Taivaan enkelten julman sielun lailla Nuori poika, jäät legendana soimaan
Kauan on tuudittanut rakkauteni kehto uneen sinua, jota ainoastaan unihin kutsutaan, kun uuden aamun näät nousevan
Loiston tuo yötaivas suo ja kasvoihin hauraisiin hohdon se luo Kunpa ajan kulun saisin pysähtymään Mitä sen eteen en tekiskään
Jos tiedät syyn meille, jos löydät kohtaamisellemme tarkoituksen Silloinhan kertoisin aivan kuin raamattu opeista vapauden
Lauseet teesistä Julman taivaan enkelin, hiljaa huomaat, on kaikista murheellisin Tiukasti tartuit kiinni unen maastasi Todellisuuteen tuo se mukanasi Kirkkaammin sua loistaa ei voi kukaan muu Tarinasi legendan lailla sointuu
Syvä etelä
Vuosisata sitten
Skakdi oli lukenut evankeliumin varmasti kymmeniä kertoja. Se oli kirjoitettu kuiviin vuodatettujen kansojen verellä, peitetty maan tasalle palaneiden valtakuntien tuhkilla ja haudattu maankuoreen manaiden ja manalaisten ruuaksi. Uuden-Uljaan-Suunnan jälkeen jokainen Turaga Dumen näkemystä maailmasta vastustava pamflettikin oli vain estämässä Työläistä tekemästä työtään. Lopetukset ja muutokset tai uudet alut eivät mahtuneet maailmaan, jota pohjoisen nui-turaga muovasi loputtoman työn ja loputtoman kasvun maisemaksi.
Mutta skakdi ei ollut Työläinen. Hänen kotimaansa oli ollut uuden uljaan ajan ensimmäinen uhri: tragedia, monet sanoivat, täysin estettävissä. Vaan kun xialaisvalmisteiset syöksypommittajat olivat saapuneet pauhun saattamina yöllä auttamaan Zakazin lapsia tappamaan lisää kaltaisiaan, oli Zorak von Maxitrillian Arstein ymmärtänyt, ketä varten maailma oli rakennettu. Mutta se ei ollut mikään syy lakata rakentamasta parempaa, arvokkaampaa ja rohkeampaa maailmaa.
Ja joskus rakentaakseen jotain uudelleen oli palattava sen pohjapiirustuksiin, sen alkulähteeseen. Mikä oli Kuulapsen tarinan merkitys? Mihin Valotun valo meidät voisi johdattaa? Mitä Äiti Kendu kuiskaisi, jos maailman orpo vaeltaja voisi laskea päänsä hänen povelleen? Minkälaista unelmaa maailmasta tarinat rakensivat, ja mitä siitä oli menetetty vuosisatojen julmasti raahautuessa eteenpäin?
Zorak von Maxitrillian Arstein oli tiedemies. Hän tiesi, että monesti paras tapa herättää jotain henkiin ei ollut ottaa selvää, mikä sen oli tappanut… vaan, että miten se oli syntynyt ylipäätään.
Suurilehtiset saniaiset väistyivät, kun hän pieksi niitä sahalaitaisella terällä tieltään. Viidakko oli sankka — niin sankka, että oli vaikea uskoa kenenkään sivistyneen astelleen sen syvyyksiin tuhansiin vuosiin. Tunteja sitten he olivat alkaneet seurata ensimmäisiä merkkejä jostain, joka voisi olla asutusta: vanha umpeenkasvanut polku, ehkä? Saattoi se olla eläimienkin talloma… mutta tapa, jolla kivet oli ladottu sen sivuille, tuntui tarkoituksenmukaiselta eikä sattumalta.
Oppipoika laahusti perässä seuraten samoja askelmia pitkin. Poika oli häntä nuorempia Zakazin lapsia, mutta sota oli kasvattanut hänet mieheksi silmänräpäyksessä. Hupullinen aurinkovaate suojasi tätä rankaisevalta paahteelta ja viidakon hyönteisiltä… vaikka Zorak von Maxitrillian Arstein tiesi, että enemmän tämä peitti arpeutumistaan. Sota oli jättänyt heihin kaikkiin jälkiä, toisiin näkyvämpiä kuin toisiin. Zorak kantoi omiaan ylpeydellä: ne eivät olleet tahroja, vaan todiste siitä, että hän oli uskonut johonkin.
Hän vilkaisi olkansa yli: oppilas tuijotti hupustaan alas karttaan.
”Kauanko vielä Iyatharalin notkelmalle, poika kulta?” hän kysyi tältä katse yhä polussa.
”Puolitoista kilometriä, oi mestarini”, oppilas lausui.
Tapa, jolla oppilas käytti ’mestaria’, oli tuntunut Zorak von Maxitrillian Arsteinille aina jokseenkin ivalliselta, mutta näin ylpeä mies ei päästänyt sellaista ihonsa alle. Ei hän olisi valinnut avukseen kiemurtelevaa kynnysmattoa tai keikistelevää hameväen edustajaa: sellaista huomiota hänen kaltaiselleen riitti. Zorak kaipasi matkatovereita, joilla oli näkemystä ja kunnianhimoa… ja poika oli osoittanut lupausta molempiin. Mutta onnekseen tiesi paikkansa.
”Auringot ovat rankaisevia tänään”, Zorak sanoi siemaisten vesileilistään. ”Mutta notkelma pitäisi olla helppo tunnistaa. Kohta näemme, ohjaako polku todella meidät Äiti Maan poveen.”
He olivat seuranneet ikiaikaisten temppeliraunioiden vyötä Azioro Nuin saariketjujen läpi aina Atuha-Wahin sademetsiin. Toisilla saarista he olivat löytäneet vain riekaleiksi revittyjä perustuksia: niin julmasti oli historian hammas vanhat valtakunnat tomuksi jauhanut. Kolmannella saarista – sillä, jonka nimi oli vanhoissa kartoissa Desonga – oli heitä tervehtinyt vain vähä-älyisten alkuasukkaiden heimo. Lahjattomampi tutkimusretkeilijä olisi asettunut primitiivien palvomaksi ja löytänyt itselleen tusinan vaimoja. Ehkä sitten eläkepäivinä, mietti Zorak von Maxitrillian Arstein ja hykerteli omalla vitsilleen.
Eivät hänen kaltaisensa miehet eläköityneet. Ehkä sitten, jos jokainen taivaan tähti olisi joskus kartoitettu ja jokainen aarre löydetty. Mutta olisiko sellaisessa maailmassa elämisessä mitään järkeä?
Sademetsä otti kaikki aistit haltuunsa. Maailman alkuaikojen villipetojen kirkaisut kaikuivat kilometrien päähän. Pistävät lahottajakasvien hajut puskivat kielen päälle. Varpaanvälit täyttyivät tahmeasta maa-aineksesta. Zorak joutui pysähtymään välillä leyhyttelemään hatullaan viileämpää ilmaa kasvoillensa. Oppipoika ryysti pitkään vettä hänen takanaan. Tämä sulki leilin korkin ja maiskutteli.
”Juomavettä on kahdelle hengelle enää puolen päivän matkustusta varten, mestari. Puut ja maaperä ovat ahneita täällä. Jos notkelmalta ei löydy mitään, meidän täytyy ehkä harkita joelle palaamista… tai lähteen etsimistä.”
”Se olisi valitettava takaisku”, Zorak murahti. ”Mutta intuitioni sanoo, että olemme lähellä läpimurtoa.”
”Niin, uskon toki siihen”, sanoi oppipoika hiljempaa. Zorak tiesi, että tämä jätti jotain sanomatta: jotain, joka ei olisi kunnioittavaa. Tämä olisi esimerkiksi voinut tarttua siihen, että he olivat olleet lähellä läpimurtoa jo kolmella eri saarella. Mutta vanhan maailman hautojen kaivelu vaati kärsivällisyyttä. Kuinka moni rosvoruhtinas olikaan raunioittanut maailmaa jälkeen niiden aikojen, jolloin heidän etsimänsä aaveet olivat eläneet?
”Uskotteko todella siihen yhä, mestarini?” oppipoika kysyi yhtäkkiä. ”Että niiltä ajoilta on jäänyt jotain? Muutakin kuin tarinoita?”
”Emme ole täällä pelkästään siksi, että luin jonkin vanhan uskonnollisen tekstin”, Zorak vastasi. Hän mietti, kuinka paljon hänen oli viisasta paljastaa korvattavissa olevalle apurille, mutta päätti lopulta, että tämä ansaitsi pienen palan totuutta.
”Ennen sodan alkua rahoitin erästä… arkeologista tutkimusta. Kaivauksilta he löysivät jotain todella kiinnostavaa, minkä vuoksi heidän kaikkien oli kuoltava. Salaisuuksien hinta, poika kulta, se on joskus todella raskas.”
Oppipoika hymyili hiljaa huppunsa alta. Zorak ei ollut varma, uskoiko tämä olevansa vitsissä mukana. Hän ei ollut toki tarkoittanut sitä vitsinä, vaikka olikin kertonut sen silmäniskun saattelemana.
”Ymmärrän, että en ole ollut seuraajanne kovin pitkään”, oppilas sanoi, ”mutta mikäli löydämmekin jotain, tulee myös minusta niiden salaisuuksien vartija.”
”Kovin kohtuullista. Hyvä on. Kuten hyvin tiedät, Äiti Maan kultti on hävinnyt vuosisatojen kierrossa lähes jäljettömiin. Eräät protoatheonistiset lahkot etelässä uskovat häneen elämän antajana ja alkulähteenä jopa Suuren Hengen aikoja ennen. Minä taas… no, minusta hän on aina vaikuttanut vain maailman kansalaiselta. Kuin sinä ja minä. Ei – tärkeämpää on se, mitä hän loi.”
Zorak kaivoi laukkunsa etutaskusta kääreen: jotain kivikovaa kangassuikaleessa. Hän kieritti sen auki varovaisesti ja antoi sisällön oppipojan käsiin. Tämä katsoi sitä herkeämättä: pientä sirpaloitunutta laattaa, jonka pinnassa oli ikiaikaisia kaiverroksia pitkänhuiskeasta hahmosta kankaiden verhoamana ja kukkaseppele päänsä yllä. Tämä oli laskeutunut polvillensa siunatakseen matoralaista. Tuohon matoralaiseen lankesi kaikki aurinkojen valo.
”Uskotte siihen koulukuntaan, että hän loi Ensimmäisen Pojan?” oppipoika sanoi katse sirpaleeseen naulittuna.
”Hän, ja hänen puolisonsa”, Zorak lausui dramaattisesti. ”Joskin jumalilla oli totta kai osansa tässäkin näytelmässä. Viitteitä isän ja äidin kaltaisiin hahmoihin löytyy syvältä krikcitiläisestä perinteestä, mutta en täysin usko, että he olivat itse krikcitejä. Yhtä paljon he saattoivat olla toia: eräässä evankeliumin versiossa isä nimetään Ordeksi, joka on myös ensimmäinen mielen toa syvältä Vanha-Mataian legendoista. Mutta on myös hyvä muistaa, että se, mitä vaikkapa ’toa’ tarkoittaa, on voinut muuttua aikakausien saatossa täysin. Jännittävintä on, ettemme voi täysin tietää, minkälaisia luurankoja edes etsimme!”
Oppilas katsoi laattaa pitkään haltioituneena, kunnes lopulta raaski luopua siitä. Zorak tarttui kiveen tiukasti ja kääräisi sen jälleen kankaaseen sekä pujotti sen parempaan talteen.
”Niin”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Voisivatko he olla niitä, joita nyt kutsumme Suuriksi Muinaisiksi?”
Zorak von Maxitrillian Arstein naurahti remakasti. ”Poika kulta. En usko, että mitään ’Suuria’ Muinaisia ikinä olikaan. Muutoin eläisimme heidän temppeliensä keskellä ja palvelisimme heidän jalkojaan.”
Tämä käänsi selkänsä oppilaalle ja jatkoi matkaa.
”Ei. Se, mitä he saivat aikaan, saattoi olla suurta. Mutta he itse näyttäytyvät minulle kovin, kovin pieninä.”
Keskipäivän aurinko hellitti, helle vain hieman: kuuman kostea sademetsän henkäys painautui vasten ihoa joka puolelta. Hikinorot sekoittuivat vaikeasti hengitettävään märkään ilmaan, joka tiivistyi kaikkialle pisaroina.
Notkelman muodot alkoivat erottua puunlatvojen välistä. Jos karttaan oli luottaminen, heidän täytyi olla todella lähellä.
”Tuo antaa hieman varjoa”, Zorak tokaisi ja osoitti esiin nousevaa jylhää kalliota. Se oli liian jyrkkä kiivettäväksi, muutoin hän olisi laittanut pojan kapuamaan ja tutkailemaan aluetta korkealta.
Jonkin oli oltava vialla. He havahtuivat kohta kierrelleensä aluetta jo pitkän tovin löytämättä mitään, mutta tämä sama kallio tuli aina vastaan. Voisiko olla…?
Poika tyhjensi hyvää vauhtia vesileiliä kurkkuunsa samalla, kun Zorak tutkaili kallionseinämää hieman tarkemmin. Siinä ei ensin näkynyt mitään merkkejä sivilisaatiosta. Skakdi siristi silmiään ja tuijotti oikein tuimasti. Sitten hän kaivoi laukustaan pienen harjan ja alkoi puhdistaa seinämää kivipölystä.
Ja kuinka ollakaan, pölyn siirtyessä kivestä paljastui kaiverruksia: hyvin samanlaisia kuin hänen laatassaan.
”Katsopas vain”, Zorak naurahti. Poika vilkaisi hänen olkansa yli ja kohotti kulmaansa. Esiin oli paljastunut jonkinlainen kaiverrus kolmesta hahmosta, joista yksi oli kahta muuta pienempi ja kahdella isommalla huput päässään. Kaiverruksen tyyli oli hyvin tuttu: selkeitä, teräväkulmaisia muotoja tehtynä karkealla työkalulla.
”Isä Kuu, äiti Maa ja… Kuulapsi?” poika kysyi. Hyvä. Tämä oli tehnyt läksynsä.
”Täsmäävät kuvastoon”, Zorak sanoi. ”Mutta kuinka tästä edetään?”
Poika osoitti kuvien alapuolelle. Zorak pyyhkäisi harjallaan osoitetusta kohdasta, jolloin sen alta paljastui vanhoja, kulmikkaita kirjaimia. Oli jännittävää, kun vaivannäkö alkoi vihdoin tuottaa hedelmää.
”Onneksemme vanhan mataian taitoni on huippuluokkaa”, Zorak sanoi hyväntuulisesti.
Hetken aikaa poika tuijotti kärsivällisesti, kun Zorak kyykki tekstin edessä.
”Siinä lukee kutakuinkin: ’Oletko alkuvoimain taitaja? Täytä meidät.’ Mitähän pirskattia?”
Poika kurtisti kulmiaan ja asetti kämmenensä leualleen mietteliäänä. Zorak alkoi kävellä edestakaisin kärsimättömästi. Aina oli jokin koukku.
”Alkuvoimain taitaja. Tarvitsemmeko me toan? Ja ’täytä meidät’?”
”Käännätteköhän sen nyt varmasti oikein?” poika sanoi. Hymyn olisi kai ollut tarkoitus olla hyväntahtoinen, mutta se raastoi Zorakin hermoja. Hän mulkaisi tätä häijysti, jolloin poika nosti kätensä pystyyn luovuttamisen merkiksi.
Sitten Zorakilla välähti.
”Ahaa, nämä kaiverrokset!”
Hän tutkaili kuvioita hetken, puhdisti niitä lisää laukustaan kaivamallaan vielä pienemmällä harjalla ja virnisti sitten voitonriemuisesti.
”Arvasin! Nämä kaiverrokset itsessään voidaan täyttää”, hän selitti. ”Jos täytämme tämän elementaalienergialla, sen pitäisi virrata myös sisään jonkinlaiseen mekanismiin, joka epäilemättä on tuolla takana.”
Oppipoika ei näyttänyt täysin vakuuttuneelta mestarinsa löydöksestä.
”No, meiltä joka tapauksessa puuttuu toa”, tämä totesi lakonisesti. Zorak virnisti häijysti.
”Mihinpä me toaa tarvitsisimme? Meillä on tässä kaksi oikein kelpo skakdia”, hän sanoi. Poika katsoi häntä epäuskoisesti. Zorak jatkoi:
”Ja toinen meistä on jään alkuvoimaan viritetty. Sen luulisi kelpaavan hyvin.”
”En rehellisesti sanottuna nauti ideasta, mestari”, poika sanoi kylmän asialliseen sävyyn.
”Sillä ei ole minulle ihan hirveästi painoarvoa, poika”, Zorak sanoi ja ojensi kätensä. ”Kädestä kiinni ja sassiin.”
Vastahakoisesti oppipoika ojensi kätensä ja sulki silmänsä. Hän keskittyi siihen mekanismiin, jonka kurja enkeli oli heidän rotunsa perimään upottanut. Zorak keskittyi myös – ja yhdessä he pusersivat ulos jään alkuvoimaa, joka virtasi suoraan Kuulapsen ääriviivoihin. Jää ja huurre täytti kaikki kolot ja halkeamat, ja jokin naksahti ja rasahteli seinämän sisällä.
Kallioon avautui jylhästi jyrähtäen oviaukko, jonka saumoja ei ollut aiemmin pystynyt edes havaitsemaan. Liuta valtavia värikkäitä tuhatjalkaisia kuhisi pois alta, kun kivi siirtyi seremoniallisesti. Zorakin silmät suurenivat.
”Katsohan, me teimme sen.”
Poika tuijotti kättään, kuin se olisi ollut jotain iljettävää, ennen kuin riensi oviaukosta sisään rynnänneen työnantajansa perään. Zorak oli tyytyväinen; poika olikin heittäytymässä liian ylpeäksi.
Siinä se nyt oli: kivinen temppeli, jonka arkkitehtuuri ei muistuttanut oikein minkään Zorakin tunteman muinaisen sivilisaation tyyliä; kenties se oli niitä kaikkia muinaisempi. Pylväät ja kattorakenteet tuntuivat ensisijaisesti funktionaalisilta ja karkeilla työkaluilla veistetyiltä. Kaiverrukset ja koristelut oli tehty jälkikäteen ja niitä oli kerrostuneena vuosisatojen varrelta. Jo kaukaa he erottivat kaksi vierekkäistä sisäänkäyntiä, joita reunustivat kolme patsasta: yksi oviaukkojen vasemmalla ja yksi oikealla puolella, sekä yksi niiden välissä, muita hieman suurempi. Oikeanpuoleinen patsas esitti huppupäistä hahmoa, joka oli polvistunut keskipatsasta kumartamaan. Tämän pään ympärillä oli kuunsirppiä muistuttava sädekehä. Vasemmalla taas oli kuvaus jonkinlaisesta siivekkäästä olennosta, ja koska Zorak oli taiteen ja historian mies, hän tunnisti tämän ikonografiasta jonkinlaiseksi lintumaiseksi enkeliksi. Vaan minkä jumaluuden enkeli? Athin, vai jonkin vielä vanhemman?
Myös enkeli kumarsi kohti keskimmäistä hahmoa, joka oli oikeanpuoleisen tapaan huppuun verhoutunut. Tämän pään takana oleva sädekehä oli vain pyöreä kiekko, ja tämän sylissä oli jonkinlainen pieni kivi, tai kenties nyytti. Selvästi evankeliumin ”Avde”… ja tätä kantava patsas Kendu.
Kun he astelivat lähemmäs, saniaisten takaa paljastui huimaava näky: heidän ja temppelin portaiden välissä oli syvä kuilu, jonka ylitse kulki kapea kivinen silta. Niin kovin perinteistä.
Kliseisessä seikkailuelokuvassa joko hän tai poika putoaisi kaiken päätteeksi alas, Zorak mietti, mutta onneksi elokuvat olivat elokuvia. Niitä tehtiin Xialla vitsaukseksi asti. Hän oli aina ollut itse enemmän teatterin ystävä. Toki jos olisi pakko valita, kumpi heistä joutuisi vaaraan pudota, se olisi poika eikä hän itse. Tämä sai astella edeltä näissä tilanteissa.
Sama päti mahdollisiin ansoihin – jos hän saattaisi pelastua varmalta kuolemalta riuhtaisemalla pojan vaikkapa seinästä sinkoutuvan myrkkynuolen ja itsensä väliin, uhraus olisi kyllä sen arvoinen. Se oli itse asiassa yksi suurimmista syistä siihen, miksi hän ei koskaan matkustanut yksin. Nuoremmat miehet saivat leikkiä hengellään tyhmän rohkeasti.
”Varovasti yli”, hän kuitenkin herrasmiesmäisyydessään huomautti heidän astuessaan kapealle sillalle. Poika nyökkäsi hiljaa vastaukseksi.
He tohtivat katsella alas kuilusta vasta päästyään sen toiselle puolelle: pohjasta oli vaikea tunnistaa teräviä kiviä enempää. Karmea loppu varmasti usealle varomattomalle typerykselle.
Kuilun jälkeen odotti kiipeäminen eroosion pyöristämiä kiviportaita ylös. Pelkästään portaiden määrä ei ollut suuri, vaan myös kunkin yksittäisen askeleen korkeus. Näitä portaita ei ollut ainakaan matoralaisten kiivettäväksi tarkoitettu. Kun he saapuivat ylös, olivat patsaat mahtavan näköisiä. Kukin niistä oli ainakin viisi kertaa heidän mittaisensa. Jälleen Äiti Maa puolisoineen sekä, oletettavasti, enkeleistä julmin heidän onneaan vaanimassa.
Aurinkojen aiempi lohduton paahde ja kirkkaus väistyivät lopullisesti; tänne ei päässyt enää pieninkään valonsäde. Kiven sisässä oli sekä viileää että pimeää. Zorak von Maxitrillian Arstein kaivoi repustaan sytytysvälineet ja iski kipinää seinätelineessä seisovaan ikivanhaan soihtupuuhun. Hän ojensi toisen loimuavista soihduista oppipojalle, ja he molemmat jatkoivat uusia portaita syvemmälle maan alle.
Käytävä tuntui loputtomalta. Sen patsaat olivat kaatua päälle. Lukemattomat kummalliset yksityiskohdat kivessä hämmensivät ja hätkähdyttivät. Jälleen kokonaisia seiniä täynnä linnunkasvoisia demoneja ja kirmaavia metsän jäniksiä. Heidän katseensa pysähtyivät uuteen Maan Äitiä kuvaavaan reliefiin. Siinä tämä taas oli, kukkien ja oksien peitossa, täysin pyöreä sädekehä päänsä takana: vastaparina kuunsirppikruunua kantavalle puolisolleen käytävän toisella puolella.
”Poika kulta. Oletko ikinä kiinnittänyt huomiota siihen, miten Äiti Maata kuvataan usein vain ympyrän muotoisella riimulla?”
Oppilas hymähti hiljaa ja lähestyi reliefiä. Valo paljasti hahmon sädekehän pyöreän muodon paremmin.
”Totta kai, mestarini. Joidenkin tutkijoiden mukaan se kuvaa luonnon iäistä kiertokulkua. Kaikki elävä kuolee lopulta ja antaa tilaa uudelle elävälle. Uuden-Uljaan-Suunnan indoktrinoimissa piireissä varmasti ajateltaisiin asia matanuistisen näkemyksen läpi: tuokin ympyrä on vain Suuri Pyörä, jossa kaikkien meidän sielut pyörivät kierros toisensa jälkeen, kunnes Kohtalomme toteuduttua pyörä meidät tyhjyyteen sinkoaa.”
”Hyvä poika”, Zorak naurahti. ”Kelpo ajatus sekin. Mutta tutkijat tai matanuistit, heistä ei meidän tarvitse välittää: mitä sinä ajattelet sen tarkoittavan?”
”Minä ajattelen, että ympyrän pinta on kuva vanhasta maailmasta”, oppipoika sanoi vakavammin. ”Että ennen viisisakaraista tähteä oli maailma hyvin erilainen.”
”Hmm. Mitä tarkoitat?”
”Ehkä etsimme Asorongaa tai Yhtenäisyyden kaupunkia turhaan tästä maailmasta? Ehkäpä Äiti Maa ja Isä Kuu tulivat jostain, missä maa ja taivas olivatkin hyvin toisenlaisia. Jostain, missä maailman reuna ei ole seinä, joka yhtyy taivaaseen. Mutta sekä heidän lapsensa että Suurten Muinaisten perillisten paikka on olla iäti tähden vankeina.”
Zorak oli hetken vain hiljaa, kuunteli vain oppipojan sanoja. Kuin vanha saarnamies, hän mietti. Soihdun valossa tämä yritti vapaalla kädellään maalata ilmaan sellaisia maailmoja, joita he pystyivät vain kuvittelemaan.
”Ajatus on kiinnostava”, Zorak totesi. ”Vaikkakin liippaa huolestuttavan lähellä pyöreä maailma -teorioita, joihin vain älynlahjoiltaan heikot uskovat.”
Oppipoika naurahti kuivasti.
”Todettakoon, että en usko meidän maailmamme olevan pyöreä. Mutta se ei tarkoita, että jokin toinen ei voisi olla.”
”Niin, kai niin voisi olla. Jatketaan.”
Pimeys kävi sielun päälle. Tämä ei ollut ensimmäinen synkkä syöveri, jossa Zorak saati oppipoikakaan oli ollut, mutta tähän asti suurin niistä se oli. Jännitykseen sekoittui epäuskoisuus: voisiko tämä kaikki olla totta? Olivatko he kävelleet valtavaan huijaukseen? Vai saattoiko Äiti Maa todella olla ollut olemassa?
Ja jos oli, niin mitä hänen jälkeläiselleen oli tapahtunut? Voisiko ’tohungain kuningas’ oikeasti olla Valottu? Valon toia oli kautta aikain syttynyt ja sammunut, kaikki lopulta pimeyden nielaisemina.
Zorak puristi soihtuaan tiukemmin. Oppipoika vilkaisi varjoihin, Zorak ei. Jos niitä tuijotti liikaa, näki niissä myös liikettä, jota siellä ei oikeasti ollut. Jokainen, joka tulenliekkiä oli valinnut aikain saatossa kantaa, näki lopulta harhoja. Soihtu kädessään oli helppo nähdä itsensä jumalten sanansaattajana.
”Ei merkkejä ansoista, mestari”, oppipoika sanoi hiljaa. ”Mutta… täällä saattaa olla jokin meidän lisäksemme.”
”Pimeyttä on turha säikkyä”, Zorak tuhahti. ”Se on aina kanssamme.”
Oppipoika ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Punaiset silmät vilkaisivat hupusta ja katosivat taas sen sisälle.
Soihdut lepattivat valoa ja lämpöä ympäristöön. Patsaiden täyttämä käytävä tiivistyi ahtaammaksi oviaukoksi. Kivisen oven kahvan oli ajan hammas nielaissut ja jäljellä oli vain rosoinen ulkonema, josta tuskin saisi otetta. Mutta oven ja seinän välissä oli juuri ja juuri sellainen aukko, että pitkät pianistin sormet mahtuisivat väliin. Zorak viittoi oppipoikaansa ovea kohti. Oppipojan hymy hyytyi, mutta tämä ojensi mestarilleen soihtunsa ja alkoi urakoida ovea auki.
Raskas kivi raapi vasten kiveä, mutta lopulta antoi periksi. Liekin valo paljasti vaikeasti hengitettävää pölyä ja pienemmän, intiimimmän tilan. Sellaisen, johon murtautuminen alkoi tuntua jonkin pyhän häpäisemiseltä.
Zorak von Maxitrillian Arstein rakasti sitä tuntemusta. Kuolleilla ei ollut oikeutta loukkaantua elävien teoista, ja tällaisen pitäminen pyhänä oli turhaa hurskastelua.
Uuden tilan peräseinällä oli lisää kaiverruksia: kaksi hahmoa, suuri ja pieni, polvistuneena kunnioittavaan asentoon. Koruttoman, pölyisen huoneen keskellä oli syvennys, jossa näytti olevan… painava laatta, kuin jotain peittämään?
Kun he katsoivat tarkemmin, oli laatan pinnassa lisää kaiverruksia: metsän puita, kukkasia, kaniineja, kissapetoja, kavioeläimiä. Lempeä, pitkä hahmo makaamassa kädet rintakehällään, kullattu kantele käsissään. Zorak näki omat kasvonsa heijastumassa laatan pinnasta: se oli jonkinlaista kiiltävää, sileää kiveä. Paljon ympäristöään arvokkaampaa.
”Poika”, Zorak von Maxitrillian Arstein sanoi virnuillen leveästi. ”Me olemme löytäneet hänen lepopaikkansa.”
Poika näytti epäuskoiselta, mutta seurasi mestarinsa askelia lähemmäs.
”Se näyttää hyvin koskemattomalta. Voiko todella olla, että yksikään haudanryöstäjä ei ole päässyt näin pitkälle?”
”Kenelläkään ei ole ollut tarpeeksi vakaumusta”, Zorak hykerteli. ”Auta minua avaamaan se.”
Oppipoika vain tuijotti häntä hetken epäilevänä.
”Mikä hätänä, pelkäätkö kummituksia? Jos ne haluaisivat surmata minut, ne olisivat tehneet sen jo missä tahansa edellisestä kymmenestä haudasta. Tule.”
He kyyristyivät kivipaaden ääreen. Nyt ei mestarikaan voinut välttyä lihastyöltä, vaan tarttui paateen oppipoikansa kanssa. Kaksi skakdia tarttuivat rivakasti laatan sivulta ja alkoivat nostaa sitä kaikkine voiminensa. Heidän oli pakko vetää henkeä, mutta samanaikaisella riuhtaisulla laatta nousi lopulta kokonaan irti ja kalahti kuurouttavan kovasti vasten lattiakiveä. Jotain mureni, ja kivipölyä pöllähti ilmoille.
Se, mitä he luulivat haudaksi, avautui heidän edessään loputtomana kuiluna. Ja kuilu, kuten ne monesti tekivät, katsoi takaisin.
”Ettekö kunnioita kuolleita, skakdit?”
Zorak hätkähti poispäin. Punaisena hehkuvien silmien meri puhui heille haudan sisältä. Äänien kuoro kimpoili seinistä. Sanat olivat kaikki samoja, mutta ääniä oli kymmenkunta: toiset huusivat kuin painajaisesta heränneenä, toiset kuiskasivat korvan juuressa.
Oppipoika oli kavahtanut täysin vasten seinää. Tajuttuaan, että painajainen haudan pohjalta puhuikin ymmärrettäviä sanoja, uskaltautui tämäkin soihtuineen lähemmäs. Zorak jakoi katseen hänen kanssaan: oliko tämän vainoharha ollut perusteltua? Oliko vilauksia heidän nyt kohtaamastaan hirveydestä kulkenut soihtujen valon rajamailla?
”Niin arvelinkin”, painajainen vastasi. ”Mitä luulit löytäväsi? Jos olet eksynyt tänne asti, tiedät hyvin, ettei mitään ruumista edes ollut haudattavaksi. Niinhän tarina kertoo.”
Olennon pilkallinen sävy kaikui kammiossa. Zorak ei ollut nähnyt tai kuullut milloinkaan sellaista. Oliko tämä hirviö manan majoilta, kuolleiden sielujen kummittelua vai jotain vielä käsittämättömämpää? Hyökkäykseen se ei ollut kuitenkaan käynyt. Ehkä sen kanssa voisi vielä neuvotella?
”Jotkin versiot tarinasta”, Zorak ojensi ja tarkasteli pimeyttä varautuneena. ”Vaan kuinka usein legendojen katakombit todella ovat tarinan kohteiden todellisia hautoja… ja milloin vain muistomerkkejä? Joka tapauksessa, jonkinlaisia totuuksia sieltä voisi uskoa löytävänsä.”
Pienen pienet raajakkeet kurottivat itsensä kuilun reunalta, kuin musta syvyys olisi yrittänyt kiivetä sieltä ulos. Se puhui taas.
”Hauta ei ole kuollutta varten, vaan eläviä. Rakennatte temppeleitä, kivipaasia, kumpuja sekä katakombeja vain uneksiaksenne unta, että jossain on jotain tätä parempaa. Niin myös Maan Äidin seuraajat rakensivat tämän pyhätön kertoakseen hänen tarinaansa… ja herättääkseen toivoa, että se voisi loppua onnellisesti.”
Loputon tumma massa vyöryi ylös hautaa kuin nousuvesi, joka saapui sieltä kammiota täyttämään. Punaiset silmät liikkuivat mielipuolisesti ympäriinsä katsellen sekä Zorakia että hänen oppipoikaansa.
”Mutta hänen ruumiinsa ei täällä lepää, sillä se ei sopisi Kohtalottarien laulamaan lauluun. Sillä on paljon lopullisempia tapoja kuolla kuin kehon, mielen tai jopa sielun kuolema. Myös muisto voi unohtua… tai vääristyä tunnistamattomaksi.”
”Hyvä on, demoni”, Zorak sanoi. Hänen silmänsä pienenivät viiruiksi. ”Osaatko sinä kertoa, mitä Äiti Maalle todella tapahtui?”
”Osaan”, kuoro sanoi rauhallisesti. ”Mutta mikä saa teidät uskomaan, että olisitte sen tiedon arvoisia? Niin rohkeasti olitte valmiina repimään auki Langenneen haudan, mutta mitä varten?”
Zorak naurahti huvittuneesti ja kohensi takkinsa asentoa. Sitten hän veti syvään henkeä ja huudahti:
”Pahoitteluni, demoni – kuinka epäkohteliasta minulta olla esittäytymättä. Minä olen Zorak von Maxitrillian Arstein – tiedemies, seikkailija, visionääri… kulttuurin ja edistyksen mies Zakazin saarelta! Vaikka hirvittävä sisällissota koetteli saartamme, uskon, että voin viedä sen kohti upeaa tulevaisuutta.”
Oppipoika näytti olevan varma, että näki punaisten silmien meressä epäuskoa.
”Ja upea uusi tulevaisuus”, Zorak jatkoi paatoksellisesti, ”se tarvitsee näköalaa. Se tarvitsee rohkeutta. Se tarvitsee jonkun, joka uskaltaa tehdä vaikeita valintoja. En kaihda keinoja viedäkseni maailmaa eteenpäin. Tuhoan viholliseni, jos täytyy. Kaadan kaikki esteet tieltäni. Ja syrjäytän vaikka jumalat valtaistuimiltaan, mikäli se sitä vaatii!”
Hetken hiljaisuuden jälkeen kuoro hymähti kalseasti.
”Zorak von Maxitrillian Arstein, sanot. Minä ymmärrän nimien voiman, skakdi. Niillä voi hallita… ja tämä nimi on melkoinen kruunu otsallasi. Mutta niin se on myös kahle, joka sitoo sinut pyhään tarkoitukseen.”
Zorak kavahti taaksepäin. Muodoton demoni oli vyörynyt osittain ulos haudasta. Se oli jotenkin sekunneissa langennut vasten takaseinää, ja nyt sen silmät tuijottivat myös sieltä.
”Nimillä voi hallita myös muita. Sano ’Syvä Nauru’, mikäli haluat meitä joksikin kutsua. Se on yksi nimistämme.”
”Nimi on perintö”, Zorak sanoi painokkaasti yrittäen olla antamatta muodottoman pimeyden pelotella itseään. ”Minä en ole tämän nimen ensimmäinen kantaja – mutta minä olen se, joka sillä tullaan muistamaan.”
Oppipoika tuijotti olemusta herkeämättä. Tämä keräili itseään ja sanojaan:
”Sanoit, että Syvä Nauru on yksi nimistäsi. Mitä muita niitä on?”
Hirviö hykersi. Zorak von Maxitrillian Arstein puski vilunväreet pois. Aivan kuin hän olisi nähnyt sen mustassa massassa jotain tuttua? Tutut kasvot kamalassa kuoleman kouristuksessa, vielä tutummat kädet sen kaulalla kuristamassa… ei, ei se voinut olla.
”Me jos joku tunnemme tosinimen voiman, skakdi. Sitä sitoo taioista vanhin. Onko loitsua voimakkaampaa kuin tietää asian nimi… siihen on merkitys sidottuna. Siksi mestarisikin varmasti pukeutuu noin mahtavaan nimeen kuin viittaan?”
Katseet lankesivat oppipojasta taas Zorakiin. Tämä otti uhmakkaan askeleen edemmäs, ja katsoi hirviön mustaan syöveriin päättäväisenä.
”Mikä olet, peto?”
”Sanotaanko vaikka, että olen jonkun uni, vaikka se ei kovin hyödyllinen vastaus olekaan.”
”Vaikutat enemmän painajaiselta. Miten niin olet uni, Syvä Nauru?”
Punaiset silmät katsoivat sivulle, ja sen seinää vasten kuroutunut olemus paljasti altaan hieman seinäkaiverrusta. Kankaisiin verhoutunut lempeä pitkä hahmo puolisoineen piteli matoralaisen näköistä pientä olentoa hellästi otteessaan.
”Emmekö me kaikki ole jonkun unelmia? Ettekö myös te ole luojanne uni lihaksi ja vereksi tulleena?”
”… miten kehtaat?”
Pilkkaa, sitä se oli. Joko järjetön holviston hirviö ei tiennyt, mistä puhui tai pahempaa, tunsi Zakazin kansan tuskan ja diasporan ja silti sanoi noin. Niin moni heistä, Zorak mukaan lukien, oli hylännyt Suuren Hengen. Joskin Suuri Henki oli hylännyt heidät ensin antamalla heidät hullun enkelinsä leikkikaluksi.
Harva elävä edes muisti aikaa ennen kuin tappion enkeli oli täyttänyt ilman sekä myrkyttänyt veden ja maan kirouksella, joka oli vääristänyt Zakazin lapset luojansa määrittämästä muodosta. Heillä olisi voinut olla legendojen hopeisia kaupunkeja, häikäisevää arkkitehtuuria, tiedettä ja taidetta ja toivoa. Heillä olisi voinut olla omia unelmia eikä vain enkelten kieroutuneita kutsuja pimeyteen ja verenvuodatukseen.
”En pilkkaa, Arstein hyvä. Mutta puhun hyvinkin totta, kun sanon olevani jonkun uni. Ja uskon, että luomiseen ja unelmointiin tarvitaan aina rakkautta, toivoa ja uskoa. Miksi muuten olisitte Äiti Maan temppelissä, jos ette unelmia seuraamassa, merkityksiä etsimässä? Mahtavia aseita tai arvoesineitä löytäisitte muualtakin.”
Zorak vetäisi syvään henkeä. Hän ei voinut päästää pahaista demonia vaikuttamaan hermoihinsa.
”Jos luulet, että olen erityisen kiinnostunut Ensimmäisen ’perheen’ tarinasta, joudun tuottamaan pettymyksen. Sanalla sanoen pidän rinnastuksia rahien ja kanisterisyntyisten lisääntymisestä… täysin moukkamaisina. Meille on annettu elämä, sielu ja tietoisuuden valo, jotta voisimme jakaa eteenpäin viisautta, totuuksia, liekkiämme. Tarinaamme! Vastenmielinen ajatus, että joku olisi kiinnostunut geneettisen materiansa jakamisesta.”
”Geneettisen materiansa, hahaha. Hah. Harmillinen yksinkertaistus noin häikäisevän terävältä mieleltä. Kai sinäkin koet tarvetta luoda jotain?”
”Koen, mutta se ei kuulu sinulle. Minä… olen täällä, koska tahdon tietää enemmän. Tuskin mikään tarina on vanhempi kuin tohungain kuninkaan tarina. Ja hölmökin näkee rinnastukset useiden matoralaisen legendan vapahtajien välillä. Ensimmäinen poika, Valottu, musta vapahtaja.”
”Punainen Mies”, varjo lisäsi, ja Zorak hämmentyi.
”Ehkä niin. Mitä voit kertoa hänestä, Syvä Nauru?”
”Hän ja minä olemme yhtä.”
Varjon reunat kietoutuivat kaiverroksessa olevaan toiveikkaaseen, pakarikasvoiseen matoralaiseen.
”Valehtelet”, Zorak tuhahti. ”Ei sinun kaltaisesi voi ymmärtää mitään sellaisesta.”
”Uni kaipaa myös uneksijan, Zakazin Zorak. Ja tässä maailmassa Ensimmäinen poika oli myös ensimmäinen, joka meidät uneksi.”
Järjettömiä sanoja järjettömältä pedolta.
”Miten niin tässä maailmassa… oletko jostain muualta?”
”Kaikki aikanaan, Zorak. Rakas kuulapseni… on unelmoija, mutta myös unista kaunein itse. Me ruokimme häntä, ja hän meitä. Oli aika, jolloin olimme erilliset – ennen kuin Kuninkaamme solmi sielumme iäksi punaisella langallaan. Vaan tuskin Kuningas tiesikään sytyttäneensä samalla sinisen vapauden liekin, joka voisi kasvaa Kuninkaankin loimua suuremmaksi. Niin kaunis on uni Kuulapseni, minun Punaisen Mieheni, että koko maailmalla on hänelle pyhä tarkoitus.”
Kuin pienten jalkojen kipityksen saattamana musta massa hyökyi aivan heidän eteensä. Zorak ei tehnyt siirtoakaan väistääkseen. Jos olento olisi halunnut väkivaltaa, se olisi valinnut sen jo.
”Mitä te haluaisitte hänen olevan?”
Zorak ei halunnut antaa juonikkaalle olennolle liian helppoa vastausta. Hänen yllätyksekseen oppilas kuitenkin puhui:
”Voisiko hän olla Valottu… tai opastaa meidät tämän luokse?”
Zorak pöyristyi ja ärähti oppipojalleen. Hän oli avaamassa suutaan käskeäkseen tätä pysymään hiljaa, mutta Syvä Nauru ehti puhua ensin. Sen julma ja kaiken yli puskeva kuoro voitti aina.
”Totta kai, ystävä. Haluatko puhua hänelle?”
”Minua kyllä kiinnostaisi”, oppilas sanoi. Tämä hymyili leveämmin, vaikka hikikarpalo valui tämän ohimolla. ”Olisi… kunnia paistatella sellaisessa valossa.”
”Voitte kohdata, jos niin haluatte. Niin paljon kuin hän on minä ja minä olen hän, voimme unelmoida yhdessä paremmasta maailmasta.”
”Sellainen unelmointi kiinnostaisi minuakin. Olen mestarini nöyrä oppipoika, mutta voit kutsua minua –”
Hän astui Syvän Naurun ja oppilaansa väliin ja irvisti vihaisesti. Kuinka tämä kehtasikaan yrittää kuiskia hänen ohitsensa, korruptoida tahrimatonta mieltä.
”Kuuntele itseäsi, demoni. Mikä sinä edes olet, paitsi paha uni ja huono ajatus? Sinä olet ottanut vain itseäsi kauniimman idean, louhinut sen ontoksi ja asutat sen lihaa. Luuletko, että minun pitäisi uskoa sanaakaan, mitä minulle sanot? Luuletko, että uskon sinun kaltaisesi hirvityksen voivan johtaa meidät Valotun jäljille?”
Zorak veti hattuaan syvemmälle päähänsä ja tarttui rivakasti oppilaansa olkapäästä.
”Me lähdemme nyt!”
Ilkikuristen naurujen hiljainen kuoro seurasi Zorakia, kun hän alkoi riuhtoa oppilastaan perässään pölyisiä käytäviä pitkin.
”Sulje vain silmäsi minulta, Zorak von Maxitrillian Arstein. Mutta et voi kieltää itseltäsi sitä, mitä näit.”
Zorak tuhahti. ”Hyvästi, hirvitys!”
Syvän Naurun viimeiset sanat tulivat hyytävien kuiskauksien kaikuna heidän perässään holvikäytäviä pitkin:
”Kun vielä vaivut uneen, työni jatkuu. Mitä näit noissa silmissä, kun puristit viimeisen valon pois niistä?”
”OLE HILJAA!” Zorak huusi. Hän puristi oppipoikaansa olkapäästä ja raahasi tätä pois punasilmien hehkusta. Vastalauseet jäivät kuulematta, kun kiihkon ja raivon valtaama skakdi paini toisen pimeydestä ja pölystä taas aurinkojen valoon.
Sademetsän painostava ilma tiivistyi iholle. Oppipoika tuli töytäistyksi maahan ja ähkäisi turhautuneena. He olivat jälleen notkelman reunalla, kuilun äärellä ja kivisillan edessä. Puuhkuen ja puuskuttaen Zorak nojaili puuhun aivan rotkon juurella ja tasasi hengitystään.
”Minua ei ole ikinä loukattu noin”, hän tuhisi. ”Ja sinäkin! Toivoton pojankloppi, annoit itsesi tulla sen vieteltäväksi. Kuunnella nyt irvikuvan valheita. Olitko valmis myymään sielusi, typerys?”
Oppipoika oli polvillaan maassa. Painiskelu oli jättänyt hänen käsiinsä muutamia nirhaumia. Aurinkovaatteen punainen huppu oli valahtanut alas ja paljasti oppilaan niska-alueen hirvittävät sota-arvet. Tämä nykäisi hupun taas yllensä ja ponnisti itsensä pystyyn.
”Minä kuulin mahdollisuuksia, mestari”, tämä sanoi lempeän rauhallisesti. Tuo seesteisyys sai Zorakin vielä entistä enemmän suunniltaan.
”Järkiheitto laukunkantaja! Olisitko valmis heittäytymään hirviön syötäväksi? Luulin sinusta parempaa.”
”Ei, ei, ei, oi mestarini, ettekö ymmärrä? Ettekö näe paralleelia Tulentuojan tarinaan? Ettekö näe, että olette osa mahtavaa narratiivia, joka on teitäkin suurempi? Se ojentaa teille kätensä historian kirjoilta, mutta ette vain ole vielä tarttunut siihen!”
Oppipoika huokaisi syvään.
”Laskeuduimme muinaiseen hautaan, ja muodoton musta pimeys oli valmiina ojentamaan meille avaimet ikuiseen mahtiin. Tahtipuikon, jolla kohtalo taipuisi edessämme. Aivan kuin se tai sen kaltainen kerran tarjosi Xian Tulinoidalle. Eikö tämä merkitse teille yhtään mitään?”
Zorak hohotti syvältä vatsalaukustaan.
”Tulinoita? Anna minun nauraa. Typerä lortto, joka päätyi varmasti vain polttamaan näppinsä. Hölmö narratiivi, jolla Xia hallitsee maailmaa. Tunnistaisit ansan, kun näet sen! Totta kai tämä muistuttaa sitä, näinhän kaikki ansat alkavat! Saat heittäytyä pirun kitaan heti, kun tahdot; minä palaan Danmariaan löydöksieni kanssa ja sitten tuon koko steltiläisen arkeologisen yhteisön mukanani raastamaan tästä paikasta sen vähäisenkin kullan ja kunnian, mitä siitä on jäljellä.”
Oppipoika pysähtyi aloilleen. Tämän hymy oli hyytynyt.
”Pyydän teitä harkitsemaan uudestaan, mestari.”
”Miksi muka?”
”On… jotain siinä tabletin sirpaleessa, jota ette ole vielä ehkä… osannut arvostaa. Antakaa kun näytän.”
Typerä poika. Ehkä se tulisi tyytyväiseksi, jos saisi hetken yrittää päteä. Zorak kaivoi kääreen laukustaan, ja poika käveli aivan hänen eteensä vastaanottamaan sen. Tämä ei kuitenkaan vaivautunut edes avaamaan sitä, vaan kylmän tyynesti sujautti sen taskuunsa. Zorak tuijotti poikaa häkeltyneenä.
”Kuules, valuaivo, jos aiot jäädä tänne kaivelemaan niin otan kyllä loput juomavedestä aivan itselle-”
”Kiitos kaikesta, mestari”, oppipoika sanoi ja töytäisi hänet rotkon reunan yli.
Kun Zorak von Maxitrillian Arstein VII putosi kohti terävää kivikkoa, hän ei ehtinyt edes katua montaa asiaa. Mutta yksi niistä, mitä hän ehti, oli se, että hänellä ei ollut selkeää perillistä mittavalle määrälle omaisuuttaan hajautettuna pankkeihin ympäri Steltiä ja Xiaa. Se paperityö oli jäänyt harmillisen kesken.
Harjarikon skakdin hymy hyvästeli hänet kuilun loittonevalta reunalta ja saattoi hänet seuraavaan paikkaan. Siellä odottaisivat ne kasvot, jotka hän oli omin käsin kelmeiksi kuristanut.
Illan pimetessä raatokärpäset herkuttelisivat jo hänen haljenneella kallollaan. Oppipoika laskeutuisi taas pimeyteen ja tekisi sopimuksen menneen maailman demonin kanssa. Kumpikaan heistä, skakdi tai demoni, ei kertoisi toiselle koko totuutta. Mutta molemmat kyllä tiesivät, minkälaisen sielun kanssa työskentelivät.
Yhtä kaikki Zorak von Maxitrillian Arsteinin työ jatkuisi. Mutta nyt oli vihdoin syttynyt uusi valo, jota hän seuraisi tähtiin asti.
Joskus tarinat kiinnittävät huomiota myös vähäisempiin pelaajiin, sellaisiin joita ei löydy paholaisen shakkilaudalta. Yksi näistä olennoista oli Bio-Klaanin kunniajäsen, vapaapalokunnan maskotti ja kapakoiden pidetyin asiakas sekä saunamestari, Fabio.
Kuten tavallista, Fabio heilutti häntäänsä. Hän heilutti valkeaa karvaista häntäänsä jatkuvasti. Kepen molekyylianalyysin mukaan hän oli energiakoira. Manu oli sitä mieltä, että rotu oli karva-analyysin ja fylogeneettisen dna-määritelmän mukaan Labra-Nuilta. Manu mainitsi Kepelle, että Pupujusrax oli siunannut maailman koiraeläimillä toisten luomustensa, jäniseläinten, kauhuksi ja kiusaksi.
Fabio ei kauheasti välittänyt jäniksistä. Hän oli kohdannut yhden vemmelsäären kerran. Se oli haissut vettyneelle villalle ja hikisille luistimille.
Energiakoirana Fabio tunsi maailman pääasiassa hajujen perusteella. Kaikilla hänen ystävillään, niin klaanilaisilla kuin kaupungin asukkailla, oli heille ominainen hajunsa. Myös kaupungilla oli oma hajunsa. Satamassa vallitsi merellinen tuoksu, johon yhdistyi urea, alkoholi, savu ja sinappi.
Lähestyvä talvi oli saanut hänet kasvattamaan paksua valkeaa karvaa. Kevään koittaessa karva taas lähtisi isoina tuppoina. Silloin baarinpitäjät jättivät hänelle juotavaa kuppiin lähinnä terassille. Kun Fabio oli terassilla, tuli aina ylimääräisiä asiakkaita rapsuttamaan koiraa ja kertomaan tälle kuulumisiaan. Koira oli kuin kaupunkilaisten yhteinen terapeutti, jolle sai vuodattaa murheensa. Fabion onneksi ja epäonneksi rau-naamiot olivat niin harvinaisia, ettei suoraa yhteistä kieltä eri tahojen välille ollut.
Klaanilaiset ottivat koiran toisinaan mukaan tehtäville. Hän oli ollut tehtävillä niin Sugan, Kepen kuin Matoronkin kanssa. Tongun kanssa hän oli usein linnoituksen saunaosastolla. Jokaisella hänen ystävällään oli ominaishajunsa. Suga tuoksui havumetsältä ja savusaunalta, Kepe tuoksui taikinalta, Matoro (Mustalumi) oli lähinnä mentholia ja Keetongu tuoksui jostain syystä juustonaksuilta. Fabiota tutkinut Mysterys Nuin Makuta tuoksui rikiltä ja imelältä hattaralta.
Energiakoira oli saapunut Bio-Klaaniin vuosia sitten höyrylaivan mukana, joka oli ollut täynnä Turkasta ja lähialueilta pyydettyä turtanaa. Hän oli ollut vasta pieni pentu ja eksynyt laivaan. Pentu oli viety administolle, jonka jälkeen klaanilaiset ja kaupungin asukkaat kasvattivat pentua vuorollaan kelpo koirayksilöksi. Guardian suri tuolloin kadonnutta koiraansa, joten hän ei halunnut ottaa pentua kontolleen, vaikka monen mielestä hän olisi ollut loistava kasvattaja koiralle.
Fabio piti siitä, että perhettä ja laumaa oli paljon. Hän oli sosiaalinen ja huumorintajuinen rahi. Pullalta tuoksuvan Lumiukon kanssa makaaminen keskikesän nurmikolla oli yksi hänen parhaita muistojaan. Myös Lumiukon sammakko oli ollut hauskaa seuraa, ja tuoksunut aivan sitruunasaippualta. Hän tuli sen kanssa paljon paremmin juttuun kuin sen ahneen ravun, joka asui suuressa raputornissa ja kävi alhaalla vain joskus.
Iloinen olento heräsi uniltaan Merirosvokapakan kuistilta. Hänelle oli annettu viltti ja pehmoinen alusta nukkumapaikaksi. Jotakin oli saapunut kaupungin rantaan veneellä aamuyön viimeisinä tunteina, vain hetki ennen sarastusta. Hyvän hajuaistinsa avulla labranuilainen tunnisti jo kaukaa saapuneet: he olivat klaanilaisia, ja heidänkin hajunsa olivat tutut… joskin erilaiset. Toisessa hän haistoi peräti jotakin pahaa, sellaista mitä ei Klaanissa usein haistanut.
VALOTTUJEN PALUU
Bio-Klaani
Valottujen vene kolahti viimein satamalaituriin. Umbra havahtui unestaan aluksen pohjalta, kun Domek tönäisi tätä hieman. Mitään ei tarvinnut sanoa: Umbra kyllä tunnisti pelkästä sataman hajusta ja majakan valosta, missä he olivat. Hetken hän pelkäsi sen olevan vain yksi uusi harhainen painajainen… mutta se ei ottanut loppuakseen. Domek hyppäsi laiturille ja sitoi veneen kiinni puupalkkiin. Umbra hoiperteli unisena ylös, ja melkein astui ohi veneen laidasta. Satama-altaaseen putoaminen olisi ainakin saanut hereille. Oli niin kylmä, että hän hytisi.
Satama oli hiljainen. Jopa Merirosvokapakka nukkui, eikä se tehnyt sitä kuin muutaman aamun tunnin, kun kaikki vieraat olivat sammuneet. Nousevien aurinkojen kajo näkyi itäisessä horisontissa, mutta vielä oli pimeää. Vain leipurit ja vartijat olivat hereillä.
Kaksikon saapuessa Admin-aukiolle Domek seurasi, miten joukko Vartioston sotilaita marssi ohi raskain askelin, viisi kertaa enemmän miehiä kuin olisi odottanut. Hän ummisti silmänsä, kun aamuauringot heijastuivat häikäisevästi heidän keihäidensä kärjistä. Osa vartijoista näytti siltä, kuin heidät olisi herätetty aivan hetki sitten uniltaan.
”Sota on näemmä tullut kotiin asti”, Umbra huomautti toverilleen haikeana. Oli kuin maailmasta olisi kadonnut viattomuus, hän mietti hiljaa.
”Niin se konkretisoituu”, Domek sanoi. Hän oli jo huomannut, miten paljon hiljaisemmat kadut olivat verrattuna muistikuviin. Yleensä näinkin aamusta oli aina ollut paljon väkeä asioillaan. Ne asukkaat, jotka ylipäätään olivat liikkeellä, kävelivät yhtä raskain askelin kuin sotilaat, ja heidän ilmeensä yhtä tiukkoina, ikään kuin kaikki ovat lamaantuneet kauhusta tai jonkun suuremman odottamisesta. Domek mietti, mitä uusia tunnusnumeroita pitäisi väläyttää portinvartijalle päästäkseen kotiin… jos nyt sitä kivikuutiota kodiksi voisi kutsua. Äkkiä hänet valtasi halu vain kääntyä ja paeta takaisin merelle, takaisin omille matkoillensa, mutta jostakin solidaarisuudesta hän kuitenkin kulki eteenpäin Umbran rinnalla.
Valotut keräsivät paljon katseita ja kuiskutuksiakin. Kauempana kaupungilla oli kuolleen Toa Umbran muistokivi muiden Bio-Klaanin sankarivainajien joukossa, mutta siitä he eivät vielä tienneet. Domekistakin oli puhuttu monenlaista tämän pitkän poissaolon aikana.
Hiljaisuus taukosi, kun Umbra osoitti linnan korkealle räystäälle. Se, mikä oli kauempaa näyttänyt lampulta linnakkeen räystäällä paljastui nyt jonkinlaiseksi hahmoksi.
”Mikähän ihme tuo on?” hän kysyi. Katolla seisova kaapuhemmo oli jonkinlaisen sähköisen kentän sisällä. Oli täysin mahdoton erottaa siitä yksityiskohtia.
”Ehkä se on joku uusi klaanilainen”, Domek vilkaisi.
Umbran selkäpiitä karmi, mutta hän ei aivan ymmärtänyt miksi, joten hän vain veti katseensa takaisin katutasolle. Kyllä siitä voisi kysyä sitten myöhemminkin.
Klaanin linnan sisäportti oli kiinni. Kumpikaan toista ei muistanut sen olleen käytäntö aiemmin. Vartija portilla – väsynyt akaku-kasvoinen matoran, jonka violettia rintahaarniskaa koristi sininen ussal – tuijotti kaksikkoa kuin olisi nähnyt aaveen. Toisen aaveen sinä yönä.
”… Toa Umbra?” tämä kysyi.
”Kyllä olen. En kanna enää moderaattorin kiveä mukanani. Toverini on Toa Domek, Valottu”, Umbra kertoi.
Samqpa katsoi toa-kaksikkoa päästä varpaisiin. ”Sinut haudattiin. Siitä oli Klaanilehdessä. Setä Foope puhui, miten Domek katosi myös. Huonolla sanoivat, että Pegghu lähti Valotun kanssa merille… Tyyppi oli minulle kaljan velkaa”, matoran kertoi.
”Pegghu”, Domek sai sanottua. Toinen toa ei sanonut mitään.
”Teemme selonteot sitten Samelle ja Guardianille saman tien”, Umbra sanoi matoran-vartijalle. ”Päästätkö meidät sisään?”
Samqpa empi hetken. Kaiken maailman kummitukset ja Matoron metsästäjät olivat tehneet temppujaan, eikä hän halunnut jäädä vartijaksi, joka päästi semmoisen sisään linnaan. Foopen tarinat päättömistä ratsuttomista ratsumiehistä kummittelivat häntä hiljaisina vartion tunteina. Huhuttiin, että yöllä itse Admin Tawa nähtiin tanssimassa linnoituksen katoilla.
”Olkoon menneeksi”, matoran sanoi. Portti avautui tämän käskystä. Linnoituksen tuoksu oli klaanilaisille kovin tuttu, ja Linnan vihreä sisäaula toivotti heidät tervetulleeksi.
Sodan aikana musta huumori kukki, ja siitä oli hieman jo muodostunut synkkä vitsi, miten Bio-Klaanin linnan vastaanotossa työskenteleminen oli selvästi vaarallisin työ Klaanissa. Äkkiseltään tuntui hieman kummalliselta, että tehtävässä palveli lähinnä toia – mutta Klaanin historiassa oltiin monesti huomattu, että linnan eteisaulan valvojalla kannatti olla kykyä puuttua omituisiin tilanteisiin ja hiippareihin. Yleensä tämä oli lähinnä tarkoittanut häiriökäyttäytyjien tai Hatidin riehujien saattamista ulos parin vartioston tyypin kanssa.
Yleisesti sangen viehkeänä pidetty veden toa Hime oli ollut tehtävässä pitkään, mutta kuollut Feterrojen hyökkäyksen ensimmäisenä uhrina. Toinen veden toa, Ruki, jatkoi tehtävässä… hyvin vähän aikaa, sillä hän päätyi yllättävien käänteiden jälkeen nazorakien vangiksi. Viimeistään tässä vaiheessa linnassa alettiin kuiskia siitä, miten tehtävä oli varmaan kirottu.
Aulojahan linnakkeessa tosiaan oli kaksi – toinen oli kaupungin puoleisen pääportin yhteydessä oleva ns. vihreä aula (nimetty lattian kivetyksen perusteella), ja toinen oli ulospäin johtavan portin ja Linnapihan edustalla, mikä oli yleensä se, mistä puhuttiin Respana. Turvatoimia oltiin yleisesti kiristetty melko paljon viime kuukausina, ja toisin kuin ennen, respassa oli pysyvästi kaksi vartiostolaista avustamassa vastaanottotiskin toaa. Vihreää aulaa ns. respa-toana valvoi ilman toa Saiko, joka oli jo hyvin vanha ukko. Pääaulassa Rukin seuraajana oli – jälleen veden toa – Aera. Miksi ne olivat aina veden toia, siihen kukaan ei oikein osannut vastata. Tawahan ne nimitykset päätti. Ehkä sininen toa sopi hyvin yksiin sinisten ussalien ja muiden Klaanin symbolien kanssa? Edustustehtävähän se oli yhtä paljon kuin outojen hiipparien avustamista, ja sodan aikana tehtävään oli sekoittunut myös yleistä sota-ajan henkilöstö-organisointia. Siitä perillä olemista, kuka meni missäkin, ja niin edespäin. Aera oli Rukia kokeneempi soturi, ja olikin otteiltaan aika paljon jämäkämpi kuin edeltäjänsä.
Umbra ja Domek olivat hädin tuskin päässeet Linnan aulaan, kun Same tuli heitä jo vastaan. Muita moderaattoreita ei näkynyt. Oikeastaan koko saliin lankesi kuolemanhiljaisuus. Toiset vain tuijottivat kirjaimellisesti kuolleista herännyttä entistä päämoderaattoria. Toiset katsoivat jännittyneinä uutta päämoderaattoria ja tämän tuimaa ilmettä.
Se ei ollut aivan se tunnelma, jonka Umbra oli toivonut kohtaavansa. Domek suuntasi katseensa katonrajaan, aivan kuin ei olisi ollut paikalla.
”Näyttää siltä, että ne hautajaiset olivat turhat”, Same sanoi lopulta… jopa hiukkanen iloa äänessään. ”On hyvä nähdä teitä kumpaakin, kotona ja elossa.”
Hänen äänensä kuitenkin vakavoitui nopeasti.
”Varmasti ymmärrätte, että me haluamme saada selvyyden teidän liikeistänne ensi tilassa”, hän sanoi ja huokaisi syvään, ja viittoi kaksikkoa mukaansa. Kaikki ymmärsivät sen olevan käytännössä pidätys, vaikka kukaan ei sitä ääneen sanonutkaan.
Toat katsoivat toisiaan.
”Tapaamme myöhemmin, Domek”, Umbra sanoi ja kätteli valottu-veljeään jämäkällä otteella.
”Kyllä”, Domek sai sanottua ja tarttui käteen.
Umbra kääntyi moderaattorikollegansa puoleen. Same näytti väsyneeltä. Ei selakhi koskaan ollut pirteyden huippu, mutta Umbra tunsi tämän tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen, miten paljon Same oli riutunut ja synkistynyt syksyn aikana. Vähän niin kuin koko Klaani, hän ajatteli murheellisesti.
”Mennään sitten. On koko Klaanin oikeus saada tietää retkistämme”, Umbra sanoi. Hän olisi vain halunnut mennä nauttimaan Kahvion antimista, tai tapaamaan kaikkia ystäviään, mutta ymmärsi kyllä, miksi ylläpito halusi kuulla heitä heti. He kuitenkin murehtivat ensisijaisesti Klaanin turvallisuutta. Domek ei näyttänyt yhtä ymmärtäväiseltä, ja yritti jo liueta paikalta. Same katsoi tätä terävästi ja määräsi myös tämän mukaan. Pakoyritys katkesi ennen kuin se oli ehtinyt alkaa.
Admin-siipi
Pieni neuvotteluhuone Admin-siivessä oli Umbralle tuttu tila – hän oli aikanaan kokoustanut siellä ylläpidon kanssa milloin mistäkin aiheesta paljon mukavemmissa merkeissä. Sitä hän taas ei tiennyt, että Matoroa oltiin kuulusteltu tismalleen saman pöydän ääressä pari kuukautta sitten.
Admin Tawalta se surullinen huomio ei karannut. Hän istuutui pöydän toiselle puolelle ja katsoi kotiin palannutta valon toaa.
”Hei, Tawa”, Umbra sai sanottua. ”Siitä on hetki kun olemme jutelleet viimeksi.”
”Niin, on hyvä nähdä sinut elossa, Umbra. Olisin toivonut jälleennäkemistä iloisemmissa merkeissä”, Tawa huokaisi, muttei saanut itseään hymyilemään. ”Me olemme kuulleet… yhtä ja toista sinun tekemisistäsi. Haluaisin, että alkuun kertoisit omin sanoin… noh, kaiken, minkä koet tärkeäksi kertoa.”
Pöydällä oleva nauhuri surisi. Se oli Umbralle tuttu – toiseen aikaan se oli ollut hän, joka oli tehnyt kuulusteluja.
”Mitäköhän Matoro on teille kertonut Metru Nuin jälkeen?” Valottu mietti ääneen.
”Hän ei halunnut enää pitää ainoatakaan salaisuutta”, Tawa sanoi kuin puolustellen. ”Mutta hänellä ei ollut yksityiskohtia sinun vaiheistasi. Toivon saavani ne sinulta.”
”Tiedät siis Ritarikunnasta ja minun toimistani heidän suhteen? Miten he kiristivät minulta tietoa Klaanista?” Umbra kysyi ankeana. Paluu kotiin ei ollut osoittautunut aivan niin mukavaksi kuin hän oli odottanut.
”Minä ymmärrän, ettet tehnyt sitä täysin omasta valinnastasi”, Tawa sanoi. ”Mutta meidän turvallisuutemme kannalta on tärkeää, että tiedämme, mitä Mata Nuin Ritarikunta tietää meistä.”
Viime yönä Matoro oli sanonut lyhyesti, että nyt sairasosastolla makaava selakhi oli ehkä sama ritarikuntalainen, jonka klaanilaiset olivat tavanneet Metru Nuilla. Umbran ei tarvitsisi tietää asiasta vielä, mutta yhteensattuma tuntui Tawasta oudolta. Oliko Ritarikunnan agentti saapunut Klaaniin samana yönä Umbran kanssa… ja tuonut mukanaan Avden nuken?
”Heillä oli lista jäsenistämme, joista piti pitää erityistä kirjaa”, Umbra kertoi. ”Visokki, Mysterys Nuin Makuta, Ämkoo, Killjoy ja Zeruel. Ritarikunta otti silloin kerran Visokin kiinni tietojeni pohjalta, mutta onneksi hänet saatiin pelastettua. Helryx vaati saada tarkkoja tietoja ja tarpeeksi usein. Erosin heistä vasta saavuttuani Avra Nuilta kotiin tänne. Botar jopa vei Manun, kun erosin ritarikunnasta.” Umbra näytti suorastaan helpottuneelta, kun saattoi ensimmäistä kertoa avautua kaikesta siitä.
”Se kieltämättä selittää meidän… epäonniset kohtaamisemme Ritarikunnan kanssa. Olimme onnekkaita, ettei mistään näistä tapauksista seurannut mitään lopullista”, Tawa sanoi. Hän muisti Visokin tapauksen liiankin hyvin – Ritarikunta oli suorittanut kokonaisen kidnappauksen. Makuta Nui ja Ämkoo olivat onnistuneet pelastamaan Visokin, mutta hyvin vaarallista se oli silti ollut, ja oli jättänyt pysyvän epäilyn siitä, että Ritarikunta oli Klaanille vihamielinen taho.
Tawa mittaili miestä hetken. Hänellä ei ollut syytä epäillä Umbran valehtelevan. Sen sijaan tämä vaikutti suorastaan huojentuneelta.
”Mistä tämä alkoi?” hän kysyi.
”Tämä koko tarinani alkaa Metru Nuin sodan jälkeen”, Umbra mutisi.
”Kun jäin makutan asettamaan ansaan. Hän injektoi minuun jotain…”
Silloin Umbran varjo heräsi henkiin. Se levisi mahtavana korppina seinälle, mustaakin mustempana. Varjon siivet avautuivat pöydän kummallekin puolelle, ja kirkkaat valot yrittivät epätoivoisesti pitää pimeän poissa.
”Hei, Tawa”, linnun muotoinen varjo raakkui äänellä, joka muistutti Umbraa, mutta ei kuitenkaan ollut tämän. Se oli syvempi ja voimakkaampi, kuin kaiku joka vastasi syvästä kuilusta.
Tawa säpsähti vain hieman. Hänen katseensa jäätyi Umbran varjoon, eikä hän voinut olla ajattelematta, millainen tyhjyys varjosta tuijotti takaisin. Valon toan varjossa asui kaiken syövä pimeys, sellainen jolle tässä maailmassa oli vain yksi alkulähde.
”… Umbra, mitä tämä on? Tai mikä helvetti tuo on?” hän kysyi lopulta, mutta ei niin päättäväisesti kuin olisi halunnut. Oliko äänessä häivähdys pelkoa? Vai ainoastaan loputonta uupumusta ja pettymystä?
”Hän on Kraa. Hän on kraata, joka kasvoi sisälläni vuosia. Kun loispistiäinen muni munansa minuun, kylvin tuhoa ympärilleni. Ritarikunta otti minut vangiksi ja kiristi minua virheilläni”, Umbra kertoi. Hänen äänensä säröili, mutta se ei haitannut. Pimeydestä huolimatta hän tunsi olonsa helpottuneeksi.
Se ei ollut edes ensimmäinen klaanilaisessa valon toassa asuva ’makuta’, jonka Tawa oli kohdannut, Tawa mietti kuivasti. Toivottavasti Domekilla ei ollut mitään sellaista.
Admin ei oikein tiennyt, miten edes lähestyä koko aihepiiriä. Matoro oli hädin tuskin maininnut asiaa.
”Onko tämä… asia sinulle tai meille vaaraksi?” hän kysyi lopulta.
”Kraa on liittolaiseni”, Umbra sanoi puolustelevasti. ”Joku sanoisi, että veljeni. Me molemmat olimme rikki, kun emme olleet enää yhdessä. Siitä pitkin kertoa. Me erosimme toisistamme kesällä.” ”Vein koko käden”, Kraa raakkui. ”Siitä tuli pohja olevaisuudelleni.”
Valottu näytti kättään, jonka paikalla oli epäkuntoinen tykki. Se muistutti exo-toa-robottien vastaavia. ”Piti laittaa tämä tilalle.”
Tawalle tuli mieleen vanha sanonta, siitä miten makutalle pikkusormen antava menettää koko käden. Hän jos kuka tiesi, mitä se tarkoitti.
”Sinä sanot sen olevan makutan kraata”, Tawa edelleen tuijotti varjoa, ohi Umbrasta. ”Miten sinä voit luottaa siihen, että se on liittolaisesi? Eikä ainoastaan… loinen päässäsi, tai jotakin pahempaa.”
”En tiedä mitään loisista. Kraata ja minä olemme symbioosissa toistemme kanssa. Rottajahdin jälkeen lähdin Kraan perään, koska hän kertoi kokoavansa armeijaa saaremme zyglakeista ja näiden johtajasta. Väitti olevansa nyt Makuta-arvonimen arvoinen ja halusi leikkiä kanssani”, Valottu kertoi.
”Niin, tämä oli tapaus, joka johti Zyxaxin kuolemaan?” Tawa varmisti. Hän kyllä pani merkille, miten nopeasti Umbra oli vaihtanut aihetta pois kraatasta. Se saattoi olla jopa huolestuttavampi kysymys kuin mikään, mitä hän oli odottanut käsittelevänsä. Ämkoo oli lopulta hävinnyt oman taistelunsa omalle makutalleen, eikä Umbran mahdollisuudet vaikuttaneet kovin paljoa paremmilta. Tawan oli vaikea vain sivuuttaa kammottava varjo seinällään, mutta Umbran vähättelevä suhtautuminen siihen tuntui vieläkin vaarallisemmalta.
”Kyllä. Ja orton-kansalaisten maan toa Ornoka kuoli myös”, Umbra sanoi surumielisenä.
”Tämä sota on vienyt niin monta”, Tawa sanoi hiljaa. Ainakin joskus sodan varjoista palasi joku takaisin, mutta ei koskaan samana jona oli sinne kadonnut.
”Olin kutsunut Avra Nuille oman toa-ryhmäni. Viimeiset orton-kansan toat vastasivat kutsuuni: Valottu Aknoka, tuliporain mestari Ruthaka, sekä juurakkojen valtiatar Ornoka. Heidän lisäkseen Mustan käden kenraaliksi paljastunut Nurukan, ja koneistettu Deleva liittyivät mukaan joukkioomme”, Umbra kertoi. Tawa tunsi kaikki nimet, mutta tiesi niistä hädin tuskin muuta. Kaksi viimeisintä olivat peräti liittyneet Klaaniin, ja orton-kansa oli aina asunut klaanilaisten naapureina.
”Deleva ja Nurukan tulivat myöhemmin kanssani Bio-Klaaniin ja sitten Metru Nuille”, mies jatkoi. ”En tiedä mitä Delevalle kävi Tiedon tornien jälkeen.”
”Matoro kertoi hänen selviytyneen. Hän jäi Metru Nuille”, Tawa selvensi.
Hyvä uutinen piristi Umbraa. Hymy tosin karisi nopeasti tämän riutuneelta naamiolta.
”Ne päihittivät Zyxaxin ja minut”, varjo jatkoi. ”Valottu ja minä palasimme taas yhteen, mutta minä en ollut enää mitään.”
”Mikäli tuo olento todella on kraata, pelon enkelin olemuksesta veistetty, se ei todellakaan ole yhtään mitään”, Tawa sihahti yllättävän myrkyllisesti. ”Minä en luota siihen lainkaan, mutta näyttää siltä, että joudumme toistaiseksi sietämään sitä. Toivon todella, että ymmärrät, mitä olet tekemässä, Umbra. Makutojen sirpaleet… ne ovat petollisia. Vaikka ne teeskentelevät muuta, ne ovat tuhon olentoja. Sinun, jos kenen, tulisi ymmärtää se.”
”Niin minäkin pitkään luulin”, Umbra sanoi hiljaa. ”Että olin vain saastunut. Että Kraa pitäisi leikata pois. Tämä varjon osa uinui sisälläni pitkään. Mutta Aft-Amanan linnut herättivät hänet unestaan!” Umbra kiihtyi. ”En olisi selviytynyt sieltä mielisairaalasta ilman Kraata. Puhumattakaan ajastani Mestari Z.M.A:n vankina…”
Aft-Amana, Tawa huokaisi. Oliko mikään muu paikka tehnyt yhtä pahaa jälkeä hänen klaanilaisiinsa?
”Niin, minulla on Metru Nuin tapahtumista jonkinlainen käsitys Matorolta, mutta sinun osaltasi se katkeaa Feterroihin, jotka siellä kohtasitte”, Tawa sanoi. ”En odota mitenkään yksityiskohtaista kuvausta ajastasi Arsteinin vankina, mutta meidän olisi tärkeä tietää, miten pääsit pakoon, ja mitä sait tietää Arsteinin suunnitelmista.”
Tapaus muistutti kummallisesti sitä kertaa, kun Guardian, Keetongu ja Makuta Nui olivat joutuneet Zorakin vangeiksi… ja heidät oli lopulta vain päästetty vapaiksi. Mutta Feterrat olivat aktiivisesti etsineet valon toaa, joten Umbran vapautuminen tuntui vieläkin poikkeuksellisemmalta. Samen ensimmäinen teoria oli ollut, että ZMA oli tarkoituksella lähettänyt jotenkin kontrolloimansa Umbran Klaaniin omaksi sätkynukekseen… ja vaikka Tawaa inhotti myöntää se, teoria selitti paljon. Ei vain ollut montaa tapaa selvittää, pitikö se paikkaansa.
”Mestari Arstein piti minua hovissaan vankina”, Umbra aloitti. Mestari? Tawa kohotti kulmiaan.
”Zorak havittelee itselleen Valottua. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, minkälainen Valottu olin. Makutan pimeys oli mielessäni. He yrittivät poistaa Kraan kirurgisesti, mutta se ei toiminut”, Zorak Van skalpelli kävi Valotun painajaisissa. Korpin varjo kätki päänsä siipiensä suojaan. ”Paha ZMA”, varjo puhui. Pelko huokui sen puheesta, ja se lopulta pieneni ja vetäytyi takaisin Umbran todelliseen varjoon.
”Me voimme kyllä jatkaa myöhemmin”, Tawa sanoi lopulta. ”On sääli, että tämä on miten toivotamme sinut takaisin kotiin, mutta, no. Ajat ovat mitä ovat.”
”Zorak ja Avde pelaavat jotain outoa peliä toisiaan vastaan. Punaisen miehen nukkeja tuli Mestari Zorakin tukikohtaan. Sen takia minut piti lähettää sieltä pois. Sheelika auttoi minut pakoon, ja kuin Initoin johdattamana Domek saapui veneellä samaan aikaan paikalle!” Umbra kertoi lopun suorastaan riemastuneena.
Jollekin muulle kuin Umbralle koko tapahtumaketju kuulosti uskomattomalta. Tawalle soi välittömästi useampi hälytyskello – oliko Zorak tosiaan tehnyt jotakin, jolla pystyi hyötymään Valotustaan vastaisuudessakin, kuten Same oli arvellut? Vai oliko sen tehnyt Sheelika? Vaiko Avde… Hän varoi näyttämästä epäilyksiään liian suoraan, mutta kaikki niistä tuntui todennäköisemmältä kuin Umbran oma versio tapahtumista.
”Miten Domek osasi paikalle?” Tawa kysyi lopulta.
”Hän ehkä kertoo sen sinulle itse. Valottu veljeni oli etsimässä johtolankoja Zorakista maailmalta”, Umbra sanoi.
Tawalle jäi tuntemus, että toa ei kertonut kaikkea. Kuinka paljon siitä johtui makutan äpäräsikiöstä ja kuinka paljon kaikesta siitä, mitä Arstein oli paralle tehnyt? Matoron kuulustelu oli ollut niin paljon yksinkertaisempi – tämä oli käytännössä oma-aloitteisesti vain kertonut kaiken ja enemmän. Umbran vastaukset herättivät vain lisää kysymyksiä.
”Ymmärrän sinua täysin. Että luotto minuun on mennyt totaalisesti”, Umbra huokaisi. ”Jätin modekiveni piironginlaatikkooni kun lähdin, koska en tiennyt palaisinko koskaan. Olen tehnyt Bio-Klaanille paljon pahaa, mutta haluan hyvittää tekoni. En koskaan edes ollut erityisen hyvä päämoderaattori. Ritarikunta kiristi minua niin usein erilaisille tehtäville, ettei teille jäänyt tarpeeksi aikaa.”
”Niin, sinulle taitaa olla selvää, ettet voi toimia moderaattorina enää”, Tawa myönsi. ”Mutta se taitaa olla murheistasi vähäisimpiä.”
”Klaani on kotini, ja haluan luoda luottamuksen takaisin. Antakaa minulle hetki aikaa ladata itseäni ja lähettäkää minut vaikka rintamalle. Jos vain voin tehdä jotain, jotta ansaitsisin luottamuksen takaisin…”
”Et ole ensimmäinen Metru Nuilta selvinnyt, joka on sanonut minulle noin”, Tawa huokaisi ja hymyili varovaisesti.
”Oli ehkä virhe lähteä Metru Nuille etsimään vastauksia Nurukanille”, Umbra myönsi.
”No, kukaan teistä tuskin osasi aavistaa, miten se päättyisi”, Tawa sanoi. ”Mutta mitä tapahtui, se on tapahtunut. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ratkoa miten mennä tästä eteenpäin. Ja… jos olen täysin rehellinen, emme voi juuri luottaa sinuun. Minä uskon siihen, mitä sanot, mutta ymmärrät varmasti, ettemme voi luottaa kraataan, emmekä voi mennä takuuseen siitä kaikesta, mitä Arstein teki sinulle.”
Umbra nyökkäsi.
”Minun pitää pyytää henkilökohtaisesti anteeksi kaikilta, joiden tietoja minun oli pakko antaa Helryxille. Anteeksi Tawa siitä, että rikoin luottamuksen, joka oli välillämme. Olen aina arvostanut sinua johtajanani ja tätä järjestöä, joka on kotini. Pitää etsiä myös Visokki ja Manu käsiini ja pyytää heiltä anteeksi myös. Ämkoo, no hän vajosi itse pimeyteen, joten olisiko sillä mitään väliä enää…” Umbra mietti.
”Se voisi auttaa”, Tawa sanoi vaitonaisesti. ”Omasta puolestani en kanna sinulle kaunaa. Meillä ei ole varaa siihen. Vain ylläpito tietää, että toimit Ritarikunnan vakoojana. Sinulle itse asiassa pidettiin kauniit hautajaiset suvasi luona, ja useimmat uskovat sinun kuolleen taistelussa Feterroja vastaan.”
Yksi osa Tawaa käski häntä pitämään kummatkin Valotut saman tien telkien takana, ja moderaattoreista useampi luultavasti kannatti sitä vaihtoehtoa. Mutta häntä huoletti myös, millä tavalla asia otettaisiin linnassa, kun ilo Umbran paluusta muuttuisi hämmennykseksi tämän rikoksista… ja kun hän katsoi riutunutta toaa, hänellä oli aivan liian paljon sydäntä ollakseen tätä kohtaan kovin armoton. Vaikka hänen olisi ehkä pitänyt olla.
”Vai hautajaiset. Kaikkea sitä”, Umbra mietti. ”Kaimani tekosia?”
”Kaipa se tuntui paremmalta kuin eläminen epätietoisuudessa”, Tawa sanoi. ”Meillä ei ollut juurikaan toivoa.”
”Välititte sentään noin paljon, vaikka tiesitte että olen myyrä”, Umbra melkein itki. Oli kuin klaanilaiset olivat jo antaneet sydämissään anteeksi hänelle.
”Elämä on sillä tavalla ristiriitaista”, Tawa myönsi ja paini valintansa kanssa. Hän lopulta antoi itselleen aikalisän, ja päätti, että heidän pitäisi puhua asiat läpi ylläpidon kesken ennen päätöstä mahdollisesta tutkintavankeudesta. Kyse ei ollut ainoastaan kahden toan vapaudesta, vaan myös siitä, miten muu Klaani sen ottaisi… eikä heillä ollut varaa nakertaa omaa yhtenäisyyttä yhtään enempää, kuin oli pakko. Hän ei halunnut heittää Umbraa suoraan Zorakin tyrmästä Klaanin tyrmään… mutta ikuinen tyhjyys korpin muodossa seinällä sai hänet lähes toisiin ajatuksiin.
”Ehkä tämä on tässä, toistaiseksi”, Tawa lopulta sanoi. ”Ikävä kyllä meidän pitää selvittää tämä kaikki vielä juurta jaksain, mutta ehkä sinä tarvitset sitä ennen lepoa ja, noh, normaalia elämää. Pysy kaupungissa, ja pidä moderaattorit perillä liikkeistäsi – se on kaikki, mitä vaadin nyt.”
”Kiitos Toa Tawa. Te varmaan veitte jo kaiken moderaattorimateriaalin hautajaisteni jälkeen?”
Tawa nyökkäsi. ”Kaimasi on pitänyt asuntoasi järjestyksessä.”
Admin ei maininnut mitään sieltä löytyneistä Ritarikunnan koodiavaimista ja muista dokumenteista Valotun petoksesta.
”Ajattelinkin hänen tehneen niin. On niin monta tahoa jota kiittää täällä ja vielä tänään”, Umbran sydän tuntui keventyneen huomattavasti keskustelun myötä. Tawan sydän sen sijaan oli saanut monta uutta murhetta murehdittavakseen, mitkä peittivät ilon Umbran paluusta.
”Voit mennä”, Tawa sanoi vielä. ”Minä todella toivon, ettet anna minulle syytä katua tätä.”
Umbra lähti. Korpin varjo katosi hänen omaan varjoonsa. Tawa jäi yksin huoneeseen. Hänen ryhtinsä lysähti, kun hän jäi yksin, eikä ollut enää tarvetta pitää yllä naamiota. Ei Hauta, vaan sitä, mikä rakennetaan kätkemään tunteet.
Samaan aikaan pari huonetta sivummalla Kuulustelutila 1:ssä käytiin toista keskustelua. Domek oli joutunut odottamaan siellä hyvän tovin yksin. Huone oli valaistu vain osittain, ja sen nurkkiin jäi syviä varjoja. Toa naputteli pöytää.
Lopulta päämoderaattori Same saapui ja sulki oven perässään. Tuoli rääkyi, kun sitä vedettiin lattiaa pitkin hieman taaksepäin, jotta selakhi mahtui istuutumaan. Hän asetti pöydälle nauhurin. Painallus sai punaisen valon palamaan ja kasetin surisemaan.
Kumpikaan huoneessa olijoista ei olisi kuvaillut heidän suhdettaan erityisen tuttavalliseksi. Same ei kokenut osaavansa juuri lukea valon toan ajatuksia ja tunnetiloja – mutta kukapa osaisi? Oli täysin mahdoton sanoa, oliko Domekin kepeä olemus hermostunutta teeskentelyä vai luonnollista välinpitämättömyyttä. Jälkimmäistä tämä oli ainakin aina osoittanut ylläpidon virallisempia toimia kohtaan.
Selakhi katsoi toaa pitkään, mittaili tätä katseellaan ja lopulta aloitti.
”Viime kerrasta on hetki”, hän totesi.
”Muutamia viikkoja, eikö vain?” Domek vastasi.
”Domek, sinä lähdit täältä kuukausia sitten”, Same sanoi. Pilailiko Domek koko asialla, vai oliko hän oikeasti noin ulalla?
”Enemmän kuin viikkoja sitten”, Domek korjasi.
”Ehkä me aloitamme aivan alusta”, Same laski kämmenensä pöydälle eteensä. ”Sinä ilmoitit lähteväsi tärkeälle matkalle pian Feterrojen hyökkäyksen jälkeen, mutta et kertonut enempää. Mistä oli kyse?”
”Niin varmaan tein. Mutta se ei ole tärkeää enää, ja nyt olen taas täällä”, Domekin vastasi äänensävyllä, jonka selakhilaanin tunsi hitaasti raastavan hermojaan.
Same huokaisi ja jatkoi.
”Mitä tapahtui Pegghulle?”
Tawa oli alun perin käskenyt moderaattorit laittamaan jonkun seuraamaan Domekia. Silloin he eivät olleet vielä tienneet petturin mahdollisuudesta. Bladis oli laittanut asialle Vartioston rohkean Pegghun, eikä tästä oltu sen koommin kuultu.
”Se partiomies? Ihan kiva. En tiedä mitä hän tekee juuri nyt, mutta varmaan pärjää hyvin siellä.”
”Älä esitä typerää. Missä näit Pegghun viimeksi?”
”Siellä missä hän oli lähtiessään. Zakazin satamalla, jos muistan oikein.”
”Ja miksi hän jäi Zakazille?”
”Joskus me olemme arvaamattomia. Ei kannata tuomita muiden päätöksiä.”
Same näytti siltä, että oli jo valmis luovuttamaan. Tämä olisi niitä kuulusteluja. Hän kaivoi esiin savukkeen ja sytytti sen.
”Domek, voisit kerrankin vastata kuten sinua pyydetään”.
”Annoin jo syyn. Jos se ei kelpaa, niin en tiedä mitä muuta voi enää asiasta selittää”
”Jokaisesta sanastasi on hyötyä sekä meille että sinun luotettavuudellesi”, Same sanoi. ”En minä halua syyttää sinua mistään, mutta jos et edes yritä olla avuksi, jätät meille hyvin vähän vaihtoehtoja.”
”Niinpä, tai voitte käyttää kaikkea sanomaani minua vastaan”, Domek lähes hymähti. ”Kyllä minä tiedän mistä on kyse. Ette te toisi meitä näihin kuulusteluihin, ellei teillä ole syytä naulita meidät jostain.”
”Ja sinä väität, että Pegghu – luotettu klaanilainen, joka oli nimenomaan pitämässä sinua silmällä – vain jäi Zakazille eikä lähettänyt meille edes viestiä?”
”Ehkä viestit eivät kulje parhaiten Zakazilta muualle.”
Domekin toteamus tuli niin nopeasti ja kevytmielisesti, että Samelta kesti hetken yrittää valita sopivinta ja väkivallattominta tapaa jatkaa kuulusteluaan.
”Jättänyt viestiä sinun mukanasi, Domek”, Same huokaisi turhautuneesti ja hengitti sisään savukkeestaan. ”Ja mitä te olitte edes tekemässä Zakazilla?”
”Ainakin itse tein tutkimusta Zooracin tapauksen kanssa. Tai ZMA, kuten häntä myös kutsutaan.”
”No… mitä sait selville? Voitko olla avuksi edes tässä?”
Domek näytti todella tuumaavan hetken, mikä tuli lohdun rippeenä moderaattorille.
Domek puhui melko pitkään. Hän kertoi Zorakin monista ristiriitaisista identiteeteistä ja legendoista. Hän kertoi oppineensa Xialla, miten Zorak oli kaapannut aiempien suurpohattojen omaisuudet ja pyöritti nyt niillä operaatiotaan.
Yhteen asiaan Domek kiinnitti kummallisen paljon huomiota. Hän kertoi pienestä saaresta, jolla oli aiemmin tulen toan johtama kommuuni.
”Aiemmin”, Domek painoitti, sillä jokainen asukas oli kadonnut aikaa sitten. Jokainen savitalo oli ollut vailla sen omistajaa, mutta kaikki tavarat olivat jätetty paikoilleen. Ainoaksi todistajaksi oli jäänyt hullu turaga ja hänen ylistykset ”suurelle pelastajalle”, joka toi heille ”toteemin” ja lupasi takoa näitä lisää. Toteemiakaan ei löytynyt missään, ja tutkimus joutui päättymään vailla ratkaisua. Domekilla oli teoria äärimatanuistisen lahkon aavekaupungista, mutta Same ohjasi kuulustelun pian takaisin oikeille raiteille.
Oli ollut saavutus saada valon toasta edes näin paljon vastauksia, jotka eivät yrittäneet kierrellä minkään tärkeän sanomista – vaikka ne keskittyivätkin kummallisiin ja näennäisen epäolennaisiin yksityiskohtiin. Yhdestä asiasta Domek ei ollut kuitenkaan sanonut mitään.
”Miten ja mistä löysit Umbran? Missä Zorak piti häntä?” Same kysyi.
”Xian läheltä. Sen koillispuolelta, Nynrahille johtavan meriportin läheltä. Se oli hankala löytää. En olisi huomannut koko paikkaa, ellen olisi törmännyt Umbraan siellä.”
”Sanot siis, että löysit Umbran sattumalta?”
”Joskus maailmakin on arvaamaton.”
Same huokaisi syvään. Ainakin johtolanka Zorakin tukikohdan sijainnista oli yllättävän arvokas tiedonjyvä, vaikka kaikki muu asiassa haisi mädältä.
Oli aika ottaa esiin raskaamman kaliiberin kysymykset.
”Kun Avde – joka on Zorakin kollega – lähestyi sinua ennen Feterrojen hyökkäystä tänne, mitä hän sinulle sanoi?”
Samen kylmä katse kohdistui Domekiin, jonka omat silmät vaelsivat pois päin, kohti huoneen nurkkaa. Katseliko pimeys häntä? Oliko siellä liikahtanut jokin? Valon Toa ei reagoinut kysymykseen kovin nopeasti, ja näytti äkkiä silminnähden ahdistuneelta. Hän hengitti nopeammin. Hetken Domek taivutteli sormiaan kuin käsittelisi ilmaa, ja kun hän katsoi käteensä, sormenpäistä syttyi pieni valon lieska kuin paikalleen pysähtynyt kipinä. Se ei riittänyt valaisemaan koko huonetta, mutta leiskusi tarpeeksi voimakkaasti maalatakseen tummimmat varjot harmaiksi. Domekin hengitys tasaantui hitaasti.
”Aika paljon tapahtui siinä hyökkäyksessä”, Domek viimein vastasi vastentahtoisesti.
”Niin tapahtui. Meillä on syymme epäillä, että joku klaanilainen on sekaantunut asiaan. Domek, mitä Avde sanoi sinulle?” Same korotti ääntään.
”Keneltä olette kuulleet asiasta?”, Domek vastasi. ”Jos joku tietää tästä, niin varmaan voitte kysyä lähteeltänne.”
Pieni särö Domekin ulkokuoressa oli juuri se, mitä moderaattori oli odottanut. Hän ei antaisi mahdollisuuden karata. Hän oli tarkkaillut kuulusteltavan jokaista reaktiota ja pienintä elettä, ja koko aihe sai toan… hermostuneeksi. Pelosta, syyllisyydestä, vai kummastakin?
”Valitettavasti Visokki ei tiedä aiheesta sen enempää”, Same murahti. ”Eikä hän toistaiseksi halua nyhtää vastauksia suoraan kallostasi. Joten, Domek – mitä Avde sanoi sinulle?”
Valon Toa näytti yllättyneeltä kuullessaan Visokin nimen. Häneltä kului hetki ennen kuin hän sanoi mitään, ja sittenkin hän puhui kuin tyhjyyteen tuijottaen.
”Se tarjosi asioita. Valtaa ja mainetta. En ottanut vastaan.”
”Mitä teit juuri ennen Feterrojen hyökkäystä linnaan?” Same kysyi, tyytymättömänä vastaukseen.
”Otin kävelyn.”
Same huokaisi jälleen.
”Domek, mitä helvettiä?” hän lopulta purkautui ja iski nyrkin pöytään. ”Sinä kiertelet ja kaartelet! Hyvä jos olet antanut ainuttakaan suoraa vastausta! Kai sinä ymmärrät, miltä tämä näyttää meidän näkökulmastamme? Minä en sano, että aiheutit ongelmia Pegghulle, mutta se, että kieltäydyt puhumasta asiasta ei varsinaisesti tee sinusta luotettavampaa. Sinä löysit Zorakin tukikohdan muka sattumalta. Sinä olet ollut tekemisissä Avden kanssa. Jos sinä olisit tällä puolella pöytää, miltä tämä tilanne sinusta näyttäisi?”
Domekin katse vaelteli pitkin huonetta.
”En ole koskaan kauheammin ajatellut, miltä tuntuu olla polkemassa muita rautasaappaalla”, hän sanoi. ”Ehkä sinä et halua muistaa minkälaista oli, kun ei tarvinnut jokaisesta asiasta tulla valvotuksi, tai hankkia lupia, jotta voisi istua vain jossain pöydän nurkassa.”
Valon toa nojasi eteenpäin, katsoi suoraan Sameen ja jatkoi selvästi kiihtyneenä.
”Kun liityin Klaaniin, me kaikki teimme lupauksen! Lupauksen, että emme anna sen, mikä jätti meidät ja turmelee muun maailman, olla osana meitä. Olla veljiä, jotka jakavat kaiken – hyvän ja pahan – toistensa kanssa. Nyt meillä on joku hiivatin kivilinnakin, koska vuoren huippu ei näköjään riittänyt.”
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Same ymmärsi olla keskeyttämättä kuulusteltavaa, kun tämä kaivoi omaa kuoppaansa syvemmäksi – eikä sitäpaitsi uskonut saavansa tuon mielentilan vallassa olevasta Domekista irti yhtään mitään hyödyllistä.
”Jos sinusta on kiva olla vahki, ja sinusta se on mitä ’moderaattorin’ kuuluisi nykyään olla, niin en asiaa voi tuomita. Kunhan olisitte edes rehellisiä siitä”, Domek jatkoi, ehkä ärtyneenä reaktioiden puutteesta.
Hän kaivoi esiin messinkisen passin ja paiskasi sen pöydälle. Yksinkertaisella metallilevyllä oli toan nimi, jäsennumero ja yksinkertainen kasvokuva. Se ei hymyillyt. Klaanin ussal koristi kortin kulmaa.
”En minä koskaan tätä mokomaa edes halunnut. ”
Same oli kahden vaiheilla. Hänen teki mieli selittää, minkä takia Bio-Klaanin kokoisen organisaation pyörittäminen – etenkin sodan keskellä – edellytti sitä, että toisinaan kaikki ei voinut olla kuin tonttukommuunissa. Mutta toisaalta hän kyllä ymmärsi, että Domek oli ollut tällainen aina – hän oli ollut hankalan, tai ainakin omituisen maineessa jopa Klaanin tasolla. Se ei vain ollut ongelma ennen, ei samalla tavalla kuin nyt. Ei hänen päänsä kääntynyt vastaan sanomisesta, ja jos kääntyi, Samella ei ollut siihen sanoja.
Moderaattori ei edes katsonut passin suuntaan. Hän vain vilkaisi Domekia vielä kerran.
”Minä luulen, että tämä on tässä”, hän murahti ja nousi. ”Älä poistu linnasta, ennen kuin olemme päättäneet, mitä teemme sinun kanssasi. Pidämme sinua silmällä, mutta senhän sinä tiesit jo.”
Sen sanottuaan hän tumppasi tupakan, otti nauhurin ja poistui. Domek jäi yksin, ja ovi jäi raolleen. Kipinä loisti vieläkin toan kämmenellä, pitäen pimeän poissa.
Admin-siipeen ei uteliaita päästetty, mutta heti ovilla oli odottamassa monta ihmettelevää klaanilaista. Epämääräinen joukkio tukki koko käytävän, mitä ei ollut tosiaankaan tarkoitettu suuriin kokoontumisiin. Eturiviin oli päässyt pari Klaanilehden toimittajaa, mutta suurin osa väestä oli yksinkertaisesti toiveikkaita Umbran (ja jotkut Domekin) ystäviä, jotka halusivat nähdä, pitivätkö huhut paikkaansa.
”No niin, hajaantukaas vähän”, Bladis kailotti yli hälyn ovelta. ”Umbra tosiaan on palannut”, hän varmisti. ”Ja samoin Domek. Mutta emme anna muita kommentteja vielä!”
Pari huonetta taempana ylläpidolla oli epäkiitollinen tehtävä päättää, laittaisivatko he kotiin palanneet sankarit saman tien telkien taakse. Erimielisyydet olivat niin suuria, ettei päätöstä luultavasti syntyisi tänä aamuna, Bladis veikkasi. Toistaiseksi kumpaakin pidettäisiin erityisesti silmällä, eikä päästettäisi pois kaupungista, mutta sen enemmästä ei oltu päästy yksimielisyyteen.
Umbra tosiaankin ilmestyi Bladiksen viereen, ja katsoi joukkoa hieman yllättyneenä.
”Hei kaikki”, Umbra sai sanottua. Hänen riutuneet kasvonsa venyivät väkisin hymyy nähdessään niin monia tuttuja. Klaanilehden toimittaja Bio-Nui räpsi kuvia kaksikosta, mutta se ei jostain syystä Umbraa edes häirinnyt. Ainakaan kovin paljoa. Domek pysytteli käytävässä heidän takanaan, hyvän matkan päässä väkijoukosta, kuin etsien mitä tahansa muuta reittiä.
”Olen siis palannut kotiin”, Umbra korotti ääntään sen verran, että se kantoi yli hälyn. ”Matka on ollut pitkä ja koukeroinen. Steltiä, Metru Nuita, mitä vielä”, valottu kertoi. Zorakin hovi jäi vielä mainitsematta, vaikka ilmeisesti siitä jotakin varmaan tiedettiinkin – Feterrojen surmaamaksihan hänet oli kai julistettu.
”Onko totta, että sinä ja Toa Domek onnistuitte tappamaan pahamaineisen rautaisten kuolemien johtajan?” Bio-Nui sai huudetuksi hälinän keskeltä.
Umbra nauroi. ”Ei, emme tappaneet Zorakia.”
”Huhuttiin, että kyse olisi ollut samanlaisesta sala-operaatiosta kuin teitte päällikkö Zyxaxia vastaan. Näinkö ei ollut?” toimittaja jatkoi.
”Ehei. Zyxax ja Zorak ovat niin eri puusta veistettyjä.” Avra Nuin korppi raakkui Umbran mielen perukoilla. ”Zyxax oli vain sivujuoni tässä sotajuonessa. Olisi hauska jutella enemmänkin, mutta minun on nyt haettava Mokelilta vähän aamiaista. Merimatka tuntuu kestäneen vuosia ja nyt on nälkä.”
”No niin tehkääs tilaa!” Bladis karjaisi, kun joukko edelleen tukki koko käytävän. ”Saatte kyllä tietää kaikki asiat ajallaan. Päästäkää poloiset syömään!” Vasta se sai väkijoukon hieman avaamaan tietä. Umbra joutui silti kulkemaan olkapää edellä, kun muut klaanilaiset eivät yksinkertaisesti mahtuneet väistämään siinä supussa. Domek ei seurannut häntä, vaan taisi vain odottaa, että Umbra harhauttaisi uteliaat muualle. Toalle esitettiin lukemattomia kysymyksiä, mutta hän ei oikein jaksanut miettiä niitä siinä hälinässä (tai nälässä).
Samolit ja muut jäivät jälkeen ilman vastauksia kun entinen päämoderaattori talsi tuttuun kahvioon, klaanilaisten yhteiseen olohuoneeseen. Paikka tuntui säilyneen samanlaisena kuin Umbran muistoissa, vaikka sotatila olikin päällä. Ensisilmäykseltä kahvion tuotteetkin tuntuivat olevan samanlaisia kuin ennenkin. Höyrynakit, jotka yleensä tuoksuivat kammottavilta, tuntuivat nyt oudon houkuttelevilta. Umbra mietiskeli hetken ja päätti sitten tilata nakin, sinisellä ussal-kuvioinnilla koristellun leivoksen sekä kahvia. Ja Bohrokin. Siitä tuli mieleen moderaattorien taukotilan energiajuoma-automaatti, jossa oli aina riittänyt Bohrokia. Nyt hänen täytyi hankkia kofeiininsa kuin muidenkin klaanilaisten…
Onneksi ritarikunta oli palkinnut häntä aikoinaan avokätisesti, toa mietti surkeana itsekseen kun lappoi tavaraa tarjottimelle. Raha ei ollut koskaan ollut klaanissa hänelle ongelma, mutta luottamuksen puute oli.
Umbra kyllä keräsi paljon katseita kahvion aamupalaväeltä, mutta yhdeltä kaikkia muita pidempään. Umbra tunnisti tutun äänen.
”U-umbra?” Matoro Mustalumi kysyi ja tuijotti valottua kuin olisi nähnyt aaveen. Hänen oli ollut pakko nousta pöydästään ja kävellä lähemmäksi katsomaan, oliko se todella totta.
Umbra hätkähti. Tuttu ääni, vanha ystävä.
”Matoro!” Valottu oli läikyttää kahvinsa Bio-Masterin niskaan. Nookki sai melkein nakin puuroonsa.
Matoro katsoi vanhinta ystäväänsä pitkään kuin täysin jäätyneenä. Sitten hän vain syöksyi halaamaan tätä niin tiukasti, että se kahvikuppi kuitenkin putosi lattialle.
”Minä tiesin, ettet sinä ollut kuollut”, Matoro nauroi (ja melkein itki?). Halaus oli lämmin ja voimakas. ”Me näimme sinun toa-tähtesi! Tiesin, ettet ole kuollut!” hän nauroi vasten Umbran olkapäätä.
”Zorakin luona tuntui kyllä siltä, että oli jossain tuonelassa…” Umbra sanoi hiljaa ja itsekin kietoi kätensä toverinsa ympäri. ”Se oli ollut niin oma maailmansa. Vieras helvetti. Onneksi olet täällä vanha ystävä! Vieläkin jaksan ihmetellä niitä hautajaisia, jotka järjestitte minulle.”
”Niin, ne täytyy kai sitten perua”, Matoro nauroi ja päästi lopulta irti toa-veljestä. ”Ihan hyvä, en koskaan oikein pitänyt hautajaisista. En voi uskoa, että olet siinä. Ja, öh, sori kahvista”, hän sanoi. ”Otan sinulle uuden. Olen meidän vakiopöydässä.”
Umbra vei tarjottimensa pöytään, jossa kaksikko oli viettänyt monen monituiset kahvihetket. Adminien taulut olivat seinällä tutulla paikallaan, tosin neljäs oli viety pois. Pöydässä oli Matoron puoliksi syöty aamupala ja alassuin oleva romaani. Jään toa tuli pian itse perässä kahvikupin kanssa. Hän istui toiselle puolelle pöytää eikä hetkeen osannut oikein sanoa mitään.
”Luin tyyliin ensimmäisen joskus, mutta se ei ihan iskenyt…” Matoro vastasi ja veti Arkistosta lainatun rakkausromaaninsa penkille, pois näkyviltä. ”Eikä ole kyllä tehnyt mieli lukea jännittävistä seikkailuista hetkeen…”
”Niin, meillä on seikkailuja muutaman kirjasarjan verran”, Umbra naurahti. ”Tuntuu niin hyvältä olla taas kotona.”
”Toivottavasti adminit eivät kovistelleet sinua liikaa”, Matoro sanoi ja hörppäsi kahviaan. ”Anteeksi, kerroin kaiken mitä Metru Nuilla oli käynyt. Ei jotenkin tuntunut siltä, että olisi voinut salata mitään sen jälkeen…”
”En syytä sinua mistään. Omaa hölmöyttäni se oli kertoa tietoja niille. Modearvoni on nyt viety, ehkä se on vain hyvä kaiken tämän vastuunpakoilun jälkeen. Olin todella surkea moderaattori muutenkin. En ollut täällä edes silloin, kun Zorak hyökkäsi…”
”Hei, varmaan pari tusinaa klaanilaista on täällä siksi, koska törmäsimme niihin matkoillamme! Ja kyllä aika moni lähisaari muistelee Rapulinnan Valottua lämmöllä… joo, ehkä et ollut kovin hyvä jossain paperihommissa mutta mitä väliä!” Matoro pisti vastaan. Hän oli täysin unohtanut puuronsa syömisen.
”Samol oli tuolla väkijoukossa. Olisi halunnut moikata, mutta oli liikaa hälyä.”
Umbra muisti elävästi paininsa heimosoturin kanssa. Mitähän sekin miekkonen puuhaisi, jos ei olisi törmännyt klaanilaisiin?
”Älä huolehdi siitä Ritarikunta-jutusta…” Matoro sanoi lopulta. ”Tai, niin. Saat anteeksi. En minä siitä ole katkera. Se päivä kun paljastit sen oli vain ehkä… noh. Huonoin päivä ikinä, meille kaikille. Minun piti sanoa se sinulle jo siellä Radakin kirotulla laivalla, mutta en ehtinyt. Emmekä edes saaneet estettyä niitä Feterroja…” lause hiljeni haikeaksi. Umbra tunsi sävyn hyvin – Matoro syytti siitä itseään, kuten tavallista.
”Raporttien mukaan tarvittiin Klaanin kovimmat tyypit tuhoamaan edes tuo yksi Feterra. En syytä teitä mistään. Ne ovat kovia olentoja. Todella outoja myös”, Umbra rohkaisi ja siemaili kahviaan.
”Taidat olla nyt meidän Feterra-eksperttimme”, Matoro naurahti kuivasti. ”Et varmaan erityisesti halua puhua koko Zorak-hommasta nyt, niin en kysele. Kyllä nämä ehtii käymään läpi myöhemminkin…”
”Mitä itse olet tehnyt Tiedon tornien jälkeen?” Umbra kysyi.
Matoro huokaisi. Oli kuin samaan aikaan siitä olisi ollut ikuisuus, ja että se oli tapahtunut viime viikolla.
”No… niin. Sinähän et kai edes tiedä, että Makuta Abzumo sai kaksi niistä siruista… ja minä annoin kolmannen pois Mustan Käden suojeltavaksi. Halusin vain päästä siitä eroon, se ei ollut hyväksi minulle. En ole enää ihan varma, oliko se hyvä idea… Deleva muuten jäi sinne, Nurukanin kanssa.”
”Abzumo… Zorak mainitsi tämän muutaman kerran. Se puoliskakdi vihaa makutoja yli kaiken. Mitä muuta tiedät Nurukanin ja Delevan kohtaloista?”
”No… sain pelastettua edes Delevan sieltä alukselta. Hänestä kyllä parsittiin vielä enemmän kone… Nurukan vaikutti sen sijaan olevan jotenkin kotonaan. Anteeksi, en tiedä kauheasti enempää heistä. Ne pari viimeistä päivää Metru Nuilla menivät… no, ne eivät olleet kovin helppoja.”
”Se oli kyllä aika sekavaa. Aft-Amana, kromideja ja mitä muuta siellä olikaan”, Umbra yritti muistella. Kanohi Mordusin räjähtäminen oli hänen päällimmäinen muistonsa siitä, mitä Metru Nuin yllä oli tapahtunut… se ja kuumeiset unet Feterrojen käsissä jo aluksella.
”Kapura sen sijaan… noh, hän vain lähti”, Matoro jatkoi hiljaa. ”Vähän aikaa sitten. Ei siihen oikein liittynyt mitään draamaa. Halusi vain vaihtaa maisemaa lopullisesti, luulen… kyllä minä sen jollain tavalla ymmärrän.”
”En oikein koskaan ehtinyt ajatella kunnolla sitä Kapuran merirosvoutta. Domekin kanssa puhuimme siitä merimatkalla, mutta Metru Nuilla ei ollut tuolle oikein aikaa. Palasiko Arupak siis merille vai?”
”Seilasi horisonttiin”, Matoro mietti. ”Jätti meidät tänne selvittämään koko sodan ja muun…”
”Aika runollista”, Umbra mietti.
”Heh, joo.”
Heidän aamupalansa hupenivat hyvää vauhtia. Umbra olisi hakenut lisää, muttei malttanut, sillä oli niin paljon puhuttavaa.
”Sinulla on ollut varmaan paljon seikkailuja Metru Nuin jälkeen täällä. Et voi olla ottamatta osaa kaikkeen mystiseen ja vaaralliseen”, hän kysyi.
”Olen hädin tuskin poistunut kaupungista sen jälkeen”, Matoro kertoi, eikä vaivannut toveriaan tiedolla siitä, miten maissa hän oli todellisuudessa ollut. ”Yhden kerran käytiin Kofo-Korossa Snowien kanssa sairaan hitailla vankkureilla… ja toinen oli, öh, seikkailu Kapuran mielessä. Onnistuin silti loukkaamaan itseni siellä…”
”Oliko teillä Manu siellä? Oma mieliseikkailuni sairasosastolla ratkesi sen avulla”, Umbra hymähti.
”Joo se sai kiven päähänsä ja kuoli”, Matoro sanoi niin arkisesti kuin kykeni.
”Aijaa. Tosi antiklimaattista. No toisaalta Manulla on tapana hukata ruumiitaan meidän kuolevaisten joukossa”, Valottu nauroi.
Matoro vain toivoi, ettei makuta hukkaisi tämänhetkistä ruumistaan jonnekin lihapataan.
”Joo ei Manu on ihan kunnossa”, Matoro sanoi. ”Minä olen… noh, en vaivaa sinua sillä enempää. Olen yrittänyt ottaa vähän rauhallisemmin. Ehkä miettiä juttuja enemmän…”
”Ei tuo ole ollenkaan aikaisemman Matoron kaltaista. Ehkä tämä Nimda-jahti on muuttanut sinua. Päätä pahkaa seikkailuun, se tuntui olevan mottosi silloin kun viimeksi nähtiin. Itse sain Zorakin hoveissa vain ajatella ja olla paikallaan. Kahlittuna jos tarkkoja ollaan.”
”No… iskikö mikään suuri valaistuminen siellä?”
”Pitäisi olla varovaisempi ja miettiä vähän enemmän mitä tekee. Tämä koko Valottujen erikoinen kohtalo valkeni hiukan enemmän hänen luonaan. Meitä ei ole paljoa, vaikka Klaanissa onkin tavanomaista suurempi keskittymä meikäläisiä.”
”Miten Domek löysi sinut?” Matoron oli pakko kysyä.
”Punatähti on ainoa selitys jonka keksin”, Umbra sanoi hiljaa. Oltiin lähellä uskonasioita, joista hän ei ollut aikaisemmin perustanut. Silti, se tuntui uskottavammalta selitykseltä kuin puhdas sattuma.
”Mitä, onko sinusta tullut oikein matanuisti siellä. Ei kuulosta aiemman Umbran sanoilta…”
”En tiedä oikein mihin uskoa enää. Nimdoja, nukkeja, tähtiä. Mielessäni on ilmeisesti jokin kraata. Zorak yritti poistattaa sitä.” Makkaran viimeinen pala oli viilentynyt, mutta Umbra söi sen kylmänä.
”Kraata?” Matoro madalsi ääntään. ”Muistan, että… sinäkään et ollut itsesi sinä päivänä Metru Nuilla…”
”Mielen korppi. Heräsi Aft-Amanassa. Olemme nyt sujut”, kahvion seinälle piirtyi varjoon pieni sulka.
”… oletko varma?” Matoro kysyi. Hänen äänessään oli häivähdys huolta. ”… miten niin kraata?”
”Ilmeisesti Zorakin mielestä olin Makutan saastuttama. En siksi kelvannut hänelle.”
Outo pikseliveitsi tuli Umbran mieleen, jonka täytyi olla totta huumauksesta huolimatta.
”… niin, mainitsin joskus siitä naamiossani asuneesta makutasta”, Matorolle tuli mieleen. ”No, olin lähinnä kuvitellut sen, ja siitä oli tullut totta, koska minulla oli ollut Nimda hallussani niin pitkään… että minä olin tyhmä sen jutun kanssa.”
”Ai niin tuo naamiosi. Pukee sinua hyvin. Onko sille jokin syy?”
”… no tavallaan tuhosin sen edellisen… Tämä on sieltä Mustan Käden asevarastosta, muistatko ne isot hyllyt naamioita? Öh, Xen vähän niin kuin valitsi tämän minulle…”
”Siellä oli kyllä vaikka mitä. Ai se likka valitsi? Onko teillä jotain meneillään?”
”Noo ehkä vähän”, Matoro sanoi. ”Mutta se on sitten sodan jälkeen… kummallakin on kuitenkin muita velvollisuuksia…”
”Jos tämä sota joskus loppuu”, Umbra totesi. Hän harkitsi hetken, sanoisiko jotakin Sheelikasta, mutta päätti olla vaiti. Se ei ainakaan lisäisi hänen luotettavuuttaan klaanilaisten silmissä.
”Niin…” Matoro vastasi ankeasti. ”Niin joo, Klaaniin liittyi kanssa yksi nazorak, Kelvin nimeltään… ja hänellä on suunnitelma aiheuttaa vallankumous siellä pesässä. Voitko uskoa?”
”Viime kesän jälkeen on tapahtunut niin outoja asioita, että tuo ei tunnu edes oudoimmalta asialta. Kannatan hänen pyrkimyksiään. Toivottavasti joskus tapaan hänet”, valottu virkkoi.
”Joo valitettavasti se lähti etsimään Tren Kromia Makuta Nuin kanssa… että toivotaan parasta…”
”No me näimme Karzahnin”, Umbra naurahti. Tren Kromista hän oli joskus lukenut kirjan, jonka oli lainannut Geeveeltä.
”Minä olen kyllä nähnyt maailmaa vähäksi aikaa”, Matoro nauroi. ”Meillä on kuitenkin sota täälläkin, Lehussa ollaan pidetty nazorakeja jumissa jo aika pitkään.”
”Sodan jäljet näkyvät kyllä täällä linnoituksessa ja kaupungissa. Vähän erilainen kuin Metru Nuin sota. Meillä on täällä niin paljon metsää. Siellä se oli kaupunkisotaa”, Valottu muisteli.
”Niin… no, älä nyt kiirehdi sinne vielä minään valonsäteenä. Näytät sen verran surkealta, että kannattaisi varmaan pitää pari viikkoa lomaa.” Matorolta ei karannut tilanteen ironia, sillä hän oli ollut se, jolle oli sanottu samat sanat jokin aika sitten.
”Joo Tawa kielsi minua lähtemästä kaupungista. Kerään voimia ja yritän palauttaa luottamusta takaisin.”
”Tuota… sanoiko Tawa, mitä he tekevät sinun kanssasi? Tai sen koko Ritarikunta-asian…”
”Keskustelevat ylläpidon kesken. Itse käyn lähiaikoina pyytämässä Visokilta henkilökohtaisesti anteeksi. Häntä tuo koski. Manulta ja Ämkoolta on turha pyytää anteeksi”, Umbra tokaisi.
”Visokki on kai vähän hermolomalla”, Matoro sanoi hiljaa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten admin suhtautuisi Umbraan. ”Mutta ehkä hän ilahtuu, tiedä sitten. Positiiviset yllätykset ovat olleet harvassa viime aikoina.” Oli vaikea sanoa, oliko viime yön voitto ollut positiivinen yllätys mutta kai se olisi huonomminkin voinut mennä.
Kaksikon aamupalat oli syöty jo aikoja sitten, mutta he van jatkoivat. He olisivat voineet jatkaa keskustelua vaikka kuinka pitkään. Uusi aalto klaanilaisia tuli kahvioon kun varhainen lounasaika alkoi olla käsillä.
”Olen lupautunut auttamaan parissa jutussa tässä kohta”, Matoro muisti lopulta. ”Mutta voisi jatkaa vaikka illemmalla? Ellet halua vaan nukkua, sekin on ehkä ihan terveellistä.”
”En ole ollut saunassa kuukausiin. Voitaisiin mennä illalla sinne Rapusaareen”, Umbra sanoi mietittyään vastausta hetken.
”Sovittu”, Matoro virnisti. Hän vilkaisi Kahvion kelloa ja totesi olevansa jo aika paljon myöhässä. ”Nähdään silloin!”
Umbra lähti Kahviosta. Keskustelu Matoron kanssa oli ollut niin riemastuttava, että hänen sydänvalonsa säihkyi toivosta ja onnesta. Tuttujen klaanilaisten virtaa tuli vastaan solkenaan. Monet tervehtivät häntä iloisesti. Samolin kanssa vaihdettiin vihdoin kuulumisia. Monen kanssa lyötiin nyrkkiä yhteen. Turaga Thowron antoi siunauksensa Valotun paluusta. Vaikka kyllä Umbra iloltaan huomasi, että moni tuttu kasvo ei ollut paikalla. Klaanilaisilla oli enemmän velvollisuuksia täytettäväksi kuin ennen, eikä ollut yhtä paljon aikaa vain nauttia elämästä.
Klaanin kultapoika oli viimein palannut kotiin, eikä juuri kukaan klaanilaisista tiennyt tämän petturuudesta, paitsi harvat ja valitut. Toa näytti hymyilevää naamaansa ystävilleen ja kapusi kierreportaita kohti kotiaan. Osa jäsenhuoneista oli annettu evakkojen käyttöön, joten Umbra hädin tuskin tunsi puoliakaan äänistä, joita huoneista kuului. Jossain neulottiin kilpaa villasukkia ja muita villavaatteita talvea varten. Klaanilaiset olivat kekseliästä porukkaa ja he puhalsivat yhteen hiileen – kuin Mata Nui oli tarkoittanut.
Linnoitus tuntui nyt jotenkin elävämmältä kuin ennen hänen lähtöään. Oliko se niin oikeasti, vai kiinnittikö hän vain siihen eri tavalla huomiota? Sotatila pakotti klaanilaisia jakamaan omastaan, vaikka se kaikki olikin vapaaehtoista. Myös hänen pitäisi tehdä jotain yhteisen hyvän puolesta jatkossa.
Toan liike portaissa sujui todella lennokkaasti. Tutut kaiteet, halkeamat muurissa ja säihkyvät valokivet olivat kaikki jotain, mitä hän ei ollut koskaan ajatellut ikävöivänsä. Toa tosin järkyttyi tullessaan ovelleen. Siihen oli maalattu jalon Rurun kuva peittämään hänen suuren Rurunsa kuvajainen. Huoneen nimilaatta ja jäsennumero olivat pysyneet samana.
Huoneen vara-avain oli strategisesti piilotettu kivimuurin irrotettavan laastinpalan taakse, kuten hän sen aikaisemmin oli jättänyt. Jotkin asiat eivät olleet muuttuneet, Umbra mietti. Modekivien taialla pääsi useimmista linnoituksen ovista ja salakäytävistä, mutta jäsenhuoneisiin niillä ei päässyt yleisen yksityisyydensuojan vuoksi. Sitä paitsi useimmat niistä lukittiin ihan vain avaimella.
Umbran oma avain meni sulavasti avaimenreikään ja ovi avautui.
Entinen päämoderaattori ja Mysterys Nuin Valottu liikuttui nähdessään huoneensa. Tuntui kuin siitä olisi ollut yli vuosikymmen, kun matka Sarajin perään oli alkanut. Delevan käden korjaus, Metru Nuin kalmainen kosketus, salainen kenraali, Aft-Amanan linnut ja ryökäleet sekä Feterrat olivat kaikki ehtineet hänen matkalleen. Huone tuoksui raikkaalle. Tuttu hämähäkin ja linnun tuoksu olivat läsnä, mutta mikään ei ollut pölyistä tai ummehtunutta. Kirjoituspöytä oli paikallaan. Tietokonekompleksin moderaattorit olivat tosin vieneet. Elementaalienergian naamiot olivat tiessään, toivottavasti ne oltiin käytetty johonkin järkevään. Arkistoista lainatut kirjat oli palautettu takaisin ja Ehlek Combi oli puhdistettu perusteellisesti. Ei sillä, että hän ruokaa laittaisi huoneessaan. Sitä varten oli kahvio. Tai modejen taukotila, kuten Umbra murheellisena muisteli.
Kaima oli pitänyt yllä hyvää järjestystä. Oli kuin hänet olisi korvattu, hän mietti hieman katkerasti, muttei osannut murehtia kovin pitkään. Kaimaakin pitäisi kyllä kiittää, ja ehkä päästä perin juurin selville siitä, mistä tämän kanssa oli edes kyse.
Fikou Qewa oli nukkumassa verkossaan. Oven avaus herätti hämähäkin, ja tämä hyppäsi alas verkostaan. Kellertävä selkärangaton kipitti kivisen lattian poikki ovesta saapunutta valottua vastaan.
“Qewa! Pitkästä aikaa!” Umbra nosti lemmikkinsä syleilyynsä. Fikout olivat juuri sopivan suuria sylissä pidettäväksi, jos ei pelännyt araknoideja muuten. Qewan leuat aukeilivat villisti ja tämä teki omituisia eleitä, jotka vaikuttivat olevan vain hämähäkin tapa olla iloinen.
Valotun lemmikit olivat hyvin itsenäisiä. Qewa metsästi itse ravintonsa. Uljas kahu-lintu ei ollut sekään poikkeus. Se oli jossain matkoillaan, saaren villeissä waheissa. Puolivillit lemmikit taisivat sopiva hänelle, kun hän oli niin usein poissa, Umbra ajatteli.
Hämähäkki kiipesi takaisin verkkoonsa ja Umbra istui työpöytänsä ääreen. Kaima oli nostanut tuolia melkoisesti, joten nyt toa joutui laskemaan sitä aika paljon. Pöydällä oli pullo orton-kansan kellertävää raparperiviiniä ja mainoslehtinen Bio-Kaaren elokuvanäytöksistä. Jotkin asiat haluttiin pitää samanlaisina sodan aikana.
Ja hyvä niin.
Illalla odottaisi saunavuoro Matoron kanssa. Toivottavasti siellä tapaisi muitakin tuttuja.
Oli hyvä olla taas kotona. Seuraavaksi hänen pitäisi pitää lupauksensa Tawalle, ja olla Klaanille hyödyksi, kunhan sai itsensä ensin kuntoon.
Viinanhuuruinen ilta teki tuloaan Gukkopuistossa Haederan teknillisen yliopiston naapurissa: satakunta opiskelijaa ja muita kukkujia oli kerääntynyt juhlistamaan kesän loppua. Akveduktin langettamassa varjossa aukeili viinipulloja, laulettiin juomalauluja ja valmistauduttiin tulevan lukuvuoden haasteisiin. Yliopiston perinteistä vanhimpia oli järjestää ensimmäisen vuoden opiskelijoille suuret juhlat täynnä jäyniä näiden kustannuksella. Väessä oli paljon aristokraatteja ja selvästi melko varakkaista taustoista tulevia nuoria tiedonjanoisia miehiä, vaikka köyhemmistäkin oloista sisään pääsi stipendillä. Steltiläisen aateliston kunniakkaisiin tapoihin kuului sponsoroida köyhien mutta lahjakkaiden opiskelua yhteisen kulttuurin eduksi. Sponsorit olivat tälläkin opiskelijatapahtumalla mittavat: juomat hoituivat tiedekunnan oppilasjärjestön oman viinitilan kautta, ja grillimakkaratkin menivät muuan merkittävän steltiläisen lihatalon omistavien aatelisveljesten piikkiin.
Puiston keskellä olevassa suihkulähteessä uiskenteli mahtava peto: takea-hai, jonka hammaslääketieteen vanhemmat opiskelijat olivat sinne tuoneet juhlien iloksi. Suihkulähteellä tapahtuisi tärkeä siirtymäriitti, eräänlainen kuje, missä ensimmäisen vuoden hammaslääketieteen opiskelijoiden kanttia testattaisiin.
Muuan VIKTOR VON NEBULA, oman vuosikurssinsa priimus, oli ottanut luontevasti johtajan elkeet tämän vuoden hai-initiaatiossa. Hänen ympärillään oli aina ihailijoiden joukko – olihan hän komea ja karismaattinen nuori mies, jonka tyyli käänsi kaikkien päät. Hänen ohuet viiksensä oli vahattu teräviksi kiemuroiksi.
”Hyvää iltaa, rakkaat toverit!” nuori Von Nebula julisti ja kohotti Gambiona-pulloa. Suosionosoitukset raikasivat. ”On tullut jälleen aika nähdä, mistä uudet ainejärjestömme jäsenet on tehty! Kuten kaikki hyvin tiedätte, armaan tiedekuntamme klassinen tunnus on tämä uljas hai – enkä puhu sinusta, Ibusal!”
Nauru räjähti, kun opiskelijat kääntyivät katsomaan humaltunutta selakhia. Tämä nosti punaista kertakäyttömukiaan nuorta paronia kohti.
”Varon! Mutta älähän ylpisty – HAMP:in maskotilla on sinuakin komeampi rivistö!”
VIKTOR VON NEBULA koputti suihkulähteen reunaa uhmakkaasti nyrkillään. Fuksijoukko säikähti ääneen ja kaatoi juomiaan, kun kuusi riviä veitsenteräviä hampaita nousi vedestä irvistämään pintamaailmalle ennen kuin peto katosi taas aaltoihin.
”Jutun juoni on tämä: tällä kauniilla merten paronittarella on jossain rivien 3 ja 4 välissä harmillinen esiintymä hammaskiveä, joka teidän tulevien suuhygienian ammattilaisten on rapsutettava pois – yksi. Hammas. Kerrallaan!!!!”
Nuoremman polven opiskelijat hymyilivät ja naureskelivat hermostuneina. Osa näytti aidosti pelokkailta. Valkohipiäinen nuori ja salskea aristokraatti joukkion edessä, Aldous nimeltään, vislasi ja hurrasi, ja sai koko joukkion lopulta liittymään spontaaneihin taputuksiin ja hurraahuutoihin. Aldous rymisti paronin viereen ja viittoi puheenvuoroa.
”Siis äijät ja gimmat”, Aldous lausui, ”tää tulee olemaan ihan ainutlaatuista, siis Uniikkia aikaa teidän elämässä! Tiedän että teitä pelottaa, mutta älkää turhaan hermoilko – pelko vaan estää teitä saavuttamasta suuruuksia! Mä niin tiiän että jos te vaan uskallatte uskaltaa, näistä vuosista tulee teidän ELÄMÄN parasta aikaa!”
”Sanopa muuta, vanha veikko!” nuori ja rehvakas VIKTOR VON NEBULA hohotti häntä muutamaa vuotta nuoremmalle aristokraatille. ”Ottakaa askel ja tarttukaa toimenpiteeseen! Täällä ja tänään teistä todella tulee hammaslääketieteen opiskelijoita!”
VIKTOR VON NEBULAN ja Aldouksen dynaaminen duo sai mitkä tahansa kemut räjähtämään kattoon. He olivat aloittaneet molemmat vuosi sitten huonetovereina ja tehneet itsensä tunnetuiksi. Nebula–Aldous-asuntola oli usein viimeinen juhlijoiden pelastus silloinkin aamuyöstä, kun viimeinenkin mittavan steltiläisen imperiumin toreista oli lakannut tarjoamasta alkoholia.
Nuoremmat opiskelijat katselivat hieman epäröiden, mutta jatkuvasti nousevat voimajuomapitoisuudet rohkaisivat montaa. Etummaiseksi oli päätynyt Ogelonn, titaaniaatelinen etelän Markiisimailta. Hän oli lyhyt ja vähän hintelä eikä selvästi kokenut oloaan erityisen kotoisaksi juhlissa.
Ogelonnin kauhuksi VIKTOR VON NEBULAN sormi etsi yleisöstä selvästi ensimmäistä kokelasta. Hän hätääntyi hieman ja otti sivuttaisaskeleen piiloutuakseen väkijoukkoon – juuri ja juuri ennen kuin nuoren paronin katse osuisi häneen.
”Hei, sinä siellä! Vaihtari! Tules näyttämään paikallisille, miten tämä homma hoidetaan!”
Ogelonn tunsi vilunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä – ja huojentui, kun hän tajusi paronin puhuvan sittenkin jollekulle muulle. Nuori kullanruskea matoralaismies tummassa nahkatakissa havahtui ja alkoi astella tomerasti kohti allasta. Matoralaiset eivät olleet Steltinkään yliopistomaailmassa kovin harvinaisia, mutta tämä, Jotoriksikin kutsuttu, oli todellinen vasta aloittaneen vuosikurssin tähti. Jotor tuntui olevan karmivankin tarkkaan paikalla aina juuri oikeaan aikaan.
”No niin, sinä pääsetkin olemaan ensimmäinen”, julisti VIKTOR VON NEBULA.
”Fantastista!” Jotor tokaisi leveästi hymyillen ja alkoi vetää suojahansikasta päälle.
Aldous ojensi matoralaiselle steriilin työvälineen. Pikkuisessa matoralaiskädessä skaleri oli hivenen ylisuuri, mutta pikkumies pyöräytti sitä rehvakkaasti sormiensa ympäri ja loikkasi pelottomasti seisomaan suihkulähteen reunalle.
Aldous aktivoi tiedekunnan luotettavan vanhan painovoimasäteen kaukosäätimellään. Kuulaan vihreänä hehkuva valopatsas nosti hain leijumaan vedestä, aivan veden pinnan päälle. Hai katseli edessään olevia opiskelijoita kuin mittaillen heitä ja heidän rohkeuttaan – aivan kuin tämä hai olisi tehnyt tätä jo satoja vuosia. Jotorin katse kohtasi hain tahtojen mittelössä.
Yleisö seurasi sanattomana. Hai olisi voinut nielaista puolet matoralaisesta yhdellä haukkauksella mutta avasi suunsa rimpuilematta. Lukemattomat sahalaitaiset hampaat irvistivät ensimmäisen vuoden hammaslääkäriopiskelijaa kohti.
Kuinka monta kättä katkeaisikaan tänä vuonna? Oikeastihan se ei ollut kovin yleistä – useimmiten vain muutama rohkein uskalsi edes yrittää, ja he olivat nopeita vetämään kätensä pois. Parin ensimmäisen jälkeen vitsi todettiin toteutetuksi ja juomisella jatkettiin.
Vauhkoontunut humalainen joukkio hiljeni kuolemanhiljaiseksi, kun matoralainen työnsi äärimmäisen vakaan kätensä hain kitaan. Hän raaputti ja raaputti hammasrivien 3 ja 4 kohdalta huolestuttavalla rauhallisuudella, eikä hai tehnyt elettäkään estääkseen häntä. Lopulta hän sai hinkattua kokonaisen hampaan ja ojensi sitten työkalunsa sterilisoitavaksi sekä loikkasi alas suihkulähteen reunalta. Raikuvat aplodit ja hurraahuudot täyttivät puiston.
Jotor kumarsi hieman, iski silmäänsä ja sanoi: ”Se oli vääjäämätöntä.”
”Jotor, kunnon heppu!” toinen matoralainen, Kilroy nimeltään, huudahti riemukkaasti.
Jotorin huonetoveri Kilroylla oli päässään hellekypäränsä, vaikka aurinko oli laskemaan päin. Hän oli melko vanha siinä seurassa ja oli itse asiassa opiskellut arkeologiaa paljon pitempään kuin hammaslääketiedettä – mutta arkeologialla ei aina elänyt, ja monialaisuushan oli joka tapauksessa päivän sana. Sitä paitsi hän oli ollut osallisena liian monen arkeologisen kohteen tuhoutumisessa (joskaan ei omasta syystään), joten alan (joskin ei intohimon) vaihto oli muuttunut muutenkin terveelliseksi.
Matoralaiset vaihto-opiskelijat halasivat veljellisesti ja vetäytyivät pois huomion keskipisteestä. Nuori paroni puski taas väkijoukon eteen suurella tarmolla.
VIKTOR VON NEBULA hymyili ja taputti. ”Vielä yksi kierros aplodeja rohkealle vaihtarille! No mutta… kuka teistä on seuraava?”
Matoralaisen huikea esitys aiheutti mutinaa ja kuiskuttelua väkijoukossa – kuka nyt haluaisi jäädä pikkumiestä huonommaksi? Silti yleinen humalainen ilmapiiri ei peittänyt itsetietoisuutta ja kuolemanpelkoa. Ehkä, jos näytän kiireiseltä, niin ne eivät huomaa minua, Ogelonn ajatteli.
”Mites toinen vaihtari?” huudahti Aldous.
”Aivan totta!” VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Sinä siellä, etelän titaani – näytäpä mihin sinusta on!”
Ogelonn nielaisi. Koko väkijoukko oli kääntynyt tuijottamaan häntä. Hän kirosi mielessään koko typerää kisaa ja kaikkea tätä imbesilliä juomista, mutta ei siinä tilanteessa voinut jänistää. Hän saisi kuulla siitä aina. Hän katsoi haita. No, olihan Jotorkin onnistunut. Ehkä hai ei juuri purrut, ja jutussahan oli kyse lähinnä siitä, oliko tarpeeksi pokkaa. Aivan, hän rationalisoi. Ogelonn vain nyökkäsi kiusaantuneesti ja tyhjensi juomansa nestemäisestä rohkeudesta. Hän käveli haita kohti ja sai rohkaisukseen huutoja ja aplodeja.
”Niin sitä pitää!” Aldous kannusti fuksia. Titaani asteli hain eteen ja otti skalerin kömpelösti vasempaan käteensä. Jos tilanne olisi ollut vähemmän painostava, hän olisi pysähtynyt ihastelemaan tuota suurta meripetoa, meriekosysteemin ruhtinasta ja suurta Makutan kalaa. Synkkä miete kävi hänen mielessään – Kohtalolla olisi kovin kurja huumorintaju, jos hänen intohimonsa koituisi hänen kohtalokseen.
Ogelonn hengitti syvään ja katsoi vanhempia opiskelijoita. Etenkin VIKTOR VON NEBULA katsoi häntä kuin haastaen: et sinä uskalla. Oli siis pakko uskaltaa ihan vain näyttääkseen noille kaikille.
Hän työnsi kätensä hain suuhun ja tavoitteli seuraavaa hammasten väliä, joka odotti raaputtelua. Skaleri raapi hammaskiveä, ja lyhyen hetken Ogelonn melkein vakuuttui siitä, että kaikki olisi kunnossa. Mutta jokin häiritsi haita, ja tämä liikahti hieman sulkien suutaan aivan hitusen. Ogelonn lähes jäätyi kauhusta ja yritti rauhoitella haita mutisemalla tälle hiljaa.
Seuraava skalerin liike survaisi haita mansikanpunaiseen ikeneen. Jo rauhoittunut hai tulistui kuin eteläinen meri ja napsautti leukansa kiinni.
Musiikki jatkoi pauhaamistaan, mutta kukaan ei enää hurrannut. Koko opiskelijakunta haukkoi henkeään, kun suuri merten peto riuhtoi kitukasvuista titaania pitkin suihkulähteen reunaa. Ogelonn parkui ja kirkui ja huusi, kun hain kuusi hammasriviä pureutuivat hänen vasempaan käteensä. Jopa VIKTOR VON NEBULAN hymy oli hyytynyt.
Hiljaisuuden katkaisi Kilroy, joka alkoi huutaa:
”Mata Nui soikoon, auttakaa miespoloa!”
HAMP:in urheimmat urhot säntäsivät tarttumaan kiinni Ogelonnista yhtenä massana ja saivat tästä otteen ennen kuin hai onnistui nykäisemään nuorukaisen suoraan altaaseen mukanaan. Köydenvedon urheilijapoikien ja hain välillä ratkaisi hirveä lihan repeämisen ääni ja verisuihku, joka sekoittui suihkulähteen veteen.
Huuto ja pakokauhu täyttivät puiston. Salskeat urhot lähtivät raahaamaan huutoitkevää Ogelonnia poispäin altaalta.
Veriroiskeiden peittämä VIKTOR VON NEBULA tuijotti typertyneenä fuksia, joka kaikkosi syksyn kovimmista bileistä jättäen hurmeisen vanan jälkeensä. Aldous, joka taas oli onnistunut väistämään roiskeista ainakin punaiset, tuijotti ensin suihkulähdettä ja sitten syntynyttä sekasortoa, ja lopuksi hymähti.
”Uuf”, Aldous mutisi. ”No mutta ehkä se oppii tuosta, että kannattaa käyttää puudutusta.”
Keskellä huutoa ja sekasortoa aristokraatti ryysti limakalvoilleen kolmannen viivan quazaa suihkulähteen reunalta.
VIKTOR VON NEBULA istui alas. Ehkä… ehkä nämä bileet tästä vielä nousisivat. Maailman kattoon asti.
Altaan pohjalla takea-hai mutusti tyytyväisenä kätevän kokoista suupalaa.
Vuosia myöhemmin
Päävuoren lomakylä, Stelt
Steltin suuren saaren ranta-alueet olivat viljavia ja alavia maita, ripoteltu täyteen mukavia pikku kaupunkeja, kartanoita ja toinen toistaan mahtipontisempia marmorisia kylpylöitä ja muinaisten aristokraattisankarien patsaita. Mutta kun noustiin syvemmälle saaren sisäosiin, aukeni siellä keskiylänkö. Se oli harvemmin asuttu ja karu, ja sen vuorilaaksojen pittoreskit pikku peikkokylät inspiroivat kokonaisen steltiläisen arkkitehtuurin tyylin. Aikanaan ylänköä hallitsivat julmat vuoristolaiset – gladiatoroidit – mutta sivistys ja aristokraattiritarien voitot olivat saaneet nämä hurjat klaanit enimmäkseen järjestykseen. Gladiatoroidien perinteinen sotaisa kulttuuri jatkui gladiaattoritaisteluiden muodossa rikkaiden ruhtinaiden areenoilla ja heidän orjasotilainaan.Tästä tulee matoranin kielen sana ”gladiaattori”.
Päävuori kohosi keskinkertaisen korkuisena huippuna ylängön eteläosista. Sinne oli hyvät kulkuyhteydet Voitto Korporaation ilmabusseilla, jotka liikennöivät kaikista Steltin suurkaupungeista. Muuan xialainen osakesijoittaja oli ostanut vararikon tehneen vuoren kymmenisen vuotta sitten ja perustanut sinne laskettelukeskuksen, joka lupasi luksusta halvalla ja kaikille. Pienen peikkolaisen alppikylän ympärille oli kasvanut turistiparatiisi. Alempana vuokrattiin lasketteluvälineitä ja lumikenkiä, ylärinteessä oli kristallikiipijäajeluita ja huvipuisto lapsenmielisille. Sadat pienet lomamökit ympäröivät seutua, ja jokainen niistä tarjosi puhtainta luonnon rauhaa kaukana rannikon kaupunkien melskeestä.
Voitto Korporaatiosta oli sittemmin tullut laskettelukeskuksen enemmistöomistaja, kun alkuperäisen rakennuttajan huolellinen verosuunnittelu oli paljastunut ja hän oli paennut velkojiaan (sekä ainakin yhtä laivuetta Carnium Enten automatisoituja murhakoptereita) eteläisille saarille. Konkurssipesä oli ollut halpa ja hyvä hankinta.
Ylempänä lomakylä Mokko-5:ssä sijaitsi rivi luksusmökkejä, jotka oli tarkoitettu erityisen varakkaille ja hyvää arvostaville vieraille. Ja yhden niistä – reunimmaisen, josta aukesi upea näköala laskettelurinteille ja lukuisiin matkamuistokauppoihin – oli vuokrannut itse Voitto Korporaation toimitusjohtaja tärkeää tapaamista varten.
Ovet paukahtivat auki ja viileä pakkasilma tulvi sisään, kun itse paroni marssi mökkiin paksuimmassa turkisviitassaan. Mökin eteisessä häntä kääntyi tervehtimään mekanisoitu hovimestari: uusi oli ollut pakko valmistaa eräänlaisen kansainvälisen terroristin kidnapattua vanhan.
DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA kääntyi ilmassa ympäri, tuijotti mestariaan yksinäisellä mekaanisella silmällään, nosti mekanisoitua silinterihattuaan sekä antoi kailottaa kovaäänisestään:
”Saanen esitellä:
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA!”
Tuttu fanfaari kaikui eteisen jykevistä kaiuttimista (huomattavasti parempilaatuisena kuin mihin oli yleisesti totuttu).
”Ilo nähdä, veikko hyvä!” paroni huudahti sulkien oven perässään. ”Kukaan ei sentään ole saapunut ennen minua?”
”Ei, paroni hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA vastasi hieman särisevällä mutta muuten täydellisellä imitaatiolla paronin omasta äänestä. ”Täytyy sanoa, että näytätte tänään äärimmäisen hyvältä!”
”Oih kiitos, Va hyvä!” paroni sanoi heilauttaen kättään löysästi. ”Sinäkin näytät, mutta sellaiseksihan sinut suunnittelinkin!”
Paroni ja mekanisoitu hovimestari nauroivat yhteen ääneen yhteisen naurun. DOKTOR VIKTOR VON NEBU-VA oli selvästi menestys ja lähes täydellinen simulaatio paronin nerokkaasta mielestä. Hän ei melkein enää edes kaivannut aiempaa hovimestariaan, tai juuri muutakaan keskusteluseuraa. Herranjestas miten hyvä idea tämä oli ollut! Oli ollut lastenleikkiä kopioida oma aivorakenteensa ja 3D-printata se hieman heikkolaatuisemmasta kranamateriaalista. Melkoisen outoa, että kukaan muu ei ollut kokeillut vastaavaa aiemmin? Mikä vikana, eikö kukaan muu tullut toimeen itsensä kanssa?
Leijuvan munan muotoinen silinterihattuinen kone lennähti tohtorin taakse ja nappasi tämän viitan harteilta pienellä metallisella raajakkeella.
”No, mutta vitsit vitsinä, veikko hyvä”, NEBU-VA sanoi särähtävällä äänellä. ”Lienette valmis illan karkeloihin?”
”Totta totisesti! Tästä on tulossa selvästi kaikkien aikojen reissu. En ole nähnyt puoliakaan näistä herrasmiehistä vuosikausiin, Va! Meillä on varmasti paljon puhuttavaa.”
”Epäilemättä”, robotti sanoi ripustaen paronin viittaa. ”Mutta, teidän nerokkuutenne, painaako jokin mieltänne?”
”Luet ajatuksiani, Va. Luet ajatuksiani. Tähän iltaan nojaa paljon – sekä strategisesti että henkilökohtaisella tasolla.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA istahti alas tukevalle nojatuolille ja vastaanotti hovimestarinsa tarjoaman lasillisen kuohuvaa. Mikä ihme häntä vaivasi? Sekö, että hän oli mennyt sekoittamaan henkilökohtaisen reissun ja bisnesasiat eikä ollut vielä edes kertonut kaikille vanhoille ystävilleen siitä?
Paroni pysähtyi miettimään.
Ei.
Se? Se oli itseasiassa aivan hel-vetin hieno juttu.
Kaikkien pitäisi tehdä ystäviensä kanssa asioita työajalla, ja työtoveriensa kanssa asioita ystäväajalla. Niinhän oli juuri optimaalista! Todellinen nero ei lakannut ”grindaamasta” (kuten Aldous tapasi sanoa) missään välissä, edes nähdessään vanhoja rakkaita ystäviään. Ja lähes jokainen hänen vanhoista opiskelutovereistaan oli kuitenkin jo tehnyt jotain Voitto Korporaation palkkalistoilla. Oli pelkästään kaikkien yhteisen edun mukaista käydä sotaan Voitto Korporaation vihollista numero 1 vastaan.
Paroni nojaili kärsimättömänä käteensä. Ei, kyllä häntä jokin muu asia vaivasi. Mikä? Oliko jokin vanha juttu selvittämättä? Ei kai? Opiskeluajat olivat olleet pelkkää riemua, naurua ja akateemista onnistumista. Tokihan kaikki hänen armaat kollegansa lähtisivät mukaan varauksetta!
Niin. Olivathan he pitäneet aina yhteyttä, auttaneetkin toisiaan. Paitsi, noh…
Paroni harmistui syystä, jonka ymmärtäminen vaatisi hetken miettimistä. Sellaista miettimistä, jota hän ei oikeastaan halunnut nyt tehdä. Mahdollisuus itsereflektioon meni, kun ulkoa alkoi kuulua helvetillinen telaketjujen jyrinä. Ah! Sen täytyi olla ensimmäinen vieras.
