tämän kaikkialle roiskuva veri lähti valumaan luonnottomalla tavalla luonnonlakien vastaisesti makutan suuntaan, vaikka lattia, jolla he seisoivat, olikin hieman tästä poispäin kallellaan.
Hitaasti mutta varmasti verivana muodosti enkelin eteen pentagrammin, jota reunustivat jollakin muinaisella kielellä kirjoitetut tekstit, joita Ocsid ei osannut lukea. Makuta napsautti sormiaan, ja ilmaan tämän vasemmalle puolelle materialisoitui jonkinlainen… puhallinsoitin. Huilu, kenties? Se oli musta ja koristeellisten riimujen peitossa – samojen, joilla pebagrammia koristavat saatanalliset sanat oli runoiltu.
Huilu alkoi soittaa riitasointuista melodiaa, joka kuulosti onuhisten korviin kuin kynsiltä liitutaululla. Makuta lausui kirotut sanat.
Onpa luola tuo syvyyden,
paha paikka painajaisten.
Kohtaa puut kouran kuolon,
käsi kalman rungot runnoo.
Hiekka maata myrkyn peittää,
santa synkkä siellä makaa.Ks. Musta Vapahtaja.
Turmiota kylvämähän,
tappiota tuottamahan.
Taistoa pyhää sotimaan,
avuksi pontevan paronin,
kutsuttu on tuo kuningas,
rietas kalman käskyläinen.
Veren muodostama kuvio alkoi hehkua kirkkaan punaista valoa. Ocsid katseli sen hehkua, ja sitten vilkaisi – niin paljon kuin uskalsi – taivaalliseen enkeliin.
”Olenko”, hän aloitti kuivalla äänellä, ”olenko tehnyt työni, oi enkeli?”
Makuta maiskautti suutaan ja hymyili tavalla, jonka kenties tulkitsi lohdulliseksi mutta joka näytti lähinnä irvokkaalta.
”Olet, Manalan lapsi. Kuninkaasi arvostaa varmasti uhraustasi.”
Ocsid vetäisi henkeä ja ymmärsi juuri sillä hetkellä tekevänsä niin viimeistä kertaa.
Makuta vain heilautti kättään laiskasti, ja Ocsidin oma käsi ei ollut enää hänen hallinnassaan. Se hakeutui hänen vyötärölleen ja nappasi otteeseensa saman rituaaliveitsen, joka oli vuodattanut ensimmäiset sydänveret, jotka tarvittiin ruttosiiven nostattamiseen. Ocsidin käsi puristi veistä tiukasti ja survaisi sen suoraan hänen omaan sydänvaloonsa.
Tohtori Ocsid kakoi verta ja lankesi polvilleen. Hänen elinvoimansa valui keskelle tuota kaikkea viimeisenä askeleena rituaalia.
Totta kai, hän ajatteli. Totta kai sen täytyisi päättyä näin.
Toisten tehtävä oli viedä muut paratiisiin. Hän oli rakentanut portaat utopiaan, jota ei pääsisi itse näkemään.
Ja hän astui pimeyteen tietäen työnsä tehdyksi. Ja niin oli hyvä.
Karzahnin maaperä huusi ja ulvoi — nyt kovempaa kuin koskaan aiemmin. Makutan rituaali oli tullut päätökseensä. Synkkä liekki oli syntynyt, ja se polttaisi halki jokaisen Suurten Muinaisten asettamasta kuudesta pyhästä sinetistä. Kun viimeinen niistä murtuisi, olisi tie auki.
Demonit ja kalmot Samarxannin holveissa yhtyivät lauluun, joka kaikui kiveä pitkin. Rituaali oli saavuttamassa viimeisen vaiheensa.
Ja lopulta sinetti murtui. Epäpyhä vihreä hehku täytti maiseman. Kuurouttava kidutettujen sielujen huuto yltyi ja yltyi. Hehkuva patsas valoa ja kalmaa nousi loputtomiin taivasta kohti, ja helvetillisen jyrähdyksen säestämänä maankuoreen heidän allaan levittäytyvällä saarella avautui railo.
Makuta Abzumo katsoi kättensä työtä ruttosiiven kylmällä kivisellä kannella. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Manalan herra pääsisi kenties ulos kapeasta raosta, jonka rituaali oli maahan avannut, mutta nyt oli aika valjastaa käyttöön koko helvetillinen sotajoukko. Kaksi Nimdan sirua leijaili esiin jostain makutan siipien alta. Ne alkoivat hehkua sinistä valoaan – ja niin niiden mukana myös maankuoreen avautunut railo.
Horisontissa välähti kuin sininen salama. Kolmasosa Karzahnin saarta muuttui tulimereksi ja sateeksi ikuisesti kirkuvaa kiveä tuhon maiseman yllä. Maankuoren railo oli romahtanut loputtomaksi kuiluksi, jonka sisuksista verenpunaisen hehkun saattamana alkoi tulvia hirveyksiä maailmaan. Niitä, jotka jumalat olivat aikojen alussa vanginneet pois täydellisestä järjestelmästä. Niillä oli raajoja ja siipiä ja kirkuvia suita ja itkeviä silmiä, ja vain kaaos ja korruptio ja hallitsematon syntymisen ja luomisen ja sikiämisen vimma ajoi niitä eteenpäin.
Kunnes keskeltä kiemurtelevaa kaaosta nousi yksi, joka pakotti siihen järjestyksen.
Eriparisten repaleisten siipien myrsky muodosti kuninkaalleen kuin kantotuolin, kun he toivat häntä ylemmäs ja ylemmäs syvyyksien luolasta ulkoilmaan. Samalla kun ruttosiipi laskeutui alemmas, kuningas nousi, ja lopulta hahmo saavutti sotalaivansa.
”ruton linnake, päiväsi on tullut”
Kirkuva ääni jylisi pitkin kaikkialle satavaa kiveä. Se lähestyi.
”kuninkaasi on päässyt vankilastaan”
Kahdella jalalla Makuta Abzumon eteen laskeutui hirvittävä virhe, jota Punatähden siunaus ei kattanut. Noustessaan täyteen pituuteensa se oli makutan kokoinen. Epäpyhä väki kuhisi sen vääristyneessä ruumiissa, rujo ja väärä kruunu keikkui sen sarvien välissä. Se nojasi valtikkaan, jonka kauheuksien ja kirouksien valtakunta oli sille siunannut, ja katsoi Purppuraan Piipariin kahdella kylmän sinisellä kuolleella silmällä.
Jossain päin keskikupolia, surutulitusta seuraavan aamun ensisäteet punersivat horisontissa. Raikas meri-ilma tuoksui suolalta ja tyrskyiltä. Aallot iskivät rajusti pienen vulkaanisen saaren rantoja vasten uudestaan ja uudestaan.
Ylhäällä vuorella synkkä hahmo seisoi tarkastelemassa kuusikulmaista temppelimäistä rakennelmaa, joka muodostui pitkistä kivisistä paasista. Ne imitoivat perinteisen kinin estetiikkaa, mutta jos niihin oli muinoin kaiverrettu uskonnollisia symboleita, kaiverrukset olivat kuluneet jo aikoja sitten pois. Rakennelma reunusti vuoren huipulla ammottavaa aukkoa, jonka pohjalta loimuava hehku korosti hahmon demonimaisia piirteitä oranssillaan. Hahmo tiesi, ettei tulivuori ollut varsinaisesti erityisen aktiivinen, mutta aukon pohjalla velloi yhtä kaikki sulaa magmaa. Kraateri kykeni täyttämään tarkoituksensa.
Aukon reunoilla makasi edelleen kahden edellisen vuorelle kiivenneen jäämistöt. Kahden matoran-luurangon alaleuat repsottivat auki niitä pidelleen kudoksen hajottua jo ties miten monta vuosisataa sitten. Luurangoista toisen vasen etusormi puuttui kokonaan. Sen oli vienyt joko paikallinen peto mennessään tai se oli puuttunut omistajaltaan alun perinkin. Historia ei enää muistanut – tai välittänyt.
Kymmenisen metriä tulivuoren huippua koristavan kivimuodostelman yläpuolella leijaili virhe avaruudessa. Tähän maailmaan kuulumaton tesserakti avautui pohjastaan, ja ulos laskeutui kettingin varassa roikkuva metalliritilä, jonka päällä makasi sinenhehkuinen metallisiru.
𝅘𝅥𝅯Etköhän sinä vähän liioittele?~𝅘𝅥𝅯 siru vastasi. 𝅘𝅥𝅯it was just a prank bro~𝅘𝅥𝅯
”Olisit kiitollinen, että päätän kirotun olemassaolosi”, Abzumo sanoi myrkkyä tihkuvalla äänellä. ”En tiedä, millä tasolla sinä olet alkuperäinen Itroz, mutta lupaan kyllä tämän: minä turmelen sinun nukketoasi ja hänen rakkaan vahkiheilansa ja otan sen, mikä on oikeutetusti minun.”
𝅘𝅥𝅯Meitä on sitten muuten jäljellä vielä viisi~𝅘𝅥𝅯
Makuta astui aivan kuilun reunalle ja katseli, kun ketju laski sirua kannattelevaa ritilikköa kohti magmaa, josta se oli nyt vain metrien päässä.
”Älä kuvittele, että pystyisit huijaamaan minua uudestaan. Leikin aika on ohi.”
𝅘𝅥𝅯Sinä aliarvioit Matoron yhä uudestaan, ja se koituu kohtaloksesi~𝅘𝅥𝅯
”Niin, niin. Niinhän sinä jaksat sanoa.”
Ritilä upposi magmaan, ja siru jäi kellumaan sen pintaan.
𝅘𝅥𝅯EI SAATANA HELVETIN KUUMAA AAAAAAAHHHHHhahaha vitsi, vitsi, ei minulla ole fyysistä tuntoaistia~𝅘𝅥𝅯
”Kuole.”
Siru alkoi sulaa ja muodosti magmaan sateenkaaren väreissä kimmeltäviä epäpuhtauksia, kuin bensiini vedessä.
𝅘𝅥𝅯Nähdään taas, ystävä~𝅘𝅥𝅯
”Tapan sinut joka kerta, Itroz.”
Ketju, jonka sulanut pää hohkasi oranssin ja keltaisen sävyissä, nousi magmasta ilman ritilää ja väärennettyä Nimdan sirua, jättäen jälkeensä hitaasti hälvenevän modernia taideteosta muistuttavan sotkun nestemäisen kiviaineksen pintaan. Ritilän vetäydyttyä takaisin tesseraktin sisään, Abzumo astui kauemmas vuoren suuaukosta, kivirakennelman ulkopuolelle, levitti sitten valtaisat siipensä ja pyrähti lentoon. Nopeana singahduksena musta enkeli lensi sisään avaruutta vääristävään geometriseen kappaleeseen, joka kipsahti jälleen ympäri tavalla, joka sai sen katoamaan kuolevaisten näkyvistä.
Jäljelle jäi pelkkä sulaneen metallin käry ja omituinen viipyilevä nostalgian tunne.
Mosquito á la Carte
(To Be Contiuned 5)
Puhdistajan normaalisti vilkkaana käyvässä kallossa oli epätavallisen hiljaista. Kummallista ei ollut Ficuksen kymmenen sielutoverin hiljaisuus – nämä tekivät sitä aika ajoin, kun juonittelu ruumiista pääasiassa vastuussa olevan sielun päänmenoksi yltyi. Ei, hiljaisuuden teki aavemaiseksi kellojen tikityksen täydellinen puute.
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Valkoinen Kuningatar piti mykkäkoulua. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun se oli kestänyt näin pitkään. Välittömästi Lhikanin armadan jäätyä tesseraktin kuvaannollisiin pakokaasuihin oli Bianca vetäytynyt niin syvälle Ficuksen tajunnan perukoille, ettei tämän tikitystä pystynyt enää kuulemaan. Ficus ei ollut edes aivan varma, mistä vihanpito johtui. Huolimatta Nimdan kanssa sattuneesta takaiskusta, oli kaikki Metru Nuin kamaralla tapahtunut kartuttanut Baterra-aseman pistesaalista.
Kaiken järjen mukaan Valkoisen Kuningattaren olisi pitänyt juhlia. Heidän vihollisensa menettivät tukikohtansa ja kärsivät sekä resursseja että moraalia järsiviä tappioita. Ficus ei ollut varma edes siitä, oliko sirun jääminen Metru Nuille pitkällä aikavälillä edes järkyttävä tappio. Se oli edelleen uhka, toki, mutta katseensa tulevaisuuteen tiukasti kiinnittänyt Ficus tiesi myös vallan hyvin, että kaikkien sirujen päätyminen Abzumon käsiin muodostaisi vääjäämättä ylitsepääsemättömiä esteitä.
Joten Biancan hiljaisuudelle ei ollut mitään kovin ilmiselvää syytä. Ficus ei myöskään viitsinyt kysyä. Hän oli saanut Kapteenilta viestin vain pari tuntia sen jälkeen, kun tesserakti oli jatkanut matkaa vulkaaniselta välipysähdykseltään. Killjoyn askeleita Metru Nuilta taaksepäin jäljittänyt ryhmä vorzakheja oli jättänyt raporttinsa, jonka sisältö oli huolestuttava. Kapteenin lähettämät ennakkotiedot olivat tarpeeksi saamaan Ficuksen sydänkuulat ylikierroksille. Hän ei olisi välttämättä edes huomannut Biancan läsnäolon kaikkoamista, elleivät hänen kasvavat stressitasonsa olisi kaivanneet kellojen tasaista tikitystä rauhoittamaan oloa.
Oli parempi vain antaa asian olla siihen asti, että Bianca reagoisi jotenkin siihen, että Ficus alkoi saapua tuttuun ja turvalliseen ilmatilaan.
Tesseraktin etuosan tarkkailukannella seisova Puhdistaja oli ristinyt kätensä selkänsä taakse tuijottaessaan tuttua näkyä. Heidän alapuolelleen jo tovi sitten jäänyt pilvipeite ei ollut rikkomassa aivan heidän yläpuolellaan paistavien aurinkojen säteitä, jotka pääsivät kimpoilemaan Baterra-aseman ilmatilaa hallitsevien aluksien kiiltelevistä pinnoista ilman esteitä. Hopeiset, xialaista muotokieltä noudattelevat taistelulaivat eivät reagoineet tesseraktin saapumiseen millään tapaa. Automatisoitu puolustuslaivue jatkoi alueen partioimista täysin normaalisti, kun moniulotteinen objekti suuntasi kohti aseman tyveä.
”En tainnut mainita tätä ääneen viimeksi, mutta olet totta tosiaan ollut kiireinen.”
Abzumon sanat eivät varsinaisesti yllättäneet Ficusta mutta sätkäyttivät hänet kyllä takaisin todellisuuteen ajatustensa syövereistä. Hän ei kuitenkaan kääntänyt katsetta taakseen vaan jatkoi tesseraktin vasemmalla puolella lentävän ilmalaivan ihailua. Makuta astui hänen vierelleen, ilmeisesti myöskin tarkkailemaan ilma-alusta.
Noin neljäkymmentä metriä pitkä sotalaiva ei ollut luokkansa isoimpia, mutta suurten sotien jälkeisessä maailmassa se oli yksinään tarpeeksi muodostaakseen uhan kenelle tahansa, joka asemaa lähestyisi. Eikä laiva tietenkään yksin ollut: aseman ilmatilaa partioi ainakin parikymmentä saman kokoluokan alusta puhumattakaan parvista hävittäjiä, jotka aina välillä tekivät ohilentoja tesseraktin ja aseman välissä.
”Sata vuotta on pitkä aika, Abzumo”, Ficus viimein vastasi. ”Usko pois. Jokaisen aluksen välissä on ollut runsaasti ylimääräistä aikaa.”
Oli selvää, että Baterra-aseman ympärillä valvovat laivueet olisivat pystyneet hirvittävään määrään ylivoimaista ja pysäyttämätöntä tuhoa. Ficus sai kuulla sitä usein. Viimeisimmäksi Metorakkilta, joka oli yrittänyt taivutella Ficusta käyttämään tulivoimaansa Välisaarten konfliktissa. Ficus ei kuitenkaan ottanut ajatusta vastaan edes leikitelläkseen sillä. Laivueet olivat olemassa vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: Suojellakseen asemaa ja sen sisällä uinuvaa Valkoista Kuningatarta.
”Kenties kuolevaisten mielestä”, Abzumo tuhahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Ficus oli melkein ehtinyt unohtaa, mihin tämä lausahduksellaan vastasi. ”Sadassa vuodessa ehtii tuskin yksi Nimdan siruista orgaanisesti vaihtaa omistajaansa.”
Sana ”kuolevainen” sai Ficuksen lähinnä hymähtämään.
”Siltähän se kieltämättä näyttää.”
Makuta ei kääntänyt katsettaan Ficukseen, kuten ei Ficuskaan häneen.
”Minun ei liene tarpeellista huomauttaa, että olen varsin harmissani operaatiomme lopputulemasta. Lupasit minulle Deltan, mutta sain pelkkää paskaa.”
”Lupasin Deltan, kyllä, ja meistä kahdesta väittäisin myös työskennelleeni sen eteen huomattavasti lujempaa. Montako ydinasetta sinun niskaasi tiputettiin?”
”Myönnän, että en kadehdi saamaasi… löylytystä. Mutta ei – ongelma oli selvästi informaationkulussa. Nimdan siru ei alun alkaenkaan ollut Sanansaattajan hallussa siihen aikaan, kun saavuimme.”
Ficus ei voinut kiistää Abzumon pointtia. Se, että siru ei ollut Killjoyn tyttären hallussa, ei ollut täysin yllättävää vaan varotoimena täysin järkeenkäypä. Se, mitä Ficus ei kuitenkaan ymmärtänyt, oli, kuinka Killjoy itse tiesi olla paikalla niin otolliseen aikaan. Jossakin kohtaa tieto Tesseraktin liikkeistä oli saavuttanut kenraalin, vaikka sen olisi ehdottomasti pitänyt olla mahdotonta. Bianca olisi tiennyt, mutta Killjoyn hyökkäys oli tullut heille yllätyksenä siitäkin huolimatta.
”Tiedovuodon mahdollisuus on olematon. Sanoisin jopa, että mahdoton. Näyttää siltä, että Mustalla Kädellä on hihassaan temppuja, joita emme vielä ymmärrä.”
”Niin”, Abzumo murahti. ”Sata vuotta ei selvästikään ollut tarpeeksi pitkä aika ehtiä ymmärtää.”
”Olen tehnyt tutkimuksia, joiden historia juontaa sata tuhatta. Emmekä silti ymmärrä kaikkea. Ehkä sinun olisi pitänyt kysyä noilta muilta helyiltäsi neuvoa, jos meidän tietoverkkomme ei sinulle riitä.”
Abzumo kaivoi kaksi siruaan esiin ja tuijotti niitä hetken. Kauniisti kaiverretut kirjaimet β ja ε hehkuivat himmeästi.
”En ehkä luottaisi mihinkään, mitä nämä kaksi lupailevat”, hän sanoi kalseasti. ”Ja ymmärrän kyllä omistautumisesi Biancalle, Ficus hyvä. Mutta oletko varma, että hän ei piilota sinulta olennaisia asioita?”
Ficusta suoraan sanottuna kyllästyttivät jo Abzumon jatkuvat epäilyt eikä hän peitellyt sitä tippaakaan. Hän käänsi viimein silmättömän katseensa kulmat kurtussa ulkona ajelehtivista sotalaivoista rinnalleen astelleeseen makutaan.
”Usko vain, se on… mahdotonta. Ehkä sen sijaan, että epäilet meidän luotettavuuttamme, on ehkä vain hyväksyttävä se, että meistä kummankaan työkalut eivät ole täysin vedenpitäviä.”
Abzumo tuhahti mutta ei vastannut mitään. Vielä hetken he katselivat yhdessä laivuetta, jonka silkan olemassaolon vuoksi Ficusta olisi helposti voinut syyttää vainoharhaisuudesta. Sellainen määrä sotalaivoja puolustamassa sijaintia, jonka olemassaoloa suurin osa ei edes tunnustanut, saatika tiennyt. Kaikki tesseraktin kyydissä matkustavat kuitenkin ymmärsivät, että niin kauan kuin maailmassa vaikutti yksikin Ilonpilaaja, jokainen tykki ja ohjuspatteri tuli tarpeeseen.
Hangaari 1. Nimetty sellaiseksi, koska kaikista kolmesta aseman hangaarista se sijaitsi lähimpänä aseman pohjaa – tosin ei pohjaa sen loogisessa ylhäältä-alas-suunnan merkityksessä, vaan lähimpänä pohjaa huomioiden rakennuksen juuret. Toisin sanoen Hangaari 1 sijaitsi aivan aseman taivasta halailevassa tyvessä. Sen nimeämisen logiikka oli peräisin siellä tesseraktia odottavan jään toan päästä. Ficus ei olisi omatoimisesti merkinnyt aseman osia laisinkaan. Kapteeni oli alkanut tehdä niin sen jälkeen, kun aseman maailmanlaajuinen tukiverkko oli alkanut käyttää sitä tukikohtanaan ja tienviittojen ja eri kerrosten nimeämättömyys oli alkanut muuttua aidoksi logistiseksi ongelmaksi.
Kuului ”blörbgh”, kun tesserakti ”käänsi” itsensä keskellä hangaaria, ja sen eteen ilmaantui kuin tyhjästä kaksi hahmoa, jotka olivat hetkeä aikaisemmin vielä viettäneet aikaa – tai ajattomuutta – silmille havaitsemattomassa todellisuudessa. Kapteeni suoristi selkänsä reaktiona Puhdistajan ja Abzumon läsnäoloon, mutta ennen kuin hän ehti edes tervehtimään näitä, hänen syliinsä työnnettiin jonkinlainen metallinen kantokoppa.
”Sulje se kakkossiilon holviin äläkä missään tapauksessa anna sen koskea sinuun”, Puhdistaja käskytti kääntämättä edes katsettaan toaan.
”S-siihen, jossa säilytämme –”
”Siihen. Tuo on paljon vaarallisempi kuin mikään, mitä säilytämme siellä.”
Kopasta kuului rapinaa. Kapteeni ei voinut olla huomioimatta kelmeää sinistä valoa, joka hohti sen sisältä.
”Ja samalla, kun menet”, Abzumo sihahti kärttyisästi, ”ota yhteys tohtoriin ja kerro hänelle, että saavun henkilökohtaisesti hänen luokseen pikimmiten.”
Kaksin käsin koppaa puristava toa nyökkäsi nöyrästi ja lähti sitten marssimaan kohti Hangaari yhden tavarahissiä. Ficus jäi tuijottamaan palvelijansa perään. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että Kapteenin takin vasemmasta taskusta pilkotti jotain paperista. Hän kuitenkin tiesi myös, ettei Kapteeni olisi uskaltanut piilotella häneltä asioita, ja oletti, että paperin sisältö selviäisi juoksevien asioiden hoitamisen jälkeen.
”Tohtori?” Ficus kysyi ääneen. ”Miksi?”
Abzumo huokaisi erittäin syvään.
”Tuli pienimuotoinen… komplikaatio. Muhentamasi Arsteinin kone ei ollut kuollut. Olen vahvasti sitä mieltä, että hänet ja hänen luomuksensa on poistettava kuvasta mahdollisimman nopeasti.”