Hirsimökin seinän läpi kuuluu kolinaa ja vetämisen ääniä. Jokin suunnattoman iso ja korkeaoktaaninen oli puskenut tiensä ylös rinnettä ja pysähtynyt lomamökin eteen peittäen karkeasti noin puolet rakennuksen ikkunoista suurella tummalla teräskuorellaan. Pian ensimmäinen tohtoreista saapui sisään työntäen oven auki selällään. Valkoiseen takkiin sonnustautunut aristokraatti veti perässään pitkää tarjoilukärryä täynnä mitä erilaisimpia lihatuotteita. Oli perinteisiä herkkuja, kuten steltiläistä lenkkiä ja Agni-Metrun perunamakkaraa. Löytyi kra-makkaraa ja monia eri kinkkuja ja paljon lihakuulia. Husin vartaita ja marinoitua mahin kylkeä. Ja sitten oli erittäin mausteinen osasto eteläisiä pippurimakkaroita. Syötävää joka äijälle!
Sisään astui pitkä ja hoikka henkilö, jonka näkeminen täytti paronin sydämen lämmöllä. Paljon oli muuttunut opiskeluajoista — nuori aristokraatti joka pudisti lunta päältään näytti vuosikirjassa hyvin erilaiselta kuin nyt. Kaikilla heidän vuosikurssiltaan oli ollut mitä mielenkiintoisimpia sivuaineita, mutta tämä vanha kuoma oli hammaslääketieteen ohella ollut aina hyvin innoissaan lihantuotannosta. Hän oli siitä niin innoissaan, että liha peitti hänen koko olemuksensa.
Oviaukossa seisova olento näytti aristokraatilta enää hädin tuskin. Nakintekijän yllä olevat valkoinen takki ja hattu peittivät hädin tuskin sykkivän lihaolemuksen, joka tulvi yli jokaisen luonnollisen osan paronin vanhaa opiskelutoveria. Märkä, litisevä liha oli hyvin samanlaista kuin liha, jota hän tarjoili – joskin huomattavan käsittelemätöntä ja paistamatonta. Kasvoillaan eriskummallisella ilmestyksellä oli hyvin pienet pyöreät silmälasit sekä jopa lihan läpi paistava veikeä ilme vanhan ystävän nähdessään.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI
SNELLMANN!”
”PARONI”, saapuja sanoi, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kuuli, kuinka ääni yritti pakottaa itsensä epätoivoisesti entisen suuaukon täyttävän litisevän lihan läpi. ”LIHAMME ILAHTUU NÄKEMISESTÄSI.”
”Vanha veikko!” paroni huudahti ja pomppasi ylös kättelemään opiskelutoveriaan. Paronin tumma koura upposi hieman litisevään massaan viisisormisen käden ympärillä.
”Valtava ilo nähdä sinut pitkästä aikaa. Lihassa ja veressä!”
NEBU-VA leijaili Snellmannin vierelle ja ojensi tälle lasillisen kuohuvaa. Paljoakaan miettimättä lihatohtori nosti lasin nykivällä käden liikkeellä päänsä ylle ja kaatoi sen lihalleen. Alkoholijuoma alkoi imeytyä märkivän lihan läpi.
”Hahah!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA naurahti. ”Yhtä kova poika kittaamaan kuin opiskeluaikoina?”
Snellmann nyökkäsi.
”LIHAMME ON KASVANUT VIIME KERRASTA. YSTÄVÄSI FICUKSEN KOEPALA KASVOI UUDEKSI HIENOKSI VILJELMÄKSI, JOKA KANTAA HEDELMÄÄ. OLEMME MYÖS TEHOSTANEET TUOTANTOKETJUA YHDISTÄMÄLLÄ USEAMPIA JOHTOPORTAAN ROOLEJAViisi Snellmanin veljestä perusti liha-alan yrityksen vuonna 1951. Ks. YLE: Snellmanille kansallinen yrittäjäpalkinto. TÄMÄN SAMAN KEHON SISÄLLE.”
”Niin niin, se on varmasti tehokasta yritystoimintaa!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hymyillen. ”Toit näemmä myös hyvän määrän apetta, vanha kamu?”
Lihaolemuksesta pakeni jokin, joka kuulosti hyvin kostealta naurulta.
”LEIKKASIMME NÄMÄ ULOKKEET VILJELMÄSTÄ OMIN KÄSIN”, hän sanoi osoittaen herkullista makkaralajitelmaa. ”SUONET ANTEEKSI. LAITAMME KEITTIÖN PUOLEN VALMIIKSI.”
”Toki, toki! Luotan, että luot meille jumalaisia makunautintoja!”
Lihamies katosi lihoineen mökin keittiön puolelle, ja DOKTOR VIKTOR VON NEBULA jäi jälleen miettimään päivää olohuoneen puolelle. Villamatto oli kätevästi imenyt itseensä suuren osan lihaliemestä, jota kaikkien aikojen reissun kaikkien aikojen kokista oli lattialle valunut. Mutta paroni ei päässyt eroon kalvavasta epävarmuuden tunteesta. Mitä hän oli unohtanut? Snellmann oli mukava mies, Aldouksen kanssa he olivat vanhoja kavereita, eikä heillä ei ollut koskaan mitään ongelmia Kilroyn tai Jotorin kanssa… mutta –
Kas kummaa, oliko ovella taas joku?
Olihan siellä: tämä kävi hyvin selväksi näyttävästä sisääntulosta. Valkoisesta talvi-ilmasta pölähti sisään puuterilumenvalkoinen pitkänhuiskea hahmo, jonka kuontalokin pölisi valkoista puuteria. Toisessa kädessään tämä kantoi suurta nahkasalkkua, toisessa tällä oli kävelykeppi. Tai noh, Aldous innostui kaikenlaisesta, oikeammin termi oli ”juju”: sauvan päässä törrötti irvistävä pääkallo ja muutaman eksoottisen rahilajin sarvia ja hampaita. Sitten viime näkemän Aldous oli vienyt näemmä tuota pääkallojuttua ihan pikkuisen pidemmälle ja piti sellaista myös kasvoillaan.
Mikään tästä ei yllättänyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA: Aldous oli jo opiskeluaikana painottanut selvemmin holistisen hammaslääketieteen puolelle sekä perehtynyt useisiin eksoottisiin kulttuureihin. Valkoinen aristokraatti otti suurella innolla esteettisiä vaikutteita uusista kulttuureista. Viime aikoina tämä oli asioinut paljon Meksi-Korossa ja ympäröivässä saaristossa ja tuntenut suurta henkistä yhteyttä paikallisiin kuolemajuhlallisuuksiin.
Aldous nyt vain tykkäsi innostua uusista jutuista – hän oli sillä tapaa maailmanmiehiä. Kulki nykyään ihan uudella tittelilläkin.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”NOITATOHTORI!”
”Paroni!” Aldous naurahti ja juoksi vastaanottamaan DOKTOR VIKTOR VON NEBULALTA lämpimän halauksen. Ainoastaan kolme hänen haarniskastaan törröttävää eksoottisen eläimen piikkiä nirhaisi paronia.
”Auts! Aldous, mahtavaa että pääsit! Tässähän minä vähän ehdinkin huolestua, että pääseeköhän varmasti muistelemaan kulta-aikoja vanhan huonetoverin kanssa!”
”En missaisi tätä mistään syystä, brouski”, Aldous sanoi lempeän leveällä äänellä. ”Runkochakrat on kohdillaan ja ilmassa on timanginen pöhinä. Aistin että täällä on jo hyvät vibat käynnissä, veli. Tää ilta on jo nyt aivan leffaa.”
”On, kuomaseni! Ja melkoisen elävää kuvaa onkin!” paroni sanoi iskien silmäänsä. ”Snellmann saapuikin jo ja taisi pistää makkarat jo grillille!”
”Aivan julieenisen kova homma, bro. Synergiat väreilee. En malta odottaa että saan kamoja vähän purettua, pari rentouttavaa viivaa alle ja pecha kuchat tulille. Tekee kyllä ihan hyvää levyttää ja lätistä, oli sen verran tiukka tilanne rajalla. Jos tiiät mitä meinaan.”
”Tiedänpä hyvinkin! Taas tullin kanssa ongelmia, vanha veikko?”
Aldous naurahti ja iski silmää.
”Menee rutiinilla, Vik-bro. Kun on tehnyt näitä bisneksiä pitkään niin ei tarvii enää ees hirveesti irvistää, että saa kauppatavaran liu’utettua ’parempaan piiloon’. Ja pikku neuvottelulla ja coworking-hengellä saa useimmat erimielisyyksistä hoidettua.”
Aldous niisti äänekkäästi.
”Oho, saitkos flunssan siellä?” paroni ihmetteli. ”Pahoittelut viileästä lomapaikasta, mutta tekee toisaalta sinullekin vähän hyvää päästä pois aavikon paahteesta!”
”Joo, siis flunssaa on meinannut olla”, Aldous sanoi, sekoitti pussillisen quazaa hovimestarin ojentamaan kuohuviiniin ja ryysti sen sekunneissa pääkallomaskin sieraimesta sisään. ”Pelkästään lihamestari oli vissiin saapunut? Kato, mähän olin ajoissa. Oliks kaikki tulossa?”
”Kaikki”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hieman hermostuneen oloisena. ”Joo, kaikki. Koko vanha poikaporukka!”
Pääkallomaskin silmäaukosta katsoi kaksi skeptisenä hehkuvaa punaista silmää.
”Ihan kaikki? Mä luulin, että O-”
”Kaikki ovat tulossa”, paroni keskeytti. Ja säpsähti, kun oveen koputettiin tomerasti.
Noitatohtori katsoi häntä pitkään.
”Veli, sä vaikutat siltä, että kaipaisit hieman rentouttavaa kombuchaa.”
”Mitäh? Ennenkuulumatonta! Ei, pientä järjestelyyn liittyvää jännitystä tämä vain”, paroni supisi. ”Sisään!”
Tulija oli lyhyin heistä kaikista, ainoastaan matoran ja vielä hyvin vanha sellainen. Tohtori Kilroy oli maailmankuulu maankiertäjä ja tutkimusmatkailija, ja luokkakokouksen järjestämistä olikin lykännyt hänen pitkä eteläinen tutkimusmatkansa, joka pyrki löytämään kuudennen sakaran. Kilroy oli palannut pohjoiseen vain muutama päivä sitten. Hän oli pieni ja sitkeä sekä loputtoman viisas mies, lämminhenkinen ja rehellinen. Hän laski lumisen hellekypäränsä kuluneen Kanohi Raun päältä ja pudisteli lunta jaloistaan huolellisesti.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI KILROY!”
”Päivää, päivää”, hän sanoi hienostuneella korostuksella. ”Miten mukava nähdä teitä, arvon tohtorit.”
Pituuseron tähden kättely ei ollut kovin kätevää, mutta ei se paronia haitannut. Hän kumartui ja kaappasi vanhan miehen tiukkaan syleilyyn.
”Tervetuloa, tervetuloa! Sinua on niin kovin vaikea tavoittaa tätä nykyä, Kilroy”, paroni sanoi ja laski tohtorin.
”Maailmassa on niin kovasti nähtävää, ja niin kovin vähän aikaa”, Kilroy mutisi. ”Tohtori Aldous! Minä löysin eräältä kaukaiselta saarelta erään schiludomilaisyhteisön, jotka käyttivät aivan poikkeuksellisia, psykedeelisiä marjoja. Sanovat, että tuntuu siltä kuin koko maailma kääntyisi ympäri! Minulla on niitä täällä mukana jokin määrä. Uskon, että sinun alallasi arvostetaan tällaisia mahdollisuuksia.”
”Helvetin hyvä, doc”, Aldous näytti peukkua. ”Koitetaan niitä porukalla sitten jatkoilla, tulee ihan vanhat ajat mieleen!”
”Ah, Haederan yliopiston kirjaston hiljainen nurkka, suuanatomian pänttäämistä ja eksoottisia päihteitä!” paroni julisti. ”Ne olivat hyviä aikoja. Niitä minä haluan meidän muistelevan täällä, kun nyt olemme kaikki kerrankin yhdessä. Miten matkasi meni, Kilroy hyvä?”
Kilroy synkistyi.
”Valitettavasti emme löytäneet etsimäämme. Elämän Lähde karkasi minulta jälleen kerran. Mutta kuljimme läpi monen kartoittamattoman eteläisen saaren, ja keräsin suuren määrän korvaamatonta kasvi- ja eläintietoutta. Löysimme lähes kokonaisen opleurosauruksen luurangon. Jos et tiedä, niin se on sellainen kahdeksanmetrinen gorillamainen dinosaurus. Mutta voi, myrskyt pakottivat meidät kääntymään.”
”No mutta onni onnettomuudessa, vanha veikko”, sanoi paroni. ”Pääsit paikalle. Ja sen lisäksi, minulla on teille kaikille tärkeitä uutisia – ja yhteinen projekti. Sinun ymmärryksesi muinaisen maailman artifakteista voi osoittautua ensiarvoisen tärkeäksi.”
”Niin, milloinkaan ei voi tietää, mitkä löydöt osoittautuvat tärkeiksi! Ah, kohtasin myös eittämättä uuden grolemniittilajin Fentragesinmerellä, ja halusin keskustella meribiologian ekspertin kanssa tästä. Olikohan hän –”
Paroni irvisti, mutta onneksi Kilroyn kysymys keskeytyi, kun ulkoa kaikui hidas kaikuva selittämätön ääni. Aivan kuin jotain olisi materialisoitunut paikoilleen tyhjyydestä. Ennen kuin kolmikko ehti liikaa sitä ajatella, ovi viuhui taas.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti,
”TOHTORI JOTOR!”
Aulaan kuulumisiaan muhimaan jääneet tohtorit kääntyivät yhdessä katsomaan seuraavaa lumisesta laskettelumaisemasta sisään astuvaa henkilöä. Tässä oli paljon tuttua mutta myös paljon uutta. Kullanruskea toa asteli sisään itsevarmasti itseään kannatellen yllään pitkä takki, joka liuhui tämän juostessa. Kanohi Mohtrek tämän yllä oli tuttu mutta ottanut uuden, virtaviivaisemman muodon. Hammaslääketieteen ja kvanttifysiikan tohtori Jotor oli muuttanut muotoaan aiemminkin, matoralaisesta toaksi, mutta tämä muutos sai muut tohtorit pysähtymään aloilleen ja keräilemään leukojaan lattialta.Snellmannin tapauksessa kirjaimellisesti, mutta niin saattoi käydä myös ilman hyvää syytä.
”Jotor!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi. ”Ilo nähdä, vanha…”
Paroni jäi jumiin yhtälöön, joka oli selvästi hyvin vaikea ratkaista.
”…sisko?”
”Tervehdys, veljet”, Jotor sanoi rohkeasti hymyillen. ”Pitkästä aikaa. Pahoittelut yllätyksestä. Totuttelen vielä itsekin näihin kasvoihin.”
”Hei vou”, Noitatohtori sanoi. ”Toi, toi on hienoo. Toi on modernii. Mä supporttaan.”
”Johan!” Kilroy sanoi nostaen hattuaan. ”Kaikenlaista sitä näkee! Hieno nähdä joka tapauksessa!”
”Siis niinkun”, Aldous jatkoi selvästi haltioituneena. ”Toi on inspiraationa kaikille nuorille naisille ympäri sakaroita, että niistäkin voi tulla hammaslääkäreitä. Kaikkialla.”
Keittiöstä vaappuva lihamies tuli näyttämään yhtä lihaista peukaloa Jotorin uudelle muodonvaihdokselle.
”OLET NOUSSUT LIHASI YLÄPUOLELLE, JA ONNITTELEN SINUA SIITÄ”, Snellmann sanoi, ja vaappui takaisin makkaroiden pariin.
”Kiitos”, Jotor sanoi hymyillen kylmänviileästi. ”Parkkeerasin kapselini Nakkikoneen vasemmalle puolelle. Toivottavasti ei haittaa.”
Kullakin tohtoreista kävi mielessä hyvin moderni ja vapautunut ajatus parkkeeraamisesta: siihen pystyi ihan kuka tahansa sukupuolesta riippumatta! Upeaa, miten maailma asteli eteenpäin. Sitä todella oli tiede.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pysähtyi aloilleen. Totta kai Jotorin näkeminen oli pelkkä ilo, mutta käsite ”poikien ilta” vaati vähintään tämän myötä uudelleenarviointia. Kyllähän tämä… kyllähän tämä näinkin toimisi. Eihän tämän tarvisi muuttaa mitään…
Eihän hänen hermostuneisuutensa nyt tästä voinut johtua? Hän oli hyvin moderni ajattelija! Hänen mielestään kuka tahansa saisi regeneroitua miten halusi! Tärkeintä oli, että koko jengi oli kasassa, eikö ollutkin?
”Odottelemme ilmeisesti vielä yhtä”, Jotor sanoi tietävän oloisena.
”Lasketkohan varmasti nyt oikein, Jotor hyvä?” paroni naurahti. ”Ei, kyllä tämä reissu taitaa näillä alkaa olla valmis –”
”Arvon paroni, tutkajärjestelmäni on havainnut useita ballistisia ohjuksia, jotka ovat osumassa aivan lähellemme”, NEBU-VA:n oli keskeytettävä. Punainen varoitusvalo välkkyi sen kuoressa.
Paronin selkäpiitä kylmäsi. Joukkion tohinan hiljennyttyä hänkin alkoi kuulla sen – hyytävän ujelluksen lumisessa tuulessa.
”Uskomatonta! Onko kyse siitä samasta terroristista? Valmistele kaikki puolustustoimet!” paroni parahti painokkaasti. ”Miten hän kehtaa pilata tämän päivän?”
”Ne eivät ole kenraali Killjoyn ohjuksia”, NEBU-VA korjasi. ”Energiajäljen mukaan ne kuuluvat –”
Valtava räjähdys vavisutti koko Päävuorta. Hirsielementeistä rakennettu mökki tärisi, ja osa läheisestä matkailualueesta hautautui pienikokoisen lumivyöryn alle.
Huoneen lukuisat televisiot ja muut näyttöpäätteet syttyivät, ja niihin ilmestyivät synkät kasvot. Tummanpuhuvan hahmon kasvot olivat varjojen peittämät, mutta hänen punaisesta monokkelistaan heijastui valo.
NEBU-VA näytti hämmentyneeltä. Tulisiko hänen ilmoittaa tulokas saapuneeksi, vaikkei tämä ollut vielä… saapunut?
”Päivää teille kaikille”, hahmo televisioruuduilla sanoi. Ääni särisi. ”Ajattelin, että tämä oli sopiva tilaisuus ohjuskokeelle. Miten nopeasti hait voivatkaan lentää! Kun sain kutsusi, paroni, ajattelin ensin olla tulematta. Mutta minun on pakko myöntää, mahdollisuus katsoa sinua silmiin kaikkien näiden vuosien jälkeen oli houkuttava.”
Tohtorit seurasivat tätä monologia enimmäkseen hämmentyneinä. Kauempana kuului sireenien ääniä, kun kuolevia pelastettiin siitä lomakylän osasta, joka oli ottanut osuman ohjuksesta.
Silloin alkoi jumalaton kirkuva ääni, ja valtava ilmavirta koetteli koko taloa. Neljä tohtoria juoksivat ulos hankeen, ja näkivät miten valtava, synkkä kalmari leijui heidän yläpuolellaan. Oli vaikea sanoa, oliko se mekaaninen vai lihaa. Painovoimamoottorit kannattelivat sitä aavemaisen vakaana, ja lukemattomat aseet kalmarin paksussa kuoressa tarjosivat tulivoimaa kokonaisten kylien hävittämiseen – kuten kalmarin synkkä herra olikin usein tehnyt.
Kalmari laskeutui rinteelle vähän matkan päähän tohtorien mökistä, ja alas leijui synkkä hahmo. Tämän haarniskan siluetti kohosi suurena ja uhkaavana. Vain kaksi yksityiskohtaa siinä eivät olleet mustia: punainen, hehkuva laserskaleri tämän vasemmassa kädessä, ja kultainen kasvoton visiiri. Sotisopa tarpoi mäkeä ylös eleettömästi, ja marssi mökin kuistille toisten luokse.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti viimein,
”TOHTORI OGEL!”
Ogelonn asteli aivan Viktorin eteen ja katsoi tätä kasvottomana kypäränsä takana.
”Viktor”, hän sanoi sävyllä, jota oli vaikea tulkita.
”Ogel”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi hyvin leveästi hymyillen. ”Kelpo kamu, miten voit? Melko paksusti, näemmä?”
Paronin katse kulki valtavan titaanin päästä varpaisiin.
”Pidän mitä olet tehnyt tuon haarniskan kanssa! Hyvin modernia, hyvin virtaviivaista!”
”Ogel! Mites hait?” Aldous huudahti.
Vitsi jäi haarniskoidulta ilmestykseltä huomioimatta.
”Sinä halusit tavata?” Ogel kysyi kylmän viileästi paronilta.
Jaiks… vanha kuoma oli selvästi täällä bisnes edellä. Hiljainen hetki sai paronin melkein huomaamaan palavan lomakylän etäiset avunhuudot.
”Kyllä! Sinua, Ogel hyvä. Tai siis… tai siis sinua ja muuta ’jengiä’, totta kai. Koko vanhaa porukkaa! Kaikkia kavereita. Kai minä siitä olin selkeä?”
”Kutsusi ei ollut yksiselitteinen”, Ogel tuhahti hampaidensa välistä. ”Eikä sitä ollut kovin helppo huomata.”
”Kyllähän minä sinutkin totta kai kutsun, hyvä toveri!” paroni sanoi pyyhkäisten hikikarpalon otsaltaan. ”Kaikki te, totta kai! Ilman koko vanhaa jengiä ei olisi järkeä järjestää tätä iltaa. Olihan tässä suunnitteilla kuitenkin –”
Luokkakokous
Samarxxan, Uhkaavasti Helvetin Portteja kohti lipuva necropolis
Tohtori Ocsid käveli stereotyypisen pahiksen tapaan edestakaisin Samarxxan ruttosiivessä. Kädet selkänsä takana puuskassa. Hän odotti jotain. Tai pikemminkin jotakuta.
Astellen ympäri ruttosiipeä Ocsid tarkasteli samalla ympäristöään. Tuttua, mukavaa, kotoisaa, mutta ennenkaikkea ihanan veristä, apeaa, ja kalpeaa näkymää joka ympäröi ruttosiiven häkkejä sekä suhtkoht suuria myrkyn… Tai sanotaanko ruton vihreää hohkaavia kanistereita.
Ocsid odotti aina ”jotakuta”. Jokin suurempi oli valinnut hänet – sinetöinyt hänet synkällä polttomerkillään. Ocsid ei ollut suurmies. Hän oli niitä, jotka valmistelivat maailman itseään suuremmille.
Olisipa hänet kutsuttu suurteen Tohtorien tapaamiseen, Ocsid löysi itsensä välillä miettimästä. Ehkä jossain toisessa elämässä. Myös hän oli valmistunut Haederan yliopiston hammaslääketieteellisestä tiedekunnasta mutta vasta vuotta myöhemmin kuin nuo salskeat urhot, joiden edesottamuksia hän oli ihaillen kaukaa seurannut.
Ocsidin kohtalo oli kuitenkin kulkea toisia polkuja. Hän oli aina ollut erilainen: matoralaiset eivät olleet häntä joukkoonsa hyväksyneet, kun hän oli kanisteristaan noussut. Vuosia myöhemmin hän oli ymmärtänyt, että hänen hipiänsä ei ollut terveen vihreä kuin ilman ja kasvillisuuden kansalaisella, vaan sairaalloisen, aurinkoa kavahtavan vihreä. Hänellä oli hieman liian pitkät raajat, eri parin jalat ja kiero selkäranka… sekä jos oikein katsoi, pienet terävät sarvet.
Mana-toran, sylkäisivät toiset hampaidensa välistä. Karzahnin leikkikalut, pilkkasivat vääräleuat. Demonit. Hän oli kauan aikaa sitten hylännyt nuo kaikki nimet. Hän piti enemmän sanasta onuhinen – se tuntui sopivalta. Hänen todellinen kotinsa ei ollut sakaroilla, vaan niiden alla. Maankuoressa, siellä syvällä missä muutkin universumin virheet asuivat.
Kun hän oli ymmärtänyt tämän, oli hän tahtonut löytää juurensa. Synkkä käärö hylätyssä hautaholvissa koillissakaran päädyssä oli paljastanut, että hänen kaltaisiaan oli enemmän, ja he ja heidän ruhtinaansa olivat vankina syvällä alemmissa kupoleissa.
Kun kohtasi maailman epäoikeudenmukaisuuden, ainoa oikea ratkaisu oli käydä sotaan. Vuosien valmistelu, arkeologinen tutkimus ja synkin taikuus auttoivat Ocsidia nostattamaan yhden vanhan maailman varjelluimmista salaisuksista, demonisen kaupunkiraunion. Kuolleiden kaupungin. Ruton kaupungin. Lentävän kaupungin.
Sairauksia tämän maailman ylle sylkevä nekropolis leijui demonisella taialla jostain kupolien syvyyksistä. Harva tiesi sen historiaa. Ehkä hänen kaltaisiaan oli ollut aina: niitä, jotka tunsivat kutsun syvemmältä pimeydestä. Komennon kuninkaalta, joka heitä syvältä Manalasta ohjasti. Joskus aiemminkin Samarxxan oli saastuttanut taivaita toisen komentajan alaisuudessa. Häntäkin ennen olivat onuhismestarit demonisine miekkoineen komentaneet vaeltavaa kalmistoa tehtävänään vapauttaa todellinen kuninkaansa.
Nyt kuninkaan komento hänen sielussaan oli ollut kovaäänisempi kuin koskaan aiemmin. Se oli saanut Ocsidin miehistöineen hylkäämään tehtävän Välisaarilla. Ruttosiiven tyrmistä ulos tiensä taistellut riimusoturi sai jäädä pelkuriksi, joka pääsisi heiltä pakoon — ehkä tämän sodan jälkeen Ocsid voisi viimeistellä senkin tehtävän.
Mutta ei tänään. Tänään profetiat olivat käymässä toteen.
Tänään Enkeli laskeutuisi taivaista ja vapauttaisi hänen ruhtinaansa. Biolzebubin ylipappi pääsisi kahleistaan ja auttaisi sytyttämään lopullisen kaaoksen liekit. Tuo Ruhtinas nostattaisi hänet entistä korkeammalle ruton levittäjänä.
Nuorena Ocsid oli uskonut, että hänen tehtävänsä olisi korjata hampaita. Toiset ajat, toiset haaveet. Hänet oli valittu johonkin sitäkin tärkeämpään: hänen kuuluisi korjata rikkinäinen ja epäreilu maailma.
Nekropolis lensi saastuttaen vedet altaan. Kuolleet kalat nousivat pintaan. Syvyyksien synkkä luola kutsui.
Päävuoren lomakylä, Stelt
Ruokasalissa kaikui lämmin puheensorina. Aldousin inspiroivan ja ryhmähenkeä nostattavan pecha kucha -esityksen jälkeen vanhat koulutoverit olivat kerääntyneet herkkuja notkuvan ruokapöydän ääreen. Tohtori Snellmannin valmistamat ravintotieteellisesti optimoidut makkarat riittäisivät varmasti koko seurueelle. Viinipulloja availtiin, laseja täyteltiin. Iltapäivän auringot laskivat suuresta ikkunasta näkyvän laskettelurinteen ylle.
”Tämä onkin ensimmäinen kunnon sivistyneen henkilön ateria, jonka olen saanut pitkiin aikoihin”, Kilroy mutisi tyytyväisenä pinotessaan lautaselleen ruokaa. ”Ah, niin sitä ihan unohtaa itsensä tutkimaan menneisyyden ihmeitä. Tiesittekö, että uusimpien tutkimuksien valossa Xian Vuorella oli aikanaan verikultti, joka uhrasi säännöllisesti henkiä Vuorelle rituaalimenoin? Tästä epärationaalisesta ajasta ei yleensä puhuta paljoa Xian historiassa.”
Jotor vilkaisi tätä ja kohautti olkiaan.
”Kun viimeksi kävin siellä noihin aikoihin, Vuori ei kyllä vielä edes sijainnut Xialla. Se tuli vasta myöhemmin. Voimme käydä katsomassa, niin saatte tarkempaa tietoa.”
Kilroy näytti harmistuneelta, eikä välttämättä aivan ostanut tätä väitettä ”aika-matkustuksesta”. Heidän erimielisyytensä tästä asiasta olivat alkaneet jo opiskeluaikana.
”Noh, Kilroy, veliseni”, DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen tälle maljaa. ”Ilo, että pääset kaivelemaan myös muutakin kuin purukalustoja! Monialaisuus, se se vasta on elämän suola!”
”No, siinä olen kyllä samaa mieltä”, Kilroy hymähti.
Paroni nosti lasia ilmaan katsellen ylpeänä pöytää ympäröiviä henkilöitä. ”Katsokaa, mitä meistä on kaikista tullut! Snellmann, kokkaamisesi ovat vain parantuneet opiskeluajoilta! Aldous, olet laajentanut inspiroiviin vaihtoehtolääkinnän keinoihin! Jotor, sinusta on tullut nainen! Ja Ogelkin… on edennyt elämässä!”
Ei vaadittu maailman tarkinta almanakkaa mittaamaan se aivan liian pitkä hiljaisuus, jonka paronin uljas puhe jätti leijailemaan. Ehkä moni vain sattui sillä hetkellä siemaisemaan juomaansa tai oli täpötäynnä Snellmannin herkullista lihaa. Niin sen täytyi olla. Hyvän isännän tehtävä oli selvästi jatkaa keskustelun ylläpitämistä, halusi tai ei.
”Siitäs tulikin mieleeni: Snellmann, en ole kuullut suvustanne hetkeen. Mitä veljillesi kuuluu?”
”OLEMME LÄHEISEMPIÄ KUIN KOSKAAN”, kupli lihaisan olemuksen keskeltä.
”Ihanaa kuulla, ystävä!” paroni naurahti kumeasti. ”Tiedättekö, se saa minut ajattelemaan: minä aivan todella kovasti kaipaan meidän yhteisiä aikojamme, toverit. Villi nuoruus, muistatteko enää edes, mitä se oli? Harva se päivä juhlimme aurinkoinnousuun asti vailla huolen häivää. Ollapa sellaista vapautta! Mutta ah, ajat muuttuvat, ja niin vain ovat vallan ja vastuun kahleet sitoneet meistä jokaisen. Kyllä… kyllä opiskelu vain oli elämän parasta aikaa!”
Aldous naurahti pääkallokypärästään ja ripotteli valkoista substanssia makkaran kyytipojaksi.
”Älä nyt, V-Man, ei niiden aikojen tarvi olla ohi! Silleen tietyllä tavallahan me ollaan itse parhaita opettajiamme, ja elämä on vaan yhtä suurta opiskelua. Saatiin sentään vanha kunnon jauhojengi kasaan ja vanha kipinä on yhä tässä. Mä sanon vaan että bro, päästetään irti, lähdetään uusille leveleille. Evaluoidaan meidän elämänkaaria uudelleen. Keskitetään juurichakrat, se on vaan omasta tahtotilasta kiinni.”
Aldous puhui haltioituneena. Hänen pupillinsa olivat selvästi laajentuneet.
”Nyt kun ollaan kaikki tässä, niin musta meidän pitäisi oikeasti käydä läpi itse kunkin laiffii. Tää on sellainen harjote, jonka mulle opetti semmoinen krikcitialainen surffishamaani johon tutustuin kun olin vuoden Galilla”Jos alkaa vanne kiristää päätä niin kandee oikeesti vaikka vaan myydä kämppä ja mennä Galille. Siis siellä on tosi aitoo bro. Mun koko elämänkatsomus käänty ympäri kun olin siellä, se oikeesti muuttaa sua niin monella tavalla.” – Tri. Aldous. Kuulkaa, tehääs vaan niin että otetaan kaikki käsistä kiinni, et saadaan oikee yhteys. Ja sitten käydään läpi mitä regrettei teillä on. Mitä vaan mitä teki tai ei tehnyt. Jos sä vaikka aloitat”, hän sanoi ja tarttui vieressään olevaa Jotoria kädestä.
Jotor kohotti kulmaansa ja tuijotti jonnekin kauas.
”En ehkä näe asioita sillä tavalla, Aldous. Se, miten minä näen maailman, ei mahdollista katumusta. Jos yrittää korjata kaiken, ei voi elää yhdessäkään hetkessä – vaan niissä kaikissa. Joka hetki, joka sekunti. Hampaat ovat melkoisesti helpompaa korjattavaa kuin menneisyys.”
”Joo, toi on just diippii”, Aldous rohkaisi. ”Sä olit aina tosi fiksu häiskä, niin totta kai susta on tullut myös tosi fiksu mimmi. Jos nyt vaikka jatkan tosta niin itse oon funtsinut tota krickitiläistä puolta viime aikoina, just sen Gali-reissun jälkeen. Ajatusta maailmansielusta ja kaikesta tästä, oikeesti tosi fundamentaalia kamaa. Ja pakkohan sitä on miettiä, että mitä jos oisin tajunnut tän jo aiemmin? Et kuinka paljon olisin kehittynyt henkisesti jos mulla olisi ollut Hepokadesin meditaatiotekniikat jo aikaa sitten. Ehkä oisin ihan eri paikassa mentaalisesti kun nyt, oikeestihan oon vaan tällainen loputon etsijä.”
Snellmann mietti omaa vastaustaan pitkään. Jotor nykäisi lempeästi lihaista kättä testinä siitä, kuunteliko tämä.
”LIHAMME EI VOI ELÄÄ MENNEISYYDESSÄ EIKÄ TULEVASSA. ON VAIN TÄMÄ HETKI, JA SE, MITÄ TEEMME SILLÄ. KAIKKI LIHA MUUTTUU LOPULTA MÄDÄKSI, JA KORVATAAN UUDELLA.”
Koko joukkio hymyili aidon ystävän viisaille sanoille. Kilroy otti lihaisesta kädestä ja nousi seisomaan tuolilla noustakseen samalle tasolle muiden kanssa. Hän rykäisi ja alkoi puhumaan juhlallisesti.
”Aldous on aivan oikeassa, että tällaisia asioita on hyvä miettiä aina silloin tällöin. Me saatamme elää hyvinkin pitkään, mutta se voi loppua yhdessä hetkessä, yllättäen. Monet ymmärtävät liian myöhään, että olisivat olleet onnellisempia tehden jotakin muuta. Minä olen oikeastaan aina ollut vanhin meidän seurueestamme, ja olen ehkä seurannut teitä hieman erilaisesta näkökulmasta. Olen ylpeä siitä, että teistä on kehittynyt niin ajattelevia yksilöitä! Minun on vaikea keksiä, mitä katuisin elämässä. Tokihan aina löytyy pieniä murheita, mutta ne eivät ole mitään sen rinnalla, mitä olen saavuttanut ja saanut tehdä. Toivon, että te kaikki löytäisitte samanlaisen mielenrauhan omalle kohdallenne, vielä kun olette nuoria.”
”Ethän sinä nyt niin vanha ole, Kilroy hyvä!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA huudahti. ”Vetreä ukko kuin mikä, aina uusien vanhojen juttujen perässä! Ei sen, että tuijottelee fossiileita, tarvitse tehdä sinua sellaiseksi!”
Kilroy vain kumarsi oudon juhlavasti ja laskeutui istumaan. Hänen vieressään istuva Ogel tarttui tätä kädestä. Ogel oli riisunut visiirinsä, ja hänen punainen monokkelinsa lähes kilpaili huomiosta DOKTOR VIKTOR VON NEBULAN oman monokkelin kanssa.
”Olen kieltämättä ajattelemiseen ja murehtimiseen taipuvainen luonne”, Ogel sanoi. ”Mutta ei asioiden katumisesta mitään hyötyä ole.”
Monitulkintainen vastaus jätti joukkion miettimään. Jos kuunteli hiljaisuutta, saattoi melkein kuulla lomakylän hirvittävien roihujen sammuttelun ääniä.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA tuijotti Ogelia silmiin ja sitten laski katseensa heidän käsiinsä.
Tai siis laserskaleriin tämän vasemman käden tilalla, josta hän oli huomaamattaan jo hetken pitänyt kiinni. Hänen kämmentään poltti.
”Auts. Kappas, sehän taitaakin olla minun vuoroni”, paroni puhui. ”Katumus! Katumus ei ole voittajien puhetta, sanotaan. Mutta kyllä, kyllä voittajatkin saavat katua! Muun muassa sitä, että eivät voita vielä enemmän! Minä, minä olen miettinyt monia asioita viime aikaisesti, ystäväni. Maailmassa on paljon vialla, ja olen aina kokenut kunnia-asiakseni korjata viat parhaaksi toteamallani tavalla! Mutta ehkä minä en sitten ole tätä ennen ymmärtänyt, että kuinka kovaa oikeiden asioiden puolesta täytyy taistella!”
Paroni piti pitkän tauon, ja sanoi sitten hiljaa:
”Kiusaajille… kiusaajille pitää laittaa kampoihin!”
Kun kukaan ei kummemmin jatkanut keskustelua siitä, hän löysi kätensä hyvin pian kahden eri viinilasin ympäriltä ja maisteli niitä sivistyneesti ja uskomattomalla vauhdilla. NEBU-VA leijaili hyvin pian täydentämään paronin lasilliset. Se todella tiesi, mitä hän ajatteli, herran pieksut!
Ogelonn tyhjäsi lasin hyvää steltiläistä ja laittoi tyhjän pikarin pöydälle. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressään ryypiskelevää paronia.
”Sinä olet aina osannut järjestää juhlia”, hän korotti ääntään, ”mutta kyllä sinulla on jokin muukin syy kutsua meidät kaikki koolle tänne. Milloin me tapasimmekaan viimeksi, Viktor? Ihan kasvoista kasvoihin. Muistatko edes, miten monta vuotta siitä on?”
Hän jätti väliin lyhyen tauon mutta ei antanut paronille mahdollisuutta vastata. Hänen äänensä oli vakaa ja matalan monotoninen.
”Kun sain kutsusi, minun ensimmäinen ajatukseni oli: hänellä mahtaa olla todella epätoivoinen tilanne. Miksi sinä muuten meitä muistaisit, jos et saadaksesi meiltä jotakin? Armas Voitonhampaasi tuhoutui jossakin yksityisessä sodassa, ja kas – siinä sinä olet, järjestämässä juhlia ’ystävillesi’. Viktor, mikä onkaan sinun kutsusi todellinen tarkoitus? Voitko vihdoin mennä itse asiaan?”
Viiltävä hiljaisuus laskeutui ruokasaliin. Yksi puhumattomista säännöistä oli rikottu. Tohtorit siemailivat juomiaan ja keskittyivät herkkuaterioihinsa: ja odottivat, miten illan isäntä vastaisi näin rankkoihin syytöksiin.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi katsomaan vanhaa ystäväänsä.
”Ogel, kuomaseni”, pattitilanteeseen pistetty paroni papatti. ”Kyllä, minulla on teille muukin syy olla täällä kuin vanhojen muistelu. Mutta älkää luulko, että haluaisin teidät tänne vain hyötyäkseni teistä! Minä… minä uskon, että tämä projekti, jota teille kaikille haluaisin tarjota, on isossa kuvassa jokaiselle meistä hyödyksi. Me katsomme menneisyyteen oppiaksemme, miten varautua tulevaan!”
Ogel ei vastannut siihen vaan jätti hyisen hiljaisuuden. Aldous koki asiakseen rikkoa sen:
”Hyvä spiikki, brouski. Mistäs tässä projektissa sitten on kyse?”
”No, hyvä että kysyit! Kyllä, olette lukeneet uutisia oikein – Voitonhampaani upposi syvään hyiseen veteen Xian rannikolla, ja syypääkin on tiedossa. Hirmuinen Mustan Käden entinen kenraali, joka tunnetaan ’Nui-Kralhina’ tai nyttemmin Killjoyna, saapui luokseni ja loukkasi kunniaani tavalla, jonka kaltaista en voi suvaita. Lähteeni kertovat, että hän keräilee tällä hetkellä kaiken lisäksi yksityistä armeijaa ottaakseen haltuunsa minulle kuuluvan saaren koillissakarassa. Ymmärrätte varmasti, että ahdinkoni on todellinen: Voitto Korporaation tulevaisuus on vaakalaudalla, sekä varmasti myös koko maailman!”
Paroni laski katseensa viinilasiinsa pyöritellen sitä.
”Ajattelin, että säästelisin näin ikävistä asioista puhumista myöhempään vaiheeseen iltaa. Ehkä niiden oli aika tulla pöydälle, että voimme käsitellä ne, kuten vanhat kuomat tapaavat tehdä!”
”Ja sinä tosissasi uskot, että siitä on sekä meille hyötyä, että koko maailmalle?” Ogel naurahti kuivasti. ”Kykenetkö avaamaan tätä minulle, sillä minusta kuulostaa lähinnä siltä, että tarvitset lisää rautaa Kenraali Killjoyta vastaan.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA haki sanojaan pitkään ja harkitusti, kuten hänen kaltaisensa suuren intellektuellin kuului:
”Kuules Ogel… äh… saat tämän kuulostamaan niin yksinkertaiselta! Tässä on useita tasoja! Kosolti tasoja, jopa! Tasoja tasojen päällä! Yhteiskunnallinen taso, ideologinen taso… monenlaisia metatasoja!”
”Pistänkö pari annosta kiertoon?” Aldous kysyi kaivellen laukkuaan.
Paroni pihahti pakotetusti.
”Kiitos, Aldous, mutta voimme jättää ne metatasot myöhempään vaiheeseen iltaaTämä sanaleikki viittaa humoristisesti sekä kirjallisuustieteen käsitteeseen tekstin metatasosta, Voitto Korporaation omaan ”Meta-Universumi”-virtuaalimaailmaan että pahamaineiseen xialaiseen huumeeseen, metadermikseen.! Minä vain ajattelin, että vanhoilta ystäviltä kehtaisi pyytää apua – joku suuri ajattelija on varmasti sanonut, että sitä varten ystävät ovat!”
”No, eipä sinulta ole apua aiemmin liiennyt”, Ogel sanoi heilauttaen kättään muiden tohtorien suuntaan ja kuljetti katsettaan käyden läpi heistä jokaisen. ”Aina jokin tekosyy kiireestä tai karanneista haista tai mistä hyvänsä. Vai onko joku teistä saanut rakkaalta Viktoriltamme paljon apua omiin ongelmiinsa?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA antoi katseensa vaeltaa ympäri huonetta. Hikinoro valui hatun alta.
”Kuules Ogel, mielestäni on epärehellistä juuttua muistelemaan vanhoja tuolla tavalla! Ja aivan varmasti olet saanut minulta apua joskus!”
Ogel löi vasemman kätensä pöytään niin kovaa, että lasi helisi. Laserskaleri jätti pöytään hieman palaneen kohdan.
”Sinä jätit minulle melko vahvan muistutuksen menneistä!”
Paroni vilkaisi koukkua, ja sitten Ogelia, ja taas koukkua.
”Ei kai opiskeluaikoihin tarvitse nyt joka kertaa palata! Me… me olimme hyvin erilaisia henkilöitä silloin kaikki! Snellmannkin oli useampi henkilö kuin nyt! Ogel, sinä et nyt katso kokonaiskuvaa, ja –”
”Sinä voisit joskus katsoa niitä henkilöitä siinä kokonaiskuvassa! Vai oletko ollut liian kauan omien käskyläistesi ympäröimänä, että muistaisit, etteivät kaikki ole töissä sinulle?” Ogel kysyi, epätavallisen kiihtyneenä. Soimasihan siinä vähän pata kattilaa. Viimeistään nyt kaikille oli selvää, että ongelma ei ollut vain paronin sota vaan kauna, jolla oli pitkä varjo.
”Hyvät herrat”, Kilroy yritti puuttua, ”ehkä tässä nyt tehdään ramasta kane-raa, ja te voisitte –”
”Miten sinä kehtaat?!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA pauhasi viikset höyryä puskien. ”Ihan varta vasten vanhoja ystäviä ajatellen järjestin meille tämän mökinkin! Milloin sinä olet tullut oma-aloitteisesti moikkaamaan vanhoja opiskelukavereita?”
”Kenties opiskeluaikani eivät jääneet samalla tavalla kauniiksi muistoksi”, Ogel jatkoi ääntänsä korottaen. ”Mutta en minä myöskään ano opiskelukavereilta apua omissa sodissani ja teeskentele, että se on heidän omaksi edukseen! Jokainen tuhoamani kuningaskunta on puhtaasti oman työni tulosta!”
Suivaantunut paroni pihisi ja puhisi ja veti syvään henkeä. Ogelilla oli kirotun hyvä pointti siinä – mutta tämä ei ansaitsisi kuulla sellaista kohteliaisuutta!
”Kuules, minä en tule anomaan sinulta yhtään mitään! Luulisi vain, että sinäkin ymmärtäisit joskus katsoa juttuja omaa nokkaasi pidemmältä! Nyt, suonette anteeksi, käyn vahaamassa viiksiäni!”
Paroni nousi uhmakkaasti seisomaan, siemaisi molemmat viinilasinsa loppuun, ojensi ne hovimestarilleen ja marssi ulos ruokasalista. Puuovet paukkuivat.
”Joo, tuota”, Aldous naurahti hermostuneesti ja yritti keventää tunnelmaa. ”Vieläkös Ogel sulla on tapana polttaa sun kätyreiden naamat irti sellaisiksi luupäiksi?”
Paroni DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli toden teolla tuohtunut.
Hän oli vetäytynyt omaan kamariinsa ja avannut hotellin minibaarin. Mainittavan erityisiä antimia sieltä ei ollut löytynyt, mutta suu täynnä keskinkertaistakin kaviaaria esti liiemmän sadattelun ulospääsyn. Paroni oli yrittänyt rentoutua katselemalla lumista vuorimaisemaa, mutta lomakylässä roihuavan tulipalon seuraaminen ei auttanutkaan häntä olemaan ajattelematta äskeistä sosiaalista katastrofia.
Hän käänsi katseensa kamarinsa vierastietokoneen näyttöpäätteelle, jolla hän oli kirjautunut sisään tarkistamaan Viktornetissä mahdollisesti saamansa lukemattomat viestit ja tuli välittömästi muistutetuksi siitä, että Ogel oli heti hänen perustettuaan uuden ryhmäkeskustelun luokkakokousta varten välittömästi poistunut ryhmästä. Raivostuttavaa.
Miten pitkään Ogel jaksoikaan kantaa kaunaa yhdestä vähän turhan pitkälle menneestä opiskelujäynästä? Hän se tässä oli täysin kohtuuton – DOKTOR VIKTOR VON NEBULA oli yrittänyt sovintoa erinäisillä hienovaraisilla tavoilla vuosien varrella. Luulisi, että noinkin terävä akateeminen mieli osaisi lukea rivien välistä hänen viesteistään, mitä hän siitä nykyään ajatteli! Maailmassa oli hyvin suuria merialueita, joiden omistuksesta hän ei ollut käynyt kovaa kaupantekoa ja joissa Ogel sai ihan hyvillä mielin puuhata kalmareitaan!
Pah! Kuinka ylpeä Ogel kehtasikaan olla? Mitä hän oli saavuttanut näiden vuosien varrella ollakseen noin täynnä itseään?
Paitsi jonkinlaisen merenalaisen diktatuurin perustamisen. Se oli kai ihan kunnioitettavaa. Mutta Ogelilla oli selvästi kunnianhimon puutetta. Kyllä, tämä oli takertunut merenpohjaan eikä osannut katsella niiden horisonttien yläpuolelle! Aivan kuten hän oli takertunut myös menneeseen.
Ehkä paroni palaisi jonkin ajan päästä ruokasaliin ja olisi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kyllä, se oli ainoa tapa käsitellä tuollaisia lapsellisia ulostuloja. Hän käsittelisi ne oikein hyvin, eikä edes murjottaisi yhtään. Hän oli täällä pitämässä hauskaa kavereiden kanssa ja solmimassa liittoumia kansainvälistä terroristia vastaan. Sitä ei yksikätinen merenpohjassa murjottava erakko häneltä pilaisi! Kunhan paroni nyt saisi vain hetken rauhaa, hän palaisi nauttimaan kaikkien aikojen reissusta.
Rauha jätti tulematta. Kamarin seinällä oleva näyttö alkoi välkyttää valoja ja piristä. Puhelu? Tähän aikaan? Keneltä?
Ja hetkinen, miten? Ei kai tämän sijainnin pitänyt olla juuri kenenkään tiedossa? Corrodér lieni yhä matkoilla, Vapor ja ЯФГФЯ korjasivat satelliittijärjestelmiä, XPlodella oli tiukkaa treeniä Club Viktorin keikkaa varten ja Meltdown käyttäisi tämän viikonlopun ”porina moottorien vakauttamiseen”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Sitä paitsi jos joku hänen luottomiehistään jaksaisi häiritä häntä nyt, hän antaisi näille potkut vaikka saman tien. Ja toki palkkaisi uudestaan, koska ei häntä nyt ollut tehty työntekijöistä!
Pirinä jatkui. DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kittasi siniviinillä alas kaviaarin jämät ja tallusteli vastaamaan.
Mustatakkisen skakdin siluetti levisi hänen näytölleen. Vaikka tämän kasvot jäivätkin suurimmaksi osaksi varjoon, tuon hymyn kyllä tunnisti kauas.
”Hyvää iltaa, paroni. Toivottavasti en keskeyttänyt rientoja liian pahasti.”
”Kas, tuttu naama! Zorak von Maxitrillian Arstein, oletan?” paroni puski pois oikeutetun aristokraattisen kiukkunsa. ”Pitkästä aikaa! Tuota, sopiiko kysyä, toveri hyvä, miten sait yhteyden tähän mökkiin?”
”Tohtori hyvä”, lipevä skakdi pahoitteli, ”tarkoitukseni oli vain toivottaa teille antoisaa luokkakokousta. Kuulin lähteiltäni, että teillä on siellä – kuinka tri. Aldous sanoisikaan? – ’koko konkkaronkka’ kasassa.”
”Suuri kiitos, hyvä herra!” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA sanoi nostaen hattuaan.
Mikä mukava herrasmies, kuinka kohteliaasti tehty. Eivätkä he edes pitäneet juurikaan yhteyttä – kauankos siitä olikaan ollut, kun hän oli puhunut Zorak von Maxitrillian Arstein kuudennen kanssa tämän projekteista? Kymmenisen vuotta, muutama kymmenen? Hän kohtasi niin monia henkilöitä, että oli suorastaan ihme, että hän muisti kaikki.
Viimeksi kun hän oli kuullut, oli Arsteinista toki aika jättänyt. Paroni ei pitänyt sitä kovin erityisenä – häneltä itseltäänkin oli vasta ammuttu naama irti. Erinomaisen tiedemiehen ja suuren Vaikuttajan kuului varautua joka hetkenä siihen, että joku tahtoisi ampua häntä päähän. Ei ollut kohteliasta kysyä toiselta herrasmieheltä, miten tämä varautui päähän ampumiseen. Ne olivat yleensä melko harmillisia keskusteluja – varsinkin silloin, kun toinen osapuoli ei ollutkaan tajunnut vielä varautua siihen.
”Kuulkaa, Arstein hyvä, soititte hieman hankalalla hetkellä! Olisi mukavaa rupatella liikeasioista tai kiintoisista tiedeprojekteista – enkä normaalisti antaisi edes hauskanpitoillan estää sellaista – mutta minun on myönnettävä, että olen tällä hetkellä jokseenkin harmistunut!”
”Sepä varsin ikävä kuulla, ystävä rakas. Sallinet minun keventää taakkaasi hieman? Olen erinomainen kuuntelija.”
”Epäilemättä olette! No pah, ollaan sitten rehellisiä! Katsokaas, minä kutsuin ystäväni tänne kahdesta syystä: muistelemaan menneitä sekä varautumaan tulevaan. Mutta eräs ystävistäni ei tunnu suhtautuvan tähän kovin hyvin. Saatatte tietää, että olen juuri nyt käymässä sotaan vastaan kelmeistä kurjinta, Kenraali Killjoyta!”
”Olen kuullut… huhuja. Paronin on hyvä astella varoen. Nui-Kralhilla saattaa olla yllättäviä kortteja hihassaan.”
”Sitä minä pelkäänkin! Näinä päivinä ei voi olla varma, kenet se lurjus on saanut viekoiteltua avukseen. Ehkä juuri siksi ajattelin, että on parasta lähestyä vanhoja ystäviä – sellaisia, jotka tunnen niin hyvin, että voin luottaa heihin tässä!”
”Luottamus on näinä aikoina harvinaisen niukassa oleva resurssi. Olen samaa mieltä, että todellisia liittolaisia kannattaa vaalia.”
”Juurikin niin, Arstein hyvä! Kuules, saanko sanoa Zorak? Vaikutat hepulta, jolla on sekä järki että sydän paikallaan!”
”No… kaikin mokomin”, Zorak vastasi, joskin lyhyen hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensävynsä ei antanut juurikaan vihjeitä hänen mielialastaan. Tohtori kuitenkin katsoi asialliseksi jatkaa.
”Zorak hyvä, minulla on ongelma pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Meidän… ystävyytemme ei alkanut kaikkein helpoimmalla tavalla. Sanotaanko näin, että saatoin kehottaa häntä tekemään jotain, mikä aiheutti hänelle… seuraamuksia. Mutta siitähän on jo vuosikausia! Uusia raajoja on äärimmäisen helppo rakentaa! En ymmärrä, mikä häntä risoo. Haithan ovat sitä paitsi hänelle intohimo! Pääsipäs ainakin katsomaan sellaista läheltä.”
”Ymmärrän, mitä ajat takaa”, Zorak sanoi ja nojautui hieman eteenpäin niin, että tämän kasvot saivat vähän enemmän valoa. ”Joskus on vaikea sanoa, millaisia ajatuksia synkeä visiiri kätkee alleen. Oletko koskaan harkinnut, paroni hyvä, varsinaisesti kysyväsi ystävältäsi, miten hän koki asian?”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA raapi leukaansa ja mietti hetken, kunnes skakdi jatkoi.
”Joskus henkilöiden väliset jännitteet johtuvat vain väärinkäsityksistä tai sanomatta jääneistä itsestäänselvyyksistä. Uskon, että voisi olla hedelmällistä ottaa tarkasteluun –”
Sitten Zorak täysin äkkiäarvaamatta keskeytti ja jäi tuijottamaan jotain, mikä ei näkynyt paronin ruudulla. Jokin, joka kuulosti tutkan ääneltä kaikui etäisesti mikrofonin kautta.
”Näyttää siltä, että yllätyksiltä ei voi välttyä, vaikka kuinka varautuisi”, hän sanoi puhuen hyvin nopeasti. ”Pahoittelen, paroni, mutta joudun tekemään pikaisen poistumisen. Toivon kaikkea hyvää taistelullesi – sekä Killjoyn että menneisyyden virheittesi kanssa.”
”Kas, kiireinen mies! Kyllä minä ymmärrän, ei se mitään! Meidän kaltaisillamme on monta rautaa tulessa. Kiitos viisaista sanoista, Zorak hyvä! Meidän pitäisi joskus jutella pidempäänkin: meillä olisi varmasti paljon kiinnostavia projekteja vertailtavana!”
”Varmasti, paroni hyvä. Nyt –”
”Ensi kerralla voin varmasti näyttää sinulle erään projektin, joka varmasti inspiroisi sinua! Pitäisit varmasti ’Vikterroistani’!”
Zorak von Maxitrillian Arstein hiljeni hetkeksi.
”Niin. Niin, varmasti”, hän sanoi diplomaattiseen sävyyn.
”Kuules, moni on kysynyt minulle, mikä niiden salaisuus on, ja olen pysynyt vaiti siitä – kuten hyvän luovan neron kuuluu! Mutta näin kahden luovan neron kesken voin kertoa, että niiden kuori perustuu lähes läpäisemättömään lammaspohjaiseen metalliseokseen –”
”Hyvästi, tohtori”, Zorak sanoi, ja yhteys katkesi.
Ja katkesipa kovastikin, paroni hämmästyi. Oho, kumma juttu! Zorak von Maxitrillian Arstein oli katkaissut yhteydet sillä tasolla, että koko tämänkin puolen viestintäjärjestelmä oli hajonnut epämääräisiksi häiriösignaaleiksi. Tiesiköhän Zorak-kuoma, että hänen yhteydenottotapansa oli vastaanottajapuolelle jokseenkin haitallinen? Ehkä Zorak kaipasi hieman päivitystä. Siksikö tämä oli soittanut? Voitto Korporaatio oli tunnetusti tietoturvajärjestelmien terävimmässä kärjessä!
Hmm, tämän puolen salasanakin oli muuttunut, kumma juttu sekin. Paroni raapi leukaansa yrittäen päästä omiin laitteisiinsa sisälle. Ei kai tämä nyt liittynyt äskeiseen puheluun? Pitäisikö tarkistaa asia? Ehkä DOKTOR VIKTOR VON NEBULA soittaisi Zorakille takaisin ja kysyisi tästä joku päivä, kunhan pääsisi takaisin omille palvelimilleen.
Paroni ei kuitenkaan ehtinyt sitä miettiä erityisen kauaa, sillä kaikkien aikojen reissun seuraava keskeytys häämötti horisontissa. Sviittinsä ikkunasta hän näki lomakylän rinteen – ja jonkin mahtavan, joka leijaili sen yläpuolella.
Voi jummijammi.
Kylläpäs odottamattomia vieraita riitti, mietti paroni, ja alkoi hoputtaa ovea kohti.
Kun paroni pääsi takaisin ruokasaliin, hän näki, että kaikki paikallaolijat olivat nousseet seisomaan. Tila täyttyi nopeasti jonkinlaisesta mustasta usvasta.
”Tuota, Snellmann, jätitkö jotain palamaan keittiössä?” DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kysyi hermostuneesti.
Ennen kuin lihamöykky ennätti vastaamaan, alkoi pimeyden keskeltä kuulua verkkaisten askelten ääni.
He kaikki tunsivat sen: valtaisaa, synkkää auraa erittävä luihu hahmo kulki läpi aulan ruokasaliin yhdistävästä oviaukosta. Kookkaat siivet repivät mennessään oven karmit paikoiltaan.
”Saanen esitellä”, NEBU-VA julisti oikean kohdan löydettyään,
”ARKKITEHTI!”
Varjohöyryt väistyivät paljastamaan Makuta Abzumon ankean ilmeen, joka ei viestinyt ainakaan iloisuudesta.
”Johan nyt on pöllyt”, Aldous henkäisi.
”Kaipa se oli välttämätöntä”, Jotor huokaisi itsekseen. Toa ei näyttänyt laisinkaan yllättyneeltä saapujasta – eikä liian tyytyväiseltä, vaikka sen pääosin piilotti.
Kilroy näytti siltä kuin olisi nähnyt muinaisen demonin heräävän henkiin edessään. Jopa Ogel näytti äkkiä varautuneelta ja mutisi jotain lyhyesti kypäräänsä.
”Tuota, Abzumo”, paroni totesi hämmästyneenä. ”En osannut odottaa sinua saapuvaksi! En tiennytkään, että opiskelit hammaslääketiedettä yhtä aikaa kanssamme. Olisin kyllä lähettänyt kutsun, vannon sen!”
Siivekäs demoni hymähti. Pimeys hälveni hieman paljastaen, että seinät olivat alkaneet valtoimenaan kasvaa valtavia torahampaita.
”En ole kaivannut tutkintoa, mutta pystyn kyllä huoltamaan hampaita tarpeen vaatiessa.”
Seinästä tunkeutuva uloke osui Jotoria ikävästi takamukseen niin, että tämän oli pakko ottaa askel lähemmäs langennutta enkeliä. Hän puraisi huultaan kevyesti.
”Meillä taitaa olla valitettavasti ruokaa vain kuudelle!” paroni sanoi. ”Mutta voimme varmasti hoitaa asian, vai mitä Snellmann?”
”VOIN LEIKELLÄ LISÄÄ LIHAA VILJELMÄSTÄ”, kokolihamies vakuutti.
”No niin, kelpo veikko!” paroni hihkaisi ja läimäisi toveriaan selkään, mikä aiheutti lätisevän äänen. ”Kuule, tämä ilta on yllätyksiä täynnä, mutta luulen että saamme tämän vielä käännettyä kaikkien aikojen reissuk-”
”En tullut tänne rupattelemaan mukavia, tohtori”, Abzumo ärähti Snellmannin hiippaillessa sivuaskelin takaisin keittiön suuntaan. ”Enkä syömään lihaa. Joskaan en sulje sitäkään vaihtoehtoa vielä mielestäni.”
Makuta nuolaisi huuliaan niljakkaasti vilkaisten Jotorin ja Kilroyn suuntaan. Matoran kavahti hieman. Jotor astui suojelevasti eteenpäin ystävänsä eteen päättäväisen näköisenä.
”Tarvitsen joitain vastauksia”, makuta jatkoi kääntäen synkän katseensa takaisin paroniin. ”Uskon, että tunnet muuannen Zorak von Maxitrillian Arsteinin.”
Paroni pohdiskeli pitkään.
”Totta kai! Tuttu mies. Kelpo veikko hänkin. Oletteko kenties ystäviä?”
”Niinkin voisi sanoa”, Abzumo vastasi. ”Sellaisella tavalla, että syöttäisin hänen kätensä mieluusti vaikka haille.”
”Kappas!” paroni sanoi sävyyn, jota joku voisi (täysin virhellisesti) luulla hermostuneeksi. ”No minullakin on muutamia sellaisia ystäviä. Sellaisten kanssa täytyy vain olla hyvin, hyvin kärsivällinen! Tiedäthän, Abzumo, esimerkiksi yhteisen ystävämme Makuta Nuin – niin terävä mieli, mutta äärimmäisen raskasta seuraa!”
Ehdottomasti hän viittasi tässä vain Makuta Nuihin. Ei kehenkään muuhun.
”Parhaan tietoni mukaan Makuta Nui on kuollutKs. Manuhuipennus vol 2., minun käteni kautta”, Abzumo totesi kylmästi. Paronin leuka loksahti hieman. Kaikkea sitä tänään oppi. Vasta maanantainahan hän oli ollut mainittuun raatoon yhteydessä.
”Nyt, jos suonet anteeksi, tahtoisin tietää Arsteinin sijainnin, jotta voin tuoda hänenkin turmionsa”, pimeyden valtias jatkoi.
Makuta Abzumollakin oli selvästi pitkäaikaisia kaunoja, joita pitäisi käsitellä rakentavasti. Ainoa seikka, joka esti DOKTOR VIKTOR VON NEBULAA aloittamasta isällistä puhetta aiheesta, oli se, että hän ei ollut itsekään vielä valmis kohtaamaan niitä ajatuksia. Pirullista, miten maailman piti hieroa hänen omia huoliaan vasten hänen kranaansa näin!
”No, tulit sillä tavalla kreivin aikaan, että hän vasta lähti! Tai siis, mikä on kreivin ajan vastakohta? Palvelijan aikaan?”
Punaiset silmät kapenivat viiruiksi, kun Makuta Abzumo soi paronille murhaavan katseen.
”Linjoilta, siis”, paroni jatkoi nopeasti. ”Lähti linjoilta! Ei hän nyt tänne paikalle asti vaivautunut. Hieman outoahan se olisi ollut, ei Arstein taida olla edes tohtori, tai ei ainakaan hammaslääkäri. Rehellisesti en tiedä, missä hän nyttemmin sijaitsee – emme ole olleet hetkeen yhteyksissä. Mysteerien mies! Paitsi juuri äsken! Hän soitteli toivottaakseen hyvää iltaa! Perin kummallista sinänsä, enhän ole juuri julistanut tästä illasta missään! Noin tusinaa Vikter-postausta lukuunottamatta.”
Paroni harkitsi hetken, oliko tämä väärä kohta keskustelua tehdä päivän kolmastoista vikti tunnisteen #kaikkienaikojenreissu alle. Hyvin lyhyen hetken.
Paronin tuhannet seuraajat jäivät kuitenkin vielä nälkäisiksi, kun paljastui että yhteysongelmat vaivasivat myös hänen VikPhoneaan. Kumma juttu! Johtui varmaan pakkasesta.
Abzumo ei vaikuttanut hänen selfiepelistään ilahtuneelta.
”Ei liene liikaa pyydetty”, makuta murahti, ”että annat Arsteinin yhteystiedot minulle.”
”Ei… ei tietenkään”, paroni vakuutti ja viittoili puhelimellaan hyvin epähienovaraisesti NEBU-VA:lle. ”NEBU-VA, kokeilepas jäljittää äskeinen puheluni!”
Munakellomainen robotti teki työtä käskettyä, ja yksi sen valoista alkoi vilkkua psykoottisesti. Hetken kuluttua robotti kuitenkin päästi kimeä-äänisen älähdyksen, jokin sen sisällä poksahti ja siitä alkoi nousta pahanhajuista savua. Ellipsimäinen leijuva metallirunko putosi kolahtaen lattialle.
”Herran jestas! Ei, tämä on aivan normaalia, Abzumo hyvä. Ehkä NEBU-VA vain innostui niin kovaa, että se menetti tajuntansa. Minullekin välillä käy niin!”
Makuta ei edes vaivautunut vastaamaan sanoin vaan tämän kädestä kasvoi lonkeromainen uloke, joka suunnattomalla nopeudella sinkosi itsensä kohti NEBU-VA:n dataporttia.
Hetken koko ruokasali odotti jännittyneessä hiljaisuudessa, kun makuta sulki silmänsä ja vain seisoi paikoillaan. Lonkero sykki hiljalleen kuin imien jotain hovimestaribotista. Kilroy asteli edestakaisin hermostuneesti. Jotor kumartui asettamaan kätensä tämän olkapäälle lohduttavasti. Aldous tarjosi Ogelille henkäystä bongistaan, josta oli ollut täyttä häkää vetämässä hyviä höyryjä jo useita minuutteja aiemmin. Ogel kieltäytyi kohteliaasti. Keittiöön kaikessa hiljaisuudessa vetäytynyt Snellmann huusi:
”MAKUTA ABZUMO, ONKO TEILLÄ ERIKOISRUOKAVALIOITA?”
Makuta ohitti (paronin mielestä täysin kohtuullisen) kysymyksen kokonaan ja heilautti kättään laiskahkosti loihtien korkeakoulutetun yleisönsä eteen kolme purppuraista hologrammimaista näyttöruutua.
”Paroni hyvä, saanen huomauttaa, että palvelimesi kaikki kiintolevyt on pyyhitty täydellisen puhtaiksi”, Abzumo sanoi osoittaen ensimmäistä näyttöä, jolla virtasi migreenimäisenä aaltokuviona roppakaupalla kyseisen faktan osoittavaa dataa.
”Olen aina pitänyt piirakkadiagrammeista”, Kilroy kuiskasi Jotorille.
”Mitäs pannahista”, paroni puhisi.
”Mikä selittää ehkä myös sen, miksi järjestelmään ei enää pääse sisälle”, makuta jatkoi. ”Ja kuten toiselta ruudulta näemme, havaitsin jälkiä siitä, että suuri määrä dataa on ladattu hyvin hajautetusti aivan hetki sitten, oletettavasti ennen kuin se kaikki poistettiin lokaalisti. Kolmannelta ruudulta näemme todisteita siitä, että myös koko viestintäjärjestelmänne on totaalisen tärvelty.”
”Mutta kuka voisi pystyä tällaiseen?” paroni parahti. ”Tietotekniikkamme on alan huippua!”
”Niin”, Abzumo sanoi ivallisesti. ”Hyökkääjä olisi tarvinnut suoran yhteyden palvelimeen useiden minuuttien ajaksi.”
”KENRAALI KILLJOY!” paroni paasasi. ”Se kunniaton ruoja! Kaikista päivistä juuri tällöin, kun minulla oli edessä vapaailta ja ajanviettoa vanhojen ystävien kanssa! Kaiken tämä hirvittävä sota saastuttaa!”
Abzumo hieroi ohimoitaan kuin yrittäen lievittää päänsärkyä ja huokaisi syvään. Paroni jatkoi posottamistaan.
”Kuule, onpa harmi että Arstein on niin vaikea mies saavuttaa — hän osaisi varmasti auttaa tämän selvittämisessä! Emme ole kovin hyviä ystäviä, mutta meillä on useita yhteisiä hyviä kontakteja. Kuten Malcirem! Tai Kelbuuno. Tai siis. Rauha heidän sieluilleen, toki. No mutta, esimerkiksi Radak, siinä vasta kunnon tiedemies! Kepeät mullat hänellekin, tosin. Kuoli siinä terrori-iskussa Metru Nuilla… HERRAN PIEKSUT?!!”
Paroni pysähtyi hyperventiloimaan suuren tajuamisen edessä, ja jatkoi uljaasti:
”Terrori-isku Voitonhampaalla, JA sitten Metru Nuilla? Ja nyt Metru Nuilla on taas uutisten mukaan räjähtänyt! Makuta Abzumo, tällainen ei voi jatkua!”
”Kieltämättä”, Abzumo vastasi hieman hengästyneesti. ”Jos et kykene siihen ainoaan asiaan, missä olet hyvä, ja pysty antamaan minulle Arsteinin sijaintia, minulla ei kai ole muita vaihtoehtoja kuin auttaa sinua tässä sodassasi. Olisi suotavaa, että mahdollisimman moni Killjoyta tukeva osapuoli poistuu tästä maailmasta.”
”Hetkinen”, Aldous aloitti, ”miten niin ei ole muita vaiht-”
”Ja avaan vaikka helvetin portit, jos se auttaa teitä voittamaan”, Abzumo jatkoi keskeytyksestä huolimatta.
”Huhhuh, melkoinen metafora!” paroni henkäisi. ”Minä arvostan tuota, Abzumo! Tuon sanominen tarkoittaa paljon tässä ikävässä tilanteessa! Teidän täytyy ymmärtää, että minun kaltaiseni vankkumaton tieteen mies ja vakaumuksellisen paronillinen pasifisti ei aloita turhaa taistelua ilman todella, todella painavia syitä. Maailma muuttuu, veljet! Ja Jotor. Jotorkin muuttui, mutta kauniimmaksi! Ei, missä olinkaan? Hirvittävää kyllä, tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaisi kuuluvan enemmän erilaisille rosvoille ja ryöväreille kuin sivistyksen miehille! Näyttäisi siltä, että tässä maailmassa saa haluamansa olemalla öykkäri – kiusaaja.”
Paroni pysähtyi pohtimaan. Ja hihkaisi ulos suuren tajuamisen.
”ILONPILAAJA!” hän julisti. ”Enkä minä enää suostu antamaan kiusaajien voittaa! En enää, en kerta kaik-”
Abzumo oli alkanut kesken paronin pakinan astella takaisin nyttemmin karmittomalle ruokasalin pääovelle. Ennen kuin tohtoreista turhamaisin ennätti lopettaa puhumisen, hän keskeytti tämän.
”Siinä tapauksessa minulla on sinulle muutama lelu lisää niiden lisäksi, jotka olet jo minulta saanut. Pyydän Ficusta toimittamaan ne.”
Synkän hahmon kadottua oviaukon läpi kaikui aulasta vielä viimeinen synkkä lause:
”Ja helvetin porttien avaaminen ei ole metafora.”
Kaikki varjousva oli viimein kadonnut huoneesta, mutta seinästä kasvavat hampaat olivat ilmeisesti tulleet jäädäkseen. Aldous vilkaisi aulaan ja korjasi hieman päähineensä asentoa.
”Se ei kuulkaa pojat – ja Jotor – tullut sisään ovesta. Aulan katossa on ihan hemo reikä.”
”Mielestäni tuo mies käyttäytyi jokseenkin asiattomasti”, Kilroy sanoi kohentaen hattua päässään. ”Vaikka varmasti kohtalomme ovatkin tässä asiassa yhteen kiedotut.”
”Valitettavasti”, Jotor sanoi.
Varjon vetäydyttyä myös Jotorin vakavoituneet kasvot paljastuivat kuin vuosisatoja vanhempina. Hän katsoi poissaolevana kohti suuntaa, missä Makuta Abzumo oli hetki sitten ollut.
”Olen nähnyt 14 000 605 eri vaihtoehtoista tulevaisuutta”, hän sanoi hiljaa. ”Lukematon määrä erilaisia lopputuloksia sille kielletylle sodalle, minkä nyt aloitamme. Ja vain yhdessä me voitamme.”
Mutta itse kullakin oli silloin paljon pohdittavanaan. Jäinen tuuli virtasi sisään rikotusta katosta. Lumihiutaleet kulkeutuivat lämpimään tupaan.
Tunnekuohusta selvinnyt DOKTOR VIKTOR VON NEBULA kääntyi lopulta ovelta ja romahti takaisin tuoliinsa Ogelin viereen. Hän tavoitteli viinilasia.
”Sinä sitten taidat oikeasti uskoa asiaasi”, Ogel sanoi lopulta hiljaa paronille. Hän oli seurannut koko sananvaihtoa hiljaa kuin muistoihin uponneena.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA henkäisi syvään, ja tuntui puhaltavan kaiken uhmakkuuden ulos viiksiensä kautta höyrynä. Paronin potra poseeraus lyyhistyi laiskanpulleaksi löhöilyksi.
”Uskon! Ja tarkoitan joka sanaa! Ymmärrätkö sinä Ogel, että taivaallinen enkeli laskeutui juuri keskuuteemme ja sanoi seisovansa takanani tässä? Minä olen tästä enemmän tosissani kuin koskaan!”
”En minä siitä makutasta”, Ogel mietti. ”Nehän taistelevat vain viimeiseen kuolevaiseen. Tarkoitan sitä paloa, millä itse puhuit.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA otti hattunsa pois päästään, laski sen pöydälle eteensä, ja huokaisi.
”Meidän on aidosti syytä pelätä muuttuvia aikoja, toverit. Olemme saaneet elää vaurautta ja yltäkylläisyyttä, sotien välistä aikaa! Me jopa saimme oppia niin paljon maailmasta yhdessä sen arvostetuimmista opinahjoista. Minkälaisia upeita henkilöitä meistä kasvoikaan niiden vuosien takia? Mutta öykkärit eivät ikinä mene pois, ne vain odottavat tilaisuuttaan vohkia lounasrahasi.”
Paroni katsoi Ogelia pitkään, puri hampaansa yhteen, ja sanoi:
”Ja… olenhan minä…”
”Niin?” Ogel sanoi.
”Saattanut… olla öykkäri itsekin.”
Hyinen tuuli puhalsi sisään. Kaikki tohtorit olivat hiljaa.
”Toistaisitko”, Ogel sanoi.
”Olla öykkäri itsekin.”
Kaikki tohtorit olivat jälleen hiljaa hetken.
”Vielä kerran”, Ogel sanoi.
”HYVÄ ON!” paroni puhkui. ”Ogelonn, ystävä hyvä, minä… saatoin olla joskus itsekin öykkäri. Hieman. Välillä.”
Paroni veti syvään henkeä. Seuraava ponnistus vaati häneltä voimia.
”Ja! Ja! Aion tehdä sen, mihin harva herrasmies edes pystyy! Ja… myöntää virheeni.”
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nosti kätensä kohti Ogelia, puri hampaansa tiukasti yhteen ja sanoi:
”Olen pahoillani.”
Ogelonn katsoi tätä sanattomana.
”Viktor… minä en uskonut, että sinä ikinä…” hän haki sanoja. ”Minä olin sinulle niin katkera. Halusin näyttää sinulle ja kaikille muille. Siksi minun oli pakko valmistua sinua nopeammin, tehdä enemmän ja paremmin kuin mitä sinä teit… En edes ajatellut, että tämä… tämä…”
Hän ei enää löytänyt sanoja vaan vei vain entisen kätensä suulleen. Oli kuin hän olisi muuttunut pienemmäksi ja kyyrymmäksi, vuosien ja kylmän kangistamaksi.
DOKTOR VIKTOR VON NEBULA nousi seisomaan, ja huokaisi:
”En minä kutsunut sinua siksi, koska sinulla on isoin armeija, jonka saan helposti kasaan. Jos se olisi siitä kiinni, enhän minä olisi kutsunut teitä muitakaan. Mitä tarjottavaa sodalle meidän kaltaisillamme tieteen ja sivistyksen miehillä on? Ei, minä kutsuin teidät, koska näinä aikoina ei ole liikaa henkilöitä, joihin voisin luottaa täysin. Todellisia ystäviä ei löydä kuin kerran vuosisadassa.”
Paroni laski kätensä varovaisesti Ogelin olkapanssarille.
”Ja nyt joudun myöntämään, että minä todella tarvitsen teitä tähän taistoon, veljet. Ja Jotor.”
Ogel näytti hetken olevan kahden vaiheilla, mutta lopulta jopa hänen oli pakko hymyillä varovaisesti. Hän ojensi ehjän kätensä paronille.
”Minä en odottanut, että tämä ilta olisi päättynyt näin”, hän sanoi. ”Ajattele kaikkia niitä vuosia, mitkä me kaksi idioottia tuhlasimme. Kyllä minun on sinua autettava. Olethan sinä koko inspiraatio minun lukemattomille haiaiheisille projekteilleni, pahassa… ja hyvässä.”
Paronin pumppu pakahtui. Hän tarttui Ogelin käteen.
”Ikinä ei ole liian myöhäistä, Ogel”, hän sanoi. ”Kyllähän kaksi näin vanhaa koiraa voi vielä oppia uusia temppuja. Anteeksianto, se se vasta hieno temppu on! Opetellaanko vielä pari uutta, ja näytetään kiusaajille yhdessä kaapin paikka?”
”Näytetään”, Ogel nyökkäsi.
Muut tohtorit olivat pian heidän ympärillään. Aldous painoi luisevan kämmenensä kahden muun käden päälle. ”Mullakin on pari temppua varastossa, tai ainakin hamppua!”
Jotor asetti lempeästi kämmenensä pinoon.
”Tarvitsemme kaiken rohkeutemme vastustaaksemme pahinta mahdollista aikajanaa.”
Kilroyn piti nousta tuolille seisomaan, että ylsi. ”Alussa on yhtenäisyys, ystävät!”
”Sä kans, lihajäbä!” Aldous hihkaisi. Keittiöstä saapuva Snellman joukon viimeisenä läimäisi litisevän nyrkkinsä käsistä päälimmäiseksi.
Tohtori Kilroy katsoi tovereitaan. Hän lausui juhlallisesti:
”Historian kirjat tulevat vielä muistamaan tämän Viktorin Sotina.”
Helvetin portit
Kuolleiden kaupunki oli saapunut sinne, missä muinaiset kirjoitukset olivat kertoneet sen olevan sillä hetkellä, kun uusi aika alkaisi.
Hyytävä tuuli viilsi Tohtori Ocsidin kasvoja, kun hän seisoi ruttosiipi Samarxxanin kannella. Hänen kaupunkinsa oli hänen kotinsa mutta se oli myös hänen sotalaivansa taistelussa epäoikeudenmukaista maailmaa vastaan. Yksi epäoikeudenmukaisen maailman pirullisimmista linnakkeista alkoi häämöttää horisontissa.
Se oli helvetti – yksi useista. Sen jäätulet polttivat, siellä maasto huusi sillä kävellessä, sitä hallitsi hullu ruhtinas. Se oli rakennettu vain alistamaan ja sortamaan kaikkia niitä, jotka eivät sopineet koneiston täydelliseen kulkuun. Tuo kirottu saari tukki muodollaan tunnelit, joista hänen kaltaisensa pääsivät hädin tuskin pakoon pintamaailmaan. Sen perustuksissa hohkasivat Suurten Muinaisten sinetit, jotka estivät universumin virheitä nousemasta katselemaan taivaan tähtiä.
Syvällä Samarxannin kuudennessa katakombissa oli seinäkaiverruksia tästä päivästä: päivästä, jona Manalan lapsi johdattaisi valitun kansan ja ainoan luvatun kuninkaan ylös tunneleista. Kostamaan. Tuomaan oikeutta. Mutta ennen kuin se voisi tapahtua, täytyisi sinetti murtaa. Ja siihen demoni tarvitsisi siunauksen Taivaan Enkeliltä.
Hetken Ocsid epäröi. Oliko hän rakentanut koko uskonjärjestelmänsä ikiaikaiselle valheelle? Elikö hänen kansaansa manan tunneleissa enää lainkaan – vai lepäsivätkö viimeiset heistä nekropoliksen loputtomissa hautaholveissa?
Miksi taivaan enkeli, jumalan valittu, asettuisi heidän puolelleen?
Sitten Ocsidin virheellinen sydän hyppäsi lyönnin välistä. Ei, usko ei saisi horjua. Ei nyt. Ei kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ja ennen kuin hän ehti vajota epäröintiin, hän ymmärsi mustat siivet yli taivaan ja mitä ne tarkoittivat. Jättimäistä luotia muistuttavaa objektia kuljettivat sen kylkeen juotetut lihaisen verestävät lepakonsiivet. Kun saatanallisen lentokoneen varjo peitti Ocsidin kokonaan, hän aisti takanaan jotain muinaista ja hirvittävää. Hän ei tohtinut kääntyä.
”Olet saapunut vapauttamaan Mustan Vapahtajan”, ääni totesi lävistäen hänen aivonsa. Hän nyökkäsi hitaasti. Hikikarpaloita kohosi hänen otsalleen.
Musta enkeli otti vain yhden askeleen saapuen Ocsidin vierelle hänen vasemmalla puolellaan. Tämän katse oli suunnattu alhaalla näkyvään karuun saareen, jonka vieressä he leijailivat.
”Verta”, kuului synkkä käsky. Väri valahti Ocsidin kasvoilta mutta tottelevaisesti hän viittoi kohti niitä miehistönsä jäseniä, jotka olivat tulleet hänen seuranaan katselemaan tuonelan tuloa.
Yksi onuhisista astui auliisti eteenpäin. Makuta ei kääntynyt edes katsomaan, kun varjosta muodostunut lonkero sivalsi terävästi tätä kohti. Ocsid todisti hammasta purren, kuinka onuhisen käsivarsi lätkähti hänen jalkojensa juureen. Miehistön muut jäsenet kavahtivat taaksepäin, kun heidän toverinsa tuupertui rääkyen maahan. Tämän kaikkialle roiskuva veri lähti valumaan luonnottomalla tavalla luonnonlakien vastaisesti makutan suuntaan, vaikka lattia, jolla he seisoivat, olikin hieman tästä poispäin kallellaan.
Hitaasti mutta varmasti verivana muodosti enkelin eteen pentagrammin, jota reunustivat jollakin muinaisella kielellä kirjoitetut tekstit, joita Ocsid ei osannut lukea. Makuta napsautti sormiaan, ja ilmaan tämän vasemmalle puolelle materialisoitui jonkinlainen… puhallinsoitin. Huilu, kenties? Se oli musta ja koristeellisten riimujen peitossa – samojen, joilla pebagrammia koristavat saatanalliset sanat oli runoiltu.
Huilu alkoi soittaa riitasointuista melodiaa, joka kuulosti onuhisten korviin kuin kynsiltä liitutaululla. Makuta lausui kirotut sanat.
Onpa luola tuo syvyyden,
paha paikka painajaisten.
Kohtaa puut kouran kuolon,
käsi kalman rungot runnoo.
Hiekka maata myrkyn peittää,
santa synkkä siellä makaa.Ks. Musta Vapahtaja.
Turmiota kylvämähän,
tappiota tuottamahan.
Taistoa pyhää sotimaan,
avuksi pontevan paronin,
kutsuttu on tuo kuningas,
rietas kalman käskyläinen.
Veren muodostama kuvio alkoi hehkua kirkkaan punaista valoa. Ocsid katseli sen hehkua, ja sitten vilkaisi – niin paljon kuin uskalsi – taivaalliseen enkeliin.
”Olenko”, hän aloitti kuivalla äänellä, ”olenko tehnyt työni, oi enkeli?”
Makuta maiskautti suutaan ja hymyili tavalla, jonka kenties tulkitsi lohdulliseksi mutta joka näytti lähinnä irvokkaalta.
”Olet, Manalan lapsi. Kuninkaasi arvostaa varmasti uhraustasi.”
Ocsid vetäisi henkeä ja ymmärsi juuri sillä hetkellä tekevänsä niin viimeistä kertaa.
Makuta vain heilautti kättään laiskasti, ja Ocsidin oma käsi ei ollut enää hänen hallinnassaan. Se hakeutui hänen vyötärölleen ja nappasi otteeseensa saman rituaaliveitsen, joka oli vuodattanut ensimmäiset sydänveret, jotka tarvittiin ruttosiiven nostattamiseen. Ocsidin käsi puristi veistä tiukasti ja survaisi sen suoraan hänen omaan sydänvaloonsa.
Tohtori Ocsid kakoi verta ja lankesi polvilleen. Hänen elinvoimansa valui keskelle tuota kaikkea viimeisenä askeleena rituaalia.
Totta kai, hän ajatteli. Totta kai sen täytyisi päättyä näin.
Toisten tehtävä oli viedä muut paratiisiin. Hän oli rakentanut portaat utopiaan, jota ei pääsisi itse näkemään.
Ja hän astui pimeyteen tietäen työnsä tehdyksi. Ja niin oli hyvä.
Karzahnin maaperä huusi ja ulvoi — nyt kovempaa kuin koskaan aiemmin. Makutan rituaali oli tullut päätökseensä. Synkkä liekki oli syntynyt, ja se polttaisi halki jokaisen Suurten Muinaisten asettamasta kuudesta pyhästä sinetistä. Kun viimeinen niistä murtuisi, olisi tie auki.
Demonit ja kalmot Samarxannin holveissa yhtyivät lauluun, joka kaikui kiveä pitkin. Rituaali oli saavuttamassa viimeisen vaiheensa.
Ja lopulta sinetti murtui. Epäpyhä vihreä hehku täytti maiseman. Kuurouttava kidutettujen sielujen huuto yltyi ja yltyi. Hehkuva patsas valoa ja kalmaa nousi loputtomiin taivasta kohti, ja helvetillisen jyrähdyksen säestämänä maankuoreen heidän allaan levittäytyvällä saarella avautui railo.
Makuta Abzumo katsoi kättensä työtä ruttosiiven kylmällä kivisellä kannella. Mutta tämä ei vielä riittänyt. Manalan herra pääsisi kenties ulos kapeasta raosta, jonka rituaali oli maahan avannut, mutta nyt oli aika valjastaa käyttöön koko helvetillinen sotajoukko. Kaksi Nimdan sirua leijaili esiin jostain makutan siipien alta. Ne alkoivat hehkua sinistä valoaan – ja niin niiden mukana myös maankuoreen avautunut railo.
Horisontissa välähti kuin sininen salama. Kolmasosa Karzahnin saarta muuttui tulimereksi ja sateeksi ikuisesti kirkuvaa kiveä tuhon maiseman yllä. Maankuoren railo oli romahtanut loputtomaksi kuiluksi, jonka sisuksista verenpunaisen hehkun saattamana alkoi tulvia hirveyksiä maailmaan. Niitä, jotka jumalat olivat aikojen alussa vanginneet pois täydellisestä järjestelmästä. Niillä oli raajoja ja siipiä ja kirkuvia suita ja itkeviä silmiä, ja vain kaaos ja korruptio ja hallitsematon syntymisen ja luomisen ja sikiämisen vimma ajoi niitä eteenpäin.
Kunnes keskeltä kiemurtelevaa kaaosta nousi yksi, joka pakotti siihen järjestyksen.
Eriparisten repaleisten siipien myrsky muodosti kuninkaalleen kuin kantotuolin, kun he toivat häntä ylemmäs ja ylemmäs syvyyksien luolasta ulkoilmaan. Samalla kun ruttosiipi laskeutui alemmas, kuningas nousi, ja lopulta hahmo saavutti sotalaivansa.
”ruton linnake, päiväsi on tullut”
Kirkuva ääni jylisi pitkin kaikkialle satavaa kiveä. Se lähestyi.
”kuninkaasi on päässyt vankilastaan”
Kahdella jalalla Makuta Abzumon eteen laskeutui hirvittävä virhe, jota Punatähden siunaus ei kattanut. Noustessaan täyteen pituuteensa se oli makutan kokoinen. Epäpyhä väki kuhisi sen vääristyneessä ruumiissa, rujo ja väärä kruunu keikkui sen sarvien välissä. Se nojasi valtikkaan, jonka kauheuksien ja kirouksien valtakunta oli sille siunannut, ja katsoi Purppuraan Piipariin kahdella kylmän sinisellä kuolleella silmällä.
”… Kansalaiset. Kokoontuneet ystävät. Luottakaa minuun. Huomaatte, että pian huolemme ovat pois pyyhittyjä…”
Radion ääni porautui läpi palanneen betonin sekä prototeräksisten sirpaleiden labyrintin, jonka pommitus oli suonut uhreilleen. Radion äänellä käytävä kamppailu kaukaisen konfliktin kanssa oli kuin ideologinen mittelö unen ja todellisuuden välillä, jossa jokainen luodin lento ja ohjuksen jyrinä olivat vastalauseita sekä tahdin määrittäjiä. Mutta radion ääni ei lannistunut, vaan otti tämän haasteena. Silmittömän tuhon keskellä tuo ääni oli muistutus siitä, mikä vielä seisoi ehjänä ja uljaana Suuressa Kaupungissa.
”… Jokainen meistä on pyhyyden siunaama, vaikka emme sitä tiedostaisikaan. Pyydän siksi, että löydätte sisimmästänne sen valon, minkä Hyveemme ovat meille antaneet, ja pysykäämme rohkeampina ja vahvempina kuin eilen…”
Kaupungin asukkaat, hopeapäiset matoralaiset kokoontuivat kuuntelemaan kitisevistä radioistaan puhetta kaupungin pimeimmissä nurkissa, joita käsikranaattien tuhka ei ollut ehtinyt saastuttamaan. He taas, jotka olivat ehtineet pommisuojiin, seurasivat lumimyrskyn täyttämissä videoruuduissa punaista profeettaansa. Profeetta, kaupungin pappismies, oli selkeästi yhtä uupunut kuin kansalaisensakin, mutta ei antanut sen estää puskemasta viestiään läpi. Vaikkei hän ollut yhtä vanha kuin muut matoralaisten sakerdootit, hänen sisunsa oli silti ihailtavaa.
”… Todistakaamme Odinan piruille, että vaikka kuinka suuren pimeyden tuleva toisi, pysymme vakaana uskossamme, sekä itsellemme, toisillemme ja ennen kaikkea Suurelle Hengelle. Kun usko yhtenäisyyteemme on vahva, ja teemme kaikkemme velvollisuutemme vuoksi, läpäisemme pimeyden, ja tulkoon se auringonnousu, jonka kohtalomme on luvannut…”
Tuhkan täyttämässä maailmassaan matoralaiset olisivat ottaneet kiinni mistä tahansa, joka edes hetkeksi sai heidät unohtamaan lyijyn ja palavan lihan leuhkan. Se, että heidän sisäistä tulta lietsoi Pyhän Kaupungin korkein pappi, riittien mestari, oli tismalleen, mitä hopeapäiset asukkaat tarvitsivat. Todellisuuksien kauhut taistelivat tappiollisesti ihanteiden hohtoa vastaan. Punainen pappi oli yhtä suuri sankari Kaupungin asukkaille kuin kuka tahansa verta vuodattava sotilaskin. Se toi lohtua selviytyjille ja rohkaisi heitä marssimaan eteenpäin. Se toi pelastusta runnelluille, jotka näkivät taas syyn elää vielä yhden päivän.
Niin syvään he keskittyivät puhujan jokaiseen sanaan, että heitä olisi voinut luulla unohtaneen tulituksien kaiut ja räikeät värit, jotka piileksivät vieläkin horisontissa.
”Olkoon Suuri Henki kanssamme.”
Lähetys päättyi siunaukseen ja punainen profeetta, kaupungin turaga, astui pois kameran edestä studion toiselle puolelle linnan tapaan muuratun lähetystornin sisällä. Joukko matoralaisia, jotka olivat piileskelleet linssin ja mikrofonin takana, virtasivat huoneen joka kolkkaan omilla sovituilla tarkoituksillaan. Logistiset jälkityöt oli jätetty avustajaryhmälle, joiden taistelu pitää kaupungin infrastruktuuri toiminnassa oli melkein yhtä verinen kuin kadunvarsien kivääripiiritykset.
”Todella mahtavaa. Siis, aivan upea puhe, kuten aina, oi turagamme”, nuori le-matoralainen avustaja, Karana, ilakoi monisivuisen lehtiönsä ja sotkuisten paperimuistioiden kanssa saattaen samalla punaista profeettaa.
”Teen vain, mitä kansa haluaa”, punainen turaga vastasi ilman selkeää tärkeilyä. Hän oli tottunut kaupunkilaisten osoittamaan uskoon.
”Kansa oikein rakastaa puheitasi. Olette yhtä sankari heille kuin Toa Lhikan. Tietenkin, ilman teitä ei olisi Toa Lhikania myöskään…”, avustaja yritti jonglöörata paperiensa ja sanansa asianmukaiseen järjestykseen. Turaga hykersi hiljaisesti itselleen le-matoralaisen yrityksestä.
Karana onnistui lopulta nappaamaan sivujen seasta etsimänsä paperin.
”Ai niin, Komitea lähetti porukkaa. Haluavat puhua kanssasi. He odottavat jo kokoushuoneessa, oi Dume.”
Turagan ilme jäykistyi hieman. Hänen hymynsä alkoi raueta, mutta ei antanut sen näkyä avustajalleen.
”Ymmärrän. Käske vahkien odottaa toisaalla sen aikaa”, turaga vastasi ja vaihtoi koruttoman esittäytymisvaatteensa takaisin purppuroilla kirjailtuun omoforiinsa. ”Saa nähdä kuinka kauan tällä kertaa kestää.”
Ovi avautui kylmän väriseen kokoushuoneeseen. Turaga saapui vastaanottamaan odottavia Pyhän Kaupungin Komitean edustajia.
”Herra Karao, neiti Kunaki, on ilo tavata teitä ehjin nahoin”, turaga toivotti Kaupungin Komitean maistraatteja kolmin siunauksin ja pienellä kumarruksella asemastaan huolimatta.
”Ei tarvitse nöyrällä, turaga Dume. Tarvitsemme vain allekirjoitukset”, onu-matoralainen vastasi kärsimättömästi. ”Varmasti muistat mistä on kyse?”
”Ah, mutta niin tietenkin, Herra Karao”, Dume äännähti hieman liiankin ystävälliseen sävyyn, joka selkeästi ei lievittänyt Karaon tunnetilaa. ”Jos kuitenkin muistuttaisitte, ihan varmuuden vuoksi…”
Ko-Matoralainen huokaisi. Kuten toverinsakin, häntä ei myöskään kiinnostanut pitää päätään kylmänä Turagan edessä.
”Tämä on siitä tukiaisesta Le-Metrun kulkuneuvoteollisuudelle, sekä sokeritehtaille”, Ko-matoralainen tarjosi kansion ja kynän Dumelle. Turaga vastaanotti tiedostot ja ilman viivettä otti kansiossa säilötyt sopimukset ulos kynä valmiina toisessa kädessä.
”Ahaa, niin tietenkin. Tunnetustihan autopohatat ja sokerimagnaatit kärsivät paljonkin sodan aikana”, Turaga puhui sopimusta silmäillessään.
”Onko tuo ivaa, oi Turaga?” Karao vastasi siten, että hienovaraisesti, mutta selkeästi kommunikoisi, kuinka heikkoa jää oli punaisen papin alla.
”Ei tietenkään, hyvä ystäväni. Pidänhän minäkin nopeista autoista… Ihan siis tähän laatikoon myös?” Dume kääntyi Onu-Matoralaiseen hymyllä. Hän vastasi samalla sävyllä, joka ei tuonut Onu-Matoralaiselle mielihyvää. Karao kuitenkin jätti asian sikseen, tietäen hyvin, ettei vanhan ukon kanssa kannattanut aiheuttaa kinaa. Turaga täytti paperit ja laittoi ne turhankin siististi takaisin kansioon, ja tarjosi sen hymyillen takaisin ryppyotsaisten magistraattien käsiin.
”Toivottavasti oli tarpeeksi”, Turaga vastasi, ”näinä aikoina pieninkin apu tuntuu suurelta teolta”.
”Niinpä niin”, Kunaki laittoi kansiot salkkuun. ”Saattaa olla, ettet tarvitse tehdä suurtekojasi enää paljoakaan”
”Miten niin?” Dume kyseli.
”Päätimme turvallisuussyistä lakkauttaa puheiden lähetykset toistaiseksi”, Karao vastasi tunnottomasti.
”Minun lähetykseni? Mutta minulle on luvattu tämä sodan alusta asti. Mitä kansalaisemme sanoisi asiasta?”
”Kansalaiset voivat oppia elämään sen kanssa. Emme voi pyhittää Temppelin hallintoelintä epätärkeille tehtäville”, Ko-matoralaisen sanojen painotukset eivät piilottaneet väheksynnän jälkiä. Dume ei osannut määrittää, oliko se kohdistettu häneen vai Kaupungin asukkaisiin.
”Epätärkeää? En tiedä olisinko täysin samaa mieltä. Minusta puheet ovat olleet oikein arvokkaita.”
”Mielipiteesi eivät ole tärkeitä, Turaga. Nämä asiat eivät ole sinun käsissäsi, eikä kuuluisi olla. Tarvitset vain totella Työliittoja ja Komiteaa”, Karao osoitti etusormella Turagaa päin alleviivaten tämän asemaa Pyhän Kaupungin hallinnon tikapuilla.
”Voit jatkaa rituaalejasi, mutta jätät kaiken muun meille. Ymmärrätkö, oi Turagamme?
Turaga Dume jäykensi sinnikkään hymynsä ja vastasi kaikkein myönnyttävimmällä sävyllä, jonka hän kykeni tavoittamaan: ”Ymmärrän.”
Komitean lähettiläät nyökkäsivät ja aloittivat paluumatkansa lähetystorneista Turagan saattamana.
Sireenit ulvoivat ja niiden seuraajina pommien jyrinä. Ne olivat lähempänä kuin kukaan olisi toivonut. Lähetystornin henkilökunta aloitti kiireisesti, mutta järjestetysti evakuoitumisen. Toimenpide oli harjoiteltu ja toteutettu tarpeeksi usein jo muodostamaan rutiinin.
”Turaga Dume, on aika lähteä!” Karana osoitteli pako-ovien suuntaan maltittomasti.
”Ymmärrän, läh-”
Toinen räjähdys järisytti käytäviä, ennen kuin punainen profeetta sai lauseensa loppuun. Tomu ja valaistuksen antautuminen oli merkiksi pamauksen läheisyydestä. Matoralaiset lähetystornin sisällä yrittivät pitää orastavaa paniikkia parhaansa mukaan hallinnassa.
Vain Dume pysyi yhtä vakaana kuin aiemminkin ja jatkoi marssimista. Ohi kulkiessaan Turaga tähysti panssaroiduista ikkunoista kaduille. Vahki-sotilaat saattoivat kiperästi Komitean lähettejä haarniskoitujen vaunujen suojaan aloittaen ajomatkansa takaisin kohti bunkkeri-tukikohtiaan.
”Karzahnin äpärät”, Dume kuiskasi hampaidensa välistä kenenkään sitä kuulematta.
Vuosia sitten Suuren Kaupungin yöt olisivat olleet yhtä häikäiseviä kuin päiväsaikaan auringonvalojen osuessa kristallitornien ja suur-tehtaiden kiiltävään metallikylkeen. Tekovalojen sateenkaaren värit olivat kuitenkin vaihtuneet betonin ja terästen varjoihin, joiden kolkissa useat kuljetusvaunut liikkuivat korttelista kortteliin tuoden elintärkeitä resursseja taistelujen eturintamille. Yksikin vaunu olisi voinut karata helposti laumastaan ellei liikennettä olisi koordinoitu jokaista yksityiskohtaa myöten. Tämä tarjosi alibin yhdelle tyystin tavanomaiselle vaunulle, joka saapui satunnaisen näköisen varastotilan eteen. Vaunun itsensä oli ehdottomasti tarkoitus olla juuri siellä juuri sillä hetkellä. Sen sisällön, taasen, ehdottomasti ei.
Vaunun ovi avautui ja Turaga Dume astui ulos entisen tehdasvaraston eteen.
Tila oli täysin evakuoitu sodan syttyessä, mikä oli täydellinen mahdollisuus sen uusille omistajille. Sen vähäinen taktinen arvo tarjosi parhaimman turvapaikan arkaluonteisille projekteille, joista vain harvat ja valitut olivat saaneet tietää. Yksi näistä valituista astuikin tallin sisään mustiin siteisiin kieddotujen vahkien saattamana.
Useiden koodilukkojen takana odottava kuormahissi vastaanotti punaisen Turagan.
Hän odotti pitkään, kunnes hissin ovet avautuivat satoja metrejä pitkiin luolakäytäviin, jotka kietoutuivat toisiinsa sokkeloiksi. Kallioseiniä koristi ainoastaan kirjain- ja numeromerkinnät henkilökunnan helpotukseksi. Turagan saattue oli jo kauan sitten kartoittanut luolakäytävät ulkomuistiin. Turaga ei nähnyt kunnioittavansa tukikohdan rakentajia tarpeeksi tehdäkseen samaa.
Monien kaikuvien askelien jälkeen raskas betoniovi ja sitä yhtä raskaasti aseistetut vahkit estivät saattueen. Koodien vaihto robottisotilaiden välillä ja Turagan identiteetin varmistus täytti kaikki turvallisuusmääräykset. Betoniovi liikkui, tai pikemminkin “työnsi” itsensä suurella vaivalla auki Turagalle testaten tämän kärsivällisyyttä.
Oven takana useat fosforivalot häikäisivät tukikohdan varjelluimpia salaisuuksia. Suunnaton kammio avautui Turagan eteen ja hän astui sisään melkein areenan kokoiseen tilaan, joka oli jaettu kolmeen eri kerrokseen: Kolmas kerros, jossa Dume seisoi, oli laituri ja sille johtava jalkakäytävä suojakaiteilla kuin oli itsenäinen taso, selvästi rakennettu siihen muuta hallia myöhemmin.
Kakkoskerros näkyi kammion toisella puolella seinien ikkunoiden takaa, jossa puhtaan valkoista tilaa miehitti puhtaan valkoisiin pukeutuneet tieteilijät. Sitten oli pohjakerros, jota Dume katsoi kaiteiden takaa. Siellä kymmeniä metrejä pitkiä teräspöytiä järjesteltiin seinästä seinään samalla, kun lukuisat matoralaiset tutkijat paperiensa kanssa navigoivat niiden välillä. Jokaisen pöytäsarjan päällä lojui pitkittäin ruosteisia osia, jotka Turagan näköalalta näyttivät teollisuusromuilta. Tai ruumiilta. Dume ei tarvinnut jäädä pohtimaan, vaan hänet opastettiin alas käyttäen toista hissiä laiturin nurkassa.
Vaikkei hissimatka ollut pitkä verrattuna edelliseen, se antoi Dumelle silti tarpeeksi aikaa ajattella, kuinka paljon hän inhosi tavata tukikohdan vastaavia. Lähestyessään lattiatasoa pöytien päällä lojuvat tutkimusaineistot tulivat tunnistettaviksi. Useita, satojen tuhansien vuosien kerryttämän lian ja syövytyksen jättämät punaruskeat kotelot ja panssarit näyttivät yhä miltei koskemattomilta. Ne olivat fossiileja. Ajan jyrsinnästä huolimatta ne olivat kuitenkin vielä tunnistettavasti hyönteismäisiä, tarkalleen ottaen kuoriaisen muotoisia jäänteitä. Fossiileja ajasta, jota useat uskoivat vain myyteiksi, kun taas osa liian suureksi harmaa alueeksi akateemiselle diskurssille.
”Lopun Parvi”, Dume mietti äänettömästi. Matoralaisen myytin pelätty viimeinen vaihe. Muoto, jonka he ottaisivat luomakunnan lopussa. Kaupungin tietäjänä tuomiopäivän ennusteiden todistaminen kalvoi häntä syvästi. Mutta Kaupungin tärkeimpinä, ei, tärkeimpänä poliittisena johtajana, Dume siirsi katseensa fossiileista yhtä ilmeettömästi kuin saapuessaan. Hänen silmänsä kohdentui kammion keskellä seisoviin henkilöihin.
Kolme Toaa. Ei, yksi Toa, kaksi olentoa. Koko “perhe” oli koolla, Dume mietti ja kirosi itselleen.
Toa, sininen ja valkoiseen pukeutunut nainen nimeltä Niz, ei olisi huomannut Dumen läsnäoloa ellei hänen katseensa olisi juuri silloin siirtynyt kumppanistaan. Toa oli kuitenkin odottanut tapaamista ja tervehti Turagaa niin ystävällisesti kuin voi, joka ei myönnettävästi ollut paljon.
“Turaga Dume”, Niz sanoi, “saavuitte aikaisin”.
Ennen kuin Dume ehti vastata, toinen, nuorempi ääni kuului takaa.
“Se sen jätkän nimi oli! En koskaan pysy perässä siitä, ketä kaikkia tällä liikkuu!” Ääni kuului toan kaltaiselta nuoremmalta naiselta. Ei, ei toa. Jotain muuta. Dume yritti parhaansa piilottaa tyytymättömyyttään Nizin “tytärtä” kohtaan.
“Kaiken epäolennaisen muistaminen ei ole tärkeää, Xen”, kolmas jatkoi. “Niz, ehkä on parasta jos jätämme teidät kahden.”
Niz nyökkäsi ja antoi puolisonsa poistua. Turaga otti laihaksi lohduksi, ettei hänen tarvinnut käydä läpi muodollisuuksia Nizin seurueen kanssa. Tieteilijä ja tämän aviomies olivat luonteeltaan kuin yö ja päivä, mutta kumpikaan ei Turagaa miellyttänyt.
Hopeakasvoinen soturi oli toan näköinen, mutta siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Siluetistaan huolimatta kralhissa oli monta asiaa hieman… väärin.
Sen liikkeet olivat hieman liian sulavat, liian laskelmoidut. Sen ilmehdinnät vaihtelivat mekaanisen jäykkyyden ja epäorgaanisen kitkattomuuden välillä. Kehon osissa, missä olisi pitänyt olla lihaksia, oli sen sijaan metallijänteitä ja valoa. Silmien sijaan Nui-Kralhilla oli hohtavat, keinotekoiset näkömekanismit. Ellei Turaga olisi tutustunut tämän jokaisen sotapäällikön aineistoihin aiemmin, Miru-kasvoisen soturin olisi voinut uskoa olevan täysin kone, mutta faktat soturin todellisesta, näkymättömästä orgaanisuudesta ei helpottanut Dumen oloa ollenkaan.
Turaga kuitenkin suoristi itseään lähestyvän Nui-Kralhin edessä.
”Kenraalikapteeni”.
”Dume”, Mustan Käden laivaston johtaja vastasi tunteettomasti ja koruttomasti katsomatta punaista profeettaa silmiin. Hän ei olisi tarvinnutkaan tietääkseen, miten Turagan silmäluomi nykäisi kenraalikapteenin tahallisesta asemien väheksynnästä. Yhtä kolkosti Kralhi kääntyi nuoren seuraajansa päin. ”Tule Xen. Äitisi tarvitsee kaiken huomiokykynsä.”
Kralhi ja vahki marssivat ulos kääntymättä kertaakaan Turagaa päin. Punainen profeetta oli tottunut hillitsemään hermojaan kenraalikapteenin edessä, ja taisteli haluaan vastata tuleen tulella.
“Pahoittelut”, Niz aloitti, “en voinut tulla saattamaan teitä itse.”
“Tiedän”, Dume vastasi pitäen katseensa tiukasti kiinni tieteilijässä. “Ei ole aina helppoa tulla todistamaan, että teette oikeasti jotain ansaitakseen elannon.“
Ensimmäinen laukaus. Turagan lausahdus oli laskelmoivan kopea, mutta Niz piti selkänsä suorana. Toan tyyneys piti huolta, ettei Dumen peli kääntyisi helposti tämän puolelle. Sen sijaan, Niz ohjasi Turagan huomion taitavasti tutkimukseen.
“Kuten näette, meillä on enemmän aineistoa kuin aikaisemmin. Osaston laajennus on tullut tarpeeseen, kuten olin arvioinut.”
Tieteilijä ja kaupungintietäjä kävelivät ristikkoon asetettujen fossiilipöytien kyljessä. Joka toinen oli merkitty ja numeroitu, ja jokaisesta niistä Niz olisi voinut kertoa jokaisen huomioitavan yksityiskohdan- Hän olisi varmasti tehnytkin niin, ellei hän olisi tiennyt entuudestaan, miten Dume ja hänen kaltaisensa näkivät tieteenalan pelkkänä kilpailuna. Läpimurtojen tekeminen oli vain yksi monista sodankäynnin muodoista. Niz joutui kuitenkin myös myöntämään itselleen, että hänkin nautti Turagan tylsistyttämisestä ja ajan hukkaamisesta, niinkin lapselliselta kuin se tuntuikin. Tai ehkä Nui-Kralhin ja Xenin kärsimättömyys byrokraatteja kohtaan oli alkanut tarttumaan häneenkin.
Rutiininomaisesti Niz onnistui selittämään jokaisen uuden, pienenkin läpimurron. Turaga ainoastaan nyökytteli vastaukseksi. Niz ei ollut varma, oliko tämä hyvä merkki vai oliko Turaga kiireinen miettimään seuraavaa viiltoa, jonka voisi suullaan esittää.
Viimein, Turaga osoitti Bohrokin jäänteitä pöydällä. ”Tässä ne siis ovat.”
Niz pysähtyi jaloilleen, kun huomasi Turagan pysähtyneen paikallaan.
“Kuntieni pyhimpiä legendoja, salatuimpia oppeja joita vain korkeaoppiset harjoittajat on sallittu lukemaan. Suuret Puhdistajat, ja nyt ne lojuvat romumetallina.”
“Luulin, että Turagaa ei haitannut uskon häväistys”, Niz tuumasi. Kysymys oli täysin retorinen, vaikka Dumen uskonnollinen näkemys oli yllätys toalle, joka ei ole koskaan ajatellut kaupungintietäjää muuna kuin pragmaattisuuden ja nykyhetken realiteettien ahdaskatseisena puolestapuhujana.
“Ei haittakaan, mutta tiedän, että jotkut asiat ovat silti säädyttömiä”, Dume vastasi synkeästi.
“Turaga voisi ajatella asiaa näin. Mitä kauemmin projektimme etenee, sitä enemmän voimme oppia. Ja oppimalla teemme myyteistä arkea. Tämä on täsmälleen sitä, mitä ohjelmallasi tavoitellaan, eikö vain?”, Niz sanoi itsevarmasti. “Ja nyt, kun meillä on tämä osasto, voimme harkita aiemman laitoksen käyttämistä uuden osaston perustamiseksi-”
“Valitettavasti, neiti toa, tämä ei tule tapahtumaan”, Dume katkaisi Nizin puheen kesken. Tämäkö se oli, mitä Turaga oli kaiken aikaa hautonut, Niz mietti. Dume käänsi katseensa avustajaansa päin, jonka Niz tajusi vasta olleen koko ajan katseensa nurkassa.
Avustaja Karana toi pahvikansion Dumen käteen ja tämä antoi sen Nizille luettavaksi.
Tieteilijä käänsi kansion sivuja. Jokainen uusi ilmoitus oli edellistä tyrmistyttävämpi.
“Ei. Tämähän on…”
“Säädytöntä?” Dume kuittasi toan tunteen. Niz ei voinut vastustaa kääntämättä tunnetilaansa ilmi antavaa katsettaan takaisin Turagaan, jonka suupielessä liikkui iljettävä virne.
“Olette saaneet tarpeeksi aikaa ja resursseja tähän projektiin. Kaikki laskelmat ja numerot ovat osoittaneet, että ne eivät ole tasavertaisia tuloksiin. Ehkä neiti tieteilijä ei arvosta taloustutkimusta alana, mutta tekin varmaan ymmärrätte, miten sijoittaminen toimii”, Dumen jatkoi tyyneesti, mutta pienoinen kiihkeys puheen alla oli paljastui Nizin korvissa helposti ivaksi.
“Itäinen rintama kärsii sillä välin, kun te leikitte romumetalleilla. Voit toki kertoa, miten arvokas tämä pelleily on ollut, kunhan lupaat kertoa myös meidän pojillemme rintamalla samaa henkilökohtaisesti.”
Niz veti syvään henkeä hillitäkseen itseään, jotta voisi käyttää tunteitaan myöhemmin hyödyllisellä ajalla. Valitettavasti Turaga oli kanssakäynyt tietelijän kanssa tarpeeksi, että tiesi tämän olevan merkki tulevasta voitostaan.
”Sinä tiedät oikein hyvin, mihin tällä pyrimme. Ja niin tietää etulinjammekin. Vahkit yksinään eivät voita tätä sotaa, mutta jos emme löydää korvaajia entisestään nopeammin kaatuville toille, me emme-”
”Ratkaisu, jota etsit, toa Niz, ei löydy muinaisia reliikkejä kaivelemalla. Sen, minkä Suuri Henki on haudannut, on tarkoitettu unohdettavaksi”, Dume puhkui dokumenttiensa avulla löytynyttä uutta uhmaa.
”Ja jos luulettekin edes hetken, että voitte jatkaa tutkimusta Metru Nuin ulkopuolisella rahoituksella, tiedät hyvin, miten helposti teidät olisi tulkita… turvallisuusriskiksi, tai jopa maapetturiksi.”
Niz kääntyi taas kohtaamaan Dumen katseen.
“Voit, mutta olet ehkä unohtanut, että se valta ei ole turagoiden puolella. Niin kauan, kun Herra siunaa toimintaamme, pelkäänpä, että vaihtoehtosi ovat… rajoittuneet.”
Dume ainoastaan nyökkäsi hiljaisesti, mutta Niz ei saanut siitä paljoa lohtua.
“Sitten peli jatkuu,” Turaga Dume lopetti ja käänsi selkänsä Toaa kohti kävellen pois fossiilipöydiltä kohti hissiä avustaja tiukasti vanavedessään. Pahvikansio dokumentteineen oli kaapattu töykeästi Nizin käsistä. Veden toan katse jäi pitkäksi aikaa seuraamaan poistuvan Turagan saattuetta. Hapan ilme kasvoillaan hän palasi takaisin työhönsä. Tutkimus jatkui. Ilmapiiri sen ympärillä vain oli muuttunut asteikolla happamaksi.
Hissin ovet avautuivat kaupungin Turagalle ja hänen avustajalleen. Toisin kuin monet ajattelivat, Dumelle tämä oli vain yksi välikohtaus lukemattomista monista. Tällaiset neuvottelut olivat jo niin arkipäivää, että vanhimmat niistä olivat pyyhkiytyneet hänen muististaan. Dumen oli väkisinkin oltava iloinen, ettei hän ollut enää nuori toa. Vaikka turagat olivat luontaisesti taipuvaisia asioiden muistamiseen, ihan jokaista ärsyttävää muistoa ei ollut tarpeen raahata koko elämää mukanaan.
”Karana, olet ollut kanssani jo pitkään. Olet rehellinen ja luotettava nuori mies. Sinun ei kannata tuhlata aikaa minun kaltaisille käppänöille”, Dume kääntyi puhumaan avustajalleen, joka vilpittömästi kuunteli Turagan jokaisen sanan.
”Et ole käppänä, oi Turagamme! Siis olet vielä kovin nuorikin Turagaksi- tai siis”
Dumea laittoi kätensä nuoren matoralaisen olkapäille.
”Kuule, kaltaisesti ahkeruudet pitää palkita. Näin asiat kuuluu olla. Laitan viestiä eteenpäin Komitealle. Tästä päivästä lähtien jatkat heidän sihteerinään.”
Karana tuskin pystyi hillitsemään jännitystään uransa suurimmasta ja täysin yllättävästä läpimurrosta.
”Ihanko totta? Voi Mata Nui, johan tässä- Tarkoitan, kiitoksia oi Turagamme. Ei, siis en tiedä, miten ikinä kiittäisin.”
Dume hykersi hiljaa. ”Ei tarvitse miettiä sitä nyt. Tulet vielä saamaan paljon mahdollisuuksia tulevaisuudessa…”
Onu-Metrussa, syvällä betoniseinien ja tietoterminaalien keskellä Niz huokaisi syvään ja nojautui tuoliinsa. Useat taulukot, yhtälöt ja laskelmat välkähtivät koneiden näytöistä sinisinä valoina mustassa huoneessa. Aina välillä Niz pohti, oliko viisasta hukuttaa päivän stressit työskentelemällä läpi yön. Se oli kuitenkin tuntunut jälleen helpoimmalta tavalta unohtaa poliitikkojen kanssa vääntäminen. Työhuoneessaan hän sai ajatuksensa kohdennettua niin, että kaikki muu unohtui ainakin hetkeksi.
Huoneen vasemmalla laidalla hiljaa kupliva akvaario oli ainoa näyttöpäätteiden lisäksi loistava valo. Sen sisällä kasvavat korallit ja hiljaa uiskentelevat pienet äyriäiset olivat vain näkyvin elementti karussa ympäristössä jollakin ilveellä kukoistavassa lasisessa maailmassa. Todellisuudessa akvaariossa kukoisti kokonainen mikrokokoinen elinympäristö, jota veden toa ylläpiti sekä huolella että taidolla. Sitä oli helppo jäädä tuijottelemaan kaikkein pisimpinä öinä. Sen väreilevää pintaa katsellessa hän jäi aina miettimään, kauanko oli siitä, kun hän oli viimeksi koskettanut merta… tai puhunut niille, ketkä siellä asuivat.
Ajatuksissaan Niz silmäili viereistä paperikasaa, joista päällimmäistä koristi Turaga Dumen allekirjoitus. Karzahnin päällepäsmäri, hän ajatteli. Jos kukaan maailmassa kykenisi kilpailemaan kiittämättömään työhönsä totaalisesta omistautumisesta, se olisi tuo omahyväinen, tekopyhä, lyhytkasvuinen Kaupungin tietäjä. Ehkä juuri tämän takia he eivät koskaan voisi koskaan kohdata silmästä silmään. Niz hihitti itselleen hölmöstä sanaleikistä, mutta pian hänen hymynsä viileni huomatessaan silmännurkastaan yhden monitoreista syttyvän.
>Iltaa.
Vihreä teksti sykki siitä ainoasta näytöstä, joka pysyi muuten aina pimeänä. Niz huokaisi syvään. Linjan toisessa päässä kirjoittava henkilö oli raskas kommunikaatiokumppani aivan muista syistä kuin kaupungin turaga. Tai ehkä raskaan sijasta oikea sana olisi ollut ”painostava”. Ammatilliset intressit saivat hänet kuitenkin toimeen. Hän työnsi tuolinsa monitorin eteen ja naputti vastauksen väleistään aivan tolkuttoman pölyisellä näppäimistöllään.
>Iltaa.
Hän jäi tuijottamaan ruutua vastausta odottaen. Hän joutui kuitenkin vartomaan sitä ainakin kokonaisen minuutin, joka tuntui tolkuttoman pitkältä ajalta vain tuijottaa kahta vähäsanaista tervehdystä. Lopulta näyttöön kuitenkin välähti lisää tekstiä. Niz oli varma, että pieni odotus viestien välissä oli jonkinlainen testi. Hän ymmärsi keskustelukumppaniaan sen verran, että arveli sen olevan jotain, mitä tämä tekisi,
>Oletko yksin? >Olisi sopimatonta tulla häirityksi, eikö vain?
Niz kirjoitti vastauksensa jo valmiiksi, mutta ei lähettänyt sitä, ennen kuin oli tavan mukaisesti vilkuillut hetken ympärilleen. Hän tiesi, että ele oli täysin turha. Se oli hänen työhuoneensa ja siihen oli pääsy hänen lisäkseen vain kahdella muulla. Hänen tyttärensä kuitenkin teeskenteli vakuuttavasti nukkuvansa noin yksitoista kerrosta alempana. Hänen puolisonsa taas oli marssinut oletettavasti pitkään palaveriin Nurukanin ja Nahon kanssa. Le-Metrun ilmateitse kulkevat huoltokuljetukset olivat palatessaan jääneet jumiin yllättävän syvälle rintamalta työntyneen odinalaisen ilmatorjuntapatteriston taakse. Se tarkoitti, että Mustan Käden laivaston palveluksia tarvittiin jälleen. Ja se taas tarkoitti, että Nui-Kralhi tuskin palaisi ennen aamua.
Oli siis sula mahdottomuus, että huoneessa olisi hänen lisäkseen ketään muuta kuin kommunikoinnista viis välittävät merenelävät. Mutta Suuren Hengen luomukset olivat tapojensa orjia. Niz tiesi sen paremmin kuin suurin osa.
>Olen.
Seuraavaa vastausta hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Se ei kuitenkaan tullut enää viestin muodossa, vaan näytölle ilmestyi saapuvan videopuhelun merkki. Yhteys Metru Nuin ulkopuolelle oli sillä hetkellä harvinaista herkkua, eikä se jäänyt Niziltä huomiotta, kun hän painoi näppäimistöstään painiketta avatakseen linjan.
”Hyvää iltaa, tohtori”, hopeisen skakdin virnuilevat kasvot tervehtivät häntä. ”Arstein”, Niz nyökkäsi kunnittavasti. Skakdin kuvan tausta oli jälleen kerran himmennetty niin, ettei siitä saanut juurikaan selvään. Hän näki ainoastaan pimeydessä kiiluvat kasvot ja piirun verran paksun takin peittämiä olkapäitä.
“Kuinka valitettavaa, että emme koskaan löydä aikaa epämuodollisuuksiin, eikö vain?” Skakdi hieroi leukaansa kasvot taittuneena lievään hymyyn. Niz odotti maltillisesti keskustelukumppaninsa seuraavaa vastausta. Tämän vihjailut ja hämäykset eivät olleet uusia eikä mitään, mitä toa ei jo ennaltaan kestänyt.
”Vastaanotin viimeisimmän tutkimusraporttisi eilen, tohtori. Kaikesta päätellen näyttää, että hypoteesini oli paikkansapitävä.”
Niz nyökkäsi ja kurotteli avaamaan pöytälaatikkonsa monitorin alta. Sormenjälkitunnistimella varustettu laatikko loksahti auki ja toa nosti sieltä esiin paperiset versiot skakdin mainitsemista raporteista.
”Meillä ei ole vieläkään kovin pitäviä ideoita siitä, kuinka saamme liuotettua seoksen niin, että metallin rakenne ei haurastu, mutta testit neljä ja viisi tuottivat odotetun tuloksen”, Niz selosti silmät tiukasti naulittuna omasta näppäimistöstään peräisin olevaan tekstiin. ”Kahdeksankymmenen prosentin resilienssi raa’alle elementaalienergialle on tukevasti hakemiemme raja-arvojen yläpuolella.”
”Olemme molemmat perillä tuloksista”, Arstein vastasi. Hänen äänessään ei ollut varsinaista kärsimättömyyttä, mutta Nizistä tuntui silti, että hänen kertaustaan tuomittiin.
”Mutta tahdon tietää, mitä seuraavaksi. Muistiinpanot, jotka olit lisännyt raportin kaksi liitteisiin antavat olettaa, että alkuperäisellä sidosainemenetelmälläsi saattaisikin edelleen olla potentiaalia.”
Niz irvisti. Hän oli arvannut, että hänen kylmäpäinen kollegansa tarttuisi siihen. Hän oli kuitenkin kirjoittanut liitteen sen tietoisen riskin ottaen, että he päätyisivät vielä testaamaan sitä.
”Valitettavasti se olisi kaikkein loogisin ratkaisu haurausongelmaamme. Elementaaliresilienssi ei merkkaa paljoa, jos metallin saa kuitenkin voimalla taipumaan. Jos haluamme prototeräksen tasoista lujuutta, meidän täytyy… kääntyä biologisiin vaihtoehtoihin.”
”Valitettavasti?” Arstein ihmetteli. ”Hyvä tohtori, tieteen edistysaskelien tavoittelemisessa ei ole mitään valitettavaa. On ainoastaan tutkimattomia mahdollisuuksia. Se on taidetta.”
Niz irvisti uudestaan. Arstein oli tietenkin täysin oikeassa. Eikä heidän suunnitelmien irvokkuus häntä varsinaisesti häirinnyt. Hän oli viettänyt puolet yliopistoajoistaankin jonkin tietoisen elemänmuodon aivot kourissaan. Sen sijaan häntä karmi seuraukset. Hän tiesi, että hän ei koskaan saisi Mustan Käden neuvostolta lupaa testien jatkamiselle. Joten jo toista kertaa hyvin lyhyen ajan sisään hänen olisi tehtävä kokeet salassa.
”Olet tietenkin oikeassa”, hän myönsi yrittäen parhaansa mukaan peitellä kasvoiltaan epäilyksen rippeitä.
”Joten”, Arstein tivasi. ”Mitä seuraavaksi?”
”Verenluovutukseen valitut ruumiit ovat yhä meidän hallussamme. Kudosten keräämisen pitäisi olla vaivatonta.”
”Erinomaista”, Arstein virnuili, ”Testaa uutta seosta niin pian kuin mahdollista. Tahdon vertailla tuloksia oman tutkimusryhmäni dataan.”
”Kaikella kunnioituksella, sinun tutkimusryhmäsi arvioi seokseen tarvittavan verimäärän hirvittävällä marginaalilla alakanttiin. En tiedä, ovatko mittauksemme millään tapaa vertailukelpoisia.”
Sydänkivi hypähti toan rinnassa. Sen seurauksena arkkikrana sen takana liikahti myös. Myöhäinen kellonaika varmasti vaikutti siihen, miten paljon hän sai suodatettua omaa puhettaan. Arstein ei kuitenkaan ottanut tohtorin kommenttia vastaan epäkunnioittavana. Niz oli oikeassa ja sataprosenttisen oikeutettu kritiikkiinsä.
”Tohtori hyvä, tiedät varmasti, kuinka vaikeaa on löytää luotettavia biologeja, kun maailman terävimmät mielet ovat jakautuneet jompaan kumpaan sotanne osapuolista”, skakdi huomautti hienovarainen happamuus äänensävyssään.
”Mutta olet valitettavasti oikeassa. Olen jo tehnyt laboratoriohenkilökuntaani sen kauan kaipaamia muutoksia. Sain irroitettua tohtori Radakin hetkeksi rautalaivaston palveluksista. Uskonpa, että hänen metodinsa kohottavat datankeruumme laadun vertailukelpoiselle tasolle.”
Niz ei voinut estää hämmästystä näkymästä kasvoillaan. Pohjoisen maailman biologiset piirit olivat pienet ja Niz oli hyvin perillä siitä, miten merkittävä kiinnitys Radakin kaltainen pioneeri oli. Hän ei osannut edes kuvitella, millaisia temppuja Arsteinin oli täytynyt tehdä – tai millaisia summia rahaa oli täytynyt liikkua – että moinen siirto oli saatu tapahtumaan.
”Hän on… lahjakas”, Niz myönsi. Arstein nyökkäsi siihen hyväksyvästi.
“Hän syntetisoi uuden seoksen täällä heti, kun sinun testituloksesi valmistuvat. Toivon hartaasti, että se on pian, tohtori. Meidän molempien vuoksi, Kal-metallin syntetisointi mahdollisimman nopeasti on ensiarvoisen tärkeää.”
Niz nyökkäsi ymmärtäväisesti. Hän vilkaisi sivusilmällään hopeista viisisakaraista kilpeä, joka lepäsi hänen työhuoneensa perällä metallisen kehikon sisällä. Ficuksen merkillinen sotasaalis oli laukaissut Mustan Käden ja sen harvalukuisten hyväntekijöiden ja kollegojen yhteisen suunnitelman uudelleenluoda sen kummallinen metallinen koostumus. Jarrua oli täytynyt painaa kuitenkin jo siinä vaiheessa, kun siitä oli viimein onnistuttu saamaan käyttökelpoinen näytepala ja sen ominaisuuksia päästiin tutkimaan tarkemmin.
Kun se oli paljastunut yhtä paljon lihaksi ja vereksi kuin metallien seokseksi, tutkimustyö oli hyllytetty. Kilven proteiinijäljet oli lukuisista mutaatioista huolimatta edelleen mahdollisia jäljittää. Se tieto ei ollut miellyttänyt ketään. Kal-metalli oli muuttunut kahdessa viikossa Metru Nuin pelastavasta haaveesta irvokkaaksi kuriositeetiksi Nizin työhuoneen sisutuksessa.
Kunnes Arstein oli astunut kuvioihin. Siitä lähtien Niz oli puskenut tutkimusta eteenpäin yksin. Olkoonkin, että jopa Mustan Käden avokätisiä budjetteja paremmin rahoitettuna.
”Suurin osa henkilöstöstämme on siirretty kenttälabroille. Uskon saavani tuloksia lähipäivinä.”
“Mietitkö samaa kuin minäkin, tohtori?”
Niz ei vastannut välittömästi. Toalta kului hetki edes tajuta, kuinka skaksi vauhdilla käänsi keskustelun suuntaa. Niz kohotti kulmaansa kysyvästi, joka riitti ruudun toiselle puolelle vastaukseksi.
“Oletko miettinyt, miten loistavaa se on?” Arstein painotti lausahdustaan laittamalla molemmat kätensä ristiin leukansa eteen.
“Loistava?”
“Ehkä ei “loistava”. Ehkä “poeettinen?” “Ironinen?“ Paljon tunteita se herättää, enkä usko ettetkö sinä tuntisi täysin samoin.”
“Mitä minun kuuluisi tuntea?”
Niz näki, miten ruudun toisella puolella hänenkeskustelukumppaninsa käänsi katseensa pois hänestä. Niz ei ollut enää varma, kenelle tämä enää edes puhui.
“Eikö se tuntunut sinustakin uskomattomalta, kun ensimmäistä kertaa sait ne fossiilit käsiisi? Kivenkova todiste, että maailmanloppu on yhtä todellinen ja vääjäämätön kuin aamu ja ilta. Kun otit tehtäväksesi tutkia niitä, ajattelitko, kuinka paljon muita kansasi iltasaduista ja loruista voivat olla todellisia? Mitä, jos Arthakan Sonnit ovatkin olemassa? Jos lentävät Kasvotiikerit ovatkin tuolla jossain? Mitä, jos sängyn alla asuukin Pehkun Mörkö? Tren Krom hiipii ovellesi ja kaappaa mielesi?”
“Mitä ajat takaa?”
Niz tiesi, että ellei hän vastaisi skakdin tuumailuun, tämä ei koskaan lopettaisi.
“Ajattele,” skakdi veti henkeä, “kuinka juuri nyt, kaikesta huolimatta, kuinka niinkin kauhea kuin Lopun Parvi onkaan, me puhumme niistä juuri nyt tällä hetkellä kuin petrimaljassa elävästä viljelmästä. Eikö se tunnu vastenmieliseltä? Eikö se tunnu väärältä? Liuokset, testit, seokset… Varjelkoon, leikimme niillä kuin ne olisivat muovailuvahaa.”
“Tämä on osa tutkimusta.”
“Ja sinä olet aivan oikeassa, arvon tohtori. Banaalia, jokapäiväistä, rutiininomaista tutkimusta. Se tekee tästä kaikesta niin runollista. Meidän käsissämme legendatkin ovat kuin muovailuvahaa. Voimme muokata niistä minkä tahansa näköisiä. Me voimme luoda omat myytimme… oman hirviömme.”
Vasta silloin Niz huomasi, että skakdi oli nojannut intensiivisesti taas ruutuaan päin kohti häntä. Punaisten silmien intensiivinen hehku saattoi syntyä ainoastaan äärimmäisestä itsevarmuudesta. Sellaisesta paikasta maailmankaikkeuden järjestyksestä, mihin Niz ei itse ollut vielä uskaltanut kurkistaa.
“Haluatko tosiaan jättää keskustelun näissä merkeissä, Arstein?”
Skakdi pysähtyi. Hän hymyili ymmärrettyään, kuinka paljon etikettiä hän oli rikkonut., Hän perääntyi hitaasti takaisin tuolinselkäänsä vasten.
”Odotamme jännityksellä tuloksiasi, tohtori.”
Lauseensa lopuksi Arstein kurtisti kulmiaan tavalla, jota Niz ei ollut ennen nähnyt.
”Näyttää siltä, että toisenlaiset velvollisuudet kutsuvat sinua, tohtori. En pidättele sinua tätä pidempään. Näkemiin.”
Puhelu sulki itsensä hämmästyttävän nopeasti jättäen pöllämystyneen Nizin pohtimaan, mikä oli syy Arsteinin nopeaan poistumiseen. Pimentynyttä näyttöä tuijottaessaan hän kuitenkin tajusi, että jotakin tai oikeastaan joku heijastui sen pinnasta. Hän kiljaisi kovaan ääneen säikähdyksestä, mutta sai hengityksensä tasaantumaan nopeasti, kun tutut kädet laskeutuivat hänen olkapäilleen.
”Minä vain”, Nui-Kralhi hymähti.
”Paratkoon… en kuullut, kun tulit sisään”, Niz parahti, mutta vastasi nopeasti häntä puristaviin käsiin nojaamalla päällään niitä vasten.
”Kuulostitkin keskustelevan aika intensiivisesti. Kuka tuo oli?” Nui-Kralhi kysyi näennäisen viattomasti. Nizin täytyi kuitenkin pysähtyä hetkeksi miettimään. Hän ei ollut erityisen huolissaan siitä, että hänen puolisonsa epäilisi hänen tutkimuksiaan, mutta ei silti ollut huono idea vältellä tarpeettomia yksityiskohtia.
”Tuota, vaihdan tutkimustietoa erään kollegani kanssa”, Niz selitti samalla, kun mirukasvoinen kenraalikapteeni kiersi hänen eteensä ja istahti kirjoituspöydän reunalle.
”Vai niin. Mitään mielenkiintoista?”
”Riippuu keneltä kysyy”, Niz virnuili. ”Jos tarkoitat, keskustelimmeko mistään, mikä auttaisi rintamalla, niin en osaisi vielä sanoa.”
Nui-Kralhi kohautti olkiaan. Tämän katse harhaili vaimonsa kasvoista pöydällä olevaan paperipinoon, jonka sisältöä Nizin sininen käsi oli asettunut peittämään. Niz ei kuitenkaan vilkaisua huomannut, sillä tämän omakin katse oli alkanut huomattavasti harhailemaan.
”Mikään ei ole koskaan yksinkertaista kanssasi”, kralhi murahti, mutta onnistui säilyttämään hopeisen naamionsa panssarilevyjen takana hyväksyvän virneen.
”Sinä ymmärtäisit yhtä paljon siitä, mitä teen kuin minä ymmärtäisin niistä loputtomista harakanvarpaista, mitä Nurukanin kanssa piirrätte karttoihinne”, Niz puolustautui. Hänen argumenttinsa oli sinänsä pitävä ja liikutti veden toan helpotukseksi keskustelun Mustan Käden laivaston johtokunnan kokoukseen.
Se oli käyty läpi nopeasti, vaikkakaan ei sen osanottajien omasta tahdosta. Pohjoisrintamalta videoyhteydellä kokoukseen saapunut Nurukan oli joutunut poistumaan odottamattoman tykistökeskityksen iskiessä vain muutaman kilometrin päähän heidän asemistaan. Nui-Kralhi ja tämän vastikään ylennyksen saanut kapteeniluutnantti Cody olivat joutuneet suunnittelemaan loput pelastusoperaatiosta kahdestaan. He mobilisoisivat telakalla olevan Mustan Käden kolmannen laivaston heti aamunkoitteessa, kun lentosää olisi parempi.
”Joten sinä lähdet taas?” Niz huokaisi.
”Niin”, Nui-Kralhi vastasi.
”Ja minä kuulen sinusta taas…”
”Kun palaamme. Niin lähellä rintamaa ei pysty ylläpitämään radioyhteyksiä.”
Niin Niz oli arvellutkin. Edellisestä suurlaivastohyökkäyksestä oli kulunut hädin tuskin viikkoa ja nyt Nui-Kralhi oli taas katoamassa linjojen taakse. Tarinasta oli alkanut tulla hänelle tuttu. Niin tuttu, että se varjosti myös niitä harvoja yhdessäolon hetkiä, mitä heillä vielä oli.
”Sinä huolehdit liikaa”, Nui-Kralhi töksäytti. Tämän ilmeestä pystyi helposti päättelemään, että tämä ei itsekään ollut aivan tyytyväinen siihen, miten oli asian sanonut.
”Ja sinä et huolehdi tarpeeksi”, Niz parahti. Se keskustelu oli kuitenkin käyty jo niin monta kertaa aikaisemmin, ettei kumpikaan kokenut enää tarvetta jatkaa sitä. He molemmat olivat jo hyväksyneet kohtalonsa. Niin kauan kuin sota raivosi, paluuta arkeen ei ollut.
He olivat jo hetken vältelleet suoraa katsekontaktia toistensa välillä, mutta nyt he eivät enää kyenneet jatkamaan sitä. Heidän silmänsä nauliintouivat toisiinsa ja jatkoivat, kunnes ilmaan heidän väliinsä pakkautuva jännite oli pakko jollain keinolla purkaa. Nui-Kralhi oli lopulta se, joka teki aloitteen. Hän kumartui määrätietoisesti lähemmäksi veden toan kasvoja ja raotti huuliaan.
Mitä hän ei odottanut, olivat Nizin kädet, jotka kiskoivat hänet sellaisella voimalla lähemmäksi, ettei Kralhi voinut estää itseään kaatumasta. Kaksikko rymisi lattialle sellaisella vauhdilla, että Nizin alla ollut työtuoli sinkoutui heidän tieltään huoneen sivulle. Toan päällä makaava mies ei saanut kuitenkaan mahdollisuutta nousta. Nizin jalat ja kädet olivat lukinneet tämän taidokkaasti paikalleen ja vetivät tätä lähemmäksi.
Kun he erkanivat suudelmastaan, ei kummallakaan ollut enää aikomusta nousta. Nizin silmät kuitenkin kertoivat tätä vain senttien päästä tuijottavalle aviomiehelleen pysähtyä vielä hetkeksi.
”Tarkistitko Xenin?”
”Ei ollut sängyssään”, Nui-Kralhi vahvisti jokaisen Nizin epäilyistä. Hänellä on suojelusenkeli perässään. Tuskinpa oli muutenkaan karkaamassa Vanhaa Onua kauemmaksi.
Niz virnisti. Hän oli harvoin tyytyväinen kuullessaan tyttärensä yöllisistä retkistä, mutta tällä kertaa tieto huojensi häntä. Hän saattoi olla varma, että viimeinen kulkuluvan omistaja ei kävelisi hänen huoneeseensa varoittamatta.
”Lupa jatkaa”, Niz virnisti. Nui-Kralhin kädet kiskoivat ensin valkoisen takin pois mytystä vaimonsa alta, jonka jälkeen tämän kädet puristivat hellästi, mutta tiukasti Nizin kädet vasten lattiaa, kun tämä kumartui antamaan seuraavan suudelman.
He saisivat olla hetken kahden. Toimistohuoneen hyytävä metallilattia ei ollut kylmä enää kauaa. Yhdessä he tuudittautuivat siihen valheelliseen turvallisuudentunteeseen, mihin sodan harvoina hiljaisina hetkinä heidän oli niin helppoa yhdessä vajua. Jos sitä, mitä tohtorin huoneen lattialla tapahtui, saattoi hiljaiseksi kauaa kutsua.
Hänen nimensä oli Corrodér, ja hän oli voro.
Ei varas, sillä varkaat olivat kunniattomia. Jos hän oli jotain, niin kunnian mies. Jos hän oli jotain, niin professionnell.
Kun hän kävi yötä vasten, hän teki vain työtään. Toisten mielestä hänen työnsä – espionagen ja baguetten salat – olivat kunniattomia. Ne toiset olivat niitä, jotka tulisivat aina pelkäämään yötä ja sen hiljaista kutsua.
Merellä oli pilkkopimeää kuiden kelmeää hohdetta lukuun ottamatta. Kuohuvan hopeisen pinnan vaahtopäät iskivät vasten maailman seiniä. Täällä, tiukimmassa railossa, jossa vallit lähes suutelivat toisiaan, olivat kuohut toisinaan huumaavat. Joskus tyrskyt sulkivat meriportit täysin matkaajilta – ainakin niiltä, jotka eivät olleet tarpeeksi hulluja uhmaamaan riskiä paiskautua vasten maailman seinää.
Tuona yönä aaltoja halkoi virtaviivainen, pitkulainen alus. Pimeässä aallokossa se oli niin matala, että kauempaa mereltä sitä ei olisi juuri edes huomannut. Ei, vaikka se näytti lähinnä valtavalta, pitkältä, vaalealta leivältä.
Sisällä ohjaamossa syväläisen vihreät räpyläkädet pyörittivät ruoria. Lopulta ne kehtasivat päästää irti sytyttääkseen savukkeen. Kurssi oli aallokosta huolimatta vakaa. Pari napinpainallusta, ja VKS Panini Deathstructionin autopilotti otti ohjat.
Autopilotti oli lihasta tehty, putkinaamainen silmätön naamio, joka lepäsi vasten metallista pääkalloa. Kallo oli kytketty ruoriin johtojen sikermällä.
Corrodér kutsui sitä nimellä Pierre. Näillä pitkillä merimatkoilla se oli hänen ainoa seuralaisensa.
Pierre muljahteli ja sykki vasten kalloa. Syväläinen ja silmätön naamio jakoivat henkevän yhteisymmärryksen hetken. Tämän kaltaisilla matkoilla Corrodér arvosti sitä, että ainoa matkakumppani ymmärsi olla hiljaa silloin, kun mitään ei erityisemmin kysytty.
Se, että Pierrellä ei ollut karkeasti sanottuna suuta, oli pelkkää bonusta. Sen yhden kerran kun sille oli annettu keho omalla puhe-elimellä, ei puheesta meinannut tulla loppua. Rehellisesti hän pärjäsi ilman ainaista ”puhdista kaikki”-mantraakin, joten Pierre sai nyt lähinnä keskittyä ohjaamiseen.
Ainakin Pierre oli ennen kaikkea yhteistyökykyinen. Kunhan sen antoi ohjata vain aluksia, joilla ei ollut liikaa tulivoimaa.
Syväläinen veti syvään henkeä savukkeesta ja avasi toisella kädellään ohjaamon oven. Meri-ilma puhalsi jääkylmiä pisaroita vasten kasvoja. Hän asteli räpyläjaloillaan kannella, tarttui märästä metallikaiteesta ja tuijotti sysipimeään, jossa aallotkin erottuivat vain kuiden heijastusten hajoilevina kaistaleina. Savukkeen tulipunainen kärki hohkasi ainoana valopisteenä pimeän laivan yllä, kun kelluskeleva jättiläisleipä puski päättäväisenä rajun aallokon läpi.
Jotakuta muuta valvominen olisi alkanut jo unettaa, mutta Corrodérin hermot olivat kireimmillään. Hän sytytti uuden savukkeen. Tämän yön operaatio poikkesi hieman standarditehtävistä, joita hän paronin palkkalistoilla pääsi toteuttamaan. Yritysvakoilutyön riskit olivat pienempiä kuin kriisinaikaisen Legendojen Kaupungin aluevesillä lorvailu.
Useimmiten pienempiä, hän muistutti itselleen. Xialaiset hunter-killer-laivueet suhtautuivat tekijänoikeusrikoksiin hyvin suurella intohimolla. Jokin tässä operaatiossa kuitenkin maistui muulta kuin standarditason Korporaatio-keikalta. Paronilla oli paljon ylväitä ja kohteliaita sanoja uusista liittolaisistaan, joiden kalustoa hän oli Metru Nuille kuljettamassa. Corrodér ymmärsi, että paroni oli nero, mutta ei ollut aivan varma, tiesikö tämä minkälaisten henkilöiden kanssa työskenteli.
Corrodérille ei ollut laisinkaan epäselvää, mihin uudet työkumppanit olivat valmiita. Se vei hänet jonnekin kauemmas. Näinä päivinä hän asioi tappajien kanssa harvemmin kuin joskus ennen. Se tuntui taas hieman enemmän sodalta. Tavalla tai toisella tämä tulisi olemaan tulevan sodan ensimmäinen siirto paronin puolelta. Nui-Kralhi oli aloittanut sen kaatamalla Voitonhampaan, ja pian paronin liittolaiset ottaisivat seuraavan askeleen.
Ei Corrodér. Corrodér ei kysellyt. Hän kuljettaisi kaluston paikalle, eikä jäisi vastaamaan seuraamuksista. Ei, vaikka hänellä ei ollut laisinkaan illuusiota siitä, että seuraamukset saattaisivat olla veriset. Tämä ei ollut hänen ensimmäinen rodeonsa.
Corrodér sytytti savukkeen. Hän seurasi katseellaan aaltojen taistoa. Tuuli sai tuuheat viikset viipottamaan suomuisia kasvoja vasten.
Hetken hän oli taas siellä: Al-Mahrian rantaviivalla seitsemättä kuukautta vihollisten rivien takana. Rivien keskellä, rivien jatkeena. Seitsemäs valenimi, seitsemäs valeasu, seitsemäs valepersoona. Osaa valenimistä hän oli totellut niin pitkään, että se ensimmäisenä nimeämispäivänä saatu ei tuntunut juuri mielekkäämmältä kuin yksikään sen jälkeen tullut.
Maurice Corrodér ei ollut valeasuista hänen suosikkinsa, mutta se sai nyt kelvata. Corrodér oli se, jolla oli vielä ystäviä. Corrodér ei ollut se, joka ystävystyi syvällä vihollislinjojen takana, ja sitten myi ne ystävät.
Hän sytytti savukkeen.
Vorot olivat harvoin suosittuja. Sanottiin, että heidän kaltaisillaan ei ollut kunniaa. Se ei ollut totta. Vaati suuria määriä kunniaa tehdä loppuun kunniaton työ – siitäkin huolimatta, että siten menetti ystäviä.
Oliko kunniatonta myydä entiset ystävänsä lopettaakseen Välisaarten merien suurin verenvuodatus? Corrodér seisoi sen takana yhä. Se mies, jonka nimeen hän oli silloin pukeutunut, ei ehkä seisoisi.