Ficus tuijotti makutaa kasa kysymyksiä edelleen huulillaan. Hän kuitenkin koki tarpeelliseksi kysyä niistä vain yhden.
”Ja tarvitset siihen… hammaslääkäriä?”
Abzumo pyöräytti silmiään.
”Hammaslääkäriä, joka tuntee kaikki. Minä revin Tohtorista irti Arsteinin sijainnin. Sinulla ei liene mitään sitä vastaan, että likvidoin sen jumalaa leikkivän ruojan?”
”Tee mitä lystäät. En aio murehtia kenenkään Killjoyta aseistavan perään.”
Hangaari täyttyi suihkumoottorien jylinästä keskeyttäen kaksikon sananvaihdon töykeästi. Töykeästi siksi, että Ficus tiesi, ettei hangaariin lentäneen hävittäjän tarvinnut revitellä moottoreitaan sellaisella tavalla. Jostakin syystä niitä ohjastava parviäly silti tahtoi tehdä niin.
”SAATAVILLA OLLEET KUMPPANIT ODOTTAVAT LINJOILLA”, kuului naisen ääni hangaarin kovaäänisistä. ”PYYDÄNKÖ ODOTTAMAAN, VAI…”
”Pyydä”, Ficus karjui moottorien jylinän ylitse. Bianca olisi kuullut oikein hyvin, vaikka Ficus olisi vain ajatellut vastauksen. Hävittäjän jylyn kanssa kilpaileminen oli kuitenkin hyvä tapa purkaa siitä juurensa juontavaa ärtymystä. Hänen oli kuitenkin pakko myöntää huojentuneensa hieman siitä, että Bianca suostui jo puhumaan. Kellot olivat palanneet välittömästi kuningattaren läsnäolon mukana.
”En aio tavata ketään, ennen kuin Kapteeni on antanut tilanneraporttinsa.”
”SYVÄNMEREN KARTOITUS ON VALMIS. OLETKO VARMA, ETTET HALUA KUULLA –”
”Kuulit, mitä sanoin”, Ficus huokaisi. Tämän muuttuneesta äänensävystä kuitenkin kuuli, että Biancan tarkennus aiheutti huolta. Kapteenin ennakkoon lähettämän raportin tiivistelmä poltteli koko ajan Ficuksen mielessä.
Tesseraktin viereen parkkeerannut hävittäjä sammuti viimein moottorinsa. Sen alla sijaitseva pyöreä levy käännähti yhdeksänkymmentä astetta ja lähti laskeutumaan jonnekin aseman uumeniin. Se oli osa hävittäjien tavanomaista huoltosykliä, mutta Ficus oli varma, että Bianca oli valinnut tämän kyseisen hetken koneen telakoitumiselle vain häntä ärsyttääkseen.
”Me jatkamme Mustan Käden sirun jäljittämistä sillä aikaa, kun vierailet Tohtorin luona”, Ficus sanoi kääntyen takaisin Abzumon puoleen hiljaisuuden laskeuduttua. ”Mutta en usko, että pääsemme sen jäljille toviin. Biancalla on vaikeuksia nähdä sitä, enkä usko, että Metru Nuilla ollaan viimeisimmän myötä muututtu ainakaan varomattomammiksi.”
”Enkä minä jaksa uskoa, että Mustan Käden rippeet jäisivät Metru Nuille sen jälkeen, miten me siellä heille osoitimme rakkauttamme”, Abzumo sanoi irvistäen. ”Siru on toki yhä prioriteeteissani numero yksi, mutta Arstein vaatii nyt välitöntä huomiota, jottei hänestä koidu suurempaa ongelmaa myöhemmin.”
Ficus murahti myöntävästi. Hän ei erityisesti nauttinut ajatuksesta, että heillä ei edelleenkään ollut tapaa ennustaa vastustajiensa liikkeitä sirun jatkuvan läsnäolon vuoksi. Oli kuitenkin myös totta, että tukikohtansa menettänyt Musta Käsi oli huomattavasti pienempi uhka kuin aikaisemmin. Ficuksen päässä kilkattavat kellot viestivät omaa tyytymättömyyttään raksuttamalla ihan pikkuisen lujempaa. Oli kuitenkin mahdotonta päätellä, mistä osasta tapahtumien ketjua Bianca oli mielensä pahoittanut. Eikä sen keskustelun aika toisaalta ollut vielä.
”Siinä tapauksessa vie Tohtorille terveiseni. Ja mikäli mahdollista, auta häntä vahvistamaan Taras-Silin puolustuslinjaa. Jos Killjoy tarttuu syöttiin ja iskee suurimman osan sotavoimastaan sinne, tahdon verottaa sitä niin paljon kuin suinkin mahdollista.”
Abzumo virnisti.
”Ehkäpä Tohtori saattaisi kaivata… hieman infernaalisia vahvistuksia joukkoihinsa.”
Ficus ei tiennyt, mitä Abzumo tarkoitti, mutta yksityiskohdilla ei ollut hänelle erityisesti väliä. Koillissakarassa tapahtuva erinäisten palkkasoturijoukkojen liikehdintä oli kuitenkin helposti seurattavissa, ja jokaisen joukkion tiet kulkivat ennustetusti lähemmäksi Kristallisaaria. Baterra-aseman väen ei tarvinnut käyttää kaikkinäkevyyttä päätelläkseen, että Killjoy oli joukkojen liikehdinnän takana. Tämän ensimmäinen siirto Taras-Silin ranoille oli vain ajan kysymys.
Vahkipataljoonien siirtäminen Xialta itään olisi ollut teknisesti vielä mahdollista, mutta Ficus ei halunnut ottaa riskiä, että alueella parveilevat haamut yllättäisivät koneet kesken kuljetuksen. Eikä saaren luovuttaminen Killjoylle ollut tätä aikaisemmin myöskään suuri taktinen tappio. Mutta nyt… jos Kapteenin raportti piti paikkansa…
Kuului huomattava kolahdus hangaarin toisesta päästä, kun ylhäällä, näennäisesti aseman kupolin sisään rakennetuissa rakenteissa vieraillut hissi palasi. Kapteeni nilkutti takaisin paikalle ilman kantokoppaa. Ficuksen huomio kiinnittyi kuitenkin taas koristeelliseen kääröön Kapteenin taskussa. Hän ei kuitenkaan sanonut vieläkään mitään vaan antoi Kapteenin tehdä taas rauhassa kunniaa kaksikon eteen saavuttuaan.
”Koppa on paikallaan siilossa kaksi. Ja… tuota. Tohtori oli epätavallisen vähäsanainen, kun lähetin kommunikaatiopyynnön. Kertoi olevansa kiireinen.”
”Miten niin ’kiireinen’?” Abzumo kivahti. ”Minua ei sivuuteta millään olankohautuksella. Syyn olisi parempi olla hyvä.”
Kapteeni nielaisi kuuluvasti. Tämän katse vaelteli huomattavasti ohi Abzumosta jonnekin kauas seinään tämän takana.
”Hän, tuota… kertoi järjestävänsä… jonkinlaista luokkakokousta.”
Abzumon silmät ensin laajenivat ja muuttuivat sitten kapeiksi viiruiksi.
”Vai… luokkakokousta. Siinä tapauksessa minun täytynee… käydä hieman kuokkimassa.”
Vaikka Ficuksella ei ollut silmiä, oli hänellä silti kulma kohotettavaksi. Kaikki puhuivat kokoontumisesta kuin sillä olisi ollut merkittävääkin narratiivista painoarvoa. Viisi yhdestätoista sielusta tämän sisällä oli joskus ottanut osaa erinäisiin luokkakokouksiin. Yhdestäkään niistä ei ollut jäänyt mitään mainittavaa kerrottavaa. Ei edes niissä, joihin Ficus itse oli ottanut osaa.
”Ficus kulta”, Abzumo sanoi äänessään hunajaa ja myrkkyä, ”tehdäänpäs niin, että minä menen nyt välittömästi sen saatanan paronin luokse kylään ja selvitän tämän tilanteen. Ilmoita, jos Nimda antaa kuulua itsestään.”
Hän alkoi astella rivakasti takaisin kohti tesseraktia, mutta pysähtyi sitten hetkiseksi.
”Jos Musta Käsi ei luovu sirustaan helposti, saattaa myös olla aika siirtää katse ensin… itään.”
Ficus tiesi täsmälleen, mitä Abzumo tarkoitti ”idällä”. Hän kiristeli hampaitaan yhteen ikenet rusahdellen. Huolimatta siitä, miten Taras-Silin tilanne raukeaisi, kaksikon yhteistyön suunta oli selvä. Ficus ei vain ollut lainkaan innoissaan siitä, minne se tie oli johtamassa.
”Kuusi asiaa kerrallaan, Abzumo. Mutta kun kutsu käy, olen valmis.”
Abzumo heilautti kättään laiskasti hyvästien merkiksi vilkaisemattakaan taakseen ja marssi suoraan tesseraktiin, joka nielaisi hänet kokonaisena ja lähti välittömästi leijumaan ulos asemalta.
Ficus jäi tuijottamaan sen perään hetkeksi, mutta Kapteenin suunnalta kuuluva rapina käänsi hänen katseensa takaisin. Toa oli tiennyt, mikä oli parhaaksi, ja ojensi käärön taskustaan. Ficus kaappasi sen kyselemättä tarkentavia kysymyksiä ja rikkoi violetin sinetin käärön keskeltä. Hän oli tunnistanut sen heti ensimmäisellä vilkaisulla. Sektorin A-55 naapurit kohottivat yhdentoista sielun pallosta suurimman osan verenpainetta. Jälleen uutta hienoihin sanoihin puettua kiristyskirjettä odottanut Ficus yllättyikin, kun käärö paljastui joksikin aivan muuksi.
”Tanssiaiskutsu?” Ficus ähkäisi.
Kapteeni nyökkäsi varovaisesti.
”Lähetti sen lipevän käärmeen toimittamaan tuon henkilökohtaisesti.”
Kapteenin happamasta ilmeestä pystyi päättelemään täsmälleen, kenestä tämä puhui. Roodakan uskottu, Nefer, oli ollut piikki toan lihassa siitä lähtien, kun tämä oli asetettu vastuuseen Ficuksen Xian omistuksista. Puhdistaja tuijotti kutsukääröä vielä hetken. Hän oli niin häkeltynyt siitä, ettei hän ollut edes huomioinut, minkä vuoksi Roodaka ne järjesti. Syy löytyi kutsun kolmannelta riviltä.
”Fero Skia-Adorium Roodaka julistautuu… seuraavaksi Tulinoidaksi?”
Sen sanominen ääneen lähetti inhotuksen väreitä pitkin Ficuksen selkäpiitä. Hän ei ollut aivan varma, miksi, mutta julistus tuntui väärältä jokaisessa hänen olemassaolonsa säikeessä.
”Neos-Axiomin suurhallissa”, Ficus tuhahti lukiessaan tanssiaisten aikataulua. ”Se kääkkä aikoo todella seisauttaa puolet Xian viennistä oman egonsa kohottamiseksi.
”Noh, yhdeksi illaksi vain”, Kapteeni sanoi.
Toa ojensi kätensä, kun Ficus paiskasi käärön takaisin. Reaktio oli odotettu. Kapteeni antoi pergamentin kiertää itsensä takaisin rullalle ja lähti seuraamaan, kun Ficus lähti ripein askelin marssimaan kohti tarkkailuhuonetta.
”Tuhoanko kutsun, vaiko…”
”Älä. Tarvitsen sen varmasti ovella.”
Kapteeni pysähtyi. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hetken asiaa mietittyään hän ei kuitenkaan keksinyt, kuinka olisi voinut ymmärtää sanat väärin.
”Aiotko… aiotko mennä?”