Tuon paljon nuoremman miehen suomuista kättä oli ohjannut muukin kuin kunnia saattaa tehtävä päätökseen. Houkka, Corrodér sanoi itselleen. Vorolla ei voinut olla rakastettua.
Mutta silti… usein juuri tällaisina öinä häntä kummitteli se yksi nimi, joka oli melkein saanut hänet horjumaan tehtävästään.
Margaux…
Menneitä aaltoja. Menneitä tuulia. Horisonttiin jo kauan sitten kadonneita.
Corrodér sytytti savukkeen. Yö ei ollut vielä ohi. Hän asteli Paninin takakannelle, avasi leipäluukun ja laskeutui syvemmälle alukseen metallitikkaita pitkin. Aaltojen pauhu hukkui teräs- ja vehnälevyin suojeltujen seinien sisälle.
Hän laskeutui kalpeille lattiakaakeleille ja sytytti öljylampun valaisemaan hämärää tilaa. Lukemattomien puisten työtasojen päällä oli seitsemän kappaletta valtavia kumpareita ruudullisten kankaiden alla. Corrodér asteli varovaisesti lähemmäs yhtä kumparetta, ja nosti kangasta sen kulmasta.
Öljylampun valossa hän näki vaalean, vielä raa’an taikinakuoren valtaisassa metallisessa vuoassa – niin isossa, että hän voisi mennä sille makaamaan. Piiras oli uunivalmis. Keikkataikinan resepti tuli hänelle tässä vaiheessa suoraan selkärangasta.
Lepattava valo paljasti metrin päässä jättiläispiiraista seisovat suuret synkeät hiiliteräksiset uunit. Ne olivat tärkeä osa laivan runkoa – hitsattu saumoistaan kiinni paatin kannatteleviin rakenteisiin.
Corrodérin yön viimeinen työsarka oli tekemättä. Piiraat olivat valmiita paistettavaksi. Hän huokaisi ja sytytti savukkeen. Panini Deathstructionin paistojärjestelmä ei ollut helpoimmasta päästä, vaikkakin se oli pelkkä vääjäämättömyys siitä, että sillä täytyi kyetä leipomaan merillä. Mikä oli toki elintärkeää, sillä erään vielä voimassa olevan etsintäkuulutuksen ansiosta Corrodérilla oli laillinen este leipoa suurimmassa osassa sakaroita. Merellä ne lait eivät päteneet.
Corrodér laski lampun ja tarttui kaksin käsin häntä pidempään metallivarteen. Sen kärkeen oli hitsattu hopeinen kiekko. Hän pyyhkäisi sen pinnalta vanhat karstat, puhalsi sitä ja kalautti kiekkoa vasten uunin teräspintaa.
Metallisen kaiun myötä kiekko aktivoitui hohkaamaan kelmeän vihreää valoa. Sen liikuttelu alkoi vaatia enemmän voimaa – oli kuin kiekko olisi hieman taistellut vastaan.
Corroder vitkutti varren päässä olevan levitaatiokanokan yhden piiraista alle ja kampesi – ja pian häntä kaksi kertaa isompi piiras nousi alustaltaan kuin leikiten.
Hetken huhkimista se vaati, mutta yksi kerrallaan valtavat piiraat päätyivät uuniaukkoihin viimeistä myöten. Corroder pyyhkäisi hikeä otsaltaan, antoi kanoka-leipälapion kolahtaa vasten seinää ja sytytti savukkeen. Hän nykäisi ruutukankaat pois piiraiden päältä ja silmäili suuria leivoksia savun läpi. Kuusi lihapiirasta, yksi kasvisvaihtoehto, hän kertasi itselleen. Aivan kuten asiakas tilasi.
Sitten oli valitettavasti luvassa vielä paistaminen. Corrodér kurtisti kulmiaan ja sytytti savukkeen. Uunien lämmittäminen perinteisin menetelmin vaatisi tunteja, joita hänellä ei ollut, ja määrää sytykettä, jota Paninin matkassa ei ollut järkeä kantaa.
”Bordel de merde”, Corrodér kirosi ja alkoi nousta tikkaita yläkannelle.
Kaikki oli suunnilleen valmista paisto-operaatioon. Corrodér seisoi räpyläjaloillaan sateisella etukannella ja nykäisi suuren hormiluukun auki edessään. Sitten hän, uusi savuke huulessa, otti muutaman askeleen kauemmas luukulta ja nykäisi vyötäröltään radiopäätteen, jonka johdot luikertelivat kantta pitkin ohjaamoon asti.
Räpyläkädet pyörittelivät taajuusvalitsinta pari tovia ennen kuin löysivät suurpiirteisesti oikean.
”Panini Deathstruction kutsuu Sputvikiä”, Corrodér lausui luuriin. ”Kuuleeko Sputvik?”
Linja kohisi hetken, ja sitten sitä pitkin vyöryi kumiseva ääni.
”Sputvik kuulee.”
”Vauhti kaksi solmua. Une laser lunaire lähettämiini koordinaatteihin.”
”Saisinko ensin herkun, toveri?”
Corrodér kurtisti kulmiaan.
”Non. Ei ole mahdollista.”
”Miksi ei?”
Typerä piski.
”En nyt vain voi valitettavasti toimittaa sinulle sellaista yläilmakehään.”
”Kuulostaa tekosyiltä, toveri. Eikö itse Voron pitänyt pystyä toimittamaan mitä tahansa minne tahansa?”
”Hyvä on. Saat sitten kun tulen käymään siellä.”
Corrodér huokaisi.
”Hyvä tyttö.”
Linjalta kuului tyytyväistä hännänheilutusta vasten ohjaamon lasia. Sekuntien kuluttua taivas aukesi.
Jostain kupolin katosta pimeästä myrsky-yöstä alas syöksyi kuin jumalten vasama, sokaisevan kirkkaana hehkuva helvetillinen patsas valoa ja lämpöä. Sentinkin väärin tähdättynä se olisi grillannut Panini Deathstructionin kylkeen reiän, mutta nyt se osui tismalleen hormiaukkoon, jonka Corrodér oli etukanteen avannut.
Corrodér astui lähemmäs valopatsasta, tökkäsi sytyttämättömän savukkeen kärjen siihen, asetti sen huulilleen ja veti syvään henkeä.
Hehkua kesti vain kymmenen sekuntia. Kun se katosi, se jätti jälkeensä vain lämpimänä hohkaavan yläkannen, jolta vesipisarat höyrystyivät. Corrodér veti patakintaan käteensä ja kalautti kannen takaisin kiinni.
Sitten hän suuntasi alakertaan tarkastelemaan työnsä tuloksia. Tuoreen paistotuotteen tuoksu sai veden hänen kielelleen. Vielä mansikanpunaisena hehkuvien hiiliteräsuunien sisällä odotti rivistö kuohkeita, täydellisen ruskeita piiraita, jotka sihisivät uunituoreuttaan. Tuo oli varmasti se ääni, joka kuului ilman vapautuessa piiraista, Corrodér päätti, ja vältti tietoisesti ajattelemasta louskuvia leukoja, jotka kirkuivat palaessaan.
Liha piiraiden sisällä kuulosti murealta. Niin murealta, että joku olisi voinut kuvitella sen sihisevän kuulaserin jälkipoltteessa ja regeneroituvan hirveää tahtia helvetillisissä kivuissa. Corrodérilla ei ollut niin hyvää mielikuvitusta.
Kasvisvaihtoehdonkin sisältä kuului vastaavaa tohinaa. Corrodér oli hyvin tyytyväinen, että kaikki seitsemän olisivat kohta jonkun muun herkkusuun ongelmia.
Osoite oli varmasti oikea, vaikka paronin käsialaa saisi tavan mukaan tulkita Onu-Metrun arkeologisella laitoksella. Hetken häntä huvitti ajatus viedä se samalla sinne. Alus rantautuisi kuitenkin juuri oikeaan metruun.
Leikki leikkinä. Sisään, ulos ja seuraaviin ajatuksiin. Töidensä seuraamuksia ei saanut jäädä miettimään.
Corrodér asteli poispäin kirkuvista piiraista ja alkoi nousta tikkaita pitkin kannelle.
Ei enää kauaa.
Sinä haluat antaa kaiken
Sinä haluat tehdä kaiken
Kaiken olet saanut ja kaiken vienyt
Voiko kuolioituneen sydämen pelastaa
jos oikein kovasti parempaan uskoo
vai onko siinä vielä veitselle tilaa?
Pilvien musta viitta
suruhuntuna kasvoillesi putoaa
Joka päivä suurempi kipu kuin koskaan ennen
Sydämesi paketoitu lasinsirpaleisiin
Sinä halusit antaa kaiken
Sinä halusit tehdä kaiken
Viha kuin tuli leimahtaa
Se ylleen veren värin saa
Sinä tiedät: paholainen elää siellä missä sinäkin
Surutulitus
Lattialle Xenin viereen oli kasautunut aamun aikana kolme pinoa. Ensimmäinen, kaikkein korkein, sisälsi jokaisen paleontologisiin löydöksiin edes sivulauseessa viittaavan kirjan, joka Mustan Käden tukikohdasta löytyi. Pino koostui lähinnä gametrulaisista oppikirjoista, mutta joukossa oli myös muutama harvinaisempi teos. Harvinaisempi siinä mielessä, ettei niitä enää löytynyt Onu-Metrun suurista arkistoista. Mustan Käden kopiot kirjoista Bohrok: Syvyyksien luolasto ja Conux – Maailma jalkojemme alla saattoivat hyvinkin olla viimeiset laatuaan.
Toinen pino oli paljon ensimmäistä matalampi. Oikeastaan se koostui täsmälleen viidestä kirjasta, joita yhdisti maininta Adorium Seleciuksesta. Xen oli alkanut laittaa niitä syrjään täysin hetken mielijohteesta. Nuparun luona vierailemisen jälkeen nimi oli soinut hänen ajatuksissaan tarpeeksi, että hän oli alkanut kiinnittää sen esiintymisiin huomiota.
Kolmas pino koostui lehdistä. Niiden kansissa keikistelevät piirrokset Metru Nuin toa-sankareista eivät jättäneet paljoa mielikuvituksen varaan. Xen ottaisi ne talteen, jotta ne eivät sotkisi enää Mustan Käden kirjaston järjestystä. Eikä hän missään nimessä siirtäisi niitä omaan työhuoneeseensa jemmaan. Ei, pois se hänestä. Sillä hän oli jo vienyt sinne satsin Gladiaattorien sellaisia numeroita, jotka oli julkaistu sodan aikana. Sellaisia, joilla oli… nostalgia-arvoa. Pinoon lattialle jääneet olivat myöhemmin julkaistuja numeroita, jotka olivat jo menettäneet journalistisen teränsä.
Yön pikkutunneilta asti kirjastoa lajitellut vahki puhalsi kämmeniinsä kertyneen staattisen pölyn taas kerran ilmoille. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan käsiensä ehjää pintaa. Nurukanin muistoissa ne olivat kuluneet melkein hänen rankaansa asti, mutta tietenkään toan päässä saadut vammat eivät olleet seuranneet häntä todellisuuteen. Se kuitenkin aiheutti Xenin päässä joka kerta pienen katkoksen. Se, mitä hän oli kokenut, ja se, mitä hänelle oli todellisuudessa tapahtunut, eivät olleet enää yhteydessä toisiinsa. Hän tiesi, että häneltä kestäisi pitkään ymmärtää, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Juuri nyt sille ei kuitenkaan ollut aikaa. Hänellä oli vielä ainakin viisi hyllyä läpi käytävänä, eikä hän osaisi levätä, ennen kuin olisi kahlannut läpi niistä jokaisen.
Hylly, jonka sisällön hän oli vain surutta kaatanut vierelleen, alkoi lähestyä valmista. Viimeiset kirjat hylkypinoon siirrettyään hän epäristi jalkansa ja pomppasi palauttamaan turhiksi osoittautuneet teokset takaisin paikoilleen. Hänen verensä kohahti merkiksi siitä, että jokin muukin oli reagoinut hänen äkilliseen liikkeeseensä. Ilmastointikanavassa kipitti taas jotain. Se oli vältellyt Mavrahin asettamia loukkuja taitavasti, mutta se ei voinut piileskellä kanohin voimaa, joka virtasi Xenin veressä. Hänen jokainen yrityksensä kaapata sininen viisisorminen vipeltäjä oli kuitenkin vain tehnyt siitä entistä varovaisemman.
Xen pysähtyi seuraavan hyllyn eteen vain kuuntelemaan, kuinka kipitys kaikkosi jälleen syvemmälle tukikohtaan. Kerroksesta hänen yläpuolellaan sen sijaan kuului kymmeniä hiljaa laahustavia askeleita. Ne pelottivat häntä ihan vähän vähemmän kuin ennen. Hän oli ainakin melko varma siitä, että hänen äitinsä luomukset eivät aktiivisesti tahtoneet hänelle pahaa.
Jos Xen olisi luottanut ainoastaan kuuloonsa, olisi hän varmasti saanut nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, mutta Elda hänessä oli sitä mieltä, että hänen täytyi tietää täsmälleen, mistä kaikki hänen ympärillään liikkuvat asiat löytyivät. Hän sai harhautettua itseään lopulta kaulassaan roikkuvilla siruilla leikitellen. Niiden kilinä rauhoitti häntä tarpeeksi, että hän sai katseensa takaisin tomuisten kirjojen selkämyksiin.
Se keskittyminen herpaantui kuitenkin välittömästi, kun radioyhteys hänen korvanapissaan särähti päälle. Hän oli osannut odottaa sitä mutta säikähti ääntä silti. Maakansalaisten paperien plärääminen ja näyttöpäätteiden naputtelu kajahteli läpi ensimmäisenä. Sitten kuului ärsyttävää rahinaa, kun matoran-professori kohensi oman korvanappinsa paikkaa.
”Löysimme jotain, Xen. Nurukan lukee parhaillaan. Alaviite Oms Eebensin apurahapäätöksissä”, Mavrah selitti. Xenin vireystila kohosi välittömästi. Hän oli ollut varma, ettei heidän etsimäänsä ollut voitu hävittää kokonaan. Ei ainakaan Suurten Arkistojen kokoisesta paikasta.
”Eli ainakin paleontologi nimeltä Nace oli joskus olemassa?” Xen haukotteli syrjään uupumustaan.
”Kyllä. Vahvistaa, että nimemme on oikein”, Nurukanin ääni ilmestyi linjoille. ”Vaikka sitä ei löydykään enää Bauinuvan asiakasrekisteristä.”
”Ficus varmasti huolehtinut turvallisuudesta. Tiedot vaihdettu sen jälkeen, kun hänet melkein löydettiin. Uusi nimi myös.”
”Nimi, jota ei varmasti löydy enää mistään teoksesta”, Xen huokaisi. ”Pitäisi päästä jotenkin Bauinuvaan sisälle nuuskimaan.”
”Helpommin sanottu kuin tehty. He eivät tuntuneet kovin tyytyväisiltä läsnäolooni. Eivät päästäneet aulaa pidemälle edes tutkimusluvan kanssa”, Nurukan murahti.
Maan toan aamuhämärissä tekemä tiedustelumatka oli ollut huomattava pettymys. Kauhusta kankean aulapalvelijan selityksistä oli jäänyt käteen ainoastaan tieto siitä, että ketään Nace-nimistä ei heidän potilaistaan löytynyt. Tämän jälkeen kaksi huomattavan hermorauniota mutta toimintakykyistä vartijaa oli asettunut Nurukanin eteen joka kerta, kun tämä oli yrittänyt kurkkia laitoksen käytäville. Tämä oli näiden pyynnöstä lopulta poistunut. Sekä Nurukan että radioyhteyden kautta kuunnellut Xen olivat päätelleet, että siellä oli tapahtunut edellisenä yönä jotain, sillä paikalla oli kaartilaisia huomattavasti enemmän kuin normaalisti. Nopeasti sen jälkeen he olivat turvautuneet taas tallennetun tiedon voimaan, vaikka siihenkin oli selvästi kajottu.
”Apua Naholta?” Mavrah pohti. ”Xenillä hyvät välit Mangaihin. Kenties Dumen toimistolta lisäresursseja tutkintaan.”
”En pidättelisi hengitystä. Naholla on salaisuuksia ihan yhtä lailla, eikä hän ole tuntunut kovin halukkaalta puhumaan.”
Xen muisteli edelleen kummastellen hiljattaista kohtaamistaan veden toan kanssa. Hän oli kyllä osannut jo päätellä, miksi tällä oli tarve peitellä Le-Metrussa tapahtuvaa tavaraliikennettä. Se, että tämä teki niin, tarkoitti kuitenkin, ettei tämänkään apuun voinut välttämättä täysin luottaa. Luottamuksessa oli vielä yksi loikka tekemättä.
Korviariipivä merkkiääni säikäytti niin vahkin kuin tämän korvassa höpisevän kaksikonkin. Tukikohdan yläkertaan viritetty sireeni törähti kahdesti merkiksi siitä, että joku odotti lastausalueella. Hätkähtäessään Xen onnistui kaatamaan paleontologian pinonsa suoraan Selecius-pinon päälle.
”Äh, odottakaas hetki”, Xen mutisi turhautuneena ja nappasi takkinsa läheisen tuolin selkämykseltä. Hän mykisti oman äänensä korvanappiaan painamalla ja lähti marssimaan kohti hissiä. Nurukanin ja Mavrahin keskustelu jatkui hänen korvassaan, kuten jatkui myös näiden mikrofonien vieressä tapahtuva kovaääninen paperien rahina.
Hissimatka ylös tuntui jälleen ikuisuudelta. Nurukan oli epäillyt, että osa sen kaapeleista oli alkanut löystyä. Hän oli luvannut jossakin vaiheessa vilkaista kuilun rakenteisiin. Siihen asti Xen saisi tuijotella omaa kuvajaistaan tylsistyksiin asti hissin peilistä. Toien ja matoranien keskellä koko elämänsä elettyään hän ei ollut koskaan kunnolla ajatellut, kuinka paljon hänen kallonsa muistuttikaan koillissakaran liskoväkeä. Nyt, osittain siksi, että hänellä oli aikaa, hän oli alkanut kiinnittää huomiota yksityiskohtiin. Hän oli jo tovi sitten päättänyt, että vierailisi Nuparun luona uudestaan, tahtoi pappa sitä tai ei.
Kello kilahti lopulta saapumisen merkiksi. Metalliset ovet aukenivat niin hitaasti, että Xen luikki niiden raosta ulos, kun ne olivat vasta puolivälissä. Hän näki jo lastausalueen ulos johtavalle oviaukolle, jonne oli ilmestynyt valtava puinen paletti. Sen vieressä seisoi oranssiin haalariin pukeutunut hunakasvoinen le-matoran, joka naputteli rahtikirjaa käsissään kärsimättömänä.
”Olen kauhean pahoillani, kun kesti. Olin tuolla ihan alhaalla ja –”
”Kenraali Xen, otaksun”, le-matoran töksäytti keskeyttäen vahkin anteeksipyynnöt ja työnsi rahtikirjaa väkisin tämän käsiin.
”Öh, mikä tämä oikein on?” Xen ihmetteli ja kierteli katseellaan palettia, jonka päälle oli sidottu seitsemän suurikokoista läpinäkyvää kääröä. Niiden sisällä näytti olevan jonkinlaista tunnistamatonta massaa. Rahtausmatoran näytti suorastaan loukkaantuneelta, että lähetyksen vastaanottaja tiedusteli häneltä sen sisältöä.
”Anteeksi, mutta kai sinä nyt itse tiedät, mitä olet tilannut?”
Xenin suu jäi hämmennyksestä auki, kun hän mietti, kuinka saisi purettua kiusallisen tilanteen. Lopulta hän päätyi vain raapustamaan nimensä hätäisesti vastaanottolomakkeeseen ja tyrkkäsi sen matoranille, joka päätään pudistellen riensi takaisin ulos tukikohdasta johtaviin käytäviin. Xen jäi kuuntelemaan, kuinka tämän vaunu surahti liikkeelle ja lähti ajamaan Onu-Metrun erämaahan. Vasta sen jälkeen hän käänsi katseena rahtikirjaan, jonka sisältö ei valaissut asiaa kovinkaan paljoa.
Lähetyksen sisältö oli merkitty elintarvikkeiksi. Lähettäjän osoite oli merkattu niin suttuisella käsialalla, että siitä ei saanut millään selvää. Hänelle se kuitenkin oli osoitettu. ”Kenraali Xen”, siinä luki. Tämä teksti oli muista poiketen lisätty lomakkeeseen koneella.
”Onko joku teistä tilannut… seitsemän tosi isoa piirasta minun nimissäni?” Xen ohjasi kysymyksensä korvanappinsa kautta arkistoja tonkivalle kaksikolle. Vastaukset ”häh” ja ”miten niin piirasta?” kertoivat, että lisäkysymysten esittäminen oli turhaa. Lopulta hän päätteli, että Naho tai Mexxi oli tahtonut avustaa heitä. Se ei kuitenkaan selittänyt piirasoletettujen käsittämättömän suurta kokoa. Seitsemännen, hieman muita huonommin sidotun yksilön kylkeen oli myös jätetty keltainen lappu, jossa luki ”kasvisvaihtoehto”.
Hän päätti lopulta jättää molemmille Mangaille viestin. Jonkinlainen selitys tarvittiin, ennen kuin hän alkaisi repiä klönttejä irti alustastaan. Hän marssi suoraan oleskelutilan päätteelle ja alkoi kaivella yhteystietoluetteloaan. Hän ei voinut olla välillä vilkuilematta näytön ylitse kohti sitä nojatuolia, jonka pohjalla Nurukan oli viettänyt suurimman osan edellisistä viikoistaan. Sen tyhjyys oli selvä merkki siitä, että asiat olivat muuttuneet. Se sai Xenin väkisinkin hymyilemään, vaikka tukikohdan äkillinen hiljaisuus tuntui välillä omituiselta.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Xen painoi lähetä ja nosti sormensa näppäimistöltä. Hän oli yhä turhautunut siitä, kuinka paljon Metru Nuin kommunikaatiovälineet olivat ottaneet takapakkia sodan jälkeen. Ennen tällaisiakin viestejä varten oli olemassa kannettavat laitteet, joilla sai kenet tahansa kiinni reaaliajassa. Nyt hän joutui aina odottamaan, että vastaanottaja avaisi sähköpostinsa. Barbaarista, hän sanoi melkein ääneen.
”Kirjoja ollut ennen lukuisia. Koko osasto menettänyt useita teoksia. Joku yrittänyt pyyhkiä koko tutkimukset arkistoista. Jäljet Bohrok-tutkinnan alkuvuosista puutteellisia”, keskustelu arkistoissa, ja täten myös Xenin korvassa, jatkui.
”Ei tarvitse miettiä kauaa, kuka”, Nurukan huomautti happamana. ”Arkistoihin iskettiin sodan aikana ainakin kolmesti. En ihmettelisi, jos ne olivat kaikki Ficuksen keinoja päästä käsiksi tallenteisiin.”
”Niinkö tosiaan? En ollut tietoinen. Sodan aikaan matkustin etelämantereen merillä tutkimustarkoituksissa. Palattuani oletin puutteet metsästäjien syyksi”, Mavrah muisteli.
Xen ei varsinaisesti yllättynyt, että sota oli ollut vain alaviite ympäriinsä viilettävän professorin elämässä. Hän oli nostanut jalkansa tietokonepöydän päälle lähetettyään viestit eteenpäin. Yllätyksekseen hän sai Naholta vastauksen lähes välittömästi. Tämän täytyi olla toimistollaan, mikä taas tarkoitti, että päivän partiovuoro oli Mexxillä.
Kuka teistä tilasi piirakkaa? Sitä on aika paljon ja ne ovat pöyristyttävän isoja. Tarkoitettu vitsiksi vaiko syötäväksi?
Mitä hiivatin piiraita?
Tulen vilkaisemaan kunhan ehdin. Joku Le-Metrussa sekoilee.
Xen alkoi jo naputella vastausta, mutta sovelluksessa Nahon nimen kohdalla näkyvä vihreä pallo oli jo muuttunut harmaaksi. Xenin mielestä piiraat eivät olleet välittömän selvityksen arvoinen asia, mutta ei häntä toisaalta haitannut saada seuraakaan.
”Tuo ylhäällä. Ojentaisitko?” Mavrah pyysi. Rahinasta päätellen Nurukan oli kurotellut tälle jotain jostain korkealta. Siitä johtuen Xen ei kuullut sitä, mitä tapahtui lastausalueella hänen selkänsä takana. Yksi piiraista oli alkanut valuttaa sisältöään tukikohdan metalliselle lattialle. Siitä lähtevä lirinä peittyi korvanapista kuuluvan metelin alle.
”Katso tuota”, Mavrah hihkaisi. Nurukanin mikistä kuului hetken mutinaa, kun tämä luki tälle ojennettua asiakirjaa puoliääneen. Kun sen jälkeen ei sitten kuulunutkaan mitään, piti Xenin vaatia löytöä lausuttavaksi ääneen.
”Taas yksi rahoituspäätös”, Nurukan vastasi pahoiteltuaan. ”Ficus taisi unohtaa, että rahaliikenteestä jää jäljet aina jokaiselle osapuolelle. Tämä on Xian keskuspankin kulttuurirahastosta. Tutkimusretki Onu-Metrun arkeologisilla kaivauksilla paljastuneeseen kammioon yhdessä Ga-Metrun paleontologisen yhteisön kanssa.”
”Tuo se on!” Xen hihkaisi. ”Se sama, jossa Nuparu nykyään lymyilee. Mainitaako Naceä siinä nimeltä?”
”Ei ainoastaan häntä, vaan Ficus myös. Tästä rahaliikenteestä voisi myös päätellä, että molemmat olivat täällä Xian palkkalistoilla, kun loput henkilökunnasta oli Metru Nuilta. Täällä on myös mainintoja aikaisemmasta tutkimusretkestä vanhan Selakhian alueilla. Näyttäisi olevan suoraa jatkoa sille.”
Taas jälkiä, jotka johtivat salskeiden alueille. Xenille tuli heti mieleen yrittää ottaa yhteyttä Delevan retkikuntaan, josta ei huolestuttavasti ollut kuulunut mitään pitkään toviin. Häntä hillitsi kuitenkin tieto siitä, kuinka suuri alue vanha Selakhia oli. Heillä tuskin oli varaa poiketa paljoa reitiltään.
”Tuo paleontologinen yhteisö. Vieläkö se on olemassa?”
”Tukikaudet päättyivät jo ennen sotaa. Tunnen muutaman entisen jäsenen. Voin jututtaa. Tuurilla Ficus ei ole tajunnut kajota heihin”, Mavrah tuumasi.
”Varovaisesti!” Xen huudahti. ”Emme tahdo, että Kaikkinäkevä huomaa. Hoida asia niin hiljaa ja huomaamatta kuin suinkin voit. Emme aseta sivullisia vaaraan oman työmme vuoksi.”
Mavrah hymähti myöntävästi. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Xen tajusi viimein, että hänen selkänsä takana tapahtui jotain. Taikinasta kantautuva lirinä muuttui hetkellisesti ryöpsähdykseksi, jonka jälkeen valumisen äänet voimistuivat entisestään. Hän pomppasi ylös tuolilta ja kurkkasi lastausalueelle ihmeissään. Kasvisvaihtoehto oli räjähtänyt sisältäpäin roiskien herkullisen tuoksuista sisältöään pitkin lattiaa.
”Mitäs persettiä nyt oikein…”
Xen osasi ilman Eldaakin päätellä, että jotakin oli purskahtanut ulos kasvisvaihtoehdosta, kammennut läheisen ilmastointikanavan luukun auki ja luikerrellut siitä sisään. Se, mikä se sitten olikaan, matkusti kovaa vauhtia pitkin tukikohdan alempia kerroksia. Sillä oli tarpeeksi vauhtia, että se nopeasti katosi Xenin aistien kantamattomiin. Ainakaan merkintä paketin kyljessä ei ollut valehdellut, sillä ilmastointikanavaan syöksynyt olento oli hänen verensä mukaan ehottomasti ollut jonkinlainen kasvi.
”Xen, mitä siellä tapahtuu?” Nurukan kyseli huolestuneena.
”Jotakin purkautui ulos taikinasta…”
”Anteeksi mitä?”
”Se liikkuu nopeasti. Ei helvetti, jos noissa muissakin on…”
Hän kurotteli taas syvimpään sisäänsä ja antoi kanohi Eldan verenkierrossaan tehdä taikansa. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuuden muun piiraan sisältä mitään. Jos niidenkin sisällä olisi ollut elämää, hän olisi varmasti huomannut sen.
Hän oli aina voinut luottaa siihen kykyyn. Mikään ei liikkunut, hengittänyt tai edes räpäyttänyt silmiään hänen läheisyydessään ilman, että hän tiesi siitä. Kenties juuri siksi hän vain jähmettyi paikalleen, kun loputkin kuusi leivonnaista alkoivat tutista.
”Nurukan…”
”Xen, mitä siellä tapahtuu?”
Ensimmäinen valtava koura purskahti ulos Xeniä lähimmästä piirakasta. Se liikkui, mutta hän ei tuntenut sitä. Se repi tietään ulos sellaisella vimmalla, että taikinan litinä täytti koko lastausalueen. Eikä Xen tuntenut sitäkään. Kuusi hirviötä, jotka kaapivat tietään kohti Xeniä, olivat siinä aivan ilmiselvästi, mutta jokin… tai joku oli verhonnut ne hänen aisteiltaan.
”Nurukan!”
Muutaman kilometrin päässä, syvällä Onu-Metrun arkistoissa
”Nurukan!” oli viimeinen asia, joka yhteyden toisessa päästä kuultiin. Karmiva hiljaisuus vallitsi Nurukanin ja Mavrahin välillä, kun nämä tuijottivat toisiaan huolen murtamina. Nurukan ei kuitenkaan jäänyt odottamaan sekuntiakaan pidempään. Kakama hänen kasvoillaan loisti, kun hän valmistautui ryntäämään täydellä vauhdilla takaisin tukikohtaan.
”Mavrah, tiedät, mitä tehdä.”
Professori nyökkäsi. Tämä taputteli pientä nahkaista reppuaan varmistaakseen, että kaikki tärkeä oli mukana ja valmistautui pinkomaan kohti pintaa niin nopeasti kuin matoranin jaloillaan olisi pystynyt. Taival jäi kuitenkin lyhyeksi, kun tämä nuuhkaisi arkistojen ilmaa, johon oli ilmestynyt pistävä uusi haju.
”Nurukan. Haistatko –”
Räjähdys paiskasi Nurukanin maahan sellaisella voimalla, että tämän vasen olkapanssari pirstoutui iskun voimasta. Tyhjästä ilmestynyt tulipallo poltti Mavrahin kasvoja raivotessaan maakaksikon lävitse. Heidän korvansa soivat, ja shokki valtasi molempien kehon. Sekunnit tuntuivat kestävän ikuisuuksia, kun Nurukan kampesi itseään ylös ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut.
Valtava palanen arkistoja oli romahtanut. Kaikki elektroniikka ja fyysiset tallenteet heidän ympärillään olivat ilmiliekeissä. Nurukanille valkeni kuitenkin nopeasti, että räjähdys oli osunut heihin vain sattumalta. Se, minkä isku oli tuhonnut, oli heidän reittinsä takaisin. Tonneittain ja taas tonneittain palavaa rojua oli nyt siinä, missä arkistojen ja Mustan Käden välinen käytävä oli vielä hetkeä aikaisemmin kulkenut.
”Mavrah, sinun täytyy mennä”, Nurukan yski pölyä suustaan. Professori oli kuitenkin jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän jalat olivat kuin naulattu arkistojen tuhkan peittämään lattiaan.
”Akamain nimeen, Mavrah! Tämä on tärkeää!”
Pahimman tinnituksen kaikottua Mavrah sai niukin naukin selvää Nurukanin sanoista. Toa oli kumartunut tämän yläpuolelle peittääkseen hirvittävän näkymän, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
”Mavrah…”
”Kyllä… kyllä… öh, aivan…”
”Mavrah. Ko-Metru. Sinä osaat sinne. Käänny. Juokse. Älä katso taaksesi. Minä lähden hakemaan Xenin.”
”Mutta… sisäänpääsy…”
”On vain yksi kahdesta. Minä lähden pinnalle… ja sinä lähdet Ko-Metruun.”
Nurukan painotti viimeisiä sanojaan niin tarkkaan, että Mavrah ei järkytykseltäänkään voinut olla ymmärtämättä. Nurukan kiristi professorille tämän repun nyörit ja työnsi tätä kannustavasti kohti vastakkaista suuntaa, jossa tunnelit Metrun keskiosiin loistivat vielä ehjinä. Mavrah loi vielä yhden huolestuneen vilkaisun Nurukania kohti mutta lähti kuitenkin juoksemaan. Nurukan odotti, että tämän askeleet kaikkosivat, ja repi sitten tuhoutuneet haarniskan rippeet irti olkapäästään. Sen vaaleammat osat olivat täysin räjähdyksen lämmön ja pölyn tummentamia. Hän oli ollut vain muutaman metrin päässä väkivaltaisesta mutta nopeasta kuolemasta.
Hetkeäkään enempää empimättä hän kuitenkin loikkasi. Räjähdys oli paljastanut hänen yläpuoleltaan juuri sen verran Onu-Metrun luonnollista maata, että hän pystyi kutsumaan sen avukseen. Sora ja sedimentti nielaisivat toan kokonaisena ja kiidättivät tämän vauhdilla kohti pintaa. Xenin mikrofoni oli edelleen täysin hiljainen. Hän vain toivoi, että ehtisi paikalle ajoissa.
Tesserakti Onu-Metrun yllä
Keskellä avaruuden tyhjyyttä tähtien ympäröimänä leijailevalle kivenmurikalle istutetulla obsidiaanisella valtaistuimella rötköttävän makutan silmien edessä leijaili näyttöpäätteenomaisia reikiä todellisuudessa. Maailman menoa kuvaavista hehkuvareunaisista suorakulmioista ensimmäisen läpi näkyi ilmakuvaa Mustan Käden tornin maanpäällisten jäänteiden ylle rakennetun suojakupolin ympäristöstä. Keskimmäisen ikkunan sisällä puolestaan avautui näkymä tuoreen kenraalin ponnisteluihin neljämetristen hirvitysten salamannopeiden hyökkäysten väistämiseksi. Viimeisestä ikkunasta tuijottivat – joskaan eivät sanan varsinaisessa merkityksessä – Valkean kuningattaren kasvot.
”TILANNEPÄIVITYS?” Bianca kysyi.
”Arkistoja ja tornia yhdistävä käytävä on nyt tukittu. Sanansaattaja on loukussa. Vahkinmetsästäjäni hoitavat sitä ainokaista tarkoitusta, jonka olen niille suonut”, Makuta Abzumo vastasi maireasti. Tämä oli vajonnut istuimensa perälle niin, että tämän kasvot jäivät varjoihin. ”Ja jos sinua kiinnostaa, niin kyllähän sinä näet sinne itsekin. Sillä välin vanhempi kenraali näyttää raivokkaasti selvittävän tietään kohti pintaa. Ficus-kulta siirtyikin jo asemiin.”
”JA TOISSIJAINEN TAVOITE?”
”Zairyh on aloittanut etsinnät. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan, Bianca-rakas.”
”EN HALUA OTTAA RISKEJÄ. SANANSAATTAJA LIPESI OTTEESTANI JO KERTAALLEEN.”
”Voi, lapseni kyllä antavat hänelle hieman haastetta, älä siitä murehdi.”
Valkoinen ei vastannut mitään. Punaiset silmät tuijottivat nyt Onu-Metrun surullista tasankoa vasemmanpuolimmaisessa virtuaalinäytössä: toa oli purskahtanut juuri läpi maan pinnasta. Makuta nojautui eteenpäin jopa hieman riemukas ilme kasvoillaan.
”Ja show alkaa!”
Ne olivat uskomattoman nopeita. Jos niitä olisikin ollut vain yksi, olisi Xen pystynyt suhteellisen helposti välttelemään hyökkäyksiä, mutta kuutta vastaan hänellä oli täysi työ yksinkertaisesti olla siivuttumatta pieneksi silpuksi. Ne eivät olleet aivan yhtä nopeita kuin Saraji oli ollut, mutta Sarajin liikkeet hän oli pystynyt ennakoimaan – Sarajin läsnäolon hän oli tuntenut. Nämä hirvitykset sen sijaan eivät hänen verensä mielestä olleet olemassa.
Ennen kaaoksen alkamista Xen oli saanut varsin hyvän vilkaisun yhteen olennoista: ensimmäisenä piiraasta ulos tunkeutunut oli ryöminyt lattialle, ravistellut päältään taikinan kuin energiakoira ja tuijottanut Xenia pitkään ja hartaasti, ja hän oli tuijottanut takaisin paikalleen jähmettyneenä. Siinä köyristellessään se oli näyttänyt melkein kuin jonkinlaiselta linnulta: sen jalkojen kynnet muistuttivat kahujen omia, ja sen käsissä, tai ehkäpä siivissä, oli pitkiä sulkamaisia teriä. Heidän katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa, ja jännitys oli käsinkosketeltava.
Sitten otus oli noussut täyteen mittaansa – joka oli kaksinkertainen Xeniin verrattuna – ja mylväissyt hirvittävän korviaraastavan kirkaisun. Siipimäisten raajojen alta oli paljastunut toinen käsipari, josta törrötti anatomisen järkevyyden kannalta aivan liian monia raateluun selvästi tarkoitettuja kynsiä. Otuksen päästä sojotti kaksi pitkää sarvea ja suusta pitkä rivi hainhampaita, jotka paljastuivat sen rääkyessä.
Tässä vaiheessa muistakin piiraista oli ollut jäljellä lähinnä möhnää lattialla ja viisi samanlaista groteskia hirviötä rynnännyt toverinsa rinnalla saatanallisesti kirkuen Xeniä kohti.
Xen oli sytyttänyt ionikyntensä ja nopeasti perääntynyt syvemmälle oleskelutiloihin, mutta otusten brutaalien iskujen edessä huonekalut ja jopa väliseinät olivat vain menneet palasiksi. Hän toivoi, että Nurukanin irtaimisto kuului kotivakuutuksen piiriin, sillä siitä ei olisi kyllä tämän jälkeen juuri mitään jäljellä. Hänen onnekseen huonekorkeus oli oleskelutiloissa riittävän matala, jotta hirviöt eivät kyenneet seisomaan suorassa ja hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Niitä oli kuitenkin kuusi, ja hänen elintilansa väheni huolestuttavalla vauhdilla.
”Nurukan! Nyt olisi tosi hyvä hetki vastata!” Xen huusi, mutta tajusi liian myöhään, että hänen korvanappinsa oli lentänyt maahan jossakin kohtaa rytinää. Hän sadatteli tilannetta mielessään. Tämä oli selvästi hyökkäys heitä vastaan, eikä hänen ollut vaikea päätellä, kuka oli hyökkäyksen takana.
Hän yritti muutamaankin otteeseen iskeä takaisin otuksia kohti, mutta ahtaasta tilasta huolimatta nämä onnistuivat aina välttämään ionikynsien raapaisut. Hänen oli täysin mahdoton ennustaa, missä ne olisivat seuraavaksi. Tilanne tuntui hirvittävän lisäksi absurdilta – kuin hänelle aina luontainen kyky tuntea, missä kaikki oli ja mitä ympärillä tapahtui, olisi yhtäkkiä yksinkertaisesti lakannut toimimasta.
Yksi pedoista sai raapaistua Xenin kylkeä terävällä siipisulallaan, mutta hänen onnistui käyttää tilaisuus hyväkseen ja viiltää siitä ionikynsillään pala irti. Kun olento perääntyi särisevällä äänellään kirkaisten, kivusta irvistävä Xen ehti repiä reiän seinään, jota vasten tämä oli pakottanut hänet perääntymään, ja kierähtää siitä sisään. Hän huomasi olevansa keittiössä ja lähti välittömästi juoksemaan kohti ruokasalia. Ei mennyt montaa sekuntia, kun hirviöt olivat purkaneet koko oleskelutiloja ja keittiötä toisistaan erottavan seinän ja alkaneet vipeltää liskomaisesti hänen peräänsä. Niitä mahtui tulemaan vain kaksi rinnakkain, mutta kaksi oli enemmän kuin tarpeeksi harmia.
Xen vain juoksi, minkä kintuistaan pääsi. Hän kuuli, ja ennen kaikkea tunsi Elda-aistillaan, baaritiskin ja kaiken sen lähistöön säilötyn lasiastiaston pirstoutumisen miljooniksi siruiksi. Hänen kykynsä selvästi toimi, mutta hirviöitä perässään hän nimenomaan ei aistinut: oli kuin alkoholipullot ja huonekalut olisivat sirpaloituneet aivan itsekseen. Jos hän ei olisi kirjaimellisesti paennut henkensä edestä, hän olisi ehkä uskaltanut uhrata edes yhden ajatuksen kaiken sen hukkaan heitetyn vettä vahvemman suremiseen, mutta nyt hänen korkein prioriteettinsa oli kuitenkin läpäistä ruokasalin seinä. Ja aivan tietystä kohtaa.
Xen tunsi ilmavirran takamuksissaan, kun raatelukynnet haparoivat häntä kohti. Hän oli kuitenkin riittävän nopea, ja ehti syöksyä, ennakoivilla pikaisilla ionikynneniskuilla betonia ja terästä haperruttaen, seinän läpi suoraan sen takana odottavaan hissiin. Hänen liike-energiansa riitti iskemään hänen päänsä hissin vastakkaiseen seinään, mutta tälli ei onneksi vienyt hänen tajuntaansa. Häntä jahtaavan hirvityksen koura työntyi hänen peräänsä mutta ei yltänyt aivan hissin perälle asti.
Xen rämpytti pohjakerroksen nappulaa paniikinomaisesti.
”Kamoon, kamoon! Äkkiä nyt!”
Hissi alkoi liikkua alaspäin, mutta sitten ovi vääntyi väkisin auki, kun yksi hirviöistä tunkeutui sen läpi.
”MENE POIS!” Xen kiljaisi ja huitaisi kynsillään petoa kohti. Pedon naama otti vastaan ionikynsien raapaisun ja päästi ilmoille vihaisen rääkäisyn. Hissi oli jo kulkemassa alaspäin ja jatkoi sitä, vaikka ovi olikin revitty auki, jolloin ovensuuhun tunkeutunut hirviö jäi puristuksiin hissin ja kerroksen väliin. Sen kirkuna oli saada Xenin menettämään tajuntansa, mutta ainakaan se ei pystynyt enää keskittymään hänen elämänsä päättämiseen siinä rimpuillessaan. Toisaalta hissin liike oli nyt täysin pysähtynyt, ja otuksen hänen perässään ruokasalin poikki seuranneet ja nyt sivuseinän läpi yrittävät lajitoverit olivat hyvää vauhtia suurentamassa seinässä olevaa reikää niin suureksi, että pian yltäisivät häneen.
Xen valui istumaan lattialle hissin nurkkaan päätään pidellen ja mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hyökkääjät olivat aivan satavarmasti odottamassa tukikohdan ulkopuolella, joten ulos hänellä ei ollut mitään asiaa ennen apujoukkojen saapumista. Ulko-oven lisäksi ainoat muut pakovaihtoehdot olivat tunneli Arkistoihin sekä hissi alas. Nurukan toivottavasti saapuisi tunnelia pitkin, joten koska hän ei halunnut johdattaa petoja suoraan vanhan kenraalin kimppuun ilman varoitusta, hän oli tehnyt nopean valinnan vetäytyä alakertaan. Mutta nyt hän oli jumissa hississä, eikä alas sitä paitsi ollut muita suoria reittejä (paloturvallisuuden kannalta varsin huono arkkitehtorinen valinta).
Valtavat kourivat kynnet vetivät syvän railon hissin lattiaan vain tuuman verran hänen jalkansa vieressä. Hän veti nopeasti jalkansa vasten kehoaan ja keinui siinä hetken.
Hiivatin idiootti. Meillä on protokollat juuri tällaisia tilanteita varten, mutta mitä helvetin hyötyä niistä on, jos ne joutuu toteuttamaan yksin? Miten kaukana Nurukan on? Onko Mavrah lähetetty pois? Mitä he oikein tekisivät?
… tai mitä Matoro tekisi?
Totta tosiaan? Mitä Matoro tekisi tässä tilanteessa?
Harppuuna, Xen päätteli. Hänellä ei sellaista ollut, mutta ehkä silti…
Xen huitaisi ionikynsillään seinän läpi häntä kourivia raajoja kohti viiltäen muutamat kynnet irti. Olennot lisäsivät oman kirskuntansa hissin ja kerroksen väliin jääneen rimpuilevan toverinsa infernaaliseen kuoroon ja vetivät nopeasti kätensä pois, joskin varmasti vain hetkellisesti. Xen käytti ajan hyväkseen ja leikkasi hissin lattiaan juuri ja juuri hänen siron kehonsa mentävän aukon ja pujahti siitä sitten läpi.
Hän roikkui ilmassa pohjattomalta näyttävän hissikuilun yllä pidellen kiinni aukon reunoista ja tutkaili vaihtoehtojaan. Kuilu oli, hissikuiluille tyypilliseen tapaan, karu ja kalsea, mutta sileitä metalliseiniä pitkin koko matkan alas kulkivat palkit, joita pitkin hän pääsisi kenties kiipeämään alas. Matkaa valaisivat himmeät huoltovalot, jotka epäilemättä saivat virtansa samasta lähteestä kuin hissi. Xen mietti hetken ja tuli sitten lopputulokseen, että oli ehkä parempi kuolla pudotukseen laskeutumista yrittäessä kuin vain antautua pedoille, joita hänen oli nykyisellään hyvin vaikea vältellä.
Hissi tärisi, ja sen kulkua pidättelevä hirviö oven välissä korisi ja rimpuili yhä kovempaa. Jotain oli tehtävä. Xen alkoi keinuttaa kehoaan edestakaisin saadakseen lisää momenttia. Muutaman heilahduksen jälkeen hän päästi irti ja heilahti kohti seinää. Hän sai kiinni metallipalkista, luisui hieman alaspäin ja lopulta sai pysäytettyä itsensä vakaaseen otteeseen.
No niin, ei mitään hätää, Xen ajatteli. Pystyt tähän.
Vähä vähältä jalka siirtyi ottamaan tukea hieman alempaa, toinen seurasi, ja lopulta kädet. Pikkuhiljaa hirviöiden kirkuna kävi etäisemmäksi. Toivoa oli yhä.
Onu-Metrun erämaa sylkäisi Nurukanin ulos sellaisella vauhdilla, että hänellä oli vaikeuksia laskeutua jaloilleen. Joko niin, tai hän ei ollut vielä kunnolla toipunut saamastaan tällistä. Hän kuitenkin vain puri hammasta ja suuntasi katseensa kohti kotia.
Metrun sydänmaat olivat aina näyttäneet kirotuilta. Suurimman osan arkistoista sijaitessa maan alla olivat keskellä tyhjyyttä seisovat Mustan Käden maanpäällisen tornin rippeet aina näyttäneet siltä kuin ne olisivat eksyksissä. Sulaneen reaktorin ympärille rakennettu valtava kupu oli surullinen muistutus siitä, millaisen jäljen Musta Käsi oli Metru Nuille jättänyt. Ainoa muutos maisemaan oli edellisen kuukauden aikana luonnostaan muodostunut tientapainen, joka oli syntynyt edestakaisin tukikohtaan kulkevasta rahtiliikenteestä. Nyt se sai toimia hädässä viilettävän toan kiitotienä. Hän juoksi, minkä pystyi. Kutsui kanohistaan kaiken, minkä irti sai. Matkaa ei todellisuudessa ollut pitkälti, mutta jokainen sekunti siitä tuntui sietämättömältä.
Kunnes hänen oli pakko pysähtyä. Muutaman sadan metrin päässä syvyyksiin johtavasta kupolin juureen avatusta sisäänkäynnistä seisoi joku. Ja korkealla sen jonkun yläpuolella väreili… jotain: taivas tukikohdan yläpuolella kupli, kuin jokin valtava aiheuttaisi häiriöitä todellisuuteen itseensä. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt olla se asia, joka Nurukanin pysäytti, mutta pysähdykseen syypää oli kuitenkin se silmätön katse, joka häntä tukikohdan ainoan sisäänkäynnin edessä odotti.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki omin silmin, mitä Ficukselle oli tapahtunut, eivätkä tarinat vetäneet vertoja sille, miten hirvittävä näky oli. Mustan lihan päälle oli pingotettu hopeisia haarniskanpalasia, ja niihin kiinnitettyjen putkien toiset päät oli upotettu syvälle mustaan lihaan. Koneisto tämän selässä sylki ulos sateenkaaren väreissä leiskuvaa höyryä. Irvistys tämän kasvoilla muistutti huomattavasti Valkoista Kuningatarta.
Nurukanin askellus jatkui, mutta hitaasti. Hän tunnusteli kasvojaan sivelevää syysilmaa kaikilla aisteillaan ja aneli voimaa kaikkein vanhimmilta. Yksin marssiva toa ei kuitenkaan saanut hengiltä vastakaikua. Hän kohtaisi menneisyytensä yksin.
Puhdistajan ilme kääntyi mutrulle, kun tämä näki, että toa ei ollut aikeissa pysähtyä.
”Ehdit vielä kääntyä takaisin”, äänet Puhdistajan suulla anelivat. ”Lupaan olla seuraamatta.”
”Ficus. Sinun ei tarvitse tehdä tätä!” Nurukan huusi. ”Anna Xenin mennä kanssani. Meidän ei tarvitse jatkaa tällä polulla.”
”Sinä olit aina meistä kolmesta rohkein. Herrakin tiesi sen”, äänet Puhdistajan kirskuvien hampaiden takana jatkoivat. ”Mutta tämä ei ole taistelu, jota voit voittaa. Älä heitä hukkaan mahdollisuutta, jonka sinulle annoin.”
”Mahdollisuutta”, Nurukan toisti happamana. ”Sinä ja kuningattaresi vieläkin julkeatte kutsua mieleni pirstomista mahdollisuudeksi.”
Ficus ei vastannut. Nurukanin nyrkkiin puristuneet kädet tärisivät sekä raivosta että innosta pureutua tämän tiellä seisovan hirviön lihaan.
”Liiku”, Nurukan toisti, vaikka tiesi varsin hyvin, mihin keskustelu oli johtamassa.
”En voi tehdä sitä.”
”Sitten minulla ei ole muuta vaihtoehto kuin toivottaa sinut tervetulleeksi Onu-Metruun”, Nurukan julisti. Vihreä Kakama alkoi loistaa, kun toa kiihdytti itsensä kohti mielensä pirstojaa.
Taitava elementti- ja naamiovoiman yhteiskäyttö sai Nurukanin näyttämään sedimenteistä koostuvalta junalta, joka säkenöi vihreitä fosforivaloja. Kaikkialta hänen ympäriltään kerääntyi silttiä ja savea mukaan hänen rynnäkköönsä.
Kun toan maahaarniskainen liike-energia saavutti Ficuksen järkähtämättömän olemuksen, kumpikin lensi iskun voimasta kauemmaksi toisesta. Maa-ainesta lensi ympäriinsä, ja ilma oli sakeana nousseesta pölystä. Näkyvyys oli alkanut heiketä vauhdilla.
Kumpikin pyrki jaloilleen niin nopeasti kuin pääsi. Ficus odotti rauhallisesti toan seuraavaa iskua. Hän tiesi, miten Nurukan toimi. Hän venytteli lihaksiaan: arkkikranojen raaka voima oli alkanut vasta heräillä.
Hiki virtasi Nurukanin naamiolla ja sekoittui maa-ainekseen. Hän pyyhki kädellään nopeat taistelukuviot naamiolleen. Viiksissä oli savea, mutta hän ei välittänyt.
Toa lennätti niin paljon morkulaa Ficusta päin kuin vain pystyi. Mutaa lensi kaikkialta Puhdistajan ympäriltä tätä kohti. Maaperästä muovattu tykistökeskitys osui kohteeseensa, mutta Silmätön torjui osan kokkareista vain laiskasti niitä huitaisemalla. Osa aineksesta ropisi tämän metalliseen haarniskaan. Savipaakut ja muut isommat kappaleet muuttuivat tomuksi Puhdistajan käsittelyssä. Ficuksen raaka fyysinen voima oli käsittämättömällä tasolla. Nurukan tiesi, ettei halunnut itse joutua samaan käsittelyyn. Tämä ei ollut mitään akilinia – kuolemanvaara oli todellinen ja välitön.
Maahyökkäykset eivät vaikuttaneet tekevän vahinkoa. Lihavuoren mekaaninen koneisto puski yhä höyryä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nurukanin tehokkaimmat aseet olivat tämän nopeus ja kynnet. Jälkimmäisten teho piti kuitenkin vielä testata. Silmättömään vastustajaan eivät toimineet edes vanhat kunnon maata silmiin -iskut, joilla vastustajan yleensä sai sokeaksi.
Toa kiihdytti naamiollaan uuteen hyökkäykseen. Teräskynnet säkenöivät. Ficus otti kynsien vahingon vastaan ilman pienintäkään aikomusta väistää. Verta valui viiltokohdasta. Nurukanin liikerata loppui jonkin matkaa Ficuksen taakse. Nyt hän toivoi, että mutaatiotykki olisi ollut mukana. Hän ei olisi tuntenut omantunnontuskia sen käyttämisestä nyt.
Ficus kääntyi Nurukania päin ja ryntäsi vastaiskuun. Nurukan loi maasta savipaasia ja kivisiä kilpiä iskujen tielle. Ficuksen raaka voima rikkoi kuitenkin kaikki rakennelmat leikiten. Nurukan sivalsi vastavuoroisesti Ficusta kynsillään ja kiihdytti sitten Kakamallaan loitommaksi. Lihavuori uusiutui lähes välittömästi kynsien liikkuessa toan mukana pois. Verta valui mutavelliksi muuttuneelle taistelukentälle ja sekoittui maa-ainekseen.
Oli leikittävä väsytystaistelua. Kuin legenda yksinäisestä toasta ja kivileijonasta. Rinnastus oli liiankin ilmiselvä. Puhdistaja oli hänen torahampainen petonsa ja hän yksinäinen toa, joka pyrki todistamaan arvonsa Suurelle Hengelle.
Nurukan pyöri Puhdistajan ympärillä kehää, vaihdellen suuntaa ja iskukohtaa. Kynnet osuivat hampaisiin, panssariin ja lihaan. Torahampaita ja haarniskan kappaleita oli varissut ympäri kaksikon taistelukenttää. Hampaat palasivat, haarniska ei. Hiljalleen Puhdistajan lihaan kiinnitetyt putket karsiutuivat pois. Vaikka metalli oli selvästi Kal-peräistä eikä taipunut Nurukanin käsittelyssä, liha, johon se oli kiinnitetty kuitenkin taipui.
Kenraali ei saanut kuluttaa itseään loppuun, sillä jos hän väsyisi, Ficuksen iskut osuisivat häneen varmasti. Tämä oli antanut hänen iskeä tätä kerta toisensa jälkeen, välittämättä kulumisesta – aika oli peruuttamattomasti tämän puolella. Ficuksen liikkeissä oli kuitenkin huolestuttavaa suunnitelmallisuutta. Vaikka Nurukan oli nopea, joka kerta, kun hän yritti löytää linjan vain irtautua taistelusta kohti tukikohtaa ja Xenin ahdinkoa, löysi vanha kenraali Ficuksen äkkiä aina edestään.
Nurukan päätti kokeilla jotain uutta. Hammasrivien välistä pääsi taistelun ensimmäinen parahdus, kun maa Puhdistajan alla antoi yhtäkkiä myöten, jolloin tämä alkoi hautautua sedimentteihin. Höyrykoneisto olennon selässä, tai se, mitä siitä oli jäljellä, raksutti ja Ficus sai tilanteen ainakin osittain takaisin hallintaansa. Musta liha supisteli. Tämä ui maavyöryssä läpi kovan maa-aineksen.
Vaikka Nurukan kuinka keskittyi, Ficus pääsi vapaaksi maakerrosten kahleista kerta toisensa jälkeen. Jossain piraijan sisällä oli maantaitajia, vaikka Ficus itse ei ollut enää vuosiin ollut yhtä alkuvoimiensa kanssa.
Nurukanin kontrolli maaperän humuskerroksista oli kuitenkin taidokas, ja tämä oli saanut sidottua vastustajansa käytännössä paikalleen. Oli kuin kenttä olisi muuttunut nesteeksi, jossa vihertävät fosforiaallot kulkivat paineaaltojen lailla vangiten Puhdistajan otteeseensa. Maapiraija ui kuitenkin hänen luomansa onumeren läpi vaivattomasti. Ainoa vaihtoehto oli vyöryttää jatkuvasti lisää ainesta tämän niskaan. Nurukanilla oli kuitenkin ongelma: hän ei voinut jatkaa sellaista ryöpytystä loputtomiin. Hänen oli pakko käyttää tilaisuus hyväkseen ja hyökättävä.
Ficus otti elementti-iskut vastaan kylmän viileästi. Kynnen sivalluksen siellä, maapaakun iskun täällä. Välitön uusiutuminen. Edes maaherran viiksekäs Kakama ei ollut yhtä nopea kuin Ficuksen kyky uudistua.
Nurukanin ote maamerestä oli viimein lipsumassa, mutta vain, koska tämän huomio oli kiinnittynyt jo toisaalle. Ficus oli keskittynyt liiaksi muuttuneessa maastossa navigoimiseen huomatakseen, että Nurukan oli kerännyt suuren osan sora-aaltojen materiasta hänen ympärilleen. Aikaa reagoida ei ollut, kun meri hetkessä kiinteytyi neljäksi valtavaksi kallionlohkareeksi, jotka murskasivat Puhdistajan sisäänsä.
Nurukan tiesi, että hänen palapelin tavoin kasaamansa murskauspallo ei pitäisi Ficusta sisällään kauaa. Hän kutsui ympärillään leijuvaa soraa ja ohjasi sen kiertämään vastustajansa kivistä vankilaa. Hän läimäisi kätensä yhteen, ja sora yhdistyi ilmassa valtaviksi kivisiksi seipäiksi, jotka yhdestä käskystä lävistivät kiven ja kranavaltiaan sen sisällä.
Jos Nurukanilla koskaan oli mahdollisuus irroittaa itsensä kamppailusta ja suunnata kohti tukikohtaa, se oli nyt. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltaan, kun lohkare murtui. Turhautuneena huohottavan Ficuksen lävistäneet piikit törröttivät yhä hänen lihastaan, vaikka kiihtyvä regeneraatio puskikin niitä ulos kovalla tahdilla. Nurukanin hyökkäys oli onnistunut lopullisesti pirstomaan kaiken koneellisen Ficuksen päältä. Kaikki arkkikranojen energia kerääntyi nyt taas Ficuksen kehoon vailla tietä ulos. Hänen lihansa sykki polttavasta halusta päästä purkamaan sitä johonkin.
”Sinä… olet aivan yhtä ärsyttävä kuin aina ennenkin”, Ficus ähkäisi ja repäisi viimeisen tätä lävistäneen piikin lihastaan irti omin käsin. Nurukan tuijotti vihollistaan happamana.
”Ilo tuottaa pettymys.”
Edes Nurukanin ajatusten perukoilla kolkuttavat kosmiset totuudet eivät antaneet hänelle työkaluja ymmärtää, millaiseksi hirviöksi Ficus oli itsensä muuttanut. Tunnistamattomilta kasvoilta ei paistanut enää hiventäkään siitä nerokkaasta tieteilijästä, jonka kanssa hän oli Mustan Käden perustanut. Vaihtoehtoja ei ollut. Xenin pelastaakseen hänen täytyisi jauhaa vanha kollegansa tomuksi.
Hänen mieleensä tuli vielä uusi idea, joka vaatisi hänen astuvan entistä röyhkeämmin kiven toain toimialueelle. Hän lähti jälleen kiihdyttämään kohti Ficusta, joka valmistautui ottamaan vastaan hänen nyrkkinsä. Hän ei kuitenkaan edes yrittänyt osua tähän vaan sinkoutui tahallaan tämän ohi. Ficus kääntyi yllättyneenä hänen peräänsä, mutta siinä vaiheessa maasta syöksähti valtaisalla nopeudella kaksi teräväkärkistä kivipaatta, joista kumpainenkin leikkasi Ficuksen käsivarren irti olkapään kohdalta.
Nurukan pysähtyi niille sijoilleen ja loihti välittömästi toisen parin stalagmiitteja, jotka erottivat kivusta ärjyvän Puhdistajan torson tämän jaloista. Ficuksen raajattoman kehon vielä kaatuessa maahan viimeinen terä leikkasi tämän pään siististi irti kaulan tyvestä, ja lopulta kovaksi pakkautuneet maa-ainekset paketoivat päättömän ja raajattoman ruhon tiukkaan puristukseen.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, ettei Ficus ollut ehtinyt regeneroida raajojaan ennen suppuun puristumista. Nurukan käytti nyt kaiken tahdonvoimansa paketin kasassa pitämiseen. Hän ei voinut estää Ficusta regeneroitumasta mutta hän pystyi tekemään siitä mahdollisimman tuskallista ja kuluttavaa.
Maa-aineksen seasta valui ulos mustaa massaa, kun arkkikranojen tuottama liha pursottui läpi sedimenttien välissä olevista pienistä rei’istä, kun mitään muuta paikkaa minne mennä ei ollut saatavilla. Maamöykkyyn kohdistuva sisäinen paine oli kuitenkin valtava, ja hiki valui valtoimenaan luomuksensa kasassa sinnikkäästi pitävän Nurukanin otsaa pitkin ja tippui viiksistä.
Puristusta kesti parikymmentä sekuntia, ennen kuin Nurukan päätti luovuttaa. Maaperästä rakennettu hauta-arkku revähti auki päästäen lähes nestemäiseksi muuttuneen Puhdistajan sisältään. Tämä alkoi kirkua välittömästi pään muodostuttua tämän uusiutuneille harteille ja suun tämän uusiutuneeseen päähän. Nurukan irvisti. Mikään ei tuntunut tepsivän.
Nurukan pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja lähti vielä viimeiseen rynnäkköönsä kohti koettelemuksen heikentämää Ficusta. Kynnet kimalsivat vihreitä alkuvoimia, Kakaman viikset väpättivät tuulessa. Hikeä ja multaa valui ympäri toan kehoa.
Hänen lihaksiinsa koski. Hänen sieluunsa koski. Mutta kivulle oli aikaa myöhemmin. Xen piti pelastaa hirviöiltä.
Xen oli kiivennyt jo useiden minuuttien ajan. Hänen hermostunut mielensä oli seonnut jo laskuissa, mutta hän oli ohittanut ainakin seitsemän ovea. Alas olisi vielä matkaa.
Matka oli vaarallinen mutta lopulta yllättävän helppo. Alkuvaiheessa hän oli kolme kertaa lähes pudonnut alas, mutta pian hän oli oppinut parhaan tavan edetä, jolloin loppumatka oli sujunut suhteellisen sutjakkaasti.
Hän pysähtyi seuraavan oven kohdalle hengähtämään hieman. Hirviöiden kirkuna oli jäänyt vain etäisiksi kaiuiksi hissikuilussa.
Ehkä tämä tästä, hän ajatteli.
Mutta kohtalolla, tai ainakin Makuta Abzumolla, oli muuta mielessä.
Yhtäkkiä Xen tunsi sen: jokin lähestyi häntä ylhäältä päin. Jokin tuli häntä kohti hyvin nopeasti. Ei, putosi.
Hissi! Xen tajusi. Ne ovat katkaisseet vaijerin!
Ei syytä paniikkiin. Täytyi vain avata ovi. Xen asettui oviaukon kohdalla kahden palkin väliin niin, että pysyi siinä tukevasti paikallaan työntämällä jaloillaan eri puolilla olevia palkkeja niin lujaa kuin pystyi. Sitten hän asetti sormensa hissin ovien väliin niin syvälle kuin vain sai ne ängettyä ja alkoi vetää kaikin voimin.
Hissin ovi oli yllättävän jämäkkä, ja sen vetäminen auki ei näyttänyt Xeninkään valtavilla voimilla olevan helppoa. Se kuitenkin avautui hiljalleen. Mutta hissi oli jo lähellä.
Aukea nyt, hitto soikoon! Mitä varten minä sitä salia oikein käytän?! Xen manasi.
Kun ovi oli viimein niin auki, että Xen mahtui sen välistä, oli jo lähes myöhäistä. Kun hän hivuttautui ovesta, hän tunsi hissin juuri ja juuri viistävän olkapäätään. Ja se muuten sattui. Hän tarttui kiinni hissin ovesta, ettei olisi pudonnut kuiluun osuman otettuaan. Sitten hän huomasi, kuinka hissin perässä putosi jonkinlainen pienempi möhkäle, jota hän ei aistinut verellään mutta joka hänen silmiinsä näytti hirvittävän olennon irti silpoutuneelta peräpäältä. Hissin ja ykköskerroksen väliin jäänyt hirviö oli ilmeisestikin kohdannut loppunsa.
Xen istui huohottaen hissin puoliksi avatun oven edessä seinää vasten selkänsä nojaten ja piteli olkapäätään. Hänen silmissään vilisi, joten hän sulki ne suosiolla. Hetken hengähdettyään hän avasi uudelleen silmänsä ja yritti tihrustaa seinässä olevaa kerrosnumeroa. Se oli vaikeaa pelkkien hissikuilussa hehkuvien huoltoledien himmeässä paisteessa, mutta hän erotti symbolit ”F-9”.
Ysikerros. Kolme kerrosta pohjalle. Nyt, kun hän asiaa mietti, hän ei todellakaan muistanut, mitä tarkoitusta yhdeksäs kerros oli edes palvellut. Kukaan ei ollut käynyt siellä sitten sodan päättymisen, eikä kerroksessa ollut virtaa.
Hänen ajatuksensa keskeytyi, kun hirvittävän kirkunan säestämä nopeasti liikkuva objekti syöksyi läpi hissikuilun ja meni ohi hänen kerroksestaan.
Voi ei.
Kuului raapiva ääni, kun otus ilmeisesti jarrutti käyttämällä kynsiään. Sitten kuului jonkinlaista nuuhkimista. Lähestyviä tömähdyksiä: hirviö kiipesi takaisinpäin. Sitten toisen samanlaisen rähinä sekä hieman kärsivällisempiä tömähdyksiä kantautui ylempää hissikuilusta, joten ainakin kaksi niistä oli välittömästi Xenin jäljillä. Ylhäällä käydyn ajojahdin perusteella hän oli päätynyt johtopäätökseen, että pystyisi ehkä tasaväkisen taistelun lopputuloksena päihittämään yhden otuksista, mutta kahteen hänen täytyi tehdä eroa mahdollisimman nopeasti, jos hän halusi selvitä.
Hän vilkuili ympärilleen. Käytävä, joka johti hissille, oli vailla minkäänlaisia ovia. Ainoa suunta oli siis käytävää pitkin minne ikinä se johtikaan. Hän työnsi särkevän olkapäänsä ja vihlovan kylkensä ajattelemisen taka-alalle ja lähti juoksemaan kohti pimeyttä.
Lopulta vastaan tuli ovi. Se oli totta kai sähköisesti lukossa mutta riittävän heikkoa tekoa, että Xen saisi potkaistua sen sisään pienellä vauhdinotolla. Oven murrettuaan ja siitä lähtenyttä meteliä irvisteltyään hän aisti astuneensa jonkinlaiseen isoon pyöreään halliin. Hän ei nähnyt mitään, joten Eldan voima oli ainoa asia, johon hän pystyi luottamaan suunnistaessaan huoneessa. Huoneen reunoilla oli jonkinlaisia laakeita astioita, joista monista törrötti jonkinlaisia oksamaisia hökötyksiä. Keskellä salia oli niinikään koroke, josta nousi ikään kuin puun runkoa muistuttava objekti.
Xeniltä kesti lyhyt hetki tajuta, että nämä tuntemukset olivat hyvin kirjaimellisia. Ulkoreunan ruukuissa todella oli ajat sitten valon ja kastelun puutteessa kuihtuneita kasveja, ja huoneen keskellä seisoi jo ammoin kuolleen puun raato.
Näky – tai tässä tapauksessa kai tunne – oli apea. Mustan Käden historian tuntien kuolleet kasvit eivät olleet olleet mitään Ga-Metrun puutarhoista yleisesti löytyviä saniaisia. Apeuden kuitenkin rikkoi himmeän valon syttyminen pimeyteen. Xen katsoi valon suuntaan ja näki toisella puolella huonetta olevan kasvin hedelmien alkaneen hohtaa heikkoa kellertävää valoa.
Hetkinen, hedelmien? Kasvi oli elossa ja vieläpä tuotti hedelmiä?
Hän miltei juoksi huoneen toiselle laidalle omituisen bioluminenssia tuottavan eliön luokse. Tässä vaiheessa valoa oli riittävästi erottamaan hieman jopa katon muotoja. Kasvi oli jonkinlainen köynnös, joka oli kietoutunut ruukkuun asetetun kivipaaden ympärille. Mullan tilalla ruukun pohjalla oli jonkinlaista ehkäpä punertavaa ainetta, jonka koostumus muistutti multaa enemmän hiekkaa. Jos kasvin väri oli vuosikymmenten saatossa haalistunut, sitä ei huomannut – niin vihreä se oli. Pyöreät, kullankeltaiset hedelmät, tai ehkä marjat, sykkivät nyt valoa. Niissä oli jotain hyvin toismaailmallista.
Tarkastaja, Xen päätteli. Kuka muukaan?
Kasvi liikkui. Se kurotti lonkeromaisia ulokkeitaan kohti Xeniä, joka kavahti hieman taaemmas mutta uskaltautui lopulta palaamaan kasvin luokse.
Omituista. Xen kosketti etusormellaan varovaisesti häntä kohti kurottelevaa köynnöstä. Se kietoutui hellästi hänen sormensa ympärille ja… kasvatti välittömästi pienen, kauniin, vaaleanpunaisen kukan. Hän oli hieman pöllämystynyt tapahtuneesta. Kasvi veti lonkeroitaan pois, mutta kukka jäi: se oli itse asiassa juurtunut hänen sormeensa.
”Okei”, Xen sanoi, huomaamattaan ääneen eikä vain ajatuksissaan. Sitten hän ymmärsi ehkä tehneensä virheen ja veti kämmenensä suulleen. Hän kuulosteli hetken, mutta toistaiseksi mistään ei kuulunut hänen vainoajiensa mölyä.
Kasvaakohan minussa nyt joku hemmetin loiseliö? Xen mietti hiukan huolestuneena. Ei sillä, etteikö potentiaalinen toismaailmallinen loiskasvi hänen kehossaan olisi ollut hänen murheistaan pienimmästä päästä siinä kohtaa.
Kasvin hedelmien valossa hän näki nyt huoneen seinille maalatut kuvat. Pyöreän huoneen koko seinustan täyttävä muraali esitti aurinkojen ja kuiden kiertoa päivän aikana. Pyöreä kupolikatto oli läpinäkyvä, varmaankin vain lasia, ja sen yläpuolella Xen arveli ainakin aiemmin olleen keinotekoisen aurinkoinvaloa jäljittelevän valonlähteen.
Xen havahtui ajatuksistaan, ja pelko iski häneen jälleen. Hän oli käyttänyt ihmettelyyn jo useamman minuutin arvokast aikaa, jonka hän olisi voinut sen sijaan kuluttaa hänen ja hirviöiden välisen pesäeron kasvattamiseen. Täytyi jatkaa matkaa. Se oli jo varsin epäilyttävää, että hän ei ollut kuullut häntä hissikuilusta käsin nuuskineiden hirviöiden ääniä pitkään aikaan.
Huoneesta lähti neljä ovea, yksi jokaiseen ilmansuuntaan. Hän oli tullut eteläisestä sisäänkäynnistä, joten hänen kannatti valita ehkäpä pohjoinen seuraavaksi. Pohjoinen ovi kampeutui saranoiltaan aivan yhtä helposti kuin eteläinenkin, ja käytävä oli aivan yhtä pimeä kuin mistä hän oli tullut. Hänen onnekseen hohtavat marjat valaisivat käytävää edes jonkin matkaa. Jälleen oven läpi murtautuminen oli tuottanut epämiellyttävän paljon ääntä, joten hänen oli liikuttava nopeasti.
Xen hiippaili pimeää käytävää pitkin ja tunnusteli ympäristöään Eldan voimalla. Hedelmien valo himmeni etäisyyden kasvaessa.
Sitten, täysin varoittamatta, lattiasta hänen jalkojensa alta tunkeutui läpi koura, joka nappasi armotta kiinni hänen vasemmasta reidestään. Hirvittävä hampaiden kirskunta tunkeutui hänen kuuloelimiinsä, ja hänen jalkaansa rutistava ote veti häntä kohti alempaa kerrosta. Hän vilkaisi jalkoihinsa ja, hedelmien valon rippeiden avittamana, näki hirvittävän ammottavan kidan valmiina ahmaisemaan hänet, sekä valtavien julmuutta uhkuvien silmien tuijotuksen.
Xen potkaisi vapaalla jalallaan olentoa suoraan silmään ja sytytti jälleen ionikyntensä. Olento rääkäisi ja huitaisi häntä kohti toisella kädellään, mutta sen ote oli herpaantunut riittävästi, että hän sai pyristeltyä jalkansa irti. Hän nousi nopeasti ylös ja astui vasemmalle jalalleen arasti selvittääkseen, onnistuisiko juoksu. Hirviö alakerrassa yritti tarttua häneen uudelleen, joten pidempään pohtimatta Xen pyrähti juoksuun. Jalkaan sattui mutta ei rampauttavasti.
Hän juoksi pitkin pimeää käytävää, ja yhä uudestaan ja uudestaan lattian läpi iskeytyi nyrkki siitä kohtaa, missä hän oli juuri ollut, aivan kuin lattia hänen vanavedessään olisi räjähdellyt rikki. Vastaan tuli seuraava ovi, josta Xen käytännöllisesti katsoen juoksi läpi: hän paiskautui suoraan sitä kohti koko kehonsa painolla, jolloin sen saranat antoivat periksi, ja jatkoi sitten juoksua seuraavaan suuntaan. Hänellä ei ollut aikaa jäädä selvittämään, mitä huoneissa, joiden läpi hän juoksi, oikeastaan oli, sillä kaikki aika Elda-informaation tulkitsemiseen kului sen päättelemiseen, mistä löytyi uusi reitti, johon paeta.
Yhtäkkiä hän tunsi seinän vasemmalla puolellaan rikkoutuvan ja onnistui täpärästi väistämään toisen olennon, joka syöksyi sen läpi. Hirviö tuli käytävään niin vauhdikkaasti, että tuli runnoneeksi itsensä läpi myös vastakkaisesta seinästä. Xen, joka oli kierähtänyt ketterästi lattiaa pitkin väistääkseen seinän läpi tullutta otusta, oli melkein jäänyt lattian alta metsästävän yksilön kynsiin jo toistamiseen. Jotenkin hän kuitenkin pääsi taas jalkeille ja adrenaliinihöyryissään onnistui jopa kiihdyttämään vauhtiaan entisestään. Nyt hänen perässään oli kaksi olentoa, toinen lattian alla vipeltävä ja toinen seiniä pitkin hyppelevä.
Xen kääntyi seuraavasta risteyksestä oikealle – ja juuri ajoissa väistääkseen tällä kertaa yläkerrasta katon läpi tunkeutuvan kouran. Häntä uhattiin nyt alta, yltä ja takaapäin. Paniikki alkoi olla jo todellinen.
Seuraava ovi johdatti hänet avoimeen huoneeseen, joka vaikutti olevan tyhjillään. Huone oli aivan tukikohdan ulkoseinällä, sillä yksi sen seinistä oli täynnä ikkunoita ulkona ammottavaan kuiluun. Valtavan luolan seinillä hehkuvat valokivet kirkastivat kelmeällä hehkullaan sisätiloja edes hitusen.
Tilanne oli erittäin paha. Täällä hän oli helppo maali, eikä huoneessa ollut edes huonekaluja, joita käyttää kilpenä. Missä olisi seuraava ovi, josta paeta taas uuteen käytävään? Hänen perässään tullut hirviö oli pysähtynyt ovensuuhun, ja Xen pystyi juuri ja juuri näkemään sen silmien kiiluvan ikkunoiden läpi pääsevässä valossa. Hirviö päästi kurkustaan omituisen kurlauksen, jota hän ei voinut olla tulkitsematta ivalliseksi nauruksi. Ehkäpä otus oli tietoinen siitä hänen juuri ymmärtämästään pelottavasta faktasta, että se seisoi huoneen ainoan sisäänkäynnin tiellä. Vahkitytön aisti ei löytänyt huoneesta mitään muuta ulospääsyä. Hän yritti rauhoittaa mielensä ja keskittyä. Hänen verensä ei auttaisi häntä, mutta jokin hänen alitajunnassaan käski häntä väistämään nyt.
Xen hyppäsi välittömästi syrjään, ja juuri sillä hetkellä sekä lattian että katon läpi kauhaisi koura siitä kohtaa, missä oli seisonut. Kovaäänistä rääkynää. Ovensuussa seisonut hyökkäsi. Xen päätti kokeilla aggressiivisempaa taktiikkaa ja rynnisti sitä vastaan ionikynnet ojossa. Kynsien valo auttoi häntä edes hiukan näkemään, mihin hän oli osumassa. Liskomainen peto iski sekä vasemmalla kourallaan että terävillä siipimäisillä ulokkeillaan häntä kohti, mutta hänen onnistui kierähtää iskujen ali ja vetää kunnon viilto olennon mahaan. Tämän kirkuna muuttui raivosta tuskaksi, ja lyhyt häntä osui Xeniä takaraivoon hänen pujahtaessaan tämän jalkojen välistä.
Ovensuuhun oli ilmestynyt neljäs olento. Samalla katon ja lattian läpi kähmivät kynnet pyrkivät tekemään Xenistä silppua. Ne selvästi koordinoivat hyökkäyksiään keskenään. Katosta ja lattiasta kummastakin oli tullut kuin reikäjuustoa, mikä teki iskujen väistelemisestä entistä hankalampaa. Hän ei pystyisi välttelemään petoja enää yhtään pidempään, eikä reittiä pois ollut.
Paitsi yksi. Reitti, jota hän ei ollut edes harkinnut, sillä se ei johtanut muualle kuin kuolemaan. Reitti ulos ikkunasta. Mutta kenties…
Xen juoksi kohti ikkunaa hirviö perässään ja mielessään strategia. Kun peto oli lähes saavuttanut hänet, hän heittäytyi vatsalleen lattialle, jolloin liikaa liike-energiaa kerännyt olento sujahti suoraan hänen ylitseen lävitse ikkunasta. Kolme muuta olentoa rääkyivät häntä kohti sylki roiskuen, mutta hän oli jo hypännyt ikkunankarmille. Ikkunan läpi syöksynyt hirviö oli jäänyt roikkumaan karmista vasemmalla kourallaan ja kirskutti hampaitaan korviariipivästi. Se huitoi Xeniä kohti vapaalla kädellään, mutta ei osunut.
Xen yritti arvioida etäisyyksiä, mutta kiire teki siitä vaikeaa. Kolme muuta petoa syöksyivät nyt häntä kohti toveriaan hieman varovaisemmalla nopeudella. Hän voisi edetä joko ylös tai alas. Ehkä olisi helpompaa mennä ylös. Xen päätti luottaa intuitioonsa ja käytti ikkunankarmista roikkuvan olennon kuvottavaa naamaa ponnahduslautana ponkaistakseen itsensä riittävän korkealle, että sai otteen ylemmän kerroksen ikkunankarmeista.
Uhkarohkea temppu oli toiminut. Kahden särkymisäänen saattelemana loput kolme hirviötä olivat jo saapuneet hänen pakoikkunaansa ja sen kumpaisellakin puolella olevalle ikkunalle rähisemään. Hänen oli pakko vetää itsensä seisomaan ylemmälle karmille, jotteivät näiden valtavat kourat olisi saaneet hänen jaloistaan otetta.
Siinä hän nyt seisoi, vain muutaman sentin syvyisellä kielekkeellä, alla pohjaton rotko ja eläimelliset vainoajat vain muutaman kouraisun päässä. Tuulenvireen tapainen hiveli hänen kasvojaan. Hän ei tiennyt, oliko se vain kuvitelmaa, vai pääsikö Onu-Metrun uumenia rei’ittävään luolastoon jostain oikeasti ilmaa niin kovalla paineella, että hän pystyi tuntemaan virtauksen kasvoillaan.
Ikkunasta roikkuva peto alkoi heilutella siipimäisiä ulokkeitaan villisti. Olivatkohan ne oikeita siipiä? Pystyikö otus lentämään? Siinä tapauksessa hän olisi vielä nykyistäkin isommassa pulassa. Tässä kohtaa hän tosin huomasi merkittävän yksityiskohdan, jota hän ei ollut pystynyt huomaamaan F-9:n pimeydessä, mutta jonka luolan valokivien hehku nyt paljasti hänelle: pedon rinnassa jonkinlaisen läpinäkyvän paneelin takana tuijottivat lihaisat kasvot.
”Krana”, Xen kuiskasi ääneen. Hän rohkeni olettaa kranan asuvan myös muiden hyökkääjien rinnassa. Se tarkoitti, että otukset ehkä talttuisivat, jos niiden kranan tappaisi.
Hengähdystauko päättyi äkkiä siihen hirvittävään huomioon, että yksi kolmesta hirviöstä oli kadonnut ikkunasta kahden muun yhä kirkuessa ja raapiessa seinää hänen allaan. Xenin mieli prosessoi: vain hetki sitten yksi olennoista oli jakanut iskujaan kasikerroksen kautta, ja hän seisoi juuri nyt kasikerroksen ikkunankarmilla. Hän ei ollut todella turvassa. Liian hätäinen suunnitelma oli pettänyt hänet. Ja melkein kuin vastauksena kylmän hien tuovaan oivallukseen, brutaali isku läpäisi ikkunan hänen takanaan ja tarttui häntä vyötäröstä.
Xenin refleksit olivat ilman Eldan tuomaa etuakin ensiluokkaiset, ja hän sai iskettyä ionikyntensä häntä musertavasti puristavan käden ranteesta läpi. Mutta kirkuva olento ei päästänyt irti vaan tarttui hänen yläruumiistaan toisella kourallaan lukiten hänen käsivartensa vasten hänen kylkiään ja veti hänet takaisin sisätiloihin.
Hänen silmänsä alkoivat sumeta. Ehkä oli parempi, jos loppu tuli nopeasti.
Matoro joutuisi tanssittamaan häntä vasta Punaisella tähdellä. Jos sinne vahkeja edes huolittiin…
Sitten jotain tapahtui. Xen ymmärsi kierivänsä lattialla vapaana puristuksesta. Hän yski kivuliaasti ja yritti raottaa silmiään. Hämärässä oli vaikea nähdä, ja kaikkialla leijaili pölyä. Elda-aisti kertoi hänelle, että F-8:n huoneen reikäinen lattia oli kokonaisuudessaan pettänyt, ja he olivat pudonneet läpi. Hän nousi istuma-asentoon ja tunnusteli ympäristöään lisää. Hän istui pienellä kaistaleella ysikerroksen huoneen lattiaa, joka oli sekin suurilta osin romahtanut. Kun hänen silmänsä olivat taas hieman näkökykyisemmät, hän huomasi, että kolme hirviötä makasi silminnähden hämmentyneinä tapahtumista kaksi kerrosta alempana: ysikerroksessa reikäjuustoksi tuikittu lattia oli pettänyt liian painon alla, ja koska Nurukan oli aiemmin hävittänyt koko kymppikerroksen, olivat pedot päätyneet kerrokseen F-11. Sellainen tälli ei vaikuttanut niillekään olevan mikään pikku juttu.
”No kannattaako olla niin hiton läskejä!” Xen huusi heikosti ja yski. ”Ei meidän lattiat kestä tuollaista riehumista!”
Vastaukseksi hän sai äänekästä sähinää. Vaivalloisesti hän nousi seisomaan. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin joku hirviöistä päättäisi ponkaista takaisin ylös häntä kohti. Ja hän aikoi olla kaukana ennen sitä. Vaikkakin… se oli hieman helpommin sanottu kuin tehty. Huoneen ovi oli nyt vapaa tukoksista, mutta hänen ja sen välissä ei enää ollut ehjää lattiaa laisinkaan. Hän kirosi. Hänen täytyisi kiertää huoneen reunoja pitkin, missä jalansijaa vielä riitti.
Yksi kolmesta pedosta oli ehtinyt kuitenkin jo loikata takaisin huoneeseen, Xenin vasemmalle puolelle, ja ikkunasta roikkunut, nyt hänen oikealla puolellaan seisova, oli päässyt takaisin huoneeseen, joko kiipeämällä tai ehkä lentämällä, mikä oli vielä vähän kamalampi ajatus. Xenin vetäytyminen muuttui välittömästi todella hankalaksi.
”No niin, antaa tulla, lällärit!” Xen huusi. Hän ei uskaltanut toivoa, että hirviöt hyökkäisivät yhtä aikaa ja osuisivat toisiinsa kömpelyksissään – niin koordinoituja niiden hyökkäykset olivat aiemmin olleet. Sitten alhaalta kuului hätääntynyt rääkäisy. Toinen alas jääneistä hirviöistä vedettiin yllättäen pimeyteen, ja jäljelle jäävä sähisi siihen suuntaan kuin viimeistä päivää. Yläkerran yksilötkin ärisivät alaspäin hieman varuillaan, ja Xen käytti tilaisuuden hyväkseen luikahtaen toisen olennon jalkojen välistä viiltäen samalla tämän jalan lähes poikki. Toisella puolella odottava peto havahtui toverinsa tuskanrääkäisyyn ja loikkasi Xeniä kohti, mutta onnistui lähinnä survomaan päänsä läpi vastakkaisesta seinästä.
”Hyvästi, perslävet!” Xen kirkui maanisesti juostessaan takaisin käytävään. Hänen oli ehkä parempi peruuttaa takaisin sinne, mistä oli tullutkin. Ysikerros oli hänelle niin tuntematon, ettei hän tuntenut oloaan turvalliseksi hortoillessaan siellä. Ikään kuin hän olisi juuri nyt tuntenut olonsa turvalliseksi missään.
Hän ehti juosta yhden käytävän ja kääntyä yhdestä kulmasta, kun valtava karjahdus pysäytti hänet. Viides pedoista oli osoittanut häkellyttävää suunnitelmallisuutta ja käyttänyt aikansa Xenin pakoreitin katkaisemiseksi. Hänen piti loikata seinästä vauhtia ottaen väistääkseen häntä kohti tulleen sivalluksen. Kapealle käytävälle pakeneminen olisi ollut ilmiselvä taktinen virhe, jos Xen ei olisi jättänyt itselleen varasuunnitelmaa. Hän syöksyi maahan kohti selustaansa rynnistävän olennon jalkoja ja sivalsi. Ilmastointikanavan ritilä hajosi ja Xen tippui sen päällä seisoneen hirviön kanssa ensimmäiseen kanavan mutkaan.
Xen oli jaloillaan ensimmäisenä. Kanavan koko oli valitettavasti tarpeeksi suuri, jotta tätä metsästävät mahtuivat seuraamaan. Hän oli kuitenkin saanut muutaman sekunnin verran etumatkaa. Kyntensä metalliin upottamalla hän onnistui hidastamaan suurimpia pudotuksia ja pitämään itsensä sulavasti liikkeessä.
Hän oli lähellä pysähtyä huomatessaan vihreitä taikinaa jälkeensä valuttavia lonkeroita kiemurtelemassa kerroksien välissä vaakasuuntaan kulkevassa kanavassa, mutta seuraava pudotus vietti häntä jo vauhdilla alaspäin, kunnes hän viimein mätkähti uutta ritilää vasten. Yläpuoleltaan kuuluvaa kolinaa ja karjumista kammoten hän leikkasi jälleen. Hän nirhaisi olkapäänsä vielä savuavaan metalliseen reunaan, mutta onnistui pudottautumaan alempaan kerrokseen jaloilleen.
Hän oli vaeltanut kerroksen F-11 käytävillä täsmälleen kahdesti, mutta edellisestä ei ollut kovinkaan pitkä aika. Vilunväreet, joita kerros aiheutti, olivat kuitenkin ennallaan. Laboratorioista valuneet kemikaalit olivat syövyttäneet seinät reikäisiksi ja hauraiksi. Käytävillä kajahtelevat ulahtelut muistuttivat viimeistään vetelevien koneistojen kuolonkorahduksia. Sinne tiputtautuminen oli ollut joko Xenin päivän paras tai huonoin idea. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa arvioida, kumpi.
Sätkivään läjään hänen taakseen pudottautuneet pedot saivat sotkunsa nopeasti selvitettyä ja jatkoivat hänen jahtaamistaan. Alimmasta kerroksesta käsin Xen oli vuosien varrella saanut luotua varovaisen arvion siitä, miten kerros F-11 toimi. Reitti hänen tutuille mailleen olisi vain muutaman käytävän päässä. Siellä, minne toat olivat sinisillä liekeillä polttaneet reitin. Se ei kuitenkaan ollut häneen päämääränsä. Ei vielä.
Keskittyessään viiden hänen perässään seuraavan hirviön pakoiluun, Xen ei kuitenkaan edes tajunnut katsoa suoraan eteensä. Hän tajusi virheensä, kun valtava koura tarttui hänen nilkkaansa. Xen käänsi katseensa alas ja näki viimeisen, hissin väliin jääneen kuudennen hirviön irtonaisen ylätorson ilmestyneen hänen tielleen. Kohdasta, josta hissi oli leikannut irti otuksen alaruumiin, sätki lonkeromaisia ulokkeita, joiden päähän oli alkanut muodostumaan jotain, mikä muistutti uusia pieniä jalkoja. Sen perästä valuva kellertävä neste oli tahrinut koko sen ryömimän reitin.
Pedon ote hänen jalastaan oli voimakas, mutta otus oli menettänyt nopeutensa ja ketteryytensä. Xen veti nopealla ionikynsien huitaisulla tämän ranteen poikki ja potkaisi tätä päähän niin lujaa, että jalaton ruho pyörähti pituussuunnassa ympäri ja lätsähti selälleen maahan. Ja siinä se tuijotti: kranan silmät mulkoilivat häntä vatsapanssarin takaa. Xen yritti upottaa kyntensä lasimaisen esteen läpi suoraan lihaan, mutta jokin vastusti ioneiden kulkua. Olento huitaisi häntä jäljellä olevalla kourallaan, mutta hän onnistui väistämään. Torso oli kuitenkin onnistunut ainoassa tehtävässään: viivytä vahkia kymmenen sekuntia.
Ja sitten ne olivat hänen kimpussaan. Neljä hyökkääjää oli saapunut ja piirittänyt hänet; ilmeisesti viides, joka oli raahattu pimeyteen, ei ollut selvinnyt kohtaamastaan. Jäljelle jääneet saalistajat kiertelivät hänen ympärillään kuin muakalauma valmiina iskemään riistansa kimppuun. Xen olisi voinut vannoa, että niiden kasvoilla oli pirullinen virne, mutta todellisuudessa petojen kidoista oli vaikea tulkita ilmeitä.
Yksi niistä syöksyi päin, mutta Xen kierähti viiltävien siipisulkien vierestä. Teräkäs raaja vetäytyi nopeasti takaisin välttäen ionikynsien iskun viiltäen hänen poskeaan mennessään.
Rinki Xenin ympärillä tiivistyi jälleen. Hänen liikkumavaransa väheni uhkaavasti. Käytävillä ujeltava tuuli antoi hänelle kuitenkin idean, jonka tiellä seisoi sarvipäinen vihollinen. Kaksi takaa ilmestynyttä sivallusta väistettyään hän ryntäsi täysillä päin edessään olevaa petoa ionikynnet ojossa. Juuri ennen lyöntiä hän kuitenkin sammutti ioniteränsä. Peto ei odottanut nyrkkiä, joka tärähti lihakasvoa suojaavaan paneeliin sellaisella voimalla, että siihen ilmestyi valtava halkeama. Loput Xenin liike-energiasta työnsi hirviön hauraasta seinästä läpi syvemmälle laboratorioiden katkuun.
Tärähdys, jonka pedon krana oli ottanut vastaan, sai sen hetkeksi tainnuksiin. Sitä seuraavat kolme ja puoli petoa joutuivat kiertämään toverinsa jatkaakseen Xenin jahtaamista. Hänen hetki hetkeltä väsyneemmät liikkeensä kuitenkin lannistuivat, kun hän huomasi, että huone oli umpikuja.
Yksikään hylätyn laboratorion seinistä ei näyttänyt niin hauraalta, että niistä olisi päässyt läpi yhtä helposti. Ainoa silminnähtävä reitti oli siellä, mistä hän oli tullutkin. Hän oli unohtanut tarkistaa huoneen aisteillaan ennakkoon. Viiden kynsiparin väistely oli ollut hänelle viimein liikaa. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut ja nyt hän maksaisi siitä hinnan. Hän väläytti ionikynnet suojakseen selkä laboratorion seinää vasten. Ensimmäistä iskua odottaessaan hän ei edes huomannut, kuinka yksi vielä käytävän puolella vartonut peto oli kääntynyt kamppailemaan jotakuta taakseen ilmestynyttä vastaan.
Xen onnistui torjumaan ensimmäisen hänen kasvoihinsa osoitetun iskun, mutta hänen olemattoman liikkumavaransa vuoksi seuraavaa oli mahdotonta väistää. Vasemmalta hyökänneen hirviön kynsi lävisti Xenin kämmenen ja tuhosi ionireseptorit hänen sormiensa tyvestä. Ioniterät sammuivat, ja Xen parahti tuskasta. Hän ei ehtinyt sammuttaa kätensä hermopäätteitä, kun pedon yhä häneen upotettu raaja riuhtaisi. Sen ote irtosi, mutta sen voima onnistui kiskomaan Xenin olkapään sijoiltaan.
Kipu sokaisi hänet. Hän sulki viimein silmänsä, sillä hän tiesi, ettei pystyisi enää torjumaan ainuttakaan iskua. Hän oli lamautunut päästä varpaisiin. Seuraava kynsien sivallus olisi hänen elämänsä päätös.
Ensimmäistä kertaa koskaan hän katui sitä, että oli ottanut sirun vastaan. Vaikka se hetki, kun hänen ja Matoron kädet olivat koskettaneet toisiaan, olikin hänen hartaimpia muistojaan, oli sirun kylmä metallinen pinta pilannut sen pysyvästi.
Kipu jatkui, mutta hän onnistui sittenkin avaamaan silmänsä. Hän oli kadonnut ajatuksiinsa useiksi sekunneiksi, mutta oli herpaantunut, kun hänet viimeistelevää hyökkäystä ei tullutkaan. Hänen aistinsa heräsivät yksi kerrallaan. Ensin hän kuuli huoneessa raivoavan kamppailun äänet. Sitten hän näki.
Niitä oli neljä. Hopeiset haarniskat kiiltelivät Xenin jäljelle jääneiden ioniterien loisteessa, kun ne takoivat hajalle hirviöiden suojakuoria. Xeniä lähimpänä uhanneen pedon irti kiskonut Kal oli parhaassa kunnossa, sillä se oli miltei kokonaan hopeisen haarniskan peittämä. Ainoastaan sen vasemmasta luisesta kädestä puuttui suojus. Sillä se piteli petoa sarvesta tiukasti otteessaan samalla, kun toinen panssaroitu käsi takoi. Kilpi murtui; krana oli paljas. Hirviö sai kompuroitua itsensä irti viime hetkellä, ennen kuin väkivahvat iskut ehtivät repiä tämän kappaleiksi. Sen takana kompuroivalla toverilla ei mennyt edes niin hyvin. Xen tuijotti suu auki, kun sitä vastaan kamppaileva luuranko nosti sen ilmaan ja riuhtaisi. Olento repeytyi kahtia täsmälleen keskeltä. Sen molemmat kasvot, varsinaiset ja kranan, jäivät kirkumaan, kun puolikkaiden hermoyhteydet toisiinsa katosivat.
Voiton vihollistestaan ottanut Kal käänsi sinisenä hohtavan katseensa kohti Xeniä ja nyökkäsi. Sen kasvoja peittävän puolikkaan naamion takaa repsotti paljasta harmaata materiaa. Xen tuijotti pelastajiaan hetken henki salpautuneena ja kokeili sitten olkapäätään. Sen runnominen takaisin paikalleen vaatisi aikaa, mitä hänellä ei juuri nyt ollut. Adrenaliini oli kuitenkin palannut hänen suoniinsa riittävissä määrin, että hän sai jalkansa takaisin liikkeelle.
Hän onnistui luikkimaan läpi kamppailujen täyttämästä reiästä seinässä. Yksi epäkuollut taklattiin niin väkivaltaisesti seinään, että tämän vähäiset luut murskaantuivat tämän omien panssarien lujuuden alle. Xen kuuli takaansa kantautuvista askeleista, että häntä oli lähdetty seuraamaan. Ei kuitenkaan ainoastaan hirviöiden toimesta.
Xenin pakomatka oli kuitenkin viimein tulossa päätökseensä. Petojen rynnäkköä hidastivat niitä päin seinien läpi rynnistävät epäkuolleet. Se antoi Xenille juuri tarpeeksi etumatkaa, että hän ehti hengähtää hetken perille saavuttuaan.
Alue, jolle hän oli saapunut, oli käytännössä tyhjä, lukuun ottamatta valtavaa Nimdan polttamaa ammottavaa reikää, joka johti suoraan tukikohdan alimpaan kerrokseen. Siniset liekit kytivät edelleen alueen reunoilla, jonne Matoron ja Umbran taannoinen kamppailu oli jättänyt peruuttamattomat jäljet. Alueen keskelle oli kasattu kasa sinisten liekkien korventamia luurankoja, joiden haarniskat oli jo aikoja sitten kerätty käyttöön. Xenin paras vaihtoehto oli ottaa asema sen huipulta. Hänellä oli viimein tilaa, etäisyyttä vihollisiinsa ja groteski mutta todellinen etulyöntiasema. Ja mikä tärkeintä, kerroksellinen kuolleita toia, jotka eivät suhtautuneet äänekkäisiin tunkeilijoihin lämmöllä. Tuuli ujelsi ammottavasta railosta hänen takanaan.
Ionikynnet syttyivät jälleen. Ilman toista kättäänkin Xen arvioi olevansa tarpeeksi nopea aiheuttamaan merkityksellistä vahinkoa. Kolme petoa rynnisti alueelle, mutta ne pysähtyivät hetkeksi arvioimaan tilannetta. Valtava hohtava reikä, uhmakkaana kuolleiden päälle kavunnut vahki ja takaa käytäviltä kuuluva metallin kalina olisivat jättäneet suurimman osan niille sijoilleen, mutta näitä hirviöitä ajoi ainoastaan Xenin rintapanssarien sisältä kajastava sininen hohde.
Se, jonka kilpi lihakasvon edestä oli murtunut, jäi vartomaan hetkeään, kun kaksi muuta hyökkäsi. Xen onnistui loikkaamaan ensimmäisen tieltä pois ja viiltämään irti toisen edellisessä kamppailussa jo haurastuneen käden. Kun kaksi innokkainta petoa olivat päätyneet hänen taakseen, Xen hyödynsi luurankotörmän pitoa ja loikkasi suoraan kohti kolmannen paljasta vatsaa. Etäisyyttä oli kuitenkin liikaa, ja peto ehti väistämään. Xen laskeutui kuitenkin jaloilleen. Nyt kaikki kolme vihollista olivat auki revityn alueen puolella, kun Xenin selkä oli takaisin vasten käytävää. Sitä käytävää, mitä pitkin apuvoimat parhaillaan kolistelivat.
Vahkia metsästävät seurasivat, kuinka rivistö Xenin taakse kokoontui. Sinisenä hohtavia katseita saapui paikalle hetki hetkeltä enemmän. Vaikka yksi Kal oli kaatunut jo edellisen kamppailun päätteeksi, olivat sen veljet ja siskot vastanneet Mustan Käden kenraalin ahdinkoon. Kaksitoista hopeista haarniskaa, yksi vahki, kolme vihollista. Xenin oli vaikeaa olla virnistämästä. Näihin todennäköisyyksiin hän uskalsi viimein luottaa.
Hopeinen rynnäkkö alkoi kuin yhteisestä käskystä. Puolustuskannalle pakotettujen petojen iskut kilpistyivät näitä puoliympyrässä piirittävään metalliin. Yhden käteen tartuttiin, kun tämä yritti murtautua Kal-kaartin lävitse kohti vaikuttuneena seuraavaa Xeniä, mutta tämä kiskaistiinkin keskelle toien joukkoa ja revittiin hetkessä palasiksi. Kaksi muuta oli alkanut ymmärtää, että tätä taistelua he eivät tulisi voittamaan. Piikikkäät siivet levittyivät. Tilaa oli juuri sen verran paljon, että muutama voimakas heilautus ja jalkojen ponnistus nostivat ne ilmaan. Xen ei ollut halunnut uskoa, että ne pystyisivät siihen. Kalit olivat sitä mieltä, että eivät pystyneetkään. Käytännössä panssariton epäkuollut loikkasi rivistön sivusta sisäelimet hölskyen ja tarttui pedon selkään. Tämän siivet pirstoivat luurankoa kappaleiksi, mutta tämä onnistui riuhtaisemaan niin kovaa, että pedon selkää peittävä liha repesi Kalin otteeseen ja tömähti maahan sen kanssa. Olennon lentorata sekosi täydellisesti. Se mätkähti maahan, jossa se tallottiin nopeasti murskaksi.
Viimeinen, se jonka vatsan lihakasvo pilkisti paljaana, oli kuitenkin päässyt ilmaan. Siltä ei kestänyt kauaa syöksyä hopeisen linjan ylitse ja kohti vahkia, jolla oli kuitenkin ollut aikaa valmistautua. Hirviö törmäsi seinään hänen takanaan, mutta kimposi siitä nopeasti takaisin Xenin kimppuun. Raskaimmin panssaroitu Kal oli kuitenkin jo rynnistänyt avuksi. Pedon iskut osuivat kuitenkin paljon paremmin hitaaseen epäkuolleeseen. Luinen käsi murskaantui hirviön hampaissa. Sen elopaino kellisti Kalin alleen, kun hampaat iskivät jälleen. Ne puristuivat toan naamion ympärille valmiina repimään sen väkisin irti tämän kasvoilta.
Mutta Xenin potkussa oli vihaa. Se lennätti pedon irti Kalin kimpusta niin, että vahkin osumaa seuraannut rynnäkkö osui perille asti. Ioniterät upposivat kranaan. Xen puski. Kivusta kirkuva peto peruutti. Xen puski kovempaa. Hänen kätensä upposi sen sisuksiin lihakasvon antaessa lopullisesti periksi. Pystyyn itsensä kammennut Kal tovereineen seurasivat katseellaan, kun raivosta vimmastunut huutava Xen puski pedon alueen reunalle asti… ja siitä alas.
Noin kolme sekuntia kestävän hiljaisuuden jälkeen kuului raskas tömähdys. Joukko sinisiä silmiä asteli aukon reunalle ja käänsi katseensa kohti pimeyttä. Katseeseen ei kuitenkaan ensin vastattu. Sitten kuului naisen kipeää sadattelua ja lihan litinää. Lopulta punainen valo syttyi pudotuksen pohjalta, kun Xen repäisi kätensä kaadetun hirviön sisuksista. Se oli pehmentänyt laskeutumista huomattavasti, mutta rytäkässä hän oli onnistunut kolauttamaan sijoiltaan revityn kätensä. Kipu säteili taas sietämättömänä ympäri hänen kehoaan.
Yhdeksät hopeiset jalkaparit tömähtivät hänen vierelleen. Yksi oli jäänyt ylös huolehtimaan loukkaantuneesta toveristaan, samoin kuin kätensä menettänyt Kal, jonka Xen oli täpärästi onnistunut pelastamaan. Hohtavat katseet nauliintuivat Xeniin, joka kampesi itseään pystyyn olkapäätään puristaen.
”Öh… kiitos”, hän onnistui mutisemaan. Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, ainoastaan tyhjät tuijotukset.
Sitten ylemmästä kerroksesta kuului taas meteliä. Ensin rääkäistiin kovaan ääneen. Sitten kuului tukehtumisen ääniä. Ylös jäänyt Xenin pelastama Kal oli kaapannut jotain otteeseensa ja roikotti sitä ainoalla kädellään aukon yläpuolella. Sen toverien katseet nousivat ja loivat valoa viimeiseen alaruumiittomaan petoon, joka kuristui toan otteessa.
”UNOHDIT YHDEN”, se lausui ja irroitti otteensa. Kirkuva yläruumis mäjähti Xenin jalkonen juureen, jossa sen kallo murskautui hiljentäen sen. Kal pudottautui lopulta itsekin reunalta ja rysähti jaloilleen Xenin eteen. Hän näki nyt sen naamion. Kuolleita kasvoja oli taottu peittämään hopeinen Hau. Se oli ainoa naamio, jonka Xen joukosta tunnisti. Kaikkien muiden kasvot olivat joko liian keskeneräiset tunnistettavaksi tai puuttuivat kokonaan.
”MAJAKKA ON HARKINNUT EHDOTUSTASI, SANANSAATTAJA. HÄN EHDOTTAA VAIHTOKAUPPAA.”
Xenin täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa ymmärtääkseen kajahtelevia sanoja. Taistelu oli verottanut häntä. Hän oli väsynyt, kolauttanut päänsä useammin kuin kerran ja niin kovissa kivuissa, että hän olisi vain tahtonut romahtaa maahan itkemään. Ikävä ääni hänen takaraivossaan kuitenkin epäili, että hän ei ollut vielä turvassa. Niinpä hän käytti kaiken voimansa Kalin sanojen ymmärtämiseen.
”Vaihtokauppaa… mitä hän oikein tarkoittaa?”
”VIHOLLISEN LÖYHKÄ PIINAA SUURTA KAUPUNKIA. HOPEINEN KAARTI LUPAA AUTTAA MUSTAA KÄTTÄ YHDEN KERRAN VASTINEEKSI VAPAUDESTAAN.”
”Te… te tahdotte ulos?”
Xen ei ollut edes harkinnut sitä vaihtoehtoa. Nurukanin läpi unelmoituaan hän oli melkein välittömästi rynnännyt alas neuvottelemaan. Hän tiesi, että hänen äitinsä tekoja anteeksi pyytämällä hän saattaisi saada keskusteluyhteyden muodostettua. Hän oli ollut oikeassa ainakin osittain. Majakaksi kutsuttu Kal oli silloin vastannut hänen kutsuunsa. Hänen ympärillään seisovien toien ryhmän täytyi olla tämän seuraajia.
”MEITÄ KUTSUTAAN. HOPEINEN KAARTI TAHTOO VASTATA SIIHEN. MAJAKAN VIESTI ON SELVÄ. YKSI PALVELUS VAPAUDESTAMME.”
Xenin ei tarvinnut harkita pitkään. Nurukania ei ollut näkynyt eikä kuulunut. Ulkomaailmasta ei ollut kuulunut yhtään mitään koko taistelun aikana. Oli mahdotonta sanoa, kuinka laaja hyökkäys oli. Tapahtuiko ylhäälläkin jotain, mikä –
Valtaisa jyrähdys.
Se olisi paiskannut Xenin maahan, jos hänen takanaan seisova Kal ei olisi ehtinyt kaapata häntä otteeseensa. Kaukaa ylhäältä kaikuva räjähdys oli niin voimakas, että koko tukikohta natisi liitoksistaan. Valtava määrä sinisten liekkien haurastuttamaa metallia murtui ja pirstoutui heidän ympärillään. Räjähdyksen, mikä sen olikaan aiheuttanut, täytyi olla massiivinen. He olivat syvällä. Niin syvällä, että sen ei järjen mukaan olisi kuulunut kantautua alas niin voimakkaana.
”Mitä ihmettä…”
”KAMPPAILU PINNASTA ON ALKANUT, SANANSAATTAJA. AIKA EI OLE PUOLELLASI. MIKÄ ON MAHTIKÄSKYSI?”
”Jos tahdotte vapaiksi… minä en aio estää.”
Kalit vilkaisivat toisiaan. Xeniä puhutteleva mittaili vahkia ensin katseellaan ja sitten nyökkäsi.
”HYVÄ ON. HOPEINEN KAARTI JULISTAA PALVELUKSENA MUSTALLE KÄDELLE SODAN VARJOJA VASTAAN. SISKOT JA VELJET, TÄNÄÄN ME TAISTELEMME VAPAUDESTAMME.”
Kymmenen metallista jalkaparia polkaisi maata yhteisymmärryksen merkiksi. Xenin kasvoille oli kuitenkin noussut huoli. Yksi asia Kalin sanavalinnoissa huolestutti häntä.
”Sanoit… ’varjot’.”
”MAKUTAN LÖYHKÄ ON PISTÄVÄ, SANANSAATTAJA. ON PARASTA, ETTÄ VALMISTAUDUMME TULEVAAN KOITOKSEEN.”
Makuta. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, mutta Xen ei ollut halunnut hyväksyä sitä mahdollisuutta. Hän puristi kaulaketjuaan tiukasti ja käänsi sitten katseensa taakseen. Kalien takana seisoi barrikadi, jonka Nurukan oli nostattanut romahtaneen alueen ja lopun kerroksesta F-12 väliin. Räjähdys ylhäällä oli kuitenkin aiheuttanut siihen valtavan aukon, kun Nimdan polttamaa metallia oli sinkoutunut sen päälle. Xen ei ollut kaukana tutuista maisemista, omasta huoneestaan tai…
”… asevarasto.”
”SE ON SINUN REITTISI. ME ASETUMME VARJOJEN TIELLE. YHTENÄISYYTEMME MURTAKOON NIIDEN OTTEEN.”
Xen asetti kätensä toverillisesti Kalin olkapäälle ja puristi. Toat nyökkäsivät ja Xen vastasi. Ja olkapäätään pidellen hän lähti pinkomaan barrikadin aukosta kohti tuttuja käytäviä. Hänen vanhaa vankilaansa, jonka sisällä piilivät hänen parhaat mahdollisuutensa itsensä puolustamiseen.
Kiveä ja soraa oli kaikkialla. Paksu tomu, joka peitti taistelukenttää tukikohdan edessä, oli tehnyt näkyvyydestä heikon. Koko metrunmaaston avukseen kutsuneen Nurukanin viimeisin rynnäkkö oli kuitenkin jäänyt lyhyeksi. Taivaalla hänen yläpuolellaan tapahtui jotain, mikä varasti hänen jakamattoman huomionsa: ilmaa halkova ujellus huipentui kymmeneen välähdykseen. Eteläiseltä taivaalta satoi tulta ja kiveä. Nurukanin jalat ottivat tukevan asennon ja maata nousi hänen eteensä suojaksi, kun meteoriitit iskeytyivät joutomaalle Puhdistajan taakse hänen ja tukikohdan väliin.
Iskuista juontavat tärähdykset saivat Onu-Metrun maan värähtelemään. Nurukan tunsi välittömästi, että kyseessä ei ollut maailman katon painovoimalle lahjoittamaa kiveä eikä kylmän kosmoksen suoltamia ajelehtijoita vaan kellokoneiston julmia lähettiläitä.
Musta lihakasa oli saanut sillä aikaa tukirankansa takaisin suoraksi. Virne, joka oli noussut tämän kasvoille, viesti Nurukanille, että tämä oli saanut tahtomansa.
Pölyisistä, liekehtivistä kraattereista nousi koneita. Hohtavat silmät ja suuret metalliset leuat tunnisti kaukaakin. Neljällä raajalla kapseleistaan kiemurtelevat vahkit puristivat hohtavia kiekkoja laukaisuvalmiina. Etäisyyttä Nurukanin ja niiden välillä oli vain muutamia satoja metrejä. Puhdistajan vahvistukset olivat saapuneet juuri oikealla hetkellä.
Nurukanin Kakama hohti. Vihollisia oli ilmestynyt nopealla vilkaisulla useita kymmeniä. Jos hän kiihdyttäisi täyteen vauhtiin, olisiko hänen mahdollista väistää jokainen laukaus?
Puhdistaja huokaisi syvään ja käytti Nurukanin strategiointiin kuluttaman hetken hyväkseen. Viesti oli kantautunut hänen tietoisuuteensa heti, kun hänen aivonsa olivat saaneet itsensä taas kasaan. Liha ympäri tämän ruumista oli alkanut kuplia ja miltei samalla hetkellä väreilystä tukikohdan yläpuolella tiputtautui alas jotain. Tumma siivekäs hahmo katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Sen mukana kulki varjojen läpitunkematon löyhkä, jonka lähdettä Nurukanin ei tarvinnut arvailla. Tukikohta oli ahmaissut hahmon sisäänsä hetkessä, ja sen jälkeen lakkasi myös Puhdistajan lihassäikeiden merkillinen värähtely.
Kiekko. Se kilpistyi noin viiden metrin päähän Nurukanista, kun tämän kiireellä nostama kivipaasi pysäytti sen etenemisen. Räjähdys oli kuitenkin niin julma, että sen lämpö poltteli hänen kasvojaan. Ryhmä vahkeja oli jo kiertämässä hänen sivustaansa. Hänen ympärilleen oli muodostumassa puolikaari raskaasti aseistautuneita koneita. Puhdistaja itse seisoi edelleen suorimman reitin tukkeena. Vaihtoehdot vähenivät koko ajan, eikä tilannetta auttanut Nurukanin jalkoihin ilmestynyt tärinä, joka juonsi hetkeä sitten liikkuneesta siivekkäästä olennosta. Joko Xen oli onnistunut välttelemään, mitä ikinä tämän kimppuun olikaan käynyt, tai tämä oli jo…
”Sinulla on 45 sekuntia aikaa saada kilometri itsesi ja Ficuksen väliin.”
Nurukan nosti luonnostaan kätensä korvanapilleen, joka kuin ihmeen kummassa oli pysynyt hänen ohimollaan koko taistelun ajan. Hän tunnisti äänen välittömästi. Joku oli tunkeutunut hänen salaiselle taajuudelleen. Maailmassa oli hänen, Xenin ja Mavrahin lisäksi vain yksi, joka tiesi, mikä se oli.
”Abzumo laskeutui juuri sisään. Meillä ei ole paljoa aikaa.”
”Tiedän. Mene hakemaan apua.”
Nurukan nyökkäsi, vaikka tiesi, että ääni radion toisessa päässä sitä tuskin näki. Kakama loisti kirkkaampana kuin se oli sinä päivänä vielä tehnyt, mutta Ficuksen tyrmistykseksi Nurukanin askeleet veivät häntä valtavalla vauhdilla poispäin hänestä kohti etelää.
Hän kirskutteli hampaitaan kipeästi toisiaan vasten. Oli vaikeaa uskoa, että Nurukan vain yhtäkkiä perääntyi. Toa oli kuitenkin jo kadonnut horisonttiin. Hän raksautti olkapäidensä nikamat paremmin paikoilleen ja huokaisi syvään.
”JOTAKIN SAAPUI HETKI SITTEN ONU-METRUN ILMATILAAN”, ääni hänen päässään ilmoitti. ”SE LIIKKUU NOPEASTI. TULOSSA SUORAAN KOHTI.”
Puhdistaja vilkaisi ympärillään ryhmittyviä vahkeja ja tunnusteli niiden lukumäärää. Sata yksikköä. Täsmälleen sen verran kuin hän oli tilannutkin. Matkalla ei pitäisi olla yhtään enempää. Ei hän kyllä horisontissakaan nähnyt yhtään mitään. Eikä taivaallakaan.
”Minä en näe mitään. Oletko aivan varma, että –”
Ajatuksetkin paloivat, kun hänen päänsä räjähti. Tulipallo oli saanut alkunsa ohjuksesta, joka oli ääntä nopeammin lentänyt hänen raollaan olevasta suusta sisään. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan ehtinyt maahan asti, kun hänen rintakehäänsä iskeytyi seuraava. Ja seuraava. Ja sitten neljä lisää.
Tulipallon keskellä Puhdistajan ruumis paloi pois, kun siihen iskeytyi patterillinen ohjuksia lisää. Kaksi raidetykin laukaisua puolivälistä Onu-Metrua syvensi kraatteria, joka tämän tilalle oli ilmestynyt. Viisi tätä lähimpänä seisonutta vahkia iskeytyi maahan niin lujaa pelkistä paineaalloista, etteivät enää koskaan nousseet.
Sitten seuraava aalto alkoi. Räjähtäviä panoksia iskeytyi Puhdistajan rippeisiin kymmenen lisää. Kaksikymmentä. Kolmekymmentä. Neljäkymmentä…
Punamustan hahmon silmitön raivo repi joutomaata kappaleiksi. Melkein täsmälleen kilometrin päässä Killjoyn olkapäillä savuavat ohjuspatterit tipahtivat maahan vain tullakseen korvatuiksi pimeydestä hänen sisältään esiin tunkeutuvilla uusilla. Hänen ranteistaan pilkistävät raidetykit sihahtivat kolmen sekunnin välein, kun uudet kiihdytetyt sirpaleet aloittivat matkan kohti vihollistaan. Hänen nilkkojensa luukut aukesivat paljastaen kahdeksantoista reikää, joista purkautui ilmoille pieniä raketteja, jotka lensivät suoraan iskukohteen yläpuolelle ja halkesivat palasiksi.
Satakahdeksankymmentä pienempää räjähdystä tasoitti alueen, jossa Purifierin ruumis oli hetki sitten sijainnut. Killjoyn nyrkit vetäytyivät jonnekin syvälle punamustaan haarniskaan ja tilalle liukuneet tykit jyrähtivät kerran. Niiden osuman luoma kuumuus oli saanut kiven sulamaan tuhkaan peittyneen taistelukentän alla. Kymmenkunta vahkia lisää oli joutunut maaliinsa osuneiden räjähteiden uhriksi. Loput ottivat jo askeleita taaksepäin. Ele ei jäänyt hyökkääjältä huomaamatta. Seuraavat raidetykin laukaukset poistivat päät kahdelta Purifieria lähimpänä vielä seisoneelta.
Killjoyn kypärän antennit vetäytyivät sisään, ja Voitonhampaalta anastetut valoa sykkivät piiput liukuivat niiden tilalle. Ensimmäiset laukaukset kaatoivat taas muutaman koneen niin nopeasti, ettei yksikään niistä ehtinyt edes ajatella tuleen vastaamista. Seuraavat laserien välähdykset syöksyivät samaan kraatteriin, jonka edellinen räjähdysten ryöppy oli synnyttänyt.
Ryhmä vahkeja oli kuitenkin kaiken aikaa lähestynyt häntä vasemmalta. Viisi kiekkoa sinkoutui häntä kohti, ennen kuin hän ehti vastata tuleen. Etäisyyttä oli kuitenkin niin paljon, että kaksi niistä meni ohi. Seuraavat kaksi kilpistyivät punamustaan haarniskaan jälkeäkään jättämättä viides osui jo tyhjentyneeseen ohjuspatteriin hänen olkapäällään. Kiekosta purkautuva happo alkoi välittömästi sulattaa sen metallia. Killjoy mursi sulavan patterin Kal-metallin peittämällä kädellään surutta irti ja laukaisi jääneestä aukosta ilmoille ryhmittymän ohjautuvia zamoreita, jotka pirstoivat tämän kimppuun käyneet koneet hetkessä.
”Yksitoista arkkikranan signaalia tarkennettu. Meillä on lukitus”, tiedotti Breznikovan ääni Killjoyn kypärän sisällä. Savuavat ylikuumenemisen partaalla vikisevät aseet vetäytyivät takaisin haarniskan uumeniin samalla, kun panssarit hänen vasemmassa kädessään irtosivat ja lähtivät lentoon. Pieni kuva Killjoyn näkökentän vasemmassa laidassa näytti hänelle sen etenemisen. Palanen Kal-metallia syöksyi täydellä vauhdilla vasta aiheutettuun kraatteriin ja iskeytyi sen pohjalla sateenkaaren väreissä hohtavaan kuulaan. Se avasi pienet raajat, jolla se porasi itsensä maahan kuulan ympärille ja puristi sen otteeseensa. Musta liha, joka yritti kuplia siitä ulos, kilpistyi metalliin, joka puristi koko ajan tiukempaa.
”Puristin kohteessa”, Breznikova julisti radiossa.
”Novaohjus ladattu ja viritetty, kenraali. Tuli on vapaa”, jatkoi Brosnin lievästi hengästynyt ääni. Killjoy ei jäänyt odottamaan enempää ohjeita. Hänen selkänsä aukesi koko mitaltaan ja sauvat hänen sisuksissaan työnsivät esiin ohjuksen, jollaista Metru Nuin maaperällä ei ollut ammuttu sitten sodan.
Jos silloinkaan. Se oli niin painava, että laukaisunkin jälkeen sillä kesti useita sekunteja kiihdyttää vauhtiin, jolla se lopulta irtosi. Vaarallisen laiskan näköisessä kaaressa se aloitti matkansa kohti arkkikranoja. Vahkit Puhdistajan kraatterin ympärillä tiesivät jo, mitä oli tapahtumassa, ja aloittivat ravin kohti tukikohdan tarjoamaa suojaa. Killjoy kuitenkin tiesi, että niiden pyristely oli turhaa.
”Seitsemän sekuntia kohteeseen”, Brosni kailotti. Killjoyn haarniska oli herännyt eloon. Sen jokainen rako tiivistyi, kun uusia panssarilevyjä purkautui pinnalle sen uumenista. Punainen Hau loisti hänen kypäränsä sisäpinnalla, ja haarniskan lukittua itsensä paikalleen punainen ionikilpi ilmestyi hänen ympärilleen, kun hän valmistautui iskuun.
”… kolme, kaksi, yksi –”
Nurukan oli ehtinyt miltei Ko-Metrun rajalle, kun hänen oli pakko pysähtyä. Kamppailu Ficuksen kanssa oli väsyttänyt hänet, mutta silti hän oli pinkonut nopeampaa kuin koskaan eläessään. Hän vilkaisi juuri taakseen, kun näki valon.
Muutaman sekunnin ajan horisonttia ei ollut. Oli pelkkä valkoinen kirkas loiste ja sen aiheuttama silmiä poltteleva palo. Nurukanin oli suljettava silmänsä ja käännyttävä poispäin – hetkikin pidempään, ja hän olisi menettänyt sille näkönsä.
Kun hän raotti silmiään muutamaa sekuntia myöhemmin, oli valo vetäytynyt jo iskupisteeseensä. Horisonttia peitti nyt sienen muotoinen pilvi, joka kurotteli ja velloi tasaisesti kohti taivasta. Hän ei saanut ihastella sen hirvittävää kauneutta kuitenkaan kauaa, kun paineaalto paiskasi hänet maahan. Sitten, viimein, saapui jyrähdys, joka kilometrien säteellä pirstoi kaiken lasisen.
Aivan liian lähellä iskupistettä kumartelevan Killjoyn ionikilpi pirstoutui viimein. Suurimman osan iskusta vastaanottanut energiasuoja oli puskettu äärimmilleen, ja sen savuavat reseptorit irrottivat itsensä haarniskan pinnasta ja kilahtivat maahan. Aistinsa sulkenut Killjoy avasi silmänsä ja tuijotti työnsä jälkeä. Räjähdyksestä aiheutunut pilvi peitti hänen koko näkökenttänsä. Hädin tuskin tilanteen tasalla pysyvät sensorit ilmoittivat, että räjähdyksen keskipisteessä oli edelleen niin kuuma, että hänen haarniskansa olisi sulanut siellä.
Kun radioyhteys viimein palasi, kuului sieltä valtavan väkijoukon taputtamista ja hurraamista. ”Täysosuma. Alueen kaikki arkkikranasignaalit ovat kadonneet!” mikrofoniin rahinan perusteella vauhdista tarttunut keskimmäinen Brez julisti. Killjoy ei kuitenkaan liittynyt komentokeskuksen riemuun. Hän tiesi, että ydinlatauksen aiheuttama säteily peittäisi alleen kaikki muut signaalit. Hänellä ei kuitenkaan ollut pienintäkään aikomusta jäädä tutkimaan tarkemmin, millaista jälkeä hän oli saanut aikaan. Häntä lujittaneet haarniskan osat katosivat takaisin pimeyteen, ja raketit hänen selässään nostivat hänet taivaalle. Ilmasta käsin hän näki savunkin läpi, miten perusteellista tuhoa novaohjus oli saanut aikaan. Mustan Käden tukikohdan päälle rakennettu rautakupoli alueen takana oli yhä ehjä, mutta täysin mustan noen ja kivisen aineksen peittämä.
Iskusta oli selvinnyt täsmälleen yksi vahki. Se oli ehtinyt tukikohdan vankkojen metallipalkkien suojaan viime hetkellä, mutta sen näköreseptorit olivat palaneet karrelle räjähdystä tuijottaessa. Killjoyn jalat murskasivat laskeutuessaan sen pään. Sisäänkäyntiä tutkikohtaan oli selvästi laajennettu hiljattain. Nurukanin työtä epäilemättä. Siitä kohtaa, mistä olisi kuulunut päästä sisään, värähteli kuitenkin valtava seinämä mustaa lihaa. Punaiset ioniterät syttyivät Killjoyn käsiin, ja empimättä hän upotti ne Ficuksen groteskiin barrikadiin.
Killjoyn tyrmistykseksi seinämällä oli paksuutta enemmän kuin hän pystyi terillään läpäisemään. Sen lisäksi jokainen viilto umpeutui sitä mukaa, kun hän niitä leikkasi. Hän päätyi jo muutaman sivalluksen jälkeen sammuttamaan terät ja vaihtoi suunnitelmaa. Hän ohjasi purkauksen virtaa oikean kätensä pneumatiikkaan ja iski. Hänen nyrkkinsä voima vavisutti seinää, mutta ei onnistunut murtamaan sitä.
”Mitä helvettiä…”
”Materiaalin koostumus on identtinen arkkikranan materian kanssa”, Miksu ulahti hätääntyneenä. Killjoy oli tajunnut sen omillaan jo monta sekuntia sitten mutta ei naljaillut huomiosta kranalleen. Hän kutsui raidetykkejä ulos ranteistaan, mutta komentokeskuksen punainen kieltomerkki esti niitä purkautumasta ulos.
”Asejärjestelmät ovat edelleen ylikuormittuneet alfaiskusta, kenraali. Tarvitsemme ainakin viisi minuuttia jäähdytysoperaatioon”, Brosni tiedotti, ennen kuin Killjoy ehti edes kysymään.
”Analyysi barrikadia ympäröivän rakenteen kestävyydestä”, hän käski. Miksu käytti hetken ympäristön tarkkailuun, ja onneksi vain hetken. Teknosaatanan kärsivällisyys oli nimittäin kovaa vauhtia loppumassa.
”Se on rakennettu kestämään ydinlataus Mustan Käden vanhan reaktorin sulamisen varalta. Prototeräskiinnikkeitä joka puolella. Nykyisillä järjestelmillä menisi ainakin kymmenen minuuttia kaivertaa tie lävitse”, Brez tulkkasi Miksun lähettämiä lukuja. Killjoy tiesi oikein hyvin, että niin paljon aikaa hänellä ei ollut. Xen oli ollut alhaalla yksin Abzumon kanssa jo liian monta minuuttia. Mutta liha ei antanut periksi. Killjoyn huomio kuitenkin herpaantui, kun kraatterista hänen takanaan alkoi kuulua hysteeristä kirkumista.
”Älä viitsi…”
Ilma väreili yhä siellä, missä novapommi oli räjähtänyt. Sen jättämä kraatteri ei ollut erityisen syvä, mutta Onu-Metrun mustastakin maastosta erotti satoja metrejä halkaisijaltaan oleva uran, josta maaperä oli höyrystynyt. Sen keskellä huutavan luurangon kylkiluut purskahtivat ulos selkärangasta ja kurottelivat suojelemaan kirkkaana hohtavaa kuulaa, joka ei ollut vahingoittunut silminnähden lainkaan. Korviariipivä rääkyminen oli peräisin äänihuulista, jotka olivat vaivoin saaneet itsensä muodostuttua. Suurin osa Puhdistajan lihasta kuitenkin suli samaa vauhtia kuin se kasvoi. Kraatterin ytimen kuumuutta vastaan kamppailevat arkkikranat olivat kuitenkin valinneet uusia Puhdistajan juuri siihen paikkaan. Ja hyvin hitaasti ja kivuliaasti ne myös olivat onnistumassa siinä.
Komentokeskuksessa äänet vaimenivat siihen paikkaan. Miksun sensorit jäivät tarkkailemaan lihahirviötä sillä aikaa, kun Killjoyn oma huomio siirtyi takaisin barrikadiin. Iskuista ei epätoivon motivoimanakaan ollut hyötyä. Sekunti runnomisen jälkeen lihan säikeet olivat jo palanneet muotoonsa.
”Ööh, setäää…” Miksu parahti saaden Killjoyn nopeasti taas kiinnittämään huomionsa taakseen. Kraatterin reunaa kiipeävä Puhdistaja oli saanut alaleukansa hampaat takaisin. Ne tukahduttivat tämän huudoista vain osan, kun mustat luuta pilkistävät kädet yrittivät epätoivoisesti vetää tätä pois novapommin infernosta.
Punainen ioniterä upposi seinään. Puhdistaja parahti. Terä viilsi. Seinä uusiutui. Palanen Puhdistajan rintakehässä suli takaisin arkkikranan sisään.
”Katsos tuota”, Brez huomioi. Killjoy oli nähnyt sen myös. Sitä oli ollut mahdotonta erottaa, kun väärän bahragin koko keho oli vellonut sulamisen partaalla, mutta nyt sen näki ilmiselvästi. Barrikadin runnominen heikensi Puhdistajan regeneraatiota…
… joten heikentäisikö Puhdistajan runnominen barrikadin?
Killjoy ei estänyt, kun Ficus viimein sai selkäänsä lihakset joilla suoristaa itsensä. Tämän askeleet haparoivat edelleen, mutta ne suuntasivat määrätietoisesti kohti Killjoyta. Kivunhuudot olivat vaihtuneet raivostuneeksi kähinäksi.
”Kaikki käytössä oleva virta pneumatiikkaan”, Killjoy käski. ”Varavirta ionikilpiin. Ja repikää Hyväntekijä linjoille. On tullut aika.”
”Eikö tämän koko jutun pointti ollut, että pysymme niin kaukana Ficuksesta kuin suinkin mahdollista?” Brez osoitti mieltään linjan toisessa päässä.
”Brosni sen sanoi. Aseiden pitää jäähtyä. Teemme tämän vanhanaikaisesti”, Killjoy tuhahti. ”Miksu, kilpemme tuskin kestävät osumaa enempää, joten tarkkana niiden kanssa.”
Krana ulahti kauhuissaan. Killjoy tulkitsi sen myöntymiseksi. Jokainen mäntä hänen haarniskassaan sihahti, kun virta punamustassa haarniskassa priorisoi järjestelmiä uudelleen. Luita peittävän lihakerroksen hädin tuskin päälleen saanut Puhdistaja oli saanut askeleisiinsa jo vauhtia. Killjoy kuitenkin odotti yhä. Hänellä ei ollut mitään tarvetta liikkua. Hän antaisi ensimmäisen siirron Ficukselle.
”Virtaprioriteetit uudelleenkirjoitettu!” kiljaisi järjestyksessä yksi nuorempi Breznikova jostain isosiskonsa mikrofonin sivusta. ”Piekse se jauhelihaksi!”
”Meille!” Ficuksen puoliksi paljas kallo kirkui. ”Meille!” hän jatkoi ja kurotteli kohti Killjoyn rintakehää. Uusi ryhmä valoja syttyi Killjoyn kypärän sisäpuolelle.
”Meil-”
Metallinen nyrkki mursi jokaisen hampaan Puhdistajan suusta. Sekunnin kymmenyksen iskun perässä tullut paineaalto räjäytti loput kallosta pois Puhdistajan harteilta. Killjoyn vasen nyrkki oli yhä mustan massan peitossa, kun oikea iski alhaalta. Musta ruumis repesi auki arkkikranaan asti. Samaan hyökkäykseen Killjoy tarttui kiinni paljastuneesta selkärangasta ja kiskoi leiskuvan sydänkuulan kohotettuun polveensa. Syntyi kirskahdus, joka kaikui Vanhaan Onuun asti. Maalipinta polvesta katosi Kal-haarniskan ja muinaisen taikakalun yhteentörmäyksestä. Lommoakaan Killjoy ei kuitenkaan saanut aikaan. Hän otti harppauksen taaksepäin, kun Ficuksen pää oli alkanut kasvaa takaisin.
Killjoyn hyökkäyksen pöllämystyttämä Puhdistaja haparoi hetken paikallaan. Nascostosta taistelua seuraavat selakhit eivät vieläkään voineet uskoa silmiään. Vain muutamassa sekunnissa koko kehonsa uusineen Ficuksen pysäyttäminen näytti mahdottomalta. Killjoyta se tieto vain piiskasi jatkamaan. Jos hänen vastustajansa keskittyisi itsensä uusimiseen, kenties barrikadi hänen takanaan olisi mahdollista murtaa.
Puhdistajan vasta alettua ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut, saapui seuraava iskujen sarja. Ensimmäiset kevyemmät lyönnit pirstoivat hänen olkapäänsä niin, että vastahyökkäys muuttui mahdottomaksi. Seuraavat kaksi iskua saapuivat lujempaa. Liha puristui kasaan ja lopulta irtosi hänen kyljistään. Hänen ohitseen liukunut Teknosaatana päätti hyökkäyksensä murtamalla hänen selkärankansa. Luunpirstaleet sinkoilivat pitkin joutomaata lihanpalasten sekaan. Se, mitä Puhdistajan ruumiista oli jäljellä, mätkähti maahan vain, jotta arkkikranojen elvyttävät sykähdykset pakottaisivat tämän takaisin pystyyn. Hänen rankansa repsotti vasemmalle vielä monta sekuntia senkin jälkeen, kun hän jo seisoi. Lopulta se napsahti takaisin paikalleen vain murtuakseen uudestaan. Killjoyn seuraava nyrkki oli lävistänyt hänet kokonaan.
Kralhin katse oli silläkin hetkellä ohi vihollisestaan. Silmä kovana hän seurasi lihaesteen tilannetta. Ja kuten hän oli arvellutkin, joka kerta, kun Ficus joutui uusimaan itsensä, väreili seinä hieman. Sen ylläpito vaati arkkikranoilta työtä. Ja sitä Killjoy oli niille valmis antamaan.
Seuraavat kaksi iskua osuivat Puhdistajaa jalkoihin. Tällä kertaa hänelle jäi viimein aikaa ymmärtää kunnolla, mitä hänelle tehtiin. Killjoyn vauhdikas hyökkäys oli pitänyt huolta siitä, että hänellä ei puolet ajasta ollut aivoja, joilla muodostaa strategiaa vastahyökkäykselle. Ensimmäinen hetki oli nyt, mutta hänen kehonsa järjestelmällinen tuhoutuminen kerta toisensa jälkeen jätti vaihtoehtoja hyvin vähän. Hänen oli pakko kiihdyttää regeneraatiotaan, jos hän tahtoi pysyä Killjoyn perässä. Se oli ainoa tapa, jolla kralhin sisällä lepäävä kahdestoista kuula olisi hänen.
Killjoylta muutos Ficuksen taistelutavassa jäi huomioimatta. Ensimmäistä kertaa Puhdistaja sai pehmennettyä tätä päin saapuvia iskuja laittamalla kätensä iskujen tielle. Rautaiset nyrkit murskasivat ne joka kerta pirstaleiksi, mutta Puhdistajan aivot säästyivät kriittiseltä vahingolta taas useiksi sekunneiksi. Ja vaikka kaksikon liikkeistä oli ilmiselvää, kumpi oli viettänyt elämänsä sotatantereella ja kumpi laboratoriossa, oli Ficuksen puolella näennäisen kuolemattomuuden lisäksi yksi etu: Killjoy väsyi, hän ei.
Mahdollisuus nosti päätään, kun yhdeltä Killjoyn lyönneistä kesti puoli sekuntia liian kauan osua. Puskemalla lihaksensa äärimmilleen Puhdistaja onnistui viimein väistämään hyökkäyksen. Killjoy oli niin yllättynyt, että hän ei ehtinyt reagoimaan vastahyökkäykseen. Nyrkkiin puristettu käsi osui maaliinsa Killjoyn rintakehässä. Mutta vaikka Killjoy ei itse ollut tarpeeksi nopea, tämän krana-avustaja oli. Punainen ionikilpi ilmestyi lihan ja Kal-metallin iskeytymispaikkaan. Korviahuumaavan räsähdyksen saattelemana punainen valo pirstoutui. Syntyneen paineaallon turvin Killjoy loikkasi taaksepäin ja loi muutaman metrin itsensä ja Ficuksen väliin. Hän oli tajunnut, että arkkikranat laittoivat pökköä pesään. Se oli täsmälleen, mitä hän oli toivonut, mutta teki jokaisesta hyökkäyksestä leikkiä kuoleman kanssa.
”Jos ne apujoukot ovat täällä jossain, nyt olisi ihan saatanan hyvä hetki”, Killjoy ärähti. Hänen onnekseen Nascosto oli onnistunut yhteyden luomisessa. Hyväntekijän signaali kulki hänen kypäräänsä kristallinkirkkaana.
”Selviydy vielä 30 sekuntia, Nui-Kralhi! Muuten sinun velkasi periytyy tyttärellesi.”
Hyväntekijän ääntä verhosi tuttuun tapaan äänenmuunnin, jonka kaiku jäi Killjoyn päähän hetkeksi soimaan. Ennen kuin hän edes ehti miettiä vastaamista, alkoi 30 sekuntia tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta. Ficus ei ollut löytänyt nopeutta vain iskuihinsa. Taklaus syöksi Killjoyn maahan sellaisella voimalla, että Puhdistaja päällään hän liukui metritolkulla pitkin Onu-Metrun maastoa. Ficuksen kädet puristivat Killjoyn omat kenttään niin lujaa, että osa pneumatiikasta menetti välittömästi toimintakykynsä. Voitonsekainen riemu oli noussut silmättömille kasvoille, kun tämä nopeasti irroitti toisen kouransa ja iski keskelle Killjoyn sydäntä.
Miksu ei ehtinyt saada virtaa uutta ionikilpeä varten. Kal-metalli mahdottomasta lujuudestaan huolimatta pirstoutui Ficuksen iskusta kuin se olisi ollut lasia. Kralhin avoin rintakehä oli kaikkien näiden vuosien jälkeen Ficuksen ulottuvissa. Hitot ennustuksista. Hitot siitä, mitä hän oli kaikkinäkevän katseella nähnyt. Hän oli valmis saamaan kaiken nyt. Hänen tuomionsa alkaisi etuajassa. Sen päivä oli koittanut.
Vasta hänen pahimman huumansa laannuttua hän ymmärsi, että viimeinen arkkikrana ei loistanutkaan Killjoyn sisällä. Itse asiassa Killjoyn sisällä ei loistanut yhtään mitään. Haarniskan sisällä oli pimeyttä. Täydellistä, absoluuttista pimeyttä. Valo ei taittunut aukossa lainkaan. Puhdistajan kauhistunut katse kääntyi kypärään, jolta ei saanut luettua eleen elettä.
”Mitä… mitä sinä olet tehnyt?”
”Yllätys”, Killjoy myhäili omahyväisesti, vaikka olikin kykenemätön rimpuilemaan itseään irti otteesta.
Raivon partaalla tärisevä Ficus nosti nyrkkinsä ilmaan ja pudotti sen kohti Killjoyn kalloa. Hän ei tiennyt, millä noituudella hänen palkintonsa verhottiin häneltä, mutta hän repisi kralhin silpuksi saadakseen selvää.
Plasma-aseiden laukaukset tuhosivat senkin suunnitelman. Puhdistajaa oli ammuttu ja hänen kätensä mätkähtivät irtonaisina maahan, kun kuumuus repi ne hänen kehostaan. Killjoy käytti tilanteen hyödyksi välittömästi ja raketoi itsensä irti. Kun Ficuksen kädet olivat uusineet itsensä, hän kääntyi katsomaan, mikä hänen kimppuunsa oli käynyt. Niitä oli kaksi, ja niiden ilmeetön katse oli naulittu Ficukseen. Killjoy suoristi selkänsä niiden takana ja lisäsi oman katseensa hopeisten hiljaiseen kuoroon.
”Heikko kohta on arkkikranojen ympärillä”, Killjoy jakoi huomionsa. ”Yksi osuma hänestä tappaa, joten pitäkää etäisyyttä.”
”Vahvistus: Aseet kalibroitu pitkälle kantamalle”, feterroista se, joka oli ampunut, sanoi.
Ficus ei järkytykseltään ehtinyt reagoimaan, kun Zorakin koneet yhdessä Nui-Kralhin kanssa avasivat tulen. Feterrojen olkapäille asennetut plasma-aseet lauloivat samalla, kun Killjoyn raidetykit olivat viimein palanneet toimintakuntoon. Jokainen panos osui maaliinsa, ja vaikka ammukset pysähtyivätkin lihan läpi edettyään Puhdistajan sydänkuulaan sitä vahingoittamatta, oli vaikutus selvä. Arkkikranat joutuivat työskentelemään tuplateholla silloin, kun ne joutuivat suojaamaan itseään Ficuksen uudistamisen lisäksi.
Killjoy näki mahdollisuutensa. Barrikadi oli heikoilla.
”Turvatkaa selustani. Yritän päästä sisään.”
”Ymmärretty: Lisätään tulivoimaa.”
Puhdistaja yritti epätoivoisesti seurata, kun Killjoy lensi tämän ylitse. Feterrojen tulitus kuitenkin nopeutui koko ajan. Kaikessa viisaudessaan arkkikranat olivat päättäneet ottaa ylimääräisen massan pois hänen jalkojensa lihaksista suojatakseen itseään. Pohdinnat siitä, saisiko hän uuden aallon Baterra-aseman vahkeja kamppailemaan feterroja vastaan, keskeytyivät plasma-ammukseen, joka läpäisi hänen päänsä. Kuin hänen lentävät vihollisensa olisivat tienneet, mitä hän yritti.
Killjoy työnsi sillä aikaa nyrkkinsä läpi lihaseinästä. Se uusiutui yhä, mutta vauhti oli hidastunut. Niin paljon, että tarpeeksi ison aukon luominen kerralla olisi kenties antanut hänelle tilaisuuden lentää siitä sisään. Maalaamaton panssarilevy oli ilmestynyt jostain hänen sisällään vellovasta tyhjyydestä ja hitsautui kuin itsestään paikalleen. Se ei ollut Kal-metallin veroista mutta teki tehtävänsä.
”Ficus leikkii feterrojen kanssa. Nyt on tilaisuutemme. Miltä asetilanne näyttää?”
”Kaksitoista kappaletta CE18-ohjuksia laukaisuvalmiina, kenraali”, Brosni kailotti radioon.
”Se saa luvan riittää.”
Hän valmistautui ampaisemaan taivaalle löytääkseen sopivan tulitusetäisyyden, kun hän tunsi jotain jalkojensa juuressa. Päätön vahki – se, jonka hän oli saapuessaan jalkansa alle murskannut – oli tarttunut häntä jalasta.
”MOI”, kuului naisen ääni sen sisältä. Sitten räjähti.
Vahkinrippeet sinkoilivat tukikohtaa suojelevan kupolin edustalle ja lennättivät Killjoyn ryminällä taaksepäin. Tälli oli kova, vaikka räjähdys ei ollutkaan tarpeeksi läpäisemään tämän haarniskaa. Temppu oli kuitenkin pienentänyt eroa feterrojen kanssa tuskailevan Puhdistajan ja Killjoyn välissä. Killjoy sai itsensä takaisin pystyyn vain vaivoin, ennen kuin hän oli jälleen Ficuksen kourien ulottuvissa. Hän yritti lentää karkuun, mutta plasmahelvetin keskeltäkin musta liha ehti tarttua häneen kesken nousun ja paiskata hänet maahan. Ficus oli saanut hänet nalkkiin uudestaan.
”Huomio: Nui-Kralhi vaarassa jäädä tulilinjalle”, toinen feterroista tiedotti. Ne joutuivat valitsemaan laukauksensa nyt paljon harkitummin Killjoyn ja Ficuksen kieriessä pitkin maata toisiaan vuorotellen kellistäen. Ja sitä mukaa, kun arkkikranoihin kohdistuva paine helpotti, sitä paremmin Ficus sai taas keskityttyä siihen, että Killjoy ei ehtinyt lamaannuttaa häntä.
”Kredipselleeniä!” Killjoy kähisi väistäessään mustan nyrkin, joka oli lähellä repiä häneltä pään. ”Kredipselleeniä, nyt!”
”Yleishyödyllinen tiedote: Kredipselleenin markkinahinta on nous-”
”Ampukaa, saatana!”
Feterrat keskeyttivät varoituksensa ja ojensivat ylempien käsipariensa kämmenet Ficusta kohti. Sanan ”kredipselleeni” kuultuaan Ficus oli herpaantunut juuri sen verran, että hänen katseensa nousi. Kohde oli selvä. Aseet feterrojen käsissä laukesivat, ja neljä pientä kapselia lensi ja upposi syvälle Ficuksen kalloon.
Puhdistajan ilme lasittui sen verran kuin sen oli mahdollista. Kirkas höyry, joka purkautui hänen hengityksen mukana, sai Killjoyn toimiin. Tämä sai jälleen kamppailtua itsensä irti hänen otteestaan.
Oli laskeutunut hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan Puhdistajan raskas hengitys ja kahden feterran leijumisesta peräisin oleva hiljainen humina. Polvilleen maahan jäätynyt Ficus näytti menettäneen otteensa todellisuudesta. Hänen katseensa kääntyi hitaasti kralhiin, joka oli tällä kertaa ottanut niin pitkän harppauksen taaksepäin, että tämä hädin tuskin kuuli Ficuksen sanoja.
”Sinä… et ole Totuus.”
”Mitä…”, Killjoy ihmetteli. Hän ei tiennyt, mitä Puhdistaja yritti, mutta hän silti nosti kätensä merkiksi feterroille olla ampumatta. Credox Selecium oli saanut Ficuksen jonkinlaiseen transsiin, eikä hän juuri nyt tahtonut rikkoa sitä.
”Sinä olet… vanha.”
Killjoy ei ymmärtänyt. Hän mittaili jo suorinta tietä takaisin barrikadille. Näytti siltä, että se menisi suoraan Ficuksen ylitse.
”Sinä olet…”
”Hiljaa”, Killjoy keskeytti. Hän ei tahtonut kuulla enempää.
”… rakas?”
Killjoy pysähtyi. Se ei voinut olla niin…
Puhdistajan viimeinen sana ei kuulostanut tältä itseltään. Tai ei ainakaan Ficukselta. Oli kulunut niin kauan siitä, kun Killjoy oli viimeksi kuullut sen äänen, että hänen piti ravistella päätään selkeyttääkseen ajatuksiaan.
”Missä… missä minä olen?” ääni jatkoi. Puhdistajan suu liikkui, mutta ääni oli ilmiselvästi…
”… Niz?”
Kredipselleeni höyrysi edelleen valtavien hampaiden raoista, kun Puhdistaja kampesi itsensä seisomaan. Feterrat vilkaisivat toisiaan kummastuneena, mutta Killjoy ei antanut käskyä jatkaa tulitusta.
”Minä… en näe… muuta kuin sinut… Missä minä olen?”
”Kotona”, Killjoy vastasi. Hän ei tahtonut uskoa kuulemaansa. Hänen järkensä kertoi, että kyseessä oli vain Ficuksen katala metku. Mutta hänen sydämensä tiesi totuuden. Se tiesi, kuka oli saanut vallan Puhdistajan mielisekamelskasta.
”Kotona?”
”Xen on vaarassa.”
”… Xen. Miksi?”
”Koska sinä myit hänet Abzumolle”, Killjoy syytti. Hän ei voinut estää sanojaan happamoitumasta. Hän tiesi jokaisen niistä olevan totta.
Puhdistajan katse kääntyi takaisin maahan kuin tämä olisi yrittänyt katsoa alas tukikohtaan läpi kiven ja metallin.
”Kuinka me… kuinka…?”
”Seinä, jonka olet tehnyt”, Killjoy selitti toiveikkaana. ”Se estää pääsyni sisään.”
”Seinä…” Niz tapaili. Hän kääntyi, mutta ei saanut kohdistettua katsettaan oikeaan paikkaan.
”En… en näe. Rakas, minä en näe mitään…”
Killjoy punnitsi vaihtoehtojaan. Edes vaimonsa äänen kuullessaan hän ei uskaltanut ottaa askelta lähemmäksi. Vaikka Puhdistajan suusta valuvat sanat vaikuttivat vilpittömiltä, Killjoy ei laittaisi itseään tulilinjalle kolmatta kertaa.
Feterrat laskeutuivat Puhdistajan molemmille puolille ja tarttuivat tätä olkapäistä ja ranteista. Killjoy laahusti mustaa lihaa taluttavien hopeisten sylinterien takana varovaisesti mutta jalat silminnähden vapisten. Matkaa barrikadille ei ollut paljoa, mutta Puhdistajan haparoiva askellus sai sen tuntumaan ikuisuudelta. Perillä feterrat irrottivat otteensa vihollisestaan ja antoivat tämän romahtaa vasten omasta lihastaan koostuvaa seinämää. Killjoy piti edelleen turvallisen välimatkan mutta oli nyt saapunut sen verran lähelle, että kuuli paremmin, mitä hänelle sanottiin.
”Tunnen sen…”
”Poista se”, Killjoy käski. Puhdistaja siveli seinämän mustaa pintaa yrittäen ymmärtää sen koostumusta. Sitten hän painoi kämmenensä sitä vasten ja huokaisi syvään. Tavanomaista suurempi määrä kredipselleeniä purkautui ulos tämän kallosta.
”Poista se…” Nizin ääni toisti. Tämä huokaisi syvään ja puristi kätensä nyrkkiin. Killjoy katsoi sanaakaan sanomatta, kun barrikadi alkoi liueta takaisin Puhdistajan kehoon. Reikä, joka seinään oli syntynyt, oli aluksi pieni, mutta se kasvoi silminnähden. Killjoy uskoi viimein. Hän marssi Puhdistajan rinnalle ja valmistautui kumartumaan aukosta läpi. Raskaasti huohottava liharuho hänen vieressään nosti katsettaan. Seinän ottaminen osaksi itseään otti selvästi voimille. Nizin oli ponnisteltava lisää. Hänen piti saada arkkikranat työskentelemään kanssaan. Hänen oli tehtävä se tyttärensä vuoksi. Mutta muinaista voimaa kutsuessaan hän manasi esiin jotain muutakin. Jotain, joka oli viimeiset minuutit viettänyt huutaen kauhusta oman mielensä pohjalla.
”… rakas.”
”Niz?”
Aukko oli miltei tarpeeksi suuri Killjoyta varten. Enää hetki. Aivan pienen pieni hetki.
”Väistä.”
Killjoyn ajatus ei kulkenut tarpeeksi nopeasti. Hän oli liian lumoutunut edessään aukeavasta reitistä. Liian tunteidensa sokaisema, että hän olisi osannut päätellä, mitä Niz tarkoitti.
Miksu oli kuitenkin kaiken aikaa tilanteen tasalla. Killjoyn haarniska liikkui kuin itsestään, kun Puhdistaja loikkasi häntä päin. Kralhi käytännössä taklasi itsensä pois hyökkäyksen tieltä. Katseen maan tomusta nostaessaan Killjoy huusi turhautuneena. Reikä seinässä oli alkanut sulkeutua samalla hetkellä, kun Puhdistaja oli irroittanut siitä otteensa. Oli toimittava nopeasti. Rakettimoottorit jyrähtivät käyntiin, kun hän aloitti matkansa kohti sulkeutuvaa lihasta.
Matka kilpistyi feterraan, joka oli heitetty häntä päin. Molemmat rysähtivät maahan. Vaikka Killjoy sai itsensä irti metallisten käsien sotkusta nopeasti, tajusi hän heti joutuneensa ansaan.
Feterraa oli käytetty estämään Killjoyn näkyvyys siksi aikaa, että Ficus rynnisti eteenpäin. Tämän jalkojen lihaksilla oli ollut viimein niin pitkä hetki toipua, että tämän loikan taakse kerääntyi suunnaton määrä energiaa. Hiiltynyt maa murtui askeleen alla. Ficuksen isku lähestyi sellaisella vauhdilla, että Killjoylla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta väistää sitä.
Mutta jollakin oli aikaa asettua väliin. Sivummalle käskytetty feterra oli alkanut toimia heti tilaisuuden tullen. Protokolla oli selvä. Killjoyn potentiaali orkesterin hyödyksi oli yhden feterran elämää suurempi.
Ficuksen isku osui hopeiseen rintakehään ja pirstoi sen. Jotain orgaanista hyllyi sen sisällä, kun isku paiskasi sen maahan. Yhdentoista sielun lihasvoima oli murtanut metallin kuin se olisi ollut posliinia. Feterra mätkähti maahan Ficuksen edessä antaen Killjoylle tämän tarvitsemat sekunnit kompuroida muutaman askeleen taaksepäin. Ficus yritti loikata tämän perään, mutta yritys kilpistyi hopeiseen kouraan, joka kamppasi tämän siihen paikkaan. Killjoyn raidetykit olivat heränneet ja repivät reikiä Ficuksen kehoon, mutta raivo piiskasi tämän arkkikranat parantamaan tavanomaistakin tehokkaammin. Tämän kulkua estävä feterra veti puoleensa Puhdistajan raivon ja jakamattoman huomion. Ennen kuin sen tykit ehtivät reagoida, oli Ficus jo nostanut sen tiukkaan puristusotteeseen. Killjoyn ja toisen feterran ei auttanut kuin lakata tulittamasta.
”Ongelma: Ote on luja. En pääse –”
Ääni tukahtui, kun Puhdistaja puristi feterran kasaan. Mustat lihakset pullistuivat ja arkkikranat kohisivat, kun pohjoisen maailman kestävin metalli kääntyi mutkalle hänen otteessaan. Kolme sen neljästä kädestä repeytyi irti, kun olento sisuksineen rutistui. Jotain ryöpsähti ulos sen rintakehään lyödystä reiästä, kun Ficuksen ote viimein hellitti. Feterran eloton ruumis rojahti maahan Killjoyn ja tämän avhrak-toverin järkytykseksi.
”… tulta”, Killjoy sai parahdettua, mutta Ficus oli jo loikannut. Ilman halki kiitävä potku ei läpäissyt kralhin rinnalla leijunutta hopeista purkkia, mutta tyrmäsi sen maahan, jonne se jäi sätkimään. Puhdistajan suusta purkautuvat höyryt olivat piiskanneet tämän raivohulluuden partaalle. Tämän sanoista ei saanut enää selvää. Itselleen karjuva musta peto käänsi seuraavaksi katseensa taas tätä piinaavaan teknodemoniin. Killjoyn ohjuspatterit reagoivat ilmestymällä puvun olkapäistä, mutta niiden laukaisu siltä etäisyydeltä olisi räjäyttänyt heidät molemmat infernoon. Siksi Miksu, tai Killjoykaan, ei avannut tulta. Vahingoittuneella pneumatiikalla he eivät ottaisi iskua vastaan myöskään käsin. Ilmaankaan ei ehtisi. Vaihtoehdot olivat vähissä.
Puhdistajan loikka kuitenkin keskeytyi. Ilmaan. Eikä Killjoylla, Miksulla, näiden komentokeskuksellisella apureita tai kummastuneella feterralla ollut mitään tekemistä ihmepelastuksen kanssa.
Vesikupla, jonne raivokkaan brakaksen tavoin huitova Puhdistaja oli joutunut, täyttyi kaasusta, joka pääsi viimein purkautumaan ulos tämän kallosta. Veden vellovaa kurimusta tämän ympärillä pyörittelevä hunakasvoinen toa tuijotti vakavana olentoa, jonka hän oli ansaansa napannut. Hän ei ollut uskoa, mitä Toa Ficuksesta oli tullut. Melkein yhtä hämmentynyt hän oli siitä, mitä oli tapahtunut Nui-Kralhille, mutta tämän hän kuitenkin tunnisti, joskin pääasiassa Xenin kertomusten perusteella.
”Pikästä aikaa, Killjoy”, Naho sanoi ja puristi kätensä yhteen. Maaperästä toan ympäriltä purskahti lisää vettä kuplaan, joka Puhdistajaa kahlitsi.
Killjoy huokaisi syvään. Ei ainoastaan täpärästä pelastuksesta, vaan myös siitä, keitä vanhan rintamatoverin mukana oli saapunut.
Nurukan oli hengästynyt mutta siitä huolimatta vetänyt kyntensä jälleen esiin. Hänen rinnallaan seisova sheriffi nosti hattua pois kasvojensa edestä nähdäkseen paremmin, mitä hänen siskonsa oli kaapannut kuplan sisään.
”Mexxi”, Killjoy tervehti. Tulen toa ei vastannut; tällä oli kiire vihata vedessä vellovaa näkyä. Ficus oli vain antautunut veden vietäväksi. Hän ei edes yrittänyt kamppailla kuplan sisällä kulkevaa virtausta vastaan. Kredipselleenikatkuista viimein eroon päästyään hänellä oli taas kärsivällisyyttä odottaa.
”Vaikea uskoa, että hän aiheuttaa niin paljon päänvaivaa”, Naho tuhahti itsevarmasti.
”Vangitseminen ei riitä”, Killjoy täsmensi. ”Emme pääse sisään ellemme polta tietämme läpi hänestä.”
”Kuuntelimme radiokeskustelujasi matkalla tänne. Tiedämme”, Naho jatkoi.
”Ja meillä on muutama idea”, Nurukan täydensi. ”Jätä Ficus meille ja valmistaudu murtamaan tiesi läpi heti tilaisuuden tullen.”
Killjoy ei voinut olla huomioimatta, millaisella varmuudella Nurukan jakeli käskyjä. Jotain oli tapahtunut hänen poissaolonsa aikana. Toan sanoissa oli enemmän sota-ajan kenraalia kuin koko siinä keskustelussa, jonka Killjoy oli tämän kanssa kuukautta takaperin käynyt.
”DIREKTIIVI: SUKULAISET?”
Killjoy nyökkäsi vastaukseksi feterran tiedusteluun. Hänen suurimman kaliiperin aseensa olivat edelleen jäähyllä. He tarvitsivat lisää tulivoimaa barrikadin murjomiseen, ja Killjoy tiesi täsmälleen, mistä sitä saisi.
Nurukan käänsi katseensa yläpuolellaan leijailevaan feterraan, avasi suunsa ammolleen ja käänsi katseensa kohti Killjoyta.
”Myöhemmin”, Killjoy aneli. Hän tiesi täsmälleen, mitä Nurukanin katse tarkoitti. ”Tapa minut myöhemmin.”
Mexxin käsi laskeutui maan toan olkapäälle ja auttoi tätä tasaamaan hengityksensä. Naho kiristeli hampaitaan samalla, kun Puhdistaja kuunteli orastavaa konfliktia leveästi virnuillen.
”Valmista?” Naho kysyi Killjoylta varmistuttuaan siitä, että Nurukan ei ollut tekemässä mitään hätiköityä.
”Minulla on idea”, Killjoy nyökkäsi ja ampaisi taivaalle. Jäljelle jäänyt feterra syöksyi tämän mukaan. Nurukan ja Mexxi ottivat asemansa Puhdistajan ympäriltä, kun Nahon kupla puhkesi ja päästi vankinsa vapaaksi kastellen maan heidän välistään.
Ficus laskeutui jaloilleen toajoukkion keskelle. Hän huokaisi syvään, venytteli niskojaan ja raksautti nivelet sormistaan malttamattomana.
”Kuin vanhoina hyvinä aikoina, ystävät?” hän pihahti. Revolverin laukaus Mexxin käsissä teki savuavan reiän Puhdistajan sanoihin ja kalloon. Yllättyneenä toan nopeasta reaktiosta ja pöyristyneenä tämän röyhkeydestä Ficus puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei uskonut sekuntiakaan, että Mangain rippeet pystyisivät repimään häntä pahemmin kappaleiksi kuin Killjoy oli oli jo repinyt.
Kolmannella kerralla hervottoman pitkä salasana meni oikein. Ovesta kuului sihahdus lukituksen avautuessa. Salamannopeassa viuhahduksessa Xen oli sisällä ja ovi taas lukossa.
Hengästynyt vahkityttö nojasi selkänsä asevaraston jälleen sulkeutuneeseen oveen ja antoi kehonsa valua lattialle istumaan. Hänellä oli toivottavasti riittävästi etumatkaa, mutta aikaa ei silti ollut hukattavaksi. Hän vilkaisi sormeaan, johon omituinen kasvi oli kasvattanut kukkansa. Taistelun tiimellyksessä se oli menettänyt kaikki terälehtensä ja näytti nyt lähinnä surulliselta.
Xen huokaisi. Ensi töikseen hänen tuli saada olkapäänsä takaisin sijoilleen. Se ei ollut helppoa eikä varsinkaan kivutonta, mutta käyttämällä kaiken tahdonvoimansa hän sai sen tehtyä. Seuraavan minuutin hän käytti lähinnä huohottaen ja voimia keräten.
Pinnalla tapahtunut räjähdys kaiversi yhä hänen mieltään. Normaalitilanteessa hän olisi kysynyt Codylta, mikä sen olisi voinut aiheuttaa, mutta nyt hän osasi esittää vain valistuneen arvauksen, että niin suuren räjähdyksen voisi aiheuttaa vain sellaisen kaliiperin pommi, jonka räjähdysvoimakkuus mitattiin vähintään kilotonneissa. Oliko Ficuksella riittävästi tulivoimaa siihen, vai oliko kyseessä joku, joka taisteli tätä vastaan?
Siinä samaisessa huoneessa, jossa hän nyt istui, löytyi varmasti saman luokan räjähteitä. Hänen oli parempi ryhtyä tutkimaan asiaa. Jos hän pystyisi käyttämään makutaa panttivankina tätä itseään vastaan, hänellä olisi etulyöntiasema.
Asevarasto oli vain yksi monista mutta varmasti viime aikojen vierailluin. Cody oli näyttänyt Matorolle ja Umbralle paikkoja ennen näiden lähtöä Aft-Amanaan, ja Ko-Metrun katastrofin jälkeen myös Delevalle, Angienille ja Halawelle. Hyllyrivit ulottuivat silmänkantamattomiin. Vaikka hän ei ollutkaan Codyn kaltainen sotavälinemaanikko, hän muisti varaston pohjaratkaisun ja sisällön melko hyvin.
Täytyi liikkua. Xen huokaisi syvään ja nousi lattialta. Hänen olkaansa sattui yhä, mutta käsi toimi normaalisti. Hän nappasi viereiseltä hyllyltä kätevän näköisen varustevyön ja kiinnitti sen vyötäisilleen. Seuraavaksi mukaan lähti kertakäyttöinen ionilataus (pieni, moottoroitu, kiekkomainen kotelo), sitten kuusi minikokoista elementaalimiinaa (litteää, mustaa neliötä elementtiä vastaavan värisellä kuvakkeella), kolme savupommia ja lopuksi holosekoitin (kämmenen kokoinen pallo, josta ulkoni pieniä nuppeja).
Xen halusi korvata vammautuneen kätensä menetetyt ionikynnet edes jollakin, joten hän siirtyi hansikasosastolle. Nopealla silmäilyllä eniten joukosta erottui koodia BH-17 kantava käsine, jonka työnimeksi oli annettu ”Turmion Hansikas”. Xen luki tuoteselostetta.
Syöksee ranteestaan TurmanMunia®, joista kuoriutuu Turmion Agentteja. Agentit hakeutuvat kohdetta kohti automaattisesti.
Xenillä oli paljon kysymyksiä. Mitä olivat ”Turmion Agentit”? Ja miksi ”TurmanMuna” ensinnäkin kirjoitettiin noin ja toisekseen oli rekisteröity tavaramerkki? Ja omistiko Musta Käsi sen tavaramerkin?
Huone tärähti hieman, eikä Xen tiennyt, johtuiko se yläkerrassa tapahtuvasta räiskinnästä vai siitä, että joku jossain alhaalla oli alkanut myskää jotakin. Xen asetti Turmion Hansikkaan nopeasti käteensä sen kummempia ajattelematta ja siirtyi sitten BFG-osastolle. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi käyttämään tuliaseita, mutta hänellä ei myöskään ollut nyt varaa nirsoiluun. Hänen täytyisi vain valita jotain, minkä käyttäminen oli automatisoitu mahdollisimman pitkälle, jolloin hänen ei tarvitsisi opetella ampumaan sillä.
Hän saapui oikealle hyllylle, jossa hänen eteensä levittäytyi mitä monipuolisin lajitelma ihan helvetin isoja pyssyjä. Puoliakaan niistä hän ei jaksaisi kantaa ulos huoneesta, joten vaihtoehdot rajautuivat kätevästi seitsemään pyssyyn. Xen selaili nopeasti aseiden kuvauksia ja päätyi siihen, että BH-64, työnimeltään ”Revin Sinulle Uuden”, oli se, mitä hän etsi. Lähes automaattinen olkapäällä kannettava sarjaminiohjuslaukaisin, jossa oli yhdeksän piippua aseteltuna kolmeen riviin. Kantamisen realistisuuden lisäksi se vaikutti siltä, että se toteuttaisi myös hänen toisen kriteerinsä pyssylle: kuvauksen mukaan ohjukset olivat riittävän kevyitä, että ase ei romahduttaisi kattoa vihollisen lisäksi myös hänen niskaansa.
Xen poimi tykin vierestä ammuspatteriston, joka oli rakennettu repuksi, ja nosti sen selkäänsä. Pari muuta yleishyödyllistä tarviketta päätyi hänen tarvikevyölleen vielä paluumatkalla ovelle. Hän oli niin valmis kuin sillä valmistautumisella pystyi olemaan, ja hän oli käyttänyt jo enemmän aikaa kuin hänen panikoiva mielensä halusi hänelle sallia.
Lopuksi Xen kävi vielä vilkaisemassa ydinräjähteiden osaston. Tultuaan lopputulokseen, ettei hän saisi kätevästi kannettua mukanaan mitään isompaa pommia muuttumatta hitaaksi ja kömpelöksi, hän hautasi ajatuksen makutan uhkailemisesta massatuhoaseella ja poistui varastosta.
Asevarastoihin johtava käytävä oli täydellisen hiljainen. Sentään pohjakerroksessa oli valot eikä hänen tarvinnut haparoida pimeässä tietämättä, tulisiko vastaan hänen kuudennelle aistilleen näkymättömiä perversioita. Kuudennesta aistista puheen ollen, hän alkoi saavuttaa aulatiloja ja tunsi viiden Kalin läsnäolon siellä. Xen pisti juoksuksi ja taittoi loput sata metriä käytävästä parissakymmenessä sekunnissa.
Hän saapui avaraan aulasaliin, ja näki ensimmäiseksi Kalit, jotka olivat asettuneet jonkinasteiseen taistelumuodostelmaan, kuin odottaen. Etummaisena seisoi häntä aiemmin puhutellut Hau-kasvo pidellen vaikuttavan näköistä miekkaa ja tämän takana neljä toveria: yksi, jonka haarniska oli lähes täysin valmis; toinen, jonka kasvoilla oli pystysuunnassa täsmälleen puolikas naamio ja jonka panssari oli niinikään täydellisen puolitiessä; kolmas, joka kantoi massiivista ja näyttävää keihästä; ja neljäs, jonka vasen ja oikea käsi vaikuttivat olevan eri paria. Keihäsmiehen keihästä ja Hau-kasvoisen miekkaa lukuun ottamatta epäkuolleet olivat löytäneet aseikseen vain satunnaisia metalliputkia. Jokainen kuitenkin piti kädessään jotain lyömäkelpoista. Rintamasuunta ei ollut hissikuilua kohti, jossa Xen sivusilmällä näki pudonneen hissin hieman kasaan menneen rungon kököttävän, vaan käytävään, joka oli lyhyin reitti aulasta henkilökunnan virkistäytymistiloina ennen tunnetulle osastolle. Sinne, missä Nimdan tuho oli romahduttanut ylemmän kerroksen ja mistä Xen oli joitain minuutteja sitten juossut asevarastoa kohti.
”Missä muut ov-” ”HILJAISUUS.”
Xen vaikeni välittömästi ja tuijotti intensiivisesti käytävään yhdessä Kalien kanssa. Hänen verensä ei aistinut mitään, eikä mistään kuulunut pihahdustakaan. Valot hieman välkkyivät, mikä oli hitusen huolestuttavaa.
He seisoivat siinä valmiudessa ainakin minuutin, eikä mitään tapahtunut. Xenin veri ei aistinut vieläkään mitään.
”Oletteko varmoja, että –”
Ja sitten hän tunsi sen. Jokin lähestyi nopeasti. Hän ehti hypätä taaemmas ja suojata kasvojaan uudella hanskallaan, kun koko virkistäytymistilojen suuntainen osa huoneen seinustasta räjähti helvettiin. Teräs- ja betonimurskaa lensi häntä kohti, mutta suurin osa isoista möhkäleistä ei yltänyt ihan häneen asti, vaikka hän tunsi pienempien murujen osuvan hanskaansa ja käsivarsiinsa.
Osa valoista oli rikkoutunut räjähdyksessä, mikä oli himmentänyt aulan valaistusta huomattavasti. Kalit seisoivat hievahtamatta paikallaan samassa muodostelmassa kuin hetki sitten. Xen oli vaikuttunut niiden määrätietoisuudesta.
Sitten jokin astui esiin savun ja pöllyävän tomun keskeltä. Xen huomasi nielaisevansa. Tilaan oli saapunut pitkä hahmo mustan ja purppuran väreissä. Jokin vaalea, hieman käärinliinaa muistuttava luikerteli tämän vartalon ympärillä eläväisesti, ikään kuin sillä olisi ollut oma tahto. Olennon naamion, jonka Xen tunnisti kyllä näkemiensä kuvien perusteella etäisesti suureksi Kanohi Avsaksi, läpi tuijotti pari julmia punaisia silmiä, ja terävähampainen suu oli levitetty katalaan virneeseen.
Kuin venytelläkseen, demoni levitti suuria, tummien sulkien peittämiä siipiään. Xen kavahti hieman huomatessaan siivistä tuijottavan häntä kohti herkeämättä useita lisäsilmiä, jotka eivät tuntuneet koskaan räpyttävän.
Makuta Abzumon fyysinen olemus ei kuitenkaan ollut se, joka herätti Xenissä pelonsekaista kunnioitusta. Kun Xen hapuili tätä kohti Elda-verensä voimalla, hän aisti jotain paljon suurempaa kuin mitä hänen edessään seisoi, aivan kuin makuta ei olisi kokonaan mahtunut kehoonsa. Tästä huokui jonkinlainen kauhistuttava aura, joka tuntui täyttävän koko huoneen.
Oliko Tarkastajankin läsnäolo ollut tällainen, ja oliko tämä vain kaikessa kohteliaisuudessaan peittänyt sen?
”Kas, teitä on lisää”, makuta totesi kolkosti kääntäen katseensa epäkuolleisiin. ”Tähän mennessä täytyy sanoa, että olen hieman pettynyt Kal-projektin hedelmiin. Odotin Tarkastajalta parempaa. Olisitteko te erilaisia? Voitte kokeilla onneanne tai vain poistua tieltäni. Sinänsä yhdentekevää.” ”VAITI, MAKUTA”, tätä lähin Kal sanoi lujasti. ”MAJAKKA ON TEHNYT PÄÄTÖKSENSÄ. VASTUSTAMME SINUA LOPPUUN ASTI.”
”Vai Majakka”, makuta naurahti. ”Aistinkin täällä alhaalla poikkeuksellisen valon kuvottavan läsnäolon… ja ehdin jo toivoa, että Ficus-kulta olisi epäonnistunut informoimaan minua varteenotettavan vastustajan läsnäolosta. Mutta joudun pettymään – täällä ei ole kuin uljaan Pakangan tähden tomuksi jauhetut tähteet.”
Xen yritti perääntyä hieman, mutta makuta käänsi katseensa jälleen takaisin häneen.
”Pahoittelut epäkohteliaisuudestani, arvon kenraali. Meitä ei olekaan esitelty. Minua kutsutaan Arkkitehdiksi. Ystävien kesken olen Abzumo, ja meistähän tulee pian ylimmät ystävät, eikö totta, kenraali? Vai saanko sanoa Xen?”
Makuta lipaisi huuliaan pitkän, liskomaisen kielen nopealla liikkeellä.
”VASTUSTAJASI EI OLE SANANSAATTAJA”, huusi toinen Kaleista, täysin haarniskoitu. Jokainen viidestä osoitti aseensa kohti makutaa entistä tanakammin.
”Teitä ei ole edes standardin toa-tiimin verran, raukkaparat”, Abzumo voivotteli rehellistä tavoittelevalla äänensävyllä, mutta tämän suupielet pyrkivät vienoon hymyyn. Xeniä kuvotti.
Sitten hän yhtäkkiä kuuli mielessään telepaattisen äänen.
”HYÖKKÄÄMME MERKISTÄSI. LAUKAISE HOLOSEKOITIN.”
Xen teki työtä käskettyä. Hän veti mainitun vempaimen tarvikevyöltään, käynnisti sen ja heitti sen sitten makutaa kohti. Pallomaisen esineen jokaisesta nystyrästä sinkoutui kirkas valonsäde, jolta Xen oli jo ehtinyt suojata itsensä sulkemalla silmänsä ja peittämällä kasvonsa.
Kuului Xeniä aiemmin metsästäneiden hirviöiden rääkäisyillekin vertoja vetävä korviariipivä kirkaisu. Kaikkien viiden Kalin hurjan sotahuudon kaiku kimpoili aulan korkeista seinistä.
Xen varmisti pakoreittinsä. Hän siirtyisi seuraavaksi lähellä olevaan avokonttorihuoneeseen. Hän asetti kaikki elementaalimiinansa seinään konttoreille johtavan käytävän oven ympärille.
Tähän oli kulunut noin kymmenen sekuntia. Xen kääntyi takaisin väliaikaisia aseveljiään kohti vain huomatakseen kauhukseen, että kolme viidestä oli jo kokenut hirvittävän tappion.
Kal, jonka haarniska ja kanohi peittivät täsmälleen vasemman puolen tämän kehosta, oli revitty kauttaaltaan kahtia pystysuunnassa niin, että haarniskan peittämä puolikas lojui makutan oikealla ja haarniskoimaton vasemmalla puolella.
Kal, jonka kädet olivat eri paria, oli kokenut kohtalonsa sillä, että sen selkäranka oli revitty irti sen kehosta, ja nyt painajaismaista tuhatjalkaista muistuttava ranka, jonka kärjessä Kalin pää vielä haukkoi henkeä, jota se ei enää koskaan saisi, makasi irrallaan päättömästä kehosta, joka oli vajonnut polvilleen lattialle.
Keihästä kantava Kal oli vielä hengissä, mutta liikkumaan se ei enää päässyt, sillä sen kaikki raajat olivat pirstoutuneet kymmeniksi sirpaleiksi lattialle – palasien seassa lojui sormia. Raajaton toan raato vain makasi avuttomana mahallaan lattialla irvistäen Xenin suuntaan. Keihäs lojui sen vieressä muutaman metrin päässä raajansirpaleiden joukossa.
Xen ei ymmärtänyt, miten kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti. Hauta kantava sekä täysin haarniskoitu Kal välttelivät makutaa parhaansa mukaan. Tämä oli aloittanut verkkaisen kävelyn kohti Xeniä samalla, kun Kal-soturit torjuivat aseillaan huoneen pimeiden nurkkien syövereistä syöksyvien mustien piikikkäiden lonkeroiden nopeita iskuja.
”Kenraali, tuollainen valopommi on vallan epämiellyttävä kokemus”, Abzumo tuumasi astellessaan lähemmäs ja lähemmäs. ”Minä luulen, että me aloitimme vähän väärällä jalalla.”
”Väärällä jalalla?” Xen naurahti hermostuneesti perääntyen käytävää kohti. ”Oletko tosissasi?”
”Tule suosiolla”, makuta maanitteli. ”Minä haluan satuttaa sinua, mutta kunnioituksestani Ficusta kohtaan lupaan olla tekemättä niin, jos vain luovutat minulle sen, mitä tulin hakemaan.”
Xenin hansikoimaton käsi nousi vaistomaisesti tarttumaan hänen kaulallaan painovoiman lakeja uhmaavaan riipukseen. Abzumo hymyili viekkaasti.
”Pyydän kauniisti. Nimdan siru. Minulle. Ja pääset vapaaksi. Enkä satuta, hmm, ystäviäsi enempää.”
”Pidätkö minua hulluna?”
”En hulluna vaan tyhmänä. Jos käyttäisit hieman sitä, mikä sinulla on aivojen paikalla, huomaisit, että vaihtoehtoja on kaksi: minä astun sirun saadakseni joko sinun kuolleen taikka sitten elävän ruumiisi yli. Sinä päätät, kumman.”
Xen pudisti päätään ja vastasi uhmakkaasti:
”Sinä olet vain paha, toisin kuin Matoro. Ja Matorokin onnistui aiheuttamaan pahaa jälkeä siruilla. Joten jos minulle on yksi oikea velvollisuus siunattu, se on olla luovuttamatta ainuttakaan niistä sinulle.”
”Lyhytnäköinen hölmö”, Abzumo naurahti ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Kapea moraalitulkintasi ei kiinnosta minua. Olen kaiken yläpuolella – hyvän ja pahan!”
”Ja luulet, että annan sirun jollekin, joka on moraalin yläpuolella?” Xen sanoi ivallisesti. Abzumon suu vääntyi irvistykseen.
”Hyvä on. Kunnioitan valintaasi.”
Varjolonkero läiskäisi väkivaltaisella liikkeellä Hau-kasvoisen Kalin toiselle puolelle huonetta.
”Olen kuullut Kal-metallista paljon hyvää”, Abzumo sanoi kääntyen täyshaarniskaisen Kalin puoleen. ”Ja sinä saat luvan ruokkia mielenkiintoani.”
Makutan rinnassa kylkiluut vääntyivät ulospäin repien tiensä ulos tämän lihasta ja paljastaen mustan kuilun tämän sisuksissa. Sitten verenpunainen, teräväkyntinen, valtava koura syöksähti ulos reiästä, tarttui Kaliin lukiten tämän kädet tämän kehoa vasten ja kiskoi tämän mukanaan kohti pahansuovasti hymyilevää mustaa enkeliä. Xen katsoi jähmettyneenä, kuinka Kal vain imeytyi makutan sisuksiin jälkeäkään jättämättä – ja sen tehdäkseen vääntyi väkivaltaisesti myttyyn mahtuakseen sisään reiästä. Hetken aikaa makutan olkapäässä kupli ja näytti siltä, kuin kirkuvat kasvot olisivat yrittäneet tunkeutua tämän ihosta ulos, mutta sitten se lakkasi. Kylkiluut palasivat luonnolliseen asentoonsa, ja liha kuroutui umpeen.
”Kiitos ruoasta”, Abzumo sanoi ja lipaisi huuliaan.
Sitten jotain odottamatonta tapahtui: makuta alkoi kiemurrella tuskissaan. Tämä oli itsekin siitä silminnähden hämmentynyt.
”Mitä…”
Xen oli kaikessa yllättyneisyydessään unohtanut, että hänen järkevin valintansa tässä kohtaa olisi ollut perääntyä käytävään, jonka oven hän oli valmistellut, sillä nyt hän todisti näkyä, johon ei todellakaan ollut valmistautunut: Makuta Abzumon lihasta alkoi sinkoilla Kal-metallin palasia ympäri huonetta. Suurimman osan romumetallista tämä syöksi ulos rinnassaan olevasta uudelleen avautuneesta reiästä, jonka sisään tämä oli Kal-soturin syönytkin, mutta jonkin verran erinäisiä palasia myös ikään kuin valui läpi makutan jaloista ja käsistä, niin kuin tämän liha olisi nestemäistä.
Sitten Xen kuuli viimeisen Kalin telepaattisen varoituksen jälleen päässään. ”MENE NYT, KUN MAKUTAN AJATUKSET OVAT MUUALLA!”
Xen havahtui siihen, että oli vain seisonut paikoillaan. Hän valmistautui perääntymään samalla, kun Hau-kasvoinen soturi hyökkäsi makutaa kohti. Se löi makutaa miekallaan, ja isku meni perille. Miekka ei ollut tarpeeksi terävä tai isku tarpeeksi vahva, jotta terä olisi lävistänyt makutan siiven, mutta tämä ainakin menetti tasapainonsa ja horjahti kauemmas Kalista.
Abzumo, joka oli lakannut oksentamasta metalliosia sisuksistaan, nauroi pöyristynyttä naurua.
”Hyvä on, Cestainu. Löysin hieman uutta kunnioitusta.”
Viimeinen terässoturi perääntyi muutaman askeleen ja otti taisteluasennon valmiina kohtaamaan makutan vastaiskun. Makuta kuitenkin vain nosti kätensä pystyyn kasvojensa vierelle ja napsautti sormiaan lakonisesti. Sillä samalla sekunnilla Kalin alle lattiaan syttyi jokin, joka näytti purppurasta valosta koostuvalta ympyrältä. Ympyrän sisällä oli jonkinlainen monimutkainen kuvio, mutta käytävän ovensuuhun tilannetta jännittämään jäänyt Xen ei ehtinyt nähdä sitä sen tarkemmin, kun ympyrän sisään jäänyt yllättynyt Kal syttyi välittömästi mustiin liekkeihin, jotka löivät kattoon asti.
Makuta alkoi ottaa jälleen laiskan hitaita askeleita Xeniä kohti. Vain parin askeleen jälkeen Kal oli jo sammunut, ja mustunut raato kaatui lattialle. Xen päätti viimein vetäytyä pakoreitilleen.
”Saan sinut kyllä kiinni”, kuului makutan vastalause, mutta Xen juoksi. Ja kun hänen aistinsa kertoi makutan olevan ovella, hän räjäytti miinat etälaukaisimella. Kaikkien kuuden eri pääelementin elementaalienergia purkautui yhtä aikaa ilmoille ja romahdutti käytävän päädyn Xenin takana.
Hetken kuluttua Xen oli saapunut konttoritiloihin. Sähköt olivat alkaneet pätkiä, ja täältäkin valot olivat enimmäkseen pois päältä, eikä katkaisijan rämpyttäminen vaikuttanut auttavan. Sabotaasia? Oliko makuta, tai kenties joku ylhäällä, tehnyt jotakin virransyötölle?
Xen mietti hartaasti, missä hän olisi parhaassa piilossa. Oliko piiloutumisessa edes mitään järkeä? Hänen täytyi tosissaan miettiä taktiikkaansa, jos hän halusi yrittää selvitä ulos tilanteesta. Kalit eivät olleet kestäneet kauaa makutaa vastaan. Xen valitsi satunnaisen työpisteen ja juoksi sen luokse. Hän vilkaisi käytävään, jonka toisen pään oli hetki sitten romahduttanut, eikä nähnyt ketään. Mutta hän tunsi makutan lähestyvän läsnäolon. Hän kyyristyi pöydän alle ja jäi odottamaan oikeaa hetkeä hyökätä.
Valot välkähtivät viimeisen kerran ja sammuivat sitten kokonaan; pelkästään tietokoneiden merkkivalot loivat pienenpientä himmeää hohtoaan niin, että huoneessa ei ollut aivan säkkipimeää. Xen tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäpiitään pitkin ja havaitsi jonkinlaisen sumuntapaisen leviävän lattialle peittämään koko huoneen. Tämä ei voinut luvata hyvää.
”Kenraali, kenraali”, kuului ääni varjoista. Xen yritti tunnustella makutan sijaintia aistillaan, mutta tämä vaikutti olevan… kaikkialla? Ja ei missään yhtä aikaa. ”Missä oletkaan? Tule leikkimään! Et voi pysytellä piilossa kauaa!”
Xen yritti hillitä ajatuksiaan. Makutat olivat telepaatteja. Voisiko tämä saada vihiä hänen sijainnistaan pelkästään ajatusten voimalla?
”Käy tanssiin, kanssani valssiin”, alkoi laulu kuulua pimeydestä. ”Kohta kuolema kiinni saa.”
Karmiva melodia vain lisäsi Xenin ahdistusta. Ääni kaikui ympäri huonetta, eikä sen lähdettä ollut helppo paikallistaa kuulonkaan avulla. Lattialla vellovaa usvaa kerääntyi hänen jalkoihinsa. Sitten yhtäkkiä viereinen työpiste pirstoutui romuksi väkivaltaisesti räsähtäen.
Tällä kertaa huoneen vastakkaisella puolella oleva työpiste murskaantui. Rauhoitu, Xen, nuori kenraali yritti tolkutella itselleen. Se yrittää vain saada sinut hermostumaan ja tulemaan esiin.
Niin, paitsi jos se sattui osumaan juuri siihen työpisteeseen, jonka suojassa hän juuri nyt kökötti. Kaiken lisäksi hänestä tuntui kuin jokin olisi kosketellut hänen kallonsa sisäpintaa. Yrittikö makuta murtautua hänen mieleensä juuri silläkin hetkellä? Se ei tosin tuntunut kovin väkivaltaiselta, niin kuin hän olisi kuvitellut, vaan lähinnä melko epämiellyttävältä.
”Käy tanssiin, kanssani valssiin, eikä meitä voi koskettaa.”
Jos Xen olisi uskaltanut, hän olisi halunnut nauraa halveksivasti. Hän ei kyllä tanssisi kenenkään muun kuin Matoron kanssa. Muutama rivi Xenin takana jälleen yksi työpiste rusentui.
”Kohta liekkiin leimahtaa, katoaa ilma ympäriltä kahden.”
Matoro oli voittanut tämän hirviön kerran, se ei siis voinut olla mahdotonta. Hänen vain täytyisi keksiä keino. Mitä hän tiesikään makutoista?
”Minä rakastan sinua.”
Ei. Tätä hän ei aikonut sietää.
Xen pomppasi pystyyn piilopaikastaan ja antoi rakentinheittimensä laulaa. Joka liipasimenvedolla yhdeksän pientä ohjusta syöksyi siihen suuntaan, mihin laitteen intuitiojärjestelmä ikinä tulkitsikaan Xenin tähtäävän. Koska makutaa ei näkynyt missään, Xen räiski miniraketteja hieman joka suuntaan.
Pimeydestä kuului naurua ohjusten räjähdellessä pitkin seiniä. ”Vai Kuralumi”, sanoi ääni kaikkialta. ”Todellako, kenraali? Hänkö lupasi sinulle tanssin? Voi, niin sääli…”
Sitten Xen tunsi pahansuovan läsnäolon vahvasti takanaan. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja näki makutan vain puolen metrin päässä itsestään. Siinä hetkessä hänen ainoa perääntymisvaihtoehtonsa huonekaluihin törmäämättä oli taaksepäinvoltti, jossa hän onnistui juuri, kun makutan pitkä käsivarsi kurottui häntä kohti. Hän tunsi, kuinka huoneen jokaiselta reunalta sinkoutui piikikkäitä lonkeroita häntä kohti, mutta onnistui väistämään niidenkin sivallukset ja perääntymään edelleen huoneen takaosaa kohti.
”Sinuun upotettu Kanohi Eldan mahti on kyllä kieltämättä hieman kiusallinen”, makuta tuhahti ärtyneenä. Punaiset silmät hehkuivat pimeydessä. ”Voisimme tehdä asialle jotakin.”
Xen oli laskeutunut pöydälle yhdellä reunimmaisista työpisteistä tehtyään tilaa itsensä ja makutan väliin puolen huoneen verran. Ammukset olivat jo lopussa, joten hän heitti raketinheittimensä sivuun ja pudotti ammusrepun selästään. Oli aika testata, miten typerän hanskan hän oli tullut valinneeksi asevarastosta. Hän osoitti nyrkkiin puristetun kämmenensä vastustajaansa kohti ja painoi nappia hansikkaassaan, jolloin sen ranteessa olevasta säiliöstä ampaisi biljardipallon kokoinen möykky kohti makutaa.
”Liian hidas!” makuta karjahti samaan aikaan kuin Xen ampui, ja varjolonkero viilsi ilmaa Xenin lähellä. Xen ei tuntenut mitään, mutta hänen verensä kertoi hänelle hänen kyynärvartensa tekevän ilmalentoa kohti naapurityöpistettä. Hänen verensä myös teki parhaansa antaakseen sille pöydälle, jonka päällä hän juuri seisoi, uuden pinnoitteen. Kipu iski hetkeä myöhemmin, ikään kuin hänen kehonsa olisi tajunnut viiveellä jotain tapahtuneen. Hän vajosi vasemman polvensa varaan yrittäen tukahduttaa tuskanparahduksensa ja tarttui vaistomaisesti kädentynkäänsä.
Sillä välin ammus, jonka hänen juuri menettämänsä raaja hanskoineen oli laukaissut, oli poksahtanut ilmassa ja levittänyt sisältönsä makutan ympärille. Makuta kurtisti kulmiaan epäuskosta.
”Kenraali, mitä ihmettä sinä –”
Tämä ei ehtinyt viimeistellä lausettaan, kun kymmenet pienet, noin jalanmittaiset mekaaniset biomenninkäiset alkoivat kaikki juosta tätä päin. Saavutettuaan tämän ensimmäinen robottimenninkäinen tarttui kiinni tämän kehosta, käänsi pienen katseensa suoraan ylöspäin kohti tämän kasvoja, rääkäisi korviahuumaavasti ja tuhosi lopuksi itsensä aivan tarpeettoman isolla räjähdyksellä.
Xen tunsi kuumuuden toiselle puolelle huonetta asti. Tietokonesali oli muuttunut nopeasti sotatantereeksi, kun makuta oli joutunut silmittömän tykityksen kohteeksi. Tämä yritti tuhota kimppuunsa käyvät pikku tuholaiset, mutta niitä tuli juuri niin eri suunnista ja riittävän usein, että se ei kummemmin auttanut. Kattoi alkoi sulaa räjähdysten kuumuudessa, ja kaikki makutan lähistöllä olevat kalusteet lentelivät ympäri nurkkia.
Räjähdysten lieskat paljastivat Xenille, kuinka paljon verta hänen katkenneesta kädestään oli roiskunut pöydälle ja lattialle. Hän väisti nopeasti päänsä yli seuraavan räjähdyksen voimasta lentävää pöytää ja haki sitten vyöltään ilmastointiteippiä, jolla yritti yhdellä kädellä epätoivoisesti teipata toista kättään pysäyttääkseen vuodon. Onneksi pimeyden valtiaan huomio oli jossain aivan muualla pienten robottien juostessa yksi kerrallaan itsemurhapommittamaan tätä.
Nopeaan teippaukseensa tyydyttyään Xen lähti kaaoksen turvin jälleen juoksuun räjähdysten säestämänä. Hän tiesi, että tässä kohtaa hänen ainoa toivonsa oli vain pelata aikaa, kunnes apujoukot saapuisivat.
”APUJOUKOT EIVÄT SAAVU, XEN!” makuta ärjyi taakse jääneestä huoneesta kuin vastatakseen Xenin ajatuksiin. Xen oli viimein saanut tämän todella suuttumaan. Joko siis hanska oli ollut todella hyvä tai todella, todella huono valinta, näkökulmasta riippuen.
Seuraava etappi oli huone, johon he olivat lukinneet karanteeniin asetetut vahkit. Se oli ehkä koko kerroksen huonoin paikka hänelle paeta, sillä jos Bianca pystyisi jotenkin käynnistämään nukkuvat vahkit, hän olisi entistä pahemmassa pulassa. Muualla ei kuitenkaan ollut yhtä avonaisia huoneita, eikä hän ollut lainkaan varma pystyvänsä välttelemään makutaa ahtaissa tiloissa.
Xen juoksi läpi käytävän katsomatta taakseen. Hänen kädentynkäänsä särki armottomasti, ja takaa yhä kuuluvat räjähdykset saivat korvat soimaan. Viimein päästyään heidän leikkimielisesti vahkityrmäksi ristimänsä holvin ovelle hän uhrasi vielä muutaman kalliin sekunnin sille, että kääräisi lisää teippiä kädentynkänsä ympärille. Sitten hän pyöräytti holvin oven lukituksen auki, mikä oli melko vaikeaa yhdellä kädellä, ja astui sisään. Ovea ei saanut lukkoon sisäpuolelta, joten hän ei voinut edes muuttaa sitä vielä yhdeksi esteeksi makutalle.
Huoneen valot syttyivät ja paljastivat avoimen, pyöreän tilan keskellä holvia. Kattoa kannattelevat metallipalkit kehystivät keskellä olevaa tyhjää tilaa kuin pilarit; ehkäpä huoneen suunnittelija oli ottanut mallia kaupungin suvien klassisesta arkkitehtuurista. Holvi oli ehkä alun perin suunniteltu arvotavaroiden säilyttämiseen, mutta niin kauan kuin Xen vain muisti, se oli ollut tyhjillään, tähän asti. Nyt seinien ja pilarien väliin jäävä tila oli täytetty kokonaan vieri viereen asetetuilla vahkiyksiköillä. Ne vaikuttivat täysin sammutetuilta, mutta epäilys kalvoi Xenin sielua. Heräisivätkö ne hetkenä minä hyvänsä ja alkaisivat puhua kellonaisen äänellä?
Xen asettui pilarimaisten palkkien reunustaman kehän ovea vastakkaiselle puolelle ja valmistautui. Hänen päässään alkoi muodostua viimeinen hyökkäysstrategia.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun ovi aukesi aavemaisesti naristen. Punaiset silmät kiiluivat pimeässä koko sen ajan, kun makuta asteli varjoista valokeilaan, joka valaisi hyvin koko kehän. Tämä pysähtyi muutaman metrin päähän Xenistä ja arvioi häntä hieman katseellaan. Sitten tämä levitti kätensä kuin kutsuksi astua syleilyyn ja sanoi: ”Pistä pahintasi, Sanansaattaja. Anna minulle kaikkesi.”
Xen sytytti ehjän kätensä ionikynnet. Purppurat salamat alkoivat säkenöidä Abzumon sormissa. Xen ampaisi niin nopeaan syöksyyn kuin vain suinkin pystyi. Makuta osoitti kätensä hänen suuntaansa, ja purppuraiselta sähkövirralta näyttävä räiskyi häntä kohti. Hän kierähti nopeasti pois alta ja jatkoi syöksyään hieman eri kulmasta. Abzumo osoitti toisen kätensä häntä kohti, ja sähkö virtasi sinnekin. Xen kierähti jälleen, ja savupommi iski lattiaa. Näkyvyys heikkeni huomattavasti.
”Savu ei auta sinua, Xen-rakas. Minun ei tarvitse nähdä sinua tuhotakseni sinut.”
Xen iski loputkin savupommit maahan hieman etäämmällä. Sitten hän viritti ionilatauksen ja jätti sen lattialle. Purppurat salamat kiersivät huonetta, ja Xenin täytyi väistää niitä useita kertoja lähes kirjaimellisen salamannopeilla liikkeillä.
Sitten voimakas ilmavirta puhalsi kaiken savun syrjään. Abzumo oli yksinkertaisesti heilauttanut siipiään kertaalleen voimakkaasti.
”On aika lopettaa leikki”, tämä sanoi astellen Xeniä kohti.
”Enpä usko”, vahkityttö vastasi ja laukaisi ionilatauksen, jonka päälle makuta oli juuri astunut. Ionihäkki purkautui laitteesta ja sulki makutan sisäänsä. Tämä rääkäisi yllättyneesti, mutta ei ehtinyt tehdä asialle mitään, kun Xen oli jo häkin vieressä. Hän puukotti häkin läpi kynsillään useita kertoja; luonteensa vuoksi häkki päästi ionihyökkäykset lävitseen vaivatta. Näytti siltä, että ionikynsien pistot upposivat makutaan hyvin.
”Älä aliarvioi minua, tyttö!” makuta ärjäisi. Sitten tämän keho alkoi paisua joka suuntaan ja vain sekunnin murto-osissa se oli jo täyttänyt koko ionihäkin massallaan. Xen hypähti refleksinomaisesti taaemmas ja juuri ajoissa, kun ionihäkki räjähti väkivaltaisesti kappaleiksi.
Abzumon paisuvasta kehosta kasvoi kaksitoista pitkää, luisevaa hämähäkkimäistä raajaa, samalla kun alkuperäiset jäsenet olivat kaikki kadonneet mustaan massaan. Jokainen jalka iski kiinni johonkin kohtaan holvin kattoa tai seinää niin, että se möhkäle, joka makutasta oli tullut, roikkui ilmassa useiden metrien korkeudessa. Sitten möhkäleestä työntyi ulos paksu, pitkä lonkeromainen uloke, jonka kärkeen alkoi muodostua makutan alkuperäisiä kasvoja jonkin verran muistuttava pää. Käärmemäiseen päähän avautui kahden perinteisillä paikoilla olevan silmän lisäksi useita muita silmiä, ja kun se avasi valtavan kitansa, se paljasti kymmenien terävien hampaiden rivistöt. Seuraavaksi makutan kehosta putkahti ulos kolme paria pitkiä käsivarsia. Jokaisen kämmenen sormet olivat kuin raateluun tarkoitettuja teriä.
Makuta ei edes liikuttanut suutaan, kun demoninen nauru kaikui ympäri huonetta.
”MITÄ MATORO TEKISI NYT, XEN? MIETI TARKKAAN!”
Tämän ääni oli yhtä aikaa todella korkeaa kirkunaa ja todella matala mörinää, ja äänen voimakkuus tuntui kuurouttavan kovalta.
Xen huitoi ainoan kätensä ionikynsillä makutan häntä kohti iskevien kourien suuntaan pitääkseen niitä loitolla, mutta lopulta hän ymmärsi, että siitä ei ollut mitään hyötyä. Hän laittoi nyt kaiken energiansa nopeuteen väistelläkseen kuuden eri käden silpovia iskuja ja haukkaavan kidan syöksyjä.
Koska Xen onnistui väistämään kaikki makutan fyysiset iskut täpärästi, tämä näytti vaihtavan taktiikkaa ja nosti kehonsa Xenin ulottumattomiin lähelle kattoa. Sitten lattia alkoi täyttyä noin Xenin sisäänsä sulkevan kokoisista purppuraisista valoympyröistä. Jokaisen sisällä oli kuusikulmainen tähti, ja ympyröiden reunoja pitkin kulki tekstiä Xenille tuntemattomalla kielellä. Xen ei halunnut jäädä yhdenkään ympyrän sisään. Hän hyppeli sinne tänne välttäen alleen syttyviä ympyröitä kuin ruttoa. Ja hänen pelkonsa lunastettiin, kun yksi kerrallaan ympyröistä suihkusi jotain, mikä näytti nestemäiseltä valolta sekä mustalta savulta pienimuotoisen räjähdyksen saattelemana.
Xenin onnistui välttää jokainen ympyrän aktivoituminen, mutta ongelmat alkoivat, kun hän huomasi, mitä ne olivat jättäneet jälkeensä. Aina siinä kohtaa, missä ympyrä oli aktivoinut, oli lattiassa reikä – aina loppuun saakka. Makutan räjähdykset olivat polttaneet tiensä läpi kymmenestä metristä betonia, terästä ja maa-ainesta paljastaen alla odottavan loputtoman kuilun, jonka yllä koko tukikohta lepäsi. Lattian pinta-ala oli kutistunut kymmenekseen alkuperäisestä, ja tarvittiin kaikki Xenin ketteryys ja huomiokyky, että hän ei vain pudonnut kuolemaansa.
Hän hyppäsi pois viimeisen taikaympyrän alta ja oli tähdännyt laskeutuvansa holvin sisäkehän reunalle teräspalkkien sekaan. Mutta hän ei ollut päässyt perille asti tuntiessaan valtavien leukojen puristuvan kummankin jalkansa ympärille. Tuntui voimakas puristuksen tunne polvien yläpuolelta, ja Xen näki epäterveen määrän vaaleanpunaista verta roiskuvan pitkässä kaaressa pitkin pilarimaisia palkkeja ja tiedottomina seisovien vahkien päälle. Hänen pohjattoman kuilun suunnakseen ottanut ilmalentonsa päättyi siihen, kun lattian rippeistä sinkoutui kahdesta eri suunnasta musta piikki, joista kumpainenkin lävisti hänet, yksi rinnan ja toinen selän puolelta.
Xen tunsi kuuman verensä valuvan piikkejä pitkin. Osa siitä tippui kuiluun – ainakin siihen asti, että kaikki lattiassa olevat aukot peitti sama musta, kova materia, josta piikitkin koostuivat. Hän käänsi katseensa kohti huoneen kattoa. Hirviömäinen otus oli kadonnut, ja kun hän laski katsettaan sen verran, mitä siinä lävistettynä roikkuessaan pystyi, hän näki makutan alkuperäisessä muodossaan kävelevän häntä kohti ja taputtavan hitaasti käsiään. Hän ei kuullut muuta kuin kimeää vinkunaa. Kipu oli viedä häneltä tajun. Sitten makutan läpitunkeva puhe repi tiensä läpi hänen kuuloelimiään vaivaavasta tinnituksesta.
”Hyvin taisteltu, kenraali Xen. Ottaen huomioon, että sinua ei todellakaan ole suunniteltu taisteludroidiksi, olen jopa melko vaikuttunut.”
Mustalla massalla paikatulle lattialle Xenin alla oli alkanut muodostua mittava lammikko. Makuta katseli veren valumista mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Kuinka paljon sinun pitää menettää verta, että kuolet? Kuulemani mukaan se on ainoa riski tässä. Voin tehdä sinulle lähes mitä vain, etkä sinä edes kuole siihen. Täydellinen asiakas!”
Xenin suusta ei lähtenyt muuta kuin ähinää.
”Tiedätkö, kultaseni”, Abzumo sanoi maireasti ja siveli kämmenellään tämän poskea, ”rakkaus on tunteista vaarallisin. Nimdan sirun vastaanottaminen Kuralumelta on melko varmasti elämäsi huonoin päätös.”
Xenin silmissä sumeni. Hänen tietoisuutensa alkoi himmetä. Makutan sanat iskivät kuin veitsenterät hänen kalloonsa.
”Kenraali, kenraali. Sinulla ei ole vielä lupaa kuolla.”
Xen tunsi, kuinka hänen silmänsä avautuivat väkisin. Makuta tarttui kämmenellään hänen leuastaan ja väänsi hänen katseensa kohtaamaan omansa. Terävät kynnet naarmuttivat hänen kasvojaan. Hän olisi tuntenut enemmänkin inhoa, mutta ymmärrys siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, oli siirtänyt henkeäsalpaavan hädän kaikkien muiden tunteiden päälle. Tapa, jolla häntä tarkoituksenomaisesti silvottiin, oli viimein iskostunut häneen. Hän ei kuitenkaan kyennyt enää rimpuilemaan. Hän olisi epätoivoisesti halunnut ilmentää hätäänsä jotenkin, mutta ainoaksi vaihtoehdosti makutan otteessa jäi huutaa. Eikä huuto ollut hallittu tai kohdennettu kenellekään. Se oli kuollettava, suodattamaton hätä, joka purkautui hänen sisältään, koska se oli ainoa ja viimeinen asia, johon hän enää kykeni.
”Nyt, kun tiedän tästä ihanasta vuosisadan rakkaustarinasta”, Abzumo sanoi ja virnisti häijysti, ”minun on aivan pakko lähettää viesti!”
Taistelu pinnalla muistutti vanhoja päiviä. Niitä, joiden aikana Metrut ja niiden suojelijat olivat kamppailleet olemassaolostaan, kun varjot idästä olivat halunneet ne kouriinsa. Kolmen toan elementtihyökkäykset leiskuivat Onu-Metrua pitkin, kuin sota olisi yhä raivonnut. Toien liikkeistä ajan kulkua ei nähnyt. Jokaisella oli vyön alla lukematon määrä kamppailuja. Nimi ”Mangai” oli siunattu heille syystä. Ja vaikka Ficusta runnottiin nyt ohjusten sijasta häntä ympäröivillä elementeillä, oli hänen myönnettävä, että hänen aikaisempi arvionsa oli ollut väärässä. Mangain rippeet pystyivät sittenkin repimään hänet kappaleiksi.
”Luovuta jo, ääliö!” Mexxi huusi samalla, kun Puhdistajan liha paloi hänen revolverinsa laukauksien jäljiltä. Elementaalienergian luomat luodit korvensivat mustaa massaa karrelle vielä pitkään senkin jälkeen, kun ne olivat läpäisseet sen. Arkkikranat sykkivät kuitenkin ehtymättä Puhdistajan sisällä, kun tämä rynni taas toia kohti.
Nahon silmät hohtivat hänen ottaessaan yhteyden veden alkuvoimaan. Hän kurkotti kohti Ficusta ja alkoi repiä irti tämän kehossa olevaa kosteutta. Ficus kuivui hetkessä luurankomaiseksi rusinaksi veren ja kudosnesteiden jättäessä tämän kehon. Solina täytti taistelukentän, kun loputon virta Ficuksesta kiskottua nestettä pyyhkäisi entisen omistajansa lävitse. Sietämätön olotila ei tietenkään kestänyt pitkään arkkikranan uusiessa tämän tuhoutuneet kudokset, mutta heti uudestaan Nahon käsivarsien pyörivät liikeet kutsuivat vesimolekyylit tämän sisästä. Joka kerta, kun Naho kiskaisi, olivat Mexxin luodit hetken aikaa entistä tehokkaampia.
Kirkkaana loimuava uppopaistettu Ficus ei saanut enää askeltakaan eteenpäin, kun Nurukanin kiviesteet nousivat kuin tyhjästä pysäyttämään hänen etenemisensä. Hän kiinnitti kuitenkin huomionsa siihen, että Nurukanin päivän toinen kamppailu alkoi nyt viimein pikku hiljaa näkyä tämän liikkeissä. Maaesteet, joita tämä hänen eteensä nosti, alkoivat ilmestyä hitaammin ja hitaammin. Lopulta hän löysi mahdollisuutensa. Ilmiliekeissäkin hän onnistui keräämään tarpeeksi liike-energiaa loikatakseen kitukasvuiseksi jääneen esteen ylitse.
Mexxin Hau-suojakenttä torjui kuitenkin Ficuksen hyökkäyksen, ja hänen laukauksensa osuivat tämän selkään ja jalkoihin. Omasta virheestään toivuttuaan Nurukan veti kirjaimellisesti maan Ficuksen alta, ja Naho sulki tämän tämän omasta lihasta revityn nesteen sisään.
”Mexxi, painekattila?” Naho murahti. Mexxi nyökkäsi ja huusi:
”Nurukan, väistä!”
Nurukan hypähti ilmaan ja laskeutuessaan painui syvälle maan sisään. Ficus pääsi ulos kuplasta ja lähti syöksymään naisia kohti kuin höyryjuna. Naho keräsi kaiken liikenevän energiansa ja alkoi syöstä tasaista vesisuihkua tätä kohti. Ficuksen täytyi olla hieman vaikuttunut veden määrästä, koska hän tiesi, miten kuluttavaa elementaalienergian muuttaminen materiaksi oli. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä seikkaa, miten ärsyttävää tsunamin alle jääminen oli.
Ficukselta meni veden seassa pyristellessään täysin ohi, että Mexxi oli hypännyt hänen ylitseen. Naho varmisti, että Ficuksen yli vellonut vesi palasi aina takaisin kiertoon. Paine oli valtava. Mexxi keskittyi luomaan niin kuuman liekin kuin suinkin mahdollista ja vapautti Ficuksen läpi syöksyvää vettä kohti niin kuuman aallon, että se lähestulkoon muutti maan tämän alta plasmaksi. Välittömästi suurin osa vedestä muuttui vesihöyryksi ja kuumeni siitä vielä pidemmälle repien kaiken lihan Ficuksen ympäriltä. Mexxi itse säästyi brutaalilta kasvokuorinnalta naamiovoimansa avulla.
Sisäelimet valuivat savuavan Puhdistajan lähes luihin asti sulaneille reisille. Tämän luuranko oli selkeästi nähtävissä. Naho ja Mexxi juoksivat syrjemmälle ja löivät kämmenensä yhteen onnistumista riemuiten. Hieman heidän takanaan Nurukanin pää putkahti pilkistämään ulos maankuoresta.
”Neidit voivat jättää juhlimisen myöhemmäksi”, hän totesi sylkien multaa suustaan. ”Tuo ei toimi kovin pitkäksi aikaa.”
Ja niin tosiaan Puhdistajan keho regeneroitui jälleen ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Ficuksen mitta alkoi olla täynnä. Tämä avasi suunsa heti, kun uusi sellainen oli valmistunut, ja huokaisi:
”Kai te ymmärrätte tekevänne turhaa työtä?”
Kolme toaa katsoivat jälleen ehjäksi uusiutunutta vastustajaansa turhautuneina.
”Kauanko voimme jatkaa tätä?” Naho parahti järkyttyneenä siitä, että hänen Mexxin kanssa suunnittelemansa pomminvarma, kenties sotarikokseksikin laskettava tekniikka ei ollut täydellisesti tuhonnut vihollista. Hän kutsui jo maaperän kosteutta puolelleen, mutta hänenkin liikkeissään alkoi näkyä väsymisen merkkejä. Lihabarrikadi Ficuksen takana oli säilynyt koko taistelun ajan täysin ehjänä. Mangain yhteyshyökkäys ei ollut saanut aikaan sen enempää kuin Killjoyn pommituskaan.
”Ficus näkee tulevaan. Hän vain pelaa aikaa”, Nurukan huusi Nahon veden kohinan ylitse. Mexxiltä Nurukanin selitys jäi kuulematta. Tämä oli laukaissut lippaallisen luoteja hitaasti lähestyvän Puhdistajan päähän tuloksetta.
Nahon uusi kupla oli sitonut Ficuksen jälleen paikalleen, mutta tällä kertaa se onnistui vain vaivoin pysäyttämään tämän kulun. Virtaava vesi esti tätä kyllä astumasta eteenpäin, mutta edes Mexxin avustuksella he eivät enää saaneet tätä enää perääntymään. Oli mahdotonta sanoa johtuiko se pitkittyneen taistelun aiheuttamasta väsymyksestä vaiko siitä, että Ficus oli lopen kyllästynyt murjotuksi tulemiseen ja vain päättänyt puskea vastaan kovempaa.
Nurukanilla oli kuitenkin ässä hihassaan. Ajatus, jota hän ei ollut verestänyt vuosikymmeniin, mutta jonka mahdollisuus oli vellonut hänen muistoissaan siitä lähtien, kun hän oli saanut ne takaisin. Hän oli alkanut ajatella sen mahdollisuutta välittömästi Nahon ja Mexxin Ko-Metrun puolella tavattuaan. Viimeinen valttikortti epätoivoiseen tilanteeseen.
”Muistatteko mitä teimme kanohikäärmettä vastaan? Ehkä on sen aika taas?”
”Nyt? Täällä?” Naho muisti. ”Emme ole nähneet häntä vuosiin.”
”Nyt jos koskaan on hänen aikansa astua estradille”, Nurukan sanoi jämäkästi.
Ficusta pidättelivät sillä aikaa lähinnä Mexxin luodit, eikä häntäkään tarvinnut paljoa suostutella. Kaikki oli laitettava peliin. Nahon pöyristynyt katse kulki hänen veljestään hänen siskoonsa ja takaisin. Kaksi kolmesta oli vakuuttunut siitä, että heidän vanha ystävänsä olisi oikea ratkaisu. Kaksi kolmesta. Hänen tarvitsisi ainoastaan antautua heidän tahdolleen.
Kupla, jossa Ficus räpiköi, alkoi kuplia, kun Mexxi lämmitti sen kiehuvan kuumaksi ja täydessä harmoniassa siskonsa kanssa leijutti porisevan pallon kohti taivasta. Nurukan nosti kätensä pystyyn, ja taistelun pirstoma maa totteli. Maa-ainesta virtasi kuplaan tonnikaupalla juuri, kun tuskasta huutava Puhdistaja oli ponkaisemassa kuplasta irti. Maa puristi tämän takaisin kuplan sisään ja sekoittui kahden muun elementin joukkoon. Mexxi puristi silloin kätensä nyrkkiin ja puski kaiken irti saamansa lämmön kuplaan. Maa-aineskin suli lopulta sen sisään sulautuen Ficuksen massaan. Vesipallo oli sulanut yhtenäiseksi laavamamöhkäleeksi, jonka seassa Puhdistajan tietoisuudet nyt velloivat. Hetki oli täydellinen. Naho läimäisi kätensä voimalla yhteen ja elementtipallo räjähti korviahuumaavasti.
Haju oli hirvittävä. Laavassa ja omassa kudosnesteessään keitetty kasa vetelää mössöä yritti nousta seisomaan, vaikka sen luut olivat käytännössä sulaneet kasaan. Vanha kuollut aines valui pois uuden tilalta. Mutta ei riittävän nopeasti. Ficus tiesi oikein hyvin, mitä seuraavaksi oli tapahtumassa. Hän tiesi, että hän ei ollut tarpeeksi nopea estääkseen sitä. Välittömästi, kun hänen aivonsa olivat regeneroituneet, hän tunsi sen, mitä tapahtui. Kun jokin muinainen laskeutui hengellään Onu-Metrun sydämeen.
”Tulkaa luoksemme, Akamain ja Wairuhan veljet ja siskot. Siunatkaa meitä läsnäolollanne!” toat huusivat yhteen ääneen. Kaikki kolme iskivät nyrkkinsä yhteen niin, että kipinä lensi. Toa-voima virtasi heidän välillään ja heidän lävitseen. Valoa alkoi purkautua ensin kunkin heistä silmistä, sitten myös suusta. Kolmikko peittyi kokonaan taivaalliseen valoon, joka olisi häikäissyt Ficuksen, jos tällä vain olisi ollut silmät, joilla sokaistua.
Toat olivat yhtä taistelukentällä. He olivat yhtä ajassa, paikassa ja mielessä. Empatia, tieto ja taito virtasivat heidän lävitseen. He näkivät, mitä muut näkivät; aistivat, mitä muut aistivat; tunsivat, mitä muut tunsivat. Syvän huolen, mutta myös määrätietoisen taistelutahdon. Jokainen toa oli alkuvoimansa majakka maailman pimeyden merellä. Ja nyt heidän valonsa oli suurimmillaan.
He olivat yhtä. He kaivoivat yhdessä läpi sedimenttien, sukelsivat läpi merihaudan, astuivat läpi vulkaanisen pätsin.
Kolme toaa oli yhtynyt niin mielessä kuin ruumiissa. Ei ollut Toa Nurukania, Toa Mexxiä tai Toa Nahoa. Oli vain Amajika – Totuuden henki, tulen, maan ja veden valtias.
Ficuksen edessä kohosi kuusimetrinen hahmo, jonka kuulas panssari kiilteli vuoroin mustan, punaisen ja sinisen väreissä. Tätä tuijotti tuomitsevalla katseellaan jylhä olento täysin tuntemattoman kanohi-naamion lävitse. Jykevä kalpa tämän toisessa kädessä osoitti tuomitsevasti kohti Puhdistajaa ja kimaltava kilpi tämän toisessa uhkui Kanohi Haun suojaavaa voimaa.
”Turmion aika on tullut päätökseen!” jylhä ääni julisti. Ficus tunnisti sekä Nurukanin, Mexxin että Nahon äänen jumalallisesta pauhusta, mutta ääni oli enemmän kuin vain kolmen toan kuoro. Sanojen tahto oli toien, mutta lausuja joku heitä suurempi. Tomua olkapäiltään karisteleva Puhdistaja irvisti. Tämän aivoissa tulevia kuiskutteleva nainenkin oli hiljentynyt. Edellisestä kerrasta oli tosiaan kulunut hetki. Sitten sodan ei kaita ollut siunannut kaupunkia läsnäolollaan.
Hän oli päässyt ponnistamaan itsensä pois mutakylvystä ja katsoi nyt hampaat irvessä, kuinka alkuvoimat saapuivat hänen vastustajiensa avuksi. Hän ei voinut kuin huokaista syvään. Kaikkinäkevän katsekin oli naulittu majesteettiseen joskin hänen näkökulmastaan yhtä lailla pelottavaan näkyyn.
”Tämä päivä…” Ficus manasi, puristi kätensä nyrkkiin ja lähti empimättä tarpomaan eteenpäin. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katsomaan, mihin hänen vihollisensa kykeni. Toain mielet olivat kuitenkin yhtenä entistä tehokkaampia. Ficuksen rynnäkköön vastattiin salaman nopeudella.
Maata, tulta ja vettä pyöri kiertoradoillaan kaitan ympärillä. Kolmen toan yhdistetty naamio leiskui aamuaurinkojakin kirkkaampana. Mutageysireitä nousi maasta ja puski kiehuvaa massaa vasten Ficuksen lihaa. Paine lennätti tämän korkealle, mutta painovoima palautti tämän nopeasti takaisin kohti maata.
Tämän nielaisi alastulon päätteeksi sellainen tulimyrsky, ettei moista ollut nähty Metru Nuilla sitten Kanohikäärmeen. Kolmen toan raivo virtasi polttoaineen tavoin liekkimereen sitä ruokkien. Ficuksen eteneminen oli pysäytetty, ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaakaan, eikä Amajikan ollut tarvinnut vielä liikauttaa lihastakaan – tämän tahtoon taipuneet elementit tekivät työn tämän puolesta. Bahragin sitominen paikalleen oli kuitenkin vasta suunnitelman ensimmäinen vaihe.
Kimaltavan haarniskan peittämä soturi säkenöi vihreää, punaista ja sinistä valoa, kun sen moniääniset taivaalliset sanat kirosivat Ficuksen alkuvoimain pyörteeseen. Kuin olennon äänessä olisi kuulunut itse maan jyrinä, tulen polte ja meren raivo. Kuin Mata Nui itse olisi saapunut kiroamaan Puhdistajan.
Ficus oli tajunnut jo aikaa sitten, mitä Amajika yritti. Turmiolliseksi sulaneesta maastosta oli päästävä pois nopeasti. Yhdestätoista sielusta ainoastaan yksi – se joka ennen oli majaillut Rúciorossa – osasi spekuloida, kuinka arkkikranojen loputtomasti pumppaavalle massalle kävisi, jos se altistettaisiin…
Kaikki yksitoista ajatusketjua katkesivat, kun tervamaiseksi kuumaksi keitoksi muuttunut maa nielaisi molemmat Puhdistajan jaloista. Kranat sen kun uusivat, mutta ongelmaksi ei muodostunut enää se vauhti, jolla orgaaninen ruumis suli, vaan se aines, joksi totuuden hengen elementaaliaines oli muuttumassa.
”Tämä kirottu Metru olkoon viimeinen hautasi”, taivaallinen soturi julisti. Amajika oli viimein kohottanut miekkansa. Hyökkäys, jonka se manasi Puhdistajaa kohti, vaati jokaisen osaa ottavan sielun täyden keskittymisen. Maa, tuli ja vesi tapasivat hopeisessa säteessä, jota oli alkanut virrata tämän terästä.
Säde kerääntyi Ficuksen ympärille nousevissa kaksoisauringoissa kimallellen. Ensimmäiset sen muodostamat kristallit muodostuivat hitaasti mutta kerääntyivät nopeasti toistensa ympärille. Puhdistajan riuhtominen rikkoi niitä, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Kun yhdistyneet elementit pääsivät vauhtiin, ei niitä enää voinut pysäyttää. Mangain kiistaton paikka Metru Nuin suojelijoina oli kirjoitettu itse elementteihin. Kolmenkin voima, yhdistettynä Kaita-hengen ikiaikaiseen viisauteen, riitti luomaan protodermislukon, jollaisesta nuoremmat toat saivat ainoastaan unelmoida.
Hyökkäyksen vaikutus oli silminnähtävä. Puhdistajan raivon huutojen tukahtuessa kristallien alle, oli muutos alkanut myös barrikadissa Mustan Käden tornin sisäänkäynnillä. Amajika oli taivuttanut Ficuksen materian niin perusteellisesti tahtoonsa, että se huijasi jopa arkkikranoja. Kaikki Ficuksesta juontava liha seurasi esimerkkiä. Mustan Käden tukikohtaa tukkiva seinä oli alkanut kristallisoitua Puhdistajan mukana.
”Killjoy, tilaisuutesi on nyt”, Amajika jylisi niin, että koko Metru vavahteli tämän sanojen voimasta.
Satojen metrien päässä taistelusta pienen kivisen törmän päällä, maa värähteli. Sen sisältä purkautuivat ensin skorpionihännät ja niiden perässä neljän valtavan kone-eläimen ruumiit. Metrun reunalta matkan tehneet kralhit tottelivat kyseenalaistamatta heistä suurimman käskyjä. Ne osoittivat häntänsä kohti taivasta ja, kuin tarkkaan koordinoitu tykistö, laukaisivat energiasäteet, jotka kaaressa aloittivat matkansa kohti Ficuksen barrikadia.
Amajikan ja tämän kristallilukon vangin ylitse ampaisi ohjuksen tavoin ensin punamusta ja sen perässä hopeinen vilahdus. Haarniskansa lukinnut Killjoy ja tämän perässä seuraava feterra kisasivat kralhien tykistötulen kanssa siitä, kuka pääsisi perille ensin. Mutta kuten Killjoy oli suunnitellutkin, ja Miksu sen laskenut, he saapuivat kohteeseensa täsmälleen samalla hetkellä.
Neljän energia-ammuksen, yhden Kal-haarniskaisen elävän ohjuksen ja Avhrak Feterran täydellisesti ajoitetun plasmalaukauksen saattelemana kristallisoituva musta liha pirstoutui viimein. Amajika antoi otteensa elementeistä herpaantua. Mittaamattomat määrät energiaa vaativa hyökkäys tuli päätökseensä, kun tämä näki Killjoyn ja tämän vanavedessä seuraavan feterran katoavan tukikohdan sisuksiin. He olivat viimein onnistuneet. Mikäli Xen vain oli yhä hengissä…
Amajikan jokaista osanottajaa kouraisi sydänalasta, kun ensimmäinen vinkki vahkin kohtalosta ilmaantui. Vain muutamaa hetkeä sen jälkeen, kun Killjoy ja tämän mekanisoitu apu olivat sukeltaneet tukikohdan syvyyksiin, nousi noista samoista syvyyksistä vastineeksi jokin tapaamaan totuuden henkeä, joka jo kaukaa aisti lähestyvän vastavoiman.
Kristallisoituneen lihabarrikadin jäänteiden ylitse ulos ulkoilmaan astui tumma, siivekäs hahmo, joka varasti välittömästi Amajikan koko huomion kukistetulta Puhdistajalta. Tulija ei edes yrittänyt piilottaa synkkää auraansa, joka täytti tukahduttavasti koko lähiympäristön kuin polttoaineenkatku konehuoneen. Amajikan näkökulmasta oli kuin valtava verenpunainen liekki olisi loimunnut makutan ympärillä.
Pimeyden valtiaan suupielet kääntyivät alaspäin, kun tämä loi säälivän katseen lähes kokonaan kristallisoituneeseen protodermikseen peittyneeseen vihasta korisevaan Puhdistajaan.
”Olen pahoillani”, Makuta Abzumo kuiskasi äänellä, joka kuitenkin saavutti kaitan hiljaisuudestaan huolimatta, ”mutta en voi antaa teidän jatkaa ystäväni satuttamista.” ”Luovu taistosta suosiolla, makuta. Aika loppuu. Ethän halua Hovimestarin huomaavan syntejäsi”, Kaita pauhasi kolmen toan yhteisellä suulla.
”Houkka!” makuta mylväisi ja osoitti syyttävän sormensa kohti henkiolentoa eleellä, jota olisi melkein voinut kuvailla lyönniksi. ”Olen jo saanut, mitä tulin hakemaan. Ja sinä olet poistumiseni edessä pelkkä hidaste.”
Kuoleman löyhkän lailla näkymätön, synkkä energia pursusi makutan kädestä ja tarttui kaikkeen, mihin koski. Se kietoutui Toa Kaitan ympärille ja alkoi tukahduttaa tätä. Järkälemäinen ritari pudotti aseensa ja tarttui päähänsä: oli kuin sadat veitset olisivat alkaneet pistellä sen kalloa ja tuhannet äänet kirkua sen päässä taukoamatta. Aistit pettivät, ja tuntui kuin jokin olisi repinyt sitä väkivaltaisesti palasiksi kolmeen eri suuntaan. Kipu yltyi yltymistään – ja sitten kaikki pimeni hetkeksi.
Nurukan avasi silmänsä. Edessään hän näki pelkkää taivasta. Mitä oli juuri tapahtunut? Hän tunsi makaavansa maassa, joten hän nousi vaivalloisesti istumaan ja näki Onu-Metrun synkät tasangot. Aivan, hän oli ollut Onu-Metrussa, pinnalla. Ei Arkistoissa. Miksi ihmeessä? Hän käänsi hieman päätään ja näki vahkien raatoja ympäri tannerta. Kaukaisuudessa näkyi kralhi-lauman siluetti. Pää kääntyi vastakkaiseen suuntaan. Synkkä, pitkä hahmo levitti valtavat siipensä ja syöksyi ilmaan. Abzumo.
Abzumo! Nurukan, Naho ja Mexxi olivat olleet yhtä, muodostaneet totuuden hengen, mutta makuta oli jotenkin hajottanut heidän kaitansa. Missä muut olivat? Missä oli Ficus?
Nurukan nousi seisomaan. Hänen jalkansa olivat hieman huterat, mutta hän pysyi pystyssä. Sitten hän kääntyi suuntaan, jossa oletti Ficuksen olevan. Ja teki sen juuri ajoissa todistaakseen hirvittävää tragediaa.
Naho avasi silmänsä. Hän haistoi palaneen käryä. Hän nousi istuma-asentoon ja näki muutaman metrin päässä makaavan Nurukanin kömpimässä myös pystyyn. Aivan kuin hänen aivonsa olisivat vääntyneet jotenkin väärään asentoon, kaikki tuntui ja näytti väärältä. Hetken he olivat olleet yhtä, osa jotain suurempaa, jotain taivaallista, jotain hyvin uutta mutta toisaalta muinaista. Ja nyt yhtenäisyyden tunne oli poissa. Tilalla oli turhautuneisuus ja ahdistus.
Ahdistus? Miksi? Ja hänen mielensä oli kankea, kuin routaa olisi kertynyt sen pintaan, ja hänen tunteitaan jäyti nälkä, kuin hän ei olisi päässyt kokemaan inhimillisyyttä vuosikausiin.
Makuta oli tehnyt jotain. Jotain kamalaa. Missä Ficus oli? Naho pudisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Ei ollut aikaa hukattavaksi, tai he olisivat pian kaikki kuolleita. Sitten Nurukan rääkäisi järkyttyneenä vetäen Nahon silmät välittömästi itseensä. Kun Naho siirsi nopeasti katseensa Nurukanin tuijottamaan suuntaan, paniikki iski häneenkin.
Mexxi avasi silmänsä. Hän ei tiennyt, mitä oli juuri tapahtunut, mutta jokin oli osunut häneen, ja nyt hän makasi maassa. Hän ei pystynyt liikkumaan, ja koko hänen kehonsa oli vallannut lämmin tunne, kuin kuumaa nestettä valuisi pitkin hänen vartaloaan. Sitten iski silmitön kipu. Hänen kasvonsa eivät silmiä lukuun ottamatta liikkuneet, joten hän ei voinut edes irvistää. Hän kuuli Nurukanin raivoisan karjaisun ja Nahon järkyttyneen kirkumisen. Valoja välähteli. Metallin kolinaa. Lihaa lyötiin jollain kovalla. Silpoutumisen ääntä.
Nahon kasvot hänen edessään. Silmät täynnä kyyneleitä. Häntä sattui niin paljon, että hän ei oikeastaan välittänyt. Kunpa kipu vain loppuisi.
Mexxin tietoisuus himmeni vauhdilla. Verta oli kaikkialla. Sitä pulppusi ulos toan selästä sellaisella vauhdilla, että se välittömästi kasteli Nahon, joka oli rientänyt tämän rinnalle kääntämään tätä kyljelleen. Aukko oli valtava. Yksi osuma Ficuksen nyrkistä oli pirstonut kaiken panssarin Mexxin selästä ja jättänyt aukon siihen, missä hänen selkärankansa oli sijainnut. Sen tilalla oli nyt pelkkiä valkoisia luunsirpaleita keskellä veristä onkaloa. Miten se oli edes tapahtunut? Makuta oli saapunut, ja kaikki oli vain pimentynyt. Ficus oli vapautunut niin nopeasti, ettei kukaan heistä ollut ehtinyt reagoimaan.
Sivummalla Nurukan antoi Ficukselle ennennäkemätöntä löylytystä. Tämä oli joutunut hillittömän raivon valtaan, eikä Ficus ehtinyt tehdä mitään väistääkseen tämän alkukantaisella raivolla jakamia iskuja. Veripisaroita lenteli ympäri joutomaata jokaisesta Nurukanin lyönnistä, mutta ei Ficuksen verta. Roiskeiden lähde oli Ficuksen valuva oikea nyrkki, joka oli yhä Mexxin sisusten peittämä.
Nahon kädet tärisivät mutta onnistuivat pyörittämään hataran värähtelevän kuplan Mexxin ympärille. Veri teki kuitenkin vedestä sameaa. Nahon vispaavilla sormilla oli täysi työ yrittää pitää violettia virtaa ystävänsä sisällä.
”Nurukan…” hän pihisi. Järkytyksen ja ankaran keskittymisen raoista puserretut sanat hädin tuskin tavoittivat maan toaa, joka oli murjonut Puhdistajan palasia pitkin taistelutannerta. Metrien päässä itseään jälleen kasaava Ficus huohotti syvään. Nurukanin raivohulluuden vallassa tehdystä hyökkäyksestä viis, hän oli sentään välttynyt täydelliseen protodermislukkoon vangitsemiselta.
Nurukan käänsi katseensa vihollisen irvistyksestä Nahoon, joka polvillaan yritti nyt estää Mexxin yläruumista romahtamasta sisäisen tukirangan puutteesta. Lisää vettä virtasi Onu-Metrun halkeamista toan kuplaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut riittävän. Verta oli liikaa. Mexxin jokainen suuri valtimo pumppasi sitä ulos hänen kehostaan, ja Naho sai vain osan siitä takaisin siskonsa verenkiertoon. He tarvitsivat apua ja nopeasti.
Apua, jota oli Ficuksen odotusten mukaisesti jo muutamia minuutteja sitten ilmestynyt Onu-Metrun eteläiseen horisonttiin, ja nyt apujoukkojen ehdittyä lähelle toatkin ne jo huomasivat. Kellot tikittivät. Aika ei ollut enää hyökkääjien puolella.
Ne olivat alkaneet vain harmaina pisteinä aamuista kellertävää taivasta vasten. Niiden vauhti oli kuitenkin suuri, ja niiden siluetit olivat paljastaneet niiden todellisen luonteen nopeasti.
Niitä oli kaksitoista ja ne lensivät juuri sen verran alhaalla, että niiden muotoilusta alkoi saada selvää. Valkeanharmaiden ilma-alusten siivet uhkuivat menneiden vuosikymmenien sotilaallista mahtia, ja niiden massiiviset rungot myötäilivät modernia kometrulaista muotoilua.
Se oli ensimmäinen kerta sitten sodan, kun Metru Nui esitteli sotilasmahtiaan. Muodostelmassa kohti Onu-Metrua lipuvat sotalaivat olivat kooltaan Mustan Käden vanhojen lippulaivojen veroisia. Muodostelman kärjessä lipuvan punakultaisilla viivoilla koristellun laivan massiiviset tykit oli jo suunnattu kohti tunkeilijoita. Valkoisen kuningattaren varoittavat sanat kajahtelivat hyökkääjien ajatuksissa. Oli ollut vain ajan kysymys, että Metru Nuin turaga reagoisi heidän läsnäoloonsa.
Lippulaivan kannella kädet selkänsä taakse ristinyt kultakasvoinen toa mittaili alhaalla siintävän taistelun jälkiä katseellaan. Aluetta halkovan kraatterin täytyi olla jäänne siitä räjähdyksestä, joka Ko-Metrun lennonjohdon oli havahduttanut. Asiat olivat edenneet sen jälkeen nopeasti. Dumen käsky oli selvä. Tästä hetkestä eteenpäin Metru Nui vastaisi eteläisen maailman tunkeilijoiden röyhkeyteen voimakeinoin.
”Yksi kilometri tulitusetäisyydelle”, Lhikanin tarkkailuasemaa lähimpänä istuva le-matoran kuulutti kovaan ääneen. Lhikan nyökkäsi. Tutkat olivat havainneet Onu-Metrun yläpuolella vellovan vihollisaluksen jo kaukaa, joskin siihen nähden heillä olisi pitänyt olla siihen jo näköyhteys. Sen puuttumisesta huolimatta Metru Nuin laivasto järjestäytyi Lhikanin takana hyökkäysmuodostelmaan.
Nahon katse herpaantui Mexxistä ainoastaan hetkeksi. Nurukan näpytteli korvanappiaan kuumeisesti laivaston radiolinjaa etsien.
”Tämä on Mustan Käden kenraali Nurukan. Tarvitsemme evakuointiapua. Toistan, meillä on haavoittuneita. Me tarvitsemme apua.”
Laivaston kommunikaatiopäälliköltä ei kestänyt kauaa kaapata Nurukanin viesti, ja tämän sanat kajahtelivat pian lippulaivan komentokeskuksessa. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen linja Nurukanin korvassa aukesi ja Lhikanin sanat tavoittivat sekä hänet että Nahon.
”Tässä on amiraali Lhikan MNS Kikanalolta. Meillä on vaikeuksia paikantaa vihollisalusta. Onko teillä näköyhteyttä?”
Nurukan vilkaisi hämmentyneenä kohti Nahoa, joka oli kuitenkin naulinnut katseensa takaisin siskoonsa.
”Ei ole, Lhikan. Meillä on näköyhteys ainoastaan Puhdistajaan ja Makuta Abzumoon. Toistan pyynnön. Meillä on haavoittunut! Mexxi vuotaa kuiviin!”
Kikanalon komentokeskuksessa vaihdettiin huolestuneita katseita. Ruorin ja kommunikaatio-osaston matoranien katseet olivat naulittuina Lhikaniin, jonka pään sisässä alkoi tahtojen kamppailua välittömästi, kun Mexxin nimi mainittiin. Hän ei kuitenkaan antanut sen näkyä ulospäin. Metru Nuin suojelija yllätti lopulta itsensäkin sillä, kuinka kylmäksi hänen ajatuksensa olivat jäähtyneet.
Naho ja tämän vierelle kumartunut Nurukan jakoivat huolestuneen vilkaisun. Laivaston radiosta ei enää vastattu.
”He lähettävät apua, lähettäväthän?” Naho parkaisi. Nurukan ei tiennyt, kuinka vastata.
Vain hetkeä aikaisemmin uusiutuneilla raajoillaan haparoiva Ficus loi katseensa ilmassa Onu-Metrun yllä leijuvaan makutaan, jonka pään yläpuolella leijuivat kolme säihkyvää Nimdan sirua. Perääntymishetkestä oli sovittu etukäteen; Lhikanin luotsaaman laivaston saapuminen ei ollut tullut heille yllätyksenä. Biancan sanat mukailivat Ficuksen ajatuksia. Perääntyminen tesseraktille oli aloitettava nyt, jos he tahtoisivat pois saaren ilmatilasta, ennen kuin Metru Nuin suojeluskaarti saavuttaisi tulitusetäisyyden.
”Nuo eivät ole Mustan Käden raidetykkejä”, Ficus mutisi horisonttia vilkuillessaan. Hänen askeleensa olivat alkaneet löytää vauhtia. ”Olemmeko varmoja, että he eivät ole valmiita avaamaan tulta?”
”EMME OLE”, Bianca myönsi. ”MUTTA HEILLÄ ON VAIKEUKSIA KOHDENTAA TYKISTÖÄÄN. TESSERAKTIN HÄIVEJÄRJESTELMÄT TOIMIVAT ODOTETUSTI.”
Kikanalon kannella tuskailtiin Valkoisenkin tunnistaman ongelman parissa. Asejärjestelmät olivat näyttäneet vihreää jo kymmeniä sekunteja, mutta ilman kohdetietokoneen laskelmia he eivät voineet ampua laukaustakaan. Pohjoisessa siintävät Ga-Metrun kaupunginosat olisivat saaneet osansa jokaisesta kohteen ohi kiitävästä raidetykin laukauksesta.
Sen sijaan ilmassa leijuvaan makutaan heillä oli varsin mainio näkymä.
”Kohdistakaa kaikki aseet kohti langennutta enkeliä”, Lhikan julisti. ”Ammumme terroristin suoraan alas taivaalta!”’
Silloin tuntematon häiveobjekti kuitenkin avasi tulen heitä päin. Jonkinlainen ammus osui suoraan Kikanaloon vapauttaen sisältään valtavan määrän punaista nestettä, joka peitti aluksen keulan ja roiskui myös muutaman lähimmän aluksen päälle. Sinne, mihin ainetta oli levinnyt, alkoi pikkuhiljaa nousta savua metallisen pinnan alkaessa syöpyä. Aluksen etukamerat, jotka myös olivat saaneet osansa roiskeista, alkoivat näyttää näytöillä hieman häiriöitä mutta jatkoivat silti toimintaansa. Samaan aikaan fysiikan lakeja rikkovasta reiästä avaruudessa syöksyi kaarrellen ulos kymmeniä pieniä lentäviä objekteja, jotka rupesivat kiihdyttämään laivaston suuntaan.
”Lähikuvaa”, Lhikan määräsi. Näytöille pamahti kuva ohitse lentävistä, suunnilleen gukon kokoisista otuksista, jotka olivat muodoiltaan kuin sysimustia teräväkulmaisia lintuja mutta joiden kasvojen tilalla oli pelkkä terävähampainen ammottava kita.
”Herra amiraali”, eräs le-matoran huomautti hätääntyneenä, ”ne rupesivat järsimään aluksen runkoa!”
”Ne myös peittivät näköyhteyden makutaan”, ilmoitti toinen. ”Niitä on aika paljon!”
Jälkimmäinen huomioista oli Lhikanille turha. Komentosillan tarkkailuaseman ikkunan oli peittänyt kuhiseva kasa vihollissiivekkäitä. Ne yrittivät nokkia tietään sisälle, mutta niiden lyönnit kilpistyivät panssarilasiin. Ne kuitenkin jatkoivat. Ja jatkoivat. Jatkoivat, kunnes niiden kallot alkoivat pettää. Nyt Lhikanin edessä kuhisevien lintujen lisäksi hänen ikkunansa täyttyivät mustasta verestä.
”Aktivoikaa komentosillan visuaalisen sektorin puhdistusjärjestelmät!” Lhikan käskytti.
”Herra amiraali, tarkoitatteko tuulilasinpyyhkimiä?” linnuista tiedottanut le-matoran ihmetteli ääneen.
”Kuulitte, mitä sanoin!” Lhikan ärjähti. Le-matoran käänsi kiireenvilkkaa kytkimestä, ja kaksi tonnien painoista rautaista lastaa lähti liikkeelle ikkunoiden sivuilta. Kuului korviahuumaava rusahdus, kun kymmeniä lintuja murskaantui niiden väliin ja raahautui sitten mustan verivanan jälkeensä jättäen pois Kikanalon pinnalta.
Kirkuvan kaaoksen levitessä laivaston päälle Ficus kiinnitti huomion lihabarrikadin jäänteiden yli luikertelevaan kasviin. Zairyh raahasi mukanaan jonkinlaista lemmikinkantohäkkiä, jonka sisältä kuului epämääräistä kolinaa ja näkyi himmeää sinistä hohdetta. Perääntymisen aika oli nyt. Ficus tarttui kaatuneen feterran ruhoon ja välitti signaalin ylös. Tesserakti syöksähti ällistyttävällä nopeudella maahan Ficuksen ja Zairyhin kohdalla, peitti nämä näkyvistä ja palasi ilmaan jättäen jälkeensä pelkkää tyhjää siinä kohdassa, missä nämä olivat hetki sitten olleet.
Ylhäällä Lhikanin kärsivällisyys alkoi olla lopussa. Suurin osa linnuista oli joko pyyhitty tai ammuttu pois, mutta vihollisaluksen lakattua tulittamasta siihen tähtääminen oli muuttunut taas mahdottomaksi. Keskustelu Lhikanin ympärillä oli kiivasta. Käsky siirtyä asejärjestelmien manuaaliohjaukseen oli jo nousemassa Lhikanin huulille. Heidän oli tavalla tai toisella vastattava vihollisaluksen tuleen. Maan yläpuolella leijaileva makuta oli laskeutunut uhkien prioriteettilistassa kakkoseksi.
Lhikanin huulille nousseen käskyn keskeytti kuitenkin radion rasahdus, kun laivaston radiolinjalle ilmestyi vielä yksi ääni, joka ei ollut peräisin yhdeltäkään hajonneen kaitan jäseneltä.
”Pojat taitaa kaivata pikkuisen apua”, ääni kajahteli laivojen komentokeskuksien lisäksi Nurukanin ja Nahon korvissa. Ensimmäistä kertaa koko päivän aikana Nurukanista tuntui, että heitä kuristavaan synkkyyteen oli ilmestynyt rako.
”Amiraali. Onu-Metrun ilmatilaan on saapunut uusi lentävä kohde. Xialaisvalmisteinen, lähestyy idästä”, kommunikaatiomatoran huudahti. Lhikanin katse kääntyi kohti tutkaa, johon oli ilmestynyt nopeasti liikkuva punainen piste. Kikanalon automaattiset asejärjestelmät eivät kuitenkaan lukittautuneet siihen. Alus liikkui jossain pilvien korkeudella heidän yläpuolellaan.
”Tunnistaudu”, Lhikan vaati silminnähden ärtyneenä uudesta muuttujasta.
”Komentaja Cody Mustasta Kädestä. Vihollisalus on verhottu hyvin, mutta sain ylhäältä käsin vilkaistua sitä hyvällä silmälläni. Voin maalata kohteen teille.”
Onu-Metrun pinnalla Nurukan oli kääntänyt katseensa suoraan ylöspäin. Tutun pommikoneen ujellus oli täyttänyt ilman. Hopeinen vilahdus pilvien raosta vahvisti vahkin sanat. Cody oli palannut kreivin aikaan.
MNS Kikanaloa lähimpänä molemmilla puolilla seuraavat kaksi sotalaivaa odottivat käskyjä malttamattomana. Lopulta molemmista uskallettiin lähettää pyyntö Lhikanin alukselle. Yllättävän liittolaisen tarjous toivottiin otettavaksi vastaan.
”Tuli vapaa, komentaja”, Lhikan lopulta myöntyi. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin he kaikki näkivät sen. BHS Betty oli laskeutunut pilvistä syöksyyn. Hirvittävän jyrkässä kulmassa kohti maata kiitävä pommikone aiheutti kohahduksia laivaston ohjaksissa toimivien matoralaisten keskuudessa. Nurukania ei edes jännittänyt. Hän muisti nähneensä Codyn tekevän saman liikkeen kymmeniä kertoja aikaisemminkin.
Betty pudotti lastinsa viimeisellä mahdollisella hetkellä ja suoristi nokkansa vain hetkeä ennen kuin ujeltavat palopommit osuivat kohteeseensa. Nurukan suojasi Nahoa ja Mexxiä maasuojalla, kun matalalta heidän ylitseen kiitävä Cody piiskasi taisteluissa irronnutta maata heidän päälleen.
Kuului viisi korviahuumaavaa räjähdystä, yksi valtava korahdus ja groteskia litinää. Kikanalo saattueineen oli jo niin lähellä kohdetta, että valo oli lähestulkoon sokaiseva. Lhikan joutui nostamaan käden naamiolleen silmiään siristellen. Räjähdyksen laannuttua jäivät jäljelle ainoastaan liekit ja se asia, mitä ne peittivät.
Aiemmasta tesseraktin nesteammuksesta vielä hieman häiriöiset etukamerat zoomasivat kohti liekehtivää objektia. Tilannetta oli hyvin vaikea kuvailla, mutta näytti siltä kuin heidän edessään olisi leijunut liekeistä muodostuva vinhasti pyörivä kuutio, jonka pinnan läpi sen sisästä työntyi esiin toinen, pienempi kuutio. Tämä sisempi kuutio sitten suureni ulomman kuution pienentyessä, ja nämä pyörähtivät niin, että ennen ulompi kuutio sujahti ennen sisemmän, nyt suurentuneen kuution sisään. Tätä jatkui: kuutiot vaihtoivat paikkaa vuorotellen koskaan pysähtymättä ja iäti pyörien.
”No… nyt se ainakin, öh, näkyy”, kommunikaatiomatoran sanoi hermostuneesti.
”Kaikki yksiköt, tulta”, Lhikan murahti.
Kaikkien kahdentoista aluksen raidetykit aloittivat armottoman laulunsa kohti liekehtivää merkillistä kappaletta. Suurin osa ammuksista näytti kosketusta kohteen kanssa tehdessään vain katoavan, ikään kuin ne lakkaisivat olemasta, mutta osa jätti jälkeensä savuavan räjähdyksen. Jäljelle jääneet demoniset lennokit jättivät kaiken aiemman toimintansa ja ryhtyivät syöksymään ammusten eteen. Ennen pitkää ne loppuivat kesken, eikä mikään seissyt enää kohteen ja tykityksen tiellä – kunnes patteriston ammukset loppuivat.
”Ladatkaa”, Lhikan määräsi.
”Herra amiraali, ylikuumenemisen välttämiseksi joudumme odottamaan noin kaksikymmentä sekuntia ennen seuraavaa keskitystä”, tulenjohtajamatoran ilmoitti.
Laukausten hiljettyä Nurukan sulki viimein yhteyden Kikanaloon ymmärrettyään, että paljon kaipaamiinsa sota-aikoihin takaisin matkustanut Lhikan ei ollut aikeissakaan vastata heidän avunpyyntöihinsä. Sen sijaan tauko raidetykkien laulussa antoi mahdollisuuden pommikoneen pilotille lähestyä heitä kierroksensa päätteeksi.
Cody onnistui kääntämään Bettyn lastausalueen toia kohti taitavasti puolivälissä laskeutumistaan. Bettyn jalakset koskettivat maata samalla hetkellä, kun valtava tärähdys maaperässä alkoi horjuttaa sitä ja kaikkea muutakin Onu-Metrun pinnalla.
Sitten Mustan Käden tukikohdan suunnassa välähti, ja valtava jyly peitti kaiken. Kaikki katseet Kikanalon komentosillalla siirtyivät välittömästi paikalle osoittavan kameran näyttämään kuvaan.
”Mitä saatanaa!” Lhikan ärjäisi.
Hetki sitten
Makuta Abzumo leijui ilmassa kymmeniä metrejä Onu-Metrun yläpuolella. Hän oli levittänyt kätensä sivuilleen, ja kaikki kolme Nimdan sirua leijailivat itsekseen kiertäen ympyrää hänen päänsä ympärillä. Hänen siipensä hädin tuskin löivät, vaikka hänellä ei selvästikään ollut mitään vaikeuksia pysyä ilmassa.
Makuta sulki hitaan nautiskelevasti silmänsä ja löysi, mielensä syövereissä, itsensä seisomassa valtavan, synkän katedraalin sisuksissa. Salin korkeus oli niin suuri, että kattoa ei näkynyt vaan sitä kannattelevat pilarit häipyivät pimeyteen. Siinä kohtaa salia, missä perinteisesti olisi kenties ollut alttari, oli kymmenien metrien korkuinen luista kasattu häkki. Ja häkin sisällä oli jotakin yhtä valtavaa.
Musta massa muodosti jylhän, jumalaisen hahmon, jonka kasvojen kohdalla hehkui punaisena suuren tasasivuisen kolmion ääriviivat. Ja kolmion keskeltä tuijotti yksi ainoa punainen silmä.
”Pidätkö näkemästäsi?” makuta ilkkui, eikä suinkaan viitannut sanoillaan mielimaiseman sisältöön. ”Syvä Nauru paheksuu valintojasi”, loinen vastasi. Tämän massiivisesta varresta huolimatta tämän ääni kaikui huoneessa vain hieman vaisusti. Makuta alkoi nauraa kolkkoa naurua, jonka kaiku sen sijaan jäi pomppimaan villisti pitkin salin seiniä.
”Kerro Naurulle, että tulen lopulta ottamaan hänenkin sirunsa.”
Makutan takaa asteli kristallinen nainen, jonka nähtyään Matoro Mustalumi olisi kavahtanut kauhusta. Tämän vartalonmuodot olivat nimittäin vinksallaan kuin kubistisessa taideteoksessa, ja tämän suu oli vääntynyt ikuiseen groteskiin irvistykseen.
𝅘𝅥𝅯Kuinka julkeaa~𝅘𝅥𝅯 se kikatti. 𝅘𝅥𝅯Mahtaa Punaista Miestä harmittaa~𝅘𝅥𝅯
Makuta viittoi sirua vaikenemaan, jolloin tämän suu kirjaimellisesti muurautui umpeen kristallista, josta tämän koko keho koostui. Silmistä paistoi närkästys.
”Se, mikä on julkeaa”, makuta julisti osoittaen sanansa jälleen loiselleen, ”on kuinka se pieni sielunvihollinen on onnistunut levittämään kasvaintaan niin laajalle, että käytännöllisesti katsoen jokaisella merkityksellisellä olennolla on kaltaisesi syöpäläinen.”
Loinen ei vastannut mitään, sen punainen silmä vain tuijotti herkeämättä sen isäntää. Delta olisi kenties kikattanut, jos sillä olisi ollut vielä suu. Makuta osoitti syyttävällä sormellaan loista kohti ja lausui:
”En aio antaa minkään seisoa tielläni. Avde lähettäköön vaikka nukkensa perääni, mutta kohtalo on sama, yhtä kaikki. Kenties kaipaatte pientä osoitusta mahdistani.”
Niine sanoineen Makuta Abzumo avasi jälleen silmänsä Onu-Metrun taivaalla.
”Mustan Käden aika on viimein päättynyt”, hän julisti äänellä, joka kaikui varmasti Arkistojen syvyyksiin asti. ”On aika lukea hautakirjoitus.”
Hänen ympärillään leijailevat Nimdan sirut alkoivat hehkua sinertävää valoaan. Sama sininen hehku paistoi nyt myös Abzumon silmistä, kun hän lausui:
Muutoksen tuulet.
Sanansaattajan uhka
e͕̮̞̼̰̻̦̦̦k̭̹͔̮͚̟͔̹ș̟͚̖͈y̝̯̲͔y̮͓̺ ̺̭̦̬̘̥p͖̺̠̘̲̟̫͕i̼̥̖̖̺̣̹m̺̞͔ẹ̩͚͙y̝̦̱t̳̩͚e̤̦͎̼e̙̯̜̯̥̺ṋ͎̣͎̩̗̤̤̞.
Abzumo vilkaisi nopeasti oikeaa kämmentään, jonka sisäpintaa Arkkienkelin taistelussa Epsilonin polttama arpi yhä koristi. Myös arven läpi näytti tihkuvan sinertävää valoa, ikään kuin käsi olisi repeämässä arven kohdalta ja purskauttamassa hohtavan sisältönsä ulos. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin.
Onko asiat niin, etteivät ne kestä enää yhtään virhettä?
Kaunis, kaunis Delta. Sinisine sykkeineen. Aika on jo kypsä meille.
Kuoleman soittaessa viimeisen hitaan on elämän aika poistua Tuonelan kitaan.
Jumalan voimaa. Mielen voimaa.
Sen täytyy olla mielen heikkoutta, pelätä saamansa puolesta.
Niin oli hyvä. Ja niin oli kaunista. Ja niin oli oikein.
Tuhannet suuttuneet sielut kyynelsateen maahan sataa.
Aamukasteen lailla kärsimysten haudat peittoaa.
Kuvittele mielikuvitus vapautettuna vankilastaan!
Sano, että tiedät, kuinka kukat saa kukkimaan.
Ath ko relthe Nimda.
Luuletko sinä, että tämä nälkä loppuu syömällä?
Sinä olisit hyvä jumala.
Ei väliä. He ovat lihaa.
Liha ruokkii pyörää. Pyörä pyörii. Jauhaa sitä lisää.
Kuin huulille kuivunut kuiskaus, jonka ikävä ei kelvannut…
𝅘𝅥𝅯Kolmella ohjaat kohtalon~𝅘𝅥𝅯
Rauhaan vaaditaan uusi jumala.
Abzumon suu vääntyi kirjaimellisesti tämän kasvoja leveämpään kuvottavaan virnistykseen, ja silmät kapenivat viiruiksi. Hän heitti nopealla hartialiikkeellä molemmat kätensä osoittamaan tukikohdan suuntaan, ja Nimdan sirujen hohde saavutti kliimaksinsa. Maa alkoi täristä, koko Onu-Metru tunsi sen. Ja sitten…
𝅘𝅥𝅯Boom~𝅘𝅥𝅯
Katastrofaalinen jysähdys. Kallio tukikohdan maanpäälliset jäänteet peittävän kupolin ympärillä murtui sadoiksi tuhansiksi ellei miljooniksi murusiksi. Kaikki tukirakenteet yksinkertaisesti pettivät, ja maanalainen torni raastoi kaiken sitä pintaan kiinnittäneen rakenteen sekä koko maanpäällisen massan mukanaan pohjattoman onkalon syvyyksiin valtavien sinisten liekkien saattelemana. Tumma sinisensekainen savu peitti taivaan hetkeksi lieskojen lyödessä naapurimetrun pilvenpiirtäjien korkeudelle. Ja yhtä nopeasti liekit myös katosivat jättäen jäljelle pelkän suunnattomana ammottavan reiän maankuoressa.
”Tanssii tyttö, liekeissä tanssii”, totesi Kaaoksen Arkkitehti. Sanat kaikuivat kuuroille korville – metelin alta ei voinut kukaan kuulla mitään.
Maailman romahtaessa Abzumon suupielet nytkähtivät hieman alaspäin, aivan kuin jokin olisi tahrannut tämän voittoa. Ilmassa leijuneet sirut laskeutuivat tämän kämmenelle. Makuta loi vielä viimeisen, hieman tyytymättömän katseen Deltaan, ennen kuin sujautti aarteensa talteen.
Noin viisi minuuttia aikaisemmin
Kristallisoituneesta lihasta koostunut seinä ei yksinään riittänyt purkamaan täyttä vauhtia sitä päin lentäneen Killjoyn liike-energiaa. Sen teki Mustan Käden sulanutta reaktoria suojaavan rautasinetin lattia, joka raastoi mennessään loputkin tämän Kal-haarniskan taistelun haalistamasta maalipinnasta. Killjoy kuitenkin sai itsensä pystyyn nopeammin kuin sellaisen tällin jälkeen olisi kuulunut. Suriseva metallinen olento leijaili hänen vierellään arvioiden hänen kuntoaan. Käsky kävi kuitenkin välittömästi. He suuntaisivat syvyyksiin. Lieskat purskahtivat jälleen Killjoyn rakettimoottoreista ja tämä ampaisi kolhuistaan välittämättä lävitse Nurukanin kaivamista tunneleista.
Matkaa tukikohtaa sisällään pitävälle onkalolle ei ollut paljoa, mutta siitä oli aikaa, kun Killjoy oli viimeksi nähnyt sen kaikessa jylhyydessään. Pienen kaupungin kokoinen lieriönmuotoinen onkalo oli kolmen maan toan, satojen matoranien ja lukemattomien koneiden vuosia kestäneen työn aikaansaannosta. Sen keskellä kohoava metallinen pilvenpiirtäjä kohahdutti korkeudellaan, vaikka sen maanpäällinen puolikas olikin jo kauan sitten romuttunut. Kymmenien metrien paksuiset metalliset palkit pitivät rakennelmaa onkalon seinien tiukassa otteessa. Killjoy olisi jäänyt ihastelemaan kotoisaa näkyä, jos kiire ei olisi ollut hänen elämänsä polttavin.
Miksun havaintolaitteet kävivät kuumempana kuin koskaan. Krana-asiasta kuuluva kuumeinen tikitys kaikui jopa Killjoyn haarniskan lävitse. Se ei kuitenkaan saanut Xenin olemassaolosta normaalisti leiskuvasta energiasta otetta, ennen kuin heidät keskeytettiin. Killjoy havaitsi alhaalta saapuvan liikkeen ensimmäiseksi. Syvyyksistä aivan tukikohdan pohjalta nousi jotain suurta. Killjoy ei ollut koskaan kohdannut sitä täsmälleen sen näköisenä, mutta hänen ei silti tarvinnut arvuutella kauaa, mikä siipiään iskevä kammotus häntä oikein lähestyi.
Nui-Kralhin arkkikrana jätti lyöntejä välistä. Hän tiesi välittömästi, mitä se tarkoitti. Hän ei voinut olla myöhässä. Ei kaiken tämän jälkeen.
Makuta Abzumo pysäytti lentonsa Killjoyn korkeudelle ja arvioi katseellaan ensin läpi hänet ja sitten hänen vieressään leijuvan feterran. Tämän tuijotettua feterraa hetken tämän silmät kapenivat viiruiksi. Sitten katse siirtyi takaisin kenraaliin, mutta se ei ottanut kontaktia Killjoyn silmiin vaan tämän oikean käden ranteeseen. Miksusta alkoi kuulua huolestunutta voihkintaa.
”Iltaa, kenraali”, makuta sanoi, katse yhä osoitettuna Miksuun. ”Pitkästä aikaa. Valitettavasti sinulla ei ole aikaa jäädä rupattelemaan. Arvioisin sinulle…”
Makuta näytti puolisen sekuntia mietteliäältä, ennen kuin jatkoi.
”… noin neljä ja puoli minuuttia. Nyt, suonette anteeksi.”
Sen sanottuaan hirvitys sinkoutui jälleen vauhtiin ja katosi Nurukanin kaivamiin tunneleihin ja kohti uloskäyntiä.
Oli kiire. Eikä ainoastaan makutan uhkauksen vuoksi.
”Miksu. Lukitse kohteeksi kanohi Eldan signaali. Niitä ei pitäisi olla kuin –”
”Apua…”
”Miksu?”
”Apua… sitä…”
”MIKSU!”
”Kanohi Eldaa… on kaikkialla. Herra Killjoy… sitä on ihan kaikkialla…”
Hän ei ollut koskaan lentänyt niin nopeasti. Punaisena hohtavat signaalit Killjoyn kypärän sisäpinnalla viestivät hänelle tukikohdan pohjakerroksessa tapahtuneesta hirmuteosta. Xenin kanohilla kyllästettyä verta oli kerroksen seinillä, lattiassa, katossa…
Hän lensi tukikohdan kammion pohjalle vauhdilla, jota hän ei olisi normaalisti uskaltanut ylläpitää edes taivaankantta halkoessaan. Hänen katseensa oli sumentunut niin pahasti, että hän ei edes huomannut feterran plasmalaukausta, joka heikensi tornin rakenteita hänen edestään, kun hän oli hakannut koko elopainoaan sitä vasten ainakin neljä kertaa. Kun tukikohdan ajan ja plasman haurastama ulkoseinä viimein mureni hänen tieltään, aukesi hänen eteensä se Mustan Käden vahkien varastotila, josta hän oli vain viikkoja aikaisemmin ampaissut ulos kohti Nascostoa. Nyt sitä kuitenkin peitti veri. Xenin veri. Se kaikkialle levinnyt nestemäisen kanohin katku, jota Miksu oli Killjoylle välittänyt.
Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja kääntyä takaisin. Hän ei ollut valmis näkemään oman tyttärensä ruumista. Hätä ja pelko piiskasivat häneen kuitenkin vauhtia. Hengityksen salpaava epätoivon tunne ei ollut sellaisena vieraillut hänen rinnassaan vuosikymmeniin. Se muistutti häntä edellisestä kerrasta, kun hän oli lentänyt Metru Nuille tyttärensä vuoksi. Silloin hän oli löytänyt räjähtäneen tukikohdan ja virheellisen raportin selviytyneiden puutteesta. Hän pelkäsi tällä kertaa olevansa oikeasti myöhässä.
Mutta Killjoyn pahimpien pelkojen sijasta vahkien tyrmien edessä kuitenkin seisoi joku, joka oli käyttänyt mahdollisuutensa välittömästi makutan poistuttua. Joku, jonka Killjoy oli tavannut ainoastaan kerran aikaisemmin ja silloinkin vain vilaukselta. Hän kuitenkin tiesi Tarkastajan tarinoiden perusteella täsmälleen, kuka hopeinen hahmo oli. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin siihen, mitä – tai ketä – hahmo piteli käsivarsillaan.
Xenillä ei ollut enää jalkoja. Ne oli revitty, eikä lainkaan siististi, irti hänen torsostaan. Käsiä oli enää yksi, ja se roikkui velttona kohti lattiaa. Toisen käden tynkä oli sidottu teipillä. Valo vahkin lommoutuneilla kasvoilla oli jo sammunut, eikä elonmerkkejä ollut. Kaikki veri oli vuotanut tytöstä jo ulos, ja jäljelle oli jätetty vain runneltu torso.
”VIELÄ ON AIKAA, NUI-KRALHI. KUULASSA KIERTÄÄ SIELUN RIPPEITÄ. JOS VAIN KIIREHDIT…”
”Lheko…” Killjoy sai sanotuksi. Hopeisen soturin kasvoissa oli yhä häivähdys kultaista. Tämän haarniska oli Kaliksi poikkeuksellisesti miltei kokonainen. Ei takojiensa toimesta tosin, vaan koska toa oli täydentänyt sitä itse, selvästi miltei millä tahansa metallisella, mitä tämä oli saanut käsiinsä.
”ME”, Lheko myönsi ja ojensi Xenin runnellun ruumiin Killjoyn syliin. Se retkahti ääntäkään päästämättä Killjoyn kouriin, jotka puristuivat sen ympärille tiukasti. Hän ei tahtonut mitään enempää kuin luottaa Kalin sanaan. Lhekon huomio näytti kuitenkin pitävän paikkansa. Xenin kuula kajasti hänen reikiä täynnä olevasta torsostaan himmeänä, mutta kajasti kuitenkin. Samassa tahdissa kuulan kanssa kajasti myös kevyesti sykkivä kasvi, joka versosi Xenin veltosta sormesta.
Majakan ja Kralhin keskustelu uhkasi kuitenkin jäädä lyhyeksi. Jotakin tapahtui ylämaailmassa. Tukikohdan rakenteet olivat alkaneet natista. Killjoy kiinnitti huomiota ketjuun, joka oli kiinnitetty roikkumaan Xenin lanteille. Siinä oli ainoastaan yksi hely, eikä se ollut Nimda. Eikä Killjoy epäillyt hetkeäkään, etteikö Abzumo käyttäisi anastamaasa Mustan Käden upottamiseen.
”Meidän täytyy poistua välittömästi”, Killjoy sanoi, mutta Lheko ei näyttänyt siltä, että olisi ollut lähdössä mihinkään.
”SINUN TÄYTYY POISTUA, NUI-KRALHI. MEITÄ ODOTTAA SILVOTUN ÄIDIN SYLEILY. MUSTAN KÄDEN PÄÄTTYESSÄ MATKAAMME VIIMEIN HÄNEN LUOKSEEN.”
Tukikohdan vavahtelu paheni sellaisella vauhdilla, että Lhekon hohtava hahmo tärisi Killjoyn silmissä. Miksun ulahtelu viesti kuitenkin siitä, että jotain muutakin oli tekeillä. Sinisenä hohtavia silmäpareja oli syttynyt kaikkialle heidän ympärilleen. Lhekon ”me” oli läsnä täydessä vahvuudessaan.
Hetkessä olisi ollut jonkinlaista hiljaista kunniaa, ellei jokin tukikohdan rakenteissa olisi juuri sillä hetkellä pettänyt. Killjoyn diagnostiikkatiedot viestivät valtavista vaurioista kaikkialla heidän yläpuolellaan. Sinisissä liekeissä kytevä Musta Käsi oli viimein tullut tiensä päähän. Killjoyn rinnalla leijuva Avhrak Feterra tuijotti valon Kalia intensiivisesti – kuin se olisi kohdannut kauan sitten kadonneen sisaruksensa.
”ME TAPAAMME HÄNEN HAUDASSAAN”, Lheko nyökkäsi. Killjoy ei tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta vanhan valotun sanat olivat niin selvät ja itsevarmat, että hänen oli luotettava niin tapahtuvan.
Särö, joka oli ilmestynyt kattoon Killjoyn yläpuolelle, laajeni sellaista vauhtia, että kerroksen 11 kalusto oli alkanut valua hänen ja Lhekon väliin. Pimeydestä katsovien Kalien tuijotus ei kuitenkaan herpaantunut. Rakettimoottorinsa käynnistänyt Killjoy näki omien liekkiensä valossa viimein, mitä oli tapahtunut tyrmään suljetuille vahkeille. Hopeiset seisoivat niiden pirstottujen ruhojen päällä. Loputkin Svarlen hylkäämistä olivat saapuneet tapaamaan kenraalia, joka viimeistä kertaa oli saapunut siunaamaan heitä läsnäolollaan.
Killjoy nyökkäsi. Lheko nyökkäsi. Kenraalin, tämän runnellun tyttären ja tämän vanavedessä leijailevan peltipurkin matka ylös alkoi juuri, kun kerroksen katto romahti heidän niskaansa.
Hetki sitten
Mexxin saaminen Bettyyn sisälle ilman kolhuja oli osoittautunut vaikeaksi. Nurukan oli joutunut repimään muutaman penkin aluksen matkustajatilasta, jotta toa ja tätä elämän syrjässä kiinni pitävä Naho saatiin turvallisesti sisään. Aluksen ohjaamossa Cody käänsi katseensa Nurukaniin, jonka askel haparoi syvyyksistä kantautuvasta tärinästä. Maa oli alkanut halkeilla Bettyn alla. Koko tukikohtaa ympäröivä kammio oli luhistumassa kasaan.
”Missä Xen?” Cody kysyi. Nurukanin vastaukseksi antama murheellinen katse ja vilkaisu kohti makutan aiheuttamaa tuhoa saivat Codyn sydänkuulan kohisemaan. Killjoystakaan ei ollut kuulunut mitään minuutteihin.
Raidetykkien pauke heidän yläpuolellaan jatkui. Vaikka suurin osa laukauksista vain katosi jonnekin tesseraktin vellovan massan sisään, oli Metru Nuin laivaston armoton tulitus alkanut taivuttaa sen heidän kolmeen ulottuvuuteensa näkyvää pintaa. Betty oli puun ja kuoren välissä. Luhistuva maa heidän allaan ja yläpuolella raivoava taistelu eivät jättäneet Codylle vaihtoehtoja. Heidän täytyi lähteä. Vaikka sen tekeminen ilman Xeniä riipaisi häntä sietämättömän paljon.
Bettyn apumoottorit jyrähtivät käyntiin juuri, kun valtava laatta Onu-Metrun pintaa luhistui sen alta. Siniset liekit puskivat tietään ulos sieltä, missä Mustan Käden tukikohta oli vielä hetki sitten sijainnut. Bettyn moottorit kääntyivät ja puskivat aluksen kohti taivasta raidetykkien laukauksien yhä jylistessa. Kikanalon kannella Lhikan vilkaisi poistuvaa alusta vain sivusilmällään. Hänen huomionsa oli varastanut sininen hohde, joka söi Metrua heidän alapuolellaan.
Bettyn avonaisen luukun äärellä Nurukan puristi kiinni katon metallisesta palkista, joka oli ainoa asia, joka esti häntä valumasta ulos koneesta. Kilometrin mittainen railo maassa oli alkanut luhistua sisäänpäin. Kaikki irtonainen oli valunut Mustan Käden onkalon pohjalle ja kasaantunut yhteen pisteeseen luhistuneen tornin kohdalle. Lyhyeksi hetkeksi tärinä lakkasi. Tesseraktia rankaisevan laivaston tulituskin oli tauonnut. Siniset liekit Onu-Metrun sisällä näyttivät hetken kuin ne olisivat tukahtumaisillaan, kunnes niiden valo yhtäkkiä muuttuikin kirkkaamaksi kuin koskaan. Sitten räjähti.
Nurukan joutui suojaamaan silmänsä vapaalla kädellään, kun Nimdan polttaman tukikohdan rippeet laajenivat räjähdysmäisesti. Loputkin tukikohtaa peittäneestä maasta sinkoutui tonnien painoisina lohkareina korkealle ilmaan. Betty vavahteli holtittomasti syntyneen paineaallon voimasta. Kolme Lhikanin laivoista joutui tekemään äkkikäännöksen kivisadetta väistääkseen.
Nurukanin sydän pamppaili. Xen ei voinut olla siellä. Ei vain voinut. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat yhdessä kokeneet, tämä ei voinut olla se, kuinka kaikki päättyi.
Silloin hän näki, mitä taivaalle sinkoutui lohkareiden seassa. Jotakin kiilsi metallinhohtoisena niiden keskellä. Sen vanavedessä taivaalle ilmestyi liekkien keskeltä jotain punamustaa ja virtaviivaista. Siniset liekit kannoillaan ne olivat irtautuneet pätsistä viimeisellä mahdollisella hetkellä.
”Minä näen heidät!” Nurukan huudahti jylyn ylitse. Cody puristi koneensa ohjaussauvoja niin tiukkaan kuin oli suinkin mahdollista. Hän teki parhaansa vakauttaakseen Bettyn ottamaan kenraalin vastaan. Nurukan siristi silmiään ja huokaisi jo helpotuksesta nähdessään, että Killjoylla oli joku tiukasti otteessaan.
Hän joutui kuitenkin nielemään kaikki sanansa, kun Killjoyn jalat osuivat Bettyn lastausalueen lattiaan ja hän näki kunnolla, mitä Killjoyn käsivarsilla lepäsi. Nahonkin henki salpautui, kun Killjoy marssi tämän vierelle ja laski Xenin jäänteet Mexxin kuplan vierelle. He jakoivat katseen ja vilkaisivat toistensa murrettuja läheisiä mutta keskittyivät nopeasti takaisin oleelliseen. Nurukanin kädet tottelivat vielä sen verran, että tämä sai kiskottua pommikoneen takaluukun kiinni yhdessä feterran kanssa, joka oli lentänyt sisään vain hetkeä Killjoyn jälkeen.
Kenelläkään ei ollut aikaa katsoa ulos. Kuoleman partaalle pirstottujen ystävien yläpuolelle kumartuneet käänsivät selkänsä sille, mitä ulkona tapahtui. Katastrofin jyly jäi taakse. Musta Käsi oli tullut päätökseensä. Palanut Nimdan sinisissä liekeissä ja jauhautunut tomuksi. Mutta kenties kaikkein eniten muutoksesta kertoi se, että vaikka vuosisadan seissyt tukikohta saikin lopulta luhistua tuleen ja tappuraan, ei Bettyn sisällä ollut ainuttakaan sielua, joka olisi jäänyt suremaan sen perään. Ei silloin, kun heille kaikkein tärkeimmät makasivat heidän edessään viimeisiä hengenvetojaan vartoessaan.
Vain yksi katse sääli näkemäänsä. Katse, joka viimeisenä Metru Nuin suojelijoista kaipasi takaisin sodan korventaviin liekkeihin. Lhikanin kasvot synkistyivät, kun siniset lieskat viimein himmenivät. Tulituskäsky kävi, ja laivasto jatkoi tesseraktin tulittamista.
”Me tarvitsemme apua”, Naho kuiskasi tykistön jylyn miltei peittäessä hänen sanansa alleen. Hiki valui pitkin hänen sinistä Hunaansa, kun hän parhaansa mukaan yritti korjailla siskonsa ympärille luotua suojaa. Romahduspisteen rajamailla nuokkuva veden toa oli jo antanut Amajikalle suurimman osan voimastaan, ja hänen epätoivoinen yrityksensä estää Mexxiä vuotamasta kuiviin puski häntä äärirajoille. Hän yritti epätoivoisesti olla vilkuilematta Xeniin päin. Sen tekeminen ei olisi ainakaan helpottanut hänen oloaan.
”Olen antanut Codylle sijainnin”, Nurukan huokaisi ja puristi Xenin ainoan käden omiinsa. Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin kasviin, joka versosi vahkin sormesta. Se sykki samaan tahtiin tämän kuolonkorahduksia päästelevän kuulan kanssa. Killjoy tuijotti sitä myös, ja toisin kuin Nurukanilla, hänellä oli yksi arvaus sen alkuperästä.
”Hänen pitäisi olla kuollut.”
Nurukan nosti katseensa Killjoyhin, jonka kypärä oli kuitenkin naulittuna tämän tyttäreen.
”Et saa luovuttaa nyt”, Killjoy jatkoi osoittaen sanansa nyt suoraan Xenille. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun Nurukan kuuli säröjä Nui-Kralhin äänessä.
”Vauhtia”, Nurukan mutisi. Cody kuuli sen vaivoin, mutta häntä ei olisi tarvinnut käskeä. Bettyn kurssi oli jo asetettu kohti Ko-Metrua. Xenin ruumis tärähti ilmakuopan vuoksi. Tämän sammuneet silmät tuijottivat Mexxin selässä ammottavaa reikää mutta eivät reagoineet siihen mitenkään.
Kikanalon komentosillalla Lhikan katsoi happamana, kuinka tulitusta yhä osakseen ottava tesserakti kääntyi itsensä sisään sellaisella vauhdilla, että se alkoi työntyä sysäyksittäin kohti rannikkoa kuin absurdi leijuva meduusa. Laivaston asejärjestelmät pysyivät sen perässä vielä, mutta vaivoin. Tähtäämisestä vastaava po-matoran oli vakuuttanut, että vihollisaluksen pinnassa oli viimein alettu havaita murtumisen merkkejä. Seuraavien laukausten ryöppy ei kuitenkaan ehtinyt valmistelua pidemmälle, kun seuraavat kolme sykähdystä objektin kiihdyttämisen lisäksi häivyttivät sen pois heille näkyvästä todellisuudesta. Lhikanin kultainen nyrkki pamautti särön Kikanalon kannen ikkunalasiin. Turhautuneen karjaisun päätteeksi toa potkaisi oman jalkateränsä kolhuille komentosillan metalliseen kaiteeseen. Vaikka laivaston skannerit näkivät vihollisen tutkassaan vielä ohikiitävän hetken, oli sen perään turha enää ampua. He katsoivat voimattomina, kuinka piste tutkassa katosi kohti etelää. Kikanalon kannella kukaan ei yrittänyt estää, kun raivosta kihisevä amiraali kaatoi komentokeskusen kalusteita kulkiessaan pettyneen miehistönsä lävitse kohti laivan hiljaisempaa takaosaa.
Ko-Metrussa aamu oli oli ollut merkillinen. Ensin etelästä kantautunut räjähdys oli pirstonut suuren osan Onu-Metrun rajalla sijaitsevien rakennuksien ikkunoista. Vain vähän aikaa sen jälkeen maa Tiedon Tornien takana oli auennut ja kaksitoista virtaviivaista sotalaivaa noussut syntyneen aukon uumenista. Nyt heidän taivastaan halkoi xialainen pommikone, joka oli matkalla kohti sitä samaista aukkoa.
Cody ehti vilkaisemaan Tiedon Torneja vain vilaukselta kiitäessään niistä ohi. Angoncen aiheuttaman tuhon korjaaminen ei ollut vielä edes alkanut. Metrun matoraneilla oli ollut kiire valmistella jotain aivan muuta. Isku, joka oli oli osunut pelottavan lähelle heidän salaista telakkaansa, näytti jatkuvasti vain tarkoituksellisemmalta.
”Komentaja Cody XMS Bettyltä. Saavumme hetken päästä hangaariin yksi. Tarvitsemme lääkintähenkilökuntaa välittömästi.”
”Laskeutumislupa myönnetty, komentaja Cody. Mavrah ilmoitti jo tulostanne. Lääkintähenkilökunta odottaa teitä lastausalueella”, kuuluttajan ääni vastasi radiosta.
Killjoy vilkaisi sivusilmällään koneen ikkunasta, kun maa heidän allaan oli alkanut väistyä. Hänellä oli ainoastaan arvauksia siitä, mihin he olivat saapuneet. Cody ja Nurukan kuitenkin tuntuivat tietävän täsmälleen, mitä olivat tekemässä.
Uutuuttaan kiiltelevä metallinen telakka ahmaisi heidät sisäänsä, kun Cody käänsi laskeutumista varten Bettyn moottorit osoittamaan suoraan alaspäin. He tömähtivät maahan hieman kovemmalla vauhdilla kuin Cody oli ehkä tarkoittanut. Nurukan kiskaisi aluksen takaluukun auki, ja paareja kantavia lääkintätunnuksin varustautuneita matoraneja ryntäsi välittömästi alukseen sisään arvioimaan tilannetta.
Hangaarin laidalta Bettyn laskeutumista seurannut huolesta tärisevä reppuselkäinen Mavrah sai toverillisen taputuksen olkapäälleen, kun tämän vierellä seisoskeleva hunakasvoinen ta-matoran yritti lohduttaa tätä parhaansa mukaan. He jäivät katsomaan murheellisena, kun juuri laskeutuneesta koneesta kiidätettiin ulos kahta hahmoa. Molempien näistä rinnalla riensivät näiden pelastajat. Nahon askel hoiperteli uupumuksesta, Killjoyn pelosta. Kaksi sodan inspiroivinta johtajaa oli viimein murjottu murtumispisteeseen.
”Minä tarvitsen Nuparun”, Killjoy aneli rinnallaan juoksevalta ga-matoranilta hangaarin sisäänkäynnille saapuessaan. Hänen pyyntönsä aiheutti ensin kummastuneita katseita, mutta lopulta joukkiosta irtautui yksi matoran tekemään vaadittavaa puhelua.
Kahden potilaan teiden oli aika erkaantua. Naho oli puristanut kenenkään huomaamatta Killjoyn rannetta hänen vasemman kätensä ylläpitäessä yhä Mexxiä suojaavaa kuplaa mutta päästi irti, kun metalliset ovet heidän edessään avattiin. Kun Naho ja Mexxi kääntyivät vasemmalle leikkaussaliin, jatkoivat Killjoy ja Xenin jäänteet suoraan eteenpäin. Mavrah oli nostanut käden suunsa suojaksi estääkseen itseään parahtamasta runnellun ystävänsä nähdessään. Kaksoisovet sulkeutuivat Killjoyn takana, ja Mavrah jäi tuijottamaan niiden edestakaista liikettä, kunnes ne pysähtyivät kokonaan.
Sotilasunivormuihin pukeutuneet ko-matoranit parveilivat Bettyn ympärillä ja ottivat vastaan murheen murtamat miehet. Nurukan, Cody ja näiden takana leijaileva feterra seisoivat keskellä hangaaria katseet naulittuna sinne, missä Xen ja Mexxi olivat hetkeä aikaisemmin kadonneet. Kummallakin oli sydänalaa kalvala pelko siitä, että tämä olisi viimeinen kerta, kun he koskaan näkisivät ystäviään hengissä.
Nurukan sulki silmänsä. Hän tahtoi nähdä Xenin vielä kerran eheänä. Hän pakotti mieleensä kaiken sen, mitä oli tapahtunut edellisten päivien aikana. Kaikki ne ikävimmätkin hetket hänen muistoissaan olivat yhtäkkiä muuttuneet varjelemisen arvoisiksi, sillä ainakin Xen oli ollut siellä hänen kanssaan. Ainakin siellä he saivat murehtia yhdessä. Mutta vaikka Nurukan kuinka yritti, jokainen kuva Xenistä oli korvautunut sillä makutan runtelemalla torsolla, jonka Killjoy oli kantanut mukanaan.
Hän avasi silmänsä ja kohtasi välittömästi häntä tuijottavan vahikomentajan murheellisen katseen. Vaikka hän oli iloinen nähdessään Codyn pitkästä aikaa, olivat viimeisen tunnin tapahtumat potkineet hänestä ulos kaiken toivon. Kaiken sen vankkumattoman päättäväisyyden, jonka hänen muistojensa palautuminen oli tuonut mukanaan.
Ja vaikka koko Metru Nuin sota kauhuineen ja tappioineen pesi jälleen hänen muistoissaan, ei hän silti ollut osannut odottaa mitään tällaista.
Hän ei voinut uskoa, että kaikesta heidän pyristelystään huolimatta tämä oli, kuinka Mustan Käden tarina viimein päättyi.
To Be Contiuned…
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
TARINOITA VOISI LUONNEHTIA PALAPELEIKSI. NIIDEN KOKOAMINEN VIE AIKAA JA VAATII SEKÄ KÄRSIVÄLLISYYTTÄ ETTÄ HAHMOTUSKYKYÄ. JOKU ALOITTAA KOKOAMISEN EROTTELEMALLA REUNAPALAT, KUN JOKU TOINEN LÖYTÄÄ KAKSI TOISIINSA SOPIVAA PALAA KUVAN KESKELTÄ JA ALKAA RAKENTAMAAN NIIDEN YMPÄRILLE. LOPPUTULOS ON MOLEMMILLA KUITENKIN SAMA: KOKONAISUUS.
SE LIENEE VAIN OSA LUONTOAMME. KUN NÄEMME OSAT MAASSA, MEIDÄT VALTAA TARVE SAATTAA NE KOKONAISEKSI.
MUTTA AINA VÄLILLÄ LÖYTYY KOKONAISUUS, JOSTA PUUTTUU PALASIA. JOSKUS, TÄYSIN MIELETTÖMISTÄ SYISTÄ, EI KUVAA VOI SAADA VALMIIKSI.
VOIT JOKO JÄTTÄÄ PALASET MAAHAN JA JATKAA ELÄMÄÄSI, TAI VOIT MATKATA TOISELLE PUOLELLE MAAILMAA LÖYTÄÄKSESI NE, JOTKA PUUTTUVAT.
SILLÄ JOTKIN KUVAT OVAT JUURI NIIN TÄRKEITÄ.
KUTEN OVAT JOTKIN TARINATKIN.
Musta Käsi III
Päivä, kuten sitä edeltäneetkin, oli pääasiassa hiljainen. Maahengen voimilla kaiverretun oviaukon eteen oli ripustettu nippu pieniä kelloja, jotka normaalisti helisivät hiljaa Onu-Metrun arkistojen käytävillä ujeltavassa tuulessa. Tämä keskipäivä tosin oli hiljaisen lisäksi myös tyyni, eivätkä kellot helisseet, ennen kuin naisen metallinen käsi tarkoituksella hipaisi niitä kulkiessaan niiden ohi.
Syvällä muistojen täyttämässä tukikohdassa maan toa tuskaili kirjojensa parissa. Nurukanin etsinnät Avrahk Feterroista ja näiden luojasta eivät olleet edenneet piiruakaan. Matoro ja Kapura, jotka olisivat asiasta jotain tienneet, olivat jo kauan sitten poistuneet Legendojen Kaupungista. Delevankin seurueen lähdöstä itään oli jo niin pitkä aika, että onu-kenraalilla oli vaikeuksia muistaa, miltä arki ennen sitä oli edes tuntunut.
Pohjoismanterelaista savuviskiä lasistaan maisteleva toa yritti keskittyä parhaansa mukaan. Hän oli löytänyt Zakazia päin viettäviä johtolankoja useampaankin otteeseen, mutta hän tiesi, ettei Musta Käsi voinut tehdä tutkimusretkeä sinne juuri nyt, eivätkä merialueilla viime aikoina havaitut massiiviset frostelus-laumat herättäneet sen enempää luottamusta retken onnistumiseen.
Onu-Metrussa oli sentään viime aikoina ollut verrattaen rauhallista, mutta työtä oli silti valtavasti. Tukikohdan nuoriso viiletti sisään ja ulos useita kertoja päivässä kuvainnollinen tuli vielä kuvainnollisempien häntiensä alla. Xen oli kuitenkin Nurukanin mielestä tehnyt nuoreen ikäänsä nähden erinomaista työtä johtajan roolissa tämän vapaa-ajalla tapahtuvista kosteista ”nollaushetkistä” huolimatta. Hän ei ollut vastustanut passiivisempaa neuvonantajan roolia ja antoi neidin tehdä päätökset pääasiassa itse.
Hän pyöritteli taas viskiä lasissaan. Meripihkan värinen neste nostatti ilmoille pienoisia savukiehkuroita. Ne haihtuivat tukikohdan kuivaan ilmaan kuin hänen ajatuksensa tajunnanvirtaan.
Hänen muistinsa aukot eivät muutenkaan jättäneet hänelle montaa hetkeä murehtia valtarakenteista. Hitaasti, mutta päivä päivältä enemmän nakertava yksinäisyyden tunne ei myöskään auttanut hänen oloaan. Kuka nyt jaksaisi kuunnella tai ymmärtää hänen jaarituksiaan varsinkaan nyt, kun Codykin matkasi maailmalla? Vaikka Mustaan Käteen jääminen oli tuntunut oikealta ratkaisulta, ei Nurukan tuntenut itseään vieläkään kokonaiseksi. Palapelin palaset olivat suurimmaksi osaksi silti levällään, vaikka reunapalat olivatkin jo paikallaan.
Ja nyt, kun Metru Nuikin tiesi hänen olemassaolostaan, odotukset häntä kohtaan tuntuivat yhtä raskailta kuin se viitta, jota hän oli sotavuosinaan kantanut. Tai niin hän oletti. Ilman konkreettisia muistojaankin hän aina välillä heräsi siihen koko sydänalaa kalvavaan tunteeseen, jossa kaikki oli menossa kuolettavasti pieleen. Vai oliko kenties jo mennyt?
Mutta hiljattain hänen kasvonsa olivat rikkoneet uutiskynnyksen. Ajan kysymys vain, oli Xen tuumannut. Ei ollut kestänyt montaa päivää Nurukanin ensimmäisen partiovuoron jälkeen, kun hän oli tarttunut tarkkasilmäisen po-paparazzin haaviin. Suuren kansan reaktio hänen paluuseen oli ollut aluksi positiivissävytteinen, olihan hän kuitenkin vanhan hyvän Metru Nuin rakentajia – ja kiistaton sotasankarikin. Ei kuitenkaan kestänyt montaa päivää, kun epäilyksen siemen oli alkanut itämään. Missä oli Nurukan, kun Le-Metru kaatui? Missä oli Nurukan, kun Lhikanin kutsu kävi? Missä oli Nurukan, kun Tiedon Tornit kaatuivat?
Toki viimeiseen näistä olisi ollut ihan järkeenkäypä vastaus, mutta Dumen toimisto oli katsonut parhaaksi, ettei Nurukan toistaiseksi vastaisi journalistien kysymyksiin. Mutta epätietoisuuden köynnökset kuristivat häntä silti. Eivätkä enää pelkästään sisältäpäin.
Xen oli liikaa omissa murheissaan ollakseen terapeuttinen keskustelukumppani. Mavrah oli aivan liian ylienerginen ja nopeatempoinen keskustelukumppaniksi, eikä Mexxi suurinta osaa ajasta ollut edes paikalla. Toa itse kuunteli maata ja menneisyyttä, kun nykyinen Musta Käsi katsoi kauas Tiedon Tornien yläpuolelle–tulevaisuuteen.
Mutta kaikkein kipeiten hän kaipasi Delevaa. Kuumapäinen plasman toa oli ollut hänen ystävänsä pitkän aikaa. Tai niin kauan kuin hän muisti. Umbran kaipuu varjosti hänen päiviään miltei samoin verroin. Hän ei halunnut uskoa tämän kuolleen – se ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto, vaikka häntä kalvoikin ajatus siitä, että oikeus oli vain saanut toan kiinni Feterrojen muodossa. Hän ei ollut unohtanut Avra Nuita, vaikka se oli yksi niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään olisi jättänyt historian hampaisiin.
Hän sulki silmänsä ja astui ajatuksiinsa. Toa maalasi mielessään sen, mikä vielä joskus rauhoitti häntä. Hän palasi Onu-Metrun Suuriin Arkistoihin: paikkaan, joka oli ollut hänen kotinsa niin kauan, että hänen mielensisäinen maailmansa oli ottanut sen muodon.
Kennomainen rakenne muodosti ikkunoita hänen muistoihinsa. Sanottiin, että mies on muistojensa summa, mutta se tarkoitti, että hänen summansa olivat sininen valo, joka esti häntä palaamasta menneisyyteensä.
Se valo esti häntä näkemästä niin paljon. Kaikista hänen murheistaan se teki hänet kaikkein surullisimmaksi. Se oli ainoa syy sille, miksi hän ei vain noussut tuoliltaan ja astellut Arkistoihin, jotka odottivat häntä kaikkialla tukikohdan ympärillä. Häntä kalvoi pelko, että valo odottaisi häntä sielläkin.
Naurettava pelko. Tiesi hän sen itsekin. Mutta hän oli jo aikaa sitten päättänyt, ettei lähtisi edes leikittelemään ajatuksella.
Kun hän viimein havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi viskilasiaan, olivat jääpalat sulaneet sen pohjalle. Mietteet olivat kadottaneet häneltä ajantajun. Aina välillä hän pysähtyi ihmettelemään, miten aika vain armottomasti taipui muistojen mahdista.
Hän joi lasinsa tyhjäksi ja valmistautui kaatamaan uuden annoksen. Viskillä maustettu vesi ei ollut erityisen hyvää, mutta siinä oli muisto mausta tallella. Hän huokaisi syvään ja lysähti syvemmälle nojatuoliinsa. Hän pelkäsi vielä kaiken lisäksi tulleensa vanhaksi, höppänäksi jopa. Vaan mistäpä hän edes tiesi, mikä osa hänestä puuttui muistojen vuoksi, ja minkä oli ikä mennessään vienyt?
Oleskelutilan toisesta päästä kuului hädin tuskin ääntäkään. Tutkimuksiin perin pohjin uppoutunut Mavrah työnsi muutaman minuutin välein syrjään kansioita, joiden hyödyttömyydestä hän oli varmistunut. Muutamaa viikkoa takaperin vauhkoontuneen vahkin ruumiinavaus ei ollut paljastanut juurikaan vihjeitä koneita ohjastavasta tietoisuudesta. Suurin osa vahkien luomisprosessia käsittelevistä dokumenteista oli tuhoutunut Käden tukikohdan maanpäällisen osaston mukana. Melkoinen sattuma, oli Mavrah tuumannut.
Motivaation puutteesta professori ei kuitenkaan ollut luovuttamassa. Hän oli vakuuttunut siitä, että tutkimus voisi avata ovia myös vahkiälyä suurempiin aukkoihin Metru Nuin lähihistoriassa. Sellaisiin, joiden piilottamiseen Toa Ficus oli nähnyt kohtuuttoman paljon vaivaa. Mustan Käden arkistoista ei löytynyt mitään paria lupaavaa alaviitettä enempää, mutta Mavrah oli vakuuttunut olevansa oikeilla jäljillä. Siksi tutkimusten paikallaan junnaaminen turhautti häntä niin paljon.
Metalliset, hieman lannistuneet askeleet keskeyttivät lopulta molempien maakansalaisten itsetutkiskelun. Lopen uupunut Xen marssi sisään oleskeluhuoneeseen, veti laiskasti oven kiinni perässään ja lysähti naama edellä Nurukania vastapäiselle sohvalle.