”Tietenkin aion”, Ficus murahti. Kapteenin täytyi ottaa muutama juoksuaskel ehtiäkseen hissiin, jonka ylöspäin johtavaa nappia Puhdistaja oli jo painanut.
”A-anteeksi, luulin vain, että et aikonut näyttää kasvojasi julkisesti niin kauan kuin –”
”Teen poikkeuksen. Satojen vieraiden joukossa ei yksi Purifier paljoa huomiota herätä.”
Kapteeni väänsi niskansa puoliväkisin ylös nähdäkseen Ficuksen ilmeen. Typerä ele, koska eihän silmättömistä kasvoista saanut mitään konkreettista irti. Se olisi myös ollut ensimmäinen kerta koskaan, kun Ficus olisi käyttänyt sarkasmia hänen kuullensa. Lopullinen ja kaikkein yksinkertaisin päätelmä oli, että tämä oli täysin vakavissaan. Hyväksyttyään sen Kapteeni kuitenkin avasi käärön vielä kerran silmäilläkseen sen tekstit läpi.
”Yksi asia pitää kyllä sitten muistaa”, Kapteeni tuumasi.
”Niin?”
”Sinne on pukukoodi.”
Hissi oli saapunut päämääräänsä. Ficus marssi aukeavista metalliovista läpi heti, kun se oli mahdollista. Kapteeni taas odotti kärsivällisesti, että hissin yläpuolella oleva kello kilahti ja lähti sitten laahustamaan mestarinsa perään loputtoman pitkältä näyttävälle käytävälle.
”Tunnen luotettavan räätälin Kristallisaarilta. Keksimme jotain”, Puhdistaja murahti ja jatkoi marssiaan. Kapteeni nyökkäsi tämän takana vaikka tiesikin, ettei Ficus elettä nähnyt. He jatkoivat kävelemistä tovin kaikessa hiljaisuudessa. Lopulta pieneltä ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen he saapuivat käytävän päässä kiilteleville kaksoisoville. Ne päästivät edellä talsineen mämmin automaattisesti lävitseen, mutta Kapteeni hidasti tahtiaan entisestään. Hän tahtoi nauttia hetkestä. Hän oli varma, ettei hän koskaan kyllästyisi tarkkailuhuoneeseen astumiseen.
Hän oli näyttänyt sen Sarajille täsmälleen kerran – sen ainoan kerran, kun vahki oli Baterra-asemalle astunut. Tämän reaktio oli ollut odotettu. Ensin tämä oli kyseenalaistanut – täysin loogisesti – kuinka jo valmiiksi lähimpänä maailman kantta sijainneesta hangaarista oli mahdollista nousta hissillä enää ylöspäin. Kun totuus oli tälle valjennut, oli seuraava kysymys liittynyt tarkkailuhuoneen luomiseen liittyneeseen logistiikkaan.
Sillä huone sijaitsi aivan ilmiselvästi maailmankannen toisella puolella. Sitä ei voinut päätellä enää ylös tuijottamalla, sillä huoneella oli aivan tavallinen, kiinteä, metallinen katto. Alaspäin katsominen maalasi kuitenkin aivan toisenlaisen kuvan.
Kapteeni astui viimein sisälle Ficuksen perässä ja kopautti läpinäkyvää lattiaa jalkapohjillaan. Heidän ja loputtomalta tuntuvan pudotuksen välissä paistoi himmeänä pieniä valopilkkuja, joita oli kuitenkin lattiaa pitkin heijastavien kaksoisaurinkojen valossa vaikea nähdä. Suurimmaksi osaksi lattiapinta oli kuitenkin täysin kirkas ja niin uskomattoman puhdas, että mikäli ei tiennyt sen rakentamisprosesseja, oli mahdotonta sanoa, kuinka paljon fyysistä taivaankantta heidän jalkojensa alla täsmälleen oli.
Huoneen keskelle oli pystytetty yksinäinen pyöreä kommunikaatiopöytä. Kaikki muu teknologia oli piilotettu kattorakenteisiin. Ficus oli pitänyt huolta, että huoneessa oli mahdollisimman vähän näköaloista harhauttavaa. Vaikka Puhdistaja ei koskaan ollut sanonut sitä ääneen, oli huoneella tälle selvästi käytännön etuja henkevämpi merkitys. Eikä ollut vaikeaa kuvitella, miksi. Jos Kapteeni olisi tohtinut, olisi hänkin jäänyt mielellään tuijottelemaan alhaalla avautuvaa maailmaa. Etenkin tällaisena päivänä, kun pilvetkään eivät paljoa näköalaa haitanneet. Ja jos astui aivan huoneen keskelle, näki taakse pohjoiseen jääneen Baterra-aseman miltei kokonaisuudessaan roikkumassa painovoimaa uhmaten.
Ficus sipaisi kädellään kommunikaatiolaitteen sivua ja hologrammit sen ympärillä rävähtivät päälle. Laitteen ympärille ilmestyi ympyrämuodostelmaan viisi hahmoa. Ficus itse asettui seisomaan pienen pyöreän levyn päälle kommunikaatiolaitteen edessä. Sekin oli läpinäkyvä ja erottui lattiasta vain hyvin tarkkaan katsomalla. Kapteeni jäi sanaakaan sanomatta huoneen ovelle ja asettui nojaamaan sinne johtavien liukuovien karmeihin.
Hahmoista kolme nyökkäsi tervehdykseksi Ficuksen epäilemättä ilmestyessä näiden erinäisille kommunikaatiovälineille. Punaiseen kaapuun kietoutunut hahmo, valtava mustaan haarniskaan pukeutunut kypäräpäinen kolossi sekä tummanpuhuva ruskeaan takkiin pukeutunut skakdi olivat olleet linjoilla odottamassa jo ennen kuin Puhdistaja oli palannut asemalle. Ne, jotka eivät osoittaneet elettäkään tervehtiäkseen olivat ne, jotka olivat saapuneet myöhemmin: kirilkasvoinen mekaaninen olento sekä koruilla ja lävistyksillä peitelty frostelus.
”Olemme asemissa”, kirilkasvo lausui ensimmäisenä. ”Mutta potentiaalisia kohteita on enemmän kuin alkuperäisissä mallinnuksissa.”
Punaiseen kaapuun pukeutunut hahmo sykki paikallaan. Kun kirilkasvo oli puhunut monikossa, oli se eittämättä viitannut juuri häneen.
”KONEESI PUHUU HÄTIKÖIDEN. JUURENI OVAT VASTA RANTAUTUNEET. LINNAKKEEN SAAVUTTAMISEEN MENEE VIELÄ JOKUNEN PÄIVÄ.”
”Oletan, että myöhästymiseesi on hyvä syy, Carnadiak”, Ficus huokaisi.
”VAIKEUKSIA ETELÄRADALLA. ON SYYTÄ USKOA, ETTÄ KAHDESTOISTA LAPSI EI OLLUT ENSIMMÄINEN, JOKA MURTAUTUI LÄHETYKSEEMME.”
”Mutta tilanne on hallinnassa?” Ficus tivasi.
”CURUVARIN VAKOOJA RUOKKII SEURAAVAN SUKUPOLVEN TAIMIA. JA KERSANTTI RAKVA ON OTTANUT HALTUUN LASTAUSALUEET ZAMAI-KOROSTA ETELÄÄN.”
Skakdinainen hätkähti välittömästi tekemään kunniaa.
”Vahkiosastot 822 ja 823 saapuivat alkuviikosta. Olemme vahvistaneet vartioasemia ja miehittäneet kaikki mantereella kulkevat tavarajunat. Jos varkaat yrittävät uudestaan, heidät pysäytetään.”
”TAI AINAKIN SOKEA JUMALATAR NÄKEE, KUKA JULKEAA ASETTUA POIKKITELOIN PYHÄN TEHTÄVÄMME TIELLE”, Carnadiak täydensi.
Jos Ficuksella olisi ollut silmät, olisivät ne pyörineet tämän kallossa turhautumisen merkiksi. Sokean Seurakunnan ylipapin julistukset eivät koskaan jaksaneet viihdyttää häntä kauaa. Vakaumuksellisella kiihkoilulla ei ollut paikkaa hänen lähipiirissään. Puhdistajan rinnassa elävät sielut olivat pääasiassa samaa mieltä siitä, että seurakunnan läsnäolo oli lähinnä inhottavaa. Ficuksella ei kuitenkaan ollut varaa jättää huomiotta näiden avokätistä pyyntöä osallistua paremman huomisen valmisteluun. Varsinkin nyt, kun varjoissa veljeilevät haamukuntalaiset ja näiden sabotaasi muuttuivat päivä päivältä röyhkeämmiksi.
”Jos olet jo asemissa, sinulla on lupa toimia. Seurakunnan toinen aalto tulee perässä.”
Ficuksen sanat oli osoitettu kirilkasvoiselle koneelle, joka ainoastaan nyökkäsi vahvistukseksi. Kapteenin katse oli kuitenkin ollut jo hetken naulittuna Rakvaan. Hologrammien rakeisuudesta huolimatta tämän kämmenselkää pitkin kiemurtelevat hikipisarat olivat selvästi nähtävillä.
”Oliko muuta?” Ficus kysyi. Vastauksia ei tullut. Hetken puheenvuoroja odotettuaan hän heilautti kättään merkiksi siitä, ettei hän kaivannut keskusteluun osallistuneilta enää muuta. Carnadiakin, Rakvan, koneen ja linjoilla sanaakaan sanomatta olleen frosteluksen kuvat katosivat. Ainoastaan yksi jäi. Mustaan haarniskaan pukeutuneen kolossin kasvot verhoava kultaviisirinen kypärä käänsi jakamattoman huomionsa Ficukseen. Tämä oli se hetki, jota Puhdistaja oli odottanut Kapteenin raportista lähtien. Tai pelännyt…
”Tahdoin puhua kahden kesken, Tseverkhan”, ääni kuului kypärän syvyyksistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun Kapteeni oli kuullut hahmon puhuvan. Aikaisemmissa kokouksissa läsnä oli aina ollut joku tämän kallokasvoisista lakeijoista. Kasvotusten käytävät keskustelut Ficus oli aina pitänyt suljettujen ovien takana.
”Oletteko löytäneet mitään?”
”Täsmällisen sijainnin”, hahmo vastasi. ”Psioninen toiminta viittaa, että jokin kolossaalinen elämänmuoto murtautui verkkoosi Steltinmeren pohjalta ja katosi hetkeä sen jälkeen.”
Ficuksen molemmat kädet puristuivat nyrkkiin. Tämän hampaat kirskuivat toisiaan vasten jokaisen sanan myötä.
”Joten… olimme oikeassa.”
”Niin.”
Ficus huokaisi syvään. Hänen nyrkkinsä aukenivat viimein, mutta tämän takana seisovalta Kapteenilta ei jäänyt huomaamatta, että mustat sormet tärisivät edelleen.
”Jos… jos Silvottu Äiti on edelleen tietoinen… meidän täytyy löytää loput jäänteet nopeasti.”
”Teemme kaikkemme, jotta niin tapahtuu, Tseverkhan. Siinä syvänteessä ei tapahdu mitään, mikä jäisi meiltä huomaamatta”, kypäräpäinen hahmo vakuutteli. Ficus huokaili syvään, katse maassa, kaikin keinoin itseään tyynnytellen.
”Tulevaisuuteni on uhattuna, Ogel. Ilmoita välittömästi, kun löydät jotain.”
Ogel nyökkäsi ja nosti toisen kätensä puoliksi kunniaa tehden, puoliksi hyvästiksi heiluttaen. Kapteenin yllätykseksi haarniskoidun kämmenen tilalla olikin punaisena hehkuva käyrä terä, josta tuli mieleen jonkinlainen kirurginen väline. Sitten yhteys katkaistiin ja huoneessa oli taas hiljaista.