”Yänhh”, kuului puoliksi tyynyyn tukahdutettu vastaus. Hetken tekstiilin pehmeydestä nautittuaan nuori kenraali käänsi itsensä kasvot kohti kattoa. Punainen huppu laskeutui kenraalin harteille, ja mustat kädet kaivoivat kahta kallisarvoista esinettä pitelevän ketjun ulos rintapanssarinsa uumenista.
”Alan luulla, että ehkä vahkit sekosivat ihan vain työuupumuksen vuoksi. Pari viikkoa ilman lainvalvojia ja tuntuu, että kaikki hajoaa käsiin.”
”Oletko varma, ettei se johdu siitä, että et nuku enää?”, Nurukan näpäytti. Xen ei edes vaivautunut myöntämään totuutta ääneen.
”No entä professori?”, Xen kysyi ja työnsi parhaansa mukaan syrjään vaikutelman väsymyksestä, ”Mitään uutta?”
Sivummalla puuhaileva matoran pudisteli päätään turhautuneena. Hän sulki taas yhden kansion edestään ja alkoi etsimään vihreästä mappikasasta yksilöä, jonka sisälle hän ei ollut vielä kurkistanut.
”Pankkikirjoja, matkustuslokeja. Monta merkityksetöntä asiaa. Tutkimustyö jumissa.”
”Tyypillistä”, Xen tuhahti ja antoi itsensä valua syvemmälle sohvatyynyjen syövereihin, ”Olemme sitten jumissa poliisihommissa siihen asti, että ihme tapahtuu. Onko kukaan kuullut Mexxistä? Hän on jättänyt taas partiovuorojaan välistä.”
Nurukan pudisteli päätään. Mavrah käänsi itsensä viimein kohti keskustelutovereitaan. ”Codyn paluu suotavaa. Kulutatte itsenne partioilla. Apukädet tarpeen, jos sheriffiin ei luottoa.”
Mavrah oli tietenkin täysin oikeassa. Xenin harmiksi Codysta ei kuitenkaan ollut kuulunut toviin. Xen oletti, että tämä matkasi taas alueella, jossa radiosignaaleja oli vaikeaa saada läpi.
”Päivänä minä hyvänsä”, Xen huokaisi näpräillen taas kaulassaan roikkuvia helyjä, ”Jospa löydämme edes jotain merkittävää, ennen kuin hän on kotona.”
”Kysynyt Naholta todistajista? Vahkit historiallisesti tuore ilmiö. Varmasti joku rakennushankkeen osallisista hengissä?” Mavrah mietti.
”Olisikin”, Xen huokaisi. ”Meillä ei ole ainuttakaan dokumenttia vahkitornin rakennusprosessista, ja kaikki vanhasta Kädestä, jotka olivat sitä todistamassa, ovat joko kuolleet tai kadonneet.”
”Kröhöm”, Nurukan tuijotti Xeniä vihreillä silmillään. ”Minä olin täällä jo kauan ennen vahkeja… luulen.”
”Kenraali Ilmiselvä voisi siinä tapauksessa keksiä taikatempun, jolla ne muistot saataisiin virkoamaan”, Xen virnuili, ”Koska niin kauan, kun pääsi jatkaa lakkoilua, niin me emme varsinaisesti hyödy tarinoistasi, niinkin paljon kuin Cody niistä nauttii.”
Xenin heitosta seurasi kiusaantunut katseenvaihto professorin ja Nurukanin välillä. Sellainen, joka ei jäänyt tarkka-aistiselta vahkilta huomaamatta.
”Mitä?”
”Pitäisikö kertoa?”, Mavrah kysyi. Maakenraali ei osannut vastata. Vempele, jota he olivat Mavrahin kanssa puolisalassa tutkineet, oli osoittautunut jo vesiperäksi. Nurukania ei olisi haitannut jo haudata koko ideaa.
”Löysimme laitteen”, Mavrah sai lopulta aloitetuksi havaittuaan Xenin kasvoilla ilmiselvän ”mitä te ette nyt minulle kerro” -ilmeen. Vahkilla oli kuitenkin todellisuudessa pokassa pitäminen. Hän oli jo useaan otteeseen huomannut, kuinka maakaksikko luuli työskentelevänsä ilman, että hän huomaa.
”Mavrah löysi”, Nurukan koki tarpeelliseksi tarkentaa, ja professori nyökkäsi myöntävästi.
”Vanhaa Mustaa Kättä. Ikivanhaa. Ollut tiedustelupalvelun käytössä.”
Xen ei vieläkään sanonut sanaakaan, vaan päätti antaa professorin selittää loppuun asti. Mavrah ymmärsi vinkin ja lopetti jahkailun siihen paikkaan.
”Muistonlukulaite. Kenties soveltuva Nurukanin kadonneiden palauttamiseen.”
Xen kurtisti kulmiaan ja vilkaisi epäuskoisesti professorista kenraaliin ja takaisin. ”Ihanko tosi, hei?”
Nurukanin tuima ilme kertoi kaiken tarpeellisen. Hän oli miettinyt tätä vakavissaan. Xen myös tiesi hyvin, kuinka herkästä aiheesta puhuttiin, aiemmasta melko terävästä solvauksestaan huolimatta.
”Jos minä nyt leikin hetken mukana ja uskon, että meillä todella olisi keino tehdä niin”, Xen aloitti ja vilkaisi kohti vanhaa perustajaa vakuuttaakseen, että otti asian tosissaan, ”mikä on estänyt teitä käyttämästä sitä?”
”Laitteesta puuttuu palanen”, Nurukan murahti.
”Vaikuttava aine oikeastaan”, Mavrah lisäsi ja alkoi selaamaan kansiopinonsa alta hänen omalla käsialallaan kirjoitettuja muistiinpanoja.
”Credox Selecium!”, hän lopulta löysi etsimänsä. ”Tunnetaan myös kredipselleeninä. Kaasumuodossa. Laitteen toiminta perustuu siihen.”
Xenin pokerinaama pirstoutui lopullisesti. Maakansalaiset katsoivat, kuinka nuori kenraali jäi tuijottamaan seinää suu ammollaan. Ällöttävä ja viettelevä ääni Xenin päässä heräsi ilkkumaan emäntänsä reaktiota, mutta ei saanut huomiota pöllämystyneeltä vahkilta.
”Ei helvetti”, hän ähkäisi. Eikä hän ollut vielä edes luonut yhteyttä aineen ja Nuparun hyllyllä kohtaamansa kallon nimien samankaltaisuuksien välille. Se tieto jäi kolkuttelemaan ainoastaan hänen alitajuntaansa.
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan.
”Siellä arkistohuoneessa! Missä se ikivanha haarniska on! Meillähän on tynnyritolkulla sitä tavaraa.”
Nurukan ja Mavrah vilkaisivat toisiaan uudestaan. Tämän jälkeen kaksikosta lyhyempi nojasi syvälle eteenpäin ilmiselvän ällistyneenä.
”Arkistossa? Mielivaltainen säilytyspaikka. Aine äärimmäisen arvokasta. Ja hyvin vaarallista!”
”Vaarallista ja epäilyttävää. Öh… on olemassa pieni riski, että se… tekee käyttäjänsä hulluksi”, onu-kenraali mutisi yrittäen epäonnistuneesti kuulostaa edelleen vakuuttavalta.
”Minä luulin, että te olitte jo tutkineet nämä asiat”, Xen ihmetteli. ”Tuosta teidän vilkuilustanne voisi luulla, että olette suunnitelleet tätä pitkäänkin.”
”Laitteen toiminta teoreettista. Kaasun alkuperä tuntematon. Julkiset tilastot käytöstä puutteelliset. Suurin osa tiedosta Delevan ja Matoron ensikäden kokemuksista. Tulisi testata. Silti, löytö herättää toivoa”, Mavrah tuumaili.
”Testaamme sen, totta kai”, Nurukan varmisti. Se, mitä Aft-Amanan lävitse kahlanneet toat olivat aineesta kertoneet, pitivät hänet vielä varpaillaan. Hänen kasvava toivonkipinä paistoi silti selkeästi huolten läpi.
Mavrah käänteli katsettaan odottavasti Nurukanin ja Xenin välillä. Vahki ei kuitenkaan kokenut olevansa asemassa, jossa hän voisi asettua poikkiteloin suunnitelman tielle.
”Jos tämä on teidän mielestänne kokeilemisen arvoista, niin en aio estää teitä. Aja se tavara kaikkien testien läpi täysteholla.”
Professoria ei tarvinnut kahdesti käskeä. Lyhyet jalat kiidättivät hänet hämmentävällä vauhdilla kohti hissiä ja sitä kautta arkistoihin. Kahden kesken Nurukanin kanssa jäänyt Xen mutristeli suutaan. Helyt hänen kaulassaan kilahtelivat toisiaan vasten, kun hänen sormensa näpäytteli niitä uudelleen ja uudelleen.
”Oletko varma, että haluat tätä”, Xen tivasi. ”Kemiallista mielen kaivelua? Tiedustelupalvelun vekottimia? Tämä kuulostaa ihan tieteistarinalta. Sellaiselta, joka päättyy karvaaseen opetukseen siitä, miten aivoja ei pitäisi sorkkia.”
Ei Nurukan varsinaisesti eri mieltä ollut, vaikka ei Xenin esimerkkiä aivan sisäistänytkään. Mahdollisuuden mukanaan tuoma tuikkiva toivo oli kuitenkin sumentanut hänen harkintakykynsä. Hän oli lähempänä ratkaisua kuin koskaan aikaisemmin. Oljenkorsi, joka oli vähän aikaa sitten näyttänyt jo katkenneelta, versosikin uudestaan.
”Jos ymmärtäisit, miltä se tuntuu… kun sinua tervehditään vanhana tuttuna, etkä muista edes koskaan tavanneesi heitä. Tai, kun tunnet inhoa, tai lämpöäkin jotain kohtaan, etkä ymmärrä, miksi. Voi, jos se olisikin vain muistojen puutetta, mutta kun en ymmärrä enää, miksi tunnen jotain asioita. Se… raivostuttaa minua. Enkä osaa sitä muulla tavalla kuvailla. Siitä hetkestä asti, kun sain tietää, että tämä tehtiin minulle tarkoituksella, että tästä vanhasta höppänästä päästä konkreettisesti puuttuu jotain-”
”Hei. Heii, ei sinun tarvitse selitellä”, Xen parahti. Hän yritti parhaansa mukaan peitellä, kuinka hänellä oli noussut pala kurkkuun Nurukanin sanoista.
”Ei sinun tarvitse minua vakuutella. Jos tahdot kokeilla tätä, niin sitten kokeillaan. Minä vain… Olisi ihan kamalaa, jos jokin menisi pieleen.”
Pieni hymynkare nousi tuuheaviiksiselle Kakamalle, ja jo se riitti valamaan Xeniin paljon kaivattua uskoa. Nurukanin järkkymätön varmuus oli luotettava tukipilari siitäkin huolimatta, että hän oli antanut sen hetkeksi rakoilla.
”Viimeiset viikot ovat olleet jo aika hulluja. Miten paljoa pahemmaksi se voisi tästä enää muuttua?”
Xen ei uskaltanut vastata ääneen. Hänen tajuntansa perukoilla riehui jo sellainen määrä ääniä, että ainoa tapa selvitä järjissään, oli olla kuuntelematta. Ja vaikka Xen olisi niille huomiota antanutkin, ei kellonaisen kyllästynyttä huokailua olisi edes kuullut siruneidon imelän kikattelun alta.
Mies, josta osa uupui, käänsi katseensa sinne, mihin Mavrah oli hetkeä aikaisemmin pinkonut. Professorin nerokkaan mielen varassa roikkui nyt Nurukanin paras, ja mahdollisesti viimeinen reitti kohti eheyttä. Ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen palapelin palaset olivat taas hänen ulottuvissaan.
Tunteja ei ollut kulunut hirveän montaa. Ei ainakaan niin montaa, että Mavrahin tutkimustyötä olisi oikeasti voinut todistaa perinpohjaiseksi. Silti hän oli kutsunut Nurukanin asevaraston perälle. Muutama metri sivummalla siitä, missä Matoro oli muutama viikko sitten valinnut itselleen uutta naamiota, oli nyt professorin raivaama tyhjä tila, jonka keskellä odotti kaksi rautaista, kolkkoa tuolia.
Ne näyttivät etäisesti samanlaisilta istuimilta, mihin skakdit istuivat harjojensa muotoilua varten. Pään päälle asetettava kupolikin näytti hyvin samankaltaiselta. Karmeudet alkoivat kuitenkin jo istuimien sivuilla roikkuvista, suun päälle asetettavista naamareista ja putkistosta, jotka johtivat tuolien taakse telakoituihin tynnyreihin. Nurukan tuijotti tovin istuimia ja käänsi katseensa sitten Mavrahiin, joka huomasi vasta saapuneen kenraalin ja toivotti tämän astumaan lähemmäs.
”Tänne näin! Työ valmis. Yllättävän yksinkertaista. Kaasu hengitetään, ja päähän asetettava kupoli luo yhteyden. Nerokas innovaatio. Neuroverkko laajenee keinotekoisesti vastaanottajaan. Upeaa!”
”Puolet meni ohi”, Nurukan tuumasi tyynesti ja viittoili kädellään, kuinka kuvainnollinen aihe lensi hänen naamionsa ohitse.
”Olen jo täällä”, kuului jostakin hyllyjen välistä juuri, ennen kuin Mavrah sai lauseensa loppuun. Xen marssi paikalle vielä arkistojen viimeinen kredipselleenitynnyri kevyen näköisesti olkapäällään. Mavrah väisti, sillä vahkitytön vankan rungon mahdollistamat voimannäytteet saivat sen liikuttelun näyttämään vaarallisen helpolta huomioiden niiden todellisen painon.
”Odotapa tovi!” Nurukan huudahti juuri, kun Xen oli aikeissa laskea tynnyrin käsistään. Maan toa repäisi jotain valkoista irti tynnyrin pohjasta. Xen kampesi säiliön rautatuolien taakse ja marssi sitten Nurukanin selän taakse vakoilemaan, mitä hän oli löytänyt.
”Näyttää jonkinlaiselta rahtikirjalta”, hän tuumasi ja tyrkkäsi lapun sitten Xenin uteliaiden silmien alle. Vahki jäi lukemaan sitä hetkeksi, mutta hämmennyksissään työnsi sen sitten takaisin Nurukanin käsiin.
”Onko tuo osoite… näyttää ihan…”
”Aft-Amanalta”, Nurukan vahvisti. Mavrah irvisti. He olivat kuulleet klaanilaisilta tarpeeksi kiinnittääkseen jokaiseen mielisairaalan mainintaan tarkkaa huomiota.
”Ficuksen kopio”, Xen havainnoi rahtikirjan allekirjoituksesta. ”Hän on lähettänyt tätä tavaraa sinne tynnyritolkulla. Lahjoituksena. Summaksi on merkattu pyöreä nolla.”
”Katsos tuota”, Nurukan huomautti ja osoitti paperin alareunaa, johon oli kirjattu käsin lyhyt teksti: ”Viimeinen keino, Nacelle.”
”Tästä on melkoisesti aikaa myös. Ei kai tätä tukikohtaakaan ole tuolloin vielä ollut”, Xen osoitteli päivämäärää tositteen yläkulmassa. ”Ja entäs tuo Nace?”
”Nace…” Mavrah toisti työskentelynsä lomasta ja runnoi samalla jonkinlaista kaapelia masiinan sivuun. ”Kuullut jossain. Biologi, kenties? Tai ehkä paleontologi…”
”Oletko yhä varma tästä?” Xen huolestui jälleen ja naulitsi katseensa Nurukaniin. ”Jos tämä on jotain Ficuksen myrkkyjä ja hän oli kuitenkin se, joka…”
”Me olemme näin lähellä”, Nurukan keskeytti ja viittoili kohti Mavrahia, joka oli pysähtynyt kaapeli kädessään seuraamaan keskustelua. ”Näin lähellä, Xen.”
Vahki levitti kätensä antautumisen merkiksi ja nyökkäsi. Vastuullisen päätöksenteon rippeet olivat jääneet niin kauaksi taakse, ettei rahtikirjan tarjoamat tiedonjyväset todellisuudessa olleet muuttaneet hänenkään mieltään.
Hän tuijotti vuosien kellastamaa paperia vielä hetken ja taitteli sen lopulta samaan haarniskan rakoon, mihin hän työnsi aina kaulaketjunsa helyt piiloon. Hän ehtisi palata siihen myöhemminkin. Mavrah survoi sillä välin viimeiset johdot paikalleen näyttöpäätteen, laitteen keskusyksikön ja tuolien välille. Sitten hän keskeytti hiljaisuuden rykäisemällä kovaan ääneen.
”Antaa palaa”, Xen myöntyi ja Mavrahin kädet alkoivat vispaamaan tuulimyllyn tavoin selityksensä tueksi.
”Katsokaas, tutkittava mieli asetetaan paikalleen. Kupoli tässä näin! Annos Credox Seleciumia elimistöön maskien avulla. Mutta sitten jännittävä vaihe! Tämä ei osaa tallentaa nähtyjä muistoja mihinkään. Sinänsä odotettua, ei kenties edes mahdollista ilman telepaattia. Siksi on toinen tuoli. Kaksi mieltä laitetaan yhteen! Vasemmassa istuva pääsee oikean mieleen. Voi kokea Nurukanin muistot kuin ne olisivat omia!”
”Heetkonen!”, Xen ärähti epäuskoisena., ”Et kai sinä ole ehdottamassa, että minun…”
”… on astuttava Nurukanin muistoihin! Kyllä! Jännittävää, eikös?”
”Jännittävää…” Nurukan myönsi. ”Mutta jos Xen on se, joka näkee muistoni, tarkoittaako se, että minä en saa itse kokea niitä?”
”Vaikea sanoa. Laite tavallisesti tiedustelupalvelun käytössä. Jahdattu tietoja, jotka kuulusteltava muistanut. Luulen kuitenkin, että Selecium vaikuttaa molempiin. Kun Xen näkee, sinä muistat, toivon.”
”Eli… minun pitää olla tosi huolellinen? Käydä läpi kaikki?” Xen pohti. Hän ei ollut edes varma, mitä ”muistojen näkeminen” konkreettisesti tarkoitti.
”Uskon, että kriittisen massan ylitettyä hermoratojen yhteydet hoitavat loput. Tarpeeksi monta palautettua muistoja romahduttaisi sen, mikä niitä estää.”
”Jos ne ovat tosiaan vain estyneet”, Nurukan murehti. ”Eikä niitä ole poltettu kokonaan pois. Me emme tiedä, mitä Ficus tarkalleen teki. Ilman Killjoyn kertomusta emme edes tietäisi, mitä tapahtui.”
Killjoyn kertoma tarina pyöri yhä tuoreeltaan Xeninkin mielessä. Siitäkään ei ollut kuitenkaan selvinnyt, miten Ficus oli sen tehnyt. Ainoastaan, mitä oli tapahtunut, ja Killjoyn valistuneet arvaukset siitä, miksi. Xen ei epäröinyt hetkeäkään auttaa Nurukania tämän toiveesta, mutta hiljaa mielessään hänen oli pakko myöntää, että hän oli myös hieman innoissaan mahdollisista vastauksista.
”Tämä on sinun elämäsi, johon olen astumassa”, vahki muistutti, ”Oletko varma, että olet valmis näyttämään sen minulle?”
”En näe muita vaihtoehtoja. Olen kuluttanut sohvaa ja viskiä aivan tarpeeksi”, Nurukan murehti. ”Haluan muistaa, Xen. Ja haluan antaa uudelle kenraalille lahjaksi kaiken sen vaietun historian, joka on upottanut meidät tähän soppaan.”
Xen nielaisi. Tätä varmemmaksi kumpikaan heistä ei tulisi.
”Lienee sitten parasta, että riisun tämän”, Xen huokaisi ja napsautti Deltan yhdellä ripeällä otteella irti kaulaketjustaan. ”En kaipaa hänen kommenttiraitaansa pääsi sisään. Etkä kaipaa sinäkään…”
”Siruneito puhuu sinulle edelleen?” Nurukan ihmetteli.
”Se on viimeisen kymmenen minuutin aikana kommentoinut sinun ahteriasti kolmesti, Mavrahin kerran ja ehdottanut kahdesti, että minun takamukseni on vähän kuin hänenkin takamuksensa, ja täten se tulisi ikuistaa suureksi marmoriseksi patsaaksi keskelle Coliseumia.”
”Aha. Laita se pois.”
”Laitan sen pois.”
Kun Delta lepäsi sivupöydällä lapsellisen raivonpurkauksensa jälkeen, Mavrah viittoili kenraaleita istumaan tuoleihinsa. Kylmä metalli ei tuntunut kummastakaan erityisen mukavalta. Ei varsinaisesti yllätys, jos laitteen käyttötarkoitus oli repiä tietoa vihollisista väkisin. Istuuduttuaan selät toisiaan vasten professori kapusi asettamaan kupolit toan ja vahkin päihin ja juoksi sitten laitteen näyttöpäätteelle, jossa paloi koneen monimutkaisuuteen nähden hyvin pieni määrä valoja. Käyttöliittymää ei sanan perinteisessä merkityksessä edes ollut. Laite edelsi moisia ainakin vuosisadalla.
Mavrah painoi täsmälleen yhtä painiketta, ja kaksikko tunsi, kuinka sähkövirta alkoi juosta istuinten sisällä. Nurukan toivoi hartaasti, että vanhojen kaapeleiden eristys oli kunnossa.
”Laskemillani annoksilla teillä on noin kuusi tuntia heräämiseen. Ajantajunne saattaa tosin mennä hieman sekaisin.”
”Miten tämä siis tarkalleen toimii?”, Nurukan ihmetteli näpräillen samalla edessään roikkuvaa hengitysmaskia.
”Sinä hengität ensin!”, Mavrah vahvisti. ”Olet iso kaveri, joten kaksi tai kolmekin henkäystä. Sitten annat itsesi vaipua uneen. Ei pyristelyä.”
”Entä minä?” Xen tiedusteli mumisten. Litteänaamaisemmille tarkoitettu maski törrötti hieman hupsun näköisesti tämän suun päällä.
”Odotamme. Sitten kaksi henkäystä sinulle. Ja toivomme, että kone ymmärtää mielesi koostumusta.”
Xen mumisi puoliääneen jotain, mitä Mavrah ei kuitenkaan kuullut, sillä hän oli keskittynyt näyttöpäätteen valoihin, jotka laitteen hätäisestä kasaamisesta huolimatta näyttivät kaikki vihreää. Mavrah uskoi vakaasti, että ennen vanhaan kaikki rakennettiin kestävämmin. Viimeisin esimerkki vain vahvisti tätä ajatusta.
”Valmista?”
Kenraalit nyökkäsivät. Mavrahin sormet olivat jo valmiina kaikkein suurimmalla kytkimellä. Lyhyen lähtölaskennan jälkeen laitteet Xenin ja Nurukanin ympärillä särähtivät. Kenraaleista nuorempi yritti olla ajattelematta, mihin hän oli taas itsensä sotkenut.
”Huomioitavaa vielä”, Mavrah tuumasi samalla, kun koneisto jyrähti toden teolla käyntiin. ”Jos irtoatte koneesta, ja elimistönne on täynnä kredipselleeniä, vaikutukset mahdollisesti vakavia. Kun hengitätte, ei voi päästää pois, ennen kuin kaasun vaikutus lakkaa.”
”Vakavia vaikutuksia?” Xen ähkäisi, mutta kone hänen päänsä ympärillä surisi niin kovaa, ettei hän olisi kuullut Mavrahin vastausta. Tämän vuoksi professori vain asetti kätensä päänsä kohdalle ja imitoi räjähdystä.
Tämä oli informaatiota, jonka Xen olisi mielellään tiennyt etukäteen. Nurukan vain toivoi hartaasti, ettei tukikohdassa tapahtuisi sähkökatkoja kesken matkan.
Pumput käynnistyivät. Putkia pitkin naamareihin virtaava Credox Selecium purkautui väkivaltaisesti kohti vastaanottajiensa hengitysteitä. Nurukan otti välittömästi kolme pitkää henkäystä. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan meinanneet sulkeutua. Sitten saapuivat välähdykset. Hän ehti hädin tuskin nähdä tajuntansa rajamailla tuijottavat punaiset silmät ja epäluonnollisen muotoisen siluetin. Sitten kupoli hänen päänsä päällä särähti ja päällekirjoitti kaasun vallan. Alisti sen työkaluksi, avaimeksi.
Kaikki pimeni. Uni saapui, vaikka hetkeä ennen tajuntansa menettämistä hän ymmärsi pyristellä sitä vastaan. Painajainen ottaisi vallan, mutta hän oli voimaton enää estämään sitä.
Hän vajosi muistojen tielle. Odottamaan ovenavaajaa.
Vahkia, joka oli vain pari henkäystä perässä.
Ensin maailmassa ei ollut mitään. Ei valoa, ei varjoja. Ei mitään, mitä nähdä, kuulla tai tuntea.
Sitten Xen kuuli hengityksen, mutta ei omaansa. Hän tiesi olevansa jossain muualla kuin rautaisessa tuolissaan. Kun hän lopulta sai silmänsä auki, näkymä yllätti hänet sillä, miten tuttu se oli.
Nurukanin mielitemppeli oli yhtä massiivinen kuin Onu-Metrun Suuret Arkistot. Niiden pohjapiirros oli juurtunut vaikuttavalla tarkkuudella toan alitajuntaan. Vihreänä hohtavat kuusikulmiot, jotka todellisuuden arkistoissa merkkasivat tallennettua tietoa, näyttivät Nurukanin mielessä enemmän oviaukoilta. Täydellisiä, jotta niistä saattaisi astua jokin Xenin kokoinen läpi.
Mehiläispesän kennorakennetta mukaileva maanalainen laakso tuntui jatkuvan loputtomiin. Xeniltä kesti hetki ymmärtää, että hän oli sen keskipisteessä vailla tietoa siitä, mistä aloittaa. Jokainen suunta oli täynnä portteja tuntemattomaan, eikä missään ollut ilmiselviä vinkkejä siitä, oliko arkistoissa sisäistä logiikkaa tai järjestystä.
Ylhäällä, alhaalla, oikealla ja vasemmalla. Edessä ja takana. Loputtomasti valintoja ja päättymättömiä mahdollisuuksia. Lopulta Xen päätti sulkea omat silmänsä ja hengittää kolmesti syvään. Kenties kaasulta kesti hetki vaikuttaa kunnolla, vaikka hän ei ollut aivan varma, vaikuttiko Nurukanin mielen sisällä haukkominen hänen todelliseen hengitysrytmiinsä millään tavalla. Kun hän taas avasi silmänsä, oli näkymä yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta muuttumaton.
Osaa ovista peitti sinisenä hohtava verho. Hieman silmiään siristettyään Xen huomasi, että sellaisia oli kaikkialla tavallisten, verhoamattomien aukkojen seassa. Jonkin matkan päässä suoraan edessään hän huomasi täydellisen tutkimuskohteen. Kaksi ovea vierekkäin: toinen verhottu ja toinen verhoamaton.
Hän onnistui jotenkin kuromaan etäisyyden itsensä ja ovien välissä yhdellä valtavalla askeleella. Tasapainoaan harppauksen jälkeen hakeva Xen päätteli, että pelkkä hänen tahtonsa riitti liikuttamaan häntä paikasta toiseen. Toivuttuaan hän ojensi kätensä kohti verhottua ovea, joka vastasi kosketukseen vain väreilemällä kevyesti. Sitten hän kokeili avonaista ovea, jonne hänen kätensä vain katosi. Muutaman kerran kokeiltuaan hän tuli siihen tulokseen, että ovista verhoamaton johti selvästi jonnekin.
Xen kirosi jo nyt sitä, ettei ollut pysähtynyt kysymään enemmän kysymyksiä. Vasta nyt hän osasi pohtia, oliko Nurukanin mahdollista vaikuttaa siihen, mitä Xen hänen päässään näki. Oliko avoin ovi merkki mielen omistajalta jatkaa siitä läpi vai olivatko siniset verhot juuri ongelman juuri? Mikä oudoissa arkistoissa oli tarkoituksenmukaista ja mikä vain Nurukanin alitajunnan oikkuja?
Hetken aikaa sinistä verhoa tökittyään hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että sen takana ei ollut mitään. Kuusikulmaista raamia hetken tutkittuaan hän myös huomasi, kuinka paljon huonommassa kunnossa tämä oviaukko oli viereiseensä verrattuna. Ja mitä pidempään Xen niiden edessä seisoi, sitä kutsuvammaksi verhoamaton oviaukko tuntui muuttuvan.
Kenties se oli vain kenraalien mielet viimein ymmärtämässä toisiaan, tai vain Xenin yliherkkää intuitioa, mutta hänestä tuntui, että kaikista ovista juuri tämä veisi hänet kaiken alkuun. Hampaitaan kiristellen hän otti askeleen kohti tuntematonta. Ovi nielaisi hänet kokonaisena. Pelkkä vahkin harras toive oli lennättänyt hänet siitä lävitse. Vastaukset hänen kysymyksiinsä olivat mahdollisesti niin lähellä.
Ja kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä, kauhu kaappasi hänet pauloihinsa. Häneen piiskattu hallitsematon vauhti puristi hänestä ulos kiljaisun.
Hän putosi. Korkealta. Kohti painajaisen näköisekseen vääntämää rantahiekkaa.
Luku 1: Unelmoiden läpi Nurukanin
Rantahiekka otti Xenin väkivaltaisesti vastaan. Tälli oli luja, mutta ei niin luja kuin sen olisi pudotuksen perusteella kuulunut olla. Hän yski tukehtumisen partaalla hiekkaa ulos keuhkoistaan. Se narskui hänen hampaidensa välissä vielä senkin jälkeen, kun hän oli saanut itsensä pystyyn. Mutta nähtyään, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän olisi tahtonut painaa päänsä takaisin hiekkaan.
Merilinnut olivat kaikonneet saarella raivoavan myrskyn tieltä. Se oli niin voimakas, että se meinasi kiskaista taivaalta tipahtaneen vahkin mukaansa heti ensimmäisen puuskan tullen. Myrskyä säesti korpin kirkuna – kraa, kraa, kraa – joka raastoi Xenin korvia.
Myrskyn pimeydessä hänen oli helppo huomata ympärillään raivoavan tulitaistelun valot ja äänet. Rhotuka-pyörittimiä muistuttavat energia-ammukset lentelivät ilmassa säteillen alkuvoimia. Yksi niistä sujahti suoraan Xenin lävitse jälkeäkään jättämättä. Hän kirkaisi säikähdyksestä ja kokeili käsillään kohtaa vatsansa kohdalta. Hän huokaisi helpotuksesta ja teki päätelmän, etteivät muistot voineet satuttaa häntä.
Tulitusta seuraamalla hän löysi nopeasti maahan luodulle bunkkerille, jota joukko toia piti taisteluasemanaan. Toien keskustelu maaperän kanssa värähteli Xenin jalkojen pohjassa.
Hänen onnistui luikahtaa sisälle hautaan ja hän pyllähti sopivasti märkään savimaahan. Sieltä hän viimein löysi etsimänsä, Nurukanin, joka istui meditoimassa toille tutussa asennossa jalat ristissä. Hänen silmänsä, viiksensä ja sydänvalonsa hohtivat vihertävää fosforia, joka välkehti ja säkenöi bunkkerin seinissä.
Xen tajusi välittömästi toaa katsomalla, että tämä ei ollut sellainen muisto, jollaista hän etsi. Nurukanin kasvot, jokaista pientä piirrettä myöten, olivat samanlaiset kuin ne, joka uinuivat parhaillaan hänen vieressään Onu-Metrussa. Tästä hetkestä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa. Hän oli laskeutunut toan lähihistoriaan. Valinta kahden oven välillä oli mennyt pieleen, mutta ilmiselvää tietä takaisin arkistoihin ei kuitenkaan näkynyt.
”Umbra lähti kohtaamaan Kraan. Zyxax joukkoineen käyttää sen varmasti vastahyökkäykseen. Terästäkää itsenne! Avra Nuin elementit suojelevat meitä”, Nurukan kailotti. Hänen äänensä kaikui jokaisesta maaperän hippusestakin.
”Eikö meidän kannattaisi iskeä?” yksi joukon toista ihmetteli. Maan toa hänkin, taputti jalkaansa maata vasten levottomasti. Tämän kasvoilta paistoi jano päästä kohtaamaan vihollinen taistelukentällä.
”Meillä on täällä kotikenttäetu, Ornoka. Tukikohta antaa meille suojaa.”
”Jos Umbraa vaikka kiinnostaisi liskot yhtä paljon kuin tuo korppikummajainen”, Ornoka karjahti taistelun äänien yli.
Ylempänä kolmen toan ryhmä laukaisi tulisuihkun vihollisen joukkoihin. Xen tunnisti niistä kärjimmäisen välittömästi. Deleva tovereineen oli jäänyt liskojen kanssa asemasotaan ja heidän keskellään ammotti ei-kenenkään-maa, jonka sydämessä sijaitsi saarta repivän myrskyn silmä, Valotun ja korpin kaoottinen kamppailu.
”Aknoka, Rutakha! Keskittäkää tuli! Murtakaa zyglakien rivit!” Deleva ärjähti. Xen tavasi sanaa toan perästä. Hän ei ollut kuullut eläessään ”zyglakeista”.
”Ortonit eivät voi jakaa maailmaa suomupirujen kanssa. Vien heistä mukanani niin monta kuin pystyn!” Ornoka julisti noustuaan viereisen törmän päälle Nurukanin vastustuksesta huolimatta.
Ennen kuin kukaan ehti estää, vihan piiskaama toa lähti juoksemaan taistelun väliin jääneen ei-kenenkään-maan halki. Nurukan huusi toa-toveriaan pysähtymään, mutta tämä oli ehtinyt jo aivan liian kauas. Ortonsoturi surffasi mudan harjalla ja viiletti taistelun läpi silmät loistaen.
Muut toat pysähtyivät katsomaan pöllämystyneinä Ornokan rynnäkköä. Liskojoukko ryhmittyi muodostelmaan. Xen näki toien viholliset nyt ensimmäistä kertaa kunnolla. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niiden kaltaista.
”Menen hänen peräänsä. Saan hänet kiinni!” kakamakasvoinen Nurukan karjahti Delevalle, joka oli laskeutunut hänen vierelleen seuraamaan Ornokan rynnäkköä.
”Emme voi menettää sinuakin! Olet ainoa asia, joka pitää tätä puljua pystyssä!” Deleva karjahti taistelun äänien ylitse. ”Ornoka tekee, mitä tahtoo. Hän ei edes halua palata kotiin täältä. Anna hänen mennä!”
”Ei se silti ole oikein, että hän uhraa itsensä tappaakseen. Ei tuo ole meidän koodimme mukaista!” Nurukan pauhasi. Kauhu paistoi hänen kasvoillaan, kun Ornoka teki viholliskosketuksen.
Maasta ja mudasta koostuva hyökyaalto osui liskojen muodostelmaan voimalla. Keihäät ja kilvet lensivät, hampaat ja sirppikynnet katkeilivat.
”Ette antaneet kansamme elää rauhassa. Mata Nuin nimeen te pääsette kohta epäjumalienne hoveihin!” raivon partaalle piiskattu toa puhkui jokaisen hyökkäyksensä välissä.
Xen oli sillä aikaa noussut samalle törmälle, miltä Ornoka oli hyökkäyksensä aloittanut. Hän etsi todellisuudessa edelleen ovea ulos muistosta, mutta hänen keskittymisensä herpaantui, kun jotain muita liskoja paljon uhkaavampaa lähestyi Ornokaa.
Zyxax loikkasi mahdottoman hypyn suoraan toan eteen. Sateessa kastunut turkisviitta hulmusi ja pitkät leukaperät louskuivat, mutta Ornokan eleistä ei pelko paistanut. Toan kromattu poranterä pyöri hurjalla nopeudella. Soturi piti asettaan kaksin käsin ja ohjasi sen Zyxaxin suuntaan.
”Orton-riesa! Suuren hengen lapset kalpenevat kansamme rinnalla”, Zyxax nauroi. ”Karsit heikoimpia joukostani, toa. Kiitokseksi pääsi koristaa kohta keihästäni.”
Xen näki silmäkulmastaan lisää liikettä. Nurukan oli Delevan pyynnöstä huolimatta hylännyt bunkkerin ja ryömi kuin myyrä Avra Nuin rantahiekan läpi.
Ornokan pora kiilsi Valotun paisteessa, kun se otti vastaansa Zyxaxin pitkän terän. Xen ei osannut kuollaksensa arvioida kamppailun tasapainoa. Zyxax oli oletettuun ikäänsä nähden yllättävän ketterä, vaikka tällä oli vielä kosteutta imenyt viitta harteillaan. Ornokan varpaat pitivät tämän yhteydessä maaperään ja se auttoi häntä pysymään tasapainossa.
Nurukan oli päässyt sillä aikaa tarpeeksi lähelle keskeyttääkseen kaksikon taistelun, mutta näiden väliin oli ilmestynyt vihainen joukko zyglakeja, jotka eivät olleet aikeissa antaa Nurukanin keskeyttää johtajansa kamppailua. Ornoka sai samalla hetkellä iskun rintakehään Zyxaxin ruoskahännästä. Sen piikit repivät toan panssaria, mutta maasoturi onnistui ottamaan siitä toisella kourallaan kiinni. Tämä kiskaisi, ja Zyxax horjahti häntä päin. Liskoruhtinaan viitan rippeet lensivät mutaan. Kamppailu muuttui hetkessä mudan sotkemaksi painiksi.
Nurukan katseli suojastaan, kuinka taistelu jatkui. Xen oli seurannut, kuinka tämä oli onnistunut luomaan eroa itsensä ja muiden liskojen välille. Delevan tulitus piti ne kaukana, mutta Nurukanin mahdollisuudet lähestyä Ornokaa oli myös kulutettu loppuun.
Silloin taistelua riepottelevan myrskyn pyörre voimistui. Ornoka ja Zyxax taistelivat siitä välittämättä. Muut liskosoturit alkoivat kuitenkin ymmärtää, että jotain oli tapahtumassa. Nurukan painautui syvemmälle maaperään. Xen seurasi perässä, kun Valotun ja korpin kamppailu saavutti uudet mittasuhteet.
Pyörteen voima oli alkanut repiä rantaa hajalle. Ornoka ja Zyxax vain jatkoivat. Väsymys oli kuitenkin viimein hiipinyt molempien liikkeisiin. Kumpikaan ei ollut kiinnittänyt myrskyyn paljoa huomiota, kunnes tuuli alkoi ottaa heistä otetta.
Nurukan käytti myrskyn luoman kaaoksen hyväkseen ja rynnisti kohti ystäväänsä. Raakkuva pyörre kuitenkin imaisi kamppailevan kaksikon väkivaltaiseen piirileikkiin hänen edestään. Zyglakin ja toan ruhot kieppuivat tuulessa kuin räsynuket. Kauhu Nurukanin kasvoilla ei kaikonnut, kun toa heittäytyi maahan myrskyltä suojaan. Xen ei ollut varma, kuinka muiston sääilmiöt vaikuttaisivat häneen, mutta riepottelu tuntui niin aidolta, että hän koki parhaaksi suojautua toan esimerkkiä seuraten.
Tuskallisen pitkän odottelun jälkeen rätinä, raakunta ja tuulen ujellus laantuivat. Kun Xen viimein nosti itsensä taas pystyyn, oli Nurukan jo rynnännyt tyhjentyneelle taistelukentälle. Ornokan eloton ruumis lepäsi hänen sylissään. Polvilleen romahtanut toa vuodatti kyyneleitä, jotka katosivat valmiiksi märkään rantahiekkaan. Xen ei ollut koskaan nähnyt Nurukania niin. Hän ei voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että hän joutui todistamaan toan surua. Hänen polvensa olivat muuttuneet hyytelöksi.
Nurukan oli kertomuksissaan aina tuuminut, kuinka paljon ystäviä hän oli menettänyt matkansa varrella. Xen ei ollut kuitenkaan tajunnut, että näinkin hiljattain. Hetken ajateltuaan siinä oli kuitenkin järkeä. Ilman kaukaisia muistojaan toan murheiden täytyi olla viimeaikaisia.
Sitten hän näki jotain silmäkulmastaan. Ovi, samanlainen, josta hän oli astunut aikaisemmin, oli ilmestynyt sinne, missä Valottu oli hetkeä aikaisemmin hohtanut. Hän ei olisi halunnut jättää ystävänsä ruumista heijaavaa Nurukania jälkeenkään, mutta hän sai lopulta uskoteltua itselleen, että tämä oli pelkkä muisto, eikä Xen voinut tehdä mitään auttaakseen. Hän pahoittelisi Ornokan kuolemaa sitten, kun he heräisivät.
Meri-ilman haju seurasi vahkia takaisin Nurukanin mielipalatsiin. Yhdellä ketterällä loikalla hän putosi jälleen.
Laskeutuminen teki jälleen yllättävän kipeää. Hän oli kuitenkin palannut alkuun. Muistojen ovet hohtivat hänen ympärillään, ja suoraan hänen edessään loistivat ne kaksi, joista vasemmanpuolimmainen oli hänet Avra Nuille vienyt.
Sinisen verhon peittämä, oikeanpuolimmainen muisto taas näytti edelleen tyhjältä. Edellinen ovi ei ollut johdattanut häntä kadonneiden muistojen jäljille, joten jollain tapaa verhon peittämän oven täytyi pitää sisällään salaisuuksia. Mikään ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Xen pystyi loikkaamaan muisto-oven läpi sen toiselle puolelle niin, että verho vain hulmusi. Ne olivat pelkät raamit.
Hän katseli jälleen ympärilleen. Avra Nuin löyhkä oli hädin tuskin kaikonnut hänen sieraimistaan, kun hän vaelteli edestakaisin muistojen ovien täyttämillä käytävillä. Ovet kuuluivat kaikki kahteen jo havaittuun kategoriaan. Jotakin Xen ei vain ymmärtänyt.
Taas yhtä verhon peittämää muistoa kokeiltuaan hän romahti istumaan raamien eteen ja vaipui ajatuksiinsa. Pitikö hänen toivoa tosi kovaa, että muisto avautuisi? Oliko sillä edes väliä? Hän ei ollut edes varma, kuinka paljon valtaa hänen omilla ajatuksillaan oli. Eikö kaasu hänen keuhkoissaan toiminutkaan? Oliko se mennyt pilalle vuosisatoja varastossa mädännyttyään?
”Kaasu hänen keuhkoissaan.” Typerä ajatus, mutta mitä hävittävää hänellä toisaalta oli. Ei hänen noloja kokeilujaan tuominnut kukaan muu kuin korkeintaan herrasmies, jonka pääkopassa hän istuskeli.
Hän veti henkeä niin syvään kuin vain pystyi ja puhalsi. Kredipselleenihöyryt purkautuivat hänen suustaan kuin kanohilohikäärmeen lieskat. Sinisenä hohtava kangas syttyi sokaisevan kirkkaisiin sinisiin liekkeihin. Xen joutui suojaamaan silmänsä sokaisevalta valolta. Hän ei ollut uskoa, että ajatus oli toiminut. Oli kuitenkin mahdotonta sanoa, oliko hän onnistunut, koska kredipselleeni toimi niin vai, koska hän oli itse kuvitellut sen niin, ja Nurukanin mieli vain salli sen tapahtuvan.
Jäljelle jääneet raamit muistuttivat tovereitaan, joskin verhon polttaneet liekit olivat jättäneet niihin hiiltyneet jäljet. Kutsuva tunne, joka oli imaissut hänet Avra Nuille hetkeä aikaisemmin, kaikui tästäkin muistosta. Vaati vain yhden askeleen, ja hän putosi jälleen. Matka oli kuitenkin tällä kertaa lyhyt, ja vahkin jalat olivat valmiina ottamaan iskun vastaan.
Xenin ympärillä keskusteltiin kiivaasti. Salin keskellä musiikkia soittavan jukeboksin päälle istuma-asentoon tipahtanut vahki oli hämillään, mutta tällä kertaa hän ei onnekseen joutunut sylkemään kauhallista hiekkaa keuhkoistaan heti pudotuksen jälkeen.
Uutuuttaan kiiltelevässä ruokasalissa miltei jokaisen pöydän ääressä istui joku. Melkein kaikilla oli myös edessään jotain juotavaa. Moni oli uppoutunut päivän lehden antimiin ja suurimmalla osalla oli keskustelukumppani mukanaan. Kirjavasta matoranjoukosta erottui kuitenkin yksi pöytä, jota kohti Xen alkoi välittömästi astelemaan, kun tunto hänen jalkoihinsa oli palannut.
Ohittaessaan luku-urakkaan uppoutuneen ko-matoranin, hän jäi tuijottamaan sanomalehden yläreunaa. Päivämäärä oli järkyttävän kaukana menneisyydessä. Xen tiesi, että nyt hän oli tullut oikeaan paikkaan.
Aikaa muiston ja nykyhetken välissä oli niin paljon, ettei hän välittömästi tunnistanut maan toaa, joka istui toverinsa kanssa muutaman pöydän päässä. Ajan patina ei ollut vielä koskenut tämän kasvoihin. Viikset olivat vain terävät, huolitellut viivat hänen suunsa yläpuolella. Nuori Nurukan nojaili vasten pöytää kullankeltainen tuoppi kädessään. Xeniä ilahdutti nähdä hänet niin täynnä keskustelukumppaniaan kohti suunnattua virtaa.
Punamustaan haarniskaan pukeutunut nuoriherra, maan toa hänkin, oli tyhjentänyt pöydän reunalle jo kolme kupillista tiskin takana työskentelevän ta-matoranin tarjoilemaa kahvia. Xen olisi tunnistanut toa Herran unissaankin.
Rurukasvoinen mies hekotteli kovaan ääneen ja jakoi innostuneena ideoita ystävälleen. Xen jäi kuuntelemaan keskustelua toviksi, mutta kesken kaiken saapuneena ei heti saanut kiinni sen aiheesta. Sen hän kuitenkin ymmärsi, että Herra oli pitänyt kerrassaan hulvattomana Nurukanin tarinaa kohtaamisesta steltiläisen ”vapaaehtoistyötä” tekevän herrasmiehen kanssa.
Viereisessä pöydässä istuva ga-matoran jäi istumaan ilmaan, kun Xen veti tuolin tämän alta ja istuutui samaan pöytään legendojen kanssa.
”-mutta sinunkin täytyy myöntää, että vortixxien tavoissa hoitaa asiat on jotain ihastuttavan suoraviivaista”, Herra vakuutteli. ”Olkoonkin, ettei siellä kukaan muutenkaan estäisi ketään laittamasta yhtiötä pystyyn. Ficus on ihan vakavissaan sitä mieltä, että se olisi oikea tapa edetä. Jätetään ajatukset vanhanaikaisista toa-tiimeistä pölyttymään ihan suosiolla!”
Xenin sydänkuula hypähti. Ficus loisti poissaolollaan, mutta pelkkä hänen nimensä mainitseminen valoi vahkiin toivoa siitä, että hän oli oikeilla jäljillä.
”Metru Nui on aina ollut toain suojeluksessa. Tuollaiset muutokset eivät mene suojeltavilta helposti läpi”, Nurukan pauhasi skeptisenä.
”Jos vain luotamme Ficuksen visioon!” Herra vakuutteli. ”Kaikki tietävät, mitä Varjottu todellisuudessa tekee Taras Misecasissa. Metru Nui ei saa jäädä yksin, kun hän suuntaa katseensa pohjoiseen.”
Herran käsi pui nyrkkiä pöydän metallista pintaa vasten.
”Kanohipetoko ei sitten ollut mielestäsi katseen kääntämistä pohjoiseen? Nyrjähtänyt nilkkasi ainakin on eri mieltä”, Nurukan naurahti hieman vaikeana hukuttaen lauseensa lopun tuoppiinsa. ”Myönnän, että Mangait ovat melkoisen vastuun valjaissa, mutta entä Metru Nuin neuvosto? Ei kai Ficuksellakaan ole niin paljoa vetovoimaa, että saisi heidät mukaan?”
”Pah! Ketä kiinnostaa jonkun ruostuneen neuvoston mielipide? Turagalla on jo sen verran hyvä ote Coliseumista, että runnomme ajatuksen läpi hänen avullaan. Ficuksella on jo kontakteja hänen toimistossaan.”
Xen muisti hatarasti Metrujen neuvoston. Sen valta oli sodan aikaan enää hyvin muodollista. Eittämättä hänen edessään käytävän keskustelun edesauttamana.
”Uskon, kun näen. En epäile Ficuksen kontakteja. Koodia vain”, Nurukan murahti. ”Se ohjaa meitä, se opettaa meitä, mutta se ei viitoita tietä sotavoimien luomiseen, Kyhrex.”
Xen säpsähti Herran todellisen nimen kuullessaan. Hän tiesi sen olleen yksi Mangain varhaisimmista jäsenistä. Hän tunsi myös olonsa hieman tyhmäksi tajutessaan, että ”Herra” ei kyllä tosiaankaan ollut kenenkään oikea nimi.
”Olet aina ollut hyvä mies, Nurukan”, Herra myönsi. ”Mutta minä olen nähnyt sen palon, mikä sinulla on taistelussa. Sinut on luotu sotaan, veli. Sinun on aika myöntää se itsellesi.”
Nurukan huokaisi syvään ja tyhjensi tuoppinsa. Hän jäi tuijottamaan sen pohjalle jääneitä vaahtokiehkuroita niin pitkäksi aikaa, että pöydän reunaa kofeiinipäissään taputtava Herra alkoi menettämään kärsivällisyyttään.
”Noh, oletko mukana?”
Nurukan katsoi ystäväänsä silmiin. Niistä paistoi niin luja intohimo ja palo, että Xen olisi pystynyt päättelemään tämän vastauksen, vaikka ei olisi tiennytkään, mihin keskustelun oli vääjäämättä johdettava.
”Olet oikeassa, että tässä on potentiaalia. Katsotaan nyt. Jos Ficus saa pyörät oikeasti liikkeelle, annan lopullisen suostumukseni.”
Herra läimäisi kätensä yhteen niin lujaa, että ilman päällä istuva matoran viereisessä pöydässä hätkähti melkein kumoon. Voitonriemuinen toa suoristi samettista haarniskaansa ja myhäili tyytyväisenä.
”Sen enempää en tarvitse, ystävä hyvä! Meillä on tässä ainekset sellaiseen voimaan, että Varjottu miettii kahdesti seuraavaa siirtoaan.”
Nurukan virnisti, mutta Xen tunnisti epäilyksen katseen takaa.
”Lähden kertomaan Ficukselle ilouutiset. Hän ilahtuu siitä, että meillä on ihan oikea sankari riveissämme”, Herra intoili pukaten noustessaan tuolinsa miltei kumoon.
”En nyt tiedä siitä sankarista”, Nurukan vastusti, mutta Herra ei ottanut ystävänsä vastustusta kuuleviin korviinsa.
”Höpön löpön. Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, jotka kaivertavat tiemme eteenpäin.”
Herra taputti ystäväänsä olkapäälle ja marssi tiskille tiputtamaan merkittävän määrän kolikkoja tarjoilijan eteen. Xen seurasi nuorta Herraa, kun tämä marssi ulos ruokasalista samalla, kun avokätisesti maksettujen juomien innoittamana ravintolan tarjoilija kävi vielä kertaalleen täyttämässä yksin pöytäänsä jääneen Nurukanin tuopin.
Tämä se oli. Alkupiste. Mustan Käden alkuhetket eivät olleet kuitenkaan pelkkää toivoa ja tarmoa. Synkkyys Nurukanin silmissä varjosti Herran suunnitelmista uhkunutta intoa. Xen ei voinut olla miettimättä sitä, miltä historia olisi näyttänyt, jos Nurukan olisi kieltäytynyt Herran pyynnöstä.
Viimeisen tuopin hidasta kumoamista seuraamaan jäänyt Xen ei huomannut taakseen ilmestynyttä ovea, ennen kuin sen hohde vääristi valollaan ruokapaikan piirteitä. Tien avautumisen täytyi merkitä vain yhtä asiaa: Muisto oli palannut omistajansa mielipalatsiin. Xen astui siitä läpi ja ruokasali katosi hänen takanaan. Hän oli palannut sinne, mistä oli lähtenytkin. Kuusikulmion raameista paistava valo oli muuttunut vihreäksi.
Jotain muutakin oli kuitenkin tapahtunut. Valkoinen hohde kurotteli vieraillusta muistosta muihin oviin ympäri Nurukanin arkistoja. Mavrahin teoria oli pitänyt paikkansa. Yhden merkittävän muiston avaaminen oli aiheuttanut ketjureaktion, joka vapautti muistoja Nurukanin menneisyydestä. Xen ei ollut varma, millä muistot oli verhottu alun perinkään, mutta kredipselleenin vaikutus niihin oli vaikuttava.
Sen enempää miettimättä Xen asteli lähimmän vielä verhotun muiston luokse, veti syvään henkeä ja puhalsi. Kredipselleeni poltti sinisen harson hänen edestään. Hän loikkasi taas tuntemattomaan, mutta tällä kertaa itsevarmana siitä, että hänen teoillaan oli täsmälleen se vaikutus, mitä he olivat toivoneet.
Matka oli tällä kertaa aivan liian nopea Xenin omaksi parhaakseen. Tummaan tehdashalliin kiitävä Xen törmäsi matkallaan metalliseen puomiin ja menetti kykynsä ohjata pudotustaan. Lopulta hänen kasvonsa tekivät kosketuksen. Ääni oli huomattava. Niin myös kipu.
Nyrkkiään tiukasti puristaen Xen nosti naamansa kylmästä metallisesta lattiasta ja yski kuuluvasti rintakehäänsä pidellen. Nurukanin kuvitelmaa tai ei, nopeat vauhdit ja tasaiset pinnat muodostivat yhä täysin odotetun reaktion.
Ympäri rakennusta kaikuva vahkin köhiminen vaimeni, kun liukuhihnojen ja robottikourien hurina ja surina täyttivät hiljaisuuden. Xen seisoi pienen kokoamon keskellä. Hihnalla hänen vasemmalla puolellaan matkasi rivi tummanpunaisia, metallisia panssarilevyjä. Hänen oikealla puolellaan vilisi piirejä, jotka hän tunnisti hyvin alkeellisiksi näkösensoreiksi. Hän oli ehdottomasti edelleen Metru Nuilla. Sen hän osasi päätellä linjastojen arkkitehtuurin perusteella.
Ja samalla, kun muisto hitaasti piirtyi hänen eteensä, alkoivat sen henkilöt ilmestymään työpisteilleen. Jokaista linjastoa valvoi po-matoralainen muistivihko ja kynä käsissään. Tarkastusasemia, kuten linjastojakin, oli silmänkantamattomiin. Vaikka halli ei perinteiseltä tehtaalta näyttänytkään, oli kokoamo silti käsittämättömän valtava.
Sitten kaksi hahmoa käveli hidastamatta hänen lävitseen. Oranssikasvoinen, hopeaotsainen matoran viittoili perässään kävelevää maan toaa seuraamaan tätä kohti linjaston päätyä. Xen tunnisti molemmat. Nurukanin edellä käveli se samainen insinööri, jonka luona hän oli todellisuudessa vieraillut vain päivää aikaisemmin.
”… ja täällä perällä on pari valmista kuorta”, Nuparu esitteli huomattavan ylpeänä. ”Hereillä eivät toki, mutta malli miellyttänee aikaisempaa enemmän. Vaikka kaipaankin niitä häntiä kaikkein eniten, siirsin ainoastaan leukamallin edellisestä prototyypistä näihin uusiin.”
”Ne edelliset olivat logistinen painajainen”, Nurukan murahti. ”Uusi malli on minustakin parempi. Tai ainakin hienovaraisempi.”
Telineissä linjastojen päässä odotti kuuden eri metrujen väreihin maalattuja humanoideja koneita. Niskoistaan johdoilla metallitelineisiin kiinnitetyt olennot olivat Xenin mielestä luonnottoman valottomia. Hän astui kaksikon välistä näiden keskustelusta välittämättä ja puri hammastaan. Prototyypit tunnisti jo selvästi vahkeiksi. Niiltä puuttuivat niille ominaiset panssaroinnit ja pitkälle ulottuvat takaraivot, mutta vahkeja ne joka tapauksessa olivat. Niiden kasvojen piirteet olivat kuin peiliin olisi katsonut.
”Jotkut pitivät niitä edellisiä varmaan liian rahimaisina. Ajattele, jos lainvalvojat olisivat Nui-Jagojen näköisiä”, Xen havahtui ajatuksistaan, kun kuuli Nurukanin pohtimassa ääneen.
”No se ensimmäinen olisi pelannut ihan kivasti, jos ette olisi menneet sorkkimaan sitä”, Nuparu harmitteli. ”Mutta nämä uudet saavat virtansa latausasemista. Ulkonäköön on ammennettu vähän koillissakaran myyteistä. Myös verrattaen halpoja tuottaa ainakin, jos Kyhrexin kauppalaivat pysyvät reitillään. Jos hyväksytte mallin, meiltä löytyy tarpeet valmistaa muutama sata välittömästi.”
”Oliko näillä ne kiekonheitinleuat?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Löytyy ja toimii”, matoran vakuutti, ”Varmaankin vähiten kustannustehokas ratkaisu koko värkeissä, mutta enpä minä näitä maksa. Yksi alihankkijoistamme oli kyllä sitä mieltä, että muitakin välineratkaisuja kaivataan. Meille on tulossa Xialta pari sauvaa testattavaksi.”
Nurukan hymähti tyytyväisenä. Herra oli selvästi laittanut hihat heilumaan.
”En ole edelleenkään saanut tietoa, miten meinaatte ohjata näitä. Nykyiset menee kauko-ohjauksella, mutta ette te pysty manuaaliseen käyttöön, jos yksiköitä tulee satoja”, Nuparu ähkäisi tyytymättömänä. Xen kuuli tämän äänestä sen penseyden, jonka ikä siihen mukanaan vielä toisi.
”Tuhansia”, Nurukan korjasi. ”Ja Ficuksella on ratkaisu sitä varten. Testit tosin taitavat olla vielä kesken.”
”Joku Ga-Metrulainen neurologi oli tehnyt melkoisia harppauksia tekoälyjen saralla. Liekö Ficuksen oppilaita?”, Nuparu tuumaili itsekseen ja pudisteli metallinpölyä yhden prototyyppinsä jaloista.
”Noh, ei varsinaisesti minun ongelmani”, hän kohautteli olkiaan. ”Kyhrexillä oli jo valittuna joku rakennuttaja latauskeskukselle, ja Ta-Metrun valtuusto antoi jo tontinkin.”
Nurukan nyökytteli ja mittaili prototyyppejä katseellaan.
”Voitko lähettää nämä Onu-Metruun?” toa tiedusteli. ”Meillä on paja Suur-Onun pohjoispuolella. Kuriirit kyllä tietävät osoitteen.”
”No juu, jaa. Hmm”, Nuparu pohti ääneen. Hän ei selvästi ollut vielä valmis luopumaan prototyypeistään, mutta ei hänellä myöskään ollut pokkaa kieltäytyä Nurukanin pyynnöstä.
”Pistän nämä kolme ensimmäistä katseltavaksi. Muutosehdotukset olisi kiva saada kuitenkin aika pian. Dumen toimisto hengittää niskaani aikatauluista.”
”En usko, että Ficus toivoo enempää rakenteellisia muutoksia”, Nurukan vakuutteli. ”Mutta hänellä oli yllättävän vahvoja mielipiteitä panssarien muotoilusta.”
”Kuulostaa hänen tapaiseltaan”, Nuparu murahti. Tämän elekielestä paistoi hienoinen vaikeus joka kerta, kun Ficus mainittiin nimeltä. Tämä oli jo toinen muisto, jonka taustalla Ficus mainittiin, mutta naista itseään ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Xen mutristeli suutaan mietteliäänä.
Nuparu napsutteli sormiaan, kunnes kaksi lähistöllä vaellellutta järjestysmatorania saapui paikalle keltaiset kypärät päässään. Insinööri ohjeisti näitä prototyyppien siirtämisestä ja tehtävän ymmärrettyään kovahatut marssivan noutamaan trukkia. Nurukan kätteli vielä Nuparua jämerällä maan toan otteella ja lähti vierailunsa lopuksi kiertämään kokoamon liukuhihnat läpi. Xen laahusti tämän perässä päässään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kaikki, mitä hän ympärillään näki, vastasi kaikkein turvallisimpiakin odotuksia. Toistaiseksi kaikki tuntui menevän, niin kuin historiankirjatkin olivat kertoneet.
Nuparu lähti tallustelemaan kohti omaa toimistoaan, mutta Xen päätti jatkaa Nurukanin seuraamista. Hän tahtoi pysyä muistossa vielä tovin ja kokeilla jotain uutta.
”Öh, Mekaanikko. Kuuletko sinä minua?”
Kukaan ei vastannut. Tätä hän oli pelännytkin. Oliko tosiaan niin, että Nurukanin muistoihin oli vaeltanut vain hänen oma tietoisuutensa.
Toinen vaihtoehto oli, että hän ei vain keskittynyt tarpeeksi. Koneiden ja linjastojen surinan keskellä se ei olisi ollut kovin omituista. Tai hänen oma mielensä vilisi taas niin nopeasti, että yhteyden muodostaminen ei onnistunut. Hän päätti kuitenkin yrittää uudelleen muistellen kaikkia aiempia kertoja, kun hän oli saanut yhteyden muodostetuksi.
Vahkin parahtelu ja itsensä moittiminen ei paljoa tuntunut auttavan. Hän oli jo luovuttamassa, hyväksynyt, että yhteyden muodostaminen jonkun toisen muistoissa ei ollut mahdollista. Mutta jäätyään hetkeksi kuuntelemaan ympärillä pauhaavan koneiston ääniä, hän kuuli jotain muutakin. Yksi liukuhihnoista nimittäin natisi tuttuun tahtiin. Kellon tahtiin. Sen, jonka hän kuuli aina silloin, kun yhteys oli auki.
Hän tarttui siihen. Antautui sille. Antoi itsensä vajota omaan mieleensä, kunnes hän viimein avasi silmänsä.
”Aaah! Mitä tapahtuu?” Mekaanikon ääni parahti.
”A-HA!” Xen juhli voitonriemuisesti. ”Se toimii sittenkin!”
”Mitäää tapahtuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän ääni kuulosti pöpperöiseltä kuin Xen olisi herättänyt tämän nokosilta.
”Ööh, joo. Hassu juttu. Olen Nurukanin päässä.”
”Että mitä? Siksikö minä en näe mitään?”
”Öh, joo. Olen kai teknisesti ottaen unessa.”
”Unessa, mutta Nurukanin päässä?”
”Tai muistoissa, jos ihan tarkkoja ollaan. Yritämme kaivella niitä kadonneita esiin, mutta toistaiseksi en ole törmännyt mihinkään hirveän valaisevaan.”
”Noh… tuo ei ole typerin asia, mitä olet koskaan väittänyt. Edes varmaan tällä viikolla”, Mekaanikko tuhahti. ”Täällä, missä minä olen, on itse asiassa vähän samanlainen systeemi. Missä sinä nyt sitten olet?”
”Metru Nuilla, Nuparun pajalla. Laahustan Nurukanin perässä ja tuijotan vahkien liukuhihnoja.”
”No siitä on vierähtänyt melkoisesti aikaa.”
”Niin. Minä vain mietin, että kun sinä olit, tiedätkös, Vahki Va, mutta en löydä täältä mitään, mikä viittaisi sinun tai Lähetin syntymään.”
”No et varmaan, kun me olimme jo olemassa siinä vaiheessa.”
”Va:t ilman Va:ta vaativia? Mikäs ihmeen järjestelmä se sellainen on?”
”Se on vain nimi, Xen. Äitisi keksintöä. Niitä peruja, kun hän alkoi toden teolla tutustumaan Bohrok-kaivauksiin. Ei meillä oikeasti ole mitään tekemistä vahkien kanssa.”
”Ai”, Xen murahti hieman pettyneenä. Hän joutui ottamaan muutamaan reippaamman askeleen pysyäkseen Nurukanin perässä. Häntä ei innostanut testata, oliko muistolla jonkinlaisia Nurukanin lähellä pysymiseen liittyviä rajoja.
”Kai minä sitten jatkan etsimistä. Edellinen muisto päästi minut eteenpäin vasta, kun… ööh, se oli tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt. Tai siltä se ainakin tuntui.”
”Sinäkö tunnet, miltä Nurukanin muistoista tuntuu?” Mekaanikko ihmetteli. Tämän vierestä kuului merkillistä rapsuttamisen ääntä ja tyytyväistä hurinaa. Xen oletti, että Lähettikin puuhaili jotain lähistöllä.
”Vaikea selittää”, Xen tuumasi puolikorvalla kuunnellen. Nurukan oli pysähtynyt tehtaan etuoven tuntumaan, jossa häntä oli vastassa turaga Dumen toimiston lähetti. Hän alkoi harppomaan eroa itsensä ja toan välissä kiinni, minkä pystyi.
”Hei, jotain tapahtuu. Soittelen myöhemmin.”
”Miten niin soittelet? Me olemme teknisesti ottaen-”
Mutta yhteys kaksikon välillä katkesi siihen, että Xenin keskittyminen yksinkertaisesti herpaantui liikaa.
”-eivät voi olla niin lähellä. Ne eivät ole valmiita. Me emme ole valmiita.”
Ensimmäiset sanat, jotka Xen sai kuuloetäisyydelle saavuttuaan korviinsa, tulivat Nurukanin suusta. Toan ääni tärisi. Xen kirosi ääneen, ettei hän ollut vain pysytellyt tiukasti tämän vanavedessä.
”Minä vain kerroin sinulle, mitä tiedämme tällä hetkellä. Neuvosto ei edes ole hyväksynyt sinua vastaanottamaan tällaisia raportteja sen jälkeen, kun lähdit yksityiselle puolelle. Mutta Dume uskoo, että teidänkin tulisi tietää. Sinun ja… liikekumppaniesi”, ta-metrulainen viestinviejä puolustautui.
”Onko jotain edes suunniteltu? Vartioston koulutusta? Väestönsuojia? Kai nyt joku on tarttunut toimeen?” Nurukan haukkoi henkeään epäuskoisena.
”Mangai Nahon suunnitelma on voimassa, arvon toa. Muut yksityiskohdat ovat tiukasti salassa pidettäviä.”
Nurukanin ryhti oli keskustelun aikana romahtanut. Kun viestinviejä lähti ripeällä hölkällä poistumaan tehdasalueelta, joutui maan toa ottamaan tukea tiiliseinästä. Xenin ei tarvinnut enää arvailla, millaisia uutisia Nurukanille oli tuotu. Ja sillä hetkellä, kun tilanteen vakavuus valkeni hänelle, ilmestyi uusi muisto-ovi välittömästi hengitystään tasaavan Nurukanin viereen.
Toan alitajunta ei kuitenkaan halunnut Xeniä enää takaisin arkistoihin. He olivat oikeilla jäljillä ja nyt täytyi vain jatkaa eteenpäin. Xen puhalsi ja sininen verho väistyi muiston tieltä. Hän loikkasi, mutta häntä ei odottanutkaan pudotus, vaan täydellinen pimeys.
Eikä pimeydessä ollut ääniä. Xen ei kuullut edes omaa hengitystään, ei niveltensä liikettä eikä sydänkuulan kohinaa. Mitään ei ollut. Hetken aikaa hän luuli, että jokin oli mennyt pahasti pieleen.
Sitten saapuivat ensimmäiset äänet. Ne olivat aluksi aivan liian lyhyitä, että niitä olisi tunnistanut. Jokaisella kerralla ne kuitenkin kestivät hieman pidempään, kunnes lopulta Xen tajusi kuuntelevansa radiolähetyksiä, jotka kytkivät itsensä toistuvasti päälle ja pois.
Sitten kuuluivat ensimmäiset huudot. Eivät sellaiset, mitä arjessa saattaisi kuulla. Nämä olivat huutoja, jotka viestivät sitä, ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan. Jotain peruuttamattoman hirveää oli tapahtunut.
Sitten lausuttiin ensimmäiset sanat.
”Mata Nui, auta meitä.”
Lisää huutoa. Sitten räjähdyksiä. Sitten ritinää, joka kuului siitä, kun jokin elävä oli syttynyt palamaan.
”Miksi kukaan ei auta? Mata Nuin nimeen, miksi kukaan ei auta?”
Sitten puhujia ilmestyi lisää. Ja lisää. Ja lisää. Jokaisen viesti oli sama. Jokainen halusi tietää, miksi heidät oli hylätty. Miksi mikään suurempi voima antaisi mitään tällaista tapahtua.
Äänien tulva muuttui lopulta mereksi. Sen osista ei saanut sen enempää selvää kuin yksittäisitä aaltojen pisaroistakaan. Ne sulautuivat yhdeksi massaksi, kunnes ne loppuivat kokonaan. Xen tunsi niistä jokaisen tikarinpistona sydämessään. Hän tunsi, koska Nurukankin oli tuntenut.
Ja sitten hän kuuli tutun äänen.
”Tässä on toa Nurukan. Me kuulemme. Mitä siellä tapahtuu?”
Ei vastausta.
”Toistan. Tässä on toa Nurukan. Le-Metru, kuuleeko siellä kukaan?”
Ensin hiljaisuus, sitten rasahdus. Tällä kertaa vain yksi ääni vastasi.
”Le-Metrua ei enää ole.”
”En kuullut tuota viimeisintä”, Nurukan vastasi. Xen tiesi, että se oli valhe.
”Ne olivat varjoissa. Suuren hengen nimeen, ne olivat varjoissa. Niitä ei voinut nähdä. Niitä ei ollut ja sitten ne… ne…”
Xen ei voinut pahoin ainoastaan siksi, että muisto ei ollut antanut hänen olla olemassa sitä varten. Oli vain kaiku Le-Metrun viimeisestä viestistä ja Nurukanin kovaan ääneen sykkivä sydänkivi, joka oli lähellä pysähtyä.
Eikä se halunnut loppua. Xenin rintaan ilmestynyt kuristusote kiristyi. Hän yritti pyristellä siitä irti, mutta se ei ollut mahdollista, koska muiston omistajallekaan sitä helpotusta ei suotu.
Ei päivään.
Ei viikkoon.
Ei kuukauteen.
Aika piti heitä pilkkanaan. Se tiesi, että se saisi tukahdutettua hengen ulos heistä. Xen tunsi sen kaiken. Voimattomana silmittömän raivon edessä.
Kello pysähtyi lopulta kahden kuukauden ja neljän päivän päästä siitä, kun se oli käynnistetty. Kun Xenin jalat viimein koskettivat maata, tuntui se siltä kuin hän olisi kävellyt ensimmäistä kertaa elämässään. Tuhkaan laskeuduttuaan hän veti syvään henkeä ja avasi viimein silmänsä. Ja silloin hän kuuli vielä yhden radioviestin.
”Tässä puhuu kenraali Nurukan Mustasta Kädestä. Olemme läpäisseet vihollislinjan Onu-Metrussa. Viekää viesti Lhikanille. Me olemme tulossa.”
Ja Xen näki.
Ja haistoi. Palaneen metallin, lihan ja maan itsensä käry tunkeutui väkivaltaisesti hänen sieraimiinsa.
Nurukan seisoi hänen vierellään selkä suorana takin helma puhurissa hulmuten. Mekanisoidut sotilaat vyöryivät hänen ympärillään kohti vihollisasemia. Vaikka Metru Nuin maaperä oli peitetty asfaltilla, betonilla ja teräsrakenteilla, oli maan syvyyksissä tarpeeksi alkuvoimaa, josta sedimenttien herra saattoi ammentaa voimaansa. Hän oli yhtä saarensa kanssa. Xen näki räjähdysten ja liekkien valaisemilta kasvoilta, että tämä oli vaihtanut ahdistuksen aggressioon. Nurukan nautti jokaisesta hetkestä. Taistelukentällä hänen kostonsa oli oikeutettu.
Energiakiekko sinkoutui Xenin olemattomuuden läpi ja jatkoi matkaansa eteenpäin, kunnes se osui hiiltynyttä maata allaan pöllyttävään peikkoon. Osumaa seurannut kuvottava räjähdys heitti muutaman skakdisoturin tämän rinnalta nurin. Tykistötuli teki tehtävänsä. Muutamankin sekunnin herpaantuminen toi metsästäjien ylle kymmenien vihreiden ioniterien leikkurin, joka jätti jäljelle vain palasia.
Hampaisiin ja harjoihin asti aseistautuneista skakdeista koostuva metsästäjäryhmä koetti sillä aikaa onneaan taistelukentän itälaidalla. Varjotun uskottujen epätoivoiset yritykset puskea rintamaa takaisin kilpistyivät kuitenkin näiden vihollisen hirvittävään ylivoimaan. Heidät oli lähetetty kuolemaan. Draakkikuningas tahtoi testata uuden vihollisensa verellä. Ja Musta Käsi vastasi kutsuun.
Xen katsoi ylös, kun tuhkasta umpeen palanutta taivasta pitkin kantautui hirvittävä mekaaninen ääni. Metru Nuin hallussaan pitämältä komentoasemalta vyöryi lukemattomat määrät leijuvia teriä. Ilma värähteli kaatuvien metsästäjien ympärillä, kun häiveytyneet koneet silppusivat tiensä läpi pommien alla tasoittuneesta kaupunginosasta.
Xen ei ollut koskaan nähnyt sotaa omin silmin muualta kuin sarjakuvien ja filmien kautta. Hän ymmärsi, miten vähän kunniaa ne tekivät todellisuudelle. Hän oli saapunut keskelle teurastusta. Sodan kunnia loisti ainoastaan poissaolollaan.
Kenraali Nurukanin nahkatakki lepatti, kun vihollisen tykistötuli riepotteli häntä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Tämän teräksinen Mustan Käden johtajuuden tunnus kiilteli takin rinnuksella ja heijasti toan protototeräskynsien säkenöivää vihreää elementaalienergiaa.
Toa katsoi värähtämättä, kuinka koneiden komentaja teloitti viimeisen rynnäkköön lähteneen skakdi-iskujoukon sotilaan. Xeniä kylmäsi kaikkein eniten se, kuinka Nurukanin katse ei edes värähtänyt.
Nektann-kanuunat jylisivät yhä kukkuloilla kauempana etelässä, mutta viesti Nurukanin radiossa kertoi, että ilmatuki olisi pian paikalla sammuttamassa ne. Aivan, kuten vihreät ioniterät olivat hetkeä aikaisemmin sammuttaneet niiden vartioston.
Xenin jalat tärisivät tykkitulen jyrinästä. Niiden verran hän muisti omista varhaisista päivistään. Se oli aina tarkoittanut murhetta. Se tarkoitti, että hänen rakkaansa olivat lähdössä kohti vaaraa.
Jollakin ilveellä asemastaan etenevä Nurukan näytti vanhemmalta kuin nykyhetkessä. Se Xenin tuntema mukava setä, joka olisi kertonut aforismeja takkatulen ääressä, oli kuin pakkastalven routaannuttama maa. Kaikki siinä kasvava oli tuomittu kuolemaan.
”Saraji”, Nurukan puhutteli rinnalleen astellutta konetta, joka sulki ioniteränsä samalla hetkellä, kun tämän häivelaite sammutti itsensä. ”Minua tarvitaan lentotukikeskuksessa. Kotipesä tahtoo kaiken talteen. Siivoa kaikki ruumiit ja aseet pois, ja vie joukkosi sen jälkeen läntiselle kohtaamispisteelle.”
”Kyllä, herra kenraali”, vahki vastasi. Xenin hengitys salpautui. Hetken aikaa hänen isoveljensä oli vain seisonut ilmielävänä hänen edessään. Sitten hän oli jo poissa. Kylmä käskynjako repi muiston pois Xenin ulottumattomista. Xen olisi halunnut sanoa jotain, mutta järjen rippeet hänen päässään muistuttivat häntä, ettei muisto-Saraji olisi häntä kuullut, vaikka hän näytti ja kuulosti niin todelliselta.
Muiston ainoan lämpimän asian kadottua häivelaitteensa suojiin, jäi jäljelle pelkkä palava maasto, joka ei muistuttanut Metru Nuita kuin horisontissa nousevine palavine pilvenpiirtäjineen. Laukausten ääni ei koskaan tauonnut. Taivaan täyttänyt tuhka ei koskaan väistynyt. Taistelua johtavan toan tuima ilme ei koskaan hellittänyt. Nurukanin mieli piiskasi Xeniä vainoharhan ja kostonhimon sekaisilla tunteilla. Sitten ilman katkuun saapui häivähdys katumusta. Nurukan olisi tahtonut vain unohtaa. Ja niinhän hän olikin, kunnes Xen oli kredipselleenillä repinyt haavan takaisin auki…
Vahkin jalat liikkuivat kuin itsestään. Xen tiesi, ettei hän kuulunut taistelukentälle. Hän ei ollut veljensä. Eikä hän todellakaan ollut maan toa, joka lähti jälleen uhmaamaan luotisadetta. Vahki ei edes tiedostanut, mihin uuden muiston ovi oli ilmestynyt, kun hän oli jo repinyt verhon sen edessä auki ja kulkenut siitä läpi. Joidenkin asioiden olisi kuulunut jäädä ikuisesti historiaan.
Ovesta astuttuaan Xen löysi itsensä siististä ja askeettisesti sisustetusta toimistotilasta. Hänen oli kuitenkin pakko pysähtyä hetkeksi. Hän nojasi otsallaan ensimmäiseen kaappiin, joka hänen kohdalleen osui ja hieroi päätään sen puista pintaa vasten. Olo, jota hän yritti ravistella pois, ei ollut hänelle valitettavan tuttu migreeni. Se oli perustavalaatuista pahoinvointia siitä, mitä edellinen muisto oli saanut hänet tuntemaan.
Hän nosti katseensa vasta ensimmäiset äänet kuullessaan. Joku rapisteli papereita aivan hänen läheisyydessään. Toimistohuone oli sisustettu Onu-Metrulle tyypillisesti vihreän ja harmaan sävyillä. Toimiston katossa komeili valokivilamppu, joita oli upotettu seiniinkin, mutta päällystetty vihreällä lasilla.
Iso puinen toimistopöytä ei kuitenkaan näyttänyt kuuluvan kiviseen kokonaisuuteen. Se oli raskas ja tehty pohjoismanterelaisesta pyökistä. Xen tunnisti sen, koska se sama pöytä oli jossain vaiheessa historiaa kannettu Mustan Käden alimpaan kerrokseen, jossa se ajoi virkaa nykyään hänen kirjoituspöytänään.
Nyt sen takana istui huolen murtama maakenraali, jonka Kakamalta näkyivät sodan arvet ja paistoi suru. Poissa oli toan silmien idealistinen loiste. Kaupunkia halki repivät taistelut olivat vieneet sen mukanaan. Hän piti kädessään Mustan Käden kenraalin pinssiä. Se oli pahoin rähjääntynyt. Teräksisestä tunnuksesta oli lohjennut pieni palakin irti.
Oli mahdotonta sanoa, paljonko aikaa oli kulunut sodan alun ja hetken välillä. Se, että Nurukan ei enää rynnistänyt eturintamalla kieli, että tilanteen täytyi olla ainakin osittain tasoittunut. Xen kuitenkin tunsi sodan historian hyvin. Kauheita asioita saattoi tapahtua aivan kotioven ulkopuolella.
Kuului napakka koputus. Puinen ovi Xenin takana liukui hänen lävitseen. Toimistoon astui sotilasunivormuun pukeutunut hunakasvoinen onu-matoran vastaprintattu sähke kourassaan. Nurukanin ei edes tarvinnut sanoa mitään, sillä tämä oli selvästi tottunut matoranin vierailuihin. Sähke laskeutui Nurukanin eteen pöydälle ja ovi sulkeutui matoranin takana, kun tämä kunniaa tehtyään lähti rientämään seuraavaan paikkaan.
”Kenttäraportti”, luki paperin vasemmassa ylälaidassa. Xen puristi itsensä Nurukanin olkapään taakse nähdäkseen tarkemmin sen sisällön. Se ei näyttänyt hyvältä. Suurin osa listasta oli pelkkiä nimiä. Vain muutaman perässä oli selite siitä, mitä ruumiille oli tapahtunut.
”Kolmas tällä viikolla” Nurukan sanoi apaattisesti. Xen ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut toaa puhumassa itsekseen. Toimiston seinät olivat todella kaatumassa kenraalin päälle. Toalla ei mahtanut olla kauheasti seuraa. Tuoli Nurukanin pöydän vastakkaisella puolella oli täsmällisesti keskellä, puoliksi pöydän alle asetettuna. Kukaan huoneessa käynyt ei ollut aikoihin jäänyt niin pitkäksi aikaa, että he olisivat istuutuneet.
”Toa Aerin Svarle. Kaatunut…”, Nurukan mutisi. ”… toiselle toalle.”
Tieto oli karvasta. Xen ei sodan takinkääntäjistä paljoa tiennyt, eikä tiennyt kovin moni muukaan. Nämä olivat niitä asioita, jotka pysyivät visusti sodan johtajien tietona ja murheina.
”Titaanikuningattaren vartiokaarti menettänyt komentajansa, Tohaxonin, skakdien tykistökeskitykseen.” Xen ei ollut koskaan kuullut puhuttavan Titaanikuningattaresta, mutta hän oletti kaartin olleen osa Metru Nuin muukalaislegioonaa. Tohaxon oli kuitenkin Nurukanille selvästi tuttu nimi. Hänen hengityksensä raskaus oli helppo kuulla toimistohuoneen hiljaisuudessa.
Toa avasi savuviskipullon, jota hän piti kaiken aikaa kättensä ulottuvilla viereisellä hyllyllä. Neste kaartui spiraalimaisesti pullosta viskilasiin. Nurukanin käsi vapisi silminnähden, mutta kyse tuskin oli taisteluvammasta.
Paikalleen jähmettynyttä Xeniä suretti, miten lasista vauhdilla katoava alkoholi tuntui olevan ainoa helpotus Nurukanin tuskaan. Hän odotti, että hetkenä minä hyvänsä tämän toimiston ovesta olisi purskahtanut sisään joku ystävä, joka häntä olisi voinut lohduttaa. Mutta Herraa ei näkynyt, eikä Sarajiakaan. Sitten olisi ollut vielä kolmas, mutta häneltä Xen ei odottanut empatiaa muutenkaan.
Mutta kukaan ei tullut. Hän oli ainut, joka tiesi, kuinka yksinäinen Nurukan oli, eikä hänellä ollut voimaa kuin katsoa, kuinka Varjottu kulutti toan ystäviä pois taistelukentällä.
Nurukan pyöritteli juomaa kädessään, jotta sen aromit tulisivat paremmin esille.
”Kaatuneille”, hän sanoi itselleen. Kyynel vierähti hänen naamiolleen. Se ei jäänyt Xeniltä huomaamatta.
”Kaatuneille”, Xen kuiskasi itsekseen. Se tuntui oikealta, vaikka Nurukan ei olisi häntä kuullutkaan.
Täysin tietoisena omasta olemassaolemattomuudestaan Xen koki parhaaksi kävellä ulos toimistosta. Hän sulki oven perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten syvään huokaisten. Hän odotti malttamattomana uutta aukeamaa ja uutta muistoa, mutta tietä eteenpäin ei ilmestynyt. Käytävällä huoneen ulkopuolella nimittäin keskusteltiin. Eikä lainkaan niin hiljaisesti kuin sen osallistujat ehkä luulivat.
Viestinviejä oli poistuessaan pysähtynyt hopeakasvoisen olennon eteen. Mirua muistuttavan naamion takaa puhuva mies oli totta kai tuttu Xenille, joka oli vain hetkeä aikaisemmin kieltäytynyt uskomasta, että nuorelta mieheltä irtoaisi lohtua vanhalle kenraalille.
”Kuinka hän otti sen?” Nui-Kralhi kysyi äänellä, joka ei lainkaan muistuttanut sitä, millaiseksi se jonakin päivänä vielä korventuisi.
”En jäänyt seuraamaan”, matoran vastasi. ”Enkä ehkä menisi sisään vielä.”
”En tiedä, kuinka kauan hän enää kestää”, Nui-Kralhi murehti. ”Hän on taistellut niin monen rinnalla, että jokainen sähke on vain uutinen kuolleesta ystävästä.”
”Kuulostaa kyllä vähän sinultakin”, hunakasvo yritti ylläpitää keskustelua. Nui-Kralhi kuitenkin pudisteli päätään.
”En sanoisi. Minulla on Niz. En tiedä, onko kenraalilla ketään. Tai oliko. En ole tohtinut kysyä.”
Viestimatoran ei tiennyt mitä sanoa. Nui-Kralhi tuijotti hetken kenraalinsa suljettua ovea. Tasan siihen kohtaan, missä Xen parhaillaan seisoi. Oli kuin katseet olisivat kohdanneet, mutta vahki tiesi, että hänen isänsä silmät olivat todellisuudessa puisessa pinnassa hänen takanaan.
Mirukasvo hymähti surullisena ja viittoili matorania seuraamaan. Xen valvoi näiden poistumista ja odotti, että askeleet olivat kaikonneet kokonaan. Häneltä kesti hetki tajuta, kuinka keskustelu oli edes ollut osa Nurukanin muistoa. Sitten hän irtautui ovesta, johon hän oli nojannut, ja tajusi, että se ei ollut kovinkaan paksu.
Uusi muisto-ovi oli viimein ilmestynyt sinne, missä Nui-Kralhi oli hetkeä aikaisemmin seisonut. Xen ei vain saanut muiston logiikasta täysin kiinni. Miksi hänen oli täytynyt jäädä kuulemaan isänsä sanat? Hän ei ollut koskaan kuullut, että tämän ja Nurukanin suhde olisi ollut mitään muuta kuin sotilaallisesta kunnioituksesta juontava.
Kredipselleeni teki työnsä ja yhdellä harppauksella vahki loikkasi oviaukosta sisään. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Minkä tahansa täytyi olla mieltä ylentävämpi näky kuin sureva kenraali.
Suru seurasi Xeniä seuraavaan muistoon. Sijainti ei kuitenkaan ollut paljoa muuttunut. Hän harhaili edelleen tutuilla Mustan Käden käytävillä. Hänen sydänkuulassaan pistävä ahdistuksen tunne pakotti hänet kuitenkin nopeasti pysähtymään ja ottamaan tukea lähimmästä seinästä. Xen oli törmännyt surun murtamaan Nurukaniin nyt jo kahdesti. Hänen kaltaisensa järkähtämättömän miehen ahdinko oli alkanut vaikuttaa Xeniinkin. Hän tarvitsi hetken, jotta muisti, kuinka taas hengittää.
Hän havahtui lopulta ilmastointilaitteiden hurinaan ja Mustan Käden pienemmän pajan tuttuun kolinaan. Vahkin mielen sisäisen lyhyen tsemppaushetken jälkeen, hän asteli kulman taakse, jossa Nurukan seisoi avonaisella huoneen ovella.
Hän oli hiljaa ja ainoastaan katsoi. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta, etteikö pajassa puuhaillut kaksikko olisi huomannut kaapin kokoista toaa. Tämän hiljaisuus johtui vain näiden työrauhan kunnioittamisesta. Xen asteli hänen vierelleen ja kurkkasi sisään.
Se oli hänen isänsä. Ja hänen äitinsä. Jälkimmäinen sai hänet melkein taas tukehtumaan, mutta tällä kertaa ilosta. Siinä hän seisoi. Ilmielävänä, hymy kasvoillaan, valkoinen takki epätavalliseen tapaan kiedottuna vyötäisilleen. Osa sinisestä haarniskasta lojui pöydällä hänen takanaan. Hikeä otsaltaan pyyhkivä toa otti vastaan ruuvimeisselin, jonka Killjoy tälle ojensi. Kaksikko oli työskennellyt pajalla jo pitkään. Sen Xen päätteli tyhjien vesipullojen määrästä isänsä pöydällä.
Xen ei ollut varma, mitä he rakensivat. Virtapiirejä ja metallinpalasia oli ympäri huonetta. Kaaos ja epäjärjestys olisi varmasti saanut pajaa ylläpitävän selakhin naamion harmaantumaan. Hän ei kuitenkaan ollut paikalla tuomitsemassa, eikä tuominnut sivusta seuraileva Nurukankaan. Hänen kasvoilleen oli noussut varovainen hymy kaksikon puuhailua seuratessaan. Hän oli selvästi ollut siinä jo hetken, mutta Niziä ja Killjoyta se ei haitannut. He jatkoivat työskentelyä kuin he olisivat olleet kahden.
Ja aika kului. Xen ei ollut varma, kuinka nopeasti. Kenties se oli Nurukanin muistot sulautumassa yhdeksi, tai tämän alitajuntansa pyrkimys näyttää Xenille jotain. Aivan kuin vanhan toan ajatukset olisivat yrittäneet lohduttaa murheen mailla matkaavaa vahkia. Kuten Nurukan oli kauan sitten lohduttanut itseäänkin seuraamalla kaksikon työtä.
Niz ja Killjoy palasivat pajalle joka päivä. Ja jokaisena päivänä Nurukan pysähtyi ainakin hetkeksi seisomaan ovelle hymy joka kerta hieman leveämpänä. Oli selvää, että hän tiesi, mitä he rakensivat. Xen ei ollut vielä saanut siitä selvää. Hän tiesi, että heillä oli tapana rakennella yhdessä. Se oli heidän tapansa paeta sodan kauhuja.
Kaksikon puhe kaikui niin unenomaisena, että siitä oli mahdotonta saada selvää. Kunnes erään päivän päätteeksi hänen vanhempansa taas sammuttivat valot pajasta. Niz nousi varpailleen antamaan miehensä hopeisille kasvoille suukon, ja he kävelivät ulos. Nurukan oli jälleen matkalla toimistolleen ja ohitti kaksikon käytävällä. Xen taas oli lumoutunut siitä, mitä pajaan oli jäänyt. Osien, johtojen ja työkalujen lomassa hohti nyt jotain. Valkoinen kuula avonaisen, metallisen torson sisällä sykki samaan tahtiin hänen oman sydämensä kanssa.
Seuraavana päivänä kaksikko palasi ja jatkoi työtään. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Torson ympärille oli ilmestynyt neljä vielä panssaritonta raajaa. Pää seurasi vain hetkeä perästä. Valo sen silmissä ei vielä palanut, mutta oli kuin Xen olisi katsonut peiliin. Ja tietyllä tapaa hän tietenkin katsoikin.
Hän ymmärsi nyt, miksi Nurukan aina palasi. Menetyksestä ja kuolemasta syntyneen murheen keskellä häntä lohdutti ajatus uudesta elämästä. Häntä ilahdutti seurata, kuinka Nizin ja Killjoyn kädenjälki muuttui päivä päivältä todellisemmaksi.
Ei mennyt montaa päivää, kun kuulan kohahtelu kuljetti vaaleanpunaista nestettä pitkin koneen pala palalta kasautuvaa kehoa. Väri nousi jo tämän silmiin. Vahkin vanhemmat halasivat toisiaan pitkään ja hartaasti, mutta työ jatkui, ja Nurukankin jatkoi päiväänsä.
Seuraavalla kerralla kone istui jo. Se katsoi vanhempiaan vasemmalta oikealle, Nizistä Killjoyhin, ja hymyili silmiään myöten. Ja niin hymyili Xenkin, joka ei vielä muistanut kokeneensa hetkeä itse.
Seuraavana päivänä Killjoy irrotti pienen, terävän työkalun koneen kaulasta. Hän näytti tyytyväiseltä työhönsä, mutta Niz ei ollut vakuuttunut. Se oli ensimmäinen kerta, kun Xen sai heidän puheestaan selvää. Oliko se sitten Nurukanin ansiota, vai koska hänen vastakappaleensa kuuli ne ensimmäistä kertaa, hän ei tiennyt.
”Oletko aivan varma, että asensit sen oikein?” Niz naljaili. Kone pöydällä tuijotti isäänsä uteliain silmin. Killjoy oli varma, että hän oli kalibroinut piirin oikein.
”Minun näköni on parempi kuin sinulla.”
”Mutta aivosi eivät”, Niz naurahti ja kopautti leikkisästi hopeista Mirua tämän sivuun. ”Noh, kokeillaan sitten. Kulta, haluaisitko kokeilla puhua meille?”
Punasilmäinen vahki tuijotti äitiään uteliaana. Tältä kesti tovi ymmärtää, mitä hänelle oli kerrottu, mutta tämän vanhemmat odottivat kärsivällisesti. Lopulta, hän avasi suunsa hitaasti yrittäen parhaansa mukaan kopioida sitä, mitä Niz ja Killjoy suullaan puhuessaan tekivät.
Ei kuitenkaan kuulunut inahdustakaan. Vahki sulki suunsa silminnähden pettyneenä. Killjoy kiirehti välittömästi koneen vierelle lohduttavasti. Niz vastaavasti pyöritteli silmiään.
”Minähän sanoin…”
”Hän yrittää parhaansa!” Killjoy kivahti. ”Ota ihan rauhassa. Ääni ei lähde suusta. Se tulee syvempää.” Killjoyn käsi taputteli kevyesti vahkin kaulaa. ”Älä mieti liikaa. Anna sen vain tulla.”
Toinen yritys, joka sekin näytti ensiksi epäonnistuvan, päättyi kuitenkin lupaavaan o-äänteeseen.
Valo Killjoyn silmissä kirkastui ja hymy nousi Mirun syrjään asetettujen kasvosuojien paljastamalle suulle.
”Okkrev”, vahkin ensimmäinen sana purkautui. Voitonriemuinen isä ei edes huomioinut, kuinka pielessä sana oli, sillä hänellä oli kiire esitellä kädet ristissä seuraavalle veden toalle parasta ”mitäs minä sanoin” -ilmettään.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Hetkonen, että mitä?” Killjoy ähkäisi.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em.”
”Mitähän sinä…”
”Niin, että miten se oli sen piirin asentamisen kanssa?” Niz huokaisi ja alkoi etsimään Killjoyn pöydälle laskemaa kalibrointityökalua.
”Okkrev emmelo em. Teello nenne emmelo em”, vahki toisti edelleen. Ovensuulla seisova Xen ei tunnistanut ääntä omakseen. Se ei kuulunut vain yhdelle olemukselle, eikä tosiaankaan yksin hänelle. Nurukan, joka hänen vierellään tilannetta seurasi, näytti myös tavanomaista levottomammalta.
Kone näytti hämmentyneen vanhempiensa reaktiosta. Se ei ollut varma, oliko se aiheuttanut pettymyksen, joten se päätti kokeilla jotain uutta.
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Asensitko sinä häneen xian kielipaketin?” Niz ähkäisi samalla, kun hän viimein löysi ruuvimeisselisalkun alle vierineen työkalun.
”Asensin enemmänkin”, Killjoy myönsi. ”Mutta, eh… saatoin ehkä johdottaa piirit väärin päin.”
”Suxen eht era ew. Neeb ydaerla evah ew.”
”Saatoit? Vai että saatoit?” Niz parahti ja kumartui työntämään työkalun takaisin vahkin kaulaan. Se ei ymmärtänyt, mitä tapahtui, vaan jatkoi yrittämistä ymmällään.
”Suxen eht era ew?”
”Saatko korjattua sen siitä käsin?”
”Suxen eht era ew?”
”En tiedä. Anna minulle hetki.”
”Suxen eht era ew?”
”Äh, pahalta näyttää. Voitko sammuttaa hänet?”
”Suxen eht era ew?”
”Onko se… hyvä idea? Hän on jo hereillä.”
”Suxen?”
”Kuula ei selvästi päästä läpi vielä persoonaa. Tämä vaatii vielä työtä.”
”Suxen…”
Killjoy kumartui painamaan hellästi kohtaa vahkin niskassa. Se katsoi isäänsä suru kasvoillaan. Ilme jäi, kun valo tämän silmissä sammui ja se autettiin kaatumaan kevyesti takaisin pöydälle.
Xen ymmärsi, miksi hän ei muistanut hetkeä. Pöydällä lepäävä kone ei ollut hän. Ei vielä.
Nurukan hymähti hieman pettyneesti ja Xen havahtui tämän kaikkoaviin askeleisiin. Hän olisi halunnut nähdä enemmän, mutta muisto haihtui hänen edessään vanhan kenraalin poistuessa. Hänen äitinsä katosi sumuun. Viimeinen asia, jonka hän näki, oli hänen isänsä katse, joka oli seurannut Nurukanin poistumista.
Vain hetkeä myöhemmin utuinen tie eteenpäin oli auki. Oven sininen hohde oli tällä kertaa jo huomattavasti aikaisempia haaleampi. Sinisten verhojen ote Nurukanin muistoista oli alkanut haurastua.
Xen oli ollut oikeassa siinä, etteivät hänen isänsä ja Nurukan olleet kovin läheisiä. Maan toan lohtu ei kuitenkaan ollut tullut Nui-Krahista, vaan siitä, mitä tämä oli luonut.
Coliseumin sisätilat olivat muuttuneet. Vaikka se oli välttänyt vielä sodan suurimmat taistelut, oli sen sisustus ja tunnelma kaukana entisestään. Poissa olivat suuret urheilutapahtumat, teatteri ja kansanjuhlat. Tilalla olivat mustat, kankaiset koristeet ja himmennetyt valot, sekä hyytävä hiljaisuus.
Tilaisuus, johon Xen oli tipahtanut, oli sijainnin kokoon nähden pieni ja intiimi. Amfiteatterille oli nostettu seinämaalauksia, jotka esittivät sodassa kaatuneita. Vahkin katse kiinnittyi tuttuun nimeen yhdessä niistä: ”Lheko”.
Korokkeella puhuvan turagan ääni kantautui Xenin korviin tämän kävellessä penkkirivien välissä hieman lähemmäksi tilaisuutta. Kultahaarniskainen valottu oli kuollut sodan ensimmäisinä päivinä puolustaessaan vierasta maata. Xen saattoi vain arvailla, miksi tämän ruumiin hautaamiseen oli mennyt niin pitkä aika.
Hän löysi lopulta sopivan istumapaikan vain pari riviä kahden tutun selän takaa. Nurukan istui aivan hänen edessään. Tilaisuuden murheellisuudesta huolimatta Xen ei voinut olla virnistämättä, kun hän näki, kuka istui toan vieressä. Pitkä ja laiha hahmo erottui yleisöstä, vaikka se koostuikin pääasiassa toista.
Puhe kaatuneiden muistolle päättyi. Turaga Dumen sanat olivat kyllä hartaita, mutta tämä ei kuitenkaan unohtanut muistuttaa läsnäolijoita siitä, minkä vuoksi he taistelivat. Xen ei voinut olla pohtimatta, järjestikö Varjottu vastaavat tilaisuudet omille kaatuneilleen.
Ensimmäiset arkut lähtivät laskeutumaan kohti leposijojaan. Hautajaisvieraat nousivat seisomaan. Niin myös laiha hahmo Nurukanin vieressä. Trynakasvoinen makuta oli ristinyt kätensä ja sulkenut silmänsä aina siihen asti, että arkut katosivat heidän näköpiiristään.
Kun vieraat istuutuivat, Xen huomasi kimaltelevan pinssin Nurukanin avonaisena liehuvan takin rinnuksella. Kenraali oli jollakin tapaa onnistunut korjaamaan sitä, vaikka uutuuden hohto oli siitä jo kaukana.
”Kuolema on harvoin kaunis”, syvä ääni lausui lopulta. Tarkastaja ei irrottanut katsettaan muistotilaisuudesta, jossa kuolleiden läheiset valmistautuivat laskemaan kukkia.
”Majakka sammutti valonsa”, Nurukan sanoi surullisesti. ”Meitä kaatuu liian paljon, liian nopeasti.”
”Jokainen pisara verta on liikaa”, laiha olento myönsi. Makuta oli viimein laskenut kätensä. Haarniskan sisältä kuului epätavallisen raskas hengitys.
”Miten te käsittelette sitä? Kuolemaa.” Nurukan uskalsi kysyä ”Teistä kerrotaan niin suuria tarinoita. Tuntuuko se edes miltään?”
Tarkastaja vastasi ensin hiljaisuudella. Hän mietti sanojaan tarkasti.
”Tarinoita, kyllä, mutta kuolema on niiden veroinen voima. Mekään emme ikuisesti voi sitä välttää. Vaikka moni kuvittelee toisin.”
”Se vie meistä parhaimmat”, maakenraali vastasi.
”Moni seuraa heitä pian, ellemme pysäytä vuodatusta.”
Makuta käänsi viimein katseensa kenraaliin. Tämän harras hetki oli tullut päätökseensä.
”En tullut kotoani tänne asti vain nähdäkseni kaiken palavan.”
”Miksi sitten?”
”Olen nähnyt kansani kuoleman jo kerran, Nurukan. Eikä tämän saaren haltija välitä tarpeeksi. Joten minä välitän hänen puolestaan, jotta en joutuisi näkemään sitä enää uudestaan.”
”Valitettavasti kuolemaa kauniista kaupungistani ainakin löytyy”, Nurukan mutisi apeana. Xen hymähti sille, kuinka toa oli lauseensa muotoillut. Hän tiesi, että Nurukan ei ollut Metru Nuilta kotoisin, mutta tämä puhui legendojen kaupungista silti omanaan.
”Menetämme veljiä ja siskoja päivittäin. Varjottu vyöryttää niskaamme vain entistä suurempia kauhuja. Hän ei osoita minkäänlaisia merkkejä luovuttamisesta.”
Mustavalkoisen metallin alta kuului myötätuntoinen hymähdys. He nousivat jälleen, ja Xen totteli perässä. Naispuolinen ilman toa oli noussut puhujan paikalle. Lhekon sisko lausui muutaman sanan, jonka jälkeen hautajaisvieraat istuivat takaisin penkeilleen.
”Uusimpamme nousevat vielä, hyvä ystävä”, Tarkastaja kumartui kuiskamaan. ”Elämä voittaa, kun vastustajamme taipuvat.”
”Mutta millä hinnalla?” Nurukania selvästi puistatti ajatus siitä, mihin Tarkastaja lohdullaan viittasi. Xenillä oli jo oikein pätevä arvaus siitä, mistä makuta puhui.
”Meidän ei tule pelätä päämääräämme, kenraali. Minä en sinun mieltäsi muuta, mutta toivon, että uskot vilpittömään tahtooni lopettaa sota.”
Xen oli sulkenut silmänsä. Hänellä oli valtava ikävä filosofisesti latautunutta ystäväänsä. Hän toivoi hartaasti, että Delevan retki tosimaailmassa toisi hänet takaisin.
”Kuolleet eivät ole antaneet suostumustaan tälle. Eikö heille pitäisi suoda rauha levätä?”
”Kuolleet kiittävät meitä, kun me annamme heille mahdollisuuden täyttää velvollisuutensa.”
”Mutta entä jos heidän kohtalonsa oli kuolla?”
Rautaiset laatat alkoivat sulkea vainajia taakseen. Hiljaisuus laskeutui jälleen vienon puheensorinan keskelle. Mustan Käden miesten keskustelukin jäi tauolle, kunnes kaatuneet oli sinetöity leposijoilleen.
”Kohtalon voi kiertää”, Tarkastaja rikkoi lopulta hiljaisen hetken.
”Mutta eikö kohtalo ole päämäärä? Se johon pyrimme, ei se tie, jota kuljemme. Tietämme voimme muuttaa, mutta emme päämääräämme!”, Nurukan pauhasi sen verran kovaan ääneen, että kaksi jään toaa pari penkkiriviä edempänä kääntyi hetkeksi katsomaan, mistä oli kyse.
”Me olemme löytäneet tien toiselle puolelle, Nurukan. Kohtalon ohjakset ovat laskeutuneet jo meidän käsiimme.” Tarkastaja lausui välittämättä siitä, että Nurukan oli selvästi tuohtunut. Xen oli varma, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun heidän keskustelunsa oli kulkenut näillä urilla.
”Mutta jos sen tekevät Mustan Käden tiedemiehet valkoisissa takeissaan…” Nurukan mutisi taas oman äänenvoimakkuutensa huomioiden. ”Ei voi olla meidän paikkamme leikkiä Suurta henkeä tai Olentoja.”
”Vahki kysyi minulta hiljattain, mitä kohtalo mielestäni tarkoitti. Oliko mielestäsi väärin, kun kerroin hänelle, ettei kukaan voi määrittää sitä hänen puolestaan?” Tarkastaja kysyi tyynesti. ”Toat ovat tehneet sen valinnan, Nurukan. He ovat valinneet kohtalokseen taistella rauhan puolesta. On meidän muiden velvollisuus auttaa heitä kulkemaan sillä polulla niin pitkään kuin mahdollista.”
Xen ei tunnistanut kysymyksen esittänyttä vahkia itsekseen. Hän saattoi kyllä myös olla tilanteessa niin nuori, ettei hän vain muistanut. Monet Tarkastajan kanssa vietetyistä hetkistä olivat tapahtuneet niin varhaisessa vaiheessa hänen elämässään, että niistä oli jäljellä pelkkiä utuisia, jostain syystä hieman teen tuoksuisia välähdyksiä.
”Toimit oikein…” Nurukan myöntyi. Tarkastajalla oli aina ollut sellainen vaikutus. Hänen sanansa saivat miettimään. Xen ei silti ollut aivan varma, oliko makutan vaikutus toaan kuitenkaan pelkästään positiivinen.
”Jokaisen, joka kohtaloon uskoo, täytyy löytää oma polkunsa. Ja koska legendat puhuvat luomistyöstänne, se antaa sanoillesi painoarvoa.”
”Annat meille kunniaa sanoillasi, maan suojelija, vaikka en ole varma, ansaitsemmeko niitä. Tapamme ovat jo moneen otteeseen tahrineet nimemme.”
”Metru Nuilla kerrotaan yhä tarinoita kaltaistesi teoista kaupungin varhaisina vuosina”, Nurukan kertoi. ”Vaikka moni kavahtaa sanaa makuta, minä uskon silti, että sanojanne kannattaa kuunnella.”
”Toivon, että olet oikeassa, ystävä. Näin harmaina päivinä sanojen merkitys tuntuu välillä katoavan.”
Tarkastaja puhui normaalilla äänellään, sillä puheensorina oli puhjennut kaksikon ympärille. Tilaisuus läheni loppuaan. Surutyönsä jo tehnyt Nurukan vilkuili kuitenkin levottomana kohti hautoja. Hän valmistautui vielä viemään viimeiset suruvalittelunsa maahan laattojen viereen romahtaneelle ilman toalle.
”Lheko taisi merkitä jotain sinullekin”, Nurukan arvioi.
”Olimme yhteisymmärryksessä monella tapaa. Kaltaiselleni sellaisen löytäminen on mittaamattoman kallisarvoista. Hän oli minulle enemmän kuin ystävä.”
Makutan Tryna ei koskaan liikkunut. Tämän ääni kuului aina jostain syvältä sen takaa. Xen ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut kuullut niin voimakasta tärinää makutan sanoissa.
”Hänen perintönsä elää Umbraksi kutsutussa toassa. Hän saa kantaa Lhekon kohtaloa”, Tarkastaja nieleskeli sanojaan. ”Ehkä kohtaat hänet vielä.”
He katsoivat, kuinka hautajaisväki lähti kulkemaan pienissä ryhmissä. Hautojen äärelle jääneet Lhekon taistelutoverit eivät kuitenkaan osoittaneet merkkejä poistumisesta. Nurukan nousi ylös valmiina kohtaamaan heidät.
”Meidän kaikkien vuoksi, toivon, että tiedät mitä olet tekemässä…”
”Niin minäkin, ystäväni”, makuta huokaisi ja laski kätensä ohikiitäväksi hetkeksi toan olkapäälle. Hiljainen sellomusiikki, joka oli tilaisuuden ajan soinut, alkoi jo hiipua. Xen säikähti, kun sen tilalle räjähtivät kaatuneille ilmaan ammutut kunnialaukaukset. Ne loimusivat toa-sotureiden värien mukaisesti, ja nousivat niin korkealle taivaalle, että Coliseumin sisälläkin kaikki värjääntyi niiden mukaan.
Xen seurasi sateenkaaren väreissä leiskuvaa taivasta haltioituneena ja havahtui niistä vasta viimeisenkin säkenöivän panoksen haihduttua. Hän ei seurannut Nurukania haudoille. Ei siksi, että ovi seuraavaan muistoon oli jo ilmestynyt hänen taakseen, vaan koska hän tahtoi kunnioittaa surevien rauhaa. Hänen oli aina mahdollista vierailla haudoilla itse.
Kun sininen valo taas haihtui ja muuttui vihreäksi, sai Xen vilkaistua vielä kerran hitaasti laahustavaan Tarkastajaan. Nostalgisesta uudelleenkohtaamisesta huolimatta hän oli kärsimätön. Jokainen merkki ja jokainen muisto viittasi siihen, että Mustan Käden taustalla tapahtui paljon enemmän kuin pelkkä Nurukanin johtama sotilaiden rintama. Seuraavaan muistoon loikatessaan hän toivoi sormet ristissä, että Nurukanin alitajunta taipuisi hänen toiveisiinsa. Xen tahtoi nähdä kulissien taakse. Ja, kun valo nielaisi hänet, Nurukanin mieli vastasi.
Katku, johon Xen laskeutui, yllätti tuttuudellaan. Lajitelma erilaisia kemikaaleja lepäsi metallisella pöydällä hänen edessään. Hän tunnisti välittömästi, mihin oli saapunut. Mustan Käden tiedeosaston tilat olivat yhä olemassa tosimaailmassa. Romun alleen peittäminä, mutta kuitenkin.
Volitakia kantava nainen kirjasi nahkakantiseen muistikirjaansa erilaisia lukujonoja. Tämä työnsi visiirinsä syrjään kirjoittamisen ajaksi, ja laski sen sitten taas takaisin lopetettuaan. Näky vastasi täsmälleen sitä, millaiset Xenin hatarat muistikuvat Ficuksesta olivat. Niukasti haarniskaa, laboratoriotakki ja pöytä täynnä niin lukemattomia instrumentteja, että niiden pelkkään luettelemiseen olisi mennyt ikuisuus. Kaiken sen jälkeen, mitä Killjoy ja Cody olivat puhuneet, Xen ei voinut uskoa, että Ficus todella näytti vain joltain… nörtiltä.
Xen käytti hetken naisen perinpohjaiseen tarkastamiseen. Hän tiesi, että oli aika skarpata. Nyt he olivat oikeilla jäljillä. Yksikään yksityiskohta ei saanut jäädä huomaamatta.
”Koputtaakin saa”, Ficus naljaili, muttei äänensävynsä perusteella kovinkaan tosissaan. Xen ei ollut edes huomannut toista maan toaa, joka oli jo hetken seisonut tutkimustilan lasisen oven sisäpuolella.
”Ovi ei ollut lukossa”, Nurukan hymähti. ”Onko sinulla kiire?”
”Migohin tilaus”, Ficus selitti ja työnsi muistikirjansa varovaisesti kauemmaksi itsestään kemikaalisäiliöiden vierelle. ”Ga-Metrussa tarvitaan uudenlaisia rohtoja.”
Ficuksen ääni oli täsmällinen. Eivät sanat itsessään, vaan se, kuinka hän puhui. Xen ei ollut koskaan kuullut tämän suusta näin montaa lausetta peräkkäin, mutta hän tunnisti heti, että toa käytti valtavasti vaivaa siihen, että hänen sanansa tulivat ulos täsmälleen, niin kuin hän halusi.
”Hyvä, että olet tilanteen tasalla”, Nurukan sanoi. ”Tahtoisin silti puhua kanssasi.”
”Tämä on jo valmis”, Ficus tuumasi ja osoitti pöydän reunalla lähtöön valmista avonaista metallilaatikkoa, jonka sisältämissä näyteastioissa kasvoi jotain punaista.
”Breznikova on saanut valmiiksi laskelmat varastojemme tarviketilanteesta. Puutteemme ovat hirvittäviä. Erityisesti lääkintään käytettävien kemikaalien osalta. Meillä on syytä epäillä, että niitä varastetaan.”
”Niin”, Ficus pysähtyi miettimään, muttei kovinkaan pitkäksi aikaa. ”Olen kyllä huomannut. Olen joutunut tilaamaan täydennyksiä aivan hiljattain.”
”Huomasimme senkin”, Nurukan vahvisti, ”mutta se ei korjaa ongelmaamme. Osaa kemikaaleistamme puuttuu sellaisia määriä, että niillä pystyisi ylläpitämään pientä teollisuutta.”
”Ja sinä kerrot tämän minulle siksi, koska…?”
”Eikö muka ole ilmiselvää, että syyllisen täytyy työskennellä tällä osastolla?” Nurukan jatkoi haastamista.
”On, tietenkin.”
”Ja sinä johdat tätä osastoa.”
”Ilmiselvästi.”
Toat tuijottivat toisiaan silmiin. Jos Xenillä olisi ollut niskakarvat, ne olisivat nousseet pystyyn jännitteestä. Mustan Käden perustajilla oli selviä vaikeuksia sietää toisiaan. Heidän ammattimaisuutensa täytyi olla ainoa syy, miksi molempien sävy pysyi niin rauhallisena.
Ficus kuitenkin irtaantui tahtojen tuijotuskilvasta ensimmäisenä kiinnittäen huomion takaisin työhönsä.
”Eikä minulla ilmiselvästi ole aikaa jahdata näitä oletettuja varkaitasi. Meillä on tiedustelupalvelu sellaista varten. Jos olet siis varma, että kyse ei ole Brezin katalogisointivirheestä. Ei olisi ensimmäinen kerta.”
Nurukanin hampaiden narskuttelu oli niin kuuluvaa, että oli mahdotonta, ettei Ficuskin kuullut sitä.
”Sinä teet kaikesta aina niin hankalaa.”
”Mitä minä teen, Nurukan, on työtäni!” Xen kavahti taaksepäin Ficuksen korottaessa ääntään. Nurukanin käsi oli nyrkissä, joskin hänen selkänsä takana. Ficus irvisti näkyvästi ja kasasi sen jälkeen malttinsa. Hän painoi päänsä takaisin lasimaljoissa kelluviin näytteisiin.
”Laita se vahtikoirasi asialle, jos se on niin tärkeää. Hän on nuuskinut täällä muutenkin sen näköisenä, että hän kaipaa sisältöä elämäänsä.”
Nurukan tuhahti happamasti. Hän oli saanut tarpeekseen Ficuksen naljailuista ja lähti sanaakaan sanomatta huoneesta niin, että tilan panssarilasiseen oveen ilmestyi hiusmurtuma siitä voimasta, millä hän paiskasi sen kiinni.
Xen ei olisi halunnut jäädä kaksin huoneeseen Ficuksen kanssa, mutta hänelle ei jäänyt paljoa vaihtoehtoja. Jostakin syystä ovea seuraavaan muistoon ei ollut missään. Hän ei aluksi myöskään ymmärtänyt, kuinka muisto saattoi edes jatkua ilman Nurukanin läsnäoloa. Hän vilkaisi käytävään vanhan kenraalin perään, kulki laboratorion halki ainakin kolmesti, mutta ei löytänyt uutta reittiä mistään.
Sitten hän marssi takaisin työnsä ääreen kumartuneen Ficuksen luokse ja tuijotti tätä silmiin, ja tajusi, että jokin oli pielessä.
Toa ei muutenkaan näyttänyt liikkuvan työskennellessään paljoa, mutta Xen oli hyvä erottamaan pienimmätkin vivahteet. Ja nyt ne toistuivat. Pieni heilahdus oikealle, kolme ja puoli sekuntia, pieni heilahdus vasemmalle. Uudestaan ja uudestaan. Muisto oli jäänyt jonkinlaiselle silmukalle, eikä halunnut päästää vahkia eteenpäin. Huoneessa täytyi olla jotain, joka oli jäänyt häneltä huomaamatta.
Sitten hän käänsi katseensa alaspäin Ficuksen kasvoista.
Valkoisen takin avonaisesta kaula-aukosta pilkisti jotain. Nurukaninkin oli täytynyt huomata se, koska Xenkin onnistui lopulta päättelemään, mikä se oli. Hän ei ollut uskoa silmiään.
Metallisen ketjun päässä heilui punainen, useasta palasesta koostuva pyöreä medaljonki, joka ei noudattanut laisinkaan painovoiman lakeja. Xenin piti kaivaa oma ketjunsa esiin sellaisella kiireellä, että se lipesi kertaalleen hänen käsistään.
Niitä ei tarvinnut vertailla kauaa, jotta Xen todisti ne täsmälleen samaksi koruksi.
Hän ei ymmärtänyt, kuinka se oli edes mahdollista. Korunhan piti alun perin olla Killjoyn. Miksi se roikkui Ficuksen kaulassa? Xen muisti valokuvantarkasti, kuinka medaljonki oli avannut hänelle ovet Onu-Metrun syvyyksissä.
Se antoi hänelle myös idean. Hän tiesi täsmälleen, keneltä kysyä.
”Avaasilmäsiavaasilmäsiavaasilmäsi, nyt keskity ääliö haja-aivo, ei tässä ole koko päivää…”
”… aikaa?” Vastasi Mekaanikon ääni. Kellokoneistojen kilkatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Mielitonttu ei nyt kuitenkaan ollut se, jota Xen olisi halunnut puhutella.
”Oho, hei taas. Minä kyllä itse asiassa olisin tavoitellut siskoksia.”
”Ovat asioilla. Pitävät viisaasti radiohiljaisuutta sen aikaa”, Mekaanikko vastasi. ”Olisinko minä voinut auttaa?”
”No öh, tuota… hetkonen. Miten niin asioilla? Miten kaksi rakennuksen kokoista lihakasaa… asioi? Ja missä? Käykö ne ruokakaupassa? Onko siellä edes ruokakauppoja?”
”Xen, keskity. Minua hirvittää nämä sinun soittosi ihan yhtä paljon kuin heitäkin. Jos Valkoinen Kuningatar huomaa-”
”Aivan, aivan joo”, Xen havahtui. Mekaanikko oli varoittanut häntä yhteyden ylläpitämisestä aivan mielipuheluiden aloittamisesta asti. Xen oli mielestään löytänyt oikein toimivan ja vain vähän voimakeinollisen tempun pitää mielensä auki. Tonttu ei kuitenkaan ollut kovin luottavainen, joten keskustelut jäivät useasti lyhyiksi.
”Tämä medaljonki, joka minulla on. Se, joka avasi ovet Nuparun kaivauksilla. Se on täällä Ficuksen kaulassa.”
”Edelleen Nurukanin muistoissa, vai?”
”Edelleen.”
”Hmm”, Mekaanikko pysähtyi miettimään. Xen ei sillä aikaa saanut silmiään irti koruista. Hän piteli omaansa aivan Ficuksen version vieressä.
”Me olemme puhuneet siskosten kanssa niistä pari kertaa. He eivät ainakaan tienneet niistä mitään, enkä usko, että he valehtelevat.”
”Niistä?” Xen ähkäisi. ”Eli siihen toiseen oveen on samanlainen?”
”No se tuntuisi loogiselta. He epäilivät, että ne ovat jotain vähän historiallisesti tuoreempia. Luultavasti jotain, millä ovet on lukittu silloin, kun se hauta ensimmäistä kertaa läpäistiin.
”Joku talletti sinne jotain ja sulki oven perässään”, Xen pohti ääneen. ”Mutta miksi? Ja kuka… ja miten?”
”Kysyt aika paljon kysymyksiä, joihin kenelläkään täällä tuskin on vastauksia. Paitsi ehkä Kaikkinäkevällä, mutta parempi, ettet kysy.”
Xen huokaisi ja hyppäsi Ficuksen pöydälle istumaan. Hän tuijotti maan toaa silmiin. Ne keinuivat hänen mukanaan edelleen muiston toiston mukana. Xenin oli vaikeaa uskoa, että naisesta hänen edessään oli tulossa jotain niin hirveää kuin hänen isänsä tarina väitti.
”Minua jäi muuten vaivaamaan”, Xen yritti jutustella samalla, kun hän näki oven seuraavaan muistoon viimein materialisoituvan Ficuksen taakse. ”Et koskaan selventänyt.”
”Niin?”
”Mikä on pöyristyttävin asia, jonka olen koskaan sinulle kertonut. Tai… tällä viikolla?”
”Minä menen nyt takaisin nukkumaan, Xen”, Mekaanikko vastasi tylysti. Xen istui vielä hetken pöljänä Ficuksen edessä, suoristi sitten ryhtinsä ja jatkoi matkaansa. Nurukanin mieli oli ehkä vastannut hänen pyyntöönsä, mutta hän poistui muistosta lopulta mukanaan enemmän kysymyksiä kuin hänellä oli sitä ennen.
Hänen oma medaljonkinsa katosi takaisin rintapanssarin uumeniin, kun hän loikkasi. Hänellä oli yhä uskoa siihen, että Nurukanin mieli antaisi hänelle vastauksia.
Xen hätkähti. Hän löysi itsensä istuma-asennosta suurikokoisesta selkänojallisesta istuimesta. Eikä hän ollut ainoa. Tuoleja oli parikymmentä lisää, kaikki kerätty suuren metrunuilaisen hologrammipöydän ympärille. Kokoustilan itsensä ihmettely ei kuitenkaan tuntunut kovin hedelmälliseltä, sillä hänen huomionsa kiinnitti perustavalaatuisesti kirjavin joukko olentoja, mitä hän oli koskaan nähnyt.
Kasvoista suurin osa oli hänelle tuttuja. Hänen selkäpiitään myös viilsi, kun hän tajusi, kuinka montaa heistä ei enää ollut. Toa Herra, joka onnistui jotenkin näyttämään aivan yhtä nuorelta ja vetreältä kuin edellisenkin kerran, kun Xen oli hänet nähnyt Nurukanin kanssa, paukautti kokouksen alkaneeksi. Ei nuijalla, vaan paljaalla nyrkillään.
Herraa vastapäätä istuva syväläinen oli Xenille täysin tuntematon. Nurukanin oikealla puolella hologrammeja tuijottavan ahkshikromidin nimi oli Migoh, mutta Xen oli melko varma siitä, että hän oli ehtinyt tapaamaan tämän eläessään korkeintaan kerran.
Rivistö Herran oikealla puolella oli paljon tunnistettavampi. Kenraali Nurukanin ja kenraalikapteeni Nui-Kralhin vieressä istui sinivalkoiseen kevyeen haarniskaan pukeutunut veden toa. Nizin katse oli nauliintunut pöydän toisella puolella istuvaan Tarkastajaan, joka naamiollaan ei voinut iskeä silmää, mutta väännähteli sellaiseen malliin kuin olisi.
Xenin kierros jatkui paikalleen juuri istuutuneesta Ficuksesta. Ison paperinipun kanssa paikalle saapunut toa loi merkitsevät katseet visiirinsä takaa jo toisiaan tuijottelevalle makutalle ja veden toalle.
Ficuksen vieressä istuva vihreä selakhi ei jakanut tämän kasvoilla paistavaa tyytyväisyyttä. Breznikova naputteli holopöydän reunaa hermostuneena. Öljytahrat tämän hopeisessa haarniskassa kielivät, että tämä oli saapunut kokoukseen suoraan töistä.
Paikalla oli vielä yksi, jonka Xen tunnisti. Valkoinen vahki syväläisen ja valoissa kylpevän teknokromidin välissä näytti siltä, ettei hän todellakaan tahtonut olla paikalla. Hitsuksi kutsuttu vahki pureskeli hampaidensa välissä puista tikkua ja mulkoili merkitsevästi Nui-Kralhin suuntaan. Hän sai vastaukseksi olkien kohautuksen ja irvistyksen.
Herra vilkaisi jokaista kokouksen osallistujaa kerran, ennen kuin eteni asialistalla. Hänen katseensa vieraili haikaillen myös siinä tuolissa, missä Xen istui. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kenen hänen paikallaan olisi kuulunut istua.
”Aivan ensiksi huomioitakoon, ettei komentaja Aizen päässyt tänään paikalle etelärintaman tilanteen vuoksi. Hän ei myöskään nimittänyt ketään käyttämään ääntään puolestaan, joten merkitsemme hänet poissaolevaksi.”
Huoneessa vaeltelevat katseet tuijottivat Xenin lävitse. Hän sai tämän vastauksen nopeammin kuin oli kuvitellut.
”Meillä on tänään käsittelyssä ainoastaan yksi aihe. Oletan, että olette kaikki tutustuneet Ficuksen ennakkoon tarjoamiin materiaaleihin?” Herra varmisti. Vastahakoisia ja laiskoja nyökkäyksiä tehtiin ympäri pöydän. Ficus suoristi visiiriään ja nosti ryhtiään.
”Siinä tapauksessa aloitamme KAL-projektin käsittelyn. Tahdon myös huomauttaa, että asia on äärimmäisen kiireellinen, ja Dume haluaa raportin päätöksestämme vielä tämän illan aikana.”
Hitsu väänsi tikun hampaidensa välistä ja työnsi sen piiloon panssareihinsa. Brez puristi pöydän reunaa vielä hieman entistä lujempaa.
”Joten jos jollakulla on merkittäviä muutosehdotuksia nykyiseen suunnitelmaan, niin toivoisin, että pitäisitte puheenvuoronne nyt”, Herra säesti ja istuutui takaisin paikalleen.
”Meidän pitää harkita vielä, veli”, Nurukan nousi seisomaan, ennen kuin kukaan muu ehti. ”Ymmärrän turagan painostuksen, mutta mitä Ficus ehdottaa on väärin. Projektin toteutukseen on löydyttävä eettisempi keino.”
”Tahtoisin välittömästi ilmaista jakavani kenraalin huolet”, Nui-Kralhi nousi seisomaan hetkeksi ja istuutui alas välittömästi sanansa sanottuaan.
”Te kaksi” Ficus mutisi hiljaa. Niin hiljaa, että Xenistä tuntui, että ainoastaan hän kuuli.
”Mutta ystävä. Luulin, että sodan päättäminen oli sinun rakkain velvollisuutesi”, Tarkastajan sisältä kaikui. Keskustelu oli ottanut juuri sen suunnan, mitä kahden osapuolen väliin joutunut Niz oli pelännytkin. Veden toa hieroi kasvojaan kuin päänsärkykohtauksen saaneena. Xen näki äitinsä eleissä niin paljon itseään, että hän säikähti.
”He ovat toia”, Nurukan jatkoi. Hän ei ollut istuutunut missään välissä. ”Minun virkaveljiäni ja siskojani, jotka saapuivat pyyteettömästi suojelemaan kaupunkiamme. Eikö heidän ruumiinsa pitäisi lähettää heidän kyliensä ja kotikaupunkiensa asukkaille?”
”Nurukan”, Niz sai lopulta suunsa avatuksi, ”Minä rakastan sitä, miten löydät aina kaikkein sydämellisimmät sanat, mutta meiltä on vaihtoehdot lopussa. Katso, kuinka monta tyhjää tuolia meillä täällä on. Jokainen rintama ja jokainen taistelu voi olla se, joka murtaa meidät lopullisesti.”
Mirukasvoisen kralhin huulet muodostivat äänettömät kolme kirjainta, jotka koostivat yhdessä veden toan nimen. Niz reagoi siihen vain pudistelemalla synkästi päätään. Xen ymmärsi todistavansa aivan toisenlaisen tragedian ensiaskelia.
”Onpa hyvä, että kenraali on tehnyt taustatyönsä. Ethän varmasti ole äänestämässä sydämelläsi järjen sijasta”, Xenille tuntematon syväläinen puhkesi puhumaan.
”Kahwek ei varmaan edes ymmärrä, mitä tämän kaltainen hirmuteko merkitsisi saaren asukkaille. Niille, joita me olemme täällä puolustamassa. He ovat haudanneet jo sankarinsa. Antaa heidän levätä”, Nurukan tilitti takaisin.
”Se pistää kyllä miettimään”, Brez avasi viimein suunsa ja suuntasi katseen syväläistoveriinsa. ”Onko tämä se asia, josta haluamme meidät muistettavan? Kannibalisoimme omaa väkeämme, että voimme tappaa lisää? Kenraalikapteenin voitot idässä ovat olleet vakuuttavia. Minä väitän, että meillä on edelleen mahdollisuus puskea Varjottu ulos ilmavoimien avulla.”
Nui-Kralhi osoitti kiitollisen katseen selakhiin, jonka suunpielet värähtelivät tämän ollessa epävarma, vastatako kralhin hymyyn.
”Onko Hitsulla sanottavaa?” Herra yritti johdatella keskustelua eteenpäin. Toan samettiset punamustat panssarit kiilsivät, kuten ne aina tekivät. Jokaisen puheenvuoron aikana Xen huomasi tuijottavan niistä omaa heijastustaan.
”Tarkoittaako tämä lisää oikeaa tulivoimaa rintamalle? Ei minua kiinnosta kuin se, saadaanko tällä kone takaisin käyntiin”, vahki puhisi. Sivummalla Migoh nyökytteli päätään ymmärtäväisesti.
”Se tarkoittaa juuri sitä”, Ficus lausui, ”Se tarkoittaa niin laajaa tukea maavoimille, että voimme työntää pohjoisrintaman murheet pian taaksemme.”
Nurukan istui viimein alas. Viiksien takaa paistoi syvä pettymys. Xen tiesi, että toa taisteli keskustelussa ylitsepääsemättömään ylämäkeen.
Hänen isänsä silmissä sen sijaan paistoi epätoivo, millaista Xen ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt. Mirun katse oli naulittu yksinomaan hänen vaimoonsa. Niz vältteli katsetta parhaansa mukaan. Xenin sydänkuulaa kouraisi, ja hän ei ollut uskoa sitä itsekään, isänsä puolesta.
”Siirrymmekö siis äänestysvaiheeseen?” Herra lopulta hoputti. ”Kaikki KAL-projektin käynnistämisen puolesta nostavat kätensä.”
Keskusteluvaihe oli päättynyt. Ficus, Tarkastaja ja Niz nostivat kätensä välittömästi. Migoh, Kahwek, Hitsu ja Herra itse vain hieman näiden jäljessä.
”Ja entä vastaan?”
Kenraalin lisäksi nousivat ainoastaan Nui-Kralhin ja Brezin kädet. Happamat katseet tyytyivät tappioonsa, kun Herra asetti mustan kätensä hologrammipöydän yläpuolelle ja painoi kohti sen pintaa. Siniset aallot väreilivät pöydän virtuaalisia tasoja pitkin ja sammuivat lopulta.
Ficus virnisti leveästi, kasasi paperipinkkansa ja marssi ulos Niz aivan kintereillään. Nui-Kralhi jäi katsomaan voimattomana vaimonsa perään.
Nurukan oli jäänyt tuijottamaan pimennettyä pöytää ja äänestystulosta, joka ei enää paistanut. Toan ilmeestä näki kuitenkin, ettei tulos ollut yllättänyt häntä tippaakaan.
”Toivottavasti, jälleen kerran, tiedätte mitä olette tekemässä”, kenraali mutisi hiljaa.
”Niin minäkin, ystäväni”, Tarkastaja toisti sanansa Lhekon hautajaisista ennen poistumistaan. Suurin osa läsnäolijoista alkoi valumaan huoneesta ulos, Herra etunenässä, kunnes vain vihreä selakhi seisoi Nurukanin ja Nui-Kralhin takana. Hän laski öljytahrojen värittämät kätensä ystäviensä olkapäille.
”Me keksimme jotain”, Brez vakuutti, vaikkei hän varmasti itsekään uskonut sanoihinsa.
”Kahvia?” hän vielä kysyi. ”Murheisiin?”
”Taitaa vaatia jotain vähän vahvempaa”, Nui-Kralhi ärjähti ja käänsi katseensa kaikella kunnioituksella kohti kenraaliaan. ”Mukana?”
”Viskipaukun paikka”, kenraali nyökkäsi. Toverillisesti kädet heidän ympärillään Brez lähti johdattamaan tappiota nieleskeleviä ystäviään toisaalle.
Xen jäi Aizenin tuoliin yksin istumaan, eikä hän ollut lainkaan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella.
Sama murhe, joka Nurukania piti otteessaan, oli ulottanut kouransa hänenkin kaulalleen. Hän myötäeli vanhan kenraalin mukana. Osittain siksi, että hänen sydänalastaan todella viilsi jokaisen Mustan Käden harha-askeleen aikana, ja toisaalta myös siksi, millaiseen valoon ne askeleet maalasivat hänen äitinsä.
Hän potkaisi pöydän reunaa suutuksissaan. Se sattui. Se ärsytti häntä vielä entisestään. Miksi muistopöydän potkaiseminen edes sattui? Mitä hiton järkeä siinä oli?
Hetken aikaa hengitystä tasattuaan hän kiipesi hologrammipöydän sisään ilmestyneestä muisto-ovesta poltettuaan ensin sen edessä häilyvän sinisenä lepattavan verhon. Kiukutteleva vahki toivoi, että hänkin olisi voinut vain lähteä juomaan Nurukanin, isänsä ja aina hänelle mukavia jutelleen Brez-tädin kanssa.
Sen sijaan hänet temmattiin mukaan…
… hirvittävään kaaokseen. Xenin täytyi piiskata vauhtia jalkoihinsa välittömästi Mustan Käden kenraalin viilettäessä viiksekkään Kakamansa voimalla pitkin sokkeloisia käytäviä. Nahkatakki hulmusi. Hälytyssireenit soivat, valot vilkkuivat ja kovaääniset toistivat kolmekirjaimista sanaa: ”KAL”.
Tukikohdan tietokoneet ja valot räpsyivät. Nurukan ei kuitenkaan pysähtynyt tulkitsemaan, mitä asiaa laitteilla oli. Hänen kyntensä olivat valmiusasemissa ja hänen sormenpäissään rätisi vihreitä maaenergian aaltoja.
Viimeisen kulman ja tiukan käännöksen jälkeen heidän eteensä avautui tukikohdan pääaula, tai se, mitä siitä oli jäljellä. Seinissä oli valtavia reikiä. Ilmiliekeissä oli ainakin kolme eri metallikasaa, jotka oli onnistuttu jo taltuttamaan. Aulan ulos johtavat metalliovet oli revitty sijoiltaan ja sitä kohti pyrkiviä epäkuolleita esti ainoastaan yksi asia.
Ficus tarttui tämän ohitse pyrkivää toaa rintapanssarista ja iski tämän maahan sellaisella voimalla, että tämän ranka pirstoutui. Laboratoriotakin viimeisetkin riekaleet irtosivat, kun taistelun riepottelema toa pyrki pitämään reitin suljettuna.
Toinenkin kasvoton epäkuollut sinkoutui Ficuksen iskun voimasta tantereeseen, kun kolmas sieluton yritti onneaan, ja hyökkäsi toan kimppuun takaapäin. Nurukanin Kakaman kiihdytys oli kuitenkin täydellisesti ajoitettu. Kuollut kone sinkoutui aulan seinään, jossa sen alle jäänyt huonekasvi murskaantui.
”Sinä”, Nurukan ärjäisi vihaisesti, mutta lukitsi kumminkin selkänsä Ficuksen kanssa valmistautuen seuraavaan aaltoon.
”Eivät minun”, Ficus yritti puolustautua, mutta argumentti keskeytyi seuraavaan hyökkäykseen. Nurukanin taklaama kuollut toa oli noussut takaisin pystyyn. Xen katsoi kädet suutaan peittäen, kuinka sen aivot valuivat hitaasti ulos avonaisesta kallosta.
Toien ympärillä konttasi, ryömi ja laahusti niitä kolme lisää. Ne korisivat ja vääntelehtivät kohti kahta maan toaa, jotka seisoivat heidän vapautensa tiellä.
Nurukanin varpaat ja kynnet säkenöivät vihreää maavoimaa. Murskaantuneen huonekasvin, jonka Xen tunnisti naamapalmuksi, multa leijaili toan avuksi. Nurukan joutui käyttämään kaikki mahdolliset keinot saadakseen yhteyden elementtiinsä Mustan Käden tornin sisällä.
Ensimmäinen Kaleista, jalaton sellainen, yritti loikata Nurukanin kurkkuun pelkkien käsiensä voimalla. Kenraalin kynnet lauloivat ja ottivat voimaa siitä vähästä yhteydestä luontoon, mitä hän sai muodostettua. Isku kilpistyi kuollutta toaa suojaavaan metalliin. Kal kyllä pakotettiin perääntymään iskun raa’asta voimasta, mutta pysyvää vahinkoa tämä Nurukanin hyökkäys ei tehnyt.
Ficus sen sijaan vain tarttui itseään päin hyökännyttä Kalia kallosta ja puristi. Nurukan näki sivusilmällään, kuinka metalli, johon hän ei itse saanut naarmuakaan, puristui kasaan naisen käsissä.
Xen oli löytänyt suojaisan paikan aulan tiskin takaa. Hän irvisti. Tämä oli se voima, josta hänen isänsä oli maininnut. Nurukankaan ei ollut uskoa silmiään Ficuksen voimannäytteen edessä, mutta seuraava aalto lähestyi jo, eikä aikaa kysymyksille jäänyt. Jokaisesta aulaan johtavasta käytävästä rynnisti ryhmä raatoja. Ne olivat toinen toistaan karmaisevammassa kunnossa.
Osa raahasi perässään omia sisäelimiään. Monen kallo oli edelleen leikkauspöydän jäljiltä avonainen paljastaen kaatuneiden sotureiden aivot Onu-Metrun kolkolle ilmalle. Katkenneet ruumiinosatkaan eivät haitanneet konekummituksia. Ne etenivät tilastaan huolimatta. Vain vapauden lupaus himmeissä silmissään kiiluen.
Kuin yhdestä mielestä–ajatuksesta–ne muuttivat strategiaansa. Kalit kasasivat itsensä ensin yhtenäiseen ryhmään ja lähtivät sitten yhdessä vyörymään kohti Mustan Käden puolustajia. Ne kurkottivat ja huitoivat yhtenä suurena hopeisena merenä. Nyrkit ja kynnet viuhuivat, mutta koneistettuja oli yksinkertaisesti liikaa. Nurukanin kynnet ja Ficuksen raaka fyysinen voima eivät ehtineet pysäyttää niitä kaikkia. Maan toat vilkaisivat taakseen kohti avonaisia ovia. Jos he perääntyisivät, ne karkaisivat heidän mukanaan. Vaihtoehtoja ei ollut, heidän piti ottaa hopeinen kaaos vastaan ja toivoa, että se ei repisi heitä kappaleiksi. Pyristely oli kuitenkin nopeasti osoittautumassa turhaksi. Kal-metallin takana oli väkevästi voimaa. Ficuksen naamioonsa ottama isku aiheutti räsähdyksen, jonka Xen kuuli toiselle puolelle aulaa.
Sitten sammuivat valot.
Xen kuunteli taistelun ääniä pimeydessä vain ohikiitävän hetken. Sitten valot syttyivät taas, ja kolmas maan toa oli polvillaan keskellä aulaa käsi tiukasti maahan painettuna.
Puolet Kaleista kääntyi välittömästi kohtaamaan uuden vihollisensa. Toa Herra nousi hitaasti selkänsä suoristaen. Tämä oli pudottautunut aulaan valtavasta reiästä aulan katossa.
Ensimmäinen Kal huitaisi. Yritys pysähtyi siihen, että jokin oli jo hetkeä aikaisemmin kietoutunut sen jalkojen ympärille ja kiskaissut. Seuraava yrittäjä alkoi rätisemään ja paukkumaan niin lujaa, että se kiinnitti meren alle hukkuvan Nurukanin ja Ficuksenkin huomion.
Pitkin tukikohtaa kiemurtelevat sähkökaapelit tottelivat jostain syystä Herran käskyjä. Kuin suurten vesien uumoiltu Leviathan, tämän lonkerot purskahtivat läpi jokaisesta seinästä. Sähköstä rätisevät köydet kiskoivat Kaleja jokaisesta suunnasta. Kädet kohti kattoa kohottanut Herra antoi sähköiskun niille, mille pystyi, ja sitoi loput. Vaikka epäkuolleilla ei näyttänyt olevan vaikeuksia repiä ympärilleen kietoutuneita kaapeleita hajalle, oli Herran näyttävä hyökkäys tarpeeksi ottaakseen painetta pois kahden muun perustajan kimpusta.
”Te kaksi vietätte liikaa aikaa toimistoissanne”, Herra ärjäisi. ”Selkä suoraksi ja taistelkaa. Me olemme toia. Aika käyttäytyä sen mukaisesti.”
Xen oli lukenut ne sanat useammin kuin kerran sarjakuvien sivuilta. Piirrokset eivät kuitenkaan koskaan kuvanneet sitä hirvittävän hyvin. Hän muisti sen päivän. Tiesi täsmälleen, missä kohtaa kolme kerrosta alempana hän juuri sillä hetkellä nukkui.
Olisi ollut röyhkeä valhe väittää, etteikö Mustan Käden kolmen perustajan yhteinen rintama olisi ollut upeaa katsottavaa. Herran inspiroimana he lähtivät hyökkäykseen. Kalit eivät koskaan ehtineet toipua Herran harhautuksesta, kun niiden kimppuun käytiin sellaisella voimalla, että koko aula tärähteli.
Johtoon kuristuva Kal ei ehtinyt irti ennen Ficuksen tappavaa puristusta. Nurukanin kynnet sivalsivat täsmällisesti sieltä, missä panssari ei kuolleita suojannut. Herran rätisevät lonkerot sytyttivät muutaman sisäelimet tuleen. Loput vastustajat ne syöttivät kahdelle muulle toalle, jotka loikkivat pitkin aulaa toisistaan erotettuja hopeisia murskaten ja sivaltaen.
Taistelu oli ohi nopeasti. Kal-kapinan olivat murskanneet ne kolme, jotka olivat kapinoinnin kohteen pystyttäneet.
”Siinäkö kaikki?” Herra kysyi suoristaessaan samalla ryttyyntynyttä samettia rintapanssareissaan.
”Yksi pääsi ohitseni, ennen kuin Nurukan saapui”, Ficus viittoili kohti saranoiltaan revittyjä ovia.
”Lähetämme partion”, Herra tuumasi rauhallisesti ja katseli harmistuneena täydellisesti tuhoutunutta aulaansa.
”Miten sinä tuon oikein teit?” Ficus ihmetteli ääneen, kun Herran ohjastamat kaapelit viimein laskeutuivat maahan.
”Ne on maadoitettu”, Herra vastasi kuin vanhasta tottumuksesta. Xen naurahti ensin, mutta vakavoitui nopeasti. Ei kai se nyt niin voinut toimia?
Nurukania ei kuitenkaan kiinnostanut pirstoutunut irtaimisto. Tämän raivon vallassa kihisevä katse oli jo suunnattu Ficukseen, joka oli saanut pitkän särön visiiriinsä.
”Minä sanoin sinulle. Tuhat kertaa. Ettet tee tätä. Katso, mihin se johti, Ficus. Katso! Ystäviemme aivojen kappaleita aula täynnä ja sinä julkesit viitata koko asian kintaalla!”
Herra oli astumassa jo kaksikon väliin, mutta Nurukan hillitsi itsensä eikä edennyt yhtä ottamaansa askelta pidemmälle. Ficus oli tylysti asettanut kämmenensä kenraalia kohti estääkseen tätä tulemasta yhtään lähemmäksi.
”Minähän kerroin jo sinulle. Nämä eivät ole minun. Katso ympärillesi! Kaikki valmiiksi jo aivan hirvittävässä kunnossa. Minun valvovan silmäni alla mitään tällaista ei olisi päässyt tapahtumaan.”
”Hän puhuu totta”, kuului neljäs ääni. Xen nielaisi jotenkin huonosti ja meinasi tukehtua. Hänen isänsä seisoi aulan tukikohtaan johtavalla puolella. Tämän katse oli maassa eikä hän suostunut luomaan katsekontaktia keneenkään. Xen ei ollut uskoa, että oli olemassa skenaario, jossa Killjoy puolusti Ficusta omasta vapaasta tahdostaan.
”Minä löysin jo… hänet…”, hän jatkoi. Käden perustajat vilkaisivat toisiaan. Jalat vapisten Xen seurasi Nui-Kralhin johtamaa jonoa pitkin tukikohdan käytäviä juuri, kun sammutusryhmät saapuivat aulaan ja alkoivat sammuttamaan siellä kyteviä paloja.
Koko matkan ajan Xenillä oli aivan hirvittävä tunne. Hän ei tahtonut ajatella sitä ainoaa asiaa, mikä hänen mieleensä oli juolahtanut. Kun hän nelikon perässä saapui lopulta aivan tavallisen toimistohuoneen ovelle, pelkäsi hän katsoa sinne sisään. Hän astui sinne vasta, kun hänen ovea auki pitelevä isäkin oli sisällä. Ja vaikka Xen oli omaksi kauhukseen päätellyt aivan oikein, olivat hänen jalkansa silti pettää.
Niz oli istunut yksin pimeässä toimistossa. Huoneessa oli ainoastaan pieni pyöreä pöytä ja kaksi tuolia, joista toisella veden toa istui kasvot käsiinsä haudattuina.
Kukaan ei sulkenut ovea perässään. Nurukan, Ficus, Herra ja Nui-Kralhi seisoivat kaikki puolikaaressa toan ympärillä tätä epäuskoisesti tuijottaen. Kukaan ei tuntunut osaavan sanoa mitään. Siksi Xen oli niin yllättynyt, kun se oli juuri hänen äitinsä, joka rikkoi hiljaisuuden.
”Ovatko… ovatko kaikki kunnossa?”
”Olemme löytäneet seitsemän ruumista”, Nui-Kralhi töksäytti. ”Kymmeniä on edelleen kadoksissa. Osa varmasti piileskelee vielä.”
Veden toa purskahti itkuun, mutta sen pystyi päättelemään vain äänestä. Siniset sormet puristuivat Rurun ympärille entistä tiukemmin.
Nurukanin kasvoilla oli samanlainen epäuskon ilme kuin Xenilläkin. Nui-Kralhi sen sijaan käänsi katseensa takaisin maahan, eikä nostanut sitä sieltä enää.
”Kuinka… saatoit?” Nurukan sai viimein kakistettua ulos. Niz oli kuitenkin niin tolaltaan, ettei hän osannut vastata. Herra seurasi hieman yllättyneenä, kuinka Ficus oli lopulta se, joka polvistui häpeästä kuolemaa tekevän toan eteen ja asetti kätensä lohduttavasti tämän puoliksi peitetyille kasvoille.
Niz nosti katseensa yllättyneenä hellyydenosoituksessa. Hänen silmänsä kohtasivat naisen, joka hymyili hänelle lempeästi.
”Amatööri”, Ficus sanoi ja nousi takaisin pystyyn. Xen katsoi, kuinka viimeisiä takkinsa palasia maahan karisteleva toa heitti rikkinäisen visiirinsä toimiston lattialle ja asteli pää pystyssä ulos huoneesta.
Xen halusi tappaa hänet. Huolimatta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt, hän halusi repiä Ficuksen kappaleiksi siinä ja nyt. Ainoa asia, joka esti häntä pinkomasta muiston perään, oli vilkaisu hopeiselle Mirulle, joka oli sulkenut silmänsä.
Hän ei voinut edes kuvitella sitä kipua, minkä läpi Killjoy kahlasi. Siitäkin huolimatta, että hän oli itsekin raivohulluuden partaalla, hän ymmärsi ensimmäistä kertaa, että hänen isänsä ja äitinsä olivat viettäneet elämäänsä yhdessä jo kauan ennen hänen syntymäänsä. Ja railo, joka heidän välille oli syntynyt, oli sen yhteisen historian mukainen.
Kaikki se rakkaus ja luottamus oli revitty hajalle. Nui-Kralhi ei osannut tehdä muuta kuin kävellä ulos Ficuksen perässä. Ei kuitenkaan raivoissaan, vain murtuneena. Xen tiesi, että tämä oli viimeinen kerta, kun kukaan siinä huoneessa tunsi Nui-Kralhin. Tästä eteenpäin oli Killjoy, ja se armoton kauna, jota hän kantoi. Hän oli käyttänyt sodan viimeisinä päivänä vanhaa nimeään ainoastaan Xenin edessä. Nyt hän tiesi, miksi.
”On ehkä parempi mennä pitämään huolta, että kumpikaan noista ei tee mitään typerää”, Herra lausui ja marssi itsekin pois toimistosta. Hän kuitenkin sulki huoneen oven perässään. Nurukan jäi kahden Nizin kanssa hämärään.
Maan toa seisoi, veden toa istui. Xen valui hitaasti seinää pitkin, mutta onnistui pitämään itsensä vaivoin pystyssä.
”Tapetaanko minut?” Niz kuiskasi. Nurukanin pettynyt katse vaihtui ällistykseen.
”Niz, kukaan ei tapa sinua. Se ei ole, miten asiat tehdään täällä.”
”Teidän… teidän pitäisi.”
Kenraali oli jo vaistomaisesti ojentamassa kättään Niziä lohduttaakseen, mutta veti sen kuitenkin takaisin. Xen tuijotti voimattomana, kuinka vanha kenraali teki tietoisen päätöksen olla auttamatta hänen murtunutta äitiään.
”Tämä oli sinun virheesi. Opi siitä. Neuvosto päättää, mitä tapahtuu sitten.”
Nurukan käänsi edelleen puoliksi ojennetun kätensä kohti huoneen ovea, avasi sen ja astui siitä ulos. Ovi rämähti kiinni niin lujaa, että se melkein murtui. Xenin jalat pettivät viimein räsähdyksen myötä. Kasa aivan liian voimakkaita tunteita kamppaili hänen sisällään vallasta. Niiden pattitilanne johti vain siihen, että hän ei saanut mitään niistä ulos.
Hän rääkäisi ääneen, kun Nurukanin poistumisen myötä ovi seuraavaan muistoon oli ilmestynyt hänen alleen. Hän ei halunnut vielä poistua, mutta hänen hengityksensä oli jo sytyttänyt siniset verhot ilmiliekkeihin. Hän vajosi eteenpäin vasten tahtoaan jättäen äitinsä yksin musertavaan häpeäänsä.
Xen ei huomioinut lainkaan ympäristöään. Kylmälle lattialle makaamaan jäänyt vahki olisi halunnut hakata kallonsa tohjoksi. Hänen itsesuojeluvaistonsa vastusti, mutta se ei estänyt häntä yrittämästä. Lopulta hän sai kopautettua päätään lattiaa vasten juuri sen verran, että se kirpaisi, mutta ei tarpeeksi tehdäkseen pysyvää jälkeä.
”Sinuna en tekisi noin. Täällä elää muitakin, tiedäthän.”
Mekaanikon ääni oli kaikesta huolimatta rauhallinen. Xen ei ollut edes huomannut kellokoneiston tikitystä, joka oli raksuttanut hänen takaraivossaan hänen avatessaan yhteyden.
”Sinähän sanoit, ettette te oikeasti elä minun päässäni.”
”No, mutta kyllä me metaforisesti silti vähän kuin asumme.”
Xen huokaisi. Hänen pääkoppansa epäkäytännöllinen versio taskupuhelusta ei piiskannut häneen yhtään sen enempää tahtoa nousta pystyyn.
”Mitä tapahtui?” Mekaanikko vaati tietää.
”Äiti…”
”Ah. Niin minä vähän pelkäsinkin.”
Xeniltä kesti hetki tajuta, mitä Mekaanikko oli juuri sanonut. Hän nousi aivan piirun verran lattiasta liikuttaakseen suutaan paremmin.
”Sinä tiesit?”
”Tiesin.”
”Etkä koskaan sanonut mitään.”
Xen kuulosti loukkaantuneelta, joten tontun täytyi miettiä seuraavat sanansa tarkkaan.
”Ei tuntunut oikealta. Kaikesta huolimatta hän oli se, joka pelasti minut Mustan Käden tuholta. Ja Lähetin myös. Ja… kaikki muutkin. Ei se ole muisto, jota kukaan meistä tahtoisi tahrata.”
”Pelasti teidät…” Xen tavaili.
”Olihan se Kalien yö hirveä, mutta ei hän sitä ollut sellaiseksi tarkoittanut. Hän kärsi sen seurauksista loppuun asti. Se tahri jokaisen sanan, minkä hän koskaan suustaan enää päästi. Minä ja Arkistoija taisimme lopulta olla sinun lisäksi ensimmäiset, jotka suostuivat puhumaan hänelle.”
”Hän… ei koskaan kertonut minulle, mitä oli tapahtunut. Heräsin taistelun ääniin ja seuraavana päivänä… me puhuimme kaikesta muusta. Isä se oli, joka minusta silloin etääntyi.”
”Äitisi näytteli aina rohkeaa sinun läsnäollen”, Mekaanikko myönsi. ”Isäsi käsitteli surua eri tavalla. Tässä vaiheessa hän oli varmaan jo sitä mieltä, että Musta Käsi oli kaikin tavoin vain vaaraksi turvallisuudellesi.
Xen hymähti. Arvio ei ollut edes väärässä. Hän oli saanut itsensä viimein istuma-asentoon. Se oli peruuttamaton virhe. Ympärilleen katsoessaan hänen uteliaisuutensa heräsi.
”Mitä jos katsotaan tämä muisto yhdessä?” Mekaanikko ehdotti. ”Tai sinä katselet ja minä kuuntelen, niin sinun ei tarvitse olla ihan yksin.”
Xeniä hymyilytti. Tonttu harvemmin lohdutti häntä murheen hetkellä, mutta hän arvosti sitä, että tämä oli päättänyt tehdä niin nyt.
”Kiitos.”
Ympärilleen uudelleen pälyillessään hän ei ollut aivan varma, missä hän oli, mutta se oli selvästi syvällä maan alla, kenties jossakin Onu-Metrun arkistojen kaukaisessa kulmassa. Hän ei ollut välttänyt vielä mitään tähdellistä, sillä aivan huoneen toisella laidalla hermostuneena jalkaansa väpättävä Nurukankin vain odotti jotain. Huone taas oli käytännössä pelkkä teräksinen kuutio, jonka katossa paloi yksi valo. Se ei ollut edes kovin suuri. Xeniä ihmetytti, mitä varten sellainen huone oli edes rakennettu.
Nurukanin seuraksi saapui kuitenkin hahmo välittömästi, kun Xen osasi odottaa jotain tapahtuvan. Silloinen Mustan Käden tiedustelupäällikkö, Toa Bloszar. Xen muisti tämän etäisesti, muttei miehestä juuri yksityiskohtia tiennyt. Bloszar oli aina ollut syrjään vetäytyvä ajattelijatyyppi, joka vältti valokeiloja. Ammattinsa huomioiden se oli toki varmasti myös viisasta, Xen tuumi.
”Tarkastin tilan juuri mikrofonien varalta. Olemme tarpeeksi syvällä, ettemme näy lämpöskannereissakaan, paitsi jos leimahdat tuleen”, Nurukan yritti keventää tunnelmaa.
Bloszar oli keveydestä lähinnä kiusaantunut. ”Tuota, anteeksi että kutsuin teidät tänne Mata Nuin selän taakse, herra kenraali, mutta… minulla on jotain äärimmäisen arkaluontoista, enkä luota turvallisuuteeni enää.”
”Olen tehnyt vastaavia johtopäätöksiä. Meillä on käärme, joka johtaa meitä turmioon”, kenraali raotti ajatuksiaan. Hän odotti, miten ta-toa reagoisi.
”N-niin”, Bloszar vastasi selvästi hermostuneena. ”Työnkuvaani vähän kuuluu asioiden silmällä pitäminen, ja tuota… viittaathan nyt käärmeellä…?”
”Ficus”, Nurukan vastasi lyhyesti. Hänen äänensävyssään oli sellaista inhoa ja pettymystä, mitä hän ei usein tuonut esille. Oli mahdotonta sanoa, miten kireäksi asiat olivat muuttuneet edellisen muiston seurauksena, mutta salatapaaminen kenraalin ja tiedustelupalvelun johtajan välillä ei Xenin mielestä luvannut hyvää.
Bloszar näytti äärimmäisen helpottuneelta. ”Olet Nui-Kralhin ja Breznikovan lisäksi ainoa, josta olin varma. Tuntuu kuin kaikki muut olisivat jo Ficuksen saappaan alla.”
”Nui-Kralhi on jo paljon pidemmällä. Hän suunnittelee vallankaappausta. Toistaiseksi en ole yrittänyt estää häntä”, kenraali myönsi.
”Jos se on tarpeen, annan hänelle tukeni”, Bloszar varmisti hetken vaitonaisuuden jälkeen.
”Meidän pitää olla varovaisia. Ficuksella on jollain ilveellä silmiä kaikkialla. Jos tämä tieto saavuttaa hänet jotenkin, en tiedä, mitä tapahtuu”, Nurukan murehti.
”Aloin seurailla hänen liikkeitään jo, mitä, viime vuonna? Kun hän alkoi olla yhä enemmän jossakin ja Tiedeosasto alkoi muuttua käytännössä hänen omaksi valtakunnakseen. Aluksi pelkäsin, että hän on Metsästäjien kaksoisagentti. Sen puolesta puhui etenkin se, miten pari kertaa saimme hänestä vilauksen kulkemassa pohjoiseen läpi rintamalinjojen.”
Bloszar piti pienen tauon ja vilkuili ympärilleen kuin odottaen Ficuksen naaman ilmestyvän koska tahansa oviaukkoon siitä huolimatta, että oven virkaa toimitti tonnien painoinen lyijypaasi.
”Kun sitten kerran onnistuimme seuraamaan hänen matkaansa, kävi ilmi, että Ficus oli mennyt Bauinuvaan. Sinne mielisairaalaan, tiedäthän. Se on vielä Metsästäjien puolella rintamaa, joten emme pystyneet tutkimaan paikkaa kovin tarkasti. Sinne oli toimitettu hitosti kokeellisia huumeita, psykedeelejä, kredipselleeniä, käytännössä armeijan tarpeisiin. Mutta vielä oudompaa oli, että yksi potilaista oli vielä paikalla… emme saaneet ovea auki, mutta se oli ikivanha… toa, varmaan? Ei mitään mainintaa potilaskirjanpidossa, ja sellin ovi oli samaa tavaraa kuin meidän korkean turvaluokituksen lukot–eli siis Ficuksen. Sen jälkeen minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä hän puuhaa. Hän on käynyt siellä monta kertaa ihan viimeisten kuukausien aikana sen perusteella, mitä tiedämme. Hänen käskyläisensä… surmasivat viimeisen agentin, jonka olin laittanut pitämään paikkaa silmällä. Pari päivää sitten. Olen ollut aivan hermona sen jälkeen.”
Bloszar valahti istumaan kylmälle lattialle. Hän näytti suorastaan huojentuneelta saatuaan purkaa tarinansa.
Xen oli kuunnellut yhtä hämmentyneenä kuin Nurukankin. Olisiko Ficuksen vierailun kohde edelleen Bauinuvassa? Oliko se rahtikirjassa mainittu Nace? Maininta kredipselleenistä sai hänen mielensä pohtimaan, oliko se tavara, jota he käyttivät, sitä sama Ficuksen varastoa.
”Anteeksi, tämä oli vähän sekavaa. Minä en koe olevani yhtään sen viisaampi siitä, mitä tapahtuu. Mutta jos Ficus alkaa tappamaan meidän omia agenttejamme…”
”Kiitos”, Nurukan keskeytti. Hänen ei tarvinnut tietää enempää. Bloszarin raportti oli ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. ”Tämä mutkistaa tilannetta entisestään, mutta meillä on keinomme.”
”Tässä on pieni hopeareunus. Sen toan on pakko olla Ficukselle jollakin tapaa todella tärkeä – miksi muuten nähdä niin paljon vaivaa tämän turvallisuuden eteen? Jos toimimme nopeasti, voisimme iskeä Bauinuvaan ja kaapata sen toan, tai vain pitää rakennusta hallussamme. Se… se voisi olla salainen aseemme, jos päätämme lähteä Ficusta vastaan.”
”Mutta jos Ficuksella on ote vahkeista, kuten Nui-Kralhi uskoo… Pitäisi kerätä partio luotettavia henkilöitä operaatiota varten. Emmekä edes tiedä kuka tämä potilas on. Voihan olla, että Ficus pitää tätä vangittuna”, Nurukan yritti vakuuttaa itselleen, että panttivangin ottaminen oli hyvä asia. Xenillä kesti hetki ymmärtää, että Nurukan oli vakavissaan harkitsemassa sitä vaihtoehtoa.
Hän ei ollut uskoa korviaan. Miten pahaksi tilanne oli oikein muuttunut?
”Niin, ehkä”, Bloszar nyökkäili yrityksenä saada suunnitelma tuntumaan vähemmän likaiselta. ”Joka tapauksessa olen varma, että Ficus epäilee, että tiedän, joten meillä ei ole kovin paljoa aikaa. Isku Bauinuvaan pitäisi tehdä hyvin nopeasti, ja sitten toivoa, että se vähintäänkin sotkisi Ficuksen pakan tarpeeksi pahasti, että saisimme hänet vangittua sellaisessa paikassa, mikä ei parveile vahkeja.”
”Otan yhteyttä Nui-Kralhiin ja kerron hänelle tiedoistasi. Iskemme niin nopeasti kuin saamme ryhmän kasaan. Ficus täytyy vangita, jos Mustan Käden turvallisuus halutaan säilyttää”, Nurukan sanoi itsevarmasti.
”Kiitos, et usko miten paljon tämä… no, jos ei rauhoita niin ainakin vähentää välitöntä pelkoa kuolemasta. En varsinaisesti pala halusta saada ruumistani jonnekin Kal-projektin leikkelypöydälle”, Bloszar sanoi. ”Meidän pitää varmaan lähteä ylös, ennen kuin ketään epäilyttää. Erikseen.”
Bloszar nyökkäsi vielä kerran Nurukanille ja lähti lyijyovien erkaannuttua astelemaan takaisin kohti ylämaailmaa. Maakenraali istui vielä hetken yksinään hiljaisuudessa vain vaimean fosforin hohteessa. Maan alla suurkaupungin meteli ja häly ei häirinnyt. Xen pystyi vain arvailemaan, mitä ajatuksia toa kävi läpi vihreiden silmiensä takana.
Vahkia askarrutti kaksikon suunnitelma. Mitä hän Mustan käden historiaa tunsi, ei operaatio koskaan ainakaan sellaisenaan tapahtunut.
”Tapahtuiko tuo todella?” Xen ihmetteli ääneen. Jopa tarkkaan kuunnelleella Mekaanikolla oli vaikeuksia saada sanoja suustaan.
”Nurukanin täytyi olla todella epätoivoinen. Osaatko yhtään päätellä, missä vuodessa tämä on tapahtunut?”
”Ei hajuakaan”, Xen myönsi. ”Varmaan aika myöhään.”
”Mustan Käden neuvostoa on kaatunut tähän mennessä varmaan aika paljon. Paratkoon, jos Herra oli jo joutunut Ficuksen kynsiin, siinä olisi aika hyvä syy alkaa epäilemään… noh, kaikkea.”
”Tiesikö Ficus, mitä he suunnittelivat? Siitäkö se kaikki lähti?”
”Luulen niin”, Mekaanikko myönsi. ”Tosin, jos tiedustelupalvelu oli vielä Nurukanin ja Killjoyn hyppysissä, tuntuisi oudolta, että tieto olisi vuotanut.”
”No täällä ei ainakaan ole ketään”, Xen tuumasi ympärilleen vilkuillen. Uusi muisto-ovi oli ilmestynyt huoneen toiseen päähän vähän aikaa sen jälkeen, kun Nurukan oli astellut huoneesta ulos.
”Ja kuten se tiedustelupäällikkö sanoi, ei täällä kyllä varmasti mitään mikkejäkään ole. Ne olisi aika helppo huomata.”
”Joten Ficus sai tietää jollain muulla tavalla.”
”Niin kai.”
Xen ei saanut karisteltua sitä tunnetta, että jokin muistossa oli pielessä. Kellokoneiston raksutus hänen takaraivossaan ei myöskään auttanut ajatustyön tekemistä. Fakta kuitenkin oli, että sodan loppu lähestyi kovaa vauhtia, joka tarkoitti, että niin lähestyi myös se hetki, kun Nurukanin muistot poltettiin.
”Hei, kiitos, Mekaanikko.”
”Sinä voit edelleen kutsua minua Creedyksi”, tonttu muistutti. Xeniä hymyilytti. Hän oli tunnetusti huono muuttamaan tapojaan. Siksipä hän lupasi ainoastaan yrittää, mutta ei välttämättä onnistua.
Yhteys katkesi lopulta, ja Xenin jalat astuivat muistosta pois johtavasta ovesta läpi. Uteliaisuus oli ottanut taas ohjat vahkit tunteista. Surtavaa oli vielä, mutta sen aika tulisi myöhemmin.
Hän ei ollut edes huomannut, ettei tätä ovea peittänyt sininen verho, joiden läpi hän oli saanut koko päivän kamppailla. Toisella puolella häntä tervehti uuden muiston sijasta tuttu näky. Hän oli mätkähtänyt takaisin Nurukanin ajatuksia järjestelevään versioon Onu-Metrun arkistoista.
Eikä Xenin auttanut kuin olla hieman ylpeä kättensä jäljestä. Säkenöivät hermoradat olivat yhä matkalla siitä ovesta, josta hän oli juuri saapunut. Ne hajottivat ryppään sinisiä ovia vasemmalla, toisen oikealla. Kun valoshow oli tullut päätökseensä, hohtivat arkistot kokonaan vihreänä. Tärkeimpien muistojen avaamisesta aiheutunut ketjureaktio oli avannut Nurukanin mielen käytännössä kokonaan.
Lukuun ottamatta sitä yhtä hänen selkänsä takana. Xen epäili sen johtuvan siitä, ettei sen läheisyydessä ollut yhtäkään toista muistoa. Viimeistä sinistä hohdetta lähestyessään hän kuitenkin teki päätelmän, että sen yhteydet muuhun Nurukanin mieleen oli yksinkertaisesti poltettu pois. Palaneita jälkiä risteili ovesta jokaiseen suuntaan. Jopa muiston raamit näyttivät kärsineiltä. Sininen hehkukin näytti olevan voimakkaampi kuin missään aikaisemmassa muistossa. Oli selvää, mitä Xenin täytyi tehdä, vaikka tiesikin täsmälleen, mihin hän oli astumassa.
Muistoja estävä verho vaati kuitenkin tällä kertaa tavallista voimallisempia keinoja. Xenin puhaltelusta ei tuntunut olevan juuri mitään hyötyä. Työstettyään keuhkot kipeinä aivan pikkuruisen aukon muistoa peittävän verhon keskelle, hän sai viimein työnnettyä kätensä siitä läpi ja onnistui repimään niukin naukin aukon, josta hän mahtui luikahtamaan sisään.
Jotain oli kuitenkin pielessä jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi putoamaan muiston maata kohti. Normaalisti sitä kesti vain hetken, ja yleensä se tapahtui täydellisessä pimeydessä, ennen kuin muiston maailma alkoi piirtymään hänen edessään. Tällä kertaa pudotus oli täynnä töyssyjä. Siniset hohtavat esteet moukaroivat vahkia tämän matkalla kohti muistoa.
Jaloilleen laskeutuminen ei ollut millään tapaa mahdollista. Xen mätkähti vasten kylmää lattiaa niin lujaa, että tällä kertaa hän oikeasti luuli hajottaneensa jotain.
Vaikka kyse oli muistosta, haistoi Xen raskaiden laukauksien aiheuttaman katkun, joka leijaili ylöspäin Mustan Käden telakan suunnalta. Tukikohdan ilma oli hyytävän kylmää johtuen talvisäästä, joka tulvi sisälle taistelun aiheuttamista aukoista. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin ainoa murhe. Pahinta olivat ne toiset reiät. Siniset, hohtavat aukot, joiden sisällä ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä.
Hän tiesi jo, mistä niiden täytyi juontaa. Hän muisti isänsä tarinan. Hetken, johon palaamista Nurukan oli kammonnut. Tämä oli se päivä, kun kaikki oli mennyt peruuttamattomasti pieleen.
Ficuksen henkilökohtaisen huoneen ovea ympäröi sellainen määrä todellisuuteen ilmestyneitä reikiä, että muiston kasassa pysyminen oli suoranainen ihme. Varovaisin askelin etenevä Xen ei huomannut, että reiät myös kasvoivat hitaasti.
Huoneestakin kajasti sinistä valoa, joskaan Xen ei ehtinyt pohtimaan sen lähdettä kovin pitkään, kun sen ovi räjähti auki ja kakamakasvoinen maan toa lensi sieltä ulos selälleen liukuen hyvän matkan kohti Xenin jalkoja. Xialainen mutaatiokanuuna oli lentänyt Nurukanin käsistä ja huoneessa seisova visiirikasvoinen nainen potkaisi sen pöytänsä alle, jotta Nurukan ei saisi siitä enää otetta. Ilman takkiaan kamppailuun lähtenyt kenraali ähki kivusta. Pelkkä Ficuksen työntö oli melkein murtanut hänen rintapanssarinsa.
Xen oli jähmettynyt paikalleen. Ei kylmästä, ei siitä, kuinka Ficus oli vain työntänyt Nurukanin huoneestaan ulos ja riisunut tämän aseista. Syypää oli se, mitä Ficuksella oli oikeassa kädessään. Tai oikeastaan paremmalla tarkastelulla, mikä Ficuksen oikea käsi oli.
Viisi sinistä, mekaanista sormea kouristeli siinä, mistä nainen oli leikannut oman kätensä ensin irti. Säksättävä koura hohti sinistä valoa, jonka sävyn Xen tunnisti jo kirjaimellisesti unissaan: Nurukanin muistot verhonnut valo ja reiät tämän muiston todellisuudessa. Mutta edes ne eivät Xeniä saaneet vapisemaan, vaan se, että hän oli nähnyt käden aikaisemminkin. Ilmastointikanavissa, ruokapöydän alla, hänen makuuhuoneessaan… Se vältteli hänen katseitaan yhtä paljon kuin hän vältteli sen katsomista, mutta itsestään kipittävää sinistä kättä oli mahdotonta unohtaa.
Mahdotonta unohtaa?
Unohtaa?
Miten hän oli sen melkein unohtanut?
Nurukan oli saanut itsensä pystyyn. Vihreänä hohtavat kynnet ojossa hän etsi sopivaa kulmaa käydä takaisin Ficuksen kimppuun. Raivo oli sokaissut vanhan kenraalin, ja Xen ymmärsi, miksi. Vaaleanvihreänä hohtava verinen kuula lepäsi sen pöydän päällä, minkä alle Ficus oli hetkeä aikaisemmin potkinut Nurukanin aseen. Hän tiesi, että Breznikovan ruumis makasi jossakin telakan tietämillä.
”Nurukan…”, Ficus kuiskasi hiljaa. Tämän järkytyksen tärvelemät kasvot tuijottivat kollegaansa silmiin. Sininen käsi puristui nyrkkiin kaikessa hiljaisuudessa.
”Sinun olisi pitänyt jättää Nace rauhaan. Et olisi saanut… sinä ja Bloszar. Teidän ei olisi pitänyt…”
”Bloszar”, Nurukan toisti kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt hänelle?”
”Teidän ei olisi pitänyt…”
”Kuinka sinä edes tiesit?”
Naisen reaktio Nurukanin kysymykseen kylmäsi Xeniä. Ficus tuijotti suoraan sinne, missä hän seisoi. Melkein kuin tämä olisi tiennyt täsmälleen, missä hän seisoi.
”Minä tahdoin unohtaa”, Ficus käänsi lopulta katseensa maahan ja niiskutti kyyneleet Volitakia pitkin valuen. Hänen äänensä särkyi sanan ”unohtaa” kohdalla.
”Olisimme voineet kaikki unohtaa, mutta sinun piti vetää Nace tähän. Minä lupasin pelastaa hänet, Nurukan, ja sitten te…”
”Hän olisi ollut turvassa!” Nurukanin lause muuttui loppua kohden karjahdukseksi. Kakama hohtaen hän iski. Hyökkäys oli niin nopea, että Xenilläkin oli vaikeus seurata sitä. Ei kuitenkaan tarpeeksi nopea. Vahki kirkaisi ääneen, kun Ficuksen vasen, muuntelematon käsi tarttui Nurukania kasvoista ja paiskasi tämän vasten huoneensa seinää.
Kenraalin naamio sojotti aivan eri suuntaan kuin hänen kasvonsa. Lyhyt verinoro ilmoitti itsestään tämän ohimolla. Iskun valtavasta voimasta huolimatta hän oli kuitenkin yhä tajuissaan, mutta ylös hän ei enää noussut.
”Minä olin niin lähellä, Nurukan. Jos olisit antanut minulle vielä aikaa… kun Nace olisi päässyt kotiin, olisin…”
Ficus mallaili sinistä kättä omalle otsalleen ja sulki silmänsä. Hän hieroi niitä visiirinsä alta, vaikka omaa elämäänsä elävät sormet kohtelivatkin niitä kuvottavan kovakouraisesti.
”Mutta nyt Killjoy tulee tappamaan minut”, hän jatkoi ja vilkaisi Xenin suuntaan kuin olisi tiennyt, että tämä seisoi siinä. ”Enkä minä kuole. Minä en koskaan kuole. Minä synnyn aina uudestaan ja uudestaan… mutta olisin voinut tehdä niin ilman muistoa tästä kaikesta.”
Nainen kumartui raskaasti hengittävän Nurukanin yläpuolelle ja väänsi väkisin tämän naamion takaisin paikalleen. Nurukanin saama tälli oli tehnyt tästä voimattoman vastustamaan. Hysteriaa pidättelevä Ficus laski ensin tavallisen kätensä kenraalin olkapäälle ja sitten sinisen kätensä tämän päälaelle.
”Sota muutti meitä kaikkia, kenraali. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Hän puristi Nurukanin päätä hieman kovempaa. Nurukan inahti kivusta. Hätä oli löytänyt tiensä vanhan miehen kasvoille. Kun ensimmäiset purkaukset käden valosta lähtivät liikkeelle, hän huusi. Hohtavat reiät todellisuudessa räjähtivät silloin moninkertaisiksi. Xen joutui loikkaamaan miltei seinille väistääkseen yhtä, joka oli ilmestynyt suoraan hänen alleen.
”Olen niin pahoillani”, Ficus surkutteli. Xen tiesi, että nainen oli vilpitön. Tämä oli niin lähellä vain murtua tajuttomuuden rajalla nykivän Nurukanin syliin.
”Minä annan sinun kokeilla uudestaan… älä haaskaa mahdollisuuttasi. Elä ilman sitä, mikä meidät rikkoi. Äläkä seuraa jälkiäni.”
Silloin Xen lakkasi ajattelemasta. Hän yritti epätoivoisesti taklata Ficuksen kumoon, mutta mätkähti tämän hahmosta armottomasti lävitse. Mutta vaikka muiston väki oli hänelle pelkkiä kuvajaisia, oli hänen ympärillään lahoava muisto hyvinkin todellinen. Kun Ficus puristui Nurukanin pään ympärille vielä kerran, valo sinisestä kädestä purkautui niin sokaisevana, että Xen menetti kokonaan näkönsä.
Nurukanin avunhuudot kaikuivat niin kovaa, että tätä lähestyvät etsijät varmasti ne kuulivat. Xen ei kuitenkaan koskaan ehtinyt nähdä, kuinka Niz saapui huoneeseen vain hetkeä liian myöhään, eikä sitä, kun Killjoy saapui vain hetken tämän perästään repimään Ficuksen ruumiin kappaleiksi.
Sinisestä kädestä purkautuva aalto peitti alleen Ficuksen kyyneleet ja vanhan kenraalin hysteerisen huudon. Purkaus poltti muiston seinät pois. Raja Nurukanin viimeisen unohdetun hetken ja tämän uinuvan tajunnan välissä suli lopullisesti pois. Ja se ainoa asia, joka piti Xeniä sen keskellä tarttui tilaisuuteensa ja alkoi kursimaan todellisuutta takaisin kasaan.
Valo nielaisi toan. Ja toan mukana se nielaisi Xenin. Ja silloin kredipselleeni ojensi kouransa ja tilkitsi aukon, joka Nurukanin mieleen oli palanut.
Xen putosi. Tällä kertaa ilman päämäärää. Sininen valo oli pyyhkinyt pois todellisuuden ja korventanut karrelle kaikki jäljet siitä, mitä Nurukan oli joskus ollut. Xen kurotteli sivuilleen toivoen epätoivoisesti löytävänsä jotain, mistä ottaa kiinni, mutta turhaan. Ei ollut mitään.
Se ei voinut olla.
Se ei voinut olla niin.
Jos hän ei olisi koskaan…
… jos Nurukan ei olisi koskaan…
Nace.
Nace?
Se oli virhettä kaikki. Sodan mädättämää hulluutta. Kaikki oli palanut sinisen käden puristuksessa, eikä Xen ymmärtänyt, miten.
”Maailmaa ei pelasteta minun puheillani tai sen pahaisen nörtin rimpuloilla käsillä. Ne ovat sinun kaltaisesi soturit, joilla kansan suosio saavutetaan”, Herran sanat kaikuivat Xenin päässä. Kunpa Nurukan vain olisi tiennyt siihen kahvipöytään istuessaan, millaisen helvetin hän suostumuksellaan loisi.
Ovet, muistot, jotka Xen oli vaivalla repinyt auki, sulkeutuivat jälleen. Aikaa itseään uhmaava valo ei välittänyt siitä, mitä oli jo tapahtunut. Tässä pisteessä Nurukanin oli loputtava, ja jonkin uuden alkaa.
”Ei”, Xen sanoi ääneen, ja yllättyi, että hän kuuli omat sanansa.
”Ei?” hän yritti uudestaan. Se toimi. Hän oli yhä. Kenties pelkän raivon ja tuskan voimalla, mutta hän oli.
”EI!” hän huusi. Ilma, joka pakeni hänen keuhkoistaan, viilsi hänen sisuksiaan, mutta kipukin tuntui siinä vaiheessa taivaalliselta. Hän maistoi kredipselleenin maun suussaan. Hänellä oli kuin olikin kaikki tarvittavat työkalut hulluuden nujertamiseen.
Hän puhkui ja hän puhalsi. Korvensi Ficuksen korttitalon, joka huojui jo oman painonsa alla. Kevyinkin tuulenvire kaataisi sen, ja Xenin luoma puhuri repi yksittäiset kortitkin kappaleiksi.
Ovet eivät sulkeutuisi. Hän pitäisi niitä auki omin käsin. Verhot eivät laskeutuisi. Hän polttaisi ne helvetin lieskoissa.
”Kredipselleeni”, hän sanoi ääneen ja kurotteli niin syvälle itseensä kuin vain suinkin onnistui.
Ja se otti hänet vastaan. Kuin se olisi vartonut oikeaa hetkeä koko pitkän matkan ajan. Xen hengitti ja hengitti. Hän tarvitsi lisää. Sitä oli jossain. Kiertämässä hänen sisuksissaan, leijumassa kaikkialla hänen ympärillään.
Ja kun hän hengitti, niin teki myös Nurukan. Ja kun hän uneksi, niin uneksivat he molemmat.
Vanhan kenraalin rikkinäinen mieli oli täydellinen koti kaasulle, jota kenenkään ei olisi koskaan kuulunut nauttia.
Kun Nurukanin mieli syntyi uudestaan, se ahmaisi sisällään matkustavan vahkin kokonaisena. Kaasu ei erotellut kenraaleita toisistaan, ainoastaan vangitsi Xenin osaksi sitä hulluutta, mitä tämä oli auttanut vapauttamaan.
Nurukan kuuli taas.
Hän ei olisi halunnut.
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”…”
”Kredipselleeni?” Nurukan kysyi.
”Kredipselleeni”, Kredipselleeni vastasi.
”Kredipselleeni?” Nurukan tahtoi varmistaa.
”Kerosiinipelleeni”, Pyridoksiini vastasi.
Ja kuten Xen oli niin moneen kertaan havainnollistanut, Nurukan avasi silmänsä. Kellokoneisto kilkatti tyytyväisenä taustalla. Toa hengitti syvään. Kaasu virtasi hänen suonissaan kuin se olisi ollut hänen vertaan.
Valkea suola-aavikko levittäytyi kaikkialle hänen ympärillään. Initoi ei loistanut sen taivaalla. Hän ei nähnyt enää tuttua arkistoa ympärillään. Se oli kaikki poissa.
Häntä kylmäsi. Toivo oli kuollut hänen muistojensa mukana.
Kun aavikko peittyi myrkylliseen elohopeaan, Nurukan huusi ja kirkui sen mukana. Merestä nousi käsiä, jotka kurottivat häntä kohti. Ne vetivät hänet lävitse nesteestä ja hukuttivat hänet.
”Sinusta tulee kaltaisemme”, kuoro lausui yhdestä mielestä, mutta monesta suusta. Tämä ei ollut Wairuhan tahto. Hengetkin olivat hänet hylänneet.
Hän heräsi sidottuna leikkauspöytään. Hänen vieressään makasi punainen toan ruumis, jonka kallo oli avattu ruuvimeisselillä.
Sama viheliäinen äänityökalu surisi hänen korvassaan. Kirurgina toimiva Kal koostui jäänteistä, joiden olemassaolon Nurukan oli unohtanut. Toa Ishikan kasvot hymyilivät hänelle lempeästi.
Nurukan katsoi alas käsiään. Ne olivat hopeiset kuin Delevalla. Hänen mielessään oli alkanut hiljainen kuiskuttelu. Käskyjen jakelu. Tahtojen raivokas taistelu komennosta.
Surina voimistui ja avasi hänen kallonsa. Ishikan kädet painoivat hänen paljaita aivojaan löytääkseen sen, mitä sieltä kuului poistaa.
”Akamai minua auttakoon”, Nurukan ajatteli viimeisen oman ajatuksensa. Hän katsoi voimattomana, kun häntä operoiva Kal-nainen näytti hänelle kämmenellään hyllyvää harmaata möykkyä. Siinä ne olivat. Kaikki ne asiat, jotka hänessä oli pilalla. Ilman niitä hän olisi puhdas.
Hopeinen aalto nielaisi kaliutuneen kenraalin syleilyynsä. Elohopea vaihtui mustaksi lihaksi. Se työntyi kaikkialle hänen sisäänsä. Massa huusi, hän huusi ja vääntelehti multiorganismin tavoin. Hän ei voinut enää sulkea silmiään, koska hänellä ei ollut sellaisia.
”Nurukan. Olemme tulleet pelastamaan sinut”, lihadiktatuuri julisti.
”Kyhrexillä on sinulle paljon kerrottavaa. Ficus oli oikeassa. Meidän kaikkien olisi vain täytynyt unohtaa”, liha paasasi. Arkkikranat sykkivät hänen ympärillään houkuttelevasti. Ficuksen lahja, jonka hän oli jo kertaalleen hylännyt, alkoi pala palalta korvaamaan häntä. Lipevä liha oli nälkäinen uudesta sielusta, jonka hotkaista sisälleen. Musta Käsi oli jälleen yhtä.
Hänen verisuonensa ja hermopäätteensä kietoutuivat mekaanisen ruumiin ympärille ja löysivät niille kuuluvat paikat. Hän syntyi taas uudelleen. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Joka kerta, kun Nui-Kralhi repi hänet kappaleiksi, hän palasi uutena. Välillä kului vain päiviä, välillä vuosia. Korventumisensa jälkeenkin Nui-Kralhi saapui aina uudestaan pilkkomaan hänet palasiksi.
Hän hukkui vihaan. Hukkui lihaan. Kirkuvaan, moniääniseen, sykkivään lihaan.
Sitten häntä kutsui ääni. Muodostaan huolimatta häneltä vaadittiin vielä lisää.
”Älä anna hänen viedä minua!” Umbran ääni huusi. ”Älä anna Z.M.A:n sammuttaa minua!”
Nelikätiset kellopelitappajat laskeutuivat hänen ylleen. Hän näki ne lihakotelonsa läpi. Niitä oli kuusi ja ne lähestyivät nopeasti. Mekanisoitu sinfonia kurotti mekaaniset kouransa kohti Nurukaniksi joskus kutsuttua massaa.
… shakkilaudalle. Feterrat soittivat sulassa harmoniassa. Jousisoittimet ja piano johtivat melodiaa. Se olisi varmasti ollut kaunista, jos elohopea hänen lihansa sisällä olisi sellaisesta välittänyt.
Kun meri nielaisi shakkilaudan, nielaisi se myös Nurukanin. Nurukalin.
Fosforivalot syttyivät hänen ympärilleen. Meren pohjaan silvottu olento toivotti hänet tervetulleeksi, mutta vain hetkeksi. Hänen ei ollut määrä jäädä kaltaistensa joukkoon. Häntä tarvittiin vielä pinnalla.
Onu-Metrussa hälytyssireenit soivat ja valot välkkyivät. Paksu musta varjo oli läsnä tukikohdan jokaisella käytävällä. Purppuran piiparin silmäpareja mulkoili jokaisessa varjossa. Xenin eloton ruumis makasi maassa hänen jaloissaan. Mutta edes se osa Nurukania, joka oli ahmaissut Xenin sisäänsä, ei osannut enää surra.
Mavrahin puoliksi syödyt jäänteet roikkuivat käytävän katossa. Makuta Abzumon verta valuva virnistys muuttui nopeasti kauhuksi, kun Nurukan puristi kouransa tämän kaulan ympärille ja repi pään sijoiltaan.
Turaga Dume taputti hänen suoritukselleen. Amfiteatterin katsomot olivat täynnä pettynyttä yleisöä.
”Muinaisjäänne!” yleisö huusi.
”Sotarikollinen!” ne ilkkuivat.
”Murhaaja!”
”Tyranni!”
”Barraki!”
”Piraka!”
Kaikki ne, joita hän oli vannonut suojelevansa, olivat saapuneet nöyryyttämään häntä. Hänen epäonnistumisensa ikuistettiin marmoriin. Sitten marmori ikuistettiin metalliin. Ja kun maailma loppui, metalli ikuistettiin tähtiin.
Nace. Sen ei olisi pitänyt olla Nace. Sen olisi pitänyt olla joku muu.
Missä Bloszar oli? Oliko Bloszaria? Paloiko hänkin? Paloiko kaikki?
Miksi kukaan ei antanut hänelle anteeksi?
Oliko Ficus antanut hänelle anteeksi?
Pyysikö Ficus anteeksi häneltä?
”Olen pahoillani.”
Oliko se anteeksipyyntö?
Miksi hänen ei annettu vain kuolla?
Miksi Ficuksen ei annettu kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen kuolla?
Miksi hän ei antanut Ficuksen unohtaa?
Xen avasi silmänsä. Oli pimeää.
Hänen kämmenensä raapivat kivistä lattiaa, kun hän kampesi itsensä pystyyn. Hän tunsi taas. Jokaisesta liikkeestään kuuluvan kaiun perusteella hän oli jonkinlaisessa kammiossa.
Hänen silmiensä valo auttoi vain vähän. Hänen edessään oli kapea tie eteenpäin. Hänen oli seurattava sitä. Se tuntui ainoalta johdonmukaiselta teolta.
Ja tietä kesti. Se kiemurteli sysimustan solan halki kuin käärme. Tai käärmeeltä se ensiksi tuntui. Tarpeeksi pitkän ajan tallustettuaan Xen tajusi, että muoto muistutti sittenkin enemmän kahdeksikkoa. Mutta vaikka reitin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kiertää itseään, oli jokaisen käännöksen jälkeen synkässä maassa pieniä muotoja ja töyssyjä, joita hän ei ollut aikaisemmin nähnyt.
Hän vietti kättään pitkin kammion seinämää. Sekin oli kiveä. Hän oli syvällä maaperän sisällä. Se tietenkin selitti ulkoisten valonlähteiden täydellisen puutteen. Xen oli jumissa häntäänsä ahmivan käärmeen sisuksissa. Eksyksissä. Yksin.
Ei yksin.
Hän oli kävellyt siitä ohi lukemattomia kertoja, mutta vasta tällä kertaa Xen kiinnitti huomiota himmeään vihreään kajastukseen, joka epätoivoisesti paistoi kalliosta läpi. Sitä lähestyessään hänen muutkin aistinsa viimein heräsivät. Pohjoismanterelaisen savuviskin haju leijaili hänen sieraimiinsa. Ja kun hän hetkeksikin unohti ajatuksen ikuisesta kierteestä, sykleissä kulkevasta tiestä ja läpitunkemattomasta pimeydestä, hän näki kierteiden keskellä kammion, jota häneltä oli yritetty verhota.
Siellä hän istui. Kakamakasvoinen maan toa oli painanut katseensa tiukasti maahan. Polvet sylissään itseään edestakaisin heijaava kenraali ei reagoinut Xenin askeleisiin lainkaan.
”Nurukan?”
Xenin äänellä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta. Hänen äänensä kaikui kolkosti ympäri kalliota.
”Nurukan, se olen minä.”
Hiljaisuus. Toa oli muuttunut yhtä liikkumattomaksi kuin kalliot hänen ympärillään. Silloin Xen ymmärsi pohtia, oliko hän sittenkin tipahtanut vielä yhteen muistoon. Sen jälkeen, kun sininen käsi oli polttanut Nurukanin viimeisen kadotetun muiston, hän oletti, että matka muistojen tiellä oli tullut päätökseensä.
Tarvittiinko muistojen pyyhkimiseen sinisenä hohtavia taikaraajoja, vai oliko mahdollista, että Nurukan oli kadottanut jotain aivan omillaan. Koska hän vain oli tahtonut niin kovaa unohtaa?
Xen laski kämmenensä Nurukanin selkää vasten odottaen sen vain sujahtavan tästä läpi. Hypoteesia hämmentäen hän kuitenkin sai tukea toasta. Ja kosketuksen myötä maata kohti Kakamalla kääntyneet viikset viimein värähtivät.
”Xen?”
Xen haukkoi henkeä huojennuksesta. Toa kuuli hänet. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana, hän kuuli.
Vahkin nimi karkasi vanhan miehen huulilta vapisten. Xen yritti hymyillä, mutta toan naamiota pitkin valuvat kyyneleet pyyhkivät sen nopeasti tiehensä.
”X-xen… oletko se todella sinä?”
”Totta kai se olen minä, Nurukan. Olen täällä. Olen ollut täällä koko ajan.”
”Xen…” Nurukan toisti kuin ei olisi saanut sanoa nimeä koskaan aikaisemmin. Hän nosti kätensä suunsa eteen pidättääkseen itkun mukanaan tuomaa huutoa, mutta hän epäonnistui. Rääkäisy pudotti Xenin polvilleen ystävänsä vierelle.
”Nurukan, mikä on? Mitä on tapahtunut?”
”Minä luulin, että en koskaan näkisi sinua enää…”
”Mutta Nurukan, minä näin sen kaiken. Mistä se alkoi, mihin se johti. Avra Nuinkin, Nurukan. Se oli vahinko, mutta minä näin sen.”
Nurukan niiskutti. Xenin silmät olivat jo miltei tottuneet pimeyteen. Hän erotti niukin naukin seinämät, joiden sisään maan toa oli vangittu. Kaikkialla oli pelkkää mustaa kiveä. Jopa se reitti, jota hän oli itse saapunut, oli umpeutunut, kun hän oli kääntänyt sille selkänsä.
”Xen, siitä on vuosia…”
”Mitä?”
”Xen, siitä on niin pitkä aika.”
Nurukan lyyhistyi Xenin käsivarsille. Toa tärisi holtittomasti ja vahkilla oli täysi työ pitää tätä valumasta routaiselle maalle. Hätä oli noussut hänenkin sydänalaansa. Se, mitä toa kertoi, ei voinut pitää paikkansa.
”Kymmenen vuotta sitten lakkasin yrittämästä. Täältä ei pääse pois, Xen. Minä en koskaan pääse täältä pois. En edes… en edes tiedä, kuinka hän sai tietää. Xen, miten Ficus oikein sai tietää?”
”Nurukan… mitä… mitä sinä tarkoitat? Miten niin vuosia? Nurukan, mitä sinulle oikein tapahtui?”
”Me hengitimme, Xen. Mavrah laittoi meidät hengittämään… ja me nukahdimme. Ja sitten se painajainen alkoi… ja se ei koskaan loppunut, Xen. Se ei loppunut.”
Xen ymmärsi. Hän ei olisi halunnut, mutta ajatus ei enää poistunut hänen mielestään. Oliko Nurukan ollut siellä siitä hetkestä lähtien, kun he olivat hengittäneet kredipselleeniä?
”Nurukan, mikä painajainen? Kerro minulle. Oliko se se käsi? Oliko se se Ficuksen käsi?”
”Ei käsi…” Nurukan huokaisi puristaen tiukasti sydänkiveään, joka pamppaili paljon kovempaa kuin sen olisi kuulunut. ”Painajainen. Painajainen… Ne… ne avasivat pääni… ja ne leikkasivat ja sitten… lihaa.”
Xen rutisti toan syleilyynsä niin tiukkaan kuin suinkin sai. Hänen kätensä olivat turtana, mutta hän ei halunnut päästää irti.
”Minä halusin vain unohtaa, Xen. Minä olisin vain tahtonut unohtaa. Mikset sinä antanut minun vain unohtaa?”
”Ei, älä sano noin”, Xen yritti parhaansa mukaan niellä omia kyyneleitään. Hänen täytyi pysyä vahvana ystävänsä vuoksi. Hänen sylissään hyperventiloiva vanha mies mursi hänet kuitenkin lopulta. He pitelivät toisiaan niin pitkään, kunnes Xenin kädet eivät enää jaksaneet kannatella häntä.
”Ei”, Xen kyynelehti. ”Ei tämä voi mennä näin.”
”Xen, sinun pitää herätä. Sinun pitää jättää minut ja herätä.”
Kun se vain olisikin ollut niin helppoa. Nurukan käänsi kasvonsa kohti maata ja yritti lopettaa hengittämisen. Se ei onnistunut. Kammion ote Nurukanista ei ollut aikeissa hellittää.
Xen pudisteli päätään. Se ei ollut oikein. Ei kaiken sen jälkeen. Hän ei suostunut myöntämään tappiota, vaikka toa sitä häneltä anelikin. Hän ei suostunut antamaan Ficukselle sitä voittoa. Hän ei saanut olla oikeassa.
”Amatööri”, Puhdistajan sanat kaikuivat Xenin päässä. ”Amatööri.”
Maassa hänen edessään makaava Nurukan oli jo tarpeeksi, jotta Xenin maltti murtui. Ficuksen menneisyydessä lausumat sanat työnsivät hänet kuitenkin raivon kuvainnollisesta seinästä läpi.
Painajaisen oli päätyttävä. Hän ei enää suostunut katsomaan vierestä pirstottua ystäväänsä.
Hän asteli kammion seinämälle aivan Nurukanin eteen. Hän iski nyrkkinsä peruskallioon ja kirkaisi kivusta. Sitten hän löi sitä uudelleen. Sitten uudelleen. Sen jälkeen hän otti toisenkin kätensä mukaan. Metalli kipinöi vasten kalliota. Vahkin kyyneleet lakkasivat virtaamasta, kun tämä puri hammastaan yhteen ja jatkoi lyömistä.
Hän jatkoi minuutin. Tunnin. Kuukauden. Vuoden. Hän löi. Ja löi. Hän takoi seinää, kunnes häneen ei enää sattunut. Kulutti sitä hippu kerrallaan. Kun Nurukan viimein nosti katseensa maasta, karkasi hänen huuliltaan se yksi ainoa kysymys, joka hänen olisi pitänyt jo aikaa sitten kysyä.
”Mitä sinä oikein teet?”
Xen löi.
”Sinun mielesi ei ole ainoa, joka lähti tälle matkalle”, vahki vastasi.
Ja hän löi.
”Xen…” Nurukan yritti, mutta vahkin nyrkit takoivat vain. Xenin mustien käsien väri oli kulunut pois jo aikaa sitten. Jäljellä oli vain paljas hopea. Rangat, jotka hänen vanhempansa olivat rakkaudella hänelle antaneet. Ne oli luotu tätä varten. Miksi muutenkaan hänen rangastaan olisi tehty niin vankka?
Ja ensimmäistä kertaa koskaan se ei ollut ainoastaan hänen äitinsä työ, jota kohtaan hän oli kiitollinen.
”Et ainoa mieli…”, hän sanoi. Ja hän löi.
”Et. Ainoa.”
Ja löi. Hän löi, koska Niz olisi lyönyt.
Ja löi. Hän löi, koska Nui-Kralhi olisi lyönyt.
Hän löi.
”Minä olen saanut tarpeekseni.”
Ja löi.
”Sinä olet saanut tarpeeksesi.”
Ja löi.
”Ja minä olen väsynyt.”
Ja löi.
”Enkä tahdo olla enää.”
Ja hän lopetti. Vain hetkeksi. Hän katsoi ensin savuavia nyrkkejään ja sitten Nurukania, joka oli noussut seisomaan ensimmäistä kertaa vuosisataan.
”On aika mennä, kenraali Nurukan”, Xen hymyili ja kääntyi sitten takaisin seinään, johon oli kaiken kuluneen ajan ja miljardin iskun myötä ilmestynyt ensimmäinen kolo.
Kyyneleet Kakaman pinnalla kuivuivat viimein, kun vahki käänsi katseensa takaisin siihen ainoaan esteeseen, joka seisoi heidän ja vapauden välissä.
”Minä olen täällä myös”, Xen uskotteli itselleen. ”Tarvitaan vain polku.”
Ja hän takoi taas. Ja Nurukan katsoi, kun Xen jatkoi väsymätöntä taisteluaan peruskalliota vastaan. Ja hän muisti ne hetket, kun hän oli seisonut Nizin ja Killjoyn selkien takana katsomassa luomisen ihmettä. Kuinka heidän rakkautensa oli tuonut maailmaan jotain uutta. Ja kuinka se uusi asia oli valmis antamaan kaikkensa häntä auttaakseen.
Mustan Käden perintö ei ollut pelkkää pahaa. Toivo seisoi hänen edessään. Ilmielävänä, seinää tauotta nyrkeillään kuluttaen.
Ja kun Nurukan alkoi taas uskomaan, tunsi Xen jokaisen iskunsa takana voimaa, jota hänellä ei aikaisemmin ollut.
Hänen viimeisin nyrkiniskunsa tuntui kuin hänen kätensä olisi viimein antanut periksi. Ne eivät kuitenkaan olleet Xenin rystyset, jotka tomuuntuivat, vaan seinä. Se oli viimein alkanut antaa periksi, joten hän ei lopettanut. Viimeiset voimansa kiveen upottaessaan syntyvä reikä hänen edessään aiheutti ketjureaktion, joka vavisutti kaikkea hänen ympärillään. Nurukan oli astunut vahkin rinnalle ällistyneenä. Vapaus seinään syntyvän kolon muodossa kasvoi hänen silmiensä edessä.
Seinän luhistuessa lopullisesti, tulvi sisään sokaisevin valo, mitä kumpikaan heistä oli koskaan kokenut. Nurukanin mielen pohjan synkin onkalo oli vaihtunut Xenin tajunnan kirkkaaseen loisteeseen.
Luku 2: Informaatioparadoksi
Kesti tovi, ennen kuin kummankaan silmät tottuivat maisemanvaihdokseen. Xen laski silmien suojaksi nostetun tomua karistelevan kätensä ensiksi ja ahmi siristellen näkyä. Vitivalkoista joutomaata näytti jatkuvan loputtomiin. Nurukan oli kaksikosta lopulta se, joka otti ensimmäisen askeleen. Kivisen luolan pohja vaihtui jalkojen alla narskuvaan soraan. Hän ei kuitenkaan tuntenut siinä mitään. Maaperä oli kuollutta, eikä viestinyt maan toalle sanallakaan.
”Täällä on aika tyhjää.”
Nurukanin huomio oli ilmiselvä, mutta aiheutti Xenissä silti kylmiä väreitä. Elävän ja hengittävän muistomaailman jälkeen hän ei millään tahtonut uskoa, että hänen päässään oli niin autiota olettaen siis, että he todella olivat hänen päässään. Loputtomiin ulottuvassa sora-aavikossa ei ollut edes kunnollista horisonttia. Tasaista maastoa jatkui niin pitkälle kuin kummankaan silmät kantoivat.
Xen otti Nurukanin perässä muutaman askeleen. Taakseen vilkaistessaan he huomasivat, että Nurukanin mieli ammotti heidän takanaan vain särönä todellisuudessa. Xenin takoma aukko leijui paikallaan ilman minkäänlaista ympäröivää rakennelmaa. Maailma sen takana näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin ilmansuunnat. Xenin mielessä ei ollut jälkeäkään muistojen ovista tai minkäänlaisesta elämästä. Oli vain soraa ja tyhjä taivas. Valkoista tyhjyyden valtakuntaa alusta loppuun.
”Eihän tämä nyt…” Xen takelteli. ”Ei kai täällä nyt voi olla vain tyhjää! Kyllähän minullakin muistot on.”
Maisemanvaihdos oli piiskannut aivan uutta elämää Nurukaniin, joka seisoi jaloillaan nyt ensimmäistä kertaa pieneen ikuisuuteen. Omista muistoistaan irtautuminen oli palauttanut toan takaisin kiinni todellisuudentunteeseen. Se helpotti oloa, vaikka tämän pään sisäinen elämän uudelleenjärjestely olikin vielä pahasti kesken.
”Kai sinä nyt tunnet edes jotain”, toa ihmetteli.
Xen pudisteli päätään. Valkoinen todellisuus tuntui hänelle aivan yhtä vieraalta kuin Nurukaninkin pääkoppa. Hän ei tuntenut aavikkoa omakseen. Siinä ei ollut mitään sellaista, minkä hän olisi tunnistanut kodikkaaksi.
”Kaipa me voisimme kokeilla kävellä tovin ja katsoa, löydämmekö jotain.”
Nurukan kohautti olkiaan, mutta lähti kuitenkin seuraamaan Xenin epävarmoja askelia, kun tämä alkoi haparoimaan luotisuoraan poispäin Nurukanin mieleen johtavasta railosta. Nurukan vilkaisi sitä vielä kertaalleen, mutta ei tuntenut haikeutta sen taakseen jättäessään. Päinvastoin hän tunsi helpotusta. Heidän oli myös sama yrittää kuluttaa aikaa jotenkin. Toa toivoi hartaasti, että kredipselleenin vaikutuksen pahin oli jo takana, mutta loppunut sen vaikutus ei ollut, koska he olivat selvästi edelleen unessa.
Kaksikon askeleista ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään hyötyä. Asioiden olemattomuus vain jatkui loputtomiin. Sen jälkeen, kun heidän taakseen jättämä railo oli kadonnut näkyvistä, ei horisontti missään suunnassa enää muuttunut. Sinnikkäästi Xen kuitenkin jatkoi marssiaan, ja tämän perässä laahustava maan toa seurasi kärsivällisenä. Hänelle maisemanvaihdos oli tervetullut, vaikka nähtävää ei paljoa ollut. Kaikki uusi oli tervetullutta, joten kohtuullisen tyytyväisenä hän vain seurasi tyhjyyksissä suunnistavaa Xeniä.
Vahkin kärsivällisyyttä, ja kaksikon välille laskeutunutta ymmärtävää hiljaisuutta, kesti noin puoli tuntia. Sitten hän viimein pysähtyi. Turhautuneena tuhisten Xen risti kätensä puuskaan ja tuijotti horisonttia kuin se olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti. Nurukan rapsutti viiksiensä tyveä, kun Xen pohti ääneen, tulisiko heidän vaihtaa suuntaa.
Kulkemista ei helpottanut se, että taivaskin oli vain valkoista. Ei ollut tähtiä, eikä edes pilviä rikkomassa taivaan tasaisia muotoja. Edes Initoi ei näyttäytynyt. Jopa se yksi kohta taivaassa, se, jota molempien katse tiedostamatta vältteli, tuntui katoavan taivaan muodottomaan massaan.
Muodottomaan.
Vai oliko sittenkään?
Kaksikko vilkaisi takaisin taivaalle täsmälleen samalla hetkellä. He molemmat kiinnittivät huomiota samaan outoon ilmiöön. Takaisin kohti maata käännyttyään heidän silmiensä rajamaille jäi kummittelemaan ryhmä mustia viivoja. Mutta taivaalle uudestaan katsottuaan, ei kumpikaan heistä enää nähnyt niitä. Kunnes he käänsivät katseensa taas alas, ja ääriviivat vilahtivat taas heidän näkönsä rajamailla ohikiitävän hetken.
Xen siristeli silmiään pitkään. Hän yritti epätoivoisesti tarkentaa massaan, jossa ei ollut mitään, mihin katsetta kohdistaa. Mutta joka kerta, kun hän heilautti päätään ylhäältä alas, ja takaisin, hän näki ne. Loputtoman ryhmittymän kuusikulmioita piirtymässä taivaankannessa.
Mekaanikon moneen kertaan lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Taivaankannen muodot selvästi pakoilivat hänen katsettaan. Hänen täytyi vain avata silmänsä totuudelle. Se olisi ainoa tapa nähdä se, mikä ei halunnut tulla nähdyksi. Se oli toiminut Nurukanin mielessäkin. Miksipä siis se ei toimisi hänen omassaan?
Hän sulki silmänsä. Nurukanin katse oli naulittu nyt ainoastaan Xeniin. Toa ymmärsi sanattakin, että hän oli ymmärtänyt jotain.
Kesti muutama yritys, kuten useinkin kävi, mutta lopulta Xen sai silmänsä auki niin, että valheet eivät tätä enää voineet sumuttaa. Kellokoneisto kilkatti hänen alitajunnassaan, kun hän laski jokaiset mieltään turvaavat lukot. Avattuaan mielensä todellisuuden mielettömyydelle hän näki, mitä taivaalla todellisuudessa tapahtui.
Mehiläiskennomaiset ääriviivat koristivat koko taivaankantta. Joka puolella, joka kolkassa. Valkoista todellisuutta peittävän taivaskupolin muoto erottui viimein sen pintaan ilmestyneiden ääriviivojen myötä. Niitä oli enemmän kuin oli mahdollista laskea. Jokaisella vilkaisulla niitä paljastui tuhansia lisää. Jokainen silmällinen näytti enemmän ovia, mitä Nurukanin mieliarkistot täydessä laajuudessaan olivat pitäneet sisällään.
Ja niitä ne juuri olivat. Ovia. Muistojen ovia. Niitä samaisia, joiden läpi Xen oli jo lukemattomia kertoja matkustanut.
Nurukan näki ne myös. Ne olivat piirtyneet hänenkin taivaalleen samalla hetkellä, kun Xen oli ne omalle tajunnalleen paljastanut.
”Ei niitä voi olla noin montaa”, toa ähkäisi. Xen oli häntä helposti kymmenen kertaa nuorempi. Niin tuore mieli ei voinut pitää sisällään niin montaa muistoa. Ei, vaikka ne olisi silputtu miten pieniksi palasiksi, ei kokonaisen todellisuuden taivaan verran.
Xen oli samaa mieltä. Ne eivät voineet olla hänen muistojaan. Ja miksi olisivatkaan? Ei mikään heitä ympäröivässä tyhjyydessä viestinyt, että tämä olisi hänen mielikotinsa.
Seuraava todiste siitä tuli aivan erilaisen ärsykkeen muodossa. Rikkomaton sora-aavikon hiljaisuus oli yhtäkkiä lakannut. Jokaisesta suunnasta hakkaava kellokoneiston raksutus oli alkanut niin hiljaa, että kumpikaan ei ollut sitä huomannut. Varsinkaan Xen, jonka päässä se vieraili joka kerta, kun hän kutsui mielensä sisäistä ylimääräistä aistiaan. Mutta nyt sen tunnisti selkeästi, ja sen voimakkuus kasvoi hetki hetkeltä.
Kammottava ajatus kalvoi Xenin mielessä. Hän muisti, kuinka Mekaanikko oli moneen kertaan viitannut häneen oman mielensä alivuokralaisena. Kuula hänen sydämessään varmisti sen, että hänet oli aina ankkuroitu johonkin itseään suurempaan.
Kaksikko ehti vaivoin vilkaista toisiinsa, ennen kuin sora alkoi värähdellä heidän jalkojensa juuressa. Heitä tähän asti hyvin hitaasti lähestynyt kellokoneiston tikitys voimistui nyt sellaisella tahdilla, että se melkein heitti jalansijansa menettäneen Xenin nurin. Nurukan ehti kuitenkin kaapata hänet. He molemmat kuitenkin horjahtivat vielä kerran, kun jotain valtavaa purkautui sorasta aivan heidän vierestään. Heidän ympärillään.
Taivasta kohti kurotteleva koneisto jylläsi niin kovaa, että Nurukan joutui peittämään korvansa.
Valtava käärme, joka oli kietoutunut heidän ympärilleen, oli, mekanisoitu ja raksutti korviahuumaavan lujaa. Kellokoneiston osien säksätyksen pystyi näkemään messinkisten suomujen alta. Se oli sanoin kuvaamattoman valtava. Oli mahdotonta kuitenkaan tehdä edes valistunutt arvausta sen pituudesta, kun pyörityksen keskelle joutunut kaksikko ei edes tiennyt, kuinka syvälle sen ruumis vielä meni.
Sen korkeuksiin kiitänyt pää kääntyi lopulta katsomaan kenraaleja. Xen tajusi heti, että kellokoneiston muoto ei ollut perinteinen käärme. Sen silmien tilalla hohtavat valkoiset kristallit ja rivistö valtavia hampaita muistuttivat häntä selakhialaisten myyttien basiliskista, kaikkinäkevästä käärmeestä, joka tappoi katseellaan.
Sen hohtavat silmät kiiluivat, kun sen kita aukesi. Sen suussa, kellokoneiston ytimessä, heitä tuijottivat valkoiset kasvot, jotka tarkemmalla vilkaisulla eivät sisältäneet mitään kovin kasvoille perinteisiä piirteitä. Ainoastaan hirvittävä rivistö pitkiä, teräviä hampaita, jotka purkautuivat ulos kelloa ohjastavan naisen suusta.
”TEIDÄN EI KUULUISI OLLA TÄÄLLÄ.”
Xenin ei tarvinnut kauaa arvailla, kuka heitä puhutteli. Nurukaninkin ensimmäinen arvaus oli vahvoilla. Vaikka Xen oli aina ollut kohtalaisen vähäsanainen pääkopassaan tapahtuvista merkillisyyksistä, oli toalle selvää, kuka heitä koneensa korkeuksista puhutteli. Toan nyrkit puristuivat yhteen.
Xenin teki mieli huutaa taivaisiin jotain nokkelaa siitä, kuinka tämä oli hänen mielensä, mutta hänet keskeytti hirvittävä ajatus siitä, että asia ei välttämättä ollut niin.
”Tapamme vain aikaa”, Nurukan solvaisi. Hän kuitenkin peitteli sisällään nousevaa raivoa ilmiömäisesti. ”Matkallamme oli odottamattomia hidasteita.”
”ON SINULLAKIN TAPASI OSOITTAA KIITOLLISUUTTA, KENRAALI”, nainen basiliskissa tiuskaisi. ”ME PÄÄSTIMME SINUT MENEMÄÄN. IRTI SODASTA. IRTI MUISTOISTA, JOTKA PITIVÄT SINUA ÖISIN VALVEILLA. OLISIT VOINUT JÄTTÄÄ KAIKEN TAAKSESI, MUTTA VALITSIT MARSSIA TAKAISIN JA TUODA TUON KARMEAN LÖYHKÄN MUKANASI.”
Toalta kesti hetki ymmärtää, ettei Bianca yrittänyt solvata vierellään pöllämystyneenä seisovaa vahkia, vaan viittasi siihen hyvin konkreettiseen savuun, joka edelleen velloi heidän ympärillään silloin, kun he avasivat suunsa. Kredipselleenillä ei kuitenkaan tuntunut olevan minkäänlaista vaikutusta ympäristöönsä täällä, vaikka Valkoinen sen selvästi heistä haistoikin.
”Te rikoitte minut”, Nurukan kuiskasi kaiken diplomatian äänestään kadottaneena. ”Mutta nyt olen vapaa.”
Kellokoneisto lennätti soraa ympäriinsä, kun käärme kierteli vihaisesti kaksikon ympärillä. Xen ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan. Hänen päässään kuitenkin pyörivät jo kysymykset siitä, mitä heille tapahtuisi, jos koneisto päättäisi murskata heidät alleen.
”VAPAA?” koneisto ilkkui. ”TÄLLAISEN TAIVAAN ALLA? ET USKO TUOTA ITSEKÄÄN. EDES MINÄ EN VOI HYVÄLLÄ OMALLATUNNOLLA VÄITTÄÄ OLEVANI VAPAA.”
Koneisto kääntyi ja Biancan katse vieraili selvästi siinä osassa taivasta, jonne Xenin ja Nurukanin eivät taipuneet. Xen oli onnistunut vilkaisemaan sitä messingistä heijastuvan kuvajaisen kautta, mutta hän erotti ainoastaan mustan ohikiitävän pisteen. Hänen tajuntansa myös unohti näkemänsä heti, kun basiliski taas liikkui, eikä kuvajainen enää erottunut.
”MUTTA ANNAN RÖYHKEYTENNE TEILLE ANTEEKSI. OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN. MINUN ON TURHA SAARNATA ENEMPÄÄ. OLETTE VAPAITA MATKAAMAAN TÄÄLLÄ NIIN PITKÄÄN KUIN HALUATTE. OLEN TEILLE SEN VERRAN VIERAANVARAISUUTTA VELKAA.”
Kaksikko seurasi katseellaan, kuinka käärme suoristui heidän ympäriltään, upposi soraan ja alkoi kuljettamaan sisällään matkustavaa Biancaa kohti tyhjää horisonttia. He kuulivat vielä kummastunutta mutinaa siitä, miten ”Sanansaattajaksi” kutsuttu tyttö oli niin ihmeen hiljainen, mutta lopulta valkoisen valtakunnan kuningattaresta kuului pelkästään maailman taustalle häivyttyvä kellojen tikitys, joka sekin lakkasi kuulumasta, kun etäisyyttä syntyi tarpeeksi.
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan pitkään. Vahki yritti avata suunsa useampaan otteeseen, mutta hänen päässään vilisevät kysymykset keskeyttivät hänet ainakin kolmesti, ennen kuin hän onnistui kommunikoimaan hämmennyksensä ystävälleen.
”Mitäköhän hän tarkoitti, kun sanoi, että olemme maksaneet tunkeutumisestamme hinnan?”
Nurukan kohautti olkiaan. Hänellä oli tarpeeksi tekemistä malttinsa säilyttämisessä. Se, ett kellonainen kehtasi väittää hänen mielensä silpomista palvelukseksi, oli ollut röyhkeä temppu. Xen tunnisti, että Nurukanin päässä kamppailtiin, joten hän ei sanonut enempää. Kohtaaminen häiritsi häntä silti useammalla kuin yhdellä tavalla. Miksi päästää heidät vain menemään? Miksi edes näyttäytyä? Ja edelleen, kaikkein polttavimmin, oliko Xen tehnyt jonkin virheen takoessaan heidät ulos Nurukanin mielestä?
Oliko ollut kredipselleenin tahto tuoda heidät juuri tänne? Xen tiesi, että Valkoisen valtakunta oli osa sitä sekasotkua, joka koosti hänen keinotekoisesti kasatun mielensä, mutta eikö hän tosiaan olisi voinut saattaa heitä sellaiselle muistojen tielle, jossa olisi ollut jotain hänelle omaa. Edes taivaankantta koristavat muistokennot eivät luoneet minkäänlaista vetovoimaa. Hän ei tunnistanut ainuttakaan niistä omakseen.
Heitä turhautti. Niin paljon, että he käyttivät vielä tovin omien ajatustensa kasaamiseen. Molemmat tiesivät, että toiselle tiuskiminen tällaisessa tilanteessa ei olisi parantanut ahdinkoa lainkaan.
Sitten särähti, joskin ainoastaan Xenin päässä. Hän hätkähti ilmaan säikäyttäen samalla myös Nurukanin, joka ei kuullut reaktion lähdettä laisinkaan.
”…en, …ko kai …vin?”
”Mekaanikko! Mitäh? Kuulostat oudolta… ja huonosti!”
”…en. Liikk- …opeammin kuin … …ennen. …ä …htuu?”
Ääni katosi yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Nurukan tuijotti Xeniä suu raollaan. Hän oli saanut jutun juonesta kiinni vahkin parahduksen perusteella.
”Mieliystäviäsi?”
”Mekaanikko… tai siis, Creedy, luulen. En meinannut saada mitään selvää.”
”Se ei kuulosta… oikealta”, Nurukan tuumasi. Xen pudisteli huolestuneena päätään.
”Yleensä en saa joko yhteyttä lainkaan tai saan sen täysin selkeästi. Jokin täällä häiritsee yhteyttä.”
Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudestaan. Sitten hän toisti. Ja toisti uudestaan. Kellokoneiston kilkatuksesta olisi voinut luulla, että yhteys oli auki, mutta Xen ei lopulta vastaanottanut mitään muuta kuin etäisiä rasahduksia.
”Toivottavasti kaikki on kunnossa…”
”Mutta jos me olemme sinun päässäsi, eikö se tarkoita, että ystäviesi pitäisi olla täällä jossain?” Nurukan huomautti. Xen raapi leukaansa. Ajatus oli käynyt hänen mielessään, mutta Mekaanikko oli moneen kertaan valistanut häntä, kuinka hän ja Lähetti asuivat hänen päässään vain ”tavallaan”. Tämä olisi ollut vahkin mielestä erittäin hyvä hetki tietää, kuinka ”tavallaan”.
”Joten, teoriassa, jos lähtisin etsimään…”
”Niin olisin aivan kannoillasi”, Nurukan hymähti. ”Mieluummin lähden pelastamaan tonttuja kuin jään soraan istumaan ajatusteni kanssa.”
Xen huokaisi syvään, mutta leveästi virnistäen. Ei hän ollut toisaalta muuta odottanutkaan. Muistonsa takaisin saanut Nurukan oli ainakin päällisin puolin oma jalo itsensä. Toa oli myös aivan oikeassa. Heillä ei ollut edes valistunutta arvausta siitä, kuinka kauan kredipselleeni pitäisi heitä vielä otteessaan. Aika oli sama käyttää hyödyksi.
”Me emme varmaan ole jatkamassa siihen suuntaan, mihin hän meni”, Xen huomautti ja osoitti suuntaan, johon kellopelibasiliski oli vähän aikaa sitten luikerrellut. Nurukan vastasi pudistelemalla päätään. Molemmat vilkaisivat sinne, mihin messinkipeto oli hetkeä aikaisemmin kadonnut. Yksissä tuumin he jatkoivat matkaansa juuri päinvastaiseen suuntaan.
Matkaa kesti taas tovi. Sanottavaa olisi ollut valtavasti, mutta kumpikaan ei osannut, tai uskaltanut päästää niitä ulos. Joten hyvässä yhteisymmärryksessä he vain kävelivät niin pitkään, kunnes heidän ajantajunsa hämärtyi taas. Mekaanikon löytäminen oli tarpeeksi selkeä tavoite pitämään ikävät ajatukset vielä toistaiseksi loitolla.
Kun kolme ikuisuutta oli kulunut, näytti horisontti edelleen täysin muuttumattomalta. Jalka astui, sora narskui. Toistoa, toistoa, toistoa. Taivaankannen mehiläiskennotkaan eivät tarjonneet paljoa vaihtelua maisemaan. Niiden rivistöt jatkuivat tasaisena jokaiseen suuntaan huolimatta siitä, minne heidän katseensa kohdistuivat.
Marssissaan kärjen vaivihkaa ottanut Nurukan ei ensin edes huomannut, että Xen oli pysähtynyt. Hän kuitenkin tajusi pian, että soran narskumisesta oli kaikonnut täsmälleen puolet.
”Tämä on älytöntä”, Xen parkaisi kädet levällään. Useamman askeleen perään jäänyt vahki oli saavuttanut kärsivällisyytensä ääripisteen. ”Ei tämä voi olla pelkkää tyhjää, joka halvatun suuntaan.”
Vahki potkaisi turhautuneena maata allaan niin, että valkoiset kivet lentelivät ympäriinsä.
”Olisiko ehkä sittenkin pitänyt seurata kelloa?” Nurukan pohti. Xeninkin oli myönnettävä, että ajatus oli alkanut muuttumaan houkuttelevaksi.
”Ja maaperä ei puhu sinulle mitään?”
”Ei mitään”, Nurukan varmisti. ”En usko, että tämä on maata lainkaan. Jonkinlainen… korvike korkeintaan.”
”Korvike…” Xen toisti ja tuijotti jalkojensa juureen. Hetken mielijohteesta hän heittäytyi kontilleen soraan ja kahmaisi ison määrän valkoista materiaa kouriinsa. Se oli kevyttä. Paljon kevyempää kuin oikeat kivet olisivat olleet. Hän antoi niiden valua hitaasti käsistään takaisin maahan. Sitten hän syvensi kumaraansa ja survaisi kätensä koko pituudeltaan aavikon sisuksiin.
Nurukan seurasi mielenkiinnolla, kuinka vahki hölskytti kättään vaivattomasti edestakaisin soran syvyyksissä. Lopulta hän päätti seurata esimerkkiä. Hän rojahti maahan Xeniä vastapäätä ja upotti molemmat kätensä maastoon. Yllättäen hänen tekonsa seurauksena kuului metallinen kolahdus. Kaksikko jakoi katseen jännityksestä pinkeinä, ja kuin yhdysmielen piiskaamana he alkoivat kaivaa.
Soran keveys osoittautui kuitenkin haasteeksi. Heillä oli vaikeuksia saada kuoppaa pysymään avonaisena, kun reunoilta takaisin valuvat kivet pyrkivät koko ajan täyttämään sen. Lopulta he kuitenkin onnistuivat paljastamaan pienen läiskän hopeaa. Nurukanin käsien pituus oli ollut tarpeeksi törmäämään siihen, kun Xenin kädet olivat huidelleet sen yläpuolella piirun verran liian lyhyinä.
Nurukan kopautti hopeista länttiä rystysillään ja sähköinen tuntemus matkusti pitkin hänen selkäpiitään. Hän tunsi sen. Se oli jo edistystä. Xenin silmät loistivat kysymyksistä, mutta Nurukanilla oli löydöstä huolimatta hyvin vähän vastauksia.
”Se tuntuu… joltakin. Vanhalta. Hylätyltä. Maata se on, mutta sillä ei olla asteltu aikoihin.”
”Ei varmaan, kun siinä on tämä mikälie kerros päällä”, Xen ihmetteli. ”Oletko ikinä ollut pallomeressä?”
Nurukan tuijotti Xeniä epäuskoisesti.
”Se on sellainen vähän kuin uima-allas, mutta se on täytetty sellaisilla värikkäillä muovisilla palloil-”
”Minä tiedän, mikä pallomeri on, Xen.”
”Ah, niin. Juu. Tosiaan.”
Mutta Xenin metafora ei ollut täysin pielessä, se Nurukanin oli myönnettävä. Oli kuin joku olisi tahtonut peittää paikan todellisen luonteen ja vain laiskasti heittänyt maailmallisen karkeaa soraa sen päälle.
Hopea puhui toalle. Hiljaa kuiskaten, mutta puhui. Sen sanat eivät merkinneet Nurukanille mitään, mutta vastakaiku oli silti huojennus. Hän painoi vielä kerran kämmenensä maailman pohjaan ja hengitti syvään. Xenkin pysytteli hiljaa, kun maan toa sulki silmänsä ja kuunteli.
Hän irtautui noin minuuttia myöhemmin ja suoristi selkänsä. Hänen viiksensä värähtelivät, kun kaksikon ympärillä puhalsi paikan ensimmäinen kevyt tuulenvire. Ja tuulen suuntaan vilkaistuaan he viimein näkivät, ettei aavikko ollutkaan täysin muodoton. Siinä, missä oli hetkeä aikaisemmin ollut vain tasainen horisontiton tasanko, kohosi nyt pieniä mäkiä. Ensimmäiset maastonpiirteet koko heidän puuduttavan matkansa aikana.
”Sinä luotat näköösi, Xen. Mutta joskus tarvitsee myös osata kuunnella”, Nurukan hymyili. Aistien avaaminen oli paljastanut heille taas yhden palasen lisää maailmasta, jonka joku oli yrittänyt muovata uudestaan.
Heidän uusi suuntansa oli selkeä. Lähimmälle kukkulalle ei ollut pitkä matka. Heidän askeleensa löysivät aivan uudenlaista ripeyttä piiskaten heidät miltei juoksuun.
Kukkulalle kiipeäminen oli kuitenkin aivan omanlainen haasteensa. Irtosorasta koostuva maasto valutti heitä taaksepäin miltei samaan tahtiin, millä askeleet veivät heitä eteenpäin. Muutaman Nurukanin lujemman jalansijan jäljiltä he kuitenkin nousivat muun maaston yläpuolelle. Näköesteen väistyttyä heidän tieltään, he näkivät viimein jotain, mikä ei ollut pelkkää valkoista.
Kaukana horisontissa kohosi vuoria. Ei tosin sellaisia, mitkä olisivat muodostuneet luonnollisesti. Ne näyttivät piirroksilta. Kuin joku olisi vetänyt ne paikalleen pensselillä. Mutta niiden välissä ammotti jotain todellisempaa. Sola. Vuorten välissä ammottava reitti, joka varjoineen näytti todellisemmalta kuin yksikään aikaisempi muoto, mitä he olivat kohdanneet.
Miettimättä he ottivat sen suunnakseen. Ja vaikka matka sinne oli pitkä, se ei tuntunut samanlaiselta ikuisuudelta kuin sora-aavikon ylittäminen. Toivo Mekaanikon löytämisestä työnsi heitä eteenpäin.
Ja ennen kuin he huomasivatkaan, he olivat perillä. Nurukanin käsi sipaisi vuoren seinämää, eikä siitä kuuluva ääni vastannut lainkaan heidän odotuksiaan. Seinämä antoi hieman myöten ja sen rahina muistutti enemmän pahvia kuin kiveä. Vuoret, sekä niiden välistä kulkeva sola, oli selvästi asetettu sinne tarkoituksella.
Xen innostui maahan vilkaistessaan. Sorassa näkyi pienistä jaloista peräisin olevia painaumia. Joku muukin oli kulkenut samalla reitillä. Jokin sopivasti tontun kokoinen.
Heidän ei tarvinnut kulkea kauaa, kun solan seinämissä alkoi näkyä pienempiä aukkoja, jotka johtivat syvemmälle vuoristoon. Sitten niiden seasta alkoi löytyä ovia. Samanlaisia kuusikulmioita, mitä Nurukaninkin mielessä, tai millaisia valkoisen maailman katto oli täynnä. Mutta nämä kennot olivat parhaat päivänsä nähneet. Rapistuneet ja paikoin kellastuneet raamit tarjoilivat kaksikolle ensimmäiset värit, mitä heillä oli kunnia nauttia, jos ei laskettu heitä itseään.
”Muistoja”, Xen varmisti vielä ääneen. Nurukan nyökytteli.
”Hylättyjä, mutta ei unohdettuja”, toa murahti. ”Nämä on laitettu tarkoituksella syrjään, mutta ei poltettu pois.”
Rasahdus. Kenraalit hätkähtivät, ja Xen huomasi välittömästi valkoisen hännän, joka luikki heidän yläpuolellaan sijaitsevan kielekkeen päällä olevaan koloon. Sitten kuului lisää rasahduksia. Tällä kertaa aivan heidän vierestään. Äänen lähdettä etsiessään kumpikaan ei huomannut, että heitä lähimmän muiston oven raameihin oli syttynyt punainen valo.
Ja sitten, kun he huomasivat, oli pieni, mustiin siteisiin kääritty pieni hahmo astunut siitä jo läpi heitä tervehtimään.
”Lähetti!” Xen kiljaisi innoissaan ja ryntäsi halaamaan pientä tonttua. Vahki rutisti Va:ta niin lujaa, että tämä nousi hetkeksi ilmaan hellyydenosoituksen voimasta. Nurukaniakin hymyilytti. Oli huojentavaa nähdä tutut kasvot, vaikka ne olikin kääritty siteiden peittoon.
Lähetin siniset silmät hohtivat innosta ja tämä viittoili kaksikkoa astumaan perässään muistoon, eikä kaksikko epäröinyt hetkeäkään seurata tämän esimerkkiä. Nurukanin ja Xenin hetkeä aikaisemmin havaitsema valkoinen häntä omistajineen kurkki jo muiston sisältä varovaisesti sähähdellen. Xen tunnisti sen nyt. Se oli pieni, nuori, mutta leukaperistä ei voinut erehtyä. Hän oli nähnyt samanlaisia otuksia Avra Nuilla.
”Zaglxblt”, se sanoi.
”Zyglak”, Nurukan vastasi Xenin sanattomaan ”miksi näitä kutsuttiinkaan?” -katseeseen. Lähetti taputti liskovauvaa tämän päälaelle ja ryntäsi muistoon sisälle. Xen seurasi tottuneesti perässä. Nurukan astui sisään viimeisenä. Hänelle tämä oli uusi kokemus. Muiston valo nielaisi hänet, muovasi hänet osaksi itseään ja vapautti hänet otteestaan toisella puolella.
He ilmestyivät taas värien ja valojen ihmeelliseen maailmaan. Kaikki tuntui taas niin todelliselta. Seinät, katto valoineen, matto heidän jalkojensa alla, vastaanottotiski heidän edessään. Lähetti ja zyglak juoksivat jo tiskin takana istuvan vastaanottohenkilön luokse. Xeniltä kesti hetki huomata, kuka se oli. Jakkaran päällä istui tummanpunainen ei-aivan-matoran. Mekaanikko hymyili Xenin huomatessaan. Nurukan oli jäänyt tutkimaan aulan seinärakenteita. Ne näyttivät hänen mielestään pirullisen tutuilta.
”Olenpa harvinaisen iloinen, että löysitte tänne näin nopeasti. Aavikon ikuisuudet osaavat olla pirullisia.”
”Mekaanikko!” Xen kiljahti taas ilosta ja ryntäsi tiskin äärelle.
”Voisit opetella käyttämään jo Creedyä. Se on ihan hyvä nimi.”
Mutta Creedyn argumentti tukehtui hiukan kiusalliseen halaukseen, jonka Xen tarjoili hänelle vastaanottopöydän ylitse.
”Lähetin Lähetin etsimään teitä heti, kun kuulin, että Bianca on ollut liikkeellä. Hän astuu aavikolle aika harvoin. Arvasin, että yrittäisitte jotain tällaista.”
”Tämä kaasu… se aiheutti… komplikaatioita”, Xen yritti selittää.
”Tiedän. On ihme, että pysytte edes jaloillanne.”
”Nurukan otti painajaiset harteilleen”, Xen mutisi huolestuneena. Toa oli astellut hänen vierelleen ja teeskenteli, että ei ollut kuullut koko keskustelua.
”En myöskään saanut mitään selvää siitä, mitä yritit sanoa. Puheesi pätki kuin huonossa radiopuhelimessa”, Xen jatkoi.
”Kellolla on sellainen vaikutus”, Creedy tuumasi. ”Ajalla on tapana pistää väen päät sekaisin. Jos sekä lähettäjä että vastaanottaja sijaitsevat täällä, täytyy käyttää paikallisia viestintävälineitä.”
Nurukanin ympäristön utelias tutkiminen oli kiinnittänyt sillä aikaa Lähetin ja pikku-zyglakin huomion. Tomu, joka nousi jalkaa polkiessa aulan matosta, kertoi maan toalle enemmän kuin tuhat sanaa.
”Olemme Bio-Klaanin aulassa. Mutta emme nykyhetkessä.”
”Tarkka arvio”, Creedy kehui. ”Sellaiset 50 vuotta menneisyydessä. Olemme Lähetin kanssa käyttäneet tätä ja muutamaa naapurimuistoa pakopaikkana. Valkoinen katsoo tänne harvoin. Suurin osa näistä muistoista on hylätty syystä.”
Xenillä ei olisi luonnollisesti ollut mahdollisuuksia selvittää sijaintia omillaan. Nurukanista sen sijaan tuntui kotoisalta. Hänen pysähdyksensä Bio-Klaanissa ei ollut kovin pitkä, mutta se oli tarjonnut oivan lepohetken kahden perusteellisen stressaavan etapin välissä. Positiivinen kokemus oli selvästi jo jättänyt jälkensä.
”Siirrymmekö toisaalle? Meillä on yksi toimisto tässä lähellä. Saatte tavata loput jengistä”, Creedy ehdotti. Xen viittoili tätä vain näyttämään tietä. ”Toimisto” kuulosti rakastettavan arkiselta sen jälkeen, mitä he olivat jo kokeneet. Mekaanikko loikkasi alas jakkaraltaan ja kaappasi Lähetin ranteesta pidellen mukaansa. Pikku-zyglak seurasi näitä luonnostaan.
Tontut johdattivat Xenin ja Nurukanin suoraan ulos Bio-Klaanin aukiolle. Nurukan huomioi välittömästi, ettei sen kaduilla vilissyt lähellekään niin paljon väkeä kuin silloin, kun hän oli itse niillä talsinut. Aurinkojen asemasta ja ilman lämpötilasta sai pääteltyä, että oli loppukesä. Aukion askeleillaan halkaistuaan joukkio kääntyi kohti korkeinta lähipiirissä kohoavaa tornia. Xenillä oli kuitenkin liian kiire ahmia aukion tapahtumia mieleensä huomatakseen määränpäätä. Ristiin rastiin kulkeva monenkirjava väki kauppiaineen muistutti häntä Metru Nuin vanhoista kaupunginosista. Creedy joutui tarttumaan Xeniäkin lopulta kädestä johdatellakseen hänet oikealle reitille.
Nurukan tiesi, että he olivat saapuneet admintorniin. Se ei vielä kuitenkaan kertonut hänelle, kenen muistossa he mahdollisesti olivat. Se oli kuitenkin selvää, että eivät Xenin.
He eivät astelleet tornia ylös asti, mutta tarpeeksi korkealle, että sen käytävien ikkunoista näki linnoituksen muurien ylitse. Muiston raja kulki jossain niiden takana, sillä solan, josta he olivat saapuneet, näki selvästi siintävän kaukaisuudessa.
Xen ja Nurukan nauttivat näköaloista, kun Creedy ja Lähetti koputtivat raskaaseen oveen. Sisältä kuului ainoastaan hyväksyvä murahdus, jonka seurauksena tontut työnsivät yhteisvoimin oven auki. Toisella puolella heitä odotti kohtalaisen normaali toimisto. Mitä nyt seiniä koristi tavanomaista suurempi määrä erilaisia aseita keihäistä kivääreihin. Patjakin yhdestä nurkasta löytyi. Xeniä huoneen sisältö ei kuitenkaan häirinnyt. Se itse asiassa muistutti häntä melko paljon Codyn kolosta kotikonnuilla.
Hilpeyttä hänessä aiheutti, ja Nurukanissakin, se porukka, joka huoneeseen oli kokoontunut heitä odottamaan. Musta, kaasunaamarikasvoinen androidi oli kääntänyt katseensa ovelle jo kuullessaan sen takana tallustavan porukan. Pöydän ääressä hänen vieressään istui jonkinlainen kone. Tai ainakin muodoltaan enemmän kone kuin Peelo. Sen sinisenä hohtavat silmät kiiluivat sen mittaillessa Xeniä ja Nurukania. Sen kupolimaisen ruumiin sisällä sykki kasa sinistä lihaa, ja sen käsien tilalla loimusivat sormien sijasta jonkinlaiset kilvet. Näky olisi ollut varmasti vielä karmivampi, jos kone ei olisi ollut niin pieni. Peelo ei ollut edes Xeniin verrattuna mikään hujoppi, mutta sinisilmäinen kone ei ylettynyt hänenkään korkeudelleen.
Viimeisenä huoneeseen astui sen kylpytilasta aiemmin kuuluneen murahduksen ilmiselvä lähde. Sininen, roteva skakdi punaisella kiikarisilmällä varustettuna asteli oman työpöytänsä taakse ja istahti alas. Nurukan hymähti ääneen, mutta ojensi kätensä kuitenkin ensiksi kohti mustaa androidia, joka tarttui siihen tomerasti.
”Peelohan se oli?” Nurukan varmisti. Androidi nyökkäsi. Xen ei kokenut tarvetta esittäytyä enää uudestaan omassa pääkopassa jo aiemmin vierailleelle androidille, vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta, kun tämä sai tietää, miltä hän näytti.
”Kohtaamisemme oli viimeksi lyhyt. Ilo nähdä sinut jälleen”, Peelo sanoi tyytyväisenä.
”Mitenkäs kummassa sinä olet tänne päätynyt?” Nurukan ihmetteli. ”Et tunnu kuuluvan kalustoon.”
”Rakensin dynamon”, Peelo myönsi. ”Yksityiskohdat voin kyllä selittää, mutta en tee sitä nyt. Meitä on täällä sen verran paljon, että meidän kannattaa siirtyä pian toisaalle.
Creedy nyökkäsi ja kaappasi keskustelun itselleen tilaisuuden huomatessaan.
”Nopea esittelykierros. Peelon te jo tunnettekin. Lähetin pienen ystävän nimi on Focaxas. Pöydän ääressä istuu Tahnok-Nui. Hän on viimeisiä bohrokeja tällä puolella aavikkoa. Olemme juoksuttaneet Biancaa ja sen vahtikoiria jo hyvän tovin pitkin Hylättyjen Muistojen Laaksoa. Jos liikumme varovasti, saamme varmasti pidettyä teidät turvassa siihen asti, että kredipselleenin vaikutus lakkaa.”
”Ja parempi liikkuakin aika äkäiseen. Teitä on jo noin viisi liikaa tämän toimiston kantokykyyn”, esittelemättä jäänyt skakdi ähkäisi pöytänsä takaa.
”Hetkonen. Eikö hän olekaan osa muistoa?” Nurukan ihmetteli. ”Tuo ei kuulosta muiston puheelta.”
”Vietäpä itse tarpeeksi aikaa näiden ääliöiden kanssa. Siinä on pakko alkaa tekemään käsikirjoituksesta poikkeavia temppuja.”
”Hylätyillä muistoilla on tapana elää vähän omaa elämäänsä”, Creedy täydensi. ”Guardian on auttanut meitä organisoimaan väen siirtämistä. Tuomme Valkoisen hirmuvaltaa uhmaavia tänne ja täältä eteenpäin turvallisempiin muistoihin.”
”Hetkonen nyt. Teillä on täällä jotain kapinallisia? Miksi hitossa minun päässäni on kapina?” Xen ähkäisi.
”Voi lapsi, kun ei ole mennyt vielä jakeluun”, Guardian murahti. ”Kaikki ei aina pyöri sinun ympärilläsi!”
Creedy ennätti kuitenkin väliin, ennen kuin skakdi ehti loukata Xeniä enempää.
”Hän yrittää sanoa, että me emme ole sinun mielessäsi, vaan muistoissasi. Tai siis, siellä, missä muistojasi säilytetään. Kaikki enemmän tai vähemmän Valkoisen parveen liitetyt säilyttävät muistojaan täällä. Se on, kuinka parviäly pysyy yhtenäisenä.”
”Mutta… kredipselleeni? Ja se kone, minkä Mavrah kasasi. Senhän piti vain linkittää minun tietoisuuteni Nurukaniin. Me rikoimme tiemme ulos hänen mielestään. Ei sieltä pitäisi voida päätyä minnekään muualle kuin minun päähäni.”
”Kone, johon viittaat”, Peelo keskeytti mietteliäänä. ”Osaatko kuvailla sitä?”
”Iso. Paljon putkia. Keskusyksikkö ja happilaitteet kaasua varten”, Nurukan tavaili, kun Xenillä kesti kiusallisen pitkä tovi löytää enää tosimaailman muistojaan. Creedy ja Lähetti vilkaisivat toisiaan. Peelo nyökkäili ymmärtäväisenä.
”Sanohan, Mekaanikko. Kuulostaako tuo samalta koneelta, jonka ohjeet lähetit minulle?” musta androidi pohti. Creedy nyökkäsi.
”Teidän käytössänne lienee dynamoni alkuperäinen versio”, Peelo jatkoi. ”Kaasun funktio lienee vain linkittää kaksi käyttäjää toisiinsa. Kone tekee suurimman osan työstä.”
”Joten me olemme kuin olemmekin…” Xen aloitti.
”… teknisesti ottaen kaikkialla” Creedy täydensi. ”Ja kun rikoit itsesi Nurukanin muistojen rajan läpi, kredipselleeni raahasi hänet mukanasi siihen ainoaan paikkaan, mihin laite on tarkoitettu käyttäjänsä tuomaan.
”Mitä tapahtuu, jos jokin satuttaa meitä täällä?” Nurukan kysyi. ”Äsken oli jo aika lähellä, että se kellopeli olisi murskannut meidät otteeseensa.”
”Me emme tiedä”, Peelo myönsi. ”Minunkin ruumiini on parhaillaan tietynlaisessa horroksessa, mutta en ole toistaiseksi joutunut tilanteeseen, jossa henkeni olisi erityisen vaarassa.”
”Lienee viisasta, ettette edes kokeile”, Creedy murehti. Focaxasia rapsutteleva Lähetti nyökytteli kiivaana vieressä.
”Kauanko olette olleet täällä?” mahtipontinen ääni kajahteli läsnäolijoiden mielessä. Sinisen lihan sykkimisestä päätellen telepaattisen puheen lähde oli pöydänreunaa kilvillään taputteleva Tahnok-Nui.
”Ajantajumme on ehkä vähän hukassa”, Xen myönsi. Nurukankin vain kohautti olkiaan, kun Xen esitti tälle kysyvän katseen.
”Parempi saada teidät hyvään jemmaan, siis”, Tahnok-Nui jatkoi. ”Jokin turvallinen muisto, jossa voitte odottaa kaasun vaikutuksen päättymistä.”
”Minä lähden etsimään sopivaa kohdetta”, Peelo julisti ja vilkaisi siteiden peittämää tonttua, joka taputteli tätä selkään kannustavasti.
”Mutta”, hän jatkoi. ”Taidankin odottaa kellonlyömään. Eikös kohta ole taas aika?”
Muistoguardian tiesi, että kysymys oli osoitettu hänelle. Kyynärpäillä työpöytäänsä nojaileva skakdi murahti vastauksensa lakonisesti. Tämä näytti suorastaan tylsistyneeltä. Creedy kiskoi sillä aikaa Xeniä ja Nurukania astumaan huoneen sivuille turvaan.
”Mitä tapahtuu?” Xen ähkäisi. Vastaukseksi hän sai vain Creedyn leveän virnistyksen ja sanat: ”Se, mitä tässä muistossa kuuluisi.”
Silloin he kuulivat nopeatahtista ryminää toimiston ulkopuolelta. Raskaat askeleet selvästi kohosivat tornia pitkin lujalla vauhdilla. Tahnok-Nuin krana haukotteli. Hän oli todistanut tätä näytelmää jo moneen otteeseen. Hän rummutti pöytää täsmällisesti lähestyvien askeleiden tahdissa.
Juoksuaskeleet vaimenivat vain hetkeksi. Sitten kuului pamahdus ja Guardianin huoneen ovi lensi saranoiltaan. Xenille ja Nurukanille selvisi nyt viimein, kenelle muisto, josta he olivat turvapaikan saaneet, kuului.
Guardian oli ehtinyt juuri ja juuri nappaamaan seinälleen nostetun keihään kouriinsa, kun hopeista Mirua kasvoillaan pitävä panssaroitu mies hyppäsi huoneeseen sisään ja heitti yhden syyttävän sormen kohti tuskastuneen tylsistyneeltä näyttävää skakdia.
”SINÄ!” Killjoy ärjäisi ja loikkasi. Muiston esiintymislavalla tuhannetta kertaa osaansa näyttelevä skakdi ei edes yrittänyt estää, kun huoneeseen rymistellyt kralhimies taklasi tämän ulos omasta ikkunastaan. Xenin suusta pääsi hallitsematon kiljaisu, kun kaksikko räsähti ulos toimistosta ja kohti melkoisen pudotuksen päässä sijaitsevaa alla siintävän rakennuksen kattoa.
Kolme sekuntia myöhemmin huoneen ovi oli ilmestynyt takaisin paikalleen ja vähän ränsistyneemmän näköinen Guardian käveli siitä sisään keihäs yhä kourassaan.
”Helvetti”, hän ärjäisi ja istui muina miehinä takaisin työtuolilleen. Kenraalikaksikko tuijotti Guardiania pöllämystyneenä. Tämä pudisteli metallipölyä hartioiltaan ja otti sitten taas hieman rennomman asennon.
”Puolen tunnin päästä mennään taas”, hän huomautti. ”Jos joku olisi kertonut minulle, että tulen vielä kyllästymään tuon ääliön kanssa painimiseen, niin en olisi kyllä uskonut.”
”Minäpä sitten lähden”, Peelo hymähti shown päätyttyä, heilautti kättään ja asteli ulos tornin käytäville, josta nykyhetkeä nuorempi Killjoy oli hetkeä aikaisemmin ryskynyt sisään.
”Tahnok-Nui. Oletko kulkenut solan toiseen päähän hiljattain? Olisi hyvä tietää, että emme törmää kutsumattomiin vieraisiin, jos pistämme päämme takaisin ulos”, Creedy tiedusteli.
”Hiljaista kuin liskojen tasangoilla”, krana-aivo tuumaili. ”Vaikka aavikon reunoilta onkin kuulunut pari kertaa sitä perusteellisen rasittavaa rätinää.”
”Hienoa. Toivottavasti voimme luottaa siihen, että Valkoinen pysyttelee pois näköetäisyydeltä.”
”Hetkonen”, Xen ähkäisi. ”Miten on mahdollista olla poissa kaikkinäkevän näköetäisyydeltä?”
”Itsepetoksen voimalla”, Guardian mutisi samalla, kun asetteli keihästään takaisin seinään asennettuihin pidikkeisiin. ”Hän näkee täsmälleen kaiken sen, mitä haluaa. Niin kauan, kun muisto on tarpeeksi ikävä hänelle tai jollekulle verkossa, hän välttelee niitä.”
”Turha kaivaa tahallaan pahaa mieltä”, Creedy tuumasi. Nurukanin ryhti suoristui niin vähän, että ainoastaan Xen huomasi. Toa ei kuitenkaan loukkaantunut tontun kommentista, vaan huolestui enemmänkin tämän käyttämästä logiikasta. Jos hän oli valmis elämään uudestaan painajaisensa eheyden eteen, miksi ei Valkoinen kuningatarkin?
”Robottipojalla menee varmasti hetki”, Tahnok-Nui keskeytti Nurukanin ajatusketjun. ”Nyt on oiva hetki levätä. Näytätte siltä kuin olisitte valvoneet vuoden.
”Tai sata”, Xen mutisi niin hiljaa, että ainoastaan Nurukan kuuli. Oli kuitenkin myönnettävä, että he olivat uupuneita. Outoa huomioiden, että he olivat silläkin hetkellä teknisesti ottaen unessa, mutta Xenistä ainakin tuntui siltä, että hän oli löytänyt kokonaan uusia lihaksia ja niihin kohdistuvaa uupumusta ikuisuuksien tarpomisen aikana.
Hän rojahti lopulta Guardianin patjalle istuma-asentoon, huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kykenisi nukahtamaan unen sisällä. Häntä kuitenkin rentoutti jo pelkkä ajatus lepäämisestä. Oli vaikeaa sanoa, oliko Xenkin vain lahjakas itselleen valehtelussa, vai toimivatko maailman säännöt hänen ajatustensa ehdoilla.
Hän avasi silmänsä, kun kuuli jotain raahattavan puista lattiaa pitkin. Nurukan oli vetänyt Tahnok-Nuin pöydästä yhden puisen tuolin ja istahti sille Xenin valtaaman patjan läheisyyteen. Toa risti kätensä, sulki silmänsä ja nojasi otsallaan rystysiinsä. Kenraalit istuivat hetken aikaa aivan hiljaa. Molemmat kelasivat päässään pitkää matkaansa. Creedyn ja Lähetin puuhastelut kaikkosivat jonnekin toimiston perukoille. Tahnok-Nui jupisi jotain muistoguardianille, joka rapsutteli pientä liskopoikaa kuin lemmikkimuakaa.
”Mikä on olo?” Xen uskalsi lopulta tiedustella. Nurukan antoi kysymyksen vajota kunnolla. Kolmella sanalla ja oletetulla kysymysmerkillä vahki oli onnistunut läimäisemään ilmoille päivän vaikeimman kysymyksen.
”Harmaammalta.”
Xen puri hammastaan. Niin hän oli pelännytkin.
”Kuin kaiken yläpuolella olisi sellainen varjo, joka on aina ollut siellä, mutta huomaat vasta nyt.”
”Mitä… tai miltä se saa sinut tuntumaan?” Xen jatkoi.
”Minusta tuntuu…” Nurukan etsi oikeita sanoja, ”tai minä ymmärrän nyt, että olen ollut surullinen. Ja nyt minä myös tiedän, miksi.”
Toan sanoissa ei kaikesta huolimatta ollut ripaustakaan epävarmuutta. Xen ei ollut aivan varma siitä, kuinka parhaiten lohduttaa ystäväänsä. Ei varsinkaan sen jälkeen, mitä hän oli tämän muistoissaan nähnyt. Mutta Nurukan kuulosti olevan jälleen oman tunnemaailmansa ohjaksissa. Se oli alku. Muistomaailmansa pohjalle hylätty murtunut toa oli ainakin saatu takaisin liikkeelle.
”Olen pahoillani, että tämä pako meni vähän mönkään”, Xen murehti. ”Ojasta allikkoon, vain miten sitä sanotaankaan.”
Nurukan nosti katseensa viimein käsistään ja kohti silmät puoliksi kiinni riippuvaa vahkia. Ilme hänen viiksiensä takana puhkui hämmennystä.
”Mitä sinä oikein tarkoitat? Tämä ei ole allikko! Pikemminkin aallonharja. Ainakin sen edellisen kuopan jälkeen.”
”Jaa, öh… oikeastiko?
”Xen, minä olin pohjalla. Valmis luovuttamaan. Jos sinä et olisi ollut niin päättäväinen… tai siis, jos et olisi ollut siellä pelastamassa minua…”
Hän ei saanut lausettaan loppuun. Xen haki päätään kierrellen ja kaarrellen Kakamaan katsekontaktia, jonka hän lopulta sai Nurukanin vedettyä vielä kertaalleen syvään henkeä.
”Olen iloinen ja kiitollinen, että suostuit tälle hullulle matkalle”, Nurukan hymyili.
Xen vastasi hymyyn. Hän näki, että toa oli yhä järkkynyt, mutta myös, että tämä peitti sen hetki hetkeltä paremmin. Hän tiesi hyvin, miltä tuntui, kun täytyi vain suoristaa selkä ja kävellä hymy huulilla ympärillä olevien parhaaksi. Nurukan teki sen paremmin kuin kukaan muu. Se ei ollut muuttunut miksikään palautettujen muistojen myötä.
Nurukan hylkäsi penkin ja rojahti Xenin vierelle istumaan selkä admintornin sisäseinään nojaten. Vähän aikaa sanatta vierekkäin istuttuaan Xen tarttui lohduttavasti Nurukanin käteen, vaikka saikin sormensa vain hädin tuskin toan peukalon ja etusormen ympärille. He antoivat itsensä ajautua transsiin. Väsymyksen mukanaan tuoma sumu kaikkosi vasta, kun aikaa oli kulunut miltei puoli tuntia. Huoneen ovi räjähti taas sijoiltaan. Killjoy kiristeli hampaitaan ovensuussa ja lähti sitten taas hurjistuneeseen rynnäkköön.
”No voi nyt perseensuti taas”, Guardian huokaisi, kun hänet taklattiin ikkunansa lävitse.
Kun hän palasi, saapui Peelo huoneeseen hänen vanavedessään. Tämän kasvoilta ei voinut päätellä mitään niiden peittävän kaasunaamarin vuoksi, mutta hänen äänensävyynsä oli ilmestynyt totisuus, joka siitä aikaisemmin puuttui.
”Meillä on ongelma.”
Bio-Klaanin muurien toisella puolella, muiston rajojen kaukaisessa horisontissa, liikkui jotain, jotka ensimmäisellä vilkaisulla muistuttivat rätiseviä valopalloja. Niiden muodot tulivat esiin vasta, kun ne kaartoivat hieman lähemmäksi linnoitusta. Admintornin katolle muun ryhmän perässä kavunnut Nurukankin huomasi ne. Pataljoona sähköisiä, käveleviä keskushermostoja lipui muistojen solassa aivan Bio-Klaanin ulkopuolella.
”Mitä ihmettä?” Nurukan kysyi. Creedy oli jo valmistautunut selittämään, mutta Xen oli päätellyt vastauksen jo omillaan.
”Vahkeja.”
”Vahkeja?”
”Minä tunnen ne. Kun ne tuntuvat vähän… minulta.”
”Miksi ne näyttävät tuolta?” Nurukan ällisteli. Näyssä ei kieltämättä päällepäin ollut mitään, mikä viittaisi, että särisevät muodot olivat Xenin kaltaisia.
Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Joko tontut eivät tienneet, tai se ei ollut tärkeää. Xen kuitenkin sai vastauksen omaan kysymykseensä.
”Nekö eivät varmasti näe meitä?”
”Heidän pitäisi tulla muistoon sisälle. Toistaiseksi ne vain partioivat solassa. Tämä vaikeuttaa kuitenkin poistumistanne”, Creedy tuumasi silmät naulittuina kohti solaa.
Tuulenvire ujelsi Xenin korvissa. Alhaalla yksikään Bio-Klaanin asukkaista ei näyttänyt huomanneen vaarallisen korkealle kiivennyttä porukkaa. Paitsi tietenkin Guardian, jonka putoamista Xen ja Nurukan saivat tällä kertaa todistaa loppuun saakka. Killjoyn taklaus rysäytti heidät suoraan lävitse admintornin alla sijaitsevan tehtaan kattorakennelmista. Taistelun äänet raikuivat sieltä tovin, kunnes sen aiheuttamat reiät taas umpeutuivat, ja Guardianin huoneesta kuului taas tuttua skakdin jupinaa.
”Emmekö voisi vain jäädä tänne?” Nurukan pohti. Kattotiilistä kaikin voimin kiinni pitävä Creedy kohautti olkiaan. Peelo ei kuitenkaan ollut vakuuttunut.
”Liian paljon ulkopuolisia vaikutteita yhteen muistoon ja sen rakenne alkaa luhistua. Tämän muiston Guardian on jo saavuttanut tietoisuuden. Muutos näkyy myös muiston ulkopuolelle. Ovet haurastuvat silminnähden. Partiot huomaavat ne ennemmin tai myöhemmin.”
”Jäämme siis vartomaan sopivaa hetkeä”, palloksi rautaista kaidetta vasten itsensä pyöräyttänyt Tahnok-Nui julisti. ”Ja kun partiot kääntävät selkänsä, siirrämme teidät turvallisempaan muistoon.”
”Olen löytänyt koskemattoman ryhmittymän tästä ihan läheltä”, Peelo vahvisti. ”Jos kaikki menee hyvin, voitte hyppiä siellä ovesta toiseen, kunnes heräätte.”
Xen nyökkäsi hyväksyvästi Peelon suunnitelmalle. Nurukan oli jo alkanut auttamaan muita kapuamaan takaisin Guardianin toimistoon.
Siellä perusteellisen kyllästynyt skakdi jälleen nosti keihäänsä takaisin seinälle ja istui odottamaan Killjoyn seuraavaa kierrosta. Xen näki tilaisuutensa tulleen sillä aikaa, kun Peelo kertasi Creedylle ja Lähetille suunnitelmaansa.
”Sinä olet yksi tämän paikan johtajista, etkö olekin?” Xen kysyi viattomasti ja istahti Guardianin pöydän reunalle jutustelemaan.
”Ilmiselvästi.”
”Miksi minun isäni yrittää tappaa sinut?”
”Koska Varjottu syötti hänelle palturia siitä, että tapoin toa Nizin.”
Xen nielaisi. Hän ei ollut odottanut saavansa niin suoraa ja hämmentävällä tavalla järkeenkäypää vastausta. Hän yritti parhaansa mukaan työntää syrjään ajatukset äidistään. Hän ei juuri nyt halunnut palata niihin kipeisiin muistoihin, mitä Nurukanin mieli oli hänelle näyttänyt.
”Tiedän, että et tehnyt sitä.”
”Niin tiesi Killjoykin. Mutta viha on omiaan sokeuttamaan. Hän tarvitsi jotain, johon purkaa sitä.”
”Ja siksikö hän näyttää nykyään… noh, kamalalta?”
”Tuolla alhaalla on sulattamo”, Guardian tuumasi selvästi hieman pahoillaan.
Xen vilkaisi taas alas ikkunasta. Hän ei nähnyt siitä muurien yli muistojen solaan, mutta sulattamon kylläkin. Hän ymmärsi, miksi muisto oli sellainen, minkä Killjoy oli halunnut unohtaa. Se ei kuitenkaan aivan selittänyt hänelle, miksi sitä säilyttävä Biancakaan ei tuntunut olevan kiinnostunut siitä.
”Tämä on muuten erikoinen juttu, miten tämä muisto toistaa itseään”, Xen huomautti. ”Nurukanin muistot vain sylkäisivät minut ulos sen jälkeen, kun ne oli kertaalleen koettu.”
”Aika toimii täällä erikoisella tavalla. Se vaikuttaa kaikkeen. Jopa muovaa muistoja uusiksi”, Guardian sanoi puristaessaan kädessään mustekynää niin lujaa, että se silminnähden taipui.
”Niin Creedykin minua valisti”, Xen muisteli keskusteluja mielijenginsä kanssa. ”Biancakin kuulemma näkee ajassa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.”
Peelo kuunteli keskustelua myös sivukorvalla, vaikka olikin kumartunut kuiskuttelevaan keskusteluun Tahnok-Nuin kanssa. Hänen oli pakko puuttua keskusteluun täsmentävällä tiedolla.
”Tahtoisin tarkentaa, että hänen kaikkinäkevyytensä lienee suuresti liioiteltua. Ja vaikka hänen kykynsä nähdä aikaa sen eri pisteissä on äärimmäinen haaste, en usko, että hän kykenee siihen ilman silmiä.”
”Öh, silmiä?” Xen tahtoi ymmärtää.
”Jotain, jonka kautta nähdä. Se lienee koko tämän paikan tarkoitus. Valkoinen kuningatar näkee niiden kautta, jotka ovat verkossa. Niin nykyhetkessä, menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Tai ainakin, jos ei kunnolla sulje mieltään.”
Xen myhäili hetken ääneen teeskennellen, että hän oli täysin ymmärtänyt, mitä Peelo selitti. Hänen mielessään oli kuitenkin alkanut kasvaa verso epäilystä. Jokin oli pielessä. Jokin oli ollut pielessä jo hetken.
Hän ei ollut missään vaiheessa ottanut sitä uhkausta kovin tosissaan. Mitä se nyt edes tarkoitti, että joku näkee ajassa? Sehän tarkoittaisi sitä, että Valkoinen kuningatar olisi hyvinkin voinut kaapata tietoa tulevaisuudesta ja soveltaa sitä menneisyydessä.
Eihän se voinut toimia niin?
”Eihän?”
”Mitä?” Peelo kysyi. Kysymys oli selvästi kohdistettu hänelle.
”Eihän… eihän se voi olla mahdollista.”
”Kyllä minä arvioisin sen olevan. Tekee kamppailusta aika vaikeaa, mutta siihen on ratkaisuja.”
”Yksi tämän paikan admineista, Visokki, opetti vuosia Killjoyta sulkemaan mielensä. Sekään ei estä Biancaa täysin, mutta tarpeeksi hyvin, ettei hän osaa enää täysin ennustaa hänen liikkeitään”, Creedy tuumasi ja osoitti suuntaan, jossa admintornissa epäili Visokin silläkin hetkellä majailevan. ”Lisäksi, Killjoy oli hetkellisesti kontaktissa yhden Nimdan siruista kanssa. Hän taisi jollain tapaa käyttää sitä voimistaakseen mielensä muureja.”
Mutta Xen oli jo salpautunut kauhusta. Hänen harteilleen oli laskeutunut ymmärtämisen sietämätön raskaus.
”OLETTE MAKSANEET TUNKEUTUMISESTANNE JO HINNAN.”
Hän ei ollut ymmärtänyt, mitä Bianca oli tarkoittanut, mutta se oli vaivannut häntä basiliskin kohtaamisesta lähtien.
”Xen, miten Ficus oikein sai tietää?” oli Nurukan kysynyt. Hänellä ei silloin ollut vastauksia. Mutta hän oli alkanut ymmärtämään. Myös sitä, miksi hänestä oli tuntunut kuin Ficus olisi tuijottanut hänen lävitseen Nurukanin kohdatessaan.
Ja silloin se iski. Sydänkuula jätti kohahduksia välistä niin monta, että hän oli pyörtyä siihen paikkaan. Hänen oli pakko pusertaa sanat suustaan, ennen kuin hän kadottaisi kyvyn tehdä niin.
”Se oli minun syytäni”, hän puhkui Nurukanille itkua pidätellen.
”Mikä oli sinun syytäsi?”
”Sinä kysyit, miten Ficus sai tietää. Vaikka sinä ja Bloszar olitte niin varovaisia. Olit varma, ettei siellä ollut ketään muuta paikalla.”
”Xen, mitä sinä oikein…” Nurukan yritti muodostaa järkeenkäypää kysymystä, mutta Xen oli vajoamassa suoranaiseen hysteriaan. Hän oli alkanut hyperventiloimaan, eikä meinannut saada enää sanaakaan ulos suustaan.
”Minä… minä olin siellä, Nurukan. Hän sai tietää, koska minä olin siellä.”
Nurukan oli tarttunut vapisevaa vahkia olkapäistä ja yritti pitää tätä tolpillaan. Hän ei vieläkään ymmärtänyt, mitä Xen yritti kertoa. Kyllähän hän olisi muistanut, jos Nizin ja Killjoyn pieni luomus olisi onnistunut luikahtamaan sisään hänen ja Bloszarin tapaamiseen. Kiitos juuri Xenin, hän muisti sen oikein kirkkaasti.
Ja sitten hän tajusi sen. Avokämmenen lailla se iski häntä suoraan Kakamalle. Hänen kätensä irtosivat Xenistä, kun sanat viimein lipesivät hänen suustaan.
”Näkee ajassa.”
Creedyn suu ei pysynyt enää kiinni. Lähetin jalat vapisivat. Peelolla ei ollut tarpeeksi kontekstia ymmärtää, mikä sai kenraalit järkkymään niin pahasti, mutta häntä suretti se, ettei hän osannut auttaa.
”Minä avasin mieleni, Nurukan. Minä tein sen. Puhuin Creedylle, kun seurasin sitä muistoa…”
”Sinäkö… Xen, sinäkö olet avannut koko mielesi aina, kun olemme keskustelleet?” Creedy ähkäisi epäuskoisena. Sinäkö… sinäkö olet näyttänyt kaiken?”
Xenin shokki oli edennyt halvaannuttavaksi kauhuksi. Polvillaan lattialla, hän käänsi katseensa Creedyyn ja nyökkäsi.
”Sinähän aina sanoit… ’avaa silmäsi’, ’avaa silmäsi’ ja niin minä sitten…”
”XEN SE ON METAFORA KESKITTYMISELLE! JA OLLA AVOIN MAHDOTTOMILLE AJATUKSILLE! EN MINÄ HITTO VIE TARKOITTANUT, ETTÄ AVAISIT KAIKKI AISTISI VERKOLLE JOKA KERTA, KUN HALUSIT VÄHÄN JUTUSTELLA!”
Normaaliakin punaisempana kihisevän Creedyn raivonpurkaus mursi Xenin lopullisesti. Hysteerisesti itkevä vahki vajosi maahan holtittomasti täristen. Vaati lopulta sekä Peelon että Lähetin väliintulon, että Creedy saatiin lopulta rauhoittumaan.
Nurukaninkin normaalisti vankat jalat alkoivat muuttua hyytelöksi. Hän joutui ottamaan tukea seinästä, kun hän kertasi päässään naurettavalta tuntuvaa tapahtumaketjua. Ja mitä enemmän hän sitä mietti, sitä huolestuttavammaksi heidän nykyhetkenkin tilanne muuttui.
Paljonko Valkoinen kuningatar tiesi? Paljonko Ficus tiesi? Miten paljon he olivat nähneet ja kuinka kauas tulevaisuuteen? Miten edes kamppailtiin sellaista vihollista vastaan, joka tiesi, mitä tuleman pitää?
Nurukan mietti nyt, miksi he olivat löytäneet kaiken tarvitsemansa matkaa varten. Muistinlukulaitteen, kredipselleenin, sopivasti juuri ne asiakirjat, jotka johtivat hänet oikeille jäljille. Oli mahdotonta sanoa, oliko se kaikki sattumaa, vaiko tarkoituksella häntä varten jätetty polku leivänmurusia?
Peelo oli kumartunut lohduttamaan lattialle vajonnutta Xeniä. Tämän niiskutus kiskaisi Nurukanin takaisin todellisuuteen. Selviytymisvaisto tarttui välittömästi toan rattiin. Kenraali Nurukan, se, joka oli elänyt vuosikymmeniä sitten, sai vallan ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin. Jotain oli tehtävä nopeasti. Hän ei ollut silti ehtiä huomata, kuinka kellokoneiston vääjäämätön tikitys oli ilmestynyt hänen ajatuksiensa taustalle. Edes Metru Nuin sotavoimien päällikkö ei nopeudellaan huijannut itse aikaa.
”Jos hän tiesi minusta ja Bloszarista sinun kauttasi, mitä muuta hän on nähnyt? Tietääkö hän, että olemme täällä?”
”Hän päästi teidät menemään aiemmin, eikö päästänytkin? Tahnok-Nui kysyi. ”Tekikö hän sen siksi, että…”
”… OLEN NÄHNYT JO KAIKEN”, valtava ääni vavahteli heidän ympärillään.
Admintornin katto repeytyi irti lennättäen tiiliä ja puunpilkkeitä huoneessa suojaa pitävien päälle. Sisään paistoi muiston aurinkojen lisäksi kiiltävän kellokoneiston lukuisat heijastukset. Ja niiden keskeltä heitä tuijotti koneen suuhun sidottu valkoinen nainen. Nurukan näki heti, että basiliski oli paljon aikaisempaa kohtaamista suurempi. Tornin katto rysähti adminaukiolle murskaten alleen kolme kauppiasta, jotka eivät ehtineet alta pois.
Lähetti ja Focaxas loikkivat kauhuissaan Peelon taakse piiloon. Tahnok-Nui oli noussut pöydän päälle seisomaan kilvet uhmakkaasti leimuten. Nurukanille tuli kiire saada Xen pystyyn niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka se tarkoittikin, että hänen täytyi käytännössä kannatella tätä kokonaan omin voimin.
”TEIHIN KAHTEEN MINÄ OLEN ERITYISEN PETTYNYT”, joukkion yläpuolelle kumartunut Valkoinen paasasi. Valkoisten kristallien katse oli nauliintunut Creedyyn ja Peelon takana uikuttavaan sidetonttuun.
”Et koske Lähettiin! Et satuta häntä!” Creedy heristi nyrkkiään kohti kellopelihirviötä.
”MEKAANIKKO KULTA, MINÄ RAKASTAN TEITÄ. EN KOSKAAN SATUTTAISI TEITÄ.”
Koneen katse kääntyi. Nurukan, Xen ja Peelokin tunsivat kukin julman tikityksen pääkopissaan.
”MUTTA TEILLE EI OLE SIJAA MINUN MAAILMASSANI.”
Käärmeen kuristusote tornista muuttui koko ajan tiukemmaksi. Sen nuolenkärkeä muistuttava häntä iski joukon selustaan varoittamatta. Peelo onnistui ketterästi väistämään, mutta lamaantunutta vahkia kannatteleva Nurukan olisi jäänyt sen tielle, ellei punainen ioniterä olisi pysäyttänyt sitä niille sijoilleen.
Katse hopeisen Mirun takana oli tuima. Killjoyn salamannopea vastahyökkäys mursi messingin ja levitti sen palasia ympäri toimistoa. Häntä kuitenkin vetäytyi ja iski uudestaan. Sekään hyökkäys ei kuitenkaan osunut maaliinsa. Keihääseensä tarttunut Guardian onnistui työntymään väliin ennen iskun osumaa. Metalli kalahti. Skakdin silmistä purkautuva valo sulatti messinkiä mutkalle.
Kaaoksen keskellä ja murheen maahan painamana Xen ei ollut edes huomannut, kuinka rooliaan tähän asti vastuullisesti näytellyt Killjoy oli taas potkaissut huoneen oven sisään. Tämän hopeinen katse ja leveä virnistys oli suunnattu Nurukanin kannattelemaan vahkiin, jonka kyyneleet eivät olleet vieläkään lakanneet valumasta. Xen katsoi isäänsä silmiin. Sanoja ei tarvittu. Hän tiesi, että tämä näki. Nui-Kralhi näki. Ja muisto tai ei, hän tiesi täsmälleen, mitä varten hän oli olemassa.
Yhdessä hopeakralhi ja siniharja osoittivat aseensa kohti Valkoista kuningatarta. Guardian kääntyi vahkia pitelevän Nurukanin puoleen ja iski tervettä silmäänsä.
”Tämä on se hetki, kun te poistutte.”
Nurukan nyökkäsi. Muiston maa tuntui niin aidolta kuin se vain pystyi ja kohosi painovoimaa uhmaten kuin maanvyöry väärään suuntaan. Röykkiö multaa ja kiveä kaappasi Xeniä pitelevän Nurukanin, Lähettiä reppuselässään pitelevän Peelon, Creedyn sekä Focaxasin kyytiinsä ottaneen Tahnok-Nuin ja pyyhkäisi nämä ulos admintornista, ennen kuin Biancan käärmeen kita murskasi siitä puolet. Killjoyn ja Guardianin jalansijat kuitenkin pitivät. Mirukasvo vilkaisi kertaalleen kohti rinnallaan seisovaa skakdia ja hymähti.
”Valmis lähettämään kellomummo takaisin kiirastuleen?”
”Totta helvetissä!” Guardian myhäili. ”Tässä muistossa sinua pahoinpitelen ainoastaan minä!”
”Kuin myös, Tuomari. Kuin myös.”
Muistoa puolustavan kaksikon sotahuudot jäivät taakse, kun Nurukanin ja Peelon johdolla joukkio pakeni muiston ovesta takaisin Teknisesti ottaen kaikkialla sijaitsevaan solaan. Siellä särisevien keskushermostojen askeleet kuuluivat kuitenkin jo pienen matkan päästä, ja Peelo oli johdattamassa heitä suoraan niitä päin.
”Täytyy liikkua nopeasti. Kolme mutkaa oikealle ja kohtaamme uusia ovia. Niistä sisään.”
”Entäs vahkit?” Nurukan ähkäisi. Xen oli alkanut rimpuilemaan hänen otteessaan, mutta toa ei suostunut vielä päästämään irti.
”Minulla on idea niiden suhteen. Kunhan pääsemme ensin sinne”, Tahnok-Nuin jylhä ääni vavahteli heidän päissään. Se riitti Nurukanille, joka kiihdytti vauhtiaan Peelon rinnalla ja jatkoi juoksuaan ohjeiden mukaisesti. Ja juuri ajallaan. Muiston kenno-ovi, josta he olivat juuri purkautuneet ulos, räjähti heidän takanaan.
Ovelle aivan liian suurikokoinen käärme luikerteli sieltä ulos ensin. Sen perässä solaan valui valtavat määrät materiaa, jonka Peelo tunnisti Bio-Klaanin muurien palasiksi. Biancan mukana räjähti ulos myös kaksi muuta hahmoa. Killjoyn eloton yläruumis rusentui putoavan kivimassan alle samalla, kun Guardianin maassa makaavan tajuttoman kehon päältä kiemurteli tuhat tonnia vihaista messinkiä.
Pakeneva joukkio jatkoi juoksuaan uskaltamatta katsoa taakseen. Peelon mukaan matka ei ollut pitkä, mutta se lohdutti vähän, kun heidän perässään kiitävä kellokoneisto lähestyi. Androidi kuitenkin muisti reitin valokuvantarkasti. Kahdesti hän opasti heidät halki kapeiden luolien, jotka yhdistivät solan eri osia. Niiden aikana näitä jahtaava aikarauta vaikutti kadottaneen suuntavaistonsa hetkeksi ainoastaan saadakseen sen takaisin välittömästi, kun he saapuivat solassa uuteen sijaintiin.
Loppusuoralla heitä kuitenkin odotti jo aiemmin uumoiltu ongelma. Ainakin satapäinen pataljoona sähköä ja lihaisaa rihmastoa seisoi heidän ja suuren muistorykelmän välissä. Ryminä heidän takanaan vahvistui myös hetki hetkeltä. Bianca saavutti heitä. He olivat kahden tulen välissä. Ainoa realistinen vaihtoehto oli edetä kohti vihollisjoukkiota.
”Anna minulle vauhtia, maasoturi”, Tahnok-Nuin ääni komensi. Lyhyillä jaloillaankin bohrok pysyi yllättävän hyvin muun joukon perässä. Nurukan huomasi, että tämän raajat kävivät välillä kokonaan tämän pallomaisen ruumiin sisällä. Edessä siintävät viholliset olivat ihastuttavan tiiviissä muodostelmassa solan kapeuden ansiosta.
Nurukan virnisti. Xen ei. Toan kainalossa roikkuessaan hänen katseensa oli ollut koko ajan taaksepäin. Siellä hän todisti, kuinka kolossaalinen koneisto valkoisine sydämineen rymisteli. Nyt ei ollut enää varaa hidastaa.
Erityisesti tätä ajatustason neuvoa noudatti Tahnok-Nui, jonka kilvet tämän sivuilla leiskuivat liekkejä. Nurukan oli luonut tämän alle alati eteenpäin kulkevan soraisan maton. Hädin tuskin soraksi laskettava maasto pysyi hänen hyppysissään vain vaivoin. Kakamallaan lisää vauhtia piiskaten he lähestyivät viholliskosketusta. Tahnok-Nui karjaisi hurjimman sotahuutonsa ja sinkoutui Nurukanin voimien kiihdyttämänä kohti kummitusvahkien pataljoonaa.
Kuului ”riks”. Sitten ”ritin-rätin”. Ja lopuksi todella luja ”rynkkäjynks”. Bohrok osui vihollisiin sellaisella voimalla, että paineaalto haihdutti muutaman kummituksista. Loput lensivät kumoon sellaisella voimalla, että näiden hauraat rangat jäivät kuka milläkin tavalla mutkalle. Latu muistoryhmittymään oli selvä. Ainakin pienen hetken.
”Mikä näistä?” Nurukan huusi kellokoneiston jylyn ylitse. Ovia oli ainakin kymmenen. Jokaisesta hohti violettia väriä, mutta niiden reunat olivat ainutlaatuisia. Matkaa oli vain muutama kymmenen metriä. Niin oli myös Biancan etäisyys heihin.
”Hajaannumme”, Peelo ehdotti. ”Hän voi jahdata vain yhtä kerrallaan. Juoksuttakaa häntä muistosta toiseen.”
Nurukan nyökkäsi. He jakautuivat luonnostaan ryhmiksi. Peelo lähti kaartamaan kohti kaikkein vasemmanpuolimmaisinta muistoa, kun Creedy ja Lähetti Focaxas taas olkapäällään kaarsivat oikealle. Pikkuinen oli loikannut pois Tahnok-Nuin kyydistä juuri ennen kiihdytystä.
”Zokell us-brrr!” zyglak kurlasi kauhuissaan.
Nurukan jatkoi Xen kainalossaan suoraan eteenpäin. Heidän takanaan sihahteleva kuningatar ja tämän jyly oli saavuttamassa heidät. Mutta yhtä Peelon ”nähdään toisella puolella” -toivotusta myöhemmin koko ryhmä oli sujahtanut muistoistaan sisään.
Kellokoneisto valmistautui murtautumaan sisään siitä, mistä vahkia mukanaan kantava toa oli juuri juossut, mutta tämän ovea kohti luikerteleva ranka kilpistyi johonkin metalliseen. Tahnok-Nui ei koskaan ollut ehtinyt takaisin muun ryhmän luokse, mutta tämä oli asettanut itsensä pelkoa tuntematta Valkoisen ja muistojen väliin.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca halveksui, ja messinkinen kita iski. Valtavat hampaat pureutuivat koko ajan kovempaa vasten Tahnok-Nuin metallista kuorta. Siihen oli alkanut ilmestymään säröjä, mutta bohrok ei antanut periksi.
”Turha yrittää, varas. He ovat ehtineet jo ties kuinka syvälle. Et löydä heitä enää koskaan.”
”ELÄTTELET TURHAA TOIVOA, BOHROK. NIIN KAUAN, KUN SANANSAATTAJA ELÄÄ, MINÄ NÄEN.”
Rusahdus. Tahnok-Nuin kuori antoi periksi. Sininen krana nesteytyi välittömästi ruumiin sen ympärillä rusentuessa.
Koneeseen sidottu kuningatar pysähtyi tuijottamaan muistorykelmää, johon tunkeilijat olivat kadonneet. Todellisuus taittui hänen edessään, kun koneiston kokoon muotoutuva muiston ovi ahmaisi tikittävän käärmeen sisäänsä. Solaan laskeutui hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan muutaman pystyyn itsensä kammenneen kummituksen rätinä. Yksikään niistä ei huomannut pientä sauvakätistä otusta, joka oli tarkkaillut tilannetta solan päältä. Möykky lihaa sykki sen selässä lähettäen eteenpäin viestiä siitä, mitä tämä oli juuri todistanut. Punaisessa sauvassa vieraili pieni liekki, kun viesti lähti liikkeelle, ja sammui aivan yhtä nopeasti.
Kun ensimmäinen kummituksista käänsi katseensa solan huippua kohti, oli pieni olento jo kadonnut kuin se ei koskaan olisi siellä ollutkaan. Mutta tieto kulki. Ja se saavutti ne, jotka vartoivat vielä hetkeään.
Oven toisella puolella oli pimeää. Pilkkopimeää. Se ei haitannut onkaloihin tottunutta Nurukania, mutta tämän otteesta viimein irronnut vahki oli selvästi pulassa.
Ovi, josta he olivat saapuneet sisään, oli jo himmentynyt näkymättömiin heidän takanaan. Nurukan ei ollut pysähtynyt ensimmäiseen muistoon, johon oli solasta saavuttuaan törmännyt, vaan ympärilleen katsomatta oli murjonut tien Kakamansa avulla läpi muistosta seuraavaan, kunnes hän oli itsekin seonnut laskuista, monenko läpi hän oli vahki kainalossaan juossut. Lopulta hän oli tyytynyt pimeyteen, jonka turvaan hän uskalsi luottaa. Biancalta kestäisi hetki paikantaa heidät, ja Nurukan kaipasi kipeästi lepotaukoa.
Xen oli raahannut itsensä sillä aikaa pääosin käsiensä varassa vasten onkalon seinää ja istunut siihen. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja kiskonut huppunsa niin syvälle päähänsä kuin oli mahdollista. Takaa-ajosta aiheutunut järkytys oli tyrehdyttänyt jo hänen kyyneleensä, mutta Nurukanin askeleet hänen vieressään olivat lähellä kirvoittaa ne takaisin.
”Leuka ylös”, Nurukan käski, mutta Xen ei saanut kerättyä siihen tarvittavaa voimaa. Hänen päänsä tuntui painavan ylitsepääsemättömän paljon. Nurukanin silmät ja sydänkivi olivat ainoa asia, jotka loivat hieman valoa muistikammioon heidän ympärillään, mutta Xenillä ei riittänyt rohkeutta nostaa katsettaan niihin.
”Xen”, Nurukan käski uudestaan, mutta vahkin niskat eivät vain taipuneet.
”Minun syytäni”, Xen ulahti. Sen enempään hän ei pystynyt. Pala hänen kurkussaan oli sanojen tiellä.
”Älä enää koskaan tee noin”, Nurukan käski uudestaan hetken päästä. Kenraalin ääneen oli palannut se järkähtämättömyys, mitä Xen oli saanut kuulla lähinnä tämän muistoissa. Hän tiesi myös, että toa oli oikeassa. Hän ei koskaan saisi asettaa heitä vaaraan, kuten hän oli tehnyt. Sen varmistaakseen hän oli valmis jäämään ikuisesti muistomaailmaan ja antaa Valkoisen Kuningattaren rusentaa tämän, ettei enempää vahinkoa syntyisi.
”Älä koskaan enää syytä itseäsi”, Nurukan jatkoi. Lukko Xenin niskoissa raukesi kuin itsestään. Hän nosti viimein katseensa häntä ylhäältä tuijottavaan Kakamaan.
”M- mitä?”
”Koskaan. Älä. Ikinä. Se, että vihollinen tahtoo rikkoa meidät, vakoilee meitä, se ei ole sinun syytäsi. Älä moiti itseäsi siitä, että he tahtovat meille pahaa.”
”Mutta… jos olisin vain… jos en olisi avannut mieltäni…”
”Kuinka olisit voinut tietää?” Nurukan ähkäisi. ”Et mitenkään. Mata soikoon, jos Bianca näkee ajassa, olisitko edes voinut tehdä toisin? Miten vain, vaikka Ficus olisikin saanut tietää sinun kauttasi, se olit myös sinä, joka auttoi minua taas muistamaan.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Järki hänen päässään vakuutteli, että Nurukan puhui totta. Sydänalassa vellova suru taas yritti kamppailla sitä vastaan. Ja vaikka hän ei vieläkään saanut sanoin ilmaistua oloaan, näki Nurukan, kuinka sanoilla alkoi olla vaikutusta. Hetki oli oikea. Hän ojensi kätensä ja Xen tarttui siihen vaistomaisesti, ennen kuin tämän ajatukset ehtivät sitä estää.
”He rikkoivat minut jo kerran. Ja yrittävät tehdä sinulle saman. Älä anna sen tapahtua.”
Nurukan hymyili. Xen ei tahtonut uskoa siihen, mutta hänen silmänsä eivät valehdelleen. Hän sai pakotettua itsensä liikkeelle. Vaikka sanat tuntuivat edelleen vaikeilta, hän onnistui nyökkäämään. Ja Nurukan ilahtui entisestään nähdessään pienen toivon kipinän vahkin punaisissa silmissä.
”Minä voin ainoastaan kiittää sinua, kenraali Xen. Siitä, että suostuit tälle hullulle matkalle.”
Nurukan kiskaisi vaivattomasti Xenin pystyyn, mutta jäi pitelemään vahkityttöä olkapäistä tämän miltei kaatuessa heti naamalleen. Vahkilta kesti hetki tottua jaloillaan olemiseen. Hoipertelu muuttui kuitenkin silmänräpäyksessä halaukseksi. Xen puristi toaa niin kovaa kuin itkuissa päin suinkin pystyi. Nurukan vastasi siihen varovasti, mutta silti tarpeeksi lujaa, että Xen tunsi siitä virtaavan lohdun.
He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Kun he viimein irtautuivat, Xen ainoastaan nyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa itsevarmempana. Hän saattoi luottaa siihen, että Nurukanin sanat eivät olleet kilttejä vain häntä lohduttaakseen. Hän tiesi, että toa oli vilpitön.
He seisoivat hetken toisiaan tuijotellen, kunnes hienovarainen tuulen ujellus viimein rikkoi hiljaisuuden. Se oli juuri tarpeeksi, että Xenin murheet väistyivät hetkeksi, ja uteliaisuus sai taas sijaa. Hän ei vieläkään tunnistanut, missä he olivat, joten hän vain tyytyi seuraamaan Nurukania, joka lähti hitaasti askeltamaan pois päin siitä, missä muiston ovi oli aiemmin sulkeutunut.
”Täällä on käytävä”, toa vakuutti, ja Xen seurasi. Nurukanin perässä tallustellessaan hän ei enää kohentanut punaista kangasta, joka valui itsestään hänen päänsä päältä takaisin tämän hartioille. Hän kiinnitti myös huomiota siihen, että heidän askeleensa kaikuivat. Missä he sitten olivatkaan, täytyi olla suuri ja avonainen.
Hetken kuluttua Nurukan pysähtyi ja Xen törmäsi tämän selkään parkaisten. Toa auttoi tämän rinnalleen ja käänsi katseensa maahan niin, että niistä loistava valo paljasti Xenillekin, miksi he olivat pysähtyneet.
Heidän jalkojensa juuressa, mustalla kivisellä maalla, lepäsi radiopuhelin. Suurikokoinen, malliltaan vanha, mutta suorastaan hämmentävän erinomaisessa kunnossa. Ja kuin se olisi tunnistanut tulleensa löydetyksi, se särähti. Staattisuus kimpoili samaan tapaan kuin heidän askeleistaankin kantautuneet kaiut. Kenraalit vilkaisivat toisiaan kummastuneina, kun puhelin särähti toisen kerran. Xen kohautti olkiaan. Nurukan kumartui nostamaan puhelimen ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Taajuus hohti puhelimen sivulla pienellä nestekidenäytöllä. ”1042526”.
”Haloo”, Nurukan lausui ja otti sormensa sitten irti painikkeelta. Hetkeen mitään ei kuulunut. Xen kärsimättömämpänä arveli jo, ettei muiston lattialta löytyneellä radiopuhelimella ollut mitään syytä toimia. Sitten puhelin kuitenkin särähti uudestaan ja jokin vastasi sen toisesta päästä.
”Haloo, haloo! Me löysimme heidät. Ei hitto… saitteko yhteyttä parantajiin? Tämä yksi on vielä elossa, mutta… tämä on paha. Hitto soikoon, tämä on paha.”
”Öh, meillä ei ole mitään parantajia”, Nurukan vastasi, mutta samalla, kun hän teki niin, linjalle ilmestyi kolmas ääni.
”Ollaan tulossa, mutta tämä paikka on sokkelo. Yrittäkää kestää. Saavumme niin pian kuin vain suinkin pystymme.”
”Kiirehtikää”, ensimmäiseksi puhunut ääni parkaisi. Xen ja Nurukan kuulivat hysteerisen uikutuksen jostain puhujan taustalta. ”Ihan oikeasti, tämä iso kaveri vuotaa käsiin!”
Kumpikaan radioyhteyden muista käyttäjistä ei edes huomioinut sitä, että Nurukan oli hetki sitten puhunut heidän keskustelunsa päälle. Kun puhujat olivat vaihtaneet vielä tarkempia arvioita sijainneistaan, keskustelu hiljeni, ja Nurukan ojensi puhelimen Xenille mukana pidettäväksi.
”Täällä on paljon väkeä. Syvemmällä, luulen. Pitäisikö tutkia?”
”Tiedämmekö edes, kenen muisto tämä on?” Xen ihmetteli, kun Nurukanin askeleet lähtivät viettämään jo syvemmälle.
”Yksi tapa selvittää”, Nurukan vakuutti. Xenillä ei ollut oikeasti hyviä vastalauseita. Syvemmälle muistoon matkustaminen veisi heidät toivottavasti kauemmaksi Kaikkinäkevän huomiokyvyltä. Hänen täytyi kuitenkin koko ajan parhaansa mukaan pitää mielensä suljettuna. Ei silmien avaamisia, ei totuuksia, ei keskusteluja mieliystävien kanssa, vaikka hän kuinka olisi halunnut tietää, olivatko Creedy ja Lähetti päässeet turvallisesti karkuun.
Kaksikko askelsi tovin radiopuhelimen hiljaista rahinaa kuunnellen. Xenin aistit ylivirittyivät heti, kun edestäpäin paljastui ensimmäiset rippeet kajastavasta valosta. He olivat saapuneet pienelle aukealle, jonka seinässä ammotti juuri ja juuri toanmentävä aukko. Xen mahtui siitä vaivatta, mutta Nurukan kolautti otsansa aukon kattoon. Hiljaisen sadattelun jäljestä he jatkoivat matkaansa ainoaan tarjolla olevaan suuntaan, alas. Joskin tällä kertaa sieltä vienosti kajastavan valkoisen valon houkuttelemana.
Viimeisen tunnelin jälkeen Xen parahti ääneen. Tila, johon he olivat saapuneet, oli hänelle tuttu. Valkoiset seinät ja niillä kevyesti hohtavat riimut kummittelivat edelleen hänen mielessään reissulta Metru Nuin syvyyksiin. Hän ei ollut tunnistanut sinne johtavia tunneleita, koska niitä ei ollut vielä kaiverrettu auki muiston hetkessä.
”Olemme Onu-Metrussa”, hän selitti hämmästystään, mutta Nurukan oli jo tilanteen tasalla. Hän oli asettanut kämmenensä tumman kiven ja valkoisen metallin rajalle ja sulkenut silmänsä.
”Syvällä”, hän kuiskasi. ”Mutta metalli ei tunnu miltään. Se ei vastaa.”
”Mitä se tarkoittaa?” Xen ihmetteli silmät kiiluen.
”En tiedä”, Nurukan pudisteli päätään. ”Tuntuu kuin se ei olisi peräisin mistään. Aivan kuin…”
”… se sora teknisesti ottaen kaikkialla”, Xen täydensi toan lauseen. Hän oli alkanut yhdistämään palasia päässään, mutta johtopäätökset karkailivat häneltä edelleen.
”Kuinka sinä tämän paikan tunnistat?” Nurukan ihmetteli ja irrotti kämmenensä kammion seinästä.
”Olin täällä toissayönä. Nuparun kaivaukset ovat tässä päällä.”
”Ja täälläkö sinä kohtasit…”
”Täällä”, Xen vahvisti. Hän tiesi, että Nurukankin ajatteli Biancan maailman vanhoja valtiaita, jotka Xenille olivat syvyyksissä näyttäytyneet.
He jatkoivat eteenpäin. Kammio johti kuitenkin ainoastaan seuraavaan miltei identtiseen tilaan. Ja sen jälkeen taas uuteen. Ja taas uuteen. He astelivat, kunnes he saapuivat huoneeseen, jossa viimein oli jotain. Tilan keskellä seisoi matala pylväs, joka päättyi harmaaseen ränsistyneeseen kalloon. Toan kalloon.
”Mitä pirua…” Xen aloitti.
”Onkohan tuossa ollut kanohi?” Nurukan pohti ääneen.
Xen kiersi pylvään kahdesti ympäri ja yritti karistaa päältään tunteen, että heidän löytämässään oli jotakin pahasti pielessä.
”Nuo ovet. Olivatko ne auki nykyhetkessäkin?”
”Olivat”, Xen tuumasi. Joskin kävin ainoastaan tässä vasemmanpuolimmaisessa.”
Viimeisen kammion toinen ominaisuus olivat kaksi avonaista, suorakulmion muotoista aukkoa, jotka johtivat taas entistä syvemmälle. Radiopuhelimen räsähdys sai Xenin säpsähtämään, mutta tällä kertaa siinä oli mukana kaiku, jota he eivät aikaisemmilla kerroilla olleet kuulleet. Puhelimen toisen pään täytyi olla lähellä.
Sitten he kuulivat joukon askelia juuri sen oviaukon takaa, jota Xen oli hetkeä aikaisemmin osoittanut. Kenraalit väistivät vaistomaisesti, kun valkopunaisella hihanauhalla varustettu ga-matoran ilmestyi pimeydestä paareja takanaan kannatellen. Toinen, samalla tavalla pukeutunut matoran tuli tämän perässä. Kauhua valoi kuitenkin se, mitä lepäsi paareilla heidän välissään.