”Tuota… Silvottu Äiti?” Kapteeni rohkeni kysymään.
Ficus ei vastannut. Tämän katse oli edelleen naulittuna kohti maata, lattian läpi, kohti alapuolella siintävää merta. Kapteeni jäi odottamaan kärsivällisesti, mutta kun vastausta ei kuulunut, hän päätti, että hänen odotettiin poistuvan. Ovet sihahtivat auki hänen edessään, mutta juuri, kun hän kääntyi astellakseen ulos, Ficuksen suusta valui kasa sanoja, jotka naulitsivat hänet takaisin paikalleen.
”Voin näyttää.”
Kapteeni oli pöllämystynyt. Hämmennys ei johtunut siitä, että Ficus oli valmis raottamaan Silvotun Äidin mysteeriä, vaan se, minne tämä Kapteenia johdatteli. Toa joutui ottamaan muutaman juoksuaskeleen Puhdistajan perässä pysyäkseen. Ensimmäistä kertaa koskaan hänet oli kutsuttu Ficuksen henkilökohtaiseen huoneeseen.
Hän ei ollut edes nähnyt siitä vilausta, vaikka tiesi kyllä, missä se sijaitsi. Kommunikaatiohuoneen kauimmaisella perällä sijaitseva ovi ei ollut myöskään ainoa reitti sinne, mutta se oli ainoa, jota hän oli nähnyt Ficuksen käyttävän.
Ovi sulkeutui heidän takanaan. Kapteenin sydänalassa vieraili pienen hetken hätä siitä, oliko hän tulkinnut mestarinsa eleet varmasti oikein. Hänen huojennuksekseen Ficus oli kuitenkin pysähtynyt huoneen sisäänkäynnille ja odotti kärsivällisesti, että Kapteeni sai hänet kiinni.
Tilat olivat suuret. Lattia oli samalla tapaa läpinäkyvä kuin kommunikaatiohuoneessakin ja näkymä alas oli aivan yhtä huikea. Toan huomio kiinnittyi kuitenkin välittömästi huonekalujen miltei täydelliseen puutteeseen. Ficuksella ei ollut sänkyä eikä mitään, missä istua. Ainoa työpöytäkin oli mallia, jonka ääressä seisottiin. Mukavuuksien sijaan huonetta täyttivät lukuisat vitriinit, telineet ja jalustat. Hetken aikaa niiden sisältöä vilkuiltuaan Kapteeni ymmärsi, että kaikki huoneessa oli aivan käsittämättömän vanhaa. Se ei kuitenkaan tullut hänelle aivan täytenä yllätyksenä: Ficus oli parhaina hetkinään puhunut siitä, kuinka hän oli tehnyt uraa arkeologian parissa. Joskus kauan, kauan sitten.
”Tänne päin”, Puhdistaja ohjasi ja lähti astelemaan huoneen leveintä yhtäjaksoista seinää kohti. He ohittivat matkalla vitriinin, joka oli täynnä hopeisia metallinsirpaleita. Niiden vieressä samankaltaisen metallin kappaleet oli aseteltu etäisesti kilpeä muistuttavaan muotoon. Kapteeni olisi kaikkein mieluiten jäänyt tuijottelemaan niitä vastapäätä sijaitsevaa selakhialaislähtöistä mosaiikkia, mutta ei tohtinut jarrutella enempää. Vaati kuitenkin kaiken toan tahdonvoiman ohittaa useista sarjaan pystytetyistä pienistä luurangoista kasattu asetelma ja seurata Ficusta huoneen perälle.
He olivat saapuneet seinälle, joka lähemmällä tarkastelulla ei ollutkaan tyhjyydestä haalea, vaan kauttaaltaan peitetty valkoisella kivellä. Kapteeniltakaan ei kestänyt kauaa tajuta, että se oli joskus ollut jonkin paljon suuremman rakennelman seinä – ellei jopa muuri – ja sen ajan haurastuttamat palaset oli kasattu Puhdistajan toimesta niin lähelle kokonaista kuin mitään niin haurasta oli mahdollista. Sitten Kapteeni huomasi, että seinän pinta oli useista paikoista huomattavasti painautunut. Hieman silmiä siristeltyään hän tajusi, että osa niistä, mitä hän oli luullut vain puuttuviksi paloiksi kappaleiden välissä, olikin tarkoituksellisia muotoja seinän pinnassa. Ja kun hän siristeli silmiään hieman lisää, hän ymmärsi, että koko seinä oli todellisuudessa valtavan kaiverrussarjan peittämä. Vasemmalta oikealle, ylhäältä alas, seinä oli kauttaaltaan täynnä muinaisia kertomuksia.
”Kaupunki Steltinmeren pohjalla, jossa kenraali Killjoy hiljattain vieraili, on tarjoillut häkellyttäviä historiallisia löytöjä aikaisemminkin”, Ficus selitti. ”Syväläiset ovat tehneet sinne tutkimusretkiä niin kauan kuin meillä on historiaa, mutta tohtori Niz oli ensimmäinen, joka onnistui tuomaan sieltä jotain ehjänä takaisin. Meiltä ja tohtori Ogelilta kesti seitsemäntoista vuotta saada kasaan jonkinlainen kuva siitä, mitä olimme löytäneet.”
Kapteeni kuunteli tarkkaan, mutta tämän silmät vaeltelivat. Hänen katseensa totuttua seinän haalistuneeseen pintaan hän oli alkanut erottaa siitä muotoja. Sitten kuvia. Ja kuvat taas olivat täynnä hahmoja. Ja niistä hahmoista oli yksi, joka toistui kaikkia muita enemmän. Pitkät liskomaiset päät ja niitäkin pidemmät terävät hännät olivat läsnä kaiverrettujen tarinoiden jokaisessa luvussa.
”En tiennyt, että zyglakeillä oli kaupunkeja.”
”Niin kauan kuin historia muistaa, ei olekaan”, Ficus vastasi. ”Mutta jotkin asiat on niin perusteellisesti unohdettu, että niiden jäljille pääsee ainoastaan ajan itsensä ohittamalla. Zighlaa – meren koti – vaikkakin unohdettu, on yhä olemassa. Ja se on häkellyttävän hyvässä kunnossa iästään huolimatta.”
Kapteenin katse seurasi Ficusta, joka oli kääntänyt itsensä kohti aivan seinän ylintä reunaa. Liskojen kuvalliset kertomukset rakentuivat riveittäin. Jokainen rivi aloitti erillisen tarinan katkaisten suhteen edelliseen aina epätyydyttävästi kuin seinään. Kapteeni uumoili, että muinaisten liskojen tarinat olisivat toimineet paremmin runoina kuin perinteisinä kertomuksina.
”Gucheleki, Äiti, joka uinui meressä. Mitä vanhempia kaiverrukset, sitä enemmän hän niissä esiintyy”, Ficus osoitti.
Kapteenikin oli erottanut muodon kaiverruksista. Valtava moniraajainen möykky oli kuvattu kooltaan käsittämättömäksi. Kapteeni oletti kaiverruksen perspektiivistä, että Äitiä ympäröivät pienet pisteet kuvastivat tätä seuraavia zyglak-kansoja. Vuorta muodoltaan muistuttavan olennon merkittävin piirre olivat sen tähtien lailla loistavat neljä silmää, joiden tuike oli taitavasti onnistuttu vangitsemaan kertomukseen.
”Hänen valvovan katseensa alla vanhat zyglakit kukoistivat. Näiden muureihin kaiverrettujen kertomusten lisäksi löysimme myös kivitauluihin tallennettuja tekstejä. Käännöstyö on kuitenkin ollut tuskaista, eikä nykyisten heimojen ulkopuolisille ole valjennut kuin vain muutama vanha termi. Biancalta kesti vuosia saada selville, mitä Gucheleki edes tarkoittaa.”
Guchelekin kaiverruksista paistava katse tuntui porautuvan kärsivällisesti kuuntelevaan Kapteeniin entistä lujempaa Ficuksen hetkeksi jättämän hiljaisuuden läpi.
”Se tarkoittaa ’Häntä, Joka Siunasi Meidät Lihalla’.”
Kapteenin selkäpiissä värähti. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt estämään itseään vilkaisemasta kohti Puhdistajaa. Kohti tämän lihan peittämää ulkomuotoa. Hän oli lukemattomat kerrat pohtinut sitä, miksi arkkikranat olivat muodostaneet Ficuksen sellaiseksi. Ja nyt hän ymmärsi, että Ficus oli kertonut hänelle jotain, joka ainakin kaukaa tarkasteltuna muistutti hieman vastausta.
”Mutta… mikään näistä nimistä ei viittaa siihen, että tämä äiti olisi jotenkin… silvottu.”
Ficus kuuli kyllä Kapteenin äänestä, että tämä yritti peitellä kiinnostustaan. Toan huomio vei keskustelua kuitenkin täsmälleen siihen suuntaan, mihin Ficus oli toivonutkin, joten tämä antoi huonosti peitellyn harhautuksen anteeksi.
”Ei niin. Se… tulee paljon myöhemmin.”
Ficus osoitti neljä riviä alemmaksi noin Kapteenin silmien tasalle. Kaiverrukset kertomuksessa olivat paljon aikaisempia suurempia, sillä rytmittäisen ja useammasta erillisestä kuvasta koostuvan kertomuksen sijasta rivi kuvasi ainoastaan yhtä tapahtumaa. Gucheleki oli helppo tunnistaa kaiverruksen oikeasta reunassa. Sen eteen suojelevaan falangiin oli asettunut joukko peitsikätisiä zyglakeja valmiina kohtaamaan kuvan vasemmasta reunasta lähestyvän joukon. Kapteenilta kesti kuitenkin hetki sisäistää, mikä Meren Äitiä kohti marssi. Toa joutui nielaisemaan noin kolme yskäystä, jotka johtuivat siitä, että hän oli unohtanut hengittää.
Jopa niinkin muinaisesta kaiverruksesta kanohi Haun muodot erottuivat selkeästi. Rivi identtisiä suojeluskasvoisia sotureita marssi jonkinlaisesta holvikaaresta kohti zyglakien nelisilmäistä jumalaa. Niiden kärjessä marssi kuitenkin joku, jota Kapteeni ei olisi välttämättä edes heti tunnistanut, ellei tämän nimi olisi vieraillut jo kertaalleen hänen huulillaan sinä päivänä.
Haukasvoisia sotilaita johtava lisko oli piirteiltään liioiteltu ja sisälsi paljon sellaisia elementtejä, jotka olivat yhteneväisiä zyglak-anatomian kanssa. Oli kuitenkin välittömästi selvää, että se kuitenkin kuvasti hyvin zyglakmaista tulkintaa siitä, miltä vortixxit näyttivät. Liskon eteenpäin ojennetun kämmenen päälle oli kaiverrettu liekkiä muistuttava symboli.
”Jumala tai ei, Guchelekin seuraajat taipuivat Tulinoidan legioonien edessä. Äiti silvottiin, ja voima, jota tämän liha piti sisällään, anastettiin.”
Ficus jysäytti nyrkillä rintakehäänsä kolmesti. Rintalastan alta kuului tömähdysten lisäksi vaimeaa helinää, jonka Kapteeni tunnisti heti yhdentoista toisiinsa fuusioituneen arkkikranan voiman kaiuksi.
”Jos enemmänkin kuin Äidin ruumis selvisi… jos Killjoy on onnistunut luomaan yhteyden edes rippeeseen tämän sielua…”
Ficus ei tiennyt, kuinka jatkaa lausettaan. Kapteeni kuitenkin ymmärsi vallan hyvin, mitä tämä yritti sanoa. Toa ei edes osannut kuvitella, kuinka Äidin mahdollinen läsnäolo voisi edes hypoteettisesti vaikuttaa Puhdistajan olemassaoloon. Ficuksen hiljaisesta hampaiden kiristelystä saattoi kuitenkin päätellä enemmän kuin tarpeeksi. Tämä oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Kapteeni näki mestarinsa niin ilmiselvän neuvottomana. Aina tätä ennen heidän puolellaan olivat olleet resurssit ja aika. Mikään ongelma ei ollut sellainen, mitä ei olisi voinut ratkoa yksinkertaisella kärsivällisyydellä tai Baterra-aseman loputtomalta tuntuvien, vuosisatoja kuluessa kerättyjen resurssien avulla. Nyt tilanne oli toisin. Oli selvää, että Ficuksella ei ollut helppoa ratkaisua muinaisuudesta sikiävään ongelmaan.
”Olen antanut sinulle lukemattomia tilaisuuksia paeta, Kapteeni, enkö olekin?”
”M-mitä oikein tarkoitat?”
”Sinä vietät tällä asemalla nykyään vähemmän kuin minä. Olitpa pohjoisella mantereella, Xialla, Steltillä, missä vain, tulet aina omasta vapaasta tahdostasi takaisin.”
Kapteeni oli ymmällään. Hän oli toki itse ajatellut asiaa silloin tällöin. Ja vaikka Kaikkinäkevän katse olisi häntä varmasti seurannut, oli Puhdistaja myös aivan oikeassa. Jossain kohtaa hänen olisi varmasti onnistunut livahtaa ulos Baterra-aseman vaikutuspiiristä. Edellisenkin matkansa Xialla hän olisi hyvin voinut päättää nousemalla johonkin lukuisista kauppalaivoista sektori A-55:n satamassa. Siinä vaiheessa, kun Ficus olisi saanut tietää, hän olisi jo ollut Nynrahilla. Tai Metru Nuilla. Tai Bio-Klaanissa. Tai niin kaukana etelässä, että edes Bianca ei olisi jaksanut häntä sieltä etsiä.
Mutta jokaisen matkansa päätteeksi hän tuli aina takaisin. Jokainen tehtävä päättyi aina paluuseen Baterra-asemalle.
Joten Kapteeni nyökkäsi.
”Tarkoittaako se, että edes jollain tasolla sinä uskot siihen, mitä me täällä yritämme saavuttaa?” Ficus kysyi.
Kapteeni nyökkäsi uudestaan. Tällä kertaa hänen ei tarvinnut edes pysähtyä miettimään. Näennäisesti tyytyväisenä Kapteenin vastaukseen Ficus viimein irrotti katseensa kiviseinästä ja kääntyi jään toan puoleen.
”Jos minulle tapahtuu jotain, sinulla on kaikki työkalut saattaa päätökseen se, minkä olemme täällä aloittaneet.”
Kapteeni nielaisi. Niin lujaa, että Ficus kuuli sen.
”Ymmärrätkö, mitä tarkoitan, Kapteeni?”
”Ymmärrän”, Kapteeni vastasi. Hän onnistui siirtämään syrjään epävarmuutensa hetkeksi sanoakseen sen. Hän ymmärsi, että se oli, mitä Ficus tahtoi sillä hetkellä kuulla kaikkein eniten.
Valtavan hammasrivistön takaa kuului hiljainen huojentunut puhallus. Ficus nyökkäsi ja tuijotti vielä hetken rinnallaan seisovaa toaa mutta käänsi sitten katseena takaisin muuriin. Hän ei kuitenkaan katsonut kohti Äitiä vaan liskoa, joka sitä vastaan legioonaansa marssitti. Liekki Tulinoidan kämmenellä oli samaa valkeanharmaata kiveä kuin kaikki muukin sen ympärillä. Ficus kuitenkin pohti edelleen, oliko sen pinnassa joskus ollut veden pois kuluttamaa väriä.
”Se asia Taras-Silin alla…” Kapteeni rikkoi lopulta hiljaisuuden. Luottamus, jota Puhdistaja oli häntä kohtaan osoittanut, oli rohkaissut häntä spekuloimaan ääneen. ”Ymmärrän nyt, miksi kenraali Killjoy on siitä niin kiinnostunut.”
”Ennen tätä minua ei olisi haitannut, jos hän olisi tuhlannut resurssejaan sen löytämiseksi”, Ficus vastasi. ”Mutta nyt…”
”Meidän täytyy varmistaa, että hän ei pääse siihen käsiksi?” Kapteeni uumoili.
”Abzumo on jo matkalla. Voinemme luottaa siihen, että hän käyttää mahdollisuuden päästä iskemään takaisin Metru Nuin petkutuksen jälkeen.”
Kapteeni toivoi hiljaa mielessään samaa. Vaikka Taras-Silin päällä istui jo häkellyttävä määrä koillissakaran tunnetuimman hammaslääkärin joukkoja, olivat tiedustelutiedot Killjoyn ympärilleen keräämästä armadasta vähintäänkin huolestuttavia. Jos he aikoivat pitää kenraalin käpälät erossa siitä, mitä saaren alle oli säilötty, tarvittiin varmasti jotain julmempaa kuin tohtorin monet keksinnöt.
”Meidän lienee parasta pitää aluetta silmällä hieman tarkemmin”, Ficus sanoi. ”Jos Biancan tiedustelulentue on yhä Odinan yläpuolella, kääntäkää ne kohti Taras-Siliä.”
”Voin auttaa koordinoimaan ne asemiin”, Kapteeni sanoi, kumarsi ja käytti tilaisuuden poistuakseen. Toa oli vuosien aikana oppinut erinomaiseksi tunnistamaan, milloin Puhdistaja odotti saavansa rauhaa. Tämän edellinen lause oli ollut jo täynnä niitä merkkejä. Siksi Kapteeni oli niin yllättynyt, kun tämän poistuminen keskeytettiin.
”Kapteeni.”
”Niin?”
”Muistat kai edelleen nimesi?”
Toa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin estääkseen itseään inahtamasta ääneen. Hän oli aina tulkinnut sen aiheen kielletyksi. Ei tosin siksi, että Puhdistaja olisi sen erikseen kieltänyt, vaan siksi, ettei tämä ollut koskaan kutsunut häntä miksikään muuksi kuin Kapteeniksi.
”M-muistan, totta kai.”
Ficus naurahti hieman, mutta ei ivallisesti, vaan aidosti hieman huvittuneena.
”Kokeile unohtaa se. Niin on paljon helpompaa.”
Kapteeni ei ollut varma, kuinka vastata, joten hän ei sanonut mitään. Sen sijaan hän nyökkäsi ja jatkoi matkaansa pois huoneesta. Matkalla hän kuitenkin vilkaisi vielä kerran pienten luurankojen sarjaa, jonka hän oli saapuessaan joutunut vain ohittamaan. Sarjan ensimmäiset rangat kuuluivat selvästi matoraneille tai ainakin jollekin niiden kaltaisille. Jonon peräpää oli kuitenkin hänelle täysin tunnistamaton. Sarjan viimeisen hahmon sormien luut olivat sulautuneet yhteen, ranka kouristunut osoittamaan suoraan eteenpäin ja kallon etuosa räjähtänyt auki paljastaakseen kaksi valtavaa hammasta, jotka työntyivät kohti kallon tyhjiä silmäaukkoja.
Ficuksen katse kuitenkin poltteli hänen selässään, joten hän ei uskaltanut jäädä enää pidemmäksi aikaa. Kun liukuoven sihahdus viimein viesti Puhdistajalle teoksien taakse kadonneen Kapteenin poistumisesta, sai hän viimein taas hengittää täsmälleen niin raskaasti kuin oli tarpeen.
Tulinoidan päättäväinen katse zyglakien kaiverruksissa oli jotain sellaista, mistä Ficus saattoi ainoastaan unelmoida. Meressä elävää jumalaa vastaan marssiminen oli saatu kuvassa näyttämään niin vaivattomalta.
Hän jatkoi kuvan tuijottamista niin pitkään, että hänen ajatuksensa lähtivät taas harhailemaan. Huoneessa vallitsevaa täydellistä hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan Ficuksen päässä raksuttavat ajan rattaat. Varmistuttuaan siitä, että Kapteeni oli varmasti ehtinyt takaisin aseman ulospäin näkyviin osiin, Ficus lähti kulkemaan takaisin kohti kommunikaatiohuonetta. Sen koko matkan hän tuijotti jalkojensa alla avautuvaa horisonttia. Kaksoisaurinkojen valo oli siirtynyt sellaiseen kulmaan, että niiden säteet kimpoilivat katon – tai Ficukselle siinä tilanteessa lattian – sisällä peittäen näkyvyyden osittain.
Kommunikaatiotilaan palattuaan Ficus ei kuitenkaan kääntänyt askeliaan takaisin asemalle johtavalle pitkälle käytävälle vaan jatkoikin eteenpäin. Huoneen toisella puolella oli muutama metallinen porras, jotka johtivat uudelle ovelle. Sen takana, entistäkin syvemmällä maailman katon sisällä, odotti paljon suurempi ja pimeämpi tila. Metalliin syttyi automaattisesti valot sekä Ficuksen ylä- että alapuolelle. Niin myös tunneliin, joka johti tilasta pois kohti itää. Yksivaunuinen metallinen raitiovaunu sihautti ovensa auki sallien Ficuksen astua sisään. Ja toisin kuin muualla Ficuksen omiksi kutsumissaan tiloissa, tässä vaunussa oli kuin olikin istuimet. Ei tosin hänen omasta valinnastaan.
Rata oli ollut yksi Tohtorin monista ideoista aseman logistiikan parantamiseksi. Sen jälkeen, kun Ficus oli määrätietoisesti hylännyt hammaslääkärin villimmät ehdotukset Biancan kammioon kulkemiseksi, oli Tohtori palannut mukavuusalueelleen rataliikenteen pariin ja vetänyt yksinkertaiset kiskot pisteestä A pisteeseen B. Vaunu itsessään toimi sähköllä. Toisin kuin Pohjoisella Mantereella kulkevat tavarajunat, oli Baterra-aseman kiskotie verrattain lyhyt, eikä vaatinut lihaperäisiä kikkoja varmistaakseen, ettei pysähtyä koskaan tarvinnut.
Tapojensa vastaisesti Ficus istui alas ja jäi kuuntelemaan liikkeelle hyrähtäneen vaunun sähkömoottorin rutinaa. Vaunu kiihdytti huimaan nopeuteen ja vei Ficuksen entistä kauemmaksi Baterra-aseman nurinkurisesta tornista. Ensimmäinen pysäkki tuli kuitenkin vastaan nopeasti – tuskin minuuttiakaan oli kulunut lähdöstä. Siilot yhdestä neljään oli merkattu hopeisilla kylteillä. Ficus astui asemalle niiden eteen ja vaunu jäi kärsivällisesti odottamaan hänen paluutaan.
Siilon numero kaksi raskas rautainen ovi siirtyi syrjään Ficuksen astuttua punaiselle hohtavalle neliölle sen edessä. Siilon sisäpuolella automaattisia järjestelmiä ei kuitenkaan ollut, vaan Ficus joutui vääntämään käsin suuresta vivusta, jotta kaukana hänen yläpuolellaan sijaitsevat tulvavalot rävähtivät päälle.
Toisin kuin siilot yksi ja kolme, siilossa kaksi ei säilytetty pitkän kantaman ohjuksia. Sen sijaan se oli tyyssija kaikille niille aseille ja esineille, joita ei ollut turvallista säilyttää varsinaisen aseman sisällä. Tavaraa oli kertynyt edeltävän vuosisadan aikana paljon. Mustan Käden vanhoja keskeneräisiä projekteja oli siilon sivulle pystytetyissä metallihyllyissä lukuisia. Siilon perää vasten nojasi sekalainen ryhmitelmä merimiinoja, niin xialaisia kuin muitakin kansallisuuksia. Sen, mitä Ficus oli kuitenkin tullut hakemaan, oli Kapteeni asettanut siististi keskelle lattiaa. Kantokopan sisällä rapsahti välittömästi, kun Ficus astui sen lähelle. Hän kumartui tuijottamaan sen sisällä kouristelevaa sinistä kättä samalla, kun hän harkitsi vakavasti omaa seuraavaa liikettään.