Violettikasvoisen maan toan silmät olivat auki, mutta liikettä niissä ei ollut. Ne tuijottivat kohti kammion kattoa värähtämättäkään. Kuollut hän ei kuitenkaan ollut. Sen Xen ja Nurukan päättelivät tämän hengityksen mukana kohoavasta rintakehästä. Siihen heidän katseensa muutenkin kiinnittyivät. Toan panssarit olivat pirstoutuneet rikki sydänkiven kohdalta, ja niiden alla oli ainoastaan vuotava, verinen aukko. Siitä puuttuva sydänkivi oli tiukassa puristuksessa toan oikeassa kädessä, joka roikkui paarien ulkopuolella.
Hoitohenkilökunta pinkoi kammiosta toiseen ja kohti ylämaailmaa Xenin ja Nurukanin katseet pureutuneena selkiinsä. He olivat löytäneet radioyhteydellä keskustelevan pelastusryhmän kärkijoukot. Syvyyksistä nostetun toan nähtyään Xenin jaloista oli kadonnut kaikki tahto jatkaa eteenpäin. Nurukan lähti kuitenkin marssimaan päättäväisenä. Hän janosi tietää, kenelle muisto kuului.
Jostain ylempää kuului jyrähdys. Sen kaiku kajahteli aina kenraalikaksikon kuultavaksi asti, mutta se oli niin vaimea, että siitä oli mahdotonta päätellä, kuuluiko ääni muiston luontaiseen äänimaailmaan, vai oliko Valkoinen Kuningatar jälleen heidän kannoillaan. Välittömän vaaran puuttuessa Xen kuitenkin taipui Nurukanin uteliaisuuteen ja seurasi tätä viimeiseen kammioon kaulassaan kilisevää punaista avainmedaljonkia räpläillen.
Siellä aiemmin vierailleena Xen osasi odottaa, mitä heitä siellä. Hänen yllätyksekseen huoneen vallannutta lihaa ei kuitenkaan ollut läheskään niin paljon kuin nykyhetkessä. Sitä oli ainoastaan yksi sykkivä klöntti kammion perällä. Sen sijaan heidän leukansa loksauttivat auki polvilleen romahtanut matoran, joka oli huutanut äänensä niin käheäksi, että sitä hädin tuskin enää kuuli. Ei kuitenkaan ollut mysteeri, kenen ahdinkoa he olivat saapuneet seuraamaan. Muiston omistaja ei ollut enää mysteeri.
Pelastusryhmän viimeisellä kahdella jäsenellä oli lääkintähenkilökunnan hihanauhojen lisäksi keltaiset suojakypärät päässään. Volitakkasvoisen naisen tueksi kumartuneet pelastajat yrittivät saada tätä jaloilleen, mutta tuloksetta. Ficuksen keuhkoista hysteerisesti ulos purkautuva pihinä sai Xenin selkäpiin kylmäämään.
”Tuohan on…”
”Niin on”, Nurukan varmisti, ennen kuin Xen ehti lopettaa lausettaan. ”Meidän ei ehkä sittenkään pitäisi olla täällä.”
”Ovi seuraavaan muistoon?” vahki tuumaili ja vilkuili kiivaasti ympärilleen. Tilan valaistus oli heikko, mutta hän näki juuri ja juuri vasemmalla seinämällä sen samaisen sivuhuoneen, jossa hän oli pari yötä sitten vieraillut.
He riensivät sinne vauhdilla. Kummallakaan ei ollut mielihaluja jäädä seuraamaan murtuneen matoranin surua. Nurukan ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta tämän suuntaan. Matoran Ficuksen kasvot eivät olleet hirvittävän kaukana siitä, millaisena hän ne muisti.
Hän melkein jyräsi sivukammion ovelle paikoilleen jähmettyneen Xenin. Nurukan siirsi hänet hellästi edestään, jotta näkisi, mikä tämän oli pysäyttänyt.
Huonetta hallitsivat kuusi kuplivaa tankkia, kolme sen molemmilla sivuilla. Niiden sisällä kellui jotain. Anatomiaakin vankeutensa aikana lukenut Xen tiesi välittömästi, että oikean laidan tankkeihin oli lahonnut kolmen selakhin ruumiit. Neste, joka tankkeja täytti, oli syövyttänyt mukanaan kaiken muun paitsi rangat ja haarniskoiden rippeet. Pitkänsalskeista muodoista ja terävistä hammasriveistä ei kuitenkaan voinut erehtyä.
Huoneen vasemmalla laidalla taas uinui jotain, mitä kumpikaan heistä ei ollut eläessään nähnyt. Suuret, kiiltävät, mustat olennot olivat vielä joten kuten kasassa, lukuun ottamatta tankkien pohjalle kertynyttä vähäistä orgaanista ainesta. Hämmennystä aiheutti eniten niiden merkilliset kallonmuodot, jotka ainakin Nurukanin mielestä muistuttivat paljolti Tahnok-Nuin virtaviivaisuutta.
Mutta se oli huoneen perällä vellova viimeinen asukki, jonka takia Xen oli pysähtynyt. Nurukanin täytyi astua lähemmäksi ymmärtääkseen, mitä tai ketä he oikein tuijottivat. Hänen koko ruumiinsa kiristyi, kun hän ymmärsi.
Valkoinen selakhi, joka tankissa asui, näytti kuolleen pitkän aikaa sitten. Sirot kasvot olivat repeytyneet auki valtavien hampaiden purskahdettua ulos tämän leukaperistä. Seremonialliset valkoiset liinat olivat repeytyneet melkein kokonaan irti ja valkoisia panssareita hädin tuskin edes näki valkoiselta lihalta, joka purkautui ja sykki kaikkialla tämän päällä.
Liha yritti koko ajan levitä selakhin haavoihin ja puuttuviin palasiin. Kaikkensa tehden se yritti parantaa tätä takaisin elävien kirjoihin siinä onnistumatta. Ja siitäkin huolimatta, että Valkoisella ei ollut mitään syytä esittää minkäänlaisia elämän merkkejä, hän puhui.
”KEITÄ… KEITÄ TE OIKEIN OLETTE? TE ETTE OLE FICUKSENI.”
”Voi helvetti”, Xen parahti. Hänen oli pakko kääntyä taakseen varmistaakseen, että Bianca ei puhutellut jotakuta heidän takanaan. Pettymyksekseen hänen oli todettava, että raato purkissa tiesi heidän olevan siellä.
”Sinä näet meidät?” Nurukan haastoi. Ainoan selityksen täytyi olla se sama, joka hänelle oli tarjottu muistojen laakson Guardianista. Mutta kuka ulkopuolinen oli viettänyt tässä muistossa niin paljon aikaa, että sen säännöt olivat alkaneet luhistumaan?
”MINÄ NÄEN… NIIN PALJON ASIOITA. MINÄ NÄEN TEIDÄTKIN. VAIKKA TEIDÄN EI PITÄISI OLLA TÄÄLLÄ.”
”Olemme pahoillamme”, Xen yritti rauhoitella. ”Olemme vain läpikulkumatkalla. Emme tahtoneet häiritä… öööh… untasi?”
”MUTTA ETTE TE HÄIRITSE. MINÄ OLEN KOVIN YKSINÄINEN. FICUS ON YKSINÄINEN. JA YHDESSÄ ME SUREMME.”
”Surette?” Nurukan toisti. ”Oliko toa, jota täältä kannettiin, ystävänne?”
”NACE ANTOI SYDÄMENSÄ TOTUUDELLE. NYT HÄN NÄKEE ENEMMÄN KUIN YKSIKÄÄN MEISTÄ.”
Nimen kuuleminen herpaannutti kenraalit kummallisesta tilanteesta. Heidän katseensa kohtasivat. He olivat törmänneet siihen taas. Jokainen tie, muistoissa tai ei, tuntui johtavan aina Naceen.
”KUNNES SEPPÄ RAKENTAA MINULLE KELLON. SITTEN MINÄKIN NÄEN KAIKEN. ENEMMÄN KUIN HÄNEN YSTÄVÄNSÄ.”
Nurukan ja Xen eivät sitä nähneet, mutta sykkivän valkoisen massan alla, selakhin ammottavissa silmäkuopissa, kaksi silmää yritti tarkentaa puiselle tasolle heidän vieressään. Sen päällä lepäävä salkku ei ollut ehtinyt vielä kenraalien prioriteettilistalle.
”OLETTEKO TE TÄÄLLÄ VARASTAMASSA MINUT?”, Bianca ehti kysyä, ennen kuin keskustelun katkaisi uusi ääni Xenin hyppysissä edelleen puristuvasta radiopuhelimesta.
”Xen, Nurukan. Kuuletteko minua?”
Peelon ilmiselvä ääni iski salaman lailla energiaa Xeniin, joka painoi napin välittömästi pohjaan.
”Kuuluu! Kuuluu! Missä sinä olet?”
”Muistossa, jossa olet nukahtanut nojatuoliin kirja sylissäsi. Valkoinen päätyikin seuraamaan lopulta minua yhden risteysmuiston jälkeen, mutta luulen, että sain huijattua hänet väärille jäljille. Näyttää siltä, että löysitte yhden puhelimistani. Olen virittänyt kaikkien muistojen kommunikaatiovälineitä samalle taajuudelle siltä varalta, että jotain tällaista tapahtuu.”
”Emme voi majailla täällä ikuisesti, Peelo. Olemme Ficuksen muistossa”, Nurukan tuumasi katse kuitenkin tiukasti naulittuna kanisterissaan vellovaan Biancaan.
”Tiedän. Tahnok-Nui jäi Valkoisen hampaisiin, mutta hänen Va:nsa on täällä. Meillä on idea.”
Xenin sisällä kouraisi. Hän tajusi vasta nyt, ettei Tahnok-Nui ollut ehtinyt takaisin heidän riviinsä, kun he olivat hajautuneet pitkin muistoja.
”Antaa tulla”, Nurukan vastasi Xenin hiljettyä uutisen kuultuaan.
”Apua on tulossa, mutta siitä ei ole hyötyä niin kauan, kun olemme Valkoisen mailla. Hänen kellokoneistonsa on niin vahva, että en usko meidän kykenevän pidättelemään sitä. Joten johdatamme hänet paikkaan, jossa hänen otteensa todellisuudesta lipsuu.”
”Ja missä se on mahdollista?” Xen kiinnostui. ”Luulin, että tämä koko paikka oli hänen valtakuntaansa.”
”Niin on, mutta hänen kaikkinäkevyydellään on rajansa. Me johdattelemme hänet Hypoteesiin.”
Valkoinen raato tankissa kikatteli. Nurukan ja Xen jättivät sen parhaansa mukaan huomiotta.
”Bianca kokee jokaisen näkemänsä asian kuin sen alkuperäinen havainnoitsijakin. Joten jos, sanotaanko vaikka eräs Mustan Käden nuori kenraali sammuu nojatuoliin verensä voimakkaan alkoholipitoisuuden takia, näkee Bianca asiat kuten päihtynyt Xenkin ne näki. Sellaiset muistot eivät välttämättä vastaa todellisuutta.”
Xen oli silminnähden närkästynyt. Hän ei enää uskaltanut kysyä edes sitä, mikä kirja sylissään hän oli oikein sammunut. Tai, mitä hän oli juonut. Tai, milloin tämä oli edes tapahtunut…
”Mutta täällä on järjestelmä. Jokainen asia, jonka joku verkossa oleva on koskaan päässään keksinyt, ja sen jälkeenpäin muistaa, tallentuu tänne myös. Niin myös kaikki hartaat toiveet ja synkät fantasiat. Valkoinen kuningatar on yleensä tehokas tunnistamaan ne, mutta jos erot todellisiin muistoihin ovat tarpeeksi pieniä, saattavat ne jäädä häneltä huomaamatta. Se on, miten minä olen liikkunut täällä ilman, että hän huomaa.”
”Joten tämä Hypoteesi. Se on, missä näitä muistoja säilytetään”, Nurukan oli päätellyt.
”Kyllä. Jos saamme houkuteltua hänet tarpeeksi syvälle sinne, hän tuskin pystyy luottamaan siihen, mitä hän näkee. Siinä vaiheessa apujoukkomme tekevät siirtonsa. Meidän täytyy vain saada hänet asemiin. Tässä voi piillä mahdollisuus kukistaa hänet, tai ainakin vahingoittaa koneistoa.”
”Minä taidan valitettavasti tietää, miten saamme houkuteltua hänet asemiin”, Xen huokaisi pettyneenä itse siihen, mitä hän suunnitteli.
”Mihin suuntaan?” Nurukan tiedusteli. Radiopuhelimen toisesta päästä kuului hetken ajan rahinaa, kun Peelo mietti ja tämän viereen sammunut vahki valui syvemmälle nojatuolissaan.
”Siellä pitäisi olla useampi ovi. Kulkekaa siitä, jonka valo loistaa kirkkaimmin. Sen pitäisi johdattaa teidät ryppääseen. Jokaisen niistä muistoista pitäisi olla tarpeeksi vanha tarkoitusperiimme. Ottakaa yhteyttä, kun olette asemissa.”
”Tämä selvä. Nurukan kuittaa.”
”Xen kuittaa myös.”
Nurukan kääntyi takaisin kanisterin vangin puoleen, kun Xen riensi takaisin edelliseen huoneeseen muiston ovea etsien. Ficuksen kähinän ja radiopuhelimen hiljennyttyä kuului hetken ainoastaan tankissa kiertävän nesteen pulputus.
”VALKOINEN KUNINGATAR”, Bianca iloitsi. ”MINÄ OLEN SE KUNINGATAR.”
Nurukan ei vastannut. Se olisi ollut turhaa.
”AH, MUTTA ODOTAN PÄIVÄÄ, JOLLOIN KOHTAAMME TAAS. KENTIES SUUNNITELMANNE TOIMII. KENTIES EI.”
”Sinä et sitä ole näkemässä”, Nurukan murahti. ”Kun olet muisto vain.”
”NIIN”, Valkoinen huokaisi. ”MUTTA TE OLETTE.”
Naisen hampaat kasvoivat pituutta entisestään, kun tämä pakotti lihaa pursuavan suunsa leveään virneeseen. Nurukanin selkäpiitä kylmäsi. Tämä Valkoinen oli pelkkä Ficuksen mielen tuotos. Se ei voinut tietää. Se ei voinut nähdä. Hänen oli pakko uskotella itselleen niin, koska ajatuskin muista vaihtoehdoista olisi ollut liian lannistava.
Xenin innokas kirkaisu antoi hänelle viimein tekosyyn marssia pois huoneesta ja takaisin lihaa kasvavaan tilaan, jossa hoitohenkilökunta käytännössä raahasi polvilleen lysähtänyttä Ficusta pois. Tämän hädästä ja murheesta kostuneet kasvot kääntyivät kohti Nurukania. Toa tiesi, että katse oli todellisuudessa kohdistettu Valkoisen kammiota päin, mutta oli mahdotonta olla näkemättä sitä myös matoranin viimeisenä epätoivoisena avunpyyntönä. Nurukan pohti, olisivatko asiat menneet toisin, jos Onu-Metrun syvyyksissä olisi ollut sinä päivänä joku vastaamassa katseeseen.
Xen oli sillä aikaa löytänyt Peelon mainitseman ryppään. Tilan toisella laidalla hohti kolme ovea vierekkäin. Niistä vasemmanpuolimmainen oli selvästi kirkkain ja Nurukan seurasi vahkia siitä lävitse jättäen muistojen omistajan murheet viimein taakseen.
Oven takana heitä odottava sijainti vaikutti seinämiensä perusteella olevan jälleen muistojen laaksossa. Kolo oli kuitenkin hyvin piilotettu. Reittejä ulos oli ainoastaan yksi ja sekin oli niin kapea, että sitä oli varmasti vaikea huomata ulkoapäin. Kolon seiniä vasten lojui useita muistoja, jotka näyttivät siltä kuin ne olisi raahattu sinne käsin. Nurukan pohti, olisiko Peelolla ollut kyky tehdä niin.
Huomionarvoista ovissa oli toden totta niiden ikä. Raamien kutsuminen kuluneiksi ei olisi riittänyt, sillä niitä oli hädin tuskin jäljellä. Violetti valo niiden välissä vuoti niiden suurimmista raoista, ja rapistunut metalli tuntui karistelevan hippusia itsestään pelkästään kenraalien lähestyvistä askeleista.
Ovia oli Xenin nopean laskutoimituksen perusteella seitsemän, mutta kaksi niistä erottui joukosta selkeästi. Siniset verhot peittivät niitä samaan tapaan kuin Nurukanin mielen arkistoissa.
”Joku on pyyhkinyt Ficuksenkin muistoja…” Xen haukkoi henkeään. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nurukan näki muistojen käyttäytyvän näin, mutta Xen oli jo useampaan otteeseen rynninyt sellaisten lävitse.
”Peelo ei eritellyt, minkä näistä läpi meidän tulisi mennä. Kunhan se on vanha”, Nurukan tuumasi ääneen. ”Miten näistä pääsee läpi?”
”Öh, se on vähän monimutkaista”, Xen yritti kasata ajatuksiaan. ”Ensin sinun pitää tietoisesti muistaa, että kehossasi on edelleen kredipselleeniä. Ja sitten sinun pitää… vähän kuin valita, että se toimii, miten tahdot sen toimivan. Ja sitten puhallat vähän sinne verhoon päin.”
”Entäs tämä?” Nurukan keskeytti. Xenin leuka loksahti auki, kun Nurukanin käsiin oli ilmestynyt valtava kaasumainen ketju, jonka toinen pää näytti olevan tiiviisti kiinni muistoa peittävässä verhossa.
”Miten sinä oikein…”
”Keskityin hetken ja tämä vain ilmestyi käsiini.”
Xen ei tiennyt, mitä sanoa. Joko Nurukan oli vain niin paljon taitavampi keskittymään kuin hän, tai…
… tai ei. Niin sen täytyi olla. Yhdellä riuhtaisulla Nurukanin esille toivomat ketjut repäisivät verhon irti muiston päältä ja violetti hehku täytti raamit kuin tovereissaan sen rinnalla. Ajatus muiston läpi astumisesta tuntui kuitenkin paljon edellisiä vaikeammalta. Jokin siinä ajatuksessa, että myös Ficuksen päässä oli jotain pois poltettua, sai Xenin jalat taas epävarmoiksi.
Se oli ensimmäinen kerta, kun hän pysähtyi miettimään, mistä Ficuksen käyttämä muistoja polttava koura oli edes peräisin? Oliko hän rakentanut sen itse vaiko kenties anastanut sen joltakulta muulta, joka oli jo hyökännyt sillä hänen tietoisuutensa kimppuun?
Nurukankin aisti Xenin jännityksen. Ja vaikka hän oli kyllä valmis astumaan muistosta läpi, vaikka hän osittain jakoikin ystävänsä huolet.
Siksi he molemmat yllättyivätkin niin paljon, kun toisella puolella heitä odotti hyvin arkinen, mutta intensiivinen…
”… väenpaljous”, Xen parahti. Hänen aistinsa ylivirittyivät välittömästi ja häneltä kesti hyvä tovi totuttautua mielettömään väenpaljouteen. Kaksoisaurinkojen paahteessa talsiva väki oli monenkirjavaa. Pääosin matoraneista koostuva joukkio oli pukeutunut kaapuihin tai paahteelta suojaaviin siteisiin. Hiekkaista katua eri suuntiin kulkevilla kansalaisilla oli mukanaan mitä kenelläkin: koreja, astioita, nyssyköitä, mitä nyt sattuikaan tarvitsemaan kuumana päivänä asioidessaan.
Xenin aistit eivät kuitenkaan paikallistaneet Ficusta missään. Väkeä oli toisaalta niin valtavasti, että Xen päätteli vain hukanneensa punaisen langan.
Nurukanilla oli kuitenkin enemmän vaikeuksia. Kumarassa yskivä toa kiinnitti Xenin huomion ja tämä juoksi välittömästi ystävänsä rinnalle.
”Tämä ilma. Etkö tunne sitä?”
Nurukanin huomio sai Xeninkin vetämään syvään henkeä. Hänen ylilatautunut mielensä oli jättänyt sen huomiotta. Ilmassa oli todella jotain erikoista. Sen hengittäminen tuntui samaan aikaan sekä vaikeammalta että helpommalta kuin sen olisi tavallisesti pitänyt. Kuin sen rakenne olisi ollut erilainen kuin ilmalla olisi kuulunut.
Silti, se ei tuntunut vaikuttavan Xeniin lähellekään niin pahasti kuin Nurukaniin. Vahki tarttui toan kyljestä ja lähti kuljettamaan tätä väenpaljouden halki. Hän ei halunnut ottaa selvää, mitä tapahtuisi, jos muistoon tukehtuisi. Hän kaappasi radiopuhelimen hieman epäkäytännöllisesti kainaloonsa niin, että sen lähetyspainike painui pohjaan, ja kutsui androiditoveriaan.
”Peelo, kuuluuko? Olemme tosi vanhassa muistossa… tai ainakin luulen niin. Mutta tahdomme pois täältä melkoisen äkkiä.”
”Peelo kuulee. Missä te olette?”
”Paha sanoa. Avasimme yhden niistä verhotuista. En kyllä tunnista mitään maamerkkejä. Enkä kyllä löydä tämän muistelijaakaan. Luulimme tätä Ficuksen muistoksi, mutta taisimme osua huti.”
”Kokeillaan silti. Jos muisto oli yksi niistä, jotka löysitte onkalosta, sen pitäisi kelvata. Yrittäkää päästä rauhalliseen paikkaan.”
Xen talutti Nurukania huomaamalleen sivukujalle kahden savisen asumuksen väliin. Hieman sivummalla koristeelliskasvoinen po-matoran piti jonkinlaista messua. Tämän sanoista oli vaikea saada selvää, mutta yksi tilaisuuden osallistujista oli hopeakasvoinen onu-matoran, jonka Xen ehti nähdä kuitenkin vain takaapäin. Näky katosi kulman taakse ja Xen saattoi Nurukanin savea vasten istumaan, mikä näytti hieman helpottavan tämän tilannetta.
”No nyt ollaan vähän syrjemmässä. Mitä seuraavaksi?”
”Sitten luot uuden muiston.”
”Että mitenkä?”
”Oliko pyynnössäni jotain epäselvää?”
”Miten niin uuden muiston? Ei kai niitä nyt voi vain tehdä lisää.”
”Totta kai voi”, Peelo selitti kärsivällisesti. ”Keksit jotain päässäsi. Jotain niin sellaista, että se siirtyy välittömästi Hypoteesiin. Pidät vain huolta, että se on asia, jonka varmasti muistat ikuisesti. Yksityiskohdat ja kaikki.”
”Ja jos voisit vähän kiirehtiä”, Nurukan yski.
Xeniä pöyristytti. Ei pelkkä asioiden ajattelu voinut luoda konkreettista muistoa, jossa vierailla. Hänen oli mahdotonta uskoa, että hänen mielellään olisi sellainen voima.
Nurukan haukkoi yhä henkeään hänen vieressään. Xen vilkaisi Kakamaa, joka oli keskittynyt pitämään mies sen takana tajuissaan. Nurukania tuijottaessa virkosi Xenin mieleen se painajainen, jonka läpi toa oli joutunut kahlaamaan. Retki ei päättyisi tähän. Mitä vaihtoehtoja oli kuin kokeilla?
Ja kokeilihan Xen. Moneen otteeseen. Jokainen skenaario, jonka hän keksi, haihtui kuitenkin aina ilmaan. Ne, joissa hän laski liukumäkeä vesipuistossa, jota ei ollut olemassa. Tai ne, joissa hän opetteli kieliä, joita kukaan ei ollut vielä keksinyt. Nekin, joissa hän vieraili niissä olemassaolemattomissa paikoissa, missä niitä kieliä puhuttiin. Kaikki yritykset luoda jotain edes etäisesti huvittavaa tai absurdia lässähti aina kuvainnolliselle naamalleen. Hän hylkäsi lopullisesti ajatuksensa keksimästään ”Serbiasta” ja kielestä, jota siellä mukamas puhuttiin.
Väkijoukko kujan toisella puolella liikkui, Xen ajatteli ja Nurukan haukkoi henkeään. Uudestaan ja uudestaan. Lopulta Xen löi turhautuneena nyrkkinsä saviseen seinään Nurukanin vieressä. Jälkeä ei jäänyt, mutta kipu tuntui rystysissä. Aivan kuten silloin, kun Xen oli hakannut tien ulos Nurukanin painajaisesta. Silloin, kun Xenin mieli oli kuin olikin tarpeeksi vahva luomaan tien eteenpäin.
Oliko se sittenkin mahdollista? Eikö hän vain osannut keskittyä? Olivatko panokset liian matalat? Nurukanin hengitysvaikeudet kyllä jatkuivat, mutta mies oli yhä tolpillaan. Xenin ideat alkoivat olla lopussa. Keino oli löydettävä, mutta edes konemies radiopuhelimen toisessa päässä ei sitä osannut tarjota.
Joten Xen lakkasi edes yrittämästä luoda tyhjästä mitään sellaista, mikä olisi mennyt suoraan Biancan ö-mappiin. Hän päätti etsiä mielensä perukoilta jotain aitoa, jota muokata. Joku hetki, jonka hän muisti niin terävästi, että se piti häntä hereillä öisin.
”Eih”, hän voihkaisi.
”Ghhhh”, kähisi Nurukan. Muiston merkillinen ilma ei suostunut antamaan toalle hengähdystaukoa.
Xenin idea kylmäsi häntä. Hän vihasi sitä sydänkuulansa suoman olemassaolon jokaisella säikeellä, mutta hän oli seisonut paikallaan hiljaa jo aivan liian pitkään perääntyäkseen enää. Hän sukelsi mielensä perukoille, eli uudelleen elämänsä traumaattisimman hetken… ja muutti siitä yhden pienen yksityiskohdan.
Muisto-ovi ilmestyi kujalle heidän viereensä ilman minkäänlaista ääntä tai merkkiä. Sen raamit olivat mustaa metallia ja kiiltelivät uutuuttaan. Valo, joka muistosta paistoi, oli väkevän kirkkaanpunainen. Nurukan ei jäänyt odottamaan hetkeäkään, vaan kompuroi muistoon sisälle Xen vanavedessään. Paluu normaalin hengitysilman pariin ei kuitenkaan ollut toalle niin suuri yllätys kuin se, mihin he olivat päätyneet.
He olivat noin viidenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, missä heidän tajuttomat ruumiinsa todellisuudessa uinuivat, mutta eivät nykyhetkessä. Mustan Käden tornin pohjakerroksessa sinkoilevat vahkisotilaat ryhmittyivät hissin eteen odottamaan kyytiä, joka ei koskaan saapuisi. Sivummalla näyttöpäätteen äärelle oli kumartunut hahmo, joka olisi hyvin voinut olla Xenin kaksoisolento.
Hapen kiertäessä taas Nurukanin päässä, hän ymmärsi kuitenkin nopeasti, ettei se mikään kaksoisolento ollut. Menneisyyden Xen puristi näyttöpäätettä niin lujaa, että se natisi liitoksissaan. Kyyneleitä vuodattava vahki keskusteli jonkun kanssa. Jonkun, joka oli juuri pelastamassa tätä tukikohdan yläkerroksissa tapahtuvalta massamurhalta.
Tai niin Nurukan luuli. Erään viskinhuuruisen illan päätteeksi Xen oli kertonut hänelle tarinan siitä, kuinka hän oli jäänyt vangiksi Mustan Käden pohjamutiin. Mutta alkoholin sijasta Xenin suonissa virtasi nyt kredipselleeni. Vahkilla ei ollut pienintäkään aikomusta nostaa katsettaan kylmästä metallilattiasta. Hän oli valinnut tämän muiston, koska hän muisti sen jokaisine yksityiskohtineen.
Se, että Nurukan kuitenkin tunnisti muiston niin nopeasti, hämmensi häntä. Xeninhän piti luoda kokonaan uusi muisto. Sellainen, joka avaisi heille ovet Hypoteesiin. Hän marssi uteliaana itkevän muistoxenin olan taakse ja vilkaisi tälle ruudun välityksellä pahoittelevaa toaa. Mutta ruudulla häntä ei odottanutkaan Niz. Silloin hän ymmärsi, mitä Xen oli tehnyt.
Suletukasvoinen, kiikarisilmäinen jään toa hymyili Xenille ruudun takaa. Se, minkä Nurukan oli kauempaa tulkinnut muiston Xenin ahdingoksi paljastuikin lähempää tarkasteltuna iloksi. Vahki oli liimannut onnesta kyynelehtivät kasvonsa miltei kiinni ruutuun, jolta Matoron hymy häntä lohdutti.
”Minä haen sinut Xen, kun aika koittaa. Minä päästän sinut vapaaksi.”
”Lupaatko?” muistoxen aneli kyyneleet silmissään.
Matoron hymy nytkähteli lempeästi. Toaa selvästi huvitti, että Xen edes esitti moisen kysymyksen.
”Minä saavun. Täsmälleen ennen kuin odotus olisi käymässä liian pitkäksi.”
Todellinen Xen ei ollut vieläkään nostanut katsettaan lattiasta, mutta Nurukan näki nolostuneen hymyn, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen. Vahki oli kääntänyt elämänsä hirveimmän päivän joksikin kauniiksi. Hän oli tarttunut siihen parhaaseen asiaan, joka hänen vankeudestaan oli seurannut. Nurukan asteli ystävänsä luokse ja kampesi hellästi radiopuhelimen hänen kädestään.
”Oletko valmis?”
”Olen”, Xen myönsi. ”Aika lähteä.”
Nurukan virnisti ja painoi lähetyspainikkeen pohjaan. Viesti oli selkeä. Oli aika polkaista androidin suunnitelma käyntiin.
”Peelo, olemme valmiita.”
”Xen. Tiedät, mitä tehdä”, Peelo vastasi. ”Ja valmistautukaa juoksemaan.”
Nurukan nyökkäsi Xenille, joka nosti viimein katseensa kylmästä lattiasta. Vahki vilkaisi vielä kertaalleen jään toalle sydäntään vuodattavaa itseään ja huokaisi sitten syvään.
”Minä lupasin sinulle jo kerran, että en koskaan tekisi tätä uudestaan.”
”Ja minä kielsin sinua tulemasta vihollisen murtamaksi. Tämä on mahdollisuutemme iskeä takaisin.”
Nurukan oli oikeassa. Ja tietenkin oli. Tilanne ei ollut helppo, mutta Matoron lempeyden ja vanhan kenraalin päättäväisyyden ansiosta hän kuitenkin tiesi, että tämä oli heidän paras mahdollisuutensa kamppailla Valkoisen painajaista vastaan.
Joten Xen avasi jälleen silmänsä. Mielensä. Ja hän näki. Ja hänen alitajuntaansa ilmestyneestä kellon tikityksestä päätellen niin näki myös Bianca. Tai oli aina nähnyt.
Ja koska hän oli aina nähnyt, oli hän jo vartonut hetkeään. Valkoinen hahmo asteli esiin Mustan Käden alimman kerroksen varjoista. Tällä kertaa kuitenkin ilman kelloaan. Kasvottoman naisen askel oli itsevarma, vaikka tämän jalat vapisivatkin. Tämän lihan alta paikoitellen pilkistävä luuranko natisi liitoksissaan.
”VOI SINUA, SANANSAATTAJA. MINÄ NÄEN NIIN PITKÄLLE, ETTET PYSTY SITÄ YMMÄRTÄMÄÄN. KUKAAN EI LIIKU VALTAKUNNASSANI ILMAN, ETTÄ TIEDÄN.”
Nurukan oli tällä kertaa se, joka otti askeleen taaksepäin Biancan liikkuessa heitä päin. Xen kuitenkin seisoi selkä suorassa kuningattaren valtaa uhmaten. Hän näki luonnottoman pitkät hampaat paljon lähempää kuin hän olisi tahtonut.
”Olisit tuonut sen kellokoneiston mukanasi”, Xen ilkkui. ”Olit paljon pelottavampi, kun olit muutakin kuin tuollainen lihasäkki.”
”NURUKAN”, Bianca puhutteli, vaikka tuijottikin edelleen Xenin kasvoja. ”TIEDÄTKÖ SINÄ, MITÄ TAPAHTUU, JOS SIELUSI PIRSTOUTUU VALTAKUNNASSANI?”
Toa ei ehtinyt vastata. Hän katsoi voimattomana, kun valkoinen käsi löi itsensä vaivattomasti läpi Xenin ruumiista. Vahkin selkäpuolelta ulos tullut käsi puristi otteessaan veren peittämää kirkasta kuulaa. Sitten käsi alkoi puristamaan. Kuula pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi kuin se olisi ollut lasia vain. Nurukan ei saanut järkytykseltään sanaakaan suustaan. Valot olivat jo sammuneet Xenin silmistä. Tämä kaatui maahan välittömästi, kun Bianca repi kätensä irti tämän ruumiista. Kuului metallinen tömähdys ja ruumis iskeytyi selälleen maahan kuningattaren ja Nurukanin väliin.
”KUINKA MONTA KUOLLUTTA YSTÄVÄÄ OLET VIELÄ VALMIS OTTAMAAN KONTOLLESI, KENRAALI?”
Toan jalat olivat kuin liimautuneet paikalleen. Hän ei suostunut katsomaan Biancaan. Sen sijaan hän kumartui Xenin elottoman raadon yläpuolelle ja painoi kätensä tämän rintakehään revityn reiän päälle.
”En ainuttakaan”, hän vastasi ja naulitsi katseensa ohi valkoisesta lihanukesta. Siellä se hohti. Ovi, jonka tämä oli luonut muistoon päästäkseen.
”Minä näen sen!” Nurukan huusi ja osoitti sormellaan puhtaanvalkoista ovea kohti. Bianca ei ehtinyt reagoimaan, kun sivummalla rooliaan edelleen näyttelevä, näyttöä puristava Xen antoi punaisen huppunsa valua hartioilleen, kun tämä kääntyi kohti Nurukanin osoittamaa suuntaa.
Kakama lauloi, niin myös Xenin jalat, jotka vipelsivät sellaisella määrätietoisuudella, että Valkoinen ymmärsi välittömästi, etteivät ne voineet kuulua muiston alkuperäiselle asukkaalle.
”Kiitos avusta!” Xen huusi taakseen, kun kuningattaren ohi kohti ovea rynnistänyt kaksikko katosi muistosta yhdellä sulavalla syöksyllä. Maassa makaavan ruumiin käsi nousi ylös näyttämään peukaloa. Kuoleman porteilla seilaavan muistoxenin kasvoilla oli leveä virne. Biancan hampaat kirskuttelivat väkivaltaisesti toisiaan vasten, ja kun tämä yritti lähteä petkuttajien perään, muiston Xen, se, jonka todellinen Xen oli sinne kuvitellut, tarttui vielä viimeisillä voimillaan Valkoisen jalasta kiinni ja puristi.
”Hatakun uuden poikaystävän nimi on Tarwe…”
Raivon partaalle piiskattu Bianca riuhtaisi jalkaansa sellaisella voimalla, että raadon käsi repeytyi samalla irti. Kuningattaren turhautunut kiljaisu kaikui teknisesti ottaen kaikkialla. Kellokoneisto saapui samalla hetkellä tarttumaan hallitsijaansa. Muiston lattian läpi purkautuva messinki otti Biancan syleilyynsä ja survoi tämän väkisin läpi muistosta suoraan Hypoteesin autioille kaduille.
Se ei ollut, mitä kenraalit olivat kuvitelleet, mutta heillä ei ollut pienintäkään aikomusta jäädä katselemaan maisemia. Hypoteesi oli ottanut kaupungin muodon. Sateenkaaren väreissä hohtavat muistokennot muodostivat ryhmissä rakennuksia ja torneja, jotka kurottelivat kohti Valkoisen Valtakunnan taivasta. Kadut niiden välissä oli tehty valkoisesta mukulakivestä, joka koostumukseltaan muistutti soraa, jolla Nurukan ja Xen olivat ikuisuuksia jo taivaltaneet.
Silloin heidän takanaan räjähti. Xenin muisto pirstoutui sisältäpäin, kun messinkinen hirviö luikerteli siitä ulos. Xen katsoi kauhuissaan, kuinka mahdottoman kokoinen messinkinen basiliski rymisteli kaduille välittömästi heidän peräänsä. Nurukan ehti nähdä vilauksen valkoista lihaa sen suun sisältä. Radiopuhelin oli yhä tiukasti hänen puristuksessaan.
”Saatiin sen huomio! Entäs nyt?”
”Sekoittakaa sen pää. Jatkakaa juoksemista”, Peelo lausui linjan toisessa päässä. ”Matkustakaa taas ovesta toiseen. Johdattakaa hänet läpi niin monesta hypoteettisesta muistosta, että hänen todellisuudentajunsa murenee.”
”Kuitti”, Nurukan vahvisti. Kakama piiskasi toaan niin paljon lisää vauhtia, että tämä tarttui lopulta rinnallaan loikkivaa Xeniä ranteesta pitääkseen tämän vauhdissaan mukana. Kadun päässä heitä odotti seinämä muistoja. Skenaarioita, joita Valkoinen ei ollut suostunut päästämään tosimaailmaa paremmin edustavien muistojen joukkoon. Rakennukset murenivat heidän takanaan, kun kiemurteleva messinkihirmu lähestyi heitä ympäristöstään välittämättä. Kenraalit olivat kuitenkin solahtaneet ovesta jo sisään, ja Valkoisen käärme seurasi.
Korvia riipivän sodan kauhut pauhasivat muiston sisällä. Ruskea hyönteinen oli iskenyt Bio-Klaanin linnoitukseen ja pirstonut sen palasiksi. Tornit olivat kaatuneet ja osa rakennuksista loimusi edelleen ilmiliekeissä. Kenraalit juoksivat ohi haavoittuneesta toa Umbrasta, jonka kasvoilta oli alkanut jo katoamaan väri. Verenhukka oli tehnyt hänet heikoksi. Toa piteli kädessään kiveä, johon hän luovutti loput voimansa. Nurukan ehti nähdä, kuinka hänen ystävänsä muuttui turagaksi valonsäteen sokaisemana, kunnes Biancan vyöryvä ja jauhava hammasratastuhovoima jyräsi muiston alleen ja kenraalit joutuivat pakenemaan seuraavaan oveen.
Seuraavan muiston ovi räjähti saranoiltaan sisään, kun Nurukanin kredipselleeniketjujen peittämä nyrkki raivasi tietä juoksevalle kaksikolle. Kumpikaan ei ehtinyt kiinnittämään huomiota maailmaan, jonka halki heidän tiensä vei. Niin oli myös parempi. Jos kellokoneistoa karkuun kirmaava kaksikko olisi nähnyt Bio-Klaania uudesta tornistaan valvovaan purppuraan piipariin, olisi heidän askeleensa varmasti hidastunut. Kuuden majesteettisesti hohtavan esineensä voimalla hallitseva pahuus murskaantui lopulta basiliskin leukojen väliin, kun Nurukania ja Xeniä seuraava aikarauta surutta jauhoi potentiaalisen tulevaisuudenkuvan tomuksi.
Muisto oli täynnä sulkia ja korppien raakkumista. He näkivät edessään olennon, jonka he olivat kohdanneet Avra Nuilla. Se pörhisteli siipiään Umbran avonaisen kallon sisällä. Korpit rääkyivät ilosta. He eivät kuitenkaan halunneet jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, vaan juoksivat uudesta ovesta seuraavaan. Bianca herkutteli jo todellisuudella jauhaen sitä olemattomaksi.
Nurukanin nyrkki läpäisi seuraavan muiston raamit vaivatta. Kaikkein nopeinta oli täräyttää niitä täydestä vauhdista sen sijaan, että he olisivat loikkineet raamien välistä. Tikittävä tuomio lähestyi heitä silti tasaisesti.
Tämän muiston halki juoksi nopeasti, sillä se koostui täsmälleen yhdestä pienestä toimistohuoneesta. Nopea vilkaisu, jonka kenraalit sille soivat, sisälsi kuitenkin tarpeettoman paljon hämmentäviä yksityiskohtia.
Toa Tawa pureskeli sormiaan kuin jälki-istuntoon jääneet matoralaiset koulun penkillä. Hänen edessään kipeää selkäänsä voivotteleva turaga Guardian pauhasi jotain vanhoista hyvistä päivistä ja piimän verrattomista, terveyttä edistävistä ominaisuuksista. Kääpiöskakdin raajat näyttivät surkastuneen, mutta adminin leukaperät näyttivät tavallistakin massiivisemmilta. Vartija-kivääristä valmistettuun kävelykeppiinsä nojaava turaga pyyhki ylikasvaneita kulmakarvojaan kiikarisilmiensä päältä.
Molempien kiikarisilmiensä.
Kumpikaan kaksikosta ei sitä olisi tahtonut myöntää, mutta kenties oli vain parempi, että tämäkin muisto katosi olemattomiin basiliskin rynnäkön alla.
Laboratorion halki juostessaan Nurukan ehti kuulemaan ainoastaan Samen autenttisen ihmettelevät huokaukset, sekä yhden ainoan virkkeen, joka syöpyi hänen aivoihinsa.
”Kuka olisikaan arvannut, että Feterran sisällä onkin vain… toinen pienempi Feterra!”
Xen tiesi Feterrat lähinnä Matoron tarinoista. Hän kiinnitti huomionsa pöydälle avatun metalliolennon vieressä virnuilevaan tiedetoaan. Ruskeaa taikinaa hampaidensa välissä mässyttävä Kepe näytti olevan uskomattoman tyytyväinen tutkimustuloksiinsa. Virne oli leveä syystäkin, sillä pöydällä hänen edessään lepäsi myös uutuuttaan kiiltelevä tieteen Nobelinn palkinto.
Maailma seuraavan oven takana ei parantanut tilannetta tippaakaan. Lol Doradon metropoliin oli saapunut koko maailman kansat. Miljoonat ja taas miljoonat nyrkit nousivat ilmaan hurraahuutojen saattelemana. Valtaistuimellaan istuva ruskea apina kirkaisi kolme kertaa ja tämän enkeleitä muistuttavat palvelijat nostivat viimein Kanohi Nimdan tämän karvaisille kasvoille.
Tarzahnin siunaus laskeutui kansan keskuuteen. Tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä avaruuden kylmässä syleilyssä leijaileva katoajahärkä katsoi, kuinka tähden muotoisen robotin mantereen kokoiset kädet nousivat tarjoamaan kaukaisuudessa siintävälle galaksille kaksi keskimmäistä sormeaan. Tarkkaan seuraamalla olisi voinut nähdä, kuinka robotin sormiin alkoi kasvaa kaupunkien kokoista ruskeaa karvaa.
Ja ruskea väri nielaisi todellisuuden. Entropia muuttui todeksi. Karvaisen kuninkaan karhea kosmos kaikotti kaiutkin.
Aina siihen asti, kunnes se korvautui messingillä. Ja muisto vapautti kenraalit kutisevasta ikeestään.
Kaksikkoa jahtaava maailmojen ahmija ei hidastanut laisinkaan. Näin ei voinut jatkua. Korvia riipivä muistojen pirstoutuminen kaikui armotta heidän kannoillaan. Nurukanin nyrkki iski heidän tieltään seiniä toistensa jälkeen, mutta heidän eteensä aukesi aina vain lisää toinen toistaan älyttömämpiä muistoja tai hypoteettisia skenaarioita.
Xen asetti kätensä edessään juoksevan Nurukanin olkapäälle ja sulki silmänsä kesken juoksun. Vahkin jalat pinkoivat yhä, mutta hänen mielensä oli karannut aivan muihin puuhiin. Kanohi Eldan voima hänen suonissaan lähti ylikierroksille. Hänellä oli idea.
”Vasemmalle”, Nurukanin opastuksen varassa pinkova vahki parahti ja maakenraali jysäytti muisto-oven empimättä pirstaleiksi ja johdatti kaksikon Xenin opastamaan suuntaan. Todellisuutta jauhava kellokoneisto teki käännöksen heidän perässään aivan liian ketterästi ollakseen niin käsittämättömän suuri.
”Taas vasen”, Xen karjaisi ja Nurukanin nyrkki lauloi jälleen. He olivat murtautuneet takaisin Hypoteesin kaduille, ja Xen yritti kurottaa voimillaan niin syvälle siellä kohoaviin ovien ryhmittymiin kuin vain suinkin pystyi.
”Luuletko pystyväsi tekemään sen ketjutempun uudestaan?” Xen karjui takaansa kajahtelevan kaaoksen päälle. Nurukan kohautti olkiaan. Se ei kuitenkaan ollut ”ei”, joten Xen päätti jatkaa ohjeistamistaan. Hän alkoi osoittamaan kohti muistoja ympäri Hypoteesia: Maan tasalta, kattojen rajoista, vasemmalta ja oikealta. Ja Nurukan keskittyi vääntäen kredipselleenin niin hyvin tahtonsa alle kuin se oli enää mahdollista.
Lopulta yhteensä 38 kaasusta koostuvaa ketjua kulki ympäri Hypoteesia maan toan kouriin. Osa oli hänen otteessaan, osa sidottu hänen ranteisiinsa. Ja kun basiliski lähestyi, hän riuhtaisi koko painollaan iskien kätensä yhteen ja antaen kaasun tehdä tehtävänsä.
Muistojen raamit pirstaloituivat hetkessä. Valot sammuivat ja vain aukot jäivät. Ensiksi näytti siltä, että mitään ei ollut tapahtunut… ja sitten vuodot alkoivat.
Vettä, hiekkaa, lunta. Ilma-aluksia, tulta ja tappuraa. Jokaista elementtiä, minkä saattoi kuvitella. Jokainen projektiili, jokainen naamiovoima. Hypoteesiin purkautui kolmenkymmenenkahdeksan muiston verran spekulatiivista Metru Nuin sotaa.
”Tätähän sinä halusit!” Xen ilkkui vahingoniloisena, kun xialainen lentotukialus iskeytyi taivaalta messinkiseen koneistoon aiheuttaen valtavan tulipallon iskeytymispisteeseensä. Todellisuuden täyttävä karjaisu hukkui räjähdysmäisesti syttyvän öljyn ja metallin kirskunnan alle. Ennen kuin kuningatar ehti toipumaan iskusta, Nurukanin pirstomien oviaukkojen sisältä alkoi purkautumaan sekä Metsästäjien että Mustan Käden panssariajoneuvoja. Maajoukot kohtasivat basiliskin ympärillä. Vaaleanpunaisin ionimiekoin varustautuneet Sarajit tekivät viholliskosketuksen. Näitä vastaan rynnistävä, pasuunoin varustautunut peikko-ooppera vastasi hyökkäykseen massiivisella törähdyksellä.
Metru Nuin sodan jokainen taistelu raivosi samaan aikaan Hypoteesin kaduilla ja Valkoisen tuomionpäivän käärme joutui sen kaiken keskelle. Yhdestä aukosta putosi laskuvarjoilla varustautuneita xialaisia jääkäreitä, jotka ampuivat harppuunoitaan kohti tielleen osunutta hammasratashirviötä. Viiden toisistaan eriävän Toa Lhikanin yhteentörmäys Hypoteesin suurimmalla torilla johti joukkojen kokoamiseen ja yhteiseen rynnäkköön. Yksi heistä, mekanisoitu tuhoaja Lhikanonator 5000, kutsui rinnalleen Toa Mangan, tiimin, jonka jäsenistö lähti juoksemaan oikealta vasemmalle, vaikka heitä oli nimenomaan käsketty hyökkäämään vasemmalta oikealle.
Toisella puolella kaupunkia Xian Rautalaivasto ihmetteli, kuinka valkoisella betonilla olisi kuulunut seilata. Lisähämmennystä aiheutti se, että noin puolet laivojen miehistöjen jäsenistä koostui paljaaksi ajelluista apinoista. Ne kohtasivat taistelussa Äärimmäisen Tumman Harmaan Käden ilmalaivaston, joka välisaarelaiseen tapaan pommitti vastustajiaan räjähtävillä kumiankoilla.
”Tuon luulisi pitävän luikertelijan hetken kiireisenä”, Xen hihkui voitonriemuisena, kun kerrostalon kokoinen Turaga Dumea muistuttava robotti kaatui sähisevän basiliskin päälle. He alkoivat viimein saamaan pientä etumatkaa kellokoneistoon. Peelo lateli heille sillä aikaa lisää ohjeita radion kautta. Heille oli uusi reitti, jonka pitäisi johdattaa heidät entistä syvemmälle Hypoteesiin.
Taaempana leviävä kaaos oli ottanut sillä aikaa aiheuttanut hirvittävän dominoefektin. Sodan rummut takoivat kaupunkia auki ja Nurukanin jälkeensä jättämät kredipselleeniketjut olivat löytäneet uutta elämää Metru Nuin sankareiden käsistä. Ovi toisensa jälkeen pirstottiin auki vahvistusten toivossa. Kaupungin itsensä rakenne oli alkanut horjumaan, kun sen sisällä taistelevat muistot repivät sitä kappaleiksi ovi ovelta.
”Vasemmalle seuraavasta kadunkulmasta ja suoraan eteenpäin. Sininen muisto sen kadun päädyssä”, Peelo ohjeisti. Kenraalit liikkuivat ohjeen mukaisesti väistellen samalla parista kymmenestä Nui-Kralhista koostuvaa palloa, jotka yrittivät kaataa lihasta kasattua, punaista, vihaista ja savuavaa kuusikymmentämetristä miestä vasten yhtä Hypoteesin korkeimmista rakennuksista.
Xenin ja Nurukanin kohde oli jo näkyvillä. Peelon sanat pitivät jälleen kutinsa. Kadun päässä kohosi valtava pilvenpiirtäjä, jonka katutasossa, muiden joukossa, hohti kirkkaansininen, kaikin tavoin houkutteleva muisto.
He eivät vain olleet huomioineet sitä, miten nopeasti Biancan basiliski saisi itsensä irti sodan hulluuksista. Samalla hetkellä, kun Nurukan ja Xen loikkasivat sisään muistoon, seurasi messinkinen kellokoneisto näiden perässä aivan heidän kannoillaan. Murskattujen sotavoimien palasia valui sen hampaiden välistä. Muutaman messinkisen suomun alla savusi edelleen sotakoneiden jäänteitä.
Kenraalit eivät ehtineet enää estää itseään ryntäämästä sisään. Jos he olisivat tienneet, että basiliski oli jo niin lähellä heidän kannoillaan, olisivat he johdattaneet sen vielä muutaman lenkin kautta takaisin Hypoteesin kaaokseen. Oli kuitenkin aivan liian myöhäistä.
Muiston sisällä irtaimisto sai välittömästi kyytiä. Killjoyn ja Nizin hidas tanssi keskeytyi, kun huoneen levysoitin sinkoutui tieltä pois, kun Nurukan ja Xen juoksivat muistosta suoraan läpi rynnien suoraan muistoon sen takana ja muistoon sen takana ja muistoon sen takana…
Peelo jäi katsomaan entisestään syvenevää reikien jonoa tyrmistyneenä, kun Mekaanikko ja Lähetti kirmasivat samaiseen muistoon täyden paniikin valtaamana. He olivat kaikki saapuneet kohtaamispaikalle oikeaan aikaan. Ongelma oli, että niin oli myös Bianca.
”Saatanan perse”, Lähetti avasi sanaisen arkkunsa.
Sekuntia myöhemmin todellisuuden kokoinen kellokoneisto jauhoi muiston tomuksi. Peelo ehti vain vaivoin taklaamaan tontut ja Lähetin olkapäällä kököttävän zyglakin toiseen muistoon, ennen kuin he joutuivat basiliskin hammasrattaisiin.
”Brr-brr-dando”, Focaxas huokaisi helpotuksesta.
He pudistelivat tomuja päältään keskellä huonetta, jossa oli käynnissä kaikkien aikojen hirvein pöytäroolipeli, jossa visiiripäinen onu-matoran lausui kaikki hahmonsa äänet kimeällä, korvia riipivällä äänensävyllä. Tilanteen kuvitellut Nui-Kralhi ei edes itse osallistunut tilaisuuteen, sillä muisto oli ainoastaan valistunut arvaus siitä, miten kamalaa siihen olisi ollut osallistua.
Peelo ja Creedy vaihtoivat huolestuneita katseita roolipelipöydän päälle mätkähdettyään. He olivat matkanneet liian syvälle Hypoteesiin luovuttaakseen nyt. Vaikka alkuperäiseen suunnitelmaan kuului yllättää paljon väsytetympi Bianca, tämä saattoi olla silti heidän ainoa mahdollisuutensa iskeä.
Joten Peelo painoi radiopuhelimensa näppäimen pohjaan ja lausui siihen viimeiset sanat, ennen kuin hän viimein hylkäsi sen laskemalla sen roolipeliä vetävän ko-matoranin syliin.
”Aika on koittanut.”
Se kuulosti sopivan dramaattiselta. Peelo piti ajatuksesta, että nyt oli sellainen hetki, jossa niin sai sanoa.
Nurukan ja Xen olivat saavuttaneet Hypoteesin rajan, mutta niin oli myös Valkoinen Kuningatar. Muistosta toiseen loikkiminen oli vienyt heidät aivan kaupungin ulkolaidalle. Nyt heidän edessään siinsi samanlainen tyhjyys kuin sillä tasangolla, jolle he olivat Nurukanin mielestä murtautuneet. Ainoa ero oli taivas, jolla ei enää paistanut muistokennojen rihmastot. Siellä oli jotain aivan muuta. Jotain sellaista, mitä kenraalien katseet vieläkin välttelivät.
Eikä heillä siihen aikaakaan olisi ollut. Takaa-ajo jatkui ja basiliski saavutti heitä edelleen. Hypoteesin rajalla ei ollut enää muistoja, minkä suojiin paeta. Luurankomaisten rakennusten täyttämät kadut olivat loppumassa kesken. Edessä oli pelkästään valkoinen paljas maasto ja varmuus siitä, että Biancan kellopelikärmes saisi heidät kiinni hetkenä minä hyvänsä. Kumpikaan ei uskaltanut katsoa enää taakseen. Basiliski kiemurteli niin lähellä heidän kannoillaan, että he tunsivat jalkojensa alla siitä kantautuvat paineaallot. Yksi haukkaus sen kidasta ja he olisivat mennyttä. Käärmeen suu oli jo auki ja Valkoinen Kuningatar odotti sen sisällä saalistaan.
Kuului tömähdys, kun jotain valtavaa iskeytyi basiliskin kylkeen. Käärmeeseen kohdistunut liike-energia paiskasi tämän täydestä vauhdista tyhjään pilvenpiirtäjään ja siitä läpi. Nurukan ja Xen pysähtyivät kuin seinään. He tajusivat olevansa varjossa, sillä jotain valtavaa oli astellut heidän yläpuolelleen. Nurukan ei ollut uskoa silmiään, kun taas Xen ei voinut estää itseään hihkaisemasta innosta.
Tuhat tonnia sykkivää lihaa oli puettu sinisiin panssareihin ja astutettu kahdelle jalalle seisomaan. Ruumiista lähtevä kaula kiemurteli kohti korkeuksia ja sen päässä irvisti kaksi rivistöä hirvittäviä valkoisia hampaita.
”Lähestytte rajaa. Jatkakaa askelta.”
Nurukan ei voinut uskoa, että se puhui. Se oli lihaa. Se oli valtava. Ja se oli juuri pelastanut heidät Biancan hampaista. Hän ei edes lähtenyt arvailemaan, missä niin kolossaalinen olento oli piileskellyt, että he eivät olleet sitä kauempaa huomanneet.
”Menkää. Ylittäkää tasanko. Äpärä odottaa.”
”Tahnok-Nuille”, Xen kuiskasi tietäen, että bahrag kuuli sen. Hänen piti kiskoa Nurukan liikkeelle väkisin, sillä tämä ei ollut saada silmiään irti heidät pelastaneesta hirviöstä.
He lähtivät ylittämään tasankoa juuri, kun basiliski oli toipunut yllätyshyökkäyksestä. Se yritti kiemurrella heidän peräänsä, mutta yritys pysähtyi maailman vanhan kuningattaren leukoihin. Vieterin lailla pitenevä kaula riuhtaisi ja lennätti basiliskin takaisin sinne, minne tämä oli ensimmäiselläkin kerralla tyrmätty.
”MUINAISJÄÄNNE”, Bianca sihisi. Sanat kaikuivat ulos basiliskin suusta, mutta kuuluivat ilmiselvästi salskealle sen sisällä.
”Valkoinen valhe. Vaikeuksia nähdä? Emmitkö ennustaa?”
Hypoteesin varjo oli todellinen. Liikaa spekulaatiota, liikaa absurdeja ajatuksia. Virheiden, valheiden ja hartaiden toiveiden verho peitti kaikkinäkevältä kaiken. Ja side silmillä ei sinisen hirviön hyökkäyksiä väistetty. Bianca ymmärsi viimein, että Mustan Käden kenraalit olivat johdattaneet hänet tarkoituksella ansaan. Äpärän metkut piinasivat häntä edelleen.
”OLISIT PYSYNYT SIINÄ KUOPASSA, MIHIN TEIDÄT MANASIN.”
Sininen hirviö seurasi katseellaan, kuinka basiliski pälyili jatkuvasti ympärilleen. Oli ilmiselvää, mitä tämä etsi, mutta hänen sisarensa luovuus onnistui silti yllättämään tyhjän kuningattaren.
Karjahdus kuului lopulta heidän yläpuoleltaan. Jotenkin hirviön punainen vastakappale oli onnistunut kampeamaan itsensä Hypoteesin reunimmaisen pilvenpiirtäjän päälle. Kun se syöksyi sieltä alas, oli aivan liian myöhäistä väistää. Basiliskin messinkinen ranka repeytyi kahtia, kun huumaavaa vauhtia kiitävä punainen bahrag iski hampaansa siihen ja repäisi.
Tämän sisko ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan iski itsekin. Valkoiset leuat kohtasivat messinkiset. Muutama basiliskin hampaista repeytyi törmäyksessä irti painautuen sinisen hirviön ikenien lihaan, mutta kellokoneisto itsessään antoi myöten. Hyökkäys repäisi valkoisen raadon ulos basiliskin kidasta ja paiskasi tämän väkivaltaisesti Hypoteesin katuun.
Messinkipeto korahti vielä kerran ja lysähti sitten elottomana maahan. Ilman näkijäänsä se oli pelkkä eloton kuori.
”Surmaa, sisko.” ”Ahmaise, ystävä.”
Vanhat hallitsijat astelivat maassa kiemurtelevan valkoisen lihakasan luokse. Kamppailu oli ollut ohi paljon nopeammin kuin muinaisen parven päälliköt olivat uskaltaneet edes toivoa. He hävittäisivät maailmansa varkaan yhdessä. Valkoisen hirmuvalta päättyisi viimein.
Mutta, kun he valmistautuivat pirstomaan valkoisen hauraan ruumiin, sinisen siskoksen yläleuka räjähti messingin ja lihan yhteisessä näytöksessä. Basiliskin tämän lihaan upottamat hampaat purskauttivat ulos sauvoja, jotka silmänräpäyksessä kiinnittyivät valkoiseen maahan ja repivät kampeamalla siniset leuat kappaleiksi. Sen hirvittävän esityksen varjolla Valkoinen todisti, ettei hän tarvinnut koneistoaan päihittääkseen sisaruksia. Yhdentoista arkkikranan voima virtasi häneen tosimaailmasta, ja sisaruksista punainen sai kokea sen yhtenä sivalluksena valkoisen nyrkkiin puristetusta kourasta.
Bahrag mätkähti maahan valtava palanen panssariaan pirstoutuneena. Liha sen sisällä alkoi valumaan putouksina pois tämän sisältä. Maahan lysähtäneet siskokset olivat vain sekuntien päässä olemassaolonsa loppumisesta. Sinisen aivojen harmaa pilkisti tuhoutuneen yläleuan kohdalta, kun punaisen sisälmykset aloittivat matkan kohti asfalttia.
Heidät pelastivat ainoastaan mustat siteet, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Ne olivat valtavia ja kurottivat itsensä taivaista kietoen sisarukset sisäänsä. Sinisen siskoksen pää ja punaisen torso peittyivät niihin, kun ne puristivat haavat kiinni ja alkoivat kiskomaan bahrageja turvaan maan sisään. Hypoteesin kadut antoivat periksi, kun maa nielaisi siskokset sisäänsä. Bianca ei edes yrittänyt estää sitä tapahtumasta. Hänen katseensa oli nauliintunut hahmoon, joka oli kävellyt paikalle Hypoteesin toisella puolella siintävältä aavikolta.
Hahmo kuului naiselle, mutta tämän ainoa mustien siteiden alta paljastuva ominaisuus olivat tämän suuret, siniset silmät. Molemmissa käsissään hän punoi liinoja, jotka jossain syvällä maan sisällä olivat päästäneet bahrageista irti, ja nyt naisen käskystä ne palasivat takaisin kohti taivaita, mistä ne oli esiin manattu.
”Kenraalit taisivat avata sellaisia muistoja, mitä hänen ei olisi pitänyt”, Suntio harmitteli. Hänen äänensä oli silti lempeä. Hän ei ollut vihainen, ainoastaan yllättynyt. ”Viimeksi, kun tapasimme, sinulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, kuka minä olen.”
”KAUAN SITTEN…” Valkoinen tuumasi. Näky oli Suntionkin mielestä surullinen. Kaaoksen ja tuhon keskellä seisova valkoinen raato näytti niin pieneltä ilman kellokoneistoaan.
”Niin”, Suntio myönsi. ”Kauan sitten.”
He tuijottivat toisiaan hetken. Taistelun äänet Hypoteesin keskustassa olivat jo miltei hiljentyneet. Kaikki muistot oli revitty auki ja joko valutettu tyhjiksi tai tuhottu täydellisesti.
”MITÄ HE LÖYTÄVÄT SIELTÄ?” Bianca kysyi aidosti uteliaana katse haikaillen kohti tasankoa, jonne Nurukan ja Xen olivat tallustaneet. Hän tiesi oikein hyvin, että hänen valtansa päättyi tähän rajaan. Rajaan, jonka toisella puolella Suntio visusti pysytteli.
”Kuka tietää? Sinä olet meistä kahdesta se, joka väittää näkevänsä kaiken.”
Bianca ei tiennyt, mitä sanoa. Kenraalien loittonevat selät olivat kadonneet horisonttiin jo kauan sitten. Bahragien epätoivoinen pyristely oli joka tapauksessa varmistanut, etteivät he olleet jääneet hänen hampaisiinsa.
”Ehkäpä sen, joka väittää olevan ystävämme.”
”MITÄ?”
”Kun kysyit, mitä luulen, että he löytävät sieltä.”
”NIIN…”
Oli kulunut niin pitkä aika siitä, kun hän oli saanut puhua sille, joka väitti olevansa hänen ystävänsä. Ja kenties joskus menneisyydessä Biancakin oli väittänyt häntä ystäväkseen. Tilanne oli kuitenkin selvästi nyt toisin. Ystävät eivät pitäneet tuhansien vuosien mittaista mykkäkoulua.
”Pyytäisin sinua olemaan satuttamatta enää koskaan ketään, mutta äskeinen esityksesi taisi todistaa, että se olisi turhaa.”
”TUOMIO SAAPUU.”
”Minä kovasti toivoisin, että ei saapuisi.”
”SE TULEE KYLLÄ, EI VOI ESTÄÄ.”
Suntio hymähti surullisesti ja käänsi selkänsä Valkoiselle, joka puristi edelleen käsiään nyrkkiin kiukusta.
”Ehkäpä sitten niin. Mutta tiedätkö, se ei tule saamaan oloasi paremmaksi.”
Bianca sähähti aavikolle takaisin astelevan Suntion perään ja lysähti sitten istumaan basiliskinsa raatoa vasten. Oli taas hiljaista. Sitä hän kuitenkin osasi arvostaa. Tärkeintä oli, että tunkeilijat olivat taas teillä tietämättömillä.
Aika virtasi ja hän näkisi sen taas palaamalla omille mailleen. Vaikka hänen täytyi myöntää itselleenkin, että Hypoteesin luomissa yllätyksissä oli oma jännityksensä. Hän oli unohtanut sen tunteen. Aivan, kuten hän oli unohtanut Suntionkin.
Joten miksi hän nyt muisti? Mitä Mustan Käden röyhkeät, kredipselleeninhajuiset adoriumeiden irvikuvat olivat oikein tehneet?
Hypoteesin rauniot eivät vastauksia tarjonneet. Eivätkä tarjonneet etäämmältä seuranneet tontut ja näiden liskoystävä, jotka luikkivat takaisin kohti muistojen laakson tarjoamaa suojaa, kun Valkoinen kuningatar aloitti huomattavan hitaan paluumatkansa kohti tutumpia dyynejä. Ilman kelloaan matkaan menisi aikaa.
Mitäs muutakaan kuin aikaa?
Luku 3: Ystäväni on Aika
Joutomaan ylittäminen ei ollutkaan aivan niin yksinkertainen temppu kuin Nurukan ja Xen olivat toivoneet.
Maailman katosta puuttuvat muistokennot pitivät huolta siitä, että tapoja suunnistaa oli tavallistakin vähemmän. Maastonmuodot olivat myös taas kaikonneet–oli pelkkää tasaista. Aavikkoon ei ollut nähty edes sitä pientä vaivaa, mitä teknisesti ottaen kaikkialla heidän matkansa alussa. Kukaan ei edes ollut yrittänyt teeskennellä, että hiekan ja soran keskellä olisi mitään. Tilannetta ei auttanut, että kaksikko oli taistelun tuoksinassa kadottanut radiopuhelimensa, eikä Peeloon ollut mahdollista enää ottaa yhteyttä.
Mutta he jatkoivat matkaa päättäväisesti. Heidän jalkojaan kevensi se tieto, että ainakaan heidän ei tarvinnut enää juosta hysteerisesti karkuun muistoja jauhavaa messinkipetoa. Xen vain toivoi, että lihan sisarukset olivat selvinneet kamppailusta ehjin nahoin… tai lihoin.
Mutta se, että heidän ei tarvinnut talsia tällä kertaa ikuisuuksia, tuntui jopa tavallista piinaavammalta. Valkoisen kentillä aika oli tuntunut menettävän merkityksensä. Nyt he tunsivat sen hieman liiankin tarkasti. He pystyivät laskemaan omat sydänkivien- ja kuulien kohahduksensakin piinaavalla tarkkuudella.
Mutta he jatkoivat. Ja he laskivat. Ja he jatkoivat. Ja he laskivat. Jos he olisivat kiristäneet tahtia, olisi matka taittunut nopeammin, ja laskea olisi saanut enemmän sykkeen noustessa, mutta sanattomasti he olivat valinneet vain kävellä. Uupumus oli alkanut hiipimään molempien jalkoihin. He vain toivoivat, että matka olisi jo tulossa päätökseensä.
Täsmälleen kuusikymmentätuhatta sydänkuulan kohahdusta myöhemmin Xen nosti katseensa taas sorasta kohti horisonttia. Hänen yllätyksekseen siellä oli kuin olikin jotain. Kesti kuitenkin vielä pitkä tovi, ennen kuin niistä sai minkäänlaista selvää. Tällä kertaa he eivät enää laskeneet lyöntejä. Heidän jakamaton huomionsa oli kiinnittynyt siihen, mitä he olivat löytäneet.
Tummanpuhuvia hahmoja seisoskeli pitkin aavikkoa heidän edessään. Niistä oli vielä mahdotonta saada selvää, mutta jokaisen askeleen myötä he saivat hieman enemmän vihjeitä siitä, mitä he katsoivat. Xeniä kuitenkin kummastutti, miksi hänen eldaverensä ei ollut varoittanut siitä, että jotakin, tai joitakuita, oli edessäpäin. Hän ei tuntenut mitään. Tai ne eivät tuntuneet miltään…
Niitä oli useita. Jokainen piti melkoisen turvallista väliä toisiinsa, vaikka ne seisoivat täydellisen paikallaan. Niitä lähestyessä kenraalien jalat alkoivat epäröimään, olisiko heidän sittenkin pitänyt kiertää ne.
Niiden muoto muistutti matorania vain etäisesti. Käsiä ei yksinkertaisesti ollut, ja niiden kultaiset naamiot olivat nähneet parempia päiviä. Kanohi Hauta muistuttavissa naamioissa silmien virkaa ajoivat kolme ammottavaa mustaa reikää. Niihin katsominen ei Xenistä ollut lainkaan hauskaan. Nurukankaan ei ollut erityisen innostunut olentojen läsnäolosta.
He kävelivät yhdessä muutaman metrin päähän sellaisesta ja jäivät seuraamaan sitä. Se tuijotti kohti taivasta. Täsmälleen samaan pisteeseen siellä kuin sen kohtalotoveritkin. Parinkymmenen metrin väleillä toisiinsa seisovista olennoista oli vaikea sanoa, olivatko ne edes hengissä. Niitä olisi oikein hyvin voinut luulla patsaiksi, mutta Xenilla oli koko ajan sellainen olo, että ne voisivat milloin vain kääntää katseensa heihin.
Nurukania kylmäsi kuitenkin se, mihin ne katsoivat. Valkoisella taivaalla oli tosiaan jotain, mutta hänen niskansa ei yksinkertaisesti kääntynyt. Se asia, jonka vilkaisemista hän oli jo useaan otteeseen alitajuisesti vältellyt, esti tätä nyt fyysisesti kääntämästä päätään. Se oli siellä. Se paistoi, vaikka sen ei ehdottomasti olisi pitänyt. Hän sai pienen vilkaisun sen säteilevistä reunoista, jonka jälkeen hänen päänsä pomppasi takaisin kohti maata. Jokainen osa hänen tietoista ajatteluaan huusi hänelle, ettei hänen kuuluisi katsoa siihen suuntaan.
Xenin yritys ei mennyt paljoa paremmin. Jokainen vilkaisu kohti taivasta epäonnistui tavalla tai toisella. Hän sai muutaman vilkaisun perusteella tehtyä muutamia päätelmiä. Se tuntui säteilevän, se oli synkkä. Se paistoi taivaalla kuin eräänlainen musta aurink-
”Teidän ei kannata katsoa sinne päin.”
Xen kirkaisi, kun musta käsi laskeutui hetkeksi hänen olkapäälleen. Hetken hän luuli, että heidän vieressään tuijottava kamaluus oli viimein lähtenyt liikkeelle, mutta onnekseen hän onnistui täyttämään logiikan aukot nopeasti. Eihän niillä edes ollut käsiä, jota olkapäälle laskea. Sitten hän tunnisti äänenkin.
”Peelo! Miten… miten sinä jo tänne ehdit?”
”Olen ollut täällä jo hetken. Liftasin kyydin.”
Peelo nosti yhden peukalon pystyyn havainnollistaakseen. Aivan kuin Xen ja Nurukan eivät olisi tienneet, mitä ”liftaaminen” oli. Androidin maanittelemana kenraalit laskivat katseensa takaisin maahan. He lähtivät astelemaan tämän perässä eteenpäin jättäen kultakasvot jatkamaan tuijotustaan.
”Mitä he oikein ovat?” Nurukan ihmetteli.
”En tiedä”, Peelo myönsi. ”Mutta ne ovat aina noin. Niitä on toisaallakin. Välillä ne vaeltavat paikasta toiseen uutta paikkaa etsien, mutta lopulta ne aina päätyvät tuijottamaan samaan pisteeseen taivaankannessa.”
”Ja se asia taivaankannessa on?” Xen yritti maanitella.
”Ei mitään.”
Vahki oli pettynyt androidin vastaukseen, mutta tämä ei ollut tarkoittanut vastaustaan epäinformatiiviseksi.
”Kirjaimellisesti ei mitään. Se on tyhjää. Kaiken puutetta. Ja se paistaa täsmälleen siinä pisteessä, mihin Ficus repi aukon silloin, kun hän ensimmäistä kertaa saapui tänne.”
Nurukanin aivot raksuttivat lujempaa kuin hetkeen. Jos se, mitä taivaalla paistoi, oli niin hirveää, etteivät heidän kehonsa fyysisesti suostuneet kääntymään sinne päin, miten Ficus oli oikein manannut sellaisen esiin. Oliko tämä se asia, jonka hän oli niin epätoivoisesti tahtonut unohtaa?
”Olemme pian perillä”, Peelo huomautti. Kultakasvoiset olennot olivat jo pieniä pisteitä heidän takanaan, kun taas heidän edessään näkyi jo jotain uutta. Kenraalit olivat siitä mielessään kiitollisia. Molempien askeleet olivat alkaneet tuntua ylitsepääsemättömän raskailta.
”Minne? Sinä olet nähnyt paljon vaivaa siihen, että olemme päässeet tänne asti, mutta miksi?” Nurukan kysyi.
Xen ei ollut edes ajatellut, että Peelolla olisi ollut muita motivaatioita kuin heidän turvallisuutensa, mutta nyt, kun Nurukan kysyi siitä ääneen, oli Xeninkin myönnettävä, että androidin ohjeet olivat olleet hieman liian määrätietoisia.
”Täällä olette turvassa Biancalta. Hän ei edes tiedä, että tämä paikka on olemassa. Olemme niin kaukana rajasta, että hänen katseensa ei ulotu tänne. Ei edes sinun silmiesi kautta, Xen.”
”Hetkonen, kaukana, minkä rajasta?”
”Todellisuuden.”
Ja, kun Peelo sanoi sen ääneen, näkivät he edessään jotain. Pieni rakennelma, jota he olivat lähestyneet, oli paljastunut uudeksi muisto-oveksi. Se oli kuitenkin ainoa laatuaan. Seisoi yksin keskellä aavikkoa kuin joku olisi sen sinne tarkoituksella hylännyt. Xeniä kuitenkin kiinnosti enemmän, mitä sen takana tapahtui. Horisontti muiston takana oli täynnä mustia siteitä, jotka saivat alkunsa jostain taivaankannelta ja katosivat jonnekin niin kauas, ettei niiden päätepistettä voinut nähdä. Massiivisia ne joka tapauksessa olivat ja muistuttivat kovasti tyyliä, miten Lähetti ja Saraji olivat aina pukeutuneet.
”Mitä… nuo oikein ovat?” Xen sai lopulta suustaan. Heidän edellään kävelevä androidi ei edes vilkaissut Xenin osoittamaan suuntaan. Hän tiesi kyllä, mistä vahki puhui.
”Aikaa.”
”Aikaa?” Nurukan toisti. He olivat melkein saapuneet yksinäisen muiston luokse. Peelo pysähtyi vähän matkan päähän siitä ja kääntyi kenraalien puoleen.
”Se on tämän paikan tarkoitus. Aikaa säilytetään täällä.”
Siinä, mitä Peelo sanoi, ei ollut mitään järkeä. Nurukan pystyi vielä jollakin tapaa ymmärtämään, kuinka informaatio kulki taaksepäin Valkoisen Kuningattaren verkossa, mutta ”ajan säilyttäminen” ei ollut enää lause, jolla olisi ollut hänelle merkitystä.
”… miten niin aikaa säilytetään täällä?” Xen ähkäisi.
”Siellähän sitä kulkee”, Peelo viittasi horisonttia halkoviin siteisiin. ”Eteen ja taakse. Ristiin rastiin. Aikakin on asia, ja asioita pitää säilyttää jossain.”
”Mutta jos aika on täällä, niin miten se kulkee… tai siis, kuinka se sitten… kun sehän menee vain… äh.”
”Minä en tiedä, miten se on sidottu maailmaamme, mutta se on joka tapauksessa ankkuroitu tänne. Siksi Valkoinen Kuningatar voi nähdä myös eteenpäin. Kello rakennettiin, jotta hän voisi koskettaa näitä linjoja.”
”Entäs… entäs sisarukset? Bahragit? Näkivätkö hekin, ennen kuin tämä paikka vietiin heiltä?” Xen yritti kasata ajatuksiaan. Peelo kuitenkin pudisteli päätään.
”He olivat vartijoita. Heidän tehtävänsä oli suojella tätä paikkaa ja estää ketään pääsemästä liian lähelle. Valitettavasti he eivät kyenneet estämään Ficuksen hyökkäystä. Tai pysäyttää kellon rakentamista.”
”Kuinka hän teki sen?” Nurukan ihmetteli. ”Kuinka tällaisen paikan voi vain valloittaa?”
”Hän varasti voiman Bahragien äidiltä. Tai oikeastaan varasti esineet, joihin se voima oli sidottu.”
”Arkkikranat”, Xen huokaisi.
”Jo kahdeksaa käyttämällä hän oli tarpeeksi voimakas taivuttamaan tämän maailman tahtoonsa. Se oli sisaruksille liikaa.”
”Kuinka sinä tiedät tämän kaiken?” Nurukan ihmetteli. Peelo kieltämättä selitti historiaa kuin olisi itse kirjoittanut sen.
”Olen kuunnellut tarkkaan. Kaikki, mitä teille kerroin, on jo sanottu. Osa useaan otteeseen. Minun tarvitsi vain yhdistää palaset.”
Nurukan ja Xen pohtivat hetken. Vahki haukotteli jo väsyneenä. Seikkailua oli takana aivan liian paljon, että hän olisi enää kyennyt täysin käsittämään, mitä Peelo heille kertoi.
”Sitten on tämä toinen asia, jonka takia olen iloinen, että saavuitte tänne asti”, Peelo myhäili yllättävänkin elävästi ja ohjasi kaikkien katseet viimeiseen muisto-oveen. Sekin oli kuusikulmainen ja sen raamit näyttivät kuin ne olisi kaiverrettu luusta. Valoa ovessa ei kuitenkaan Xenin silmissä palanut. Siitä näki täydellisesti läpi aavikolle sen takana.
”Tämän oven takana elää jotain. En ole varma sen muodosta tai siitä, mitä se haluaa, mutta tahtoisin kovasti oppia. Ongelma on, että minä en voi kulkea tästä ovesta. Ne ovat pelkät raamit. Toivoin, että sinä voisit kulkea siitä ja, että saisin kuunnella, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Peelon katse oli naulittu Nurukaniin, joka ihmetteli, miksi androidin pyyntö oli osoitettu juuri hänelle. Muutama kummastunut vilkaisu Xenin kanssa ja hetkellinen oven luonteen ihmettely paljastivat kuitenkin, että Nurukan näki ovessa jotain, mitä Peelo ja Xen eivät.
Hänelle raameista nimittäin hohti valoa sen jokaisella silmin nähtävällä aallonpituudella. Sateenkaaren jokainen väri, ja muutama vanhan kenraalin silmille kokonaan uusikin, leimusi oven pinnassa kutsuvasti.
”Minä ja Xen emme ole syntyneet sinun maailmastasi, Nurukan. Meille tämä ovi ei aukea. Sinä sen sijaan olet mallikansalainen. Kulkenut täsmälleen sen polun, mikä sinun eteesi on rakennettu. Sinä voit kulkea tästä ovesta.”
Nurukan ja Xen tuijottivat toisiaan merkittävästi. He olivat tulleet niin pitkälle. Matkustaneet toistensa kanssa ja toisiinsa niin syvälle, että Nurukanista tuntui väärältä jatkaa yksin.
”Sanoit, että siellä elää jotain. Mitä sinä luulet, että minä löytäisin tuolta?”
”Jonkun, joka puhuu”, Peelo täsmensi. ”Olen kuullut toistaiseksi vain äänen, mutta hänellä tuntuu olevan kiinnostusta kaltaisiisi sankareihin.”
”Sinun pitäisi ehkä mennä”, Xen sitten töksäytti. Nurukan ei ollut uskoa korviaan. Oliko vahki tosiaan jäämässä jälkeen omasta tahdostaan?
”Tai siis… tämä on sinun matkasi. Sinusta tämä alkoi, joten on minusta ihan sopivaa, että tämä viimein askel on sinun. Sitä paitsi minua ihan oikeasti väsyttää. Silleen nukahdan pystyyn -tavalla. Jään ihan mielelläni ottamaan pienet nokoset.”
Nurukan vilkaisi ovea vielä kerran. Väriloistoineen se oli kieltämättä houkutteleva. Ja vaikka Xenin jättäminen jälkeen tuntui hänestä väärältä, oli vahkin sanoissa ripaus Totuutta. Ja kyllä hän utelias oli. Jos Peelokaan ei ollut varma siitä, mitä hän oven takaa löytäisi, täytyi sen olla tutkimisen arvoista.
”Kiitos”, Nurukan lausui vastauksena Xenille, mutta osoittaen sanansa pääasiassa Peelolle, joka oli nähnyt niin valtavan vaivan heidän turvallisuutensa eteen.
”Nähdään toisella puolella, missä se sitten ikinä onkaan”, Xen toivotti ja vilkutti. Hänen näkökulmastaan näytti perin kummalliselta, kun Nurukan astui päättäväisenä raameihin ja yksinkertaisesti vain katosi. Toan poistumista seurasi malttamaton hiljaisuus, joka rikkoutui vasta Xenin syvään haukotteluun.
”Hitto soikoon, kun hyvät yöunet kelpaisi.”
Peelo oli jäänyt hetkeksi pohtimaan Xenin merkillistä reaktiota. Kukaan teknisesti ottaen kaikkialla ei koskaan ennen ollut haukotellut. Ehkä se oli niin omituista, koska Peelo ei itse niin koskaan tehnyt, mutta häntä mietitytti silti kovasti, miksi vahkin väsymys tuntui niin merkilliseltä.
Sitten hän ymmärsi. Aikaa ei ollut paljoa.
”Xen, meidän pitää puhua nopeasti.”
”Aha. No tuota, puhutaan sitten.”
”Sinun väsymyksesi. Sinulla ei ole mitään syytä tuntea sitä. Sinä olet jo unessa.”
”No niin… no niiiiiiiiiiin oikeastaan”, Xen venytteli ja yritti työntää syrjään välittömästi häntä uhkaavan nukahtamisen tunteen.
”Sinä olet heräämässä.”
”Jaa, että mitenkä?”
”Kun sinä nukahdit dynamoon, sinä saavuit tänne. Kun sinä nukahdat täällä, palaat takaisin tuoliisi. Kredipselleenin vaikutus on lakkaamassa.”
Xenin seuraava haukotus jäi epätyydyttävästi kesken. Androidin puheessa oli järkeä. Eihän häntä olisi unessa kuulunut väsyttää.
”Xen, nopea ehdotus. En tiedä, millaista kamppailua te Metru Nuilla käytte, mutta jos haluatte toimia ilman, että Bianca tuntee tulevaisuutenne, sinun on opittava sulkemaan mielesi. Et voi enää ottaa yhteyttä tänne. Sinun silmäsi eivät saa olla enää hänen silmiään.”
”Minä tiedän”, Xen murehti. ”Minä tein sen lupauksen jo. Kun pääsemme pois täältä… aion myös pitää sen. Minua vain huolettaa…”
”Minä välitän viestin Mekaanikolle ja Lähetille. Kerron heille, että olette kunnossa ja, että pidätte tästä eteenpäin radiohiljaisuutta.”
Xen nyökkäsi kiitollisena. Häntä aidosti satutti ajatus siitä, ettei hän enää kuulisi, mitä hänen pääkopassaan eläville ystävilleen kuului, mutta hän ymmärsi myös, millaiset panokset olivat kyseessä. Hän ei aiheuttaisi enää toista Nurukania. Se ei ollut vaihtoehto.
”Vielä toinen asia”, Peelo halusi varmistaa samalla, kun Xen mallaili itseään istuma-asentoon muiston raamia vasten. ”Kuulen täällä kaikenlaista. Välillä kuningattaren itsensä puhumana. Metru Nuilla tulee tapahtumaan jotain pian. Hän tekee valmisteluja. Teidän lienee parempi varautua.”
”Kiitosh, kiitosh”, Xen tuhahteli hädin tuskin enää tajuissaan. Uupumus oli rynnistänyt hänen harteilleen nyt kaikella painollaan. Sen olemassaolo oli sietämätöntä. Hänen silmänsä eivät yksinkertaisesti enää pysyneet auki.
Vahkin viimeisen hengähdyksen mukana ilmaan nousi vielä hento vana kaasua, joka tämän elimistössä oli kaiken tämän aikaa kiertänyt. Sitten pää viimein notkahti hänen harteilleen ja samalla hetkellä tämä oli kokonaan poissa jättäen kaasunaamarikasvoisen robottimiehen seisomaan yksin aavikolle.
Tai niin yksin kuin sillä aavikolla koskaan saattoi olla. Peelo syrjäytti päästään kysymyksen kultakasvoisista mustan auringon tuijottajista ja kumartui sitten oven äärelle. Hän kuunteli tarkkaan, mitä sen sisäpuolella tapahtui. Sillä vaikka ovi ei hänelle auennutkaan, ei asia sen sisällä voinut estää totuutta kajahtelemasta Peelon kuultavaksi.
Nurukanin jalkojen alla narskui. Pakkasta oli juuri sen verran, että lumi päästi jokaiselle askeleella tyydyttävän rusahduksen. Keli oli selkeä. Taivaalta paistoi kaksi pakkaspäivän aurinkoa eikä pilviä ollut nimeksikään. Pienen kuusikon takana lumi oli kuitenkin kylmästä huolimatta hieman sulaa. Syypää siihen oli pieni hirsimökki, jonka savupiippu tuprusi sakeana. Mökin sisältä valuva lämpö oli luonut pienen alueen itsensä ympärille, josta paljastuivat menneen syksyn kuivuneet, keltaiset havunneulaset.
Nurukan ei ollut pukeutunut pakkasen varalle, joten hänen askeleidensa suunta oli selvä. Muiston ovi katosi kaikessa hiljaisuudessa hänen takanaan, kun hän koputti kohteliaasti hirsimökin oveen. Kylmissään hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vastausta, vaan nyrkkinsä laskeuduttua avasi narahtelevan oven ja astui sisään.
Mökki oli sisältä aika lailla juuri sellainen kuin ulkopäin saattoi kuvitella. Kalustus oli vaatimatonta ja kulunutta. Sivupöydät olivat täynnä puutavaraa ja työkaluja. Suuren oleskelutilan nurkassa oli pienempi pöytä, jonka ääressä oli hiljattain selvästi kirjoitettu päätellen sekalaisista paperinipuista sen päällä.
Nurukan kopisteli jaloistaan lunta eteiseen ja astui peremmälle. Silloin keittiön puolelta häntä asteli tervehtimään punamustaan haarniskaan pukeutunut kolossi, joka muuten uhkaavaksi suunnitellusta ulkoasustaan huolimatta oli pukeutunut vaaleansiniseen essuun ja kantoi kourassaan höyryävää teekannua.
”KENRAALI NURUKAN”, Killjoy onnitteli äänellä, joka aivan ehdottomasti ei kuulunut hänelle. ”ONNITTELUT OVAT PAIKALLAAN. MATKASI ON OLLUT PITKÄ, MUTTA ONNISTUNUT.”
Teknosaatana nosti selkänsä takaa kaksi petunian kuvilla koristeltua posliinikuppia ja asetti ne keittiönpöydälle itsensä ja Nurukanin väliin. Hän kaatoi kupit täyteen höyryävää nestettä ja laski sitten kannunkin puiselle pinnalle. Hän viittoili Nurukania istumaan. Tämä kuitenkin seurasi esimerkkiä vasta, kun häntä puhutteleva haarniska näytti itse esimerkkiä ja istahti pöydän ääreen itselleen koomisen pienelle jakkaralle.
”OLE HYVÄ, JA JUO. MEILLÄ ON PALJON PUHUTTAVAA. TAKAAN, ETTÄ SE MAISTUU.”
Nurukan tarttui kuppiin pitäen kuitenkin rikkumattoman katsekontaktin mökin asukissa. Hän hörppäsi varovaisesti ja yllätyksekseen totesi sen maistuvan inkiväärille.
”Sinä tiedät, kuka minä olen, mutta sinä et taida olla oikeasti vanha luutnanttini.”
”EI HÄTÄÄ, KENRAALI NURUKAN. TARKOITUKSENI EI OLLUT JOHTAA SINUA HARHAAN. OLEN VALINNUT TÄMÄN SUUN SIKSI, ETTÄ SE MUISTAA SINUT HYVIN. PITKÄN MATKASI JÄLKEEN OLET ANSAINNUT PUHUA TUTUILLE KASVOILLE.”
”Olen kohdannut tämän Nui-Kralhin vain kerran”, Nurukan hörppäsi toistamiseen kupista ja laski sen lopulta pöydälle vielä hieman jäähtymään. Seurannut hiljaisuus oli kuin kypärän sisältä kajahteleva ääni olisi hitaasti tajunnut virheensä. Mutta siinä ajassa, mikä Nurukanilta kesti räpäyttää silmiään, oli hahmo hänen edessään vaihtunut. Hopeakasvoinen Nui-Kralhi hymyili tälle nyt pöydän toiselta puolelta essu yhä lanteilleen sidottuna. Jakkara, jolla tämä istui, oli kerralla muuttunut paljon sopusuhtaisemmaksi.
”SUONET ANTEEKSI VIRHEENI. MINUN NIMENI ON TOTUUS. EI ENEMPÄÄ, EI VÄHEMPÄÄ. JA SINÄ, HYVÄ NURUKAN, OLIT AINA EDELLISEN SYKlIN SUOSIKKIADORIUMINI.”
”Adorium…” Nurukan toisti. ”Ja oikein suosikkisi? Enemmän kuin Ficus?”
Vanha kenraali oli nähnyt suoraan Totuuden lävitse. Kaiken näkemänsä jälkeen ei ollut enää pienintäkään mahdollisuutta, etteikö puhujalla olisi ollut jotain tekemistä hänen lihalle antautuneen kollegansa kanssa.
”SE, MITÄ FICUKSELLE TAPAHTUI, OLI TRAGEDIA. MINUN EI OLISI KOSKAAN PITÄNYT OTTAA HÄNTÄ… SIIPIENI SUOJAAN. HÄN OLI
RIKKINÄINEN. TOISIN KUIN SINÄ, NURUKAN HYVÄ. TÄMÄN PÄIVÄN SAAVUTUSTESI ANSIOSTA SINÄ OLET JÄLLEEN EHJÄ.”
”En vain omien saavutusteni. Ilman Xeniä en-”
”… MUTTA ET KOKONAINEN.”, Totuus jatkoi keskeyttäen.
”En ymmärrä”, Nurukan myönsi. Hän toivoi hartaasti, että Totuus olisi puhunut samanlaisella täsmällisyydellä, millä Peelokin. Androidi oli ollut oikeassa. Muiston ääni totta tosiaan tykkäsi puhua paljon.
”SINUN MIELTÄSI VOISI LUONNEHTIA PALAPELIKSI, YSTÄVÄ NURUKAN. OLET LÖYTÄNYT SIIHEN KAIKKI PALASET, MUTTA NIISTÄ EI OLE SINULLE HYÖTYÄ, JOS ET YMMÄRRÄ, MINKÄ KUVAN NE MUODOSTAVAT.”
Nui-Kralhin naamion takaa kaikuvissa sanoissa oli ripaus totuutta. Mutta huomioiden, kuka puhuja väitti olevansa, Nurukania huolestutti, että vain ripaus.
”Mutta minä tunnen itseni kokonaiseksi. Minä muistan kaikki surut. Kaikki ne syyt, miksi minä olen… tällainen. Se tuntuu minusta aika kokonaisvaltaiselta.”
Nui-Kralhi hieroi käsiään yhteen kuin ne olisivat olleet kohmeessa ja hörppäsi sitten itsekin siemauksen teetä. Neste katosi Mirun panssarilevyjen taakse ja kuppi laskeutui takaisin pöydälle typötyhjänä.
”TUNNET EHKÄ ITSESI, NURUKAN, MUTTA ENTÄ KAIKKI MUU? SINULLA ON NIIN PALJON KYSYMYKSIÄ. NIIN PALJON ON JÄTETTY SINULTA PIMENTOON. ETKÖ TAHTOISI NÄHDÄ KAIKEN SEN, MISTÄ MURHEESI JUONTAVAT? SEN, MISTÄ MEIDÄN KAIKKIEN MURHEEMME JUONTAVAT.”
”Puhut kuin sinulla olisi kyky näyttää se.”
”MINULLA ON.”
Nurukan pomppasi vaistomaisesti seisomaan. Hän oli räpäyttänyt silmiään ja mökki hänen ympäriltään oli kadonnut. Ainoastaan pöytä, teekupit ja jakkarat olivat jääneet. Muuten heidän ympärillään ei ollut enää yhtään mitään. He leijuivat tyhjyydessä.
Sitten syttyivät tähdet. Nurukan ei koskaan ollut taivaille tuijottelija. Hänen jalkansa pysyivät tiiviisti maassa ja hänen aistinsa keskittyivät yksinomaan sen kuunteluun. Hänen oli kuitenkin myönnettävä, että kosmoksessa oli jotain perustavalaatuisen kaunista. Varsinkin näin, kun se avautui kaikkialla hänen ympärillään, eikä ainoastaan ylhäällä.
”PALKINNOKSI ONNISTUNEESTA KAMPPAILUSTASI, MINÄ TARJOAN SINULLE SANANI, YSTÄVÄ NURUKAN. TOTUUDEN KAIKESTA SIITÄ, MIKÄ SINUT RIKKOI. KAIKESTA SIITÄ, JOKA SINUA PIINAA. MINÄ ANNAN SINULLE KAIKEN, JOTTA SINÄ VOIT RAKENTAA JOTAIN MUSTAA KÄTTÄ KESTÄVÄMPÄÄ.”
”Ja mitä minun täytyy antaa tästä vastineeksi?”
”NE, JOTKA EIVÄT KESTÄ SANOJANI, ANTAVAT MINULLE SYDÄMENSÄ. NE, JOTKA KESTÄVÄT, LUPAUKSEN.”
”Lupauksen?”
”ETTÄ JOHDATTE MAAILMAANNE PAREMMIN KUIN NE, JOTKA KAATUIVAT TEITÄ ENNEN.”
”Hyvä on. Olen valmis.”
Nui-Kralhi, tai se, mikä hänenä puhui, kavahti yllätyksestä. Koskaan aikaisemmin ei ollut adorium antautunut totuudelle niin vähillä suostutteluilla. Mutta Nurukania tarvitsi ainoastaan katsoa silmiin ymmärtääkseen.
Hän tunsi taas sen painolastin, jonka sota oli hänen harteilleen jättänyt. Syyllisyyden niistä, joita hän ei onnistunut pelastamaan. Katumuksen siitä, mitä Ficuksen kanssa oli tapahtunut. Kaikki se viha ja kostonjano, jonka sota oli häneen takonut, olivat palanneet hänen mieleensä. Hänellä ei ollut varaa enää niihin samoihin virheisiin, sillä tosimaailmassa hänen vieressään uinui vahki, joka oli kaiken aikaa uskonut parempaan. Laittanut oman turvallisuutensa panokseksi auttaakseen Nurukania tuntemaan itsensä ehjäksi.
Vastaus Totuuden tarjoukseen oli ilmiselvä. Hän tekisi mitä vain estääkseen sykliä toistumasta. Hänellä oli vielä aikaa tehdä asiat toisin.
”SIIS JUHLIKAAMME, YSTÄVÄ NURUKAN.”
Nurukan räpäytti taas silmiään, mutta tällä kertaa maailma ei ollut kadonnut hänen ympäriltään. Päin vastoin, sitä oli ilmestynyt lisää. Nui-Kralhi ja pöytä kuumine juotavineen olivat poissa, mutta tähdet loistivat edelleen. Niiden sijasta hänen edessään kohosi temppeli, jollaista hän ei ollut eläessään nähnyt. Se oli valtava. Eri tavalla valtava kuin Metru Nuin pilvenpiirtäjät tai Xian tehdashallit. Se oli valtava sellaisillekin, joiden jalanjäljet kolhivat itse kosmosta.
Sen vaaleat, pilareista koostuvat seinät oli tehty samanlaisesta luuta muistuttavasta materiaalista kuin ovi, josta Nurukan oli astunut sisään. Valtavat portaat johtivat kohti korkeuksia ja temppelin sisäänkäyntiä. Hetken aikaa näkyä ahmittuaan Nurukan lähti kapuamaan niitä ylös askel kerrallaan. Vaikka matka näytti silmin ylitsepääsemättömän pitkältä, saavutti toa sen huipun vaivattomasti. Kuin temppeli olisi suorastaan vaatinut hänet sisälleen.
Sisäänkäynnin kaarella hän näki valtavan väkijoukon, joka oli saapunut seuraamaan hänen saapumistaan. Temppeli oli pakkautunut täyteen väkeä maailman jokaisesta kolkasta. Matoranien, toien, vortixxien ja skakdien joukosta erottui valtavia joukkioita sellaisia lajeja, joihin törmäsi pohjoisessa maailmassa harvoin. Ja myös sellaisia, joihin ei koskaan. He olivat kuitenkin kaikki hiljaa tehden tilaa Nurukanille jättäen keskelle temppeliä polun, jota pitkin hän saattoi askeltaa kohti temppelin perällä siintävää alttaria.
”ARVOSTETTU TOA NURUKAN”, Totuuden sanat kajahtelivat.
Ja Nurukan otti ensimmäisen askeleensa.
”OTA-NUIN SUOJELIJA, TURAGA ISHIKAN VIIMEINEN OPPILAS.”
Ja Nurukan otti toisen askeleensa.
”KANOHI-KÄÄRMEEN KUKISTAJA, MUSTAN KÄDEN PERUSTAJA.”
Hän asteli vain. Alttarin häntä luokseen kutsuessa.
Ja yleisön tuijottaessa hän astui Totuuden eteen. Kuin hän oli astunut päivänä, jolloin hänen kotilahtensa suojelija ojensi hänelle toa-kivensä ymmärtäen sen, että hänen elämänsä ei olisi enää entisensä.
”SINÄ OLET NURUKAN. EHJÄ, MUTTET KOKONAINEN.”
Väkijoukko kohahti. He olivat yksissä tuumin peittäneet sydänkivensä valot hämärtäen teollaan temppelin valaistuksen. Alttarilla Nurukanin edessä seisoi jonkinlainen pappi. Mustiin siteisiin pukeutuneen hahmon liinojen välistä ei kuitenkaan pilkistänyt valoa, niin kuin tilaisuutta seuraavalla lajien kokoelmalla.
”MUTTA TÄNÄÄN, YSTÄVÄ NURUKAN, MINÄ NÄYTÄN SINULLE.”
Uudet valot syttyivät Nurukanin yläpuolelle. Ne paljastivat koko temppelin katon kokoisen mosaiikkimaalauksen. Siinä hohti se samainen värikäs kosmos, jonka Nurukan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Mutta suoraan alttarin yläpuolella loisti viisisakarainen tähti ja sitä kiertävät kuut. Nurukan ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ollut nähnyt siitä versiota, jossa tähdellä, hänen kodillaan, oli kasvot.
”SINUN TÄYTYY VAIN AVATA SILMÄSI.”
Sitähän Xenkin aina sanoi. ”Avaa silmäsi.” Siinä, missä Nurukan yleensä kuunteli, oli nuori vahki harjoittanut silmänsä sellaiselle, mitä ei ollut tarkoitettu nähtäväksi. Nizin ja Killjoyn taidokasta työtä, varmasti, mutta useaan otteeseen hän oli miettinyt, oliko taustalla jotain muutakin.
”NÄHDÄKSESI TOTUUDEN, JOKA SINULTA ON VALHEILLA VARASTETTU.”
Nurukan vilkaisi väkijoukkoon takanaan. Häntä lähimmässä rivissä seisoi tuttuja hahmoja. Matoran Ficuksen surumieliset kasvot välttelivät Nurukanin silmiä. Tämän takana seisoi kuvankaunis valkoinen selakhi, joka piteli vasenta kättään lohduttavasti tämän olkapäällä.
Temppelin toisella puolella vellova väkijoukko oli paljon levottomampi ja näytti huojuvan edestakaisin kuin musiikin tahtiin, jota kukaan muu ei kuullut. Nurukan oli varma, että äänettä hihittelevä mirukasvoinen ilman toa oli hänelle tuttu jostain, mutta tämän vieressä seisovan toan hän tunnisti varmasti. Se oli sama hahmo, jota oli kannettu paareilla pois Onu-Metrun kaivauksilta Ficuksen muistoissa. Nacen katse oli lasia. Se pelkäsi maaveljensä puolesta.
Se puoli väkijoukosta oli muutenkin merkillinen. Huojumisen lisäksi he näyttivät puristavansa sydänkiviään aivan liian lujaa. Ilman toa oli onnistunut repimään rinnastaan ulos verta. Niin kovaa hän tahtoi sen valon peittää.
Mutta Nurukanin katseen oli jo kiinnittänyt hahmo, joka oli jäänyt häneltä aikaisemmin huomaamatta. Alttarin kauimmaisessa nurkassa, hädin tuskin kosmoksen valon ulottuvissa, seisoi keltainen toa, joka seisoi paikoillaan kasvot käsiinsä haudattuina. Toa Tawa oli temppelin ainoa, joka ei siunannut Nurukanin päätöstä katseellaan. Hän ei ollut varma, miksi. Ja vaikka hän oli tullut liian pitkälle perääntyäkseen, hän olisi tahtonut tietää, miksi Bio-Klaanin johtaja oli piilottanut kasvonsa Totuudelta.
”YSTÄVÄ NURUKAN. AVAA SILMÄSI.”
Hän ei ollut aivan varma, mitä siteisiin puettu pappi sanoillaan kuitenkaan tarkoitti. Hänen ei tarvinnut. Vaikka ne eivät olleet suljettu, hänen silmänsä aukenivat siitä huolimatta. Joskin ainoa asia, joka oli muuttunut, oli hänen yläpuolelleen maalatun mosaiikin tähtien kirkkaus.
”AVAA SILMÄSI”, ääni käski. Ja Nurukan totteli. Silmät aukikaan hän ei kuitenkaan huomannut lihaa, joka pursusi papin siteiden alta. Jokainen sana valutti verta alttarimestarin suusta. Mutta käskyt vain jatkuivat, vaikka lammikko puhujan jalkojen alla kasvoi.
”OLE KILTTI JA AVAA SILMÄSI.”
Totuuden papin ääni aneli häntä. Sen viimeisimmissä sanoissa oli lämpö, jota Nurukan ei ollut odottanut. Viimein hänestä tuntui, että hän uskalsi antautua sille. Hän antoi silmäluomiensa painua, jotta voisi avata ne vielä viimeistä kertaa uudelleen. Hän tukahduttaisi virheensä kuoliaaksi. Hänen viimeinen sotansa sodittiin vanhan ja uuden Nurukanin välillä.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Mutta äänessä oli myös hätää. Nurukan kurotti vaistomaisesti sitä kohti, mutta oli aivan liian myöhäistä. Sulkemalla silmänsä hän oli sinetöinyt kohtalonsa ja vaipunut sikeään uneen. Horrokseen, jota hän ei koskaan unohtaisi.
Hän näki sen kaiken. Jakson virheitä, jotka olivat murheeseen johtaneet. Kaiken sen, minkä Ficus näki ja kaiken sen, mitä Ficus suri. Kaiken sen, mitkä olivat Sokean Jumalattaren toivon pirstoneet. Mutta myös kaiken sen, mikä niiltä kahdelta oli jäänyt näkemättä. Hän näki myös sen, mikä oli ennen heitä ollut. Ja ennen heitä. Ennen kaikkia.
Historian syklit purkautuivat hänen suljettujen ja avattujen ja avattujen ja suljettujen silmien edessä. Linnoitukset eivät palaneet vain Mustassa Kädessä tai Bio-Klaanissa. Kaikki muukin oli palanut. Milloin maan tasalle, milloin mielien pohjalle. Muurien ja tornien luhistuessa sortuivat myös muistot, kun sininen valo käänsi verhot niiden eteen.
Mutta kaikki ei ollut pelkkää surua. Sillä jokaista murrettua muistoa kohti oli joku, joka suostui ne kasaamaan. Xen ei ollut edes oman aikansa ensimmäinen. Kauaa ei ollut kulunut siitä, kun rapulinnoituksen sisälläkin oltiin uinuttu. Ja jokaista pirstottua muuria seurasi aina adorium, joka nosti palaset ja kasasi ne uudestaan.
Sillä vaikka sykli oli kaikkine murheineen, oli se myös kaikkine iloineen.
Kosmos tervehti häntä kuin vanhaa ystävää. Viisisakarainen tähti otti hänet syleilyynsä suojatakseen häntä avaruuden kylmyydeltä. Ja kylmä hänellä oli. Kaikella tahdonvoimallaan Nurukan vain tahtoi tarttua niihin viimeisiin sanoihin, jotka hän oli kuullut ennen nukahtamistaan.
”NURUKAN, HERÄÄ!”
Eivät ne Totuuden sanoja olleet.
”NURUKAN, OLE KILTTI!”
Ja silloin palapelin viimeiset palaset loksahtivat paikalleen. Kuva oli viimein kokonainen.
”NURUKAN.”
Kuva kaikesta.
”HERÄÄ!”
”Silmäluomet värisee!” kuului Mavrahin innostunut hihkaisu. Professorin äänen kuulemisesta tuntui olevan ikuisuus. Ja tietyllä tapaa olikin.
Ja kun pitkään uinuneet silmät viimein rävähtivät auki, saattoi Xen viimein huokaista helpotuksesta.
Nurukan oli valveilla. Hän aisti taas tutun maan ympärillään, vaikkakin kaukana betoni- ja teräsrakenteiden ulkopuolella. Sen tuoksu tuntui silti niin kotoisalta, että lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen.
”Xen!” toa huusi tajuttuaan, mitä hänen edessään tapahtui. Vahki oli noussut jaloilleen jo jonkin aikaa sitten ja rutisti kenraalin halaukseen. Kredipselleeninaamarit roikkuivat jo istuimien sivulla.
”Minä jo pelkäsin, ettet herää ollenkaan. Älä enää ikinä säikäytä minua tuolla tavalla!” Halaus tuntui aidolta. Vahki tuoksui omalle itselleen: metallille ja raikkaalle öljylle. Hän oli todella palannut takaisin todellisuuteen.
”Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui?”, Xen irtaantui viimein rutistuksesta. ”Minä heräsin ja sinä aloit heti sen jälkeen sätkimään holtittomasti.”
Silloin Nurukanin tajusi, kuinka paljon hänen päähän sattui. Kuin hän olisi käyttänyt aivojaan ensimmäistä kertaa koskaan. Hänen kalloaan kiristi ja painosti. Uudet ajatukset ja tuntemukset virtasivat hänen tajuntaansa kuin joku olisi poistanut padon raivoavan virtauksen edestä. Tajunnanvirtaansa hetken kuunneltuaan todellisuus potkaisi häntä suoraan kasvoille. Hän muisti.
”Hän oli siellä”, hän ähkäisi otsaansa puristaen. ”Se ääni, josta Peelo puhui. Hänen nimensä oli Totuus. Hän… kertoi minulle…”
”Kertoi sinulle? Kertoi mitä?” Xen huolehti ja puristi toaa tiukasti ranteesta.
Se kaikki velloi hänen mielessään. Hän ymmärsi. Hän näki. Viisisakarainen tähti, ajan siteiden muodostamat syklit ja kaikki ne virheet, jotka matkan varrella oli tehty. Mutta, mitä pidempään hän niitä ajatteli, sitä huolestuneemmaksi häntä puristavan Xenin ilme muuttui. Ja Xenin huolen mukana jokin iso, aika merkittävä ratas Nurukanin mielessä kääntyi. Vahki, joka oli laittanut kaiken peliin hänen muistojensa vuoksi, ei suostunut päästämään hänestä irti. Mutta Nurukan tiesi, että tämän täytyi. He olivat tehneet kaikkensa. Saavuttaneet enemmän kuin kumpikaan oli uskaltanut toivoa. Xen rutisti kulmiaan, kun Nurukanin reaktio oli lopulta hymyillä leveästi.
”… ei sillä ole väliä.”
”Mitäh?” Xen parahti. ”Miten niin ei?”
”Hän puhui paljon, näytti paljon, mutta… sillä tuntuu olevan aika vähän väliä. Häntä kiinnosti enemmän, mitä minä ymmärrän kuin se, miltä minusta tuntuu.”
Xen tuijotti ystäväänsä kummissaan. Mavrahkin oli lopettanut muistilaitteen johtojen irti kiskomisen ja kuunteli tarkkaan Nurukanin sanoja.
”Ja tiedätkö, Xen, lukuun ottamatta tätä hirvittävää päänsärkyä… tunnen oloni paremmaksi kuin koskaan.”
Toa nousi seisomaan havainnollistaakseen lausuntoaan. Hänen askeleensa haparoi hieman, mutta Xen oli hänen rinnallaan varmistamassa, että hän pysyi pystyssä.
Kaksi hyvin täsmällistä lihasta oli puutunut enemmän kuin mitkään muut. Nurukan ei maininnut niistä kuitenkaan ääneen, koska lause olisi lähinnä muistuttanut jotain, mitä Xenin siruneito olisi saattanut sanoa. Vahkin ilmeestä kuitenkin näki, että tämä ei ollut täysin tyytyväinen Nurukanin vastaukseen.
”Muistaminen tuo mukanaan paljon surua, mutta myös viisautta”, Nurukan vastasi Xenin katseeseen. ”Meidän täytyy oppia virheistämme, Xen. Opi niistä, mitkä minä tein.”
”Kiitos, Mavrah”, Xen hymyili hienotunteiselle matoranille, joka selvästi halusi antaa heille tilaa. He katsoivat, kuinka professorin vikkelät askeleet katosivat kohti hissejä.
”Siltäkö sinusta nyt tuntuu? Että se… tai tämä oli virhe? Musta Käsi ja kaikki?” Xen käänsi katseensa takaisin Nurukaniin.
”Ei, Xen, ei missään nimessä!” Nurukan rauhoitteli. ”Kuules, minä muistan, kuinka paljon vihaa koin maailmaa kohtaan. Minä vain tahdoin kostaa kaikki ne hirveät asiat, mitkä tapahtuivat, ja siksi minä en koskaan pysähtynyt ajattelemaan. Sota… se muutti meitä. Eikä ketään meistä paremmaksi.”
Xen muisti Nurukanin viimeiset sanat. Hän oli kuullut ne viimeksi Ficuksen suusta. Jotain mullistavaa oli täytynyt tapahtua, että Nurukan lainasi mielensä pirstonutta kollegaansa niin kevyin mielin.
”Mutta se ei ollut kaikki pahaa, ei missään nimessä. Ilman Mustaa Kättä sinä et olisi siinä. Kuka tämän matkan olisi käynyt, jos sinä et olisi loikannut niin pyyteettömästi kohti tuntematonta?”
”Nurukan, kenenkään ei olisi tarvinnut tehdä niin, jos Mustaa Kättä ei olisi ollut.”
Nurukan hymyili. Kenties Xen oli oikeassa, mutta hän ei ollut varma, toimiko kohtalo niin. Hän oli vakuuttunut, että Xenin täytyi olla siellä, että asiat saattoivat olla taas hyvin.
Hän näytti myös onnistuneen viimein vakuuttamaan Xenin. Vahki oli huokaissut syvään, mutta nostanut katseensa miltei välittömästi takaisin toaan. Pieni hymynkare oli ilmestynyt hänenkin huulilleen.
”Joten…” vahki aloitti. ”Tämä oli sen arvoista?”
”Ehdottomasti.”
Xenin huoli haihtui vähitellen. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta elämä saattoi jatkua. Nurukanin sanoihin oli keskustelun aikana lipunut itsevarmuutta, joka oli puuttunut niistä pitkään. Mutta tämä ei ollut se Nurukan, joka oli lähtenyt sotaan Metru Nuin puolesta. Eikä se ollut muistonsa menettänyt vanha mieskään. Tämä Nurukan oli uusi. Sota-ajan routamaa oli alkanut viimein kaikota, vaikka siltä kestäisi vielä tovi sulaa kokonaan.
”Kun pääsimme siitä painajaisesta… olisin vain tahtonut sanoa, että… me kaikki olemme joskus toivoneet, että unohtaisimme ikävät asiat”, Xen yritti selventää yhtä lailla omia ajatuksiaan.
”Mutta tiedätkö… en minäkään oikeasti korvaisi äitiäni Matorolla siinä muistossa. Sen päivän muisteleminen tuntuu edelleen aivan hirveältä, ja Matoron läsnäolo lohduttaisi minua enemmän kuin mikään, mutta ei sen muiston maalaaminen piiloon oikeasti tekisi olostani parempaa.”
Nurukan hymyili. Kyllähän hän vahkin välkyksi tiesi, mutta hänestä tuntui aidosti siltä, että hän ei ollut ainoa, joka oli tullut kokemuksesta ulos eheämpänä.
”Kenraali Xen. Puheissasi on paljon viisautta. Olen iloinen, että sain tehdä tämän juuri sinun kanssasi. Olit juuri oikea henkilö muistojeni tielle.”
Xeniä punastutti. Uuden halauksen sijasta hän kuitenkin nieli tällä kertaa hellyydenkipeytensä ja päätyi sen sijaan nostamaan kätensä lippaan. Hän suoristi selkänsä niin korkealle kuin suinkin pystyi ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Kunnia oli minun, kenraali Nurukan.”
Nurukan vastasi eleeseen. Pääasiassa vanhasta tavasta, tai lihasmuistista, jollainen hänellä nyt myös oli, mutta lähinnä kiitollisuudesta. Pitkästä polusta, jonka he olivat yhdessä kulkeneet.
”Kiitos, kenraali Xen.”
He laskivat lopulta kätensä ja tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että kuvitteellisellakin aavikolla kulkeminen teki heidät todellisuudessa janoisiksi. He lähtivät yksissä tuumin kohti yläkertaa ja Xenin sihisevien juomien jemmaa. Hissiin asteltuaan Nurukan huomasi sinertävän pilkahduksen sen peilissä. Xen oli palauttanut Nimdan sirun takaisin kaulaansa. Tämä oli varmasti tehnyt sen välittömästi herättyään.
Heidän tiensä erkanivat, vaikkakin vain hetkeksi, lyhyen tankkaushetken jälkeen. Xenillä oli kiire tarkistaa, joko kohti Metru Nuita lentävältä Codylta oli tullut saapumisen vahvistava viesti. Nurukan taas käytti tilaisuuden viettää hetken ajatuksiensa kanssa. Hän tiesi täsmälleen, minne mennä, sillä yksi ajatus oli vaivannut häntä siitä lähtien, kun muisto siitä oli hänelle palautunut.
Vanhan vaatevaraston ovet oli muutamaa päivää aikaisemmin kammettu auki väkisin. Sieltä hän löytäisi sen, minkä hän oli kadottanut sitä kohtalokkaana iltana, ennen kuin hän oli lähtenyt kohtaamaan Ficuksen. Mikään ei tuntunut niin hyvältä kuin murehtia kadonneen esineen kohtaloa. Sen etsimiseksi ei tarvinnut hengittää myrkkyjä tai kamppailla kaikkinäkeviä mielenpirstojia vastaan.
Hänen kätensä upposivat ensimmäiseen kurittomaan kasaan vaatteita, ja historian hyvin kirjaimelliset tomut pölyttivät varaston peittoonsa.
Kesti ainakin vartti, ennen kuin Nurukan pääsi etsimänsä jäljille. Senkin jälkeen toinen vartti lisää, kunnes hänen kätensä sipaisivat tuttua nahkaista pintaa.
Hänen takkinsa, Mustan Käden kenraalin nahkainen mantteli. Pölyinen, mutta muuten aivan kuten hän sen muistikin. Hän kiskoi takin voitonriemuisena päälleen. Aika oli tehnyt hänet ehkä vähän kyyrymmäksi, mutta muuten se istui hänelle yhä. Peilin edessä poseeratessaan hän työnsi kätensä takin taskuihin ja hänen kätensä osuivat johonkin metalliseen.
Nurukan naurahti. Se oli täsmälleen siellä, mihin hän oli jättänyt sen.
Ja hän myös tiesi täsmälleen, mitä tehdä sillä..
Illan hämärtyessä Mustan Käden tukikohta kävi vilkkaampana kuin se oli ollut vuosiin. Xen oli ottanut Peelon varoittavat sanat syvälle sydänkuulaansa ja ryhtynyt toimiin. Mavrahin ja Nahon kontaktit oli kulutettu loppuun. Jokainen auttava käsi, joka Metru Nuilta irtosi, oli tullut laittamaan kortensa kekoon.
Ja heitä riitti. Kun sana Mustan Käden avunhuudosta oli kajahtanut ilmoille, saapui paikalle enemmän väkeä kuin kumpikaan kenraaleista oli uskaltanut toivoa. Nurukanin majesteettinen läsnäolo oli herättänyt talkoovimman monissa. Xen sai puolestaan yllättyä siitä, kuinka moni oli siellä hänen vuokseen. Kenties jokainen hänen julkisista esiintymisistään ei ollut mennyt aivan pieleen. Ne talkooväestä, jotka olivat tulleet paikalle Nui-Kralhin toivossa, vahki jätti suosiolla huomiotta, vaikka sekin joukkio oli hänen mielestään merkillisen suuri.
Jos androidin varoitus piti paikkansa, aikaa tuskin oli paljoa. Ja aikahan se vihollinen juuri oli. Kun Mavrah lopetteli palaveriaan Ta-Metrusta saapuneen takojan kanssa, oli Xen poistunut Killjoyn vanhaan toimistoon pitämään omaa kokoustaan. Hän istui isänsä pöydän ääressä Nimdan siru tiukasti otteessaan.
”Minä tiedän, että isä teki yhden teistä kanssa jonkin sopimuksen”, hän maanitteli miltei kuiskaten. Hän olisi kyllä aistinut, jos kukaan olisi ollut kuunteluetäisyydellä, mutta ei hänkään vaistoilleen mitään mahtanut.
”Minä toivoin, että sinä voisit auttaa minua samalla tavalla. Nostaa verhon Kaikkinäkevän silmille.”
Xenin pyynnön jälkeen huoneessa oli täydellisen hiljaista. Vastaus kuului ainoastaan vahkin päässä, ja se oli niin ällöttävästi muotoiltu, että hyvä niin. Vahkin kasvoille nousi kuitenkin helpottunut hymy, jota kukaan ei ollut kuitenkaan näkemässä.
Nurukan ehti omin käsin kaivamalleen lastausalueelle juuri, ennen kuin Naho ehti poistua. Mangai ehti mittailla takki päällä paikalle talsinutta kenraalia muutamaan otteeseen ja väläytti sitten itselleen epätavallisen vilpittömän virnistyksen. Nahonkaan silmillä ei voitu olla huomaamatta sitä ryhtiä, jonka Nurukan oli askeleisiinsa löytänyt. Hän vilkutti, poistui ja johdatteli samalla pois ryhmän Po-Metrusta saapuneita lastaajia, jotka kärräsivät kontillisen tavaraa tukikohdasta ulos.
Hissi kilahti. Xen astui sieltä ulos ja marssi suoraan ystävänsä rinnalle. Yhdessä he suuntasivat kohti pintaa. Valmistelujen viimeiset vaiheet olivat käsillä.
Työtilassaan puuhaileva Mavrah nosti visiirin kasvoiltaan kenraalien marssiessa hänen ohitseen. Xen oli Nurukanin inspiroimana kaivautunut omaan vaatekasaansa. Hänen huppunsa ei ollut enää niin yksinäinen. Kirkkaanpunainen, pitkä, mutta avonainen kangastakki hulmusi hänen askeleidensa mukana. Sen rintamusta koristi mustan käden muotoon taottu pinssi. Se sama, jonka Nurukan oli oman takkinsa uumenista löytänyt.
”Miten tapaaminen meni?” Nurukan tiedusteli. Xen näpräili kaulassaan kiliseviä helyjä edestakaisin ja näpsäytti Nimdan sirua aina tarkoituksella vähän punaista korua kovempaa.
”Olemme päässeet yhteisymmärrykseen. Et halua tietää yksityiskohtia.”
”Tarkoitin niitä toisia”, Nurukan täsmensi. Xen tajusi virheensä. Nurukan oli viitannut hänen äskettäisen hissimatkansa tarkoitukseen.
”Sanotaan vaikka näin, että meillä on keskusteluyhteys.”
”Se on alku”, Nurukan myönsi. ”Toivottavasti he eivät mieti liian kauaa. Apukädet alkaisivat olla tarpeen.”
”Ja olen edelleen sitä mieltä, että sinun mukanasi tuoma arvo tekisi neuvotteluista paljon helpompia.”
”Liikaa menneisyyden painolastia, Xen. Minusta olisi vain haittaa. Kai muistat, kuinka monta niistä sivalsin surutta kenttään?”
”Herra taisi tehdä suurimman osan työstä”, Xen naljaili, mutta niin hyväntahtoiseen sävyyn, ettei Nurukan ollut moksiskaan.
Vahkin käsi sipaisi tukikohdan oviaukkoon ripustettuja kelloja, kun he kulkivat siitä ohi. Tällä kertaa ne jäivät helisemään hetkeksi itsekseen. Tyyni päivä oli iltaa kohden muuttumassa tuuliseksi.
He pysähtyivät lopulta pienelle parvelle tukikohdan romutetulle kannelle. Edellinen kerta, kun Xen oli seisonut siellä, oli hän joutunut käymään kipeän keskustelun isänsä kanssa. Hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka se oli mennyt. Siksi hän oli iloinen siitä, että hän sai jakaa sen nyt Nurukanin kanssa.
Kaksoisauringot olivat jo matkalla kohti horisonttia, ja Nahon tilaama ilma-alus oli lähtenyt matkalle kohti Ko-Metrua. Kumpikaan kenraaleista ei avannut suutaan niin pitkään, kun se matkusti heidän näköpiirissään. Vasta, kun se lopullisesti katosi metrujen rajan toiselle puolelle, uskalsi Nurukan kysyä kysymyksen, joka oli polttanut hänen mielessään heräämisestään asti.
”Mitä seuraavaksi?”
Xen virnisti ja puski kätensä takkinsa taskuihin toaa imitoiden.
”Me jatkamme siitä, mihin sinä jäit silloin vuosia sitten”, hän huokaisi. Reitti eteenpäin oli ollut selvä siitä lähtien, kun nimi kredipselleenitynnyrin pohjassa oli paljastunut.
”Me etsimme Nacen. Ja tällä kertaa ilman vakoilevia silmiä.”
Nurukan haukotteli. Hän ei ollut aivan varma, oliko kaasunhuuruinen matka antanut hänelle lepoa sen missään muodossa. Hänellä ei toisaalta ollut pienintäkään aikomusta palata nojatuoliinsa torkkumaan. Sellaisen aika oli nyt ohi.
Tämä oli käännekohta, siitä hän oli varma. Hänestä tuntui siltä, että menneisyys oli nyt viimein peitottu. Taakse jäivät muistojen murheet, menneisyyden mysteerit ja turhauttavat takaumat, jotka esittivät enemmän kysymyksiä kuin antoivat vastauksia. Jäljellä oli ainoastaan yksi suunta ja se oli eteenpäin. Toisessa todellisuudessa raksuttava kellokoneisto oli siitä Nurukanin kanssa samaa mieltä.
Oli aika astua uudenlaiseen tarinaan.
Tulevaisuuteen.
Musta Käsi III
Epilogi
Onu-Metrun läntisen merialueen yläpuolella oli sinä päivänä pieni tuulenvire. Valkoinen, rääkyvä merilintu käytti vastaantulevan nosteen hyödykseen ja kohosi sen mukana kohti taivaan muutamaa ainutta pilvenhattaraa. Sen vauhti kiihtyi kiihtymistään. Muutamalla väkevällä siipienheilautuksella se korjasi kurssiaan kohti mieluisinta kala-apajaansa.
Kuului luja tömähdys ja inhottava rusahdus, kun linnun niska ja kallo rusentuivat massaan, jota se ei edes ollut nähnyt. Tesseraktin reunalla istuskeleva Puhdistaja jäi katsomaan, kuinka linnun eloton ruumis putosi hautaansa kohti hopeista merta.
Vaikka makutan kummallista anomaliaa ei olisi verhoiltu piiloon silmiltä, näyssä ei olisi ulkopuoliselle ollut silti mitään järkeä. Jalkojaan tesseraktin reunalta roikottava Puhdistaja velloi ja kääntyili sen mukana luonnottomasti. Hänen omasta vinkkelistään tilanne oli suorastaan leppoisa. Hiljaistakin olisi ollut, jos hänen päässään riehuva kakofonia ei olisi ollut vuorokauden ympäri aina niin aktiivinen.
Ne eivät häntä kuitenkaan tällä kertaa huolestuttaneet: kesken strategisen palaverin hän oli hätkähtänyt muistelemaan. Sitä tapahtui aina välillä, erityisesti sen jälkeen, kun hänen mielensä asukasmäärä oli alkanut kasvaa, mutta yleensä hän tunnisti, kenelle mikäkin muisto kuului.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli varma tehneensä virheen. Muisto, joka täysin yllättäen oli alkanut jyllätä hänen mielessään, tuntui kuuluneen Ficukselle, mutta se ei yksinkertaisesti voinut olla. Siinä ei olisi ollut mitään järkeä.
Oli toki mahdollista, että yhdentoista asukkaan pääkopan johdot olivat jo menossa niin pahaan solmuun, ettei niitä saisi enää erotettua toisistaan. Äänistä ainakin neljä oli puoltanut tätä teoriaa. Hyväksyttävä johtopäätös sinänsä, vaikka hänellä oli silti omituinen tunne siitä, että jokin oli pielessä. Siksi hän oli tullut meri-ilman äärelle syventymään ajatuksiinsa. Ehkä tuttujen maisemien katseleminen olisi tuonut selkeyttä asioihin. Vaan mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän vastauksia hänellä tuntui olevan. Ehkä oli aika hyväksyä, että hän oli tullut peruuttamattomasti hulluksi. Hänen päänsä neuvostosta kaikki yksitoista allekirjoittivat sen teorian.
Puhdistaja kuuli takaansa askelia, ja Makuta Abzumon varjo lankesi hänen ylleen.
”Näytät mietteliäältä, Seppä.”
”On paljon mietittävää”, Puhdistaja myönsi. Abzumon saapuminen oli herpaannuttanut hänen syvimmät ajatuksensa. Loput ajattelijoista itkivät, koska niihin sattui.
Hänen reunan yli roikkuvat jalkansa saivat toisen jalkaparin seurakseen, kun makuta, varsin epätyypillisesti, istahti hänen viereensä.
”Omia ajatuksia? Jonkun muun ajatuksia?” tämä kysyi viekkaasti.
”Vaikeaa sanoa”, Puhdistaja myönsi. ”Muutama ääni tahtoisi kovasti ajatukseni pois huomisesta. En antanut heille sitä nautintoa.”
”En useimpia heistä siitä tietenkään syyttäisi. Joskus täytyy olla halukas tahrimaan kätensä, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Mutta tietenkään kaikki eivät siihen pysty, ja tähän seuraan valitettavasti lukeutuvat useimmat toat. Mutta et sinä, Ficus. Olen aina arvostanut… päättäväisyyttäsi.”
Puhdistajan päässä äänestettiin äänin 8-3 makutan sanoista kiittämistä vastaan. Tiukimmin ruorissa kiinni oleva mieli sai kuitenkin pään nyökähtämään arvostuksesta. Abzumon läsnäolo oli pyyhkinyt loputkin muistoista koituneet murheet käsittelylistalta. Horisontissa siintävä Onu-Metru oli hänen ainoa ajatuksensa.
”Tarvitsemme molemmat päättäväisyyttä, jos huominen ei mene suunnitelman mukaan. Tohtorin lähetys saapuu Le-Metruun aamulla, mutta jos se epäonnistuu, emme välttämättä saa hoidettua tätä hiljaisesti.”
”Odotan mitä erinomaisimpia chou à la crèmejä”, Abzumo lohkaisi lakonisesti. ”Mikäli lemmikkini eivät onnistu hoitamaan sitä ainoata tehtävää, jota varten ne olen luonut, voimme onnitella Sanansaattajaa odotusteni ylittämisestä.”
”Hänellä on siru, mikä tarkoittaa, että hänen jahtaamisensa tuottaisi minulle… vaikeuksia. Oletko valmis jatkamaan itse, jos tilanne paisuu?”
”En näe juuri vaihtoehtoja. Minä saan sen sirun, täytyipä minun sitten sitä varten raivata tieltäni vaikka itse Toa Lhikan ja loput Mangain jäänteet. Minua kylläkin hieman huolestuttaa tuo kuvottava valon elementaalienergian pilkahdus, joka epäilemättä loimuaa tukikohdan alimmista kerroksista.”
Puhdistaja vilkaisi ällötyksestä irvistävää Abzumoa kummastuneena.
”Toa Umbran jälki katosi jo viikkoja sitten. Hänen läsnäolonsa vaikuttaa… epätodennäköiseltä.”
”Jos kyse onkin hänestä, en uskoisi sen olevan mikään ongelma. Lähteideni mukaan hän on varsin epävakaa ja siten helposti hallittavissa. Jos kyseessä on joku muu… asiat ehkä muuttuvat mielenkiintoisiksi.”
”Kartan mielenkiintoista mielelläni”, Puhdistaja tuhahti. Päivät Metru Nuita kiertäen olivat kuluneet hänen mielestään ihastuttavan hitaasti. Oli ollut aikaa suunnitella kaikki viimeisen päälle tarkasti. Odotettu hetki kuitenkin lähestyi vauhdilla. Varaa virhearvioihin ei olisi. Jos hyökkäys eskaloituisi, mitä hän pahoin pelkäsi, heillä olisi vain rajatusti aikaa, ennen kuin puolet Metru Nuista saapuisi Onu-Metrun kenraalien tueksi.
”Bianca-rakkaan lienee hyvä pitää apujoukot valmiina”, totesi makuta vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: ”Nykyisessä tilassasi minun olisi ehkä tahditonta ehdottaa, että, hmm, nauttisit tilaisuudesta päästellä vähän höyryjä, mutta ehkäpä noudatan itse omaa neuvoani ja hieman… makustelen Mustan Käden tuoretta kenraalia, jos tilaisuus tarjoutuu.”
Puhdistajan ei tarvinnut katsoa makutaa tietääkseen tämän juuri virnistäneen erityisen häijysti. Höyryjen päästely ei ollut kovinkaan korkealla hänen prioriteettilistallaan. Hän tiesi, että aika suurille siirroille oli vasta edessäpäin. Hänen aivoissaan tikittävä kellokoneisto vakuutteli, että kaikki menisi suunnitelmien mukaan.
Mutta vähän kuin tyhjästä ilmestyneen muistonkin kanssa, hänellä oli epäilyksiä. Sekin oli uusi asia. Eihän aika koskaan valehdellut. Totuuden parhaana ystävänä sen kuului aina raksuttaa konemaisella tarkkuudella täsmälleen niin kuin oli ennalta päätetty.
Abzumo nousi seisomaan ja pudisteli pölyt viitastaan. Sitten hän venytteli kissamaisesti ja kääntyi kohti sisätiloja. Ennen poistumistaan hän kuitenkin kuiskasi:
”Piristy, Ficus, ystäväiseni. Huomenna sinulla on taas yksi asia vähemmän murehdittavaksi. Ja voimme juhlistaa sitä järjestämällä Uudelle Kädelle mitä kauneimman… surutulituksen.”
Kaksikosta Abzumo oli aina ollut runollisempi. Puhdistajan mieli ei sanaleikeistä kuitenkaan paljoa piristynyt. Tulevan konfliktin maku oli hänen suussaan kitkerä. Rauhanomaiset lähestymistavat oli kuitenkin kulutettu jo siinä vaiheessa, kun Mustan käden kenraalit, ne jotka eivät parhaillaan majailleet etelässä, olivat asettuneet poikkiteloin hänen tielleen.
Hän ei saanut iloa siitä, että Killjoyn lapseen sattuisi. Ei hän ollut saanut iloa omansakaan menehtymisestä Kenraalinsatamassa. Kyllä hän tiesi, millainen kipu siitä syntyisi.
Mutta tuskaa oli kestänyt niin kauan, että siihen oli turtunut.
Sota oli muuttanut heitä kaikkia. Eikä ketään paremmaksi.
Achtung!
Tämä viestin on siirretty Nuvaan. Se ei toimi tai näytä enää hyvältä tässä.
Vain hetki sitten oli Zorak von Maxitrillian Arstein VIII välittänyt käskyn kiirehtiä valvontakammioon. Vain Sheelikalle tosin – Feterrat tuntuivat leijailevan rauhassa töidensä parissa ympäri aseman käytäviä. Niille Zorak ei ikinä puhunut sillä kiivaudella, jonka Sheelika oli vasta kuullut vastaanottimestaan.
Toa säilytti tyyneytensä, vaikka tunsi hermojensa kiristyvän. Kierreportaikko valvontakammioon taittui nopeasti ripeän kävelyn siivittäessä hänen matkaansa. Puulaminoituun seinään upotetut keltaiset valokivet valaisivat kuin pikkuruiset valotut osana mestarin suunnitelmaa.
Miljöö vaihtui täysin, kun toa saapui valvontakammioon, joka oli teknologisten vimpainten kehto ja tyylikkyyden ilmentymä. Zorakia ympäröi parvi Feterroja töissä erilaisten laitteiden ja näyttöjen parissa. Skakdi kääntyi Sheelikaa kohti ja tervehti vain nyökkäyksellä. Harmaiden kasvojen ilmeestä Sheelika näki jo, että tilanne oli vakava. Zorak ei hymyillyt edes ivallista, pikkuruista hymynpoikasta.
”Sheelika, rakas” skakdi lausui, ”tästä tulikin yllätysten päivä.”
”Mitä on tapahtunut?” toa tuhahti. Se kutsui vihdoin Zorakin kasvoille hymyn, jonka kaltaisen Sheelika oli oppinut tunnistamaan. Sen hymyn, jonka tunnisti astetta liian kireistä suupielistä ja ohjauspaneelia vasten puristuvista sormista.
”Hahaha”, hän naurahti. ”Avde ei aikaillut ollenkaan, Sheelika. Kuten sovittua, hän saapui hakemaan sinua. Siihenhän me olimme varautuneet, mutta tapansa mukaan hän lisäsi ohjelmaan… omat esiintyjänsä.”
Nestekideruudut värähtivät päälle. Syttyi kymmenkunta suoraa kuvaa kaikkialta ympäri asemaa, suoria lähetyksiä vanhimmista, kynttilöin valaistuista konserttisaleista ja syvemmistä kennostoista, joissa nelikätisiä olentoja uinui. Siitä yönmustasta katedraalista, jonka raunioiden päälle kaikki muu oli rakennettu.
Käytävillä seisoi hahmoja. Särisevillä ruuduilla erottui kaapujen tummia siluetteja, jotka eivät liikkuneet vaan vain seisoivat värähtämättä huppujen suuaukot käännettyinä kameraa kohti.
Ja kun ruudunpäivitys värähti kide kerrallaan tuoreempaan kuvaan, olivat olennot liikkuneet joitakin askelia eteenpäin.
Yksi kaavuista seisoi kennostojen edessä tuijotellen niiden sisällä uinuvia feterroja. Toinen odotti keskellä taidesalia yhtenä liikkumattomana patsaana muiden joukossa.
Kolmas hahmo ei kaapuaan käyttänyt. Se käveli valkoisena, piirteettömänä ja määrätietoisena käytävää pitkin.
Aivan kameraruudukon alareunassa Sheelika näki luodon. Saman luodon heidän yllään, joka piilotti aseman uteliaiden katseilta. Rannalla lepäsi valkea vene, jonka edessä Punainen Mies odotti tyynesti hyytävässä meri-ilmassa.
”Epäilin, että hän yrittäisi jotain. Avde tietää kyllä, ettemme kerro hänelle kaikkea… ja vaikuttaa siltä, ettei hän ole tyytyväinen tietotasoonsa.”
Toa nielaisi, mutta sai säilytettyä tyynen ilmeensä.
”Hän ei tiedä Umbrasta.”
”Epäröit sanoessasi noin”, tyyni Arstein katseli näytöltä näkyvää Punaista miestä. ”Toa täytyy pitää poissa Avden silmistä. Sheelika rakas… jos Avde saa tietää, että meillä on hänet, hän osaa kyllä päätellä, mistä hänet saimme… ja silloin Punainen Mies tietää, että menimme Metru Nuilla hänen sopimustaan vastaan. Jos hän saa tietää siitä, meillä ei ole ehkä enää sopimusta.”
Arstein hieroi käsiään yhteen eleettömästi.
”Aikaa ei ole”, hän sanoi. ”Nuo nuket… ne etsivät jotain. Avde kyllä löytää hänet, jos emme toimi sitä ennen. On siis ehkä aika lähettää Valottu pois luotamme.”
Sheelika ei voinut uskoa kuulemaansa.
”Mutta meillä oli suuri työ saada hänet”, hänen äänensä värähti. ”Emme me voi hänestä noin vain luopua!”
Arstein hymähti kolkosti ja katsoi näyttöä, jolla näkyi Umbra roikkumassa käsistään ja jaloistaan.
”Sheelika, Sheelika… älä huoli. Toa palaa vielä luoksemme. Olen hoitanut asian niin, että löydämme hänet kyllä uudestaan. Sillä ei ole enää väliä, vaikka hän ei olisi fyysisesti täällä. Hän kuuluu meille, vaikka olisikin tuolla jossain.”
”Minä… minä en ymmärrä, Zorak”, Sheelika pudisti päätään. ”Miten voit ottaa sen riskin? Mistä sinä voit olla varma, ettet vain menetä häntä lopullisesti?”
Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksas pysähtyi hetkeksi paikoilleen ja kääntyi tuijottamaan Sheelikaa.
”Etkö todella tiedä, Sheelika? Etkö todella tiedä?”
Hän otti muutaman askeleen toaansa kohti, hymyili tälle ja laski harmaan kätensä tämän olkapäälle.
”Hän on meidän. Hän kuuluu meille. Voin olla varma siitä, Sheelikani. Sen kyllä näkee hänestä… on nähnyt jo pitkään. Vai etkö ole nähnyt sitä hänen silmistään?”
Sheelika ei edes tiennyt, mitä olisi sanonut siihen. Hän ei seurannut mestarinsa ajatusta, mutta ei tiennyt, oliko hänellä aikaa kyseenalaistaakaan. Zorak maiskutteli huuliaan, ja vakavuuden paikan hänen kasvoillaan otti mairea hymy.
”Laittauduhan nätiksi, tyttö rakas. Meillä on vieraita… enemmän kuin ikinä kutsuimmekaan.”
Sheelika poistui huoneesta, ennen kuin ehti tarkemmin vilkuilla, mitä Zorak katseli toisella näytöllä, toisen valvontakameran silmistä. Hän ehti kuitenkin kuulla mestarinsa naurahtavan hiljaa.
Jokin suunnitelma tällä oli pakko olla, Sheelika yritti uskotella itselleen. Jotain tämän oli ollut pakko keksiä.
Allegro
Alhaalla kaikui metallisia seiniä pitkin pienen koneen kikatus. Paikallaan leijuva Zorak Va tarkensi suurella yksinäisellä valosilmällään potilaaseensa ja työnsi isoa neulaa tämän verenkiertoon lihaksesta, joka pilkotti haarniskan aukosta. Neulan sisus kuhisi sähköisesti rätiseviä nanokoneita, jotka katosivat soturin verenkiertoon.
Toa ähki ja puhisi kahleissaan neulan työntäessä mikroskooppista sisältöään häneen. Pahinta oli, ettei hän toimenpiteen jälkeen tuntenut mekanoidien liikettä sisällään – kuin niitä ei koskaan olisi häneen pantukaan. Lihas tuntui kipeältä, mutta muuten toa ei juuri huomannut pistosta ollenkaan.
Hiljaa huristen ja sähköisesti hykerrellen Zorak Va leijui poispäin, kun pienten koneiden pataljoona kiemurteli kaikkialla Umbran sisällä.
Sheelika ja Arstein valmistautuivat Avden saapumiseen. Sheelika huolitteli itsensä, pesi naamionsa loppuun ja ehosti itseään. Zorakin feterrat pitivät hiljaisella työskentelyllään huolen siitä, että kaikki sujuisi kuten pitikin.
Sheelika nosti kasvonsa pesualtaan yllä olevan peilin eteen ja tuijotti kuvaansa. Hän tarttui takaraivostaan roikkuviin veitsenteräviin harjaksiin ja suki ne siististi niskansa taakse.
Salaman ja varjon toan katse kohtasi kapellimestarin hymyn peilin kautta.
Skakdi ja toa nyökkäsivät toisilleen ja erkanivat käytävillä eri suuntiin kompleksia.
Kello tikitti.
Alhaalla valon toa huojui tajunnan rajamailta todellisuuteen. Se, mikä suonissa kiemurteli, oli tuntunut hieman oudolta ensivaikutelman jälkeen, mutta sen virratessa sydämen kautta uudelle kierrokselle rinnasta raajoihin ja päähän asti alkoi Umbra tottua. Kun hän sai vihdoin silmiään raotettua, seisoi metrin päässä hänestä skakdi mustassa takissa. Kaksi Avhrak Feterraa – samat mustapunaiset, jotka olivat hänet Metru Nuilla vanginneet – leijailivat tämän molemmilla puolilla.
”Valottuni. On aika herätä.”
”… ZMA?”
Umbran silmät säpsähtivät auki. Toa ei ollut nähnyt Zorakia sitten heidän yhteisen illallisensa. Siitäkin oli kulunut jo päiviä, vaikka hän oli kyllä seonnut jo laskuissa. Keinovaloilla tuotettu keinopäivä kliinisessä maailmassa oli laittanut hänen sisäisen kellonsa sekaisin.
Vaikka Umbra oli jo tottunut siihen, että Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen läsnäolo tarkoitti, ettei Zorak Va voisi ainakaan satuttaa häntä, oli aseman mestarin olemuksessa nyt jotain äärimmäisen uhkaavaa. Poissa oli se hymy, jolla tämä oli häntä tervehtinyt illallisella. Kun mestari puhui, Umbra jäätyi paikoilleen kahleisiinsa. Zorakin äänessä ei ollut tippaakaan siitä vieraanvaraisuudesta, millä se oli aiemmin kuorrutettu.
”Tilanne on muuttunut. Asemalleni on saapunut hirviöitä, joilta en voi sinua suojella. Nämä hirviöt ovat nousseet pimeydestä nielemään sinut, enkä usko, että minulla on mahdollisuuksia estää niitä nyt.”
Umbran sydän hyppäsi pari iskua yli.
”Mitä minun pitää siis tehdä? Annatko minun roikkua kahleissa ja odottaa petojen vievän minut?” hän sai kakistettua ulos. Sydänvalo pumppasi verta jännittyneeseen kehoon, ja toan stressitasot alkoivat nousta.
Arstein pudisti hitaasti päätään.
”En ikinä, toa Umbra. Olet liian tärkeä siihen. Ja vaikka riski siihen, että sinulle tapahtuisi jotain asemani ulkopuolella, on liian suuri, että haluaisin kohdata sen…”
Zorakin sanat keskeytti äänekäs kalahdus metallista Umbran oikean ranteen ympärillä. Sekunnin päästä sama ääni toistui toisessa ranteessa, ja sitten hänen molemmissa nilkoissaan.
”… juuri nyt minun täytyy ottaa se. Olet liian tärkeä meille kaikille, toa Umbra.”
Umbra lysähti lattialle, koska hänen ääreisverenkiertonsa oli vielä roikottamisen takia heikkoa. Zorak antoi oikean kätensä valotulle ja nosti tämän herrasmiehen ottein ylös. Hämmennys ja pelko paistoivat yhä av-toan kasvoilta, mutta ilme alkoi vaihtua huojentuneeksi.
”Kiitos”, Umbra sanoi kohteliaana ja pöllämystyneenä. Hän ei uskonut edes sanojaan todeksi. Joskus aiemmin hän olisi lyönyt Zorakia, muttei nyt. Ei enää. Arstein päästi irti valon toan kädestä ja katsoi häntä hymyillen. Tilanne oli epätodellinen. Mestari oli päästänyt hänet näin lähelle itseään ilman muuta turvaa kuin kaksi Feterraa, jotka eivät ehtisi väliin, jos hän tekisikin jotain.
Eikä hän edes harkinnut tekevänsä jotain.
”Ne, jotka ovat tulossa, ovat pimeyden lapsia, Umbra”, Zorak sanoi hänelle viileästi. ”Tiedätkö, mitä ne tekevät sinulle, jos jäät kiinni? Tiedätkö, minkälaista on toivoa kuolemaa, joka ei ole koskaan tulossa? Jos annat niiden saada otteen sinusta… saat kyllä tietää.”
Ennen kuin Umbra ehti vastata, tarttui kapellimestari hänen olkapäistään. Hän oli säikähtää, vaikka skakdin ote ei ollut edes kovin vahva.
”Lennä, pikku perhoseni”, Zorak kuiskasi hänelle. Skakdin silmät leiskuivat tavallista kirkkaampaa punaista.
”Lennä, ennen kuin Syvä Nauru sinut saa!”
Kylmät väreet hiipivät pitkin Umbran selkäpiitä. Sanat eivät ottaneet muodostuakseen, eikä keho liikkunut suuntaan eikä toiseen. Zorak tuijotti häntä intensiivisesti, ojensi kätensä toista feterroista kohti ja otti vastaan tämän tarjoaman harmaan naamion. Sitten skakdi painoi sen kiinni Umbran päähän.
Umbra tunsi elinvoiman palaavan takaisin kehoonsa. Hän oli taas kokonainen naamionsa, elementtinsä, koko minuutensa kanssa. Harmaantunut naamio alkoi saada taas värejään takaisin, vaikka toan muu väriskaala pysyikin harmaantuneena ja pois kuluneena. Tuntui uskomattomalta saada naamio takaisin.
Todellisuus palautui kuitenkin hämmennyksen ja ihmetyksen keskelle, kun hän ymmärsi puheet Syvästä Naurusta. Klaanilainen muisti tarinat yöstä, jolloin pimeyden olento oli saapunut Klaaniin. Hän oli itse ollut silloin kaukana muilla mailla kohtaamassa henkilökohtaisia demoneitaan.
Toan jalkojen verenkierto oli jo palautunut, ja hän teki pieniä venytysliikkeitä. Oli parempi pystyä juoksemaan, ja lujaa, pimeyden olentoja karkuun. Toki hänellä oli valovoimansa, mutta toa ei uskonut elementaalienergian määrän ja tukikohtakompleksin sisätilojen koon mahdollistavan muuntumista puhtaaksi valoksi.