Oikea ratkaisu olisi ollut jättää se siihen, sulkea ovi ja unohtaa, että sitä oli edes olemassa. Ficus ei ollut liioitellut, kun hän oli sanonut Kapteenille, että se oli vaarallisin asia, mitä siellä säilytettiin. Vaikka kilpailu ykköspaikasta olikin kohtalaisen tiukka valtavalla verholla peitetyn tyhjän holvikaaren kanssa, joka oli tarkoituksella työnnetty ison kasan muuta roinaa taakse.
Mutta jo pelkästään se, että Ficus harkitsi käden ottamista mukaansa, kieli siitä, että hän oli tehnyt jo päätöksensä. Musta käsi nappasi sinisen käden kopan matkaansa samalla, kun toinen napsautti vivusta siilon valot sammuksiin. Ficus sulki oven perässään, astui takaisin raitiovaunuun ja jatkoi matkaansa kohti päätepysäkkiä ohittaen siilot viidestä kahdeksaan, jotka olisivat normaalisti vaatineet yhden pysähdyksen lisää.
Päätepysäkki oli samanlainen metallinen huone kuin aikaisemmatkin. Sieltä johti eteenpäin täsmälleen yksi ovi, mutta näennäisesti sen avaamiseen ei ollut minkäänlaista mekanismia. Ei kahvaa, vipua eikä minkäänlaista digitaalista tunnistautumista. Sillä tätä ovea ei ollut luotu aukeamaan laisinkaan siltä puolelta, jolla Ficus seisoi. Sen sai auki ainoastaan hän, joka odotti sen toisella puolella.
”Se olen minä.”
”TIEDÄN”, Bianca vastasi ja raskas ovi liukui syrjään. Ficus huokaisi syvään. Kantokoppa kolahteli avautuneen käytävän reunoihin muutaman kerran, kun sen kantaja valmistautui astumaan Baterra-aseman piilotettuun sydämeen.
Avautuva näky oli liimannut Kapteenin sijoilleen silloin, kun Ficus oli näyttänyt sen tälle ensimmäistä kertaa, ja syystä. Se sai myös sielut Puhdistajan sisällä pysäyttämään sykkimisensä hetkeksi. Jopa ne, jotka olivat viettäneet Ficuksen ruumiissa aikaa pisimpään, olivat yhä ällistyneitä siitä, mitä maailman katon sisältä löytyi.
Kammio oli hämärä, mutta se johtui ainoastaan siitä, että alue oli niin järjettömän valtava, etteivät lukemattomatkaan sen seinille asennetut valot riittäneet valaisemaan sitä. Mutta hämärässäkin näki selvästi jäänteet siitä, mitä kammiossa oli joskus ollut. Paksut kiviset pilarit kannattelivat jossain kaukana korkeuksissa siintävää kattoa tai… seuraavaa taivasta. Kammion lattia oli seiniä sileämpi mutta silti täynnä kaarevia, siihen tarkoituksella kaiverrettuja koristeellisia muotoja. Siellä täällä näkyi edelleen raunioita pienemmistä rakennelmista, jotka olivat joko murentuneet aikojen saatossa tai olivat tarkoituksella tulleet vahkien kaatamiksi silloin, kun Ficus oli ensimmäistä kertaa astellut sinne.
Sillä tämä kammio ei ollut hänen rakentamansa. Se oli ollut siellä aina, ja aina hän oli siitä myös tiennyt. Baterra-asema itse oli alkanut pelkkänä tulppana sisäänkäynnille, joka maailman katossa entuudestaan jo oli ollut. Rakennelma itse tehtaineen ja raideverkkoineen oli tullut paljon myöhemmin.
Mutta yhden asian Ficus oli kammioon rakentanut, ja se tikitti parhaillaankin huoneen perällä. Valtava messinkinen kellokoneisto raksutti tasaiseen tahtiin ja koko ajan sitä lujempaa, mitä lähemmäksi hän sitä asteli. Ja koneiston keskellä roikkui nainen. Vitivalkoinen pinnaltaan, joskin kärsinyt. Kapteeni ja Saraji eivät olleet kehdanneet sanoa mitään tämän kohdatessaan, mutta Ficus oli nähnyt näiden ilmeistä, että nämä olivat inhonneet sitä, miltä Valkoinen Kuningatar lihassaan näytti.
Toisin kuin omassa valtakunnassaan, Bianca näytti riutuneelta. Luut pilkistivät ulos sekä tämän kyljistä että raajoista. Vasen kämmen repsotti hädin tuskin muutaman jänteen varassa. Reiät kudoksessa paljastivat mädäntyneitä sisuskaluja. Kaikkien muiden paitsi Ficuksen itsensä silmissä kelloon oli sidottu vuosituhansia sitten hajota alkanut ruumis. Mutta Ficuksen katse oli ainoa, mikä merkitsi. Hänelle kuningatar oli täydellinen. Hänen kaunein unelmansa.
Ficus asteli määrätietoisesti kellokoneiston edessä olevalle pienelle työpisteelle, joka oli jäänyt siihen sen jälkeen, kun hän oli tehnyt uudistuksia messinkisiin sauvoihin, jotka pitelivät Biancaa paikallaan. Ne oli upotettu tällä kertaa paljon syvemmälle kuningattaren ruhoon. Sulatettu kiinni tämän hauraisiin luihin. Se varotoimi oli pakollinen sen jälkeen, mitä Metru Nuilla oli tapahtunut. Jos joku tunkeutuisi verkkoon vielä kertaalleen Nimdan sirujen avulla, Bianca pysyisi tällä kertaa tukevasti kiinni koneistossaan.
”MIKSI TUOT SEN KIROTUN ASIAN TÄNNE?”
Biancan sanat kajahtelivat silti ainoastaan Ficuksen päässä, vaikka tämä seisoi aivan hänen edessään. Kantokoppa laskeutui rullilla liikkuvan työkaluaseman päälle, ja Ficus alkoi kaivaa alahyllyltä itselleen jotain kättä pidempää.
”Jätin työkaluni tänne.”
”OLISIT VOINUT HAKEA NE POIS TÄÄLTÄ SEN SIJAAN, ETTÄ TUOT TUON HIRVITYKSEN TÄNNE.”
”Tahdoin myös nähdä sinut.”
”MIKÄ OLISI TAPAHTUNUT MYÖS, JOS OLISIT TULLUT HAKEMAAN TYÖKALUSI.”
Ficus huokaisi. Hän oli löytänyt kal-metallisen puukkonsa tavaroidensa seasta ja nosti sen odottamaan rapisevan kantokopan päälle. Bianca ei jatkanut Ficuksen tekojen kyseenalaistamista sen enempää vaan antoi tämän työskennellä rauhassa. Ei ollut kummallekaan salaisuus, että Ficus vain halusi Biancan olevan konkreettisesti läsnä, kun hän pureutui Metru Nuilta saatuun sotasaaliiseen.
Ficus avasi kopan varovaisesti, mutta sininen käsi ei edes yrittänyt pakoilla häntä. Päin vastoin, se rentoutui hänen mustan kouransa tarttuessa siihen ja vetäessä sen ulos kopasta. Koneisto käden sisällä raksutti kuin tervehdyksenä – kuin käsi olisi jollain tapaa tunnistanut omansa. Ficuksen ote siitä oli kuitenkin lähes tarpeettoman luja. Hän ei halunnut ottaa riskiä, että käsi pääsisi samalla tapaa karkuteille kuin se oli Mustan Käden tukikohdassa ollut.
Ficus käänsi käden ympäri ja tarkasteli lähemmin sen tyveä. Kohta, josta sen ranteen olisi pitänyt alkaa, oli ummessa. Kuten hän oli arvellutkin, käden sisällä oli jotain, mitä sinne ei kuulunut. Hän survaisi veitsen suoraan orgaaniseen mutta pahasti lahonneeseen massaan. Käsi alkoi välittömästi kouristella, ja Ficuksen varotoiminen puristus osoittautui heti tarpeelliseksi. Käden koneistot raksuttivat kovempaa ja kovempaa. Rattaiden kirskunta sen sisällä kuulosti miltei korkeaääniseltä kirkumiselta.
Mutta Ficus jatkoi säälimättä veitsen kääntelyä. Hän etsi massan sisältä jotain kovempaa. Ja kun hän viimein löysi sen ja sai veitsen pari kertaa kokeiltuaan oikeaan asentoon, hän alkoi vääntää. Lujaa. Kuului inhottava läsähdys, kun kasa mädäntynyttä lihaa, jänteitä ja luita sinkosi ulos käden sisältä. Ne laskeutuivat Ficuksen työkaluaseman päälle ja samalla hetkellä käsi hänen kourassaan valahti veltoksi. Hermojen tavoin hanskan sisällä risteilevät johdot repsottivat ulos sen sisältä. Niiden vuosikymmeniä kestänyt liitto hanskan sisälle jumiin jääneen raajan kanssa oli päättynyt.
Ficus sulki liikkumattoman käden takaisin koppaansa ja laski sen sitten jalkoihinsa nähdäkseen tarkemmin, mitä pöydälle valuneet raajan jäänteet pitivät sisällään. Vaikka suurin osa hanskaa joskus ohjastaneesta kädestä oli lahonnut tunnistamattomaksi, erotti muutaman ehjän sormiluun välisistä nivelsiteistä edelleen häivähdyksen sinistä väriä. Ficus ymmärsi välittömästi, että se väri ei ollut peräisin sitä ympäröineestä hohtavasta hanskasta vaan sitä edellisen kerran käyttäneestä veden toasta.
”Olisi pitänyt arvata…”
”JOTEN, NIZ KÄYTTI SITÄ VIELÄ SEN JÄLKEEN, KUN SINUT… POISTETTIIN METRU NUILTA.”
”Siltä näyttää.”
”MITÄ LUULET HÄNEN PIILOTTANEEN MEILTÄ?”
”En tiedä”, Ficus huokaisi. Hän ei ollut huolissaan siitä, keneen muuhun Niz oli saattanut kättä käyttää. Kaikkein pelottavin skenaario oli, että tämä oli käyttänyt sitä itseensä. Piilottanut muistojensa sisällön Biancan katseelta.
Jyskytys Ficuksen päässä oli hiljalleen alkanut palata. Se sama, joka yleensä johtui hänen sisäänsä kertyvästä arkkikranojen liiallisesta energiasta. Taistelu Metru Nuilla oli tyhjentänyt pankin niin perusteellisesti, että hetkellisesti Ficuksella oli pysynyt sielukasastaan ohjaksen paremmin kuin vuosiin. Nyt painostava tuntemus oli kuitenkin tulossa takaisin mukanaan kalloa kivistävä hirvittävä migreeni.
Hän laskeutui varovasti maahan istumaan selkä nojaten yhtä Biancan kellokoneistoa ympäröiviä sähkökaappeja vasten. Hän nappasi sinisen käden kopan samalla syliinsä ja heilutteli sitä edestakaisin. Elottomaksi veltostunut raaja kilisi vasten kopan seiniä reagoimatta vankilansa tärinään.
Ficus istui siinä pitkän hetken sanomatta mitään. Nizin käden jäänteet valuivat hitaasti hänen edessään olevan tason reunaa pitkin kohti maata.
”SINÄ ET OLE MEISTÄ KAHDESTA SE, JOLLA ON VARAA LUOVUTTAA”, Bianca lopulta totesi.
”Paksuja sanoja huomioiden, että se olit sinä, joka piti mykkäkoulua koko matkan tänne.”
”EN MINÄ MITÄÄN MYKKÄKOULUA PITÄNYT.”
”Et vai? Mitä sinä sitten oikein teit? En kuullut koneistostasi raksahdustakaan.”
Bianca oli hetken hiljaa. Selvästi harkiten sanojaan tarkasti. ”MINULLA OLI VIERAS.”
”En tiennyt, että sinulla käy sellaisia.”
”AUTS. ONKO TUO KATEUS, JONKA KUULEN SÄVYSTÄSI?”
Ficus ei voinut muuta kuin nauraa. Bianca piikitteli häntä harvoin, mutta se oli yleensä ansaittua. Kuningattaren alkuperäinen syytös oli kuitenkin osunut vähän syvemmälle kuin hän olisi halunnut myöntää. Siinä istuessaan sininen käsi sylissä hänelle valui väkisinkin muistoja päivästä, jolloin luovuttaminen oli ollut lähellä.
”Viimeksi, kun pitelin tätä, käytin sitä melkein itseeni.”
”MUISTAN HYVIN. ET SUOSTUNUT KUUNTELEMAAN MINUA, KUN YRITIN ESTÄÄ.”
”En… en tosiaankaan”, Ficus tuhahti. ”Jos Niz ei olisi kävellyt paikalle juuri sillä hetkellä… olisin varmaan toteuttanut uhkaukseni.”
Hän muisti hetken valokuvantarkasti. Nurukanin tyhjän katseen lattialla, Nizin itkuisen katseen huoneen ovella. Nui-Kralhin, joka oli saapunut hänen vanavedessään.
”ET KAI MIETI SITÄ TAAS? EN TAHTOISI KÄYDÄ SITÄ SAMAA LÄPI UUDEST–”
”Älä viitsi”, Ficus keskeytti. ”Tiedät hyvin, että olemme kulkeneet tätä polkua jo liian pitkään perääntyäksemme nyt.”
Ficus nosti sinisen käden silmiensä tasolle ja ravisteli koppaa uudestaan, mutta mitään ei näennäisesti vieläkään tapahtunut.
”Sitä paitsi… en usko, että se edes toimisi enää. Kun meitä on täällä samassa päässä jo niin monta.”
Ficuksen ajatukset olivat hiljaiset. Yksikään vähemmän kontrollissa olevista sieluista ei pukahtanutkaan. Kaikkein räikein hiljaisuus oli peräisin veden toasta, jonka ajatukset olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen Metru Nuin tapahtumien jälkeen. Normaalisti läsnä olisi ollut edes jotain. Parhaimpinakin hetkinään, silloin harvoin, kun Ficuksen molemmat kädet olivat sataprosenttisesti Puhdistajan kuvainnollisessa ohjauspyörässä, jokaisesta läsnäolevasta hengestä kuului vähintään tahattomia kaikuja. Mutta nyt, viimeiset kaksi päivää, Niz oli onnistunut tukahduttamaan nekin.
”NO MISTÄ TÄSSÄ ON SITTEN KYSE? OLIKO KILLJOYN ANTAMA LÖYLYTYS TÄLLÄ KERTAA VIIMEIN LIIKAA?”
”Minä kuolin siellä 47 kertaa, Bianca”, Ficus myönsi. ”Ja jouduin helvettiin 47 kertaa. Hihnalle, säikeiksi, parsintaan. 47 kertaa punaiseen koneen läpi ilman hetkenkään taukoa.”
”TIEDÄN VALLAN HYVIN. TUNSIN SEN KAIKEN KANSSASI.”
”Emme ole koskaan olleet näin lähellä päättää sitä hulluutta.”
”NIIN.”
”Mutta silti…” Ficus huokaisi ja laski kantokopan viimein vierelleen. Hänen katseensa harhaili pitkin Valkoisen kammiota. Hänen selkänsä takana tikittävä koneisto odotti kärsivällisesti.
”… kaipa se oli vain ajan kysymys, että joku tuonpuoleisesta huomaisi, mitä yritämme tehdä.”
Zyglakien kaiverrukset eivät olleet poistuneet hänen mielestään enää toviin. Sen jälkeen, kun Kapteenin ensimmäinen viesti Steltimerellä tehdyistä havainnoista oli saapunut, Silvotun Äidin hohtavat silmät olivat kummitelleen hänen tajuntansa perukoilla. Ja vaikka palapelin palaset olivat vielä pahasti levällään, oli Ficus sataprosenttisen varma yhdestä asiasta. Killjoy oli saanut tietää Abzumon turmiollisista suunnitelmista jotain reittiä. Jotain sellaista, joka ei rekisteröitynyt Biancan verkkoon. Ennen tätä mahdollisuus moiselle tietomurrolle tuntui sulalta mahdottomuudelta – ainakin ilman Nimdan siruja – mutta nyt…
”Millainen vieras sinulla muuten kävi?” Ficus yritti parhaansa mukaan vaihtaa aihetta, ennen kuin Biancan syytökset luovuttamisesta alkaisivat käydä toteen.
”LUULISI SINUN TIETÄVÄN.”
”Kuinka niin?”
”FICUS KULTA, MINÄ OLEN KIRJAIMELLISESTI SINUN PÄÄSSÄSI. MEIDÄN VÄLILLÄMME EI OLISI AINUTTAKAAN SALAISUUTTA, ELLET KOKO AJAN VALITSISI OLLA KUULEMATTA MINUA.”
Ficus tiesi vallan hyvin, että Bianca puhui totta. Hänelle oli edellisten päivien aikana alkanut valjeta, kuinka taitava hän oli itsepetoksessa. Jopa ilman kättä muistuttavia työkaluja, hän oli aina ollut erinomainen valehtelemaan itselleen. Unohtamaan. Sulkemaan mielensä asioilta, joita hän ei toivonut tajuntaansa.
Silti… jokin Biancan sanoissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.
”Hei, mitäs sinä oikein tarkoitit –”
Ficus keskeytti lauseensa. Se oli tapahtunut taas. Biancan kellokoneiston tikitys oli lakannut jo toista kertaa sille päivälle. Tällä kertaa sen vain ei olisi pitänyt olla fyysisesti mahdollista. Koneisto tikitti täsmälleen hänen selkänsä takana. Sen ei ollut mahdollista hiljentyä, ellei joku tarkoituksella sammuttanut sitä.
Kuului kevyt tömähdys, kun jotain valkoista tipahti maahan Ficuksen takana. Se vieri muutaman metrin eteenpäin niin, että Ficuksen taakseen kääntynyt katse näki juuri ja juuri, mistä ääni oli peräisin.
Biancan irti leikattu pää tuijotti häntä kita ammollaan.
Ficus pomppasi pystyyn salaman vauhdilla. Hän aisti lähestyvän vaaran juuri, ennen kuin se osui häneenkin. Hopeinen keihäs, joka oli osoitetti kohti hänen arkkikranojaan, pysähtyi ilmaan, kun Ficus tarttui siihen. Yksi lyönti oli tarpeeksi taivuttaakseen sen, joka keihästä piteli. Metalli pirstoutui ja keihästä pitelevä hahmo hoippui taaksepäin takaisin riviin, josta oli astunut esiin.
Hahmoja oli kuusi, eikä Ficuksella ollut pienintäkään hajua, mistä ne olivat saapuneet. Niiden hopeiset kiiltelevät panssarit hehkuivat kammion keinotekoisissa valoissa… sekä hänen loisteessaan, joka seisoi lähimpänä Ficusta.
Toa Lhekon kasvoilla oleva kultainen naamio ei muistuttanut yhtään sellaista kanohia, jonka Ficus tunsi. Majakan käsi laskeutui vammautuneen toverinsa olkapäälle. Valo syttyi. Messinkinen massa ilmestyi täyttämään soturin rintapanssarin siitä kohtaa, mistä Ficus oli sen iskullaan pirstonut. Se asettui lopulta paikalleen ja värjäytyi hopeiseksi. Aivan kuin panssari ei olisi koskaan rikkoutunutkaan. Viidestä Lhekon mukana saapuneesta yhden keihäs puuttui. Tämä asetti tyhjät kämmenensä ristiin ja vaipui rukoukseen.
”Mitä…” Ficus aloitti, mutta lattialle pyörineet Biancan elottomat kasvot viestivät aivan toista kysymystä.
”Miksi?”
”ON TULLUT AIKA, FICUS. SINUN ON LAKATTAVA VALEHTELEMASTA ITSELLESI.”
Viiden keihään perät jysähtivät maahan peräkkäin neljä kertaa Lhekon sanojen voimaksi.
”ÄITISI TAHTOO NÄHDÄ SINUT. ON AIKA JÄTTÄÄ KÄRSIMYKSEN KIERRE JA MATKUSTAA HÄNEN LUOKSEEN.”
Taas neljä iskua viidestä keihäästä. Kalien tuijotus pureutui Ficukseen kuin tuomarin katse tuoreeltaan tuomittuun. Ficus ei saanut enää sanaakaan suustaan. Jokainen sekunti ilman kellojen tikitystä kalvoi hänen selkäpiissään. Hänen oli varmistuttava Biancan kohtalosta. Hän käänsi katseensa kelloon.
Kaularangan lävistänyt hopeinen keihäs oli syypää kellon pysähtymiselle. Se oli osunut ensin Biancan hauraaseen kaularankaan lävistäen sen ja jatkanut sitten matkaa koneiston rattaiden väliin, jossa se pidätteli messinkiä liikkumasta edelleen.
Kaikki se työ, Ficus ehti ajattelemaan, kun hän tunsi potkun rintakehässään. Taaksepäin vilkaiseminen oli välittömästi kostautunut. Lheko oli liikkunut kuin valon nopeudella ja kylkiluut pirstaleina Ficus lensi sisään ovesta, joka oli ilmestynyt hänen taakseen.
Ovi katosi välittömästi Puhdistajan nielaistuaan. Kuusi muuta läimähti kiinni välittömästi tämän perästä. Kohtaaminen oli päättynyt kuin seinään. Valkoisen kuningattaren kammio oli vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen.
Kesti tunteja, ennen kuin Kapteeni huomasi, että mikään oli vialla. Omaan työhönsä keskittynyt toa havahtui vasta, kun Baterra-aseman autopilotille vaihtaneet vahkit eivät enää antaneetkaan hänelle hyödyllisiä vastauksia. Biancan läsnäolo niistä oli kaikonnut. Eikä Ficuskaan vastannut soittoihin.
Kapteeni aloitti matkansa halki aseman heti ymmärrettyää, että jokin oli pielessä. Kerrokset kahdestatoista yhteen olivat tyhjiä lukuun ottamatta koneita, jotka jatkoivat ohjelmoitua työtään. Kommunikaatiohuoneessakaan ei ollut ketään, mutta sen lattiaikkunasta alas vilkaistuaan Kapteeni näki jotain, mikä sai hänen sydämensä miltei pysähtymään.
Jokainen aseman kontrolloimista sotalaivoista jatkoi hidasta ajelehtimista kohti horisonttia. Ne lipuivat hitaasti pois näkyviltä. Kuin kaarnaveneet, jotka oli vapautettu hitaasti virtaavaan puroon.
Hän kutsui raitiovaunun ja hänen epäilyksensä vahvistuivat. Ficuksen edellinen matka oli ollut Biancan kammioon. Loputtomalta tuntuvan matkan jälkeen Kapteeni laittoi jo juoksuksi. Kammion ovet olivat selällään. Ja kammio itse… tyhjä.
Tyhjä, jos ei laskettu surullisesti pysähtyneestä koneistostaan roikkuvaa valkoista ruumista ja irtonaista päätä, joka irvisti lattialla kohti toaa, jonka jalat pettivät tämän alta.