Zorak katsoi hänen liikehdintäänsä arvioiden ja hymyillen.
”Löydät ylemmistä hangaareista sukellusveneeni. Se ohjaa sinut Xialle. Sen jälkeen… olet vapaa mies.”
Umbra nyökkäsi hiljaisuudessa. Vapaa, hän tunsi huuliensa sanovan äänettömästi. Hän ei voinut uskoa sitä.
”Minä tiedän, että sinä ymmärrät kohtalosi. Minä tiedän, että ymmärrät pimeyden, joka on tulossa. Joka pian kohta syö meidät kaikki. Ja jos haluat olla kohtalosi arvoinen… alat valmistautua siihen. Tämä ei ole viimeinen kohtaamisemme. Olen pitänyt siitä huolta.”
Umbra vain nyökkäsi.
”Nyt juokse, toa. Juokse, äläkä anna varjon niellä sinua.”
Selviytymisvaisto antoi viimein myöten ja Umbra tunsi olevansa valmis. Hän pani juoksuksi eikä halunnut katsoa enää taakseen.
Kapellimestari käveli tyynin askelin kohti portaikkoa, josta oli saapunutkin. Umbran askeleet kaikuivat kivisiä käytäviä pitkin, eikä juoksemisen lopettaminen tuntunut hyvältä idealta.
Sheelika oli järjestänyt yhden toan vastaanottokomitean Punaiselle Miehelle ja tämän joukkiolle. Syysmyrskyjen tuivertama lohduton hiekkaranta toimi näyttämönä Avden saapumiselle. Yleisesti lohduton harmaa maisema toimi Zorakin tukikohdan pääsalakäytävän sisäänkäyntinä. Saaren maanpäälliset osat oli jätetty lähes luonnontilaan, jotta kukaan ei vahingossakaan kiinnostuisi merilintujen ja merenelävien valtaamasta luodosta.
Harva maailmassa muistaisi, mitä sen alla odotti, mikä sinne oli uponnut. Minkä valtavan asian massa piteli luotoa yllään kuin obsidiaaninen jättiläinen pientä kivenmurua kämmenellään. Oli vain eloton luoto, joka ei ollut tarpeeksi merkittävä edes pientä majakkaa varten.
Yhtä tavalliselta ja arkiselta näytti matoran, joka kohtasi Sheelikan sen rannalla. Matoran, joka näytti arkiselta vain, jos ei ymmärtänyt, että tämän hahmo oli rooliasu.
”Näytätpä kauniilta tänään, Sheelika”, matoran hymyili hänelle astellen kosteaa hiekkaa pitkin lähemmäs. Hymyssä oli jotain alakuloista, Sheelika pani merkille. Avde oli käyttänyt sanaa ”kaunis” kuin ei aivan ymmärtäisi sitä.
”Zorak odottaa tietynlaista huolittelua”, Sheelika vastasi. ”Mikä tuo sinut luodollemme? Merilintujen bongailu?”
”Ne ovat varsin herttaisia. Ehei, uskon Zorakin kyllä kertoneen, mistä on kyse.”
Sheelikan katse eksyi varjoon, joka lepäsi melko tavallisen näköisenä Avden alla rannalla. Sää oli liian harmaa ja valo liian haalea, että varjo olisi ollut tunnistettava, millään tavalla erikoinen. Jotain väärää sen muodossa oli, mutta Sheelika ei saanut siitä minkäänlaista otetta. Hänestä myös tuntui, että siihen ei kannattanut katsoa liian kauaa, tai siinä saattaisi alkaa nähdä jotain.
”Voinko toivoa, että olet valmis lähtemään matkaani heti, kun olen puhunut hetken mestarisi kanssa?”
”Olen valmis, Avde”, Sheelika vastasi ilmekään värähtämättä. Hänet oli koulutettu näihin tilanteisiin. Näytä nätiltä. Pidä tikaria selän takana.
”Hyvä. Lähdemme heti, kun olen hoitanut asiani, jos sinulle sopii.”
Kun Sheelika alkoi rauhallisesti astella kohti aseman sisäänkäyntiä, matoralainen seurasi. Kävely oli oudon hiljaista. Kaikilla aiemmilla kohtaamiskerroilla Avde oli tarttunut nopeasti keskusteluun. Hetken päästä hän kuitenkin sanoi jotain. Sävy olisi kuulostanut huolehtivalta kenen tahansa muun suusta. Ehkä se olikin sellaiseksi tarkoitettu.
”Miten olet pärjännyt Zorakin kanssa?”
”Minulla on vapaus, tiettyihin rajoihin saakka”, Sheelika vastasi. ”Hän on antanut minulle päämäärän ja syyn olla olemassa.”
Avde vain nyökkäsi pitkään eikä jatkanut kyselemistä. Sheelikasta tuntui siltä, kuin matoran olisi antanut heidän aiempien kahdenkeskeisten keskusteluidensa puhua puolestaan. Hiljaisuus oli raastava. Hän toivoi jopa hieman, että Avde olisi mieluummin vaikka syyttänyt häntä jostain. Mutta ei tällä kertaa.
”Pahoittelen yllättävää saapumistani”, Avde sanoi. ”Tarvitsen palveluksiasi hieman aiemmin kuin odotin. Asiat ovat edenneet pois otteestani.”
”Olen käytettävissäsi, kuten puhuimme jo aiemmin. Tiedän, mitä minun tulee tehdä Abzumoa vastaan.”
”Ihana kuulla, Sheelika. Toivon vain, että ei ala olla liian myöhäistä siihen.”
Punainen mies ja tämän varjo sekä varjottu sähkösoturi jatkoivat matkaansa kylmällä ja märällä sannalla. He saapuivat pian halkeamalle, johon oli piilotettu sisäänkäynti. Sheelika näppäili tunnuskoodin pieneen käsikäyttöiseen kaukosäätimeen, jolloin hiekka ja metalli väistyivät elegantisti paljastaen oviaukon suoraan maan alle. Jopa metalliset portaat olivat puhtaat, ja ne johtivat moderniin hissiin, jonka pohjassa hurisi painovoimakiekkojen teknologiaa.
”Teidän jälkeenne”, Sheelika niiasi.
Portaikon hämärässä Sheelika oli satavarma, että Punaisen miehen varjolla oli kuin olikin aivan jonkin muun kuin pienen matoralaisen hahmo. Se, mikä hahmo oli, oli kuitenkin kysymys, johon hän ei tarvinnut vastausta, joten hän yritti olla laskematta katsettaan siihen.
”Arstein ei tullut minua vastaan?” Avde kysyi kääntymättä Sheelikaa päin. ”Melko epätavallista häneltä.”
”Hänellä on vähän muuta tekemistä. Feterrat, tiedäthän”, Sheelika totesi.
”Niin”, Avde lopulta sanoi. ”Hän on tehnyt paljon työtä niiden eteen.”
Sheelika nyökkäsi. Jos Avde kyseenalaistaisi enemmän, hänen täytyisi pitäytyä peitetarinassa: yksi feterroista oli mennyt epäkuntoon ja vaati kiireellistä tutkimusta.
Avde ei kuitenkaan jatkanut. Hiljaisuus keskustelussa sai Sheelikan olon epämukavaksi. Hänelle ei annettu edes tilaisuutta valehdella. Tuntui siltä, kuin kontrolli olisi raastettu häneltä kokonaan.
Hämärä käytävä vaihtui heidän kävellessään kliinisen valkoiseen loistoon. Sheelikan mielestä oli jollain tapaa paljon uhkaavampaa, kun varjo Avden takana piirtyi valkeita seiniä vasten teräväkontrastisena ja täysin mustana. Hän ei tarvinnut vastausta siihen kysymykseen, jonka varjon muoto hänelle esitti, ja piti parhaansa mukaan katseensa täysin viileänä. Poissa sen mustasta, tornimaisesta hahmosta.
Sheelikalla ei ollut aavistustakaan, kuinka tehokkaita hänen hätävalheensa olivat olleet. Juuri nyt hän pystyi vain toivomaan, että voisi ostaa tarpeeksi aikaa Arsteinille. Ja Umbralle.
”Näin aivan rehellisesti meidän kesken, Sheelika”, Avde kysyi varoen. ”En ole varma, olenko koskaan kysynyt sinulta. Mitä sinä olet mieltä siitä, mitä Zorak yrittää? Voiko joku todella pakottaa Kohtalon toimimaan edukseen?”
”Luotan siihen, että mestari tietää, mitä tekee. Kohtalo on hänen mukaansa valjastettavissa oleva luonnonvoima. Olemme kesyttäneet tuulet, merten aallot ja elämän rakennusaineet, joten uskon hänen pystyvän tekemään saman myös Kohtalolle.”
”Aivan. Ihailtavaa vakaumusta.”
He saapuivat koristeellisille parioville, joiden taidelasin läpi hehkui ruokasalin kultainen valo. Valo hehkui lasien pinnassa olevista maalauksista, joissa oli kaksi enkelin hahmoa. Kauhistuttava lohikäärme, punainen kuin Kohtalo. Piirteetön, silmätön jättiläinen, musta kuin terva. Jättiläisen pimeydestä tehty miekka raastamassa irti kivusta huutavan lohikäärmeen siipiä. Sheelika asteli Avden eteen ja tarttui ovien kultaisista kahvoista.
”Olette siis varmoja”, Avde jatkoi, ”että vihollisenne ei ole teitä parempi kohtalon valjastamisessa?”
”Langenneet eivät meitä tule voittamaan, hallitsimme kohtaloa tai emme”, Sheelika sanoi itsevarman kuuloisesti, vaikka vilunväreet kävelivät hänen selkäpiitään pitkin, kun hän muisteli enkeleitä.
”Tapahtui mitä tapahtui… ihailen taistelutahtoasi.”
Sheelika tiesi näyttävänsä viileältä, mutta sisällä jokin paloi Karzahnin jäätulten lailla. Enää hetki, hän ajatteli.
Kun ovet aukenivat, odotti Sheelikaa ja Avdea valojen välke ja kauniin musiikin kaiku. Pitkän pöydän toisessa päässä istui skakdi, joka ei noussut tervehtiäkseen.
”Hyvää iltaa, Avde.”
”Samoin, Zorak.”
”Hahaha. Niin ilo nähdä pitkästä aikaa. Miten matkasi sujui?”
”Vailla yllätyksiä, kuten yleensä. Lieneekö minulle yllätyksiä täällä?”
Sheelikan katse nauliutui hänen mestarinsa omaan, mutta Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannen hymy ei rakoillutkaan.
”Kuinka helppo sinut on yllättää, Punainen Mies?”
Umbra oli lakannut hetkeksi juoksemasta, koska hänen keuhkoistaan oli loppunut ilma.
Klaanin entinen päämoderaattori suunnisti mestari ZMA:n tukikohdan käytävissä. Kuin suunniteltuna, hänen reitilleen oli jätetty laite, jonka avulla hän osaisi suunnistaa paremmin sokkeloisessa tukikohdassa. Laite näytti reaaliaikaisesti tukikohdan eri tasot ja niissä olevia kohteita muttei ollut järin tarkka. Toan mielessä risteilivät mielikuvat pääsystä Bio-Klaaniin ja kuvaus Syvästä naurusta sekä tämän Punaisesta miehestä. Hän ei halunnut tavata kumpaakaan. Se tietäisi kaikille ikävyyksiä. Kraa oli hiljaa hänen mielessään. Ei enää korppeja, Umbra ajatteli.
Hän käveli erilaisten näyttöjen ja vitriinien ohi. Näyttölaitteeseen ilmestyi nuoli, joka osoitti oikeaa suuntaa sitä mukaa, kun hän käveli. Zorak oli todella varautunut kaikkeen.
Hetken päästä hänen oli pakko koettaa juosta jälleen. Vaikka hänen jalkansa olivat voimattomat ja osittain rikki, oli hänen pakko saada itseään liikkeelle. Oli pakko voittaa kipu, voittaa ruumiin ylivoima ja päästää mieli vapaaksi kivusta. Päästä kotiin. Hän pääsisi kotiin Bio-Klaaniin!
Ajatus kotiin pääsystä antoi toalle tarmoa ja toivoa. Hänelle annettiin mahdollisuus paeta omaan maailmaansa. Ohjata omaa Kohtaloaan! Hän ei ollut pystynyt tuntemaan riemua pitkään aikaan, mutta kohta hän olisi taas onnellinen. Hän voisi korjata taas kaiken.
Hän juoksi, juoksi niin hyvin kuin kivuiltaan pystyi. Valonsäteeksi hän ei todellakaan voinut muuttua, se olisi tietänyt itsemurhaa näissä sokkeloissa, eivätkä hänen valovoimansa olleet latautuneet sitten Metru Nuin. Raskaat juoksuaskeleet toivat hänet ensimmäisenä Zorakin tuttuun taidegalleriaan, jonka Sheelika oli hänelle näyttänyt. Taideintoilijan kokoelma olisi ollut jossain muussa tilanteessa kaunista ja seesteistä seurattavaa, mutta valotulla ei ollut nyt aikaa ihastella freskoja xialaisista tulenpalvontariiteistä. Aerilaiset kultaesineet sekä Orton-kansalta varastetut marmoriveistokset jäivät toalta täysin huomioimatta, kun hän kiisi kohti kohtaloaan. Ne olisivat saattaneet muistuttaa häntä hänen ystävistään, joita hän ei ollut nähnyt enää moneen aikaan.
Mestari ZMA oli omistanut lukuisia komplekseja taiteelleen. Klaanilainen juoksi niissä iäisyyden, tai siltä hänestä ainakin tuntui. Hän ei huomannut katossa olevaa Ath-mosaiikkia, jonka kaikkinäkevä silmä oli suuri ja säkenöivä rubiini. Eikä hän kiinnittänyt huomiota Suuren hengen patsaaseen, jossa hau-kasvoinen sankari oli X-asennossa kannattelemassa maailman kattoa ja pohjaa. Juuri nyt hänen ainoa päämääränsä oli selviytyminen.
Opaslaitteen mukaan hän oli päässyt jo seuraavaan etappiinsa. Alkoi alue, jossa hän ei ollut koskaan ollut. Käytävillä ei ollut tullut vastaan ristin sielua, ja siksi taidegalleria tuntui perin aavemaiselta – tai olisi tuntunut, jos toa ei olisi ollut täynnä adrenaliinia pelosta.
Seuraavaksi Toalle aukeni huone, joka oli kliinisen harmaa ja metallinen laboratoriokompleksi. Muutama Avhrak Feterra leijui paikoillaan omilla työpisteillään ääneti mestarin tahtoa toteuttaen, täysin toisistaan riippumatta mutta yhteistyössä. Tämä oli harmoniaa, jota Zorak alaisiltaan halusi. Kapellimestari heilutti tahtipuikkoaan, ja orkesteri soitti.
Feterrat eivät tuntuneet edes kiinnittävän huomiota Umbraan. Jotkin metallihameista työskentelivät säkenöivän kiven parissa – kiven, jonka Umbra tunnisti elementaalikiveksi. Se säkenöi violettia valoa ja hurmasi hänet loisteellaan. Tietenkin Zorakilla olisi tutkimusta liittyen kiviin, mitäpä muutakaan voisi olettaa. Klaanilainen irrotti katseensa häiriötekijästä ja jatkoi matkaansa.
Hiukan kauempana yksi feterroista porasi jotain, minkä harjaantunut silmä olisi saattanut tunnistaa onumetrulaiseksi bohrok-fossiiliksi. Kirurgin ottein robottiapulainen poisti siitä paloja ja osia.
Jos Umbra olisi kiinnittänyt huomiota tarpeeksi ympäristöstään, olisi hän huomannut, että Zorakin luomukset olivat tutkijoita. Ei ZMA olisi tehnyt niitä vain tappamistarkoitusta varten. Totta kai hän halusi luomuksilleen intohimoja eri tieteisiin ja taiteisiin. Ne olivat hänen lapsiaan.
Laboratorioista kuului vain pientä laitteiden huminaa ja erilaisten nesteiden kuplimista ja höyrystymistä. Se kuulosti puhtaalta tieteeltä, jos Umbra olisi osannut kuvailla sitä sanoin. Tosin ilman mitään merkkiä sielusta.
Umbra saapui huoneeseen, jossa feterra käänteli jäykin ottein prismaa, jonka läpi valo kimpoili eri suuntiin. Samaisessa huoneessa oli paljon esineitä ja seinäkirjoituksia Valotuista, Valon Toista. Punainen tähti ja kaksoisauringot loistivat kultaisia sotureita kuvaavissa freskoissa, lasitöissä ja seinämaalauksissa. Niissä oli selvä teema. Toa pani merkille sen, miten moni Sotureista oli X-asennossa kannattelemassa aurinkoja käsillään, kuinka aurinkojen keskellä oli itse punainen tähti, Initoi. Kuvia av-sotureista oli häkellyttävän paljon. Mielenkiinto jäi kuitenkin kiireen alle. Adrenaliini pumppasi hänen sydänvaloaan kiihkeämmin.
Feterra kääntyi laitteensa parista.
”Huomio: Valottu”, olento puhutteli pakenevaa klaanilaista. ”Viesti: Mestarin mukaan olet lähellä päämäärääsi. Syvä Nauru on silti yhä kannoillasi. Jatka matkaa ilman ääntä.”
Umbra kääntyi. Feterra huomioi hänet. Hänen mielessään se näytti jopa melkein ystävälliseltä sieluttoman kuorensa alla, vaikkei Valottu sitä todellisuudessa nähnytkään. Nämä olivat kuitenkin tappaneet kymmeniä viattomia Bio-Klaanissa sinä kohtalokkaana yönä, joka nykyään kauhujen yönäkin tunnettiin. Yönä, jona Umbra oli ollut muualla, poissa puolustamasta kotiaan.
Hänen oli pakko kysyä.
”Olitko… olitko Bio-Klaanissa, kun hyökkäsitte sinne?”
Monotoninen ja sieluton koneääni vastasi. ”Vastaus: Kyllä.”
”Levah ja monet muut kuolivat takianne.”
Feterran seuraava vastaus tuli viiveellä.
”Vastaus: Kyllä.”
”Onko sinulla… onko sinulla mitään enempää sanottavaa siihen?”
Hiljaisuus hyysi Umbraa. Pelkkä loisteputkien särinä kaikui hänen korvissaan.
Sininen silmä keskellä feterran päätä jatkoi katsomista suoraan Umbraan.
Umbra lähti jatkamaan matkaansa. Feterra palasi takaisin omiin askareihinsa, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Umbrasta tuntui, kuin Syvän Naurun varjo alkaisi saavuttaa häntä, vaikka hän ei ollut nähnyt merkkiäkään siitä.
Feterroja sen sijaan oli jokaisessa huoneessa, jonka toa matkallaan ohitti. Hän ei pystynyt pysäyttämään katsettaan enää edes niihin.
Jalat olivat yllättäen vahvistuneet juoksusta. Valottu juoksi ulos ovesta, joka näytti kuin jatketulta johonkin toiseen rakennelmaan. Obsidiaaninen väriskaala hallitsi tilaa, johon hän saapui. Huone oli synkkä ja aavemainen, ja Syvä Nauru voisi lymyillä missä vain, koska paikan suuret holvikaaret ja muut muinaisen jylhät elementit loivat pitkiä varjoja ja soppeja.
Umbraa tämä ihmetytti ja samalla kammoksutti. Kraa olisi ehkä osannut kertoa hänelle tämän pimeyden luonteesta, mutta mielen korppi oli edelleen hiljaa. Kun hän pinnisti, tunsi hän Kraan yhä mielensä perukoilla. Umbra oli varma, että sekin pelkäsi Syvää Naurua. Tila toi hänelle mieleen kuvia tai kuvitelmia Syvästä Naurusta, joka mielikuvituksessa muovautui Tyhjyydeksi, Makutaksi.
Umbran sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun hän näki vilauksen Aft-Amanan kummituksesta, jonka punainen silmä ja löyhkäävä nokka tunkeutuivat syvälle hänen mielensä perukoille. Hän yritti paeta uhkaavia varjoja. Olivatko ne todellisia vai eivät? Pakokauhun noustessa hän ei enää tiennyt.
Aft-Amanan muistelu sai mielikuvituksen laukkaamaan. Hän kuuli viheliäistä pikkulinnun laulua. Siihen yhtyi korppimyrsky, joka lähestyi häntä. Titityy. Kraa, kraa kraa. Hän juoksi syvemmälle katedraalimaisten rakennelmien syövereihin. Hän ei voinut enää luottaa vaistoihinsa. Mitä oli todellisuus?
Katedraali hohti lähinnä outoa bioluminenssia siellä täällä, mikä johtui ehkä paikassa kasvavista erilaisista eriskummallisista sienistä sekä hennosti hohtavista kasveista. Kasvuston valo ei toiminut yksiin hänen valovoimiensa kanssa, sillä hän ei ollut koskaan harjoitellut sellaisen kanssa. Varjot kuiskivat ja ilkkuivat hänelle. Ne täyttyivät punaisista silmistä, jotka muodostivat kuin tähtikuvioita. Punaisia tähtiä mustalla taivaalla. Initoi ei antanut Umbralle nyt rauhaa ja rohkeutta, se vain ilkkui hänelle vääristyneenä.
Laitteen mukaan toa meni oikeaan suuntaan. Oudot punaisista kristalleista kootut ja seinään upotetut hieroglyfimäiset kuvaelmat jäivät taakse. Ne muistuttivat lähinnä suuria punaisia silmiä, jotka jättivät keskelleen maailmaa kannattelevan Hau-kasvon.
”Miksi tuo muistutti vuorta?” Umbra ajatteli ääneen, mutta hänellä ei ollut aikaa ihastella punamultamaalausta suuresta vuorimaisesta hirvityksestä, joka havitteli jotain esinettä. Pimeät sokkelot olivat aivan erilaisia kuin kliiniset tilat, joissa hän oli ollut hetki sitten. Kaikki mittasuhteet olivat valtavan vääristyneitä.
Kuka kumma paikan on oikein suunnitellut? pyöri Umbran ajatuksissa tämän mennessä omasta mielestään alaspäin mustasta obsidiaanista tehtyä kierreportaikkoa. Hänen tasapainoaistinsa kertoi, että hän meni alaspäin, mutta toan punaiset silmät vakuuttivat, että hän nousi ylöspäin… laskeutumalla alaspäin.
Tilassa lenteli pienen pieniä partikkeleita, jotka eivät olleet nokea eivätkä pölyä. Ne vaikuttivat kuin kiinteältä varjolta, tervalta ja orgaaniselta aineelta. Toa yritti koskea kappaleita, mutta ne tuntuivat menevän hänen lävitseen, vaikka hän tunsi niiden öljymäisen rakenteen, kun ajatteli niitä. Kappaleet vaihtoivat muotoa mielivaltaisesti, vaikka niissä tuntui olevan jokin järjestys. Jokin syy olla olemassa.
”Tämä vaikuttaa ihan Manun jutuilta”, Umbra mutisi laskeutuessaan ylöspäin portaita. Antidermiksenvihreää valoa oli siellä täällä oudoissa rakennelmissa. Se ei ollut valoa, jonka käyttöä Umbra oli koskaan harjoitellut tai edes tiennyt kenenkään valon toan osaavan hallita. Se tuntui niin väärältä.
Hän yritti katsoa, mitä hänen opaslaitteensa sanoi reitistä, mutta hänen sijaintiaan esittävä täplä näytti juuttuneen paikalleen. Hän näpäytti laitteen näyttöä kummastuneena, mutta mitään ei tapahtunut. Hän käveli hieman eteenpäin – tai alaspäin, mikä tarkoitti ylöspäin – katse yhä näytössä. Kauhukseen hän huomasi, että ruudun läpi värähti jonkinlainen häiriö. Sen jälkeen kartta ikään kuin meni rikki: kuin virtuaalinen kuva olisi pilkkoontunut useaksi vaakasuoraksi siivuksi ja osa siivuista olisi siirtynyt hieman suuntaan tai toiseen. Umbra näpäytti näyttöä uudelleen, mutta se ei auttanut.
Hän katsoi, minne jalat olivat hänet kuljettaneet. Hän oli saapunut painajaismaiseen huoneeseen, jonka geometriassa ei ollut mitään järkeä. Hänen laskeutumansa portaat – ei, hänen nousemansa portaat – yhdistyivät säännöllisen kuusikulmion muotoiseen tasanteeseen, josta lähti portaat kaikkiin kuuteen eri suuntaan. Kukin portaikoista päättyi kaarioveen, mutta siinä, miten päin kaaret olivat suhteessa tasanteeseen, ei ollut säännönmukaisuutta. Yhden portaikon päässä oleva ovi oli hänen näkökulmastaan lattiassa, yhden katossa. Hän valitsi toisen niistä kahdesta, jotka näyttivät vievän seinässä olevalle ovelle.
Hän kiirehti portaat… alas? Mitä lähemmäs hän tuli ovea, sitä varmempi hän kauhukseen oli siitä, että se johti ulkotilaan. Mutta ei suinkaan ulos merelle. Hänen edessään levittäytyi maailma, jonka taivas oli hyvin tumman violetti. Syvän hämmennyksen vallassa hän astui viimein kynnyksen yli. Nyt hänen jalkojensa alla oli vaaleaa, kellertävää kiveä, joka oli pienen pienten kraattereiden verhoilema. Taivaalla ei näkynyt punaista tähteä eikä mitään muutakaan tähteä tai tähdistöä, jonka Umbra olisi tunnistanut. Tähdistöjä siellä kyllä oli vaikka millä mitalla, mutta ne olivat täysin vieraita. Kaikki tuntui vieraalta.
Hienoinen tuulenvire puhalsi kangistuneen toan kasvoille. Tämä havahtui ensijärkytyksestään ja pohti, minne suuntaisi seuraavaksi. Rosoisia aavemaisen värisiä kallioita näytti jatkuvan silmänkantamattomiin jokaiseen suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja katsoi holvikaarta, jonka läpi oli paikkaan astunut. Hän näki sisällä saman kuin ennenkin, mutta ulkona… oviaukko näytti olevan ainoa rakennelma. Hän kiersi sen toiselle puolelle. Ei mitään. Pelkkä holvikaari. Toiselta puolelta holvikaarta hän näki sen läpi samaa maisemaa kuin kaikkialla muuallakin. Käveltyään takaisin toiselle puolelle hän huokaisi helpotuksesta nähdessään yhä sisätilat.
”Tämä ei ole normaalia”, hän henkäisi, vaikka tiesi, ettei kukaan ollut kuulemassa. Eihän?
Toivottavasti ei ollut. Tai jos oli, toivottavasti joku Zorakin kätyreistä. Tai… ei hän ollut varma, halusiko sitäkään.
Hän vilkaisi laitettaan jälleen kerran. Nyt se ei näyttänyt karttaa vaan oli aivan pimeänä. Hän napautti sitä kerran ja oli hypätä ilmaan säikähdyksestä näytön välähtäessä nopeasti punaisena.
MAKUTA ON
Umbra räpytteli silmiään. Ei näytöllä ollutkaan ollut tekstiä. Ei sillä voinut olla. Se oli pelkkä paikannuslaite. Ei se puhunut hänelle. Ei se… ei se…
Umbra päätti kavuta takaisin holvikaaren toiselle puolelle jo oman järkensä säilyttämisen vuoksi. Oli ehkä aika kokeilla toista portaikkoa.
Zorak Van pitkällä robottikädellä komeili tarjotin, jonka päällä seisoi viinilaseja. Toisessa kädessään robotti piteli kahta eri viinipulloa sormiensa välissä, ja valkoinen pyyhe roikkui siististi viikattuna sen lonkeromaisella käsivarrella. Hiljaa suristen se leijui lähelle Zorakia ja kohteliaasti livertäen kysyi tältä, kumpaa suositelluista viineistä tämä haluaisi maistaa.
Robotti tasapainoili tarjottimen, lasien ja viinipullojen kanssa hämmästyttävän hyvin, vaikka joutuikin laittamaan tarjottimen tasapainoon oman lautasmaisen olemuksensa päälle. Tyynen laskelmoivasti se otti kaikki kuusi lasia ja laittoi ne millintarkasti oikeille paikoilleen mestarinsa, Sheelikan ja Avden välissä seisovalle pöydälle, jota koristi valkoinen pöytäliina ja punaisena hohtava kynttilä.
Punainen Mies laski katseensa huvittuneesti kahteen lasiin, jotka oli tarjoiltu hänen eteensä. Hentoisen ohuet lasikartiot tarjosivat Avdelle kaksi juomavaihtoehtoa. Toisen punaisen, toisen sinisen. Lasit olivat tismalleen yhtä kaukana pöydän keskikohdasta ja tismalleen yhtä lähellä Avdea.
Avde hymyili hieman.
”Zorak, olen lähes liikuttunut”, hän sanoi ja tarttui hiljaa punaiseen.
Sheelika istui pöydässä lähellä mestariaan ja pyöritteli viiniä lasissaan. Hän oli kyllä oppinut arvostamaan viinien maailmaa Zorakin hoteissa, muttei viitsinyt juoda kovin paljoa, koska tehtävä Avden seurassa odottaisi häntä. Tanniininen viini jätti pitkät kyyneleet lasin reunoille palatessaan painovoiman vaikutuksesta takaisin pohjalle. Sheelika piti naamiollaan hymyä, jonka oli opetellut tunteidensa peitoksi. Päällimmäisenä hänen mielessään oli epäilys siitä, löytäisikö samaan aikaan pakeneva Valottu todella ulkomaailmaan. Mestari oli rakentanut liian tehokkaan labyrintin.
Tai… vielä pahempaa kuin mestarin rakentama labyrintti oli se osa, jota mestari ei ollut itse rakentanut. Sheelika ymmärsi, miksi sen täytyi olla siellä: kokeiden takia. Silti… tarpeellisuus ei poistanut sitä hänen painajaisistaan.
”Pahoittelut suorasukaisuudesta”, Zorak jatkoi. ”Mutta lienee ilmiselvää, että et tullut lainaamaan rakasta Sheelikaani vain, koska hän on ihastuttavaa seuraa.”
Avde siemaili nyt viineistä sinistä. Hän maisteli sitä pitkän hiljaisen hetken, ennen kuin laski myös tämän lasin takaisin pöydälle.
”Minulle sopii erittäin hyvin mennä suoraan asiaan, rakkaat ystävät. Tiedätte varmasti jotain siitä, mitä Metru Nuilla tapahtui.”
Zorak jakoi Sheelikan kanssa katseen, joka kesti vain sekunteja, mutta tuntui Sheelikasta pidemmältä.
”Hyvin suurpiirteisesti”, Arstein nyökkäsi. ”Tarkempi sana ei liiku paljoakaan meriporteista etelään, ja… olemme viettäneet viimeisimmät viikot asemalla. Tällä hetkellä ainoa tietolähteeni mistään, mitä tästä pohjoisempana tapahtuu, on Feterra Xa, joka johtaa pientä joukkoa Zakazilla.”
Sheelika ei tehnyt muuta kuin nyökkäsi mukaillen aseman isännän puhetta. Avde odotti pienen hetken, että heillä olisi ollut jotain lisättävää. Ajatuksissaan hän kaatoi tyhjän punaisen lasin viimeiset tilkat siniseen. Haaleat viirut viiniä sekoittuivat lasin pohjalla, kun Avde pyöritteli sitä. Punainen ja sininen loivat aavistuksen purppuraa.
”Minullakaan ei ole paljoa sisäpiirin tietoa tapahtumista”, Avde sanoi, ”mutta on vakavia syitä uskoa, että Abzumo oli jotenkin osallisena tapahtumiin… ja että sen seurauksena hän saattoi saada käsiinsä uuden Nimdan sirun. Ehkä pahimmassa tapauksessa useammankin.”
”Sirut makutan käsissä eivät kuulosta hyvältä”, Sheelika kommentoi. Hän oli taas valppaana, koska muisti violetin enkelin. ”Sirut kenellä tahansa muulla olisi melkein parempi tilanne.”
Zorak nyökkäsi Sheelikalle ja käänsi katseensa mietteliäästi Avdeen.
”Tahdot rakkaan Sheelikani hänen peräänsä”, hän totesi kohottaen kättään.
”Tarvitsen tietoa hänestä”, Avde nyökkäsi, ”mutta en voi tehdä suoria siirtoja häntä vastaan. Hän ei ole virallisesti poistunut Allianssista… vaikka ei myöskään vaikuta olevan erityisen kiireinen ilmoittamaan heille olevansa elossa. Abzumo työskentelee jonkun kanssa, rakentelee jotain. Käyttää resursseja, joiden alkuperä on minulle tuntematon. Nähdäkseni sinulla on parhaat edellytykset päästä hänen jäljilleen herättämättä liikaa epäilyjä, Sheelika.”
”Ai haluat minun toimivan varjoista varjojen valtiasta vastaan? Kuinka ironista, jos saan sanoa. Hän saa väistyä kapellimestarin tieltä”, Sheelika otti kulauksen viinistään rauhoittaakseen itseään. Jokin hänessä halusi päästä tekemään tihutöitään makutan kiusaksi. Zorak katsoi häneen lempeästi ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
”Tulet tekemään hyvin tärkeää pohjatyötä orkesterini ensiesitykselle, rakkaani. Se, mistä olen sinulle puhunut… se, millä poltamme varjon pois tästä maailmasta… ajattelin testata sitä Abzumoon. Hänestä tulee ensimmäinen esimerkki. Hänestä tulee todiste siitä, että kuolevainenkin voi ne tuhota.”
”Olen ilomielin tekemässä historiaa.”
Sheelika hymyili nyt aitoa hymyään. Hänen oikeat tunteensa tulivat pintaan valeasun alta. Pienen hetken Sheelika tunsi toivoa, joka peitti alleen tilanteen jännittyneisyyden. Pienen hetken hän näki sen saman Arsteinin, joka oli hakenut hänet siitä pimeydestä, joka oli ollut syömässä häntä. Mutta sitten Avde sanoi jotain viatonta, joka vei hänen kykynsä rentoutua.
”Kun ensin vain saatte valon toanne.”
Zorak oli jälleen hiljaa Sheelikan mielestä aivan liian pitkään.
”Niin”, tämä lopulta nyökkäsi vakavammin, ”sitten kun saamme.”
”Olen pahoillani, että en ole vielä saanut lupaustani toteutettua”, Avde sanoi. ”Yksi mahdollisista kandidaateista, joihin olin investoinut, on ikävä kyllä tiettyjen raporttien mukaan kuollut… ainakin kunnes toisin todistetaan. Se hidastaa polkuanne, mutta tuskin pysäyttää. Minulla on muutamia vaihtoehtoja.”
Sheelikan päässä risteilivät monet ajatukset. Avde selkeästi tiesi jotain Domekista, muttei hänellä ollut onneksi mitään tietoa Umbrasta tai tämän tärkeydestä. Vaihtoehdot viittasivat selkeästi Bio-klaaniin, jossa oli harvinaisen monta valon toaa niin pienellä alueella.
Sheelika kiristeli hampaitaan. Kuinkahan pitkälle asemaa Umbra oli jo päässyt? Koko suunnitelman onnistuminen oli lähinnä tämän valintojen ja tekojen varassa.
”Luotan kykyysi toimia, Avde”, Zorak sanoi, ”ja uskon, että saamme itsellemme kunnollisen Valotun ennemmin tai myöhemmin.”
”Mielenkiintoista, että hän on teille edelleen Valottu. Että pidätte kiinni siitä… melko toivottomalta vaikuttavasta myytistä.”
”Avde rakas… jos aiomme muuttaa maailmaa, ohjata Kohtaloa, se on tehtävä ehdoilla, jotka on kiveen hakattu. Meidän täytyy noudattaa narratiivia… kaiken täytyy. Kuin Punainen tähti, joka liikkuu ikuisesti eteenpäin vain pysyäkseen paikoillaan. Kuten sanottua… vaaditaan jatkuva muutos, jotta voidaan säilyttää pysyvä tila.”
”Kauniisti sanottu”, Avde nyökkäsi. ”Jonkun muun sanoja.”
Zorak naurahti koppavasti.
”Minä kunnioitan noita sanoja. Olen rakentanut kaiken niiden päälle. Tarvitaan hyvin suurenmoinen valo, että voin jatkaa tuota samaa polkua syvemmälle.”
Sheelika ei täysin ymmärtänyt, mistä hänen mestarinsa puhui. Se ei tuntunut nyt tarpeelliselta. Kaikki tämä tuntui harhautukselta, ajan pelaamiselta.
Joka sekunti heidän Valottunsa liikkui pitkin asemaa. Joka sekunti kaikki, mitä Zorak oli rakentanut, oli vaarassa luhistua. Joka sekunti Avden olennot liikkuivat käytävien läpi. Tiesivätkö ne sitten etsivänsä jotain? Oliko Avdella epäilyksiä, vai oliko tässä jotain muuta kyseessä?
Oli miten oli, Toa Umbra oli vaarassa, ja se tuntui Sheelikasta paljon pahemmalta kuin hän olisi ikinä luullut.
Umbra oli saapunut outoon kammioon. Huone oli niin avara, ettei hän nähnyt sen kattoa tai seiniä, jotka olivat piiloutuneet varjoihin. Hän näki kylläkin vastakkaisen seinän ja siinä ammottavan oviaukon. Näitä kahta oviaukkoa yhdisti jonkin olennon selkärangan muotoinen jalankulkuväylä. Luusta ristesi kylkiluun tapaisia poikkipuita. Tätä tarkastellessaan hän huomasi, että jossain kaukana luuväylän alapuolella pitkän pudotuksen päässä odotti synkkää vellovaa nestemäistä massaa, jonka olemusta toa ei tunnistanut. Välillä se kupli, tai näytti jopa siltä kuin pieniä lonkeroita nousisi nesteestä ja yrittäisi kouraista liian lähelle eksyvän sisäänsä.
Umbra nielaisi. Polku oli hutera, eikä häntä huvittanut pudota siihen, mitä ikinä alapuolella olikaan. Hän otti kuitenkin ensimmäisen askeleen. Luu hänen jalkojensa alla vavahteli hieman, mutta hän pysyi pystyssä. Hänen opaslaitteensa oli lakannut näyttämästä viestejä kryptisellä kielellä, mutta ei toiminut vieläkään kuin aiemmin.
Jostain kuului kolahdus. Umbra säpsähti ja lähes liukastui. Hän vilkuili ympärilleen muttei nähnyt mitään. Hänestä tuntui epämiellyttävästi siltä, kuin joku olisi katsellut häntä salaa. Hän otti lisää askelia määränpäätään kohti ja koetti olla katsomatta alas. Matka sujui hyvin, kunnes pimeydestä kaikuva ääni pelästytti hänet puolikuoliaaksi.
”Mitä on piilossa?”
Kimeä, lapsenomainen ääni poukkoili luolan seinämistä tuskallisen pitkään. Umbra oli päätynyt istumaan luupolulle noin keskellä matkaa. Hän mulkoili pimeyttä muttei nähnyt mitään. Nopea vilkaisu oviaukolle, josta hän oli huoneeseen päätynyt, ei tehnyt häntä yhtään viisaammaksi, kuten ei tehnyt myöskään vilkaisu määränpääovelle. Varovaisesti hän nousi jälleen seisomaan tasapainoillen kapealla polulla ja alkoi hitaasti ja varuillaan kulkea jälleen kohti kohdettaan.
Kun pimeydestä kuului tällä kertaa narisevaa kirskuntaa, joka kaikui ympäriinsä, Umbra kiihdytti itsensä niin nopeaan juoksuun kuin vain uskalsi ja ryntäsi perille. Sinne päästyään hän vilkaisi vielä kerran taakseen.
Ja vastarannalla oviaukossa seisoi hahmo, jonka kulmikkaat muodot olivat varjojen hämärtämät. Varjot eivät kuitenkaan pystyneet peittämään tämän rintakehässä hehkuvaa punaista silmää, joka tuijotti suoraan kohti häntä.
”Onko joku piilossa?”
Umbra juoksi. Hän juoksi eteenpäin pitkää mustaa käytävää, ohi useiden risteyksien, suoraan eteenpäin. Hän ei tiennyt, mikä häntä seurasi, eikä hän aikonut jäädä ottamaan selvää.
Ikuisuuden tuntuisen ajan juostuaan toa näki edessään portaikon. Ennen kuin hän ehti portaille, pala seinästä mureni ja sen läpi syöksähti käsi. Umbra pysähtyi kuin seinään juuri ennen kuin terävältä puunoksalta näyttävä koura olisi saanut siepattua hänestä otteen. Teräväkyntinen, kolmisorminen koura huitoi hetken ilmaa hänen edessään. Hänestä tuntui yhä, kuin häntä seurattaisiin, ja jostain kuului aavemaista hurinaa. Ja sitten jälleen metallinen kolahdus.
Ei ollut aikaa tähän. Umbra keräsi vähäisiä valovoimiaan ja ampui keskitetyn valonsäteen kohti kouraa. Kuului matala rääkäisy, ja koura vetäytyi salamannopeasti koloon, josta oli ulos työntynytkin.
Ja Umbra juoksi sen ohi. Portaisiin. Portaisiin, jotka johtivat ylöspäin. Ja vaikka hän oli kokenut samaa jo aiemmin, tuli hienoisena järkytyksenä, että portaita pitkin kuljettiinkin alaspäin. Äkillinen muutos painovoimassa sai Umbran putoamaan portaat ylös hyvin tuskallisesti.
Portaiden… yläpäässä hän putosi ylöspäin tasaiselle lattialle. Hetken päätään selvitettyään hän näki jälleen maallisemman oloista ympäristöä. Hän vilkaisi yhä mukanaan kantamaansa näyttölaitteeseen. Näyttöön oli ilmestynyt leveä särö, mutta nyt se näytti jälleen kartan ja hänen sijaintinsa siinä.
Mata Nuin kiitos. Umbran täytyisi suunnata ylöspäin. Zorak oli käskenyt hänen paeta sukellusveneellä. Ja hän halusi tehdä sen, ennen kuin syvyyksien asukki, mikä ikinä olikaan, saisi hänet.
Zorak Va oli tarjoillut jo toisen kierroksen ja kadonnut jälleen kyökin puolelle.
Arstein itse joi enää vain vettä jääpaloilla, ja Sheelikan annos oli edellistä huomattavasti pienempi, kun taas Avde siemaili juomiaan ilman minkäänlaista vaikutusta. Sheelika tiesi mestarinsa tietävän, ettei alkoholilla olisi vaikutusta Punaiseen Mieheen. Sen lyhyen ajan, jonka Sheelika oli Avden tuntenut, hän ei ollut koskaan nähnyt tämän syövän tai juovan mitään ennen tätä päivää. Zorak halusi testata, mihin asti Avde olisi valmis menemään kulissinsa ylläpitämiseksi.
Ei Punainen Mies koskaan valehdellut kenellekään olevansa matoralainen. Mutta hän näytteli sellaisen roolia niin pitkälle kuin vain kykeni.
”Varmasti nautit siitä, että pääset välillä näkemään maailmaa”, Avde sanoi kääntyen Sheelikaan päin, ”vaikka minulla ei ole mitään syytä uskoa, että Arstein ei kohtelisi sinua hyvin täälläkin.”
”Myönnettäköön, että kaipaan seikkailua ja adrenaliinin tuomaa jännitystä, mitä ulkomaailma tarjoaa”, Sheelika hymyili. Vaikka hän oli oikeasti innostunut tulevasta tehtävästään, hän pelkäsi koko maailmansa musertuvan höpsön valon toan pakoyrityksen epäonnistumiseen ja tämän paljastumiseen Avdelle.
”Yksi asia minua kyllä mietityttää”, Avde sanoi. ”Metru Nuin tapaus, rakkaat ystäväni. Annoitte ymmärtää, että ette ole liikkuneet tarpeeksi ulkomaailmassa tietääksenne siitä?”
”Konsertin valmistelu on aikaavievää, rakas Avde”, Zorak hymähti, kuin se olisi itsestään selvää.
”Ette sitten oletettavasti tiedä, että kristallitorneihin osunut alus kuului eräälle vortixxille. Melko pienen menestyksen herrasmies, ei maailmalla käsittääkseni kovin tunnettu. Kutsuivat nimellä Radak.”
Hiljaisuus tuntui taas Sheelikan mielestä liian pitkältä, kun he jakoivat katseen Zorakin kanssa.
”Ah, hän”, Zorak nyökkäsi, näytettyään hetken mietteliäältä aivan kuin nimi ei olisi ollut tuoreessa muistissa. ”Kuvittelinkin, että hän saattaisi koitua ongelmaksi… hyvä kuitenkin kuulla, että hän hoiteli itsensä pois päiväjärjestyksestä.”
”Ehkä niin”, Avde nyökkäsi synkeänä. ”Olen kuitenkin melko yllättynyt, että hänellä oli resursseja sellaiseen. Tietysti rahoitus saattoi tulla Pimeyden metsästäjiltä, mutta… muistuta minua, Zorak. Keillä kaikilla tässä maailmassa olisi resursseja, tai oikeammin kyvykkyys, rakennuttaa adorinium-reaktori?”
Avde kallisti päätään hieman ja hymyili.
”Sinun lisäksesi, tietenkin.”
Arstein piti viileytensä, mutta Sheelikan sydän hakkasi raivolla.
”Kelbuuno-Malciremin johtoportaalla”, skakdi lopulta sanoi. ”Radak oli ehkä pelkkä juoksupoika, mutta en näe mahdottomana, että hän olisi tuntenut jonkun sisäpiiriläisen. Tuo kaikki tietenkin lienee samantekevää.”
”Niin”, Avde nyökkäsi, ”koska heidät on kaikki hiljennetty. Kuten uskoisin, että myös heidän yhteistyökumppaninsa Metru Nuilta.”
Zorakin nauru oli täysin aito, eikä yhtä hillitty kuin aiemmin.
”Hänkin. Jouera on kuollut, rauha hänen raadellulle sielulleen. Näivettyi trooppiselle saarelle delekläisen unelmansa perässä. Ja mitä tulee Kelbuunoon ja Malciremiin… koko heidän säätiönsä on irstas vitsi, sairas pila, pelkällä rahalla pyörivä koneisto ilman ideologian rippeitäkään. Sen alkuperäisen liekin häpäisyä, joka antoi maailmalle toivon.”
Zorak nousi seisomaan, suoristi takkiaan ja katsoi Avdea tiukasti silmiin.
”Tiedätkö, mitä Kelbuuno ja Malcirem halusivat minulta, kun tarjosivat resurssinsa? He tahtoivat Kultaisen armeijan. Ilman, että he koskaan ymmärsivät, mitä se tarkoitti, minkä pohjalle Tulinoita sen ajatuksen rakensi. He tahtoivat kultaisia, täydellisiä, tottelevaisia sotilaita myytäväksi Pimeyden metsästäjille, Metru Nuille, kenelle tahansa, joka maksaisi tarpeeksi. Mutta minä en lannistunut, Avde. Minulla oli visio. Minä en antanut rahan tulla sen tielle. Minä en aikonut häpäistä ajatusta, joka ei ollut omani. Minä… loin jotain omaa.”
Zorakin silmien intensiivinen katse keskittyi Feterraan, joka katseli heitä huoneen nurkasta. Sekä Sheelika että Avde seurasivat hänen katsettaan sinne.
”Ja kun he sen kaiken jälkeen kehtasivat tahtoa omia senkin… heidän oli aika mennä. Voi, jokaisen. Jokaisen heistä vanhan maailman saastaisista haaskalinnuista täytyi lähteä. Kukaan heistä ei ymmärtänyt, minkä päällä he istuivat… minkä valtavan kasan teknologiaa ja aarteita, jotka muuttivat maailmaamme.”
Sheelika huomasi, kuinka Zorakin käsi puristui nyrkiksi vasten pöytää.
”Kukaan heistä ei ansainnut saamaansa perintöä, Avde. Ei Kelbuuno, itsensä metsästäjille myynyt roskansyöjä. Ei Malcirem, turvonnut ahne vanha narttu. Ei Radak eikä Jouera. Kukaan heistä ei ansainnut Tulinoidan perintöä. Ainoa, mitä he ansaitsivat, oli se, mitä heille tapahtuikin. Vain runollisin mahdollinen Kohtalo.”
Sheelika kuunteli mestarinsa puhetta kiinnostustaan Avdelta peitellen. Zorak ei vaikuttanut olevan kovinkaan pahoillaan varsin hyödyllisiksi osoittautuneiden kontaktiensa poismenosta. Sheelika tiesi, että Radakia hänen oli kiittäminen Umbrasta, ja Joueran suhteet olivat olleet linkki vasta tuhotussa mielisairaalassa säilytettyyn kredipselleeniin, josta suuri osa oli siirtynyt kapellimestarin parempiin taskuihin.
Oliko mestari jopa säveltänyt heidän tuhonsa kuten Kelbuuno-Malciremin? Mestari ei useinkaan puhunut Sheelikalle tavoitteistaan. Hän ei ollut tohtinut kysyä, oliko Zorak tarkoituksella lähettänyt Radakille epävakaimmat reaktorin osat, joihin oli päässyt käsiksi. Eikä kysyisi nytkään. Se olisi ollut sen myöntämistä Avdelle, että heillä oli kuin olikin ollut tekemistä Metru Nuin kanssa. Juuri nyt Punainen Mies näytti miettivän Zorakin sanoja pitkään ja hartaasti.
”Sinä siis olit se, joka sai Kelbuunon ja Malciremin katoamaan”, Avde mietti ääneen. ”Olen yllättynyt.”
”Ehkä”, Punainen Mies vastasi, ”en olisi yllättynyt, vaikka itse Tulinoidan mestari olisi hankkiutunut heistä eroon.”
Zorak ei vastannut siihen aivan heti, Sheelika huomasi. Tulinoidan mestari oli yksi asioista, joista kapellimestari ei hänelle koskaan puhunut. Kuka tai mikä sitten olikaan kyseessä, se oli osapuoli, jonka läsnäolo oli vähentänyt heidän kanssakäymistään xialaisten yhteistyökumppanien kanssa. Välillä Sheelika mietti, oliko pelkkä katkeruus ollut ainoa syy Kelbuunon ja Malciremin kohtalolle, vai oliko Arstein kenties halunnut katkaista viimeisen tavan Tulinoidan mestarille päästä heidän jäljilleen.
Asia ei kuulunut hänelle. Se ei ollut hänen ongelmansa. Vain pikku yksityiskohtia suuremmassa koneistossa.
”Oli miten oli”, Zorak lausui laskeutuen taas tuolilleen, ”et varmasti pahastu itsekään, Avde, että tietyt… irtonaiset suortuvat leikataan pois. Ylimääräiset polut, jotka johtavat sinunkin luoksesi.”
Avde ei vaikuttanut heti reagoivan.
”Oletko silti miettinyt sitä, mitä Radak yritti, Zorak? Luulisin, että se sopisi sinunkin ajatuksiisi.”
”Hahaha, vai Radak… on myönnettävä, että en täysin ymmärrä, mitä haet.”
”Se, mitä hän Ko-Metrun taivaalla sytytti. Se voima, se ihme… oletko miettinyt, että se saattaisi olla ratkaisu sinunkin ongelmaasi? Siihen pikku ideologiseen solmuun, josta me kaksi löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen.”
Hetken päästä Sheelika tiesi, mitä Avde ajoi takaa. Hän tiesi myös, ettei mestari tulisi myöntämään seuraavansa Avden ajatusta. Kun Zorak ei heti vastannut, Avde hymyili ja jatkoi: ”Luulisin sinunkin kuulleen, minkä portin vortixxin laite avasi. Aivan pienen hetken ajan Metru Nuin taivaalla ei hehkunut ainoastaan punaista tähteä – vaan myös sininen.”
Zorak makusteli sanoja, ja antoi sormensa kärjen sivellä viinilasin reunaa. Kirkas ääni kuiski sen pinnasta.
”Vai sininen tähti? Kaaoksen ja tuhon airut. Sydän, joka sykkii epäjärjestystä. Sellaisenko maailma sinusta tarvitsee, Avde?”
”No, Zorak”, Punainen Mies vastasi, ”jos haluat sen noin muotoilla.”
”Hahaha. Hahahaha. Hahaha. Avde rakas. Minä en vihaa Kohtaloa. Olen vain pettynyt siihen.”
Sheelika näki Avden kasvoilla ristiriidan, joka ei sanallistuisi, koska tämä ja Zorak eivät tulisi sitä sanallistamaan. Sillä ei ollut väliä. Keskustelu oli esirippu, jonka takana kapellimestari nosti tahtipuikkoansa ja toivotti pääesiintyjän tervetulleeksi maailmaan, uutena ja eheänä. Ja Sheelikan ainoana vaihtoehtona oli toivoa, että kapellimestarin hallinta tilanteesta oli niin hyvä kuin tämä itsekin luuli.
Sheelikan sydän taas hakkasi kovempaa kuin se oli aikoihin hakannut. Miksi hänestä tuntui tältä? Mitä… mitä ihmettä hänelle tapahtui?
Valottu saapui viimein suureen halliin, jonka keskellä olevassa altaassa komeili Zorakin sukellusvene. Kullankeltainen sukellusvene muotoineen muistutti osittain feterraa: siinä oli erilaisia pallomaisia rakenteita, ja oli kuin se olisi rakennettu avrahkien ruumiiden alaosista. Koneen takana oli peräsin ja propelli, joilla alus liikkuisi huomaamattomasti ympäri maailman kattavan hopeaisen meren. Sukellusveneessä oli jopa tarttumaraajat, jotka muistuttivat orkesterin jäsenten vastaavia. Kaikin puolin se edusti Zorakin tyyliä ja mahtailevaa olemusta. Aluksen etuosassa oli kennomaisista rakenteista rakennettu lasinen hytti, joka muistutti feterran silmää.
Oudon alaspäin menevän, mutta ylöspäin vievän portaikon kauheuksien jälkeen Umbra oli huojentunut, että näki jotain tavanomaista. Hänen riemunsa loppui kuitenkin lyhyeen kun jostain hänen takaansa kuului tuttua surinaa. Se oli Zorak Va.
”Hähää! Toan pölvästi, jäit kiinni!” Va riemuitsi ja suristeli Umbran ympärillä yhdellä raajallaan toaa osoitellen. Pörisevä kone halusi häiritä klaanilaisen matkaa mahdollisimman paljon.
”Sinua seurataan, klaanilainen”, kone kertoi. ”Naamaton luihu kaveri on ollut kannoillasi jo pitkään. Jäät pian miekkamiehen satimeen!”
”Mutta olet Zorakin puolella, ja Avden nukke on teitä vastaan. Miksi autat häntä?”
”Koska mestari ei tiedä, mitä haluaa. Sinä kuulut meille!” Va sanoi ja muistutti Umbran mieleen ne hirvittävät asiat, jotka oli Umbralle tehnyt, kun tämä oli ollut mestarin hoivissa.
”Sheelikan piti auttaa minut tuonne sukellusveneeseen ja meidän piti lähteä yhdessä täältä”, Umbra puhui hiljaa itsekseen. Va kuuli tämän tehokkaalla konekorvallaan.
”Vai sukellusveneellä ajattelit pakoon? Olisi niin sääääli, jos sille tapahtuisi jotakin”, Va räkätti ja lähti huristelemaan kohti sukellusvenettä, aikomuksenaan Umbran pelkojen mukaan sabotoida laite.
Umbra juoksi koneen perässä, vain adrenaliinin ja toivon viedessä häntä eteenpäin. Hän pääsisi vielä kotiin. Pääsisi Klaaniin. Ja näkisi ystävänsä. Mutta hän näkisi myös heidät, jotka oli pettänyt Ritarikunnalle. Visokin… Matoron.
Umbran hengitys tiivistyi raivokkaammaksi ja raivokkaammaksi, kun hän juoksi kohti sukellusveneen oviaukkoa kohti johtavaa metallista laituria. Tunneilta tuntunut juoksu läpi aseman käsittämättömän pimeyden alkoi vahvasti painaa ja sattua, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen ainoa pakoreittinsä oli uhattuna.
Zorak Va leijui kuin kiusoittelevasti vain hieman häntä nopeammin, joidenkin metrien päässä. Lautasen muotoisesta laitteesta kuului pilkallista hyräilyä. Ennen kuin Umbra ehti vierelle, se oli kuitenkin jo kurottanut olemuksestaan luihun metallisen raajakkeen ja näppäillyt vauhdikkaasti jotain pieneen ohjauspaneeliin laiturin vieressä.
Umbra katsoi kauhulla, kun metallinen laituri upposi kalahtaen altaan pohjaan ja sukellusveneen ovi surisi kiinni. Valot syttyivät ohjaamossa, mekaaniset raajat painuivat kiinni aluksen pintaan ja koko laite alkoi laskeutua mustaan veteen.
Zorak Va:n muoto kääntyi ympäri häntä kohti, ja siinä kiinni oleva valtava silmä katsoi häntä hohtaen sinisenä.
”Hup-siiiiiis-ta”, Va:n ääni särähti. ”Toivottavasti osaat uida, valopää!”
”Mutta meidän piti paeta sukellusveneellä. Niin Sheelika sanoi”, Umbra mutisi itsekseen järkyttyneenä. Hän oli kyllä joskus sukeltanut ja uinut pitkiäkin matkoja, muttei osannut edes kuvitella, missä tämä tukikohta sijaitsi. Mereen syöksyminen ilman laitteistoa olisi varma itsemurha.
”Sheelika ei ole täällä, pilattu valottu”, Va nauroi. ”En tajua, mitä Mestari edes näkee sinussa. Olet vain loppuun palanut lamppu, johon pitäisi vaihtaa polttimo.”
”Zorak ja tämän valotut. Vapaudenriistoa jonkun legendan pohjalta. Me av-toat emme ole mitään erityistapauksia. Ei meidän ole tarkoitus olla Seitsemäs Toa”, Umbra murahti.
Zorak Va leijaili aivan lähelle hänen kasvojaan niin, että tämän katseen lamppu suorastaan häikäisi häntä.
”Tiedätkö, olen osassa tuosta aivan samaa mieltä, Umbra. SINÄ et ole mikään erityistapaus. Mestarini suunnitelma toimii aivan yhtä hyvin ilman sinua, vaikka hän ei sitä ehkä itse vielä näkisi. Ja kohta hänkin näkee sen.”
Umbra halusi vain painaa molemmat kätensä nyrkeiksi ja takoa konetta suoraan sen omahyväiseen mekaaniseen silmään. Aivan välittömästi hän olikin tekemässä sen, kunnes kuuli jotain ylemmältä tasolta kammiota. Painava ovi oli auennut saranat naristen.
Syvään hengittäen Umbra kääntyi hitaasti kohti äänen lähdettä. Ylemmältä tasolta sukellusvenehangaaria, kaiteen takaa, näkyi valokiila, joka vapautui tilaan avautuvasta ovesta. Sieltä kuului myös hiljaisia, lähes äänettömiä askelia, joiden lähde alkoi hahmottua Umbralle.
Ovesta pursuava valo heitti hangaarin kattoon varjon laihasta, vääristyneestä hahmosta, joka piteli kädessään pitkää miekkaa. Sen pään varjo oli täysin sileä, pyöreä ja hahmoton – merkkiäkään leuasta, poskipäistä, kulmista tai mistään muustakaan ei ollut.
Ylempi tasanne kalahteli metallisesti, kun hahmo, josta Umbra näki vain varjon, alkoi laskeutua.
Zorak Va:n ääni oli muuttunut kuiskaukseksi kuin pelkkänä pilkkana.
”Jos minulta kysytään, niin… sinuna oikeastaan kävelisin suoraan sen miekkaan. Niin olisi helpompaa.”
”Avden miekkamies”, Umbra sanoi hiljaa. Tästä oli keskusteltu vain vähän moderaattorien ja adminien kesken. Matoro ei ollut ollut kovin halukas kertomaan kohtaamisestaan, mutta Umbra tiesi tämän ja Ämkoon kohdanneen valkean olennon. Ämkookin oli hävinnyt taistelunsa.
Mutta pelolle ei saanut nyt antaa valtaa. Pelko oli mielentappaja. Pelko oli makutain ase.
Oli paettava hangaarista. Etsittävä tie ylöspäin. Oikeasti ylöspäin. Sydänvalo jyskytti kiivaasti Umbran rinnassa. Pelko oli hiipimässä hänen sydämeensä, mutta hän taisteli sitä vastaan.
Umbra lähti juoksuun siihen suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Pakenemisreaktio tuli selkärangasta, vaistoista. Zorak Va seurasi häntä, pitäen kuitenkin etäisyyttä ja sanomatta sanaakaan.
Av-toa pääsi oviaukolle, mutta tehokas sähkölataus Va:lta sai Umbran kouristelemaan ja kaatumaan maahan.
”Jäit kiinni. Pölvästi! Mahtava klaanilainen, moderaattori ja valottu jäi pieneen sähköansaan”, kone ilkkui, jälleen äänekkäästi. Umbra makasi kovalla lattialla kivuissaan. Hänellä oli ollut toivoa, mutta nyt toivo kuoli. Miekkamies kuulisi varmasti tämän metelin.
”Toa”, Zorak Va hekotteli hiljaa. ”Sinun täytyy ymmärtää minusta pieni asia. Mestarini loi minut laajentamaan omaa, varsin mittavaa kapasiteettiaan entisestään. Vaan hänkään ei ole virheetön, hänkin tekee vääriä valintoja. Minun tehtäväni on korjata pois hänen virheensä, jotta jäljelle jää vain täydellisin mahdollinen versio suunnitelmasta.”
Umbra luuli jo kokeneensa pahimman, kunnes uusi lataus raastavaa sähköä iski keskelle hänen selkäänsä. Hänen kehossaan ei ollut ainuttakaan hermosynapsia, johon asti se ei olisi virrannut. Kipu oli niin hirvittävä, että hän ei voinut estää itseään huutamasta.
”Mestarini ei tee usein virheitä, mutta sinä olet todiste siitä, että hänkin on vain kuolevainen. No, ei hätää! Et nimittäin kauaa.”
Ylempi tasanne kalahteli kevyesti, kun Punaisen miehen miekkademoni asteli sitä alas ilman minkäänlaista kiirettä.
Umbran huudot kaikuivat kolkossa metallihallissa ja yhdistyivät miekkademonin askelten tasaiseen kalahteluun. Va oli luonut oman orkesterinsa.
Ruokailu sujui perin rauhallisessa, mutta jännittyneessä mielentilassa. Sheelika ei voinut olla ajattelematta Umbraa, joka pakeni niitä kummajaisia, joita Avde aina seurassaan raahasi. Koko kuvio lepäsi vain kidutetun toan harteilla, muuten Zorakin suunnitelma lyhistyisi kasaan Avden ollessa yhä täällä. Sheelika peitteli hermostuneisuuttaan taitavasti, vuosien kokemuksella. Onneksi Avde ei tiettävästi käyttänyt totuuden naamiota.
Zorak veisteli hillityn kokoisia paloja suuresta verestävästä pihvistä ja pureskeli niitä rauhallisesti. Sheelika teki parhaansa pitääkseen itsensä rauhallisena ruokailun ajan, vaikka ei pystynyt keskittymään juuri edes erottelemaan makuja toisistaan. Hän havaitsi itsensä tuijottamasta Avden ruokailua. Matoralainen jatkoi syömistä hillityn siistein elkein.
Jos Punaisen miehen ei tarvinnut juoda, tuskin hänen tarvitsi oikeasti edes ruokailla. Sheelika lähes odotti, että Avden suuhunsa laittama juures olisi pudonnut suoraan tämän läpi alla olevalle tuolille. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Hetken päästä hän havahtui, että Avde katsoi takaisin, ja yritti parhaansa mukaan olla, kuin ei olisi huomannut tämän katsetta.
”Lienee varsin hyvä väli puhua yhteisen matkamme ensimmäisestä etapista, Sheelika”, Avde sanoi. ”Aion viedä sinut mukanani Kenraalinsatamaan.”
”Nazorakeja?” varjottu toa kysyi ja siemaili viiniään. ”Siitä onkin aikaa, kun olen hyönteisiä nähnyt.”
Avde hymyili. ”Harvoin varmaan tämän kokoisia. Kenraalinsatama on nazorak-pesän pinnalla olevia osioita, ja toimii yhtenä Allianssin joukkojen suurimmista tukikohdista. Jossain muussa tilanteessa kaltaisellesi toalle pelkästään siellä oleilu olisi kuolemantuomio, mutta Kenraali 001 on tässä sotatilassa hieman… höllentänyt asennettaan. Et ole varsinaisesti ensimmäinen toa, joka on astellut siellä.”
”Ethän tarkoita, että Allianssi on värväämässä jotain toa-tiimiä?” Sheelika naurahti. Hän otti tilanteen ihmeellisen rennosti ja irrottautui hetkeksi jännityksestä kuvitellessaan joukon tuntosarvellisia toa-sotureita.
Avde pudisti päätään. ”Ei aivan. Nazorakit ovat epäluuloisia kaikkien muiden suhteen, mutta sotatila sallii uusia yllättäviä liittolaisia. Se on myös meidän tilaisuutemme hieman… tutkia mahdollisuuksia. Abzumo ei ole näyttäytynyt hetkeen nazorakeille tai skakdeille. Nyt voi olla oikea hetki viljellä hieman siemeniä kasvamaan.”
”Vakoilu ja tiedonkeruu kuulostavat niin mukavilta. Siitä on paljon aikaa, kun pääsin työskentelemään täysin kentällä”, vilpitön ja innostunut Sheelika kommentoi. Jännitys jäi näiden tunteiden alle ja hän oli oikeasti kiinnostunut Abzumon lyömisestä. Makutoja hän vihasi – enemmän kuin mitään.
”Ihana kuulla”, Avde sanoi ja vakavoitui hieman. ”Se, mitä eniten pelkään, on että Abzumolla saattaa olla omia… lojalisteja ja suunnitelmia Allianssin rivien sisällä. Pahinta, mitä voisi tapahtua, olisi se, että vaaka kallistuisi liikaa hänen puolelleen. En ole varma, voiko edes sinun viehätysvoimasi päästä Kenraali 001:n jäisen muurin läpi… mutta et ole kieltäytynyt haasteista aiemminkaan.”
”001 vaikuttaa mielenkiintoiselta tapaukselta, mikä on harvinaista nazorakille. Hehän ovat raheja eli ’ei me’, eläimiä. Hän vaikuttaa olevan eri tasolla mitä tulee muihin kaltaisiinsa. Kuin visorakeja, mokomat, mutta puhuvat kieltämme”, Sheelika mietti ja jatkoi ruokailuaan.
”En voi täysin kertoa sinulle, kuinka tarkka arviosi on… mutta soisin, että hänen korvaansa kuiskailisi joku muu kuin Abzumo.”
”Makutahan on täysin järjetön kun leikkii jumalaa siruilla ja rakentaa liikkuvia linnoja taivaalle. Ehkä 001 ihailee vain voimaa ja hulluutta. Pitääkö minun ottaa vastaava rooli, vai onko Toa Hagahissa tarpeeksi arvoa hänelle?”
Sheelika havahtui ääneen muistelostaan. Zorak Va oli ollut jo pitkään poissa.
Ruokailu jatkui hiljaisempana, ja hermostuneisuus palasi Sheelikan mielentilaan. Keskustelu oli harhauttanut häntä hetkeksi siitä, mitä aseman muissa osissa saattoi tapahtua. Hetken aikaa pelkästään ruokailuunsa keskittynyt Zorak pyyhki suupieliään lautasliinalla ja siemaisi hieman viiniä.
”Hmh”, hän äännähti ylikorostuneesti. ”Kylläpä Va ottaa aikansa jälkiruuan kanssa. Pahoittelut, Avde rakas.”
”Ei hätää”, Avde nyökkäsi. ”Matkassamme ei tule kestämään.”
Sheelikan sielun täytti kauhu, ja hän tiesi, että ei pystyisi estämään sen näkymistä kovin kauaa.
Ei… ei kai…
Sheelika ei tiennyt, oliko hänen pelkonsa täysin turhaa, liioiteltua, järjetöntä. Silti hän ei voinut estää itseään ponkaisemasta pystyyn.
”Menen auttamaan Va:ta”, Sheelika sanoi ja niiasi. Hän lähti nopeasti kohti salahissiä, jolla pääsisi ylempiin kerroksiin. Hän ei mielellään käyskentelisi painajaisten ruhossa, joksi hän sitä mädäntynyttä vääristymää kutsui.
Toivottavasti… toivottavasti ei olisi liian myöhäistä.
Kun Sheelika oli jättänyt huoneen, jäi ruokapöydän ylle hetkeksi hiljaista.
”Hänellä vaikutti olevan kiire johonkin, Arstein”, Avde lopulta sanoi.
Skakdin hymy ei säröillytkään.
”Tuntemattomia ovat sähkön neidon tiet. En voi täysin ennustaa, minne salamakaan iskee. Paitsi korkealle. Aina korkealle.”
Tauko sanoissa viesti, että Punaiselta Mieheltä ei jäänyt huomaamatta vastauksen ohi luistelu.
”Sinnehän sinä tähtäät?” Avde hymyili. ”Huipulle asti. Vai ylemmäs?”
”Avde rakas… sinä jos joku tunnet minut niin hyvin, että tiedät, etten tee tätä vallasta. Teen tämän ylläpitääkseni… narratiivia.”
Hän laski leukaansa hieman rintaansa kohti. ”Sinähän pidät tarinoista, etkö pidäkin?”
”Niin”, Avde vastasi. ”Niin pidän. Tuleeko tästä tarinasta yhtä hyvä kuin Tulinoidan tarina?”
Skakdi hieroi harmaita käsiään yhteen.
”Ah, mutta, se siinä onkin! Tiedätkö, mikä Tulinoidan tarinassa on niin erityistä? Tiedätkö, miksi se on kaunis ja elää edelleen, vaikka Kelbuunon ja Malciremin kaltaiset rotat sitä yrittivät tukahduttaa? Tiedätkö, mikä erottaa hyvän narratiivin unohdettavasta? Tiedätkö, mikä saa tarinan elämään ikuisesti?”
Sininen pakari kallistui hieman vasemmalle.
”Hyvä kertoja, uskoakseni”, pieni hymy kuiskasi. ”Jos et halua suoraan nimetä itseäsi.”
Zorak ei edes hymähtänyt. Hän oli liian sanojensa huumassa.
”Rakkaus, Avde.”
Se harhautussiirto näytti tekevän temppunsa, sillä Avden ilme oli selittämätön. Mustan takin helmat heilahtivat, kun kapellimestari kääntyi ympäri.
”Tulinoidan tarina ei elä vain siksi, koska sen sankari oli epäitsekäs. Se ei elä vain siksi, koska sen valo auttaa meitä ymmärtämään maailmaamme. Ei, se mikä todella jää elämään on jokin, johon voi samaistua. Jokin sellainen palo, joka ei polta metsiä tai valaise luolia.”
Harmaa skakdi otti askelia illallishuoneen pöydän vierellä. Hän laski mietiskelevästi kätensä sen pintaa vasten ja puhui intohimolla, joka hänen huoliteltuun olemukseensa harvoin pääsi.
”Koska sen Xia haluaa aina unohtaa, Avde… että Tulinoidalla oli joku. Joku, joka oli aivan toista maata. Pieni, hentoinen niityn kukka. Tulenliekki ja ruohonkorsi. Kuin päivä ja yö.”
Kapellimestari pysähtyi aloilleen.
”Tiedätkö, mikä on se elementti narratiivissa, joka saa rakkauden kukoistamaan?”
”En”, Punainen Mies kuiskasi. ”Mutta luulen, että palan halusta kuulla.”
Zorak kääntyi liittolaistaan kohti ja hymyili terävällä rivistöllään haimaista hymyä.
”Este”, hän naurahti ja napsautti sormiaan. ”Vastavoima. Antagonisti.”
”Ensin tarvitaan kaksi, Avde. Kaksi nuorta sielua, vastakappaleet. Palaset, jotka loksahtavat paikoilleen. Kaksi melodiaa, jotka ovat harmoniassa, vaikka syntyvät kahdesta eri paikasta.”
Sheelika pidätteli hengästymistään. Hän ei ollut venytellyt ollenkaan ennen tätä urheilusuoritusta. Valottu oli saatava pois Avden luota. Muuten kaikki romahtaisi. Onneksi oli olemassa salahissejä ja elementtivoimia.
”Sitten… tarvitaan aikaa. Melodiat eivät aloita tanssiaan välittömästi, mutta kun ne aloittavat, niitä ei voi mikään erottaa.”
Sukellusvenehangaari avautui hänen edessään, kun mekaaninen salaovi kitisi pois paikaltaan. Hitaasti liikkuva valkoinen Avden olento lähestyi rappusia pitkin maassa makaavaa Umbraa, joka kiemurteli sähköshokeista.
Hopeinen sähköttävä lautanen vain nauroi. Naurussa oli paljon Zorakin naurua, mutta myös koneen omaa persoonaa.
Ja sukellusvene oli kaukana poissa. Lähetettynä etuajassa pohjoiseen toiselle tehtävälle.
”Mistä pääsemmekin viimeiseen askeleeseen. Tarvitaan konna, joka tulee heidän välilleen. Hirviö, joka tekee mitä tahansa, että nuoret sielut eivät voisi olla yhdessä.”
Zorak Va jatkoi sähköistä, kaikuvaa nauruaan. Se nautti joka hetkestä.
Sheelikalla ei ollut aikaa miettiä suuria suunnitelmia. Hän kiiruhti nopeasti lähemmäksi Va:ta ja kanavoi salamapurkauksen etusormestaan robottiin. Keskitetty energia-ammus lamautti koneen ja sai sen putoamaan lattialle.
”Aiiisssaatana!” kone sai parkaistua ennen sammumistaan.
Sheelika tiesi, ettei Marionetti kävisi hänen kimppuunsa välttämättä, jos hän olisi aseistamaton ja ei aikoisi hyökätä. Niin hänen oli ainakin pakko uskoa. Hän kokosi kaiken itsevarmuutensa, aktivoi karisman naamionsa ja laittoi mielensä tyyneksi. Hän jäi tuijottamaan taikamiekkaista nukkea, joka lähestyi häntä ja Umbraa ja oli nyt hänen takanaan tyrmääntyneen robottilautasen vierellä.
Sheelika ei tiennyt, pystyikö nukke… näkemään Umbraa hänen takaansa. Sillä ei ollut silmiä päässään. Sillä ei ollut mitään. Hän ei ollut huomannut tätä ennen kuin oli kävellyt sitä kohti. Hän teki kaikkensa yrittääkseen olla päästämättä reaktiotaan kasvoilleen.
Hypnoosi ei ainakaan toimisi. Kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, oli hänen mielensä. Jos jotain, tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli katsonut tyhjyyttä silmiin.
”Väisty”, kaikui nuken lohduton ääni. Sheelika tiesi sen tulevan jostain aivan muualta kuin sen kasvoista, mutta hän ei uskaltanut laskea katsettaan. Hän piti silmänsä naulittuna suoraan siihen tyhjyyteen, mikä tämän päässä odotti.
”En. Et pääse eteenpäin tästä.” Toa säilytti koko uhmakkuutensa tämän tyhjän olennon edessä.
Olento tuntui roikkuvan Sheelikan edessä kuin näkymättömistä naruista, täysin painottomana. Hangaarin kylmän keltaiset valot muodostivat pehmeitä varjoja sen piirteettömille kasvoille korostaen sen täyttä ilmeettömyyttä. Nuken käsissä oleva miekka ei ollut millään tapaa valmiusasennossa, mutta Sheelika suorastaan pystyi tuntemaan, kuinka terävä se oli. Oli kuin sen terä olisi halkonut jatkuvasti huoneilmaa pelkällä läsnäolollaan.
”Kuka on takanasi”, nuken ääni kysyi.
”Zorakin omaisuutta, joka meni epäkuntoon”, Sheelika vastasi kylmästi.
Nukke seisoi hänen edessään heiveröisen oloisena ja Sheelika tiesi, että pieninkään epävarmuus ei valunut hänen kasvoilleen, mutta sisimmässään hän pelkäsi. Ensiksi hän yhdisti sen pelkoon, jota hän koki painajaisissaan. Pelkoon mustasta tornista, joka laskeutui taivaankannelta tekemään hänen elämästään helvettiä. Mutta vähitellen hän ymmärsi, että tämä oli aivan erilaista pelkoa. Tämä ei ollut pelkoa hänen itsensä vuoksi. Tämä oli pelkoa siitä, että hän horjuisi hetkeksikin ja nukke tajuaisi, mitä oli oikeasti meneillään.
Se ei ollut kuolemanpelkoa. Se oli pelkoa, jota hän koki lattialla makaavan hölmön toan puolesta.
Marionetti ei reagoinut edes hengittämällä. Se seisoi paikallaan kuin patsas.
”Mestarisi on nauttimassa hienoa illallista kun sinä vain nuuskit täällä kuin energiahurtta”, Sheelikan aikaisemmin kutsuma karisman naamio hohti hänen kasvoillaan. ”Lähde pois ja palaa Punaisen miehen luokse. Vie koko perheesi mukanasi.”
Sheelika kuuli äänensä täynnä toamaista uhmaa, mutta sisällä hän oli taas vain matoran vailla voimaa estää asioita tapahtumasta. Vei kaiken hänen keskittymisensä estää itseään tärisemästä.
Silloin valkoinen nukke teki jotain odottamatonta. Se kääntyi hitaasti ympäri ja alkoi kävellä kohti metalliportaikkoa, jota pitkin oli saapunutkin. Nukke käänsi hänelle selkänsä tavalla, joka sai hänet ymmärtämään, että sillä ei ollut syytä pelätä yllätyshyökkäystä.
Mitään sanomatta nukke nousi takaisin portaikkoon ja käveli ulos hangaarista. Kesti ainakin minuutti sen poistumisen jälkeenkin, että pelko saavutti Sheelikan. Hän tärisi ja hengitti… ja kääntyi kohti takanaan makaavaa valon toaa.
Umbra oli lähes tajuton. Valotun silmät olivat vain hiukan raollaan, mutta hän kuitenkin hengitti. Sheelika nosti hänet istumaan ja ravisteli häntä hiukan hereille.
”Meidän on lähdettävä täältä. Marionetti lähti juuri matkoihinsa. Autan sinut ylös.”
Sheelikan avulla Umbra nousi seisomaan. Toa oli vielä heikko sähkötyksen jäljiltä, mutta taju ja adrenaliini, sekä koko tilanne alkoivat sinkoilla hänen tajuntaansa.
”Kiitos, Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Sheelikan halaus ja kosketus tuntuivat hyvältä. Vo-toa tuntui ainoalta valopilkulta Zorakin tukikohdassa, kuin katoavalta salamalta.
”Olet ainoa, jossa on edes jotain hyvyyttä täällä, vaikka kiedot itsesi varjoihin”, Umbra kertoi. Hän ei halunnut halauksen loppuvan. Se toi lämpöä ja turvaa.
Sheelika tajusi Umbran psyyken murtuneen, ja ensimmäistä kertaa tunsi ristiriitaisia tuntemuksia tehtäväänsä kohtaan. Suudelmalla hän saisi Toan lopullisesti pauloihinsa, ja tämä olisi mahdollisesti uskollinen Zorakille myöhemminkin, mutta hän samalla sääli klaanilaista. Kidutettu, rikottu, uudelleenparsittu. Koko suunnitelma vaati kuitenkin Umbran jatkuvaa uskollisuutta vielä tämän vapaudenkin aikana.
Sheelika teki päätöksen.
Hän ja Umbra suutelivat.
Paluuta ei enää ollut. He olivat kohtalonsa valinneet.
Umbran valtasi kepeys. Hän tunsi toivon syttyneen sydänkiveensä.
Sheelika ei tiennyt mitä oli mennyt tekemään, mutta hän oli valmis elämään tekojensa kanssa. Umbra oli kuitenkin saatava pois tukikohdasta. Oikeaan ilmaan. Oikeaan valoon.
Nainen auttoi häntä kävelemään hissille, josta oli itse tullut. Sheelika tunsi tukikohdan salareitit ja tiesi keinon päästä pinnalle, vaikka sukellusvene olikin nyt pois suljettu vaihtoehto.
Jotain… jotain oli pakko keksiä.
Se, mitä Sheelika ja Umbra eivät poistuessaan huomanneet, oli lattialla uudelleen syttyvän lautasmaisen koneen pieni, hiljainen sähköinen hykertely.
Zorak piti sanojensa välissä taukoa ja antoi pelkän huoneen hengittää. Sitten hän lopulta jatkoi.
”Ja vasta, kun tuo hirvittävä konna on yrittänyt raastaa heidät erilleen, tajuavat rakastavaiset, kuinka paljon erillään olo sattuu ja raastaa.”
”Hyvin kaunista, Zorak… arvostan miestä, jolla on intohimoa.”
Avden askel lähemmäs kaikui kolkossa rakennuksessa. Hänen puheäänessään taas… siinä oli hyvin, hyvin vähän tunnetta. Kapellimestari hymyili itsekseen; oliko Punainen Mies lopulta lakannut yrittämästä liikaa?
”Minun ja Sheelikan on ehkä aika poistua. Yö on syvällä ja matka pitkä.”
”Ehkä niin”, skakdi sanoi totisemmin. ”Toivon, että pidät tyttökullasta huolta.”
Avde nyökkäsi hiljaa. ”Haluan vain varmistaa, Arstein. Eihän sinulta jäänyt mitään kertomatta?”
Zorak kääntyi.
”En tiedä, Avde. Kysyitkö kaikkia kysymyksiäsi? Jos emme olisi niin… hyviä ystäviä, voisin loukkaantua siitä, että lapsesi saapuivat tänne ilman, että tulivat edes tervehtimään.”
Avden ilme oli täysin neutraali.
”He kaipaavat tietynlaista vapautta. En voi aina päättää, mihin heidän narunsa vievät.”
”Ahaha. Ahahaha. Mielenkiintoista. Jos sinä et päätä sitä, kuka sitten?”
Sinisen Pakarin suupielet nousivat kankeasti hieman ylemmäs.
”Zorak… narratiivia voi säätää. Mutta täytyy myös osata nähdä, milloin on osa sitä.”
Zorak hymyili yhä, mutta hymyn takana oli jotain paljon, paljon kylmempää. Sen takana oli pelkkää puhdasta kontrollia.
”Minä näen nuotit, Avde. Minä olen aina nähnyt.”
Sheelika hytisi syksyn viimoissa. Hän huohotti, mutta ei saanut antaa periksi.
Oli suoritettava kapellimestarin tehtävä loppuun.
Oli vietävä valon toa takaisin valoon. Takaisin tähtien ja aurinkojen luokse. Pois turmion ja petoksen pesästä.
Pois hänen luotaan.
Huppupäinen varjonainen talutti huonokuntoisen päämoderaattorin saaren kitukasvuiselle ja usvaiselle rannalle. Syksyn harmaus oli löytänyt tiensä nimeämättömälle saarelle, jolla ei muutenkaan kasvanut mitään merkittävää.
Kävely pitkin tukikohdan varjoisia ja sokkeloisia tunneleita oli ollut raskasta isokokoinen ja huonosti kävelevä moderaattori puoliksi naisen hartioihin nojaten. Varjoisa tiesi, ettei aikaa ollut paljon. Hän saisi muuten toan.
Moderaattoria odottaisi vapaus Zorak von Maxitrillian Arstein kahdeksannesta, ja vaikka se oli Sheelikalle tärkeää, hän oli surullinen. Hän itse jäisi aivan yksin pimeään.
Kra-Toa ei halunnut sankarinsa riutuvan universumin pimeimmissä kolkissa. Hän ei halunnut, että valoisa kokisi saman kohtalon kuin hän. Pimeys ei sopinut tälle. Pimeys ei sopinut kenellekään. Ja se oli merkinnyt naisen kirotulla merkillään.
Kohta Sheelikaa odottaisi askel syvempään pimeään. Kohti purppuraista demonia, joka siellä nauroi. Umbra ei seuraisi sinne vielä. Tämä ei kuulunut sinne. Sheelika ei halunnut häntä sinne. Askel askeleelta naisen ja miehen voimat vähenivät entisestään. Heidän taipaleensa ikuistuivat kelmeään ja viileään santaan.
Sheelika halusi luovuttaa, antaa sisäisen pimeytensä olla ja ottaa vallan. Peittää kynttilän liekki tukahduttavaan tervaan. Hukuttaa toivo syvälle mustiin vesiin. Mutta jokin hänen sisällään halusi taistella. Jokin lämmin ja kepeä. Toivo? Rakkaus? Sheelikalla ei ollut aikaa miettimiseen. Oli saatava Umbra pois.
Varjonainen ja valomies eivät olleet ajatelleet pakoa tarpeeksi pitkälle. Millä valon toa pääsisi pois tästä turmion tukikohdasta? Uida hän ei jaksaisi, lentää hän ei osannut, eikä hänellä ollut enää edes pyöriä jaloissaan.
”Sheelika”, Umbra sanoi hiljaa. Kylmä nainen lämmitti häntä tällä tuulisella rannalla.
Rannalla, joka ivasi heitä kuin kohtalo konsanaan. Avoin tie olisi meren yli, mutta ei ollut kulkupeliä, jolla sen ylittää. Pois ei päässyt.
”Kiitos”, valottu sai sanottua. ”Kiitos kun pidit minusta huolta… ja annoit minulle toivoa.”
Kaksikko oli aivan hiljaa rannalla. He lämmittivät toisiaan ja odottivat vääjäämätöntä kohtaloaan. Sumu ahmi heitä syleilyynsä ja peitti hämäryydellään taivaan tähtiä. Edes Initoi, Punainen tähti, ei voinut valollaan rikkoa täysin sumuverhoa.
He tunsivat toistensa sydänvalojen sykkeen. Ne synkronoituivat yhdeksi. He hengittivät yhdessä hiljaa eivätkä sanoneet mitään. Sumu piilottaisi heidät muulta maailmalta. Piilottaisi heidät julmalta kohtalolta. Rikotulta yhtenäisyydeltä. Kadotetulta velvollisuudelta.
”K-keksimme kyllä keinon”, Sheelika rikkoi hiljaisuuden, mutta ei kuulostanut itsevarmalta itseltään. ”Keksimme, olen varma siitä”, hän sopersi silmät kyynelissä. ”L-luota vain minuun.”
Lopen uupunut Umbra ei vastannut, katsoi vain langennutta toa-sisartaan silmiin. Vaikka he eivät onnistuisi, hän muistaisi Sheelikan teon ikuisesti.
Varjo-toa säpsähti äkkiä. Hän näki oudon valoilmiön lähestyvän. Valonsäde piti outoa, hyräilevää ääntä kirkastuessaan.
Ja sillä sekunnilla Sheelikasta tuntui siltä, kuin kaikki langat olisivat olleet aina hänen mestarinsa kauniissa käsissä. Kuin koko orkesteri olisi koulutettu elämään ja hengittämään Arsteinin tahtipuikon tahtiin, ja ennemmin tai myöhemmin samojen nuottien tahtiin soittaisi myös kohtalo.
Sillä sumun keskeltä, rantaviivaan pureutuneesta veneestä, asteli huiviin ja hattuun verhoutunut punakultainen toa-soturi.
Sheelikan itkuisille kasvoille laskeutui hiljalleen jääkylmä, voitonriemuinen hymy.
”Tervetuloa, vanha ystävä”, hän sanoi, ”ja hyvästi… tältä erää.”
Sheelikan naamio alkoi hehkua. Katse rantautujan hatun alla lasittui, kun Sheelikan hypnoosi otti sen haltuunsa.
Nukkemaisin liikkein kultapunainen toa saattoi tiedottoman Umbran veneeseensä. Pienten koneiden armeija kiemurteli hiljaa valon toista heikomman verisuonissa. Ja jossain korkeammalla kohtalon kapellimestarin tahtipuikko ohjasi konserttia seuraavaa säkeistöä kohti.
Etelä-Xian pilvenpiirtäjien välissä kiemurtelevat kadut eivät yön laskeutuessa paljoa hiljentyneet. Neonvalojen keskellä vilisevä väkijoukko täytti tosin pääkatujen sijasta lähinnä kapeampia sivukujia ja niiden loputtomia määriä katuruokapaikkoja sekä yökerhoja. Quing-Leciun kaupunginosa oli sitä eteläisten satamien lastaustornista seuraavan hattupäisen hahmon mielestä saaren miellyttävin sijainti.
Ilmaa kirkkaana pitävät, koko kaupunginlaajuiset puhdistusjärjestelmät onnistuivat pitämään taivaankin ainakin korkeimpien rakennuksien katoille asti vapaana pahimmista saasteista. Yötä päivää vilkkaana vilisevän kaupungin sisällä pääsi väenpaljoudesta huolimatta nauttimaan Xian eksoottisimmista nautintoaineista ja palveluista. Loputtoman yritysviidakon ilmapiirikin oli täällä hieman valoisampi, vaikka sitä illuusiota piti yllä lähinnä neonvärit ja mainoskyltit, joiden ulkoasut olivat muuta Xiaa keskimääräistä toiveikkaampia.
Huiviaan tiukemmin kaulaansa kiristävä toa ei kylmästä syysilmasta pahastunut, mutta mietteliäs kultakasvo havahtui muutamaankin kertaan näpräilevänsä kaulavaatteensa reunoja hermostuneena. Hänen katseensa oli naulittu kaupungin toiseen päähän, aivan Vuoren reunamille, missä kohosivat Quing-Leciun korkeimmat asuintornitalot.
Pieni paperilappu puristui kasaan toan nyrkin sisällä. Osoite, jota hän oli edelliset tunnit jäljittänyt, oli lopulta löytynyt hänen ikivanhan yhteyshenkilönsä hoivista. Satamalla työskentelevää po-matorania oli kuitenkin saanut suostutella mitä moninaisimmilla lupauksilla. Ilmapiiri toan metsästämän sijainnin ympärillä oli venytetty miltei räjähdyspisteeseen. Markkinavoimien keskinäisen kilpailun lisäksi toan kohteen ympärillä liikkui tarpeeksi hämäräperäisiä voimia, että vähänkään itsesuojeluvaistoa omistava ei olisi työntänyt kanohiaan niiden lähelle. Maskiaan leuan kohdalta raapiva toa oli kuitenkin kadottanut itsesuojeluvaistonsa jo niin pitkän aikaa sitten, että hän ei enää ymmärtänyt koko konseptia.
Eikä hän juuri nyt ollut enää lainkaan huolissaan omasta turvallisuudestaan. Viimeistään Länsi-Pirstaleiden ohi seilattuaan hattupää oli varma siitä, että häntä kyydittäneen rahtilaivan ohittaneet pienemmät alukset ja niissä ajelehtivat palkkasotilaat olivat vaihtaneet kohdettaan. Toan sijasta näiden suunta oli jo paljon helpommassa kohteessa. Tai näin nämä varmasti ainakin luulivat.
Vielä tämän jälkeen toan merimatka oli kestänyt tuskallisen pitkään. Se, ketä hän oli liskojen saarelle saapunut tapaamaan, oli vielä noin tunnin julkisilla liikennevälineillä matkustamisen päässä, ja hänellä oli kaikki mahdolliset syyt uskoa, että hän ei ollut ainoa kummajainen, joka hänen kohdettaan tänä iltana tavoitteli. Quing-Leciun viihdetaipuvaisimpien kaupunginosien valonheittimet värjäsivät toan edessä siintävän tien kaikkiin sateenkaaren väreihin. Xialaiset stereotypiat harmaine maisemineen loistivat poissaolollaan niin räikeästi, että oli melkein liian helppo unohtaa, millaista myrkyllistä peliä sen kulisseissa todellisuudessa pelattiin.
Domek toivoi hartaasti, että hän ehtisi perille, ennen kuin hänen paras johtolankansa muuttuisi kylmäksi…
Rikkitaivas
Larekan kattohuoneisto oli siitä erikoinen, että se oli yksi kaupungin harvoista, jotka ulottuivat sen taivasta peittävän paksun myrkyn ja saasteen yläpuolelle, vaikkakin ainoastaan rikkitaivaan ensimmäisen sakean kerroksen, huoneiston asukkaan suureksi harmiksi. Se oli kuitenkin tarpeeksi, että korkeammalla leijailevien, ohuempien saastekerroksien läpi saattoi välillä nähdä liskojen kodissa niin harvoin kajastavat auringot.
Kaukana olivat ne päivät, kun Lareka oli näystä uskaltanut nauttia. Paksut metallilevyt oli asennettu hiljattain peittämään kaikki näkyvyys ulkomaailmaan. Pitkin huoneistoa asennetut pitkät valopaneelit olivat päällä yötä päivää luonnollisen valon puuttuessa. Ainoastaan asunnon suurin makuuhuone pidettiin pimeänä, jotta se paremmin verhoaisi Larekan kaksi hohtavasilmäistä henkivartijaa, jotka pitivät suojeltavaansa silmällä yötä päivää.
Draakkikreivitär nosti valoa torjuvia silmälappujaan jo tovia ennen, kuin hänen ovikelloaan soitettiin. Hän oli kuunnellut asuinkompleksinsa rappukäytävän ääniä niin paljon, että hän tunnisti askeleet verrattaen sikeän torkkunsakin keskeltä. Larekan valtava häntä rojahti lattialle tämän suoristaessa itsensä oleskelutilansa pehmeästä, hieman pesän näköisestä lepokolosta. Ovikellon kimakan äänen pirahtaessa hänen koko kehonsa oli jo jännittynyt paikalleen. Valtavat nyrkit puristuivat tiukasti kiinni samalla, kun lisko tasasi hengitystään. Kaksi hohtavaa silmäparia loisti paikallaan hänen näkökenttänsä äärilaidalla. Ne olisivat valmiita toimimaan välittömästi, jos tilanne kääntyisi karummaksi.
Pitkän eteiskäytävän päässä seisovan raskaan, rautaisen oven takaa kuului pian useita kevyitä tömähdyksiä. Sitten kuului ensimmäinen nuotti karjahduksesta, joka tukahtui, ennen kuin se pääsi edes kunnolla alkuun. Erinomaisesti äänieristetyn asunnon sisälle tätä seuraavat raahaamisen äänet ja metallisen oven narahdukset eivät kuitenkaan kuuluneet. Kreivittären vinkkelistä oli tullut täysin hiljaista.
Lareka huomasi jo pidättävänsä hengitystään. Hän oli varma, että joku oli juuri yrittänyt väkisin sisään hänen huoneistoonsa. Hän ei myöskään uskonut sekuntiakaan, että sitä yrittänyt olisi luovuttanut näin helposti. Ovikellon toinen pirautus tuli vasta ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ja tällä kertaa painallus oli paljon aikaisempaa väkivaltaisempi.
Larekan reisiä pitkin kapuavat krampin alkamisen tunteet lähtivät katoamaan vasta, kun hän päästi lihaksensa rentoutumaan. Oven takaa ei ollut kuulunut mitään minuuttiin. Sitä tuijottaessaan Lareka ei huomannut sitä, kuinka hänen ikkunaa peittävien metallilevyjen raoista kajasti sisään valoa. Yö oli muuttunut kirkkaaksi, mutta ainoastaan hänen asuntonsa kohdalta. Pitkä, luikero muoto materialisoitui hitaasti hänen olohuoneensa nurkkaan niin, että makuuhuoneen vartijoiden näkökentät eivät sitä rekisteröineet.
”En vilkaisisi käytävän sähkökaappiin, ennen kuin olet kutsunut jonkun siivoamaan sen.”
Larekan salamannopea kynsien sivallus halkoi ainoastaan ilmaa. Hieman tyrmistyneen näköinen valosta koostuva käärme oli iskusta täysin vahingoittumaton, mutta hetken päästä romahti kuitenkin maahan aivan liian myöhään, jotta reaktiota olisi voinut tulkita aidoksi.
”Voi ei, suoraan kurkkuuni! Köh… köh! Kuinka traagista vuotaa kuiviin näin komealle matolle. Kröööh…”
Draakki tuijotti maassa laiskasti sätkivää käärmettä ja kuunteli ääntä, joka ilmiselvästi tuli sen suusta. Vähän ajan päästä Larekan massiivisen reiden paksuinen, hohtava käärme kuitenkin lopetti esityksensä, suoristi itsensä ja heitti tyhjästä ilmestyneen, valosta koostuvan lierihatun hännällään päähänsä. Suurin silmin huoneiston omistajaa tuijottava otus lipoi kielellään ja kallisti päätään kysyvänä.
”Noh, etkö päästäisi minua jo sisään? Tämä käytävä on aika tylsä ja tässä on aina riski, että alakerran naapurisi kuulevat kaiken, mitä täällä höpötän. Se ei varmaan ole kovin suotavaa.”
”Alakerrassani ei asu enää ketään”, Lareka sai lopulta suunsa auki. Hänen täytyi käyttää kaikki tahdonvoimansa siihen, ettei yrittänyt kuristaa käärmettä siihen paikkaan. Hän oli kuitenkin jo päätellyt, ettei siitä olisi mitään hyötyä teknisesti olemassaolematonta otusta vastaan.
”Ah, noh, se tietenkin helpottaa asiaa. Mutta etkö nyt kumminkin avaisi oven niin saisin lepuutella vähän jalkojani. Metrossa oli ruuhkaa ja jouduin seisomaan koko matkan.”
”Miksi ihmeessä minä tekisin niin?” Lareka kysyi happamana. Käärmen ilme kääntyi luonnottoman omahyväiseksi.
”Hei, kyllä sinä jo olet päätellyt, kuka minä olen. Ei Kelbuuno-Malciremin kärkeen päädytä ilman ilmiömäistä huomiokykyä!”
Lareka irvisti konglomeraatin nimen mainitsemisesta. Hän tieso jo, että hänen ovensa takana seisovan toan piti puhua ääneen, jotta käärme välittäisi hänen sanansa. Kevyesti keinuvaa valo-olentoa tuijottaessaan hänen ajatuksensa punnitsivat kaikkia erilaisia skenaarioita, joita hänen asuntonsa oven avaamisesta voisi seurata. Lopulta hän kuitenkin muodosti päässään ketjun, jota hän suostui alkaa vahvistamaan.
”On joo. Ei kyllä ollut tarkoitus. Kuristin puoli sekuntia liian pitkään”, käärme selitti suorastaan nolostuneena.
”Ja olet varma, että sinua ei seurattu?” Lareka jatkoi kuulusteluaan.
”Ei, kun olen satavarma, että minua on seurattu, mutta toistaiseksi yhteiset vihamiehemme eivät ole lähettäneet mitään, mitä ei voisi kohtuullisin keinoin päihittää. Taitavat vasta vähän tunnustella.”
Kreivitär huokaisi ja pudisti päätään. Ainakin oven takana seisova käärmeen hallitsija oli rehellinen. Eipä hän toisaalta muuta ollut odottanutkaan. Valon toasta tehty Kelbuuno-Malciremin hallussa ollut kansio oli erittäin kattava informaation verrattaiseen vähäisyyteen nähden ja Lareka oli tutustunut siihen useammin, kuin kerran.
”Etkö voisi silti vain mennä?” hän kuitenkin huokaisi. Käärme katsoi asuntoonsa linnoittautunutta kreivitärtä hieman pettyneenä. Hänen tasoisensa naisen olisi suonut suhtautua tilanteeseensa hieman arvokkaammin. Edeltäneet viikot olivat kuitenkin pusertaneet Larekasta ulos enimmät uhmakkuudet. Hän oli keskittynyt selviytymään, ja juuri nyt hänen olohuoneessaan hövelisti höpisevä valokäärme asetti hänet vaaraan.
”Hei, ihan oikeasti!” käärme otti nyt huomattavasti vakuuttelevamman asenteen kreivittären puhutteluun. ”Minä yritän ratkaista ongelmia. Sattuu olemaan niin, että minun ongelmien ratkaiseminen saattaisi ratkaista sinunkin ongelmasi, mutta meidän pitää puhua. Sinulla on potentiaali auttaa meitä molempia!”
Larekan valtavat hampaat kiristelivät toisiaan vasten. Hänen ajantajunsa oli tuhoutunut jo täysin, mutta digitaalinen kalenteri hänen seinällään osasi kertoa, että hänen linnoittautumisensa oli kestänyt jo kokonaisen viikon. Hän kaipasi jo kaikkea sitä, mitä ulkomaailma hänelle normaalisti tarjosi Hän kaipasi sitä melkein yhtä paljon, kuin hän kaipasi häntä, jonka katoaminen oli hänet asuntonsa suojiin ajanut.
Toisaalta, hänen teki myös mieli tarttua jokaiseen oljenkorteen. Jokaiseen tilaisuuteen, joka antaisi hänelle mahdollisuuden palata takaisin elämäänsä. Mutta sitten se, mitä oli tapahtunut, oli lopullisesti pitänyt huolta, että asiat eivät olisi enää kuin ennen.
Mutta jos niin, mitä hävittävää hänellä enää olisi? Olivatko hänen asuntonsa seinät ja lista byrokratiaan piilotettuja synkkiä tekoja hänen perintönsä?
”Olkaa valmiina”, draakki sitten lausui makuuhuoneessa vartioivalle kaksikolle, jotka eivät edes värähtäneet Larekan sanoista. Napinpainalluksella hänen asuntonsa ulko-ovi alkoi purkamaan sen mekanisoituja turvajärjestelyjä.
Kun huoneiston ovi aukesi, oli valon toan hattu jo tämän käsissään. Hän astui Larekan asuntoon nöyränä ja kiitollisena. Valokäärme ja sen valohattu katosivat samalla hetkellä, kun Domekin jalat astuivat huoneiston puolelle.
Lareka mittaili itseään monin verroin pienempää, mutta silti useita kertoja vaarallisempaa Valottua ja viittoili tämän sitten sanattomasti seuraamaan itseään peremmälle. Molemmat heistä vilkaisivat makuuhuoneen ohi kulkiessaan sieltä hohtavia valoja. Domek tosin huomattavasti leikkisämmin. Kumpikaan hädin tuskin erottuvista hahmoista ei reagoinut tämän hyväntuuliselle hatunheilautukselle.
Kreivitär oli sillä aikaa astellut suoraan viinikaapilleen, ottanut sielä ulos kaksi lasia ja alkanut kaatamaan niitä täyteen jotain sellaista, jolla olisi avaamattomana vielä rahoittanut useita uusia liikeideoita pohjoisen Xian yritysviidakkoon.
”Öh, ei kiitos minulle”, Domek huomautti nähdessään, mitä Lareka oli tekemässä, mutta hieman liian myöhään. Molemmat laseista olivat jo täynnä. Draakki nyrpisti hieman nenäänsä toan kommentille, mutta päätyikin sen myötä vain kulauttamaan toisen laseista kerralla tyhjäksi. Sitten hän kaappasi niistä toisen, itselleen alun perin tarkoitetun, ja istui jalkansa ristien sen kanssa mukavimmalle tuolilleen viirusilmät Domekiin naulittuina.
Valon toa oli asunnon prameaa sisältöä ja harvinaisia arvoesineitä tutkiessaan täysin unohtanut, kuinka väsyneet hänen jalkansa todellisuudessa olivatkaan. Ne olivat olleet hyvä tekosyy Larekan voitelemiseen, mutta Domekin helpotuksen huokaisu oli täysin aito hänen kultaisen takamuksensa tavattua läheisen tuolin pehmeyden. Häneltä kesti hetki huomata, että Lareka ei koskaan ollut lakannut tuijottamasta häntä. Domekilla ollessa selviä vaikeuksia rikkoa kiusallista hiljaisuutta tahtomallaan tavalla, otti draakki ohjakset takaisin käsiinsä.
”Esitä asiasi ja poistu. Jokainen hetki, jonka olet täällä, asettaa meidät molemmat entistä suurempaan vaaraan.”
”Vaikka olet näin taitavasti itsesi linnoittanut”, toa ihmetteli ja tuijotteli erityisesti Larekan umpeen pultattuja ikkunoita. ”Mutta niin, en minä olisi edes halunnut häiritä rauhaasi. Tarvitsen yhden siivun tietoa ja lähden sitten matkoihini.”
Lareka murahti merkiksi siitä, että hän kuunteli. Hänen epätyytyväisyytensä tilanteeseen oli käsin kosketeltavaa, mutta äänekkäästä viinin hörppimisestä pystyi myös päättelemään, että ainakaan kreivitär ei enää kokenut olevansa vakavassa hengenvaarassa.
”Kelbuuno-Malciremin johtoportaan viimeisen liikematkan kohde”, Domek sitten lausui päättäväisesti ja ilmeestään päätellen myös aivan yhtä toiveikkaana. Lareka sulki silmänsä onnistuttua estämään itseään vetämästä viimeisintä kulaustaan väärään kurkkuun.
Olihan hän juuri tätä pelännytkin, ehkä odottanutkin, mutta se, kuinka röyhkeästi toa oli survomassa itseään suoraan kohtalokkaan tapahtumaketjun ytimeen pöyristytti draakkia.
”En voi antaa sitä tietoa sinulle.”
”No mutta hei”, Domek aloitti vasta-argumenttinsa. Hän ei ollut odottanutkaan, että kreivittären kuulustelu olisi ollut helppoa. ”Enkös minä juuri pitänyt palopuheen siitä, että minä yritän auttaa tässä meitä molempia? Sen liikematkan sijainti on nyt kaikki kaikessa!”
”Entistä paremmalla syyllä!” Lareka ärjähti niin, että viini melkein läikkyi hänen klassisen ajan aderidonialaiselle neulematolleen. ”Se kirottu matka syöksi kaiken tuuliajolle! Jokainen pienikin yritys kurkistaa syvemmälle on aiheuttanut kammottavan vastareaktion siltä, joka sitä yrittää piilotella. Jos en olisi lopettanut hyvissä ajoin, tämä rakennuskaan ei varmaan enää seisoisi paikallaan.”
”Jos olet jo joutunut tämän taustalla olevan hampaisiin, olen varma, että itsekin tiedät, ettei tästä tilanteesta ole pakoa perinteisin keinoin. Jos joku – esimerkiksi minä – en selvitä tätä juuriaan myöten, on vain ajan kysymys, milloin sinun piilotteluusi kyllästytään. Minä tiedän miehen, joka nahkaasi vainoaa, Lareka. Tarpeeksi pitkän ajan kuluttua hän lakkaa yrittämästä olla hienovarainen.”
Domekin sanat tuntuivat aiheuttavan Larekassa lähinnä ärtymystä: ”Minä tiedän kyllä, millainen mies Arstein on, noviisi. Minä olin rahastonhoitaja. Minä näin kaiken. Mikään ei ole salaisuus niin kauan, kuin sen läpi kulkee rahaa, ja raha on minun kieleni.”
”No siinä tapauksessa osaat kertoa minulle sen viimeisen matkan kohteenkin. Tämä on tärkeää, Lareka”, Domek maanitteli sinnikäästi.
”Minä sanoin jo sinulle. En voi antaa sitä tietoa. En minä tiedä, minne he menivät.”
”Mutta… juurihan sinä ylpeilit sillä, että jos sen läpi kulkee rahaa, se ei ole sinulle salais-”
”Mieti nyt hetki!” Lareka ärjähti niin kovaa, että hänen hampaidensa läpi ujeltava ilma aiheutti Domekiakin kavahduttavan sihahduksen. ”On olemassa tuhat ja yksi tapaa, jolla se tieto voitaisiin repiä suoraan päästäni! Heti kun kuulin… kun ymmärsin, että rakas Malciremini ei tule enää takaisin, minä lakkasin tutkimasta asiaa. Niin kauan kun en itsekään tiedä, Arsteinilla on yksi syy vähemmän jatkaa jahtaamistani. Olen saanut olla jo viikon rauhassa ilman ilmiselviä yrityksiä päästää minut päiviltä. Kunnes sinä toit taas niitä syitä mukanasi, toa!”
Domek irvisti. Hän tiesi vallan hyvin, että hän raahasi ongelmia mukanaan Larekan piilopaikkaan, mutta hän ei suostunut vielä taipumaan. Hän näki draakin tunteenpurkauksessa useita uusia oljenkorsia keskustelun liikuttamiseen.
”Kai ne tiedot nyt kuitenkin jossain ovat”, toa pohdiskeli kuin puhellen vain itselleen. ”Iso porukka, paljon järjestelyjä. Onhan siitä varmasti jotain mustaa valkoisella. Jos haluat välttää tietoa itse, minä kyllä olen valmis pistämään itseni linjalle.”
”Jossain, kyllä”, Lareka tuhahti. ”Mutta sitä varten kiusaat minua aivan turhaan. Niin kauan, kun Varjoadoriumin löyhkä kummittelee yllämme.”
”Varjoadorium?” Domek ähkäisi ja haki samalla mukavampaa asentoa.
”Sinä et…” Lareka ähkäisi. Draakki oli niin pöyristynyt, että hän ei huomannut valuttavansa viiniä ulos lasistaan, ennen kuin Domek hihkaisi asiasta hänelle. Neljää todella törkeää kirosanaa ja lattialle heitettyä pyyhettä myöhemmin seisomaan jäänyt Lareka sai viimein jatkettua kesken jäänyttä lausettaan.
”Sinä olet oikeasti tullut tänne näin arkaluontoisella asialla, etkä ole lukenut uutisia kuukausiin? Kaikki tietävät, mitä Varjoadorium tekee. Sen näkee katukuvastakin, hyvänen aika! Oletko sinä edes nähnyt Phimes-Metrua?”
Domek nojasi kiinnostuneena hieman eteenpäin välittämättä siitä, että korkeuksista häntä tuomitseva draakki yritti selvästi pelotella toaa lihaksikkaalla olemuksellaan.
”Jos nyt kuitenkin selittäisit”, toa aneli, kuin ei olisi tiennyt aiheesta mitään. Tässä vaiheessa hän vain tahtoi pitää kreivittären äänessä.
”Varjoadorium? Roodaka? Se rääpäle, joka on ostanut puolet koko saaren rakennusfirmoista ja kaavoittajista muutamassa kuukaudessa? Tällä menolla ei mene kuin viikko tai kaksi ja hän on haalinut enemmistöosuuden Kelbuuno-Malciremissa. Ja tiedätkö, mitä silloin tapahtuu? Se kääkkä saa täydet oikeudet päästä käsiksi pöytäkirjoihimme!”
”Miten se on edes mahdollista? Minä luulin, että konglomeraatin langat olivat laskeutuneet sinun käsiisi.”
”Yksityishenkilönä kyllä… Malciremin puolesta suurin osakesalkku laskeutui minun käsiini, mutta sillä pikkuliskolla on väkeä. Aivan järkyttävät määrät väkeä. Käytännössä saaren jokainen metsästäjäjuonteinen keinottelija on hänen taskussaan. Lopuksi hänen tarvitsee vain siirtää kaikki ne tusinat omistukset itselleen ja voit olla varma, että niin hän tulee myös tekemään. Hiivatin opportunisti…”
”Mutta sehän tarkoittaa…” Domek ynnäsi yhteen yksi plus yksi, ”että hän saa silloin enemmistöomistuksen myös…”
”… Selecius-säätiöön”, Lareka täydensi. ”Eli sinä olet tehnyt kotitehtäväsi.
Domek virnisti vilpittömästi. ”Kunhan haastoin sinua lämpimikseni. Vaikka ollakseni rehellinen viime viikkojen kehitys on päässyt livahtamaan ihan oikeasti ohitse. Ko-Metrun jälkeen kaikki on ollut melkoisen sekavaa.”
Ko-Metrun mainitseminen suorastaan masensi Larekaa. Hän ei edes halunnut muistella sitä byrokraattista kaaosta, minkä Metru Nuin tapahtumat olivat aiheuttaneet. Metsästäjäsiteiden julkinen katkaiseminen oli ollut vain yksi vaihe monista, mutta viimeistään Voitonhampaan iskun jälkeen myös asekaupan räjähdysmainen kasvu oli hukuttanut kreivittären loputtomalta tuntuvan työkasan alle. Tiedon torneista alkanut dominoefekti oli yhä käynnissä, eikä Larekan työntekoa varsinaisesti helpottanut se, että hän ei uskaltanut poistua kotoaan.
”Minun täytyi ryhtyä toimeen. Ennen kaikkea tätä minun lahjani oli saada mitä tahansa tai… kuka tahansa katoamaan. Joten nyt se tieto, mitä sinä etsit, on kadonnut myös. Jotta se ei päätyisi väärille silmille.”
”Katosi… minne?” Domek tivasi. Hän oli saanut tietää Larekasta ennakkoon tarpeeksi, että informaatio oli hänen merkittävin valuuttansa. Ja oli kyse miten vaarallisesta informaatiosta tahansa, hän ei pysyvästi hävittäisi parhaita neuvotteluvalttejaan.
Lareka huokaisi syvään. Koko keskustelun ajan hän oli yrittänyt päättää, mitä tehdä tungettelevan toan pyynnölle. Sen toteuttaminen ei edes vaatisi häneltä paljoa. Päinvastoin, oli pieni mahdollisuus, että päästämällä Domekin konglomeraatin kadonneiden kinteille hän jopa vetäisi pienen määrän huomiota pois itsestään. Samalla hänen ajatuksissaan kuitenkin kalvoi myös kammottava ajatus siitä, että syvemmälle ja syvemmälle salaisuuksiin vajoava valon toa aiheuttaisi ketjureaktion, josta hän ei enää itse selviäisi.
Viimeinen niitti, joka lukitsi Larekan päätöksen, oli kuitenkin ajatus Malciremista. Hymystä, jota hän ei uskonut enää koskaan näkevänsä. Jos se olisi ollut hän pyytämässä palvelusta sillä tuolilla, jossa Domek nyt istui odottava ilme kasvoillaan, Larekan ei olisi tarvinnut edes harkita. Kenties se oli ainoa asia, jonka draakki hänen muistolleen pystyi enää tekemään. Auttaa toaa, joka oli kaivautumassa syvemmälle, kuin hän oli koskaan uskaltanut.
”Sektori A-55. Saaren pohjoiskärki. Vihaavat Roodakaa aivan yhtä paljon, kuin minäkin. Uusia tulokkaita ja ehtineet aiheuttaa siihen nähden aivan uskomattoman määrän närää, mutta he suostuivat ottamaan kasan yksityisimpiä kansioitani… suojelukseensa.”
Virne Domekin kasvoilla kasvoi niin leveäksi, että Larekalla olisi välittömästi tehnyt mieli iskeä tämän kanohi lyttyyn. Hän onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä tarpeeksi pitkäksi aikaa, että valon toa tajusi sen itsekin ja väänsi naamansa edelleen voitokkaalle, mutta hieman hillitymmälle peruslukemalle.
”Mitä minä tarkalleen ottaen etsin? Tai ketä?”
”Kirjoitan sinulle valtakirjan”, Lareka murahti sivusilmällä kallisarvoista, viininkatkuista mattoaan vilkaisten. Hän tömisteli häntä laahaten Domekin ohitse, veti metallisesta hyllyköstä esiin pienen lomakkeen ja kumartui sitten pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Sillä aikaa huiviaan kiristelevä ja hattuaan yhä sylissään pitävä toa sai viimein itsensä nostettua pystyyn venyttelemään. Draakin työskennellessä hän viimein pysähtyi tuijottamaan makuuhuoneen kahta korkeaa vartijaa tarkemmin.
”He taisivat ottaa suojelukseensa vähän muutakin, kuin pelkät paperit”, Domek huomioi, johon yhä kirjoittamiseen keskittyvä Lareka vastasi hyväksyvällä murahduksella. Domek nosti kättään valonlähteeksi erottaakseen hahmot paremmin. Hän ei varsinaisesti yllättynyt näkemästään. Kaksi makuuhuoneessa seisovaa kranuaa olivat koko keskustelun ajan pitäneet suurikokoisia kanokaheittimiään osoitettuna kohti hänen päätään.
”Ne ovat rujoja, mutta ajavat asiansa”, Lareka mutisi ja lähestyi Domekia valmis valtakirja kourassaan. ”En voi luottaa enää omiin sotilaisiini, joten pohjoisen ystäväni tarjosivat jotain, jota ei voi lahjoa.”
Domek himmensi valonsa tyynesti, irroitti katseensa kranuoista ja otti paperin tyytyväisenä vastaan. Hän vilkaisi nopeasti siihen kauniilla ja huolitellulla käsialalla raapustettua osoitetta ja sujautti sen sitten tarvikevyölleen. Toa olisi tämän jälkeen selvästi halunnut puristaa Larekan kättä, mutta kreivitär otti nopeasti askeleen taaksepäin estäen sitä tapahtumasta.
”Toimi nopeasti ja poistu saarelta niin pian kuin mahdollista. Ainoa toivoni on, että se vetää edes osan Arsteinin väestä pois minun kimpustani”, draakki totesi jo hieman lempeämmin. ”Mutta varoituksen sana, toa. Olet astunut lähelle Selecius-säätion salaisuuksia. Tulinoidan mestarin katse seuraa sinua vääjäämättä.”
Domekin kanohi nyrpistyi. Hän ei ollut varma yrittikö Lareka uhkailla häntä vai oliko kyseessä vilpitön toive olla varovainen.
”Tarpeeksi kirkkaalla valolla saa mestarienkin katseet sokeutumaan, arvon kreivitär, mutta kiitos varoituksesta.”
Domek työnsi hatun takaisin päähänsä ja oli jo valmis viimein jättämään Larekan takaisin tämän niin paljon kaipaamaan rauhaan, kun draakki oli yllättäen tarttunut häntä ranteesta ja vetänyt tämän niin lähelle kasvojaan, että Domekilla ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin tuijottaa draakkia tämän laajentuneisiin, mutta yllättävän kauniisiin, kirkkaisiin silmiin.
”Öööh, no hei”, toa aloitti, mutta tuohtunut draakki ei antanut hänelle paljoa aikaa löytää oudoksi äityneen tilanteen humoristista puolta.
”Sinä et ymmärrä, toa. Tulinoidan mestari tietää, kun joku astuu liian syvälle ja toimii silloin, kun salaisuuksia on vaalittava”, Lareka puhkui yrittäen samalla puhua niin hiljaa, kuin tuohtuneisuudessaan kykeni.
”Hän… tai he… miten vain… me saimme vain nimiä… joskus vain kasvoja… joiden piti kadota. Ja me poistimme heidän olemassaolonsa. Jokainen kerta. Xialla junaonnettomuudet eivät tapahdu itsestään, Valottu. Joku aiheuttaa ne…”
Domek oli onnistunut vakavoittamaan ilmeensä ja nyökytteli nyt Larekan jokaiselle sanalle. Hetken rauhoituttuaan draakki päästi viimein irti hänen kädestään, mutta ylläpiti edelleen intensiivistä katsekontaktia toan kanssa.
”Minä pelkään Arsteinia, toa”, Lareka myönsi, ”mutta jos me molemmat löydymme Shuljin-joesta huomenna aamulla, se ei ole hänen tekosiaan.”
”Kiitos avustasi”, Domek sai lyhyen miettivän hiljaisuuden jälkeen sanotuksi, nosti vielä kerran hattua tätä tuijottavalle draakkirouvalle ja asteli matkoihinsa huikaten käytävän puolelta vielä muistutuksen siivota sähkökaapin sisältö, ennen kuin joku huomaisi, mitä sinne oltiin piilotettu.
Kun ulko-ovi ja sen lukuisat turvamenetelmät sulkeutuivat valon toan takana, rojahti Lareka umpiväsyneenä takaisin pesäänsä välittämättä siitä, että pyyhkeen alla hänen kallisarvoinen mattonsa imi yhä itseensä lattialle läikkynyttä arvojuomaa.
”Sinulle, Malcirem”, Lareka lopulta lausui hiljaa vakuutellen itselleen, että hän oli tehnyt oikein opastaessaan Domekin oikeille läjlille. ”Tavataan taas tähtitaivaalla…”
Hän ei kuitenkaan nukkunut enää sinä yönä. Ei silmällistäkään. Mutta ainakaan hän ei kärsinyt yksin. Ei nukkunut nimittäin Valottukaan.
”Jaa, tämä se varmaan sitten on”, laiskasti laahustava jään toa totesi ja iski paksun punaisen kansion metalliselle pöydälle itsensä ja seinään rennosti nojailevan valon toan väliin. ”Voi olla, että joudut vähän kahlaamaan, mutta näyttää siltä, että yhteinen ystävämme antoi sinulle täydet valtuudet tämän kansion sisältöön.”
Volitakkasvoinen toa varmisti vielä kerran hänelle ojennetusta valtakirjasta, että tieto piti paikkansa, ja pitihän se. Domek asteli välittömästi kansion pariin ja alkoi selaamaan läpi sen sisältöä. Kelbuuno-Malciremin salaisuuksista vain pieni osa oli juuri näissä papereissa, mutta mikäli Larekan lupaus piti kutinsa, tämän pitäisi auttaa hänet eteenpäin.
Sillä aikaa jään toa, Kapteeniksi kutsuttu, laahusti takaisin valtavan metalliholvin luokse – sille, jonka sisällä loput Larekan piilottamista tiedoista sijaitsivat – ja lukitsi sen digitaalisella lukolla, joka sen johtojen määrän perusteella oltiin turvattu suurella määrällä räjähteitä. Domek ei voinut olla samalla kiinnittämättä huomiota siihen, miten uskomattoman huonossa kunnossa Kapteenin laiha haarniska oli. Näytti aivan siltä, kuin tämä olisi joutunut useiden vihaisten barrakudaparvien hampaiden pahoinpitelemäksi.
Holvia lukuunottamatta tyhjässä ja kaikin puolin aneemisessa huoneessa työskentelevä kaksikko ylläpiti hiljaisuutta hetken, kunnes Domek viimein alkoi nostelemaan lupaavia asiakirjoja ulos kansiosta. Koska juuri se toiminta ei vaatinut hirveästi keskittymistä, koki valon toa sen täydelliseksi hetkeksi hieman puhutella Kapteenia, joka oli päätynyt tuijottelemaan hitaasti valaistuvaa aamua huoneen ainoasta, panssarilasilla vahvistetusta ikkunasta.
”En ole ennen kuullutkaan teistä… ööh… mikä teidän nimi nyt sitten olikaan.”
”Ehdotin ’Yhdentoista Kansliaa’, mutta se tyrmättiin aika nopeasti”, Kapteeni harmitteli. ”Ei meillä kai virallisesti mitään nimeä ole, eikä varmaan tulekaan. Emme meinanneet jäädä pysyvästi.”
”Tosiaanko? Olette kuitenkin ottaneet asiakkaita”, Domek ihmetteli viitaten lähinnä Larekan tapaukseen. ”Samalta alalta vieläpä. Ihme, ettei Kelbuuno-Malcirem ollut ensimmäisenä jonossa ajamassa teitä ulos saarelta.”
”Muutama yhteistyön siemen on ollut tarpeen. Se kamala lisko vainoaa aivan sektorimme rajoilla ja hänen pidättelynsä on kaatunut minun niskaani”, lopen uupuneelta kuulostava Kapteeni harmitteli. Domekin täytyi koko ajan pinnistellä, että hän sai kunnolla selvää jään toan sanoista. Oli, kuin kaikki henki ja sielu olisi ruoskittu ulos Kapteenin puheesta. Vivahteeton lausunta sai koko edellisen yön matkanneen Valotun melkein nukahtamaan pystyyn.
Kymmenien tehdashallien viidakon keskellä pönöttävää hädin tuskin toimistoksi kuvailtavaa betonilaatikkoa vartioi jokaiselta puolelta satojen konesotilaiden rivistöt. Domek oli miltei aloittanut pienen sotilaskonfliktin yrittämällä päästä näiden ohitse valokäärmeensä muodossa. Toimistosta kauhu kasvoillaan ulos rynnännyt Kapteeni oli hädin tuskin ehtinyt näiden väliin.
”Lareka mainitsi, että ette ole olleet hirveän suosittuja”, Valottu pohti kansion toiseen puolikkaaseen pureutuessaan. Hän yritti pitää sävynsä mahdollisimman neutraalina. ”Rahoittavatko metsästäjät teitä?”
”Roodakan propagandaa”, Kapteeni mutisi murheellisena katse edelleen ulos ikkunasta. Sektori A-55 ei koneistetusta luonteestaan johtuen nukkunut koskaan. Valitettavasti se tarkoitti myös sitä, että ei nukkunut Kapteenikaan. ”Me olemme… ööh… yksityinen operaatio. Se noita vain tahtoo savustaa meidät ulos omien operaatioidensa tieltä.”
”Ymmärrän”, Domek myöntyi, mutta hiljeni nopeasti huomattuaan kansion ensimmäiset kuljetusmanifestit. Niiden osoitteet tarkkaan mieleensä painettuaan hän soi lyhyen vilkaisun Kapteeniin, joka nojaili nyt ikkunan viereiseen seinään Domekin puuhia seuraillen. ”Mainitsit ’Yhdentoista Kanslian’. Onko teilläkin hallitus vai?”
”J-joo”, Kapteeni takelteli. ”Tavallaan, ainakin, mutta heillä on tapana toimia… ööh, yksikkönä.”
Domek ei ollut aivan varma, miksi Kapteenilla oli niin suuria vaikeuksia selittää, kuinka yrityksen hallitus toimi. Valon toa laittoi sen kuitenkin vain tämän muutenkin hieman merkillisen olemuksen piikkiin. Valottu kummasteli myös hieman sitä, miksi xialaisen sektorin vastuu oli ylipäätään heitetty toa-soturin harteille.
”Hei, tämä näyttää lupaavalta”, Domek sitten hihkaisi ja alkoi kiskomaan uutta nivaskaa papereita irti kansiosta pöydälle tutkittavaksi. Kapteenin tavanomainen, surumielinen ilme ei edes värähtänyt. Näytti siltä, kuin volitakkasvo olisi tarkoituksella vältellyt näkemästä asiakirjojen sisältöä.
Kapteenin apatiaan oli kuitenkin yksinkertainen lääke. Huoneen raskas rautaovi liukui syrjään Domekin takaa ja eriskummallinen, rikkinäinen vahkiyksikkö marssi sisään. Hattutoa ei edes ehtinyt kyseenalaistamaan sitä, miksi koneen kallo oli revennyt niin merkillisesti keskeltä halki, kun se alkoi jo puhumaan.
”KAPTEENI, MEILLÄ ON VIERAITA”, naisen ääni kaikui suusta, jonka ei olisi pitänyt kyetä muodostamaan niin orgaanista ääntä. Kapteeni vilkaisi huolestuneena ikkunasta ulos ja voihkaisi kuuluvasti. Sitten hän lähti käytännössä spurttaamaan ulos huoneesta sieltä pois peruuttaneen vahkin perään.
”Anteeksi, vihollisia porteilla”, hän selitti Domekille, joka näytti yhä pöllämystyneeltä merkillisen vahkin ilmoituksesta. ”Minulla ei toivottavasti mene kauaa, mutta joudun valitettavasti sulkemaan sinut tänne sisään siksi aikaa. Ymmärrät varmaan. Tiedäthän, turvallisuussyistä.”
”Ymmärrän, ymmärrän”, Domek vakuutteli nyökytellen niin lujaa, että hänen hattunsa melkein tipahti. Kapteeni soi hänelle harvinaisen, mutta varovaisen virnistyksen ja katosi sille tielleen. Rautaovi sulkeutui ja lukittui hänen perässään jättäen tilanteen nopeasta muutoksesta pöllämystyneen Domekin pyörittelemään päätään. Uteliaisuus vei hetkeksi voiton asiakirjojen kahlaamisesta. Huoneeseen lukittu toa näki ikkunasta selvästi, kuinka rakennusta lähestyi jotain suurta ja prameaa. Se ei selvästi kuulunut pohjoisen Xian ja erityisesti ränsistyneen sektorin ilmeeseen.
Kerrosta alempana vartiossa seisovien vahkien läpi pujotteleva Kapteeni yritti epätoivoisesti ruoskia itseään henkisesti terään. Tämä oli jo kolmas kerta, kun rautaiset vankkurit lähestyivät Baterra-aseman omistamia tehtaita. Yksin vastuuseen hylätty toa oli aikaisemmilla kerroilla hoitanut tilanteet vain vaivoin. Tällä kertaa asiaa onneksi muutti se, että kauhun ja tärinän sijasta Kapteeni suhtautui kutsumattomiin vieraisiin lähinnä turhautuneena. Hän olisi vain halunnut valvoa joukkojen valmistumista rauhassa.
”LAITA NYT EDES JOTAIN YLEVÄMPÄÄ PÄÄLLESI”, pirstoutuneen kallon vahki maanitteli. Toimistorakennuksen alaovilla koitokseen valmistautuva toa otti käskystä askeleen sivummalle pieneen sivuhuoneeseen, joka piti sisällään hänen koko maallisen omaisuutensa.
Harmaansininen viitta napsahti hänen olkapäälleen vaivattomasti ja siihen täsmäävä baretti istui hänen kanohinsa päälle aivan yhtä hyvin, kuin se oli joskus Metru Nuillakin pieni ikuisuus sitten. Toa ei koskaan ollut saanut selvää, miksi hänen mestarinsa oli kaivanut ne esiin hänen ilmalaivansa hylystä ja entisöinyt ne. Puhdistaja ei hänestä ollut koskaan tuntunut estetiikasta liiemmin välittävän. Mutta olipa kyseessä Baterra-aseman hallitsijan sairas leikki tai aito yritys verestää nostalgiaa, eivät asusteet paljoa Kapteenin itsetuntoa kohottaneet.
Selkä kyyryssä, Valkoisen valjastaman vahkin valvovan vahdin viitoittamana, Kapteeni astui ulos leijonan kitaan.
Valtavat, rautaiset, koristeelliset vankkurit oltiin pysäytetty sektoria puolustavien joukkojen eteen. MÖRKÖ-kivääreillä varustautunut etujoukko oli valmis avaamaan tulen vankkurien mahdollisen vihamielisyyden varalta. Kapteeni asteli rautahirmun eteen kuitenkaan sitä kavahtamatta. Hän tiesi täsmälleen, kenen kanssa hän asioi ja häntä kyllästytti jo etukäteen tämän jokainen lause.
Vankkuria ei vetänyt yhtään mikään, vaan se näytti liikkuvan sitä ympäröivän mustan, sakean savun voimalla. Muinaisxialaisin riimuin ja monoliitein vuorattu liikkuva tukikohta aukesi keskeltä ja sieltä alas laskeutuivat koristeelliset, violetit portaat. Kapteeni suoristi selkäänsä sen verran, kuin fyysisesti vain kykeni ja katsoi happamasti, kuinka pöyristyttävän tällätty vortixx-nainen asteli viehkeästi portaita alas. Mustaan, verkkokuvioiseen mekkoon pukeutunut nainen korjasi sarviensa sivuille rullalle kierrettyjä harjojaan ja suoristi kaulassaan roikkuvaa, koristeellista silmää esittävää medaljonkiaan.
Nainen piti Kapteenia piinassa kävelemällä häntä kohti niin hitaasti, kuin oli käytännöllisesti mahdollista. Lantiotaan keinutteleva lisko hymyili kulmahampaat vilkkuen rääpäletoan pettyneen ilmeen erottaessaan. Äänettä taustalla sulkeutuva vankkuri lukitsi itsensä taas etäisesti vortixxin kalloa muistuttavaan muotoon. Lukemattomilla koruilla peitetyt luisevat kädet kurottuivat nostamaan Kapteenin maassa viistävää katsetta. Jään toa tyrmäsi liskon kosketuksen ja loi tälle inhokkaimman katseen, mitä hänen raastettu Volitakinsa vain mahdollisti.
”Ts, ts, rakkaani. Naisen kättä ei tuolla keinolla tyrmätä. Eikö naruttajasi ole opettanut sinulle käytöstapoja?”
”Älä koske minuun, Nefer. Kerro asiasi ja poistu mailtamme”, Kapteeni mutisi, mutta onnistui pitämään katsekontaktin tavanomaistakin kookkaammassa liskoneidossa. Nefer vilkaisi sivusilmällään tämän ympärille hiljaa muodostuvia vahkien rivistöjä. Edellisten vierailujen tunnelma ei ollut lähelläkään näin kireää. Kapteenin taustalla vaikuttavat voimat alkoivat olla kärsimättömiä.
”Aina niin virallinen, Kapu. Emmekö joskus voisi keskustella… hieman intiimimmässä ympäristössä?”
Kapteeni antoi liskon sanojen huljua aamuisen sektorin tuulenvireeseen. Hän kääntyi nopeasti vilkaisemaan taakseen kohti toisen kerroksen ikkunaa, jonka takana tiesi valon toan yhä työskentelevän. Kapteenin huojennukseksi Domek ei näyttänyt tarkkailevan tilannetta – hyvä niin – Kapteenia kammotti ajatus, että toinen toa-soturi tuomitsisi hiljaa hänen toimiaan.
”Esitä asiasi”, Kapteeni sitten toisti sinnikkäästi. Valkoinen ajatus heidän ympärillään ryhmittyvien koneiden sisällä alkoi käydä silminnähden hermostuneeksi. Vahkien sormet näpräilivät liipaisimillaan tavalla, jolla pelkkien koneiden ei olisi kuulunut.
”Fero Skia-Adorium lähettää Taivaan Puhdistajalle vielä yhden tarjouksen. Tällä kertaa hän toivoo, että siihen tartutaan.”
Kapteenin väistelyyn nopeasti kyllästynyt sanansaattaja ojensi tämän kouraan laatan, johon oli koristeellisin vedoin raapustettu ainoastaan yksi astronominen rahasumma.
”Adorim toivoo, että avokätinen tarjouksemme mahdollistaa operaationne sulavan siirtymän jollekin toiselle saarelle”, Nefer vielä täydensi ja hymyili taas. Kapteeni puolestaan ei edes vilkaissut laatan sisältöä, vaan ainoastaan asetti sen kainaloonsa ja tuijotti virnuilevaa Neferiä kyllästyneesti.
”Oliko siinä kaikki?”
”Odotan illalliskutsuasi.”
”Ja mitä mieltä Roodaka siitä olisi?”
”Skia-Adorium tunnistaa intiimien suhteiden… hyödyt”, Nefer voihkaili. ”Hän ymmärtää, että kiireiset elämämme eivät mahdollista kaikkien… tyytyväisyyttä.”
”Säästä minut”, Kapteeni miltei yökki. ”Minua ei kiinnosta hänen haareminsa. Jätä minut jo rauhaan.”
Nefer näytti aidosti yllättyneeltä siitä, kuinka suorasanaisesti Kapteeni hänet tällä kertaa tyrmäsi. Pettymystä pahensi myös se, kuinka lähelle neuvottelevan kaksikon ympärille vahkien rinki jo kiristyi. Kuonoaan nyrpistäen hän pyöräytti yhtä pitkäkyntistä sormeaan ilmassa ja vankkuri hänen takanaan alkoi taas aukeamaan. Portaiden laskeutuessa Nefer kuitenkin puhutteli Kapteenia vielä kerran happamasti, tavalla jota hänen Varjoadoriuminsa ei olisi hyväksynyt.
”Sinun vuoksesi toivon, että Puhdistaja tarttuu tarjoukseen. Skia-Adorium on kärsimätön. Rähjäinen vanhan Xian reliikki ei seiso hänen uuden dynastiansa tiellä.”
”Sinun vuoksesi toivon, että Roodaka pitää vastaisuudessa liikekumppaninsa paremmin salassa. Vai etkö muka tiedä, millaisessa seurassa hän Donovanilla tanssii?” Kapteeni vastasi samalla mitalla ja silminnähden hieman ylpeänä itsestään.
Se huomio oli Neferille tarpeeksi. Tämä kääntyi vihaisesti kannoillaan ja lähti marssimaan takaisin vankkuriinsa, eikä tällä kertaa yhtään niin viehkeästi, kuin saapuessaan. Kapteeni jäi seisomaan paikalleen niin pitkäksi aikaa, kunnes aavemaisesti lipuvat vankkurit katosivat tehdasalueen kaukaiseen horisonttiin. Rivistöön hänen eteensä asettuneet sotilaat havainnoivat sen kulkua kuitenkin vielä Valkoisen kauaskantoisen katseen keinoin. Jään toa kuitenkin huokaisi jo helpotuksesta. Hän kuori viitan pois yltään ja kaappasi barettinsa samaan kainaloon Roodakan sylikoiran jättämän tarjouksen kanssa.
Seuraava kerta, jos sellainen tulisi, ei varmasti olisi enää näin neuvotteleva. Kapteenin syvin ja hartain toive oli, että hänen mestarinsa pohjoisen tehtävä olisi ohi nopeasti. Ei häntä byrokratia haitannut, hän oli Baterra-asemalla vietettyjen vuosien aikana kasvanut melko eteväksi xialaisen politiikan kiemuroissa, mutta maailman turvattomimman asiakaspalvelijan tehtävät siihen päälle olisivat voineet jo päättyä. Hän ei olisi koskaan arvannut, että hän olisi kaivannut takaisin taivasasemalle jo näin lyhyen komennuksen jälkeen.
Toimistolle palattuaan Kapteeni huojentui nähdessään, että holvihuoneen ovi oli yhä suljettu. Heidän vieraansa ei ollut yrittänyt lähteä tutkimaan paikkoja luvatta tai ilman opasta. Rikkokalloinen vahki otti vastaan Neferin tarjouksen ja taputti vielä lempeästi Kapteenin olkapäätä ennen katoamistaan. Kapteenin sydänkivi jätti kohahduksen välistä Valkoisen kosketuksen kolkkoudesta huolimatta. Pienen hymynkareen kanssa hän näppäili huoneen turvakoodin ja astui sisään. Virne katosi aivan yhtä nopeasti, kuin se oli Volitakille levinnytkin.
Valon toa kirjaimellisesti loisti poissaolollaan. Kirkas jälki hohti vielä siinä, missä Domek oli vähän aikaa sitten vielä seissyt. Kansiosta oli kadonnut merkittävä määrä sivuja ja sen viereen oltiin jätetty nopeasti piirretty leveästi virnistävä omakuva ja sanat ”Kiitos! Pitäkää Larekasta hyvä huoli.”
Kapteeni huokaisi syvään, asteli merkillisen valojäljen läpi hajottaen sen samalla kuin olemassaolemattomaksi tomuksi, ja kasasi kansion niin hyvin kuntoon, kuin vain ilman puuttuvia sivuja pystyi. Hetken työskentelyn jälkeen hän oli saanut kansion takaisin holvin suojiin, jonka jälkeen hän vain jäi seisomaan keskelle huonetta äimistyneenä siitä, miten valon toa oli katoamistemppunsa tehnyt.
Ikkuna oli ehjä ja ovi täysin kunnossa. Eipä Kapteeni Valotun naamiosta ollut mitään selvää ottanut. Oudon muotoinen kanohihan saattoi olla vaikkapa teleportaation naamio. Joskin silloin oli outoa, miksi tämä ei vain omin avuin ollut ilmaantunut paikalle ja vienyt haluamaansa. Ehkä toa oli ollut vain kohtelias…
Tai sitten naamio oli jotain aivan muuta ja Kapteeni vain liian väsynyt spekuloimaan enempää. Umpiväsynyt toa sulki huoneen oven syvään huokaillen ja suuntasi kohti alakerran kahvinkeitintä, laitetta, jonka Valkoisen Puhuja oli hänelle huomaavaisesti hankkinut.
”Hiivatin toat”, hän mutisi itsekseen tajuamatta lainkaan lausuntonsa ironiaa.
Phimes-Metrun sydämen läpi lipuvat vankkurit olivat lopulta saapuneet varjojen tielle: tulevan dynastian syntyperille. Xian vauhdikkaimmin ulkoiselta asultaan muuttuva mikrokaupunki oli, kuin olisi vilkaissut kauas muinaiseen menneisyyteen. Vanhoja feroja ja menneitä adoriumeita esittävät valtavat patsaat valvoivat pääkatua pitkin kulkevien matkaamista. Nykyhetkeen selvinneet, kymmeniä kertoja historiansa aikana entisöidyt temppelit ja niiden sisäänkäyntien valvovat silmäriimut näkivät kaiken, ainakin kuvainnollisesti. Niin Metrun valtias ainakin tahtoi pienen kansansa ajattelevan. Täällä yritysten normaalisti aivan liian räikeitä mainsokylttejä ja valoja rajoitettiin ankarasti. Ja Metrun ytimen, Varjoadoriumin kolmoismonoliitin ympäristö oli raivattu kokonaan tyhjäksi kilpailevasta huomiosta.
Ylvään tien reunalle pysähdyttiin sankoin joukoin seuraamaan Neferin vankkurien etenemistä. Varjoadoriumin Ensimmäisen Naisen kulku oli aina näkemisen arvoinen tapahtuma. Vankkurien alla vellova valtava varjo ahmaisi sisäänsä pölyn ja tomun. Sen koristeellinen ulkokuori innosti niin tuoreempia matkaajia kuin niitäkin, jotka olivat nähneet merkillisen kulkuvälineen ennenkin. Kuvitetut hieroglyfit sen pinnassa kertoivat tarinoita varjojen mestarista ja tämän suomista suurista lahjoista. Niiden keskellä seisoi Varjoadorium itse. Polkemassa sammuksiin muinaista tulta ja täyttämässä maailmaa kauniilla pimeydellä. Metafora ei ollut hienovarainen, mutta se loi silti kiehtovaa ilmapiiriä varjovortixxin sanojen ympärille.
Kuten yleensäkin, Neferin läpikulku aiheutti useita pieniä suosionosoituksia matkansa varrella. Taivaita kohti kurottelevia kolmoismonoliitteja lähestyessään syttyivät myös valot Adoriumin torneihin. Lisko toivotettiin tervetulleeksi kotiin.
Monoliitin sisällä Neferiä odotti uusi tie. Tämä oli kuitenkin kapeampi ja olisi normaalisti vaatinut melkoisen pitkää kävelymatkaa. Neljä liskomiestä oli kuitenkin jo saapunut paikalle pienen kantotuolin kanssa. Nefer asettui sille jalat ristissä ja antoi palvelusväen tehdä niille osoitetun työn. Matka Roodakan rinnalle halki koristeellisten hallien vei tovin. Perille saapumista ei tarvinnut kuitenkaan arvuutella. Saleista suurin oli koristeltu aivan eri tavalla, kuin mikään muu monoliittien sisällä.
Punamustat kristallit tuntuivat kuin kasvavan salin reunoilta kurotellen kohti pilkkopimeää kattoa, jonka korkeutta oli synkkyden vuoksi mahdotonta edes arvioida. Neuvoa antaville ryhmille tarkoitettujen pöytien jälkeen aukesi pieni, kristallien miltei seinättämä kolo, jossa pitkä, tumma naishahmo lepäsi silloin, kun tämä kaipasi yksityisyyttä.
Palvelusväki laski tuolin kolon eteen ja auttoivat Neferin jaloilleen. Muiden liskojen poistuttua jonnekin lukuisista sivuhuoneista, avasi salin fero kolonsa eteen vedetyt mustat verhot ottaakseen neitonsa vastaan.
”Tule lähemmäksi, rakas Neferini”, viettelevä ääni kutsui. Violetin sametin peittämä, valtaistuimeksi hyvin pehmeä ja suuri tuoli olisi helposti kantanut kaksikin liskoa, mutta varovaisesti hymyilevä Nefer ainoastaan kumartui antamaan suukon mustahopealle rakkaalleen. Roodaka kuljetti sormeaan hellästi, mutta omistushaluisesti pitkin Neferin leukaa tämän irtautuessa suudelmasta. Pientä esinettä vasemmassa kädessään hypistelevä Roodaka odotti malttamattomana, mitä hänen parhaalla neidollaan oli sanottavana ”yritysvierailunsa” jäljiltä.
”Yhdeksästä eri kasaushallista kaksi näyttää sammuneen, mutta Puhdistaja tuottaa vahkeja edelleen sellaisella tahdilla, että alueen valtaaminen sotilaallisin voimin on jo nyt käytännössä mahdotonta”, Neferi selitti huolestuneena. Roodakan reaktio rajoittui kuitenkin varovaiseen kulmiennostatukseen.
”Kaksi on sammunut? Minkä vuoksi?”
”Tiedustelijat uumoilevat, että heillä on tavarantoimitusongelmia. Joku tai jokin häiriköi heitä ennen kuin raaka-aineet pääsevät edes laivaan asti.”
”Kiintoisaa”, Roodaka hykerteli tyytyväisenä. Mustaa savua purkautui hänen kynsistään niiden kirskahtaessa äänekkäästi toisiaan vasten. ”Ja olemme varmoja, että se ei ole kukaan… kumppaneistamme?”
Nefer nyökkäsi. ”Tätä on jatkunut jo hetken ja tutkatiedot vahvistivat… öh… terroristimmekin olevan matkalla pohjoiseen.”
Maininta terroristista sai Varjoadoriumin kääntelemään vasemmassa kädessä pitelemäänsä esinettä entistäkin hurjemmin. Taskukello, jonka haarniskasoturi oli hänelle XMS Donovanilla antanut oli viikkojen aikana ottanut muutaman merkittävän hypähdyksen eteenpäin. Se osoitti nyt kaksikymmentä yli yhtätoista. Matkaa tämän lupaamaan puoli kahteentoista oli vielä, mutta aikaa Roodakalla oli. Hänen dynastiansa ei ottaisi tuulta siipiensä alle muutenkaan aivan vielä.
”Joku muukin on siis saanut vihiä. Käske Siskoksia pitämään sektoria edelleen silmällä. Tahdon tarkkoja tietoja joukkomääristä viikoittain.”
Nefer vakuutti tekevänsä täsmälleen niin. Umpiväsynyt lisko rojahti adoriuminsa viereen ja antoi tämän ottaa itsensä syleilyynsä. Roodakan sormet tapailivat medaljonkia Neferin kaulalla. Sen muoto symboloi kaikkea sitä, mitä tuleva maailma voisi olla. Yhtenäinen, hehkeä… hänen. Hän voisi varmistaa, että kaikki olisi kaunista. Hänen varjonsa voisivat nielaista vanhan maailman tulen, joka vielä kyti ja valaisi.
Tulentuojan taru päättyisi, kun hän toisi tilalle varjonsa.
